Produced by Tapio Riikonen

SALAPERÄINEN NAINEN

Kirj.

Wilkie Collins

Suom. Niilo Lehto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1921.

Juusela & Levänen kirjapaino ja kirjansitomo.

I.

"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"

"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"

"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"

"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä kiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin on pitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Te kenties kysytte, kuka minä olen.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, ei kukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni ja vaimoni.

Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljänkymmenen vuoden vanha — ei mitään virkaa — maltillinen valtiollisissa kysymyksissä — pituudeltani keskinkertainen — valkoverinen — luonteeltani tasainen — rikas.

Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidät ensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minun sopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka, tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidän avioliittoani onnellisena — ylimalkaan.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmäkseen me asumme Ranskassa — siinä maatalossa, jossa minä ja vaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymme ystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitä kauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänen Fairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivänä, joka on määrätty merkkipäiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitä lukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja me rakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljon kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääseen yhteismetsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme erään toisen tien koukerruksia. Ratsastamme muutaman pensasaidan yli, kuljemme kylän läpi ja saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloisia kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme onnellisia kuin lapset, alamme laulaa ranskalaista laulua — kun silmänräpäyksessä ilomme loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtonaiselle kivelle ja kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee eräs ikävä tosiasia selville — eläimen jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Emme voi muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolella. Minä vaihdan vaimoni satulan oman hevoseni selkään ja vaimoni nousee ratsaille. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia, se kaipaa miehen säärien puristusta kummallakin kyljellään; se tanssii ja potkii, hiekkaa pölyttäen. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hevoseni jaloista ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa maailmassa kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan olisi runnellut.

Puolisen tuntia hevoseni tanssittaa vaimoani polulla. Minä käydä tepastelen jäljessä ja onneton hevonen kilkuttaa perässäni. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkamme erään Sommersetin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miestä luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavoin astumatta askeltakaan lähemmäksi. Minä karjaisen niin kovaa kuin suinkin voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

"Neljätoista peninkulmaa. Antakaa äyri minulle juomarahaksi."

Siinä meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itse itsensä kuvasi!
Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan luonne!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikaisluonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäyksenkään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kauemmaksi, emme kahta peninkulmaa pitemmälle tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta."

Minä otan shillingin taskustani ja näyttelen sitä auringonpaisteessa. Shillingillä on kummallinen voima. Shillinki vetää kuin magneetti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmoitan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takaisin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämä asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin.

"Varmaankin Underbridgessä."

"Pitkäkö sinne on matka?"

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö matka Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihii!"

"Underbridge on arvatenkin lähellä, kunhan sinne vain osaisimme.
Tahdotteko ruveta oppaaksi?"

— "Annatteko minulle juomarahaa?"

Minä nyökäytän päätäni myöntäväisesti ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Talonpoikaisäly alkaa nyt hoksata. Mies yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta talonpoika ei kertaakaan katsele häntä — ja mikä vielä kummempaa, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä on hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle, ja katso, tuossa toisella puolella laaksossa on matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päimme saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonteeltani kohtelias mies. Sanon "Hyvästi", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkiä hampaidensa välissä tutkiakseen, onko raha oikea. "Hyvästi", vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä ikäänkuin olisi loukkaantunut.

Kummallinen osoitus karttuvasta sivistyksestä! Ellen olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien ihmisten saarelle.

II.

Tultuamme kaupunkiin löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa katu, sekin autio; saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, heikko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko ja kanat ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noita vanhoja ravintoloita, joita oli siihen aikaan, kun vielä ajettiin kyydillä; nythän meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen, holvatun portin läpi pihalle, mutta emme täälläkään tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tallia kohti; minä autan vaimoani hänen laskeutuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kuin kertomuksen alussa mainittiin. Ei ole soittokelloa. Ei kukaan vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukaisee jokaisen oven, jonka ohi hän kulkee ja kurkistelee sisälle. Minä puolestani olen hiukan huoahtanut ja aion juuri kolmannen ja samalla viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua: "Percy! tule tänne!"

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään seinässä ja käyn vaimoni luokse. Hän on tullut aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

"Jumala siunatkoon!" huudahtaa hän, "katsohan!"

Minä katsahdan ja mitä minä näen? Näen pienen, likaisen tallin, jossa on kaksi pilttuuta. Toisessa seisoo hevonen syöden kaurojansa, toisessa makaa mies, nukkuen pahnoilla.

Vanha, harmaapäinen olento, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen sisäänpainuneet ryppyiset poskensa, hänen ohut harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertovat suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkot nähdä ovat hänen kasvonsa, joita nykii tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolella. Minä kuulen hänen raskaasti hengittävän, kun ensin katselen häntä. Hän vapisee ja huokailee unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja vaistomaisesti minä käännän katseeni kirkkaan auringon valaisemalle pihalle. Mutta vaimoni kääntää minut jälleen tallin ovea kohden.

"Odota?" sanoo hän. "Odota, hän ehkä tekee sen toistamiseen!"

"Mitä sitten?"

"Hän puhui unissaan, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! Nyt alkaa hän taasen." Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousee istualleen kurjalla vuoteellaan. Hän puhuu nopeasti, kiivaasti kuiskaten hampaidensa välistä:

"Herää! Herää! Murha!"

Hetkisen äänettömyys seuraa. Nukkuja liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella, nostaa käsivartensa kurkusta ja ojentelee sitä hiljakseen. Hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, jolle hän kääntyi. Hän näkyy uneksivan, että hän pitää jotakin esinettä kädessään, jonkun aseen terää; minä näen hänen huulensa taas alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissaan — tällä kertaa on puhe hyvin epäselvä.

"Vaaleanharmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmäluomi hiukan alaspainunut; pellavankarvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit valkoiset käsivarret, pieni naisen käsi, jonka sormien päät hiukan vivahtavat punaiseen — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toiselle puolen, sitten toiselle — mutta sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljilla. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmenee epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — mutta uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän nyt puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne lausutaan surullisesti ja rukoilevasti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja toistaa vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulilleen. Hän ei puhu enää.

Nyt Vasta mrs Fairbank pääsee pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo oljilla nukkuva kurja olento on vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa. Hän himoaa sanomattomasti jotakin romantillista. Kärsimättömästi hän puristaa käsivarttani.

"Kuuletko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huutele uudelleen!"

Vaimoni on kotoisin etelä-Ranskasta. Etelä-Ranska synnyttää kauniita, hehkuvasieluisia naisia.

Minä en sano sen enempää. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloni. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että on tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa vaan myöskin totella vaimojamme.

Minä käännyn tallin ovelta totellakseni, kun huomaan olevani vastakkain vieraan kanssa, joka meidän tietämättämme on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät ilmaise mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset, jotka ovat karkeasta verasta, ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistomaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hieman kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää vaimoni minut. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli tarpeen isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka nukkuu tallissa.

"Mistä hän on? Minkätähden hän puhuu unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijättäreen. Minkälainen tuo nainen oli? Oliko hän tosiaan tehnyt murhan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"

Herra ravintolan isäntä kuuntelee uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Raven. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne kuohahtaa ja hän polkee jalkaansa.

Ravintolan isäntä kääntyy poispäin ja katselee hevosia.

"Kaunis pari nuo hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko saada ne talliini?"

Minä vastaan päännyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Ravenin. Hän on independentinen metodisti. Hän täytti 45 vuotta viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Siinä on hänen elämänsä tarina."

Kun ravintolan isäntä toistamiseen on lausunut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme miten hän aikoo herättää Francis Ravenin ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta on tallin nurkassa; ravintolan isäntä ottaa sen käteensä — käy nukkuvan tallirengin kimppuun — lyö miestä luudalla, aivan kuin tämä olisi häkissänsä oleva petoeläin. Francis Raven hypähtää huudahtaen ylös — katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella — kohta hän kuitenkin malttaa mielensä — ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouva, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herra, nöyrimmästi anteeksi."

Sekä hänen äänensä, että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo tehdä hevosille. Tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osoittaa, että hän on taitava toimessaan.

Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääseen tyhjään talliin, tuo sangollisen puolikuumaa vettä, ja laskee sitten ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpoittaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympärille kääreitä."

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja viisaasti; kaikki mitä hän puhuu, on asiallista. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me äsken kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelko ja epäluulo silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.

III.

"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.

"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.

"Onko tuossa talossa ketään?"

"Se on tällä hetkellä aivan tyhjä, herra."

"Minä luulin, että talon kaikki ihmiset olivat kuolleet. Ei kukaan kuullut minun huutojani."

"Isäntä on hyvin kuuro, herra, ja tarjoilija on jollakin asialla."

"Niin — ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot punehtuvat hiukan. Hänen silmänsä eivät aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskettaa käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme jotakin ilmi? Minä kysyn toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muuten olisi tavannut minua nukkumasta tähän aikaan päivästä."

"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis ollut raskaassa työssä?"

"En ole, herra."

"Mikä sitten väsytti teitä?"

Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti:

"Minä olen valvonut koko yön."

"Olette valvonut koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä kaupungissa?"

"Ei mitään, herra."

"Onko kukaan sairas?"

"Ei kukaan, herra."

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi saada häntä vastaamaan sen enempää. Hän kääntyy pois päin ja alkaa hoitaa hevosen jalkaa. Minä poistun tallista puhuakseni isännän kanssa vaunuista, jotka veisivät meidät takaisin Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank jää vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun minä poistun. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville, minkätähden hän on valvonut koko yön. Jätä hänet minun haltuuni."

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja kiesit. Isäntä voi kertoa pitkän jutun hevosesta ja kieseistä. Tämä juttu on samanlainen kuin kertomus Francis Ravenista, — sillä eroituksella vain, että hevonen ja kiesit eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen puolueeseen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kiesit ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylawiesta on tehnyt kiesit. Hevonen ja kiesit ovat minun, ja tämä on niiden tarina."

Kun isäntä on keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän panna hevosta valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut ulos vajasta. Kun juuri olemme lopettamaisillamme toimemme, näkyy mrs Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on sitonut hevosen jalan ja on nyt valmis kyyditsemään meitä Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni on päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen ja kysyn häneltä:

"No? Oletko saanut selville, minkävuoksi Francis valvoi koko yön?"

Mrs Fairbank rakastaa draamallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää kuulijan osanottoa tekemällä puolestaan kysymyksen:

"Monesko päivä on tänään, ystäväni?"

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta."

"Ensimmäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Ravenin syntymäpäivä."

Olen olevinani kiintynyt kertomukseen mutta se ei onnistu.

"Francis Raven", alkaa mrs Fairbank, "valvoo syntymäpäivänään aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle."

"Minkätähden hän pelkää?"

"Sen vuoksi, että hän on hengenvaarassa."

"Niin, juuri syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Jokaisena syntymäpäivänänsä."

Tässä vaimoni lopettaa kertomuksensa. Eikö hän ole saanut muuta selville? Ei. Minä huomaan nyt olevani utelias saamaan tietää asiasta jotakin. Kysyn innokkaasti, mitä tämä kaikki merkitsee. Mrs Fairbank osoittaa salaperäisesti kiesejä, joiden luona Francis Raven (tähän saakka tallirenki, nyt meidän ajurimme) seisoo ja odottaa meidän nousevan rattaille. Kieseissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takana yhdelle hengelle. Vaimoni luo uuden varoittavan silmäyksen minuun ja asettuu istumaan etuistuimelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tai enemmänkin. Tarvitseeko minun kertoa, mitä tästä seurasi. Olisi loukkaus teitä kohtaan, jos sen tekisin. Sallikaa minun tarjota paikkani kieseissä teille. Kertokoon Francis Raven omin sanoin teille hirveän historiansa!

IV.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun unessa sain ensimmäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asunnossamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuivat pöydän ääressä. Molemmat naiset olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet lainkaan toistensa näköisiä, sen verran kuin voin heitä muistaa. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa, eikä puhunut sen enempää kuin minäkään Skotlannin murretta. Tätini Chance ei ollut koskaan ennen käynyt Skotlannin rajojen ulkopuolella, kunnes sitten miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitini luo. Ja kun tätini aukaisi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen sanoa, jos koskaan olette muutoin kuullut tuota kielimurretta puhuttavan!

Meillä oli sattumalta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelunaihe. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei, aikoessani seuraavana aamuna jalkaisin lähteä pitemmälle matkalle.

Seuraava aamu sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen aamu; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääseen ylhäiseen taloon lähimmässä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan ryhtyminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän toimeen kuin kuka muu tahansa. Perheemme hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aivan lapsuudesta asti. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tällaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten pian tulette huomaamaan.

Äitiparkani vastusti kovasti matkalle lähtöäni.

"Sinä et mitenkään jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomisyöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ettet tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet tuona yönä aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieleen, Francis, että nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivä, poikani — ainoastaan päivä."

Minä puolestani olin kyllästynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi tahtonut. Päiväkin voi olla suuriarvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada paikan.

"Muista kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älä pyydä matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en petä sinua, äiti. Palaan kotia huomisyöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen."

Äitini pudisti päätään.

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleeni — se ei miellytä minua." Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme molemmin puolin vakuuttaa ja houkutella toisiamme. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tädilleni, mrs Chancelle.

Sillä aikaa kun me koetimme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui täti Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itsekseen. Kääntäessämme katseemme häneen, hän näkyi heräävän.

"Te molemmat jätätte siis asiaan minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti lempeällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntävästi; tämän perästä täti Chance työnsi ensin teekupit pöydältä syrjään ja otti sitten hameensa taskusta esille kortit.

Älkää uskoko, että tämä tapahtui kevytmielisyydestä tai tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta katsomalla korteista. Hän ei koskaan ryhtynyt mihinkään toimeen kysymättä ensin korteilta neuvoa. Hän ei olisi voinut paremmin osoittaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osoitti. En sano tätä ollenkaan pilallani; minä ainoastaan mainitsen sen tosiasian, että kortit jollakin käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun kaitselmuksen vaikuttavan korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein — teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tai olet lähtemättä — kaikesta tästä antavat kortit tietoa sinulle. Me olemme kaikki kaitselmuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan."

Kun äitini kuuli tämän, käänsi hän päänsä pois pahastuneena. Sisaren mielipide korteista oli hänen mielestään miltei herjauksen veroinen. Mutta äitini oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa jälkeen perinyt 30 punnan vuotuisen eläkkeen. Tämä oli suuriarvoinen lisä taloudessamme — ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkinmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle — vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennenkuin hän joutui ahdinkoon — kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti minut, Jumalan kiitos, kaikista turhista ennakkoluuloista. Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saada kuulla kohtaloni, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujen tekonsa, laskien pois kaikki seitsikkoa huonommat kortit. Hän sekoitti muut kortit vasemmalla kädellään, jotta se ennustaisi onnea; sitten hän jätti korttipakan minun nostettavakseni.

"Vasemmalla kädellä, Francis — muista se! Luota kaitselmukseen, mutta älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt; sen kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jäljellä somasti laskettuina puoliympyrään tätini käteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka sitten seuraa."

Tätini sulki silmänsä ikäänkuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmäini edessä seitsemännettä korttia. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli; — patarouva. Tätini aukaisi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeäjuonisen silmäyksen.

"Patarouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä ajattelet salaa jotakin mustaveristä naista. Sinä, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mieleensä johdu ajatella naisia — ei musta- eikä valkoverisiä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."

Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää leskisäätyänsä kunniassa — kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."

Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja — hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkerasti huoaten — ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korteista!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.

V.

Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä. Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kaksi — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo olin.

Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa, kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle, joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi. Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.

Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja ikkunaluukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" — "Kiitos, ei!" — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö laisinkaan enää halua juoda olutta." — "Olkoon menneeksi! —"

Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle. Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla, ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini, päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.

Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta kohden..

Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet hiukan aikaa tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle puolelle, jossa minä makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Vain silmänräpäys, — ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.

"Murha! Herätkää! Murha!"

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.

Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, silloin kuin panin maata.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen oven ulkopuolella ja aukaisin oven. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa, pyssyä toisessa kädessä.

"Mikä nyt?" sanoi hän luoden vihaisen silmäyksen minuun.

Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.

"Nainen puukko kädessä. Huoneessani. Kaunis vaaleahiuksinen nainen.
Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla."

Isäntä nosti ylemmäksi kynttilän ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän.

"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta."

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Katsokaa vain niin näette."

Isäntä meni heti kynttilän kanssa vuoteen ääreen. Ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin hän kiivastuneena puhkesi puhumaan:

"Piru vieköön sekä teidät että naisen puukkoineen! Ei näy vähintäkään merkkiä sänkyvaatteissa. Mitä hittoa tulette tällä tavoin toisen taloon peloittelemaan talonväen unennäöllänne."

"Mitä? Tuo nainen, joka yritti lyödä minua, ei siis ollut elävä ihminen, kuten minä itse?" Aloin vapista koko ruumiiltani. Pelkkä ajatus kauhistutti minua.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kuin viipyä tässä huoneessa tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta näen pukeutua ja sanokaa, mitä olen velkaa."

Isäntä meni kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneeseen.

"Velkaa?" sanoi isäntä. "Te voitte tarjoiluhuoneen taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisitte maksanut mitä hyvänsä, jos ennakolta olisin tiennyt, että näette näkyjä ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä näkyy täällä puukon jälkiä? Katsokaa ikkunaa — onko salvat murrettu? Katsokaa ovea, jonka kuulin teidän itse sulkevan, onko se murrettu auki? Murhaako nainen puukolla talossani! Ettekö häpeä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osoitti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se oli neulottu. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vakavasti kuin ennenkin. Pukeuduin sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmin portaita alas. Katselin kelloa ravintolahuoneessa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden aamulla. Maksoin laskuni ja isäntä laski minut pihalle. Sade oli lakannut, mutta yö oli pimeä, ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mutta en välittänyt pimeästä, en kylmästä enkä siitäkään, etten varmuudella tiennyt tietä kotiin. Ajatukseni pyörivät yhä vain samassa piirissä, ajattelin yhä yöllistä ilmiötä. Kenen olin nähnyt? Kuka oli hän, joka tahtoi tappaa minut? Unihaaveko? Olikohan tuommoinen olento haudan tuolta puolen? Kummitus? En voinut vastata tähän yöllä pimeässä vaeltaessani. Enkä myöskään puolenpäivän aikana mitenkään osannut tätä arvoitusta selittää. Oltuani useita tunteja eksyksissä ja harhailtuani sinne tänne minä vihdoin pääsin kotiin.

VI.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut — aivan niinkuin olen nyt kertonut teille.

Äitini oli vaiti kunnes olin päättänyt kertomukseni. Sitten kysyi hän:

"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissasi?"

Olin katsonut kelloa ravintolasta lähtiessäni ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kahden. Kun laskin, minkä verran oli kulunut aikaa keskustellessani isännän kanssa ja pukeutuessani, tulin siihen päätökseen, että kerran nähtyäni naisen oli sen täytynyt tapahtua kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan nähnyt naista syntymäpäivänäni, vaan juuri sillä hetkellä ja tunnilla jolloin olin tullut maailmaan.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa hän otti minua kädestä ja vei tupaan. Hänen kirjoituslippaansa oli pöydällä takan ääressä. Hän aukaisi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille hänen viereensä.

"Poikani, sinun muistisi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerran, minkänäköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän joskus on yhtä tuttu meille molemmille."

Minä tottelin kummastellen, mikä outo ajatus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjoitti muistiin sanani sen mukaan kuin ne tulivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alas painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystät vivahtavat veripunaiselle."

"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"

"En, äitini."

"Tarkastitko puukkoa?"

"Tarkastin. Suuri puukko, jonka pukinsarvesta tehty varsi oli melkein uusi."

Äitini kirjoitti vielä muistiin kertomuksen puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikonpäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäytyi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaaseensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kenellekään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kahden kesken."

Kului viikkoja, kuukausia. Äitini ei sen koomin puhunut tästä asiasta sanaakaan. Mitä taasen minuun itseeni tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaiken, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen kävi sen muisto yhä himmeämmäksi. Ja lopulta koko asia haihtui mielestäni.

VII.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymäpäivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni olla minulle yhä enemmän myötäinen. Istuin eräänä päivänä piippuani poltellen erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun tapahtui onnettomuus, joka antoi elämäni kohtalolle aivan uuden suunnan. Tapaus oli mitä tavallisinta laatua — tuskin mainitsemisen arvoinen. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian lähellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysäytin hevosen, kun tämä oli jo melkein ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisasta. Mutta se ei tehnyt mitään. Rouva selitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minut palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että juuri täti Chance kohta huomasi tämän seikan, ja koetti sillä pelastaa korttien arvon. Tässä oli patarouvan ennustus käynyt toteen, aivan niin kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähinkin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä tiedän, mutisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota sinä et käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano enää muuta. Mutta kun rahoja alkaa lakkaamatta tulvata, älä unohda täti Chancea, joka istuu hylättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä."

Pysyin palveluspaikassani (Lontoon Westendissa) seuraavan vuoden kevääseen asti.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys huonontua. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille, ja koko perheenväki hajaantui. Kohtaloni oli kuitenkin vieläkin onnellinen. Kun minä jätin palvelukseni, sain isännältäni vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jona olin pelastanut hänen rouvansa. Isäntäni oli muutoin kunnon miehiä. Nyt oli minulla siis vapaus, joko ottaa palvelus tai olla ottamatta, kuinka itse vain halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni lähtivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat huostaani jättäneet, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viimeisiin päiviin saakka. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotiini viettääkseni syntymäpäivääni tavallisuuden mukaan äitini luona. Oli sunnuntai, kun pääsin kotiin; minulle oli sangen ikävää kuulla, että äitini oli sairaana. Vielä ikävämpää oli, että lääkkeet olivat juuri edellisenä päivänä loppuneet, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia lääkkeitä tilalle, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen, ja minä tarjouduin menemään lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei mitenkään tahtonut suostua tähän, ja syötyämme illallista, käski hän minun mennä levolle.

Nukahdin hetkiseksi, mutta heräsin sitten. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen raskain askelin käyvän edestakaisin huoneessa. Arvelin olevan jotakin hätänä ja koputin ovelle. Äitini tuskat olivat palanneet, oli aivan välttämätöntä hankkia hänelle lieventäviä lääkkeitä. Puin vaatteet päälleni ja kiiruhdin lääkepullo kädessäni kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani kelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunaan, kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi laskevansa minut sisälle apteekin oven kautta. Odottaessani — tulin ajatelleeksi, miten tämä päivä oli valoisa ja lämmin vuodenaikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma vaunuilla oli ollut tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu paistoi selkeältä taivaalta ja valaisi talon melkein yhtä kirkkaasti kuin olisi ollut päivä.

Muutaman minuutin kuluttua laski lääkäri minut sisälle apteekkiinsa. Suljin oven ja ajattelin, että hän liian vähillä vaatteilla oli lähtenyt sängystänsä. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että tämä oli ollut välittämättä hänen antamistaan neuvoista, ja alkoi heti valmistaa lääkettä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkettä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme ulko-oven kadulta päin äkkiä avattavan.

VIII.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveilla ja liikkeellä näin myöhään?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, oli nainen, minkä huomion hämmästyksekseni tein hänen astuessaan kynttilän valopiirin sisälle.

Nainen tuli myymäpöydän luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän näytti kasvonsa, löi torinkello kaksi. En minä enkä lääkäri tunteneet naista. Hän oli epäilemättä kaunein nainen, minkä olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen, "tarvitsen vähän lääkkeitä."

Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin ei olisi ollut mikään kumma, että hän oli liikkeellä kello kaksi aamulla ja että oli seurannut minua apteekkiin pyytääkseen lääkkeitä. Lääkäri katsoa tuijotti naiseen aivan kuin hän epäilisi omia silmiänsä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka olette tähän aikaan liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksestä. Hän sanoi vain, mitä hän oli vailla.

"Minulla on hammastauti. Pyydän saada unettavia lääkkeitä."

Tohtori ymmärsi kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omalla alallaan — — ja kääntyi tällä kertaa vilkkaasti naisen puoleen.

"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta."

Nainen puisteli päätään ja laski kaksi shillinkiä pöydälle.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahat, olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle."

Tohtori laski rahat takaisin naisen käteen.

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tai sielun puolesta, on se aivan eri asia. Silloin autan teitä."

Nainen pisti rahat takaisin taskuunsa.

"Te ette voi minua auttaa", sanoi hän yhtä tyynesti kuin ennenkin.
"Hyvästi!"

Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.

Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan. Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät ilmaisivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levottomana mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takaisin.

"Seisahtukaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkuin menette pois."

Nainen kohotti silmänsä välinpitämättömästi kummastellen ja hymyili katkerasti.

"Mitä teillä on minulle sanottavaa."

Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen..

"Mutta miksikä ei", jatkoi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä."

Nainen astui askeleen taakse päin ja nyökäytti päätään minulle.

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla."

Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.

Minä oikein häpeän tunnustaa, mitä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on, että tosiaan olin aivan lumottu. Käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minut.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän."

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän kaiketi huomasi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian välinpitämätön tässä asiassa. Minä siis vain kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet, ja kiiruhdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraiten soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän kääntyi puhutellakseen minua.

"No?" sanoi nainen, "mitä te minusta tahdotte?"

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut hänet kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin hänelle. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää aikomuksenne."

Nainen naurahti.

"Tehän itse omin silmin näitte, ettei lääkäri tahtonut myödä juomaa minulle. Liikuttaako se tosiaankin teitä, jos elän tai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti kättäni tätä kysyessään; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä hellyydellä, joka tunki lävitseni kuin tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

Hän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.

"Te olette antanut minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihinkin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin jos olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!

"Menen kotiin", sanoin minä. "Mihin te aiotte yöksi jäädä?
Ravintolaanko?"

Hän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemiseen, lepäsin siellä."

Me lähdimme molemmin yhdessä kotiani kohden. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.

"Luulin omistavani yhden ainoan ystävän", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavannut minua tässä paikassa. Näyttää nyt siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelija uhkasi minua poliisilla. En voinut minnekään muualle mennä, kun olin koittanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jäljellä kuin nämä kaksi shillinkiä ja nämä rääsyt. Kukahan kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua huoneeseensa? Kuljeskelin ympäri, ajatellen, miten pääsisin päiviltäni — silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin ovikelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa lääkärin päästäessä teidät sisälle — ja kohta juolahti unijuoma mieleeni. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Olen naimaton."

Nainen naurahti taasen.

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täälläkö?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä, sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ilman kotia ja aivan yksin, ei hän kuitenkaan pyytänyt suojaa minulta. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän keittiömme oli jäljestäpäin rakennettu mökin viereen, nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänet keittiöön ja asetin tuolin takan eteen, jotta hän saisi hiilloksen edessä lämmitellä. Tämä oli väärin tehty minulta — oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri aprikoin, mitä te olisitte minun tilassani tehneet. Sanokaa minulle, olisitteko antaneet tämän ihanan naisen palata takaisin kylmään latoon aivan kuin järjetön luontokappale. Jumala olkoon armollinen sille naiselle, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen teitä — jos olisitte tehnyt niin!

Jätin hänet seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.

IX.

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun tähteni."

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi, kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.

"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."

Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyyneen uneen.

Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssaan?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni — ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.

Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina sellaisen naisen kuin hän oli.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä, tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat, voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata on joskus muistella unohtunutta nimeä — saamatta sitä selville, vaikka kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta, miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.

X.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänet pieneen, yhteiseen huoneeseemme. Alicia ei ollut koskaan ennen ollut silmissäni niin kaunis kuin sinä iltana. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastin yhtä tarkkaan kuin jos itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen pusero, ja päässä yksinkertainen myssy, johon oli pistetty valkea ruusu. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisiinsa, nousi hämmästyneenä tervehtiäkseen tulevaa miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, puoleksi hymyillen, puoleksi itkien — hän katsoi Alicia suoraan silmiin — ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; silmät tuijottivat säikähtyneinä eteenpäin; kädet vaipuivat hervottomina alas. Äitini horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Äitini ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Alicia ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"

Ennenkuin ehdin vastata mitään, viittasi hän pöydällä takan luona olevaan kirjesäiliöön. "Anna säiliö tänne", huudahti äitini. Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, miten hän punehtui vihasta; eikä tuo ihme ollutkaan!

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Aikooko äitisi loukata minua?"

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä. En muista, mitä sanoin — niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennenkuin olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Tätini oli tuonut kirjesäiliön äidilleni. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut esille erään paperin. Hiljakseen nojaten seinää vastaan äitini lähestyi minua — pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä, hän tarkasteli Alician kasvoja — hän nosti ylös puseron leveät hihat — hän tarkasteli morsiameni käsiä ja käsivarsia. Huomasin harmin Alician silmissä vähitellen muuttuvan peloksi. Äkkiä hän tempasi itsensä irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole puhunut minulle koskaan tästä."

Tämän sanottuaan läksi hän huoneesta.

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta äitini viittasi minua jäämään. Hän luki paperille kirjoitettuja sanoja. Lukiessaan hän hiljaa ja verkalleen osoitti ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alaspainunut. Hiukset kellahtavat, käsivarret valkoiset. Kynsien ympärystä hieman veripunaiselle vivahtava. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunaan äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin varjoa, Alicia Warlack oli palannut! Hän vakoili meitä matalan ikkunavarjostimen takaa. Ne olivat samat kaameat kasvot, jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi, joka oli pitänyt murha-asetta, puukkoa. Olin siis nähnyt hänet, ennenkuin tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!

XI

En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä olen nyt kertonut itsestäni.

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osoittanut Alician siksi naiseksi, jonka minä olin unissani nähnyt, vein Alician kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen vieläkin kerran, olin aivan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajaantui pieni perheemme. Äitini oli riitaantunut sisarensa kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta, vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoni; tätini, joka luotti kortteihinsa, kehoitti minua naimaan.

Tämä mielipiteiden eroavaisuus synnytti riitaa heidän keskensä. Täti Chance — joka ei lainkaan tietänyt olevansa taikauskoinen — laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea avioelämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voisi olla niin jumalaton, että uskoisi uniin nähtyään nämä kortit!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen. Täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan — sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin hänelle lähettää rahoja.

"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."

Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän — ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni suhteen — on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan. Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan. Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla juovuksissa.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa. Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.

"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneenä.

"Vie minut takaisin kotiin! — Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takaisin!"