Produced by Tapio Riikonen

SISAR ROSA

Seitsemässä luvussa kertonut

Charles Dickens

Suomennos Englannin kielestä.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?"

"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna tapahtuva naiminen".

"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja odottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että minä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota tärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte, luulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on, mikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa hyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos ilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden kahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on kunnia edistää".

"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin 'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana herra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan, kanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on saanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska molemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi viehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään tekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän minä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän kotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun lausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa".

"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa tuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät ainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun mielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät korjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi kerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja eläköön vähäpätöisyys!"

Tämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista sataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla Seinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista. Toinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli lihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä loistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät olivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli, omalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän aikakauden hälvenevästä loistosta.

Vanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä katseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli tapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin kuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä ulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty säilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista laudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman peitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi, jonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä täytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia tarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki selvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.

"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen tuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa", mutisi herra Justin, kurkistaen huoneesen. "Olen vähimmin arkatunteinen mies koko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän joutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa. Uh! Minä tunnen hajun saunan läpi".

Näin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja läksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.

Tultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää mäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle kohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen, raitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä täällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi kaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan auringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset välipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja liikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat niihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja kauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein pysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä niiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella kaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt ilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan vaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet lakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen suoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana jyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme henkilöä — vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen — istui siinä, katsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä seisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa. Nämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan huomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen ympärillään.

"Siinä ne vielä ovat", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. "Rouva Danville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies, velvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian, kainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon harrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra Lomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran jatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä tavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin", jatkoi herra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti, ensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa aurinkoa kohti; "niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää, todellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan".

Taas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän istuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä nukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.

Jos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli kaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi tarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän morsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien seuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka teki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja vieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville — hyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja epäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla — näytti sangen levolliselta ja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa kiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui levottomuus heti hänen kasvoihinsa — levottomuus, joka muuttui tyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti Trudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja onnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi käytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin muuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen huomiotaan puoleensa. Vouti taas — tuo hiljainen, kuiva, laiha Lomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään — ei koskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä levottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin miettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä kävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa tytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui jonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei tuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen rakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui katsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä, löytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen henkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän semmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis Trudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen ystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti suoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa, milloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa laatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan kohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan lausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja murheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja vakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen ajatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä ilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee ollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja mieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain nuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen häntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin morsiamelle kuin sulhaselle.

Auringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui keskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen ensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.

"Rosa, rakastettuni", sanoi hän, "tämä ihana auringonlasku on hyvänä enteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää huomiseksi".

Morsian hymyili ja punastui.

"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?" sanoi hän.

"Kultaseni", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti vastata; "jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään naurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen vaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään seikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla — niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä".

"Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan tarkoitin —"

"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun voivani tulla loukatuksi —"

"Antakaa Rosan puhua", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä näsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan. Äiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän saakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli hetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan vierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:

"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua arvossa pitämään?"

Hänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui uudestaan karkeasti: — "Antakaa Rosan puhua".

"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa", änkytti nuori tyttö, tullen enemmän ja enemmän hämille.

"Mutta sinulla oli!"

Oli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen näsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen äitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi "Hsh!"

Voutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat tutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian näytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi loukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman hänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta reikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.

"Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".

Hän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti, pyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen mielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän innostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja nöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä hartaammasti reikäänsä nurmikossa.

"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin", sanoi rouva
Danville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa".

"Ei se ollut mitään, madame", vastasi Trudaine kohteliaasti. "Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta kunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla, että minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle taika-uskolle".

"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja", sanoi Danville, kääntyen äkisti häneen. "Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette kemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian sanallani, te hämmästytätte minua!"

Hänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava kohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös voutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen kosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: "Ole varovainen!" Toinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää nurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä huomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti iloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti päätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän taas puhui Danville'lle.

"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista", sanoi hän tyynesti. "Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa, mitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä katsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi' minkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä molemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme kahden asumaan taloon tuolla alhaalla".

Hänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän hänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli kyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä käteen. "Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä" — Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.

"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren häneltä pois!" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. "Ush! älä, Jumalan tähden, ole siitä milläsikään", lisäsi hän äkisti, nousten istuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään suuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha palvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville taas sanoi "Ush!" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen, tarjoten toista Rosalle. "Charles!" sanoi nuori tyttö, kummastuksella "kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!"

Danville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle. "Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää". Puhuessaan hän kulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa. Hymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo välähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas kaivaa nurmikkoon.

"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?" kysyi Trudaine, koskettaen voudin käsivartta.

Herra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan. "Tuhansia kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän; "saanko luvan seurata teitä?"

"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi jättämään tätä paikkaa juuri nyt".

"Ah! luonnon suloisuus — minä tunnen tien samoin kuin te, herra Trudaine: minä tunnen sen täällä". Näin sanoen Lomaque pani toisen kätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta. Hän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin itse herra Justin.

He istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä äänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella. — "Olen pahoillani, herra Lomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme paremmiksi tuttaviksi".

"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa", sanoi vouti, "kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut saattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen ohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen". Oli ikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra Lomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja. Hänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli erityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui silmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden koetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka kanssa puhuu.

"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani nimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella", jatkoi Trudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää keskuspuhetta. "Tunsitteko hänen?"

"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle isällenne", vastasi vouti, "siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana semmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli tarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne tämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut menestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan ylihoitajan arvoon".

"Antakaa anteeksi — vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne kummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias, aivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän välillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren omaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon teille?"

"Ettekö ole koskaan kuulleet?" huusi Lomaque, suurella kummastuksella, "tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa alkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan teille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui lähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa elämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta mennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?"

"Kyllä", vastasi Trudaine; "muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en suuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa pidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet monta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko —" Hän jäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin silmiin, "oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?"

Lomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin hän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi — Trudaine odotti — hän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi hetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas tulla heikoiksi. "Teillä näyttää olevan joku erityinen syy", huomautti hän hiljaa, "jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta, kysyäksenne minulta tätä".

"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa", jatkoi Trudaine; "ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin kanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä, — joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita". Viimeisiä sanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi vakaasti: "Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja Danvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa peittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan kehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka, vaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin jouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin että Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia, kummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en voinut salata tätä kummastustani sisareltani".

Lomaque, joka tähän saakka oli ollut hyvin tarkkaavainen, säpsähti tässä ja nosti hämmästyen ylös käsiänsä. "Kummastuitte, kuulin teidän sanovan? Kummastuitte, herra Trudaine, että nuori neito suosiollisesti ottaa vastaan semmoisen nuoren herrasmiehen kohteliaisuuksia, joka omistaa ylhäisen kasvatuksen saaneen Ranskalaisen kaiken sievyyden ja täydellisyyden! Kummastelitte että semmoinen tanssija, semmoinen laulaja, semmoinen puhuja, semmoinen kuuluisa naisten lumooja kuin herra Danville on, herätti vastatunteita neiti Rosan sydämessä! Oh! Herra Trudaine, arvoisa herra Trudaine, sitä on melkein mahdoton uskoa". Lomaque'n silmät tulivat erittäin heikoiksi, ja räpyttivät lakkaamatta hänen lausuessaan tämän muistutuksen. Lopulla hän nosti taas kätensä ja katseli kysyväisesti ympärilleen, äänettömästi vedoten koko luontoon.

"Kun vähän ajan kuluttua asia oli enemmän edistynyt", jatkoi Trudaine, ottamatta huomioonsa tätä keskeytystä; "kun naimistarjous oli tehty, ja kun sain tietää, että Rosa oli omassa sydämessään siihen suostunut, minä panin vastaan enkä voinut salata esteitäni —"

"Taivaan tähden!" keskeytti Lomaque taas, lyöden käsiänsä yhteen hämmästyneellä katsannolla; "mitä esteitä? mitä mahdollisia esteitä nuorta ja hyvin kasvatettua miestä vastaan, jolla on mahdottoman suuri omaisuus ja nuhteeton luonne? Minä olen kuullut noista esteistä ja vastustuksista: minä tiedän että ne ovat vihastuttaneet muita; ja minä kysyn itseltäni alinomaa, mitkä ne esteet voivat olla?"

"Jumala tietää että olen usein koettanut karkoittaa niitä pois mielestäni, haaveellisina ja mahdottomina", sanoi Trudaine, "vaan minun ei ole onnistunut. Mahdotonta on, teidän läsnäollessa, minun perinpohjin selittää mitkä minun tunteeni ovat olleet alusta alkain sitä herraa kohtaan, jota te palvelette. Antakaa siinä olla tarpeeksi, jos uskon teille, etten voi, en nytkään, olla vakuutettu hänen sisartani kohtaan osoittamiensa tunteiden puhtaudesta, ja että minussa on — vasten omaa tahtoani, vasten vakaista tahtoani luottaa täydellisesti Rosan vaaliin — paha luulo hänen luonteestaan ja mielensä laadusta, luulo, joka nyt, hää-aattona, kasvaa todelliseksi kauhuksi. Pitkällinen salainen kärsimys, epäilys, ja päättämättömyys pakoittavat tämän tunnustuksen ulos minusta, herra Lomaque, melkein varomattomasti ja kaikkia seuraelämän tapoja vastaan. Te olette elänyt vuosia saman katon alla tämän miehen kanssa; te olette nähnyt häntä vaariin-ottamattomimpina hetkinä yksityiselämässä. En viekoittele teitä uskoutumaan minulle — minä ainoastaan kysyn voitteko tehdä minut onnelliseksi kertomalla minulle, että olen tehnyt kauheinta vääryyttä isännällenne mielipiteilläni hänestä? Pyydän teitä tarttumaan käteeni ja kertomaan minulle, jos voitte, kaikessa kunniassa, että minun sisareni ei pane alttiiksi koko elämänsä onnea, antautuessaan naimisiin herra Danville'n kanssa!"

Hän ojensi kätensä puhuessaan. Jonkun kummallisen muutoksen alaisena sattui Lomaque juuri tällä hetkellä katsomaan noihin luonnon kauneuksiin, joita hän niin suuresti ihanteli. "Todellakin, herra Trudaine, todellakin semmoinen vetoominen teidän puolelta, tämmöisellä hetkellä, kummastuttaa minua". Mentyänsä niin pitkälle, vaikeni hän, eikä puhunut sen enempää.

"Kun ensin istuimme tähän yhdessä, ei aikomukseni ollenkaan ollut tehdä tämmöistä vetoomista, ei ollenkaan puhua teille niinkuin olen puhunut", jatkoi toinen. "Sanani ovat minulta päässeet, teille puhuessani, melkein vahingossa — teidän täytyy antaa ne minulle anteeksi. En voi odottaa että muut, herra Lomaque, arvossa pitävät ja käsittävät tunteeni Rosaa kohti. Me kaksi olemme eläneet yhdessä yksinämme maailmassa: isä, äiti, suku, kaikki kuolivat jo aikoja sitten ja jättivät meidät. Minä olen niin paljon vanhempi sisartani, että olen tottunut pitämään itseäni enemmän hänen isänään kuin veljenään. Koko elämäni, minun kalliimmat toiveeni, kaikki minun korkeimmat pyrintöni ovat yhdistyneet häneen. Poika-aikani oli jo ohitse kun äitini asetti pikku sisareni käden minun käteeni ja lausui kuolinvuoteellaan: 'Louis, ole hänelle mitä minä olen ollut, sillä hänelle ei ole jäänyt ketään muuta, johon voisi turvautua, kuin sinä'. Siitä lähtien eivät muitten miesten mieliharrastukset ja kunnianhimoisuudet ole olleet minun mieliharrastuksiani eikä kunnianhimoani. Sisar Rosa — niinkuin meillä kaikilla oli tapana nimittää häntä noina menneinä aikoina, ja joksi minä vieläkin mieluimmin häntä nimitän — sisar Rosa on ollut ainoa päämäärä, ainoa onnellisuus, ainoa todellinen lohdutus, ainoa kallisarvoinen palkinto minun elämässäni. Minä olen elänyt tässä köyhässä majassa, tässä syrjäisessä erakko-elämässä, kuin Paratiisissa, Koska sisar Rosa, viaton, onnellinen, kirkassilmäinen Evani on elänyt tässä minun kanssani. Vaikka hänen valitsema aviomiehensä olisikin ollut sama, jonka minäkin olisin valinnut, olisi tuo pakollinen luopumus hänestä ollut kovin, katkerin koetus. Niinkuin asiat nyt ovat, minun ajatellessa mitä ajattelen, ja peljätessä mitä pelkään, päättäkää itse millaiset minun ajatukseni voivat olla hänen naimisensa aatto-iltana; ja te ymmärrätte miksi ja missä tarkoituksessa minä tein sen vetoomisen, joka kummastutti teitä hetki sitten, vaan joka ei voi kummastuttaa teitä nyt. Puhukaa jos tahdotte — minä en voi sanoa mitään enää". Hän huoahti katkerasti; hänen päänsä vaipui alas, ja käsi, jonka oli Lomaque'lle tarjonnut, vapisi kun hän veti sen pois ja antoi sen vaipua kupeelleen.

Vouti ei ollut mies, joka oli tottunut empimään, vaan nyt hän empi. Hän ei ollut tottunut olemaan puheenparsien puutteessa, mutta nyt hän änkytti pahoin vastauksensa alkuosassa. "Otaksukaa että minä vastaisin", aloitti hän hiljaa; "otaksukaa että sanon teidän tuominneen häntä väärin, olisiko minun todistukseni todellakin tarpeeksi voimallinen kumoomaan mielipiteitä, tahi paremmin arveluita, jotka teissä ovat vakaantuneet vakaantumistaan kuukausien kuluessa? Otaksukaa, toiselta puolen, että minun isännälläni olisi pienet —" (Tässä Lomaque epäili, ennenkuin hän lausui seuraavan sanan) "— pienet — heikkoutensa, jos niin saan sanoa; vaan ainoastaan otaksuen, muistakaa se! heikkouksia — ja otaksukaa että olen ne huomannut, ja tahtoisin uskoa ne teille, mitä hyötyä semmoisesta ilmoittamisesta olisi nyt, yhdennellätoista hetkellä, kun neiti Rosa on antanut sydämensä ja häät ovat määrätyt huomispäiväksi? Ei, ei! uskokaa minua —"

Trudaine äkkiä katsahti ylös. "Kiitän teitä, herra Lomaque, muistutuksestanne. Niinkuin sanotte, on nyt liian myöhäistä kuulustella ja siis myöskin liian myöhäistä luottaa toisiin. Sisareni on valinnut; ja valitun suhteen minun huuleni tulevat olemaan tästä lähtien suljettuina. Tulevaisuus on Jumalan kädessä: millainen se tulleekin olemaan, toivon olevani tarpeeksi vahva kantamaan mitä osakseni tulee, miehen miehuudella ja kärsiväisyydellä! Pyydän anteeksi, herra Lomaque, että olen ajattelemattomasti vaivannut teitä kysymyksillä, joita minun ei ollut oikeus tehdä. Menkäämme takaisin huoneisin — minä näytän tietä teille".

Lomaque'n huulet avautuivat, vaan sulkeutuivat taas: hän kumarsi pakollisesti ja hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hetkeksi. Trudaine astui tietä myöten äänettömänä takaisin taloon: vouti seurasi hiljaa muutamain askelten päässä ja sopotteli hiljaa itsekseen. "Hänen isänsä pelasti minut", mutisi Lomaque; "se on totta, eikä siitä pääse mihinkään: hänen isänsä pelasti minut; ja nyt, minä olen tässä — ei! liian myöhäistä! — liian myöhäistä puhua — liian myöhäistä toimia — liian myöhäistä tehdä mitään!"

Aivan lähellä huonetta tuli vanha palvelija heitä vastaan. "Nuori emäntäni on juuri lähettänyt minua kutsumaan teitä kahvia juomaan, herra", sanoi Guillaume. "Hän on pitänyt teitä varten kahvia lämpimänä ja toista kuppia herra Lomaque'a varten".

Vouti säpsähti — tällä kertaa toden-perästä hämmästyen. "Minua varten!" huudahti hän. "Neiti Rosa on vaivannut itseään pitämällä kahvia lämpimänä minua varten?" Vanha palvelija katsoa tuijotti häneen; Trudaine seisattui ja katsoi taakseen. "Mitä kummastuttavaa siinä on", kysyi hän, "semmoisessa tavallisessa kohteliaisuudessa sisareni puolelta?"

"Suokaa anteeksi, herra Trudaine", vastasi Lomaque; "te ette ole eläneet semmoisissa oloissa kuin minä, te ette ole vanha mies ilman ystävittä, teillä on vakainen asema maailmassa ja te olette tottuneet saamaan ihmisiltä kunnioitusta. Minä en ole. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun huomaan itseni olevan nuoren neitosen kohteliaisuuden esineenä; ja tämä minua hämmästytti. Pyydän uudestaan anteeksi — olkaa niin hyvä, käykäämme sisään".

Trudaine ei vastannut mitään tähän kummalliseen selitykseen. Hän kummasteli sitä kuitenkin vähän; ja kummasteli vielä enemmän vierashuoneesen tultuaan, kun näki Lomaque'n astuvan suoraapäätä hänen sisarensa luokse, ja — nähtävästi huomaamatta, että Danville istui klaverin edessä sillä hetkellä juuri laulaen — piti hänelle hyvin sekavaa vaan tavanmukaista kiitospuhetta kahvikupista. Rosa katseli kummastuneena ja puoleksi pidättäen nauruaan kuunnellessaan häntä. Rouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja löi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta.

"Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut", sanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan pöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä. Jos rouva Danville olisi huomannut mikä mielenilmaus näkyi Lomaque'n kasvoissa hänen kääntyessään, kyllä olisi hänen ylpeä, aristokraatillinen mielensä ehkä vähän hämmentynyt.

Danville oli lopettanut laulunsa, oli jättänyt klaveerin, ja puheli hiljaa morsiamensa kanssa; rouva Danville lisäsi jonkun sanan keskuspuheesen silloin tällöin; Trudaine istui erikseen huoneen toisessa päässä, miettiväisesti lukien kirjettä, jonka otti taskustaan, kun Lomaque, joka vielä lueskeli sanomalehteänsä, äkkiä päästi huudahduksen, joka keskeytti kaikkia huoneessa olijoita toimissaan ja saattoi heidät katsomaan voutiin.

"Mitä se on?" kysyi Danville kärsimättömästi.

"Häiritsenkö, jos selitän tämän?" kysyi Lomaque, tullen silmistään hyvin heikoksi taas, ja kääntyen kunnioittavaisesti rouva Danville'en.

"Te olette jo häirinneet meitä", sanoi vanha nainen äreästi, "niin samapa tuo on nyt jos puhuttekin".

Se on eräs paikka Tieteellisissä Ilmoituksissa, joka on minua suuresti ilahuttanut ja joka varmaan on oleva ilahuttava uutinen jokaiselle tässä". Näin sanoen katsoi Lomaque huomauttamalla katsannolla Trudaineen ja luki sitten sanomista seuraavat rivit:

"Tiede-Akatemia Parisissa. — Olemme suureksi iloksemme saaneet kuulla että kemian avoinna oleva ala-professorin virka on tarjottu eräälle miehelle, jonka vaatimattomuus on estänyt hänen tieteellisiä ansioitaan tulemasta tarpeeksi kuuluisiksi maailmassa. Akatemian jäsenet ovat jo aikoja sitten tienneet hänen tehneen useampia, merkillisimpiä kemiata edistäviä keksintöjä, mitä viime vuosien kuluessa on tehty — keksintöjä, joista hän on erinomaisella, tekeepä mielemme melkein sanomaan, moitittavalla vaatimattomuudella sallinut muitten rangaistuksetta omistaa itselleen kunniata. Ei kukaan mies missäkään virassa ole täydellisemmin oikeutettu saamaan valtiolta kunnian arvoa ja virkaa, kuin se herra jota tarkoitamme — herra Louis Trudaine".

Ennenkuin Lomaque voi katsoa kuulijoihin, huomatakseen minkä vaikutuksen hänen uutisensa teki, oli Rosa jo rientänyt veljensä luokse ja suuteli häntä riemun vimmassa.

"Armas Louis", huusi hän taputtaen käsiään, "suo minun ensimmäiseksi sinua onnitella! Miten ylpeä ja iloinen minä olen. Sinä otat tietysti vastaan professorinviran".

Trudaine, joka äkkiä ja hiukan hämmästyneenä oli pistänyt kirjeensä takaisin taskuun sillä hetkellä kuin Lomaque alkoi lukea, näytti olevan vastauksen puutteessa. Hän taputti sisarensa kättä hajamielisesti ja sanoi:

"En ole vielä päättänyt; älä kysy minulta miksi, Rosaseni — älä ainakaan nyt, älä nyt suinkaan". Hämmennys ja levottomuus ilmautui hänen kasvoissaan pyytäessään sisartaan käymään jälleen tuolilleen istumaan.

"Pidetäänkö kemian ala-professoria herrasmiehen arvoisena?" kysyi rouva
Danville, osoittamatta vähintäkään osanottoa Lomaque'n uutiseen.

"Tietysti ei", vastasi hänen poikansa ilkkuvalla naurulla; "semmoisen täytyy tehdä työtä ja tehdä itsensä hyödylliseksi — mikä herrasmies hän on?"

"Charles!" huudahti vanha rouva, punastuen suuttumuksesta.

"Hoh!" huusi Danville, kääntyen selin häneen; "nyt on jo tarpeeksi kemiaa. Lomaque! te olette nyt ruvenneet lukemaan uutisia, koettakaa voitteko löytää jotakin hauskaa luettavaa. Mitkä ovat viimeiset tiedot Parisista? Kuuluuko vielä yleisen kapinan enteitä?"

Lomaque rupesi toista paikkaa tarkastamaan sanomista. "Vähän, hyvin vähän toiveita on saada rauhallisuus jälleen palautetuksi", hän sanoi. "Necker, kansan ministeri, on eroitettu virastaan. Julistuksia väkikokouksia vastaan on levitetty yli koko Parisin. Sveitsiläinen kaarti on asetettu Champs Elysées-kentälle neljän tykin kanssa. Enempää ei vielä tiedetä, vaan pahinta peljätään. Ylimyskunnan ja kansan välinen riita kasvaa kasvamistaan uhkaavalla tavalla, melkein joka hetki".

Tähän hän pysähtyi ja asetti sanomalehden pöydälle. Trudaine otti sen siitä ja pudisti päätään pahaa aavistavalla tavalla, katsellessaan sitä paikkaa, joka juuri oli luettu.

"Oh!" huudahti rouva Danville. "Kansa, todellakin! Antakaa noiden neljän tykin tulla hyvään latinkiin, antakaa Sveitsiläisen kaartin tehdä tehtävänsä, ja me emme saa koskaan kuulla sen enempää tuosta kansasta!"

"Neuvoni on, ettette olisi liioin varma siitä", sanoi hänen poikansa huolettomasti; "siellä on liian paljo kansaa Parisissa Sveitsiläiselle kaartille ammuttavaksi, kuin että se voisi käydä niin mukavasti. Älkää pitäkö päätänne liian aristokraatillisesti ylhäällä, äitini, ennenkuin aivan varmaan tiedämme mistä päin tuuli käy. Kenties minä saan jonakuna päivänä kumartaa yhtä syvälle kuningas Moukalle, kuin te nuoruudessanne kuningas Louis viidennelletoista!"

Hän hymyili kohteliaasti puhettaan lopettaessaan ja aukasi nuuskatoosansa. Hänen äitinsä nousi tuoliltaan, kasvot punaisina inhosta.

"En tahdo kuulla sinun puhuvan niin — se kauhistuttaa, se kuohuttaa mieltäni!" huusi hän rajulla liikunnolla. "Ei, ei! en tahdo enää semmoista kuulla. En tahdo istua tässä kuulemassa miten poikani, jota rakastan, laskee leikkiä pyhimmistä aatteista, ja pilkkaa voidellun kuninkaan muistoa. Se on kiitokseni siitä että olen myöntynyt ja tullut tänne, vasten kaikkia säädyllisyyden lajeja, hää-aattona? En kärsi tätä kauemmin; minä noudatan omaa tahtoani ja käyn omaa tietäni. Minä käsken sinua, minun poikaani, saattamaan minua takaisin Rouen'iin. Me olemme sulhasen seuruetta eikä meillä ole mitään tekemistä täällä, ollaksemme yötä morsiamen talossa. Te ette kohtaa toisianne ennenkuin kohtaatte kirkolla. Justin! vaununi. Lomaque, hakekaa käsiin minun päähineeni; herra Trudaine! kiitoksia vieraanvaraisuudestanne; toivon saavani palkita sen ensikerran kun olette läheisyydessämme. Neitiseni; ottakaa nyt kauniin katsantonne huomenna päällenne, joka sopii yhteen hääloistonne kanssa; muistakaa että minun poikani morsiamen tulee olla todistuksena poikani hyvästä kauneuden aistista. Justin! vaununi — laiskuri, roisto, tomppeli, missä minun vaununi!"

"Äitini näyttää kauniilta, kun hän on kiihoissaan, eikö niin, Rosa?" sanoi Danville, au'aisten nuuskatoosaansa vanhan rouvan kiitäessä ulos huoneesta. "Miksi näytät aivan peljästyneeltä, armaani", lisäsi hän, tarttuen Rosan käteen luontealla, lempeällä katseella, "peljästyneeltä, salli mun vakuuttaa, ilman vähintäkään syytä. Minun äidilläni on vaan tämä ainoa turha usko, ja tämä ainoa heikko puoli, Rosa kultani. Olet huomaava että hän on yhtä lempeä kuin kyyhkynen, kun vaan ei hänen sääty-ylpeyttään loukata. Mitä se on! tänä iltana ainakaan et saa erota minusta tuommoisella katsannolla".

Hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan jonkun sulhais-sukkeluuden, joka heti saattoi punan takaisin morsiamen poskille.

"Oi miten Rosa häntä rakastaa — miten innokkaasti hän häntä rakastaa", ajatteli hänen veljensä, katsellen häntä huoneen nurkasta, missä hän istui yksinänsä, ja huomaten hymyä, joka kirkasti hänen punastuneita kasvojaan Danville'n suudellessa hänen kättänsä, ja lähteissä matkalle. Lomaque, joka oli pysynyt järkähtämättömän kylmänä rouvan suuttumisen puuskan kestäessä; Lomaque, jonka huomaava silmä oli tarkastellut, ivallisesti, minkä vaikutuksen tuo kohtaus äidin ja pojan välillä tekisi Trudaine'en ja hänen sisareensa, oli viimeinen joka sanoi jäähyväisensä. Kumarrettuaan Rosalle omituisella suloudella käytöksessään, joka pahoin sopi yhteen hänen rypistyneitten, laihojen kasvojensa kanssa, ojensi hän kätensä hänen veljelleen. "En ottanut teidän kättänne istuessamme kahden tuolla penkillä", sanoi hän, "saanko nyt?"

Trudaine antoi hänelle kättä kohteliaasti vaan äänetönnä. "Te ajattelette toisin minusta vielä joskus maailmassa". Lisäten nämät sanat kuiskaamalla, herra Lomaque kumarsi vielä kerran morsiamelle ja iäksi ulos.

Muutamia minuuttia sen perästä kun ovi oli sulkeutunut, veli ja sisar olivat ääneti. "Viimeinen ilta, jonka yhdessä olemme täällä kotona!" se oli ajatus, joka täytti molempain mielet. Rosa oli ensimmäinen puhumaan. Epäillen hiukan, lähestyessään veljeään, hän sanoi hänelle surullisesti:

"Olen pahoillani tuosta mikä tapahtui rouva Danville'lle, Louis.
Saattaako se sinua ajattelemaan pahaa Charles'ista?"

"Minä voin antaa rouva Danvillen suuttumisen anteeksi", vastasi Trudaine vältteleväisesti, "koska hän puhui rehellisestä vakuutuksesta".

"Rehellisestä?" toisti Rosa murheellisesti, — "rehellisestä? — ah, Louis! Minä tiedän että sinä ajattelet halveksivasti Charles'in vakuutuksista, kun niin puhut hänen äidistään".

Trudaine hymyili ja pudisti päätään; vaan Rosa ei huomannut tätä kieltävää liikuntoa — hän vaan seisoi murheellisesti ja miettivästi katsellen hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat kastua; hän äkkiä heitti käsivartensa veljensä kaulan ympäri ja kuiskasi hänelle: "oi, Louis, Louis! kuinka minä tahtoisin opettaa sinua katsomaan Charlesta minun silmilläni!"

Veli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti lohduttaa häntä.

"Sinun pitää opettaman mua, Rosa — sinun pitää todellakin. Älä nyt ole milläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä saada parhaimman näkösi huomiseksi?"

Hän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi tuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt tuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään keskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä hetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi hänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.

Hän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti Tiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta ne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan ainoastaan seuraavia rivejä lopussa: — "Professorivirkanne ensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen läheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten ja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten".

Kirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän, vaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut uneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä vapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut toivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä apukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän vastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja — epäillen sisarensa onnen vuoksi!

"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa", sanoi hän itsekseen murheellisesti; "ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin luoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni aavistukseni hänen tulevaisuudestaan — kuinka iloisesti enkö vastaisi tähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan osoitetaan!" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen ajatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä vaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. "Jos tuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi, tuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi — en tiedä milloin — jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö hän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa onnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa? Tuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien seurassa?"

Häntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan paperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. "Ole hänelle kaikki, Louis, mitä minä olen ollut", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä sanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se lausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa hänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän voinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli tarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä: ei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen vieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi hän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin uskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän tunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon, — hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen vastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä hetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi — taisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa oloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan hän teki sen nyt. "Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi", sanoi hän itsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos laboratoriosta.

Armoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi tai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja Rosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan auringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli hääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös tyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen kotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse ystävyys. "Hyvä tyttöseni", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen häntä viuhkaimellaan poskille. "Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis tänä aamuna — sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista. Todellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla ylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen rakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet".

Oli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa Britanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle maatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille matkoille. Vaunut olivat lähteneet — Trudaine, kauan seistyään niiden lähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin — pyörivien rattaiden nostama pöly oli tykkänään kadonnut — siinä ei ollut niin mitään katseltavaa — enää — vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse kulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies — levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n vaunujen — esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin Lyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.

Toimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen päätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet, seisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin lähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän tietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin vastanaineen pariskunnan vaunuja. "Tyttö parka! — voi tyttö parkaa!" sanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä lähestyi huoneesta päin.

Oli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.

"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?" kysyi Lomaque.

"Hyvin huonoja uutisia, herraseni", vastasi postimies. Camille Desmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa — siellä peljätään kapinaa".

"Ainoastaan kapinaa!" matki Lomaque ivallisesti. "Mikä kunnon hallitus, joka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?" lisäsi hän äkkiä muuttaen puheen ainetta.

"Ei ole taloon", sanoi postimies, — "ainoastaan yksi talosta, jonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa", lisäsi hän, käännellen kirjettä kädessään, "pistää postilaukkuun, vai mitä?"

Lomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki kirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.

"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai kieltäynyt", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja jatkaen matkaansa taloon päin.

Ovella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: "te lähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?"

"Tänä päivänä vielä", vastasi Lomaque.

"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa tahi sen läheisyydessä", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen entistä nopeammin, "niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte tiedon siitä minulle".

Lomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka hänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.

"Nuorenmiehen asunto!" toisti vouti, seisten yksinään portailla. "Lyonissa tahi sen läheisyydessä! Ahaa! Herra Trudaine, minä lasken yhteen nuorenmiehen-asuntonne ja puheenne minulle eilen illalla, ja saan summan, joka on, arvelen minä, jokseenkin täsmälleen oikein. Te ette ole myöntänet Parisin tarjoukseen ja minä luulen voivani arvata syyn".

Hän vaikeni miettiväisenä ja pudisti päätään pahaa tietävällä tyytymättömyydellä ja pureskellen huuliaan.

"Kaikki on kyllä kirkasta tuolla taivaalla", jatkoi hän hetken kuluttua, katsellen ylös loistavaa keskipäivän taivasta kohti. "Kaikki kyllä kirkasta siellä; vaan minä luulen näkeväni pienen pilven jo nousevan erään perheen taivaalle — pikku pilvi, jonka peitossa on paljo, ja jota minä puolestani tulen huolellisesti tarkkaamaan".

TOINEN LUKU.

Viisi vuotta oli kulunut siitä kun herra Lomaque seisoi miettiväisenä Trudainen talon portilla, katsellen morsiamen ja sulhasen vaunujen lähtöä, ja murheellisesti aprikoiden tulevaisuuden suhteita. Suuria tapahtumia oli kulkenut yli sen perheellisen taivaan, jolla hän ennustavaisesti oli huomannut pienen uhkaavan pilven. Suurempia tapahtumia oli kulkenut yli Ranskanmaan taivaan.

Mitä oli kapina viisi vuotta takaperin vallankumousta vastaan nyt — joka oli syössyt maahan valta-istuimen, kukistanut ruhtinaita ja valtoja; joka oli asettanut omia kruunuttomia ja perinnöttömiä kuninkaitaan ja neuvon-antajiaan valtaistuimelle, ja verisesti temmaissut ne sieltä alas taas tusinoittain; joka oli raivonnut ja raivonnut hillittömästi, julmassa innossa, kunnes viimein yksi ainoa kuningas saattoi sitä hallita ja hillitä vähäksi aikaa. Tämän kuninkaan nimi oli Hirmu, ja yksi tuhatta seitsemän sataa ja yhdeksän kymmentä neljä on hänen hallitusvuotensa.

Herra Lomaque, joka ei ole voutina enää, istuu yksinänsä virkahuoneelta näyttävässä huoneessa muutamassa Parisin yleisessä rakennuksessa. On taas Heinäkuun ilta, yhtä kaunis kuin se ilta, jona hän Trudainen kanssa istui kahden tuolla penkillä, josta voi katsella Seinen joen ihanaa maisemaa. Huoneen akkuna on auki, ja vieno, vilpeä tuulenhenki aikaa puhaltaa siitä. Mutta Lomaque hengittää vaivaloisesti, ikäänkuin häntä vielä vaivaisi keskipäivän helteen tukehuttava kuumuus; ja hänen kasvoissaan voi huomata murheen ja levottomuuden merkkejä hänen silloin, tällöin hajamielisesti katsellessaan alas kadulle. Ne ajat, joista hän elää, ovat itsessään jo semmoiset, että ne voivat tehdä miehen kasvot murheellisiksi. Tänä kauheana Hirmun hallitusaikana ei löytynyt sitä elävätä henkilöä koko Parisin kaupungissa, joka aamulla noustessaan olisi voinut olla varma siitä, ett'ei hän ennen iltaa joutuisi vakojien käsiin, syytöksen alaiseksi, vankeuteen tahi vaikkapa mestauslavallekin. Semmoiset ajat koettavat kyllä miehen mieltä; vaan Lomaque ei nyt niitä ajatellut eikä ollut huolellisna niiden tähden. Paperiläjästä, joka oli hänen edessään vanhalla kirjoituspöydällä, oli hän juuri ottanut esille yhden, joka oli saattanut hänen ajatuksensa takaisin menneisin aikoihin, ja niihin tapauksiin, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen, kun hän seisoi yksinänsä Trudaine'n huoneen portailla, aprikoiden tulevia tapahtumia.

Nopeammin kuin hän oli aavistanutkaan oli nämä tapaukset tulleet. Vähemmässä ajassa kuin hän oli edeltäpäin luullut, tuli tuo surkea onnettomuus, jota Rosan veli oli varonnut niinkuin selvästi mahdollista onnettomuutta ainakin, ja vaati kaikkea sitä kärsiväisyyttä, miehuullisuutta ja itsensä uhraavaisuutta, mitä hän kykeni tarjoomaan sisarensa hyväksi.

Vähin askelin alaspäin, pahasta pahempaan, osoittihe Rosan miehen luonne selvemmin ja selvemmin melkein päivä päivältä. Satunnaiset huolimattomuudet päättyivät tavaksi otetulla laiminlyömisellä; huolimaton karttaminen muuttui kylmäksi viholllisuudeksi; pienistä loukkauksista kypsyi suuria herjauksia — nämä oli ne julmat merkit, joista Rosa huomasi panneensa kaiken alttiiksi ja kadottaneensa kaiken, ollessaan vielä nuori vaimo — nämä ne ansaitsemattomat murheet, jotka kohtasivat häntä turvattomana, jotka olisivat jättäneet hänet turvattomaksi, ellei hänen veljensä alttiiksiantava rakkaus olisi tuonut apua ja tukea. Trudaine oli alusta alkain pyhittänet itsensä semmoisten koetusten vastaanottamiseen kuin ne, joita hän nyt sai kärsiä; ja miehen tavalla hän otti ne vastaan, huolimatta yhtä vähän äidin vainosta kuin pojan solvauksista. Tämä vaikea tehtävä tuli ainoastaan helpoitetuksi silloin, kun ajan kuluessa yleinen häiriö sekaantui yksityisiin huoliin. Silloin huomiota luokseen vetävät valtiolliset onnettomuudet tulivat helpoitukseksi perheelliselle kurjuudelle. Silloin alkoi Danvillen elämän ainoana tarkoituksena ja perintönä olla asiainsa ajaminen niin viisaasti, että hän voisi kulkea vahingotta edistävän vallankumouksellisen virran kanssa — kuinka kauas, siitä hän ei huolinut, kun hän vaan pelasti omaisuutensa ja henkensä vaaraan joutumasta. — Hänen äitinsä, joka järkähtämättömästi pysyi uskollisena vanhanaikaisille mielipiteilleen, kaikesta vaarasta huolimatta, sai rukoilla ja nuhdella, sai puhua kunniasta ja miehuudesta ja rehellisyydestä — poika ei ottanut korviinsakaan, tahi kuunteli ainoastaan nauraakseen. Samoin kuin hän oli vaimonsa suhteen kulkenut väärää polkua, niin oli hän nyt taipuvainen astumaan väärää tietä maailman suhteen. Vuosia kului: hävittäväiset muutokset runtelivat hurrikani-myrskyn tapaan alinomaa Ranskan maan vanhaa hallitusjärjestystä; ja vielä Danville onnellisesti vaihetteli vaihettelevan ajan mukaan. Hirmuvallan ensimmäiset päivät lähestyivät; valtiollisessa ja yksityisessä elämässä — ylhäisissä ja alhaisissa — joka mies epäili veljeänsä. Danville, vaikka olikin neuvokas, joutui myös viimein epäluulon alaiseksi Parisissa olevan päähallituksen luona, etupäässä äitinsä kautta. Tämä oli hänen ensimmäinen valtiollinen häviönsä, ja ajattelemattomana raivon ja kiusan hetkenä hän antoi Lomaquen kärsiä siitä syttynyttä vihaansa. Itse epäluulon alaisena, rupesi hän puolestaan epäilemään voutiaan. Hänen äitinsä kiihoitti tätä luulevaisuutta. — Lomaque eroitettiin virastaan.

Entisinä aikoina olisi semmoinen uhri joutunut häviöön — uusissa oloissa hän suorastaan tuli kelvolliseksi toimittamaan valtiollista tehtävää maailmassa. Lomaque oli köyhä, sukkela-älyinen, harvapuheinen, eikä liioin tarkkatunteinen. Hän oli hyvä isänmaanrakastaja, hänellä oli hyviä isänmaataan rakastavia ystäviä, tarpeeksi kunnianhimoa, viekas kissanluontoinen urhoollisuus, eikä hänellä ollut mitään peljättävää — hän tuli Parisiin. Siellä oli kyllin menestyksen tilaisuuksia hänenlaatuisille miehille. Hän odotti semmoista tilaisuutta. Se tuli; hän käytti sitä parhaimmiten hyödykseen; pääsi julman Fonqvier-Tinvillen suosioon ja sai viran Salaisen Poliisin virastossa.

Danvillen viha kuitenkin haihtui: hän tointui jälleen käyttämään tuota älykästä mieltä, joka tähän asti oli häntä niin hyvästi auttanut, ja lähetti kutsumaan takaisin poisajettua palvelijaa. Se oli liian myöhäistä. Lomaque oli jo siinä asemassa, että hän voi vaatia häntä puhdistamaan itseään epäluuloista — jopa kenties saattaa hänen päänsä mestauspölkylle. Pahempi asia kuin tämä oli että nimittämättömiä kirjeitä hänelle lähetettiin, joissa häntä kehoitettiin mitä pikemmin osoittamaan isänmaanrakkautta jollakin vastustamattomalla alttiiksi panolla ja saattamaan äitiänsä vaikenemaan, jonka mieletön suoruus luultavasti ennen pitkää maksaisi hänelle hänen henkensä. Danville tunsi hänet siksi hyvin, että hän tiesi yhden ainoan keinon löytyvän häntä pelastaa, ja sen kautta pelastaa myös itseään. Äiti oli aina vastustanut maasta pois muuttamista; vaan nyt hänen poikansa vaati että hänen piti käyttää ensimmäistä tilaisuutta lähteäksensä Ranskasta, siksi kun levollisempia aikoja tulisi. Luultavasti olisi äiti antanut oman henkensä kymmenen kertaa vaaran alttiiksi ennemmin kuin olisi poikaansa totellut; vaan hän ei uskaltanut saattaa samalla poikansa henkeä vaaran alaiseksi; ja hän myöntyi poikansa tähden. Osaksi salaisten vehkeitten, osaksi häpiämättömän petoksen kautta, Danville hankki hänelle semmoisia papereja ja luvantodistuksia, joilla hän voi päästä ulos Ranskasta Marseillen kautta. Vielä nytkin epäsi hän lähtevänsä ennenkuin saisi tietää mitkä hänen poikansa aikeet olivat tulevaisuuden suhteen. Danville näytti hänelle kirjeen, jonka hän oli juuri lähettämäisillään Robespierrelle itselleen, jossa hän puollusti epäiltyä isänmaanrakkauttaan, ja harmistuneena pyysi saada osoittaa sitä jossakin virassa, sama miten pienessä, sen julman kolmikkovallan palveluksessa, joka silloin hallitsi, tahi oikeammin kauhistutti Ranskanmaata. Nähtyänsä tämän kirjoituksen rouva Danville rauhoittui. Hän sanoi jäähyväiset pojalleen ja läksi viimeinkin matkalle, uskollisen palvelijan kanssa, Marseilleen.

Danvillen tarkoitus lähettäessään kirjeen Parisiin, ei ollut muu kuin pelastaa itsensä isänmaallisella kerskaamisella. Hän oli kuin pilvistä pudonnut saadessaan vastuun, jossa otettiin kiinni hänen sanoistaan, ja käskettiin tulemaan pääkaupunkiin ottamaan vastaan tointa siellä silloiselta hallitukselta. Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän siis matkusti Parisiin, ottaen vaimonsa mukaansa suorastaan vaaran kitaan. Hän oli silloin julkisessa vihollisuudessa Trudainen kanssa; ja kuta suurempaan tuskaan ja levottomuuteen hän vaan voi saada veljeä sisarensa puolesta, sitä enemmän se oli hänelle mieleen. Pysyen uskollisena luottamisessaan ja rakkaudessaan, kaikista vaaroista ja vainoomisista huolimatta, seurasi Trudaine heitä; ja saman kadun varrella, jossa heidän asuinpaikkansa oli Parisissa, Hirmuhallituksen vaarallisena aikana, oli myöskin hänen asuntonsa.

Danville oli kummastunut tarjotun palveluksensa vastaanottamisesta — vielä enemmän hän hämmästyi huomatessaan hänelle määrätyn viran olevan päällysmiehen viran samassa Salaisen Poliisin virastossa, jossa Lomaque oli toimitusmiehenä. Robespierre ja hänen virkakumppalinsa olivat punninneet miehensä arvoa — hänellä oli kyllin rahaa ja paikkakunnallista arvoa — häntä kyllä kannatti tutkia. He tiesivät missä suhteessa häntä piti epäillä, ja miten he voisivat häntä hyödykseen käyttää. Salaisen Poliisin toimet olivat senlaatuisia toimia, jotka sopivat raakatuntoiselle, neuvokkaalle miehelle; ja tämän älyn rehellisestä käyttämisestä saadussa virassa oli Lomaquen läsnäolo virassa hyvänä vakuutuksena. Poisajettu palvelija oli juuri omansa vakoilemaan epäluulon alaista isäntää. Niin tapahtui että Parisin salaisessa poliisivirastossa, hirmuhallituksen aikana, Lomaquen entinen isäntä oli nimensä suhteen vielä hänen isäntänsä — julkisuudessa päällysmies, jolle hän oli tilinalainen, — yksityisessä elämässä epäluulon alainen mies, jonka pienimpiä sanoja ja tekoja hän oli virallisesti määrätty pitämään silmällä.

Yhä murheellisemmiksi ja synkemmiksi kävivät Lomaque'n kasvot hänen nyt aprikoidessaan viimeiksikuluneitten viiden vuoden muutoksia ja onnettomuuksia. Kun lähistössä olevan kirkon kello löi seitsemän, heräsi hän näistä mietteistänsä. Hän järjesti hajallaan edessänsä olevat paperit — katsoi oveen päin ikäänkuin odottaen jonkun tulevan — rupesi sitten, huomattuaan olevansa yksin, tarkastamaan sitä kirjoitusta, joka ensiksi oli johdattanut hänen mieleensä tuon pitkän jonon synkkiä ajatuksia. Siinä löytyvät muutamat rivit olivat kirjoitetut salaisilla kirjainmerkeillä ja sen sisältö oli seuraava:

"Ottakaa huomioonne että teidän päällysmiehenne, Danville, viime viikolla sai luvan olla poissa hoitaakseen muutamia omia asioitaan Lyonissa, ja ettei häntä odoteta takaisin tulevaksi päivään tahi kahteen. Hänen poissa ollessa jouduttakaa Trudainen asiaa. Ko'otkaa kaikki todistukset ja olkaa itse valmiina ryhtymään toimiin samassa kun saatte käskyn. Elkää lähtekö virastohuoneesta ennenkuin taas saatte tietoja minulta. Jos teillä on kopia Danvilleä koskevasta yksityisohjeesta, jonka te minulle kirjoititte, niin lähettäkää se minun kotiini. Tahdon muistiani virkistää. Teidän alkuperäinen kirjeenne on poltettu".

Tässä ilmoituskirje äkisti päättyi. Pannessaan sitä kokoon ja pistäessään sitä taskuunsa, Lomaque huokaili. Tämä oli muuten harvinainen tunteiden-ilmaus hänessä. Hän nojautui tuolin selkälautaa vasten ja naputteli kynsillään pöytään. Äkkiä koputettiin hiljaa huoneen ovea ja kahdeksan tahi kymmenen miestä — nähtävästi uuden Ranskalaisen Inkvisitionin haltijoita — tyynenä astui sisään, asettuivat seisomaan järjestykseen vasten seinää. Lomaque nyykäytti päätään kahdelle heistä. "Picard ja Magloire, käykää istumaan tämän pulpetin ääreen. Minä tarvitsen teitä toisten mentyä",

Näin sanoen antoi Lomaque muutamia sinetillä ja päällekirjoituksilla varustettuja kirjeitä toisille huoneessa odottaville miehille, jotka ottivat niitä vastaan äänettöminä, kumarsivat ja läksivät ulos. Äkkinäinen katsoja olisi luullut heitä konttorikirjureiksi, jotka ottivat vastaan kauppiaalta lähetettävien tavaroiden tunnuskirjoja. Ken olisi voinut aavistaa että syytösten, vangitsemiskäskyjen, ja kuolemantuomioitten antaminen ja vastaan-ottaminen — tuomittujen ihmisparkojen toimittaminen ruoaksi tuolle kaikkinielevälle Guillotinelle [mestauskone, jota käytettiin Ranskan vallankumouksen aikana] — olisi voinut käydä noin tyynesti ja huolettomasti, tuommoisella kylmämielisellä virkatottumuksella!

Kääntyen pulpetin ääressä istuviin kahteen mieheen sanoi Lomaque: "No onko teillä nyt nuo muistoonpanot muassanne". (He vastasivat myöntäväisesti). "Picard, teillä on ensimmäiset syytöskohdat tässä Trudainen asiassa; teidän tulee lukea ensiksi. Minä olen jo lähettänyt virka-ilmoitukset; vaan meidän täytyy kuitenkin lukea todistukset alusta alkain ollaksemme varmat ettei niistä ole jäänyt mitään pois. Jos muutoksia tulee tehtäväksi, niin nyt on aika niitä tehdä. Lukekaa, Picard, ja tehkää se niin pikaan kuin mahdollista".

Saatuaan tämmöisen kehoituksen, veti Picard taskustaan muutamia pitkiä paperikaistaleita ja alkoi lukea niistä seuraavaa:

"Pöytäkirja, sisältävä koottuja todistuksia Louis Trudainea vastaan, jota luullaan, Kansalaisen Päällysmies Danvillen tekemän syytöksen johdosta, syylliseksi vihollisuuteen vapauden pyhää asiaa vastaan, ja vastahakoisuuteen kansan yksinvaltaisuutta vastaan. (1) Epäluulon alainen henkilö on salaisen tarkastuksen alla, ja on seuraavat seikat saatu ilmi. On huomattu hänen kahdesti käyneen yön aikana muutamassa Papiston-kadun varrella olevassa talossa. Ensimmäisenä yönä kuljetti hän mukanaan rahaa, — toisena asiapapereita. Hän palasi sieltä ilman kumpiakin. Nämä seikat on saatu tietää erään kansalaisen avulla, jonka Trudaine on ottanut apumiehekseen taloutensa toimissa (niitä, joita Tirannien aikana sanottiin palvelijoiksi), tämä mies on hyvä isänmaansa rakastaja, jolle voi uskoa Trudaine'n tointen silmällä pitämisen. (2) Asukkaita on Papiston-kadun varrella olevassa talossa hyvin paljon, ja ne ovat muutamissa suhteissa hallitukselle vähemmin tunnettuja kuin suotava olisi. On huomattu vaikeaksi saada varmoja tietoja siitä tahi niistä henkilöistä, joiden luona Trudaine on käynyt, käyttämättä vankeutta. (3) Vangitsemista on katsottu liian aikaiseksi, toiminnon näin vasta alulla ollessa, koska se luultavasti estäisi salaliiton kehkeytymistä ja antaisi varoituksen syyllisille, joten ehkä voisivat päästä pakoon. Käsky on sentähden annettu tarkastaa heitä vaan tätä nykyä, ja odottaa. (4) Kansalainen päällysmies Danville lähtee Parisista vähäksi aikaa. Trudainen silmällä pitämisen toimi on sentähden otettu allekirjoittaneelta ja annettu hänen kumppalilleen, Magloirelle. — Allekirjoittanut: Picard. Nimellä vahvistanut: Lomaque".

Luettuansa niin pitkälle asetti poliisimies paperinsa kirjoituspöydälle, odotti hetken käskyjä ja läksi ulos, kun hän ei niitä saanut. Ei tullut mitään muutosta Lomaquen kasvoissa ilmautuvaan murheellisuuteen ja levottomuuteen. Hän vielä naputteli tuskallisesti kynsillään kirjoituspöytään eikä edes katsonut toiseen poliisimieheen pyytäessään häntä lukemaan kertomuksensa. Magloire veti esille samanlaisia paperikaistaleita kuin Picard ja luki niistä samalla kiireisellä, asioimistapaisella, yksitoikkoisella äänellä:

"Trudainen asia. Pöytäkirjan jatkoa. Kansalais-asioitsija Magloire on määrätty Trudainen silmälläpitoa jatkamaan, ja on seuraavat tärkeät tiedot saatu ilmi edellisiin lisättäviksi. (1) Näyttää siltä kuin Trudaine aikoisi käydä kolmannen kerran salaisesti Papiston-kadun varrella olevassa talossa. On ryhdytty erityisiin toimiin voidaksemme läheltä tarkastaa hänen tekojaan ja seuraus on ollut että toinen henkilö on huomattu osalliseksi tuohon otaksuttuun salaliittoon. Tämä henkilö on Trudainen sisar, ja Kansalais-päällysmies Danvillen vaimo".

"Voi ihmisparkaa! — hukassa hän on!" mutisi Lomaque itsekseen huoaisten, ja liikkuen levottomasti yhdeltä puolelta toiselle, vanhassa kuluneessa nojatuolissaan. Nähtävästi Magloire ei ollut tottunut huokauksiin, keskeyttämisiin, ja murheen osoituksiin siltä taholta, sillä hyvin järkähtämätön tuo pääpoliisi tavallisesti oli. Hän katsoi paperistaan ylös kummastuneena. "Jatka, Magloire!" huusi Lomaque suuttuneena. "Miksi hitossa sinä et jatka?" — "Aivan heti, kansalainen", vastasi Magloire nöyrästi ja jatkoi:

"(2) Trudainen kotona on Danvillen vaimon osallisuus veljensä salaisiin hankkeisin saatu ilmi edellämainitun isänmaallisen kansalaisen valppauden kautta. Näiden kahden epäluulon alaisen henkilön keskustelut tapahtuvat ainoastaan heidän kahden kesken ollessaan ja kuiskuttelemalla. Vähä on, mikä on voitu kuulla; vaan tämä vähäinen riittää todistukseksi siitä, että hän täydelleen tietää veljensä aikomuksesta lähteä kolmannen kerran Papiston-kadun varrella olevaan taloon. On vielä saatu tietää että hän on odottava veljensä takaisintuloa ja että hän vasta sitten yksinänsä palaa omaan kotiinsa. (3) Ankarimpiin keinoihin on ryhdytty Papiston-kadun varrella olevan talon silmällä pitoa varten. On saatu tietää Trudaine'n käyntien tarkoittaneen miestä ja vaimoa, joita talonomistaja ja muut asukkaat tuntevat nimellä Duboit. Ne asuvat neljännessä kerroksessa. Mahdotonta on nyt asian urkkimis-aikana käydä niiden huoneesen tahi tutkia kansalaista Dubois ja hänen vaimoansa, saattamatta meille haitallista häiriötä ja meteliä siihen taloon ja sen naapuristoon. Poliisimies jätettiin paikkaa silmällä pitämään, kunnes tutkimis- ja vangitsemis-käskyjä saataisiin. Niiden saaminen tuli sattumoilta estetyksi. Kun ne viimein saatiin huomattiin molempain sekä miehen että vaimon olevan poissa. Ei ole vielä tähän saakka päästy niiden jäljille. (4) Talonomistaja heti vangittiin samoin kuin taloa tarkastamaan asetettu poliisimies. Talonomistaja vakuuttaa ettei hän tiedä mitään talonsa asukkaista. Luullaan hänen kuitenkin olleen salajuoniin osallisena kuin myös että ne paperit, jotka Trudaine kuljetti kansalaisille Dubois, olivat väärennettyjä matkapasseja. Ei ole mahdotonta että heidän on onnistunut näillä ja rahalla jo päästä Ranskanmaasta. On ryhdytty toimiin niiden kiinniottamista varten siinä tapauksessa ett'eivät vielä ole yli rajan kulkeneet. Enempiä tietoja heistä ei ole vielä saatu. (5) Trudaine ynnä hänen sisarensa ovat alituisen tarkastuksen alla; ja allekirjoittanut odottaa saadakseen enempiä käskyjä, ja pidäksen valmiina niitä toimeenpanemaan. — Allekirjoittanut: Magloire. Nimellä vahvistanut: Lomaque".

Herettyänsä muistoonpanojaan lukemasta, Magloire asetti ne kirjoituspöydälle. Hän oli selvästi suosittu mies virastossa ja luotti asemaansa; sillä hän uskalsi tehdä muistutuksen, eikä heti lähtenyt huoneesta äänettömänä niinkuin hänen edelläkävijänsä Picard.

"Kun kansalainen Danville palajaa Parisiin", alkoi hän, "niin hän varmaan hämmästyy huomatessaan että hän syyttämällä vaimonsa veljeä, samalla myös on syyttänyt tietämättänsä omaa vaimoansa".

Lomaque katsahti häneen äkisti, tuo vanha heikkous silmissä, joka teki ne niin kummallisen näköisiksi muutamissa tilaisuuksissa. Magloire ymmärsi tämän ennusmerkin merkityksen ja olisi joutunut hämille, ellei hän olisi ollut poliisimies.

Nyt hän taastui askeleen tai kaksi pöydästä eikä puhunut mitään.

"Ystäväni Magloire", sanoi Lomaque, lempeästi iskien silmää, "teidän viimeinen muistutuksenne näyttää minusta peitetyltä kysymykseltä. Minä aina kysyn suoraan toisilta — en koskaan vastaa itse kysymyksiini. Te tahdotte tietää, kansalainen, mikä salainen syy meidän päällysmiehellämme on tehdä kanne vaimonsa veljeä vastaan? Mitä jos itse koettaisitte miettimällä löytää sen. Se tulee olemaan erinomaisen sopiva toimi teille, ystäväni Magloire — erinomaisen sopiva harjoitus virkatuntien perästä".

"Onko muita käskyjä?" kysyi Magloire nyreissään.

"Ei ole vastaluettuja ilmoituksia koskevia", vastasi Lomaque. "En tiedä mitään muutettavaa tahi lisättävää kuultuani ne uudestaan. Vaan minulla on heti pieni mnistoonpano valmiina teille. Istukaa toiseen pöytään, ystävä Magloire; minä pidän teistä hyvin paljon kun vaan ette ole utelias, — pyydän, istukaa".

Näin kohteliaasti puhellen poliisimiehelle lempeimmällä äänellään, Lomaque otti esille taskukirjansa, ja siitä pienen kirjeen, jonka hän aukaisi ja luki läpi tarkkaavaisuudella. Se aikoi lauseella: "Yksityisiä virkaohjeita Päällysmies Danvillen suhteen", ja sen sisältö oli muutoin seuraava: — Allekirjoittanut voi lujasti vakuuttaa, kauan tunnettuansa Danvillen perheellistä elämää, että hänen syynsä vaimonsa veljen ilmi-autamiseen ovat paljaastaan yksityistä laatua, ja ett'eivät ole kaukaisimmassakaan yhteydessä valtiollisten seikkain kanssa. Lyhyesti puhuen, asia on seuraava: — Louis Trudaine vastusti alusta alkain sisarensa naimista Danvillen kanssa, epäillen jälkimäisen luonnetta ja mielen laatua. Naiminen kumminkin tapahtui ja veli malttoi mielensä ja odotti seurauksia, käyttäen sitä varokeinoa että hän muutti asumaan sisarensa läheisyyteen, ollakseen välittäjänä, jos tarve vaatisi, aviomiehen mahdollisesti tapahtuvien rikosten ja vaimon kärsittävien tuskain välillä. Seuraukset olivat hänen pahimpia aavistuksiaan pahemmat, ja vaativat sitä välittäjätointa, johon hän oli valmistainnut. Hän on murtamattoman voimakas, kärsivällinen ja nuhteeton mies, ja on tehnyt sisarensa suojaamisen ja lohduttamisen elämänsä päämääräksi. Hän ei anna langolleen vähintäkään syytä julkiseen riitaan itsensä kanssa. Häntä ei voi pettää, suututtaa eikä väsyttää; ja hän on Danvillea etevämpi joka suhteessa — käytöksen, mielenlaadun ja ky'yn suhteen. Asiain näin ollessa lienee tarpeetonta sanoa, että hänen lankonsa viha häntä kohtaan on leppymättömintä laatua, ja samoin tarpeetonta viitata ilmi-annon aivan selviin vaikutussyihin.

"Mitä niihin epäluulon-alaisiin seikkoihin tulee, joista ei ole syytetty ainoastaan Trudainea, vaan myös hänen sisartaan, niin allekirjoittanut on pahoillaan, ett'ei hän voi, tämän enempää, niitä ymmärtää eikä selittää. Tällä valmistuvaisella kannalla ollessaan näyttää asia olevan läpitsetunkemattoman salaisuuden peitossa".

Lomaque luki nämä rivit läpi lopussa olevaan omaan allekirjoitukseensa saakka. Tämä oli se kopia Salaisista Ohjeista, joita häneltä oli pyydetty siinä kirjoituksessa, jota hän tarkasteli ennenkuin nuo kaksi poliisimiestä tulivat huoneesen. Verkkaan ja niinkuin näytti, vastahakoisesti, hän kääri kirjeen uuteen paperi-arkkiin ja oli sulkemaisillaan sitä sinetillä, kun koputus oveen häntä pysähdytti. "Astukaa sisään", huusi hän äkäisesti; ja mies, työpuvussa ja pölyisenä, astui huoneesen, kuiskasi sanan tahi pari hänen korvaansa, nyykäytti päätään ja läksi ulos. Lomaque säpsähti kuullessaan kuiskutuksen; ja avattuaan kirjeensä uudestaan, kirjoitti hän pikaisesti nimikirjoituksensa alle: — "Olen juuri saanut tietää että Danville on kiiruhtanut Pariisiin palajamistaan ja odotetaan tulevaksi tänä iltana". Kirjoitettuaan nämä rivit, hän sinetitti kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja antoi sen Magloirelle. Poliisimies katseli päällekirjoitusta lähtiessään ulos huoneesta — se oli "Kansalaiselle Robespierre, Saint Honoré-katu".

Yksin jäätyänsä, Lomaque nousi istuiltaan ja asteli levottomasti edes takaisin kynsiänsä pureskellen.

"Danville tulee takaisin tänä iltana", sanoi hän itsekseen; "ja ratkaiseva hetki tulee hänen kanssaan. Trudaine olisi salaliittolainen! Sisar Rosa (niinkuin tapansa oli häntä nimittää) salaliittolainen! Äh! salaliitto voi tuskin olla vastaus arvoitukseen tällä kertaa. Mikä se on?"

Hän kävi pari kertaa edestakaisin äänettömänä — seisattui sitten avonaisen akkunan eteen ja katseli sitä vähäistä osaa taivaasta, minkä kadunvarrella olevilta rakennuksilta voi nähdä.

"Tähän aikaan viisi vuotta takaperin", sanoi hän, "puhui Trudaine minulle tuolla penkillä, josta saattoi Seineä ihailla; ja sisar Rosa piti kahvia lämpimänä vanhaa rumanaamaista Lomaque-parkaa varten. Nyt olen virallisesti velvoitettu epäilemään heitä molempia; kenties heitä vangitsemaan; kenties —, tahtoisin että tämä toimi olisi jollekulle toiselle annettu. En sitä tahtoisi — en tahtoisi sitä millään tavalla!"

Hän palasi kirjoituspöydän luo ja istuutui papereitansa tarkastamaan semmoisen miehen äreällä katsannolla, joka on päättänyt karkoittaa vaivaavia ajatuksia hyvin kovan työnteon voimalla. Enemmän kuin tunnin hän uutterasti työskenteli, silloin tällöin haukkasi hän kuivasta leipäviipaleesta palasen ja pureskeli sitä. Silloin hän hetkeksi pysähtyi työssään ja rupesi taas miettimään. Vähitellen ilta alkoi hämärtää ja huone kävi pimiäksi.

"Kenties pääsemme yli tämän illan, viimeinkin — ken tietää?" sanoi Lomaque soittaen pöytäkelloa saadakseen valkeata. Kynttilöitä tuotiin; ja samalla palasi poliisimies Magloire, tuoden pientä suljettua kirjettä. Se sisälsi vangitsemiskäskykirjeen ja ohuen kolmikulmaisen kirjeen, joka paremmin oli rakkaudenkirjeen tahi naisen kutsumuskirjeen näköinen kuin minkään muun. Lomaque aukasi kirjeen uteliaasti ja luki siitä seuraavat sievästi kirjoitetut rivit, joiden alla oli Robespierren nimikirjaimet — V. R. — ja jonka kirjaimet olivat kauniisti tehtyjä salamerkkejä.

"Vangitse Trudaine ja hänen sisarensa tänä iltana. Paremmin asiaa mietittyäni en ole aivan varma tuleeko Danville takaisin niin aikaisin että voi olla läsnä, joka ehkä olisi vielä parempi. Hän ei voi aavistaakaan mitään vaimonsa vangitsemisesta. Pidä häntä tarkoin silmällä kun tämä tapahtuu, ja lähetä yksityinen ilmoitus siitä minulle. Minä pelkään että hän on paheellinen mies; ja kaikesta enimmin inhoan Pahetta".

"Onko minulla muuta työtä tänä ehtoona?" kysyi Magloire haukotellen.

"Ainoastaan eräs vangitseminen", vastasi Lomaque. "Kokoelkaa miehenne ja kun olette valmiina, niin hankkikaa vaunut portille odottamaan".

"Olimme juuri ehtoolliselle menemäisillämme", murisi Magloire itsekseen, pois lähtiessään. "Vieköön hiisi nuo ylimykset! Niillä on kaikilla semmoinen kiiru tulla guillotiniin etteivät suo ihmiselle niin paljon aikaa että edes saisi rauhassa syödä ruokansa!"

"Ei siitä nyt pääse mihinkään", mutisi Lomaque, murheellisella katseella pistäen vangitsemiskäskyn ja kolmikulmaisen kirjeen taskuunsa. "Hänen isänsä oli minun pelastukseni; hän itse tervehti minua aivan kuin vertaistaan; hänen sisarensa kohteli minua aivan kuin herrasmiestä, niinkuin siihen aikaan sanottiin; ja nyt —"

Hän vaikeni ja pyyhki otsaansa — aukasi sitten pulpettinsa, otti siitä esille viinaputellin ja kaatoi siitä itselleen lasin nestettä, jota hän nautti verkalleen, vähin ryypyin.

"Tokkohan muut ihmiset tulevat pehmeämpi-sydämisiksi vanhoillaan?" sanoi hän. "Minä ainakin näytän siksi tulevan. Miehuutta! miehuutta! mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Vaikka tässä panisin pääni vaaran alttiiksi, en voisi heidän vangitsemistaan estää. Ei löydy koko virkakunnassa miestä, joka ei olisi valmis sitä tekemään, ellen minä tahtoisi".

Tällöin kuului rattaiden tärinä ulkoa.

"Siinä on vaunut", huudahti Lomaque, pistäen takaisin putellinsa ja ottaen hattunsa. "Koska tämä vangitseminen kumminkin on tapahtuva, on se yhtä heille, vaikka minä sen teen".

Lohdutellen itseään miten parhaiten voi tällä mietteellä, puhalsi pääpoliisi Lomaque kynttilät sammuksiin ja lähti ulos huoneesta.

KOLMAS LUKU.

Mitään tietämättä miehensä päätöksestä palata Pariisiin päivää ennemmin kuin oli lähtiessään luvannut, sisar Rosa jätti yksinäisen kotinsa, viettääksensä iltaa veljensä kanssa. Olivat jutelleet keskenään kauan auringon laskun jälkeen ja antaneet pimeän tulla hiipien huomaamatta, niinkuin ihmiset tahtovat, jotka ovat levollisessa, perheellisessä keskuspuheessa. Niin tapahtui, kummallisen sattumuksen kautta, että juuri silloin kun Lomaque puhalsi kynttilänsä sammuksiin virkahuoneessaan, Rosa sytytti lukulamppua veljensä asunnossa.

Viiden vuoden tuskat ja murheet olivat surkealla tavalla muuttaneet hänen ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta ja pitemmiltä; kerran niin suloinen "valko ja puna" hänen poskillaan oli mennyttä; hänen vartalonsa oli jo jonkunlaisen heikkouden vaikutuksesta käynyt vähän kyyryyn, jonka voi huomata hänen käydessään. Hänen käytöksensä oli kadottanut neidollisen kauneutensa ainoastaan tullakseen luonnottoman tyyneksi ja raukeaksi. Kaikista hänen sulouksistaan, jotka olivat niin onnettomilla seurauksilla, vaan samalla niin viattomasti, viehättäneet hänen sydämetöntä miestään, oli yksi ainoa jäänyt — hänen äänensä viehättävä sulous. Jos kohta silloin tällöin joku murheen sävel siihen sekaantui, oli sen tyyni, luonnollinen viehättäväisyys kuitenkin jäljellä. Kaiken muun sulouden hävityksestä oli tämä ainoa sulous pelastunut muuttumatta! Hänen veljensä — vaikka hänen kasvonsa näyttivät huolen kalvaamilta ja hänen käytöksensä surullisemmalta kuin ennen, näytti vähemmin entisestään muuttuneelta. Heikommassa rakennus-aineessa ensimmäiseksi rakoja huomaa. Tuo maailman epäjumala, Kauneus, viettää heikointa ja lyhyintä ikäänsä siinä temppelissä, mistä me enimmin tahdomme häntä jumaloida.

"Ja sinä luulet todellakin, Louis, että meidän vaarallinen hankkeemme on onnellisesti päättynyt tällä hetkellä?" sanoi Rosa surullisesti, sytyttäen lamppua ja asettaen lasikupua sen päälle. "Mikä helpoitus jo tuostakin on, kun kuulen sinun sanovan, että luulet meidän viimeinkin onnistuneen!"

"Minä sanoin vaan toivovani, Rosa", vastasi veli.

"Hyvä, myöskin toivo on kallis-arvoinen sana sinun suustasi, Louis, — kallis-arvoinen sana kuulla vaikka kenen suusta tässä kauheassa kaupungissa, ja näinä Hirmun päivinä".

Hän vaikeni äkkiä, nähdessään veljensä kohottavan kättään varoitukseksi. He katselivat toisiinsa äänettöminä ja kuuntelivat. Huoneen sivuitse kulkevain askelten kopina — joka lakkasi hetkeksi juuri huoneen kohdalla — sitten kuului taasen — kuului läpi auki olevan akkunan. Ei kuulunut mitään muuta, ei ulkoa ei sisällä, joka olisi häirinnyt illan hiljaisuutta — Hirmun kuolonhiljaisuutta, joka jo monta kuukautta oli vallinnut Parisissa. Tämän ajan omituisia tunnusmerkkejä oli tuokin, että ohitse kulkevissa askeleissakin, jotka kuuluivat vähän oudoilta illan pimeydessä, oli jo epäluulon esinettä, sekä veljelle että sisarelle — niin luonnollista epäluulon syytä, että he lakkasivat puhumasta aivan kuin luonnollisesta syystä, ilman sanaakaan vaihtamatta selitykseksi, kunnes noitten outojen askelten kopina oli hälvennyt.

"Louis", jatkoi Rosa, hiljentäen ääntänsä sopotukseksi, kun ei enää mitään kuulunut, "milloinka minä saan kertoa salaisuutemme miehelleni?"

"Ei vielä!" sanoi Trudaine totisena. "Ei sanaakaan, ei viittaustakaan sinnepäin, ennenkuin minä annan luvan. Muista, Rosa, että lupasit olla vaiti jo alusta. Kaikki riippuu siitä, pidätkö lupaustasi pyhänä, kunnes minä päästän sinut siitä".

"Minä tahdon pitää sitä pyhänä; minä tahdon todellakin, kaikesta huolimatta, vaikka miten mieleni tekisi", hän vastasi.

"Se on aivan kylliksi minun rauhoittamisekseni — ja nyt, armaani, puhukaamme muusta. Noilla seinilläkin voi olla korvat, ja ehkä tuo suljettu ovikaan tuossa ei ole miksikään turvaksi". Hän katsoi siihen levottomasti puhuessaan. "Vähitellen olen tullut samoihin mielipiteisin kuin sinä, Rosa, tuosta minun uudesta palvelijastani — siinä on jotakin viekasta hänen kasvoissaan. Tahtoisin olleeni yhtä sukkela sitä huomaamaan, kuin sinä olit".

Rosa katsoi häneen peljästyneenä. "Onko hän tehnyt mitään epäluulon alaista? Oletko huomannut hänen vakoavan sinua? Kerro minulle pahinta, Louis".

"Hsh! hsh! rakas sisareni, ei niin ääneen. Älä saata itseäsi niin levottomaksi; hän ei ole tehnyt mitään epäluulonalaista".

"Lähetä hänet pois — minä rukoilen, lähetä hänet pois, ennenkuin on liian myöhäistä!"

"Ja hän on antava minut ilmi, kostosta, samana iltana jona hän lähtee täältä. Sinä unhotat että palvelijat ja herrat nyt ovat yhden-arvoisia. On ikäänkuin minulla ei olisi palvelijaa ollenkaan. Minun kanssani asuu eräs kansalainen, joka taloudellisilla töillään saattaa minua kiitollisuuden velkaan, jota kiitollisuutta minun tulee rahallisesti osoittaa. Ei! ei! jos minä te'en jotain, niin minun tulee koettaa saada häntä luopumaan minusta. Vaan me olemme jo joutuneet ikävään puheen-aineesen — mitä jos taas muutan ainetta? Sinä löydät tuolta pöydältä, joka on nurkassa, pienen kirjan — sano mikä on sinun ajatuksesi siitä".

Kirja oli Corneille'n näytelmä Cid, kauniisti sidottu sinisiin sahviani-kansiin. Rosa innostui sitä ylistämään. "Minä löysin sen eräästä kirjakaupasta eilen", sanoi hänen veljensä, "ja ostin sen, lahjoittaakseni sen sinulle. Corneille ei ole kirjailija, joka saattaa ketään harmillisiin seikkoihin, ei edes näinäkään aikoina. Etkös muista kerran sanoneesi, entisinä aikoina, häpeissäsi olevasi siitä, kun et tuntenut kuin hyvin vähän meidän suurinta dramallista kirjailijaa?" Rosa muisti hyvin, ja hymyili yhtä onnellisena kuin menneinä aikoina lahjastaan. "Siinä on muutamia hyviä piirroskuvia joka näytöksen alussa", jatkoi Trudaine, huolellisennäköisenä johdattaen sisarensa huomiota kuviin, ja nousi sitten äkkiä hänen vierestään, nähtyänsä hänen mielistyneen niiden katselemiseen.

Hän kävi akkunan luokse — kuunteli — väisti syrjään akkunanpeitettä ja katsoi kadulle kumpaankin suuntaan. Ei elävää sielua ollut näkyvissä. "Minä taisin erehtyä", hän ajatteli ja palasi nopeasti sisarensa luokse; "vaan kyllä minä varmaan luulin että mua seurasi vakoja tänään kadulla kulkiessani".

"Minä arvelen", sanoi Rosa, vielä tarkastellen kirjaansa, "arvelen tokkohan minun mieheni antaa minun mennä 'Le Cid'ia' katsomaan, kun sitä ensi kerran näytetään?"

"Ei!" huusi ääni ovella, "ei, vaikka polvillesi lankeaisit häntä rukoilemaan!"

Rosa kääntyi sinnepäin hätähuudolla. Siinä seisoi hänen miehensä kynnyksellä, karsaasti katsoen häneen, hattu päässä ja kädet tylysti taskuun pistettyinä. Trudainen palvelija ilmoitti hänen tuloa, hävyttömällä hymyllä, sillä äänettömällä välihetkellä, joka seurasi ilmestymistä. "Kansalainen, päällysmies Danville, käymään kansalaisen, hänen vaimonsa luokse", sanoi mies ivallisesti, kumartaen isännälleen.

Rosa katsoi veljeensä, astui sitten pari askelta oveen päin. "Tämä oli odottamaton tulo", sanoi hän heikolla äänellä; "onko jotakin tapahtunut? Me — me emme odottaneet sinua —". Hänen äänensä kävi kovin heikoksi, nähdessään miehensä lähestyvän, kalpeana huulia myöten tukahutetusta suuttumuksesta.

"Kuinka rohkenit tulla tänne kuultuasi sen, minkä minä sinulle sanoin?" kysyi hän pikaisesti matalalla äänellä.

Rosan koko ruumista pöyristi hänen miehensä sanat, ikäänkuin tämä olisi häntä lyönyt. Veri nousi hänen veljensä kasvoihin, kun tämä huomasi sen, vaan hän hillitsi itsensä, ja tarttuen sisarensa käteen, talutti hänet muutamaan nojatuoliin istumaan.

"Minä kiellän sinua istumasta tässä talossa", sanoi Danville, vielä lähestyen; "minä käsken sinua tulemaan täältä kanssani! Kuuletko sinä? Minä käsken sinua!"

Hän astui vaimoaan yhä lähemmäksi, vaan huomasi Trudainen silmien tuimasti tuijottavan häneen, ja seisattui. Rosa hypähti ylös ja heittäytyi heidän väliinsä.

"Oi, Charles, Charles!" sanoi hän miehelleen. "Sopikaa Louis'n kanssa tänä iltana, ja ole lempeä taas minua kohtaan — minulla on syytä vaatia paljoa sinulta, vaikka sinä et voi sitä aavistaakaan!"

Tämä käänsi kasvonsa toisaannepäin ja nauroi ylenkatseellisesti. Rosa koetti taas puhua, vaan Trudaine kosketti hänen käsivarttaan ja loi häneen varoittavan katseen.

"Ilmoitusmerkkejä!" huusi Danville; "salaisia ilmoitusmerkkejä teidän kesken!"

Epäilevästi katsellessaan vaimoaan, sattui hänen silmänsä Trudainen lahjakirjaan, jota Rosa vielä tietämättään piti kädessään.

"Mikä kirja se on?" kysyi hän.

"Ei se ole kuin eräs Corneillen näytelmä", vastasi Rosa; "Louis on juuri lahjoittanut sen minulle".

Tämän selityksen perästä Danvillen hillitty suuttumus puhkesi ilmi valloilleen.

"Anna se hänelle takaisin!" huusi hän raivossaan. "Sinun ei pidä ottaa mitään lahjaa häneltä; perheenvakojan myrkky tahraa kaikkea mitä hän koskettelee. Anna se hänelle takaisin!" Rosa empi. "Sinä et tahdo?" Hän tempasi kirjan häneltä lausuen kirouksen — heitti sen lattiaan ja asetti jalkansa sen päälle.

"Oi, Louis Louis! Jumalan tähden puhu!"

Trudaine otti askeleen eteenpäin, kun kirja lensi maahan. Samassa hänen sisarensa löi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Hän seisattui, tulipunaisesta muuttuen haahmonkalpeaksi.

"Ei! ei! Louis", sanoi Rosa, kovemmin kiinnipitäen häntä; "ei viiden vuoden kärsivällisyyden perästä. Ei — ei!"

Hiljaa otti hän irti käsivartensa.

"Sinulla on oikein, rakas sisareni. Älä pelkää, kaikki on jo ohitse nyt".

Näin sanoen väisti hän sisarensa kauemmas luotaan ja otti äänetönnä kirjan ylös lattialta.

"Eikö tämän pitäisi loukata teitä myös?" sanoi Danville ilkeällä hymyllä. "Teillä on kummallinen luonne — toinen mies olisi vaatinut minua kaksintaisteluun!"

Trudaine katsoi häneen vakavasti; otti taskustaan nenäliinansa ja pyyhkieli sillä kirjan ryvettyneitä kansia.

"Jos voisin pyyhkiä pois verenne tahrat minun omastatunnostani yhtä helposti kuin voin pyyhkiä saappaanne tekemät tahrat tästä kirjasta", sanoi hän tyynesti, "niin olisi tämä teidän viimeinen hetkenne. Älä itke, Rosa", jatkoi hän, kääntyen taas sisareensa; "minä tahdon pitää sinun kirjaasi varallesi, siksi kun voit sen itse ottaa".

"Ai'ot tehdä tämän! Ai'ot tehdä tuon!" huusi Danville, vihastuen yhä pahemmasti ja antaen vihansa voittaa älykkäisyytensäkin. "Puhu vähemmällä luottamuksella tulevaisuudesta — et tiedä mitä se sinulle tuo. Hallitse kieltäsi, kun minun läsnä ollessani puhut; se päivä on tuleva, jolloin tarvitset minun apuani — minun apuani, kuulitko?"

Trudaine käänsi kasvonsa sisarestaan pois, ikäänkuin hän olisi peljännyt näyttää niitä hänelle sillä hetkellä kun nämä sanat lausuttiin.

"Mies, joka minua seurasi tänään, oli vakoja — Danvillen lähettämä vakoja!" tämä ajatus juolahti hänen mieleensä, vaan hän ei sitä lausunut. Hetken äänettömyys seurasi; silloin kuului illan hiljaisuudessa kaukaista rattaiden jyrinää. Tämä ääni tuli lähemmäksi ja lähemmäksi — tuli aivan lähelle ja taukosi akkunan alla.

Danville kiiruhti akkunan luo ja katsoi ulos tutkivasti.

"En ole jouduttanut takaisin-tuloani turhaan. En olisi tahtonut jäädä läsnä-olematta tässä vangitsemisessa mistään hinnasta", ajatteli hän, tirkistellen ulos pimeyteen.

Tähtiä näkyi taivaalla, vaan kuutamoa ei ollut sinä iltana. Hän ei voinut tuntea vaunuja eikä niitä henkilöitä, jotka nousivat niistä; ja hän kääntyi taas huoneesen päin. Hänen vaimonsa oli vaipunut muutamaan nojatuoliin — vaimon veli oli asettamassa kaappiin kirjaa, jota oli luvannut säilyttää sisarelleen. Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului portailta nousevien askelten kopina tuskallisen selvään. Viimein ovi aukeni hiljaa.

"Kansalainen Danville, terveyttä ja veljellisyyttä!" sanoi Lomaque, seisten ovessa, poliisimiehet hänen takanaan. "Missä kansalainen Louis Trudaine?" jatkoi hän, aloittaen tavallisen mallin mukaan.

Rosa töytäsi ylös tuolilta; vaan hänen veljensä käsi peitti hänen huulensa ennenkuin hän ennätti puhua.

"Nimeni on Louis Trudaine", hän vastasi.

"Charles!" huusi hänen sisarensa, irroittaen itsensä hänestä ja vedoten mieheensä, "keitä nämä ihmiset ovat? Mitä niillä on täällä tekemistä?"

Miehensä ei vastannut.

"Louis Trudaine", sanoi Lomaque, verkkaan vetäen käskykirjaa taskustaan, "Tasavallan nimessä minä teidät vangitsen".

"Rosa, tule takaisin tänne", huusi Trudaine.

Se oli liian myöhäistä; hän oli jo irroittanut, ja kauhistuksen ajattelemattomuudessa tarttui hän miehensä käsivarteen.

"Pelasta hänet!" huusi hän. "Pelasta hänet, kaiken tähden mitä maailmassa kalliina pidät! Sinä olet tuon miehen päällysmies, Charles — käske hänet ulos huoneesta!"

Danville irroitti raakamaisesti hänen kätensä käsivarrestaan.

"Lomaque täyttää velvollisuutensa. Niin", lisäsi hän, voitonriemuisella katseella Trudaineen, "niin, täyttää velvollisuutensa. Katso vaan minuun niin paljon kuin vaan tahdot — sinun katseesi ei minua voi liikuttaa. Minä annoin sinut ilmi! Minä tunnustan sen — minä kehuu sitä! Olen pelastanut itseäni vihamiehestä ja valtiota huonosta kansalaisesta. Muista salaista käyntiäsi talossa Papiston-kadun varrella!"

Hänen vaimonsa päästi kauhistuksen huudon. Hän tarttui uudestaan miehensä käsivarteen molemmilla käsillään — noilla heikoilla, vapisevilla käsillään, jotka näyttivät äkkiä saaneen miehen voimia ja jäntevyyttä.

"Tule tänne — tule tänne! minun täytyy ja minä tahdon puhua sinulle!"

Hän veti hänet suurella voimalla muutamaan tyhjänä olevaan huoneen nurkkaan. Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän varpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä Trudaine huusi hänelle:

"Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa".

Hän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä käden, ja katsoi veljeensä väristen.

"Rosa", jatkoi Trudaine, "sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on pyhä. Jos arvossa pidät kunniaa ja rakastat minua, tule tänne — tule tänne ja ole vaiti".

Hän ojensi kätensä. Rosa riensi hänen luoksensa; ja nojaten päätään vasten hänen rintaansa, purskahti hän katkeraan itkuun.

Danville kääntyi levottomasti poliisimiehiin. "Viekää pois vankinne", sanoi hän; "te olette jo täyttäneet velvollisuutenne täällä".

"Ainoastaan puoleksi", vastasi Lomaque, tuimasti tarkaten häntä. "Rosa
Danville —"

"Minun vaimoni!" huusi toinen. "Mitä minun vaimolleni?"

"Rosa Danville", jatkoi Lomaque säälimättömästi, "te olette saman vangituksen alainen kuin Louis Trudaine".

Rosa nosti päänsä äkkiä veljensä rinnoilta. Trudainen voimallisuus oli paennut — hän vapisi. Rosa kuuli hänen sopottavan itsekseen: "Rosa myöskin! Ei, Jumalani! Tuota en tiennyt odottaa". Hän kuuli nämä sanat ja nyyhki pois kyyneleet silmistään, ja suuteli häntä sanoen:

"Minä olen siitä iloinen, Louis. Me yhdessä uskalsimme — yhdessä tulemme nyt kärsimään. Minä olen hyvilläni siitä!"

Danville katsoi epäileväisesti Lomaqueen, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli mennyt ohitse.

"Mahdotonta!" huusi hän. "En ole koskaan syyttänyt vaimoani. Tässä on joku erehdys: te olette menneet valtuuskirjanne ylitse".

"Vaiti!" sanoi Lomaque tuimasti ja mahtavaisesti. "Vaiti, kansalainen, ja antakaa arvoa Tasavallan päätökselle!"

"Sinä konna! näytä minulle vangitsemis-käskykirja!" sanoi Danville.
"Kuka on uskaltanut syyttää vaimoani?"

"Te olette!" sanoi Lomaque kääntyen häneen halveksivalla naurulla. "Te — ja konnan nimi takaisin teille itsellenne! Te, syyttämällä hänen veljeänsä! Ahaa! Me olemme ankarat virantoimissamme; me emme menetä aikaamme nimien huutamiseen — me teemme havaintoja. Jos Trudaine on syyllinen, on teidän vaimonne osallinen hänen rikokseensa. Me tiedämme sen; ja me vangitsemme hänet".

"Minä panen tätä vangitsemista vastaan", huusi Danville. "Minä olen tässä päällikkö. Kuka minua vastustaa?"

Taipumaton ylipoliisi ei vastannut. Joku uusi jyrinä kadulta kävi hänen korviinsa. Hän riensi akkunan luokse ja katsoi ulos tutkivaisesti.

"Ken minua vastustaa?" huusi Danville uudestaan.

"Kuunnelkaa!" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. "Ääneti, ja kuunnelkaa!"

Joukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen puhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät marseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten askelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä punaiselta, himeän tähtitaivaan alla.

"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque, riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa tulisoitoilla Jakobini-klubiin! — Ken teitä vastustaisi, niinhän te sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on tämän käskykirjan alla — se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin? Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.

Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä sanojaan — katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää, jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen mieltään kuohuttamaan.

"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen, "toimittakaa vaan tehtävänne, — me olemme valmiina".

Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi: "en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".

Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen vieressä olevaan pöytään.

"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset poliisimiehet.

"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"

Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse. Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata; Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:

"St. Lazare'n vankihuoneesen!"

NELJÄS LUKU.

St. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen ulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen vangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan porttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen miehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston toisen osaston ylipoliisiksi. "Miten, ystäväni Lomaque", huusi vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?"

"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti tahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen läheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun ystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa". Lomaque puhui ihmetyttävän hilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous ja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan näköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä enimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät suinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka hän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen käyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta salaista asiata.

"Mitenkä minä jaksan?" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. "Liika työn rasitus, ystäväni, — liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä meidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi meille!"

"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?" kysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.

"En; ovat juuri lähtemäisillään", vastasi toinen. "Tulkaa heitä katsomaan". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku kokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque nyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus. Vanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti piipunvarrellaan, sanoi hän: "aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri valmis leivottavaksi".

Muutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin kolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja -ikäisiä, muutamat tuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen ja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen muuan "Patrioteihin" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa, syljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla tuolilla toinen vanginvartija — kyttyräselkäinen mies; mahdottoman isoilla punaisilla viiksillä — suurustaan lopettamassa, ahmien suuria papuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika kulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan tuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat silmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen ja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.

"No, Apollo!" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa virkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä, "älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja kuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani osastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea guillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat huomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä varovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen luettelossa huomenna".

"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä — kansalaiseni?" sanoi Lomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää mitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. "Miten olette syössyt yhteen kaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä teitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän käytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!"

"Ha! ha! ha! mikä iloinen veitikka hän on pyhäpäivä-aamua viettäessään!" huudahti ylimmäinen vanginvartija, kun Lomaque — nähtävästi kokonaan jättäen tavallisen luonteensa, iloissaan tunnin odottamattomasta joutoajasta — alkoi työntää ja survata vankeja riviin, puhellen lystikkäitä kokkapuheita, joille ei ainoastaan virkapalvelijat, vaan myös moni uhreista itsistään — huolettoman tiranniuden huolettomia uhreja — nauroi sydämellisesti. Loppuun saakka jatkaen tätä hullunkurista toimitustaan, sai Lomaque tilaisuutta tulla Trudainea niin lähelle että voi silmillään antaa hänelle merkin, ennenkuin hän tarttui hänen niskaansa samoin kuin muitten. "Noh, tasajoukko", huusi Lomaque, survaisten Trudainea. "Pysy nyt astuntarivissä ja muista pysyä samoissa askeleissa tuon nuoren vaimosi kanssa. Rohkaiskaa mieltänne, naiskansalaiseni! tässä maailmassa tottuu kaikkeen, yksin guillotiniinkin!"

Lomaquen puhuessa ja työntäessä samalla kertaa, tunsi Trudaine paperipalasen solahtavan niskansa ja kaulahuivinsa väliin. "Rohkeutta!" kuiskasi hän puristaen sisarensa kättä, kun huomasi hänen kauhistuvan Lomaquen pilan teeskenneltyä törkeyttä.

Joukko "Patrioti"-kaartin vartiomiehiä ympärillä, kulki vankisaatto verkalleen ulkopihan kautta matkallaan vallankumous-oikeuteen; kyttyräselkäinen vanginvartija seurasi takana. Lomaque oli aikeessa seurata heitä vähän matkan päässä, vaan ylimmäinen vanginvartija vaati häntä vieraanvaraisesti tulemaan takaisin. "Mikä kiire teillä on?" sanoi hän. "Nyt kun tuo parantumaton juoppo, toinen alapäällikköni, on lähtenyt matkalle leipomuksensa kanssa, niin totta saan pyytää teitä astumaan huoneesen ja maistamaan vähän viiniä".

"Kiitoksia", vastasi Lomaque; "vaan minun mieleni tekee paremmin kuunnella oikeuden tutkintoa tänään. Mitä jos tulisin takaisin myöhemmin? Mihin aikaan menette osastoonne? Kello kaksi, vai mitä? Hyvä! Minä koetan enkö voisi päästä tänne heti yhden jälkeen". Niin sanoen nyykäytti hän päätään ja läksi ulos pihasta. Kirkas auringonpaiste linnanpihalla saattoi häntä räpyttämään silmiään tavallista enemmin! Jos joku hänen vanhoista vihamiehistään olisi ollut hänen kanssaan, olisi se varmaan ajatellut itsekseen: "Jos ollenkaan aiot tulla takaisin, kansalainen Lomaque, niin ei se tapahdu heti yhden jäljestä!"

Matkallaan tapasi pääpoliisi kadulla muutamia poliisivirastoon kuuluvia ystäviä, jotka viivyttivät hänen kulkuansa, niin että hänen tullessa vallankumous-oikeuteen tutkimiset juuri olivat alkamaisillaan. Etevin huonekalu oikeussalissa oli pitkä puiseva honkainen pöytä, joka oli peitetty viheriäisellä villavaatteella. Tämän pöydän päässä istui presidentti oikeuskuntansa kanssa, hatut päässä, ja niiden takana kirjava joukko isänmaanrakastajia, joilla oli virallisesti jotakin tekemistä niiden oikeus-asioiden kanssa, jotka nyt piti otettaman esille. Pöydän etusivun vieressä oli yleisöä varten kaidepuilla eroitettu ala, jonka päällä oli parvi. Yleisöä edusti tässä tilaisuudessa joukko naisia, jotka kaikki istuivat yhdessä penkillä ja kutoivat sukkaa, ompelivat paitoja ja lapsenvaatteita, yhtä tyynimielisinä, kuin jos olisivat olleet kotonaan. Pöydän toisella puolella, kauimpana suuresta ovesta oli laudoista rakennettu, kaidepuilla eroitettu lava, jossa ikkunasta ja juttelevista äänistä syntynyt lakkaamaton hälinä kuului salissa Lomaquen astuessa sisään. Hän oli erioikeuksellinen mies täällä niinkuin vankihuoneessakin; ja hän tuli huoneesen erityisestä ovesta, niin että hänen tuli kulkea vankien lavan sivuitse ja ympäri, ennenkuin pääsi paikalleen presidentin tuolin taakse. Trudaine, joka seisoi sisarensa kanssa vankijoukon äärimmäisinä, nyykytti päätään merkin-annoksi, kun Lomaque sattui hetkeksi katsomaan häneen. Hän oli matkallaan oikeuteen saanut tilaisuutta lukea sen paperin, jonka pääpoliisi oli pistänyt hänen kaulahuivinsa väliin. Siinä oli seuraavat rivit: "Olen juuri saanut tietää missä kansalainen Dubois ja hänen vaimonsa nyt ovat. Ei teillä ole muuta neuvoa kuin tunnustaa kaikkityyni. Sillä tavoin te vedätte syylliseksi erästä hallitukseen kuuluvaa kansalaista, ja vaikutatte sen että hän, jos hänen oma henkensä on hänelle rakas, koettaa kaikkea pelastaakseen teidän ja teidän sisarenne hengen".

Tultuansa presidentin tuolin taakse, huomasi Lomaque nuo kaksi uskollista käskyn-alaista, Magloire ja Picard, jotka odottivat kokoontuneitten isänmaallisvirkamiesten joukossa, saadakseen jättää oikeudelle todistuksensa. Niiden takana seisoi päällysmies Danville nojaten vasten seinää. Ei kukaan häntä puhutellut, eikä hän ketään. Epäillys ja epätietoisuus näkyi hänen kasvonsa joka piirteessä; levottoman mielen äreys ilmautui hänen pienimmässäkin liikunnossaan — myöskin hänen pyhkiessään vähän väliin nenäliinallaan kasvojansa, joihin hiki nousi suurina pisaroina.

"Silence!" huusi täksi kertaa määrätty menojen-ohjaaja, käheä-ääninen mies nipukkasaappaissa, mahdottoman iso miekka vyöllä ja sauva kädessä. "Äänettömyyttä kansalaispresidentille!" sanoi hän uudestaan, lyöden sauvansa pöytään.

Presidentti nousi seisoalleen, ja julisti tämän päivän istunnon alkaneeksi; sitten rupesi istumaan jälleen. Silmänräpäyksellistä äänettömyyttä, joka seurasi, tauotti äkillinen meteli vankien keskuudessa lavalta. Kaksi vartijaa juoksi sinne. Kuului raskaan putoavan ruumiin tömähdys — muutamien naisvankien päästämät kauhun huudot — sitten oli taas kuolon hiljaisuus, jota ainoastaan muuan vartija häiritsi, joka astui salin poikki verinen veitsi kädessä, ja asetti tämän pöydälle. "Kansalaispresidentti", sanoi hän, "minulla on ilmoitettavana, että eräs vanki on juuri ikään pistänyt itsensä kuoliaaksi". Kuului mutiseva huuto — "Eikö muuta?" naiskatsojien joukosta, heidän ryhtyessään taas työhönsä. Itsemurhat oikeuden istunnoissa eivät olleet tavattomia tapauksia Hirmuvallan aikana.

"Nimi?" kysyi presidentti, levollisesti tarttuen kynäänsä ja avaten erästä kirjaa.

"Martigué", vastasi kyttyräselkäinen vanginvartija, astuen pöydän luokse.

"Mitä laatua?"

"Muinoin tiranni Capet'in kuninkaallinen vaunumaakari".

"Syytös?"

"Salaisia hankkeita vankihuoneessa".

Presidentti nyykäytti päätään, ja kirjoitti kirjaan: — "Martigué, vaununtekijä. Syytetty salahankkeista vankihuoneessa. Ehdätti lainmenoa itsemurhalla. Tekoa pidetään rikoksen täydellisenä tunnustuksena. Omaisuus otetaan valtiolle. Ensimmäisenä Termidorina, Tasavallan vuotena kaksi".

"Äänettömyyttä!" huusi mies lyijypäisellä sauvalla sillä aikaa kun presidentti riputteli santaa kirjoituksen päälle ja viittasi vanginvartijalle, että hänen piti viemän kuolleen ruumiin pois, ja sitten sulki kirjan.

"Onko erityistä ilmoitettavaa tänä aamuna?" kysyi presidentti katsahtaen takanaan olevaan joukkoon.

"On yksi", sanoi Lomaque, astuen presidentin tuolin luokse. "Sopisiko teidän, kansalaiseni, ottaa ensimmäiseksi Louis Trudainen ja Rosa Danvillen asia? Kaksi minun miehistäni on määrätty tänne vieraiksi miehiksi ja heidän aikansa on kallisarvoinen Tasavallalle".

Presidentti huomasi nimilistan edessänsä, ja antoi sen huutajalle eli menon-ohjaajalle, pantuansa ykkösen ja kakkosen Louis Trudainen ja Rosa Danvillen eteen.

Lomaquen astuessa takaisin entiseen paikkaansa presidentin tuolin takana, lähestyi Danville ja kuiskasi hänelle: "Huhu kertoo teidän saaneen tietoja kansalaisista Dubois. Onko se totta? Te tiedätte keitä ne ovat?"

"Kyllä", vastasi Lomaque; "vaan minulla on korkeampia käskyjä pitää näitä tietoja itseäni varten, juuri nyt".

Halunperäisyys, millä Danville teki kysymyksensä, ja pettymys, jota hän osoitti kun ei saanut tyydyttävää vastausta, olivat sitä laatua että tarkkahuomioinen pääpoliisi niistä tuli täydelleen vakuutetuksi siitä että Danville todellakin oli niin tietämätön, kun hän näytti olevan, miehestä ja vaimosta Dubois. Tämä salaisuus oli kaikessa tapauksessa vielä Danvillelle selittämätön salaisuus.

"Louis Trudaine! Rosa Danville!" huusi menojen-ohjaaja, toisen kerran kolahuttaen sauvallaan pöytään.

Molemmat astuivat, totellen käskyä, esille vankien lavan kaidepuitten luo. Ensimmäinen katsaus tuomareihinsa, ensimmäinen kauhu tuntiessaan seisovansa kuulijakunnan armahtamattoman uteliaisuuden esineenä, näytti voittavan Rosan voimat. Hän kävi kuolon kalpeasta tulipunaiseksi, sitten kalpeaksi uudelleen, ja piiloitti kasvojansa veljensä hartioita vasten. Miten tasaisesti hän kuuli veljensä sydämen tykkivän! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, ajatellessaan että veljensä pelkäsi ainoastaan hänen tauttaan!

"Nyt!" sanoi presidentti kirjoittaen heidän nimensä. "Kenen ilmiantamia?"

Magloire ja Picard astuivat esille pöydän viereen. Edellinen vastasi — "kansalais-päällysmies Danville'n".

Vastaus nosti suurta hälinää sekä vangeissa että kuulijoissa.

"Syytetyt mistä?" jatkoi presidentti.

"Miesvanki salaisista hankkeista Tasavaltaa vastaan; naisvanki, rikoksellisesta tietoisuudesta siitä".