Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VALKOPUKUINEN NAINEN I

Romaani

Kirj.

WILKIE COLLINS

Suomentanut Aukusti Airanne

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

Wilkie Collins, elämäkerrallinen esitys.

Piirustuksen opettaja Walter Hartrightin Clements-Innistä, alkama kertomus. Luvut I-XV.

Kertomusta jatkaa Wincent Gilmore, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.

Maria Halcomben jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan. Luvut I-XII.

Wilkie Collins.

Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun", sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat oman kykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioita joiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Mutta ainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä, että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkään jäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttävät hyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovat vain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pysty yhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovat joko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevät ainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.

Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetken jännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina on tämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämään salaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijä tavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne silloin tietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuuden ala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki on hyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vain olemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua", vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loi parempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneet nykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikka he kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajan teknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton" j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatii lyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkin nimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta on jäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuuden haara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.

Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessa nykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkille tapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta. Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisen arvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi, joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömän kirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaan kertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitä käytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makua kuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Mutta ainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisölle sellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa, joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisö mieltäkiinnittävältä ajankululta odottaa. Tehtävä ei ole helppo. Uusimmissa kirjailijoissa ei moista mestaria löydy.

Wilkie Collinsin esittäminen suomalaiselle lukijalle johtuu siitä vakaumuksesta, että jännittävää lukemista ajankulukseen kaipaava yleisö osaa sellaisessa arvostaa sille harvinaista ominaisuutta, kirjallista ansiokkuutta. Collins ei ainoastaan ole niitä harvoja menneen polven kirjailijoita, joiden jännistyskertomukset eivät kerrontatavan suppeutumisen ja teknillisten suurkeksintöjen kautta ole vanhentuneet, vaan hän on varsinaisesti tämän kertomuslajin luoja. Ja kuten jäljittelijät aina ovat laimeampia ja vain muutamia piirteitä esikuvastaan perineitä, siten Collinsin tuotteissa yhdistyy kaikki se, mikä todellisuudessa on hyvälle jännittävälle lukemiselle oleellista. Eihän arvostelukykyisen lukijan mieltä kykene viehättämään yksistään tapauksien liuta, olkoot kuinkakin eriskummallisia; mutta tämä on nykyhetken useimpien salapoliisia ja muiden jännitysjuttujen ainoana sisältönä. Askel eteenpäin on jo se, että tapaukset liittyvät luontevasti yhteen ja että ne myöskin kykenevät herättämään hetkellistäkään todellisuuden tunnelmaa. Mutta oikeata elävyyttä ja mielenkiintoa saa kuvaus vasta sitte, kun se kykenee elävöitsemään henkilöt tarkalla sielutieteellisellä havaintokyvyllä ja johdonmukaisella luonnekuvailulla, sekä saamaan taiteellisen tyylin. Nämä ansiot ovat Collinsilla, ja vielä lisäksi se, että hän kertomustensa pohjaksi asettaa ongelmia, sielutieteellisiä tutkimuksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka niille antavat aatteellista merkitystä.

Collins on työllänsä osottanut, että kirjallisuuden halvinkin muoto on jalostettavissa. Hän kuuluukin merkilliseen aikakauteen, joka kohotti lukuisia kirjallisuuden ja taiteen muotoja suurimpaan kukoistukseen mitä mennyt vuosisata tuntee. Valitsemansa alan vuoksi hän tietysti on tuon jakson vähimmän huomattuja miehiä. Silti hän on suuren yleisön suosikki; hänen teoksiaan leviää suunnattomina painoksina, ja kun nyt jännityskertomus on päässyt erityiseen vauhtiin, on hänenkin merkityksensä silmäänpistävämpi.

Yhdeksännentoista vuosisadan viides kymmen oli Englannin sivistys-elämässä mitä äkillisimmän loistokauden alkuna. Monilla aloilla syntyi ihan yksiin aikoihin suuri herätys, nousi neroja, jotka voimakkaalla omintakeisuudella loivat kehitykselle uusia uria. Huomattavin oli prerafaelilaisen liikkeen syntyminen maalaustaiteessa ja romaanikirjallisuuden elpyminen muutamien mestarikertojain käsissä vielä tähän päivään asti koko brittiläistä kirjatuotantoa vallitsevaksi muodoksi.

Tähän henkisten voimien vilkkaimpaan kukoistusaikaan sattuu William Wilkie Collinsin nuoruus. Syntyneenä tammik. 8 p. 1824 Lontoossa hänen ensimäiset kirjalliset vaikutelmansa ovat ajalta, jolloin Lytton-Bulwer parhaillaan kiehtoi mieliä romanttisilla rikollissankareillaan ja Charles Dickens alotti kansallisten porvariromaaniensa sarjan "Pickwick-klubin papereilla". Collinsilla oli kaikki edellytykset päästä aikansa suurkirjailijain riviin, jotka — - omituista kyllä — olivat melkein järjestään samalla taiteilijoita ja sen vuoksi oivallisia vaikuttavien kohtausten tyylittelijöitä. Hänen isänsä oli taidemaalari William Collins (1788—1847), nuorempi veli oli samalle alalle antautunut Charles Allston Collins, ja kasteessa hän sai nimensä isänsä läheisimmän ystävän, kuuluisan laatumaalaaja Sir David Wilkien kunniaksi. Hän oli siten taiteilijaverta, ja sai kasvatuksensa taiteellisessa ympäristössä, kaikin puolin kuin oli laita Englannin nykyisen suurimman kertojan Rudyard Kiplingin. 15-vuotiaana hän pääsi vanhempainsa kanssa pariksi vuodeksi taiteen kotimaahan Italiaan ja sai Roomasta puitteet ensimäiselle kirjalliselle yritykselleen. Nuoruuden kasvatus oli siten omiaan taiteellisen kirjailijan uralle.

Toiselle häntä sentään aiottiin. V. 1841 isä pani hänet oppiin Antropus & C:on teeliikkeeseen, viiden vuoden sopimuksen solmien ja Collins sai siten tuntea samaa hengettömän työn katkeruutta kuin aikaisemmin Dickens. Mutta hänkin oli kiihkeä kirjallisiin harrastuksiin, ja erittäin vaikutti häneen alussa Lytton Bulwer, jonka tyyliin hän sepitti ensimäisen kirjallisen yrityksensä "Antoninan". Tämän sai isä käsikirjotuksena lukeakseen, ja hän tajusi sen oivallisuuden niin hyvin, että paikalla toimitti poikansa vapaaksi ja lueskelemaan lakitiedettä. Itse hän heti jälkeenpäin kuoli, ja Wilkien ensimäiseksi julkaistuna teoksena ilmestyi v. 1848 laaja kaksi-osainen isän elämäkerta, saavuttaen vilkkaalla, vapaalla esitystavallaan suurta huomiota. Välillä hän työskenteli taidemaalarinakin, esittäen akatemian näyttelyssä taulun samana vuonna (1849), jona prerafaelilainen maalaaja-veljeskunta saneli suurta myrskyä herättävät opinkappaleensa. Mutta kun hän seuraavana vuonna sai tavatonta kiittelyä "Antoninan" julkaistuansa ja pian jälkeenpäin joutui Dickensin pariin, teki hän lopullisen päätöksen antautua vakinaiseksi kirjailijaksi.

Dickens oli jo päässyt siihen johtavaan asemaan, joka hänellä neljännesvuosisadan ajan oli maansa kirjallisuudessa tänä neroista rikkaana kautena. Toimittamiinsa novellilehtiin hän keräsi vakinaisen avustajapiirin, jossa Collins oli hänen oikeana kätenään. Molemmilla oli yhteistä romaanin käsittäminen kirjoitettuna draamana selväjakoisine kohtauksineen ja vaikuttavine luonnepiirroksineen, mutta kun Dickensiä eniten viehätti pelkkä keinokasten juonien kehittely eriskummallisten luonnetyyppien ja liikuttavien tunnekoskettelujen kehykseksi, tahtoi Collins luoda kasvattavaa romaanikirjallisuutta kuten ylempänä on mainittu, silti käytellen aiheitaan merkillisyyksien romanttisessa maailmassa. Hyvin he siten täydensivät toisiaan.

Aluksi ilmestyi Collinsin kynästä useita pienempiä yrityksiä, joista draama "Jäätyneellä syvyydellä" ja novelli "Sisar Rosa" ovat suomennetutkin. Ne saivat runsaasti lukijoita, mutta vasta kun hänen pääteoksensa "Valkopukuinen nainen" v. 1860 ilmestyi jatkuvana Dickensin silloisessa novellilehdessä nimeltä "All the Year Round" vallotti Collins varsinaisesti yleisön. "Valkopukuinen nainen" on epäilemättä Collinsin paras teos. "Syöstyinä salaperäisyyteen ennen ensimäisen luvun loppua, me pysymme epätietoisen jännityksen tenhossa melkein viimeiselle sivulle asti", lausuu vakava historioitsija William Francis Collier siitä. Ylipainoksena se ilmestyi Barry Cornwallille omistettuna ja meni kuudessa kuukaudessa seitsemänä painoksena kaupaksi, heti ilmestyäkseen useimmille sivistyskielille käännettynä. "Valkopukuinen nainen" on jännistysromaaniemme suuri esikuva, kuten varsinaisten pikku rikosjuttujen "Naisen haamu" tahi salapoliisikertomusten "John Jagon henki", mainitaksemme loputkin Collinsin suomennetuista pikku kyhäyksistä.

Olisi hukattua vaivaa luetella Collinsin tuotteliaan kynän lukuisia tuotteita. Riittää mainita muutamat "Valkopukuisen naisen" jälkeen huomattavimmat. "Kuollut salaisuus" (1857) on tutkielma sokeudesta. "Armadale" (1866) ja "Kainin perintö" (1888) käsittelevät kumpikin perinnöllisyyskysymystä. "Kuukivi" (1868) on "Valkopukuisen naisen" rinnalla hänen toinen pääteoksensa; kallis-arvoisen timantin ihmeellinen katoaminen on juonena ja sielullinen toiminta huumaavan lääkkeen vaikutuksen alaisena tekijän varsinainen ratkaistava. "Mies ja vaimo" (1870) kohdistuu sitä suunnatonta ihailua vastaan, jolla Englannissa voimailua harrastetaan. "Kaksi kohtaloa" (1876) käsittelee telepatiaa — ajatustensiirtoa — harvinaisella sukkeluudella ja on hänen myöhemmistä teoksistaan paras. Hänen yhteistyönsä Dickensin kanssa, novelli "Ilman menestystä", on suomennettu.

V. 1873—4 Collins Dickensin esimerkkiä seuraten teki laajan luentomatkan Yhdysvalloissa, lausuen kappaleita teoksistansa. Sieltä palattuansa hän vietti lopun ikäänsä suuressa yksinäisyydessä, miltei erakkona. Jo nuorelta ijältänsä kivulloisena hän joutui unettomien öiden lieventämiseen käyttämään opiumia, vaipui synkkämielisyyteen ja äreyteen ja piti yhteyttä muun maailman kanssa vain parin prerafaelilaisen nuoruuden-ystävänsä kautta. Hän kuoli v. 1889.

Olemme Collinsin teoksien ansioina maininneet tarkan luonnekuvauksen, aatteellisen pohjan ja todellisuudentunnetta luovan tyylin — todella ansioita, joiden rinnalla tavattoman taidokkaasti punottu jännittävä juoni on pelkkänä lisänä, kuten dramaattisen voimakkaiden kohtaustenkin sommittelu. Tämä todellisuutta uhkuva tyyli on Collinsin teoksissa mestarillinen, ja sen avulla hän suurimmatkin eriskummallisuudet loihtii niin eloisiksi eteemme, ettei lukijassa ennätä nousta epäilyksiä. Sitä saavuttaakseen hän, kuten esim. ranskalainen romantikko Prosper Mérimée, hyvin suuressa määrin käyttää teoksessa esiintyviä henkilöitä kertojina, terävällä sielullisella analyysillä jäljitellen kunkin luonteelle ja asemalle ominaisia muotoja; selostuksia, kirjeitä, päiväkirja-otteita esiintyy suunnatonta vaihtelua luovina apukeinoina. Kaikella tällä Collins saavuttaa sen, mikä muille on mahdotonta: että hänen tuotantonsa vielä on oleellisissa piirteissään vanhentumaton, ja että hänen nykyiselle aikakaudelle kovin laajat teoksensa ilmestyvät suurissa sivistysmaissa yhä uusina painoksina.

Kun Collinsin todellisiin ansioihin liittyy se seikka, että hän on merkkimiehiä sellaiselta kirjallisuuden kaudelta, johon paljon nykyisestä tuotannosta nojautuu, niin on todellakin aika saada suomeksikin hänen pääteoksensa, näytteenä siitä miten n.s. jännittävää romaania parhaiten on käsiteltävä. "Valkopukuinen nainen" on meillä uutuus joka varmaankin saavuttaa paljon mielenkiintoa ja suosiota. Sen selostus jääköön lukijan omaksi tehtäväksi; muutamalla sanalla olemme vain johdatukseksi viitanneet tekijän asemaan maailmankirjallisuudessa.

VALKOPUKUINEN NAINEN

I:NEN OSA

Piirustuksenopettaja Walter Hartrightin, Clements-Innistä, alkama kertomus.

I.

Tämä kertomus esittää, mitä naisen kärsivällisyys voi sietää ja mitä miehen kestävyys voi voittaa.

Jos lain temput voisivat varmasti selvittää jokaisen epäillyn tapauksen ja suorittaa oikeudenkäynnin vain kohtuullisesti käyttäen avukseen kullan kurjaa voimaa, niin olisivat kenties ne tapahtumat, jotka nyt täyttävät nämä sivut, saaneet osansa yleisön huomiosta tuomioistuimen edessä.

Mutta vielä on laki muutamissa, välttämättömissä tapauksissa lihavan kukkaron etukäteen palkkaama palvelija, ja siksi esitetään tämä kertomus ensi kerran tässä kirjassa. Samalla tavoin kuin tuomari muutoin olisi kuullut sen, tulee lukijankin kuulla. Ei mitään painavampaa asianlaitaa alusta loppuun esitetä vain kuuleman mukaan. Kun näiden alkusanain kirjoittaja — Walter Hartright on hänen nimensä — itse on ottanut läheisesti ja vaikuttavasti osaa tapauksien kulkuun, niin kuvaakin hän ne. Mutta kun hänen oma kokemuksensa loppuu, väistyy hän kertojan paikalta, ja toiset henkilöt, jotka voivat esittää tapahtumat oman kokemuksensa nojalla yhtä varmasti ja epäämättömästi kuin hän, lähtevät jatkamaan siitä kohdasta, johon hän on päättänyt.

Näin ollen kuvaa useampi kynä sen tapahtuman, jota me nyt käymme lukijalle esittämään, kuten lainrikoksenkin oikeudessa esittää useampi kuin yksi todistaja — samassa tarkoituksessa molemmissa tapauksissa: kuvata nimittäin asiaa selvimmässä ja puolueettomimmassa muodossaan ja esittää sarja yhteenkuuluvia tapauksia antamalla niiden henkilöiden, jotka ovat ottaneet tehokkainta osaa niihin, kunkin ajankohdassaan sana sanaltaan selitellä kokemuksiaan.

Kuunnelkaamme siis ensiksi Walter Hartrightia, 28-vuotiasta piirustuksenopettajaa.

II.

Oli heinäkuun viimeinen päivä. Pitkä, kuuma kesä läheni loppuaan, ja me Lontoon kaduilla kulkevat, väsyneet pyhiinvaeltajat aloimme kaivata pilven varjostamia viljaketoja ja merenrannalla puhaltavia syksyn raikkaita tuulia.

Mitä minuun itseeni tulee, niin oli, sanoakseni totuuden, näännyttävän lämmin kesä voivuttanut terveyteni, iloisen luonteeni ja — suoraan sanoen — kukkaronikin. Minä en ollut edellisenä vuotena hoitanut talouttani niin viisaasti, kuin minun olisi pitänyt hankkimiini tuloihin nähden tehdä, ja tämä tuhlaavaisuus pakotti minut säästäväisyyden vuoksi viettämään syksyä osaksi äitini pikku kodissa Hampsteadissa, osaksi omissa huoneissani kaupungissa.

Minä muistan aivan hyvin, että ilta oli aivan tyyni ja pilvinen. Lontoon yli lepäävä ilma oli raskaampi kuin koskaan ennen; sorina ja liike kaduilla kaikui yhä heikommin ja kauempaa. Minusta tuntui kuin elämän tykintä minussa ja Cityssä, tässä suurkaupungin sydämmessä, yhdessä laskeutuisi yhä enemmän, heikkenisi heikkenemistään mailleen menevän auringon kanssa. Minä heitin pois kirjan, jota minä olin lukenut, tai pikemmin jonka yli olin uneksinut, ja läksin huoneistani saadakseni hengittää hieman etukaupunkien vilppaampaa iltailmaa. Oli yksi niistä kahdesta illasta viikossa, jotka minä tapani mukaan vietin yhdessä äitini ja sisareni kanssa. Minä suuntasin siis askeleeni pohjoiseen, Hampsteadia kohden.

Ne tapaukset, joita nyt käyn kertomaan, pakottavat minun mainitsemaan, että isäni oli jo ollut kuollut useita vuosia siihen aikaan, jota nyt kuvaan, ja että sisareni Sarah ja minä olimme ainoat elossaolevat viidestä sisaruksesta. Isänikin oli ollut piirustuksenopettaja. Uutteraan työskenneltyään oli hänellä ollut runsas menestys ammatissaan, ja hänen hellä huolenpitonsa niiden tulevaisuudesta, joiden menestys riippui hänen ahkeruudestaan, oli saattanut hänen vakuuttamaan henkensä paljon suuremmalla osalla tulojaan, kuin useimmat ihmiset katsovat välttämättömäksi sellaiseen tarkoitukseen. Kiitos olkoon hänen ihmeteltävän huolenpitonsa ja itseuhraavaisuutensa, jäivät äitini ja sisareni hänen kuoltuaan yhtä riippumattomaan asemaan kuin hänen eläessäänkin. Minä sain monta hänen oppilastaan hänen jälkeensä, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen siihen tulevaisuuteen, joka näytti odottavan minua urani alussa.

Illan viimeinen valo värähteli vielä kedon korkeimmilla töyräillä, ja suunnaton Lontoo oli kuin vaipunut mustaan kuiluun, jossa se siinsi kaukana, yön varjoihin verhottuna, kun minä seisoin äitini asunnon edessä. Tuskin olin minä vetänyt soittokellonnauhasta, kun jo ovi kiivaasti ponnahti auki, ja minun arvoisa italialainen ystäväni, professori Pesca, näyttäytyi palvelustytön asemesta; hän töytäsi ilosesti ulos kohdatakseen minua ja hujautti kovin muukalaisen mukailun englantilaisesta hurraa-huudosta.

Hänen itsensä vuoksi ja - minun täytyy lisätä — minunkin vuokseni ansaitsee professori tulla perinpohjaisemmin esitetyksi. Tapaukset ovat tehneet hänet ensiaiheeksi siihen, että minä jouduin sekautumaan siihen perhejuttuun, jota tämän kirjan tarkoitus on kertoa.

Olin tutustunut italialaiseen ystävääni tapaamalla hänet muutamissa huomattavissa kodeissa, joissa hän opetti äidinkieltään ja minä piirustusta. Kaikkiaan tiesin minä hänen elämänsä historiasta, että hän oli ennen ollut professorina Paduan yliopistossa, että hän oli poistunut Italiasta valtiollisista syistä, joiden lähempää laatua hän ehdottomasti kieltäysi kertomasta kellekään ihmiselle, ja että hän nyt, jo useita vuosia sitten, oli ollut Lontoossa arvossapidettynä kieltenopettajana.

Olematta oikeastaan kääpiö — sillä hän oli kiireestä kantapäähän varsin täydellisesti kehittynyt — oli Pesca luullakseni pienin ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta sellaisia, joita rahasta näytellään. Jo ulkomuodoltaankin tavattomana herätti hän vielä enemmän ihmisten huomiota luonteensa hyvillä ominaisuuksilla. Hänen vallitsevana ajatuksenaan näytti olevan, että hänen tuli osoittaa kiitollisuutta sille maalle, joka oli suonut hänelle pakopaikan ja mahdollisuuden tulla toimeen, pyrkimällä äärimmäisyyteen asti täydelliseksi englantilaiseksi. Tyytymättä osoittamaan kansallemme tarpeellista huomiota kuljettamalla aina mukanaan sateenvarjoa sekä käyttämällä sääryksiä ja valkosta hattua halusi hän olla englantilainen niin huvituksissa ja elämäntavoissa kuin ulkonäössäkin. Kun hän huomasi meidän kansakuntamme erikoisesti harrastavan vahvistavia ruumiinharjoituksia, otti tuo pieni mies sydämmensä viattomuudessa ollenkaan valmistaumatta osaa kaikkiin meidän englantilaisiin metsästyksiimme ja huveihimme, missä vain sai tilaisuutta siihen, lujasti vakuutettuna voivansa omata meidän taitavuutemme ja kestäväisyytemme kansallisissa urheiluissa yhtä helposti, kuin hän oli omannut meidän kansalliset sääryksemme ja valkosen hattumme.

Olin nähnyt hänen panevan sokeasti henkensä vaaraan ketunmetsästyksellä ja pallopelissä; kohta sen jälkeen näin minä hänen yhtä sokeasti heittäytyvän hengenvaaraan uintiretkillä Brightonin luona.

Me olimme sattumalta tavanneet toisemme siellä ja olimme yhdessä kylpemässä. Jos me olisimme puuhanneet jossakin huvissa, joka oli erikoinen meidän kansakunnallemme, olisin minä luonnollisesti huolellisemmin tarkannut Pescaa, mutta kun muiden maiden asukkaat tavallisesti ovat yhtä taitavia varomaan itseään vedessä kuin me englantilaisetkin, niin ei koskaan pälkähtänyt päähäni, että uimataitokin oli niiden miehuullisten harjotusten luettelossa, joita professori uskoi voivansa suorittaa omin neuvoin. Heti sen jälkeen kuin me olimme lähteneet rannasta, huomasin minä, ett'ei ystäväni ollutkaan matkassa, ja käännyin katsomaan, mihin hän oli puikahtanut. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en minä nähnyt itseni ja maan välissä mitään muuta valkoista kuin kaksi pientä käsivartta, jotka hosuivat muutamia hetkisiä veden pinnalla ja sitten katosivat näkyvistäni. Kun minä sukelsin hänen peräänsä, makasi tuo pieni miesraukka aivan liikkumattomana, kokoonkyyristyneenä merenpohjassa liuskakivipaasien muodostamassa syvennyksessä ja näytti entistäänkin pienemmältä. Niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin minä ehdin viedä hänet rantaan, piristyi hän ja nousi portaita ylös minun auttaessani. Heti kun hän taas tuli tajuihinsa, valtasi hänet merkillinen harhaluulonsa uimataidosta. Niin pian kun hän kylliksi oli lakannut loukuttamasta leukojansa voidakseen puhua, hymyili hän väsyneesti ja lausui, että hän luuli saaneensa suonenvedon vedessä ollessaan.

Mutta hänen toivuttuansa täysin ja seisoessamme yhdessä rannalla mursi hänen lämmin, etelämaalainen luonteensa kaikki teennäiset englantilaiset siteet silmänräpäyksessä. Hän vakuutti minulle mitä innokkaimmin kiitollisuuttaan — huudahti ihastuneena liioitellulla, italialaisella tavallaan, että minä tästä lähtien saisin määrätä hänen elämästään — ja selitti, ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, ennenkuin hän puolestaan olisi ollut tilaisuudessa osoittamaan kiitollisuuttaan minulle jollakin palveluksella, jota minä voisin muistella koko elämäni ajan.

Minä koetin parhaani mukaan hillitä hänen kyyneliään ja vakuutuksiaan kääntämällä koko seikkailun leikiksi ja uskoin lopulta onnistuneeni jossakin määrin vähentämään Pescan liioteltua kiintymyksen tunnetta minuun. Vähän uskoin minä silloin — vähän voin minä ajatella sittemmin, kun meidän hupaisa loma-aikamme oli lopussa — että se tilaisuus palvella minua, jota kiitollinen seuraajani niin hartaasti odotti, pian tulisi; että hän tekemällä tämän palveluksen, johtaisi koko minun elämäntehtäväni uudelle uralle, vieläpä samalla laittaisi niin, että minä tuskin enää olisin sama ihminen kuin ennen.

Ja kumminkin tapahtui niin. Jollen minä olisi sukeltanut professori Pescan perästä sinne, missä hän merenpohjassa lojui liuskakivivuoteellaan, en minä totta tosiaan koskaan olisi joutunut osalliseksi siihen tapaukseen, jonka nämä lehdet sisältävät, — minä en silloin kenties koskaan olisi kuullut mainittavan edes sen naisen nimeäkään, joka on elänyt kaikissa minun ajatuksissani, joka on vallannut koko minun sieluni, ja tullut siksi voimaksi, joka nyt johtaa tässä elämässä minun kohtaloitani.

III.

Pescan kasvojen ilme ja käytös sinä iltana, jolloin me tapasimme toisemme äitini oven edessä, ilmoittivat minulle heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Oli kumminkin aivan turhaa nyt heti toivoa selitystä. Minä voin vain aavistaa hänen vetäessään minua molemmista käsistä sisään, että hän, tuntien minun tapani, oli saapunut tänne varmasti tavatakseen minua tänä iltana ja että hänellä oli minulle ilmoitettavana joitakin asioita, jotka erikoisesti miellyttäisivät minua.

Me töytäsimme vieraskamariin säädyttömän nopeasti. Äitini istui avonaisen ikkunan ääressä, hymyillen ja löyhytellen itseänsä viuhkalla. Pesca oli hänen erikoisia suosikkejaan, ja hänen rajuimmatkin ominaisuutensa olivat aina anteeksi-annettavia äidin mielestä. Hellä äitini! Ensi hetkestä, kuin hän huomasi pikku professorin syvästi kiitollisena kiintyneen hänen poikaansa, oli hän tuntenut sydämmensä lämmenneen häntä kohtaan ja siitä lähtien piti kaikkia professorin hullunkurisia ulkomaalaisia ominaisuuksia hyvinä ja luvallisina yrittämättä edes käsittää niitä.

Sisareni Sarah oli ihme kyllä, huolimatta nuoruudestaan, vähemmin voitettavissa. Hän antoi tosin täyden arvonsa Pescan oivallisille ominaisuuksille; mutta hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä häntä niin kaikessa, kuin äitini minun tähteni teki. Hänen kansallista sopivaisuuskäsitettään loukkasi yhäti Pescan alituinen ulkonaisten seikkojen halveksiminen, ja hän oli aina enemmän tai vähemmän hämmästynyt äitinsä luottavasta ystävyydestä innoittelevaa pikku muukalaista kohtaan. Minä olen huomannut, ei ainoastaan nyt sisareni suhteen, vaan myöskin muissa tilaisuuksissa, että me, nuorempi sukuhaara, emme läheskään ole niin sydämmellisiä ja helposti voitettavia kuin muutamat meidän vanhemmista sukulaisistamme. Yhäti näen minä vanhempain ihmisten innostuvan ja ilostuvan jostakin koituvasta huvista, joka ei vähimmässäkään määrässä voi järkähdyttää heidän lastenlastensa levollisuutta. Tahtosin tietää, olemmeko me nuorukaiset ja neitoset, todellakin niin väärentämättömän luonnollisia, kuin meidän esivanhempamme nuoruudessaan olivat. Ovatkohan kasvatuksen suuret edistykset tehneet kenties liian pitkiä harppauksia, ja olemmeko me, nykyajan lapset, liikasivistyneen yhteiskunnan viimeisiä, arvottomia jälkeläisiä?

Yrittämättä antaa ratkaisevaa vastausta näihin kysymyksiin, mainitsen kumminkin, ett'en minä koskaan nähnyt äitiäni ja sisartani yhdessä Pescan seurassa huomaamatta, että äitini heistä kahdesta oli nuorempi mieleltään. Esimerkiksi nyt, kun tuo vanha nainen sydämmellisesti nauroi sille poikamaiselle tavalle, jolla me rymisten tulimme vierashuoneeseen, oli Sarah totisena keräämässä teekupin palasia, jonka professori oli pyyhkässyt alas pöydältä juostessaan ovelle minua vastaanottamaan.

"Minä en todellakaan tiedä, kuinka olisi käynyt, Walter", sanoi äitini, "jos sinä olisit viipynyt paljoa kauemmin. Pesca on ollut aivan suunniltaan kärsimättömyydestä ja minä samoin uteliaisuudesta. Professorilla on jokin tärkeä tiedonanto, jonka hän sanoo koskevan sinua, ja hän on jyrkästi kieltäynyt antamasta hituistakaan tietää ystävänsä Walterin tuloa."

"Kovin ikävää: kalusto on rikottu sen takia", mutisi Sarah itsekseen seisoessaan ja kokoillessaan rikotun kupin kappaleita.

Tätä sanottaessa oli Pesca, joka kaikessa tyytyväisyydessään ja innossaan ei mitään tietänyt tekemästään vahingosta, hilannut raskaan nojatuolin huoneen toiselle puolelle, josta hän voi katsella meitä kaikkia kuin puhuja kuulijakuntaansa, käännettyänsä tuolin selkänojan meihin päin hyppäsi hän siihen, asettautui polvilleen ja puhui harvalukuisille kuulijoilleen tilapäisestä kateederistaan.

"Nyt, hyvät parhaani", alkoi Pesca, joka aina sanoi "hyvät parhaat" tarkoittaessaan "arvoisia ystäviä", "kuunnelkaa minua. Hetki on tullut. Minä kerron hyvät uutiseni — minä puhun nyt."

"Kuule kuule!" sanoi äitini, josta kuje oli varsin hauska.

"Nyt hän lyö rikki meidän parhaimman nojatuolimme selkänojan, äiti", kuiskasi Sarah.

"Minä palaan elämäni kuluneeseen aikaan ja puhun jaloimmalle ihmisistä", jatkoi Pesca ja kääntäytyi innostuksen liikkeellä yli tuolin selustimen puheineen minua kohden. "Häntä, joka löysi minut suonenvedon voivuttamana merenpohjasta ja nosti minut jälleen ylös ihmisten ilmoille; mitähän sanoin minä toivuttuani tajuihini ja saatuani vaatteet päälleni?"

"Paljon enemmän kuin oli tarpeen", sanoin minä niin vakavasti kuin voin, sillä pienemmästäkin viittauksesta tähän suuntaan oli ehdottomasti seurauksena, että professorin mielenliikutus pyrki puhkeamaan kyyneleihin.

"Minä sanoin", jatkoi Pesca terhakasti, "että minä omistaisin elämäni kalliille Walter-ystävälleni loppupäivikseni — ja niin teenkin. Minä sanoin, ett'en koskaan voisi tulla, onnelliseksi enää, ennenkun olisin tilaisuudessa tekemään Walterille tosi palveluksen — enkä minä ole tuntenutkaan itseäni onnelliseksi, ennenkuin tänä siunattuna päivänä. Mutta nyt", huusi ihastunut pikku mies voimainsa mukaan, "nyt murtautuu tuntemani suuri onni kaikista huokosista, sillä sieluni, uskon, kunniani kautta — tämä palvelus on nyt tehty, ja kaikki, mitä minun enää on sanottava, — hyvin — varsin hyvin tehty!"

Tässä on mainittava, että Pesca piti kunnianaan olla täydellinen englantilainen kieleltään, yhtä hyvin kuin puvultaan, esiintymiseltään ja huveiltaankin. Hän oli painanut päähänsä muutamia meidän omituisimpia sanankäänteitämme ja sirotteli niitä keskustelussa, miten milloinkin sopi, samalla kun hän ainoastaan tarkaten niiden sulosointuisuutta ja aivan tuntematta niiden varsinaista merkitystä, toisteli niitä milloin oikein, milloin väärin ja aina niin nopeasti, että olisi luullut niiden olevan yhden ainoan tavuun.

"Niiden talojen joukossa, joissa minä opetan isänmaani kieltä", sanoi professori, joka eksyi tuohon kauan peitettyyn selitykseen lausumatta sanaakaan tarkemmaksi johdannoksi, "on yksi, varsin kaunis, suuren torin vieressä, jota kutsutaan Portlandiksi. Tiedättehän kaikki, missä se on? Niin, niin — luonnollisesti, luonnollisesti. Siinä kauniissa talossa, hyvät parhaani, asuu kaunis perhekin: äiti, vaalea ja lihava, kolme nuorta neitoa, vaaleita ja lihavia ja isä, vaalein ja lihavin kaikista; hän on mahtava kauppias ja hänellä on kultaa korvia myöten — kaunis mies kenties aikoinaan, mutta nyt ruma, tultuansa kaljupäiseksi ja saatuansa kaksi leukaa. Kuunnelkaa nyt tarkoin! Minä luen jumalaista Dantea noiden kolmen neitosen kanssa ja ah! — Jumal' auttakoon, Jumal'! jos ihmisvoimin voi sanoa, kuinka jumalainen Dante panee pyörälle nuo kolme sievää päätä! Mutta vähätpä siitä — kaikki hyvin — kuta useampia lukutunteja, sitä edullisempi minulle. Huomatkaa nyt! Kuvitelkaa, että minä tänään luen nuorten naisten kanssa kuten tavallista. Me olemme kaikki neljä Danten helvetissä. Seitsemännessä piirissä olemme kiinni, samapa se: kaikki piirit ovat yhtäläisiä noista kolmesta, vaaleasta, lihavasta neitosesta — seitsemännessä piirissä kumminkin takertuvat oppilaani, ja saadakseni heidät vauhtiin taas alan minä kertoa muististani ja selittää, kunnes tulen tulipunaiseksi hedelmättömästä innostuksesta, silloin — kuuluvat saappaat narisevan käytävässä, ja sisään astuu pappa-kulta, mahtava kauppias kaljuine paineen ja kaksine leukoineen. — Haa! hyvät parhaani, minä olen lähempänä selitystäni, kuin te luulettekaan. Oletteko olleet kyllin kärsivällisiä vai oletteko sanoneet itseksenne: mikä tuhat tulimmainen Pescaa vaivaa tänään, hänhän on niin pitkäveteinen?"

Me vakuutimme kaikki varsin mielellämme kuuntelevamme, ja professori jatkoi:

"Kädessään oli pappa-kullalla kirje, ja pyydettyään anteeksi, että hän oli häirinnyt meitä hornan valtakunnassa yksinkertaisilla, maallisilla asioillaan, kääntyi hän noihin kolmeen nuoreen neitoseen ja alkaa, kuten te englantilaiset alatte kaiken, mitä teillä tässä siunatussa maailmassa on toisillenne sanomista, suurella O:lla. 'O' rakkaimpani', sanoo kauppias, 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä' — nimi on hälvennyt muististani, mutta viispä siitä sen kyllä muistamme, niin, niin — no niin! Pappa sanoo siis: 'minä sain kirjeen ystävältäni M:ltä — ja hän pyytää minua hankkimaan piirustuksenopettajan, joka tahtoisi tulla hänen maatilallensa. Jumal'auttakoon, Jumal', olisipa minua haluttanut käärästä, jos vain olisin yltänyt, käteni hänen kaulaansa ja painaltaa häntä rintaani vasten pitkään ja hartaaseen syleilyyn. Vaan kuten nyt oli, liikahtelin minä vain levottomasti tuolillani. Minä istuin kuin ohdakkeilla ja minun sieluni paloi halusta saada puhua; mutta minä pidätin kieleni ja annoin papan jatkaa samaan suuntaan: 'kenties te tunnette', sanoi tuo hyvä rauhaisa mies pujotellessaan ystävänsä kirjettä edestakaisin peukalonsa ja sormiensa välissä, 'kenties te tunnette jonkun piirustuksen opettajan, jonka minä voisin esittää?' Kolme neitoa katsoi toisiansa ja sanoi sitten: 'Oi, ei hyvä pappa! Mutta tässä on herra Pesca.' — Kun minun nimeni siten mainittiin, en minä voinut enempää pidättäytyä — ajatus teistä, hyvät parhaani, kohosi päähäni — minä hyppään ylös niin kiivaasti, kuin olisi naula ampuutunut lattiasta läpi tuolin täytteen — minä käännyn mahtavaan kauppiaaseen ja sanon: 'paras sir, mies on tiedossa! Maailman ensimmäinen, paras piirustuksen opettaja. Kirjoittakaa hänestä tämän illan postissa, esittäkää ja lähettäkää hän kiluineen kaluineen (englantilainen sananparsi — eikö niin?), lähettäkää hän kiluineen kaluineen huomisella junalla!' — 'No, no', sanoi pappa, 'onko hän ulkomaalainen vai englantilainen?' — 'Englantilainen kiireestä kantapäähän', vastasin minä. — 'Arvossa pidettävä mies?' kysyy pappa. — 'Sir' sanon minä, sillä tämä viimeinen kysymys suututtaa minua, enkä minä aio enää antautua luottavaan puheluun hänen kanssaan, 'sir! neron kuolematon tuli palaa tämän englantilaisen rinnassa samoinkuin hänen isänsäkin ennen muinoin!' — 'Nero on suuri asia hra Pesca, suuri asia!' sanoo kultainen barbaari. 'Me emme suuriakan piittaa nerosta tässä maassa, ellei se ole yhtynyt kunnioitettavaan luonteeseen — mutta silloin olemme me varsin iloisia omatessamme sen. Voiko Teidän ystävänne hankkia joitakin todistuksia — joitakin suosituskirjeitä?' — 'Todistuksia?' sanon minä. 'Haa! Jumal' auttakoon, Jumal'! Totta tosiaan, uskon sen' kokonaisia pinkkoja suosituskirjeitä ja todistuksia, jos Teitä miellyttää.' — 'Pari on kylliksi', sanoo tämä rahakas mies levollisesti. 'Ilmoittakaa hänelle, että hän lähettää ne minulle sekä nimensä ja osoitteensa. Ja — odottakaa, odottakaa, herra Pesca — ennenkun Te menette ystävänne luo, on ehkä paras, että minä annan Teille pienen lipun.' — 'Lipun!' minä sanoin harmistuneena. 'Ei mitään pankkilippuja, jos suvaitsette, ennenkuin minun taitava englantilaiseni on ansainnut ne.' — 'Pankkilippuja!' sanoo pappa suuresti kummastuneena, 'kuka puhuu pankkilipuista? Minä tarkoitan ainoastaan selontekoa ehdoista ja siitä, mitä häneltä vaaditaan. Jatkakaa luentoanne, herra Pesca, ja minä jätän Teille tarpeellisen otteen ystäväni kirjeestä.' — Sitten tarttuu kauppias kynäänsä, musteeseensa ja paperiinsa, ja minä syöksyn alas Danten helvettiin ja kolme nuorta neitoani perästäni. Kymmenessä minuutissa on muistilippu valmis ja isän saappaat narisevat taaskin käytävässä yhä kauemmas. Tästä hetkestä lähtien voin minä uskoni, sieluni ja kunniani kautta pyhäksi vakuuttaa, ett'en minä tiedä, mitä sitten tapahtui. Ihana ajatus, että tilaisuus jo on tullut ja että minun kiitollisuudenvelkani rakkaimmalle ystävälleni maailmassa on kuin maksettu, syöksee päähäni ja tekee minun melkein juopuneeksi ilosta. Kuinka minä lopulta toimitin neitoni ja itseni ylös manalan majoista kuinka minun toiset luentoni sitten sujuivat, kuinka vähäinen päivälliseni liukui alas kurkustani — tästä kaikesta en tiedä enempää kuin kuun ukko. Riittää mielestäni, että seison tässä, vahvana kuin elämä, lämpimänä kuin tuli, onnellisena kuin kuningas, mahtavan kauppiaan muistilippu kädessäni. Ha-ha-haa! hyvä — hyvä — hyvä — aivan hyvä!" Professori kieputti paperia päänsä yllä ja päätti pitkän ja sanarikkaan kertomuksensa terävällä italialaisella mukailullaan englantilaisesta hurraa-huudosta.

Heti hänen vaiettuaan nousi äitini ylös punertavin poskin ja loistavin silmin. Hän tarttui lämpimästi pikku miehen molempiin käsiin.

"Paras, hyvä Pesca", sanoi hän, "minä en ole koskaan epäillyt Teidän todellista ystävyyttänne Walteria kohtaan — nyt olen minä kumminkin enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä".

"Minä olen varma siitä, että me Walterin vuoksi olemme suuressa kiitollisuuden velassa professori Pescalle", lisäsi Sarah. Hän nousi puhuessaan puoleksi ylös mennäkseen nojatuolin luo. Mutta nähdessään, kuinka Pesca ihastuneena suuteli äitini käsiä, tuli hän vakavannäköiseksi ja istuutui jälleen. "Jos tuo luottava pikku herra kohtelee tuolla tavalla äitiäni, miten hän sitten minua kohteleisi?" Kasvot puhuvat joskus totuuden kieltä. Tämä oli epäilemättä Sarah'n ajatus, hänen istuutuessaan tuolille.

Vaikka minä kiitollisena tunnustinkin Pescan ystävällisen huolenpidon minun menestyksestäni, olin minä tuskin niin innostunut asiasta, kuin minun olisi tullut olla, kun nyt toive tästä tulevaisuuden tehtävästä avautui silmieni eteen. Professorin lopetettua vihdoinkin käden suutelemisen kiitin minä sydämmellisesti häntä hänen ystävällisyydestään ja pyysin saada nähdä sen muistilistan, jonka hänen arvoisa isäntänsä oli lähettänyt minulle.

Pesca ojensi minulle paperin riemuitsevalla käden liikkeellä.

"Lue!" sanoi pikkumies juhlallisesti. "Minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, että pappa-kullan kirjoitus kyllä puhuu puolestaan."

Ehdot olivat yksinkertaisesti, selvästi ja hyvin asetetut; ne kuuluivat seuraavasti:

Ensiksi: että Frederick Fairlie, Esquire, Limmeridge-Housessa Cumberlandissa, halusi ottaa täysin taitavan piirustuksenopettajan neljän kuukauden ajaksi.

Toiseksi: että työ, jota tältä mestarilta vaaditaan, oli kahta laatua: hänen pitäisi opettaa kahta nuorta naista maalaamaan vesivärillä ja käyttämään oppituntiensa välisen ajan järjestääkseen ja asettaakseen hyvään kuntoon piirustus- ja gravyyrikokoelman, jota laiminlyönnin takia oli huonosti hoidettu.

Kolmanneksi: että se palkkio, joka tarjottiin tälle henkilölle, jos hän oikein ja hyvin suorittaisi molemmat tehtävät, oli neljä guineaa viikossa; että hänen tuli oleskella Limmeridge-Housessa ja että häntä piti siellä kohdeltaman aivan kuin gentlemania.

Neljänneksi ja viimeiseksi: ettei kenenkään henkilön pitäisi ajatella hakea tätä paikkaa, ellei hän voi tarjota puolueettomia suosituksia niin hyvin luonteestaan kuin taidostaankin. Todistukset ovat jätettävät herra Fairlien ystävälle Lontoossa, joka on saanut tehtäväkseen järjestää asian. Tässä ohjeessa oli Pescan Portland placen varrella asuvan isännän allekirjoitus ja osoite — ja siihen päättyi muistilippu.

Esitys oli todellakin houkutteleva. Se työ, jota tarjottiin minulle, näytti tulevan sekä helpoksi että mieluiseksi, se oli saatavana syyskuukausiksi, siksi aikaa vuodesta, jolloin minulla oli vähemmän muuta työtä, ja sen kokemuksen perusteella, jonka minä olin saanut ammatissani, olivat ehdot aivan ihmeteltävän hyvät. Minä tiesin tämän; minä tiesin, että minun tulisi pitää itseäni onnellisena, jos minä saisin tarjotun paikan — enkä kumminkaan ollut vielä lukenut läpi muistilippua, kun minä tunsin selittämätöntä vastenmielisyyttä ottaa vastaan paikka. En koskaan tätä ennen elämässäni ollut tuntenut velvollisuutena ja taipumukseni — olevan niin kiusallisen selittämättömästi ristiriidassa keskenään kuin tässä tilaisuudessa.

"Oi, Walter, sinun isälläsi ei ollut koskaan sellaista tarjousta!" sanoi äitini luettuaan paperin ja ojennettuaan sen takaisin minulle.

"Kuinka onnellista sinulle päästä tuttavuuteen sellaisen hyvän perheen kanssa", lisäsi Sarah ojentautuessaan istuimellaan, "ja päästä siihen niin tunnollisella ja yhdenvertaisella tavalla."

"Niin, niin, ehdot ovat kylläkin kaikin puolin houkuttelevat", vastasin minä kärsimättömästi. "Mutta ennenkun minä lähetän todistukseni, haluaisin kumminkin vähän aikaa miettiä asiaa…"

"Miettiä asiaa!" huudahti äitini. "Kuinka, Walter? Mitä tarkoitat?"

"Miettiä asiaa!" toisti sisarenikin. "Sepä merkillistä! Sellaisessa olosuhteessa!"

"Miettiä asiaa!" kajahti kuin kaiku professorin huulilta. "Mitä sinulla on epäilemisen syytä? Vastaa minulle heti! Etkö sinä ole valittanut terveytesi kärsivän? Etkö ole ikävöinyt edes kerrankin saada hengittää oikein raikasta maaseutuilmaa? No hyvä! Sinulla on nyt kädessäsi sitoumus mitä raikkaammasta maaseutuilmasta, niin paljon kuin sinä voit hengittää sitä neljän kuukauden aikana. Eikö niin? Häh? Ja toisekseen — sinä tarvitset rahaa. Hyvä! Onko neljä guineaa viikossa pikkuasia? Jospa minä saisin sen! — Jumal' auttakoon, Jumal' eipä minun saappaani nariseisi yhtä itsetyytyväisesti kuin pappakullan! Ajatteleppas vain: neljä guineaa viikossa ja siihen saada olla kahden ihastuttavan nuoren naisen seurassa ja mikä parempi: — hyvä vuoteesi, ihana aamiaisesi, hieno päivällisesi, teesi, vaahtoova englantilainen oluesi — kaikki ilmaiseksi — kuinka, Walter, paras, hyvä ystäväni — mitä tuhat turkosta, tuhat! Ensi kerran luulen nyt saavani silmäni oikein auki katsoakseni ja ihmetelläkseni sinua!"

Mutta ei äitini nähtävä hämmästys minun käytökseni johdosta enemmän kuin Pescan huolekas luetteleminen kaikesta uuden toimeni loistavista eduista voinut hävittää minun merkillistä haluttomuuttani matkustaa Limmeridge-Houseen. Tehtyäni kaikki pikku väitteet, jotka vain keksin, Cumberlandiin matkaamista vastaan, ja kuultuani kaikki ne peräkkäin kumottavan, koetin minä lopulta turvautua kysymykseen, mitä tulisi minun lontoolaisista oppilaistani sillä aikaa, kun minä Limmeridge-Housessa opettaisin nuoria naisia maalaamaan luonnon mukaan? Hyväksyttävä vastaus tähän oli, että suurin osa heistä olisi tavallisilla syysmatkoillaan, ja ne harvat, jotka olisivat kotona, voitaisiin uskoa eräälle ammattitoverilleni, jonka oppilaat minä kerran ennen olin ottanut hoitaakseni. Sisareni muistutti, että tämä herra juuri äskettäin, oli tarjonnut minulle apuansa, jos minä itse tahtoisin poistua kaupungista; äitini kehotti minua vakavasti olemaan antamatta perusteettoman oikun olla ehkäsemässä etuani ja terveyttäni, ja Pesca vannotti minua tuskaisella äänellä, ett'en kiusaisi häntä niin kovin hylkäämällä ensimmäisen palveluksen, minkä hän voi tehdä ystävälleen, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Sen selvän rehellisyyden ja ystävyyden, joka oli näiden sanojen takana, täytyi vaikuttaa jokaiseen ihmiseen, jolla oli kipinäkin tunnetta sydämmessään. Vaikka minä en voinut voittaa kummallista vastenmielisyyttäni, oli minulla kyllin oikeudentuntoa sydämmellisesti hävetä sitä ja lopettaa neuvottelu toivotulla tavalla: lupaamalla kaikki, mitä minulta tahdottiin.

Loppuilta kului varsin rattosasti tehdessä kaikenlaisia hauskoja kuvitteluja siitä, kuinka minä viettäisin aikani noiden kahden nuoren naisen kanssa Cumderlandissa. Pesca, joka eloutui meidän kansallisesta groggistamme, mikä näytti ihmeellisesti kohoavan hänelle päähän viisi minuuttia sen jälkeen, kuin se oli luisunut alas hänen kurkustansa, osoitti taaskin haluavansa olla täysin englantilainen pitämällä joukon puheita tiheään toinen toisensa perästä. Hän esitti maljan äidilleni, sisarelleni, minulle; ja sitten maljoja joukottain herra Fairlielle, molemmille nuorille naisille ja Herra ties' kelle kaikille, sekä piti lopulta seuran puolesta liikuttavan kiitospuheen itselleen. "Tahdon sanoa sinulle sanasen kaikessa luottamuksessa, Walter", sanoi pikku ystäväni salamyhkäisesti minulle yhdessä kotia mennessämme. "Tunnen melkein päätäni viipottavan kaunopuheisuuteni tuottamasta ilosta. Kunnianhimo hehkuu minussa. Jonakin päivänä piakkoin tulen minä teidän jaloon parlamenttiinne. Minun elämäni kaunein unelma on saada kerran olla: suuriarvoinen herra Pesca, M. P. (parlamentin jäsen!)"

Huomisaamuna lähetin minä todistukseni professorin rikkaalle suosijalle Portland-placen varrella. Kolme päivää kului, ja minä aavistelin salaisella mielihyvällä, ett'ei minun papereitani katsottu täysin päteviksi. Mutta neljäntenä päivänä tuli vastaus. Se sisälsi, että herra Fairlie oli ottanut minut palvelukseensa toivoen, että minä heti lähtisin matkalle Cumberlandiin. Kaikki tarpeelliset ohjeet matkaa varten oli selvästi ja tarkkaan merkitty jälkikirjoitukseen.

Jotenkin vastenmielisesti järjestelin minä lähtöäni Lontoosta seuraavaksi aamuksi. Iltapuoleen pistäytyi Pesca luokseni, matkalla kutsupäivällisille, ottaakseen minulta hyvästit.

"Kyyneleeni lakkaavat juoksemasta sinun poissaolessasi", sanoi professori iloisesti, "nauttiessani siitä suloisesta ajatuksesta, että juuri minun käteni on ensiksi johtanut sinut onnen radalle läpi elämän. Mene, ystäväni! Kun sinun aurinkosi loistaa Cumberlandissa, niin kiiruhda Herran nimessä korjaamaan heinääsi. (Englantilainen sananlasku, vai mitä?) Mene naimisiin toisen nuoren neitosen kanssa, tule suuriarvoiseksi herra Hartrightiksi, parlamentin jäseneksi; ja kun sinä seisot korkeimmillaan onnen portailla, niin muista kuitenkin, että vähäpätöinen Pesca on aikaansaanut kaikki tyyni!"

Minä koetin yhdessä pikku ystäväni kanssa nauraa hänen leikkisille jäähyväisilleen, mutta se oli minusta mahdotonta. Oli jotakin, joka vaikutti minuun melkein kiusallisen mielialan, hänen hyvästellessään näin ilosesti.

Jäätyäni jälleen yksikseni ei ollut enää mitään muuta tehtävää, kuin mennä Hampsteadiin lausumaan äidilleni ja sisarelleni jäähyväiset.

IV.

Kuumuus oli koko päivän ollut painostava, ja nyt oli tyyni ja lämmin yö.

Äidilläni ja sisarellani oli niin paljon puhumista minulle, ja he olivat niin monta kertaa pyytäneet minua viipymään vielä viisi minuuttia, että oli lähes puoliyö talonveräjää takanani suljettaessa. Minä kuljin muutamia askelia eteenpäin lähintä Lontooseen johtavaa tietä, mutta pysähdyin sitten epäröimään.

Täyskuu loisti kirkkaana tummansiniseltä taivaalta ja levitti niin kummallisen valon kedon kummuille ja laaksoille, että se näytti olevan ainakin sata peninkulmaa suuresta kaupungista, joka oli tuolla alhaalla. Ajatus tulla ennen, kuin todella tarpeen oli, kuumaan tukahduttavaan Lontooseen kiusasi minua. Mennä levolle kuumentuneihin huoneihini tai vähitellen tukahtua näytti minusta, tuntiessani nyt sekä ruumiillista että sielullista levottomuutta, olevan melkein sama. Minä päätin mennä kotiin pisintä kiertotietä, jonka voin löytää, saadakseni olla kauemmin raikkaassa ilmassa; minä halusin kulkea erästä valkosta polkua, joka koukertelee aution kedon poikki ja lähenee Lontoota Finchleyn tiellä, ja siten palata erään sen raikkaimman etukaupungin kautta, päivän ensi koitteessa — Regents-Parkin länsipuolelta.

Minä aloin siis kulkea aivan hitaasti ketoa nauttiessani maiseman ihanasta hiljaisuudesta ja ihmetellessäni valon ja varjojen kauneita värähdyksiä, kun ne seurasivat toisiansa epätasaisella maalla kaikkialla ympärilläni. Niin kauan kun minä vielä etenin tällä ensimmäisellä ja kauneimmalla osalla yöllistä matkaani, valtasi sieluni avonaisesti se vaikutelma, jonka ympäröivä näytelmä loitsi, ja minä ajattelin aivan vähän mitään muuta — niin, totta tosiaan voin minä sanoa ajatelleeni tuskin mitään.

Mutta kuljettuani kedon ja tultuani eräälle syrjätielle, jossa ei ollut mitään nähtävää, alkoi minun ajatuksissani aivan luonnollisesti kierrellä pian koituva muutos elämäntavoissani ja tehtävissäni. Kun minä olin saapunut tämän pienen tien päähän, olin minä aivan vaipunut unelmiini ja epämääräisiin kuvitelmiini Limmeridge-Housesta, herra Fairliestä ja kahdesta nuoresta naisesta, joiden opetuksesta maalata vesivärillä minun tuli heti pitää huolta.

Minä olin nyt kulkiessani tullut siihen kohtaan, jossa neljä tietä yhtyy — Hampsteadiin johtava, jota olin tullut, Finchleyhin vievä, West-Endiin vievä ja Lontoosta tuleva. Koneellisesti olin minä poikennut viimemainitulle ja astuskelin autiota maantietä mietteissä, jotka minä varsin hyvin muistin, miltähän nuo Cumberlandin nuoret naiset näyttäisivät — kun silmänräpäyksessä veri jähmettyi suonissani siitä, että joku takanani laski olkapäälleni käden, nopeasti, kevyesti.

Minä pyörähdin samassa ympäri ja puristin kiivaasti kävelykeppini kädensijaa.

Siinä, keskellä leveää, kuun valaisemaa maantietä seisoi — ikäänkuin hän olisi samana hetkenä kohonnut maasta tai pudonnut taivaasta — yksinäinen nainen puettuna kiireestä kantapäähän valkoseen pukuun, hänen silmänsä tarkastivat vakavalla, tutkivalla ilmeellä minua, hänen ojennettu kätensä osoitti Lontoon yllä olevaa tummaa pilveä siinä seisoessamme vastakkain. Hämmästyin liian paljon ja vakavasti nähdessäni aavistamatta tuon kummallisen olennon tällä yksinäisellä paikalla sydän yöllä kysyäkseni, mitä hän tahtoi. Omituinen nainen puhui ensin.

"Johtaako tämä tie Lontooseen?" kysyi hän.

Minä katsoin tarkkaan häntä hänen tehdessään tämän kummallisen kysymyksen. Kello oli nyt melkein yksi. Kuunvalossa voin minä huomata, että hänellä oli väritön, nuorekas muoto, laiha ja kuihtunut poskilta ja leuan ympäriltä; suuret, suruiset, tavattoman tarkastavat silmät, hermostunut, päättämätön ilme suupielissä ja vaalea, kullankeltainen tukka. Ei ollut mitään rohkeata, mitään häpeämätöntä hänen esiintymistavassaan; se oli hiljaista ja välttelevää — hieman surullista ja epäilevää; se ei näyttänyt olevan aivan ylhäisen naisen, mutta ei taas alhaissäätyisenkään. Ääni oli — sikäli kuin olen vielä kuullut sitä — jotenkin kummallisen hiljaista ja yksitoikkoista, ja hän puhui tavattoman nopeaan. Hänellä oli pieni matkareppu kädessä ja hänen pukunsa — hattunsa, kaulahuivinsa ja hameensa, kaikki tyyni valkosia — ei mielestäni näyttänyt hienolta eikä kalliilta. Hänen vartalonsa oli solakka ja hieman yli keskipituuden, käynti ja liike vapaat sopimattoman vallattomuuden viitteestäkin. Kaiken tämän voin minä huomata epävakaisessa kuunvalossa ja ällistyksissäni kohtauksemme johdosta. Millainen nainen hän oli ja miksi hän oli maantiellä yksin kello yhden aikaan sydänyöllä, en minä ollenkaan voinut ymmärtää. Siitä olin aivan varma, ett'ei kukaan mies, olkoonpa kuinka halpa ajatustavaltaan tahansa, olisi voinut selittää väärin hänen syitään puhutella minua näin myöhäisenä aikana ja noin yksinäisellä paikalla.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin?" jatkoi hän samalla kertaa levollisesti ja kiireesti, mutta ilman vähintäkään kärsimättömyyttä ja tyytymättömyyttä. "Minä kysyin, viekö tämä tie Lontooseen."

"Kyllä", vastasin minä, "tämä on oikea tie; se johtaa S:t Johns-Woodin ja Regents-Parkiin. Teidän täytyy suoda anteeksi, ett'en minä heti vastannut. Minä hämmästyin todellakin Teidän odottamattomasta näkemisestänne tässä tiellä — nytkään en voi ymmärtää Teitä."

"Ettehän epäile minun tehneeni jotakin pahaa? Sitä en ole tehnyt. Minulle on tapahtunut onnettomuus — tunnen itseni kovin onnettomaksi ollessani yksin näin myöhään. Miksi epäilette minun tehneen väärin?"

Hän puhui tarpeettoman vakavasti ja liikuttavasti ja peräytyi muutamia askelia takaisin. Minä koetin kaikin tavoin rauhoittaa häntä.

"Pyydän, ett'ette epäile minun pahaa ajattelevan Teistä", sanoin minä, "tai mitään muuta toivovan kuin saavani auttaa Teitä voimieni mukaan. Minä hämmästyin vain, että Te niin aavistamatta ilmaannuitte tälle tielle, joka hetkinen sitä ennen oli aivan typi tyhjä."

Hän kääntäytyi ja osoitti sitä kohtaa, jossa Lontooseen ja Hampsteadiin johtavat tiet yhtyivät; siellä voi huomata pensasaidassa olevan aukon. "Minä kuulin Teidän tulevan", sanoi hän, "ja kätkeydyin sinne nähdäkseni, minkälainen mies Te olitte, ennenkuin uskaltaisin puhutella Teitä. Epäröin ja pelkäsin, kunnes olitte kulkenut ohitseni, jolloin minun oli pakko hiipiä perästänne ja koskettaa Teitä".

Hiipiä perästäni ja koskettaa minua! Miksi ei yhtä hyvin huutaa minulle? Tämä oli, lievimmin sanoen, varsin kummallista.

"Uskallanko minä luottaa Teihin?" kysyi hän. "Ettehän ajattele pahaa minusta, vaikka minä olen joutunut onnettomuuteen?" Hän vaikeni hämillään ja muutteli matkareppuansa kädestä toiseen ja huoahti syvästi.

Naisen yksinäinen ja turvaton asema säälitti minua. Minun luonnollinen haluni auttaa häntä voitti viisauden, varovaisuuden ja maailman kokemuksen — nämä ominaisuudet, jotka vanhempi, viisaampi ja kylmempi mies olisi käyttänyt apunaan niin tavattomassa asemassa kuin tämä.

"Te voitte turvallisesti luottaa siihen, ett'en minä tahdo mitään pahaa Teille", sanoin minä. "Jos Teitä vaivaa selittää ikävän asemanne syy, niin pyydän minä, ett'ette virka sanaakaan siitä asiasta enää. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia Teiltä sellaista selitystä. Sanokaa minulle vain, kuinka minun on autettava Teitä; jos voin auttaa, niin tahdon tehdä sen."

"Te olette kovin hyvä, ja minä olen suuresti iloissani, että olen tavannut Teidät." Ensimmäinen pilkahdus naisellista tunnetta, jonka tähän asti olin huomannut hänessä, pani hänen äänensä vavahtelemaan lausuessaan nämä sanat, mutta ei ainoakaan kyynel loistanut noissa suurissa, surullisissa, tarkkaavissa silmissä, jotka yhä tuijottivat minuun. "Minä olen ainoastaan kerran ennen ollut Lontoossa", jatkoi hän entistä nopeammin, "enkä minä löydä ollenkaan tietä sinne tältä taholta. Voinko saada vuokravaunut tai mitkä ajoneuvot tahansa? Onko liian myöhäistä? En tiedä sitä itse. Oi, jospa Te tahtoisitte sanoa vain minulle, mistä voisin saada vaunut! Jospa Te vain tahtoisitte luvata; ett'ette huoli minusta sen enempää, vaan — annatte minun mennä seurastanne, milloin minua miellyttää — minulla on Lontoossa ystävä, joka ilostuu saadessaan vastaanottaa minut — mitään muuta en minä tarvitse — tahdotteko luvata minulle tämän?"

Hän katsoi levottomasti edes ja taakse tietä; muutteli taaskin matkareppuansa kädestä toiseen, toisteli sanoja: "Tahdotteko luvata sen?" ja katsoi tutkivasti minuun rukoilevalla, aralla ja alakuloisella silmäyksellä, joka teki minuun kiusallisen vaikutuksen.

Mitä voin minä tehdä? Tässä oli turvaton vieras, joka oli pyytänyt apuani, — ja tämä vieras oli nainen. Ei yhtään ihmisasuntoa ollut läheisyydessä, ei yhtään ihmistä näkynyt, jolta minä olisin voinut neuvoa kysyä, eikä mikään maallinen voima antanut minulle sitä paitsi oikeutta määrätä hänen tekojansa, vaikka minä olisin tietänytkin, kuinka minä voisin käyttää tätä voimaa. Minä kirjoitan nämä rivit, puoleksi epävarmana, teinkö minä viisaasti, kun niiden tapausten varjo, jotka seurasivat, lankeaa paperille — ja kumminkin sanon minä: — mitä pitäisi minun tehdä?

Mitä tein, tein voittaakseni aikaa kyselemällä häneltä yhtä ja toista.

"Oletteko varma, että lontoolainen ystävänne ottaa Teidät vastaan näin myöhään?" kysyin minä.

"Kyllä, aivan varma. Luvatkaa vain, että päästätte minun menemään, milloin vain tahdon — sanokaa vain, ett'ette sekaannu siihen, mitä minä päätän. Tahdotteko luvata sen?"

Kun hän kolmannen kerran toisti nämä sanat, tuli hän aivan luokseni ja laski kätensä, kiireesti ja huomaamatta, rintaani vasten — käsi oli niin laiha, se oli niin kylmä tänä lämpöisenä yönäkin. Muistettakoon vain, että minä olin nuori; älköön unhotettako, että tämä käsi oli naisen.

"Tahdotteko luvata sen?"

"Kyllä."

Se oli vain yksi sana! Tämä pieni, hyvin tunnettu sana, joka on kaikkien huulilla joka hetki päivästä. Mutta voi! kuinka minä vapisen kirjoittaessani sitä.

Me käännyimme Lontoota kohti ja vaelsimme yhdessä uuden päivän ensimmäisenä, hiljaisena tuntina — minä ja tämä nainen, jonka nimeä, jonka arvoa, kohtaloita ja tulevaisuuden tuumia minä en ollenkaan tuntenut, niin, jonka paljas läsnäolo vierelläni tänä hetkenä oli minusta syvä salaisuus. Kaikki oli kuin unelma. Olinko minä Walter Hartright? Oliko tämä hyvin tuttu, epärunollinen maantie, jota juhlapukuiset ihmiset kulkivat sunnuntaisin? Olinko minä todellakin hiukan enemmän kuin tunti sitten lähtenyt äitini rauhaisasta, kunnioitetusta talosta? Minä tunsin itseni liian sotkeutuneeksi — liian levottomaksi jonkin epämääräisen tunteen ja itsenuhtelujen tähden voidakseni useampien minuuttien aikana puhutella kummallista seuraajaani. Sen vuoksi alkoi hän taaskin ensiksi puheen.

"Minä haluan kysyä Teiltä jotakin", sanoi hän nopeasti. "Tunnetteko paljon ihmisiä Lontoossa?"

"Kyllä, varsin paljon".

"Monta ylhäistä ja rikasta herraa?" Selvästi oli vahva epäluulon ilme tässä merkillisessä kysymyksessä. Minä epäröin ennen vastaamistani.

"Muutamia", sanoin minä pari silmänräpäystä vaiettuani.

"Montako" — hän astui pari askelta edelleni ja katsoi minua tutkivasti suoraan silmiin — "montako vapaaherran arvoista?"

Liiaksi kummastuneena voidakseen vastata, kysyin minä puolestani häneltä:

"Miksi kysytte sitä?"

"Koska toivon itseni vuoksi olevan yhden vapaaherran, jota ette tunne".

"Tahdotteko sanoa hänen nimensä?"

"Minä en voi — en uskalla — tulen aivan suunniltani, jos mainitsen sen." Hän puhui äänekkäästi, melkein rajusti, kohotti nyrkkinsä ilmaan ja pudisti sitä rajusti; pian hillitsi hän kumminkin itsensä ja lisäsi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi: "Sanokaa minulle niiden nimet, jotka Te tunnette."

Minä en katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä niin vähäpätöstä pyyntöä ja mainitsin kolme nimeä. Kaksi näistä herroista oli perheenisiä, joiden tyttäriä minä opetin maalaamaan; kolmas oli nuorimies, joka kerran oli ottanut minut mukaansa huvimatkalle merelle piirustamaan hänelle muutamia paikkoja.

"Ahaa! Te ette tunne häntä", sanoi hän hengittäessään jälleen vapaasti. "Oletteko itse ylhäinen mies?"

"Kaukana siitä. Minä olen vain piirustuksenopettaja."

Kun tämä vastaus pääsi suustani — kenties jollakin katkeruuden tunteella — tarttui hän minun käteeni nopealla, äkkinäisellä tavallansa, joka oli ominaista kaikille hänen hankkeillensa.

"Ette ylhäinen mies", toisti hän itseksensä. "Jumalan kiitos! Häneen voin minä luottaa."

Tähän asti oli minun huomaavaisuudesta seuraajaani kohtaan onnistunut hillitä uteliaisuuttani; nyt voitti se kumminkin paremman tietoni.

"Minä pelkään Teillä olevan vakavat syynne valittaa jonkun ylhäisen miehen menettelyä?" sanoin minä. "Minä pelkään vapaaherran, jonka nimeä ette tahdo mainita, tehneen Teille jonkun suuren vääryyden? Onko hän syypää siihen, että Te olette tässä tähän merkilliseen vuorokauden aikaan?"

"Älkää kysykö minulta; älkää pakottako minua puhumaan siitä", vastasi hän. "Minä en voi sitä nyt sanoa. Minua on julmasti kohdeltu, minua on julmasti loukattu. Osoitatte sitä enemmän hyvyyttänne, jos tahdotte käydä nopeammin ettekä puhele kanssani — minä haluan niin paljon kuin mahdollista koettaa rauhoittua."

Me jatkoimme kulkuamme nopein askelin, ja puolisen tuntia kului, ennenkun kumpikaan meistä lausui sanaakaan. Vaikkakin minua kiellettiin puhumasta, en kumminkaan malttanut olla väliin varkain silmäämättä häntä kasvoihin. Ne olivat entisenlaisensa, huulet tiukkaan yhteenpuristetut, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin tutkivasta, mutta kumminkin hajamielisen ilmeellä. Lähestyessämme ensimmäisiä huonerivejä ja ollessamme aivan likellä Weslegan Collegea alkoivat ensin hänen kasvonsa saada elostuneemman ja ihmisellisemmän leiman, ja hän puhui taas.

"Asutteko Te Lontoossa?" kysyi hän.

"Kyllä." Vastatessani pälkähti päähäni, että hänen tarkoituksensa oli kenties edelleenkin kääntyä puoleeni saadakseen minulta neuvoa ja apua, ja mielestäni täytyi minun poistaa häneltä pettävä toive ilmoittamalla, että minä aion heti matkustaa pois. Minä lisäsin siis: "Mutta huomenna matkustan minä Lontoosta joksikin ajaksi. Matkani on maalle."

"Mihin?" kysyi hän. "Pohjoiseenko vai etelään?"

"Pohjoiseen — Cumberlandiin".

"Cumberlandiin!" toisti hän vienolla äänellä. "Ah! minäkin toivoisin saavani matkata sinne. Minä olin kerran niin onnellinen Cumberlandissa."

Minä koetin taaskin kohottaa sitä huntua, joka oli tuon naisen ja minun välillä.

"Olette kenties syntynyt järvien kauniissa maassa?" kysyin minä.

"En", vastasi hän. "Olen syntynyt Hampshiressä; mutta minä olin lyhyen ajan Cumberlandissa koulussa. Järviäkö? Minä en voi muistaa mitään järviä. Tahtoisin jälleen nähdä Limmeridgen kylän ja maatilan."

Nyt oli minun vuoroni pysähtyä. Niin jännittynyt kuin uteliaisuuteni olikin tällä hetkellä, ei tämä kummallisen seuralaiseni odottamaton herra Fairlien tilan mainitseminen voinut muuta kuin suurimmassa määrässä hämmästyttää minua.

"Kuulitteko jonkun huutavan perästämme?" kysyi hän ja silmäsi arasti eteenpäin tietä samana hetkenä, kuin minä pysähdyin.

"Ei, ei. Se oli vain nimi, Limmeridge-House, joka herätti minun huomiotani. — Minä kuulin muutamien Cumberlandista kotoisin olevien henkilöiden mainitsevan sen joku päivä sitten."

"Ah! ne eivät olleet minun ystäviäni! Rouva Fairlie on kuollut; hänen miehensä on kuollut, ja heidän pikku tyttärensä on varmaankin naimisissa ja viety pois näihin aikoihin. En voi sanoa, ketkä nyt asuvat Limmeridgessä. Jos ne ovat joitakin samasta perheestä, tiedän vain rakastavani heitä rouva Fairlien tähden."

Hän näytti aikovan sanoa vielä enemmän, mutta hänen vielä puhuessaan tulimme. Avenue-kadun päässä olevalle tulliportille.

"Onko portinvartija näkyvissä?" kysyi hän.

Vartijaa ei näkynyt; ei kukaan muukaan ollut läheisyydessä meidän mennessämme portista. Kaasulyhtyjen ja talorivien näkeminen näytti tekevän hänet levottomaksi ja vaivaavan häntä.

"Tämä on Lontoo", sanoi hän. "Näettekö Te yhtään ajuria, jonka voisin saada? Minä olen väsynyt ja peloissani. Minä tahdon sulkeutua vaunuihin ajaakseni matkoihini."

Minä sanoin hänelle, että meidän täytyi kulkea hieman etemmäksi tullaksemme paikalle, jossa olisi ajureita ellemme olisi kyllin onnellisia tavataksemme jonkun vastaanajavan; sen jälkeen koetin minä palata Cumberlandia koskevaan keskusteluumme. Mutta se oli turhaa. Toive päästä vaunuihin ja ajaa tiehensä oli kokonaan vallannut hänet. Hän ei voinut ajatella eikä puhua mistään muusta.

Me olimme tuskin ennättäneet kävellä kolmanneksen Avenue-katua, kun minä huomasin vuokra-ajurin erään portin edustalla muutamia taloja meistä toisella puolen katua. Eräs herra hyppäsi vaunuista ja aukaisi itse puutarhan portin ja meni sinne. Minä huusin ajuria hänen hypätessään istuimelleen. Mennessämme viistoon yli kadun tullaksemme sinne oli seuralaiseni kärsimättömyys kohonnut siihen määrään, että hän melkein pakotti minun juoksemaan.

"On niin myöhäistä", sanoi hän. "Kiiruhdan siksi niin paljon, että on niin myöhäistä."

"Minä en voi lähteä ajamaan, sir, jollette aio Tottenham-court-tielle", sanoi ajuri kohteliaasti, kun minä avasin vaununoven. "Hevoseni on lopen väsynyt, enkä minä saa sitä enää muualle kuin talliin."

"Kyllä, kyllä. Aivan hyvä. Minä aijon juuri sinne päin — minä aion juuri sitä tietä!" Hän voi tuskin hengittää kärsimättömyydeltään ja tunkeutui ohitseni vaunuihin.

Minä olin tullut vakuutetuksi, että mies oli raitis ja kohtelias, ennenkuin sallin hänen nousta vaunuihin. Hänen otettuaan paikkansa pyysin minä saada seurata häntä nähdäkseni, saapuiko hän onnellisesti ja hyvin tarkoittamaansa paikkaan.

"Ei, ei ei", sanoi hän varmasti. "Nyt on kaikki hyvin; nyt olen niin tyytyväinen. Jos Te olette gentleman, niin muistakaa, mitä olette luvannut. Antakaa hänen ajaa nyt, kunnes minä käsken hänen pysäyttämään. Kiitän Teitä — ah! kuinka kiitän Teitä!"

Minun käteni oli vaununovella. Hän puristi sitä molemmilla käsillään, suuteli sitä ja lykkäsi sen luotaan. Samassa läksi hevonen liikkeelle — minä juoksin katua eteenpäin mielien epävarmasti pyytää ajuria seisauttamaan, tietämättä itsekään miksi — epäröin pelottavani ja murehduttavani naista — huusin vihdoin, mutta liian hiljaa, että ajuri olisi kuullut huutoni. Vaununpyöräin räminä kaikui yhä kauempaa — vaunut katosivat varjoihin kaukana kadulla — valkopukuinen nainen oli poissa!

Kymmenen minuuttia tai hieman enemmän oli kulunut. Minä viivyin vielä samalla puolen katua, milloin kuljin minä koneellisesti muutamia askelia eteenpäin, milloin pysähdyin hajamielisenä. Yhtenä hetkenä epäilin minä seikkailuni todellisuutta, toisena tunsin jonkun kiusallisen tunteen, että olin tehnyt jotakin väärin, saavan minun levottomaksi ja sekaannuksiin, vaikka minä samalla olin kerrassaan kykenemätön ymmärtämään, kuinka minun olisi pitänyt toisin menetellä. Minä tuskin tiesin, mihin kuljin ja mitä minun piti tehdä. En tietänyt mitään muuta varmaa kuin omien ajatuksieni sekavuuden, kun minä pian sain käsitykseni — heräsin, voisin melkein sanoa — kuullessani ajoneuvojen kolinan kiiruusti lähenevän takaani.

Olin pimeällä puolen katua ja sitä paitsi muutamain tuuheiden puiden varjossa, jotka ojensivat latvojansa erään puutarhamuurimme yli, kun pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Toisella, valaistulla puolella, lähellä minua, käveli eräs poliisikonstaapeli hitaasti eteenpäin Regents-Parkia.

Ajoneuvot vierivät sivutseni, avonaiset, kevyet kiesit; kaksi miestä istui niissä.

"Pidätä!" huusi toinen. "Tuossa menee poliisikonstaapeli. Kysykäämme häneltä."

Hevonen seisahtui heti muutamia syltä siitä paikasta, jossa olin.

"Poliisikonstaapeli!" huusi se, joka oli ensin puhunut. "Oletteko nähnyt erään naisen kulkevan tätä katua?"

"Minkälaisen naisen, sir?"

"Hän oli puettu lavendelinväriseen hameeseen."

"Ei, ei", puuttui toinen mies puheeseen. "Teidän antamanne vaatteet olivat hänen sängyssään. Hän on varmaankin mennyt matkoihinsa niissä vaatteissa, jotka hänellä olivat tullessaan meille. Valkoisessa puvussa, poliisikonstaapeli. Valkopukuinen nainen."

"En ole nähnyt häntä, sir."

"Jos Te tai joku Teidän tovereistanne tapaa sellaisen naisen, niin ottakaa hän talteen ja lähettäkää varmasti vartioittuna tällä osotteella. Minä maksan kaikki kustannukset ja lupaan Teille sievän palkkion päälle päätteeksi."

Poliisikonstaapeli katsoi korttia, jonka hän oli saanut.

"Miksi pitää meidän ottaa hänet kiinni, sir? Mitä hän on tehnyt!"

"Mitäkö tehnyt? Hän on karannut minun mielisairaalastani. Älkää unhottako: valkopukuinen nainen. Aja!"

V.

"Hän on karannut minun mielisairaalastani."

Minä en voi totta tosiaan päättää, että se kauhea vakuutus, jonka nämä sanat sisälsivät, ahdisti minua aivan aavistamatta. Muutamat kummalliset kysymykset, jotka valkopukuinen nainen oli tehnyt minulle annettuani huonosti mietityn lupaukseni hänen saada menetellä ja päättää oman mielensä mukaan, olivat jo saaneet minun miettimään, että hän oli joko luonnostaan kuvitteleva ja ajattelematon, tahi oli hänen arvostelukykynsä jonkun kiihkeän kauhun takia joutunut pois tasapainostaan. Mutta sen voin minä kunniani kautta vakuuttaa, ett'en minä hetkeäkään sovittanut häneen niitä ajatuksia todellisesta mielipuolisuudesta, joita meissä kaikissa herättää paljas nimi: mielisairaala. En enempää hänen puheessaan kuin esiintymisessäkään ollut huomannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta minulle sellaiseen käsitykseen, enkä minä voi muistaa niissäkään häntä koskevissa uusissa tiedoissa, jotka vieras antoi poliisikonstaapelille, mitään, mikä oikeuttaisi sellaisen lausunnon.

Mitähän olin minä tehnyt? Olinko minä auttanut mitä julmimman väärän vankeuden uhria saavuttamaan vapautensa vai viskannut mahdottoman suureen Lontooseen onnettoman olennon, joka olisi ollut minun ja jokaisen ihmisen velvollisuus ottaa ihmisyyden nimessä suojaansa ja hoitoonsa? Olin kovin levoton tehdessäni nämä kysymykset, varsinkin kun käsitin, että ne tulivat liian myöhään.

Sen sielunlevottomuuden vallitessa, jota minä tunsin, ei ollut ajattelemistakaan mitään yölepoa, kun minä vihdoinkin saavuin Clements-Innissä olevaan asuntooni. Muutamien tuntien kuluttua olisi minun lähdettävä matkalleni Cumberlandiin. Minä istuuduin alas ja koetin ensin piirustaa ja sitten lukea — mutta valkopukuinen nainen tunkeutui minun ja kynäni, minun ja kirjani väliin. Olikohan jotakin pahaa tapahtunut tuolle onnettomalle olennolle? Se oli ensimmäinen ajatus, joka pälkähti päähäni, vaikka minä itsekkäästi koetin karkottaa sitä. Toisia ajatuksia seurasi perästä, jotka olivat vähemmän tuskallisia. Olivatko kiesseissä olevat miehet hänet tavanneet ja ottaneet kiinni, vai oliko hän vielä vapaudessaan määräämässä itse toimenpiteistänsä? Ja tapaisimmeko me varsin erilaisilla elämämme teillä vielä kerran toisemme salaperäisessä tulevaisuudessa?

Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun oli aika sulkea ovi perästäni; kun minä sain sanoa jäähyväiset lontoolaisille puuhilleni, lontoolaisille oppilailleni ja ystävilleni ja heittäytyä uuteen toimintaan, uusiin harrastuksiin ja uuteen elämään. Yksinpä asemalla vallitseva mylläkkä ja sekasorto lähtiessä, joka muulloin oli niin väsyttävä ja hermostuttava, tuntui mielestäni nyt tekevän hyvää.

Se matkasuunnitelma, joka oli annettu seurattavakseni, määräsi ensin matkustamaan Carlisleen ja sieltä poikkeamaan rautatieltä sivuradalle, joka kulki pitkin rannikkoa. Kumminkin tapahtui se onnettomuus jo heti matkani alussa, että veturi meni rikki Lancasterin ja Carlislen välillä. Se pysähdys, joka tästä seurasi, vaikutti, että tulin liian myöhään päästäkseni lähtemään siinä junassa, jolla olin aikonut. Minun täytyi siis odottaa muutamia tunteja ja kun minä saavuin myöhäisemmässä junassa sille asemalle, joka oli lähinnä Limmeridge-Housea, oli kello yli kymmenen ja ilta niin pimeä, että minä tuskin voin hapuilla niille vaunuille, jotka herra Fairlie oli lähettänyt minua hakemaan.

Ajaja oli nähtävästi tyytymätön minun myöhäiseen tulooni. Hän osoitti sitä jörömäistä kunnioitusta, joka on niin ominaista englantilaisille palvelijoille. Me ajoimme hitaasti ja aivan vaiti pimeässä. Tiet olivat huonoja ja vaikeuttivat nopeampaa ajoa. Kelloni mukaan oli kulunut puolitoista tuntia asemalta lähdöstämme, kun minä aloin kuulla meren kohinaa ja huomasin, että me ajoimme sileää hiekkatietä. Olimme ajaneet eräästä veräjästä, ennenkuin tulimme sinne, ja ajoimme vielä toisestakin, jonka jälkeen saavuimme asuinrakennukselle. Minut otti vastaan virkapuvuton palvelija, jolla oli arvokas ja juhlallinen ulkomuoto, ilmoitti perheen jo menneen yölevollensa ja saattoi minut suureen ja korkeaan huoneeseen, jossa illalliseni odotti minua ilottomassa yksinäisyydessä, suuren mahonkisen ruokapöydän yläpäässä.

Olin liian väsynyt ja huonolla tuulella voidakseni syödä ja juoda paljoa, varsinkin kun juhlallinen palvelija tarjoili minulle niin huolellisesti, kuin pieni päivällisseurue olisi saapunut taloon yksinäisen miehen asemesta. Neljännestunnin kuluttua olin valmis menemään makuuhuoneeseeni. Juhlallinen palvelija seurasi minua hyvin järjestettyyn huoneeseen, sanoi: "Aamiainen kello yhdeksän sir", katsoi ympärilleen, oliko kaikki oikeassa kunnossa, ja poistui sen jälkeen aivan ääneti.

"Mitähän minä mahdan uneksia tänä yönä?" ajattelin minä sammuttaessani kynttilän; "uneksinkohan minä valkopukuisesta naisesta vai tämän Cumberlandin tilan tuntemattomista asukkaista?" Minusta tuntui omituiselta maata talossa perheen ystävänä tuntematta kumminkaan sen asukkaita edes ulkomuodolta.

VI.

Seuraavana aamuna herättyäni ja vedettyäni uutimen ylös, oli meri edessäni, loistaen kirkkaassa auringonpaisteessa ja Skotlannin etäinen ranta siinsi kaukana taivaanrannalla.

Taulu oli hämmästyttävä — se oli kerrassaan uutta minusta ikävien, lontoolaisten käsityksieni jälkeen maisemasta, jossa tiili ja muurisavi muodostavat pääosan. Ajatukseni ja koko minun elämäni näyttivät saavan aivan uuden muodon samana hetkenä kuin minä katsoin sitä. Sieluni valtasi sekava tunne siitä, että olin kerrassaan kadottanut kaiken tutun menneisyyden, saamatta kumminkaan mitään selvempää käsitystä nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Tapaukset, jotka olivat ainoastaan muutamia päiviä vanhoja, hälvenivät niin muistossani, että näyttivät kuukausia sitten sattuneilta. Pescan omituinen kertomus, kuinka hänen oli onnistunut hankkia minulle nykyinen paikkani; viimeinen ilta, jonka olin viettänyt äitini ja sisareni luona — niin, salaperäinen seikkailunikin kotimatkalla Hampsteadista — kaikki tämä tuntui minusta jo aikoja sitten tapahtuneen elämässäni. Vaikka minä vieläkin ajattelin valkopukuista naista, oli hänenkin kuvansa jo vaalennut mielessäni ja tullut yhä muodottomammaksi.

Vähää ennen kello yhdeksää menin minä alakerrokseen. Eilisillan juhlallinen palvelija tapasi minun kävelemässä käytävissä ja neuvoi minulle armeliaasti tien ruokailuhuoneeseen.

Ensi silmäyksellä, kun mies avasi oven, näin minä runsaasti katetun aamiaispöydän keskellä pitkää huonetta, jossa oli monta ikkunaa. Heti sen jälkeen silmäsin minä pöydältä ikkunaan, joka oli etimpänä huoneessa, ja näin naisen seisovan sen edessä selkä minuun päin. Samana hetkenä kuin huomasin hänet, hämmästyin hänen vartalonsa tavatonta kauneutta ja koko hänen asentonsa teeskentelemätöntä viehättävyyttä. Hän oli pitkä, vaikka kohtuullisen täyteläinen ja hyvin muodostunut, olematta lihava; hänen päänsä asennossa oli samalla kertaa jotakin lempeää, luontevaa ja varmaa. Miehen silmillä katsoen täytyi hänen ruumiinsa näyttää varsin kauniilta ja luonnolliselta, sillä se oli tarpeellisen vankka, eikä sitä ollut kureliivi turmellut. Hän ei ollut kuullut minun tuloani huoneeseen, enkä minä voinut kieltäytyä ihailemasta häntä muutamia hetkisiä, ennenkuin minä liikutin muuatta lähinnä olevaa tuolia herättääkseni yksinkertaisimmalla tavalla hänen huomiotansa. Tästä liikkeestäni kääntäytyi hän heti. Hänen käyntinsä ja koko olentonsa viehkeä sulo hänen lähestyessään huoneen toiselta puolen herätti minussa innokkaan halun saada nähdä hänen muotonsa. Hän poistui ikkunan luota, ja minä lausuin itsekseni: "Hän on tumma." — Hän kävi muutamia askelia eteenpäin, ja minä ajattelin itsekseni: "Hän on nuori". - Hän lähestyi vieläkin ja hämmästyksellä, jota en voi sanoin selittää, mielin mielessäni: "Hän on ruma!"

Ei koskaan ole tuo vanha hyväksytty sääntö, ett'ei luonto voi tehdä mitään erehdyksiä, ilmeisemmällä tavalla kumottu — ei koskaan voisi kasvonpiirteet odottamattomammasti ja murtavammasti nolata iloisia toiveita, joita kaunis vartalo herättää. Naisen iho oli varsin tumma ja vahvaa varjostusta ylähuulella voi melkein kutsua viiksiksi. Suu oli leveä, ja siitä kuvastui melkein miehen voima ja päättäväisyys; silmät olivat hieman ulkonevat, läpi tunkevat, kirkkaat, ruskeat, hiukset pikimustat ja kasvoivat tavattoman alas otsalle. Hänen kasvonilmeeltänsä, joka muutoin oli reipas, rehellinen ja älykäs, näytti, hänen vaietessaan, puuttuvan kerrassaan se naisellinen lempeys ja viehätys, jota ilman maailman kauneinkin nainen olisi epätäydellinen kaunotar. Nähdä sellaisen pään liittyvän olkapäihin, joita muovaellessaan kuvanveistäjä olisi pitänyt itseään onnellisena — tuntea ihastuneensa siihen kainoon viehkeyteen, jolla sopusuhtaisen kaunis vartalo liikkui, ja seuraavana silmänräpäyksenä joutua melkein peräytymään kasvonpiirteiden vahvan, miehevän muodostuksen ja ilmeen takia — sepä herätti tunteen, joka muistutti sitä avutonta, epäselvää vastenmielisyyttä, mitä me varmaan kaikki olemme nukkuessamme kokeneet, kun emme ole voineet selvästi käsittää haaveellista ja hajanaista unta.

"Herra Hartrightko?" sanoi nainen kysyvä väre äänessään, samalla kun hänen kasvonsa lehahtavasta hymystä saivat lempeän naisellisen ilmeen. "Me emme toivoneet enää saavamme nähdä Teitä eilen illalla ja menimme sen vuoksi tavallisuuden mukaan levolle. Toivon Teidän suovan anteeksi näennäisen huomaavaisuuden puutteemme ja sallivan minun esittää itseni toisena oppilaananne. Puristammeko toistemme kättä? Ennemmin tai myöhemmin, luullakseni tulee se tapahtumaan, ja miks'ei siis yhtä hyvin heti?"

Hän lausui tämän harvinaisen tervehdyksen selvällä, sulosoivalla, miellyttävällä äänellä ja ojensi kätensä, joka kenties oli liian suuri, mutta kaunismuotoinen, minulle hyvin kasvatetun naisen tyynellä, huolettomalla varmuudella. Me istuimme kumpikin aamiaispöytään niin ystävällisesti ja tuttavallisesti, kuin olisimme tunteneet toisemme monta vuotta ja nyt saapuneet Limmeridge-Houseen tehdyn sopimuksen mukaan luottavasti puhelemaan vanhoista ajoista.

"Minä toivon Teidän tulleen tänne sillä hyvällä edellytyksellä, että teette asemanne tässä talossa niin hauskaksi kuin mahdollista", jatkoi nuori nainen. "Teidän täytyy, alkaakseni puhelemistamme, tyytyä ainoastaan minun seuraani aamiaisella ollessamme. Sisareni on omassa huoneessaan kärsien naisten tavallista kipua, hieman päänkivistystä, ja hänen entinen kotiopettajattarensa, rouva Vesey — tuo hurskas sielu! — touhuaa valmistaessaan hänelle vahvistavaa teetä. Setäni, herra Fairlie, ei ole koskaan ruokaillessamme läsnä; hän on vanha ja raihnainen ja elää kuin erakko omissa huoneissaan. Paitsi heitä ei ole ketään muuta talossa kuin minä. Kaksi nuorta naista on ollut täällä mutta he matkustivat eilen pois aivan epätoivoissaan, mikä ei olekkaan ihmeteltävää. Koko sinä aikana, jonka he olivat täällä, emme voineet herra Fairlien sairauden takia hankkia hauskuutta taloon kutsumalla ainoatakaan tanssivaa, sukostelevaa ja rupattavaa miespuolista sielua; seuraus oli, ett'emme me koskaan tehneet muuta kuin väittelimme, varsinkin päivällisillä. Kuinka voi ajatella neljän naisen syövän päivällistä joka päivä yhdessä joutumatta väittelyyn? Me olemme sellaisia höpäköitä, ett'emme voi keskustella järkevästi toistemme kanssa ruoka-aikoina. Te näette siis, ett'ei minulla ole varsin korkeita ajatuksia meistä, herra Hartright — mitä haluatte, teetä vai kahvia? — ei kellään naisella ole erikoisen suurta käsitystä omasta sukupuolestaan vaikka harvat heistä sanovat sen minun laillani suoraan. Totta tosiaan näytättepä olevan aika hämmennyksissä. Kuinka on laitanne? Epäröittekö, mitä Teidän pitäisi syödä, vai oletteko hämmästynyt minun huolettomasta puhetavastani? Ensimainitussa tapauksessa neuvon Teitä ystävällisesti jättämään kylmän lammaslihan rauhaan ja odottamaan, kunnes omeletti tuodaan pöytään. Viimemainitussa suhteessa tahdon antaa Teille teekupin rauhoittuaksenne ja yleensä luopua kaikesta siitä huolehtimisesta, josta nainen kykenee (mikä kyky, meidän kesken sanoen, on varsin vähäinen) vaikenemaan."

Hän ojensi minulle teekupin iloisesti hymyten. Hänen kevyt puheliaisuutensa ja huoleton esiintymistapansa vento-vierasta kohtaan yhtyi teeskentelemättömään yksinkertaisuuteen ja synnynnäiseen omanarvonsa ja asemansa tuntoon, jonka ehdottomasti täytyi taata hänelle rohkeimmankin miehen kunnioittava huomaavaisuus. Samalla kun oli mahdotonta jäädä kylmäksi ja vaiteliaaksi hänen seurassaan, oli myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä, mahdotonta edes ajatuksissakaan omata sopimattoman vapauden vivahdustakaan häntä kohtaan. Minä tunsin tämän vaistomaisesti silloinkin, kun minä ihastuin hänen iloisuuteensa, ja koetin parhaani mukaan käyttää hänen omaa, elämän raikasta, eloisaa seurustelutapaansa.

"Niin, niin", sanoi hän, esitettyäni ainoan selitykseni, jonka voin, hämmästymiseni anteeksi-pyynnöksi, "minä ymmärrän. Te olette vielä sellainen vieras talossa, joka hämmästyy minun hyvässä luottamuksessa antamiani tietoja asianomaisista perheenjäsenistä. Sehän on vallan luonnollista: minun olisi pitänyt ymmärtää se ennen. Kaikissa tapauksissa voin minä saattaa asian oikealle tolallensa jälleen. Sallikaa minun nyt esimerkiksi alkaa itsestäni — koetan tehdä jutun varsin lyhyeksi. Nimeni on Marian Halcombe, ja minä annoin äsken näytteen naisen puuttuvasta tarkkuudesta kutsuessani herra Fairlietä sedäkseni ja neiti Fairlietä sisarekseni. Äitini oli kahdesti naimisissa — ensi kerran herra Halcomben, isäni, kanssa ja sitten herra Fairlien, sisarpuoleni isän kanssa. Lukuunottamatta sitä, että me kumpikin olemme isättömiä, olemme me niin erilaisia kuin mahdollista. Isäni oli köyhä, neiti Fairlien isä rikas. Minulla ei ole mitään, hänellä melkoinen omaisuus. Minä olen tumma ja ruma, hän vaalea ja kaunis. Joka ihminen arvostelee minut karmeaksi ja omituiseksi, — täydellä syyllä! — ja hänet lempeäksi ja ihastuttavaksi — vielä suuremmalla syyllä. Sanalla sanoen: hän on enkeli, ja minä — ottakaa hieman marmelaadia, herra Hartright, ja täydentäkää itse ajatukseni, niin ett'ei se tule liiaksi loukkaamaan minun naisarvoani. Mitäpä sanon sitten herra Fairliestä? Totta tosiaankin, tiedänpä sen! Hän kutsuttaa varmaankin Teidät luoksensa aamiaisen jälkeen, ja silloin saatte itse tilaisuuden tehdä huomioita hänestä. Etukäteen voin sanoa, että hän on herra Fairlie-vainajan nuorempi veli, toiseksi että hän on naimaton, ja kolmanneksi, että hän on neiti Fairlien holhooja. Minä en tahdo elää erillään neiti Fairliestä, eikä hän voi elää erillään minusta — tämä syynä siihen, miksi minä olen Limmeridge-Housessa. Sisareni ja minä olemme toisiimme sydämmellisesti kiintyneet, mikä Teistä luonnollisesti näyttää aivan selittämättömältä yllämainituissa olosuhteissa ja minä olen siitä aivan samaa mieltä kansanne — mutta niin on asianlaita kaikissa tapauksissa. Teidän täytyy miellyttää joko meitä molempia, herra Hartright, tai ei kumpaakaan, ja mikä pahempaa — Te ette saa odottaa kenenkään muun seuraa kuin meidän. Rouva Vesey on varsin kunnioitettava henkilö, jolla on kaikki perushyveet, mutta ei juuri muutoin laskuun otettava, ja herra Fairlie on liian sairaloinen ollakseen seuranpitäjänä. Minä en tiedä, mikä häntä vaivaa, ja yhtä vähän tietävät lääkärit — niin eipä hän itsekään tiedä. Me sanomme kaikki olevan sen hermokipua, mutta kukaan meistä ei oikein tiedä, mitä sillä tarkoitetaan. Tahdon kumminkin neuvoa Teitä suostumaan hänen pikkuomituisuuksiinsa, kun tulette hänen luoksensa. Ylistäkää vain hänen rahakokoelmiaan, piirustuksiaan ja vesivärimaalauksiaan, niin takaampa voittavanne hänen sydämmensä. Jos Teitä huvittaa hiljainen maaelämä, niin enpä todellakaan huomaa mitään syytä, miksi Te ette tuntisi olevanne jotenkin tyytyväinen täällä. Aamiaisesta kello kahteen, jolloin me syömme päivällisemme, saatte järjestellä herra Fairlien piirustuksia. Sitten otamme neiti Fairlie ja minä piirustuskirjamme ja menemme ulos Teidän johdollanne tekemään jonkun onnistumattoman piirroksen luonnon mukaan. Hänen lempihuvinsa on maalata mutta ei minun — olkaa hyvä muistakaa se. Naiset eivät voi maalata — heidän mielensä ei ole kyllin tyyni eikä silmänsä kyllin tarkka. Mutta välipä sillä! minun sisartani se huvittaa, ja hänen tähtensä tuhlaan minä väriä ja paperia yhtä hyvin kuin kuka muu Englannin nainen tahansa. Mitä iltoihin tulee, toivon minä Teidän parhaanne mukaan selviävän niistä. Neiti Fairlie soittaa varsin hyvin — minä raukka en voi erottaa nuotteja toisistaan, mutta sen sijaan voin minä koettaa kanssanne sakkipeliä tai tricktrackia tai hätätapauksessa biljardiakin. Mitä sanotte tästä ohjelmasta? Voiko teitä tyydyttää meidän tyyni, säännöllinen elintapamme, vai tuletteko ehkä tuntemaan ikävää ja kaipaamaan vaihtelua ja seikkailua tässä Limmeridge-Housen hiljaisessa ilmapiirissä?"

Tällä tavoin jatkoi hän puheluaan omituisella, iloisella, miellyttävällä tavallaan minun keskeyttämättäni muutoin kuin kohteliaisuuden vaatimilla vähäpätöisillä vastauksilla. Ne sanat, joita hän käytti viimeisessä kysymyksessään, tai oikeammin sanottuna sana "seikkailu", niin helposti kuin se livahtikin hänen huuliltaan, palautti mieleeni silmänräpäyksessä kohtaukseni valkopukuisen naisen kanssa, ja mieleni teki kovin ottaa selko siitä suhteesta, joka vieraan omien sanojen mukaan rouva Fairliestä, mielestäni täytyi olla tuon mielisairaalasta paenneen tuntemattoman henkilön ja Limmeridge-Housen entisen hallitsijattaren välillä.

"Vaikka olisinkin maailman levottomin ihminen", sanoin minä, "niin puuttuisipa minulta kaikki halu joutua mihinkään seikkailuun toistaiseksi. Tänne-tuloni edellisenä iltana tapahtui minulle jotakin merkillistä, jonka muisto, minä voin sen vakuuttaa Teille, neiti Halcombe, riittää minulle koko Limmeridge-Housessa oloajakseni, jollei kauemmaksikin."

"Mitä sanotte, herra Hartright! Saanko kuulla, mitä se oli?"

"Teillä on jonkunlainen oikeus siihen. Tämän seikkailun päähenkilö on tuiki tuntematon minulle ja kenties Teillekin, mutta sen tiedän, että hän mainitsi rouva Fairlie-vainajan nimen sydämmellisen kiitollisuuden ja kunnioituksen huudahduksella."

"Mainitsiko hän minun äitini nimen? Te saatte minut varsin uteliaaksi. Kertokaa enemmän, olkaa hyvä!"

Enempää viivyttelemättä kerroin minä kohtauksen valkopukuisen naisen kanssa siten, kuin se oli tapahtunut, ja minä toistin sana sanalta kaiken sen, mitä hän lausui minulle rouva Fairliestä ja Limmeridge-Housesta.

Neiti Halcomben kirkkaat, älykkäät silmät olivat elokkaalla harrastuksella koko ajan kiintyneet minuun kertomukseni alusta loppuun. Hänen kasvoillaan kuvastui jännitetty huomio ja hämmästys, vaan ei mitään muuta. Selvään näkyi, ett'ei hän voinut sen enempää ratkaista tätä arvotusta kuin minäkään.

"Oletteko aivan varma, että hän puhui näin minun äidistäni?"

"Aivan varma", vastasin minä. "Kuka tämä nainen lieneekään, olen vakuutettu kumminkin, että hän ennen on käynyt koulua Limmeridgen kylässä ja saanut siihen aikaan kokea rouva Fairlien erityistä hyväntahtoisuutta, jonka vuoksi hän tuntee lämmintä harrastusta kaikkia perheen nyt eläviä jäseniä kohtaan. Hän tiesi, että sekä rouva Fairlie että hänen puolisonsa on kuollut, ja puhui neiti Fairliestä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa lapsina."

"Kuulin Teidän sanovan, ett'ei hän maininnut olevansa tältä paikkakunnalta."

"Niin, hän sanoi olevansa kotoisin Hampshirestä."

"Ettekö Te voinut saada ollenkaan selkoa hänen nimestään?"

"Se on aivan mahdotonta!"

"Varsin merkillistä! Mielestäni teitte oikein, herra Hartright, antaessanne raukan mennä vapauteensa, sillä eipä hän näytä minusta millään lausunnolla teidän seurassanne menettäneen oikeuttansa olla vapaa. Mutta minä olisin toivonut Teidän sitkeämmin koettaneen saada selkoa hänen nimestään. Tavalla taikka toisella täytyy meidän saada valaistusta tähän asiaan. On parasta, luullakseni, ett'ette puhu ollenkaan tästä herra Fairlien ja sisareni kanssa. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että he tietävät yhtä vähän kuin minäkin, kuka tämä nainen on ja millä tavalla hänen entinen elämänsä on yhteydessä meikäläisten elämän kanssa. Mutta he ovat myöskin, vaikka aivan toisella tavalla, hermostuneita ja varsin tunteellisia; Te voisitte saattaa siis vain toiselle kiihkeän hermotäristyksen ja toiselle paljon levottomuutta varsin hyödyttömästi. Mitä minuun tulee, niin olen tavattoman utelias ja aion käyttää kaiken ajatuskykyni tästä hetkestä saadakseni valoa tähän pimeyteen. Kun minun äitini mentyänsä toisiin naimisiin muutti tänne, perusti hän kyläkoulun, juuri sellaisenaan kuin se nyt on. Entiset opettajat ovat kumminkin kuolleet tai muuttaneet pois — en tiedä mihin — eikä mitään tietoa ole odotettavana tältä taholta. Ainoa mahdollinen keino, jota minä voin ajatella…"

Tässä kohden katkasi keskustelumme huoneeseen tullut palvelija, joka ilmoitti, että herra Fairlie tahtoisi mielihyvällä nähdä minua aamiaisen päätyttyä.

"Odottakaa muutamia hetkisiä eteisessä", sanoi neiti Halcombe, joka eloisalla, varmalla tavallaan vastasi minun puolestani, "herra Hartright tulee heti. Minä tahdoin sanoa", jatkoi hän minulle, "että sisarellani ja minulla on tallella koko joukko äitini kirjeitä, jotka ovat kirjoitetut sekä hänelle että isälleni. Kun ei mitään muuta keinoa ole saada valaistusta, tahdon minä käyttää aamupäivän silmäilläkseni äitini kirjevaihdon herra Fairlien kanssa. Herra Fairlie piti Lontoosta ja oli alinomaa poissa maatilaltaan, jolloin äidilläni oli tapana kirjoittaa, millä kannalla asiat olivat Limmeridgessä. Hänen kirjeensä ovat täynnään kertomuksia koulusta, jota kohtaan hän osoitti erikoista harrastusta, ja minä pidän varsin luultavana, että minun on onnistunut tehdä muutamia havaintoja, kun me uudelleen tapaamme toisemme. Kello 2 on minulla ilo esittää teidät, herra Hartright, sisarelleni ja iltapäivällä ajelemme me ympäristöllä ja näytämme Teille muutamia näköaloja, joista me erityisesti pidämme. Hyvästi siis kello 2 saakka."

Hän nyökkäsi minulle sillä sulavalla miellyttävyydellä, sillä ihastuttavalla, hienolla ystävyydellä, joka ilmeni kaikesta, mitä hän sanoi ja teki, sekä poistui huoneen alipäässä olevasta ovesta. Niin pian kun hän oli poissa, suuntasin minä askeleeni eteiseen ja seurasin palvelijaa esiytyäkseni ensi kertaa herra Fairlien luona.

VII.

Saattajani vei minut ylös portaita samaan käytävään, jossa minun makuusuojani sijaitsi; hän avasi sen viereisen oven ja pyysi minun silmäämään tähän huoneeseen.

"Herrani on käskenyt näyttää Teille työhuoneenne, sir", sanoi mies, "ja kysyä, hyväksyttekö Te laitokset ja valaistuksen."

Olisipa minua totta tosiaan ollut vaikea tyydyttää, jollen minä olisi hyväksynyt tätä huonetta joka suhteessa. Siinä oli suuri, kaareva ikkuna, josta oli sama kaunis näköala, mitä minä huoneestani heti aamulla olin ihaillut. Kalustus oli samalla kertaa komea ja kaunis; pöytä keskellä lattiaa täynnään kauniisti sidottuja kirjoja, muhkeita kirjoitusneuvoja ja kauniita kukkia; toisella pöydällä lähellä ikkunaa oli erityisiä tarpeita vesivärimaalausta varten ja siihen oli kiinnitetty pieni maalausteline, jota mielensä mukaan voi kohottaa tai laskea. Seinillä oli loistoväriset sitsipaperit ja lattialla punakeltainen itä-intialainen matto. Se oli sievin ja muhkein pikku atelieri, jonka milloinkaan olin nähnyt, ja minä ihmettelin sitä todellisella ihastuksella.

Juhlallinen palvelija oli kumminkin liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen vähintäkään mielihyvää. Hän kumarsi jäisen kunnioittavasti minun lausuttuani kaikki kiitossanani ja avasi ääneti oven minulle tullakseni uudelleen käytävään.

Me kaarsimme erään kulmauksen, tulimme sen jälkeen toiseen pitkään käytävään, kävimme muutamia porrasaskelia ylös, sitten poikki pienen, pyöreän etuhuoneen ja pysähdyimme vihdoin oven eteen, joka oli peitetty tummalla oviverholla. Palvelija avasi tämän oven ja saattoi minua muutamia kyynäriä etemmäksi toisen samanlaisen luo, avasi senkin ja osoitti minulle sen läpi kahta vaaleata, merensinistä uudinta, jotka riippuivat edessämme ääneti kohotti hän toista niistä, lausui matalalla äänellä: "herra Hartright", ja poistui.

Minä olin suuressa ja korkeassa huoneessa, jossa oli komea veistoskuvainen katto ja lattialla niin paksu ja pehmeä matto, että luulin astuvani koko pinkoille samettia. Huoneen toisen seinän täytti pitkä kirjakaappi, joka oli kallisarvoista, silailtua työtä, tähän asti minulle aivan uutta. Sen korkeus oli ainoastaan kuusi jalkaa ja sen yläreuna oli koristettu pienillä marmorikuvilla, jotka olivat järjestetyt määrätyn matkan päähän toisistaan. Vastapäisellä seinällä oli kaksi vanhanaikuista kaappia ja niiden välillä taulu: madonna Kristus-lapsineen; sitä suojasi lasi ja kullatussa levyssä kehyksen alareunassa oli Rafaelin nimi. Sekä oikealla että vasemmalla puolellani, minun seisoessani siinä oven edessä, oli piironkeja ja pikku telineitä, kaikki koristellut kultauksilla ja loistavilla väreillä, täynnään hienosta posliinista valmistettuja kuvia, kalliita kukkamaljakolta norsunluukoristeineen sekä leikkikaluja ja kalleuksia, joista kulta, hopea ja jalokivet loistelivat. Vastassani olevat ikkunat olivat verhostetut; auringonvalon heikensi kallisarvoiset, samanväriset verhot, kuin ovessakin. Se valaistus, joka täten pääsi huoneeseen, oli lienteä, salaperäinen ja hillitty. Se levisi yhtä vahvana kaikille esineille ja soveltui siihen hyvin syvään hiljaisuuteen ja rauhaisaan yksinäisyyteen, joka kuului tähän asuntoon; niin, se antoi jonkunlaisen pyhän levon huoneen herralle, kun hän siinä istui väsyneesti nojaten suuressa tuolissaan, jonka toiseen käsinojaan oli kiinnitetty pieni kirjateline ja toiseen pieni pöytälevy.

Jos miehen persoonallinen ulkonäkö, hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta ja puettuaan itsensä, voidaan ottaa määräämään hänen ikäänsä — mitä minä suuresti epäilen — niin voitaisiin siihen aikaan, kuin minä näin herra Fairlien, jotenkin varmasti otaksua hänen olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä. Hänen huolellisesti ajetut kasvonsa olivat laihat ja surkastuneet ja melkein läpikuultavan kalpeat, mutta silti rypyttömät; nenä oli suuri ja koukkuinen, silmät laimean harmaansiniset, suuret ja ulkonevat, punaiset reunat silmäluomissa; tukka oli ohut ja pehmeä ja väriltään tuhanharmaa, joka on viimeinen vivahdus, ennenkun se tulee harmaaksi. Hänellä oli tumma nuttu, joka oli tehty verkaa paljon ohuemmasta kankaasta, ja liivi sekä loistavat, lumivalkoiset alusvaatteet. Hänen naisellisen pienissä jaloissaan oli ihonväriset silkkisukat ja pikkuiset, hienot pronssinahkaiset tohvelit. Kaksi sormusta koristi hänen hienoja, valkoisia sormiansa, sormusta, jotka minäkin vähäisen kokemukseni perusteella arvostelin varsin kalleiksi. Koko olennossa oli jotakin arkaa, voimatonta, hienostuneen äreätä — jotakin kummallista ja epämiellyttävän velttoa miehelle, ja samalla huomasi, ett'ei se naisellekaan olisi ollut enemmän luonnollista kuin sopivaakaan. Aamullinen tutustumiseni neiti Halcombeen oli saattanut minut etukäteen suopeamieliseksi kaikkia talon asukkaita kohtaan, mutta ensi silmäykseni hera Fairlieeseen oli omiaan täysin kylmentämään kaikki ystävälliset käsitteet hänen persoonataan kohtaan.

Lähestyessäni huomasin, ett'ei hän ollutkaan niin toimeton, kuin olin otaksunut. Muiden kalliiden ja kauniiden esineiden joukossa, jotka olivat hänen vieressään olevalla suurella pyöreällä pöydällä, oli myöskin pienoinen mustastapuusta ja hopeasta valmistettu kaappi, jossa oli kaiken muotoisia ja suuruisia rahoja järjestettyinä laatikoihin, mitkä olivat tummalla purppurasametilla peitetyt. Eräs näistä laatikoista oli sillä pienellä pöytälevyllä, joka oli kiinnitetty tuolin reunaan, ja vieressä oli muutamia kultasepän harjoja, säämyskänahkainen tölkki ja jotakin nestettä sisältävä pullo, joiden kaikkien tarkoituksena oli eri tavoin poistaa rahoista tilapäiset pilkut ja tahrat. Hänen ohuet, valkoiset sormensa hieroskelivat varovasti jotakin, joka minun oppimattomista silmistäni näytti likaiselta tinamitalilta rikkinäisine reunoineen, minun lähestyessäni kunnioittavan matkan päässä nojatuolista ja pysähtyessäni tervehtimään.

"Minua miellyttää tavattomasti saada Teidät tänne Limmeridgeen, herra Hartright", sanoi hän surkean särisevästi, mikä varsin vähän miellyttävästi yhdisti epäsointuvan, karhean äänen uniseen ja venyttävään lausumiseen. "Olkaa hyvä, istukaa. Älkääkä vaivatko itseänne muuttamalla tuolia, minä pyydän! Siinä surkuteltavassa kunnossa, jossa minun hermoni ovat, on jokainen liike varsin kiusallinen minulle. Oletteko nähnyt työhuonettanne? Meneekö se mukiin?"

"Tulen juuri sieltä, herra Fairlie, ja minä vakuutan Teille…"

Hän keskeytti minut sukkelaan sulkemalla silmänsä ja rukoillen nostamalla toisen valkoisen kätensä. Minä vaikenin kummastuneena, ja naukuva ääni kunnioitti minua seuraavalla selityksellä:

"Suokaa anteeksi, olkaa hyvä. Mutta voitteko puhua hieman hiljempaa? Onnettomassa hermosairaudessani tuottavat kaikki voimakkaat äänet minulle sanomatonta tuskaa. Suottehan anteeksi sairas-raukalle? Sanon Teille vain, mitä heikko terveyteni pakottaa kaikille sanomaan. Vai niin, Te pidätte huoneesta?"

"En voisi toivoa itselleni mitään miellyttävämpää ja parempaa", vastasin minä hiljaisella äänellä. Minä aloin jo huomata, että herra Fairlien heikot hermot merkitsevät samaa kuin itsekäs teeskentely.

"Miellyttää minua sanomattomasti. Te olette huomaava, että Teidän arvonne tunnustetaan sopivalla tavalla talossamme, herra Hartright. Täällä ei ole mitään tavallista englantilaista barbarisuutta taiteilijan aseman suhteen yhteiskunnassa. Minä olen viettänyt niin suuren osan aikaisempaa elämääni ulkomailla, että minä olen päässyt vapaaksi loukkaavista ennakkoluuloista tässä suhteessa. Minä toivoisin voivani sanoa samaa paikkakunnan muusta hienostosta — varsin epämiellyttävä sana, mutta täytyyhän minun käyttää sitä. — He ovat todellisia vandaaleja taidetta kohtaan, herra Hartright. Vakuutan teille, ettei tuo kunnon väki olisi uskonut silmiänsä, jos se olisi saanut nähdä Kaarlo V:nnen nostavan siveltimen ylös Titianille. Vaivaisiko Teitä asettaa kaappiin tämä rahalaatikko ja antaa sijaan seuraava? Siinä onnettomassa tilassa, jossa hermoni ovat, on pieninkin ponnistus minulle sanomattoman kiusallinen. Niin, juuri se! Kiitän Teitä."

Niiden vapaamielisten yhteiskunta-teoriiain todenperäisyyden todistuksena, joista hän juuri minulle oli puhunut, ei herra Fairlien huolimaton pyyntö voinut olla minua huvittamatta. Minä panin laatikon kaappiin ja annoin hänelle toisen kaikella mahdollisella huomaavaisuudella. Hän alkoi heti arvotonta työtänsä pikku harjoilla ja katseli rahaa väsyneillä, mutta ihailevilla silmäyksillä koko ajan puhellessaan kanssani.

"Kiitän tuhannesti ja pyydän tuhannesti anteeksi! Pidättekö rahoista? Vai niin — minua miellyttää, että me, paitsi taiteiden suhteen, ajattelemme samoin toisessakin tapauksessa. Tullaksemme nyt sopimuksemme rahalliseen puoleen, niin — olkaa hyvä ja sanokaa, oletteko tyytyväinen siihen?"

"Aivan tyytyväinen, herra Fairlie."

"Miellyttää minua sanomattomasti. Ja — mitäpä minun piti sanoa? Niin, sen korvauksen suhteen, jonka Te olette kyllin hyvä vastaanottamaan siitä voitosta, jonka minä nautin Teidän kyvystänne, saapuu hovimestarini ensi viikon loputtua kuulemaan, onko Teillä jotain käskemistä. Ja — mitäpäs minun vielä piti lausua? — Varsin merkillistä! ettekö ajattele niin? Minulla oli vielä aika paljon puhumista kanssanne, mutta enkös kautta kunniani ole kaikkea unhottanut. Tahtoisitteko soittaa? Kellonauha on nurkassa. Kas niin. Olen sanomattoman kiitollinen!"

Minä soitin. Uusi palvelija tuli hiljaa huoneeseen — ulkomaalainen, jolla oli alinomainen hymy kasvoilla ja hyvin harjattu tukka — kamaripalvelija kiireestä kantapäähän asti.

"Louis", sanoi herra Fairlie uinaillen puhdistaen sormenpäitänsä pikku harjalla, "minä tein muutamia muistoonpanoja lompakkooni tänä aamuna. Mene hakemaan se. Pyydän tuhannesti Teiltä anteeksi, herra Hartright — pelkään väsyttäväni Teidät."

Kun hän läpiväsyneenä sulki silmänsä, ennenkuin minä ennätin vastata, ja kun hän todellakin mitä suurimmassa määrässä väsytti minua, jäin minä vaiti ja katselin Rafaelin madonnaa. Sillä välin poistui kamaripalvelija huoneesta ja palasi pian takaisin, tuoden pienen norsunluukantisen kirjan. Kevennettyään ahdistettua sydäntään heikolla huokauksella levähdytti herra Fairlie kirjan auki toisella kädellään ja piti toisella pikku harjaa pystyssä merkiksi, että palvelija odottaisi.

"Niin, niinpä se oli!" sanoi herra Fairlie silmättyään kirjaan. "Louis, ota alas salkku." Hän osoitti tällöin useita salkkuja, jotka olivat järjestetyt lähelle ikkunaa mahonkitelineille. "Ei, ei viheriäselkäistä — se sisältää minun Rembrandtilaiset piirustukseni, herra Hartright. Pidättekö piirustuksista? Vai niin, pidättekö? Miellyttää minua sanomattomasti, että me olemme yhtämieltä tässäkin tapauksessa. Punaselkäinen salkku, Louis, älä pudota sitä! Te ette voi käsittää niitä kipuja, joita minä kärsisin, herra Hartright, jos Louis pudottaisi tuon salkun. Onko se vakavasti tuolilla? Luuletteko sen olevan vakavasti tuolilla, herra Hartright? Vai niin — miellyttää minua sanomattomasti. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että katsotte tauluja, jos Te todellakin katsotte salkun pysyvän vakavasti. Mene matkoihisi, Louis. Mikä aasi sinä olet! Etkö näe minun tässä istuvan ja pitävän muistikirjaa? Luuletko minun tahtovan pitää sitä ainaisesti. Miksi et voi ottaa sitä pois erikseen sanomatta? Pyydän tuhannesti anteeksi, herra Hartright, palvelijat ovat sellaisia aaseja! — Ettekö te ole samaa mieltä? Sanokaa minulle nyt — mitä ajattelette tauluista? Ne ovat saapuneet eräältä taulukauppiaalta surkeassa kunnossa. Viimeksi nähdessäni niitä lemusivat ne mielestäni kauhean pahalta siksi, että tyhmät ihmiset olivat sormeilleet niitä. Voitteko ottaa hoitaaksenne ne."

Vaikka minun hermoni eivät olleet kyllin hienot huomatakseen plebejimäisten sormien hajua, joka niin oli loukannut herra Fairlien nenää, niin oli minun makuni kyllin jalostunut voidakseni arvioida taulujen arvon selaillessani läpi ne. Ne olivat enimmäkseen tosihyviä näytteitä meidän kotimaisten taiteilijaimme taidosta maalata vesiväreillä ja olisivat ne ansainneet paljon paremman kohtelun, kuin ne näyttivät entiseltä omistajaltaan osakseen saaneen.

"Maalaukset", vastasin minä, "täytyy pingoittaa ja huolellisesti parannella. Minun mielestäni ne ovat varsin arvokkaita…"

"Pyydän Teidän suomaan minulle anteeksi", keskeytti herra Fairlie, "että minä taaskin pidän silmäni suljettuina Teidän puhuessanne. Tämäkin valo vaivaa niitä. Kuinka Te sanoittekaan?"

"Minä tahdoin vain sanoa, että maalaukset ovat hyvin sen ajan ja työn arvoiset…"

Herra Fairlie avasi taaskin silmänsä ja pyöritti ne avuttoman kauhistuksen ilmeellä ikkunaan päin.

"Minä rukoilen Teidän suomaan anteeksi minulle, herra Hartright", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta varmaan minä kuulin jotakin lasten hirmuista meteliä alhaalla puutarhassa — minun yksityisessä puutarhassani — tuolla alhaalla…"

"En tiedä todellakaan, herra Fairlie. Minä en kuullut mitään."

"Tehkää minulle palvelus — Te olette ollut jo niin hyvä ja sietänyt minun heikkoja hermojani — tehkää minulle palvelus ja nostakaa uutimen toista kulmaa. Älkää päästäkö auringonvaloa luokseni, herra Hartright! Oletteko kääntänyt uutimen? Vai niin. Kenties tahtoisitte olla hyvä ja katsoa alas puutarhaan saadaksenne asian oikein selville?"

Minä täytin tämän uuden pyynnön. Puutarha oli huolellisesti aidattu joka taholta. Ei ketään ihmisolentoa, ei suurta eikä pientä, näkynyt missään tässä rauhallisessa puutarhassa. Minä ilmoitin herra Fairlielle tämän lohduttavan tiedon.

"Kiitän tuhannesti! Kuvittelin siis vain, luullakseni. Ei ole, Jumalan kiitos, yhtään lasta tässä talossa, mutta palvelusväki, nuo hermoitta syntyneet olennot, houkuttelevat lapsia tänne kylästä. Sellaisia likaisia penikoita. — Hyi, sellaisia talonpoikaispenikoita! — Sanonko suoraan Teille, herra Hartright, erään asian? — Hartaimmin toivoisin uudistusta lasten rakenteessa. Luonnon ainoa tarkoitus niiden suhteen näyttää nyt olevan saada aikaan meteliä niin paljon kuin mahdollista Kieltämättä on ihastuttavan Rafaelimme käsitys ehdottomasti suositeltava."

Hän osoitti madonnan yläpuolella olevaa taulua, jonka yläosassa olivat italialaisen maalaustaiteen tavalliset kerubit, joilla oli mukavat istuinpaikat vaaleanpunervain pilvien muodostamilla palloilla.

"Kas tuossa todellinen malliperhe!" sanoi herra Fairlie, katsoessaan kerubeja. "Sellaisia suloisia, pyöreitä kasvoja! Niin kauneita, pehmeitä siipiä — eikä mitään muuta. Ei likaisia pikku koipia juoksennella kaikkialla, ei väsymättömiä pikku keuhkoja kiljua. Kuinka sanomattomasti parempi nykyistä ihmiskuvaa! Jos sallitte tahdon minä taasen sulkea silmäni. Te voitte siis todellakin asettaa maalaukset kuntoon? Olen sanomattoman kiitollinen! Onko muutoin mitään selvittämistä meidän välillämme? Jos on, niin luulen melkein unhottaneeni sen. Soitammeko taas Louista?"

Kun minä tällä hetkellä olin aivan yhtä innokas lopettamaan keskustelun, kuin herra Fairliekin nähtävästi oli, luulin voivani ehkästä kamaripalvelijan kutsumisen esittämällä itse jäljellä-olevan osaa.

"Ainoa kysymys, herra Fairlie, johon mielestäni enää on saatava määräyksenne", sanoin minä, "koskee sitä maalauksen opetusta, ota olen sitoutunut antamaan kummallekin nuorelle naiselle."

"Aivan niin! Juuri sitä!" sanoi herra Fairlie. "Toivon itselläni olevan kyllin voimia käydäkseni käsin tähän sopimuksemme kohtaan — mutta sepä näyttää todellakin mahdottomalta. Nuoret naiset, jotka saavat käyttää hyväkseen Teidän hyväntahtoista ohjaustanne, herra Hartright, saavat itse sopia asian kanssanne. Veljentytärtäni miellyttää se kaunis taide, jota Te harjoitatte. Hän on juuri riittävästi oppinut sitä huomatakseen puutteensa. Olkaa hyvä, pitäkää huoli hänen opetuksestaan. Vai niin, Onko mitään neuvoteltavaa vielä? Eikö? Me olemme siis täysin yksimielisiä — eikö niin? Minulla ei ole oikeutta kauemmin pidättää Teitä mieluisista harjoitelmistanne — vai kuinka, nuori ystäväni? Niin sanomattoman suloista saada järjestetyksi kaikki — niin ihanaa saada levätä sopimuksien tuottaman ponnistuksen jälkeen! Vaivaisiko Teitä soittaa Louista, että hän kantaisi salkun Teidän huoneeseenne?"

"Sen otan itse matkaani, jos sallitte, herra Fairlie."

"Tahdotteko todellakin tehdä sen? Oletteko todellakin kyllin vahva kantamaan sen? Merkillistä olla niin vahva! Jos vain olette varma, ett'ette kadota sitä? Minua miellyttää sanomattomasti saada pitää Teidät täällä Limmeridgessä, herra Hartright. Terveyteni on niin huono, ett'en minä valitettavasti saa paljon nauttia Teidän seurastanne. Uskallanko pyytää Teitä olemaan varsin varovainen ja käymään tuiki hiljaa ovesta eikä suinkaan pudottamaan salkkua? Kiitän. Päästäkää hiljaa alas uudin, jos olette hyvä — sen vähinkin ääni menee lävitseni kuin puukonterä. Kas niin, juuri niin! Toivotan hyvää päivää!"

Kun vaaleanvihreät verhot takanani olivat laskeutuneet ja otsikkoverhoinen ovi varovasti suljettu, pysähdyin minä muutamiksi silmänräpäyksiksi pieneen, ympyriäiseen eteiseen ja henkäsin syvään ja helpottavasti. Tultuani ulos herra Fairlien huoneesta tuntui minusta aivankuin pitkän sukelluksen jälkeen olisin tullut vedenpintaan.

Niin pian kun minä olin ehtinyt hauskasti järjestää kaikki pienessä sievässä atelierissäni ja päässyt aamupäivätyöhöni, oli ensi ajatukseni tehdä luja päätös olla koskaan suuntaamatta askeleitani huoneisiin, joissa talon herra asui, ellei se uskomaton juttu tapahtuisi, että hän kunnioittaisi minua varmasti kutsumalla uudestaan käymään. Tehtyäni täydelliseksi mielihyväkseni tämän suunnitelman esiintymiseeni nähden herra Fairlien suhteen, palasi jälleen iloinen luontoni, jonka ylhäisen herran kopea luottavaisuus ja hävytön kohteliaisuus oli hetkeksi hävittänyt. Aamupäivän jäljellä-olevat tunnit kuluivat aika hauskasti tarkastamalla maalauksia, järjestämällä niitä eri laatunsa mukaan, tasoittamalla niiden rikkinäisiä reunoja ja ryhtymällä muihin valmistaviin toimenpiteihin niiden kuntoonsaamiseksi. Minun olisi pitänyt ennättää tehdä enemmän; mutta kuta likemmäksi kello läheni kahta, tunsin minä tulevani yhä kärsimättömämmäksi ja haluttomammaksi kiintymään työhön, vaikkapa se olikin kokonaan niin käsityöntapaista.

Kellon lyötyä 2 menin taaskin ruokailuhuoneeseen hieman levottomana. Odotin yhtä ja toista käydessäni tähän osaan taloa. Nythän esitettäisiin minulle neiti Fairlie; nythän oli aika saada joitakin tietoja valkopukuisesta naisesta, jos neiti Halcomben otaksumisessa hänen äitinsä kirjeiden suhteen oli jotakin perää.

VIII.

Huoneeseen tultuani näin minä neiti Halcomben ja vanhemman naisen pöydän ääressä.

Tämä "vanhempi" nainen, jolle minut nyt esitettiin, oli neiti Fairlien entinen kotiopettajatar, rouva Vesey, jonka neiti Halcombe aamiaispöydässä oli kuvannut omaavan "kaikki päähyveet, mutta jota muutoin ei juuri ole laskuun otettava". Minulla ei ole mitään lisäämistä, vaan on minun nöyrästi myönnettävä, että tämä arvostelu oli täysin sattuva. Rouva Vesey oli itse mielentyyneys ja naisellinen hiljaisuus. Hiljainen tyytyväisyys suruttomaan olemassa-oloon kuvastui siitä uneliaasta hymystä, joka peilaili hänen pyöreillä, kiiltävillä kasvoillansa. Muutamat meistä ihmisistä hyökkäävät läpi elämän — toiset käyvät laiskasti — rouva Vesey istui koko elämänsä. Huoneessa istui hän sekä aikaisin että myöhään; hän istui puutarhassa, hän istui käytävissä, hän istui paikoissa ja ikkunanloukoissa, joita ei kukaan koskaan ollut ajatellutkaan; hän istui telttatuolilla, kun hänen ystävänsä koettivat houkutella häntä kävelylle; hän istuutui ennenkuin hän voi katsella mitään tai puhua mitään, niin, ennenkuin hän edes voi vastata niin tai ei yksinkertaisimpaan kysymykseen — aina samalla tavoin hyväntahtoisesti hymyten, ajattelematta, mutta kohteliaasti nyökyttäen päätään, ja pikku mukavasti lepuuttaen käsiään ja käsivarsiaan kaikissa kotoelämän vaihteluissa. Hän oli hurskas ja myöntyväinen — niin, uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva, jota syntymänsä jälkeen ei mikään tapaus koskaan ollut johtanut kiusaukseen epäilemään elikö hän todellakin. Luonnolla on niin paljon puuhaamista tässä maailmassa, sillä on niin paljon erilaatuista hankkimista yht'aikaa, että sen epäilemättä kerran tai toisen täytyi olla väsynyt ja hämmennyksissä, kun sen on erotettava niitä eri luomuksia, jotka samalla kertaa menevät sen käsistä. Kun minä katson asiaa tältä kannalta, jää aina minun yksityiseksi vakaumuksekseni, että luonto on syventynyt kysymykseen luoda kaalinpäitä, kun rouva Vesey näki päivänvalon, ja että tuo hyvä rouva sai kärsiä meidän kaikkien emon kasviharrastusten tuottaman hajamielisyyden seurauksista.

"No, rouva Vesey", sanoi neiti Halcombe näyttäen iloisemmalta, vilkkaammalta ja viisaammalta kuin ennen tuon säveän vanhan rouvan rinnalla, "mitä tahdotte? Kyljyksenkö?"

Rouva Vesey pisti pyöreät kätensä ristiin pöydän reunalle, hymyili tyytyväisesti ja vastasi: "niin, kiitos!"

"Mutta mitä on siellä, herra Hartrightin edessä? Keitettyä kanaako, eikö niin? Minä luulin, että Te pitäisitte enemmän keitetystä kanasta kuin kyljyksestä, rouva Vesey."

Rouva Vesey muutti lihavat kätensä pöydän laidalta polvelleen, katsoi miettivästi kana-paistivatiin, nyökkäsi ja sanoi: "niin, kiitos!"

"Hyvä! Mutta mitä tahdotte Te syödä tänään? Ottaako herra Hartright hieman kanaa, vai saanko antaa Teille kyljyksen?"

Rouva Vesey pani taas toisen kätensä pöydän reunalle, näytti uneliaalta ja päättämättömältä ja vastasi: "Kumpaa tahansa miellyttää, ystäväni."

"Ei, ei suinkaan, tämähän on kysymys, joka koskee Teidän makuanne, hyvä rouvani, eikä minun. Ajatelkaapa, ettekö ottaisi hieman kumpaakin lajia? Jospa Te nyt ottaisitte aluksi kanaa, jota minä huomaan herra Hartrightin haluavan varsin innokkaasti leikata Teille."

Rouva Vesey muutti toisenkin kätensä pöydän reunalle; kasvot saivat hetkiseksi enemmän eloa, mutta se sammui pian jälleen; hän nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja sanoi: "Niin jos tahdotte olla niin hyvä, sir".

Epäilemättä hurskas ja myöntyväinen — uskomattoman tyyni ja vaaraton vanha rouva! Riittää kumminkin tällä kertaa rouva Veseystä.

Koko tällä aikaa ei neiti Fairlietä näkynyt. Me lopetimme päivällisemme, mutta sittenkään ei hän tullut näkösälle. Neiti Halcombe, jonka nopealta silmäykseltä ei mikään jäänyt huomaamatta, huomasi kuinka minä vähän väliä katsoin oveen päin.

"Ymmärrän Teitä, herra Hartright", sanoi hän, "Te ihmettelette, missä Teidän toinen oppilaanne on. Hän on ollut alhaalla ja voi nyt hyvin, mutta kumminkaan ei hänellä ollut kyllin ruokahalua ottaakseen osaa päivälliseemme. Jos suvaitsette minun tulla saattajaksenne, niin luulenpa Teidän tapaavan hänet jossain puutarhassa."

Hän otti päivänvarjostimen, joka oli tuolilla hänen vieressään, ja johti minut parin korkean lasioven kautta nurmikolle. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että me jätimme rouva Veseyn istumaan pöydän ääreen kyhmyiset kädet ristissä sen laidalla, nähtävästi aikoen jäädä siihen lopuksi aamupäivää.

Kun me kuljimme nurmikon yli, silmäsi neiti Halcombe merkitsevästi ja pudisti päätänsä.

"Teidän salaperäinen seikkailunne", sanoi hän, "on edelleenkin hämärään kätketty. Minä olen koko aamun selaillut äitini kirjeitä huomaamatta vielä mitään. Älkää olko lohduton, herra Hartright. Tällaisen tapauksen täytyy kiihoittaa uteliaisuutta, ja Te olette saanut nyt naisen liittolaiseksenne. Sellaisissa olosuhteissa on menestys melkein varma ennemmin tai myöhemmin. Minulla on kolme kokonaista kimppua jäljellä, ja Te voitte vakavasti uskoa, että niiden lukeminen vie minulta koko illan."

Tässä oli minulla siis yksi aamuisia harrastuksia tyydyttämättä. Minä halusin heti tietää, eikö neiti Fairlien persoonallisuus myöskin pettäisi sitä odotusta, joka minulla oli hänen suhteensa aamiaisen jälkeen.

"No niin, kuinka luonnistui käyntinne herra Fairlien luona?" kysyi neiti Halcombe ennätettyämme nurmikon yli ja tultuamme varjoon kävelemään. "Oliko hän erittäin hermostunut tänä aamuna? Älkää punnitko niin tarkkaan vastatessanne minulle, herra Hartright. Paljas tieto, että Te katsotte itsenne velvolliseksi tekemään sen, on minulle kylliksi. Minä huomaan Teistä, että hän oli hermostunut, ja koska minä en tahdo olla kyllin epäinhimillinen saattaakseni Teitä samaan tilaan, niin en halua kysyä enempää."

Me jatkoimme matkaamme mutkittelevaa käytävää hänen puhuessaan ja lähenimme sievää, puista huvimajaa, joka oli rakennettu sveitsiläisen pikkuhuvilan malliin. Sen yhteen huoneeseen voimme me katsoa vapaasti sisään käydessämme ylös portaita; siellä oli nuori nainen. Hän seisoi yksinkertaisen pöydän vieressä ja silmäili laakson ja kukkulan muodostamaa nuorteata maalaistaulua, joka näkyi puistoon hakatusta aukosta, ja käänsi välillä hajamielisesti pienen, pöydällä olevan piirustuskirjan lehtiä. Se oli neiti Fairlie.

Kuinka voisin kuvata häntä? Kuinka erottaa siitä mahdottomasta tunteesta, jota olen itse kokenut — kaikesta, mitä on tapahtunut tämän hetken jälkeen? Kuinka voisin nähdä hänet jälleen aivan kuin silloin, kun ensiksi silmäsin häneen? — sillä sellaisena pitäisi hänen kuvansa näkyä niille silmille, jotka nyt lukevat näitä lehtiä — — —

Se muotokuva, jonka minä myöhemmin maalasin Laura Fairliestä juuri tässä huoneessa ja juuri siinä asennossa, missä minä silloin ensin näin hänet, on pöydälläni kirjoittaessani tätä. Silmäni katselevat sitä, ja kirkkaassa, voimakkaassa valossa esiintyy huvihuoneen tummalta taustalta solakka, nuorekas vartalo yksinkertaisessa musliinihameessa, jossa oli leveät, valko- ja heleänsiniset raidat. Samasta kankaasta valmistettu rypistetty kaulus on hänen olkapäillään, ja pikku olkihattu, joka on vaatetettu puvun väriin soveltuvalla nauhalla, peittää hänen päänsä ja heittää viehkeän varjon hänen kasvojensa yläosaan. Hänen tukkansa on niin vaalean ruskean kullanvärinen, mutta melkein yhtä vaalea — ei punainen, mutta melkein yhtä loistava, — että se melkein sulautuu hänen hattunsa varjoon. Se on jakauksella ja sileästi pyyhkäisty yli korvien ja aaltoilee hienoissa, luonnollisissa kiharoissa otsalla. Kulmakarvat ovat hieman tukkaa tummemmat; ja silmät tuota suloista, kirkasta tummansiniväriä, josta runoilijat niin usein laulavat, mutta jota niin harvoin todellisuudessa nähdään. Silmät, kaunisväriset, kaunismuotoiset — suuret, hellät ja tyynen miettivät — mutta ennen kaikkea kauniit sen puhtaan totuuden vuoksi, joka asuu niiden syvyydessä ja loistaa yhtä kirkkaana kuin heijastus paremmasta maailmasta sekä ilon että surun kaikissa vaihtelevissa ilmeissä. Se lumous, jonka ne levittävät koko muodolle, peittää ja kaunistaa niin kaikki pienet inhimilliset puutteet, että on vaikeata oikein selvästi voida päättää muiden piirteiden vioista tai eduista. On vaikeata huomata, eikö kasvojen alaosa ole melkein liian hento ja hieno ollakseen täydessä ja oikeassa suhteessa yläosaan: eikö nenä, vältettyään koukkuisen muodon, joka on ankara ja epänaisellinen, olkoonpa se kuinka täydellinen kauneussääntöjen mukaan, sen sijaan ollut taipunut hieman vastakkaiseen suuntaan ja siten häipynyt ihanteellisesta linjasta, ja vihdoin, eikö nuo pienet sulohuulet olleet pikkuisen hermostuneesti vinossa toiselle puolelle hänen hymyillessään. Olisi käynyt laatuun huomauttaa näitä pikku virheitä toisen naisen muodossa, mutta ei ole helppoa huomata niitä hänessä, niin hienosti ovat ne yhtyneet kaikkeen omituiseen, kaikkeen luonteenomaiseen ilmeessä ja niin suuressa määrässä riippuu tämä ilme muissa piirteissä silmien elävyyttä luovasta voimasta.

Voisiko minun muotokuva-raukkani hänestä — minun rakas, sitkeä työni pitkänä ja onnellisena aikana — oikein näyttää minulle kaiken tämän? Ah, kuinka vähän minä huomaan tässä epätäydellisessä, koneellisessa taulussa — kuinka paljon siinä tunteessa, siinä muistossa, jolla minä katselin sitä! Hieno, solakka, kauniissa, vaaleassa puvussa oleva tyttö, joka selailee albumin lehtiä katsoessaan ylös siitä uskollisin, viattomin, sinisin silmin — siinä kaikki, mitä valokuva voi kuvastaa, kaikki mitä kenties paljon mahtavampi ajatuksen ja kynän voima voi kielellään ilmaista. Se nainen, joka ensin antaa valon ja elämän ja muodon meidän uinuvalle kauneuskäsitteellemme, täyttää sielussamme tyhjän sijan, joka on ollut meille itsellemme tuntematon aina siihen asti, kunnes hän kohtasi meidät. Sellaisina hetkinä herättää sympatiioja, jotka ovat liian syviä sanojen, niin ehkäpä ajatustenkin kuvata, toinen lumousvoima kuin se, joka vaikuttaa mieliin ja jolle kielellä on kyllä ilmaisumuotonsa. Naisen kauneuden salaisuus ei koskaan mene yli kuvaamiskykymme, ennenkun se on tullut meidän omassa sielussamme olevan syvemmän salaisuuden yhteyteen. Silloin, ja ainoastaan silloin on se mennyt sen ahtaan alueen rajan ulkopuolelle, jolle tässä maailmassa jotakin valoa lankeaa siveltimen ja kynän kautta.

Ajatteleppas häntä, lukija, niin kuin sinä ajattelet ensimmäistä naista, joka on saanut sinun sydämmesi nopeammin sykkimään — tuon sydämmesi, jota eivät kaikki muut hänen sukupuolelaisensa ole voineet liikuttaakaan. Anna lempeiden, uskollisten sinisilmien kohdata omiasi, kuten ne kohtasivat minun silmiäni, tuolla ainoalla, sanomattomalla silmäyksellä, jonka me kumpikin muistamme niin hyvin. Anna hänen äänensä puhua tuota musiikkia, joka kerran oli rakkainta sinusta, jonka kuunteleva korvasi mitä mieluimmin käsitti, kuten minunkin teki. Anna hänen askeleensa kun hän näillä lehdillä tulee kävelemään, olla yhtä iloiset, kevyet askeleet kuin ne, joille sinun oma nuori sydämmesi muinoin löi tahtia. Ota vastaan hän kuten muistat oman sielusi rakastettua, ja hänen kuvansa on edessäsi niin paljon kirkkaampana — tämän naisen kuva, joka niin elävästi pysyy sielussani!

Kaikkien tunteiden seassa, jotka valtasivat mielen nähdessäni hänet ensi kerran — näiden tunteiden, jotka ovat meille kaikille niin uskollisia, jotka heräävät elämään useimmissa sydämmissä, jotka kuolevat jälleen niin monessa ja taas herätetään kauniiseen ailasteluunsa niin harvoissa — kaikkien seassa oli yksi, joka häiritsi ja hämmensi minua — tunne, joka näytti vähän sopivan neiti Fairlien läheisyyteen ja vaikutukseen.

Sen lumoavan vaikutuksen ohessa, jonka hänen vartalonsa ja muotonsa tekivät, suloisen ilmeen, hänen käytöstapansa viehättävän yksinkertaisuuden ohessa tunsin minä toistakin vaikutelmaa, joka varjon tavoin herätti minussa tunteen, että jotakin puuttui. Yhtenä hetkenä tuntui minusta, että tämä puute oli hänessä, toisena hetkenä että minulta itseltäni puuttui käsitys ymmärtää häntä niin, kuin minun olisi pitänyt. Tämä vaikutelma oli, ihmeellistä kyllä, aina voimakkain hänen katsoessaan minuun tai toisin sanoen tuntiessani tehokkaimmin hänen kasvojensa sopusointuisen viehätyksen, tunsin samalla enimmän minua kiusaavan tämän puutteen, jota en kumminkaan voinut selvittää itselleni. Jotakin puuttui, mutta missä ja mitä, sitäpä en voinut sanoa.

Tämä mielikuvitusvoimani kummallinen oikku, joksi minä sen silloin katsoin, sai aikaan, ett'en minä oikein voinut tuntea olevani oikealla mielialalla tavatessani ensi kerran neiti Fairlien. Niihin muutamiin ystävällisiin sanoihin, joilla hän toivotti minut tervetulleeksi, voin minä tuskin vastata tavallisilla kohteliaisuuslauseilla. Neiti Halcombe, joka huomasi epäröimiseni ja luonnollisesti katsoi sen tilapäiseksi nolostumiseksi, ryhtyi heti, kevyesti ja vaivatta kuten aina, keskustelusta huolta pitämään.

"Katsokaapas, herra Hartright", sanoi hän ja osoitti pöydällä olevaa piirustuskirjaa ja pientä, hienoa kättä joka, vieläkin käänteli lehtiä. "Nyt täytyy teidän toivoakseni huomata tavanneenne kaikkien oppilaiden esikuvan. Samana hetkenä, jolloin hän kuulee Teidän tulleen, tarttuu hän rakkaaseen piirustuskirjaansa, katsoo suurta luontoa suoraan kasvoihin ja ikävöi saada alkaa!"

Neiti Fairlie nauroi, ja tämä iloinen hymy lehahti kuin auringonpaiste hänen rakastettaville piirteillensä.

"En omista itselleni mitään kiitosta, jota en ansaitse", sanoi hän ja katsoi vuoroin neiti Halcombeen ja minuun. "Niin paljon kuin minua huvittaakin piirustaa, tunnen kuitenkin liian hyvin taitamattomuuteni, ett'en ole enemmän arka kuin innokaskaan alkamaan työtäni. Saatuani tietää Teidän saapuneen, herra Hartright, aloin minä ehdottomasti silmäillä läpi piirustuksiani aivan kuin lapsena oli tapana kerrata läksyni kovin pelätessäni, ett'en voisi lukea niitä oikein."

Hän tunnusti tämän mitä sievimmällä ja yksinkertaisimmalla tavalla ja veti piirustuskirjan luoksensa naivilla, lapsellisella vakavuudella. Neiti Halcombe teki taaskin reippaalla, ratkaisevalla tavallaan jyrkän lopun toisen hämilläolosta.

"Olkootpa oppilaan piirustukset hyviä, huonoja tai keskinkertaisia", sanoi hän, "ovat ne kumminkin jätettävät mestarin järkähtämättä arvosteltaviksi — sehän on selvä asia. Ajatteleppas jos me ottaisimme ne vaunuun mukanamme, Laura, ja antaisimme herra Hartrightin silmäillä ne ensi kertaa läpi huviajelun pysähdysten ja keikutusten kestäessä? Jos meidän vain onnistuu koko matkalla saattaa harhaan hänen arvostelunsa luontoon nähden, sellaisena kuin se todellakin on hänen katsellessaan ympärillensä, ja luontoon nähden, sellaisena kuin se ei ole hänen silmäillessään meidän piirustuskirjojamme, niin saatamme me kyllä lopulta hänet tarttumaan viimeiseen, epätoivoiseen keinoon sanomaan meille kohteliaisuuksia, joten me pääsemme hänen arvostelevista silmäyksistään ilman mitään turhamaisuutemme loukkausta".

"Minä toivon, ett'ei herra Hartright minua kiitä", sanoi neiti
Fairlie poistuessamme yhdessä huvimajasta.

"Uskallanko kysyä, miksi toivotte sellaista?" kysyin minä.

"Koska minä uskon kaikki, mitä Te sanotte minulle", vastasi hän teeskentelemättömästi.

Näillä sanoillaan antoi hän tietämättään minulle avaimen koko luonteeseensa — tämä jalo luottamus toisiin perustui hänen omaan viattomaan totuudenrakkauteensa; silloin minä sen ainoastaan aavistin, nyt tiedän sen omasta kokemuksestani.