VALKOPUKUINEN NAINEN II

Kirj.

Wilkie Collins

Suomentanut Aukusti Airanne

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

Aatelismies Fredrik Fairlien, Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus. Luku I.

Elisa Michelsonin, Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaan jatkama kertomus. Luvut I-II.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus. 2. Lääkärin todistus. 3. Jane Gouldin todistus. 4. Hautakiven todistus. 5. Walter Hartrightin todistus.

Walter Hartrightin jatkama kertomus. Luvut I-X.

Rouva Catherickin jatkama kertomus.

Walter Hartrightin jatkama kertomus. Luvut XI-XVII.

Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.

Walter Hartrightin lopettama kertomus. Luvut I-II.

Aatelismies Fredrik Fairlien,

Limmeridge-Housesta, jatkama kertomus.

I.

On elämäni suuri onnettomuus, ett'ei kukaan tahdo antaa minun olla rauhassa. Miksi — sitä kysyn minä kaikilta ihmisiltä — miksi täytyy juuri minua kiusata? Mutta ei kukaan vastaa, eikä kukaan anna minun olla rauhassa. Sukulaiset, ystävät, vieraat — kaikki vehkeilevät minun lepoani vastaan. Mitä minä olen tehnyt? Minä kysyn itseltäni, minä kysyn kamaripalvelijaltani Louikselta monta kertaa päivään — mitä minä olen tehnyt? Ei kukaan voi sanoa sitä. Varsin ihmeellistä!

Viimeinen mieliharmi, joka on kohdannut minua, on tämän kertomuksen aihe. Voiko mies, jolla on minun hermosairauteni, kirjoittaa kertomuksia? Esittäessäni kumminkin tämän varsin järkevän väitteen sanotaan minulle, että jotkut ikävät tapahtumat, jotka koskevat veljentytärtäni ja joista minäkin olen tietänyt, tekevät juuri minut oikeaksi henkilöksi kuvaamaan ne. Ja minua uhataan — jos minä kieltäydyn suorittamasta tätä ponnistusta vaativaa työtä — seurauksilla, joita minä en voi ajatella ilman kovinta hermokipua. Ei tarvita todellakaan mitään sellaista uhkausta. Onnettoman sairauteni takia heikontuneena ja perhesurujen murtamana olen minä aivan kykenemätön mihinkään vastarintaan. Jos minua ahdistetaan, niin käytetään arvottomalla tavalla minun heikkouttani hyväksi, ja minä myönnyn heti. Minä koetan muistaa, mitä voin panemalla vastalauseen — ja kirjoittaa, mitä voin, panemalla myöskin vastalauseen, mutta minä en voi muistaa tai kirjoittaa, se täytyy Louiksen muistaa ja kirjoittaa puolestani. Hän on aasi, ja minä olen sairas — on siis luultavaa, että me teemme kaikenlaisia erehdyksiä. Mikä nöyryytys!

Minua on kehotettu tarkoin muistamaan päivä ja tunti, jolloin nämä tapahtumat ovat sattuneet. Laupias kaitselmus! Kuinka minä, joka en koskaan ole ollut selvillä ajasta, voisin nyt alkaa jotakin sellaista?

Minä olen kysynyt Louikselta. Hän ei ole aivan niin suuri aasi, kuin minä tähän asti olen luullut. Hän muistaa, milloin se tapahtui, noin parin päivän seuduille — ja minä muistan henkilön nimen. Aika oli heinäkuun puolivälissä ja nimi — minun mielestäni sangen mauton ja yksinkertainen — Fanny.

Heinäkuun puolivälissä lepäsin minä siis eräänä päivänä kuten tavallisesti kaikenlaisten taiteen mestarituotteiden ympäröimänä, joita minä olen koonnut itselleni kasvattaakseni seudun barbaarisen väestön makua. Eli toisin sanoen minulla oli ympärilläni valokuvia piirroksista ja rahoista, jotka minä näinä päivinä aion lahjoittaa — valokuvat nimittäin, jos raskas englannin kieli sallii minun lausua edes jonkunkaan ajatuksen — Carlislen akatemialle — ikävä paikka muutoin — tarkoituksella jalostaa sen jäsenien makua, heistä kun joka sielu on barbaari ja vandaali! Olisi todellakin luullut voivansa toivoa, että gentlemanin, joka on tekemäisillään maamiehilleen suuren arvokkaan lahjoituksen, pitäisi olla viimeinen tässä maailmassa, jota täytyy kiusata yksityisillä vastoinkäymisillä ja perheasioilla. Mutta ett'ei asianlaita ole niin, sen voin omasta kokemuksestani vakuuttaa.

Kumminkin istuin minä nyt siinä arvokkaat taideaarteeni ympärilläni ja suuresti kaivaten rauhaista aamua.

Mutta juuri kun minä tarvitsen lepoa, oli luonnollista, että Louiksen täytyi tulla sisään. Yhtä luonnollista oli sekin, että minä kysyin, mitä pirua hän uskalsi näyttäytyä silmieni edessä minun soittamattani. Minä kiroilen harvoin — se on säädytön tapa — mutta kun Louis vastasi minulle irvistämällä, pidin minä aivan luonnollisena pyytää häntä laputtamaan hiiden tuuttiin!

Tämän jyrkän kohtelutavan onnistuu aina, mikäli minä olen huomannut, saattaa alempisäätyiset ihmiset järkiinsä. Se onnistui Louikseenkin nähden. Hän lakkasi irvistämästä ja kertoi minulle nuoren henkilön seisovan ulkona ja pyytävän päästä puhumaan kanssani. Hän lisäsi palvelusväen tavallisella lörpötteleväisyydellä, että henkilön nimi oli Fanny.

"Mikä Fanny?"

"Lady Glyden kamarineito, sir."

"Mitä tahtoo lady Glyden kamarineito minulta?"

"Kirje, sir —"

"Mene hakemaan se."

"Hän kieltäytyi jättämästä sitä kellekään muulle kuin Teille itsellenne, sir."

"Kuka on antanut hänelle kirjeen?"

"Neiti Halcombe, sir."

Kuullessani neiti Halcomben nimen myönnyin minä samana hetkenä. Minun tapanani on myöntyä aina perään, kun neiti Halcombe on vain asiassa. Kokemus on osoittanut minulle, että se säästää koko joukon rähinää. Myönnyin nytkin. Ah, tuo rakas Marian!

"Laske lady Glyden kamaripalvelija sisään, Louis. Mutta odotapas! Kuulitko, narisevatko hänen kenkänsä?"

Olin pakotettu tekemään hänelle tämän kysymyksen. Narisevat kengät saattavat minut aina mitä valitettavimpaan heikkouden tilaan koko päiväksi. Minä olin kyllä antautunut vaivaan nähdä tuo nuori henkilö, mutta en silti ollenkaan sallinut hänen kenkiensä tuottaa minulle hermokivun puuskausta. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Louis vakuutti varmasti, että hänen kenkiinsä voitiin luottaa. Minä viittasin kädelläni. Hän toi Fannyn sisään. Tarvitseeko minun mainita, että hän ilmaisi noloutensa puremalla huuliansa yhteen ja hengittämällä kovin nenänsä kautta? Niille, jotka ovat tutkineet alempain luokkain naisia, ei minun ainakaan tarvitse tehdä sitä.

Mutta tahdon kumminkin olla rehellinen tyttöä kohtaan — hänen kenkänsä eivät narisseet. Voiko kukaan sanoa minulle, miksi palvelusväkeen kuuluvilla nuorilla naisilla aina on käsihikeä? Miksi heillä aina on lihavat nenät ja laihat posket? Miksi heidän kasvonsa ilme on niin epämääräinen varsinkin silmäluomien kulmissa? Minä en itse ole mikään varma ajattelemaan asiaa syvämietteisesti, mutta minä lykkään sen niille miehille, jotka työskentelevät tällaisten kysymysten ratkaisemisessa. Miksi emme seuraa useampia malleja nuorten palvelevain henkilöiden kasvattamista varten?

"Teillä on kirje minulle neiti Halcombelta? Olkaa hyvä, pankaa se pöydälle, älkääkä lyökö mitään kumoon. Kuinka neiti Halcombe voi?"

"Kiitos, varsin hyvin, sir."

"Ja lady Glyde?"

Minä en saanut vastausta. Hänen kasvoilleen tuli sama epämääräinen ilme, ja minä luulen hänen alkaneen itkeä. Olen varma, että jotakin kosteaa, näkyi silmien ympärillä — kyyneleitäkö vai hikoilua. Louis, jolta olen kysynyt neuvoa, uskoo sen olleen kyyneleitä. Hän on samasta yhteiskuntaluokasta ja hänen täytyy parhaiten tietää se. Me otaksumme siis, että ne olivat kyyneleitä.

Lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jalostava taide nerokkaasti esittää ne kaunistetussa valossa, tunnen minä suurta vastenmielisyyttä kyyneleitä kohtaan. Kyyneleet eivät ole, anatomian mukaan, mitään muuta kuin ruumiin nesteiden eristymistä. Minä voin hyvin käsittää, että sellainen eristyminen voi olla terveellinen tai vahingollinen, mutta tunteen näkökannalta en minä voi huomata siinä mitään mieltäkiinnittävää. On kyllä mahdollista, että minä, kun kaikki sellaiset prosessit minussa ovat epäjärjestyksessä, olen hieman ennakkoluuloinen. Olkoon kuinka tahansa, sen tiedän kumminkin, että minä tässä tilaisuudessa käyttäydyin kaikella mahdollisella arvokkaisuudella ja hienotunteisuudella. Minä suljin silmäni ja sanoin Louikselle:

"Koeta ottaa selvä, mitä hän tarkoittaa."

Louis koetti, ja nuori nainen koetti myöskin. Heidän onnistui hämmentää toisensa siihen määrään, että minun täytyy todellakin tunnustaa sen huvittaneen minua. Minä luulen melkein lähettäväni heitä hakemaan ollessani ensi kerran huonolla tuulella. Olen juuri esittänyt Louikselle tämän ehdotuksen. Merkillistä kyllä ei se näyttänyt miellyttävän häntä. Sitä hölmö-raukkaa!

Varmaankaan ei voitane pyytää, että minun pitäisi toistaa kamarineidon selitys kyyneleistään ja minun sveitsiläisen palvelijani tulkinta sen johdosta. Asia on täysin mahdoton. Kenties voisin minä esittää oman käsitykseni siitä, mitä hän sanoi. Kelpaako se? Niin totta tosiaan, otaksutaan sen kelpaavan!

Luullakseni alkoi hän sanomalla Louiksen kautta minulle, että hänen isäntänsä oli eroittanut hänet emäntänsä palveluksesta. (Ole hyvä, ota huomioon tässä tuon nuoren ihmisen merkillinen ajatuksen juoksu. Oliko se minun vikani, että hän oli menettänyt paikkansa?) Saatuansa eron oli hän mennyt majataloon nukkuakseen siellä yön. (En pidä majataloista — miksi tarvitsee minun tuokin tietää?) Kello 6 ja 7 välillä illalla oli neiti Halcombe saapunut sinne sanomaan hänelle jäähyväiset ja oli silloin antanut hänelle kaksi kirjettä — toisen minulle ja toisen eräälle lontoolaiselle herralle. (Minä en ole mikään lontoolainen herra — piru vieköön Lontoon herran!) Hän oli tarkoin pistänyt molemmat kirjeet rintaansa vasten (mitä minulla on tekemistä sen asian kanssa?); hän oli tuntenut itsensä taas varsin onnettomaksi neiti Halcomben mentyä hänen luotaan; hän ei-ollut voinut pakottautua syömään eikä juomaan, ennenkun aika oli mennä levolle, ja silloin, kun kello oli lähes 9, luuli hän tahtovansa juoda kupin teetä. (Pitääkö minun nyt tehdä selvää sellaisesta tyhmästä lörpötyksestä, joka alkaa onnettomuudella ja päättyy teekupilla?) Juuri kun hän oli lämmittämäisillään kannua (minä kirjoitan sanat Louiksen mukaan, joka sanoo tietävänsä, mitä ne merkitsevät ja tahtovansa selittää ne — tiuskasen hänelle periaatteesta) — juuri kun hän lämmitti kannua, avattiin ovi ja hän ällistyi (taaskin hänen oma sanansa) nähdessään pienen majatalon vierashuoneessa hänen armonsa kreivittären. Minä merkitsen kamarineidon tavan mainita sisareni arvonimi erikoisella mielihyvällä. Rakas sisarraukkani on ikävä nainen, joka meni naimisiin ulkolaisen kanssa. Mutta palaan kertomukseen: ovi avattiin: hänen armonsa, kreivitär astui vierashuoneeseen, ja nuori nainen ällistyi. Varsin kummallista!

Minun täytyy todellakin levätä hieman, ennenkun minä voin jatkaa. Kun minä olen hetkisen suljetuin silmin nojannut taaksepäin tuolissani, ja Louis on huuhtonut pakottavia ohimoparkojani eau de Golognella, voin minä kenties jatkaa.

Hänen armonsa kreivitär —

Ei. Minä voin kyllä ajatella selvästi, mutta en istua ylhäällä. Minun täytyy laskeutua pitkäkseni ja sanella. Louis ääntää varsin epämiellyttävästi, mutta hän tuntee kielen ja voi kirjoittaa. Sehän soveltuu hyvin!

Hänen armonsa kreivitär selitti odottamattoman saapumisensa majataloon siten, että hän oli tullut vielä tuomaan erään tiedon neiti Halcombelta, jonka tämä oli kiireessä unhottanut. Nuori nainen odotti huomaavasti saada kuulla terveisiä, mutta kreivitär ei näyttänyt halukkaalta esittämään niitä, ennenkuin Fanny olisi juonut teensä. (Aivan sisareni ikävän tavan mukaista!) Hänen armonsa oli aivan käsittämättömän ystävällinen ja piti tavatonta huolta, että Fanny saisi teensä juoduksi (varsin erilaista sisareni esiintymistavalle!) ja sanoi: "Tiedän varmaan, tyttöraukkani, että tarvitset teesi. Voimme jättää terveiset myöhemmäksi. Kas niin, tule nyt, jollei muu voi saada sinua juomaan sitä, niin minä itse laitan teen ja juon kupillisen kanssasi". Minä tahdon muistella, että nämä olivat hänen omat sanansa — hassua kyllä — jotka nuori nainen minun läsnä-ollessani toisti. Varmaan muistan, että kreivitär pysyi päätöksessään laittaa tee ja että hän laski hullun alentuvaisuutensa menemään niin pitkälle, että joi itse kupillisen ja ojensi toisen Fannylle. Tyttö joi teensä ja vakuuttaa itse, että hän vietti juhlallista tapausta kadottamalla 5 minuuttia myöhemmin tajuntansa ensi kerran elämässään. Tässä käytän minä taas hänen omia sanojaan. Louis sanoo niitä seuranneen uuden liikanaisten nesteiden eristymisen silmistä. Minä en voi itse lausua mielipidettäni asiasta. Oli tarpeeksi ponnistusta minulle kuulla hänen puhettaan, ja minä suljin silmäni.

Mihinkä minä lopetinkaan? Ah, niin! — hän pyörtyi juotuaan kupillisen teetä kreivittären kanssa — muutoin asia, joka oli herättänyt minun huomiotani, jos minä olisin ollut hänen lääkärinsä; mutta kun minä nyt en ollut lääkäri, vaivasi minua kuulla puhuttavan vain siitä eikä mistään muusta. Tultuansa tajuntaansa puoli tuntia myöhemmin oli hän sohvalla yksin emäntänsä kanssa. Kreivitär, joka sanoi tulevan myöhäiseksi viipyä kauempaa majatalossa oli mennyt tiehensä niin pian kun Fanny alkoi näyttää selviytymisen merkkejä; emäntä oli sittemmin ollut kyllin hyvä saattaakseen hänet makuuhuoneeseen.

Jäätyänsä yksin oli hän koetellut rintaansa (varsin vastenmielistä olla taasen pakotettu lausumaan tämä osa hänen kertomustaan;) ja löytänyt aivan oikein sitä vastaan kätkettynä molemmat kirjeet, vaikka merkillisesti rutistuneina. Yöllä oli hän tuntenut huimaavan päätänsä, mutta oli kumminkin noussut kyllin aikaisin ylös lähteäkseen matkalleen. Hän oli Lontooseen tultuaan vienyt postiin tuolle tuntemattomalle herralle, josta puhuminen kiusaa minua, menevän kirjeen; toisen oli hän jättänyt minun käsiini, kuten käskettykin oli. Tämä oli puhdas totuus ja vaikka hän ei voinut syyttää itseään mistään tahallisesta laiminlyönnistä, niin tunsi hän kumminkin itsensä perinpohjin levottomaksi ja pyysi edes sanankin neuvoksi ja lohdutukseksi. Tässä tarkoittaa Louis, että kyyneleet alkoivat taasen vuotaa. On varsin mahdollista, mutta paljon suuremmasta merkityksestä on, että minä juuri tässä hänen puheensa kohdassa menetin kärsivällisyyteni, avasin silmäni ja kysyin:

"Mitä tällä kaikella tarkoitetaan?"

Veljentyttäreni käsittämätön kamarineito tuijotti minuun eikä vastannut sanaakaan.

"Koeta selvittää minulle tämä", sanoin minä palvelijalleni. "Käännä tuo laverrus minulle."

Louis koetti ja alkoi kääntää. Toisin sanoen: hän syöksyi erehdysten ja hämmennyksen pohjattomaan kuiluun, ja nuori nainen hänen mukanaan. Minä en voi todellakaan muistaa, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa. Minä annoin heidän mennä niin pitkälle, kuin minulla oli jotain huvia siitä; sitten ponnistin minä voimiani ja autoin heidät oikealle tolalle jälleen.

Minun tarvitsee tuskin mainita, että minun sekautumiseni saattoi minut varsin pian saamaan selville nuoren naisen lausuntojen tarkoituksen.

Huomasin hänen olevan levottoman, koska ne tapahtumat, jotka minä juuri olin saanut kuulla, olivat ehkässeet häntä saamasta niitä erikoisia tietoja, jotka neiti Halcombe oli uskonut kreivittären esitettäväksi. Hän pelkäsi näiden tietojen olevan suuriarvoisia hänen emäntänsä onnelle. Hänen pelkonsa sir Percivalia kohtaan oli estänyt hänet menemästä myöhään illalla Blackwater-Parkiin ottaakseen selvää niistä, ja neiti Halcomben ankara kehoitus, ett'ei hän millään ehdolla laiminlöisi huomisaamun junaa, oli ehkässyt häntä viipymästä seuraavaan päivään. Hän toivoi hartaasti, ett'ei tuo hänen onneton pyörtymisensä saisi aikaan niin pahoja seurauksia, että hänen hyvä emäntänsä katsoisi hänen laiminlyöneen tai olleen huolimattoman, ja hän tahtoi nöyrästi pyytää minun neuvoani, pitäisikö hänen kirjoittaa neiti Halcombelle, kertoa hänelle, kuinka oli käynyt ja pyytää kirjallisesti kysymyksessä olevia tietoja. Jätän tämän yksinkertaisen lörpötyksen enemmittä selityksittä. Minua on kehoitettu kirjoittamaan se. Niin kohtuuttomalta kuin saattaa kuuluakin, on kumminkin ihmisiä, jotka panevat enemmän painoa siihen, mitä veljentyttäreni kamarineito sanoi tässä tilaisuudessa minulle, kuin mitä minä sanoin hänelle. Hassu erehdys, kunniani kautta!

"Olisin hyvin kiitollinen, sir, jos Te hyväntahtoisesti tahtoisitte neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä", huomautti nuori nainen.

"Antakaa nyt asian olla, niinkuin se on", sanoin minä ja koetin sovittaa esitystapaani kuulijani ymmärryksen mukaan. "Minä annan asian aina olla, niinkuin se on. — Onko vielä mitään?"

"Jos Teidän mielestänne, sir, kirjoittaessani tekisin liian vapaasti, niin en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi kirjoittaa. Mutta minä toivon niin hartaasti kaikin tavoin uskollisesti palvella emäntääni —"

Alempaan luokkaan kuuluvat ihmiset eivät koskaan käsitä milloin taikka kuinka heidän on poistuttava huoneesta. He odottavat aina, että heitä paremmat henkilöt auttaisivat heidät ulos. Minä arvelin nyt jo olevan oikean ajan auttaa ulos tuo nuori henkilö. Se onnistui kahdella hyvin sopivalla sanalla:

"Hyvää huomenta!"

Jotakin oli tämän kummallisen tytön sisä- tai ulkopuolella, joka narisi minun sanoessani tätä. Louis, joka katseli häntä (sitä minä en tehnyt), sanoo että hänen niiatessaan narisi. Varsin merkillistä! Oliko se hänen kenkänsä, kureliivinsä vai polvensa? Louis luulee hänen kureliivinsä narisseen. Todellakin varsin ihmeellistä!

Niin pian kuin minä jäin yksin, nukuin minä hetkisen — minä tarvitsin todellakin levätä. Herättyäni muistin minä kalliin Marianin kirjeen. Jos minä olisin voinut aavistaa sen sisällön, en minä varmaankaan olisi avannut sitä. Mutta kun minä onnettomuudekseni en vähintäkään epäillyt, luin minä kirjeen. Seuraus oli sietämätön hermokipu koko päiväksi.

Minulla on luonnostaan mukautuvaisin luonne maailmassa — minä unhotan mielelläni toisten itsevanhurskauden enkä anna minkään loukata itseäni. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on raja minunkin kärsivällisyydelläni. Minä panin pois Marian kirjeen ja uskoin olevani — uskoin todellakin olevani arvottomasti kohdeltu mies.

Minä toivon saavani huomauttaa. Luonnollisesti koskee huomautus kysymyksessä-olevaa ikävää asiaa — muutoin en olisi sallinut tulla sen tähän paikkaan.

Ei ole mitään, joka esittäisi ihmisten ilkeän itsekkäisyyden niin voimakkaassa valossa, kuin tapa, jolla kaikkien yhteiskuntaluokkain naimisissa-olevat ihmiset kohtelevat naimattomia. Kun on näyttäytynyt kyllin kohtuulliseksi ja itsensä-kieltäväksi ollakseen omalla perheellä lisäämättä jo liikaväestön rasittamaa yhteiskuntaa, niin valitsevat naineet ystävät, jotka eivät ole olleet yhtä vaatimattomia ja itsensä-kieltäviä, mitä ihmisvihollisimmalla tavalla naimattoman uskottuna ottamaan osaa heidän perheellisiin huoliinsa ja ystävänä suojaamaan kaikkia heidän lapsiansa. Miehet ja vaimot puhuvat avioliiton huolista — vanhat pojat ja vanhat, naimattomat tädit saavat kantaa ne. Kuinka on esimerkiksi minun laitani? — Olin kyllin viisas jäädäkseni naimattomaksi; rakas veljeni, Philip, oli tyhmä mennäkseen naimisiin. Mitä tekee hän tuntiessaan olevansa valmis kuolemaan. Niin, hän jättää tyttärensä minulle. Hän on sievä tyttö — vastuu tulee siis varsin vaivaloiseksi. Miksi juuri panna se minun hartioilleni? Siksi, että minä poikamiehenä olen velkapää vapauttamaan naineet sukulaiseni kaikista heidän huolistaan. Minä teen parhaani täyttääkseni sen vastuunalaisuuden, jonka minun veljeni on suvainnut asettaa minulle — sanomattomain rettelöimisten ja vaikeuksien jälkeen naitan minä veljentyttäreni miehelle, jonka isä on valinnut hänelle. Hän ei tule toimeen miehensä kanssa, ja vastenmielisiä suhteita on seurauksena. Mihin ryhtyy hän nyt näiden ikävyyksien johdosta? Niin, hän siirtää ne minulle. Ja miksi? Niin, siksi, että minä viattoman poikamies-ominaisuuteni takia olen velvollinen kantamaan kaikkien naineiden sukulaisteni vastoinkäymiset. Surkuteltava poikamiehen asema! Surkuteltava ihmiskunta!

Tarvitsen tuskin sanoa, että Marianin kirje sisälsi uhkauksen minua vastaan. Kaikki ihmiset vihaavat minua. Kaikkien kauhujen pitäisi kohdata minun valittua päätäni, jos minä epäilisin antaa Limmeridge-Housen turvapaikaksi veljentyttärelleni ja hänen surulliselle kohtalollensa. Otin kumminkin vapauden epäröidä hieman.

Olen maininnut pitäneeni tähän asti sääntönä myöntyä kaikkiin Marianin päähänpistoihin välttääkseni vastenmielisyyksiä. Mutta tässä tapauksessa olivat seuraukset, joita voitiin odottaa hänen varsin ajattelemattomasta ehdotuksestaan, sellaisia, että minun täytyi miettiä hieman asiaa. Jos minä antaisin Limmeridge-Housen pakopaikaksi lady Glydelle, niin mitä varmuutta olisi minulla siitä, ett'ei sir Percival seuraisi häntä, raivoisan vihaisena minulle siitä, että minä olen ottanut hänen vaimonsa suojelukseeni? Minä näin sotkeutuvani sellaiseen vaikeuksien ja ikävyyksien labyrinttiin, jos minä suostuisin tähän pyyntöön, että päätin miettiä tarkoin asiaa. Minä kirjoitin siis Marianille pyytääkseni häntä — hänellä kun ei ollut miestä kieltämässä — saapumaan itse luokseni saadakseni neuvotella hänen kanssaan asiasta. Jos hän silloin minun tyytyväisyydekseni voisi kumota minun vastaväitteeni, vakuutin minä hänelle suurimmalla mielihyvällä tahtovani vastaanottaa suloisen Lauramme, vaan ei muutoin.

Minä huomasin kyllä luonnollisesti varsin hyvin, että nämä minun alkamani neuvottelut päättyisivät luultavasti siihen, että Marian tulisi tänne ja paukauttaisi ovia siveellisen suuttumuksensa purkaantuessa. Jos minä taas menettelisin hänen toivomuksensa mukaisesti, niin tulisi luultavasti sir Percival paukuttamaan ovia siveellisen suuttumuksen purkaantuessa, ja kahdenlajisesta suuttumuksesta ja kahdesta erilaatuisesta menettelystä paukuttaa ovia katsoin minä edullisemmaksi Marianin — koska minä olin tottunut siihen. Kirjoitin siis hänelle palaavassa postissa. Siten voitin minä ainakin aikaa — ja eikö se ollut jo hyvä asia alkaakseni?

Kun minua hermokipu oikein ahdistaa — ja sitä se teki Marianin kirjeen johdosta — tarvitsen minä aina kolme päivää toipuakseni. Minä olin liian rohkea toiveissani uskoessani saavani kolmen päivän levon. Luonnollisesti petyin minä siinä uskossa.

Kolmannen päivän posti toi varsin nenäkkään kirjeen eräältä minulle aivan tuntemattomalta henkilöltä. Hän esitti itsensä meidän rakkaan, itsepäisen, vanhan Gilmoremme asianajajakumppaniksi — ja hän kertoi minulle äskettäin postissa saaneensa kirjeen, jonka osoitekirjoitus silminnähtävästi oli neiti Halcomben käsialaa. Avattuaan kirjekuoren oli hän suurimmaksi kummastuksekseen löytänyt vain kirjoittamattoman paperiarkin. Tämä seikka näytti hänestä niin epäilyttävältä — luonnollisesti tuntui hänen lakimiesmielestään kuin olisi petos tehty — että hän heti oli kirjoittanut neiti Halcombelle, mutta ei ollut saanut vastausta palaavassa postissa. Sen sijaan, että hän tässä vaikeudessa olisi käyttäytynyt kuin järkevä mies ja antanut asian mennä menoansa, tekee hän sen tyhmyyden, että rupeaa ahdistamaan minua häikäilemättömillä kysymyksillään, tiesinkö minä mitään. Hiidenkö lailla minä tietäisin koko jutusta? Ja miksi häiritä minuakin? Minä huomautin hänelle tästä vastauksessani. Se oli minun hiotuimpia kirjeitäni. Minä en ole kyhännyt mitään sitä purevampaa sen jälkeen, kun minä kirjallisesti erotin tuon varsin kiusaavan henkilön, herra Walter Hartrightin.

Kirjeeni teki toivotun vaikutuksen. Asianajaja ei hiiskunut sen jälkeen mitään.

Kenties ei mitään muuta voinut odottaakaan. Sen sijaan oli kummallista, ett'ei mitään kirjettä tullut Marianiltakaan eikä mitään merkkiä huomattu siitäkään, että hän itse saapuisi pian tänne. Hänen odottamaton jäämisensä teki minulle sanomattoman hyvää. Oli niin rauhoittavaa, niin sanomattoman mieluista toivoa — kuten minä luonnollisesti toivoinkin — että naimisissa olevat sukulaiseni olivat suosiolla keskenään sopineet. Viiden päivän häiritsemätön lepo, viisi päivää poikamieselämän siunattua rauhaa toivutti minut entiselleen. Kuudentena päivänä — joko heinäkuun viidentenätoista tai kuudentenatoista — tunsin itseni kyllin virkeäksi haettaakseni valokuvaajan ja pannakseni hänet työhön jäljentämään kalliita taideaarteitani, jotka minä, kuten ennen olen maininnut aion lahjoittaa jalostaakseni makua tällä barbaarisella maaseudulla. Olin juuri lähettänyt hänet työhön ja alkanut puhdistaa rahoja, kun Louis aavistamatta saapui huoneeseen kortti kädessään.

"Onko nyt taas nuori naishenkilö?" kysyin minä. "Hän ei saa tulla sisään. Heikon terveydentilani takia on minusta vastenmielistä nähdä tuollaisia nuoria henkilöitä. Sano, etten ole kotona."

"Tällä kertaa on tulija herra, sir."

"Herra — no, se muuttaa asian." Minä katsoin korttia.

"Armollinen taivas! Ikävän sisareni ulkomaalainen mies — kreivi Fosco."

Onko välttämätöntä kuvata ensi ajatustani nähdessäni kortin? Voin tuskin uskoa sitä. Kun minun sisareni oli mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa, niin voin minä järkevänä miehenä luulla vain yhtä asiaa. Luonnollisesti oli kreivi tullut lainaamaan minulta rahaa. "Louis", sanoin minä, "luuletko hänen menevän matkaansa, jos minä annan hänelle 5 shillingiä?"

Louis näytti hämmästyneeltä. Hän kummastutti minua sanomattomasti kuvaamalla, että minun sisareni ulkomaalainen mies oli komeasti puettu ja näköään kaiken hyvinvoinnin perikuva. Saadessani kuulla tämän muuttuivat minun käsitykseni jonkun verran. Minä pidin nyt selvänä, että kreivilläkin oli perheellisiä huolia ja että hän oli tullut tänne nakatakseen ne, muiden perheen jäsenten tavalla, minun niskaani.

"Sanoiko hän mitään käyntinsä syystä?" kysyin minä. "Kreivi Fosco sanoi matkustaneensa tänne, sir, koska neiti Halcombe ei voi lähteä Blackwater-Parkista."

Uusia ikävyyksiä epäilemättä. Ei hänen omiaan, kuten olin luullut, vaan rakkaan Marianimme. Ikävyyksiä ja vaivaa kaikilta tahoilta. Oh!

"Anna hänen tulla sisään," sanoin minä alistuvasti. Kreivin ensi näkeminen melkein pelotti minua. Hän oli niin hirmuisen suuri ja lihava, että minä vapisin. Minä olin vakuutettu siitä, että lattia notkuisi hänen painonsa alla ja että hän pyyhkäseisi alas suuren osan minun taideaarteitani. Ei kumminkaan tapahtunut kumpastakaan. Hän oli puettu kevyeen ja viileään kesäpukuun, hänen esiintymisensä oli varsin miellyttävää ja hiljaista — hänen hymynsä hurmaava. Ensi vaikutus, jonka hän teki minuun oli siis erittäin edullinen. Ei ole minun terävänäköisyydelleni kunniaksi tunnustaa tämä — kuten pian nähdään — mutta minä olen luonnostani rehellinen mies ja sen vuoksi minä tunnustankin sen.

"Sallikaa minun esitellä itseni, herra Fairlie", sanoi hän. "Minä tulen Blackwater-Parkista ja minulla on kunnia ja onni olla rouva Foscon puoliso. Sallikaa minun nyt ensimmäisen ja ainoan kerran nauttia etua tästä suhteesta ja pyytää, ett'ette Te suvaitse katsoa minua muukalaiseksi. Minä pyydän, ett'ette vaivaisi itseänne — että Te tekisitte hyvin ja istuisitte aivan hiljaa."

"Olette varsin hyvä", vastasin minä. "Tahtoisin toivoa, että olisin kyllin vahva noustakseni ylös. Sanomattoman mieluista saada nähdä Teidät Limmeridgessä. Olkaa hyvä, istukaa!"

"Pelkään, ett'ette voi oikein hyvin tänään", sanoi kreivi.

"Kuten tavallisesti," vastasin minä. "Ah, minä olen vain ihmismuodossa oleva hermojoukko."

"Minä olen tutkinut monia eri aineita elämäni aikana", sanoi tämä osaaottava mies. "Muun muassa ottanut selvää hermoista. Sallittaisiinko minun esittää eräs asia — kerrassaan mitä yksinkertaisin ja terveellisin, sallitteko minun muuttaa valaistusta täällä huoneessanne?"

"Kyllä — jos vain tahdotte olla hyvä ettekä laske mitään valoa tulvaamaan päälleni."

Hän meni ikkunan luo… Kuinka toisin kuin meidän rakas Marianimme! Niin erinomaisen hiljaa kaikissa liikkeissään!

"Valo", sanoi hän lempeällä, tuttavallisella äänellä, joka on niin sanomattoman mieluinen sairaasta, "on välttämättömin kaikista. Valo elvyttää, ravitsee, ylläpitää voimat. Te ette voi sitä ilman olla, herra Fairlie, enemmän kuin kukkakaan. Olkaa hyvä ja katsokaa! Sinne, jossa Te istutte, peitän minä valon kaihtimella hankkiakseni Teille lievennystä; tuonne taas sitävastoin, jossa Te ette istu, päästän minä auringonvalon. Antakaa valon tulla huoneeseen, vaikk'ette itse voisi sietääkään sitä. Valo, hyvä herrani, on kaitselmuksen suuri peruslaki. Omaksuttehan, joillakin ehdoilla, kaitselmuksen? Omaksukaa valokin samoilla ehdoilla."

Minä huomasin tämän varsin vakuuttavaksi ja hyvin esitetyksi. Hän oli voittanut suosioni — valoa koskevilla mietteillään oli hän todellakin voittanut suosioni.

"Te näette minut hämilläni", sanoi hän palatessaan paikallensa — "kunniani kautta, herra Fairlie, näettehän minut aivan hämilläni Teidän luonanne."

"Sanomattoman ikävää kuulla sitä! Saanko luvan kysyä miksi?"

"Herrani, voinko minä tulla tähän huoneeseen, jossa Te istutte kivuliaana raukkana, ja nähdä Teidät kaikkien näiden kauniiden taide-esineiden ympäröimänä huomaamatta, että Te olette mies, jolla on eloisat, herkästi vaikutuksia vastaanottavat tunteet ja aina lämmin, osaaottava mieli. Sanokaa minulle, voinko minä tehdä sen?"

Jos minä olisin ollut kyllin vahva noustakseni ylös tuolista, olisin minä luonnollisesti kumartanut. Mutta kun näin ei ollut, tunnustin minä hänen huomautuksellaan osuneen oikeaan hymyilemällä. Se teki saman vaikutuksen — me ymmärsimme toisemme.

"Olkaa hyvä, seuratkaa minun ajatusjuoksuani", jatkoi kreivi. "Tässä istun minä, mies, jolla on jalostuneet tunteet, vastapäätä toista miestä, jolla myöskin on jalostuneet tunteet. Minä tiedän olevani pakotettu mitä tuskallisimmasti loukkaamaan näitä tunteita ilmoittamalla varsin surullisia perhesuhteita. Mikä on luonnollinen seuraus? Minä olen jo itselleni osoittanut kunnian viitata siihen. Istun tässä aivan hämilläni."

Olikohan se tässä kohdassa hänen puhettaan, kun minä aloin epäillä hänen vaivaavan minua? Uskonpa melkein niin.

"Onko aivan välttämätöntä puhua näistä vastenmielisistä asioista?" kysyin minä. "Sanokaa minulle suoraan kreivi Fosco, emmekö me voisi antaa niiden olla sinänsä?"

Mutta onnettomuutta ennustavimmalla, juhlallisella ilmeellä pudisti kreivi päätänsä ja huokasi syvään.

"Täytyykö minun todellakin kuulla niitä?"

Hän kohotti, olkapäitänsä — se oli hänen ensimäinen ulkomaalainen liikkeensä huoneeseen tulonsa jälkeen — ja katsoi minuun vastenmielisen läpitunkevalla silmäyksellä. Oli jotakin minussa, mikä sanoi olevan parasta sulkea silmäni. Minä tottelin tätä varotusta.

"Olkaa hyvä, ilmoittakaa minulle varovasti", pyysin minä. "Onko joku kuollut?"

"Kuollut!" huudahti kreivi aivan liiallisella italialaisella kiivaudella. "Herra Fairlie, Teidän levollisuutenne aivan kammottaa minua. Taivaan nimessä, mitä olen minä sanonut, mitä olen minä tehnyt, että Te voitte katsoa minun tulleen tuomaan kuolemansanomaa?"

"Kaikin mokomin suokaa anteeksi minulle", vastasin minä. "Ettehän ole sanonut ettekä tehnyt mitään. Minulla on vain sääntönä näissä ikävissä asioissa odottaa aina pahinta. Tekee kiusan helpommaksi, jos kohtaa sitä puolitiessä. Sanomattoman mieluista, ett'ei kukaan ole kuollut. — Kenties kuitenkin sairastunut?"

Avasin silmäni ja katsoin, häntä. Oliko hän kellanvaalea tullessaan huoneeseen, vai oliko hän kovin kellastunut kahden viime minuutin kuluessa? Minä en todellakaan voi sitä sanoa enkä minä voi sitä Louikseltakaan kysyä, sillä hän ei ollut sisässä.

"Onko kenties joku sairastunut?" toistin minä ja luulin yhäti huomaavani, että minun englantilainen malttini kummastutti häntä.

"Se on todellakin osa minun pahoja tietojani, herra Fairlie. Niin, joku on todellakin sairas."

"Varsin valitettava, kautta kunniani. Kuka heistä on sairas?"

"Suureksi surukseni neiti Halcombe. Kenties olitte Te valmistaunut ottamaan vastaan tämän tiedon? Kenties pakotti hellä huolenpito Teitä pelkäämään jotakin sellaista, kun neiti Halcombe, huolimatta Teidän kehoituksestanne, ei ole itse saapunut tänne eikä kirjoittanut mitään kirjettäkään?"

Minä en epäile ollenkaan, ett'eikö hellä huolenpitoni jonkun kerran olisi saattanut minua näin surulliseen uskoon, mutta tällä hetkellä ei heikko muistini voinut mieleeni johdattaa mitään sellaista. Luonnollisesti vastasin minä kumminkin "kyllä", enin sopivana. Tulin niin vastenmielisen hämmästyneeksi. Tuntui minusta siihen määrään sopimattomalta, että niin voimakas henkilö kuin Marian laskeutuisi vuoteeseen ja sairastuisi, ett'en minä voinut mitään muuta uskoa, kuin että hänelle oli sattunut jokin tapaturma — hevonen vauhkoontunut, tai oli hän kompastunut portaissa tai jotakin sellaista.

"Onko hän pahasti sairaana?" kysyin minä.

"Pahasti — epäilemättä", vastasi hän. "Toivoakseni ei kumminkaan vaarallisesti. Neiti Halcombe antoi onnettomuudekseen rajusateen kastella itsensä läpimäräksi. Seurauksena oli ankara kylmettyminen, ja sittemmin on hänellä ollut vaikea kuume."

Kuullessani sanan "kuume" ja muistaessani, että se tunnoton henkilö, jonka kanssa minä nyt puhuin, oli juuri äsken tullut Blackwater-Parkista, luulin minä pyörtyväni.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Onko se tarttuvaa?"

"Ei nykyisin", vastasi hän inhoittavalla levollisuudella. "Kenties voi se tulla siksi, mutta niin ikävää käännöstä ei taudissa ollut vielä tapahtunut minun poistuessani Blackwater-Parkista. Minä olen seurannut tarkkaan tätä taudin kohtausta, herra Fairlie — minä olen koettanut tehdä huomioitani yhdessä lääkärin kanssa — minä vakuutan, ett'ei tauti ollut tarttuva nähdessäni viimeksi sairasta."

Minäkö uskoisin hänen vakuutustaan! En koskaan elämässäni minä ole ollut vähemmän halukas uskomaan mihinkään. Vaikka hän olisi tehnyt valan, en minä olisi uskonut häntä. Hän oli liian kellanvaalea uskottavaksi. Hän näytti aivan vaeltavalta mätäkuumekulkutaudilta. Hän oli kyllin suuri siirtääkseen lavantautia lastimäärittäin ja voidakseen saastuttaa koko maton, jolla hän seisoi, tulirokolla. Tapahtuu joskus, vaaran hetkenä, että minä voin silmänräpäyksessä päättää varmasti. Minä päätin heti päästä hänestä erilleni.

"Suonette hyväntahtoisesti sairaalle anteeksi", sanoin minä, — "mutta pitkät puhelemiset mistä tahansa tuottavat minulle aina vaikeata hermokipua. Saanko pyytää Teitä nopeaan kertomaan arvoisan käyntinne syyn?"

Toivoin varmaan tämän selvän viittauksen saattavan hänet tasapainostaan — nolostuttavan häntä — sitten pakottavan hänen pyytämään nöyrimmästi anteeksi — sanalla sanoen: ajamaan hänet ulos huoneesta. Päinvastoin istui hän entistä varmemmin tuolissaan. Hänen esiintymisensä tuli vielä arvokkaammaksi, juhlallisemmaksi ja tuttavallisemmaksi. Hän kohotti ylös kaksi suurta sormeansa ja katseli minua taaskin vastenmielisen läpitunkevilla silmillään. Mitä pitäisi minun tehdä. En ollut kyllin vahva taistellakseni häntä vastaan. Ajateltakoon minun asemaani. Voiko kieli sanoin oikein lausua sitä? Tuskinpa.

"Käyntini syyt", lausui hän ollenkaan häiriintymättä, "voidaan luetella näillä sormillani. Niitä on kaksi. Ensiksi täytyy minun suureksi surukseni todistaa valitettava epäsopu sir Percivalin ja lady Glyden välillä. Olen sir Percivalin vanhin ystävä, olen avioliittoni kautta sukua lady Glyden kanssa ja sitä paitsi omin silmin nähnyt kaikki, mitä Blackwater-Parkissa on tapahtunut. Näiden kolmen seikan takia lausun minä ajatukseni rehellisesti, varmasti ja ikävällä mielellä. Herra, minä saan kertoa Teille, joka olette lady Glyden perheen päämies, ett'ei neiti Halcombe ole liioitellut mitään siinä kirjeessä, jonka hän kirjoitti Teille. Minä myönnän, että se keino, jonka tämä erinomainen nuori nainen on ehdottanut, on ainoa, joka voi säästää Teiltä julkisen häväistysjutun vastenmielisyydet. Väliaikainen ero miehen ja vaimon välillä voi vain rauhallisesti ratkaista tämän riidan. Erottakaa heidät joksikin aikaa, ja kun kaikki tyytymättömyyden syyt ovat poistetut, otan minä, jolla nyt on kunnia puhua Teidän kanssanne, tehtäväkseni saattaa sir Percival järkiinsä. Lady Glyde on viaton, lady Glyde on kärsinyt vääryyttä; mutta — olkaa hyvä ja seuratkaa minun ajatusjuoksuani! — hän on juuri tästä syystä — minä sanon sen häveten — tyytymättömyyden aiheena niin kauan, kun hän on miehensä katon alla. Ei mikään muu koti ole sopiva vastaanottamaan häntä kuin Teidän. Minä pyydän Teitä avaamaan sen!"

Varsin mieluista, kunniani kautta! Tässä on meillä, Etelä-Englannissa, aviollinen pyry, joka on purkautunut oikein rajun raivokkaasti. — Ja minua, joka elän Pohjois-Englannissa, kehotetaan myöskin viskautumaan sen tuiverrettavaksi, ja kehoittajana on mies, joka tuo mukanaan kuumetartuntaa takkinsa joka poimussa! Minä koetin voimakkaasti esittää asian juuri niin, kuin minä sen nyt olen tehnyt, mutta kreivi laski vain, antamatta häiritä itseään, toisen inhoittavista sormistaan, piti toisen pystyssä ja kävi päälle — kuvannollisesti sanoen, tallasi minut jalkoihinsa sanomatta edes kertaakaan "pois tieltä", ennenkun hän täysin ruhjoi minut.

"Olkaa hyvä ja kiinnittäkää vielä hetkinen huomiotanne", jatkoi hän. "Ensi syyn olette nyt kuullut. Toisena seikkana, tullakseni nyt siihen, on minun esitettävä se, mistä neiti Halcomben sairaus on estänyt hänet. Laajaa kokemustani on kysytty kaikissa ikävissä asioissa Blackwater-Parkissa ja minun neuvoani pyydettiin myöskin tässä arkaluontoisessa asiassa, mikä koskee Teidän kirjettänne neiti Halcombelle. Minä ymmärsin heti — sillä minun tunteeni ovat Teidänkin — miksi Te toivoitte saavanne nähdä häntä täällä, ennenkun lupasitte vastaanottaa lady Glyden. Te teitte täysin viisaasti epäillessänne vastaanottaa vaimoa, hyvä herrani, ennenkun olette vakuutettu, ett'ei mies käytä valtaansa vaatiakseen häntä takaisin. Sen hyväksyn minä täydellisesti. Minä hyväksyn myöskin ett'ei sovi kirjallisesti käsitellä näin arkaluontoisia asioita. Matkani tänne, joka on tuottanut minulle varsin suuria vastenmielisyyksiä, on todistuksena siitä, mitä minä lausun. Mitä nyt itse asiaan tulee, vakuutan minä — Fosco — minä joka tunnen sir Percivalin paljon paremmin kuin neiti Halcombe — kunniani kautta, ett'ei hän tule tälle paikkakunnalle eikä edes koeta ilmoittautua Teille ja perheellenne niin kauan, kun hänen rouvansa oleskelee täällä. Hänen asiansa ovat joutuneet epäjärjestykseen. Auttakaa häntä vapauteensa poistamalla lady Glyde, ja minä lupaan, että hän vastaanottaa vapautensa ja palaa mannermaalle niin pian kuin mahdollista. Huomaatteko tämän selväksi? Kyllä. Onko Teillä jotakin kysyttävää minulta! Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä, olen tässä vastatakseni niihin. Kysykää herra Fairlie — tehkää minulle todellinen palvelus kysymällä minulta kaikkea, mikä Teitä miellyttää."

Hän oli jo puhunut kyllin suututtaakseen minut ja näytti suuressa määrin voivan puhua vielä paljoa enemmän kiusatakseen yhä vain minua, että minä hylkäsin hänen kohteliaan ehdotuksensa suojellakseni ainoastaan itseäni.

"Olen varsin kiitollinen", vastasin minä. "Tunnen itseni yhä heikommaksi. Valitettavassa terveyden tilassani täytyy minun otaksua paljon varmaksi tutkimatta itse sitä. Sallikaa minun tehdä samoin tässäkin tilaisuudessa. Ymmärrämmehän me toisiamme täydellisesti? Kyllä, kyllä. Kiitän sanomattomasti Teidän ystävällisestä osanotostanne. Jos minä joskus saan paremman terveyden ja tilaisuuden uudistaa paremmin tuttavuuttamme —"

Hän nousi ylös. Minä luulin hänen aikovan mennä. Mutta ei — vieläkin lörpöttelyä; vielä enemmän aikaa istuttaa kuumetartuntaa — minun huoneeseeni; huomatkaa — huoneeseeni!

"Vielä yksi asia", sanoi hän, "vielä yksi asia, ennenkun menen. Minä pyydän Teidän sallimaan ennen matkaani kiinnittää huomiotanne erääseen varsin painavaan seikkaan. Ja se on tämä, herrani! Te ette saa viivytellä lady Glydeä vastaanottamasta siksi, kunnes neiti Halcombe tulee terveeksi. Neiti Halcombea hoitaa lääkäri, Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar ja sitä paitsi taitava sairaanhoitajatar — siis kolme henkilöä, joiden innosta ja kunnosta minä vastaan hengelläni. Tämän tahdon sanoa Teille. Samalla tahdon sanoa vielä Teille, että se levottomuus ja tuska, jota lady Glyde tunsi sisarensa sairauden johdosta, jo on käynyt hänen oman terveytensä ja luonteensa kimppuun ja tehnyt hänet aivan kykenemättömäksi olemaan miksikään hyödyksi sairashuoneessa. Hänen suhteensa mieheensä tulee joka päivä surullisemmaksi ja levottomuutta herättävämmäksi. Jos Te sallitte hänen kauemman aikaa olla Blackwater-Parkissa, niin ei hänen sisarensa tervehtyminen edisty vähintäkään ja Te paljastatte vain samalla häntä yhä enemmän siinä julkisessa häväistysjutussa, jota Te ja minä ja kaikki perheen kunnian vuoksi olemme halukkaat koettamaan välttää. Kaikesta sydämmestäni kehotan minä siis Teitä vapautumaan siitä epäilyttävästä edesvastauksesta, jonka jatkuva lykkääminen sälyttää päällenne, kirjoittamalla lady Glydelle ja pyytämällä häntä heti tulemaan tänne. Tehkää, mitä hellyys, kunnia ja velvollisuus ehdottomasti vaativat Teiltä — mitä tahansa sitten tapahtuukin, ei kukaan voi heittää varjoa päällenne. Sanon tämän Teille laajan kokemukseni takia; tarjoan ystävällistä neuvoani. Ja minä kysyn — otetaanko se vastaan vai ei?"

Minä katsoin häneen — katsoin häneen vain — ja joka kasvojen piirre kuvasti kummastusta hänen hävyttömästä varmuudestaan sekä yhä lujempaa päätöstä soittaa Louis huoneeseen ja käskettää hänet ulos. Ei kukaan usko sitä, mutta on kumminkin totisen totta, ett'ei minun ulkomuotoni näyttänyt tekevän häneen vähintäkään vaikutusta. Hän oli syntynyt hermotoinna — nähtävästi aivan hermotoinna!

"Epäröittekö Te?" kysyi hän. "Minä ymmärrän tämän epäröimisen, hera Fairlie! Te epäilette — kas vain, hyvä herrani, kuinka minä tunnen Teidän sisäisimmät ajatuksenne! — Te epäilette lady Glyden olevan kyllin vahvan ja levollisen voidakseen yksin tehdä tuon pitkän matkan Hampshirestä tänne. Hänen oma kamarineitonsa on häneltä otettu pois, kuten tiedätte, eikä ketään muutakaan palvelijaa, joka sopisi matkustamaan hänen kanssaan läpi Englannin, ole Blackwater-Parkissa. Te teette edelleen sen väitteen, ett'ei hän ilman vastenmielisyyttä voi pysähtyä Lontooseen lepäämään tänne tullessaan, koska ei sopisi hänelle aivan yksin ja täysin outona tulla yleiseen hotelliin. Epäilemättä hyväksyn minä Teidän muistutuksenne — epäilemättä tunnustan minä ne. Olkaa nyt hyvä ja ottakaa viime kerran huomioonne, mitä minä sanon. Kun minä palasin Englantiin, oli minun aikomukseni asettua asumaan johonkin Lontoon läheisyyteen. Mielihyvällä on tämä aikomukseni onnistunut. Minä olen kuudeksi kuukaudeksi vuokrannut kalustetun asunnon korttelissa jota kutsutaan S:t Johns-Woodiksi. Olkaa hyvä ja muistakaa tämä sekä kuulkaa sitä matkasuunnitelmaa, jonka minä nyt ehdotan. Lady Glyde matkustaa Lontooseen — mikä on lyhyt matka — minä tapaan hänet asemalla, vien hänet kotiini, mikä samalla on hänen tätinsä koti, lepäämään ja nukkumaan yli yön! kun hän on levännyt tarpeeksi, vien minä hänet takaisin asemalle, hän jatkaa matkaansa tänne, ja hänen oma kamarineitonsa, joka nyt oleksii talossanne, ottaa hänet vastaan vaunuovella. Tässä ehdotuksessa on hänen mukavuutensa otettu huomioon samoinkuin tarkoin sopivaisuuskin. — Teidän velvollisuutenne osoittaa vieraanvaraisuutta, osanottoa ja turvaa onnettomalle naiselle, joka on kaiken sen tarpeessa, otetaan huomioon kevyellä ja mukavalla tavalla alusta loppuun saakka. Minä kehotan Teitä vakavasti, herra, helpottamaan minun omia puuhiani perheen kalliista menestyksestä. Vakavasti pyydän minä Teitä minun avullani kirjoittamaan ja tarjoamaan kotinne ja sydämmellinen osanottonne sekä minun kotini ja sydämmellinen osanottoni sille loukatulle ja onnettomalle naiselle, jonka asianajajana minä nyt olen."

Hän viittasi minulle kauhealla kädellään; hän löi kuumeensaastuttamaan rintaansa; hän puheli kuin kaunopuhuja ja kuin olisimme olleet alahuoneessa. Oli siis jo oikea aika ryhtyä epätoivoiseen päätökseen. Oli samoin oikea aika haetuttaa Louis ja poltattaa etikkaa huoneessa.

Tänä huolekkaana hetkenä pälkähti päähäni ajatus — oiva suunnitelma, jonka toteuttamisella minä voitin kaksi hyvää päämäärää. Minä päätin päästä vapaaksi kreivin väsyttävästä kaunopuheliaisuudesta ja lady Glyden tuottamasta kiusallisesta huolesta täyttämällä arvoisan ulkolaisen pyynnön kirjoittaa heti tämä kirje. Eihän ollut vähintäkään vaaraa, että tarjoukseen suostuttaisiin, sillä Laura ei varmaankaan millään ehdolla suostuisi lähtemään Blackwater-Parkista, kun Marian makasi siellä sairaana. Kuinka tämä erinomainen, minun mielestäni varsin sopiva este oli jäänyt kreivin toimeliaalta terävä-älyisyydeltä huomaamatta, oli minun mahdotonta selittää — kumminkin oli se jäänyt huomaamatta. Pelkoni, että hän huomaisi sen, jos minä antaisin hänelle aikaa ajatella, innostutti minua siihen määrään, että minä ponnistauduin istuvaan asentoon, tartuin — niin, todellakin tartuin itse kirjoituskapineihini jotka olivat vieressäni olevalla pöydällä, ja kyhäsin kirjeen kokoon niin nopeasti, kuin olisin ollut tavallinen konttoristi. "Paras Laura! Ole hyvä ja tule tänne, milloin Sinua miellyttää. Pysähdy tänne tullessasi Lontooseen ja lepää yö tätisi kotona. Surkuttelen kovin rakkaan Marianin sairautta. Tosi hellyydellä j.n.e." Ojensin kirjeen käsivarren matkalta kreiville — vajosin takaisin nojatuoliin ja sanoin: "Suokaa anteeksi, voimani ovat aivan lopussa; en jaksa enempää. Tahdotteko levätä ja syödä aamiaista alakerrassa? Monta hellää ja osanottavaa tervehdystä kaikille — ja niin edespäin. Hyvää huomenta!"

Hän piti vielä puheen — luulen, että mies oli aivan väsymätön. Minä suljin silmäni; koetin kuulla niin vähän kuin mahdollista, mutta huolimatta tästä olin pakotettu kuulemaan koko joukon. Sisareni väsyttävä herra mies toivotti onnea minulle keskustelumme menosta; hän lausui vielä varsin paljon omista tunteistaan ja minun tunteistani, valitti, että minun terveyteni on niin heikko, tarjoutui kirjoittamaan reseptin minulle, muistutti minua, ett'en unhottaisi, mitä hän oli sanonut valon päästämisen välttämättömyydestä huoneeseen, hän otti vastaan minun kohteliaan pyyntöni syödä aamiaista, pyysi minua olemaan valmis ottamaan vastaan lady Glyde kahden tai kolmen päivän perästä, pyysi minun sallivan hänen saavan toivoa tulla uudelle vierailulle ja sen sijaan, että olisi pahoittanut sekä minun että omaa mieltään ottamalla jäähyväiset, hän rupatti vielä paljoa enemmän, mitä minä ilokseni en luule koskaan kuulleeni ja minkä minä varmaan nyt olen unhottanut. Lopulta kuulin minä hänen miellyttävän äänensä yhä enemmän etenevän — mutta kuinka hirmuisen suuri hän olikin, oli hänellä se negatiivinen etu, että hän voi liikkua aivan äänettömästi. En tiedä todellakaan, milloin hän avasi tai sulki oven. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen uskalsin minä avata silmäni — hän oli silloin poissa.

Minä soitin Louista ja menin kylpyhuoneeseeni. Haalea kylpy tuoksuetikalla sekotettuna ja työhuoneeni runsas savustaminen olivat luonnollisesti ne varokeinot, joihin oli ryhdyttävä, enkä minä luonnollisesti laiminlyönyt niitä. Olen iloinen voidessani sanoa, että niillä oli toivottu vaikutus. Otin tavallisuuden mukaan päivällislevon ja heräsin suloiseen hikoiluun.

Kysyin ensiksi kreiviä. Olimmeko todellakin selvinneet hänestä? Niin — hän oli matkustanut takaisin iltapäivän junalla. Oliko hän syönyt aamiaista ja jos oli, niin mitä oli syönyt? Niin — ainoastaan ja yksinomaan hedelmätorttua makean kerman kanssa. Mikä ihminen! Mikä kauhea ruuansulatus!

Vaaditaanko, että minun täytyy sanoa jotakin enemmän? Ei! Luulen nyt täyttäneeni sen vastuunalaisuuden, joka säilytettiin minulle. Ne vastenmieliset tapahtumat, jotka sittemmin sattuivat, eivät onneksi tapahtuneet minun läsnäollessani. Minä rukoilen ja pyydän, ett'ei kukaan sydämmettömästi lykkäisi syytä näistä tapahtumista minun päälleni. Tein kaikki parhaassa tarkoituksessa. Minä en ole vastuunalainen surkuteltavasta onnettomuudesta, jota oli mahdoton aavistaa. Minä olen murtunut, olen kärsinyt siitä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Kamaripalvelijani Louis, joka yksinkertaisella tavallaan on todellakin kiintynyt minuun, luulee, ett'en minä koskaan toivu enää. Hän näkee, kuinka minä tällä hetkellä istun sanelemassa nenäliina silmilläni. Minä tahdon omaksi puolustuksekseni selittää, ettei se ollut minun vikani ja että minä olen aivan menehtynyt ja murtunut. Onko vielä jotakin sanottavaa?

Elisa Michelsonin,

Blackwater-Parkin taloudenhoitajattaren jatkama kertomus.

I.

Minua on kehotettu antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta siitä, mitä minä tiedän neiti Halcomben sairaudesta ja niistä oloista, joiden vallitessa lady Glyde poistui Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen.

Syyksi tähän pyyntöön mainitaan, että minun todistukseni on välttämätön totuuden saamiseksi päivän valoon. Englannin kirkkoon kuuluneen papin leskenä, vastoinkäymisten pakottamana tekemään työtä leipäni edestä, olen minä oppinut pitämään totuutta suuremmassa arvossa kuin joitakin arveluttavia seikkoja. Minä täytän siis toivomuksen, johon minä muutoin, vastenmielisyyteni takia joutua sotketuksi ikäviin perheasioihin, olisin epäillyt suostua.

En pitänyt mitään päiväkirjaa kysymyksessä-olevaan aikaan en niin ollen voi varmasti ilmoittaa päivää ja päivämäärää; mutta minä luulen varmasti voivani sanoa, että neiti Halcomben vaarallinen sairaus alkoi heinäkuun ensi viikolla. Aamiaistunti oli myöhään Blackwater-Parkissa — joskus ei ennen kello 10, ei koskaan ennen 1/2 10. Sinä aamuna, josta nyt puhun, ei neiti Halcombe, joka muutoin saapui ensimmäisenä, tullut aamiaispöytään. Kun perhe oli odottanut neljännestunnin, lähetettiin palvelijatar hänen huoneeseensa ottamaan selvää, kuinka oli asian laita, mutta hän palasi heti kerrassaan kauhistuneena takaisin. Tapasin tytön portaissa ja menin heti ylös katsomaan, kuinka neiti Halcombe voi. Nuori tyttöraukka oli aivan kykenemätön antamaan minulle mitään tietoja. Hän käveli edestakaisin huoneessa kynä kädessään, ollen polttavassa kuumeessa ja houraillen.

Lady Glyde — nimitän entistä emäntääni siten myladyn asemasta, koska minä en enää ole sir Percivalin palveluksessa — oli ensimmäinen, joka tuli omista huoneistaan. Hän peljästyi ja joutui niin epätoivoon, ett'ei hänestä ollut vähintäkään hyötyä. Kreivi Fosco ja hänen rouvansa jotka heti tulivat yläkertaan, olivat molemmat hätäilemättä ja kykenivät toimimaan, ja kreivitär auttoi minua toimittamaan neiti Halcombe vuoteeseen. Hänen armonsa, kreivi, joka pysähtyi eteishuoneeseen, lähetti alakertaan hakemaan kotilääkevarastoani, sekotti lääkkeen neiti Halcombelle ja järjesti kylmiä kääreitä pään ympäri, ett'ei hukattaisi aikaa ennen lääkärin saapumista. Kääreet panimme me hänen päänsä ympärille, mutta emme voineet saada häntä ottamaan lääkettä. Sir Percival lähetti ratsain kutsumaan lähintä saatavilla olevaa lääkäriä — tohtori Dawsonia Oak-Lodgesta.

Herra Dawson tuli tunnin kuluessa. Hän oli arvossa pidettävä, vanhempi mies, hyvin tunnettu koko seudulla, ja me säikähdimme kovin kuullessamme, että hän piti tautia varsin vakavana. Kreivi keskusteli ystävällisesti tohtorin kanssa ja lausui hänelle ajatuksensa sekä viisaasti että vapaasti. Tohtori Dawson kysyi silloin, ei juuri kohteliaasti, antoiko kreivi neuvojansa lääkärinä. — Ja saatuansa tietää, että kreivi oli tutkinut lääketiedettä, vaikkakaan hän ei harjoittanut sitä ammattina, selitti hän, ett'ei ollut pitänyt tapoinaan neuvotella lääkäriamatöörien kanssa. Tosi-kristillisen hiljaisesti hymyili kreivi ja poistui huoneesta. Ennenkun hän meni, sanoi hän minulle, että jos häntä kysyttäisiin päivän kuluessa, olisi hän otaksuttavasti järven rannalla olevassa venehuoneessa. Miksi hän meni sinne, en minä voi sanoa. Mutta sinne hän meni, se on varma, ja oli poissa koko päivän yhtäpäätä kello 7 saakka, jolloin päivällinen aina syötiin. Kenties tahtoi hän näyttää esimerkkiä olla niin hiljaa talossa kuin mahdollista. Oli aivan hänen luonteensa mukaista menetellä siten. Hän oli miettiväisin herra jonka voi tavata.

Yö oli kovin vaikea neiti Halcombelle; kuume lisäytyi ja laimeni vuoroin ja tuli aamupuolella voimakkaammaksi lauhtumisen sijasta. Kun ei ketään sopivaa sairaanhoitajatarta ollut saatavana paikkakunnalla, valvoimme hänen armonsa kreivitär ja minä vuoron perään. Valitettavasti istui lady Glyde itsepäisesti valvomassa meidän kanssamme. Hän oli liian hermostunut ja hänen terveytensä liian arka, että hän olisi voinut tyynesti kestää tietoa, että neiti Halcombe oli vaarallisesti sairaana. Hän vahingoitti vain itseään valvomalla voimatta vähintäkään auttaa. Lempeämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi tavata, mutta hän itki ja oli herkkä peljästymään — ja niin ollen aivan sopimaton sairashuoneeseen.

Aamulla tuli sir Percival ja kreivi kuulemaan, kuinka sairas voi.

Luultavasti huolestuneena rouvansa surusta ja neiti Halcomben sairaudesta oli sir Percival luonteeltaan varsin levoton ja hämmentynyt. Herra kreivi osoitti sen sijaan sekä järkeä että osanottoa. Hattu toisessa kädessään ja kirja toisessa sanoi hän sir Percivalille aikovansa mennä taaskin järven rannalle lueskelemaan. "Auttakaamme puolestamme, että talossa on hiljaista ja rauhaista", sanoi hän, "älkäämmekä polttako huoneessa tupakkaa, ystäväni, neiti Halcomben sairastuttua. Sinä menet tahollesi — ja minä omalleni. Lueskellessani on minusta paras olla yksin. Hyvää huomenta, rouva Michelson".

Sir Percival ei ollut kyllin kohtelias — kenties on oikeammin sanoa kyllin levollinen — osoittaakseen minulle samaa huomaavaisuutta mennessään. Ainoa koko talossa, joka aina kohteli minua kuin syyttömästi huolellisiin olosuhteihin joutunutta naista, oli kreivi. Hänen esiintymisensä oli todella aatelismiehen; hän oli huomaavainen kaikkia kohtaan. Nuorta Fanny-tyttöäkään, joka oli lady Glyden kamarineito, ei hän pitänyt liian vähäpätöisenä huomatakseen häntä. Kun sir Percival oli erottanut Fannyn, kysyi herra kreivi minulta, näytellessään minulle pieniä sieviä kamarilintujaan, mitä ystävällisimmästi, kuinka nyt kävisi hänen kanssaan, mihin hän menisi sinä päivänä, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, ja muuta sellaista. Sellaisessa hienotunteisessa huomaavaisuudessa näyttäytyy ylhäisemmän aristokratian etevämmyys. Minä en pyydä anteeksi kirjoittaessani näitä huomioita; ne mainitsen vain osoittaakseni oikeuden herra kreivin luonteelle, jota luulen tietäväni muutamain henkilöiden ankarasti arvostelleen. Aatelismies, joka osoittaa kunnioitusta taloudelliseen ahdinkotilaan joutunutta rouvashenkilöä ja isällistä osanottoa köyhää palvelustyttöä kohtaan, näyttää omaavansa liian jaloluonteisia periaatteita ja tunteita, että häntä voitaisiin kevytmielisesti epäillä. En lausu mitään arvosteluja — minä vain kuvaan tosi tapahtumia. Minun harrastukseni koko elämäni aikana ei ole tuomita, ett'en minä tulisi tuomituksi. Eräs mieheni parhaimpia saarnoja oli tästä aineesta. Luen sitä alinomaa — jäljensin sen itse siitä painoksesta, joka painettiin tilauksesta leskiaikani alussa — ja joka kerran tunsin minä suurempaa hengellistä lohdutusta ja virkistystä.

Ei mitään parannusta voitu huomata neiti Halcombessa, ja toinen yö tuli ensimmäistäkin pahemmaksi. Herra Dawson oli väsymätön käymään katsomassa. Kreivitär ja minä huolehdin edelleenkin vuoroin sairaanhoitamisesta; lady Glyde pysyi kumminkin lujasti päätöksessään istua valveilla kanssamme, vaikka me molemmat koetimme houkutella häntä menemään levolle. "Minun paikkani on Marianin sairasvuoteen vieressä", oli hänen ainoa vastauksensa. "Olimpa minä terve tai sairas, niin ei kuitenkaan mikään voi pakottaa minua poistumaan hänen luotaan".

Päivällisaikaan menin minä alakertaan täyttämään muita talousvelvollisuuksiani. Tuntia myöhemmin mennessäni taas sairashuoneeseen näin minä kreivin, joka hyvissä ajoin aamulla oli mennyt kolmannen kerran ulos, tulevan eteisessä kaikesta päättäen loistavalla tuulella. Samalla hetkellä pisti sir Percival päänsä ulos kirjaston ovesta ja puhutteli jaloa ystäväänsä innokkaasti seuraavin sanoin:

"Oletko saanut selvää hänestä?"

Herra kreivin naama loisti paljaasta tyytyväisyydestä, mutta hän ei vastannut mitään: Sir Percival, joka käänsi päätään ja huomasi minun olevan menossa portaita ylös, katsoi minuun ilkein ilmein.

"Tule tänne kertomaan minulle, kuinka kävi", sanoi hän kreiville. "Kun vain on naisia talossa, saa olla varma, että ne juoksentelevat edestakaisin portaissa."

"Paras Percivalini", huomautti herra kreivi ystävällisesti, "rouva Michelsonilla on velvollisuuksia täytettävänä. Minä pyydän, että sinä tunnustaisit hänen ihmeteltävän intonsa niin suoraan, kuin minä tunnustan. Kuinka sairas voi, rouva Michelson?"

"Valitettavasti ei paremmin, mylord."

"Surullista — varsin surullista!" lausui kreivi. "Te näytätte väsyneeltä, rouva Michelson. On varmaankin jo aika, että Te ja vaimoni saatte apua sairashoidossa. Minä luulen olevani tilaisuudessa hankkimaan teille tätä apua. Eräät seikat pakottavat rouvani matkustamaan Lontooseen huomenna tai ylihuomenna. Hän matkustaa varhain päivällä ja palaa illalla, ja hän tuo silloin matkassaan siivon ja kelvollisen sairaanhoitajattaren, joka on nykyisin jouten. Vaimoni tuntee hänet ja tietää, että häneen voidaan luottaa. Mutta ennen hänen tulemistaan pyydän minä Teidän olemaan mitään puhumatta tohtorille, koska hän ei hyväksyisi sairaanhoitajatarta, jonka minä hankkisin. Kun hoitajatar tulee, puhuu hän kyllä puolestaan, ja herra Dawsonin täytyy myöntää, ett'ei voi muistuttaa mitään häntä vastaan. Se täytyy lady Glydenkin myöntää. Olkaa hyvä ja viekää hänelle minun sydämmellinen osanottoni ja kunnioitukseni!"

Minä lausuin tunnustukseni kreivin ystävällisestä huolenpidosta. Sir Percival keskeytti jyrkästi minun puheeni huutamalla ystävälleen — ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, että hän siinä käytti varsin rumaa lausumatapaa — että hän tulisi kirjastoon eikä odotuttaisi häntä kauempaa.

Menin ylös portaita. Me olemme syntisiä ihmisraukkoja, ja olkoot naisen periaatteet kuinka lujat tahansa, ei hän aina voi olla varuillaan väärämielisen uteliaisuuden kiusausta vastaan. Minua hävettää sanoa, kuinka tässä tilaisuudessa uteliaisuus voitti periaatteeni ja herätti minussa kovan halun saada tietää sen kysymyksen tarkoitus, jonka sir Percival teki ystävälleen. Ketä kreivi halusi tavata aamukävelyillään? Että se oli nainen, voin minä aavistaa sir Percivalin kysymyksestä. Minä en epäillyt kreiviä mistään sopimattomasta — sillä tunsin hänen siveellisen arvonsa liian hyvin — mutta minä toistin ajatuksissani alinomaa tämän kysymyksen kenen oli hän löytänyt?

Mutta palaan kertomukseeni. Yö kului entisen mukaan ilman mitään parannusta neiti Halcomben sairaudessa. Seuraavana päivänä näytti kumminkin jotain olevan toivoa sitä. Sen jälkeisenä päivänä matkusti kreivitär aamujunalla Lontooseen ilmoittamatta, mikäli minä tiedän, kenellekään matkansa syytä. Hänen herra miehensä seurasi häntä, osoittaen tavallista huomaavaisuuttaan, asemalle.

Minut jätettiin nyt yksin hoitamaan neiti Halcombea ja lady Glyden lujan päätöksen johdosta olla poistumatta hänen sairasvuoteensa äärestä oli minulla täysi syy uskoa saada pian hänetkin hoidettavakseni.

Ainoa jonkinarvoinen tapahtuma tämän päivän kuluessa oli uusi vastenmielinen kohtaus tohtorin ja kreivin välillä.

Palattuaan rautatieasemalta meni kreivi neiti Halcomben eteishuoneeseen saadakseen selvää sairaan tilasta. Minä menin puhumaan hänen kanssaan, sillä sekä tohtori Dawson että lady Glyde olivat huoneessa neiti Halcomben luona. Kreivi kyseli minulta paljon sairauden ilmauksista ja hoitamistavasta. Minä annoin hänelle ne tiedot, jotka voin, ja sanoin hänelle, että kuumekohtausten välillä lisääntyi ehdottomasti väsymys ja voimattomuus. Juuri mainitessani tätä tuli herra Dawson sairashuoneesta.

"Hyvää huomenta, herra", sanoi kreivi astuessaan esiin nöyrä ilme kasvoillaan ja pysähdytti tohtorin niin ylhäisellä päättäväisyydellä, että sitä oli mahdoton vastustaa, "minä pelkään suuresti, ett'ette huomaa mitään parantumista tänään?"

"Minä huomaan varmaa parantumista", vastasi tohtori Dawson.

"Te siis annatte voimien vähetä hoitaessanne tätä kuumetta?" jatkoi herra kreivi.

"Minä seuraan sitä hoitotapaa, jonka minä olen huomannut oikeaksi monivuotisen toimintani aikana", sanoi tohtori.

"Sallikaa minun tehdä kysymys, joka läheltä koskee tätä laajaa ainetta — lääkärin käytännöllistä kokemusta", lausui kreivi. "Minä en uskalla antaa mitään neuvoa enää — minä haluan vain tehdä Teille kysymyksen. Te elätte jonkun matkan päässä, herraseni, tieteellisen tutkimuksen molemmista jättiläissuurista keskipisteistä: Lontoosta ja Pariisista. Oletteko kuullut puhuttavan, kuinka kuumetautien tuhotöitä järkevästi ehkäistään vahvistamalla sairasta antamalla hänelle konjakkia, viiniä, ammoniakkia ja kiinaa? Ovatko nämä uudenaikaiset, etevimpäin lääketieteellisten auktoriteettien kerettiläiset mielipiteet koskaan tulleet korviinne — jaa vai ei?"

"Kun virkaveli kysyy minulta tätä, vastaan minä mielihyvällä", sanoi tohtori avatessaan ovea mennäkseen ulos. "Te ette ole lääkäri, ja minä pyydän päästä vastaamasta Teille."

Saatuaan tällä anteeksiantamattoman epäkohteliaalla tavalla lyönnin toiselle poskelleen käänsi kreivi heti tosi kristityn tavalla toisen ja sanoi lempeällä äänellä: "Hyvää huomenta, herra Dawson."

Jos minun autuas mieheni olisi ollut onnellinen tunteakseen herra kreivin, niin kuinka he olisivatkaan kunnioittaneet toisiaan!

Rouva kreivitär tuli takaisin illan viime junalla ja toi silloin mukanaan tuon mainitun sairaanhoitajattaren Lontoosta. Hänen nimensä oli rouva Rubelle. Ulkonäkönsä ja huono englannin kielensä ilmaisi hänen olevan ulkolaisen.

Minä olen aina tuntenut hyväntahtoisen sietäväisyyden tunnetta ulkolaisia kohtaan. Heillä ei ole meidän armolahjojamme eikä etujamme, ja he ovat kasvaneet paavilaisuuden pimeässä ja erehdyksissä. Myöskin on ollut aina minun päätarkotukseni ja tapani, niinkuin se oli ennen minua autuaan mieheni tapa (katso kunnianarvoisa herra Samuel Michelsonin XXIX:ttä saarnaa) tehdä muita kohtaan niin, kuin minä tahdon heidän tekevän minua kohtaan. Näistä molemmista syistä en minä tahdo sanoa, että rouva Rubelle teki minuun vastenmielisen vaikutuksen, ollen pieni laiha, viekas henkilö, noin 50-vuotias, tumma kuin kreolitar huomaavaisine vaaleanharmaine silmineen. En myöskään tahdo huomauttaa näistä kahdesta yllämainitusta syystä, että minä huomasin hänen pukunsa, vaikka se olikin sileästä mustasta silkistä, sopimattoman kalliiksi ja koreaksi sekä hänen asemassaan olevalle henkilölle aivan tarpeettomasti pitseillä ja muilla koristeilla kaunistetuksi. Minä en suinkaan pitäisi siitä, että jotain sellaista sanottaisiin minusta, ja siksipä on minun velvollisuuteni olla sanomatta sitä rouva Rubellesta. Minä vain tahdon mainita, että hänen esiintymisensä oli — ehkä ei vastenmielisen pidättyväistä — tavattoman hiljaista ja salaperäistä; että hän katseli ympärilleen lakkaamatta, mutta puhui varsin vähän, mikä kenties perustui yhtä paljon häveliääseen mielenlaatuun kuin asemansa epäilyyn Blackwater-Parkissa, ja että hän kieltäytyi syömästä mitään tultuansa — kenties oli se varsin omituista, mutta ei ollenkaan epäilyttävää — vaikka minä itse kohteliaasti pyysin häntä aterioimaan huoneessani.

Kreivin erityisesti puollettua — hyvin kuvaavaa hänen tavalliselle sovinnollisuudelleen ja hyväntahtoisuudelleen päätettiin, ett'ei rouva Rubelle ryhtyisi toimeensa, ennenkun tohtori huomisaamuna olisi nähnyt ja hyväksynyt hänet. Sinä yönä valvoin minä. Lady Glyde näytti olevan varsin vastaan, että uusi sairaanhoitajatar otettaisiin neiti Halcombelle. Sellainen maun puute ulkolaista kohtaan naiselta, jolla oli hänen kasvatuksensa ja hieno esiintymisensä, kummastutti minua. Minä uskalsin sanoa hänelle: "Mylady, meidän pitää muistaa, ett'emme liian kiireesti tuomitse alempiarvoisiamme — varsinkin jos ne tulevat vieraista maista". Lady Glyde ei näyttänyt kumminkaan kiinnittävän mitään erikoista huomiota sanoihini. Hän huokasi vain ja suuteli neiti Halcomben kättä, joka lepäsi peitteellä. Oli tuskin oikein viisasta tehdä niin sairashuoneessa ja sairaalle, joka ennen kaikkea kaipasi lepoa. Mutta lady Glyde-raukka ei ymmärtänyt sairaanhoitoa — ei, ei ollenkaan, valitettavasti.

Seuraavana aamuna kehotettiin rouva Rubelle menemään neiti Halcomben eteishuoneeseen, jotta tohtori hyväksyisi hänet toimeensa mennessään sairaan luo.

Minä jätin lady Glyden neiti Halcomben luo, joka juuri uinahti, ja menin rouva Rubellen luo ajatellen rohkaista häntä tänä epätietoisuuden hetkenä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan katsovan asiaa tässä valossa. Hän tuntui etukäteen olevan vakuutettu siitä, että herra Dawson hyväksyisi hänet, ja istui aivan tyynesti avonaisen ikkunan ääressä nähtävästi tyytyväisenä hengittäen raikasta ilmaa. Muutamat ihmiset olisivat voineet pitää tätä tapaa hävyttömän rohkeuden todistuksena. Minä pyydän sanoa katsovani sopivammaksi kuvata se tavattomaksi mielenvoimaksi.

Sen sijaan, että olisi tullut luoksemme yläkertaan, kutsutti tohtori Dawson minut luoksensa alas. Minusta näytti tämä hieman kummalliselta, mutta rouva Rubelle ei näyttänyt siihen millään tavoin kiinnittävän huomiota. Minun mennessäni istui hän yhäti aivan tyynenä ikkunan ääressä ja nautti hiljaa maailmaa.

Herra Dawson odotti yksinään minua ruokailuhuoneessa.

"Minä haluaisin puhella kanssanne tästä uudesta sairaanhoitajattaresta, rouva Michelson", sanoi hän.

"Vai niin; mitä sitten, herra?"

"Hänethän on tänne tuonut tuon vanhan, lihavan ulkomaalaisen, joka aina tahtoo sotkeutua minun asioihini, rouva. Rouva Michelson — tuo vanha paksu mies on puoskari."

Tämä oli varsin sopimatonta. Luonnollisesti minä oikein loukkauduin. "Tiedättekö, herra", minä sanon, "että puhutte kreivistä?"

"Joutavia! Hän ei ole ensimmäinen puoskari, joka on kiinnittänyt kauniin liitteen nimeensä. He ovat kaikki tyyni kreivejä — koko kirottu joukkio!"

"Hän ei olisi sir Percival Glyden ystävä, herra, jollei hän olisi korkeimman ylimystön jäsen — se tahtoo sanoa — ei aivan yhtä hyvän kuin englantilaisen ylimystön."

"Hyvä, rouva Michelson, kutsukaa häntä, miksi Teitä miellyttää, mutta palatkaamme sairaanhoitajattareen. Minulla on jo muistutukseni häntä vastaan."

"Edes näkemättäkään häntä, herra."

"Vai niin, edes näkemättäkään häntä. Hän voi olla hyvä sairaanhoitajatar, mutta hän ei ole kuitenkaan se, jonka minä olisin hankkinut. Olen lausunut vastaväitteeni sir Percivalille, koska hän on talon herra. Hän sanoo, että vaikka minäkin olisin hankkinut hoitajattaren, olisi tämäkin ollut outo lontoolainen; hänen mielestään on tämä nainen pantava kokeelle, koskapa hänen vaimonsa täti on nähnyt vaivan tuodessaan hänet Lontoosta tänne. Se on oikein ja kohtuullista, enkä minä voi täydellä syyllä kieltää. Mutta minä olen myöntynyt sillä ehdolla, että hänen täytyy heti matkustaa tiehensä, jos minä saan jotakin aihetta olla hyväksymättä häntä. Lääkärinä on minulla oikeus tehdä sellainen ehto, ja sir Percival on suostunut siihen. Nyt tiedän minä, rouva Michelson, voivani luottaa Teihin ja pyydän sen vuoksi Teitä tarkkaan valvomaan rouva Rubellea ensi päivinä ja katsomaan, ett'ei hän anna sairaalle muita lääkkeitä kuin minun määräämiäni. Teidän ulkomaalainen kreivinne on valmis kuolemaan kärsimättömyydestä koettaakseen puoskaroimisparannuskeinojansa — magnetismia muun muassa — minun sairaaseeni, ja hänen rouvansa hankkima sairaanhoitajatar on kenties valmis avustamaan häntä. Ymmärrättehän minua? Hyvä, sitten menemme ylös. Minä tahdon sanoa hänelle pari sanaa ennenkun hän menee sairaan luo."

Rouva Rubelle huvittelihe vielä katsomalla ulos ikkunasta. Esitellessäni hänet tohtori Dawsonille, eivät tohtorin epäilevät silmäykset eivätkä tutkivat kysymykset näyttäneet vähintäkään hämmästyttävän häntä. Hän vastasi tohtorille tyynesti huonolla englannin kielellään, ja vaikka tohtori vakavasti koetti sotkea häntä, ei hän näyttänyt kumminkaan osoittavan mitään taitamattomuutta ammatissaan. Tämä aiheutui, kuten minä jo kerran ennen olen sanonut, varmaan hänen mielenmaltistaan eikä suinkaan hävyttömästä rohkeudesta.

Me menimme kaikki sairashuoneeseen.

Rouva Rubelle katsoi varsin tarkkaan sairasta, tervehti lady Glydeä, asetti muutamia pikku kapineita järjestykseen huoneessa ja istuutui sitten aivan hiljaa erääseen nurkkaan, kunnes häntä tarvittaisiin. Mylady näytti hämmästyneeltä ja levottomalta nähdessään oudon sairaanhoitajattaren. Ei kukaan puhunut, peljäten häiritsevänsä neiti Halcombea, joka vielä nukkui — paitsi tohtori, joka kuiskaten kysyi, millainen yö oli ollut. Minä vastasin hiljaa "aivan kuin ennenkin", ja sen jälkeen poistui herra Dawson. Lady Glyde seurasi häntä arvatakseni puhuakseen rouva Rubellesta. Mitä minuun tulee, olin minä varma, että tämä hiljainen ihminen saisi pitää paikkansa. Hän oli hyvin selvillä ja ymmärsi varsin varmasti ammattinsa. Sanalla sanoen minä itse olisin tuskin voinut täyttää paremmin paikkani sairasvuoteen ääressä.

Herra Dawsonin kehotukset uskollisesti muistaen tarkastin minä tuon tuostakin rouva Rubellea huolekkaasti kolmen tai neljän päivän aikana. Monta kertaa astuin minä sairashuoneeseen hiljaa ja huomaamatta, mutta en koskaan huomannut hänen työskentelevän tavalla, joka olisi herättänyt epäilyjä. Lady Glyde, joka valvoi häntä yhtä tarkkaan kuin minäkin, ei koskaan huomannut mitään muistuttamista häntä vastaan. En koskaan huomannut minä lääkepulloja otettavan pois; en koskaan hänen puhuvan sanaakaan kreivin kanssa. Hän hoiti neiti Halcombea kieltämättömällä huolella ja varovaisuudella. Sairasraukka heittelehti vuoroin horros-, vuoroin kuumekohtausten tilassa, joita yhä enemmän seurasi houraaminen. Rouva Rubelle ei koskaan häirinnyt eikä pelottanut häntä tässä tilassa odottamatta näyttäytymällä sairasvuoteen ääressä. Oikeutta kaikille! — olkootpa englantilaisia tai ulkomaalaisia ja minä annan rouva Rubellelle puolueettomasti sen kiitoksen, jonka hän ansaitsee. Hän oli huomattavan varovainen itseensä nähden ja liian varma ja piittaamaton niiden henkilöiden hänelle tarjoomista neuvoista, jotka hyvin ymmärsivät kaikkea, mikä kuuluu sairaanhoitoon. Näistä puutteista huolimatta oli hän hyvä sairaanhoitajatar eikä antanut enemmän lady Glydelle kuin tohtori Dawsonillekaan vähintäkään moittimisen aihetta.

Seuraava jonkinarvoinen tapahtuma oli, että kreivi matkusti pois lyhyeksi aikaa joidenkin Lontoossa toimitettavain asiain takia. Mikäli minä voin muistaa, matkusti hän neljäntenä päivänä rouva Rubellen tulon jälkeen ja ennen lähtöään puhui hän minun läsnäollessani varsin vakavasti lady Glyden kanssa neiti Halcombesta.

"Luottakaa herra Dawsoniin vielä muutamia päiviä, jos Teitä miellyttää", sanoi hän. "Mutta jollei siihen aikaan tapahdu parannusta, niin lähettäkää Lontoosta noutamaan lääkäri; tämän taitamattoman tohtorin täytyy mukautua neuvottelemaan hänen kanssaan. Suututettakoon kernaasti herra Dawson, jos neiti Halcombe siten voidaan pelastaa. Minä pyydän Teiltä tätä oikein vakavasti — minä annan kunniasanani, että se on välttämätöntä."

Herra kreivi puhui varsin liikutettuna ja osaaottavaisena. Mutta lady Glyde-raukka oli tullut niin äärettömän hermoheikoksi, että hän todellakin näytti pelkäävän kreiviä. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja antoi kreivin ottaa jäähyväiset lausumatta sanaakaan hänelle. Kun kreivi oli poissa, kääntyi hän minuun sanoen: "Ah, rouva Michelson, minä olen aivan murtunut levottomuuden vuoksi sisareni takia, eikä minulla ole ainoatakaan ystävää, joka voisi neuvoa minua! Luuletteko Te tohtori Dawsonin erehtyvän? Hän sanoi itse minulle tänä aamuna, ett'ei mitään vaaraa ole enää ja ett'ei hän tarvitse neuvotella kenenkään lääkärin kanssa."

"Huolimatta kaikesta kunnioituksesta tohtori Dawsonia kohtaan", vastasin minä, "seuraisin minä kyllä myladyn sijassa herra kreivin neuvoa."

Lady Glyde kääntyi nopeasti pois minusta silmäten epätoivoisesti, minkä syytä minä en voi ymmärtää.

" Hänen neuvoaan!" toisti hän itsekseen. "Jumala varjelkoon meitä — hänen neuvoaan!"

Muistaakseni oli kreivi poissa viikon.

Sir Percival näytti monessa suhteessa kaipaavan pois matkustanutta ystäväänsä ja oli sitäpaitsi, mikäli minusta näytti, varsin alakuloinen ja muuttunut kaiken sairauden ja surun johdosta, joka talossa vallitsi. Joskus oli hän niin levoton, ett'en minä voinut olla huomaamatta sitä — hän tuli ja meni ja vaelsi edestakaisin levotonna ja rauhatonna pihalla ja huoneissa. Hänen kysymyksensä neiti Halcombesta ja rouvastaan — jonka heikontunut terveys näytti häntä kovin huolettavan — todistivat mitä suurinta osanottoa. Minä uskon, että hänen sydämmensä oli kovin nöyrtynyt. Jos hänellä olisi ollut joku pappi-ystävä, joka — kuten esimerkiksi minun autuas mieheni — olisi ollut hänen läheisyydessään tänä aikana, olisi ilahduttava, siveellinen parannus voinut tapahtua sir Percivalissa. Harvoin olen minä pettynyt tässä suhteessa, kun se kokemus, jonka minä olen saanut onnellisessa avioliitossani, ohjaa arvosteluani kaikissa sellaisissa kysymyksissä.

Rouva kreivitär, joka nyt oli ainoa henkilö, minkä seuraa sir Percival olisi voinut hakea, ei välittänyt hänestä vähääkään, kuten minusta näytti — tai kenties ei sir Percival piitannut ollenkaan kreivittärestä. Olisi melkein ollut valmis uskomaan, että he nyt suorastaan väittelivät toisiansa jäätyänsä kahden olemaan. Näin ei ollut luonnollisesti asian laita; mutta kumminkin kävi niin, että kreivitär aina söi päivällisensä murkinalla ja tuli sitten yläkertaan, vaikka rouva Rubelle nyt oli ottanut huolekseen kaiken sen sairaanhoidon, mikä kreivittärellä ennen oli ollut vastuullaan. Sir Percival söi päivällistä aivan yksin, ja minä kuulin pöydänkattaja Williamin sanovan, että hänen isäntänsä nautti puolet vähemmän ruokaa, mutta puolet enemmän juomatavaroita. Minä en pannut mitään huomiota niin hävyttömään palvelijan tekemään huomautukseen. Nuhtelin häntä silloin ja toivon, että hän ymmärtää sen toistamisen nyt uudistetuksi paheksumiseksi.

Seuraavina päivinä näytti meistä kaikista neiti Halcomben tila paranevan jossain määrin. Meidän luottamuksemme tohtori Dawsoniin elpyi taasen. Hän näytti olevan varsin varma ja vakuutti lady Glydelle tämän puhuessa hänen kanssaan asiasta, että hän itse ehdottaisi lähettämään noutamaan lääkäriä samana hetkenä, kuin hän tuntisi vähintäkään epäröivänsä tai olevansa levoton.

Ainoa, joka ei näyttänyt tahtovan antaa rauhoittaa itsensä, oli kreivitär. Hän sanoi minulle yksityisesti, ett'ei hän voinut luottaa vain herra Dawsonin vakuutuksiin, ja hän levottomasti odotti kuulla miehensä ajatuksia, kun häntä kolmen päivän kuluessa odotettiin takaisin. Kreivi ja kreivitär kirjoittivat toisilleen säännöllisesti joka aamu kreivin poissa ollessa. He olivat tässä kuten kaikissa muissakin suhteessa aviopuolisojen perikuvia.

Kolmannen päivän iltana näytti minusta neiti Halcombessa tapahtuvan sellainen muutos, joka vakavasti huoletti minua. Rouva Rubelle huomasi sen myöskin. Me emme puhuneet mitään siitä lady Glydelle, joka valvonnasta lopen väsyneenä oli nukkunut eteishuoneen sohvalle.

Herra Dawson tuli illalla tavallista myöhempään. Niin pian kun hän oli silmännyt sairaaseen, muuttui hänen kasvojensa ilme kokonaan. Hän koetti salata sen, mutta näytti samalla kertaa neuvottomalta ja levottomalta. Lähetti toimitettiin heti hänen kotiinsa hakemaan hänen lääkearkkuansa, muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdyttiin sairashuoneessa tartuntaa vastaan, ja hän käski itse järjestää hänelle vuoteen kuntoon huoneessa. "Onko kuume tullut tarttuvaksi?" kysyin minä. "Pelkään sitä", vastasi hän, "huomenna saamme nähdä."

Herra Dawsonin määräyksen mukaan ei lady Glydelle ilmoitettu, että hänen sisarensa oli tullut huonommaksi. Myladya kielsi hän varmasti, tämän heikon terveyden takia, olemasta sairashuoneessa tänä yönä. Lady Glyde koetti vastustaa — oli surullista nähdä häntä — mutta herra Dawsonilla oli valtansa lääkärinä ja hän sai tahtonsa noudatetuksi.

Huomispäivänä klo 11 matkusti palvelija Lontooseen mukanaan kirje eräälle siellä olevalle lääkärille ja käskyllä tuoda uusi lääkäri mukanaan ensimmäisellä palaavalla junalla. Puoli tuntia lähetin lähdön jälkeen tuli kreivi takaisin Blackwater-Parkiin.

Kreivitär toi hänet omalla vastuullaan katsomaan sairasta. Minä en voinut huomata mitään sopimatonta siinä. Herra kreivi oli nainut mies; hän oli kyllin vanha voidakseen olla neiti Halcomben isä ja katsoi häntä läheisen sukulaisen, lady Glyden tädin läsnä-ollessa. Herra Dawson intti kumminkin sitä vastaan, että hän tuli huoneeseen, mutta minä voin selvästi nähdä tohtorin itsensä olevan liian levottoman tässä tilaisuudessa tehdäkseen vakavampaa vastarintaa.

Sairas ei tuntenut nyt ketään hänen ympärillään olevista henkilöistä. Hän näytti katsovan ystäviä vihamiehiksi. Kun kreivi lähestyi hänen vuodettaan, kiintyivät hänen silmäyksensä, jotka tähän asti olivat harhailleet sinne ja tänne huoneessa, sellaisella kauhun ihmeellä häneen, ett'en koskaan elämäni aikana unhota sitä. Kreivi istuutui hänen viereensä, kuunteli hänen valtimoaan, kosketti hänen ohimoitaan; katsoi varsin tarkkaavasti häntä ja kääntyi sitten tohtorin puoleen sellainen vihan ja halveksumisen ilme kasvoillaan, että sanat kuolivat herra Dawsonin huulille ja hän seisoi hetken kalpeana harmista ja kauhusta — niin, todellakin, kalpeana ja aivan neuvotonna.

Herra kreivi katsoi minuun.

"Milloin tapahtui tämä muutos?" kysyi hän.

Minä sanoin hänelle, ajan.

"Onko lady Glyde sen jälkeen ollut huoneessa?"

Minä vastasin kieltävästi. Tohtori oli lujasti kieltänyt häntä tulemasta eilisiltana ja oli tänään aamulla uudistanut tämän kieltonsa.

"Oletteko Te ja rouva Rubelle saanut tietää tapahtuneen onnettomuuden koko laajuudessaan?" — oli hänen seuraava kysymyksensä.

"Me olemme saaneet tietää", vastasin minä, "tautia pidettävän tarttuvana" — hän keskeytti minut, ennenkuin ehdin sanoa enempää.

"Se on lavantautia", sanoi hän.

Sen lyhyen hetkisen kuluessa, jonka tämä puhelu! kesti, oli herra Dawson jälleen toipunut ja puhutteli nyt kreiviä tavallisella pelottomuudellaan.

"Se ei ole lavantautia", lausui hän jonkunlaisella voimalla äänessään. "Minä panen vastalauseeni tätä tuppautumista vastaan toimintaani, herra. Ei kellään ole oikeutta tehdä täällä mitään kysymyksiä paitsi minulla. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni parhaan ymmärrykseni mukaan —"

Kreivi keskeytti hänet — ei sanoin, vaan viittaamalla vain sairasvuoteeseen. Tohtori Dawson näytti tuntevan tämän hänen itsepuolustusoikeutensa äänettömän kieltämisen koko katkeruuden ja suuttui nähtävästi yhä enemmän.

"Minä sanon tehneeni velvollisuuteni", vastasi hän. "Lääkäriä on lähetetty Lontoosta hakemaan. Hänen kanssaan tahdon minä neuvotella tämän kuumeen laadusta, mutta en kenenkään muun kanssa. Minä vaadin, että Te poistutte tästä huoneesta."

"Minä astuin tänne, herra, innostuksesta ihmisyyden pyhään asiaan", sanoi kreivi. "Samasta syystä palaan minä takaisinkin, jos lääkäri viipyy tulemasta tänne. Minä sanon vielä kerran, että kuume on muuttunut lavantaudiksi ja että Te olette menettelynne takia vastuunalainen tästä valitettavasta muutoksesta. Jos onneton, nuori nainen kuolee, todistan minä tuomioistuimen edessä, että Teidän taitamattomuutenne ja itsepäisyytenne oli syynä hänen kuolemaansa."

Ennenkun herra Dawson voi vastata, ennenkun kreivi ehti mennä, avattiin eteishuoneen ovi, ja me näimme lady Glyden seisovan kynnyksellä.

"Minun täytyy, minä tahdon tulla sisään", sanoi hän tavattoman varmasti.

Sen sijaan, että olisi estänyt häntä poistui kreivi huoneesta ja jätti tien hänelle vapaaksi tulla. Kaikissa muissa tilaisuuksissa oli hän viimeinen unhottamaan, mitä piti tehdä; tällä hämmästyksen hetkellä oli hän nähtävästi unhottanut myladya uhkaavan vaaran ja kuinka tärkeätä oli koettaa saada häntä pitämään huolta itsestään.

Kummastuksekseni osoitti tohtori Dawson paljon enemmän mielenmalttia. Hän ehkäisi lady Glyden ensi askeleella, jonka hän otti sairasvuodetta kohden. "Olen sydämmestäni pahoillani, todellakin kovin ikävissäni", sanoi hän — "mutta minä pelkään, että tauti on tarttuva. Kunnes minä olen varma tässä suhteessa, täytyy minun vaatia, ett'ette tule tänne, mylady."

Lady Glyde horjui hetkisen — äkkiä vaipuivat hänen kätensä alas, ja hän kaatui lattialle. Hän oli menettänyt tajuntansa. Kreivitär ja minä otimme hänet vastaan tohtorilta ja saatoimme hänen omaan huoneeseensa. Kreivi kulki edellämme ja viipyi ulkokäytävässä, kunnes minä palasin ja ilmoitin hänelle saaneemme lady Glyden jälleen tajuihinsa.

Minä menin taas tohtorin luo sanoakseni hänelle lady Glyden puolesta, että hän heti toivoi saavansa puhua tohtorin kanssa. Tohtori kiiruhti heti täyttämään hänen toivomustaan ja rauhoittamaan häntä ilmoittamalla, että lääkäriä odotettiin joka hetki. Ne tunnit, jotka kuluivat hänen tuloonsa, olivat kuitenkin varsin pitkät. Sir Percival ja kreivi olivat molemmat alakerrassa ja lähettivät vähän väliä kysymään neiti Halcomben tilaa. Vihdoinkin tuli meidän suureksi lohdutukseksemme odotettu lääkäri kello 5 ja 6 välillä iltapäivällä.

Hän oli nuorenpuoleinen mies, varsin vakava ja varsin varma. Mitä hän ajatteli edellisestä hoidosta, en minä voi sanoa, mutta minusta näytti omituiselta, että hän kyseli paljon enemmän minulta ja rouva Rubellelta kuin herra Dawsonilta ja ett'ei hän näyttänyt juuri erikoisella harrastuksella kuuntelevan, mitä tämä sanoi, tarkastaessaan huolellisesti hänen sairastaan. Huomioitteni johdosta aloin minä uskoa kreivin olleen oikeassa tautia koskevissa lausunnoissaan alusta asti, ja minun epäilyni varmistuivat herra Dawsonin esitettyä sen tärkeän kysymyksen, jonka selville saamiseksi Lontoon lääkäri juuri oli kutsuttu.

"Mitä Te ajattelette sairaudesta?" kysyi hän.

"Lavantauti", vastasi lääkäri. "Epäilemättä lavantauti."

Vaitelias rouva Rubelle pani laihat, ruskeat kätensä ristiin ja katsoi minuun merkitsevästi hymyillen. Kreivi itse olisi tuskin tullut tyytyväisemmäksi, jos hän olisi ollut läsnä ja kuullut tämän lausuntonsa vahvistuksen.

Sitten vieras lääkäri oli antanut meille muutamia hyödyllisiä määräyksiä sairaan hoitoon nähden ja maininnut tulevansa takaisin viiden päivän kuluttua, seurasi hän tohtori Dawsonia yksityiseen neuvotteluun. Hän ei tahtonut lausua mitään siitä, voidaanko neiti Halcombe mahdollisesti pelastaa; hän sanoi olevan mahdotonta ennustaa taudin ollessa tässä vaiheessa mitään sen kulusta.

Nuo viisi päivää kuluivat suuren levottomuuden vallitessa.

Kreivitär Fosco ja minä valvoimme vuorottain rouva Rubellen avuksi. Neiti Halcomben tila paheni pahenemistaan ja vaati mitä suurinta huolta ja tarkkaavaisuutta. Se oli sanomattoman vaikea aika. Lady Glyde, jonka voimia herra Dawsonin vakuutuksen mukaan ylläpiti hänen tuskainen levottomuutensa sisarestaan, voimistui aivan uskottoman nopeasti ja osoitti sellaista voimaa ja päättäväisyyttä, jota minä en olisi koskaan voinut uskoa hänen osoittavan. Hän vaati saada tulla sairashuoneeseen kaksi tai kolme kertaa päivässä katsomaan neiti Halcombea, jota vastoin hän lupasi olla menemättä aivan vuoteen ääreen, jos tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä. Herra Dawson myöntyi varsin vastenmielisesti, mutta minä luulen hänen katsoneen turhaksi vastustaa häntä. Hän oli siis huoneessa joka päivä ja piti uskollisesti lupauksensa. Minä kärsin niin paljon nähdessäni hänen levottomuuttaan — koska se muistutti, mitä minä itse olin tuntenut mieheni viime sairauden aikana — että minä rukoilen, ett'en kauempaa tarvitse käsitellä tätä ainetta. Sitä mieluisampaa on minun sanoa, ett'ei mitään uusia riitaisuuksia ilmennyt tohtorin ja kreivi Foscon välillä. Viimemainittu tiedusteli sairaan tilaa lähetin kautta ja pysyi itse alituiseen alakerrassa sir Percivalin luona.

Viidentenä päivänä tuli lääkäri taas ja antoi meille hieman toivoa. Hän sanoi kymmenennen päivän lavantaudin puhkeamisesta luultavasti tulevan olemaan ratkaisevan taudin kululle ja lausui aikovansa saapua siihen aikaan. Nämä viisi päivää kuluivat samoinkuin edellisetkin — lukuunottamatta, että kreivi taas eräänä aamuna matkusti Lontooseen ja palasi takaisin samana iltana.

Kymmenentenä päivänä vapautti lempeä sallimus meidät enimmästä tuskasta ja epävarmuudesta. Lääkäri selitti nyt varmasti, ett'ei neiti Halcombella ollut vaaraa. "Hän ei tarvitse mitään lääkäriä enää — hän kaipaa tästä lähtien vain hyvää ja huolellista hoitoa ja sitä minä huomaan hänellä olevan." Nämä olivat hänen omat sanansa. Tänä iltana luin minä mieheni kauniin saarnan "Palautuneesta terveydestä" lohdutetumpana, kuin minä muistan ennen kokeneeni.

Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nämä hyvät uutiset tekivät aivan liian voimakkaan vaikutuksen lady Glydeen. Hän oli liian voimaton kestääkseen tätä kovaa mielenliikutusta ja parin päivän kuluttua tuli hän sellaiseen voimattomuuden tilaan, että hänen täytyi pysyä huoneessaan. Lepo ja rauha sekä sittemmin olopaikan muutos olivat tohtori Dawsonin mielestä parhaat keinot hänen terveytensä palauttamiseksi. Onni oli, ett'ei hänen tilansa ollut sitä pahempi, sillä samana päivänä, kun hän oli pakotettu jäämään huoneeseensa, oli kreivillä ja tohtorilla uusi sananvaihto ja tällä kertaa niin vakava, että herra Dawson poistui talosta.

Minä en ollut läsnä tässä kohtauksessa, mutta minä tiedän, että kiistan aiheena oli, mikä ruokajärjestys olisi neiti Halcombelle välttämätön voimien palauttamiseksi kuumeen jälkeen. Herra Dawson, joka nyt, kun hänen hoidokkaallaan ei ollut enää vaaraa, vähemmän kuin koskaan ennen näytti olevan halukas sallimaan tarpeetonta sekautumista, oli itsepäinen, ja kreivi — minä en ymmärrä miksi — kadotti kaiken sen itsehillintänsä, jonka hän niin viisaasti oli säilyttänyt edellisissä tilaisuuksissa ja suututti tohtorin useita eri kertoja nuhtelemalla häntä erehdyksestä, kun oli päästänyt kuumeen siirtymään lavantaudiksi. Onneton riita päättyi siten, että herra Dawson vetosi sir Percivaliin ja — sittenkun hän ilman erikoista vaaraa voi jättää neiti Halcomben — uhkasi lopettaa tyyten käyntinsä Blackwater-Parkissa, jollei kreivi tästä hetkestä lakkaisi sekautumasta asioihin, jotka vain kuuluvat tohtorille.

Sir Percivalin vastaus, vaikka ei suorastaan epäkohtelias, pahensi vain asiaa; herra Dawson oli sen jälkeen matkustanut tiehensä äärimmäiseen asti suuttuneena kreivi Foscon kohtelusta häntä kohtaan ja huomispäivänä lähetti hän laskunsa.

Me olimme siis nyt aivan ilman lääkärinhoitoa. Mutta vaikkapa se ei juuri ollut tarpeenkaan — koska neiti Halcombe tarvitsi vain huolellista hoitoa — olisin minä kumminkin, jos minun neuvoani olisi pyydetty, järjestyksen vuoksi hankkinut toisen lääkärin.

Sir Percival ei kumminkaan näyttänyt katsovan asiaa samassa valossa. Hän sanoi olevan ajan hankkia lääkäri vasta silloin, jos neiti Halcombe osoittaisi huonontumisen oireita. Muulloin olisi meillä aina kreivi, jolta voisi kysyä neuvoa vähemmissä vaikeuksissa. Eikä meidän pitäisi tarpeettomasti saattaa rauhattomaksi sairastamme hänen nykyisessä heikossa ja hermostuneessa tilassaan tuomalla vierasta hänen sairasvuoteensa ääreen. Näissä epäilyksissä oli tosin paljon järkeä, mutta minä en kumminkaan voinut olla tuntematta jonkunlaista levottomuutta. En minä ollut oikein tyytyväinen siihenkään, että me salaisimme tohtorin poistumisen lady Glydeltä. Tosin teimme me hyväntahtoisuudesta tämän salaamisen, sillä hänen tilansa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut kestää mitään uutta levottomuutta. Mutta se oli kumminkin petos ja sellaisenaan minun periaatteisen rouvashenkilön menettelyksi lievimmin sanoen kaksimielinen menettely.

Toinen, aivan kummastuttava tapahtuma, joka sattui samana päivänä, lisäsi suuressa määrässä sitä kiusaavaa levottomuutta, joka nyt painoi mieltäni.

Minä sain kutsun saapua sir Percivalin luo kirjastoon. Kun minä tulin huoneeseen, oli kreivikin siellä, mutta nousi heti ylös ja jätti meidät kahden. Sir Percival pyysi minua ystävällisesti istuutumaan ja puhutteli minua sitten seuraavasti:

"Haluan puhua kanssanne, rouva Michelson, asiasta, jonka minä jo joku aika sitten olen päättänyt ja josta minä olisin jo aikaisemmin ilmoittanut Teille, ellei täällä olisi ollut niin paljon sairautta ja levottomuutta. Muutamin sanoin lausuttuna minä aion hajottaa koko talouteni täällä — vaikka minä luonnollisesti toivon, että Te pysytte paikallanne. Niin pian kun lady Glyde ja neiti Halcombe voivat lähteä matkalle, täytyy heidän muuttaa olinpaikkaa. Ystäväni, kreivi ja kreivitär Fosco, lähtevät luotamme jo sitä ennen asettuakseen Lontoon läheisyyteen asumaan. Ja minulla on omat syyni olla vastaanottamatta useampia vieraita, vaan sen sijaan hoitaa taloutta niin tarkkaan kuin mahdollista. Minä en sano tätä moitteena Teitä vastaan mutta minun talouteni maksaa täällä liian paljon. Minä aion, sanalla sanoen, myydä kaikki hevoset ja kerrallaan päästää palveluksestani kaikki palvelusväkeni. Kuten tiedätte, en minä koskaan tee asiaa puoliksi ja tähän aikaan huomenna ajattelen minä talostani poistuneen joukon tarpeettomia palvelijoita."

Minä kuuntelin hänen sanojaan aivan liikkumatta kummastuksesta.

"Onko Teidän tarkoituksenne, sir Percival, että minun Pitää erottaa kaikki palvelusväki antamatta heille tavallista kuukauden irtisanomista?" kysyn minä.

"Niin, juuri sitä tarkoitan minä. Ennen kuukauden loppua olemme me luultavasti kaikki poissa, eikä minua haluta jättää kaikkea väkeä tänne laiskuuteen ja toimettomuuteen."

"Kuka vastaa ruuanlaitosta, sir Percival, Teidän vielä täällä ollessanne?"

"Margaret Porcher voi laittaa ruokaa — pitäkää hänet. Mitäpä tarvitsen minä keittäjätärtä, kun minä en aio antaa mitään päivällisiä?"

"Mainitsemanne nainen on taitamattomin koko palvelusväestä, sir Percival —."

"Pitäkää hänet, sanon minä, ja ottakaa tänne jokin henkilö kylästä, joka voi pestä ja kirkastaa astioita — ja jonka ei tarvitse asua täällä. Jokapäiväiset menoni täytyy ja tulevat heti vähennettäviksi. Minä en ole halunnut puhua Teidän kanssanne kuullakseni joitakin vastaväitteitä, rouva Michelson, vaan ilmoittaakseni Teille sen taloussuunnitelman, jonka minä tahdon toimeenpanna. Erottakaa koko laiskurijoukko huomenna, paitsi Margaret Porcher. Hän on vahva kuin hevonen — me annammekin hänen tehdä työtä kuin hevonen."

"Suokaa anteeksi, jos minä huomautan Teille, sir Percival, että jos palvelusväki muuttaa huomenna, niin täytyy heidän saada kuukauden palkka korvaukseksi kuukauden irtisanomisesta."

"Olkoon menneeksi! Kuukauden palkka on aina voitto kuukauden tuhlaamista ja mässäämistä vastaan palvelusväen pöydässä."

Tämä viimeinen muistutus sisälsi mitä suututtavimman moitteen minun taloudenhoidostani. Minulla oli tarpeeksi kunnioitusta itseäni kohtaan ollakseni puolustautumatta niin halpamielistä syytöstä vastaan. Kristillinen osanottoni neiti Halcomben ja lady Glyden turvatonta asemaa kohtaan ja ajatus niistä vakavista vastenmielisyyksistä, jotka minun nopea lähtöni voisi vaikuttaa heille, oli ainoa, mikä voi ehkäistä minua sanomasta irti tointani heti samana hetkenä. Minä nousin paikalla seisoalleni. Olisin alentunut omissa silmissäni, jos minä olisin antanut keskustelun jatkua kauemmin.

"Tämän viime huomautuksen jälkeen, sir Percival, ei minulla ole enempää puhumista. Teidän käskyjänne noudatetaan." Näin sanottuani kumarsin minä kylmästi ja kunnioittavasti ja poistuin huoneesta.

Huomispäivänä muutti koko palvelusväki. Sir Percival erotti itse palvelijat ja sen osan väkeä, joka hoiti tallitoimia lähetti hän viemään kaikki hevoset, yhtä lukuunottamatta, Lontooseen. Palvelijakunnasta oli nyt vain jäljellä minä, Margaret Porcher ja puutarhamestari, jolla oli oma asuntonsa ja joka nyt sai omalla vastuullaan hoitaa sitä ainoaa hevosta, mikä vielä oli tallissa.

Taloudenhoidon ollessa tässä kummallisessa ja hyljätyssä kunnossa — emäntäni sairastaessa ja neiti Halcomben ollessa avuttomana kuin lapsi ja ilman lääkärinhoitoa — ei ollut ihme, että rohkeuteni aleni ja että minä vaivoin voin säilyttää tavallisen malttini. Mieleni oli kovin alakuloinen. Minä toivoin, että molemmat sairasraukat olisivat terveet jälleen, ja että minä olisin kaukana Blackwater-Parkista.

II.

Seuraava tapaus, jolla oli jotakin merkitystä, oli niin kummallinen, että se olisi voinut herättää taikauskoista Pelkoa minussa, ellei minun sydämmeni lujien periaatteiden takia olisi karaistunut sellaista pakanallista erehdystä vastaan. Kiusaavaa tunnetta, että kaikki ei ollut oikein perheessä, joka oli herättänyt minussa toiveen saada poistua Blackwater-Parkista, seurasi heti merkillistä kyllä minun lähtöni pois talosta. On kyllä totta, että se oli lyhemmäksi aikaa, mutta tämä sattuma ei ollut minun ajatukseni mukaan sen vuoksi vähemmin huomattava.

Minun lähtöni tapahtui seuraavasti:

Pari päivää palvelusväen lähdettyä talosta kutsui sir Percival minun uudelleen puheillensa. Se ansaitsematon moite, jonka hän langetti minun taloudenhoitotavastani, ei ehkäissyt minua — minä sanon sen mielihyvällä — palkitsemasta pahaa hyvällä, mikäli se oli minun voimissani, noudattamalla mahdollisimman kiireesti kutsumusta. Minun täytyi taistella syntistä luontoani, tätä kaikkien vihollista vastaan, ennenkun voin voittaa tunteeni, mutta tottunut kun olin itseni hillitsemään, tein minä kumminkin uhrauksen.

Huoneeseen tultuani istuivat taasen sir Percival ja kreivi siellä. Tällä kertaa jäi herra kreivi paikoilleen koko keskustelun ajaksi ja auttoi väliin selittämällä sir Percivalin tarkoitusta.

Asia, johon he nyt tahtoivat kiinnittää huomiotani, oli se terveellinen ilman ja olinpaikan muutos, jota me kaikki toivoimme neiti Halcomben ja lady Glyden voivan päästä nauttimaan. Sir Percival mainitsi, että molemmat luultavasti viettäisivät syksyn Limmeridge-Housessa herra Fredrik Fairlien tekemän pyynnön johdosta; mutta ennenkun he matkustaisivat sinne, oli hänen vakuutuksensa ja myöskin kreivi Foscon, joka tässä puuttui puheeseen ja jatkoi sitä loppuun saakka, että heille olisi varsin hyödyllistä oleskella ensin lyhyt aika Torquayn terveellisessä ilmastossa. Olisi siis välttämätöntä saada siellä huoneet kaikkine mukavuuksineen ja hauskuuksineen, joita he tarvitsivat; mutta oli vaikeata huomata ymmärtävä ja kokenut henkilö, joka voisi valita sopivan asunnon. Tässä pulassa pyysi kreivi sir Percivalin puolesta saada kysyä minulta, enkö minä, auttaakseni naisia, tahtoisi matkustaa Torquayhin järjestämään asiaa.

Oli mahdotonta minun asemassani olevalle henkilölle vastata kieltävästi tällä tavoin esitettyyn ehdotukseen.

Minä uskalsin vain lausua muutamia sanoja siitä, kuinka vaikeata minun oli poistua Blackwater-Parkista, kun koko palvelusväki oli erotettu, lukuunottamatta Margaret Porcheria. Sir Percival ja kreivi selittivät kumminkin, että he tahtoivat mukautua kaikkiin sairaiden takia koituviin vaikeuksiin. Siihen uskalsin minä kunnioittavasti huomauttaa, että kirjoitettaisiin jollekin Torquayssa olevalle asiamiehelle; mutta minulle sanottiin olevan varomatonta ottaa huoneita edeltäkäsin näkemättä. Minulle ilmoitettiin myöskin, ett'ei kreivitär, joka muutoin itse olisi halunnut matkustaa Devonshireen, voinut lady Glyden nykyisen tilan takia lähteä veljentyttärensä luota, ja että sir Percivalilla ja kreivillä oli yhteisiä asioita, jotka pakottivat heitä jäämään Blackwater-Parkiin. Osotettiin minulle, sanalla sanoen, varsin selvään, että, jollen minä ottanut tätä tehtävää, ei ollut, ketään muutakaan, jolle se olisi voitu antaa. Sellaisissa olosuhteissa voin minä vain ilmoittaa sir Percivalille, että neiti Halcombe ja lady Glyde saivat määrätä minulle tämän tehtävän.

Sovittiin siten, että minä matkustaisin huomisaamuna, viipyisin pari päivää Torquayssa ja palaisin kotiin niin pian kun voisin. Kreiviltä sain minä tiedon, millainen asunnon pitäisi olla, ja sir Percivalilta, mitä sen pitäisi maksaa.

Oma ajatukseni, lukiessani läpi saamiani määräyksiä, oli se, ett'ei mitään sellaista asuntoa, kuin tässä vaaditaan, ollut saatavana mistään Englannin kylpypaikasta, ja että, jos sellainen mahdollisesti olisi saatavana, sitä ei ainakaan saataisi siitä hinnasta, mikä tässä oli määrätty. Minä tein viittauksen näistä kahdesta vaikeudesta, mutta sir Percival ei sitä pitänyt mahdottomana. Minun ei sopinut siis enempää epäillä asiaa. Minä en puhunut enää mitään, mutta itsekseni olin minä vakuutettu, että asia, jonka takia minut lähetettiin pois, oli niin vaikea, että jo edeltäkäsin tiesi, ett'ei mitään voinut toivoa.

Ennen matkustamistani halusin minä tietää, että neiti Halcomben tila edelleen parani.

Hänen kasvoillaan oli niin vaivaava levottomuuden ilme, että minä pelkäsin, ett'ei hänen mielensä ollut rauhallinen. Mutta voimat lisääntyivät nopeammin kuin minä olin uskaltanut toivoa, ja hän kykeni nyt lähettämään ystävälliset tervehdykset lady Glydelle ilmoittaen, että hän nyt voi paremmin, ja pyytäen, ett'ei mylady vain liian aikaiseen ponnistaisi voimiansa. Minä jätin hänet rouva Rubellen hoitoon, joka yhäti oli yhtä vieras kuin alussakin. Kun minä koputin lady Glyden ovelle ennen menoani, ilmoitettiin minulle, että hän vieläkin oli yhtä heikko ja arka. Tämän sanoi minulle kreivitär, joka nyt piti hänelle seuraa. Sir Percival ja kreivi kulkivat pitkin tietä, kun minä ajoin pois. Minä tervehdin heitä jäähyväisiksi ja poistuin siten talosta, jossa nyt ei ollut ketään muuta palvelijaa kuin Margaret Porcher.

Jokaisen täytyy huomata, minkä minä jo aikaa sitten olen huomannut, että nämä olosuhteet olivat enemmän kuin omituisia — ne olivat epäiltäviä. Minun täytyy kumminkin vielä toistaa, että minun riippuvassa asemassani oli mahdotonta menetellä toisin, kuin menettelin.

Asiani Torquayssa kävi aivan siten, kuin olin ennustanutkin. Mitään sellaista asuntoa, kuin olin saanut tehtäväkseni hankkia, ei ollut paikkakunnalla saatavana, ja määrätty hinta oli sitä paitsi liian alhainen, jos minä olisin voinutkin löytää, mitä hain. Palasin siis Blackwater-Parkiin ja kerroin sir Percivalille, joka kohtasi minut portilla, että matkani oli aivan turha. Hän näytti ajattelevan liian paljon muita asioita ottaakseen huomioonsa minun ilmoitustani, ja ensimmäiset sanansa ilmaisivat minulle että toinen tärkeä muutos oli tapahtunut talossa lyhyellä poissa-oloajallani.

Kreivi ja kreivitär Fosco olivat lähteneet Blackwater-Parkista uuteen St Johns-Woodissa olevaan asuntoonsa.

Tämän pikaisen lähdön syytä en saanut tietää — en muuta kuin sen, että kreivi oli lähettänyt ystävällisimmät tervehdyksensä minulle. Kun minä uskalsin kysyä sir Percivalilta, oliko lady Glydellä joku toinen hoitaja kreivittären lähdettyä, vastasi hän, että Margaret Porcher oli hoitanut ja että erästä naista kylästä oli lähetetty hakemaan pitämään huolta hänen toimestaan keittiössä.

Tämä vastaus oikein pelotti minua — olihan sopimatonta antaa keittiöpiian olla lady Glyden seurana ja kamarineitona. Menin heti ylös ja kohtasin Margaretin makuuhuoneiden edessä olevassa käytävässä. Hänen apuaan ei luonnollisesti ollut kyllin tarvittu, koska hänen emäntänsä tänä aamuna tunsi kyllin toipuneensa noustakseen vuoteesta. Sen jälkeen kysyin minä neiti Halcomben tilaa, mutta sain vihaisen ja epäselvän vastauksen, josta en tullut entistä viisaammaksi. Minä en huolinut toistaa kysymystä, koska minä siten vain olisin saanut nenäkkään vastauksen. Joka tapauksessa oli sopivampaa minun paikallani olevalle rouvashenkilölle mennä suoraan lady Glyden luo.

Minä tapasin myladyn epäilemättä paljon parempana kuin lähtiessäni. Ollen vielä varsin heikko ja hermostunut, kykeni hän kumminkin nousemaan ylös ilman apua ja kävelemään verkalleen huoneessa ilman pahempia seurauksia kuin lievä väsymys. Hän oli nyt aamulla ollut hieman levoton neiti Halcomben takia, josta kukaan ei ollut antanut hänelle tietoja. Minusta näytti, että rouva Rubelle osoitti tässä moitittavaa huomaavaisuuden puutetta; minä en sanonut kumminkaan mitään ja jäin lady Glyden luo auttaakseni häntä pukeutumaan. Kun hän oli valmis, menimme me yhdessä kohtaamaan neiti Halcombea.

Tultuamme käytävään pysähdyimme me nähdessämme sir Percivalin. Minusta näytti aivan siltä, että hän olisi ollut siellä tarkoituksessa tavata meitä.

"Mihin sinä aiot?" kysyi hän lady Glydeltä.

"Marianin huoneeseen", vastasi hän.

"Säästää sinulta tarpeettoman vaivan," jatkoi sir Percival, "jos sanon sinulle, ett'et sinä tapaa häntä siellä."

"Eikö hän ole siellä?"

"Ei. Hän matkusti eilisaamuna Foscon ja hänen rouvansa kanssa."

Lady Glyde ei ollut kyllin vahva kestämään tätä hämmästyttävää ja varsin kummallista ilmoitusta. Hän tuli kuolonkalpeaksi, nojasi seinää vasten ja katsoi mieheensä aivan ääneti.

Minä hämmästyin itse niin, että tuskin tiesin, mitä sanoa. Kysyin sir Percivalilta, tarkoittiko hän todellakin, että neiti Halcombe oli lähtenyt pois Blackwater-Parkista?

"Niin, juuri sitä tarkoitan", vastasi hän.

"Niin heikkona, sir Percival! Ja lausumatta sanaakaan lady Glydelle!"

Ennenkun sir Percival ennätti vastata, toipui mylady hieman.

"Se on mahdotonta!" huudahti hän korkealla, peljästyneellä äänellä ja astui pari askelta eteenpäin käytävässä. "Missä oli tohtori? Missä oli herra Dawson, kun Marian matkusti?"

"Herra Dawsonia ei tarvittu enempää eikä hän ollut täällä", sanoi sir Percival. "Hän poistui Blackwater-Parkista omasta tahdostaan, mikä hyvin osoittaa, että neiti Halcombe oli kyllin voimissaan matkustaakseen. Mitä sinä tuijotat minuun?! Ellet sinä usko hänen olevan poissa, niin katso itse. Avaa hänen huoneensa ovi ja kaikkien muidenkin, jos sinua huvittaa."

Lady Glyde seurasi hänen neuvoaan, ja minä kuljin hänen matkassaan. Ei ketään ollut neiti Halcomben huoneissa, paitsi Margaret Porcher, joka oli puhdistamassa niitä. Ei yhtään ihmistä ollut muissakaan huoneissa, kun me sittemmin kävimme niissä. Sir Percival odotti yhäti meitä käytävässä. Tultuamme, hedelmättömän etsimisen jälkeen, ulos viime huoneesta, kuiskasi lady Glyde: "Älkää menkö, rouva Michelson! Jumalan nimessä, älkää jättäkö minua yksin!" Ennenkun minä ennätin vastata mitään, meni hän miestään vastaan ja puhutteli häntä: —

"Mitä merkitsee tämä, Percival? Minä vaadin — minä rukoilen, että sinä sanot, mitä tämä merkitsee!"

"Se merkitsee", vastasi sir Percival, "että neiti Halcombe oli eilisaamuna kyllin vahva noustakseen ylös ja antaakseen pukea itsensä ja että hän halusi käyttää hyväkseen Foscon seuraa, kun heidän piti matkustaa Lontooseen, jonne hänkin halusi matkustaa."

"Lontooseen!"

"Niin — jatkaakseen Limmeridgeen."

Lady Glyde kääntyi pois ja vetosi minuun.

"Te näitte sisareni viimeksi", sanoi hän. "Sanokaa minulle suoraan, rouva Michelson, oliko hän Teidän mielestänne kyllin voimissaan matkustaakseen?"

"Ei, ei minun ajatukseni mukaan, mylady."

Sir Percival kääntyi nyt minunkin puoleeni ja sanoi:

"Sanokaa minulle, rouva Michelson, ettekö Te, ennenkun matkustitte pois, sanonut hoitajattarelle, että neiti Halcombe näytti paljon vahvemmalta ja paremmalta?"

"Kyllä, kyllä lausuinkin, sir Percival."

Samassa kun minä vastasin näin, kääntyi hän taas rouvaansa.

"Koeta nyt tehdä järkevä loppupäätös näistä kahdesta rouva Michelsonin erilaisesta katsantokannasta", sanoi hän. "Asiahan on varsin yksinkertainen. Jollei hän olisi ollut kyllin voimissaan matkustaakseen, niin kuinka sinä voit uskoa, että kukaan meistä olisi antanut hänen mennä? Hänellä oli kolme ymmärtävää henkilöä pitämässä huolta hänestä — Fosco, sinun tätisi ja rouva Rubelle, joka juuri tästä syystä matkusti mukana. He ottivat eilen yksityisen vaunun ja järjestivät vuoteen hänelle parhaimmalle paikalle siltä varalta, että hän väsyisi matkalla. Tänään matkustavat sekä Fosco että rouva Rubelle hänen kanssaan Cumberlandiin."

"Miksi matkustaa Marian Limmeridgeen ja jättää minut tänne yksin?" lausui mylady nopeasti.

"Koska setäsi ei tahdo vastaanottaa sinua, ennenkun hän on saanut ensin tavata sisartasi", vastasi sir Percival. "Oletko unhottanut sen kirjeen, jonka hän kirjoitti neiti Halcombelle hänen sairautensa alussa? Se näytettiin sinulle, sinä luit sen itse ja sinun pitäisi muistaa se."

"Minä en ole unhottanut sitä."

"Jos et ole unhottanut, niin kuinka voit noin paljon kummastella, että hän on lähtenyt luotasi? Sinä toivot palata takaisin Limmeridgeen, ja nyt on hän matkustanut sinne hankkimaan setäsi suostumusta niillä ehdoilla, jotka setäsi itse määrää."

Emäntä raukkani silmät täyttyivät kyynelillä.

"Ei koskaan ennen ole Marian poistunut luotani", sanoi hän, "lausumatta ensin minulle jäähyväisiä."

"Hän olisi sanonut sinulle jäähyväisensä nytkin", vastasi sir Percival, "jollei hän olisi peljännyt sekä sinua että itseään. Hän tiesi, että sinä koettaisit estää häntä; hän tiesi, että sinä saisit hänet mielenliikutuksiin itkemällä. Onko sinulla vielä vastaväitteitä? Jos on, saat tulla taas ruokasaliin esittämään kysymyksesi. Nämä alinomaiset ikävyydet väsyttävät minut tyyten. Tarvitsen lasin viiniä."

Hän meni nopeasti tiehensä.

Hänen esiintymisensä koko tämän merkillisen keskustelun aikana oli aivan erilainen, kuin se tavallisesti oli. Hän näytti vähän väliä melkein yhtä hermostuneelta ja neuvottomalta kuin mylady itsekin. Minä en olisi koskaan uskonut, että sir Percivalin terveys oli niin arka, hänen käsityksensä niin helposti sotkeutuva.

Minä koetin puhutella lady Glydeä menemään takaisin huoneeseensa, mutta turhaan. Kauhun valtaamana seisoi hän käytävässä.

"Jotakin pahaa on tapahtunut sisarelleni!" sanoi hän.

"Ottakaa huomioon, mylady, mikä ihmeteltävä mielenlujuus neiti Halcombella on", sanoin minä rauhoittaakseni häntä. "Hän kykeni epäilemättä ponnistuksiin, joita toiset eivät hänen sijassaan voisi kestää. Minä toivon ja uskon, ett'ei mitään pahaa ole tekeillä — minä olen vakuutettu siitä."

"Minun täytyy seurata Mariania", sanoi mylady yhäti sama kauhun ilme kasvoilla. "Minun täytyy mennä sinne, mihin hän on mennyt, — minun täytyy nähdä omilla silmilläni, että hän elää ja on terve. Tulkaa, tulkaa alas kanssani sir Percivalin luo!"

Minä epäröin, peljäten pidettävän röyhkeänä. Koetin selittää myladylle, mutta hän ei tahtonut kuulla vastaväitteitäni. Hän piti minua käsivarresta niin lujasti, että minun täytyi seurata häntä, ja kun minä avasin salin oven, veti hän minua mukanaan kaikella sillä vähäisellä voimalla, mikä hänellä oli.

Sir Percival istui pöydän ääressä viinipullo edessään. Juuri meidän tullessamme nosti hän lasin huulillensa ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Huomatessani hänen silmäävän pahasti minuun laskiessaan lasin pöytään koetin minä lausua muutamia sanoja pyytääkseni anteeksi, että tulin huoneeseen.

"Luuletteko Te, että täällä on joitakin salaisuuksia tekeillä?" huudahti hän äkkiä; "ei — täällä ei punota mitään juonia; minulla ei ole mitään salaamista enempi Teiltä kuin keltään muultakaan." Lausuttuaan kovaäänisesti ja kiivaasti nämä sanat kaatoi hän taas viiniä itselleen ja kysyi lady Glydeltä, mitä hän tahtoi.

"Jos sisareni oli kyllin voimissaan matkustaakseen", sanoi mylady suuremmalla lujuudella, kuin hän tähän asti oli osoittanut, "niin olen minäkin. Olen tullut tänne pyytääkseni sinulta anteeksi levottomuuttani Marianin takia, ja että sallisit minun seurata häntä nyt heti iltapäivän junalla."

"Sinun täytyy odottaa huomiseen", vastasi sir Percival; "jollet silloin tahdo olla järkevä, niin matkusta vain. Mutta kun minä pidän selvänä, ett'et sinä tahdo kuulla järkevää puhetta, niin kirjoitan minä Foscolle tämän illan postissa."

Puhuessaan tätä piti hän lasia ylhäällä vasten päivänvaloa ja katsoi viiniin lady Glyden sijasta. Häneen ei hän todellakaan katsonut ainoatakaan kertaa koko keskustelun aikana. Tuollainen merkillinen huomaavaisuuden puute niin ylhäissukuisen herran esiintymisessä vaivasi minua todellakin, se täytyy myöntää.

"Miksi pitäisi sinun kirjoittaa kreivi Foscolle?" kysyi lady Glyde kummastuneena.

"Ilmoittaakseni sinun tulostasi puolenpäivän aikaan", sanoi sir Percival. "Hän tulee vastaanottamaan sinua asemalla Lontooseen tullessasi ja saattamaan sinut tätisi luo S:t Johns Woodiin, jossa sinä voit olla yötä."

Lady Glyden käsi, joka lepäsi minun käsivarrellani alkoi vapista kovin — miksi, sitä en voi ymmärtää.

"Kreivi Foscon ei tarvitse tulla vastaanottamaan minua", sanoi hän. "Minä en mieluimmin ollenkaan tahtoisi olla Lontoossa yötä."

"Sinun täytyy mennä sinne. Sinä et voi matkustaa Cumberlandiin yhtenä päivänä. Sinun täytyy pysähtyä Lontooseen yöksi — eikä minua haluta sallia sinun aivan yksin asua hotellissa. Fosco lupasi sinun sedällesi, että sinä saisit asua heidän luonaan matkalla Limmeridgeen, ja setäsi hyväksyi tämän tarjouksen. Kas tässä on kirje häneltä sinulle. Minun piti se lähettää huoneeseesi tänä aamuna, mutta minä unhotin sen. Lue nyt ja katso itse, mitä herra Fairlie kirjoittaa sinulle."

Lady Glyde katsoi kirjettä ja pani sen sitten minun käteeni.

"Lukekaa se", sanoi hän heikolla äänellä. "En tiedä, kuinka on laitani — minä en voi lukea sitä."

Kirjeessä oli vain neljä riviä — se oli niin lyhyt, niin välinpitämätön, että minun täytyi kummastella sitä. Jos muistan oikein, niin oli sen sisällys seuraava: —

Paras Laura. Ole hyvä ja tule, milloin itseäsi miellyttää. Ole yötä tätisi luona. Varsin surullista kuulla rakkaan Marianimme sairastavan. Sinua rakastava

Fredrik Fairlie.

"Minä en tahtoisi mennä sinne — minä haluaisin mieluummin olla pysähtymättä Lontooseen yöksi", huudahti mylady kiivaasti, ennenkun minä olin ehtinyt edes lukea kirjeen loppuun, niin lyhyt kuin se olikin. "Älä kirjoita kreivi Foscolle! Minä pyydän, oi, minä pyydän, älä kirjoita hänelle!"

Sir Percival kaatoi uudelleen lasiin viiniä ja niin taitamattomalla tavalla, että pullo kaatui kumoon ja kaikki viini juoksi pitkin pöytää. "Luulenpa, ett'en näe hyvin", kutisi hän itsekseen epäselvällä äänellä. Hitaasti asetti hän lasin pystyyn, täytti sen ja tyhjensi taas silmänräpäyksessä. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä johdosta aloin minä peljätä, että viini oli kohonnut hänelle päähän.

"Älä kirjoita kreivi Foscolle, pyydän sitä!" lausui lady Glyde vielä kerran entistä vakavammalla äänellä.

"Miks'en — senpä tahtoisin tietää?" huusi sir Percival niin vihaisesti, että me molemmat peljästyimme. "Missä voit sinä sen soveliaimmin pysähtyä Lontoossa kuin tätisi luona — kun se on setäsi tahto? Kysy rouva Michelsonilta."

Esitetty matkasuunnitelma oli epäilemättä oikea ja sopiva, minä en voinut huomata vähintäkään väitettä sitä vastaan. Niin paljon kuin minä ajattelinkin samoin lady Glyden kanssa toisissa asioissa, niin en minä voinut suostua hänen vääriin ennakkoluuloihinsa kreivi Foscoa vastaan. Minä en ole koskaan tuntenut ketään hänen korkeassa asemassaan olevaa naista, joka olisi ollut niin onnettoman yksipuolinen arvostellessaan ulkomaalaisia. Ei hänen setänsä kirje eikä sir Percivalin lisääntyvä kärsimättömyys näyttänyt vähintäkään vaikuttavan häneen. Hän kieltäytyi yhä pysähtymästä yöksi Lontooseen; hän pyysi pyytämistään mieheltään, ett'ei tämä kirjoittaisi kreiville.

"Älä puhu enempää!" sanoi sir Percival ja käänsi meille varsin epäkohteliaasti selkänsä. "Jos sinulla ei ole kyllin ymmärrystä huomata, mikä on parasta itsellesi, niin saavat muut ihmiset tehdä sen. Mainitsemaani järjestystä on seurattava, siinä kyllin. Sinä et tee mitään muuta, kuin mitä neiti Halcombe on tehnyt ennen sinua —"

"Marianko?" toisti mylady aivan sekautuneella ilmeellä; — "onko Marian maannut kreivi Foscon talossa?"

"Niin, kreivi Foscon talossa. Hän on viettänyt siellä yön levätäkseen matkalla. Älä tee niin monta vastusta, sanon minä. Älä saata minua katumaan, että lupasin sinun matkustaa!"

Hän hypähti ylös ja meni nopeasti verannalle avonaisten lasiovien kautta.

"Jos mylady sallii minun lausua ajatukseni", kuiskasin minä, "niin luulen olevan parasta, ett'emme viivy täällä siksi, kun sir Percival tulee uudelleen sisään. Pelkään hänen juoneen liiaksi viiniä."

Väsynein ja hajamielisin ilmein suostui hän poistumaan huoneesta.

Heti tultuamme yläkertaan tein minä parhaani voidakseni rauhoittaa lady Glydeä. Muistutin häntä, että herra Fairlien kirjeet sekä neiti Halcombelle että hänelle itselleen eivät ainoastaan oikeuttaneet, vaan ennemmin tai myöhemmin tekivät välttämättömäksi sen askeleen, joka nyt oli otettu. Hän myönsi tämän ja huomasi myöskin molempain kirjeiden olevan kirjoitetun aivan hänen setänsä omituiseen tapaan — mutta hänen oli mahdotonta voittaa levottomuuttaan neiti Halcomben suhteen ja selittämätöntä pelkoansa viettää yö kreivi Foscon talossa Lontoossa huolimatta kaikista niistä kehottavista sanoista, joita minä koetin keksiä. Mielestäni oli velvollisuuteeni panna vastalause myladyn epäsuotuisia ajatuksia vastaan kreivi Foscosta, ja minä paninkin, vaikka sopivan hienotunteisella ja kunnioittavalla tavalla.

"Mylady suvaitkoon antaa minulle anteeksi ottamani vapauden", sanoin minä lopulta; "mutta kirjoitettu on: 'heidän hedelmistänsä tulee teidän tuntea heidät'. Minä olen vakuutettu, että kreivi hyväntahtoisuutensa ja huolenpitonsa takia aina neiti Halcomben sairauden alusta asti ansaitsee meidän luottamuksemme. Vieläpä herra kreivin vakava riita tohtori Dawsonin kanssa oli vain seuraus hänen osanotostaan neiti Halcombea kohtaan."

"Mikä riita?" kysyi lady Glyde eloisan harrastuksen ilme kasvoissaan.

Minä kerroin ne onnettomat olosuhteet, joiden vallitessa herra Dawson oli poistunut toimestaan — minä tein sen sitä mieluummin, kun minä en hyväksynyt, että sir Percival — kuten minä äsken olin kuullut vieläkin salasi lady Glydeltä, mitä oli tapahtunut.

Mylady säpsähti ja koko hänen muotonsa ilmaisi, kuinka hänen levottomuutensa kasvoi minun kertomuksestani.

"Kuinka paljon pahemmin, kuin luulinkaan!" sanoi hän ja alkoi tuskaisesti kävellä edestakaisin huoneessa. "Kreivi tiesi, ett'ei tohtori Dawson koskaan olisi sallinut Marianin matkustaa nyt — hän loukkasi häntä suoraan tarkoittaen, saadakseen hänet talosta pois."

"Ah, mylady, mylady!" varotin minä.

"Rouva Michelson!" jatkoi hän kiivaasti, "ei mikään voi vakuuttaa minua, että sisareni on vapaaehtoisesti tämän miehen vallassa ja hänen talossaan. Kauhuni häntä kohtaan on niin suuri, ettei enemmän sir Percival kuin setäni kirjekään voisi pakottaa minua syömään tai juomaan tai nukkumaan hänen kattonsa alla. Mutta minun kamala levottomuuteni Marianin takia antaa minulle rohkeutta seurata häntä mihin tahansa — niin, vieläpä kreivi Foscon taloonkin."

Minä katsoin sopivaksi muistuttaa nyt hänelle, että neiti Halcombe sir Percivalin sanojen mukaan jo oli matkustanut Cumberlandiin.

"Minä en rohkene uskoa sitä!" vastasi lady Glyde. "Pelkään, että hän vielä on tämän miehen talossa. Jos minä tässä petyn, — jos hän todellakin on matkustanut Limmeridgeen, silloin päätin minä varmasti ja lujasti olla huomenna jäämättä yöksi kreivi Foscon taloon. Paras ystäväni, lähinnä sisartani, asuu lähellä Lontoota. Te olette kuullut sekä minun että Marianin puhuvan rouva Veseystä. Aion kirjoittaa hänelle pyytääkseni saada viettää yöni hänen luonaan. Minä en tiedä tosin, kuinka minä voisin tulla hänen luokseen — en tiedä, kuinka minä voisin välttää kreiviä, mutta tämä turvapaikka täytyy minun koettaa jollakin tavoin saavuttaa, jos minun sisareni on jatkanut matkaansa Cumberlandiin. Kaikkiaan pyydän minä Teiltä, että Te itse vastaatte siitä, että minun kirjeeni rouva Veseylle menee Lontooseen tänä iltana yhtä varmasti kuin sir Percivalin menee kreivi Foscolle. Minulla on omat syyni olla uskomatta alakerrassa olevaan postilaukkuun. Tahdotteko vaieta siitä, mitä olen sanonut Teille, ja auttaa minua? Kenties on tämä viimeinen palvelus, jota minä pyydän Teiltä."

Minä epäröin — minusta tuntui kaikki niin merkilliseltä — minä pelkäsin melkein, että myladyn järki oli mennyt hieman sekaisin siitä levottomuudesta ja kärsimyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Omalla uhallani suostuin minä lopulta. Jos kirje olisi kirjoitettu jollekin oudolle tai jollekin muulle kuin rouvashenkilölle, joka minulle esitetyn kuvauksen mukaan oli niin tuttu kuin rouva Vesey, niin olisin minä kenties vastannut kieltävästi. Minä kiitän Jumalaa, ajatellessani mitä sittemmin tapahtui, — niin, minä kiitän Jumalaa, ett'en minä koskaan kieltäytynyt täyttämästä enemmän tätä kuin mitään muutakaan pyyntöä, jonka lady Glyde lausui minulle tänä hänen viimeisenä olopäivänään Blackwater-Parkissa.

Kirje kirjoitettiin ja jätettiin minulle. Minä panin sen itse lähellä kylää olevaan kirjelaatikkoon samana iltana.

Emme nähneet enää sir Percivalia loppupäivänä.

Lady Glyden oman toivomuksen mukaisesti nukuin minä yön hänen eteishuoneessaan ovi auki välillämme. Oli jotakin niin ihmeellistä, niin kamalaa tässä talon yksinäisyydessä ja autiudessa, että minä puolestani olin varsin tyytyväinen saadessani olla jonkun henkilön läheisyydessä. Mylady istui kauan ylhäällä, luki kirjeitä ja poltti niitä sekä ahtoi matkalaukkuunsa kaikki pikku kapineensa ja kalleutensa, jotka hän säilytti piirongeissa ja laatikoissa, aivankuin hän ei koskaan enää uskoisi palaavansa takaisin Blackwater-Parkiin. Hänen unensa oli varsin levoton, kun hän vihdoinkin oli mennyt vuoteeseen; useampia kertoja itki hän unissaan — niin, kerran nyyhkytti hän niin kovin, että hän itse heräsi. Minä en tiedä, millaiset hänen unensa olivat — itse ei hän katsonut sopivaksi niistä ilmoittaa minulle. Kenties ei minulla, siinä asemassa ollessani, ollut mitään oikeutta odottaa mitään sellaista. Se onkin sama. Minä olin pahoillani, niin, todellakin pahoillani hänen takiansa.

Huomisaamu oli kaunis ja päiväpaisteinen. Aamiaisen jälkeen tuli sir Percival yläkertaan ja ilmoitti meille, että vaunut olisivat oven edessä neljänneksen yli 11; Lontooseen menevä juna pysähtyisi meidän asemallamme nimittäin parikymmentä minuuttia myöhemmin. Hän mainitsi lady Glydelle, että hänen täytyi mennä ulos, mutta lisäsi toivovansa, että hän joutuu takaisin, ennenkun lady Glyde matkustaa. Jos jokin odottamaton este pidättäisi häntä, tahtoi hän kumminkin mainita, että minun pitäisi seurata lady Glydeä asemalle ja pitää huolta siitä, että hän joutuisi ajoissa. Sir Percival antoi nämä määräyksensä varsin nopeaan ja käveli niitä antaessaan lakkaamatta edestakaisin huoneessa. Mylady seurasi häntä katseillaan, mutta hän ei kertaakaan katsonut myladyyn.

Vasta silloin kun hän aikoi lähteä puhui lady Glyde hänelle. Hän pysäytti sir Percivalin, tämän lähestyessä ovea, ojentamalla hänelle kätensä.

"Minä en tule näkemään sinua enää", sanoi hän lujalla äänellä. "Tämä on meidän jäähyväisemme — kenties ainaiseksi. Tahdotko koettaa antaa minulle anteeksi. Percival, yhtä varmasti kuin minä annan anteeksi sinulle?"

Sir Percivalin kasvot tulivat kalmankalpeiksi, ja suuret hikipisarat kohosivat hänen otsallensa. "Minä tulen takaisin", sanoi hän ja sulki oven niin nopeasti, kuin hänen vaimonsa jäähyväissanat olisivat ajaneet hänet ulos huoneesta.

Minä en ole koskaan pitänyt sir Percivalista — mutta tapa, jolla hän jätti myladyn, saattaa minut häpeämään, että minä olen syönyt hänen leipäänsä ja ollut hänen palveluksessaan. Ajattelin ensin lausua onnettomalle ladyraukalle muutamia kristillisiä lohdutussanoja; mutta oli jotakin hänen kasvoissaan, kun hän katsoi miehensä jälkeen tämän sulkiessa ovea, mikä sai minut vaikenemaan.

Määrättyyn aikaan ajoivat vaunut esille. Lady Glyde oli oikeassa — sir Percival ei tullut takaisin. Minä odotin häntä viime hetkeen saakka — ja odotin turhaan.

Ei mitään varmaa edesvastausta ollut minulla, mutta kumminkin tunsin minä mieleni levottomaksi. "Omasta, vapaasta tahdostaanhan", sanoin minä ajaessamme portista puistoon, "mylady matkustaa Lontooseen?"

"Minä tahdon matkustaa mihin tahansa," vastasi hän, "tehdäkseni lopun siitä kauheasta tuskasta, joka tällä hetkellä ahdistaa minua."

Minä tulin lopulta yhtä levottomaksi ja epävarmaksi neiti Halcombesta kuin hän itsekin. Uskalsin pyytää hänen kirjoittamaan minulle pari riviä Lontoosta, oliko kaikki hyvin, ja hän lupasi tehdä sen. — "Meillä on kaikilla ristimme kannettavana", lausuin minä hänen istuessaan hiljaa ja miettiväisenä. Hän ei vastannut mitään; hän näytti niin vaipuneen omiin mietteisiinsä, ett'ei voinut kuulla sanojani. "Pelkään myladyn nukkuneen huonosti viime yönä", jatkoin minä hetkisen kuluttua. "Niin", vastasi hän, "minua ahdistivat kamalat unet." — "Ahdistivatko, mylady?" Ajattelin hänen kertovan unensa, mutta ei, hänen seuraavat sanansa oli kysymys: — "Veittehän itse rouva Veseylle osoitetun kirjeen postiin?" — "Kyllä, mylady."

"Sanoiko sir Percival eilen, että kreivi Fosco tapaisi minua Lontoon asemalla?"

"Sanoi, mylady."

Hän huokasi syvään, kun minä sanoin tämän, ja oli sitten ääneti koko matkan.

Tultuamme asemalle oli meillä tuskin paria minuuttia jäljellä. Puutarhuri, joka oli ajajanamme, kantoi matkatarpeet minun ostaessani lippua. Kimeä vihellys kaikui juuri minun kiiruhtaessani myladyn luo asemasillalla. Hän katsoi minuun kummallisesti silmäten ja painoi kovasti kätensä sydäntään vasten, ikäänkuin äkkinäinen tuska tai kauhu olisi vallannut hänet tänä silmänräpäyksenä.

"Olisin toivonut, että Te olisitte matkustanut kanssani!" sanoi hän ja laski kätensä kiivaasti minun käsivarrelleni minun jättäessäni lippua hänelle.

Jos minulla olisi ollut aikaa siihen — jos minä olisin eilispäivänä tietänyt sen niin hyvin, kuin minä sen nyt tiesin, olisin minä järjestänyt asiat seuratakseni häntä, vaikkakin olisin menettänyt paikkani. Mutta nyt lausui hän toivomuksensa liian myöhään. Hän näytti itsekin sen huomaavan, ennenkun minä ehdin mitään selittää, eikä toistanut sanojansa. Juna tuli nyt asemasillan viereen. Hän antoi puutarhurille lahjan lapsille vietäväksi ja puristi minua kädestä yksinkertaisella, sydämmellisellä tavallaan, ennenkun hän astui vaunuun.

"Te olette ollut varsin ystävällinen minua ja minun sisartani kohtaan", sanoi hän. "Ystävällinen silloin, kun meillä ei ollut ketään muuta ystävää. Minä muistan kiitollisesti Teitä, rouva Michelson, niin kauan kun elän ja voin jotakin ihmistä muistaa. Hyvästi — Jumala siunatkoon Teitä."

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänellä ja katseella, että minun silmäni kyyneltyivät — hän sanoi ne siten, kuin olisi hän ottanut jäähyväiset iäksi.

"Hyvästi, mylady", sanoin minä auttaessani häntä vaunuun ja koettaessani rohkaista hänen mieltään; "hyvästi lyhyeksi aikaa; koko sydämmestäni toivon, että kaikki tulee hyväksi ja onnelliseksi jälleen!"

Hän pudisti päätänsä ja värisi asettuessaan vaunuun. Ovi suljettiin. "Uskotteko Te uniin!" kuiskasi hän minulle vaunun ikkunasta. "Minä näin viime yönä sellaisia unia, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Se kauhu, jonka ne herättivät minussa, ei tahdo poistua mielestäni." Juna vihelsi, ennenkun minä ennätin vastata, ja vaunu läksi liikkeeseen. Hänen kalpeat, hiljaiset kasvonsa kääntyivät minuun viime kerran; suruisella ja miettivällä ilmeellä katsoi hän minuun. Hän viittasi kädellään — en nähnyt häntä enää.

Noin kello 5 saman päivän iltapuolella istuin minä, lopetettuani ne taloustehtävät, joita nyt kasautui yhä enemmän minulle, aivan yksinäni huoneessani ja koetin rauhoittaa mieltäni lukemalla autuaan mieheni saarnoja. Ensi kertaa elämässäni en minä kumminkaan voinut kiinnittää ajatuksiani näihin hurskaisiin ja lohduttaviin sanoihin. Vakuutettuna siitä, että lady Glyden lähtö oli tehnyt mieleeni syvemmän vaikutuksen, kuin itse olin uskonutkaan, panin kirjan pois käsistäni ja läksin puutarhaan hieman kävelemään. Sir Percival ei ollut vielä tietääkseni palanut, ja minä voin siis epäröimättä kävellä siellä.

Kun minä kaarsin ohi asuinhuoneen yhden kulman ja pääsin siten vapaammin näkemään yli puutarhan, hämmästyin minä nähdessäni rouvashenkilön aivan hitaasti kävelevän käytävää pitkin selin minuun ja poimivan kukkia.

Lähestyessäni kääntyi hän ympäri. Veri pysähtyi suonissani. Vieras nainen oli rouva Rubelle.

Minä en voinut enempää liikkua kuin puhuakaan. Hän tuli luokseni yhtä huolettomasti kuin ennenkin kukkansa kädessä.

"Kuinka, rouvaseni, ettekö voi hyvin?" kysyi hän tyynesti.

"Oletteko täällä?" voin minä vihdoinkin sanoa. "Ettekö olekaan matkustanut Lontooseen — Cumberlandiin?"

Rouva Rubelle haisteli kukkiansa katsoessaan minuun ivallisesti ja säälivästi hymyillen.

"En," sanoi hän. "En ole ollenkaan lähtenyt Blackwater-Parkista."

Minä henkäsin ja rohkenin vielä tehdä yhden kysymyksen.

"Missä on neiti Halcombe?"

Tällä kertaa nauroi rouva Rubelle suoraan minulle vasten silmiä ja vastasi:

"Ei neiti Halcombekaan ole lähtenyt pois Blackwater-Parkista, rouvaseni."

Kuullessani tämän hämmästyttävän vastauksen kiitivät kaikki ajatukseni takaisin lady Glyden jäähyväisiin. Minä en voi sanoa, että se tapahtui itsenuhtelun tunteella — mutta kyllä tuntui minusta tällä hetkellä, että minä olisin halunnut antaa monen vaivaloisen vuoden säästöt, jos minä neljä tuntia aikaisemmin olisin tietänyt, mitä minä nyt tiesin.

Rouva Rubelle seisoi aivan ääneti ja levollisena ja järjesteli kukkakimppuansa, ikäänkuin odottaen, että minä ensin sanoisin jotakin.

Mutta minä en voinut lausua sanaakaan. Minä ajattelin lady Glyden murtunutta sielunvoimaa ja heikkoa terveyttä ja minä vapisin ajatellessani sitä hetkeä, jolloin se huomio, jonka minä olin nyt tehnyt, musertavalla painollaan lankeisi hänen päällensä. Pariksi minuutiksi mykistyin minä kerrassaan sääliväisyydestä sisarraukkoja kohtaan. Rouva Rubelle katsoi ylös kukkakimpustaan ja sanoi: "Tässä on sir Percival, rouvaseni, tullen juuri kävelymatkaltaan."

Sir Percival tuli luoksemme katkoen pahanilkisesti kukkia ratsupiiskallaan. Tultuaan kyllin lähelle nähdäkseen minun kasvoni, pysähtyi hän, puisteli tomun pois saappaistaan ratsupiiskalla ja räiskähti niin kovaan ja hillittömään nauruun, että kaikki linnut lensivät pois siitä puusta, jonka alla hän seisoi.

"Ahaa, rouva Michelson", sanoi hän; "Te olette saanut selvän asiasta nyt — eikö niin?"

Minä en vastannut mitään. Hän kääntyi rouva Rubellen puoleen.

"Koska näyttäysitte Te puutarhassa?"

"Noin puoli tuntia sitten, herra. Tehän sanoitte, että minä saisin vapauteni niin pian, kun lady Glyde olisi matkustanut Lontooseen."

"Aivan oikein! En nuhtele Teitä mistään — kysyin vain Teiltä kumminkin". Hän vaikeni hetkisen ja kääntyi sitten taaskin minuun. "Uskoakseni ette Te voi oikein käsittää asiaa", sanoi hän pilkallisesti. "Tulkaa sitten itse katsomaan."

Hän meni edeltä rakennuksen etusivulle. Minä seurasin perästä, ja viimeisenä tuli rouva Rubelle. Tultuamme rautaveräjien kautta pihaan, pysähtyi hän ja osoitti ratsupiiskallaan rappeutunutta rakennuksen keskiosaa.

"Katsokaas!" sanoi hän. "Katsokaa ensi kerrokseen. Tunnettehan hyvin vanhat makuuhuoneet kuningatar Elisabethin ajoilta? Meillä on neiti Halcombe hyvässä säilössä, sijoitettuna yhteen parhaimmista niistä. Ottakaa hänet mukaanne, rouva Rubelle, Teillähän on avain? Antakaa rouva Michelsonin itsensä nähdä, ett'ei tällä kertaa ole mikään kuje kysymyksessä."

Se ääni, jota hän käytti minua vastaan, ja ne harvat minuutit, jotka olivat kuluneet puistosta lähdöstämme, saattavat minut taaskin tulemaan käsitykseeni. Mihin minä tänä hetkenä olisin ryhtynyt, jos minun koko elämäni olisi ollut toista palvelevassa ja riippuvassa asemassa, en tiedä. Mutta kuten nyt oli — sen kasvatuksen, niiden periaatteiden ja tunteiden takia, jotka kuuluivat sivistyneelle rouvasihmiselle, en minä voinut epäillä, miten minun piti käyttäytyä. Velvollisuuteni sekä itseäni että lady Glydeä kohtaan kielsi minua jäämästä sen miehen palvelukseen, joka niin häpeämättömästi oli pettänyt meitä esittämällä koko jakson sydämmettömiä valheita.

"Minun täytyy pyytää, sir Percival, saada puhua Teidän kanssanne muutamia sanoja yksityisesti", sanoin minä. "Sen jälkeen olen minä valmis seuraamaan tätä henkilöä neiti Halcomben huoneeseen."

Rouva Rubelle, johon minä olin viitannut kevyellä pään kumarruksella, haisteli huolimattomasti kukkakimppuansa ja meni varsin hitaasti ovea kohden.

"No niin", sanoi sir Percival, "että minä haluan jättää paikkani Blackwater-Parkissa." Tämän sanoin minä sana sanaltaan. Olin päättänyt, että ensi sanat, jotka minä sanoisin hänen palattuaan, olisi toivomus päästä hänen talostaan.

Hän katsoi minuun synkimmällä silmäyksellään ja pisti raivokkaalla liikkeellä molemmat kätensä ratsutakkinsa taskuihin.

"Miksi?" kysyi hän. "Sitäpä haluaisin tietää."

"Ei kuulu minun tehtävääni arvostella, mitä on tapahtunut tässä talossa. En tahdo loukata ketään. Minä tahdon vain sanoa, ett'en minä huomaa velvollisuuteni mukaiseksi enemmän lady Glydeä kuin itseänikään kohtaan jäädä kauemmaksi Teidän palvelukseenne."

"Onko se Teidän velvollisuutenne mukaista minua kohtaan seisoa tässä ja heittää halpamainen epäily vasten, silmiäni?" huusi hän aivan raivoissaan. "Huomaan kyllä, mitä Te tarkoitatte. Te olette omalta alhaiselta, epärehelliseltä katsantokannaltamme tulkinnut viattoman kepposen lady Glydeä kohtaan, joka tehtiin hänen parhaakseen. Oli mitä tärkeintä hänen terveytensä takia vaihtaa heti olinpaikkaa, ja Te tiedätte yhtähyvin kuin minäkin, ett'ei hän koskaan olisi matkustanut, jos hän olisi uskonut neiti Halcomben olevan vielä täällä. Menkää, jos Teitä miellyttää, — minä voin helposti saada yhtä hyviä taloudenhoitajattaria kuin Tekin lausumalla vain sanan. Menkää, milloin haluttaa — mutta kavahtakaa levittämästä mitään juorua minusta ja minun talostani poistuttuanne siitä. Puhukaa totuutta ja vain totuutta, muutoin voi se tulla kalliiksi Teille! Oman hyvänsä takia on lady Glydeä peijattu — ja sen saakoon kernaasti kuka tahansa kuulla. Menkää itse ylös katsomaan, eikö neiti Halcombella ole yhtä paljon mukavuutta ja hoitoa siellä kuin missä muussa talon osassa tahansa.

"Muistakaa tohtorin oma määräys, että lady Glyden täytyy niin pian kuin mahdollista muuttaa toiselle paikkakunnalle. Pankaa tämä kaikki tarkoin mieleenne — ja puhukaa sitten jotakin pahaa minulta ja minun teoistani, jos Te uskallatte!"

Kaikki nämä sanat syöksyivät hänen huuliltaan hänen raivoissaan kävellessään edestakaisin ja huitoessaan ympärilleen ilmaan ratsupiiskallaan.

Ei mikään hänen puheensa voinut järkyttää minun vakuutustani niiden halveksittavain valheiden suhteen, joita hän edellisenä päivänä oli ladellut minun läsnä-ollessani, ja sen julman petoksen suhteen, jolla hän oli erottanut lady Glyden sisarestaan ja lähettänyt hänet Lontooseen hänen ollessaan puolikuolleena levottomuudesta neiti Halcomben takia. Luonnollisesti pidin minä nämä ajatukset itsekseni enkä lausunut enää mitään, joka olisi voinut häntä suututtaa, mutta en silti miettinyt vähemmän varmasti toteuttaa aikomustani. Hiljainen vastaus poistaa vihan — ja minä hillitsin sentähden tunteeni vastatessani:

"Ollessani Teidän palveluksessanne, sir Percival, tunnen minä velvollisuuteni kyllin hyvin ollakseni tarkastamatta Teidän vaikuttimianne. Kun minä poistun talostanne, toivon minä tuntevani arvoni kyllin ollakseni puhumatta asioista, jotka eivät koske minua."

"Koska haluatte mennä?" kysyi hän tuikeasti keskeyttäen minut. "Älkää luulko, että minä olen halukas pitämään Teidät — älkää luulko, että minä olisin pahoillani Teidän poistumisestanne talostani. Menettelen täysin omantunnonmukaisesti ja suoraan tässä asiassa alusta loppuun. Koska haluatte mennä?"

"Haluaisin poistua paikastani niin pian kun Teidän mukavuutenne sen sallii, sir Percival."

"Minun mukavuudellani ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Olen epäilemättä poissa talosta huomisaamuna aikaiseen ja Teidän laskunne voin minä tarkastaa tänään illalla. Jos Te todellakin tahdotte ottaa huomioon jonkun mukavuuden, niin olisi parempi neuvotella neiti Halcomben kanssa. Rouva Rubellen kanssa sovittu aika loppuu tänä päivänä ja hänellä on syytä toivoa matkustaa takaisin Lontooseen tänä iltana. Jos Te myöskin matkustatte nyt heti, ei neiti Halcombella ole ketään, joka häntä hoitaisi."

Minä toivon, ett'en tarvitse sanoa minusta olleen mahdotonta hyljätä neiti Halcombe tällaisena onnettomuuksien aikana, joka nyt oli kohdannut häntä ja lady Glydeä. Tultuani vakuutetuksi, että rouva Rubelle heti matkustaisi, otettuani hänen paikkansa ja saatuani vielä luvan koettaa puhutella tohtori Dawsonia ottamaan taaskin hoitoonsa neiti Halcombe, suostuin minä mielelläni jäämään Blackwater-Parkiin, kunnes neiti Halcombe ei enää tarvitsisi minun hoitoani. Minä lupasin viikkoa ennen talosta lähtöäni ilmoittaa siitä sir Percivalin asianajajalle, niin että hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin hankkiakseen minulle seuraajan. Kaikki tämä sovittiin muutamin sanoin, jonka jälkeen sir Percival käänsi minulle jyrkästi selkänsä, ja minä menin rouva Rubellen luo. Tämä merkillinen nainen oli koko ajan tyynesti istunut portailla, odottaen että minä seuraisin häntä neiti Halcomben luo.

Tuskin olin minä ehtinyt puoli tiehen hänen luokseen, kun sir Percival, joka oli sillä välin kävellyt kappaleen matkaa vastapäiseen suuntaan, yht'äkkiä pysähtyi ja huusi minua takaisin.

"Mitä syytä Teillä on poistua palveluksestani?" kysyi hän.

Tämä kysymys tuntui minusta niin kummalliselta sen jälkeen, mitä juuri nyt oli välillämme tapahtunut, että minä tuskin tiesin, mitä minä vastaisin.

"Muistakaa! Minä en tiedä, miksi menettelette niin", jatkoi hän. "Teidän täytyy ilmoittaa minulle jokin syy paikastanne poistumiseen, kun Te otatte uuden paikan."

"Mikä on syy? Perheen lähtökö? Se kelpaa."

"Sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, sir Percival —"

"No, hyvä! Sitä tahdoinkin vain tietää. Jos joku kysyy todistuksianne, niin on tämä syynä eroamiseenne täältä: Te lähdette tiehenne, koska koko perhe muuttaa täältä."

Hän kääntyi taaskin pois, ennenkuin minä ennätin lausua sanaakaan, ja meni nopein askelin puistoon. Hänen esiintymisensä oli yhtä kummallinen kuin puheensakin. Minä tunnustan hänen melkein pelottaneen minua.

Rouva Rubellenkin kärsivällisyys oli melkein loppua, kun minä lopultakin tulin hänen luoksensa.

"Vihdoinkin!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. Hän meni edellä rakennuksen asumattomaan osaan, nousi portaita ylös ja aukaisi avaimellaan sen käytävän oven, jonka vieressä Elisabethin aikuiset vanhat huoneet sijaitsevat — oven, joka aina minun tulostani asti Blackwater-Parkiin ei koskaan ennen oltu avattu. Itse huoneet tunsin minä varsin hyvin, kun minä useamman kerran olin käynyt niissä, mutta aina rakennuksen toisesta osasta. Tämän vanhan parvekkeen kolmannen oven kohdalla pysähtyi rouva Rubelle, ojensi sen avaimen ynnä muut mukanaan olevat avaimet minulle ja sanoi, että minä tapaisin neiti Halcomben tässä huoneessa. Ennenkun minä menin sisään, katsoin minä parhaaksi sanoa hänelle, että hänen toimensa nyt oli lopussa. Minä ilmoitin hänelle muutamin sanoin, että minä tästä lähtien kokonaan vastaisin sairaan katsomisesta ja hoidosta.

"Olen iloinen kuullessani sen, rouvani," sanoi rouva Rubelle. "Haluan kovin saada heti matkustaa."

"Matkustatteko tänään?" kysyin minä varmuuden vuoksi.

"Kun nyt olette ottanut sairaanhoidon huoleksenne, matkustan minä puolentunnin kuluttua. Sir Percival on hyväntahtoisesti oikeuttanut minun tilaamaan vaunut milloin tahansa, ja nyt tarvitsen minä ne puolen tunnin kuluttua päästäkseni asemalle. Minä olen jo laittanut kaikki matkatavarani. Hyvästi, rouvaseni."

Hän niiasi nopeasti ja meni takaisin parvekkeen kautta hyräillen laulua ja lyöden tahtia kukkakimpullaan. Olen sydämmellisen iloinen, että tämä oli viime kerta, jolloin näin rouva Rubellen.

Tullessani huoneeseen nukkui neiti Halcombe. Katselin häntä tuskaisella osanotolla hänen siinä maatessaan kauhean korkeassa, vanhanmallisessa sängyssä. Hän ei ollut kumminkaan missään suhteessa huonompi kuin viime kerran nähdessäni häntä. Minun täytyy myöntää, ett'en hänen hoitoaan missään kohden oltu laiminlyöty, mikäli minä voin huomata. Huone oli kolkko, ikävä ja pimeä, mutta ikkuna, joka on talon takana olevalle yksinäiselle pihaportille päin, oli auki päästääkseen raitista ilmaa, ja yleensä kaikki, mitä voitiin tehdä huoneen hauskentamiseksi, oli tehty, sir Percivalin petoksen koko julmuus oli kohdannut lady Glyde-raukkaa. Neiti Halcombe ei ollut, minun huomatakseni, kärsinyt muuta vääryyttä, kuin että hänet täten oli kätketty.

Tultuani vakuutetuksi, että sairas nukkui rauhallisessa unessa, hiivin minä hiljaa ulos sanoakseni puutarhurille, että hän kutsuisi lääkäriä. Minä pyysin häntä, että hän vietyään rouva Rubellen asemalle menisi herra Dawsonin luo viemään hänelle terveisiä, että minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Tiesin hänen tulevan minun pyynnöstäni ja pysähtyvänkin taloon kreivi Foscon lähdettyä pois.

Odottamaani aikaan palasi puutarhuri ja ilmoitti tohtori Dawsonin pyytäneen tervehtimään ja sanomaan, ett'ei hän itse ollut oikein terve, mutta että hän, jos mahdollista, tulisi huomisaamuna. Esitettyään asiansa tahtoi hän mennä; minä ehkäisin häntä kumminkin pyytämällä palaamaan ennen pimeän tuloa ja istumaan ylhäällä eräässä asumattomista huoneista, niin että minä voisin huutaa häntä, jos jotain tapahtuisi. Hän ymmärsi helposti vastenmielisyyteni jäädä yksin tähän nyt niin aution talon rappeutuneeseen osaan, ja me sovimme asiasta niin, että hän lupasi tulla 8 ja 9 välillä illalla.

Hän saapui täsmällisesti, ja minulla oli täysi syy olla tyytyväinen päätökseeni kutsua hänet. Ennen puoltayötä puhkesi sir Percivalin väkivaltainen ja kummallinen luonne rajulla ja kauhealla tavalla raivoamaan, ja ellei puutarhuri olisi ollut saapuvilla rauhoittamassa häntä, niin kauhistun ajatellakin, mitä olisi voinut tapahtua.

Melkein koko iltapäivän ja illan oli hän kävellyt asuinrakennuksessa ja pihalla levottomasti ja kummallisesti, mikä mielestäni aiheutui siitä, että hän oli juonut liian paljon viiniä yksinäisellä päivällisellään. Olkoon sen laita kuinka tahansa, niin kuulin minä, kävellessäni kappaleen katkaa edestakaisin parvekkeella, kuin hän kovasti ja kiivaasti huusi jotakin rakennuksen uudessa osassa. Puutarhuri kiiruhti heti alas hänen luokseen, ja minä suljin oven estääkseni, jos mahdollista, melua kuulumasta sairaan korviin. Viipyi hyvästikin puoli tuntia, ennenkun mies palasi takaisin. Hän selitti isäntänsä olevan aivan järjiltään — ei, kuten minä luulin, paljosta juonnista, vaan jonkunlaisesta mielipuolen pelosta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää. Kun hän tuli alas eteiseen, näki hän sir Percivalin kävelevän nopein askelin edestakaisin, nähtävästi kovin kiukuissaan ja kiroillen, ett'ei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauemmaksi yksin tähän kirottuun taloon ja että hän nyt heti, keskellä yötä, aikoi lähteä matkalle. Kun puutarhuri läheni häntä, oli hän kiroillen ja uhkaillen ajanut tämän heti valjastamaan hevosta.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli sir Percival kuolonkalpeana tullut hänen luokseen tallipihaan, hypännyt kiesseihin, lyönyt hevosta niin, että tämä heti oli lähtenyt hurjasti laukkaamaan, ja lähtenyt aivan yksin pois. Puutarhuri oli kuullut, kuinka hän oli kiroillut ja huutanut portinvartijalle kiiruhtamaan ylös avatakseen veräjän — oli sen jälkeen kuullut, kuinka hän hiljaisessa yössä jatkoi rajun kiivaasti matkaansa, eikä tiennyt sittemmin sen enempää.

Huomispäivänä tai sitä seuraavana — en muista oikein, kumpanako — toi Knowlesburyn, lähimmän kaupunkimme, vanhan majatalon renki ajoneuvot kotiin. Sir Percival oli pysähtynyt sinne ja sitten matkustanut edelleen rautateitse — mihin, ei mies voinut sanoa meille. Minä en koskaan sitten saanut mitään tietoa sir Percivalin hankkeista, en häneltä itseltään enkä keltään muultakaan, enkä minä tiedä edes, onko hän nykyisin Englannissa vai jossain muualla. Hän ja minä emme ole koskaan tavanneet toisiamme hänen paettuaan kotoaan kuin pelastunut rikollinen, ja minun sydämmellinen toivoni ja rukoukseni on, ett'emme koskaan tapaisikaan tässä elämässä.

Minun oma osani tässä surullisessa perhejutussa on nyt lähimmiten kerrottu.

On sanottu minulle, että neiti Halcomben heräämisellä vihdoinkin pitkällisestä unestaan ja keskinäisellä puhelullamme, kun hän näki minun istuvan vuoteensa ääressä, ei ole mitään tekemistä sen kertomuksen kanssa, jonka minä nyt olen kyhännyt. Olkoon puolestani kylliksi sanoa, ett'ei hän itse tietänyt mitään siitä, millä tavoin hänet oli tuotu huoneestaan tähän rakennuksen asumattomaan osaan. Sen tapahtuessa oli hän vaipunut syvään uneen, luonnolliseenko vai nukuttamalla toimitettuun, sitäkään hän ei voinut sanoa. Minun poissa-ollessani matkalla Torquayssa ja kun koko palvelusväki oli muuttanut talosta, lukuunottamatta Margaret Porcheria, joka joko söi tai joi tai makasi, milloin hän ei ollut työssä, ei ollut mikään sanottava vaikeus muuttaa neiti Halcombe salaa rakennuksen yhdestä osasta; toiseen.

Katsellessani ympäri huonetta huomasin minä, että rouva Rubelle oli saanut sinne eri ruokalajeja ja muita elintarpeita sekä että hänelle oli hankittu apuneuvoja lämmittää vettä, keittoja ynnä muuta, tarvitsematta tehdä muuta niinä muutamina päivinä, jotka hän oli suljettuna sairaan luona. Hän oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin, joita neiti Halcombe luonnollisesti teki hänelle, mutta ei muutoin ollut kohdellut häntä huolimattomasti eikä epäystävällisesti. Ainoa rikos, josta minä syystä voin nuhdella rouva Rubellea, on se, että hän on antautunut avustamaan näin arvottomasti halpamielistä petosta.

Olen iloinen, ett'en tarvitse kuvata sitä vaikutusta, jonka tieto lady Glyden matkasta teki neiti Halcombeen, tai niitä vielä paljon surullisempia tietoja, jotka vain liian pian saapuivat Blackwater-Parkiin. Molemmissa näissä tilaisuuksissa valmistin minä häntä kuulemaan onnettomuutta niin varovasti kuin voin; ainoastaan jälkimmäisessä tapauksessa olisi tohtori voinut olla minulle avuksi, jollei hän edelleen olisi voinut liian huonosti voidakseen tulla luokseni. Oli surullinen aika — aika, joka vaivaa minua sekä ajatellessani että kirjoittaessani siitä. Uskonnon lohdutuksen kallis siunaus, jota minä koetin jakaa, ei pitkään aikaan voinut saavuttaa neiti Halcomben sydäntä; toivon kumminkin, että se lopulta tulisi hänelle hyväksi. En jättänyt häntä, ennenkuin hänen voimansa olivat täysin palanneet. Se juna, jolla minä matkustin tästä onnettomasta kodista, vei hänetkin sieltä pois. Me erosimme raskain mielin toisistamme Lontoossa. Minä jäin erään sukulaiseni luo Islingtoniin; hän jatkoi matkaansa herra Fairlien Cumberlandissa olevalle tilalle.

Minulla on vain muutamia rivejä lisättävänä, ennenkun minä lopetan tämän kiusaavan selonteon. Ne ovat minun velvollisuudentunteeni aiheuttamia.

Ennen kaikkea pyydän minä saada lausua oman varman vakuutukseni, ett'ei minkään syytöksen näistä kertomistani tapahtumista pidä kohtaaman kreivi Foscoa. Olen saanut tietää, että kamala epäilys on herännyt ja että varsin arveluttavia selityksiä on annettu kreivin menettelystä. Minun vakuutustani hänen viattomuudestaan ei kumminkaan voida järkyttää. Jos hän auttoi sir Percivalia tämän suunnitelmassa lähettää minut Torquayhin, niin saattoi hänet itsensä harhaan hämmennys, josta häntä ulkomaalaisena ja outona ei pidä tuomita. Jos hän hankki rouva Rubellen sairaanhoitajattareksi Blackwater-Parkiin, niin oli se onnettomuus eikä mikään sellainen hänen virheensä, että tämä vieras henkilö olisi ollut kyllin halpamielinen auttaakseen talon herraa petoksessa, jonka tämä itse oli suunnitellut. Puhtaan moraalin nimessä panen minä vastalauseeni sitä vastaan, että kreiviä kohtaan langetetaan jokin ajattelematon tai ansaitsematon moite.

Toisekseen täytyy minun lausua ikäväni siitä, ett'en voi muistaa päivää, jolloin lady Glyde läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen. On sanottu minulle, että on suuremmasta merkityksestä saada tietää oikea päivä, jolloin tämä surullinen matka tapahtui, ja minä olen vakavasti koettanut muistutella, mutta turhaan. Sen vain voin muistaa, että se tapahtui heinäkuun loppupuoliskolla. Jokainen tietää, kuinka vaikeata on jonkun ajan kuluttua muistaa jotakin määrättyä päivää, ellei sitä edeltäkäsin merkitsi muistiin. Tämä vaikeus oli minulle sitäkin suurempi niiden levottomuutta herättäväin ja merkillisten tapahtumain takia, jotka sattuvat juuri samaan aikaan, kuin lady Glyde matkusti. Toivon sydämmellisesti, että minä tähän aikaan olisin pitänyt päiväkirjaa ja että hänen matkapäivänsä olisi yhtä elävästi muistissani kuin mylady-raukan kalpeat kasvot hänen viime kerran surullisesti katsoessaan minuun vaununikkunasta.

Useiden eri todistajain jatkama kertomus.

1. Hester Pinhornin, kreivi Foscon palveluksessa olevan keittäjättären todistus.

(Hänen suullisen kertomuksensa mukaan kirjoitettu.)

Olen pahoillani, ett'en koskaan ole saanut oppia lukemaan tai kirjoittamaan. Koko elämäni olen saanut touhuta ja tehdä työtä ja olen aina pitänyt tarkkaa huolta rehellisestä nimestä. Minä tiedän, että on synti ja vääryys sanoa, mikä ei ole totta, ja minä tahdon tarkkaan karttaa sitä nytkin sanomasta. Kaikki, mitä tiedän, tahdon minä sanoa ja minä pyydän nöyrästi sitä herraa, joka merkitsee tämän muistiin, sovittamaan sanani oikein kirjoittaessaan ja suomaan minulle anteeksi, joka en ole saanut mitään oppia.

Viime kuluneena kesänä sattui niin, että minä — vaikka omatta syyttäni — olin ilman paikkaa. Kuulin silloin, että keittäjättären paikka oli saatavissa talossa N:o 1 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa. Otin tämän paikan kokeeksi. Isäntäni nimi oli Fosco. Emäntäni oli Englantilainen rouvashenkilö. Isäntäni oli kreivi ja emäntäni kreivitär. Siellä oli nuori tyttö, jonka piti toimittaa muut palvelustehtävät talossa. Hän ei ollut erittäin siisti eikä ripeäkään, mutta mikään paha ei hänen kanssaan ollut tulla toimeen. Minä ja hän olimme talon ainoat palvelijat.

Isäntämme ja emäntämme tulivat sitten, kun me olimme alkaneet jo palveluksemme. Heti heidän tultuaan saimme tietää vieraita odotettavan maaseudulta.

Vieras oli emäntäni veljentytär, ja ensi kerroksessa oleva vierashuone pantiin hänelle kuntoon. Emäntäni sanoi, että lady Glydellä — niin oli vieraan nimi — oli varsin heikko terveys ja että minä sen vuoksi saisin olla varsin varova ruuanlaiton suhteen. Hänen piti tulla samana päivänä, mikäli minä voin muistaa; pyydän kumminkin, ett'ette luota minun muistiini tässä tapauksessa. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, ett'ei hyödytä mitään kysyä minulta ajasta ja päivistä ja muusta sellaisesta. Lukuunottamatta sunnuntaita olen minä tuskin koskaan selvillä niistä, sillä minä olen köyhä työläisnainen ja varsin oppimaton. Kaikkiaan tiedän minä, että lady Glyde tuli ja herätti meissä kaikissa heti taloon tultuaan suurta peljästystä, se on totta ja varmaa. Kuinka minun isältäni saattoi hänet kotiin luokseen, en voi sanoa, sillä minulla oli silloin jotain työtä käsillä, mikä kokonaan kiinnitti minun huomioni. Mutta iltapäivällä luulen sen olleen, ja palvelustyttö avasi oven ja saattoi hänet vieraskamariin. Hän ei ollut kaukaa keittiössä luonani, kun me saimme kuulla hirveätä meteliä ylhäältä ja vierashuoneen kellon kiihkeätä soittamista ja emäntäni äänen huutavan apua.

Me juoksimme ylös molemmat ja saimme silloin nähdä vieraan rouvashenkilön makaavan sohvalla kalmankalpeana, kovasti yhteen puristetuin käsin ja pää riippuen toiselle sivulle. Hän oli äkkiä peljästynyt, sanoi emäntäni, ja kreivi sanoi hänen saaneen kouristuksia. Tuntien ympäristöä hieman paremmin kuin muut juoksin minä lähimmän lääkärin luo hakemaan apua. Lähinnä saatavissa olivat tohtorit Gardh ja Goodricke, jotka asuivat yhdessä joilla oli tunnettu nimi ja maine koko S:t Johns-Woodissa, mikäli olen kuullut. Herra Goodricke oli kotona ja seurasi minua.

Viipyi kotvasen aikaa, ennenkun hän voi olla sanottavaksi avuksi. Onneton naisraukka sai kohtauksen toisensa jälkeen; ja siten jatkui, kunnes hän oli aivan voimaton ja heikko kuin äskensyntynyt lapsi. Me veimme hänet vuoteeseen. Herra Goodricke kiiruhti kotiinsa hakemaan lääkkeitä ja tuli takaisin neljännestuntia lyhemmässä ajassa. Paitsi lääkkeitä toi hän mukanaan torvenmuotoisen mahognyisen puupalan; sen asetti hän sairaan sydämmelle ja painoi korvansa aivan siihen ja kuunteli tarkkaavasti.

Tehtyään tämän sanoi hän huoneessa olevalle emännälleni: "Tämä on varsin arveluttava sairaustapaus; minä kehotan heti kirjoittamaan lady Glyden lähimmille omaisille." Emäntäni kysyi häneltä: "Onko se sydäntauti?" Tohtori vastasi tähän: "Niin, vaarallisinta laatua." Hän sanoi sitten kreivittärelle suoraan, kuinka hän uskoi taudin laidan olevan, mutta sitä minä en ollut kyllin oppinut ymmärtämään. Mutta sen minä varmasti tiedän, että hän lopuksi sanoi pahoin pelkäävänsä, ett'ei hän eikä kukaan muukaan lääkäri enää voisi auttaa asiaa nyt.

Emäntäni otti nämä ikävät tiedot vastaan rauhallisemmin kuin isäntä. Hän oli suuri ja lihava, naurettava vanha herra, jolla oli kesyjä lintuja ja valkoisia rottia ja joka puhui niiden kanssa, ikäänkuin ne olisivat olleet kristittyjä lapsia. Hän näytti olevan kauhean pahoillaan tapahtuman johdosta. "Ah! lady Glyde raukka! rakas lady Glyde-raukka!" sanoi hän kerta toisensa perään ja käveli edestakaisin ja väänteli lihavia käsiänsä enemmän kujeilijan kuin järkevän ihmisen tavalla. Jos minun emäntäni kysyi kerran sairaan mahdollista paranemista, kysyi hän ainakin viisikymmentä kertaa. Minä vakuutan, että hän oikein vaivasi meitä kaikkia — ja kun hän lopultakin ehti rauhoittua, meni hän ulos pieneen puutarhaan ja sitoi pieniä kukkakimppuja ja pyysi minua koristaman niillä sairashuonetta. Juuri kuin niistä olisi voinut olla jotain hyötyä! Luulen hänen jonkun kerran olleen hieman sekaisin ymmärrykseltään. Mutta ilkeä isäntä ei hän kuitenkaan ollut. Hän oli perin kohtelias puhelemaan ja esiintyi hyväntahtoisesti, leikkisästi ja ystävällisesti. Pidin hänestä paljon enemmän kuin emännästäni. Jos jokin ihminen oli kova mieleltään, niin oli hän!

Puoliyön aikaan näytti sairas hieman voimistuvan. Hän oli sitä ennen ollut niin voipunut kouristuksista, ett'ei hän voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa eikä puhuakaan kenenkään ihmisen kanssa. Nyt kääntäytyi hän kumminkin sairasvuoteessa ja katsoa tuijotti sekä ympäri huonetta että meitä. Hänen on täytynyt olla kaunis nainen terveenä ollessaan vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Hän nukkui varsin levottomasti yöllä — ainakin sanoi emäntäni niin, joka istui yksin ylhäällä hänen luonaan. Ennenkun itse menin levolle, olin minä sisällä kerran katsoakseni, voisinko olla joksikin avuksi, ja kuulin silloin, kuinka hän puhui itsekseen sekavalla, hajanaisella tavalla. Hän näytti suuresti ikävöivän saada puhua jonkun kanssa, joka oli poissa hänen luotaan. Tämän henkilön nimeä en voinut ensi kerralla kuulla ja toisella kertaa, juuri kun hän mainitsi sen, koputti isäntäni ovelle jättääkseen minulle vielä yhden ruman kukkakimppunsa ja kyselläkseen koko joukon.

Kun minä aikaisin huomisaamuna palasin huoneeseeni oli sairas aivan voimaton ja nukkui horrosmaisessa unessa. Herra Goodricke tai tohtori Cardkin mukanaan neuvotellakseen. He sanoivat molemmat, ett'ei häntä millään ehdolla nukkuessa saisi häiritä. He pyysivät emäntääni seuraamaan huoneen toiseen päähän ja kyselivät häneltä tarkkaan sairaan terveyttä entisinä aikoina; kuka oli ollut hänen lääkärinsä ja oliko häntä kauan painanut jokin sieluntuska ja oliko hän tuntenut itsensä onnettomaksi. Minä muistan varsin hyvin, että emäntäni vastasi tähän "kyllä", ja että herra Goodricke katsoi herra Cardhiin ja pudisti päätänsä, ja herra Gardh katsoi herra Goodrickeen ja pudisti päätänsä. He näyttivät ajattelevan, että tällä mielen levottomuudella voi olla jotain tekemistä hänen sydänvikansa kanssa. Hän näytti niin heikolta, pikku raukka! Vahva ei hän varmaan koskaan ole ollut — ei, ei koskaan vahva!

Myöhemmin aamulla, kun hän heräsi, oli tauti saanut nopean käänteen, ja vieras herrasnainen näytti olevan parempi. Minä en saanut tulla huoneeseen katsomaan häntä, yhtä vähä kuin minun toverini sai tulla pelosta, että hän taaskin huonontuisi nähdessään vieraita. Isäntäni sanoi hänen olevan paremman.

"Kuuleppas, kiltti Hesterini", sanoi hän, "lady Glyde on nyt taas parempi. Mieleni on entistä rauhallisempi, ja minä menen nyt oikaisemaan paksuja koipiani pikku kävelylle auringonpaisteessa tänä kauniina kesäpäivänä. Pitääkö minun toimittaa jokin tehtävä sinulle? Onko minun suoritettava jotain ostoksia taloutta varten? Mitä teet sinä siinä? Ahaa! herkkutortunko päivälliseksi? Ota riittävästi voitaikinaa, kiltti piikaseni, — paljon voitaikinaa, joka sulaa suussa, kun se on kermalla voideltu. — Oi, se on ihanaa!" Sellainen oli hänen tapansa. Hän oli yli 60 vuotta vanha ja vielä ihastunut torttuihin ja leivoksiin. Ajatteleppas vain sitä!

Tohtori tuli takaisin puolenpäivän aikaan ja näki silloin itse, että lady Glyde oli herännyt hieman parempana. Hän kielsi meitä puhelemasta hänen kanssaan tai antamasta hänen puhella kanssamme, jos häntä haluttaisi tehdä niin, koska häntä, kuten hän sanoi, täytyi pitää ennen kaikkea hiljaisuudessa ja koettaa saada nukkumaan niin paljon kuin mahdollista. Hän ei juuri koskaan näyttänyt olevan halukas puhelemaan minun nähdessäni häntä — paitsi yöllä, jolloin minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi — muulloin oli hän varmaan liian heikko puhuakseen. Herra Goodricke ei ollut läheskään niin tyytyväinen häneen kuin minun isäntäni. Hän ei sanonut mitään muuta tullessaan alas, kuin että hän palaisi takaisin kello 5.

Jotenkin siihen aikaan — isäntäni ei vielä ollut palannut — soitettiin kiivaasti vierashuoneesta, ja emäntäni tuli eteiseen sekä pyysi minua juoksemaan tohtori Goodricken luo ja sanomaan hänelle, että sairas oli pyörtynyt. Minä otin hattuni ja olkahuivini, kun kaikeksi onneksi tohtori samassa tulikin puolenpäivän aikana tekemänsä lupauksen mukaan.

Avasin oven ja seurasin häntä yläkertaan. "Lady Glyde voi juuri kuten tavallisesti", sanoi emäntäni hänellä ovella, "hän oli ollut valveilla hetkisen ja katseli ympärilleen hämmentynein, kummallisin ilmein, kun minä kuulin hänen päästävän heikon huudahduksen ja näin samassa silmänräpäyksessä menettävän tajuntansa." Tohtori meni vuoteen luo ja kumartui sairaan yli. Nähdessään hänet tuli hän äkkiä varsin vakavannäköiseksi ja laski kätensä sairaan sydämmelle.

Emäntäni tuijotti herra Goodrickeen. "Eihän hän vain ole kuollut", kuiskasi hän ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä", sanoi tohtori levollisesti ja vakavasti, "hän on kuollut. Minä pelkäsin sitä, kun minä eilen tutkin hänen sydäntään". Emäntäni astui muutamia askelia taapäin sängystä puhuessaan ja vapisi yhäti kovin. "Kuollut!" kuiskasi hän itsekseen, "kuollut, niin nopeasti, niin pian! Mitä sanoo mieheni?" Herra Goodricke pyysi hänen menemään alas ja koettamaan rauhoittua hieman. "Te olette istunut koko yön ylhäällä," sanoi hän, "hermonne ovat rasittuneet. Tämä henkilö," sanoi hän ja katsoi minuun, "jää kyllä tänne minun hankkiessani tarpeellista apua." Emäntäni seurasi hänen pyyntöänsä. "Minun täytyy varovasti valmistaa tieto miehelleni." Näin sanoen ja yhäti kovasti vapisten poistui hän huoneesta.

"Teidän isäntännehän on ulkomaalainen?" kysyi herra Goodricke kreivittären lähdettyä luotamme. "Ymmärtäneeköhän hän, mitä pitää kuolemantapausta rekisteriin merkittäessä tehdä?" — "En tiedä oikein herra", vastasin minä, "mutta tuskinpa uskoisin." Tohtori mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Tavallisesti en minä tee sellaista, mutta voihan se säästää perheeltä huolta ja vaivaa, jos minä itse valmistan pöytäkirjan kuolemantapauksesta. Puolen tunnin kuluttua menen minä aluetoimiston ohi ja minä voin silloin pistäytyä sisään. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa herrasväellenne, että minä teen sen." — "Kyllä, herra", vastasin minä, "he varmaan kiittävät Teitä hyvyydestänne ajatellessanne tätä asiaa." — "Ettehän pelkää jäädä tänne siksi, kunnes minä ehdin lähettää henkilön avuksenne?" kysyi hän. — "En, herra", vastasin minä. "Minä jään tänne lady-raukan luo siksi. Luullakseni ei ole mitään laiminlyöty, mitä voitiin tehdä, herra", lisäsin minä. — "Ei," sanoi hän, "tässä ei ole mitään laiminlyöty. Hänen on täytynyt kärsiä kovin, ennenkuin minä näin hänet. Hänen tilansa oli jo silloin toivoton, kun minut kutsuttiin." —

"Ah, niin! Kaikille meille käy samoin, ennemmin tai myöhemmin — eikö niin, herra?" sanoin minä. Hän ei vastannut mitään tähän; hän ei näyttänyt tahtovan puhua enempää sanoi vain jäähyväiset ja meni ulos.

Minä istuin sängyn vieressä aina tästä hetkestä saakka siihen asti, kun herra Goodricke lähetti lupaamansa avun. Hänen nimensä oli Jane Gould, ja hän näytti minusta olevan kunnioitettava nainen. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia — sanoi vain, että hän kyllä tiesi, mitä vaadittiin häneltä, ja että hän oli käärinyt monta ruumista elinpäivinänsä.

Miten minun isäntäni vastaanotti kuolonsanoman, en voi lähemmin sanoa, sillä minä en silloin ollut saapusalla. Nähdessäni hänet näytti hän kovin murtuneelta. Hän istui aivan hiljaa nurkassa lihavat kädet riippuen polvilla, pää kumarassa ja silmät tuijottaen niin, ett'ei hän nähnyt mitään. Hän ei näyttänyt olevan niin paljon suruissaan kuin hämmästynyt ja hämmentynyt tapahtuman johdosta. Emäntäni järjesti kaiken, mikä oli tarpeen hautausta varten. Täytyi varmaankin mennä suuri summa rahaa; ruumiskirstu erittäinkin oli varsin kaunis. Me saimme kuulla, että kuolleen ladyn mies oli matkustanut ulkomaille. Mutta emäntäni, joka oli hänen tätinsä, järjesti asian niin hänen maaseudulla — Cumberlandissa muistaakseni — olevan sukunsa kanssa, että hän vietäisiin sinne ja laskettaisiin samaan hautaan kuin hänen äitinsäkin. Kaikki hautausta koskevat seikat järjestettiin varsin komeasti ja siististi, sen sanon vielä kerran, ja isäntäni matkusti itse maaseudulle ollakseen läsnä, kun kirstua laskettiin hautaan. Hän näytti niin perin juhlalliselta synkässä surupuvussaan, suurine, vakavine kasvoineen, hitaine käyntineen ja leveine hatunnauhoineen — niin, juhlalliselta hän näytti todellakin!

Lopuksi on minun vastattava kolmeen minulle esitettyyn kysymykseen:

1) Ett'en minä enemmän kuin toverinikaan koskaan nähnyt isäntäni itsensä antavan lady Glydelle lääkkeitä.

2) Ett'ei hän koskaan minun tietääkseni ja uskoakseni ollut yksin lady Glyden luona.

3) Ett'en minä voi selittää sitä kovaa säikähdystä, jonka emäntäni itse sanoi ladyä kohdanneen heti hänen tultuaan. Sen syytä ei koskaan mainittu minulle eikä toverillenikaan.

Edellä oleva todistus on luettu minun läsnäollessani. Minulla ei ole mitään lisättävää siihen tai muistutettavaa sitä vastaan. Vakuutan valallani kuten kristitty nainen: Tämä on totuus.

(Allekirjoitettu)

Hester Pinhorn (+ hänen puumerkkinsä)

2. Lääkärin todistus.

Sen alueen registraattorille, jossa allamainittu kuolemantapaus on sattunut.

Täten saan todistaa, että minä lääkärinä olen hoitanut lady Glydeä, 21 vuotta vanha viime syntymäpäivänään, että minä näin hänet viime kerran torstaina heinäkuun 25 päivänä 1850; että hän kuoli samana päivänä talossa N:o 5 Forestroadin varrella S:t Johns-Woodissa, ja että kuoleman syy oli valtimosuonenlaajennus. Taudin pituus tuntematon.

(Allekirjoitettu)

Alfred Goodricke.

Osoite N:o 12 Craydons Gardens, S:t Johns-Wood, M.D. ja Ch.M.

3. Jane Gouldin todistus.

Tohtori Goodricke kehotti minua yleisellä ja sopivalla tavalla pitämään huolta siitä rouvashenkilöstä, joka oli kuollut yllämainitussa todistuksessa ilmoitetussa talossa. Minä tapasin vainajan talon palvelijan, Hester Pinhornin vartioimana. Jäin silloin taloon ja valmistin vainajan ruumiin hautaan pantavaksi. Minun läsnä-ollessani laskettiin ruumis kirstuun, ja sittemmin näin minä ruuvattavan kannen kiinni, ennenkuin se vietiin pois. Tämän tehtyä, ei ennemmin, sain palkkani ja poistuin talosta. Niitä henkilöitä, jotka haluavat jotakin todistusta minusta, kehotan kääntymään tohtori Goodricken puoleen. Hän voi todistaa sanojeni luotettavaisuuden.

(Allekirjoitettu)

Jane Gould.

4. Hautakiven todistus.

Omistettu Lauran, Lady Glyden, sir Percival Glyden, Blackwater-Parkin, Hampshiressä, Vapaaherran puolison ja Aatelismies Philip Fairlie-vainajan, tämän seurakunnan Limmeridge-Housesta, tyttären muistolle. Syntynyt maaliskuun 27 päivänä 1829; mennyt naimisiin joulukuun 22 päivänä 1849; kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850.

5. Walter Hartrightin todistus.

Aikaisin kesällä 1850 läksimme minä ja elossaolevat seuraajani Keski-Amerikan erämaista ja metsistä palataksemme kotiin. Rannikolle saavuttuamme astuimme laivaan, jonka määrä oli purjehtia Englantiin. Mexikon lahdessa kärsimme me haaksirikon; minä olin yksi niistä harvoista, jotka pelastuivat. Tämä oli kolmas kerta, jolloin minä pelastuin silminnähtävästä hengenvaarasta. Rutto, intiaanein hyökkäys, hukkuminen — nämä kolme kuolemanvaaraa ovat uhanneet minua; kaikista olen pelastunut.

Nämä lehdet eivät sisällä mitään kertomusta minun seikkailuistani ja vaaroistani kaukana isänmaastani. Syy, miksi minä poistuin maastani ja ystävieni luota Ja heittäydyin uuteen seikkailujen ja hengenvaarallisten kohtaloiden maailmaan, on jo tunnettu. Tästä vapaaehtoisesta maanpaosta palasin minä, kuten olin toivonut, rukoillut, ja uskonut, että minä palaisin — muuttuneena miehenä. Uuden elämän taistelussa ja ponnistuksissa oli sydämmeni puhdistunut paljosta itsekkäisyyden kuonasta. Hädän ja vaaran kovassa koulussa oli minun tahtoni lujittunut, sydämmeni karaistunut päättävämmäksi ja mieleni terästynyt. Olin matkustanut pois välttääkseni kohtaloani. Palasin takaisin kohdatakseni sitä avoimin silmin, kuten miehelle sopii.

Palasin kohdatakseni sitä sillä välttämättömällä kieltäytymisellä, mitä tiesin minulta vaadittavan. Olin poistanut mielestäni katkeruuden menneisyyden suhteen, mutta syvällä sydämmessäni kätkin minä muiston tämän vaiherikkaan ajan surusta ja rakkaudesta. En lakannut koskaan tuntemasta, kuinka minä koko elämäni ajaksi olin tehnyt auttamattoman haaksirikon — olin oppinut vain kärsimään sitä. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani, kun laiva vei minut pois, ja minä näin viime pilkahduksen Englannin rannasta. Laura Fairlie oli yksinomaan ajatuksissani laivan tuodessa minua takaisin ja minun nähdessäni aamun ensi valossa tuon rakkaan rannan kaukana etäisyydessä.

Kynäni kirjoittaa tuon muinaisen nimen, kun sydämmeni taas puhuu muinaisesta rakkaudestani. Kutsun häntä vieläkin Laura Fairlieksi. On kovaa ajatella häntä, kovaa puhua hänestä hänen puolisonsa nimellä.

Ei mitään muuta selitystä kaivata siitä, että minä nyt toisen kerran esiinnyin kertojana. Mikäli minulla on voimaa ja rohkeutta kirjoittaa tätä kertomusta, jatketaan sitä nyt keskeyttämättä.

Ensimmäinen levoton ikäväni ja toivoni päivän tultua koski äitiäni ja sisartani. Minä huomasin välttämättömäksi valmistaa heitä siihen odottamattomaan iloon, minkä minä tiesin kotiintuloni aiheuttavan heille poissaolon jälkeen, jonka aikana he eivät moneen kuukauteen ole voineet saada mitään tietoja minusta. Aikaisin aamulla lähetin minä kirjeen Hampstead Cottageen ja tunnin kuluttua läksin minä itse.

Kun ensi tervehdykset olivat ohi ja vanhojen aikojen lepo ja rauha vähitellen alkoivat palata, näin minä jotakin äitini kasvoista, mikä ilmaisi minulle, että salainen levottomuus painoi raskaasti hänen sydäntään. Se oli enemmän kuin rakkaus — se oli suru, joka loisti levottomista silmistä, jotka niin hellästi silmäsivät minuun; sääliä ilmaisi se uskollinen käsi, joka hitaasti ja hellästi yhä lujemmin puristi minun kättäni. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia toisillemme. Hän tiesi, kuinka minä olin kärsinyt elämän onnen haaksirikon — hän tiesi, miksi minä olin lähtenyt hänen luotaan. Useampia kertoja olin minä kiusauksessa niin tyynesti kuin minä voisin, kysyä häneltä, eikö mitään kirjettä ollut tullut minulle neiti Halcombelta — eikö hän tietänyt jotain hänen sisarestaan, jota minä voisin saada kuulla. Mutta kun minä silmäsin äitini kasvoihin, menetin minä rohkeuden kysyä edes tällä varovalla tavalla. Minä voin vain sanoa kiitollisesti ja salaa peljäten: "Teillä on jotakin ilmoitettavana minulle, äitini." Sisareni, joka oli istunut meitä vastapäätä, nousi äkkiä ylös ja poistui sanaakaan lausumatta huoneesta, Äitini painautui lähemmäksi minua ja pani kätensä kaulaani. Nämä rakkaat käsivarret vapisivat, kyynelet vierivät hänen poskillensa.

"Walter!" kuiskasi hän — "oma rakkahani! Sydämmeni tuntee tuskaa sinun tähtesi. Oi, poikani, poikani! Koeta ajatella, että minä olen vielä luonasi!"

Pääni vaipui hänen rintaansa vasten. Näillä sanoin oli hän ilmaissut minulle kaikki.

* * * * *

Oli kolmannen päivän aamu kotiin palaamiseni jälkeen — siis lokakuun 16 päivänä.

Minä olin pysähtynyt omaisteni luo Hampstead Cottageen. Olin taistellut kovasti, ett'en tekisi heille palaamiseni iloa katkeraksi, kuten se minulle itselleni oli käynyt. Olin tehnyt kaiken, mikä ihmisvoimissa on, toipuakseni kohdanneesta iskusta ja sietääkseni järjellä elämää — tuudittaakseni syvän suruni rauhaan päästämättä sitä epätoivoisesti sydämmeeni. Mutta hyödyttömästi ja toivottomasti! — eivät mitkään kyyneleet kihonneet balsamina polttaviin silmiini; ei mitään lohdutusta tuottanut minulle sisareni osanotto, äitini hellyys.

Tänä kolmantena aamuna avasin minä sydämmeni heille. Nyt vihdoinkin tulivat ne sanat huulilleni, joita minä olin ikävöinyt saada lausua aina siitä päivästä lähtien, kun minun äitini ilmoitti, että Laura Fairlie oli kuollut.

"Sallikaa minun matkustaa pois lyhyeksi ajaksi", sanoin minä. "Minä kestän paremmin, kun vielä kerran saan nähdä sen paikan, jossa näin hänet ensi kerran — kun minä saan polvistua ja rukoilla sillä haudalla, johon he ovat panneet hänet lepäämään."

Läksin matkalleni — Laura Fairlien haudalle.

Oli hiljaisen syyspäivän iltapuoli, kun minä astuin junasta autiolle asemalle ja yksinäni kuljin jalkaisin hyvin tuttua tietä. Laskeuva aurinko loisti himmein valoin läpi ohuiden valkopilvien; ilma oli lämmin ja tyyni. Yksinäinen rauhaisa maisema oli kuin syksyn suloisen surumielisyyden hunnuttama.

Tulin kedolle; taaskin seisoin minä korkeimmalla kummulla ja silmäsin eteenpäin, pitkin polkua — — — Siinä oli hyvin tuttu puutarha kauniine puineen, tasainen, leveä ajotie, joka puoliympyrässä kaareutui asuinrakennuksen ympäri, ja Limmeridge-Housen korkeat, valkoiset muurit. Vaihtelevat ja epävarmat kohtalot, kaikki vaikeudet, jotka minä olin kestänyt monen kuukauden kuluessa — kaikki tämä häipyi ja kukistui tyhjäksi mielessäni. Minusta tuntui kuin olisi jalkani eilen viimeksi tallannut tätä tuoksuvaa kanervikkoista ketoa! Luulin voivani nähdä hänen tulevan vastaani sievät kasvonsa pikku olkihatun varjostamina, kevyessä, yksinkertaisessa kesäpuvussaan ja hyvin täytetty piirustuskirja kädessään.

Oi, kuolema, sinulla on otasi! Oi, hauta, sinulla on voittosi!

Käännyin sivulle; ja kaukana alhaalla ahtaassa laaksossa oli yksinäinen harmaakivinen kirkko. Siinä oli porraskäytävä, jossa olin odottanut valkopukuista naista; siinä hautausmaa kumpujen ympäröimänä; siinä lorisi puro välinpitämättömästi yli kivisen pohjansa. Ja siinä seisoi marmoriristi, lumivalkoisena ja kauniina, haudan yllä — tämän haudan, joka nyt kätki sekä äidin että tyttären. Menin sinne päin. Menin vielä kerran yli muurin matalalle kiviportaalle ja paljastetuin päin asetin minä jalkani pyhitetylle maalle. Lempeydelle ja hyvyydelle pyhitetylle; kunnioitukselle ja surulle pyhitetylle.

Pysähdyin jalustan eteen, josta risti kohosi. Sen toisella puolen, joka oli minua lähinnä, kohtasi silmiäni äsken hakattu kirjoitus — kovat, selvät, julmat, mustat kirjaimet, jotka kertoivat hänen elämästään, hänen kuolemastaan. Koetin lukea niitä. Luin hänen nimeensä asti. "Omistettu Lauran muistolle —". Lempeät, sinisilmät kyynelten täyttäminä; kaunis pää väsyneesti alas kumartuneena, viattomat jäähyväissanat, jotka kehottivat minua lähtemään hänen luotansa — oi, jospa minulla olisi ollut tätä onnellisempi muisto nähdessäni hänet viime kerran! — Sen muiston vein minä mukanani kaukaisiin maihin; sen muiston tuon minä takaisin palatessani hänen haudallensa!

Toisen kerran koetin minä nyt lukea muistokirjoitusta. Minä näin sen lopussa hänen kuolinpäivänsä ja sen yllä — — —

Sen yllä olivat sanat piirretty marmoriin ja niiden joukossa oli nimi, joka hämmensi minun ajatukseni hänestä. Menin ympäri toiselle puolen hautaa, jossa ei ollut mitään luettavana — ei mitään maallista halpamielisyyttä, joka tunkeutuisi hänen ja minun sieluni väliin.

Laskeusin polvilleni. Laskin käteni, laskin pääni suurta valkosta hautakiveä vasten ja suljin silmäni koko maailmalta, päivänvalolta ylläni. Oi, rakastettuni, sydämmeni saa puhua sinun sydämmellesi nyt! Vasta eilen me erosimme toisistamme — eilen minun silmäni näkivät viime kerran sinut. Rakkahani! Rakkahani!

* * * * *

Aika kului edelleen ja hiljaisuus lepäsi kuin syvä yö sen radalla.

Ensi ääni, joka häiritsi tätä taivaallisen rauhan hetkeä, oli kuin hiljainen kahina, humiseva tuuli hautausmaan ruohossa. Minä kuulin sen hiljaa lähenevän; lopuksi muuttui se — kuului askeleita, yhä lähempänä — nyt vaikeni se.

Katsoin ylös.

Aurinko oli laskemaisillaan. Pilvet olivat hajautuneet, ja vaipuva valo laskeusi kuin kultakimmellys kukkuloille. Päivän viime hetki oli kylmä ja selvä ja tyyni täällä kuolleiden hiljaisessa laaksossa.

Hautausmaalla, missä maa kohosi, näin minä kaksi naista seisovan laskeuvan auringon kirkkaan loisteen valaisemina. He katsoivat haudalle; he katsoivat minua siinä seisoessani.

He tulivat hieman lähemmäksi ja pysähtyivät taas. Heidän harsonsa olivat alaslasketut ja kätkivät minulta heidän kasvonsa. Mutta kun he olivat pysähtyneet nosti toinen heistä harsonsa. Hiljaisessa iltavalossa näin minä Marian Halcomben.

Mutta muuttuneena — niin muuttuneena, kuin monta vuotta olisi hävittäen mennyt ohi! Silmät olivat suuret ja villit ja tuijottivat minuun kummallisella kauhun ilmeellä. Muoto oli laiha ja kuihtunut. Kärsimys, pelko ja suru olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt siihen.

Otin askeleen häntä kohden haudalta. Hän ei liikahtanut — hän ei puhunut. Hänen sivullaan seisova harsotettu nainen päästi heikon huudahduksen. Minä pysähdyin. Veri pakkautui sydämmeeni ja sanomaton pelko kävi läpi koko olentoni.

Harsotettu nainen jätti seuraajansa ja läheni hitaasti. Jäätyään yksin, seisoen liikkumatta puhui Marian Halcombe. Ääni oli hänen — minulle niin tuttu — se ei ollut muuttunut, kuten kauhistuneet silmät, kuihtuneet kasvot.

"Uneni! uneni!" kuulin minä hänen lausuvan hiljaisella äänellä keskellä juhlallista hiljaisuutta. Hän vaipui polvilleen ja kohotti ristiinpannut kätensä taivasta kohden, "Isä, anna hänelle voimaa. Isä, auta sinä häntä tänä vaikeana hetkenä."

Harsotettu nainen tuli lähemmäksi; hitaasti ja äänet yhä lähemmäksi. Minä katsoin häntä — katsoin häntä enkä ketään muuta siitä hetkestä.

Ääni, joka rukoili puolestani, heikkeni ja kuului tuskin — äkkiä kohosi se taaskin ja huusi kauhistuneena, epätoivon väreellä minulle, että menisin pois.

Mutta harsotettu nainen oli vallannut koko olentoni — sekä ruumiini että sieluni. Hän pysähtyi toiselle puolen hautaa. Seisoimme kasvokkain hautakivi välillämme. Hän seisoi aivan jalustan sivulla olevan kirjoituksen vieressä. Hameensa kosketti mustia kirjaimia.

Ääni läheni ja kohosi yhä voimakkaammaksi ja kankeammaksi. "Pitäkää kättä silmillänne! Älkää katsoko häneen! Oi, Jumalan tähden, säästä herra Hartrightiä!"

Nainen kohotti harsoansa.

"Omistettu Lauran, Lady Glyden muistolle" — Laura lady Glyde, seisoi itse tämän muistokirjoituksen vieressä ja katsoi minuun yli haudan.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

I.

Alan uuden sivun ja menen viikon eteenpäin kertomuksessani.

Tämä viikko täytyy jättää kertomatta. Sydämmeni heikkenee, sieluni vaipuu pimeään ja hämmennykseen, kun minä vain ajattelen sitä. Niin ei saa olla jos minun, joka kirjoitan, kuten pitää, täytyy voida ohjata teitä, jotka luette. Niin ei saa olla, jos minun täytyy voida pitää johtolanka koko tämän merkillisen tapahtuman läpi selvänä käsissäni.

Koko elämä, äkkiä muuttuneena — koko sen päämäärä uudestaan luotuna; sen toiveet ja pelot sen taistelut, harrastukset ja uhraukset — kaikki tämä samalla kertaa ja ainaiseksi saatettuna uudelle radalle — kas siinä se näköala, joka nyt avautuu minulle aivankuin avarana maisemana, mikä kerrassaan leviää hämmästyneen silmämme eteen kuin vuorenharjalta. Lopetin kertomukseni hiljaisessa varjokkaassa laaksossa Limmeridgen kirkon luona; palaan siihen viikkoa myöhemmin erään Lontoon kadun hälinässä ja kolinassa.

Eräässä talossa tämän kadun varrella, talossa, joka on väkirikkaassa, mutta köyhässä kaupunginosassa ja jonka pohjakerroksessa on pikku puoti aikakauskirjojen ja sanomalehtien myyntiä varten, on ensi ja toisessa kerroksessa yksinkertaisia kalustettuja huoneita vuokrattavana.

Minä olen tekonimellä vuokrannut nämä molemmat kerrokset. Ylemmässä kerroksessa asun minä itse ja siinä on minun työ- ja makuuhuoneeni. Alikerroksessa asuu, omistaen saman lainatun nimen kuin minäkin, kaksi naista, jotka ilmoitetaan olevan minun sisariani. Minä ansaitsen leipäni piirustamalla ja kaivertamalla puuhun kuvalehtiä varten ja sisarieni mainitaan auttavan elantoamme tekemällä käsitöitä. Köyhä asuntomme, vaatimaton ammattimme, otettu sukulaisuutemme ja nimemme on yksinomaan tarkotettu keinoksi kätkemään meitä tässä kamalan suuressa Lontoossa. Meitä ei lueta enää niihin ihmisiin, joiden nimet ovat tunnetut ja arvossapidetyt. Minä olen tuntematon, huomaamaton mies, jolla ei ole suosittajaa eikä mahtavia ystäviä.

Marian Halcombe ei ole mitään muuta nyt kuin minun vanhempi sisareni, joka omin käsin huolehtii kaikesta, mitä me tarvitsemme kodissamme. Me molemmat olemme muinoisten ystäviemme silmissä narreja ja rohkeita pettureita ja meitä katsotaan mielipuolen Anna Catherickin rikostovereiksi hänen vaatiessaan lady Glyde-vainajan nimeä, yhteiskunnallista asemaa ja personallisuutta.

Sellainen on meidän asemamme. Tässä muuttuneessa tilassa täytyy meidän kaiken kolmen tästä lähtien näkyä tämän kertomuksen monella tulevalla lehdellä.

Järjen ja lain katsantokannan mukaan, sukulaisten ja ystäväin todistuksen mukaan, jokaisen sivistyneessä yhteiskunnassa huomioon otetun muodollisuuden mukaan oli "Laura, lady Glyde" haudattu äitinsä viereen Limmeridgen hautausmaahan. Philip Fairlien tytär ja sir Percival Glyden puoliso eli vielä sisarensa ja minun tieteni, mutta koko muulle maailmalle oli hän kuollut. Kuollut sedällensä, joka oli kieltänyt hänet, kuollut talon palvelijakunnalle, jotka eivät luulleet tuntevansa jälleen häntä, kuollut laillisille virastoille, jotka olivat jättäneet hänen omaisuutensa hänen miehelleen ja tädilleen, kuollut minun äidilleni ja sisarelleni, joiden mielestä minä seikkailijattaren nenästä vetämänä olin joutunut petoksen uhriksi, sanalla sanoen: todellisesti, siveellisesti, laillisesti — kuollut.

Ja kumminkin elävä! Eläen köyhänä ja hyljättynä köyhä piirustuksen opettaja ainoana taistelijanaan voittaakseen hänelle takaisin sen paikan, joka oli hänen tässä elävien olentojen maailmassa.

Tunsinko minä koskaan hetkisenkään epäilyä muistaessani Anna Catherickin yhdennäköisyyden hänen kanssaan siitä lähtien, kun hän ensin kohotti harson kasvoiltaan? En, en epäilyksen varjoakaan siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin minä taaskin näin hänen piirteensä sen hautakirjotuksen ääressä, joka ilmoitti hänet kuolleeksi.

Ennenkun aurinko oli laskenut, ennenkun viimeinen vilahdus siitä kodista, joka nyt oli suljettu häneltä, oli kadonnut näkyvistämme, olimme molemmat palauttaneet mieleemme ne jäähyväissanat, jotka minä lausuin erotessamme Limmeridge-Housesta, minä toistanut ja hän muistanut ne. "Jos jolloinkin se aika tulee, jolloin koko sieluni ja sydämmeni rajaton kiintymys voi tuottaa Teille silmänräpäyksenkään onnen tai säästää Teiltä silmänräpäyksenkään surun, niin tahdotteko silloin muistaa köyhää piirustuksenopettajaa?" Hän, joka nyt muisti niin vähän viime aikain hirmuisia onnettomuuksia, muisti uskollisesti nämä sanat ja laski viattomalla luottamuksella pääraukkansa sen miehen rintaa vasten, joka oli lausunut ne. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän mainitsi minua nimeltäni ja sanoi: "He ovat koettaneet saada minun unhottamaan kaikki, Walter; mutta minä muistan Marianin ja minä muistan sinut " — annoin minä — joka jo ennen olin antanut hänelle rakkauteni — elämänikin hänelle ja kiitin Jumalaa, että minulla oli oikeus antaa se.

Niin, tämä aika oli tullut. Kaukaisesta maasta, monen tuhannen peninkulman takaa, kautta metsien ja erämaiden, joissa moni minua vahvempi seuraajani oli viereltäni sortunut, kautta kolmenkertaisen kuolemanvaaran ja kolmenkertaisen pelastuksen, oli se käsi, joka johtaa ihmisiä tulevaisuuden pimeällä tiellä, johdattanut minuakin tähän hetkeen. Hänen ollessaan hyljättynä ja pois sysättynä, kovin koeteltuna ja surullisesta muuttuneena rapistuneen kauneuden ja heikontuneen ajatuskyvyn tähden, hänen menetettyään yhteiskunnallisen asemansa, vieläpä oikeutensa lukeutua elävien joukkoon — voin minä nyt ilman vähintäkään moitetta laskea sieluni ja sydämmeni rajattoman kiintymyksen, kuten minä kerran olin luvannut, Lauran jalkoihin. Sillä oikeudella, jonka onnettomuus ja turvattomuus antavat, oli hän nyt vihdoinkin minun! Minun, turvatakseni, tukeakseni, hellästi hoitaakseni ja hankkiakseni hänelle hyvityksen. Minun, rakastaakseni ja kunnioittaakseni häntä sekä isänä, että veljenä. Minun, saattaakseni hänet taaskin oikeuksiinsa, kärsien naaroja ja uhrauksia — toivottomasti taistellen arvoa ja valtaa, sitkeästi kamppaillen hyvin asestettua petosta ja näennäistä laillista perintöoikeutta vastaan; ja kaikki tämä silloin kun maineeni oli kärsinyt, ystäväni hävinneet ja koko elämäni yhäti oli vaarassa.

Olen kuvannut asemani ja selittänyt vaikuttimeni. Kertomus Marianin ja Lauran kohtaloista täytyy esittää sen jälkeen.

Minä esitän molempain tiedonannot minulle, ei puhujain omin sanoin, koska heidän kertomuksensa on usein katkonainen ja auttamattoman sotkeutunut, vaan sen lyhyen selvän, yksinkertaisen luettelon mukaan, jonka minä kirjoitin ohjeeksi itselleni ja lainoppineelle avustajalleni. Täten voidaan nämä sotkeutuneet asiat yksinkertaisimmin ja selvimmin kuvata.

Marianin kertomus alkaa siitä, mihin rouva Michelsonin loppui.

Kun lady Glyde oli poistunut miehensä talosta ilmoitti Blackwater-Parkin taloudenhoitajatar neiti Halcombelle hänen matkansa ja luonnollisesti myöskin, millaisissa olosuhteissa se tapahtui. Kohta muutamia päiviä sen jälkeen — kuinka monta, ei rouva Michelson voinut muistaa — oli kreivitär Fosco lähettänyt kirjeen, jossa hän ilmoitti lady Glyden äkillisestä kuolemasta kreivi Foscon asunnossa. Varsinaisia päivämääriä ei kirjeessä ilmoitettu, ja kreivitär jätti kokonaan rouva Michelsonin asiaksi ilmoittaa joko heti neiti Halcombelle surullisen uutisen tai myöskin salata se siksi, kunnes hän oli täysin tervehtynyt.

Neuvoteltuaan herra Dawsonin kanssa, joka sairauden takia oli ehkäisty saapumasta Blackwater-Parkiin, kehotti hän kuolemantapauksesta puhumaan sairaalle, minkä rouva Michelson tekikin samana päivänä, kuin kirje saapui. Ei kuulu tähän kuvata sitä vaikutusta, minkä tieto lady Glyden äkillisestä kuolemasta teki hänen sisareensa; mainittakoon vain, että hän vasta kolme viikkoa sen jälkeen voi lähteä matkallensa Lontooseen taloudenhoitajattaren seuraamana. Sieltä erosivat he toisistaan rouva Michelsonin ensin annettua neiti Halcombelle osoitteensa, jos he vastaisuudessa tahtoisivat neuvotella toistensa kanssa.

Neiti Halcomben erottua seuraajastaan meni hän heti herrojen Gilmoren & Kyrlen konttoriin, neuvotellakseen, herra Gilmoren poissa-ollessa, viimemainitun lakimiehen kanssa. Hän uskoi herra Kyrlelle, mitä hän katsoi viisaimmaksi vaieta kaikille muille — yksin rouva Michelsonillekin — että hän kovin epäili koko lady Glyden kuolemaa. Herra Kyrle, joka jo ennen oli osoittanut ystävällistä harrastustaan palvella neiti Halcombea, otti heti tehtäväkseen panna toimeen sellaisia tutkimuksia, jota varsin vaaralliset ja arkaluontoiset olosuhteet sallisivat hänen tehdä.

Jättääksenne tämän osan kertomustamme, ennenkun menemme edemmäksi, tahdon mainita, että kreivi Fosco kernaasti tarjosi kaiken apunsa herra Kyrlelle, kun tämä selitti neiti Halcomben lähettämänä haluavansa koota sellaisia yksityiskohtia lady Glyden kuolemasta, joita häneltä vielä puuttui. Herra Kyrle sai tilaisuuden puhella lääkärin, herra Goodricken, ja kahden palvelijan kanssa. Varman päivämäärän puuttuessa, jona lady Glyde oli matkustanut Blackwater-Parkista, sopivat kumminkin lääkärien ja palvelusväen tiedot kreivin ja kreivittären tietojen kanssa yhteen herra Kyrlen vakuutuksen mukaan. Hän voi vain selittää asian niin, että neiti Halcomben kova suru kuoleman tapauksen johdosta oli surkuteltavalla tavalla häirinnyt hänen arvostelukykyänsä, ja hän kirjoitti neiti Halcombelle, että se raskas epäluulo, jonka hän oli lausunut hänen läsnäollessaan, näytti hänen mielestään olevan aivan perusteeton. Ja niin alkoi ja loppui se tutkimus, johon herra Gilmoren liikekumppani ryhtyi.

Kumminkin oli neiti Halcombe palannut Limmeridge-Houseen ja siellä koonnut kaikki enemmät tiedot, mitkä hän oli tilaisuudessa saamaan.

Herra Fairlie oli saanut ensi tiedon veljentyttärensä kuolemasta sisarensa, rouva Foscon, lähettämässä kirjeessä missä ei myöskään ollut mitään ilmoitettuja päivämääriä. Hän oli hyväksynyt sisarensa ehdotuksen, että vainaja saisi levätä Limmeridgen kirkkomaassa olevassa äitinsä haudassa. Kreivi Fosco oli seurannut mukana Cumberlandiin ja ollut läsnä hautajaisissa Limmeridgessä, mitkä tapahtuivat heinäkuun 30 p:nä. Kunnioituksen ja huomaavaisuuden osoitteena oli kylän ja ympäristön asukkaat saattaneet kuollutta haudalle. Seuraavana päivänä oli muistokirjoitus, jonka sisällön vainajan täti oli kyhännyt ja herra Fairlie hyväksynyt, kaiverrettu hautakiven toiselle sivulle.

Hautauspäivänä samoinkuin sen jälkeisenä päivänä oli kreivi ollut vieraana Limmeridge-Housessa, mutta hän ei ollut tavannut herra Fairlietä, kun tämä ei halunnut sitä. He olivat vain kirjeellisesti olleet tekemisissä toistensa kanssa, ja kreivi Fosco oli kertonut herra Fairlielle hänen veljentyttärensä viime sairaudesta ja kuolemasta. Kirje ei sisältänyt mitään enempiä yksityiskohtia, mutta oheenliitetyssä jälkikirjoituksessa oli varsin merkillinen kohta. Se tarkoitti Anna Catherickiä.

Kysymyksessä-oleva ilmoitus kuului seuraavasti:

Ensiksi: että Anna Catherickiä — josta neiti Halcombe voisi antaa herra Fairlielle lähempiä tietoja saavuttuaan Limmeridge-Houseen — oli etsitty ja lopulta löydetty Blackwater-Parkin läheisyydestä sekä toimitettu sen saman lääkärin hoitoon, jonka laitoksesta hän kerran ennen oli paennut.

Toiseksi varotus herra Fairlielle: Anna Catherickin mielisairaus oli pahennut hänen ollessaan vapaudessa ja kenenkään tarkastamatta, ja se mielipuoli viha ja epäluulo sir Percivalia kohtaan, joka oli ollut hänen sairautensa kuvaavana piirteenä kaikkina aikoina, oli vieläkin, vaikka aivan uudessa muodossa. Onnettoman naisen viimeinen päähänpisto hänen suhteensa on koettaa vaivata ja kiusata häntä sekä kuuluttaa maailmalle olevansa hänen vaimovainajansa. Tämä päähänpisto oli luultavasti kehkeytynyt hänen aivoihinsa erään salaisen kohtauksen jälkeen lady Glyden kanssa, jolloin hän oli huomannut ihmeteltävän yhdennäköisyyden lady-vainajan ja itsensä välillä. Ei ollut suinkaan uskottavaa, että hänen onnistuisi paeta toinen kerta mielisairaalasta, mutta sitä vastoin varsin mahdollista, että hän olisi tilaisuudessa vaivamaan lady Glyde-vainajan sukulaisia kirjeillä ja tämän tapauksen varalta varotettiin herra Fairlietä etukäteen olemaan uskomatta niitä.

Tämän jälkikirjoituksen sai neiti Halcombe lukea tultuaan Limmeridgeen. Myöskin jätettiin hänelle ne vaatteet, jotka lady Glydellä oli tullessaan tätinsä asuntoon ynnä muutamat muut kapineet. Kaikki nämä oli rouva Fosco huolellisesti koonnut ja lähettänyt Cumberlandiin.

Sellainen oli asema, kun neiti Halcombe syyskuun alussa saapui Limmeridgeen.

Kohta sen jälkeen joutui hän sulkeutumaan huoneisiinsa taudinuusinnan takia: — hänen heikot ruumiilliset voimansa eivät näet voineet kestää sitä syvää sielunkärsimystä, jota hän nyt koki. Kun hän kuukausi sen jälkeen taas tuli paremmaksi, olivat hänen epäilyksensä sisaren kuolemaan nähden vielä yhtä suuret kuin koskaan ennen. Tähän aikaan ei hän ollut kuullut mitään sir Percival Glydestä; sen sijaan oli rouva Fosco kirjoitellut hänelle, kysellen hellästi hänen terveyttään sekä omasta että miehensä puolesta. Sen sijaan, että olisi vastannut näihin kirjeisiin, piti neiti Halcombe huolta siitä, että taloa S:t Johns-Woodissa ja sen asukkaiden puuhia salaisuudessa vartioitiin.

Mutta ei mitään epäiltävää voitu huomata. Sama tulos oli seuraavistakin tutkimuksista, joita salaa toimitettiin rouva Rubellen suhteen. Hän oli yhdessä miehensä kanssa saapunut Lontooseen kuusi kuukautta sitten. He olivat tulleet Lyonista ja vuokranneet talon Leicester-Squaren läheisyydessä, mihin he olivat perustaneet hotellin ulkomaalaisia varten, joita odotettiin saapuvan joukottain Englantiin suuren näyttelyn aikana 1850. Ei mitään pahaa tunnettu ympäristössä enemmän herrasta kuin rouvastakaan. He olivat hiljaisia ja vaatimattomia ihmisiä ja olivat rehellisesti täyttäneet kaikki sitoumuksensa aina tähän aikaan asti. Viimeiset tutkimukset koskivat sir Percival Glydeä. Hän oli asettunut Pariisiin ja eli siellä hiljaisuudessa englantilaisten ja ranskalaisten ystäväinsä pikku piirissä.

Siten takaisin torjuttuna kaikilla tahoilla, mutta kumminkaan saamatta lepoa, oli neiti Halcomben seuraava suunnitelma käydä siinä mielisairaalassa, johon hän silloin uskoi Anna Catherickin joutuneen toisen kerran suljetuksi. Hän oli menneinä päivinä tuntenut voimakasta mielenkiintoa tätä naista kohtaan ja tunsi sitä nyt kaksinkerroin — ensiksi päästäkseen vakuutukseen siitä, oliko Anna Catherickin väitetty päähänpisto, että hän oli lady Glyde, todellakin tosi, ja toiseksi voidakseen itse havaita, jos asian laita todellakin oli niin, mikä tuolla ihmisraukalla todellisuudessa oli sellaisen petoksen vaikuttimena.

Vaikka kreivi Foscon herra Fairlielle lähetetyssä kirjeessä ei ollut mitään tämän mielisairaalan osoitetta, ei tämä seikka ollut esteenä neiti Halcombelle. Kun herra Hartright tapasi Anna Catherickin Limmeridge-Housessa, oli tämä sanonut hänelle, missä kysymyksessä-oleva mielisairaala oli, ja neiti Halcombe oli merkinnyt sen koko keskustelun ohella päiväkirjaansa, aivan niinkuin hän oli kuullut sen herra Hartrightiltä itseltään. Hän koki saada selvän osoitteesta, otti kreivi Foscon herra Fairlielle lähettämän kirjeen jonkunlaiseksi suositukseksi, mikä voisi olla hänelle hyödyksi, ja läksi lokakuun 11 päivänä aivan yksin matkalle mielisairaalaan.

Hän lepäsi yön Lontoossa. Hän oli aikonut yöpyä samaan taloon, jossa rouva Vesey nyt asui; mutta vanha rouva tuli niin liikutetuksi nähdessään entisen oppilaansa lähimmän ja parhaimman ystävän, että neiti Halcombe hienotunteisuudesta kieltäysi jäämästä hänen luokseen ja otti sen sijaan huoneen lähellä-olevassa arvossapidetyssä hotellissa. Huomispäivänä jatkoi hän matkaansa mielisairaalaan, joka ei ollut kaukana Lontoosta, pääkaupungin pohjoispuolella.

Hän pääsi heti omistajan puheille.

Ensin näytti omistaja panevan lujasti sitä vastaan, että hän saisi kohdata sairasta. Mutta hän näytti hänelle kreivi Foscon kirjeen — sanoi hänelle olevansa se "neiti Halcombe", joka siinä mainittiin, ja lisäksi lady Glyde vainajan läheinen sukulainen, niin että hän perhettä koskevista syistä luonnollisesti halusi itse ottaa selvän, mihin määrään Anna Catherickin hämmennys ulottui hänen sisarensa suhteen, ja siitä seurasi, että mielisairaalan omistaja muutti ääntänsä ja esiintymistänsä eikä enää mitään väitellyt vastaan. Luultavasti ajatteli hän, että jatkettu kieltäminen sellaisissa olosuhteissa ei olisi ainoastaan epäkohteliaisuus, vaan voitaisiin selittää siten, että sairaala ei ollut sellaisessa kunnossa, mikä voisi sietää lähempää tarkastelua.

Kaikesta päättäen ei tämä mies ollut liitossa sir Percivalin ja kreivin kanssa. Tätä todisti varmasti se seikka, että hän myönsi neiti Halcomben kohdata hoidokastansa, ja hänen kohteliaisuutensa antaa tietoja.

Keskustellessa ilmoitti hän esimerkiksi neiti Halcombelle, että Anna Catherick oli tuotu uudelleen hänen luokseen kreivi Foscon antamilla asianomaisilla määräyksillä ja todistuksilla heinäkuun 27 päivänä, joihin kreivi oli tuonut kirjeenkin sir Percivalilta, tarpeellisine selityksineen ja neuvoineen.

Mielisairaalan omistaja, saadessaan takaisin entisen sairaansa, myönsi huomanneensa hänessä muutamia merkillisiä eroavaisuuksia entiseen verraten. Sellaisia muutoksia oli hän tosin ennenkin huomannut sairaissaan monivuotisen kokemuksensa aikana mielisairaalan lääkärinä. Mielipuolet olivat usein jonkun aikaa niinhyvin ulkonäöltään kuin sisäiseltä olemukseltaan varsin erilaisia. Sairauden asteettainen lisäytyminen ja vähentyminen vaikuttaa usein ulkonäköön ja esiintymiseen, ja näin oli erittäinkin laita Anna Catherickin kanssa, jonka mielipuolisuus kuvastui hänen esiintymisessään ja lausunnoissaan. Mutta kumminkin oli hän aika ajoittain pulassa sairaansa erinäisten muutoksien kanssa ennen hänen pakoaan ja hänen palaamisensa jälkeen — ne olivat kuitenkin liian hienoja, että niitä voitaisiin kuvata. Luonnollisesti ei hän tahtonut päättää, että hän olisi erilainen pituuteensa, vartaloonsa tai hiusten ja silmien väriin nähden; muutos oli pikemmin jotain, minkä hän tunsi, kuin jotain, minkä hän näki. Sanalla sanoen: — tämä seikka oli hänelle ollut arvoitus alusta alkaen ja tuli siksi yhä enemmän.

Mutta tämä keskustelu ei voinut edes osaksikaan valmistaa neiti Halcombea siihen, mitä tuli tapahtumaan. Se vaikutti kumminkin varsin voimakkaasti häneen, ja hän tunsi sellaista mielenliikutusta, että hän vasta hetkisen kuluttua voi seurata lääkäriä siihen osaan rakennusta, jossa sairaat säilytettiin.

Kysyttäessä saatiin tietää, että luuloteltu Anna Catherick oli tällä hetkellä ulkona hankkiakseen itselleen jotain liikuntoa laitokselle kuuluvalla kävelypaikalla. Eräs hoitajatar tarjoutui saattamaan neiti Halcombea sinne, ja lääkäri pysähtyi muutamiksi minuuteiksi, koska muudan sairas kaipasi hänen tarkastustansa, minkä jälkeen hän taas aikoi etsiä vieraansa puistosta.

Hoitajatar saattoi neiti Halcomben kaukaiselle, sievästi järjestetylle, varjokkaalle kävelypaikalle, ja katsottuaan ympärilleen poikkesi hän polulle, jota molemmin puolin varjostivat korkeat pensaskasvit. Jonkun matkan päässä lähestyi hitaasti kaksi naista. Hoitajatar osoitti heitä ja lausui: "Tuossa tulevat Anna Catherick ja hänen hoitajattarensa, joka vastaa kaikkiin haluamiinne kysymyksiinne." Näin sanoen läksi hoitajatar pois ryhtyäkseen tavalliseen tehtäväänsä.

Neiti Halcombe lähestyi puoleltansa ja molemmat toiset omaltansa. Kun he olivat toisiansa aivan lähellä, pysähtyi toinen heistä silmänräpäykseksi, katsoi hartaan innokkaasti äskentullutta vierasta, riistäytyi irti saattajastaan ja heittäytyi neiti Halcomben syliin.

Samana hetkenä tunsi neiti Halcombe sisarensa — tunsi kuolleen ja kuitenkin elävän! —

Oli onni vastaisiin toimenpiteisiin nähden, ett'ei kukaan muu tänä hetkenä ollut läsnä kuin hoitajatar. Hän oli nuori nainen ja hämmästyi niin tämän kohtauksen johdosta, ett'ei hän ensin kyennyt sekautumaan siihen. Kun hän vihdoinkin oli ällistyksestään tointunut, vaati neiti Halcombe koko hänen huolenpitonsa, sillä hän oli silmänräpäyksessä vaipunut maahan mitä ankarimmassa ponnistuksessa ollakseen itse menettämättä järkeänsä tämän liikuttavan havainnon takia. Muutamien minuuttien kuluttua onnistui hänen kuitenkin lujan tahtonsa ja luontaisen rohkeutensa avulla voittaa tämä heikkous ja hän huomasi, kuinka äärettömän välttämätöntä oli palauttaa koko mielenmalttinsa onnettoman sisarensa vuoksi.

Hän sai luvan puhua yksin sairaan kanssa sillä ehdolla, että he pysyivät hoitajattaren nähtävissä. Ei ollut aikaa kysellä — koettaa vain todistaa tuolle onnettomalle, kuinka välttämätöntä hänen oli olla levollinen, ja vakuuttaa hänelle, että toimitetaan nopeasti apua hänen vapauttamisekseen. Toivo päästä mielisairaalasta oli kyllin rauhoittamaan lady Glydeä ja saamaan hänet käsittämään, mitä hänen piti tehdä. Neiti Halcombe palasi sen jälkeen hoitajattaren luo, pisti kaiken kullan, mikä hänellä oli taskussaan — kolme sovereigniä — hänen käteensä ja kysyi, milloin ja missä hän voisi saada puhua yksin hänen kanssaan.

Nuori nainen näytti ensin sekä hämmästyneeltä että epäilevältä. Mutta kun neiti Halcombe oli sanonut haluavansa tehdä hänelle vain muutamia kysymyksiä, joita hän tällä hetkellä ei liiallisen mielenliikutuksen takia voinut esittää, eikä tarkoittavansa millään tavoin houkutella hoitajatarta tekemään mitään vääryyttä, otti tämä kullan vastaan ja esitti kello kolmea huomispäivänä sopivaksi keskusteluhetkeksi. Hänellä olisi silloin tilaisuus hiipiä ulos puoleksi tunniksi, ja kun mielipuolet olivat syöneet päivällisensä, tahtoi hän kohdata vierasta naista syrjäisellä paikalla korkean, pohjoiseen päin olevan muurin edustalla, joka suojasi pikku puistoa. Neiti Halcombella oli vain aikaa hyväksyä tämä ehdotus ja kuiskata sisarelleen, että hän saisi kuulla häneltä enemmän seuraavana päivänä, kun lääkäri tuli heidän luokseen. Kun lääkäri huomasi vieraansa surullisen ulkomuodon, selitti neiti Halcombe että Anna Catherickin ensi näkeminen oli surettanut häntä. Niin pian kun hän voi, otti hän jäähyväiset — se on niin pian kun hän voi irtautua onnettoman sisarensa läheisyydestä.

Varsin nopea miettiminen, kun hän oli kyllin rauhoittunut voidakseen havaita jotakin, sai hänet vakuutetuksi, että joka yritys koettaa laillisilla keinoilla hankkia lady Glydelle vapaus ja nyt heti saattaa hänet jälleen oikeuksiinsa, tuottaisi, joskin se onnistuisi, ajanhukkaa, joka voisi tulla vaaralliseksi hänen sisarensa ymmärrykselle, mikä jo oli heikennyt sen kärsimyksen kauhuista, jonka hän oli saanut kokea, ja siitä asemasta, jossa hän oli. Tullessaan Lontooseen oli neiti Halcombe jo päättänyt hoitajattaren avulla salaa pelastaa Lauran mielisairaalasta.

Hän meni heti pankkiirinsa luo ja nosti koko sen pikku omaisuuden, mikä hänellä oli ja mikä kohosi lähes seitsemäänsataan puntaan. Varmasti päättäen maksaa, jos niin tarvitaan, sisarensa vapauden joka shillingillä, mikä hänellä oli, saapui hän huomispäivänä sovitulle kohtauspaikalle mielisairaalan puiston muurin edustalla.

Nuori nainen oli jo siellä. Neiti Halcombe pyrki varovasti siihen, mitä hän aikoi esittää, tehden useampia valmistavia kysymyksiä. Hän sai tietää silloin muun muassa, että se hoitajatar, jonka oli vartioitava oikeaa Anna Catherickiä, oli, vaikkakin hän oli syytön tämän pakoon, joutunut vastaamaan siitä ja menettänyt sen johdosta paikkansa. Sama rangaistus lisäsi nainen, kohtaisi häntäkin, jos luultu Anna Catherick toisen kerran pelastuisi. Tällä hoitajattarella oli sitä paitsi erityinen syynsä saada pitää paikkansa. Hän oli kihloissa ja hän ja hänen sulhasensa odottaisivat siksi, kunnes he yhteisesti olisivat säästäneet kahden tai kolmensadan punnan summan talouden alkuun panemiseksi ja pääomaksi. Hänen tulonsa täällä olivat hyvät, ja säästäen toivoi hän kahteen vuoteen voivansa antaa pikku osansa summaan.

Nyt alkoi neiti Halcombe puhua avonaisemmin. Hän selitti, että luuloteltu Anna Catherick oli hänen läheinen sukulaisensa; että hän onnettoman erehdyksen johdosta oli joutunut mielisairaalaan ja että hoitajatar tekisi hyvän ja kristillisen työn, jos hän tahtoisi auttaa heitä saamaan jälleen toinen toisensa. Ennenkun hän ennätti väittää sanaakaan vastaan, otti neiti Halcombe neljä sadan punnan pankkiosoitetta lompakostaan ja tarjosi ne naiselle korvaukseksi vaarasta, johon hän antautuisi, ja paikasta, jonka hän luultavasti menettäisi.

Hoitajatar epäröi, kumminkin vain epäilyksen ja hämmästyksen takia. Neiti Halcombe kehoitti häntä vakavasti olemaan viivyttelemättä.

"Te teette hyvän työn", toisti hän, "Te autatte siten enin loukattua ja onnettominta naista maailmassa. Kas siinä on Teidän myötäjäisenne palkkioksi. Tuokaa hänet tänne luokseni, ja minä panen nämä neljä pankkiosoitetta käteenne, ennenkun minä vien hänet mukanani pois."

"Tahdotte antaa minulle kirjeen, jossa Te ilmoitatte kaiken tämän ja jonka minä voin näyttää sulhaselleni hänen kysyessään, kuinka olen saanut nämä rahat?" kysyi nainen.

"Tämän kirjeen tuon minä mukanani allekirjoitettuna", vastasi neiti Halcombe.

"Sitten tahdon koettaa!"

"Mutta milloin?"

"Huomenna."

Kiireessä sovittiin siten, että neiti Halcombe palaisi hyvissä ajoin huomenna ja odottaisi siellä, puiden joukkoon piiloutuneena — mutta kuitenkin aina läheisyydessä. Hoitajatar ei voinut määrätä mitään varmaa aikaa, koska varovaisuus vaati jättämään kaikki asianhaaroista riippumaan. Siten erosivat he.

Neiti Halcombe oli paikalla ennen kello 10:ltä huomisaamuna. Hän odotti toista tuntia. Tämän ajan kuluttua tuli hoitajatar kiireesti astuen muurin kulman ohi ja saattaen lady Glydeä, jonka hän oli viisaasti pukenut omiin vaatteisiinsa, ja kun he saapuivat neiti Halcomben luo, laski tämä heti rahat ja kirjeen hänen käteensä — ja sisarukset olivat taasen yhtyneet.

Neiti Halcombe ilmoitti hoitajattarelle suunnitelman, kuinka ahdistaminen voitaisiin johdattaa harhaan, kun pako huomattaisiin. Hänen pitäisi näet palata mielisairaalaan ja toisten hoitajattarien läsnä-ollessa mainita, että Anna Catherick oli äsken kysynyt useampia kertoja, kuinka pitkälti oli Lontoossa Hampshireen; että hän sitten pitäisi odottaa niin kauan kuin suinkin mahdollista ja vasta sitten, kun pako välttämättömästi huomattaisiin, nostaa melu ja ilmoittaa, että Anna oli hävinnyt. Tämä johtaisi lääkäriä siihen ajatukseen, että hänen sairaansa oli palannut Blackwater-Parkiin uuden omituisen päähänpistonsa takia, että hän olisi lady Glyde; ensi tutkimus tehtäisiin epäilemättä sille taholle.

Hoitajatar suostui seuraamaan neuvoa — hän suostui siihen sitä mieluummin, kun se tarjosi hänelle keinon suojella itseänsä pahempia seurauksia kuin paikan menettämistä vastaan, siten että hän jäisi sairashuoneeseen ja esiintyisi siis ainakin näennäisesti syyttömänä. Hän palasi heti takaisin eikä neiti Halcombe suinkaan hukannut yhtään aikaa, vaan saattoi sisarensa Lontooseen. Saman päivän iltapuolella matkustivat he junalla Carlisleen ja saapuivat yöllä Limmeridgeen ilman minkäänlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia.

Loppuosan matkastaan olivat he yksin vaunussa, ja neiti Halcombe oli siten tilaisuudessa kokoamaan sellaisia tietoja kuluneesta ajasta, joita hänen sisarensa hämmentyneen ja heikon muistinsa avulla voi antaa. Se kammostuttava kertomus, jonka hän tällä tavoin sai salahankkeesta, tuli paloittaiseksi, usein surullisen hajanaiseksi ja vajavaksi. Niin puutteellinen kuin tämä kertomus olikin, täytyy se kumminkin tähän liittää, ennenkun seuraavan päivän tapahtumat Limmeridge-Housessa päättävät nämä valaisevat viittaukset.

* * * * *

Lady Glyden kertomus niistä tapahtumista, jotka sattuivat hänen matkansa jälkeen Blackwater-Parkissa alkaa hänen saapumisestaan lounaisen radan asemalle Lontoossa. Hän oli unhottanut etukäteen merkitä päivän, jolloin hän läksi matkallensa. Kaikki toivo saada selville tämä tärkeä päivämäärä joko häneltä itseltään tai rouva Michelsonilta täytyi siis ainaiseksi jättää.

Junan saavuttua huomasi lady Glyde kreivi Foscon jo olevan odottamassa häntä. Hän seisoi vaunun ovella sitä avattaessa. Oli tavattoman monta matkustajaa ja syntyi aika sekamelska, kun jokaisen piti saada matkatavaransa. Henkilö, joka kreivi Foscolla oli mukanansa, koetti hakea lady Glyden tavaroita, jotka olivat merkityt hänen nimellään. Hän ajoi pois yksin kreivin kanssa vaunuissa, joihin hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota.

Hänen ensi kysymyksensä asemalta lähdettyä koski neiti Halcombea. Kreivi vastasi, ett'ei neiti Halcombe ollut vielä matkustanut Cumberlandiin. Lähemmin miettien oli hän nimittäin epäillyt, olisiko viisasta laskea neiti Halcombe niin pitkälle matkalle ilman muutamain päiväin lepoa.

Lady Glyde kysyi sen jälkeen, oliko hänen sisarensa silloin kreivin talossa. Hän muisti kreivin vastauksen varsin epäselvästi; hän luuli varmasti muistavansa vain kreivin selittävän, että hän nyt saattaisi hänet neiti Halcomben luokse. Lady Glyde tunsi Lontoota niin vähän, ett'ei hän voi sanoa, mitä katuja he ajoivat. Vaunujen vihdoinkin pysähdyttyä olivat he kapealla kadulla erään torin läheisyydessä — paikka, jossa oli puoteja, julkisia rakennuksia ja paljon väkeä.

Näistä tiedoista päättäen, joista lady Glyde sanoi olevansa varma, näyttää selvältä, ett'ei kreivi Fosco vienyt häntä S:t Johns Woodissa olevaan omaan asuntoonsa.

He menivät erääseen taloon ja portaita ylös pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli ensi tai toisessa kerroksessa. Kaikki hänen kapineensa tuotiin tarkoin ylös. Naispalvelija avasi oven ja eräs tummapartainen herra, nähtävästi ulkomaalainen, tuli heitä eteisessä vastaan varsin kohteliaasti ja pyysi heitä nousemaan portaita ylös. Vastaukseksi lady Glyden kysymyksiin vakuutti kreivi hänelle että neiti Halcombe olisi talossa ja että hänelle heti ilmoitettaisiin sisarensa tulosta. Hän ja ulkomaalainen menivät sitten tiehensä ja jättivät lady Glyden yksin huoneeseen. Se oli kalustettu vaatimattomaksi vierashuoneeksi ja ikkunasta oli näköala pihalle.

Täällä oli kumminkin äänetöntä ja hiljaista; ei mitään askeleita kuulunut käyvän ylös- eikä alaspäin — vain sen huoneen, jossa hän oli, allaolevasta huoneesta voitiin kuulla kumeaa, epäselvää sorinaa ja useampien miesäänten puhetta. Hän ei ollut kauvan yksin, kun kreivi taaskin tuli huoneeseen sanoakseen hänelle, että neiti Halcombe nukkui parhaallaan ja ett'ei häntä siis pitäisi häiritä. Hän toi mukanaan huoneeseen englantilaisen herran, jonka hän pyysi saada esittää ystävänään.

Tämän merkillisen esittämisen jälkeen — jossa, mikäli lady Glyde voi muistaa, ei mitään nimiä mainittu — jäi hän yksin vieraan kanssa. Tämä oli varsin kohtelias mutta saattoi hänet levottomaksi ja vaivasi häntä tekemällä muutamia häntä koskevia kummallisia kysymyksiä ja terävästi silmäämällä häntä. Viivyttyään huoneessa hetkisen, meni vieras pois, ja pari minuuttia myöhemmin tuli toinen tuntematon, myöskin englantilainen, huoneeseen. Tämä mies esitti itsensä kreivi Foscon ystäväksi ja hänkin katsoi lady Glydeen niin kummallisesti ja teki hänelle muutamia omituisia kysymyksiä mainitsematta koskaan, kuten lady Glyde muistelee, hänen nimeänsä, jonka jälkeen hänkin meni entisen tavoin tiehensä. Kaikesta tästä tuli hän niin peljästyneeksi itsensä vuoksi ja niin levottomaksi sisarensa takia, että hän päätti lähteä portaita alas ja kääntyä hakemaan siltä ainoalta naiselta, jonka hän oli nähnyt talossa, nimittäin tarjoilijattarelta, joka oli avannut oven, turvaa ja apua.

Juuri kun hän nousi ylös tuoliltaan, tuli kreivi takaisin huoneeseen.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän tuli näkösälle, kysyi lady Glyde kiivaasti, kuinka kauan lykättäisiin hänen kohtaustaan sisarensa kanssa. Ensin vastasi kreivi välttelevästi, mutta kun lady Glyde vakavasti vaati päästä neiti Halcomben luo, myönsi hän, ett'ei tämä läheskään voinut niin hyvin, kuin hän tähän asti oli uskotellut. Hänen äänensä ja kasvojensa ilme, lausuessaan nämät sanat, kammotti siihen määrään lady Glydeä tai oikeammin sanoen lisäsi niin kiusaavasti sitä levottomuutta, jota hän oli tuntenut molempain outojen miesten seurassa, että äkkipikainen voimattomuus valtasi hänet, ja hän oli pakotettu pyytämään lasillisen vettä. Kreivi huusi ovelta lasin vettä ja hajusuolaa, jotka tummapartainen muukalainen toi sisään. Mutta kun lady Glyden piti juoda, oli vedellä niin kummallinen maku, että hän tunsi vielä enemmän olevansa pyörtymäisillään ja tarttui nopeasti hajusuolaan hengittääkseen sitä. Samassa silmänräpäyksessä huimasi täydellisesti hänen päätänsä. Kreivi otti vastaan pullon, kun se putosi hänen kädestään, ja viimeinen, mitä hän tiesi, oli että kreivi taas piti sitä hänen nenänsä alla.

Tästä hetkestä lähtien näyttivät hänen muistelmansa olevan sekaisin, hajanaisia ja vaikeita sovittaa tosioloihin.

Hänen oma uskonsa oli, että hän myöhemmin illalla oli tullut tajuihinsa, että hän sittemmin oli poistunut tästä talosta, että hän — Blackwater-Parkissa tekemänsä päätöksen mukaan — meni rouva Veseyn luo, että hän siellä joi teetä ja oli yötä. Hän oli aivan kykenemätön sanomaan miten, milloin, tai kenen seurassa hän oli poistunut siitä talosta, johon kreivi Fosco oli vienyt hänet. Mutta hän päätteli edelleenkin olleensa rouva Veseyn luona ja, mikä merkillisempää, oli rouva Rubelle ollut auttamassa häntä riisuutumaan ja panemaan levolle! Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli puhunut rouva Veseyn luona eikä ketä henkilöitä hän oli siellä nähnyt lukuunottamatta tätä rouvaa eikä sitä, miksi rouva Rubelle piti olla mukana auttamassa häntä.

Vielä epävarmempaa ja hämärämpää oli se, mitä tapahtui huomisaamuna.

Hän muisteli epämääräisesti ajaneensa pois — mihin aikaan, ei hän voinut sanoa — kreivi Foscon kanssa — ja rouva Rubelle taaskin seuraajana. Mutta milloin ja miten hän poistui rouva Veseyn luota, sitä hän ei voinut sanoa; ei hän tiennyt sitäkään, mille suunnalle hän ajoi, missä hän laskeusi vaunuista tai olivatko kreivi ja rouva Rubelle mukana koko matkan. Tämä hänen surullinen kertomuksensa osa on täysin pimeä. Hän ei muistanut vähääkään, ei käsittänyt vähääkään, oliko yksi vai useampia päiviä kulunut — kunnes hän äkkiä tuli tietoihinsa oudossa paikassa ja naisten ympäröimänä, jotka kaikki olivat hänelle vieraita.

Se oli mielisairaala. Siellä vasta kuuli hän itseään kutsuttavan Anna Catherickiksi, ja siellä — tämän viekkaan salahankkeen viimeinen huomattava seikka — huomasi hän olevansa puettu Anna Catherickin vaatteisiin. Ensi iltana oli hoitajatar näyttänyt hänelle joka vaatekappaleen nimikirjoitusta, sitä mukaa kuin hän oli riisuttu, ja lausunut hänelle, vaikk'ei vihaisesti eikä tylysti: "Älkää väsyttäkö meitä enempää uskottelemalla, että Te olisitte lady Glyde — hän on kuollut ja haudattu ja Te elätte. Kas tässä on Teidän oikea nimenne selvään kirjoitettuna merkkausmusteella ja sama nimikirjoitus on kaikissa muissakin Teidän kapineissanne, jotka me olemme ottaneet säilöön viime näkemästämme — Anna Catherick!" — Ja nimi oli aivan oikein siinä, kun neiti Halcombe katseli sisarensa vaatteita illalla heidän palattuaan Limmeridge-Houseen.

Nämä olivat ne tiedot — kaikki epävarmoja ja ristiriitaisia — jotka voitiin lady Glydeltä saada matkalla Cumberlandiin. Neiti Halcombe ei halunnut kiusata häntä kyselemällä hänen oloaan mielisairaalassa; hänen mielensä oli liian heikko sietääkseen vielä tämän ajan muistelemista. Lääkäriltä oli neiti Halcombe saanut tietää, että lady Glyde oli otettu sairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Tästä päivästä lokakuun 15 päivään, jolloin hän pakeni, oli hän ollut suljettuna; että hän oli Anna Catherick, oli tällä aikaa kovasti väitetty, ja että hän olisi täysjärkinen, oli ensi päivästä viimeiseen varmasti kielletty.

Arempi luonne olisi kärsinyt sellaisesta piinaamisesta. Ei yksikään mies olisi kestänyt sitä vahingoittumatta.

Heidän saapuessaan lokakuun 15 päivänä Limmeridgeen oli myöhäinen ilta, ja neiti Halcombe päätti vasta seuraavana päivänä uskaltaa väittää, että lady Glyde vielä eli.

Heti aamulla läksi hän herra Fairlien huoneeseen ja otettuaan tarkkaan huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja valmistukset, sanoi hän hänelle vihdoin, mitä oli tapahtunut. Niin pian kun herra Fairlien ensi hämmästys ja kauhistus oli ehtinyt asettua, selitti hän suuttuneena, että neiti Halcombe oli antanut Anna Catherickin pettää itsensä. Hän viittasi kreivi Foscon kirjeeseen ja siihen, mitä neiti Halcombe itse oli kertonut hänelle henkilöllisestä yhdennäköisyydestä Anna Catherickin ja hänen veljensä tytär-vainajan välillä, ja kielsi lujasti edes minuutiksikaan päästämästä huoneeseensa hullua naista, jonka tuominenkin hänen taloonsa oli häpeä ja loukkaus.

Neiti Halcombe poistui huoneesta, mutta päätti, kun hänen suuttumuksensa ensi kiivaus oli ehtinyt talttua, että herra Fairlie saisi nähdä veljentyttärensä, johon hän puhtaan ihmisyydenkin kannalta oli velvollinen, ennenkun hän sulkisi ovensa häneltä. Hän otti siis lady Glyden mukaansa hänen huoneeseensa. Kamaripalvelija koetti estää heitä pääsemästä sisään, mutta neiti Halcombe ei sallinut ehkäistä itseänsä, vaan raivasi tiensä herra Fairlien luo, saattaen kädestä sisartaan.

Se kohtaus, joka nyt seurasi, oli liian kiusallinen kuvattavaksi. — Neiti Halcombe kärsi ajatellessaan sitä. Olkoon kylliksi sanottu, että herra Fairlie mitä varmimmin sanoin selitti, ett'ei hän tuntenut sitä naista, joka oli tuotu hänen huoneeseensa, ett'ei hän hänen ulkomuodostaan huomannut vähintäkään piirrettä, joka olisi saattanut hänet epäilemään, ett'ei hänen veljentyttärensä maannut haudattuna Limmeridgen kirkkomaassa, ja että hän pyytäisi lain apua, ellei tuo nainen ennen päivän päättymistä olisi poissa hänen talostaan.

Joskin katsoo herra Fairlien itsekästä välinpitämättömyyttä ja tunteen puutetta mustimmassa valossaan, niin oli kumminkin mahdotonta uskoa hänen voivan olla siihen määrään halpamielisen, että hän olisi tuntenut, mutta röyhkeästi kieltänyt veljensä lapsen. Oikein ja viisaasti otaksui neiti Halcombe, että hämmästys oli sotkenut hänen arvostelukykynsä. Mutta kun hän vetosi talon palvelijakuntaan ja huomasi, kuinka sekin oli — lievimmin sanoen — epävarma, oliko se nainen, jonka he näkivät, todellakin heidän entinen nuori emäntänsä vai Anna Catherick, jonka yhdennäköisyydestä hänen kanssaan he kaikki olivat kuulleet puhuttavan — silloin oli se surullinen seikka kieltämätön, että lady Glyden ulkomuoto ja persoonallisuus oli kärsimyksen ja pitkällisen mielisairaalassa olon takia muuttunut paljon enemmän, kuin neiti Halcombe oli ensin luullut. Ilkeä rikos voi siis uhmata paljastamista yksin siinä kodissakin, jossa hän oli syntynyt — niiden ihmisten joukossa, jotka vuosien kuluessa olivat nähneet hänet päivittäin.

Mutta vielä ei ollut kaikki toivo lopussa.

Lady Glyden kamarineitoa, Fannyä, joka nyt sattumalta oli poissa, odotettiin Limmeridgeen parin päivän kuluttua, ja luultavasti hän tuntisi emäntänsä, jonka kanssa hän oli ollut enemmän yhdessä ja joka häneen oli paljon enemmän kiintynyt kuin muihin palvelijoihin. Myöskin olisi lady Glyde salaa voinut jäädä taloon tai kylään, kunnes hänen terveytensä olisi palannut ja mielensä rauhoittunut. Hän voisi silloin varmasti esittää tapahtumia ja henkilöitä entisestä elämästään. Ja tällä tavoin tulisi totuus ajan pitkään näytetyksi hänen omain sanainsa paljon varmemmalla todistuksella.

Mutta ne olosuhteet, joissa hän oli voittanut vapautensa, tekivät tämän keinon aivan yksinkertaisesti toteuttamattomaksi. Vaino mielisairaalasta, vaikkakin hetkiseksi suunnattuna Hampshireen, suunnattaisiin sen jälkeen varmaan Cumberlandiin. Ja ne henkilöt, joiden tehtäväksi oli annettu ottaa kiinni pakolainen, voisivat muutamissa tunneissa olla Limmeridge-Housessa, ja nykyisessä mielentilassaan ollen käyttäisi herra Fairlie varmaankin vaikutustaan ja voimaansa auttaakseen heitä. Siksi täytyi neiti Halcomben sillä hetkellä luopua kaikista yrityksistä hankkia sisarelleen oikeuttaan ja viedä heti hänet pois paikasta, joka nyt oli vaarallisin hänen turvallisuudelleen — hänen omasta kotipaikastaan.

Oli viisainta heti palata Lontooseen.

Suuressa kaupungissa katoaisivat kaikki jäljet heistä pian ja varmimmin. Ei mitään valmistuksia ollut tarpeen — ei ystävällistä sanaa jäähyväisiksi kenenkään kanssa vaihdettavana. Tämän muistettavan päivän iltapuolella, lokakuun 16 päivänä, läksivät sisarukset matkallensa maailmaan ja käänsivät ainaiseksi selkänsä Limmeridge-Houselle.

He olivat ehtineet hautausmaan yläpuolella olevalle kukkulalle, kun lady Glyde toivoi saada kääntyä vielä kerran katsomaan äitinsä hautaa. Neiti Halcombe pyysi hänen luopumaan aikomuksestaan, mutta tässä tapauksessa näytti se olevan järkähtämätön. Hän oli taipumaton. Hänen väsyneet silmänsä hehkuivat kerrassaan aavistamatonta tulta ja loistivat kirkkaasti harson läpi; hänen laihtuneet sormensa puristivat joka silmänräpäys sisarensa käsivartta, jolla ne siihen asti niin välinpitämättömästi olivat levänneet. Sielun syvyydessä olen minä vakuutettu, että Jumalan käsi johdatti heidät takaisin ja että sallimus oli valinnut viattomimman ja kovimman koetellun luoduista olennoista näkemään tämän käden.

He palasivat hautausmaalle, ja siten ratkaistiin tulevaisuutemme kohtalo.

II.

Tällainen oli kertomus menneestä ajasta — ainakin mikäli me silloin tunsimme sitä.

Minä tein heti johtopäätökseni. Ennen kaikkea huomasin minä vaikkakin hämärästi, millainen tämä salahanke oli ollut, kuinka sopivia tilaisuuksia ja erinäisiä olosuhteita oli käytetty hyväksi panna rankaisematta toimeen tämä rohkea rikos. Kun kaikki yksityiskohdat olivat minulle vielä tuntemattomia, huomasin minä täysin selvästi, kuinka oli käytetty hyväksi valkopukuisen naisen ja lady Glyden yhdennäköisyyttä. Oli selvää, että Anna Catherick oli viety kreivi Foscon taloon lady Glydenä ja lady Glyde joutunut vainajan sijaan mielisairaalaan. Tämä vaihdos oli niin taitavasti suoritettu, että viattomatkin henkilöt — kaikella varmuudella lääkäri, molemmat palvelijat ja luultavasti mielisairaalan omistajakin — olivat tietämättään joutuneet rikostovereiksi tässä petoksessa.

Meidän ei luonnollisesti ollut odotettavana mitään sääliä kreivi Foscolta ja sir Percival Glydeltä. Lady Glyden häviämisen kautta saivat he kolmenkymmenentuhannen punnan voiton — kaksikymmentätuhatta viimemainitulle, kymmenentuhatta edelliselle vaimonsa myötäjäisinä. Tämän seikan ja halun takia peittää rikoksensa eivät he varmaankaan olisi uhraamatta mitä tahansa eivätkä koettamatta mitä petosta tahansa saadakseen tietää, missä heidän uhrinsa piili, ja riistääkseen hänet ainoilta ystäviltään maailmassa — neiti Halcombelta ja minulta.

Tämän vakavan vaaran pelko — vaaran, joka joka päivä ja tunti voi lähetä meitä — määräsi yksinomaan vaalini, kun minun piti hakea tuleva asuntomme. Minä valitsin sen kauimpaa Lontoon itäosasta, jossa vähin määrä työttömiä ja uteliaita ihmisiä oli tavattavana kaduilla — minä valitsin sen köyhästä ja väkirikkaasta osasta — sillä kuta kovempi on taistelu elämän ylläpidosta, sitä vähemmän on aikaa tarkastaa niitä outoja ihmisiä, jotka mahdollisesti hakevat kodin itselleen heidän keskuudessaan. Nämä olivat ne suuret edut, joita minä tarkoitin; mutta asuntopaikkamme oli meille hyödyksi toisessakin ja tuskin vähemmän tärkeässä tapauksessa. Me voimme täällä elää; helposti sillä, mitä me työllämme ansaitsimme, ja säästääkin monen shillingin asiamme voittamiseksi — tämän oikean asian, joka minulla nyt ja alati oli vakavasti mielessä.

Viikon kuluessa olimme Marian Halcombe ja minä tehneet ja toteuttaneet suunnitelman uutta elämäämme varten. Talossa ei ollut muita vuokralaisia kuin me, ja me voimme huomaamatta tulla ja mennä ulos. Minä järjestin niin — ainakin nykyisin — ett'ei Marianin ja Lauran tarvitseisi poistua ilman, ett'en minä olmi heidän matkassaan, ja ett'eivät he minun poissa-ollessani millään ehdolla saisi vastaanottaa ketään vierasta henkilöä. Tämän sopimuksen tehtyä menin minä erään ystävän luo, jonka olin entisinä aikoina tuntenut — erään puunpiirtäjän luo, jolla oli runsaasti työtä — hakemaan tointa ja sanoin hänelle, että minulla oli omat syyni pysyä tuntemattomana.

Hän tuli siihen käsitykseen, että minä olin velkautunut, ilmoitti osanottonsa ja lupasi tehdä voitavansa auttaakseen minua. Annoin hänen olla erehdyttävässä luulossaan ja otin vastaan sen työn, minkä hän tahtoi antaa minulle. Hän tiesi voivansa luottaa minun kokemukseeni ja taitooni, ja vaikka tuloni olivat varsin pienet, riittivät ne kumminkin meidän vähäisiin elintarpeisiimme.

Niin pian kun me olimme ehtineet kokea tämän, panimme Marian Halcombe ja minä yhteen varamme — hän kahden- ja kolmensadan punnan välille, minä melkein yhtä paljon. Yhteensä oli meillä yli neljäsataa puntaa. Minä panin tuon pienen pääoman pankkiin käytettäväksi niihin salaisiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin, joita heti olin päättänyt panna toimeen, vaikk'en saisikaan ketään avukseni. Me teimme arvion viikkomenoistamme viimeistä penniä myöten; eikä meidän pikku pääomaamme koskettu koskaan muuten kuin Lauran vuoksi.

Kaikki palvelijan tehtävät otti Marian jo ensi päivästä kuin itse oikeutettuna. "Mihin naisen kädet kykenevät, sen tekevät nämä", sanoi hän ja ojensi vapisevat kätensä. Ja kun hän kääri vaatimattoman pukunsa hihat ylös, oli laihtuneissa käsivarsissa menneen ajan surullisen historian jäljet; mutta ylevämielisen naisen luja sielu loisti kirkkaasti kumminkin hänen silmistään. Minä näin silmistä kihoavan suuret kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskia alas, hänen katsoessaan minuun. Hän pyyhkäsi pois ne muinaisen päättäväisyytensä liikkeellä ja hymyili entisten aikojen iloisuuden heikolla kajastuksella. "Älä epäile minun rohkeuttani, Walter", sanoi hän, "minun hermoheikkouteni itkee — enkä minä itse. Taloustoimeni voittavat sen, jollen minä voi." Ja hän piti sanansa. Voitto oli saavutettu, kun me tapasimme toisemme illalla ja hän istuutui levätäkseen. Hänen suuret, rehelliset, tummat silmänsä katselivat minua menneen ajan voimakkaalla loisteella. "Minä en ole kumminkaan vielä aivan kelvoton", sanoi hän, "minä ansaitsen kyllä osani työssä." Ennenkun minä voin vastata, lisäsi hän kuiskaten: "Ja osani vaarassa ja koetuksissa myöskin. Muista se, jos se aika joskus tulee!"

Minä muistin sen, kun se aika tuli.

Jo lokakuun lopussa oli elämämme tullut jokapäiväiseen ja tasaiseen järjestykseen, ja me olimme niin täysin erillämme muista ihmisistä, kuin me eläisimme autiolla saarella ja koko tämä katuverkko ja kaikki nämä tuhannet kanssaihmiset olisivat laineita äärettömässä meressä. Nyt voin minä omistaa yhden ja toisen vapaan tunnin miettiäkseni vastaista toimintaani ja millä tavoin minä parhaiten voisin asestautua tulevaan taisteluun sir Percivalia ja kreiviä vastaan.

Minä hylkäsin kaiken ajatuksen esittää sen seikan, että Laura tunsi jälleen minut ja Marianin, hänen oikeutettujen vaatimustensa todistuksena. Jos me emme olisi rakastaneet häntä niin hellästi — jos se tunne, jonka tämä rakkaus herätti meissä, ei olisi ollut paljon varmempi kuita järjen päätös, niin olisimme kenties mekin epäilleet nähdessämme hänet ensi kerran.

Menneen ajan kärsimykset ja kauhut olivat pelottavasti lisänneet Anna Catherickin ja Lauran surullista yhdennäköisyyttä. Kertomuksessani siitä, mitä tapahtui Limmeridge-Housessa oloaikanani, olen myöskin maininnut, että kuinka suuri tämä yhdennäköisyys olikin yleisissä piirteissä, nämä kumminkin monessa tärkeässä yksityiskohdassa erosivat. Ja jos he olisivat seisoneet vierekkäin, ei kukaan ihminen hetkiseksikään olisi sekottanut heitä toisiinsa — kuten usein tapahtuu kaksoissisarien suhteen. Nyt en minä voinut sanoa niin enää. Suru ja kärsimys, joiden yhdistämisestä Laura Fairlien tulevaisuuteen edes nopeassa ajatuksessa minä silloin olin nuhdellut itseäni, olivat nyt painaneet leimansa nuorekkaaseen, kauniiseen muotoon, ja onneton yhdennäköisyys, jonka minä kerran olin nähnyt vain mielikuvituksissani, oli nyt elävä todellisuus, jota minun silmäni eivät voineet kieltää. Vieraat, seurustelututtavat — niin, vieläpä ystävätkin, jotka eivät voineet katsoa häntä meidän silmillämme, olisivat, jos hän olisi näyttäytynyt heille ensi päivinä pakonsa jälkeen mielisairaalasta, epäilleet, että hän oli ollut se Laura Fairlie, jonka he kerran olivat nähneet, eikä heitä olisi voinut moittia tästä epäilystä.

Ainoa, mikä oli jäljellä ja mihin minä aluksi luotin — että hän mahdollisesti muistaisi henkilöitä ja tapahtumia, jotka pettäjälle täytyvät olla aivan tuntemattomia — oli niiden surullisten kokeiden jälkeen, joita me viime aikoina olimme tehneet, näyttänyt olevan aivan toivotonta. Jokainen pikku muisto, jonka Marian ja minä koetimme herättää, jokainen varova lääke, jolla me koetimme vahvistaa ja hitaasti parantaa heikontuneita, murtuneita sielunvoimia, oli uusi todistus vaarasta kääntää hänen ajatuksensa siihen tuskaisaan, kauheaan aikaan, joka oli kulunut.

Ainoat muistelmat menneiltä päiviltä, joita me uskalsimme palauttaa, olivat pieniä, yksinkertaisia tapahtumia siltä onnelliselta ajalta Limmeridge-Housessa, jolloin minä ensin sinne tulin ja opetin häntä piirustamaan. Sinä päivänä, jolloin minä herätin nämä muistot näyttämällä hänelle sen pikku huvihuonepiirustuksen, jonka hän oli antanut minulle lähtöpäiväni aamuna ja jota sitten en ollut koskaan jättänyt luotani, alkoi uusi toivo versoa. Tunteellisesti ja vähitellen heräsi hänen muistonsa huvimatkoistamme jalan ja vaunuissa, ja väsyneet, surulliset silmäraukat katsoivat Marianiin ja minuun uudella harrastuksella, vielä epävarmalla ajatuksella, jota me tästä hetkestä hoivasimme ja pidimme elossa. Ostin hänelle pienen värilaatikon ja samanlaisen piirustuskirjan kuin se entinen, jonka minä näin hänen kädessään ensi kertaa tavatessamme. Vielä kerran — ah, vielä kerran! — istuin minä hänen vieressään ne tunnit, jotka säästyivät omasta työstäni, johdattaakseni tässä yksinkertaisessa huoneessa, tässä hämärässä valaistuksessa epävarmaa piirustusta, tukeakseni heikkoa kättä. Päivä päivältään vahvistin minä tätä uutta harrastusta, kunnes se edes pääsisi lujasti kiintymään hänen kolkkoon henkiseen olemukseensa — kunnes hän voisi ajatella piirustustaan, puhua siitä ja väsymättömästi itse harjoitella, heikosti kuvitellen minun kiitosten! ja hänen omain edistystensä tuottamaa huvia; — kaikki tämä oli vain kajastusta menneen ajan nyt kadotetusta elämästä ja onnesta.

Tällä yksinkertaisella keinolla herätimme me vähitellen hänen sielunelämänsä. Kauniina päivinä otimme me hänet mukaamme kävelemään lähellä olevalle rauhaisalle, vanhanaikaiselle pihalle, jossa ei ollut mitään, mikä olisi voinut hämmentää tai peloittaa häntä. Me otimme muutamia puntia säästöistämme hankkiaksemme hänelle viiniä ja tarvitsemaansa vahvistavaa ravintoa; me huvitimme häntä iltaisin lapsellisilla korttipeleillä ja piirroksia täynnään olevilla puunpiirtäjältä, jolle minä tein työtä, lainaamillani kirjoilla. Näillä ja muilla yksinkertaisilla keinoilla rauhoitimme ja vahvistimme me häntä ja toivoimme kaikkea hyvää, niin iloisesti kuin voimme, ajan ja huolenpitomme ja hellyyden, joka ei koskaan väsynyt eikä koskaan ollut lohduton, tuovan muassaan. Mutta me emme rohjenneet, vaikka se olisi ollut hänen omaksi parhaakseen, säälimättömästi temmasta häntä rauhasta ja levosta ja kuulustella häntä yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät olisi olleet juuri sen parempia, kuin että olisivat voineet uudelleen herättää ne kiusaavat muistot hänen menneestä elämästään, mitkä me niin huolellisesti olimme tuudittaneet lepoon. Mitä uhrauksia se maksoikin, kuinka väsyttävää, pitkällistä ja kiusallista viivytystä koituisikin, niin täytyi se vääryys, joka oli hänelle tehty — jos ihmisen voimilla se oli voitettavissa — poistaa hänen tietämättään ja avuttaan.

Tämän päätettyä oli lähinnä välttämätöntä päättää, kuinka pitkälle oli aluksi uskallettava mennä ja mihin pitäisi ryhtyä.

Neuvoteltuani Marianin kanssa päätin minä koota niin monta todistusta kuin voin pyytääkseni sitten neuvoa herra Kyrleltä, johon me tiesimme voivamme luottaa, ja hankkiaksemme ensi tilassa selvitystä häneltä, olisiko mahdollista laillista tietä voittaa oikeutta. Minä olin Lauran menestyksen takia velvollinen olemaan jättämättä kaikkea riippumaan minun yksityisistä toimistani, niin kauan kun oli vähänkään mahdollisuutta vahvistaa asemaamme saamalla luotettavaa apua, olipa mitä laatua tahansa.

Ensimmäinen tietolähde, johon minä luotin, oli Marian Halcomben Blackwater-Parkissa pitämä päiväkirja. Siinä oli minua itseäni koskevia lausuntoja, joiden suhteen hän katsoi parhaaksi, ett'en minä näkisi niitä. Sen vuoksi luki hän minulle käsikirjoituksesta, ja minä tein muistiinpanojani. Tämä tapahtui istumalla myöhään öillä. Kolme yötä tarvittiin siihen, ja minulla oli hallussani kaikki, mitä Marian Halcombe voi ilmoittaa.

Seuraava toimenpiteeni oli saada toisilta henkilöiltä mahdollisimman paljon tietoja herättämättä liikanaista huomiota. Läksin rouva Veseyn luo saadakseni selville, oliko Lauran kuvitelma, että hän oli viettänyt yötä rouva Veseyn luona, tosi vai ei. Tällä kertaa salasin minä huomaavaisuudesta rouva Veseyn ikää ja sairautta kohtaan samoinkuin kaikissa seuraavissakin samanlaisissa tilaisuuksissa todellisen asemamme ja otin tarkasti huomioon puhua Laurasta "lady Glyde-vainajana".

Rouva Veseyn vastaus kysymyksiini vahvisti vain sen uskon, joka minulla jo ennestään oli ollut. Laura oli tosin kirjoittanut, että hän halusi asua vanhan ystävänsä luona — mutta ei koskaan tullut. Sekavasti sotki hän sen, mitä oli aikonut tehdä, siihen, mitä todella oli tapahtunut. Ristiriitaisuus hänen tiedonantonsa ja todellisen asianlaidan välillä voitiin helposti selittää tällä tavoin — mutta johdattaisi luultavasti ikäviin seurauksiin. Oli este heti alussa, virhe todistuksessa, joka puhui raskaasti meitä vastaan.

Kun minä sen jälkeen kysyin kirjettä, jonka Laura oli kirjoittanut rouva Veseylle Blackwater-Parkista, ojensi hän sen minulle, mutta ilman kuorta, joka heti oli hävitetty. Itse kirjeessä ei ollut mitään päivämäärää, ei edes päivän nimeäkään. Se sisälsi vain seuraavat rivit: — "Rakkain rouva Vesey! Olen syvästi suruissani ja levoton ja tulen luultavasti Teidän luoksenne huomisiltana pyytämään vuodetta yöksi. Minä en voi sanoa levottomuuteni syytä tässä kirjeessä — minä kirjoitan sitä sellaisessa pelossa tulla huomatuksi, ett'en minä selvästi voi kiinnittää ajatuksiani mihinkään. Olkaa hyvä ja pysykää kotona vastaanottaaksenne minut. Sanon silloin kaikki Teille. Teitä hellästi rakastava Laura." — Mitä apua oli minulle näistä riveistä? Ei mitään!

Kotiin palattuani rouva Veseyn luota pyysin minä Mariania, huomioon ottamalla kaikkea varovaisuutta, kirjoittamaan rouva Michelsonille. Hän voisi, jos niin tahtoisi, esittää muutamia yleisiä epäilyjä kreivi Foscon menettelytapaan nähden ja hänen pitäisi pyytää taloudenhoitajattaren antamaan yksinkertainen kertomus kaikesta, mitä oli tapahtunut päästäksemme totuuden jäljille. Odottaessamme vastausta, joka tuli viikon perästä, hain minä S:t Johns-Woodin lääkärin, esitin itseni neiti Halcomben asiamiehenä saadakseni jos mahdollista enemmän tietoa hänen sisarensa viime sairaudesta, kuin herra Kyrlellä oli ollut tilaisuus koota. Herra Goodricken avulla sain minä jäljennöksen kuolemantodistuksesta ja keskustella sen naisen — Jane Gouldin — kanssa, joka oli pukenut kuolleen. Jane Gouldin avulla olin tilaisuudessa tapaamaan Hester Pinhornia.

Hän oli äsken poistunut paikastaan riidan takia emäntänsä kanssa ja asui nyt erään rouva Gouldin tuttavan luona. Tällä tavoin sain minä taloudenhoitajattaren, lääkärin, Jane Gouldin ja Hester Pinhornin todistukset sananmukaisesti, kuten ne ovat esitetyt tässä kertomuksessa.

Minä katsoin nyt olevani valmis neuvottelemaan herra Kyrlen kanssa. Marian kirjoitti hänelle ilmoittaakseen, kuka minä olin, ja määräsi päivän ja tunnin, jolloin minä aioin tulla hänen luokseen yksityiseen keskusteluun.

Minulla oli kyllin aikaa aamulla tavallisuuden mukaan kävelläkseni Lauran kanssa ja sitten kaikessa rauhassa katsoa hänen työskentelevän piirustamassa. Hän katsoi minuun työstään muodossaan uusi levottomuuden ilme, kun minä nousin ylös mennäkseni, ja hänen sormensa alkoivat vanhaan tapaan hermostuneen epävarmasti leikkiä pöydällä olevain kynien ja siveltimien kanssa.

"Ethän ole väsynyt vielä minuun?" kysyi hän. "Ethän mene pois silti, että olet väsynyt minuun? Minä koetan tehdä paremmin — koetan tulla terveeksi. Pidätkö minusta yhtä paljon nyt kuin ennenkin, Walter, vaikka minä olen tullut kalpeaksi ja laihaksi ja vaikka minun on niin vaikea oppia maalaamaan?"

Hän puhui kuin lapsi ja ilmaisi kaikki ajatuksensa minulle, aivankuin lapsi olisi tehnyt. Minä olin vastaamatta muutamia minuutteja — vastaamatta sanoakseni hänelle, että hän oli minulle rakkaampi nyt, kuin hän koskaan ennen oli ollut. "Koeta tulla terveeksi ja vahvaksi", sanoin minä, virittäen sitä uutta tulevaisuuden toivoa, jonka huomasin heräävän hänen sielussaan, "koeta tulla terveeksi ja vahvaksi Marianin ja minun tähden." — "Niin", sanoi hän itsekseen, alkaessaan uudelleen piirustaa, "minun täytyy koettaa sitä; te olette niin helliä minua kohtaan." Nopeasti katsoi hän taas ylös. "Älä viivy kauan poissa! Minä en voi piirustaa, Walter, jos sinä et ole täällä auttamassa minua."

"Minä tulen pian takaisin, rakkahani — katsoakseni, kuinka sinä edistyt."

Vasten tahtoani tuli minun ääneni hieman epävarmaksi. Minä toinnuin kuitenkin heti ja poistuin huoneesta. Ei ollut aika silloin menettää itsehillintäänsä, jota minä kenties tarvitseisin ennen päivän päättymistä.

Kun minä avasin oven, viittasin minä Marianin seuraamaan eteiseen. Oli välttämätöntä valmistaa häntä mahdollisuuteen, jonka minä huomasin ennemmin tai myöhemmin seuraavan siitä, että minä avonaisesti näyttäydyin Lontoon kaduilla.

"Luultavasti olen minä täällä muutamien tuntien kuluttua", sanoin minä, "ja minä pyydän sinua, ett'et tavallisuuden mukaan salli kenenkään tulla sisään minun poissaollessani. Mutta jos jotakin tapahtuisi —."

"Mitä voisi tapahtua?" kysyi hän nopeasti. "Sano minulle suoraan, Walter, onko jokin vaara peljättävissä — minulla on silloin rohkeutta kohdata sitä."

"Ainoa vaara, joka kenties on odotettavissa", vastasin minä, "on, että sir Percival on kenties kutsuttu Lontooseen ilmoittamalla hänelle Lauran pako. Kuten tiedät, piti hän vartijoita kintereilläni ennen matkaani Englannista ja luultavasti tuntee hän minut ulkonäöltä, vaikka minä en tunne häntä."

Hän laski kätensä minun olkapäälleni ja katsoi minua tuskaisen äänettömästi. Minä huomasin, että hän käsitti sen vakavan vaaran, joka uhkasi meitä.

"Ei ole uskottavaa", sanoin minä, "että sir Percival tai hänen kätyrinsä näkevät ja tuntevat minut niin pian, mutta se on kumminkin mahdollista. Ja jollen minä tule kotiin tänä iltana, niin ei sinun pidä tulla levottomaksi, vaan rauhoita Lauraa niin hyvin, kuin voit. Jos saan vähintäkään aihetta uskoa, että minua vartioidaan, kavahdan minä kyllä antamasta kenenkään seurata minua aina tänne taloon asti. Älä epäile minun palaamistani, Marian, vaikka se myöhästyisikin, älä pelkää."

"Ei, en pelkää!" vastasi hän varmasti. "Sinun ei tarvitse katua, Walter, että sinulla on nainen liittolaisenasi." Hän vaikeni ja pidätti minua vielä hetkisen. "Varo itseäsi!" sanoi hän ja puristi levottomasti kättäni — "varo itseäsi!"

Minä poistuin hänen luotaan ja otin ensimmäiset askeleet hyvityksen tiellä — tällä synkällä ja epävarmalla tiellä, joka alkoi asianajajan ovella.

III.

Ei mitään merkillistä tapahtunut minulle matkalla herrojen Gilmoren & Kyrlen Chancerykadun varrella olevaan konttoriin.

Minun käyntikorttiani vietäessä herra Kyrlelle, muistin minä erään asian, jonka ikävällä huomasin ennen unhottaneeni. Marianin päiväkirja sai minut siihen vakuutukseen, että kreivi Fosco oli avannut hänen ensimmäisen kirjeensä Blackwater-Parkista herra Kyrlelle ja vaimonsa avulla kavaltanut toisen. Hän tiesi siis, missä asioimistolla oli konttorinsa, ja päättäisi luonnollisesti, että jos Marian tarvitsisi apua ja neuvoa Lauran pelastuksen jälkeen mielisairaalasta, hän varmaan hakisi sitä herra Kyrleltä. Tässä tapauksessa oli hänen Chancerykadun varrella oleva konttorinsa se paikka, jota sir Percival ja kreivi ennen kaikkea käskisivät vartioida; ja jos samoja henkilöitä käytettäisiin vakoilemaan minua kuin ennen matkaani Englannista, tulisi minun palaamiseni heidän tietoonsa jo tänä päivänä. Minä olin tosin valmistautunut mahdollisuuteen tulla kadulla tunnetuksi, mutta suurin, tähän konttoriin yhdistetty vaara ei ollut pölähtänyt tätä ennen päähäni. Oli nyt myöhäistä korjata tätä onnetonta erehdystä — myöhäistä toivoa, että olisin pyytänyt asianajajaa kohtaamaan minua jollakin toisella, sovitulla paikalla. Minä voin vain nyt päättää olla varovaisempi poistuessani Chancerykadulta ja olla missään tapauksessa menemättä suoraan kotiin.

Odotettuani muutamia minuutteja, saatettiin minut herra Kyrlen yksityiseen huoneeseen. Hän oli kalpea, laiha, hiljainen ja maltillinen mies, jolla oli huomaava katse, matala ääni ja varsin levollinen tapa puhua — ei, kuten olin luullut, erikoisen harras kuuntelemaan jokaista outoa, eikä helppo häiritä lainoppineessa levollisuudessaan.

Sopivampaa miestä minun tarkoituksiani varten olisi ollut vaikea löytää. Jos hän nyt päättäisi ja tämä päätös olisi meille suotuisa, niin olisi asiammekin tästä hetkestä kuin voitettu.

"Ennen kun minä lausun mitään siitä asiasta, joka on minut saanut tulemaan tänne", sanoin minä, "täytyy minun ilmoittaa, että se tulee vaatimaan Teiltä runsaasti aikaa."

"Minun aikani on neiti Halcomben käytettävissä", vastasi hän. "Kaikissa hänen asioissaan on liikekumppanini pyytänyt minun olemaan hänen sijaisenaan ei ainoastaan lakimiehenä, vaan myöskin ystävänä."

"Sallitteko minun kysyä, onko herra Gilmore Englannissa?"

"Ei, hän oleskelee edelleen sukulaistensa luona Saksassa. Hänen terveytensä on parantunut, mutta hänen palaamisensa aika on vielä epävarma."

Lausuessamme näitä valmistavia sanoja oli hän selaillut paperejansa, jotka hänellä oli edessään, ja otti esille niiden alta sinetityn kirjeen. Minusta näytti, että hänen aikomuksensa oli antaa se minulle; hän muutti kumminkin nähtävästi mieltään, pani sen eteensä pöydälle, oikaisihe tuolissa ja odotti ääneti, mitä minun piti sanoman.

Tuhlaamatta aikaa joihinkin turhanpäiväisiin sanoihin aloin minä heti kertomustani ja kuvasin hänelle avomielisesti ne tapahtumat, jotka edellä ovat esitetyt.

Minun harvinainen kerrottavani tempasikin hänet kuivasta lakimiehen mielentyyneydestä. Epäillyksen ja ihmettelyn ilmaisut, joita hän ei voinut pidättää, keskeyttivät minua useampia kertoja. Minä jatkoin kumminkin loppuun asti ja kysyin häneltä pelottomasti:

"Mitä Te ajattelette tästä, herra Kyrle?"

Hän oli liian varovainen ilmaistakseen mielipiteensä saamatta ensin takaisin tavallista kylmäverisyyttään.

"Ennenkun minä lausun ajatukseni", sanoi hän, "täytyy minun saada tehdä muutamia valmistavia kysymyksiä."

Hän teki minulle nämä kysymykset — tutkivat, epäluuloiset — jotka selvään ilmaisivat minulle, että hän piti minua petoksen uhrina ja että, jollen minä olisi tullut neiti Halcomben asioissa, hän olisi epäillyt minun koettavan esittää viekkaasti mietittyä konnankoukkua.

"Uskotteko minun totuutta puhuneen?" kysyin minä kuulustelun loputtua.

"Mikäli Te itse olette vakuutettu, uskon minä varmasti Teidän puhuneen totta", vastasi hän. "Minä pidän neiti Halcombea mitä suurimmassa arvossa ja minun tulee siksi luottaa siihenkin, jota hän on käyttänyt asiamiehenä tässä asiassa. Minä tahdon mennä vieläkin pitemmälle, jos Te niin toivotte, ja myönnän, sekä kohteliaisuudesta että esitetyistä syistä, että neiti Halcomben ja Teidän, herra, täytyy olla vakuutettuja siitä, että lady Glyde todellakin elää. Mutta Te tulette minun luokseni kuullaksenne ajatustani lakimiehenä. No hyvä, lakimiehenä ja ainoastaan lakimiehenä on minun velvollisuuteni sanoa Teille, herra Hartright, ett'ei tällä asialla ole edes todenmukaisuuden varjoakaan."

"Te esitätte asian kovin sanoin, herra Kyrle."

"Minä koetan myöskin esittää sen yksinkertaisesti ja suoraan. Todistukset lady Glyden kuolemasta ovat nähtävästi selvät ja täysin tyydyttävät. Tässä on hänen tätinsä todistus, että hän tuli kreivi Foscon taloon, että hän siellä, sairastui ja kuoli. Sitten on lääkärin todistus, että hänen kuolemansa tapahtui luonnollisissa olosuhteissa. Sitten tiedämme tosiasiana, että hautaus tapahtui Limmeridgessä ja että hautakivessä on kaiverrus. Tämä on se asia, jonka Te aiotte tehdä riidanalaiseksi. Mitä todistusta Teillä on esitettävänä päätelmänne tueksi, että se henkilö, joka kuoli ja haudattiin, ei ollut lady Glyde? Käykäämme läpi Teidän väitteenne pääkohdat ja katsokaamme, minkä arvoisia ne ovat. Neiti Halcombe matkustaa erääseen yksityiseen mielisairaalaan ja näkee siellä erään mielisairaan naisen. On tunnettua, että eräs nuori, Anna Catherick-niminen nainen, joka on ollut kummastuttavan yhdennäköinen lady Glyden kanssa, on paennut tästä mielisairaalasta. On myöskin tunnettua, että se henkilö, joka sinne vietiin heinäkuussa, otettiin vastaan siellä Anna Catherickinä — on edelleen tunnettua, että se herra, joka hänet vei uudelleen sinne, varottaen ilmaisi herra Fairlielle, että hänen mielipuolisuutensa ilmeni hänen ilmoittautumisessaan herra Fairlien veljentytärvainajaksi; samoin tiedetään hänen mielisairaalassa ollessaan lakkaamatta vakuutelleen olevansa lady Glyde, vaikka kukaan siellä ei uskonut häntä. Nämä ovat varmoja tosiasioita. Mitä Te voitte sanoa niitä vastaan? Neiti Halcomben selityksen, että hän tunsi sisarensa, jota selitystä myöhemmät tapahtumat vastustavat tai ottavat siltä kaiken arvon ja merkityksen. Selittikö neiti Halcombe mielisairaalan omistajalle, että hänen sisarensa oli suljettu, ja luottiko hän lain apuun saadakseen hänet sieltä? Ei, hän lahjoi salaa hoitajattaren päästämään hänet karkuun. Kun sairas on tällä epäillyttävällä tavalla saanut vapautensa ja viety herra Fairlien luo, tunteeko tämä ehkä hänet jälleen? Horjuuko hänen uskonsa silmänräpäystäkään, että hänen veljentyttärensä on kuollut? Ei. Tunteeko palvelusväki hänet? Ei. Jääkö hän paikkakunnalle puoltaakseen edelleen oikeuksiaan? Ei, hän viedään salaa Lontooseen. Sillä välin olette Tekin tuntenut jälleen hänet; mutta Te ette ole sukulainen, Te ette ole perheen vanha ystävä. Palvelusväki väittää Teitä vastaan; herra Fairlie väittää neiti Halcombea vastaan, ja otaksuttu lady Glyde väittää itseään vastaan. Hän selittää viettäneensä yötä eräässä nimitetyssä talossa. Teidän omat tutkimuksenne osoittavat, ett'ei hän koskaan ole ollut tässä talossa, ja Te sanotte itse, ett'ei hänen mielentilansa salli hänen itsensä antautua tutkittavaksi ja hankkia tukea vaatimuksillensa. Ajan voittamiseksi jätän minä mainitsematta kaikki vähemmät todistukset molemmin puolin ja kysyn Teiltä — jos tämä asia nyt pitäisi jätettämän tuomioistuimen käsiteltäväksi, jurylle, joka olisi velvollinen omaksumaan tosiasiat sellaisinaan, kuin ne järjellisiltä näyttävät — missä on Teidän todistuksenne?"

Ennenkun minä voin vastata hänelle, täytyi minun hetkinen koota ajatuksiani. Ensi kerran esitettiin nyt Lauran ja Marianin kohtaloita minulle vieraan katsantokannalta — ensi kerran ne pelottavat esteet, jotka olivat tiellämme, olivat näyttäytyneet oikeassa muodossaan.

"Ei voida kieltää", sanoin minä, "että ne seikat, jotka Te olette esittänyt, näyttävät puhuvan meitä vastaan; mutta —."

"Mutta Te luulette, että nämä tosiasiat voitaisiin selittää olevan vääriä", jatkoi herra Kyrle. "Sallikaa minun sanoa, herra, kokemukseni tulos tässä tapauksessa. Kun englantilaisen juryn on valittavana yksinkertaisen tosiasian, joka on päivänselvä, ja pitkällisen, syvälle käyvän selityksen välillä, ottaa se aina ensinmainitun. Esimerkiksi: — Lady Glyde — kutsun häntä siten, selvyyden vuoksi — sanoo maanneensa nimitetyssä huoneessa, ja on todistettu, ett'ei hän ole maannutkaan. Te selitätte tämän seikan antautumalla syvämietteiseen hänen mielentilansa tutkimiseen ja teette siitä metafyysillisen päätelmän. Minä en sano, että tämä päätelmä on väärä — minä sanon vain, että jury kiinnittää enemmän huomiota hänen tiedonantoansa ristiriitaisuuden yksinkertaiseen todistukseen kuin mihinkään järjen päätelmään, jonka Te voitte tarjota."

"Mutta eikö ole mahdollista", sanoin minä, "kestävästi ponnistellen havaita useampia todistuksia? Neiti Halcombella ja minulla on muutamia satoja puntia —."

Hän katsoi minua huonosti salatulla säälillä ja pudisti päätänsä.

"Katsokaa tarkkaavasti asiaa, herra Hartright, omalta kannaltanne", sanoi hän. "Jos Teidän syytöksenne sir Percival Glydeä ja kreivi Foscoa vastaan ovat todet — mihin nähden suvainnette muistaa, ett'en minä myönnä sitä — niin koetetaan jokainen ajateltava este asettaa tiellenne lisätodistuksien hankkimista vastaan. Jokainen este jutun jatkamista vastaan otetaan huomioon, jokainen syytöksen kohta tulee järjestelmällisesti kiistetyksi ja tuhlattuamme tuhannet puntamme satojen asemasta voi lopullinen päätös luultavasti kumminkin olla meille vastainen. Oikeuskysymykset, jotka perustuvat suureen, henkilölliseen yhdennäköisyyteen, ovat itse asiassa kaikista vaikeimpia selvittää — niin, yksinpä silloinkin, kun ne eivät ole niin sotkuisia alusta alkaen kuin nyt käsittelemämme asia. Minä en todellakaan huomaa mitään keinoa saattaa jotain valoa tähän kummalliseen asiaan. Joskin se henkilö, joka on haudattu Limmeridgen kirkkomaahan, ei olisi todellinen lady Glyde, niin oli hän kumminkin Teidän oman arvostelunne mukaan eläessään niin hänen näköisensä. ett'emme me voittaisi mitään, jos me pyytäisimme viranomaisia otattamaan vainajan ruumiin ylös haudasta. Sanalla sanoen, herra Hartright, me emme todellakaan voi tehdä asiaa tästä."

Minä olin kumminkin lujasti vakuutettu, että tässä sekä oli että tulisi asiaa. Ja tämän johdosta muutin minä aineen käsittelytapaa ja vetosin vielä kerran häneen.

"Eikö ole mitään muita todistuksia, joita me voisimme esittää, kuin näiden henkilöiden identtisyyttä koskeva?" kysyin minä.

"Ei Teidän asemassanne", vastasi hän. "Yksinkertaisin ja kaikista varmin todistus, päivämäärien sovittelu, ei, mikäli minä ymmärrän, ole ollenkaan Teidän saatavissanne. Jos Te voisitte osoittaa ristiriitaisuuden sen päivän, jonka lääkäri ilmoittaa todistuksessaan, ja lady Glyden Lontoon matkapäivän välillä, niin saisi asia aivan toisen muodon, ja minä olisin silloin ensimmäinen sanomaan: — 'käydään työhön käsin'."

"Tämä päivämäärän erilaisuus voidaan kenties todistaa, herra Kyrle."

"Sinä päivänä, jolloin Te voitte sen tehdä, herra Hartright, toimitamme me asian oikeuden eteen. Jos Teillä on jotakin toivetta tällä hetkellä päästä siihen, niin sanokaa minulle se, ja katsomme sitten, miten voin neuvoa Teitä."

Minä mietin. Taloudenhoitajatar ei voinut auttaa meitä; ei Laurakaan yhtä vähän kuin Marian. Kaiken luuloni mukaan olivat sir Percival ja kreivi ainoat ihmiset maailmassa, joilla oli tämä päivämäärä selvillä.

"En voi nykyisin ilmoittaa mitään keinoa saadakseni varmuutta", sanoin minä, "koska minun vakuutukseni on, ett'ei kukaan muu voi ilmoittaa lady Glyden matkapäivää Blackwater-Parkista kuin kreivi Fosco ja sir Percival Glyde."

Herra Kyrlen levollisille, tarkkaaville kasvoille levisi nyt ensi kerran hymyilevä ilme.

"Siihen ajatukseen nähden, mikä Teillä on näistä molemmista herroista", sanoi hän, "ette luullakseni odota tyydyttäviä tietoja siltä taholta? Jos heidän on onnistunut anastaa itselleen suuria rahasummia salahankkeella, niin on vähän uskottavaa, että he tunnustaisivat mitään."

"He voivat joutua pakotetuiksi tunnustamaan, herra Kyrle."

"Kuka pakottaa?"

"Minä."

Me nousimme molemmat ylös. Hän katsoi minua tarkkaavasti suoraan kasvoihin nähtävästi suuremmalla harrastuksella, kuin hän ennen oli osoittanut. Minä huomasin hänen olevan hieman kummastuneen.

"Te olette varma", sanoi hän. "Epäilemättä on Teillä persoonallisia vaikuttimia ajaa asiaa, joiden kyseleminen ei kuulu minulle. Jos oikeudenkäynti voidaan vastaisuudessa alkaa, niin tahdon vain sanoa, että voitte varmasti luottaa apuuni. Mutta samalla kertaa täytyy minun huomauttaa Teille, kun rahakysymyksen aina täytyy tulla oikeuskäsittelyyn, että minä näen vähän toiveita voittaa takaisin lady Glyden omaisuutta, vaikkakin lopulta onnistuttaisiin todistaa, että hän todellakin elää. Mainittu ulkomaalainen poistuisi luultavasti Englannista, ennenkun oikeudenkäynti olisi alkanut, ja sir Percivalin taloudellinen pula oli kyllin suuri pakottamaan häntä luovuttamaan joka, summan saamamiehellensä. Te tunnette luonnollisesti —".

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Sallikaa minun pyytää, ett'emme koskettele lady Glyden raha-asioita", sanoin minä. "En ole koskaan entisinä aikoina tuntenut niitä, enkä nytkään tunne mitään muuta, paitsi että hän on menettänyt koko omaisuutensa. Te olette aivan oikeassa uskoessanne, että minulla on persoonallinen vaikuttimeni ajaa tätä asiaa. Minä toivon, että minun aiheeni aina olisivat yhtä epäitsekkäitä, kuin ne tällä hetkellä ovat —."

Hän koetti keskeyttää selittääkseen sanojansa. Minä olin arvatakseni kumminkin hieman kiivastunut siitä, että hän epäili minua, ja jatkoin puhumistani haluamatta kuulla, mitä hän sanoisi.

"Siinä palveluksessa, jonka minä aion lady Glydelle tehdä", sanoin minä, "ei saa olla mitään suunnitelmaa, mitään ajatusta persoonallisen voiton saavuttamisesta. Hänet on ajettu kuin mikäkin vieras isänsä kotoa — valhe hänen kuolemastaan on kaiverrettu hänen äitinsä haudalla — ja täällä kulkee ahdistamatta ja rankaisematta kaksi miestä, jotka ovat syynä kaikkeen tähän! Mutta hänen synnyinkotinsa täytyy jälleen avata ovensa hänelle niiden ihmisten läsnä-ollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Tämä valhe tulee julkisesti: poistetuksi muistopatsaasta perheen päämiehen käskystä. ja nämä kaksi miestä tulee minun edessäni vastaamaan rikoksestaan, vaikkakaan laillinen oikeus ei kykenisi saavuttamaan heitä. Tämän päämäärän saavuttamiseen olen minä omistanut elämäni, ja niin yksin kuin olenkin, niin olen, jos Jumala suo minun elää, sen voittava."

Hän vetäytyi takaisin pöydän luo eikä vastannut mitään. Hänen muotonsa osoitti selvään, että hän katsoi minun harhaan joutumiseni voittaneen järkeni ja että niin ollen olisi hyödytöntä neuvoa minua ollenkaan.

"Me pysymme kumpikin vakuutuksessamme, herra Kyrle", sanoin minä, "ja saamme nähdä, mitä tulevaisuus päättää. Olen kumminkin hyvin kiitollinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Te olette kuunnellut kertomustani. Te olette osoittanut minulle, että lain apu sanan täydessä merkityksessä on meidän varojemme ulkopuolella. Me emme voi esittää laillisia todistuksia emmekä ole kyllin rikkaita maksamaan oikeudenkäynnistä aiheutuvia kustannuksia. Onhan kumminkin jotakin voitettu saamalla tietää tämäkin."

Ottaessani jäähyväisiä antoi hän minulle sen kirjeen, jonka minä olin nähnyt hänen laskevan pöydälle keskustelumme alussa.

"Tämä kirje tuli postissa muutamia päiviä sitten", sanoi hän. "Tahtoisitteko toimittaa sen perille? Olkaa hyvä ja sanokaa neiti Halcombelle, että olen pahoilla mielin, koska en tässä asiassa voi auttaa häntä muutoin kuin neuvoillani, jotka, kuten pelkään, eivät hänestäkään ole sen tervetulleempia kuin Teidän mielestänne."

Katsoin kirjettä hänen puhuessaan. Osoitekirjoitus oli: — Neiti Halcombe. Herrojen Gilmoren & Kyrlen suosiollisella välityksellä. Chancerykatu. Käsiala oli minulle aivan tuntematon.

Ennen huoneesta poistumistani tein minä vielä yhden kysymyksen.

"Tiedättekö", sanoin minä, "onko sir Percival vielä Pariisissa?"

"Hän on palannut Lontooseen", vastasi herra Kyrle. "Ainakin niin ilmoitti minulle hänen asianajajansa, jonka minä tapasin eilen."

Saatuani tämän tietää, läksin pois.

Poistuttuani konttorista olin minä kyllin varovainen ollakseni herättämättä mitään huomiota pysähtymällä ja katselemalla ympärilleni. Minä läksin kulkemaan erään Holbornen pohjoispuolella olevan rauhallisimman korttelin kautta — ja erään kadun päässä pysähdyin minä ja käännyin nopeasti ympäri.

Kadun kulmassa näin minä kaksi miestä, jotka samalla kertaa näyttivät hillinneen käyntiänsä, seisovan ja puhelevan keskenänsä. Silmänräpäyksen mietittyäni käännyin minä voidakseni kulkea heidän ohitsensa. Lähestyessäni heitä poikkesi yksi heistä toiselle kadulle, toinen seisoi paikoillaan. Kun minä katselin häntä, tunsin minä heti toisen niistä miehistä, jotka olivat vakoilleet minua ennen Englannista lähtöäni.

Jos minä olisin ollut vapaa ja saanut seurata tahtoani, olisin minä luultavasti puhutellut miestä ja lopettanut kohtauksen paiskaamalla hänet maahan. Mutta nyt täytyi minun olla varsin varovainen toimenpiteitteni seurausten suhteen. Jos minä vain kerrankaan, vaikkapa näennäisestikin, jouduin syypääksi väärään menettelyyn, annoin minä heti sir Percivalille aseet käteen.

Minulla ei ollut mitään muuta valittavana kuin panna viekkaus viekkautta vastaan. Minä poikkesin sille kadulle, johon toinen mies oli kadonnut, ja menin hänen ohitsensa miehen seisoessa eräässä porttikäytävässä. En tuntenut häntä ja painoin tarkoin mieleeni hänen ulkomuotonsa, jos hän vastaisuudessa vaivaisi minua. Tämän jälkeen käänsin minä taas kulkuni pohjoista kohden, kunnes minä tulin Newstreetiin, josta minä suuntasin vasemmalle — yhäti molemmat miehet kintereilläni — ja pysähdyin paikkaan, josta voi nähdä, tulisivatko jotkut tyhjät ajoneuvot sinne. Monta minuuttia ei vielä ollut kulunutkaan, ennenkun niin tapahtui. Minä hyppäsin niihin ja käskin ajurin nopeasti ajamaan Hydeparkiin. Kun mitään muita vaunuja ei ollut saatavissa, näin minä, kuinka molemmat vakoojat kiiruhtivat yli kadun seuratakseen juosten minua. Mutta minä olin jo pitkälti päässyt edelle ja kun minä pyysin ajurin seisauttamaan ja laskeusin ajoneuvoista, en nähnyt heitä missään. Kuljin viistoon poikki Hydeparkin ja päästyäni aukealle maalle huomasin varmasti, ett'ei kukaan seurannut minua. Vasta useamman tunnin kuluttua sen jälkeen ja jo pimeän tultua palasin minä kotiin.

Tapasin Marianin yksinään odottamassa minua pienessä vierashuoneessa. Hän oli puhutellut Lauran menemään levolle luvattuaan hänelle näyttää minulle hänen piirustuksensa minun kotiintultuani. Tuo pieni heikko piirustusraukka — itsessään niin vähäpätöinen, mutta minusta niin mieltä liikuttava — oli huolellisesti asetettu kahden kirjan tukemana pöydälle ja siten sijoitettu, että valo siitä ainoasta kynttilästä, jonka me soimme itsellemme, esittäisi sen parhaimmassa valaistuksessaan. Minä istuuduin alas katsoakseni piirustusta ja kuiskaten kertoakseni Marianille, kuinka asiani oli käynyt. Seinä, joka erotti tämän huoneen toisesta, oli niin ohut, että me melkein kuulimme Lauran hengittävän ja jos me olisimme puhuneet ääneen, olisimme me häirinneet häntä.

Marian säilytti levollisuutensa minun kertoessani keskusteluani herra Kyrlen kanssa. Mutta kun minä sanoin hänelle, että minua oli ahdistanut kaksi vakoilijaa kotimatkalla ja että olin saanut kuulla sir Percivalin palanneen Lontooseen, tuli hänen kasvoilleen levoton ilme.

"Huonoja uutisia, Walter", sanoi hän, "pahimpia, mitä voit tuoda minulle. Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Ei, mutta minulla on jotakin annettavaa sinulle", vastasin minä ja ojensin hänelle kirjeen, jonka herra Kyrle oli jättänyt minulle.

Hän katsoi osoitekirjoitusta ja tunsi heti käsialan.

"Sinä tunnet kirjeen lähettäjän luullakseni?" kysyin minä.

"Niin, liiaksi hyvin", vastasi hän. "Lähettäjä on kreivi Fosco."

Tätä sanoessaan avasi hän kirjeen. Syvä punastus levisi hänen kasvoillensa hänen sitä lukiessa ja hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta hänen ojentaessaan sen minulle.

Kirje sisälsi nämä rivit:

"Ihastuneena kunnioittavasta ihmettelystä — minua kunnioittavasta, Teitä kunnioittavasta — kirjoitan minä, oivallinen Marian, rauhoittaakseni Teitä — sanoakseni vain kaksi lohduttavaa sanaa:

"Älkää peljätkö!

"Seuratkaa Teidän hienoa, luonnollisen terävää ymmärrystänne ja pysykää yksinäisyydessä. Kallis, kunnioitettava nainen, karttakaa kaikkea vaarallista julkisuutta. Kieltäymys on ylevä hyve — seuratkaa sitä.

"Kodin viaton rauha on ikuisesti yhtä kaunis — nauttikaa siitä. Elämän myrskyt vyöryvät vahingoittamatta yli hiljaisen rauhan laakson — viipykää, suloinen Laura, tässä laaksossa!

"Tehkää niin, ja minä kehotan Teitä olemaan mitään pelkäämättä. Ei mikään uusi onnettomuus saa järkyttää Teidän tunteitanne, — näitä tunteita, jotka ovat minusta yhtä kalliit kuin omani. Teitä ei häiritä, kaunista seuraajatartanne ei ahdisteta Teidän pakopaikassanne. Hän on löytänyt uuden rauhalan Teidän sydämmessänne. Arvaamaton onni! Minä kadehdin häntä ja jätän hänet rauhaan siellä!

"Vielä hellä, varottava sana — isällinen kehotus varovaisuuteen, ja minä riistän itseltäni lumoavan viehätyksen puhua kanssanne; minä lopetan nämä rakkautta hehkuvat rivit.

"Älkää menkö pitemmälle, kuin jo olette mennyt. Älkää olko jonkun tärkeämmän päämäärän tiellä; älkää vihatko ketään. Älkää pakottako minua — minä vannotan Teitä — älkää pakottako minua toimintaan — minua, joka olen toiminnan mies, — kun minun kunnianhimoni rakkain harrastus on olla passiivisena, Teidän vuoksenne hillitä suurta kykyäni tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Jos Teillä on varomattomia ystäviä, niin hillitkää heidän valitettavaa intoansa. Jos herra Hartright palaa Englantiin, niin älkää pitäkö mitään neuvotteluja hänen kanssaan. Minä kuljen omaa varmaa rataani eteenpäin ja sir Percival seuraa minua. Samana päivänä, jolloin herra Hartright joutuu meidän tiellemme, on hän mennyt mies."

Kirjeen ainoa allekirjoitus oli kaikenlaisten kiemurain ja koristeiden ympäröimä F. Minä nakkasin sen pöydälle kaikella sillä ylenkatseella, jota minä sen johdosta tunsin.

"Hän koettaa pelottaa sinua — varma merkki siitä, että hän itse pelkää", sanoin minä.

Hän oli liian paljon nainen kohdellakseen kirjettä yhtä välinpitämättömästi kuin minä. Sen hävyttömän tuttavallinen sävy oli liian paljon hänen itsehillinnälleen. Hän istui vastapäätä minua pöydän ääressä, kädet kovasti yhteenpuserrettuina leväten polvella, ja entinen kiivas luonne leimahti selvästi hänen kasvoistansa ja silmistänsä.

"Walter!" sanoi hän, "jos joskus nämä kaksi miestä joutuvat sinun valtaasi ja sinä olet pakotettu säästämään toisen heistä — älä säästä silloin kreiviä."

"Minä kätken hänen kirjeensä, Marian, pitääkseni muistoani vireillä, kun se hetki tulee."

Hän katsoi tarkkaavasti minua pannessani kirjettä lompakkooni.

"Kunko se hetki tulee?" toisti hän. "Voitko sinä puhua tulevaisuudesta, aivan kuin sinä olisit varma siitä — varma kaiken sen jälkeen, mitä olet kuullut herra Kyrlen luona, kaiken sen jälkeen, mitä sinulle on tapahtunut tänään?"

"Minä en laske tulevaisuutta tästä päivästä, Marian, Tänään olen vain pyytänyt toista miestä toimimaan sijastasi. Huomisesta minä lasken sen."

"Ja miksi huomisesta?"

"Koska minä silloin aion alkaa toimia itse."

"Millä tavoin?"

"Minä matkustan Blackwateriin ensi junalla ja toivon palaavani illalla."

"Blackwateriin!"

"Niin. Olen miettinyt asiaa lähdettyäni herra Kyrlen luota. Eräässä tapauksessa vahvisti hänen ajatuksensa minun ajatustani. Meidän täytyy äärimmäiseen asti ponnistella saadaksemme selville päivän, jolloin Laura matkusti Lontooseen. Ainoa heikko kohta koko salahankkeessa ja luultavasti ainoa mahdollisuus todistaa, että hän elää, on tämän päivämäärän selville saamisessa."

"Sinä tarkoitat", sanoi Marian, "sen selvittämisessä, ett'ei Laura lähtenyt Blackwater-Parkista ennen kuin sen päivän jälkeen, jolloin lääkäri oli antanut todistuksensa."

"Niin, juuri sitä tarkoitan."

"Mikä antaa aihetta sinulle siihen luuloon? Laura itse ei voi antaa mitään tietoa siitä ajasta, jolloin hän oli Lontoossa."

"Ei; mutta hänhän tuli mielisairaalaan heinäkuun 27 päivänä. Minä epäilen, että kreivi Fosco on kyennyt pitämään häntä Lontoossa kauempaa kuin yhden yön Lauran tietämättä, mitä tapahtui hänen ympärillään. Tässä tapauksessa on Lauran täytynyt lähteä matkalleen ja tulla kaupunkiin päivää myöhemmin, kuin kuolemantodistus osoittaa. Ja jos tämä voidaan todistaa, voimme me huoleti alkaa oikeudenkäynnin sir Percivalia ja kreiviä vastaan."

"Niin, niin — nyt huomaan minä kaikki! Mutta millä tavoin se voi tapahtua?"

"Rouva Michelsonin kertomus on saanut minun ajattelemaan kahta eri keinoa. Toinen on kysyä tohtori Dawsonilta, jonka täytyy tietää, minä päivänä hän ryhtyi uudelleen lääkärintehtäväänsä Blackwater-Parkissa Lauran lähdön jälkeen. Toinen on tehdä tutkisteluja siinä ravintolassa, johon sir Percival matkusti jo seuraavana yönä. Me tiedämme, että hänen lähtönsä tapahtui vain muutamia tunteja myöhemmin kuin Lauran, ja sillä tavoin voi onnistua meille saada tieto päivästä ja päivämäärästä. Ainakin ansaitsee koettaa — ja huomenna olen minä aikonut sen tehdä."

"Ja jos se ei onnistu — minä kuvittelen nyt pahinta tulosta, Walter, — jos pettyneet toiveet tulevat koettelemaan meitä, niin katson minä kaikkea valoisimmalta puoleltaan, sen lupaan minä sinulle. — Jos me edellytämme, ett'ei kukaan Blackwater-Parkissa voi auttaa sinua —."

"Niin on täällä Lontoossa kaksi miestä, jotka voivat ja joiden täytyy auttaa minua — sir Percival ja kreivi. Viattomat ihmiset voivat kyllä unhottaa, mikä päivä se oli — mutta rikolliset muistavat sen. Jollen minä onnistu kaikissa muissa yrityksissäni, niin on minun aikomukseni niillä ehdoilla, jotka minä itse esitän, pakottaa toinen heistä taikka molemmatkin tunnustamaan."

Koko loukatun naisen viha leimahti Marianin poskilla lausuessani tätä.

"Ala kreivistä!" kuiskasi hän innokkaasti. "Ala kreivistä minun takiani!"

"Meidän täytyy Lauran vuoksi alkaa sieltä, mistä on enin menestyksen toivoa", vastasin minä.

Puna katosi hänen poskiltaan, ja hän pudisti suruisasti päätänsä.

"Niin, sinä olet oikeassa — oli pikkumaista ja viheliäistä puolestani lausua niin. Minä koetan olla kärsivällinen, Walter, ja toivon onnistuvani paremmin siinä nyt kuin onnellisimpina päivinä. Hieman vanhaa luonnettani elää vielä kumminkin — kun minä vain ajattelen kreiviä, tahtoo se helposti vallata minut."

"Vuoronsa tulee kyllä hänellekin", sanoin minä. "Meidän täytyy muistaa, ett'emme vielä tunne mitään heikkoa kohtaa hänen elämästään." Vaikenin hetkisen, antaakseni hänen saada jälleen itsehillintänsä ja lausuin sitten ratkaisevat sanat:

"Marian! Me tiedämme molemmat erään heikon kohdan sir Percivalin elämästä —."

"Sinä tarkoitat tuota salaisuutta!"

"Niin, sitä juuri. Se on meidän ainoa varma keinomme häntä vastaan. Minä voin hänet ajaa pois puolustuspaikastaan — minä voin ainoastaan tällä keinolla saattaa hänet ja hänen konnantyönsä päivän valoon. Jollei meillä vielä olekaan selvää asiaa kreiviä vastaan, niin tiedämme me ainakin varmasti, että sir Percival on antanut suostumuksensa salahankkeeseen Lauraa vastaan toisestakin syystä kuin vain voitonhimosta. Sinähän kuulit hänen sanovan kreiville, että hän uskoi vaimonsa tietävän kyllin voidakseen saattaa hänet perikatoon? Sinähän kuulit hänen vakuuttavan, että hän oli mennyt mies, jos Anna Catherick kertoisi salaisuutensa?"

"Niin, niin! Kuulin kyllä."

"No hyvä, Marian; jos kaikki muut suunnitelmamme pettävät, on minun aikomukseni tutkia tämä salaisuus. Minun vanha taikauskoni seuraa minua vielä. Sanon sinulle vieläkin kerran, että valkopukuinen nainen vaikuttaa yhäti elävästi meihin kolmeen ja meidän kohtaloihimme. Ratkaisu on määrätty; se lähenee yhä meitä — ja Anna Catherick, joka lepää kuolleena haudassaan, osoittaa meille tietä siihen!"

Valkopukuinen nainen

IV.

Kertomus minun ensimmäisistä tutkimuksistani Hampshiressä on pian esitetty.

Matkustettuani Lontoosta aikaisin aamulla olin minä herra Dawsonin luona jo puolenpäivän aikaan. Keskustelustamme ei kuitenkaan ollut mitään tyydyttävää tulosta minun käyntini tarkoitukseen nähden.

Tohtori Dawsonin muistikirjassa oli kyllä mainittu, milloin hän oli tullut uudelleen hoitamaan lääkärintointa Blackwater-Parkissa, mutta ei ollut mahdollista sen johdolla laskea taaksepäin ja siten löytää tuota määrättyä päivää ilman rouva Michelsonin apua, ja tätähän ei rouva Michelson, kuten tiesin, voinut antaa. Hän ei voinut muistaa — ja kukapa sellaista voi vaatiakaan? — kuinka monta päivää oli kulunut lady Glyden matkan ja tohtorin saapumisen välillä. Hän oli melkein varma siitä, että hän oli puhunut emäntänsä matkasta neiti Halcombelle seuraavana päivänä, mutta nyt, näin pitkän ajan kuluttua, voi hän yhtä vähän varmasti ilmoittaa päivää, jolloin tämä mainitseminen oli tapahtunut, kuin sanoa, minä päivänä lady Glyde oli matkustanut Lontooseen.

Ei hän voinut varmasti määrätä sitäkään, kuinka monta päivää oli kulunut tästä lähdöstä kreivitär Foscon Päiväämättömän kirjeen saapumiseen. Lopuksi oli tohtori, jotta vaikeuksien ja vastoinkäymisten mitta oikein täyttyisi, ollen tilapäisesti sairas, unhottanut tavallisuuden mukaan merkitä kuukauden, viikon ja päivän, jolloin lähetti Blackwater-Parkista oli tullut hänen luoksensa.

Menetettyäni kaiken toivon saada apua herra Dawsonilta, päätin minä matkustaa Knowlesburyyn koettaakseni siellä saada selkoa, minä päivänä sir Percival tuli sinne.

Kova onni näytti kumminkin vainoavan minua! Tultuani Knowlesburyyn huomasin minä, että ravintola oli suljettu ja että suuria ilmoituslistoja huoneuston vuokraamisesta oli liisteröity nurkkiin. Yritys ei ollut kannattanut hyvin rautatien valmiiksi tultua. Uusi aseman lähellä oleva hotelli oli vähitellen vetänyt puoleensa kaikki vieraat, ja vanha ravintola, jossa sir Percival oli majaillut, oli ollut suljettuna noin kaksi kuukautta. Omistaja oli muuttanut kaupungista väkineen ja kalustoineen, mutta mihin hän oli mennyt, ei kukaan voinut oikein sanoa minulle. Neljä eri henkilöä, joilta minä kysyin, vastasi minulle eri tavoin hänen suunnitelmistaan ja yrityksistään Knowlesburystä lähtiessään.

Minulla oli vielä muutamia tunteja jäljellä, ennenkun viimeinen juna lähtisi Lontooseen, ja minä otin postivaunun takaisin Blackwater-Parkiin, aikoen puhua puutarhurin ja portinvartijan kanssa. Jos nämäkään eivät voisi auttaa minua, niin ei minulla ollut tällä kertaa enempää tekemistä, vaan voisin palata kaupunkiin.

Kun minä olin peninkulman päässä puistosta, lähetin minä vaunut pois saatuani ajajalta tietää tien ja jatkoin matkaani jalkaisin taloon.

Poikettuani suurelta maantieltä huomasin minä miehen kävelevän nopeasti edelläni portinvartijan asunnolle päin. Hän oli pieni kasvultaan, puettu huonoon, mustaan pukuun ja kantoi matkareppua kädessään. Päässä oli hänellä tavattoman suuri hattu. Ulkomuodosta päättäen näytti hän minusta lakimiehen kirjurilta. Kun minulla ei ollut halua tutustua hänen kanssaan, pysähdyin minä päästääkseni hänet etenemään. Hän ei ollut kuullut ja hävisi pian silmistäni katsomatta taakseen. Mentyäni hetkistä myöhemmin portista ei hän enää ollut näkyvissä — ei voinut olla epäiltävää, ett'ei hän ollut tullut taloon.

Portinvartijan tuvassa tapasin minä vain kaksi naista. Toinen heistä oli vanha, toisen tunsin minä heti Marianin kuvauksesta Margaret Porcheriksi.

Kysyin ensin, oliko sir Percival kotona, ja saatuani kieltävän vastauksen, milloin hän oli matkustanut pois. Ei kumpikaan heistä voinut sanoa minulle mitään muuta, kuin että hän oli poistunut kesällä. Margaret Porcherilta en voinut saada mitään muuta vastausta kuin tyhmän hymyilyn ja pään pudistuksia. Vanha näytti hieman paremmin käsittävän, ja minä sain hänen lopulta kertomaan, kuinka sir Percivalin lähtö oli tapahtunut sekä kuinka kamalasti hän oli säikäyttänyt häntä. Hän muisti hyvin, että hänen isäntänsä oli karjunut hänen heti nousemaan ylös ja avaamaan portin, ja kuinka hän oli peljännyt hänen kamalasti kirotessaan — mutta varmaa päivää, milloin se tapahtui, sitäpä hän ei todellakaan voinut sanoa.

Poistuttuani portinvartijan tuvasta näin minä puutarhurin työskentelevän lähellä sitä. Puhutteluni alussa näytti hän katsovan minua jonkunlaisella epäluulolla. Mutta kun minä mainitsin rouva Michelsonin sinä, joka oli suositellut häntä, alkoi hän varsin halukkaasti keskustella. Mitä me puhelimme toisillemme, ei ole syytä kertoa. Olkoon kylliksi kun mainitsen, että keskustelumme päättyi kuten kaikki muutkin minun yritykseni saada tietää tämä tärkeä päivämäärä. Puutarhuri tiesi, että hänen herransa oli matkustanut pois "yön aikaan jonakin heinäkuun loppupäivänä". — Siinä kaikki!

Puhuessani hänen kanssaan näin minä mustapukuisen miehen suurine hattuineen tulevan asuinrakennuksesta ja pysähtyvän jonkun matkan päähän meistä sekä edelleen katselevan meitä.

Joitakin epäilyjä hänen asiastaan Blackwater-Parkiin oli minussa jo herännyt. Nämä epäilyt vahvistuivat vielä sen johdosta, ett'ei puutarhuri voinut sanoa, kuka mies oli, ja minä päätin puhutella häntä. Yksinkertaisin kysymys, jonka minä outona voin tehdä, oli sallittaisiinko matkustajain katsella asuinkartanoa. Menin sen vuoksi suoraan miehen luo ja tein tämän kysymyksen.

Hänen ilmeensä ja esiintymisensä ilmaisivat selvään hänen tietävän, kuka minä olin, ja hänen aikomuksensa olevan hakea riitaa kanssani. Hänen vastauksensa oli hävytön, mutta minä olin vakavasti päättänyt olla suuttumatta. Minä otin hänen hyökkäyksensä vastaan mietityllä kohteliaisuudella, pyysin anteeksi huomaamatonta erehdystäni — jota minä kutsuin "tungettelevaisuudeksi" — ja poistuin pihalle. Oli aivan kuin olin uskonutkin. Käyntini herra Kyrlen luona oli heti ilmoitettu sir Percival Glydelle, ja mustapukuinen mies oli lähetetty Blackwater-Parkiin, koska odotettiin minun itse paikalla tekevän kuulusteluja. Jos minä olisin antanut hänelle vähintäkään aihetta tehdä kanne tuomioistuimen edessä, olisi minut varmaan heti viety lähimmän maistraatin henkilön luo ja tällä tavoin ehkäisty minun tutkimukseni ja erotettu minut Marianista ja Laurasta ainakin muutamiksi päiviksi.

Minä valmistauduin siihen, että minua vartioidaan matkalla Blackwater-Parkista rautatieasemalle samoinkuin edellisenä päivänä Lontoossa. En voinut kumminkaan huomata, vainottiinko minua vai ei. Voihan olla mahdollista, että mustapukuinen mies vakoili minua — mutta tiedän varmaan, ett'en nähnyt vilaustakaan hänestä matkalla asemalle tai saapuessani illalla Lontooseen. Tulin kotiin jalkaisin, mutta ennenkun lähestyin omaa oveani, tein minä kierroksen eräälle lähistössä olevalle vähäliikkeisimmälle kadulle ja pysähdyin vähän väliä katsoakseni ympärilleni autiolla kadulla. Tämän tavan suojella itseäni, kun väijytystä oli varottavana, olin oppinut Keski-Amerikan aarniometsissä — nyt käytin minä sitä hyväkseni samassa tarkoituksessa ja vielä suuremmalla varovaisuudella sivistyneen Lontoon sydämmessä.

Ei mitään, mikä olisi saattanut Marianin levottomaksi, ollut tapahtunut poissa-ollessani.

Hän kysyi innokkaasti, miten matkani oli onnistunut. Kertoessani hänelle päivän tapahtumat, ei hän voinut salata kummastustaan siitä välinpitämättömyydestä, jolla minä puhuin tuloksettomista kuulusteluistani.

Seikka oli todellakin semmoinen, ett'ei tämä vastoinkäyminen millään tavoin saattanut minua alakuloiseksi. Minä olin tehnyt tämän matkan velvollisuudesta odottamatta mitään hyötyä siitä. Siinä mielentilassa, jossa minä siihen aikaan olin, oli minulle melkein rakasta tietää, että taistelu nyt oli rajoitettu kamppailuksi elämästä ja kuolemasta minun ja sir Percival Glyden välillä. Kostontunne sekautui yhäti minun muihin ja parempiin vaikuttimiini, ja minä tunnustan mielihyvällä tunteneeni, että varmin tie — nykyisin ainoakin — mikä oli minulla jäljellä voidakseni hyödyttää Lauran asiaa, oli saada se konna jalkoihini, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Mutta samalla kun minä tunnustan, että minulta puuttui voimaa pitää vaikuttimiani puhtaina kostonhimosta, voin minä totuudenmukaisesti lausua muutamia sanoja puolustuksekseni. Ei koskaan pölähtänyt päähäni mikään halpamielinen laskelma Lauran ja minun vastaisesta yhtymisestäni eikä salaisesta ja persoonallisesta myönnytyksestä, jonka minä voisin kiristää sir Percivalilta, jos minä olisin saanut hänet valtaani. Minä en koskaan sanonut itselleni: "Jos minä onnistun, on varma seuraus menestyksestäni, että teen hänen miehensä kykenemättömäksi hänet uudelleen ryöstämään minulta." Minä en olisi voinut katsoa häneen enkä ajatella tulevaisuutta tuollaisten aikeiden vallitessa mieltäni. Surullinen näky, kuinka hän oli muuttunut muinoisestansa, muutti rakkauteni sellaiseksi sanomattomaksi hellyydeksi, sellaiseksi sääliksi, jota isä tai veli olisi tuntenut ja jota, Jumala sen tietää, minäkin tunsin häntä kohtaan sydämmeni syvyydessä. Minun toiveeni ja harrastukseni eivät nyt ulottuneet kauemmaksi kuin siihen päivään, jolloin hän voittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli kadottanut. Siihen, jolloin hän taas olisi kyllin vahva ja onnellinen — jolloin hän taas voisi katsoa minua kuten muinoisina päivinä ja puhella minulle, kuten hän muinoin oli puhutellut — siihen päättyivät minun rakkaimmat tulevaisuuden suunnitelmani, minun onnellisimmat ajatukseni.

En ole kirjoittanut näitä sanoja turhamaisen itsetarkastelun houkutuksesta. Tulee pian tapahtumia, jotka antavat lukijalle itselleen tilaisuuden arvostella käytöstäni On vain oikein, että minun virheeni ja mahdolliset ansioni tulevat tunnetuiksi ja sitä ennen verratuiksi.

Seuraavana aamuna Hampshirestä palaamiseni jälkeen kutsuin minä Marianin ylös työhuoneeseeni ja ilmaisin hänelle koko sen suunnitelman, jonka minä olin laatinut hätyyttääkseni sir Percivalia hänen heikosta kohdastaan.

Keino tämän salaisuuden, joka tähän asti oli meille kaikille ollut niin läpitunkematon, löytämiseen oli yhteydessä valkopukuisen naisen kanssa. Nyt voitiin tämä päämäärä voittaa vain Anna Catherickin äidin avulla, ja ainoa keino pakottaa rouva Catherick avonaisesti toimimaan tai puhumaan tästä asiasta riippui siitä, onnistuisiko minun saada tärkeitä tietoja perheestä ja koko seudun olosuhteista keskustelemalla rouva Clementsin kanssa. Tarkoin mietittyäni tulin minä siihen varmaan vakuutukseen, että minun ensin pitäisi kääntyä Anna Catherickin uskollisen ystävän ja suojelijan puoleen.

Ensimmäinen kysymys oli nyt, mistä minun piti etsiä rouva Clements. Ja tässä auttoi minua Marianin terävä-älyisyys. Hän kehotti kirjoittamaan Limmeridgen luona olevaan vuokrataloon — Todds Corneriin — ja kysymään, oliko rouva Clements ollut kirjevaihdossa rouva Toddin kanssa viime kuukausien aikana. Kuinka rouva Clements oli erotettu Annasta, emme voineet sanoa, mutta kun tämä kerran oli tapahtunut, tiedusteli edellinen epäilemättä kadonnutta suojattiansa siltä paikkakunnalta, jota tämä enin rakasti — Limmeridgen seudulta. Minä huomasin, että Marianin ehdotus herätti menestyksen toiveita, ja niin kirjoitin minä saman päivän postissa rouva Toddille.

Odottaessamme vastausta pyysin minä Marianin antamaan minulle tietoja niin paljon kuin mahdollista sir Percivalin perheestä ja hänen aikaisemmasta elämästään. Hän voi vain kertoa, mitä hän itse oli kuullut, mutta hän oli melkein varma sen vähäisen totuudesta, mikä hänellä oli kerrottavana.

Sir Percival oli ainoa lapsi. Hänen isänsä, sir Felix Glyde oli syntymästään saakka kärsinyt kiusallista ja parantamatonta rampuutta ja aikaisimmasta nuoruudestaan kammonut kaikkea seuraelämää. Musiki oli hänen ainoa huvituksensa, ja hän oli ottanut puolisokseen naisen, jolla myöskin oli sama maku ja jolla sanottiin olleen tavattoman suuret musikaliset lahjat. Hän oli vielä verrattain nuori periessään Blackwater-Parkin. Asetuttuaan sinne ei hänellä enemmän kuin hänen rouvallansakaan näyttänyt olevan halua tehdä tuttavuutta seudun muiden tilanomistajain kanssa, eikä kukaan näistä puolestaan koettanut houkutella heitä heidän yksinäisestä kodistaan — lukuunottamatta seurakunnan pastoria, jonka puuhat päättyivät surullisella tavalla.

Pastori, joka oli ylen kiihkoinen mies, oli saanut kuulla, että sir Felix poistui yliopistosta sen maineisena, että hän politiikassa oli vallankumouksellista tuskin parempi ja uskonnossa harhaoppinen; ja pian saattoi hänen omantunnonmukaisuutensa hänet siihen vakuutukseen, että hänen ehdoton velvollisuutensa oli kehottaa tilanomistajaa seurakunnan kirkossa kuulemaan tervettä oppia saarnattavan. Sir Felix suuttui kovasti papin hyvää tarkoitettavasta mutta huonosti ajatellusta sekaantumisesta ja loukkasi häntä niin karkeasti ja julkisesti, että koko seudun perheet lähettivät vapaaherralle kirjeitä, joissa he suoraan lausuivat paheksumisensa — niin, vieläpä tiluksen alustalaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä niin julkisesti kuin uskalsivat. Sir Felix, jota ei huvittanut maanviljelys ja joka ei rakastanut tätä tilaa eikä ketään siellä elävää ihmistä, selitti, ett'eivät paikkakunnan asukkaat koskaan enää saisi tilaisuutta kiusata häntä ja poistui siitä hetkestä ainiaaksi Blackwater-Parkista.

Oltuaan lyhemmän aikaa Lontoossa matkusti hän puolisoineen mannermaalle eikä koskaan palannut Englantiin. He oleskelivat osaksi Ranskassa, osaksi Saksassa mutta missä tahansa elivätkin, pysyttelivät he aina ankarasti erillään muiden ihmisten seurasta. Heidän poikansa, Percival, syntyi ulkomaalla ja sai siellä kasvatuksensakin yksityisopettajilta.

Hänen äitinsä kuoli ensin; isä muutamia vuosia myöhemmin, 1825 tai 1826. Sir Percival oli aivan nuorena ollut Englannissa pari kertaa, mutta hänen tuttavuutensa herra Fairlie-vainajan kanssa alkoi vasta hänen isänsä kuoltua. Heistä tuli pian hartaat ystävät, vaikka sir Percival harvoin, tuskin koskaan, tällä aikaa oli Limmeridge-Housessa. Herra Fredrik Fairlie oli kenties tavannut häntä pari kertaa herra Philipin seurassa, mutta voidaan sanoa hänen tuskin ollenkaan tunteneen häntä. Sir Percivalin ainoa, harras ystävä perheessä oli Lauran isä.

Kaikkiaan nämä tiedot voin minä saada Marianilta. Mistään merkityksestä eivät ne olleet minun nykyiselle yritykselleni, mutta minä merkitsin ne kumminkin huolellisesti, jos niistä vastaisuudessa voisi olla jotain hyötyä minulle.

Rouva Toddin vastaus, joka oli osoitettu erään toisen kaupunginosan postikonttoriin, oli jo saapunut. Onnetar, joka tähän asti oli ollut meille vastainen, käänsi tästä hetkestä lempeät kasvonsa meihin. Rouva Toddin kirje sisälsi ensimmäiset tiedot, joita me tarvitsimme.

Rouva Clements oli kirjoittanut Todds-Corneriin. Ennen kaikkea oli hän pyytänyt anteeksi sitä pikaista tapaa, jolla hän ja Anna olivat poistuneet ystäväinsä luota — huomispäivänä minun kohtaukseni jälkeen valkopukuisen naisen kanssa Limmeridgen hautausmaalla; sen jälkeen hän ilmoittanut rouva Toddille Annan katoamisesta ja pyytänyt häntä tiedustelemaan paikkakunnalla, olisiko hävinnyt harhaillut takaisin Limmeridgeen. Tämän ohella oli rouva Clements muistanut ilmoittaa osoitteensa, ja tämän ilmoitti nyt rouva Todd Marianille. Hän oli Lontoossa ja vain puolen tunnin matkan päässä meidän asunnostamme.

Minä seurasin uskollisesti sananlaskua: "Älä anna ruohon kasvaa jalkojesi alla." Jo huomisaamuna läksin minä matkalle koettaakseni saada keskustella rouva Clementsin kanssa. Tämä oli minun ensi askeleeni havaintojen tiellä. Kertomus siitä epätoivoisesta yrityksestä, johon minä olin heittäytynyt, alkaa tästä.

V.

Se osoite, jonka rouva Todd oli lähettänyt meille, johti minut lähellä Grays-Inn-roadia olevan hiljaisen ja vähän huomatun kadun varrella olevaan taloon.

Koputettuani aukasi rouva Clements itse oven. Hän ei näyttänyt enää tuntevan minua ja kysyi, mitä minä halusin. Minä muistutin hänelle kohtaustamme Limmeridgen hautausmaalla enkä unhottanut mainita, että minä juuri olin auttanut Anna Catherickin — kuten tämä itse oli selittänyt — välttämään mielisairaalasta toimeenpantua vainoa. Tämä oli ainoa keino voittaa rouva Clementsin luottamus. Hän muisti kaikki ja pyysi minua astumaan hänen vierashuoneeseensa, ollen varsin innokas kuulemaan, toisinko minä joitakin tietoja hänelle Annasta.

Olisi ollut minulle mahdotonta esittää hänelle asianlaita menemättä yksityiskohtiin, joiden uskominen vieraalle olisi ollut vaarallista. Minä varoin siis tarkasti herättämästä hänessä vääriä toiveita ja sanoin hänelle, että käyntini aiheena oli saada selville ne henkilöt, jotka todellakin olivat vastuunalaisia Annan katoamisesta. Välttääkseni itsenuhteluita lisäsin minä myöskin, ett'en minä voinut vähintäkään toivoa löytää häntä uudelleen; että minä päinvastoin uskoin, ett'emme koskaan enää saisi nähdä häntä tässä elämässä ja että minun pääasiallinen harrastukseni tässä asiassa oli hankkia kahdelle miehelle, joiden minä epäilin poistaneen hänet tieltään ja joiden rikollisesta toiminnasta minä ja muutamat minun rakkaat ystäväni olivat kärsineet törkeän vääryyden, hyvin ansaittu rangaistus, Selitettyäni asian näin pyysin minä rouva Clementsiä itseään miettimään, eikö meillä molemmilla ollut sen ajamisessa yhtä suuri harrastus, vaikka meillä olikin erilaiset vaikuttimet, ja kysyin häneltä, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että hän antaisi minulle ne tiedot, jotka hän mahdollisesti voi antaa.

Rouva-raukka oli aluksi liian mielenliikutuksissaan ja hämmentynyt voidakseen oikein ymmärtää minun sanojeni merkitystä. Hän voi vain vastata, että hän mielellään tahtoi sanoa minulle kaikki, mitä minä halusin, palkkioksi siitä hyvyydestä, jota minä olin Annalle osoittanut. Mutta hän pyysi minua auttamaan häntä pysymään tolalla ja sanomaan, mistä minä toivoisin hänen alkavan.

Tietäen kokemuksesta, että paras tapa saada selvä ja oikea kertomus henkilöiltä, jotka eivät ole tottuneet järjestämään ajatuksiansa, oli antaa heidän alkaa aivan alusta, pyysin minä rouva Clementsin ensin sanomaan minulla mitä oli tapahtunut heti hänen poistuttuaan Limmeridgestä, ja varovasti kysellen saatoin hänet kohta kohdaltaan aina siihen aikaan asti, jolloin Anna oli kadonnut.

Niiden tietojen pääasiallinen sisällys, jotka minä siten sain, oli seuraava:

Lähdettyään vuokratalosta, Todds-Cornerista, olivat rouva Clements ja Anna samana päivänä matkustaneet Derbyhyn ja siellä Annan takia viipyneet yhden viikon. Sen kuluttua olivat he jatkaneet matkaa Lontooseen ja eläneet siellä toista kuukautta rouva Clementsin silloisessa asunnossa, mutta olivat he sittemmin jostain syystä vaihtaneet kortteeria. Annan pelko joutua ilmi Lontoossa ja sen läheisyydessä, jos he uskaltaisivat mennä ulos, selveni vähitellen rouva Clementsillekin, ja hän päätti muuttaa erääseen Englannin syrjäisimpään kaupunkiin, Lincolnshiressä olevaan Grimsbyhyn, jossa hänen miesvainajansa oli viettänyt koko aikaisemman ikänsä. Hänen sukulaisensa, jotka olivat arvossa pidettyjä porvareita, asuivat vielä kaupungissa. He olivat aina osoittaneet rouva Clementsille suurta hyväntahtoisuutta, eikä hän mielestään voinut keksiä parempaa keinoa kuin matkustaa sinne ja pyytää sukulaisiltaan hyviä neuvoja. Anna ei tahtonut kuulla puhuttavankaan palaamisesta hänen äitinsä luo Welminghamiin, koska hänet sieltä olisi viety mielisairaalaan ja koska sir Percival varmaan olisi etsinyt häntä sieltä. Tässä väitteessä oli paljon totta, ja rouva Clements tunnusti, ett'ei sitä täydellä syyllä voitu kieltää.

Grimsbyssä alkoivat ensimmäiset vakavat taudinoireet ilmetä Annassa. Ne ilmenivät siihen aikaan, kun uutinen lady Glyden avioliitosta oli sanomalehdissä ja siten oli joutunut Annan tietoon.

Lääkäri, jonka hoitoon Anna uskottiin, huomasi heti, että tauti oli vaikea sydänvika. Tauti kesti kauan, voivutti hänen voimansa ja palasi uudelleen, vaikka silloin tällöin lievempänä. Tästä syystä viipyivät he koko edellisen puolen uutta vuotta Grimsbyssä ja olisivat viipyneet epäilemättä siellä vielä kauemminkin, ellei Anna äkkiä olisi päättänyt uskaltautua Hampshireen koettaakseen saada yksityisesti keskustella lady Glyden kanssa.

Rouva Clements koitti kaikin voimin houkutella häntä luopumaan niin vaarallisesta ja kummallisesta yrityksestä. Mutta Anna oli itsepäinen ja ilmoitti syyksi, että uskoi pian kuolevansa ja että hänellä oli jotakin mielessä, mikä hänen täytyi mistä hinnasta tahansa ilmoittaa salaa lady Glydelle. Hänen päätöksensä täyttää tämä tehtävä oli niin järkähtämätön, että hän selitti ehdottomasti aikovansa matkustaa yksin Hampshireen, jos rouva Clementsille olisi vastenmielistä seurata häntä. Lääkäri, jolta kysyttiin neuvoa, selitti, että hänen toiveittensa sitkeä vastustaminen luultavasti voisi aiheuttaa uuden, kenties kuoleman tuottavan kohtauksen. Sen johdosta suostui rouva Clements pakkoon ja antoi vielä kerran, vaikka aavistaen synkästi tulevia vaaroja, Annan seurata omaa päätänsä.

Matkalla Lontoosta Hampshireen huomasi rouva Clements, että eräs heidän matkatovereistaan tunsi hyvin Blackwater-Parkin ympäristön ja voi ilmoittaa hänelle kaikki tiedot, joita hän tarvitsi. Tällä tavoin sai hän tietää, että ainoa paikka, johon he voivat matkustaa tulematta liian likeiseen ja vaaralliseen naapuruuteen Blackwater-Parkin kanssa, oli Sandon-niminen suuri kylä. Matkaa sieltä sir Percivalin tilukselle oli kolme neljä peninkulmaa — ja tämän matkan oli Anna kävellyt joka kerran, kuin hän oli nähty järven läheisyydessä.

Niinä muutamina päivinä, jotka he olivat olleet Sandonissa joutumatta huomatuiksi, olivat he asuneet jonkun matkaa kylästä hiljaisen, vakavan lesken luona, jolla oli huone vuokrattavana ja jonka vaiteliaisuuden rouva Clements oli parhain tavoin koettanut voittaa ainakin ensimmäisen viikon ajaksi. Hän oli myöskin kaikin tavoin koettanut Annaa puhutella ilmaisemaan asiansa ensin kirjeellisesti lady Glydelle.

Nimetön kirje, joka lähetettiin Limmeridgeen, oli kumminkin saanut Annan tällä kertaa päättämään esittämään asiansa suullisesti ja päätöksensä mukaan itsepäisesti menemään yksin.

Mutta rouva Clements seurasi häntä kumminkin salaa joka kerta, kun hän meni järvelle — uskaltamatta tulla kumminkaan niin lähelle venehuonetta, että olisi voinut todistaa, mitä siellä tapahtui. Kun Anna viime kerran palasi sieltä, oli päiväinen, väsyttävä ja liian pitkä kulkeminen yhdessä sen mielenliikutuksen kanssa, jota hän oli kokenut, tuottanut hänelle uuden kohtauksen. Rouva Clementsin surulliset aavistukset toteutuivat — vanha sydäntauti uusiutui, ja Annan täytyi laskeutua sairasvuoteeseen.

Tässä vaikeassa asemassa tiesi rouva Clements kokemuksesta, että kaikista ensin oli koetettava Annaa rauhoittaa. Sen tähden läksi hän itse huomispäivänä järven rannalle koettaakseen tavata lady Glydeä — joka varmaankin, Annan sanain mukaan, tekisi jokapäiväisen kävelynsä venehuoneelle — ja rukoillakseen, että hän salaa tulisi mukaan heidän Sandonissa olevaan asuntoonsa. Kun hän tuli puiston laitaan, kohtasi hän, ei lady Glydeä, mutta suuren ja lihavan, vanhan herran, jolla oli kirja kädessä — sanalla sanoen: kreivi Foscon.

Katsottuaan tarkkaavasti häntä oli kreivi kysynyt, odottiko hän saada tavata jotakin täällä, ja ennenkun hän ennätti vastata mitään, lisäsi hän, että hän oli täällä lausuakseen lady Glyden tervehdyksen, mutta ett'ei hän ollut oikein varma, oliko rouva Clements oikea henkilö, jolle se olisi esitettävä.

Tämän jälkeen oli rouva Clements uskonut kreiville asiansa ja pyytänyt hänen viemään tervehdyksen lady Glydelle, että hän tulisi rauhoittamaan Annan levottomuutta. Kreivi oli varsin ystävällisesti ja halukkaasti luvannut täyttää tämän pyynnön. Tervehdys, sanoi hän, oli mitä suurimmasta merkityksestä. Lady Glyde kehotti Annaa ja hänen hyvää ystäväänsä niin pian kuin mahdollista palaamaan Lontooseen, koska hän oli aivan vakuutettu siitä että sir Percival saisi heidät kiinni, jos he olisivat kauemmin Blackwater-Parkin läheisyydessä. Lyhyen ajan kuluttua matkustaisi lady Glyde itse Lontooseen, ja jos rouva Clements ja Anna tahtoisivat ensin mennä sinne ja jättää hänelle osoitteensa, saisivat he nähdä tai kuulla hänestä neljäntoista päivän kuluessa. Kreivi lisäsi jo koettaneensa antaa ystävällisen varotuksen, mutta Anna oli niin peljästynyt joutua oudon kanssa puheisiin, ett'ei hän ollut voinut saada häntä kuulemaan hänen puhettaan eikä päässyt lähestymään häntä.

Tähän vastasi rouva Clements varsin levottomana ja tuskaisena, ettei hän toivoisi mitään sen parempaa, kuin että taas olisi hyvin Lontoossa Annan kanssa, mutta ett'ei nykyisin voi toivoakaan sitä, kun Anna makasi vuoteessa pahoin sairaana. Kreivi kysyi, oliko rouva Clements hakenut lääkärin apua, ja kun hän sai kuulla, että rouva Clements oli tähän asti empinyt hakea lääkäriä pelosta kiinnittää liiaksi huomiota heidän oleskeluunsa paikkakunnalla, oli hän ilmoittanut hänelle olevansa itse lääkäri ja haluavansa, jos rouva niin toivoisi, seurata häntä kotiin katsoakseen, mitä oli Annan kanssa tehtävä. Rouva Clements, joka helposti ymmärrettävästi luotti kreiviin henkilönä, mille lady Glyde oli uskonut salaisen tehtävän, otti kiitollisesti tarjouksen vastaan, ja he menivät sen jälkeen heidän asuntoonsa.

Heidän huoneeseen tullessaan nukkui Anna. Kreivi tuijotti häneen pitkän aikaa — luultavasti kummastellen hänen yhdennäköisyyttään lady Glyden kanssa. Kiltti rouva Clements uskoi, että hän vain oli peljästynyt nähdessään kuinka sairas Anna oli. Kreivi ei sallinut herättää Annaa vaan tyytyi tekemään rouva Clementsille muutamia kysymyksiä taudin oireista, katsomaan häntä ja keveästi koskettamaan hänen valtimoaan. Kylässä oli rohdos- ja maustetavarakauppa. Kreivi meni sinne kirjoittamaan lääkemääräyksen ja katsomaan, että lääkeaineet oikein sekoitettiin. Hän toi ne itse takaisin ja sanoi rouva Clementsille, että tämä lääke oli varsin voimakkaasti vaikuttava ja että se aivan varmaan antaisi Annalle voimaa nousta ylös ja kestääkin tuon ainoastaan muutamain tuntien matkan Lontooseen. Lääkettä piti nauttia määrättyinä tunteina tänä ja huomispäivänä. Kolmantena päivänä pitäisi hänen olla kyllin vahva voidakseen matkustaa, ja hän lupasi tavata rouva Clementsiä Blackwaterin asemalla sekä auttaa heitä menemään puolipäivän junalla. Jolleivät he tulisi, niin otaksuisi hän itsestään selväksi, että Anna oli huonompi, ja lähtisi silloin heti heidän asuntoonsa.

Näkyi kumminkin heti, ett'ei mitään sellaista tapahtuisi.

Saadulla lääkkeellä oli ihmeellisen voimakas vaikutus Annaan, ja tätä hyvää tulosta auttoi vielä sekin vakuutus, jonka rouva Clements nyt katsoi voivansa ilmaista hänelle, että hän heti Lontoossa saisi tavata lady Glyden. Määrättynä päivänä ja tuntina tulivat he rautatieasemalle. Kreivi oli jo siellä heitä vastassa ja puhui vanhemman naisen kanssa, joka myöskin näytti aikovan matkustaa Lontooseen samalla junalla. Hän auttoi heitä mitä ystävällisimmästi, ojensi heille kätensä vaunuun noustaessa ja pyysi rouva Clementsiä muistamaan lähettää osoitteensa lady Glydelle. Vanhempi nainen ei ollut samassa vaunussa kuin he, eivätkä he olleet huomanneet, mihin hän oli mennyt perille tultua Lontoon asemalle. Rouva Clements vuokrasi huoneet hiljaisessa ja rauhaisassa kaupungin osassa ja kirjoitti sitten, lupauksensa mukaan, lady Glydelle ilmoittaakseen hänelle osoitteensa.

Hieman enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, mutta ei mitään vastausta saapunut.

Tämän ajan kuluttua tuli vanhempi nainen — sama, jonka he olivat nähneet rautatieasemalla — eräänä päivänä, ajaen vaunuissa, tuoden terveisiä lady Glydeltä, joka oli Lontoossa eräässä hotellissa, että lady Glyde toivoi saavansa nähdä rouva Clementsin sopiakseen hänen kanssaan tulevasta keskustelusta Annan kanssa. Rouva Clements selitti olevansa halukas seuraamaan häntä — mihin häntä kehotti saapuvilla oleva Annakin — sitäkin mieluummin, kun hänelle vakuutettiin, ett'ei hänen tarvitse olla poissa kuin korkeintaan puolen tuntia. Hän ja tuntematon nainen — luonnollisesti kreivitär Fosco — olivat sen jälkeen ajaneet yhdessä vaunuissa. Ajettua hetkinen oli viimemainittu pyytänyt ajuria pysäyttämään erään puodin edustalle, koska hänen piti ostaa jotakin, minkä hän oli unhottanut, ennenkun he menisivät hotelliin. Hän ei palannut koskaan takaisin.

Kun rouva Clements oli odottanut hyvän aikaa, tuli hän levottomaksi ja käski ajurin ajaa takaisin hänen asuntoonsa. Palattua sinne, hieman enemmän kuin puolen tunnin kuluttua, oli Anna poissa!

Ainoa selvitys, minkä hän voi saada, oli kysymällä siltä naiselta, joka oli vuokralaisten tarjoilijattarena. Hän oli avannut oven pojalle, joka oli jättänyt kirjeen "toisessa kerroksessa asuvalle nuorelle naiselle" — siinä, missä rouva Clements asui. Palvelustyttö oli vienyt kirjeen ja sen jälkeen mennyt alakertaan jälleen; viisi minuuttia myöhemmin oli hän nähnyt Anna Catherickin avaavan katuoven ja menevän ulos puettuna hattuun ja olkahuiviin. Luultavasti oli hän ottanut kirjeen mukaansa, sillä sitä ei löytynyt mistään, eikä ollut siis mahdollista sanoa, millä hän oli houkuteltu poistumaan talosta. Jotain erinomaista sen täytyi olla — sillä hän ei koskaan tahtonut yksin kävellä Lontoossa. Jollei rouva Clements olisi tietänyt sitä, ei mikään olisi voinut saada häntä lähtemään hänen luotaan, ei edes puoleksi tunniksi.

Niin pian kun rouva Clements taas voi koota ajatuksiansa, oli hänen ensimmäinen, helposti käsitettävä tehtävänsä lähteä mielisairaalaan, jonne hän pelkäsi Annan olevan viedyn.

Huomispäivänä meni hän siis sinne — Anna itse oli näet ilmoittanut hänelle, missä se sijaitsi. Vastaukseksi sai hän tietää — varmaankin siksi, että hän kysyi pari päivää aikaisemmin, kuin väärä Anna Catherick oli sinne tuotu — ett'ei ketään sen nimistä henkilöä ollut palannut sinne. Hän oli sitten kirjoittanut rouva Catherickille Welminghamiin saadakseen tietää, oliko hän nähnyt tytärtään tai kuullut mitään hänestä, mutta saanut sieltä kieltävän vastauksen.

Siihen loppuivatkin hänen keinonsa tiedustella Annaa, eikä hän tietänyt enää, mitä hänen pitäisi tehdä tässä asiassa. Tästä päivästä lähtien aina tähän asti ei hän tietänyt Annan katoamisen syytä eikä hänen vaiheittensa loppua.

VI.

Siinä määrin olivat rouva Clementsiltä saamani tiedot, vaikkakin tosin kuvaten tapauksia, joita minä en ennen tuntenut, vain valmistavaa laatua.

Oli aivan selvää, että kreivi ja kreivitär Fosco olivat toimittaneet koko sen sarjan petoksia, jotka olivat saattaneet Anna Catherickin Lontooseen ja houkutelleet hänet rouva Clementsin luota pois. Mutta voiko laki heidän tekojansa rangaista, oli asia, jota hyvin ansaitsi miettiä. Ja se päämäärä, joka minulla nyt oli mielessäni, ei sallinut mitään sellaista poikkeusta. Varsinainen aihe käyntiini rouva Clementsin luona oli löytää mahdollisesti kaikkein pieninkin johto sir Percival Glyden salaisuuden huomaamiseen, eikä hän vielä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut minulle avuksi tässä tärkeässä kysymyksessä. Minä huomasin välttämättömäksi muistuttaa hänen mieleensä muinoisia aikoja, toisia henkilöitä ja tapauksia kuin ne, joissa hänen ajatuksensa tähän asti olivat liikkuneet, ja minä puhuin nyt ainoastaan ja yksinomaan tässä tarkoituksessa.

"Toivoisin voivani olla Teille joksikin avuksi tässä surullisessa asiassa", sanoin minä. "Kaikki, mitä voin tehdä, on ilmoittaa sydämmellinen osanottoni Teidän surussanne. Jos Anna olisi ollut Teidän oma lapsenne, niin ette Te koskaan olisi voinut uhrata enempää hänen hyväkseen."

"Siinä ei ole mitään ansiota, herra", sanoi rouva Clements teeskentelemättömästi. "Tyttöraukka, oli yhtä hyvä kuin oma lapseni. Olin kasvattanut häntä aikaisimmasta lapsuudesta; kaiken, mitä hän osasi, oppi hän minulta, ja uskokaa pois, herra, että oli kylläkin vaikeaa saada häntä hieman käsittämään. Hänen kadottamisensa ei kävisi niin sydämmelleni, ellen minä juuri olisi ommellut hänen ensimmäisiä vaatteitaan ja opettanut häntä kävelemään.

"Aina sanoin minä taivaan lähettäneen hänet lohduttamaan minua, koska minulla itselläni ei ollut lapsia, ja nyt, kun hän on poissa, on entinen aika niin selvästi ajatuksissani. Niin vanha kuin olenkin, en voi olla itkemättä häntä — ei, sitä en todellakaan voi, herra!"

Minä viivyttelin hieman antaakseni rouva Clementsille aikaa rauhoittua. Olihan mahdollista, että se valo, jota minä niin kauan olin etsinyt, alkaisi nyt — joskin heikosti ja kaukaa — loistaa minua vastaan tuon kunnon naisen kertomuksessa Annan aikaisemmasta elämästä.

"Tunsitteko rouva Catherickin ennen Annan syntymistä?" kysyin minä.

"En paljoa ennemmin, herra — ei enempää kuin noin neljä kuukautta. Siihen aikaan näimme me toisiamme, sangen usein, mutta ystäviä emme me juuri olleet."

Hänen äänensä oli taas tullut voimakkaammaksi hänen vastatessaan tätä. Niin kiusalliset kuin monet hänen muistonsa lienevät olleetkin, huomasin minä aivan hyvin, että hänelle oli helpottavaa, hänen itsensä sitä tietämättä, kääntää ajatuksensa nykyajan katkeroista suruista takaisin hänen kauan sitten kuluneeseen elämänsä osaan.

"Olitteko Te ja rouva Catherick naapureita?" kysyin minä ja johdatin hänen muistonsa näihin päiviin niin paljon kuin uskalsin.

"Kyllä, herra — me asuimme molemmat vanhassa Welminghamissa."

" Vanha Welmingham? Onko siis kaksi tämän nimistä kaupunkia Hampshiressa?"

"Niin, herra, ennen oli niin — siitä on nyt enemmän kuin 23 vuotta kulunut. Rakennettiin uusi kaupunki pari peninkulmaa kauemmaksi, mukavammin joen varrelle — ja vanha Welmingham, joka ei koskaan ollut sanottavasti kylää parempi, tuli heti aivan autioksi. Uutta kaupunkia kutsutaan nyt Welminghamiksi — mutta vanha kirkko on vielä edelleenkin seurakunnan kirkkona. Se on nyt aivan yksin, kun huoneet ovat puretut tai luhistuneet raunioiksi sen ympärillä. Niin, minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni surullisia muutoksia. Se oli minun nuoruudessani kaunis ja hauska paikka."

"Asuitteko siellä ennen naimisiin menoanne, rouva Clements?"

"En, herra. — Olen syntynyt Norfolkissa. Mieheni ei myöskään ollut siltä seudulta. Hän oli syntynyt Crimsbyssä, kuten jo olen maininnut, ja siellä palveli hän oppivuotensa. Mutta kun hänellä oli ystäviä maan eteläosassa ja kun hän oli kuullut puhuttavan, että Southampton olisi hyvä paikka, asettui hän sinne asumaan ja alkoi harjoittaa ammattiaan. Sitä hän ei tehnyt tosin suuressa määrässä, mutta hän ansaitsi kumminkin kyllin voidakseen muutamien vuosien kuluttua luopua siitä ja kohtuullisesti tulla säästöillään toimeen. Hän asettui silloin vanhaan Welminghamiin ja minä hänen kanssaan, jouduttuamme naimisiin. Me emme olleet nuoria kumpikaan, mutta elimme onnellisesti toistemme kanssa — onnellisemmin kuin meidän naapurimme, herra Catherick, eli vaimoineen kun he pari vuotta myöhemmin tulivat paikkakunnalle."

"Tunsiko Teidän miehenne heidät ennen?"

"Tunsi Catherickin, herra, mutta ei hänen vaimoansa. Jokin ylhäinen herra oli auttanut Catherickiä, niin että hän pääsi Welminghamiin kirkon lukkariksi. Tämän takia tuli hän asettumaan meidän naapuriksemme. Hän toi mukanaan nuoren vaimonsa, ja me kuulimme sittemmin, että vaimo oli ollut kamarineitona eräässä perheessä Varneck-Hallissa lähellä Southamptonia. Catherickin oli ollut varsin vaikea saada hänet, kun hänellä oli varsin kopea ja ylpeä mielenlaatu. Monta kertaa oli hän kosinut ja saanut rukkaset, niin että hän lopulta, nähtyään kuinka haluton tyttö oli avioliittoon, oli jättänyt koko jutun sillensä, Mutta kun hän oli luopunut kosimishommistaan, muutti tyttö äkkiä mieltään ja tuli hänen luokseen pyytämättä, aivan syyttä. Miesvainajani sanoi aina, että juuri silloin olisi ollut oikea hetki antaa hänelle kunnon löylytys. Mutta Catherick oli niin ihastunut häneen, ett'ei hän ajatellut mitään sellaista. Hän ei sanonut koskaan epäystävällistä sanaa hänelle ei ennen eikä jälkeen vihkimisen. Hän oli liian kiivastunteinen mies ja antoi tunteittensa johdattaa itseään liian pitkälle, milloin yhdelle, milloin toiselle taholle; hän olisi pilannut paremmankin vaimon kuin rouva Catherickin, jos hänen kohtalonsa olisi suonut hänelle paremman. Minä en pidä pahan puhumisesta toisesta ihmisestä, herra — mutta totta ja varmaa on, että hän oli sydämmetön nainen ja tavattoman suuressa määrässä itsekäs ja hullu tavottelemaan turhamaista ihastelua ja koreita vaatteita. Hän ei edes ajatellutkaan osoittaa Catherickille hiventäkään ulkonaista kunnioitusta, niin ystävällinen kuin tämä aina olikin häntä kohtaan. Mieheni sanoi kohta heidän tultuansa naapureiksemme, että hän uskoi tuollaisen menon saavan surullisen lopun, ja hänen sanansa toteutuvatkin. Ennenkun he olivat eläneet täyttä neljää kuukautta paikkakunnalla, sattui kova loukkaus, ja molemmat puolisot erosivat toisistaan varsin surullisella tavalla. Molemmat olivat syyllisiä."

"Te tarkoitatte sekä mies että nainen?"

"Oh, en, herra! Catherickiä en minä tarkoita — hän oli vain onneton — minä tarkoitan hänen vaimoansa ja sitä henkilöä —."

"Sitä henkilöä, joka sai aikaan tämän häväistysjutun?"

"Niin, herra. Erästä aatelisherraa, jolla oli hyvä kasvatus ja jonka olisi pitänyt antaa parempi esimerkki. Te tunnette hänet kyllä, herra, — ja minun onneton, rakas Annani, hän tuntee hänet liian hyvin."

"Sir Percival Glydenkö?"

"Niin. Sir Percival Glyden."

Sydämmeni sykki kovasti — uskoin nyt saaneeni johtolangan käteeni. Kuinka vähän minä vielä tunsinkaan sen labyrintin harhakäytäviä, joka vielä kauan aikaa eksyttäisi minua!

"Asuiko sir Percival teidän läheisyydessänne siihen aikaan?" kysyin minä.

"Ei, herra; hän tuli joukkoomme muukalaisena. Hänen isänsä oli vähää ennen kuollut ulkomaalla. Minä muistan, että hänellä oli surupuku. Hän oli ottanut huolen siinä pienessä, joen varrella olevassa ravintolassa, jossa matkustavat herrat tavallisesti asuivat tultuaan kalastamaan. Hänen tultuaan ei juuri kukaan kiinnittänyt erikoista huomiota häneen — olihan tavallista, että ylhäiset herrat siihen aikaan matkustivat kaikista osista Englantia kalastamaan joessamme."

"Tuliko hän paikkakunnalle, ennenkun Anna oli syntynyt?"

"Tuli, herra. Anna syntyi heinäkuussa 1827 — ja minun muistaakseni tuli hän huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa."

"Eikö rouva Catherickään tuntenut häntä?"

"Niin luulimme me ensin, herra. Mutta kun sattui tuo surullinen tapahtuma, ei kukaan uskonut heidän olevan tuntemattomia toisilleen. Minä muistan vielä kaikki tyyni niin selvästi, kuin se olisi eilen tapahtunut. Catherick tuli eräänä yönä meidän puutarhaamme ja herätti meidät heittämällä kourallisen hiekkaa ikkunaa vasten. Me kuulimme hänen pyytävän miestäni taivaan tähden tulemaan puhumaan hänen kanssaan. He seisoivat sitten kauan portailla ja keskustelivat. Kun mieheni tuli takaisin, oli hän kovin pahoilla mielin. Hän istuutui minun vuoteeni ääreen ja sanoi minulle: 'Lizzie! Minä uskoin aina, että rouva Catherick oli huono nainen ja että heidän avioliittonsa päättyisi onnettomasti — pelkään kovin, että loppu on tullut. Catherick on löytänyt koko joukon hienoja, pitsireunaisia nenäliinoja, kaksi sormusta ja uuden kultakellon perineen kätkettyinä vaimonsa piironkiin — kaikki koristeita, joita ei kukaan muu kuin ylhäinen nainen voi omata — eikä hän tahdo sanoa miehelleen, kuinka hän on kaikki nämä saanut.' — 'Luuleeko Catherick, että hän on varastanut ne?' kysyin minä. — 'Ei', vastasi hän, 'varkaus on jo paha teko, mutta tässä on kumminkin luultavasti vielä pahempi — hän ei ole ollut tilaisuudessa varastamaan sellaisia kalleuksia, eikä hänellä kaikissa tapauksissa ole taipumusta varastamaan, vaikka hän olisi ollut tilaisuudessakin. Ei, ne ovat hänelle annettuja lahjoja, Lizzie — hänen oma nimensä on kaiverrettu kelloon — ja Catherick on nähnyt hänet ottavassa keskustelussa, joka ei sovellu naimisissa olevalle naiselle, tuon surupukuisen vieraan herran — sir Percival Glyden kanssa. Älä puhu mitään tästä asiasta — minä olen hetkiseksi rauhoittanut Catherickiä. Minä olen pyytänyt hänen pitämään kielensä kurissa, mutta silmänsä ja korvansa auki, ja sitten olemaan kärsivällinen pari päivää, kunnes hän on ehtinyt oikein varmistua asiasta.' — 'Minä luulen, että te molemmat olette väärässä', sanoin minä. On aivan mahdotonta, että rouva Catherick, joka täällä on sekä kunnioitetussa että hyvinvoivassa asemassa, antautuisi tekemisiin sellaisen vieraan kuin sir Percival Glyden kanssa.' — 'Niin, niin', sanoi mieheni, mutta onkohan sir Percival hänellekin tuntematon! Sinä unhotat, miten hän lopulta tuli Catherickin puolisoksi. Hänhän kosi pian sanoen itse annettuaan ensin Catherickille useamman kerran rukkaset. On ollut huonoja naisia ennen häntäkin, Lizzie, jotka ovat käyttäneet heitä rakastavista kunnon miehistä saavuttamaa valtaansa keinona pelastaakseen maineensa — ja minä pelkään pahoin, että tämä rouva Catherick on pahin heistä. Saammepa nähdä', sanoi mieheni, 'saammepa nähdä!' — ja ennenkun kaksi päivää oli kulunut, saimmekin nähdä, kuinka kävi."

Rouva Clements vaikeni muutamia silmänräpäyksiä, ennenkun hän jatkoi kertomustaan. Tällä aikaa aloin minä epäillä, mahtoikohan se tieto, jonka minä olin saamaisillani, todellakin johdattaa minua läpi sen labyrintin, minkä minä olin ottanut tutkiakseni. Olikohan tämä jokapäiväinen — liiankin jokapäiväinen juttu miehen petollisuudesta ja naisen heikkoudesta avaimena sen salaisuuden paljastamiseen, joka uhkaavana riippui sir Percivalin elämän yllä.

"No niin, herra, Catherick seurasi mieheni neuvoa ja odotti", jatkoi rouva Clements, "ja kuten minä äsken sanoin, ei hänen tarvinnut odottaa kaukaa. Toisena päivänä tapasi hän vaimonsa ja sir Percivalin tuttavallisesti kuiskaillen keskustelemassa kirkkomaalla sakariston vieressä. Uskon heidän katsoneen tämän paikan viimeiseksi maailmassa, josta jokin ihminen voisi etsiä heitä — siksi olivat he siellä. Sir Percival, joka näytti varsin hämmentyneen ja nolostuneen, puolusti itseään niin epämääräisin sanoin, että Catherick-raukka, jonka kiivaasta luonnosta olen jo maininnut Teille, kerrassaan raivostui ja löi häntä. Hän ei kuitenkaan — ikävä kyllä — ollut yhtä vahva kuin se mies, joka oli loukannut häntä, vaan sai julmasti selkäänsä ja joutui pahoinpidellyksi naapuriensa nähden jotka heidän kiistansa kuullessaan olivat juosseet erottamaan heitä. Kaikki tämä tapahtui illalla ennen yön tuloa. Kun mieheni meni Catherickin luo, oli tämä poistunut — ei kukaan tietänyt mihin. Ei kukaan ihminen nähnyt häntä sittemmin paikkakunnalla. Hän näytti silloin liian hyvin ymmärtävän, mikä halpamainen vaikutin hänen vaimollaan oli ollut mennessään naimisiin hänen kanssaan ja hän tunsi liian katkeraa suuttumusta onnettomuudestaan ja häväistyksestään varsinkin tuon tapauksen jälkeen hänen ja vapaaherran välillä. Seurakunnan pastori painatti sanomalehteen kehotuksen, jossa pyysi häntä tulemaan takaisin vakuuttaen, ett'ei hän menettäisi virkaansa eikä ystäviänsä. Mutta Catherick oli liian ylpeä — sanoivat muutamat — hänellä oli liian paljon sydäntä, luullakseni, herra, tahtoakseen nähdä naapurejaan ja oleksia enempää paikkakunnalla, jossa hän oli kokenut sellaisen onnettomuuden. Mieheni sai tietoja häneltä hänen poistuessaan Englannista ja vielä kerran, kun hän oli matkustanut Amerikaan ja kaikki onnistui hänelle hyvin. Siellä elää hän vieläkin, mikäli minä tiedän, mutta ei kukaan täällä hänen vanhassa isänmaassaan — hänen ilkeä vaimonsa vähimmin kaikista — koskaan saane nähdä häntä."

"Kuinka kävi sitten sir Percivalin kanssa?" kysyin minä. "Oliko hän vielä kauan paikkakunnalla?"

"Oh, ei, herra; se olisi ollut hänestä liian vaikeaa. Samana iltana, kuin tämä ikävä tapaus sattui, kuuli joku hänen kiihkeästi riitelevän rouva Catherickin kanssa — ja huomisaamuna meni hän matkoihinsa."

"Entäs rouva Catherick? Varmaankaan ei hän voinut jäädä ihmisten joukkoon, jotka kaikki tunsivat hänen huonon käytöksensä?"

"Hän jäi, herra. Hän oli kyllin kova ja sydämmetön uhmatakseen naapuriensa halveksumista. Hän selitti jokaiselle, papista alkaen, että hän oli onnettoman väärinkäsityksen uhri ja ett'eivät kaikki paikkakunnan juorukielet voisi ajaa häntä pois, ikäänkuin hän olisi jonkun pahan tehnyt. Niin kauan kuin minä olin siellä, asui hän vanhassa Welminghamissa, ja minun lähdettyäni pois, kun uusi kaupunki perustettiin ja kaikki sen arvossa-pidetyt asukkaat alkoivat muuttaa sinne, muutti hän myöskin, ikäänkuin hän olisi ottanut tehtäväkseen elää heidän joukossaan häpeänä ja tahrapilkkuna viimeiseen saakka. Hän elää siellä vieläkin ja aikoo niin tehdä kuolemaansa asti kaikesta huolimatta."

"Mutta millä hän on elänyt näinä menneinä vuosina?" kysyin minä. "Tahtoiko ja voiko hänen miehensä auttaa häntä?"

"Hän sekä tahtoi että voi, herra", sanoi rouva Clements. "Toisessa, minun kunnon miehelleni lähettämässään kirjeessä mainitsi hän, että hänen vaimonsa oli kantanut hänen nimeään ja elänyt hänen talossaan, ja niin syyllinen kuin tuo vaimo olikin, ei hän kumminkaan tarvitsisi kävellä kerjäläisenä kaduilla. Hän kykeni antamaan pienen vuotuisen avustuksen hänen ylläpidokseen, jonka vaimo vuosineljänneksittäin saisi nostaa eräästä nimitetystä konttoorista Lontoossa."

"Ottiko hän vastaan tämän avun?"

"Ei shillingiäkään siitä, herra. Hän ei sanonut koskaan tahtovansa olla kiitollisuuden velassa Catherickille leipäpalasta tai vesipisarasta, vaikka hän eläisikin sata vuotta. Ja hän on pitänyt lupauksensa siitä lähtien. Kun minun rakas mieheni kuoli ja jätti kaikki, mitä hänellä oli minulle, sain minä myöskin Catherickin kirjeet käsiini, ja minä pyysin rouva Catherickiä sanomaan minulle tarvitsiko hän jotakin. Ennen saakoon koko Englanti tietää, että minä kärsin nälkää, kuin minä tunnustaisin puutettani Catherickille tai jollekin hänen ystävälleen. Olkoon se vastaukseni ja ilmoittakaa se hänellekin, jos hän joskus vielä kirjoittaa."

"Luuletteko hänellä itsellään olleen rahoja?"

"Varsin vähän, tuskinpa ollenkaan, herra, Sanottiin — ja täydellä syyllä, pelkään minä — että hän sai varansa salaa sir Percivalilta."

Viime vastauksen jälkeen vaikenin minä hetkisen miettiäkseni, mitä olin kuullut. Jos minä epäilemättä otaksuin asian olevan niin, kuin minä olin sen kuullut kerrottavan, oli myöskin varsin selvää, että minä niin vähän kuin mahdollista olin päässyt salaisuuttani lähemmäksi, että koko tämä yritys saada tietoja oli mennyt kokonaan myttyyn.

Mutta oli eräs kohta hänen kertomuksessaan, joka herätti minussa epäilystä ehdottomasti hyväksyä se, eräs kohta, joka päinvastoin herätti minussa ajatuksen, että jotain oli salattua siinä.

Minä en voinut pakottautua uskomaan, että lukkarin syyllinen vaimo vapaaehtoisesti olisi tahtonut koko elämänsä pysyä sillä seudulla, joka oli ollut hänen häpeänsä näyttämönä. Hänen selityksensä, että hän teki tämän todistaakseen viattomuuttansa, ei tyydyttänyt minua. Minusta näytti silloin paljon luonnollisemmalta ja uskottavammalta se luulo, ett'ei hän ollut aivan niin vapaa päättämään tästä, kuin hän itse tahtoi väittää. Kuka tässä tapauksessa voisi todenmukaisimmin pakottaa häntä asumaan edelleen Welminghamissa? Luonnollisesti se mies, joka antoi hänelle varat elämistä varten. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan apua mieheltään, hänellä ei ollut omia, riittäviä varoja, hänellä ei ollut ystäviä, häntä ei kunnioitettu — mistäpä hän olisi saanut mitään apua, jollei juuri siltä taholta, kuin huhu mainitsi — sir Percival Glydeltä?

Arvostellen asiaa tältä kannalta ja yhäti muistaen sitä tosiseikkaa, että rouva Catherick tiesi salaisuuden, huomasin minä varsin hyvin, että sir Percivalille oli etua pidättää hänet Welminghamissa, koska hänen huono maineensa sillä seudulla aivan varmasti pitäisi hänet erillään kaikesta seurustelusta naisnaapurien kanssa ja tekisi hänelle mahdottomaksi ilmaista jotain varomattomasti luottavassa keskustelussa. Mutta mikä oli se salaisuus, joka niin huolellisesti kätkettiin? Ei se ollut sir Percivalin halveksittava osallisuus siihen tapaukseen, joka oli riistänyt rouva Catherickiltä kaiken arvonannon — senhän tunsivat aivan alusta alkaen kaikki seudun asukkaat. Ei epäilyskään, että Anna oli sir Percivalin tytär — sillä Welmingham oli juuri se paikka, jossa sellaisen epäluulon täytyi välttämättömästi olla. Jos minä omaksuin todistukset rouva Catherickin rikollisuudesta niin ehdottomasti, kuin kaikki muut olivat tehneet, jos minä sen johdosta tein samoja pintapuolisia päätöksiä, kuin herra Catherick ja kaikki hänen ystävänsä olivat tehneet — niin mitä sittenkin oli kaikessa tässä, mikä voi herättää minussa sen vakuutuksen, että vaarallinen salaisuus olisi sir Percivalilla ja rouva Catherickillä, salaisuus, joka on kätketty kaikkien näiden vuosien kuluessa?

Ja kumminkin näin minä näissä salaperäisissä kohtauksissa, näissä kuiskaavissa keskusteluissa lukkarin vaimon ja "surupukuisen vieraan" välillä todistuksen sen totuudesta.

Oliko mahdollista, että ulkonaiset seikat näyttivät toiselle taholle, kun totuus oli aivan toisella taholla? Voiko rouva Catherickin vakuutus, että hän olisi väärän epäillyn uhri olla todellakin totta? Vai oliko sir Percival pitänyt vireillä tätä väärää epäilyä kääntääkseen itsestään pois toisen ja raskaamman? Tässä oli, jos minä vain voin löytää sen, tämän salaisuuden johtolanka, salaisuuden mikä on kätketty syvälle tuon näöltään vähäpätöisen jutun verhoon, jonka minä juuri nyt olin kuullut.

Seuraavan kysymykseni tarkoituksena oli nyt saada varmuus, oliko herra Catherick todellakin tullut vakuutetuksi puolisonsa rikollisesta käytöksestä vai ei. Se vastaus, jonka minä sain rouva Clementsiltä ei jättänyt minulle epäilyksen hivenettäkään tässä tapauksessa. Rouva Catherick oli, siitä oli saatu varmoja todistuksia, naimattomana ollut moitittavissa suhteissa jonkun tuntemattoman henkilön kanssa ja sitten mennyt naimisiin pelastaakseen maineensa. Oli huomioiden kautta, joita minä en tässä katso sopivaksi esittää, tullut täysin todistetuksi, että se tytär, joka kantoi hänen puolisonsa nimeä, ei ollut Catherickin.

Ei ollut niin helppoa tutkia, oliko läheinen sukulaisuus Annan ja sir Percivalin välillä. Minä en keksinyt muuta parempaa keinoa kuin henkilöllisen yhdennäköisyyden.

"Luullakseni Te usein näitte sir Percivalin, kun hän oleskeli Welminghamissa?" sanoin minä.

"Kyllä, herra — varsin usein", vastasi rouva Clements.

"Huomasitteko Te mitään yhdennäköisyyttä hänen ja Annan välillä?"

"He eivät olleet vähintäkään toistensa näköisiä."

"Oliko hän äitinsä näköinen?"

"Ei, ei äitinsäkään, herra. Rouva Catherick on tumma ja hänellä on pyöreät kasvot."

Siis ei kummankaan heidän näköisensä. Minä tiesin, ett'ei henkilöllinen yhdennäköisyys ollut mikään sellainen todistus, johon olisi varmasti kiinnyttävä, mutta toiselta puolen ei se ollut aivan hyljättäväkään. Oliko mahdollista saada jotain selvyyttä huomaamalla toisia tärkeämpiä tapahtumia rouva Catherickin ja sir Percivalin elämässä, ennenkun he tulivat Welminghamiin? Tässä tarkoituksessa tein minä seuraavat kysymykseni.

"Kuulitteko Te, mistä sir Percival tuli", kysyin minä, "kun hän ensin saapui kaupunkiimme?"

"Ei, herra. Muutamat sanoivat hänen tulleen Blackwater-Parkista ja toiset sanoivat Skottlannista — mutta ei kukaan tiennyt oikein."

"Oliko rouva Catherick palvellut Varneck-Hallissa, ennenkun hän joutui naimisiin?"

"Kyllä, herra."

"Oliko hän ollut kauan siellä?"

"Kolme tai neljä vuotta, herra; en tiedä varmaan kummanko."

"Kuulitteko Te koskaan Varneck-Hallin omistajan nimeä siihen aikaan?"

"Kyllä, herra. Se oli eräs majuri Donthorne."

"Tiesikö herra Catherick tai kuuliko joku teistä, oliko sir Percival majuri Donthornen ystävä vai oliko hänellä tapana oleskella Varneck-Hallin läheisyydessä."

"Herra Catherick ei koskaan puhunut siitä, mikäli minä voin muistaa, eikä kestään muustakaan luullakseni."

Minä merkitsin majuri Donthornen nimen ja osoitteen muistiin, jos hän vielä eläisi ja jos minulle vastaisuudessa olisi jotain hyötyä kääntyä hänen puoleensa. Kumminkin olin minä yhä enemmän vakuutettu, ett'ei mitään läheistä verisidettä ollut sir Percivalin ja Annan välillä, samalla kun minä tunsin olevani yhä enemmän varma, että hänen ja rouva Catherickin välisillä keskusteluilla ei ollut mitään yhteistä sen häpeän kanssa, jonka rouva Catherick oli kiinnittänyt miehensä hyvään nimeen. Minä en kumminkaan voinut miettiä useampia kysymyksiä hankkiakseni vahvistusta tälle vakuutukselle — minä voin vain kehoittaa rouva Clementsiä puhumaan hieman Annan aikaisimmasta lapsuudesta toivoen ehkä sitä tehdessä sattumalta leviävän jotain valoa siihen asiaan, joka niin eloisasti kiinnitti mieltäni.

"Minä en ole vielä kuullut", sanoin minä, "kuinka tämä lapsi-raukka joutui Teidän huollettavaksenne, rouva Clements."

"Ei ollut ketään muuta, herra, joka olisi ottanut hoitaakseen tuota turvatonta pikku olentoa", vastasi rouva Clements. "Ilkeä äiti näytti vihaavan lasta aina sen syntymästä saakka, ikäänkuin se polonen olisi ollut mikäkin syyllinen. Säälin sydämmestäni ja minä tarjouduin kasvattamaan lasta, aivan kuin se olisi ollut omani."

"Jäikö Anna siitä lähtien ainaiseksi Teidän hoitoonne?"

"Ei, ei aivan herra. Rouva Catherickillä oli ajoittain oikkunsa ja päähänpistonsa ja joskus oli hänen tapansa ottaa lapsi luoksensa ikäänkuin kiukusta minua kohtaan, koska se oli minun hoidossani. Mutta nämä päähänpistot eivät koskaan kestäneet kauvan. Pikku Anna-raukka? Hän lähetettiin aina takaisin luokseni ja aina oli hän iloinen takaisin tullessaan — vaikka hänellä olikin niin iloton elämä minun talossani, ilman muita samanikäisiä leikkitovereja kuten muilla lapsilla. Pisin eromme toisistamme oli silloin, kun hänen äitinsä otti hänet mukaansa Limmeridgeen. Se oli juuri samaan aikaan, kun minun mieheni kuoli, ja mielestäni oli oikein hyvä, ett'ei Anna tänä surun aikana ollut talossa. Hän oli silloin yhdennellätoista vuodellansa, kankea lukemaan, pieni raukka eikä niin iloinen kuin muut lapset — mutta varsin sievä pikku tyttö. Minä jäin vanhaan kotiini, kunnes hänen äitinsä toi hänet takaisin, ja tarjouduin sitten ottamaan hänet kanssani Lontooseen — sillä asia oli siten, herra, ett'en minä voinut jäädä enää vanhaan Welminghamiin kunnon miehen kuoltua — kaikki oli siellä niin vastenmielistä ja niin erilaista entiseen verraten."

"Suostuiko rouva Catherick Teidän ehdotukseenne?"

"Ei, herra. Hän palasi Cumberlandista entistäkin kovempana ja katkerampana. Muutamat sanoivat, että hänen oli täytynyt pyytää sir Percivalilta lupa matkustaa, ja että ainoana hänen päätöksensä aiheena lähteä tälle pitkälle matkalle Limmeridgeen hoitamaan kuolevaa sisartaan oli luulo, että sairas-raukalla oli rahoja — mutta hänellä oli tuskin riittävästi hautauskulujen maksamiseen. Luultavasti teki kaikki tämä rouva Catherickin yhä nurpeammaksi luonteeltaan — hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että minä ottaisin lapsen mukaani. Näytti todellakin häntä huvittavan kiusata meitä tällä erolla. Kaikkiaan voin minä sanoa Annalle, missä minä asuisin ja pyytää häntä salaa tulemaan luokseni, jos hän joskus joutuisi murheeseen. Mutta monta vuotta kului sitten, ennenkun hänellä oli oikeus etsiä minua. Anna-raukka! En nähnyt häntä koskaan, ennenkun sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta."

"Tiedättekö, miksi sir Percival suljetti hänet sinne?"

"Minä tiedän ainoastaan, mitä Anna itse kertoi minulle, herra. Tyttö-raukka kertoili tavallisesti koko joukon sekasotkua siitä. Hän sanoi äitinsä tietävän tärkeän, sir Percivalia koskevan salaisuuden ja oli sen kerran ilmaissut hänelle joku aika sen jälkeen, kun minä olin poistunut Hampshirestä — ja kun sir Percival sai tietää, että hän tunsi tuon salaisuuden, suljetti hän hänet mielisairaalaan. Mutta mikä salaisuus oli, ei hän koskaan voinut sanoa kysyessäni. Kaiken kaikkiaan vastasi hän vain, että hänen äitinsä, jos vain tahtoisi, voisi saattaa sir Percivalin menneeksi mieheksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Rouva Catherick oli luultavasti sanonut juuri niin paljon, mutta ei enempää. Minä olen melkein vakuutettu, että minä olisin saanut tietää koko jutun Annalta, jos hän todellakin olisi tietänyt niin paljon, kuin uskotteli — tai oikeammin sanoen, kuin uskoi tietävänsä, lapsi-raukka!"

Tämä käsitys oli useamman kuin kerran pälkähtänyt minunkin päähäni. Minä olin jo sanonut Marianille epäileväni, oliko Laura todellakin saamaisillaan jonkun tärkeän tiedon, kun kreivi Fosco saapui häiritsemään hänen ja Anna Catherickin keskustelua venehuoneessa. Oli aivan Annan mielenhämmennyksen mukaista, että hän kuvitteli selvään tietävänsä salaisuuden epämääräisen epäilyn perusteella, epäilyn, joka oli aiheutunut hänen äitinsä hänen läsnä-ollessaan varomattomasti lausutuista viittailuista. Sir Percivalin huonon omantunnon täytyi tässä tapauksessa ehdottomasti hänessä herättää sen väärän käsityksen, että Anna oli saanut tietää kaikki äidiltään, samoinkuin hän myöhemmin oli joutunut väärin epäilemään, että hänen vaimonsa oli saanut tietää kaikki Annalta.

Aika kului — puolipäivä oli pian lopussa. Jos minä viipyisinkin kauemmin, oli kuitenkin epävarmaa, saisinko kuulla mitään tärkeämpää rouva Clementsiltä, mikä voisi hyödyttää minun puuhiani. Olin jo saanut ne tiedot rouva Catherickistä, jotka olin halunnut, ja olin odottamatta saanut tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka kenties suuressa määrässä voivat helpottaa minun tulevia tutkimuksiani.

Nousin ylös, lausuin jäähyväiset ja kiitin rouva Clementsiä hänen ystävällisestä alttiudestaan tietojen annossa.

"Pelkään, että olette huomannut minut liian uteliaaksi", sanoin minä. "Minä olen vaivannut Teitä useammalla kysymyksellä, kuin mihin useimmat ihmiset olisivat halunneet vastata."

"Sanon Teille sydämmellisen mielelläni kaikki, mitä haluatte tietää, herra", vastasi rouva Clements. Hän vaikeni ja katsoi minua levottoman tutkivalla silmäyksellä". Minä olisin toivonut, että Te olisitte voinut sanoa minulle hieman enemmän Annasta. Tultuanne ensin huoneeseen oli jotakin Teidän muodossanne, joka näytti ilmaisevan minulle, että Te voisitte tehdä sen. Te ette voi uskoa, kuinka katkeraa on olla tietämättä, elääkö hän vai onko kuollut. Voisin kestää surullisintakin tietoa paremmin sanoitte luulevanne, ett'emme me koskaan saisi nähdä häntä tässä elämässä. Tiedättekö siis — tiedättekö varmaan, että Jumala on katsonut hyväksi ottaa hänet luokseen?"

En voinut vastustaa tätä kehotusta; olisin menetellyt sanomattoman halpamielisesti ja julmasti, jos olisin tehnyt sen.

"Pelkään, ett'ei ole ollenkaan epäiltävä todellista asianlaitaa", vastasin minä ystävällisesti. "Omasta puolestani olen minä vakuutettu, että hänen surunsa tässä maailmassa ovat loppuneet."

Vaimo-raukka vaipui alas tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Ah, herra", sanoi hän, "kuinka tiedätte sen? Kuka on sanonut Teille sen?"

"Ei kukaan, rouva Clements, mutta minulla on syyni olla varma tästä asiasta — syyni, jotka minä lupaan ilmoittaa Teille, niin pian kun minä vaaratta voin tehdä sen. Minä tiedän, ett'ei häntä ole jätetty hoidotta viimeisinä hetkinään, minä tiedän, että se sydäntauti, jota hän sairasti niin kauan aikaa, oli todellisena syynä hänen kuolemaansa. Te tulette pian olemaan tästä yhtä varma kuin minäkin — Te tulette pian vakuutetuksi, että hän on haudattu hiljaiseen kirkkomaahan maalla — joka on kaunis, rauhallinen lepopaikka, paras, jonka Te itse olisitte voinut valita hänelle."

"Kuollut!" sanoi rouva Clements, "kuollut niin nuorena — ja minä elän vielä kuullakseni sen! Minä ompelin hänen ensimmäiset hameensa. Minä opetin häntä kävelemään. Minulle lausui hän ensi kerran sanan 'äiti' — Ja nyt olen minä jäljellä, hän poissa! Sanoitteko Te, herra", jatkoi vaimo-raukka ottaessaan nenäliinan kasvoiltaan ja katsoessaan uudelleen minuun — "sanoitteko Te hänen saaneen sopivan hautauksen? Oliko se niin kaunis, kuin hän todellakin olisi ollut minun oma tyttäreni?"

Minä vakuutin hänelle sen. Hän näytti tuntevan erityistä lohdutusta vastauksestani — lohdutusta, jota muut ja korkeammat syyt eivät voineet tarjota hänelle. "Olisi musertanut sydämmeni", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "jollei Annaa olisi kunniallisesti haudattu — mutta kuinka tiedätte sen? — Kuka on sanonut Teille sen, herra?" Minä pyysin häntä vielä kerran olemaan kärsivällinen kunnes minä avonaisemmin voisin puhua kaikesta. "Te voitte olla vakuutettu saavanne nähdä vielä minut", sanoin minä, "sillä minun on pyydettävä Teidän osoittamaan minulle suosio, kun Te taas olette ehtinyt rauhoittua — kenties parin päivän perästä."

"Älkää viivytelkö minun takiani, herra", sanoi rouva Clements. "Älkää ajatelko, että minä itken. Jos minä voin jotain hyödyttää, niin tahdon tehdä sen mielelläni. Jos jotakin haluatte sanoa minulle, herra, niin olkaa hyvä ja sanokaa heti."

"Minä haluaisin tehdä vielä yhden ainoan kysymyksen", sanoin minä. "Haluaisin mielelläni tietää, missä rouva Catherick asuu Welminghamissa?"

Kysymykseni hämmästytti häntä siihen määrään, että mielenliikutuskin Annan kuoleman takia näytti hetkeksi hälvenevän. Hänen kyyneleensä lakkasivat äkkiä vuotamasta ja hän istui ja tuijotti minuun — hämmästyksen perikuvana.

"Jumalan tähden, herra!" sanoi hän, "mitä Te tahdotte rouva Catherickiltä?"

"Sanon Teille, mitä tahdon häneltä, rouva Clements", vastasin minä. "Minä tahdon tietää hänen ja sir Percival Glyden välisten salaperäisten kokousten syyn. On jotakin enemmän siinä, mitä Te olette sanonut tämän naisen menettelystä ja tämän miehen suhteesta häneen, kuin mitä Te ja naapurinne ovat aavistaneet. Näiden kahden välillä on salaisuus, jota ei kukaan meistä tunne — ja minä matkustan rouva Catherickin luo vakaassa aikomuksessa saada se selville."

"Ajatelkaa tarkoin ensin asiaa, herra!" sanoi rouva Clements nousten ylös ja laskien innoissaan kätensä minun käsivarrelleni. "Hän on kamala nainen — Te ette tunne häntä niin hyvin kuin minä. Ajatelkaa tarkoin."

"Kiitän Teitä ystävällisestä varotuksestanne, rouva Clements. Mutta minä olen päättänyt käydä tämän rouva Catherickin luona, tapahtuipa mitä tahansa."

Rouva Clements katsoi levottomasti minuun.

"Minä näen Teidän päättäneen varmasti, herra", sanoi hän. "Tässä on hänen osoitteensa."

Kirjoitin sen muistiin lompakkooni ja puristin sitten hänen kättänsä jäähyväisiksi.

"Saatte pian kuulla minulta", sanoin minä, "Te saatte tietää kaikki, mitä minä olen luvannut sanoa Teille".

Rouva Clements huokasi ja pudisti epäillen päätänsä.

"Vanhan mummon neuvoa ei ole aina halveksittava, herra", sanoi hän. "Ajatelkaa tarkoin asiaa, ennenkun matkustatte Welminghamiin."

VII.

Palattuani kotiin käynniltäni rouva Clementsin luona hämmästyin minä Laurassa tapahtuneesta nähtävästä muutoksesta.

Lempeä kärsivällisyys, jota ei pitkällinen kärsimys koskaan ollut kukistanut, näytti nyt kerrassaan jättäneen hänen. Turhaan oli Marian koettamistaan koettanut rauhoittaa häntä. Hän istui pöydän ääressä, silmät tuijottaen lattiaan ja sormet levottomasti väännellen toisiaan hänen polvellansa. Minun astuessani huoneeseen nousi Marian istualtaan äänetön surun ilme kasvoissaan. Hän viivytteli hetkisen nähdäkseen, katsoiko Laura ylös minun lähestyessäni, ja kuiskaten minulle: — "koeta sinä herättää hänet", poistui huoneesta.

Minä istuuduin Marianin jättämälle tuolille, irroitin lempeästi toisistaan laihtuneet, levottomat sormiraukat ja tartuin hänen molempiin käsiinsä.

"Mitä sinä ajattelet, Laura? Sano minulle, rakkahani — koeta sanoa minulle, mitä se on."

Hän puuhaili itsekseen ja kohotti katseensa silmiini. "En voi tuntea itseäni onnelliseksi", sanoi hän "en voi olla sitä ajattelematta —." Hän vaikeni, kumartui hieman eteenpäin ja laski päänsä olkapäälleni äänettömyydessään niin liikuttavalla avuttomuuden ilmeellä, että se koski minun sisimpään sydämmeeni.

"Koeta sanoa minulle", toistin minä hiljaa, "miksi et ole onnellinen."

"Minä olen niin avuton — minä olen vain taakkana teille molemmille", vastasi hän väsyneesti huoaten. "Sinä teet työtä ja ansaitset rahaa, Walter, ja Marian auttaa sinua. Mitä voin minä tehdä? Lopulta pidät sinä enemmän Marianista kuin minusta — sinä pidät varmaan, sillä minä en kelpaa mihinkään! Ah, minä pyydän, minä pyydän niin sydämmellisesti sinulta älä kohtele minua kuin lasta!"

Minä kohotin hänen päätään, pyyhkäisin pois sotkeuneen tukan ja suutelin hänen otsaansa — kuihtunut kukkaraukkani, vainottu, onneton sisareni! "Sinä autat meitä, Laura", sanoin minä, "sinä alat jo tänä päivänä."

Nousin ylös, asetin hänen piirustuskapineensa järjestykseen ja annoin ne hänelle taas.

"Tiedäthän, että minä ansaitsen rahaa piirustamalla". sanoin minä. "Nyt, kun sinä olet tehnyt niin paljon työtä ja niin suuresti edistynyt, saat sinäkin alkaa ansaita rahaa. Koeta tehdä tämä pikku piirustus niin sieväksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Kun se on valmis, otan minä sen mukaan, ja sama henkilö, joka ostaa minun työni, ostaa tämänkin, minä säilytät kaiken, mitä sinä ansaitset, omassa kukkarossasi, ja Marian tulee sinun luoksesi pyytämään apua yhtä usein kuin minunkin luokseni. Ajatteleppas nyt, miten paljon sinä autat meitä ja kuinka onnelliseksi sinä tunnet itsesi aamusta iltaan."

Hänen kasvoihinsa tuli harras ilme ja hymy lehahti muutamiksi sekunneiksi niille. Tänä hetkenä ja kun hän uudelleen otti kynän, jonka hän oli lykännyt luotansa, oli hän melkein taaskin entinen Laura.

Minä olin oikein tulkinnut hänen sielunsa äsken heränneen joustavuuden ja voiman ensimmäiset merkit, jotka hänen aavistamattaan, ilmenivät siinä harrastuksessa, mitä hän alkoi tuntea sisareni ja minun toimintaani kohtaan. Kertoessani Marianille, mitä oli tapahtunut, huomasi hän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka Laura ikävöitsi työllä antaa elämälleen jotakin merkitystä ja hankkia siten itselleen sekä omaa että meidän kunnioitustamme. Ja tästä päivästä pidimme me varovasti vireillä tätä uutta kunnianhimoa, joka ennusti onnellisempaa, ehkäpä läheistäkin tulevaisuutta. Hänen piirustuksensa, kun hän on lopettanut ne, kätkettiin huolellisesti ja minä erotin joka viikko pienen summan tuloistani, joka annettiin hänelle kuviteltuna maksuna niistä heikoista, arvottomista piirros-raukoista, joiden ainoa ostaja minä itse olin. Oli vaikeata kyllä joskus olla ilmaisematta viatonta petostamme, kun hän tyytyväisenä jätti kukkaronsa auttaaksensa elantoamme ja vakavan harrastuneena halusi tietää, kumpiko meistä — hänkö vai minä — oli ansainnut enemmän viikon kuluessa. Minulla on vielä kaikki nämä piirustukset tallessani: ne ovat minulle arvaamattomia aarteita — kalliita muistoja, joita minä rakastan ja hoidan — ystäviä menneeltä koetuksen ajalta, joista minä en koskaan eroa, joita sydämmeni ei koskaan voi unhottaa.

Mutta mitä! enkö minä laiminlyö sen tehtävän selvittämistä, jonka olen ottanut suorittaakseni? Enkö silmää edeltäkäsin onnellisempaan aikaan, johon kertomukseni ei vielä ole saapunut? Niin, niin teenkin! Takaisin siis — takaisin näihin epäilyksen ja pelon päiviin, jolloin minä taistelin kovasti ylläpitääkseni rohkeuttani alinomaisen epävarmuuden jäätävästi ahdistaessa. Minä olen pysähtynyt, olen levännyt hieman matkallani eteenpäin. Mutta tämä hetki ei ole kenties mennyt hukkaan, jos ne ystävät, jotka lukevat näitä rivejä, ovat myöskin pysähtyneet ja levänneet.

Minä käytin hyväkseni ensimmäistä tilaisuutta puhuakseni kahden kesken Marianin kanssa ja ilmoittaakseni hänelle aamupäivän tutkimusteni tuloksen. Hänkin näytti olevan samaa mieltä rouva Clementsin kanssa Welminghamiin aikomani matkan johdosta.

"Varmaakin tiedät sinä vielä liian vähän, Walter", sanoi hän, "voidakseni pakottaa rouva Catherickin uskomaan sinulle salaisuutensa? Onkohan oikein harkittua ryhtyä näihin äärimmäisyyksiin, ennenkun olet koettanut vaarattomampia ja yksinkertaisempia keinoja? Sanoessasi minulle, että sir Percival ja kreivi olivat ainoat henkilöt maailmassa, jotka tiesivät Lauran matkapäivän Blackwater-Parkista, unhotit sinä ja minäkin, että oli kolmaskin henkilö, joka varmaan hyvin muistaa sen — tarkoitan rouva Rubellea. Eikö olisi helpompaa ja vaarattomampaa pakottaa hän tunnustamaan kuin sir Percival?"

"Kenties", vastasin minä, "mutta me emme voi olla yhtä varmoja rouva Rubellen muistista kuin sir Percivalin ja kreivin. Se riippuu siitä, tietääkö hän salahankkeesta ja onko hän ottanut osaa siihen. Nyt on myöhäistä rouva Rubellen vuoksi tuhlata aikaa, joka kenties on mitä suuriarvoisin ainoan sir Percivalin elämän aran kohdan tutkimiseksi. Etkö sinä ajattele hieman liian vakavasti sitä vaaraa, johon minä antaudun matkustamalla Hampshireen? Alatko peljätä, että sir Percival kumminkin lopuksi voittaa minut?"

"Hän ei voita sinua", vastasi hän varmasti, "sillä hänellä ei ole kreivin pohjatonta ilkeyttä apunaan."

"Mikä saa sinut sitten uskomaan?" kysyin minä kummastuneena.

"Se, että minä tunnen sir Percivalin itsepäisyyden ja uhmaavan kärsimättömyyden kreivin vallan takia", vastasi hän. "Minä uskon hänen itsekseen ryhtyvän taistelemaan sinua vastaan kuten hän ensin itsepäisesti ryhtyi oman käsityksensä mukaan toimimaan Blackwater-Parkissakin. Aika peljätä kreivin sekautumista on silloin kuin sinulla on sir Percival vallassasi. Hänen omat harrastuksensa joutuvat silloin vaaranalaisiksi — eikä hän kammo kauheimpia juonia sinua vastaan pelastaakseen itsensä."

"Meidän onnistuu kenties sitä ennen riistää häneltä aseet", sanoin minä. "Muutamia rouva Clementsin tietoja voidaan käyttää häntä vastaan, ja muitakin keinoja on meillä vastaisuudessa ehkä käytettävinämme. On jotain rouva Michelsonin lausunnossa, joka todistaa, että kreivi katsoi välttämättömäksi ryhtyä tekemisiin herra Fairlien kanssa. Voidaan huomata sellaisia seikkoja tässä asiassa, jotka ehkä sotkevat hänet juttuun kiinni. Minä pyydän sinua, Marian, poissa-ollessani kirjoittamaan herra Fairlielle ja ilmoittamaan hänelle, että sinä odotat häneltä vastausta, joka sisältää tarkan kertomuksen siitä, mitä tapahtui hänen ja kreivin välillä, ja lisäksi kaikki tärkeäarvoisimmat, hänen veljentytärtään koskevat seikat, mitkä siltä ajalta ovat tulleet hänen tietoonsa. Ilmoita hänelle myöskin, että se selitys, jota sinä nyt pyydät, vaaditaan häneltä ennemmin tai myöhemmin oikeuden edessä, jos hän nyt kieltäytyy sitä mielisuosiolla antamasta."

"Minä kirjoitan, Walter. Mutta oletko todellakin vakavasti päättänyt matkustaa Welminghamiin?"

"Täysin vakavasti. Minä käytän nyt kaksi päivää hankkiakseni varoja elatustamme varten; kolmantena matkustan minä Hampshireen."

Kun mainittu päivä oli saapunut, olin minä valmis matkustamaan.

Ollen mahdollista, että minä tulisin viipymään poissa jonkun lyhyen ajan, sovin minä niin Marianin kanssa, että me kirjoittaisimme toisillemme joka päivä. Niin kauan kuin minä säännöllisesti sain jotakin häneltä kuulla, voin minä tietää, että kaikki oli hyvin.

Mutta jollei kirjettä saapunut, palaisin minä Lontooseen ensi junalla. Minun onnistui tyydyttää Laura ilmoittamalla matkastani, että menen maaseudulle hankkimaan uuden ostajan minun ja hänen piirustukseensa. Täten jätin minä hänet ahkeroimaan tyytyväisenä! Marian seurasi minua portaita alas aina ovelle saakka.

"Muista, mitkä levottomat sydämmet sinä olet tänne jättänyt", kuiskasi hän, "muista, että koko meidän toivomme riippuu sinun onnellisesta palaamisestasi. Jos odottamattomia seikkailuja tapahtuisi tällä matkalla, jos sinä ja sir Percival joudutte yhteen…"

"Mikä saa sinut uskomaan, että me tapaamme toisemme?" kysyin minä.

"En tiedä — minä pelkään ja kuvittelen voimatta sitä selittää. Naura sille, Walter, jos tahdot — mutta Jumalan tähden hillitse kiivautesi, jos tapaat tämän miehen!"

"Älä pelkää, Marian! Minä lupaan olla varuillani."

Näin puhuttua erosimme.

Menin reippain askelin asemalle. Äsken herännyt toivo innosti mieltäni; tunsin olevani varmasti vakuutettu, ett'en matkustaisi tällä kertaa turhaan. Oli kaunis, kirkas ja raikas aamu. Tunsin kaikkien hermojeni olevan jännityksissä ja päätin lujasti jatkaa yritystäni, joka lisäsi minulle sekä ruumiin että sielun voimaa.

Mennessäni aseman kentän yli ja katsoessani ympärilleni oikealle ja vasemmalle ihmisjoukkoon, joka sinne oli kokoontunut, etsiäkseni jotkin tuttavat kasvot, tunsin minä epäröiväni, eikö olisi ollut viisainta laittautua valepukuiseksi, ennenkun läksin tälle matkalle. Koko tässä ajatuksessa oli kumminkin minulle jotain niin vastenmielistä — koko järjestelmässä käyttää valepukua oli mielestäni niin kamalaa yhtäläisyyttä tavallisen urkkija- ja ilmiantajajoukon kanssa, että minä hylkäsin moisen päähänpiston samana hetkenä kuin se syntyikin. Viisaudenkin näkökannalta katsottuna oli epäiltävää, olisiko tällainen teko ollut oikea. Jos minä olisin tämän valepuvun laittanut kotonani, huomaisi talon isäntä ennemmin tai myöhemmin puuhani ja alkaisi epäillä minua. Jos minä koettaisin tehdä sen muualla, voisivat samat henkilöt pienimmästäkin sattumasta saada nähdä minut sekä valepuvussa että ilman sitä ja voisivat saattaa minut sen huomion ja epäilyksen alaiseksi, jota minä nyt hartaimmin halusin välttää. Omassa persoonassani olin minä tähän asti toiminut — omassa persoonassani päätin minä jatkaakin loppuun asti.

Juna saapui Welminghamiin heti puolipäivän jälkeen.

Arabian erämaa tai Palestinan raunioita kuvaava taulu voi tehdä niin alakuloisen vaikutuksen silmään ja mieleen kuin englantilainen pikku kaupunki olemassa-olonsa ensi kautena ja siirtyessään parempaan kuntoon. Tämän havainnon tein minä vaeltaessani sen siistin autiuden, sen muhkean rumuuden ja sen siistityn uneliaisuuden kautta, joka vallitsi Welminghamin kaduilla. Ja kauppiaat, jotka tuijottivat minun jälkeeni tyhjistä puodeistaan, puut, jotka sadetta kaivaten riiputtivat oksiaan kivisillä karkotus-paikoillaan puolivalmiilla kaduilla ja toreilla, tyhjät talorungot, jotka turhaan odottivat elonantavaa, ihmisellistä perusainetta voidakseen tulla joksikin paremmaksi kuin tyhjäksi ja jäykäksi aineko'oksi, jokainen ihminen, jonka minä näin, joka esine, jonka ohi minä kuljin, näyttivät vastaavan minulle yhdellä äänellä: Arabian erämaat eivät ole mitään meidän sivistynyttä autiuttamme vastaan; Palestinan rauniot eivät koskaan voi antaa kuvaa nykyajan hengettömästä tyhjyydestä!

Kysyin tietä siihen kaupungin kortteliin, jossa rouva Catherick asui, ja olin pian torilla, jota ympäröivät pienet yksikerroksiset talot. Keskellä neliskulmaista paikkaa kasvoi hieman ohutta ruohoa, jota suojasi vähäpätöinen, reikäinen aita. Vanha lapsenpiika ja kaksi lasta seisoi yhdessä aitauksen kulmassa ja katseli laihaa vuohta, joka kalusi ruohoa. Kaksi kävelijää seisoi torin toisella sivulla, lähellä taloriviä ja puheli keskenään, ja toisella puolen johti pieni laiska poika pientä laiskaa koiraa nuorasta. Kuulin kaukaa yksitoikkoista pianon linkutusta, jota säesti kova takominen toiselta taholta. Nämä olivat kaikki elonmerkit, joita voin nähdä tai kuulla tullessani ensin torille.

Menin heti taloon n:o 13, jossa rouva Catherick asui, ja koputin ovelle etukäteen ajattelematta, kuinka minun pitäisi parhaiten ilmoittautua. Ennen kaikkea oli tärkeätä saada nähdä rouva Catherick. Sitten voisin minä aina omista huomioistani päättää parhaimman ja helpoimman tavan esittää käyntini syy.

Raskasmielisen näköinen, keski-ikäinen piika aukasi oven. Minä jätin hänelle käyntikorttini ja kysyin, voinko saada tavata rouva Catherickiä. Kortti vietiin sisään, ja piika palasi pyytämään, että minä ilmoittaisin käyntini syyn.

"Olkaa hyvä ja sanokaa, että minun käyntini koskee rouva Catherickin tytärtä", vastasin minä. Tämä oli paras tekosyy käyntini tueksi, minkä voin tällä hetkellä keksiä. Nainen meni huoneeseen ja tuli pian takaisin tällä kertaa synkän kummastuksen ilme kasvoissaan ja pyysi minua menemään sisään.

Minä tulin pieneen huoneeseen, jonka seinäpaperit olivat koreamalliset ja loistavaväriset. Tuolit, pöydät, piironki ja sohva loistivat kaikki räikeävärisinä ja osoittivat huonoa makua. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli punakeltaisella villaliinalla komeasti sidottu raamattu, ja tämän pöydän vieressä, lähellä ikkunaa, istui, pieni työkori polvellaan ja tihrusilmäinen, vanha villakoira jalkojen juuressa maaten, vanhempi nainen, myssy päässä, harmaat puolivanttuut kädessä ja mustaan silkkihameeseen pukeutuneena. Hänen harmaansekainen tukkansa riippui kankeissa kiemuroissa molemmin puolin päätä, hänen tummat silmänsä katsoivat suoraan eteen kovalla uhmaavalla leppymättömällä ilmeellä. Hänellä oli leveä, neliskulmainen muoto, pitkä leuka ja paksut, aistilliset, värittömät huulet. Hän oli kooltaan suuri ja vahva, hänen esiintymisensä suututtavan kylmäverinen. Hän oli rouva Catherick.

"Te olette tullut puhumaan kanssani tyttärestäni", sanoi hän, ennenkun ehdin lausua sanaakaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä Teillä on kerrottavana."

Hänen äänensä sävy oli yhtä kova, yhtä uhmaava ja leppymätön, kuin hänen silmiensä ilme. Hän osoitti tuolia ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän tutkivalla silmäyksellä, kun minä istuuduin.

Minä huomasin, että ainoa tapa tulla toimeen tämän naisen kanssa, oli puhutella häntä samalla äänellä ja hyökätä heti keskustelumme alussa hänen kimppuunsa hänen omalla alueellansa.

"Tiedättehän, että tyttärenne on kadonnut?" kysyin minä.

"Tiedän täysin hyvin."

"Oletteko peljännyt, että tätä onnettomuutta voisi seurata toinen — hänen kuolemansa?"

"Kyllä. Oletteko tullut tänne kertomaan hänen kuolemastaan?"

"Olen."

"Miksi?"

Hän teki minulle tämän kummallisen kysymyksen ilman että hänen äänensä, kasvojen ilmeensä tai esiintymisensä vähintäkään muuttui. Hän ei olisi voinut näyttää enemmän jääkylmältä, jos minä olisin kertonut hänelle, että tuolla aitauksessa oleva vuohi oli kuollut.

"Miksikö?" toistin minä. "Kysyttekö Te, miksi minä olen tullut kertomaan Teille tyttärenne kuolemasta?"

"Niin. Mitä harrastusta Teillä on hänen tai minun suhteeni? Kuinka voitte jotakin tietää tyttärestäni?"

"Seuraavasta syystä: Minä tapasin hänet tiellä sinä yönä, jolloin hän pakeni mielisairaalasta, ja autoin häntä pääsemään turvapaikkaan."

"Siinä teitte varsin pahoin."

"Surettaa minua, että hänen äitinsä voi sanoa noin."

"Hänen äitinsä sanoo niin. Kuinka tiedätte, että hän on kuollut?"

"Minulla ei ole oikeutta sanoa, kuinka tiedän sen — mutta minä tiedän sen."

"Onko Teillä oikeus sanoa, kuinka olette saanut minun osoitteeni?"

"On kylläkin. Sen sain minä rouva Clementsiltä."

"Rouva Clements on höpelö nainen. Pyysikö hän Teidän matkustamaan tänne?"

"Sitä hän ei tehnyt."

"No hyvä; sitten kysyn minä vielä kerran, miksi olette tullut tänne?"

Kun hän näytti kovasti päättäneen pakottaa minua vastaamaan, vastasin minä niin yksinkertaisesti kuin mahdollista.

"Minä tulin", sanoin minä, "uskoen että Anna Catherickin äidillä olisi jotakin harrastusta tietää, oliko Anna kuollut vai elossa."

"Vai niin", sanoi rouva Catherick jos mahdollista vieläkin kylmempänä. "Eikö Teillä ole mitään muuta syytä?"

Minä epäröin. Ei ollut helppoa keksiä silmänräpäyksessä oikeata vastausta tähän kysymykseen.

"Jos Teillä ei ole mitään muuta vaikutinta", jatkoi hän hitaasti vetäen harmaat puolivanttuunsa käsistään ja käärien ne kokoon, "niin saan minä kiittää Teitä vaivastanne ja sanoa, ett'en minä tahdo kauempaa pidättää Teitä täällä. Teidän tietonne olisi ollut vakuuttavampi, jos Te olisitte tahtonut selittää, kuinka Te olette saanut sen. Kumminkin uskon minä, että se oikeuttaa minut käymään surupuvussa. Ei ole mikään suuri muutos tarpeen puvussani, kuten itse huomaatte."

Hän kaivoi hameentaskuansa, otti sieltä esille pitsireunaiset mustat puolivanttuut, veti ne käsiinsä kylmästi ja miettivästi ja laski kätensä sitten ristiin polvellensa.

"Toivotan Teille onnellista matkaa", sanoi hän.

Hänen kylmä, ivallinen esiintymisensä suututti minut suoraan tunnustamaan, että minun käyntini tarkoitus ei vielä ollut saavutettu.

"Minä olen toisenkin syyn takia tullut tänne", sanoin minä.

"Ahaa! Sen uskoinkin", puuttui rouva Catherick puheeseen.

"Teidän tyttärenne kuolema —."

"Mihin hän kuoli?"

"Sydäntautiin."

"Vai niin. No, enemmän."

"Teidän tyttärenne kuolema on ollut syynä raskaaseen vääryyteen erästä minulle rakasta henkilöä kohtaan. Kaksi miestä, joista toinen on sir Percival Glyde, on minun vakuutukseni mukaan tehnyt tämän ilkityön."

"Todellako?"

Minä katsoin häntä tarkkaavasti nähdäkseni, osoittaisiko hän mitään mielenmuutosta, kun hän näin aavistamatta sai kuulla tämän nimen. Mutta ei lihaskaan värähtänyt — kova, uhmaava, leppymätön ilme hänen silmistään ei muuttunut silmänräpäykseksikään.

"Teillä voi olla syytä haluta tietää", jatkoin minä "miksi Teidän tyttärenne kuolema on ollut keinona toisen henkilön vahingoittamiseen."

"Ei", vastasi rouva Catherick, "en halua ollenkaan tietää. Tämä näyttää olevan Teidän asianne. Te mielitte sotkeutua minun asioihini. Minä en sotkeudu Teidän."

"No hyvä; kenties Te silloin kysytte", jatkoin minä, "miksi minä ollenkaan mainitsin tämän asian Teille?"

"Niin, sitä minä kysyn."

"Minä mainitsin siksi, koska minä olen päättänyt asettaa sir Percivalin edesvastuuseen siitä pahasta, jonka hän on tehnyt."

"Mitä on minulla tekemistä tämän päätöksen kanssa?"

"Te saatte kuulla. On eräitä tapahtumia sir Percivalin menneessä elämässä, jotka minun tarkoitukseni voittamiseksi on välttämätöntä täysin tuntea. Te tunnette ne — ja tämän vuoksi olen minä tullut Teidän luoksenne." "Mitä tapahtumia tarkoitatte?"

"Minä tarkoitan niitä tapauksia, jotka sattuivat vanhassa Welminghamissa silloin, kun Teidän miehenne oli lukkarina ja ennenkun Teidän tyttärenne syntyi."

Vihdoinkin olin minä osannut tähän naiseen huolimatta siitä jäisen varovaisuuden aitauksesta, jota hän ponnisteli asettaa välillemme. Minä näin, kuinka ivallinen ylimielisyys hälveni vähitellen hänen silmistään — yhtä selvästi kuin minä näin hänen käsiensä levottomasti eroavan toisistaan ja koneellisesti alkavan sivellä hänen silkkihameensa poimua.

"Mitä Te tiedätte näistä tapahtumista?" kysyi hän. "Kaikki, mitä rouva Clements on voinut kertoa minulle", vastasin minä.

Silmänräpäyksellinen puna leimahti hänen kovilla, leveillä kasvoillansa; levottomat kädet jäivät hetkiseksi aivan hiljaa — kaikki tämä näytti ennustavan tulevaa vihan purkausta, joka kenties olisi voinut houkutella hänen paljastamaan itsensä. Mutta, ei — hän hillitsi nousevan katkeruutensa, nojasi taaksepäin nojatuolissa, laski kädet ristiin leveälle rinnallensa ja katseli minua ilkeä hymyily paksuilla huulillansa yhtä lujasti kuin ennenkin.

"Ahaa! Nyt alan minä käsittää kaikki", sanoi hän, samalla kun hänen lannistettu ja hillitty ilkeytensä kuvastui vain vielä suuremmassa määrässä ilkamoivana äänen ja esiintymisen uhmana. "Teillä on yksityinen riita sir Percival Glyden kanssa — ja minun pitäisi nyt olla avullinen kostamaan sitä. Minun täytyisi kertoa Teille yhtä ja toista sir Percival Glydestä ja itsestäni — eikö niin? Te olette yhtään häpeämättä tutkinut minun yksityisiä asioitani. Te luulette olevanne tekemisissä kadotetun naisen kanssa, joka elää täällä armoilla ja jonka pitää tehdä kaikki, mitä Te haluatte, pelosta että Te muutoin voisitte vahingoittaa häntä. Minä huomaan Teidän siivon tarkoituksenne. Se huvittaa minua. Ha, ha, ha!"

Hän vaikeni hetkisen, pani kätensä lujemmin ristiin rinnallensa ja nauroi itsekseen — kovaa, ilkeätä naurua.

"Te taidatte hieman tietää, kuinka minä olen elänyt tällä paikkakunnalla ja mitä minä olen täällä tehnyt, hyvä herrani — mikä olikaan Teidän nimenne?" jatkoi hän. "Minun mieleni tekee sanoa Teille se, ennenkun minä soitan ja ajatan Teidät ulos. Minä tulin tänne vieteltynä naisena. Minä tulin, maineeni riistettynä, ja päätin voittaa sen jälleen. Vuosi vuodeltaan olen minä taistellut sen takia — ja minä olen voittanut takaisin sen. Kunniallisesti ja avoimesti olen minä taistellut yhteiskuntamme kunnioitettuja jäseniä vastaan heidän omalla pohjallansa. Jos he sanovat nyt jotakin minua vastaan saavat he tehdä sen hiljaisuudessa, he eivät voi, he eivät uskalla sanoa sitä suoraan. Minä seison liian korkealla ja kyllin varmasti tässä kaupungissa voidaksenne ylettää minuun. Kirkkoherra kumartaa minulle. Ahaa! Te ette ottanut laskuun mitään sellaista tullessanne tänne. Menkää kirkkoon ja hankkikaa tietoja minusta — ja Te saatte tietää, että rouva Catherickillä on paikkansa siellä, hänellä yhtä hyvin kuin jollakin toisella, ja että hän maksaa veronsa oikeaan aikaan. Menkää raastupaan. Siellä on anomus, anomus jonka ovat allekirjoittaneet kaikki kaupungin arvossa pidetyt asukkaat, luvan myöntämistä vastaan eräälle sirkukselle, mikä turmelisi meidän tapamme, niin, meidän tapamme. Minä kirjoitin nimeni alle tänä aamuna. Menkää kirjakauppaan. Kirkkoherran keskiviikkoluennot vanhurskauttamisesta uskon kautta ovat ilmoitetut tilattaviksi. Minun nimeni on myöskin listalla. Tohtorinrouva antoi viime kerralla kolehdissa köyhille shillingin — minä panin puoli kruunua. Kirkon isäntä Sovard, joka kulki ympäri lautanen kädessään, kumarsi minulle. Kymmenen vuotta sitten sanoi hän apteekkari Pegrumille, että minut pitäisi piiskalla ajaa ulos kaupungista. Elääkö Teidän äitinne? Onko hänellä kauniimpi raamattu pöydällään kuin minulla? Onko hän paremmassa suhteessa kaupunkilaisiin kuin minä? Onko hän koskaan elänyt yli tulojensa? Minä en ole. Ahaa, kas tuossa tulee kirkkoherra, käyden yli torin! Katsokaa, herra — mikä Teidän nimenne onkaan? — katsokaa nyt, jos Teitä huvittaa."

Hän hypähti ylös nuoren naisen notkeudella, meni ikkunan luo, viipyi siinä, kunnes pappi meni ohi, ja tervehti juhlallisella arvokkaisuudella häntä. Pappi nosti kohteliaasti hattua ja kulki edelleen. Rouva Catherick istuutui taasen ja katsoi minua ilkeämmällä ivalla kuin koskaan ennen.

"Näettekö!" sanoi hän. "Sopiiko tuollaista mielestänne tehdä maineensa kadottaneelle naiselle? Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?"

Se kummallinen keino, jonka hän valitsi puolustaakseen itseään, hänen varsin omituinen yrityksensä osoittaa tällä esimerkillä, mitä arvonantoa hän nautti kaupungissa oli niin ällistyttänyt minua, että minä kuuntelin häntä vaiti ja hämmästyneenä. Siitä huolimatta olin minä lujasti päättänyt saattaa hänet hämmennyksiin. Jos hänen raju kiihkeytensä oli kerran murtanut ne siteet, joilla hän oli sen hillinnyt, ja leimunnut minua vastaan, niin olisihan mahdollista, että hänen huuliltaan pääsisi sellaisia lausuntoja, jotka valaisisivat tutkittavakseni ottamaani asiaa:

"Miten luulette nyt suunnitelmanne onnistuvan?" toisti hän vielä kerran.

"Aivan niin, kuin tänne tullessani uskoin", vastasin minä. "Minä en epäile sitä varmaa asemaa, jonka Te olette voittanut tässä kaupungissa, eikä minun aikomukseni ole järkyttää sitä, vaikka minä voisinkin sen tehdä. Minä tulin tänne, koska varmasti tiesin: sir Percival Glyden olevan Teidän vihamiehenne samoinkuin minunkin. Jos minä vihaan häntä, niin vihaatte Tekin. Te voitte kieltää sen, jos Teitä miellyttää; Te voitte epäillä minua niin paljon kuin tahdotte; Te voitte olla minuun kuinka suuttunut tahansa — on kumminkin totta, että koko Englannin kaikista naisista olette Te — jos Teillä on jotakin tunnetta kärsimänne johdosta — se, joka auttaa minua musertamaan tämän miehen."

"Musertakaa hänet itse", sanoi hän — "tulkaa sitten takaisin kuulemaan, mitä minä silloin sanon."

Hän lausui nämä sanat aivan samoin, kuin hän oli puhunut koko ajan — nopeaan, uhmaavasti, kostavasti. Minä olin lietsonut käärmemäisen, vuosien pitkän vihan salaisessa pesässään — mutta vain minuutiksi. Kuin väijyvä, myrkyllinen kyykäärme hyökkäsi se minua vastaan — hänen kiivaasti kumartuessaan sitä paikkaa kohden, jossa minä istuin. — Kuin väijyvä, myrkyllinen elukka hävisi se minun nähteni — kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä istui yhtä jäykkänä ja suorana tuolillaan.

"Te ette tahdo luottaa minuun?" kysyin minä.

"En."

"Pelkäättekö?"

"Näytänkö minä pelkurilta?"

"Te pelkäätte sir Percivalia."

"Pelkäänkö?"

Hänen kasvoilleen tuli voimakkaampi väri ja kädet alkoivat taasen innokkaammin silittää silkkihametta. Minä jatkoin jättämättä hänelle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa.

"Sir Percivalilla on korkea yhteiskunnallinen asema", sanoin minä; "ei ollenkaan kummastuttaisi minua, jos pelkäisittekin häntä. Sir Percival on mahtava mies — hän on vapaaherra, suuren maatilan omistaja, ylhäisen perheen jälkeläinen —"

Minua kummastutti sanomattomasti, kun hän tässä purskahti hillittömään nauruun.

"Niin", toisti hän katkerimman halveksumisen äänellä. "Vapaaherra — suuren maatilan omistaja — ylhäisen perheen jälkeläinen. Niin, todellakin! Varsin ylhäisen perheen, varsinkin äidin puolelta."

Nyt ei ollut aikaa ajatella näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan; minä ennätin vain huomata, että niitä hyvin ansaitsi miettiä poistuttuani tästä talosta.

"En ole täällä kiistelläkseni Teidän kanssanne perhekysymyksistä", sanoin minä. "En tiedä mitään sir Percivalin äidistä —."

"Te tiedätte yhtä vähän sir Percivalista itsestään", keskeytti hän puheeni kiivaasti.

"Neuvon Teitä, ett'ette ole siitä niin varma", puutuin minä puheeseen. "Minä tiedän yhtä ja toista hänestä — ja minä epäilen vielä enemmän."

"Mitä Te epäilette?"

"Minä sanon Teille, mitä minä en epäile hänestä. Minä en epäile häntä Annan isäksi."

Hän hypähti ylös ja tuli aivan luokseni, silmäten raivoisasti.

"Kuinka uskallatte Te lausua jotain sellaista? Kuinka uskallatte Te sanoa, kenen tytär hän oli — kenen hän ei ollut!" huudahti hän, samalla kun hänen kasvonsa värisivät raivosta ja ääni vapisi vihasta.

"Teidän ja sir Percivalin välisellä salaisuudella ei ole sellaista perustusta", jatkoin minä lujasti. "Se salaisuus, joka uhkaavana riippuu sir Percivalin elämän yllä, ei tullut Teidän tyttärenne syntyessä eikä poistunut hänen kuollessaan."

Hän vetäytyi askeleen taaksepäin. "Menkää!" sanoi hän, osoittaen uhkaavasti ovelle.

"Ei enemmän Teidän kuin hänenkään sydämmessään ole mitään ajatusta tähän lapseen nähden", jatkoin minä, lujasti päättäen ajaa hänet äärimmäisyyteen asti. "Ei ollut mitään rikollisen rakkauden sidettä Teidän ja hänen välillänsä pitäessänne näitä salaisia yhtymisiä. — Teidän miehenne tavatessa Teidät kuiskailemassa toistenne kanssa kirkkomaalla sakariston vieressä."

Hänen ojennettu käsivartensa vaipui samassa silmänräpäyksessä, kuin minä lausuin tämän, ja vihan kiivas puna katosi hänen kasvoiltansa. Minä huomasin tämän muutoksen, joka tapahtui hänessä. Minä näin tuon kovan, varman, pelottoman, laskevan naisen kukistuvan pelosta, jota hän ei kaikista ponnistuksista huolimatta voinut salata — kun minä lausuin nämä sanat: "kirkkomaalla sakariston vieressä."

Koko minuutin tai pitemmän ajan seisoimme me vaieten ja katsellen toisiamme. Minä puhuin ensiksi.

"Kieltäydyttekö vieläkin uskomasta minua?" kysyin minä.

Hän ei voinut vieläkään palauttaa entistä väriä kasvoillensa, mutta ääni oli taasen luja; esiintymiseen oli tullut entinen ärsyttävä uhma hänen vastatessaan minulle.

"Kieltäydyn", sanoi hän.

"Kehotatteko Te minua vieläkin menemään?"

"Kehotan. Menkää — älkääkä tulko koskaan takaisin."

Menin ovelle, pysähdyin hetkiseksi, ennenkun avasin sen, ja käännyin vieläkin kerran katsellakseni häntä.

"Kenties saan minä ilmoittaa Teille uutisia sir Percival Glydestä, joita Te ette ole valmistautunut kuulemaan", sanoin minä, "ja siinä tapauksessa tulen minä takaisin."

"Sir Percivalista ei ole mitään uutisia, joita minä en ole valmistautunut kuulemaan, lukuunottamatta —."

Hän vaikeni; hänen kalpeat kasvonsa synkkenivät, hän hiipi hiljaisin, varovaisin, kissamaisin askelin paikallensa.

"Lukuunottamatta uutista hänen kuolemastaan", sanoi hän istuutuessaan, samalla kun kammottava hymy oli hänen julmilla huulillaan ja kuolon kaamea viha väijyi hänen rohkeista silmistään.

Kun minä avasin oven mennäkseni, katsoi hän nopeasti minuun. Hänen huulensa avautuivat hitaasti hirveästä hymyilystään — hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän kummastuneella, aralla silmäyksellä; koko hänen katseensa kuvasti äänetöntä, kauheaa toivetta. Tekikö hän kenties salaa laskelmiansa minun nuoruudestani ja voimastani, minun vihani suuruudesta kärsityn loukkauksen johdosta ja itsehillintäni rajoista? Kuvitteliko hän, mihin tämä viha voisi johtaa minut, jos sir Percival ja minä sattumalta kohtaisimme toisemme? Paljas ajatus ajoi minut pois hänen läheisyydestään ja vaiensi tavallisimmankin jäähyväislauseen huuliltani. Sanaakaan lausumatta poistuin minä huoneesta.

Avatessani ulko-oven näin minä saman papin joka jo kerran oli käynyt ohi talon, palaavan samaa tietä mennäkseen yli torin. Minä pysähdyin antaakseni hänen mennä sivu ja katsoin samalla vierashuoneen ikkunaan.

Rouva Catherick oli jo etukäteen kuullut hänen askelensa hiljaisella, yksinäisellä paikalla ja seisoi jo ikkunan ääressä. Ei edes se hirvittäväin intohimojen voima, jonka minä olin herättänyt tämän naisen sydämmessä, voinut saattaa häntä laiminlyömään tätä yhteiskunnallisen arvonannon hituista, mikä hänen vihdoinkin monen vuoden väsymättömäin ponnistusten jälkeen oli onnistunut voittaa ja mihin hän rajun voimakkaasti takertui kiinni. Siinä seisoi hän nyt taaskin, ei täyttä minuuttia sen jälkeen, kun olin mennyt, tullen varta vasten niin lähelle ikkunaa, että papin täytyi uudelleen tervehtiä häntä. Hän nosti taaskin hattuansa. Minä näin kovain, aavemaisten kasvojen ikkunalasin takana pehmenevän mielistellyn ylpeyden ilmeestä; minä näin pään kankeine, mustine myssyineen juhlallisesti kumartuvan vastaukseksi. Kirkkoherra oli tervehtinyt häntä ja minun läsnäollessani kaksi kertaa samana päivänä!

VIII.

Minä läksin talosta siinä vakuutuksessa, että rouva Catherick oli vasten tahtoansa johtanut minua askeleen eteenpäin. Ennenkun minä olin ennättänyt poiketa lähimmälle kadulle torin kulmasta, kiintyi huomioni siihen, että joku äkkiä lukitsi oven takanani. Minä käännyin ja näin vantteran, mustapukuisen miehen seisovan sen talon portailla, joka, mikäli minusta näytti, oli lähinnä rouva Catherickin asuntoa. Mies tuli käyden kiiruisin askelin sitä kulmaa kohden, johon minä olin seisahtunut. Minä tunsin heti hänet siksi, joka oli kulkenut edelläni Blackwater-Parkiin käydessäni siellä ja joka oli koettanut haastaa riitaa kanssani.

Minä seisoin hiljaa saadakseni tietää, oliko hänellä tälläkin kertaa aikomus ryhtyä tekemisiin kanssani. Kummastuksekseni meni hän ohi nopein askelin lausumatta sanaakaan ja edes katsomattakaan minuun. Tämä oli niin vastakkaista sille, mitä minä olin häneltä odottanut, että uteliaisuuteni tai paremmin sanoen epäluuloni heräsivät, ja minä päätin seurata häntä voidakseni mahdollisesti huomata, mitä hänellä oli tekemistä tässä kaupungissa. Ottamatta selvää, näkikö hän minut vai ei, seurasin minä häntä. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen ja astutti minua perässään suorinta tietä rautatieasemalle.

Juna oli juuri lähtemäisillään ja kaksi tai kolme viime hetkessä saapunutta matkustajaa tunkeili pienen lippuaukon ympärillä. Minä menin heidän luokseen ja kuulin selvään miehen pyytävän lippua Blackwaterin asemalle. Otin selville, että hän todellakin matkusti tällä junalla, ennenkun poistuin paikalta.

Minä voin vain yhdellä tavalla selittää, mitä minä juuri nyt olin nähnyt ja kuullut. Olin varma, että mies oli tullut rouva Catherickin asunnon viereisestä talosta. Luultavasti oli hän sir Percivalin määräyksestä oleskellut siellä saadakseen selville, enkö minä ennemmin tahi myöhemmin kävisi rouva Catherickin luona. Hän oli epäilemättä nähnyt minun sekä menevän että tulevan ja sen jälkeen kiiruhtanut ensi junaan matkustaakseen Blackwater-Parkiin ja tehdäkseen ilmoituksen sir Percivalille, joka niine tietoineen, jotka hänellä varmaan oli minun puuhistani, luonnollisesti saapuisi tälle paikalle ollakseen saapujia, jos minä päättäisin matkustaa Hampshireen. Muutamain päiväin kuluttua tapaisimme hän ja minä varsin uskottavasti toisemme.

Millainen tulos olisikin, päätin minä kumminkin epäämällä toteuttaa yritykseni, lujasti silmäten siihen päämäärään, jonka koetin saavuttaa, pysähtymättä tai väistämättä sir Percivalia tai jotakuta muuta. — Se suuri edesvastaus, joka raskaasti painoi minua — edesvastaus sovittaa pienimmätkin toimeni niin, ett'eivät ne johtaisi Lauran pakopaikan löytämiseen — ei ahdistanut minua ollenkaan Hampshiressä. Welminghamissa voin minä kuljeskella mieleni mukaan ja jos minä sattumalta laiminlöin tarpeelliset varovaisuustoimenpiteet, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin minä itse kärsisi siitä.

Poistuessani asemalta alkoi jo hämärtää. Ja kun minä pimeän tultua, en voisi tehdä mitään tutkimuksia tällä vieraalla paikkakunnalla, läksin lähimpään ravintolaan ja tilasin päivälliseni ja huoneen yöksi. Tämän tehtyä kirjoitin minä Marianille ilmoittaakseni hänelle, että kaikki oli hyvin ja että minulla oli hyviä toiveita onnistua. Lähteissäni Lontoosta olin minä pyytänyt häntä osoittamaan ensimmäisen kirjeensä, jonka minä toivoin saavani huomisaamuna, Welminghamin postikonttoriin ja minä pyysin häntä lähettämään seuraavan kirjeen samalla osoitteella. Jos minä sattumalta olisin matkustanut pois kaupungista sen saapuessa, voin minä helposti saada sen kirjoittamalla postinhoitajalle.

Ravintola tuli myöhemmin illalla aivan typi tyhjäksi. Minulla oli häiritsemätön tilaisuus miettiä kaikkea, mitä tänään iltapäivällä oli tapahtunut. Ennenkun minä menin levolle, olin minä huolellisesti muistutellut kummallisen keskusteluni rouva Catherickin kanssa alusta loppuun ja tarkoin tutkinut niiden päätelmäin arvon, jotka minä aivan äkkiä olin päivällä ehtinyt tehdä.

Vanhan Welminghamin kirkon sakaristo oli se lähtökohta, josta ajatukseni hitaasti ja tutkien johti kulkuansa kaikkeen siihen, mitä minä olin kuullut rouva Catherickin lausuvan, kaikkeen siihen, mitä minä hänen luonaan olin huomannut kummallista ja epäilyttävää.

Kun rouva Clements ensin mainitsi sakariston ympäristön sir Percivalin ja rouva Catherickin salaisten kohtausten paikkana, pidin minä tätä vain varsin kummallisena. Ja tämän kummallisuuden tunteen vallitessa olin minä keskustelussa jälkimäisen kanssa vain kokeeksi lausunut muutamia sanoja keskustelusta "kirkkomaalla sakariston vieressä" — asia, joka näytti minusta vain toisarvoiselta sivuseikalta ja joka puhuessani muistui mieleeni. Minä olin valmistautunut siihen, että hän vastaisi minulle hämmentyneenä tai suuttuneen, mutta se sanomaton pelko, joka valtasi hänet lausuessani nämä sanat, oli minulle täydellinen yllätys. Minä olin jo kauan ennen ajatuksissani yhdistänyt sir Percivalin salaisuuden johonkin salattuun, vakavaan rikokseen, jonka rouva Catherick tiesi, mutta tätä pitemmälle en minä ollut mennyt. Mutta nyt oli tämän naisen äkkinäinen kauhistus enemmän tai vähemmän suoranaisesti asettanut tämän rikoksen yhteyteen sakariston kanssa ja saattanut minut käsittämään, että hän oli ollut enemmän kuin todistaja — hän oli epäilemättä ollut osallinen rikokseen.

Mikä oli tämä rikos? Minä aloin tulla siihen vakuutukseen, että se oli samalla kertaa sekä halpamainen että vaarallinen — muutoin ei olisi rouva Catherick toistanut minun sanojani sir Percivalin valtaan nähden niin selvällä halveksumisella — siis törkeä ja vaarallinen rikos, johon hän oli ottanut osaa, ja se rikos oli yhteydessä kirkon sakariston kanssa.

Seuraava kohta vei minut vielä askeleen etemmäksi.

Rouva Catherickin huomattava sir Percivalin halveksuminen ulottui nähtävästi tämän äitiinkin. Hän oli puhunut mitä katkerimmalla ivalla siitä ylhäisestä perheestä, josta sir Percival polveutui — "ainakin äidin puolelta". Mitä tämä merkitsi? Oli ainoastaan kaksi selitystä: Joko oli äiti alhaissukuinen tai oli hänen kunniallaan jokin varjo, jonka sekä rouva Catherick että sir Percival salaisuudessa tunsivat. Ensinmainitun näistä selityksistä voin minä vain löytää hakemalla kirkonkirjoista hänen vihkimätodistuksensa ja saamalla siten tietää hänen nimensä ja sukunsa johdatukseksi vastaisille tutkimuksilleni.

Mutta jos toiselta puolen viimemainittu olettamus oli oikea, niin mikä tahra oli hänen arvollansa? Kun minä muistelin niitä tietoja, joita Marian oli antanut minulle sir Percivalin vanhemmista ja siitä merkillisen yksitoikkoisesta elämästä, jota he viettivät, niin heräsi mielessäni kysymys, eikö ollut mahdollista, ett'ei hänen äitinsä koskaan ollut naimisissa hänen isänsä kanssa. Tästäkin tekisivät kirkonkirjat parhaiten selvää. Mutta minkä seurakunnan rekisterissä he olisivat vihittyinä? Tähän kysymykseen nähden palasin minä taas niihin päätelmiin, joita minä olin tehnyt, ja sama ajatusvoima, joka jo oli huomannut tehdyn rikoksen paikan, saattoi minut nytkin uskomaan, että vihkimätodistus täytyi olla Vanhan Welminghamin sakaristossa.

Nämä olivat tulokset käynnistäni rouva Catherickin luona — nämä ne kaikenlaiset mietteet, jotka, uskollisesti viitaten samalle taholle, ratkaisivat minun toimenpiteitteni suunnan huomispäivänä.

Aamu oli raskas ja pilvinen, mutta silti ei satanut. Minä jätin matkareppuni ravintolaan ja kysyttyäni tietä läksin jalkaisin Vanhan Welminghamin kirkolle. Kuljin hieman yli kaksi peninkulmaa maata, joka koko ajan hitaasti kohosi.

Korkeimmalla paikalla oli kirkko — vanha, ajan pahoin pitelemä rakennus, jonka sivuilla oli raskaat tukipylväät ja keskellä jykeä, nelikulmainen torni. Vastapäisellä puolella oleva sakaristo ulkoni kirkosta ja näytti olevan samanikäinen. Ympärillä näkyi useammassa kohden sen kauppalan jäännöksiä, jonka rouva Clements oli kuvannut minulle omaksi ja miehensä muinoiseksi kotipaikaksi. Ne olivat huomattavimmat asukkaat kauan sitten hyljänneet uuden kaupungin takia. Muutamat taloista olivat revitty tyyten alas paitsi ulkomuureja, toiset olivat saaneet seisoa vähitellen rapistuakseen, ja muutamissa asui vielä ihmisiä, jotka nähtävästi kuuluivat köyhimpään luokkaan. Se oli autio taulu — eikä kumminkaan synkeimmässä rappiotilassaan niin autio kuin se uusi kaupunki, josta äsken olin poistunut. Täällä voi silmä kiintyä kellastuneisiin, suuriin, laveihin ketoihin ja maatiloihin; täällä oli joukko puita, jotka, vaikkakin lehdettömiä, poistivat maiseman yksitoikkoisuuden ja johtivat ajatuksen kesään ja varjoisiin lehtoihin.

Kun minä tulin esille kirkon takapuolelta ja kuljin ohi muutamien hyljättyjen asuinrakennusten etsiäkseni lukkaria, näin minä kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kätkössä erään muurin takana, astuvan esiin ja seuraavan minua. Pitempi heistä, vahva, leveäharteinen mies, metsänvartijan puvussa, oli minulle tuntematon; toinen oli yksi niistä miehistä, jotka vainosivat minua Lontoossa käydessäni herra Kyrlen luona. Minä olin silloin tarkoin katsellut häntä ja minä olin varma, että se oli juuri hän, jonka minä nyt näin.

He eivät yrittäneetkään puhutella minua ja pysyttelivät tarpeellisen matkan päässä, mutta heidän oleskelunsa syy kirkon läheisyydessä oli kumminkin varsin selvä. Oli niin kuin olin odottanutkin — sir Percival oli jo varustautunut taisteluun minua vastaan. Käyntini rouva Catherickin luona oli ilmoitettu edellisenä iltana, ja nyt seisoivat molemmat miehet vartioimassa kirkon lähellä, odottaen tulisinko minä näköisälle Vanhassa Welminghamissa. Jos minä olisin tarvinnut joitain enempiä todistuksia siitä, että minun tutkimukseni olivat suuntautuneet oikealle tolalle, niin olisi nyt tehty suunnitelma vakoilla minua ollut täysin riittävä.

Minä kuljin edelleen, kunnes minä tulin erään vielä asutun talon luo, jota ympäröi pieni keittiöpuutarha, jossa muuan mies oli työskentelemässä. Hän neuvoi minulle tien lukkarin taloon, joka jonkun matkan päässä oli aivan yksin hyljätyn kauppalan rajalla. Lukkari oli huoneessa ja pani parhaillaan päällystakkia päälleen. Hän oli iloisa, ystävällinen ja puhelias ukko, jolla oli varsin epäedullinen ajatus — mikäli minä pian huomasin — siitä paikasta missä hän eli, ja itsetyytyväinen ylemmyyden tunne naapureihinsa nähden sen suuren merkkitapauksen johdosta että hän kerran oli ollut Lontoossa.

"Olipa hyvä, että tulitte niin aikaisin herra", sanoi vanhus, kun minä esitin käyntini syyn. "Kymmentä minuuttia myöhemmin en minä olisi ollut kotona. Pitäjän asiat, herra voitte uskoa, että on varsin paljon kulkemista minun ikäiselleni miehelle, ennenkun kaikki on toimitettu. Mutta näettekö, herra, ukko on vielä ketterä ja reipas eikä ole koskaan valittanut väsyneitä jalkoja! Niin kauan kun mies ei valita koipiansa, kelpaa hän vielä johonkin. Ettekö Tekin samoin ajattele, herra?"

Sillä välin otti hän avaimet takan nurkkauksessa olevasta koukusta ja sulki oven perästämme. Ja jatkaen yksinpuheluaan sanoi hän tyytyväisellä äänellä, ikäänkuin mielihyvissään siitä, että on vapaa kaikista perhehuolista.

"Minulla ei ole ketään, joka touhuaisi ja puuhaisi kotitaloudessani. Vaimoni lepää haudassa, ja lapseni ovat kaikki naimisissa. Huono paikka tämä, eikö niin, herra? Mutta seurakunta on suuri — kuka tahansa ei voisi hoitaa tätä paikkaa, sen sanon. Hyvät tiedot tekevät asian mahdolliseksi, ja minä olen saanut oppia, mitä tarvitaan ja hieman enemmänkin. Minä voin puhua yhtä hyvää englannin kieltä kuin kuningatarkin — Jumala varjelkoon kuningatarta! — ja se on jo enemmän kuin useimmat muut henkilöt tällä paikkakunnalla osaavat. Te olette Lontoosta arvatakseni, herra? Minä olin Lontoossa 25 vuotta sitten. Mitäpä uutta tapahtuu siellä tähän aikaan?"

Rupattaen tällä lailla saattoi hän minut sakaristoon. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni molemmat vakoojat. En kumminkaan voinut heitä missään huomata. Nähtyään, että minä käännyin lukkariin hankkiakseni tietoja, olivat he luultavasti kätkeytyneet johonkin, josta he vapaasti voivat valvoa toimiani.

Sakariston ovi oli tamminen, raskas ja vanha sekä vahvoilla rautakoristeilla siloteltu; lukkari asetti suuren, raskaan avaimensa lukkoon sellaisella kasvojen ilmeellä, joka osoitti hänen tietävän, että tässä on vaikea työ edessä, jonka onnistumisesta hän itsekään ei ollut varma.

"Minun on pakko saattaa Teidät sisään tätä tietä, herra", sanoi hän, "sillä ovi, joka johtaa kirkosta tänne, on sakariston puolelta lukittu. Muutoin olisimme me voineet mennä sitä tietä. Tämä lukko on kauhean vaikea avata. Se on kuin vankilan oven lukko; se on monta kertaa mennyt umpilukkoon, ja minä olen ainakin viisikymmentä kertaa maininnut asiasta kirkon isännöitsijälle ja vaatinut hankkimaan uutta. — Hän sanoo silloin aina: 'Minä katson' — ja siihen asia jää. Ah, koko tämä paikka on sellainen rääsynurkka, jota ei ollenkaan voi verrata Lontooseen, vai kuinka, sir? Me nukumme täällä! Emme seuraa ollenkaan aikaamme."

Hetkinen väännettyä ja kierrettyä avainta antoi raskas lukko vihdoinkin perään, ja lukkari avasi oven. Sakaristo oli suurempi kuin oli voinut kirkon ulkopuolelta päättää. Se oli pimeä ja synkkä vanha huone, joka oli matala ja jonka katossa ristihirret olivat näkyvissä. Pitkin kahta sivua pitkin niitä seiniä nimittäin, jotka olivat lähinnä kirkkoa, oli hautoja ja raskaita kaappeja, jotka olivat madon kalvamia ja vanhuuden halkomia. Erään kaapin koukuissa riippui useampia messupaitoja, jotka pullottivat kummallisissa kääröissä — olisi tarvinnut vain pari koipea niiden alle voidakseen huvitella näkevänsä joukon menneitä seurakunnan paimenia, jotka kaikessa toveruudessa olivat yhdessä siihen hirttäytyneet. Lattialla, messupaitojen alla, oli kolme sälylaatikkoa kannet puoleksi auki ja joukko oljenkorsia pistäytyen ulos halkeamista ja rei'istä joka sivulta. Niiden takana eräässä nurkassa oli koko tomuisia ja kellastuneita papereja, joista jotkut olivat käärityt kuin arkkitehdin piirustukset, toiset sitä vastoin lankaan pujotettuina ja muistuttaen kirjeitä tai laskuja. Huone oli muinoin saanut valaistuksensa yhdellä seinällä olevasta pikku ikkunasta; tämä oli kumminkin nyt muurattu kiinni ja korvattu kattoikkunalla. Ilma huoneessa oli raskas ja tukahduttava. Tukahduttava se oli sitäkin enemmän, kun kirkkoon johtava ovi oli suljettu. Tämäkin ovi oli tamminen sekä lukittu alhaalta ja ylhäältä.

"Meillä sietäisi olla täällä hieman siistimpää, ettekö ajattele niin, herra?" kysyi iloisa lukkari. "Mutta mihin pitäisi Teidän mielestänne yhtyä näin hyljätyllä paikalla? Katsokaahan nyt vain esimerkiksi näitä sälylaatikoita. Tässä ne nyt ovat olleet vuoden tai kauemmin valmiina Lontooseen vietäviksi — niin tässä ovat ne rojuina ja tässä tulevat ne olemaan niin kauan, kun ne kestävät koossa. Minä sanon vielä kerran, herra, mitä minä jo sanoin: tämä ei ole Lontoo. Täällä me nukumme. Me emme seuraa ollenkaan aikaamme!"

"Mitä on sälylaatikoissa?" kysyin minä.

"Saarnatuolin vanhain puuleikkausten palasia, alttariseinustan vuorauksia ja urkulehterin kuvia", sanoi lukkari. "Kaksitoista apostolia puuhun leikattuna — mutta ei yhdelläkään ole nenää jäljellä. Kaikki on rikkinäistä, madon kalvamaa ja syrjiltään vahingoittunutta — kaikki tyyni haperaa kuin posliini ja yhtä vanhaa kuin kirkko, jollei vanhempaakin."

"Ja miksi pitää ne lähetettämän Lontooseen? Korjattaviksiko?"

"Niin juuri, herra. Korjattaviksi ja missä se ei ole mahdollista, paikattaviksi uudella puulla. Mutta, näettekös, herra, rahat loppuivat — ja siinä sitä nyt ollaan odottamassa uutta listakeräystä, minkä merkintään ei kukaan näytä olevan halukas. Siitä on nyt vuosi vierinyt. Kuusi herraa söi päivällistä yhdessä sen asian kunniaksi uuden kaupungin ravintolassa. He pitivät puheita ja tekivät päätöksen ja kirjoittivat nimensä ja painattivat keräyslistoja herra, joissa tulipunaiset götiläiset kirjaimet loistivat, joissa puhuttiin paljon siitä, kuinka häpeä oli jättää kirkko ja kalliit puuleikkaukset korjaamatta ja niin edespäin. Tuossa lojuvat nyt kaikki keräyslistat, joita ei voitu jakaa ulos, arkkitehdin piirustukset ja kustannusarvio sekä koko kirjevaihto, joka päättyi siihen, että kaikki alkoivat kieroon katsella toisiansa — kaikki on tuossa nurkassa sälylaatikoiden takana. Ensin tuli hieman rahaa — mutta mitäpä voi odottaa, kun ei olla Lontoossa? Ne riittivät juuri parhaiksi rikkinäisten veistosten asettamiseen laatikoihin, kustannusarvion teettämiseen ja keräyslistojen painattamiseen — eikä sitten ollut penniäkään jäljellä. Kuitenkin ovat laatikot tässä, kuten olen sanonut. Ei ole mitään paikkaa, johon ne muuttaisimme — ei kukaan uudessa kaupungissa välitä meistä — me olemme täällä nurkassamme aivan unhotettuina. — Sakaristo tulee rojuhuoneeksi — kukapa voi auttaa sitä? Kas siinäpä olisi asia, jonka minä tahtoisin tietää."

Haluni saada tutkia kirkonkirjoja ei kehoittanut minua erityisesti seuraamaan vanhuksen rupatusta. Minä olin hänen kanssaan yhtämieltä, ett'ei kukaan voinut auttaa sitä seikkaa, että sakaristo näytti siivottomalta — ja esitin sitten, että me muitta mutkitta kävisimme asiaamme käsiksi.

"Niin, niin, aivan oikein — kirkonkirjat!" sanoi lukkari ottaessaan pienen avainnipun taskustaan. "Kuinka vanhoja Te tahdotte nähdä, herra?"

Marian oli sanonut minulle sir Percivalin iän puhuessamme hänen tulevasta avioliitostaan Lauran kanssa. Hän oli silloin kuvannut hänet 45-vuotiaaksi. Tämän laskun mukaan huomasin minä, että hänen oli täytynyt syntyä 1804 ja että minä huoleti voin alkaa tutkimukseni tämän vuoden lopusta.

"Haluan alkaa vuodesta 1804", sanoin minä.

"Kummalleko puolelle, herra?" kysyi lukkari. "Eteenkö vai taaksepäin siitä vuodesta?"

"Taaksepäin, menneeseen aikaan."

Hän avasi erään kaapin oven — sen, jonka vieressä messupaidat riippuivat, ja otti esiin suuren, likaisiin, ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan. Minua kummastutti kirkonkirjan epävarma säilytyspaikka. Kaapin ovi oli kiero ja huojuva ja lukko mitä huonoin ja pienin. Minä olisin helposti voinut vääntää sen auki kävelykepilläni.

"Katsotaanko tämän olevan kirkon asiakirjain turvallinen säilytyspaikka?" kysyin minä. "Minun mielestäni pitäisi niin tärkeän kirjan kuin tämän olla varmemman lukon takana ja säilytettynä tulenkestävässä kaapissa."

"No, senpä sanon, että tämä on varsin merkillistä!" sanoi lukkari, sulkien kirjan samassa kun oli avannutkin sen ja taputtaen hiljaa sen kantta. "Juuri samat sanat, kuin minun vanhalla herrallani ja opettajallani oli tapana lausua kerta toisensa jälkeen monta, monta vuotta sitten. 'Miksi ei säilytetä kirkonkirjaa' — hän tarkotti juuri tätä kirjaa, jota minä nyt pidän kädessäni, 'miksi ei säilytetä kirkonkirjaa tulenkestävässä kaapissa?' Sitä en kuullut hänen lausuvan yhtä, vaan satoja kertoja. Hän oli asianajaja siihen aikaan ja sen lisäksi tämän kirkon kirjuri. Reipas ja komea vanha herra — ja täynnään omituisia päähänpistoja, voitte uskoa sen, herra. Niin kauan kuin hän eli, piti hän jäljennöskirjaa tästä Knowlesburyssa olevassa konttoorissaan, mihin hän teki kaikki muistoonpanot kuin tähänkin. Te tuskin uskotte minua, mutta kumminkin on totta, että hänellä oli määrätyt päivänsä — yksi tai kaksi joka vuosineljännes, jolloin hän vanhalla valkoponyllaan ratsasti tänne kirkolle omin silmin verratakseen jäljennöstä ja kirkonkirjaa. 'Miten voin minä tietää', oli hänen tapansa lausua — 'miten voin minä tietää, ett'ei kirkonkirjaa täältä sakaristosta voida varastaa tai hävittää. Miks'ei sitä säilytetä tulenkestävässä kaapissa? Miks'en minä voi saada muita olemaan yhtä varovaisia kuin itsekin? Voihan jonakin päivänä onnettomuus tapahtua — kun kirkonkirja on poissa, ymmärtää seurakunta kyllä minun jäljennökseni arvon,' Näin puhuttuaan oli hänen tapansa ottaa hyppysellinen nuuskaa ja katsoa ympärilleen niin tyytyväisenä kuin prinssi. Niin hänen vertaistaan järjestyksenpidossa ja hoidossa hoitaa asioitaan ei ole helppo löytää nykyaikaan. Vieläpä Lontoossakin luulisin minä Teidän olevan vaikeaa löytää hänen vertaistaan. Minkä vuoden sanoitte? Oliko se 1804?"

"1804", vastasin minä, itsekseni päättäen olla antamatta vanhukselle enää tilaisuutta rupattamaan, ennenkun minä olin katsellut vihkimätodistukset läpi.

Lukkari pani nenälleen silmälasit ja käänteli kirjan lehteä, muistaen huolellisesti kastaa etusormeaan ja peukaloaan joka kolmannella lehdellä. "Kas tässä se on, herra!" sanoi hän, lyöden samassa kätensä tyytyväisenä avattuun kirjaan. "Tässä on se vuosi, jota Te halusitte nähdä."

"Kun en tietänyt, missä kuussa sir Percival oli syntynyt, aloin minä vuoden ensi puoliskosta. Rekisteri oli vanhan mallinen, kaikki todistukset olivat kirjoitetut viivoittamattomille sivuille, ja joka vihkimätodistuksen jälkeen oli vedetty viiva musteella.

"Minä tulin vuoden 1804 alkuun löytämättä mitään todistusta tästä avioliitosta, jatkoin sen jälkeen etsimistäni meidän ajastamme koko joulukuun 1803, koko marraskuun ja lokakuun, koko — ei, ei koko syyskuuta. Tämän kuun alusta löysin minä hakemani avioliiton!

"Huolellisesti tarkastin minä registeriin merkitsemistä. Se oli tehty sivun alimpaan osaan, ja kun tila oli niukka, oli se enemmän ahdattu kuin muut vihkimätodistukset. Heti yläpuolella oleva herätti huomiotani sen takia, että sulhasen ristimänimi oli sama kuin minunkin. Seuraava sitä vastoin kiinnitti katsettani aivan toisesta syystä: se otti nimittäin seuraavalla sivulla ylimpänä suuren tilan, koska kaksi veljestä samalla kertaa oli vihitty. Sir Felix Glyden vihkimätodistus ei ollut missään suhteessa huomattava lukuunottamatta sitä tilaa, jonka se otti alimpana sivulla. Tiedot hänen puolisostaan olivat aivan niin kirjoitetut, kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista. Hänestä oli merkitty: 'Cecilia Jane Elster, Park-View Cottagesta Knowlesbury, aatelismies Patrick Elster-vainajan ainoa tytär, asui ennen Bathissa.'

"Minä merkitsin koko todistuksen taskukirjaani ja tunsin sitä tehdessäni itseni sekä empiväksi että alakuloiseksi yritykseni suhteen. Tämän salaisuuden, jonka minä aina tähän silmänräpäykseen asti olin uskonut selville saavani, jäljille näytti nyt olevan vaikeampi päästä kuin koskaan ennen.

"Mitkä käsitykset selvittämättömästä salaisuudesta olivat vahvistuneet käyntini takia sakaristossa? Ei kerrassaan mitkään. Mitkä tiedot olin minä saanut lady Percivalin kunnian otaksuttujen tahrain suhteen? Ainoa tieto, jonka minä olin saanut, puolusti hänen mainettansa. Uusia epäilyksiä, uusia vaikeuksia, uusia viivytyksiä näyttäytyi minulle loppumaton jono. Mihin pitäisi minun tästä lähtien ryhtyä? Ainoa keino, joka minulla mielestäni oli, oli tämä: Minun pitäisi tehdä tiedusteluja neiti Elster'in, Knowlesburysta, nähden toivossa päästä, huomaamalla syy rouva Catherickin halveksumiseen sir Percivalin äitiä kohtaan, askel lähemmäksi tämän arvoituksen ratkaisemista.

"Oletteko löytänyt haluamanne tiedon, herra?" kysyi lukkari, kun minä suljin kirkonkirjan.

"Kyllä", vastasin minä, "mutta kumminkin on minulla vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä. Otaksun, että se pappi, joka 1803 oli seurakunnan pastorina, ei elä enään?"

"Ei eläkään herra! Hän kuoli kolme tai neljä vuotta ennen minun tänne tulemistani — ja se tapahtui armon vuonna 27. Minä sain tämän paikan, herra", jatkoi puhelias, vanha ystäväni, siten, "että entinen lukkari jätti sen aivan yht'äkkiä. Ihmiset puhuvat, että hänen vaimonsa ajoi hänet pois kotoa — vaimo elää vielä ja asuu uudessa kaupungissa. En tiedä oikein, onko juttu tosi; kaikki mitä tiedän, on paikan saantini. Herra Wansborough hankki minulle sen — sen vanhan herran poika, josta minä jo olen puhunut. Hän on nyt kirkonkirjuri, aivankuin hänen isänsä oli ennen häntä."

"Sanoitteko Te, että Teidän entinen opettajanne asui Knowlesburyssa?" kysyin minä, koettaen muistaa pitkää juttua vanhan koulun järjestystä rakastavasta miehestä, jolla puhelias ystäväni oli väsyttänyt minut, ennenkun hän oli avannut kirkonkirjan.

"Niin, niin se oli, herra", vastasi lukkari. "Vanha herra Wansborough asui Knowlesburyssa ja siellä asuu hänen poikansakin."

"Te sanoitte juuri nyt, että hän on kirkonkirjuri, kuten hänen isänsäkin oli. Minä en ole oikein selvillä, tiedänkö minä, mitä sillä tarkoitetaan."

"Todellako herra? Ja Te kumminkin tulette Lontoosta! Jokaisella seurakunnalla on kirkonkirjurinsa ja lukkarinsa. Lukkari on sellainen mies kuin minä, lukuunottamatta sitä, että minulla on paljon enemmän tietoja kuin useimmilla heistä — vaikka minä en tosiaankaan tahdo kehuskella niillä. Kirkonkirjurin paikkoja etsivät lakimiehet, ja jos on jotain kirjoittamista tai jotain lakialaa ajettava kirkon puolesta, toimittavat he sen. Se tapahtuu samalla tavoin kuin Lontoossa. Jokaisella kirkolla on siellä kirjurinsa, ja voitte olla varma, että ne kaikki ovat lakimiehiä."

"Siis otaksun minä, että nuori herra Wansborough on myöskin lakimies?"

"Luonnollisesti, herra! Hänellä on konttorinsa Highstreet'in varrella Knowlesburyssa — samassa paikassa jossa hänen isällään oli ennen häntä. Lukemattomia kertoja olen minä lakaissut sitä konttoria ja nähnyt vanhan herran ratsastavan ravia valkoponyllansa, kääntävän päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle pitkin koko katua ja nyökkäävän kaikille ihmisille! Uskokaapas vain että hänellä oli jotakin arvoa! Hänen olisi pitänyt elää Lontoossa!"

"Kuinka pitkältä on Knowlesburyyn täältä?"

"Oh, sinne on varsin pitkältä", sanoi lukkari liioittelevalla käsityksellään matkan pituudesta ja sillä elävällä kuvittelulla vaikeudesta siirtyä paikasta toiseen, joka on ominainen maaseudun asukkaille. "Lähes 5 peninkulmaa, saan minä sanoa Teille!"

Oli vielä aikainen aamupäivä. Päivän pitäisi riittää kävelyyn Knowlesburyyn ja sieltä takaisia. Eikä luultavasti olisi kaupungissa ketään muuta henkilöä, joka paremmin voisi antaa minulle tietoja siitä arvonannosta ja yhteiskunnallisesta asemasta, mikä sir Percivalin äidillä oli ennen naimisiin menoaan, kuin paikkakunnan asianajaja. Aikoen heti jalkaisin lähteä Knowlesburyyn poistuin minä siis sakaristosta.

"Tuhat kiitosta, herra", sanoi lukkari minun pistettyäni pikku lahjan hänen käteensä. "Onko todellakin Teidän tarkoituksenne käydä koko tie Knowlesburyyn ja tänne takaisin? No no, Teillä on nuoret, terveet jalat — se on siunattu asia, vai kuinka? Tämä tie johtaa sinne; Te ette voi käydä harhaan. Toivoisin, että minulla olisi sama matka kuin Teilläkin — on niin hauska puhella henkilöiden kanssa, jotka ovat tulleet Lontoosta, kun asuu niin syrjäisellä paikkakunnalla kuin tämäkin. Saa kuulla jotain uutta. Hyvää huomenta, herra — vielä kerran suuri kiitos!"

Me erosimme. Kun minä olin poistunut kirkosta kappaleen matkaa, katsoin minä taakseni — siinä seisoivat taas molemmat miehet tiellä ja kolmas heidän seurassaan; tämä kolmas oli se pieni, mustapukuinen mies, jota minä edellisenä iltana olin seurannut asemalle.

He seisoivat puhelemassa keskenään hetkisen — sitten erosivat he. Mustapukuinen meni yksin takaisin Welminghamiin, molemmat toiset seisoivat paikoillaan nähtävästi aikoen seurata minua niin pian, kun minä alkaisin kulkea edelleen.

Minä jatkoin kulkuani olematta huomaavinani heidän puuhiansa. He eivät suututtaneet ollenkaan minua tällä hetkellä — päinvastoin voin minä sanoa heidän virkistäneen alakuloiseksi painuvaa mieltäni. Hämmästyttyäni nähdessäni avioliiton oikein rekisteröidyksi olin minä unhottanut ne päätelmät, jotka minä tein heidän hiipimisestään sakariston läheisyydessä. Mutta kun he nyt taasen näyttäytyivät, muistin minä, että sir Percival oli valmistautunut minun käyntiini Vanhan Welminghamin kirkolla suoranaisena tuloksena keskustelustani rouva Catherickin kanssa — muutoin ei hän olisi asettanut vakoojiansa sinne väijymään minua. Niin oikein kuin kaikki näyttikin kirkonkirjassa, oli kumminkin jotakin väärää salattuna siinä. — Minä en voinut vapautua siitä ajatuksesta, että oli jotakin tässä kirkonkirjassa, jota minun ei vielä onnistunut huomata.

IX.

Tultuani kappaleen kirkolta kuljin minä reippaasti Knowlesburyyn johtavaa tietä.

Tämä tie oli enimmäkseen suora ja kohoava. Joka kerran kun katsoin taakseni, huomasin minä, kuinka varojat sitkeästi seurasivat minua. Ensi osan matkaa pysyttäytyivät he kohtuullisen etäällä. Ainoastaan yhden tai pari kertaa kiiruhtivat he askeleitansa, ikäänkuin heillä olisi aikomus saavuttaa minut — mutta pysähtyivät sitten heti — neuvottelivat keskenään — ja hiljensivät sen jälkeen vauhtia, kunnes he taasen olivat minusta saman matkan päässä kuin ennenkin. Heillä oli nähtävästi jotakin tärkeää mielessä, mutta he epäröivät tai olivat erimielisiä, kuinka heidän aikomuksensa oli toteutettava. Minä en voinut aivan tarkoin arvata heidän suunnitelmiansa, mutta minä epäilin varsin vakavasti, pääsisinkö minä Knowlesburyyn joutumatta johonkin epämiellyttävään seikkailuun matkalla. Epäilyni toteutuikin.

Olin tullut eräälle yksinäiselle osalle, tietä. Edessäni teki se jyrkän mutkan, ja minä olin juuri kuluneen ajan mukaan laskenut, että minun pitäisi olla lähellä kaupunkia, kun minä äkkiä kuulin molempain miesten askeleet aivan takanani.

Ennenkun minä ennätin katsoa taakseni, oli toinen heistä — se, joka oli vainonnut minua Lontoossa, kiiruusti käynyt ohitseni vasemmalta puolelta niin läheltä, että hän olkapäällään töyttäsi minua. Luultavasti olin minä suuttuneempi siitä tavasta, jolla hän ja hänen toverinsa seurasi minua kintereillä koko matkan Welminghamista, kuin minä tahdoin tunnustaa, ja onnettomuudekseni pukkasin minä häntä vapaalla kädelläni luotani. Hän huusi samassa silmänräpäyksessä apua. Hänen toverinsa, pitkä metsänvartijan puvussa oleva mies, hyökkäsi esiin oikealta puoleltani — ja tuossa tuokiossa pitivät roistot minua välissään kiinni keskellä maantietä.

Vakuutus, että paula oli viritetty minulle, ja suuttumus siitä, että tunsin tähän paulaan käyneeni, pidätti minua onneksi tekemästä asemaani vielä vaikeammaksi taistelemalla turhaan näiden kahden miehen kanssa — joista toinen yksin epäilemättä olisi ollut voimillaan minua vahvempi. Minä hillitsin siis ensi tunteeni riistäytyä heidän käsistään irti ja katsoin ympärilleni nähdäkseni jonkun jonka minä mahdollisesti voisin kutsua todistajaksi.

Kedolla lähellä tietä oli työnteossa mies, joka varmaan oli nähnyt koko tapahtuman, ja minä huusin siis häntä seuraamaan meitä kaupunkiin. Hän pudisti kumminkin päätänsä tyhmän itsepäisesti ja meni erääseen tupaan, joka oli hieman kauempana maantiestä. Samassa selittivät molemmat konnat aikovansa syyttää minua siitä, että minä olisin hyökännyt heidän kimppuunsa. Olin nyt tullut kyllin rauhalliseksi ja kyllin viisaaksi ollakseni tekemättä mitään vastarintaa. "Päästäkää käsivarteni, niin minä seuraan teitä", sanoin minä. Toinen kieltäytyi varsin töykeällä tavalla, mutta toinen oli kyllin viekas varoakseen tarpeettomain väkivaltaisuuksien seurauksia. Hän antoi siis toverilleen merkin, ja minä kuljin edelleen heidän välissään käsivarteni vapaina.

Olimme heti tien mutkassa, ja siinä kohta edessämme olivat Knowlesburyn ensimäiset rakennukset. Eräs kaupungin poliiseista kulki jalkakäytävällä pitkin tietä. Miehet ilmoittivat heti asian hänelle. Hän vastasi, että maistraatti oli parhaillaan koolla raatihuoneessa ja kehotti meitä viipymättä menemään sinne.

Me jatkoimme siis matkaamme raatihuoneelle. Kirjuri teki muodollisen kanteen ja syytös esitettiin minua vastaan tällaisissa tapauksissa tavallisesti liioiteltuna ja kovin vääristeltynä. Tuomari — juro ja töykeä mies, joka tunsi jonkunlaista katkeraa tyytyväisyyttä virkansa harjoittamisesta — kysyi, oliko joku tiellä tai läheisyydessä nähnyt minun käyvän kimppuun, ja suurimmaksi kummastuksekseni myönsivät kantajat työmiehen olleen läsnä. Tuomarin seuraavat sanat valaisivat kumminkin minulle tätä asiaa. Juttu lykättiin todistajan kuulustamista varten, ja tuoman selitti olevansa halukas laskemaan minut vapaalle jalalle, jos joku tahtoisi mennä takaukseen puolestani. Jos minut olisi tunnettu kaupungissa, olisi hän tyytynyt kunniasanaani, mutta kun minä olin tuntematon, oli välttämätöntä asettaa hyväksyttävä takaus puolestani.

Koko tämän petoksen tarkoitus oli minulle nyt selvä. Oli suunniteltu seuraavasti: saamalla edeltäpäin tuumittu lykkäys todistajan kutsumista varten minun väestön tuntemattomuuteni ja siitä aiheutuvan vaikeuden takia hankkia takaus ja sillä aikaa kun minä istun vankeudessa — ensi oikeuden istuntoon saakka — voisi sir Percival päästä tilaisuuteen käyttämään jokaista keinoa vaikeuttaakseen minun vastaisia yrityksiäni — laittautuakseen kenties täysin turvaan kaikilta enemmiltä huomioilta — ilman että minä vähintäkään voisin ehkäistä häntä. Kolmen päivän kuluttua otettaisiin syyte uudelleen esille eikä mitään todistajaa kaivattaisi.

Suuttumukseni — minä voin melkein sanoa epätoivoni tämän kavalan esteen johdosta, joka oli niin halpa ja mitätön itsessään, niin lamauttava ja onneton seurauksiltaan — saattoi minut aluksi aivan kykenemättömäksi ajattelemaan parasta keinoa pelastautua siitä vaikeudesta johon minä olin joutunut. Minä olin kyllin hullu pyytääkseni paperia ja kynää saadakseni salaa ilmoittaa tuomarille todellisen asemani. Tämän yrityksen toivottomuus ja epävarmuus ei pölähtänyt edes päähäni, ennenkun minä olin kirjoittanut kirjeen ensi sanat. En ennenkun minä olin lykännyt paperin luotani — en ennenkun minun täytyi häpeäkseni tunnustaa, että minä melkein olin antanut tuskan epätoivoisen asemani johdosta vallata mieleni, muistanut keinoa, jota sir Percival luultavasti ei ollut ottanut huomioon, mutta joka voisi saattaa minut vapaaksi muutamien tuntien kuluttua. Minä päätin ilmoittaa tohtori Dawsonille Oak-Lodgeen sen ikävän aseman, johon minä olin joutunut.

Lukija muistanee, että minä jo olin käynyt tämän herran luona matkallansa tälle paikkakunnalle ja Blackwater-Parkiin; minä olin silloin vienyt hänelle kirjeen neiti Halcombelta, missä hän mitä lämpimimmin sanoin suositti minua saamaan hänen ystävällistä apuansa. Minä muistutin häntä nyt tästä kirjeestä ja siitä, mitä minä ennen olin ilmoittanut herra Dawsonille niistä arkaluontoisista ja vaarallisista tutkimuksista, joihin minä olin ryhtynyt. Minä en ollut koskaan ilmaissut todellista asiain tilaa Lauran suhteen, vaan kuvannut vain asiani olevan mitä suurimmasta merkityksestä neiti Halcombea koskeviin yksityisasioihin nähden. Käyttäen yhäkin samaa varovaisuutta esitin minä nytkin tämän syyn nykyiseen käyntiini Knowlesburyssä ja pyysin tohtorin itsensä ratkaisemaan, eikö tämä naisen luottamus, jonka hän itse tunsi ja jota hän piti arvossa, ja sitä paitsi hänen talossaan nauttimani vierasvaraisuus voineet oikeuttaa minua pyytämään hänen apuansa paikkakunnalla, jossa minä olen täysin vieras.

Minä sain luvan heti lähettää miehen viemään kirjettä ja ajoneuvoja, joissa tohtori voisi saapua kohta kaupunkiin. Oak-Lodgen oli Blackwater-Parkin ja Knowlesburyn välillä. Mies, jonka minä lähetin, sanoi voivansa ajaa sinne neljässäkymmenessä minuutissa ja tuovansa herra Dawsonin mukanaan toisessa neljässäkymmenessä minuutissa. Minä kehotin häntä etsimään tohtoria, olipa hän missä tahansa, jollei hän olisi kotona — ja asetuin sitten odottamaan asian menoa niin kärsivällisesti, kuin voin.

Kello ei ollut 1/2 2, kun lähetti läksi. Ennen 1/2 4 oli hän takaisin tohtorin kanssa. Herra Dawsonin ystävällisyys ja se hienotunteisuus, jolla hän piti kiireistä väliintuloansa itsestään selvänä asiana, liikutti todellakin sydäntäni. Vaadittu takaus tarjottiin ja hyväksyttiin heti. Ennen kello 4 iltapäivällä seisoin minä — vapaana miehenä — Knowlesburyn kadulla ja pudistin sydämmellisesti vanhan, kunnon tohtorin kättä.

Herra Dawson pyysi minua vierasvaraisesti seuraamaan häntä Oak-Lodgeen ja olemaan siellä yötä. Minä voin vain vastata hänelle, ett'ei aikani myöntänyt, ja pyysin hänen suomaan siirtämään käyntini muutamia päiviä myöhemmäksi, jolloin minä toivoin voivani antaa hänelle kaikki ne selitykset, jotka minä tunnustin hänellä olevan oikeuden saada, mutta joita minä en vielä voinut antaa. Me erosimme mitä ystävällisimmästi toisistamme, ja minä läksin heti kulkemaan herra Wansboroughin Highstreetin varrella olevaa konttoria kohden.

Jokainen minuutti oli nyt mitä suurinarvoinen.

Uutinen, että minä olin takausta vastaan vapaa, saapuisi varmaan sir Percivalin tietoon ennen iltaa. Jolleivät lähimmät tunnit saattaneet minua tilaisuuteen toteuttaa hänen pahinta pelkoansa — jolleivät ne saattaneet häntä minun valtaani, kadottaisin minä kenties kaiken edistyksen toivon, jonka minä tähän asti olin saavuttanut, kenties ainaiseksi. Miehen tunnoton luonne, se vaikutus, mikä hänellä oli paikkakunnalla, se vaara, joka tutkimukseni takia epäilemättä häntä uhkasi — kaikki kehotti minua minuuttiakaan viipymättä kiiruhtamaan tiedustelujani. Minulla oli ollut riittävästi aikaa miettiä odottaessani herra Dawsonin tuloa ja minä olin käyttänyt tämän ajan hyväkseni. Muutamat osat vanhan, puheliaan lukkarin rupatuksesta, jolla hän oli väsyttänyt minut, palasivat nyt ajatuksiini ja saivat aivan uuden merkityksen, ja epäily, joka ei ollut pölähtänyt päähäni ollessani vielä sakaristossa, häipyi synkkänä sielussani. Tähän asti en ollut aikonut muuta kuin pyytää herra Wansboroughilta sir Percivalin äitiä koskevia tietoja — nyt toivoin saavani tarkastaa Vanhan Welminghamin kirkonkirjan jäljennöstä.

Herra Wansborough, jonka minä heti tapasin, oli iloinen, punaposkinen, vankka mies, joka muistutti enemmän hyvinvoivaa maahovilaista kuin lakimiestä, ja näytti olevan yhtä huvitettu kuin hämmästynytkin pyynnöstäni. Hän oli kuullut puhuttavan isänsä tekemästä kirkonkirjan jäljennöksestä, mutta itse ei hän ollut edes nähnyt sitä. Sitä ei ollut kukaan kysynyt ja se oli epäilemättä arkistossa muiden paperien joukossa, joita hän ei ollut koskettanut sitten isänsä kuoleman jälkeen. "Olipa vahinko, ett'ei vanha herra elänyt", sanoi hän, "saadakseen vihdoinkin kuulla rakasta jäljennöskirjaansa kaivattavan. Hän olisi varmaankin tavallista nopeammin ratsastanut lempihevosellansa. Kuinka olette saanut tietää, että tämä kirja on olemassa? Onko joku kaupunkilainen kertonut siitä Teille."

Minä välttelin vastata kysymyksiin niin hyvin kuin voin. Sillä kannalla kuin asia nyt oli, oli mahdotonta olla kyllin varovainen — minä huomasin olevan syytä välttää, ettei herra Wansborough liian aikaisin saisi tietää, että minä jo olin tutkinut alkuperäistä kirjaa. Minä selitin siis tulleeni sinne ottamaan selkoa en tästä sukuluettelosta ja että olisi varsin tärkeätä saada siitä tiedot niin pian kuin mahdollista. Halusin lähettää tiedot päivän postissa Lontooseen ja tarvitsin kaiken kaikkiaan silmätä kaksoisrekisteriin, mikä säästäisi minulta matkan Vanhaan Welminghamiin. Samalla lisäsin, että jos minä sittemmin tarvitsisin jäljennöstä alkuperäisestä, kääntyisin minä herra Wansboroughin konttoriin saadakseni sellaisen asiakirjan. Tämän selityksen jälkeen ei enempää viivytelty. Kirjuri lähetettiin arkistoon ja hetken kuluttua saapui hän tuo iso kirja mukanaan. Se oli aivan yhtä suuri kuin sakaristossa oleva kirkonkirja. Ainoa eroavaisuus oli, että jäljennöskirjassa oli siistimmät kannet. Käteni vapisivat veri kohosi päähäni — mutta minun täytyi hillitä mielenliikutukseni, ennenkun minä uskalsin avata kirjan.

Ensi lehdellä oli heikolla musteella kirjoitettu seuraavat sanat: "Welminghamin seurakunnan kirkon Avioliitto-Rekisterin jäljennös. Toimitettu minun tarkastuksellani ja sittemmin joka todistus minun itseni oikaisema ja alkuperäiseen vertaama. (Allekirjoitus) Robert Wansborough Kirkonkirjuri." Tämän kirjoituksen alla oli toisella käsialalla kirjoiteltu seuraava lisäys: "Käsittävä ajan tammikuun 1 päivästä 1800 kesäkuun 30 päivään 1815."

Minä avasin syyskuun 1803.

Löysin heti sen miehen vihkimätodistuksen, jolla oli sama ristimänimi kuin minullakin. Molempain veljesten kaksoisvihkimätodistus oli paikallaan ylimpänä seuraavalla lehdellä. Ja näiden merkitsemisten välissä sivun alareunassa —?

Ei mitään! Ei sanaakaan siitä todistuksesta, jonka piti mainita sir Felix Glyden ja Cecilia Jane Elsterin avioliitto!

Sydämmeni alkoi lyödä niin rajusti, että pelkäsin pakahtuvani. Katsoin uudelleen siihen — peljäten pettyneeni. Ei, ei ollut epäilemistäkään. Avioliittoa ei oltu koskaan rekisteröity. Todistukset jäljennöskirjassa ottivat aivan saman tilan sen lehdellä kuin alkuperäiset todistukset kirkonkirjassa. Viimeinen toisella sivulla oli miehestä, jolla oli minun ristimänimeni. Sen alla oli tyhjä paikka — nähtävästi syntynyt siitä, että se oli liian niukka kahden veljeksen vihkimätodistuksia varten, jotka jäljennöksessä samoin kuin alkuperäisessäkin olivat seuraavan lehden alussa. Tämä käyttämätön tila ilmaisi minulle kaikki! Siten oli se varmaan ollut kirkon rekisterissäkin vuodesta 1803 vuoteen 1827, jolloin sir Percival tuli Vanhaan Welminghamiin. Täällä Knowlesburyssa oli minun mahdollista saada tämä petos selväksi sen jäljennöksen kautta, joka minulla oli edessäni — ja Vanhassa Welminghamissa oli petos tehty kirkon asiakirjoihin.

Minua pyörrytti — minun täytyi pitää kiinni kirjoituspöydästä ollakseni kaatumatta. Kaikista epäluuloista, joita minä olin tuntenut tätä tunnotonta miestä kohtaan, ei yksikään soveltunut todelliseen asianlaitaan. Käsitys, ett'ei hän olisikaan sir Percival Glyde, ett'ei hänellä ollut enempää oikeutta Blackwater-Parkiin ja vapaaherran arvoon kuin tiluksen köyhimmällä torpparilla, ei koskaan ollut silmänräpäykseksikään pälkähtänyt päähäni. Joskus olin minä uskonut hänen olevan Anna Catherickin isän, joskus katsonut hänen olevan hänen puolisonsa, mutta se rikos johon hän todellakin oli tehnyt itsensä syypääksi, oli alusta loppuun ollut kaukana ajatuksistani.

Se katala tapa, jolla tämä suuri ja rohkea rikos oli tehty ja ne hirvittävät seuraukset, jotka sen huomaaminen saisi aikaan, melkein valtasivat mieleni. Kukapa voisi nyt ihmetellä sitä raakaa ja rajua levottomuutta, joka kalvoi tuota kurjimusta koko hänen elämänsä ajan? Kuka voisi ihmetellä hänen epätoivoista vaihtelevaisuuttaan halpamaisesta teeskentelystä mielettömään väkivaltaan? Kukapa ihmettelisi nyt sitä rikollisuuden tuntoa, joka oli pakottanut hänen suljetuttamaan Anna Catherickin mielisairaalaan ja sekautumaan kurjaan salajuoneen vaimoansa vastaan vain paljaasta epäilystä, että nämä molemmat tunsivat hänen vaarallisen salaisuutensa? Tämän salaisuuden paljastaminen olisi muutamia vuosia ennemmin saattanut hänet hirsipuuhun — nyt maasta karkottamiseen elinajaksi. Vaikka nekin, jotka olivat kärsineet hänen petoksestaan, tahtoisivat säästää häntä lain rangaistuksesta, riistäisi laki kumminkin yhdellä iskulla häneltä nimen, arvon ja maatilan — sanalla sanoen: koko sen yhteiskunnallisen aseman, jonka hän vääryydellä oli hankkinut itsellensä. Tämä oli salaisuus ja se oli nyt minun! Jos lausun vain sanan, temmataan häneltä ainaiseksi koti, aatelisuus, omaisuus — jos lausun vain sanan, ajetaan hänet maailmalle nimettömänä, ruti köyhtyneenä, halveksittuna pettäjänä! Tämän miehen asema riippui yhdestä sanastani — ja tämän tiesi hän tänä hetkenä yhtä varmaan kuin minä itsekin!

Tämä viime ajatus palautti minulle kylmyyteni ja tajuntani. Paljon kalliimmat harrastukset kuin omani riippuivat siitä varovaisuudesta, jonka nyt täytyy johtaa kaikkia minun tekojani. Ei ollut sitä juonta, jota sir Percival kavahtaisi minua vastaan. Vaarallisessa, niin, epätoivoisessa asemassaan ei hän antaisi minkään arvelun estää itseään, ei kammoisi mitään rikosta — pelastaakseen siten itsensä.

Minä mietin hetkisen. Ensin oli tarpeellista esittää kirjalliset todistukset tekemästäni havainnosta ja jos jokin kova onni kohtaisi minua, persoonallisesti asettaa nämä todistukset varmaan turvaan sir Percivalin käsiltä. Rekisterin jäljennös oli turvassa herra Wansboroughin arkistossa. Alkuperäinen asiakirja oli sitä vastoin sakaristossa, mikäli minä itse voin päättää, varsin huonossa suojassa.

Tässä vakuutuksessa päätin minä palata kirkolle, pyytää lukkaria vielä kerran seuraamaan minua sakaristoon ja itse tehdä tarpeellisen otteen kirkonkirjasta, ennenkun minä nukkuisin ensi yönä. Minä en tietänyt silloin vielä, että tämä minun jäljennökseni täytyi olla laillisesti todistettu ja ett'ei millään asiakirjalla, jonka minä yksin olin tehnyt, olisi laillista voimaa todistuskappaleena.

Minä en tietänyt, kuten sanottu, tätä, ja minun aikomukseni pitää tointani salassa esti minua tekemästä muutamia kysymyksiä, jotka olisivat hankkineet minulle tarpeellisia tietoja. Ainoa ajatukseni nyt oli päästä takaisin Vanhaan Welminghamiin niin pian kun mahdollista. Minä pyysin anteeksi niin hyvin kuin voin hämmentynyttä ulkomuotoani ja esiintymistäni, jonka herra Wansborough jo oli huomannut, laskin sopivan palkkion pöydälle, sovin niin, että minä kirjoittaisin hänelle parin päivän kuluttua, ja poistuin konttorista huimaavin ajatuksin ja veren syöksyessä suonissani kuumeellisen rajusti.

Pimeä oli tulemaisillaan. Se ajatus pälkähti päähäni, että minua kenties taaskin ahdistettaisiin matkalla ja hyökättäisiin kimppuun.

Kävelykeppini oli kevyt ja siitä oli vähän taikka ei ollenkaan apua, jos minä tarvitsisin puolustaa itseäni. Ennenkun minä läksin Knowlesburysta ostin minä itselleni kunnon ryhmysauvan, lyhyen ja raskaalla nupilla varustetun. Tämä vankka ase mukanani tunsin minä itseni turvalliseksi ketä tahansa vastaan, jota halutti estää minua pääsemästä perille. Jos minä kohtaisin useamman kuin yhden vastustajan, voisin minä juosta. Kouluaikanani oli minulla ollut suuri maine pikajuoksijana eikä minulla sittemminkään ollut puuttunut harjoitusta oleskellessani Keski-Amerikassa.

Nopein askelin läksin minä paluumatkalle ja pysyttelin tarkoin keskellä maantietä.

Sataa tihutti hienosti, enkä minä voinut nähdä, vainottiinko minua vai ei. Mutta juuri kun minä olin ennättänyt noin kahden peninkulman päähän kirkosta, näin minä erään miehen juoksevan sateessa ohitseni ja kuulin sen jälkeen tien vieressä oleva veräjä lyötävän lujasti kiinni. Kuljin edelleen välittämättä mistään, keppi valmiina kädessäni, tarkkaavasti kuunnellen jokaista melua ja turhaan koettaen silmätä paksun, nokimustan pimeän läpi. Ennenkun minä olin päässyt kahtasataa askelta etemmäksi, kuului kahina pensasaidasta oikealta puoleltani ja kolme miestä juoksi maantielle. Minä poikkesin silmänräpäyksessä jalkakäytävälle, joka oli tiensyrjässä. Kaksi miehistä juoksi innoissaan ohitseni, kolmas, nopea kuin salama, pysähtyi, kääntyi puoliksi ja löi minua kepillään. Isku annettiin umpimähkään eikä sattunut minuun kovasti. Se osui oikeaan olkapäähäni. Minä iskin häntä takaisin päähän. Hän horjui ja kaatui molempia seuraajiaan vasten, jotka olivat hyökkäämässä päälleni. Tästä sain minä silmänräpäyksen aikaa hyväkseni. Minä hiivin heidän ohitsensa keskelle tietä ja aloin juosta kaikin voimin.

Molemmat vahingoittumattomat roistot vainosivat minua. He olivat kumpikin taitavia juoksemaan, tie oli sileä ja tasainen, ja ensimmäisen viiden minuutin tai hieman enemmän kuluessa huomasin minä, ett'ei matka pidennyt välillämme. Oli epävarma yritys juosta pitemmälti tässä synkässä pimeydessä. Pensasaidat molemmin puolin tietä näyttivät minusta vain tummilta viivoilta, ja jos jotakin estettä olisi ollut jalkojeni edessä, olisin minä varmaan kaatunut siihen. Hetkisen kuluttua tunsin minä maan muuttuvan; se laskeusi ensin eräässä mutkassa ja kohosi sitten melkoisesti. Alamäkeen juostessa pääsivät vainoojani minua melkein hieman lähemmäksi, mutta ylämäessä pääsin minä yhä edelle. Heidän jalkainsa nopea, määräperäinen ääni heikkeni heikkenemistään, ja tästä äänestä huomasin minä päässeeni kyllin edelle uskaltaakseni poiketa tieltä, toivoen heidän juoksevan ohitseni pimeässä. Minä harppasin siis sivulle ja käytin hyväkseni ensimmäistä aukkoa pensasaidassa, jonka minä pikemmin arvasin kuin oikein voin nähdä. Se tuntui olevan suljettu veräjä. Minä hyppäsin sen yli, tunsin olevani avonaisella kentällä, jolla minä jatkoin juoksemistani, kääntäen selkäni maantielle. Kuulin selvään, kuinka he menivät veräjän ohi, yhä juosten — ja kuinka toinen kehotti toista kääntymään. En huolinut heistä nyt sen enempää, kun he eivät voineet enää nähdä tai kuulla minua. Jatkoin vain juoksuani avonaisen kentän yli ja kun minä vihdoinkin olin päässyt sen vastapäiselle puolelle, pysähdyin minä minuutin ajaksi hengittääkseni vapaammin.

Palata maantielle en uskaltanut; kumminkin olin lujasti päättänyt tänä iltana palata Vanhaan Welminghamiin.

Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt johdokseni. Minä tiesin vain, että oli tuullut ja satanut selkääni lähtiessäni Knowlesburystä, ja jos minä edelleen seuraisin tuulta, niin saisin ainakin olla varma, ett'en minä tulisi aivan väärälle taholle.

Seuraten tätä suunnitelmaa jatkoin minä kulkuani poikki kedon kohtaamatta pahempia esteitä kuin pensasaitoja, ojia ja pensaikkoja, jotka väliin hetkiseksi pakottivat minun poikkeamaan määräämästäni suunnasta — kunnes minä olin melkoisen korkealla paikalla, josta maa jyrkästi laskeusi. Menin rinnettä alas, raivasin tien läpi pensasaidan ja tulin siten kapealle tielle. Kun olin poikennut oikealle poistuessani maantieltä, kuljin minä nyt vasemmalle, toivoen siten voivani palata samaan suuntaan, josta olin lähtenytkin. Seurattuani hetkisen tätä mutkittelevaa ja niljakkaa polkua, huomasin minä pienen asuinhuoneen, jonka ikkunasta loisti kynttilä Veräjä oli auki ja minä menin sisään saadakseni tietää, missä minä olin.

Ennenkun minä ehdin ovelle, avattiin se äkkiä, ja mies tuli ulos juosten lyhty kädessään. Hän seisahti ja piti sitä ylhäällä huomatessaan minut. Me säpsähdimme molemmat. Harhailuni oli saattanut minut kaartamaan osan kauppalaa ja johtanut minut sen vastapäiselle puolelle. Seisoin taas Vanhan Welminghamin lukkarin talossa, ja lyhtyä pitelevä mies ei ollut kultaan muu kuin aamullinen tuttavani, seurakunnan lukkari. Hänen esiintymistapansa oli kumminkin hämmästyttävästi muuttunut siitä, kun minä muutamia tunteja sitten näin hänet. Hän katseli minua epäilevin ja sekavin katsein, hänen punaverevät kasvonsa olivat tulistuneet, ja minä tuskin käsitin hänen ensimmäisiä sanojansa.

"Missä ovat avaimet?" kysyi hän. "Oletteko ottanut ne?"

"Mitkä avaimet?" toistin minä. "Tulen juuri tällä hetkellä Knowlesburysta. Mitä tarkoitatte?"

"Sakariston avaimia. Jumala armahtakoon minua — mitä pitää minun tehdä? Avaimet ovat poissa! Ettekö kuule, mitä sanon?" huusi vanhus, kohottaen mielenjärkytyksessään uhkaavasti lyhtynsä kasvojani kohden. "Avaimet ovat poissa!"

"Kuinka? Milloin? Kuka on ottanut ne?"

"En tiedä", sanoi lukkari ja tuijotti sekautuneesti ympärilleen pimeään. "Tulin juuri kotiin. Sanoin Teille, että minulla on pitkällisiä toimituksia tänä päivänä — suljin oven ja ikkunan — se on auki nyt — ikkuna on auki. Katsokaa! Joku on tullut sen kautta sisään ja ottanut avaimet!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja näytti, että se oli seposeljällään. Lyhdyn ovi aukeni hänen kääntäessään sitä, ja kova tuuli sammutti silmänräpäyksessä kynttilän.

"Hankkikaa valoa", sanoin minä, "ja menkäämme yhdessä sakaristoon. Pian, pian!"

Minä pukkasin hänet ovesta huoneeseen. Olikohan ilkityö, joka kenties riistäisi minulta kaiken saavuttamani edun, tällä hetkellä tekeillä? Kärsimättömyyteni päästä kirkkoon oli niin suuri, etten minä viipynyt edes niin kaukaa, kun lukkari taasen sytytti lyhtyä, vaan läksin pihasta ja kuljin pitkin tietä.

Ennenkun minä olin ennättänyt kulkea kymmentä askelta, kohtasin minä siltä taholta, jossa kirkko oli, tulevan miehen. Hän puhutteli minua kunnioittavasti tullessaan lähemmäksi. En voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta ääni oli minulle tuntematon.

"Pyydän anteeksi, sir Percival —" alkoi hän. Keskeytin hänen puheensa.

"Pimeys saattaa Teidät harhaan", sanoin minä. "En ole sir Percival."

Mies vetäytyi heti takaisin.

"Luulin isännäkseni", mutisi hän sekavasti ja epäröivästi.

"Odotitte tapaavanne isäntänne täällä?"

"Minun käskettiin odottaa häntä tässä tiellä."

Näin vastattuaan meni hän takaisin. Minä näin nyt lukkarin tulevan ulos saatuaan tulen sytytetyksi lyhtyynsä. Tartuin vanhusta käsivarteen kiiruhtaakseni hänen askeleitansa. Kuljimme nopeasti tietä ja menimme ohi miehen, joka oli puhutellut minua. Mikäli minä voin nähdä lyhdyn valossa, oli hän palvelija, mutta ilman virkapukua.

"Kuka on tuo?" kuiskasi lukkari. "Kenties tietää hän jotain avaimista?"

"Emme viivyttele kysymällä häneltä", vastasin minä. "Meidän täytyy ennen kaikkea mennä sakariston luo."

Kirkko ei näkynyt päivänvalollakaan, ennenkun oli ehditty tämän tien päähän. Kun me nousimme mäelle jolla se oli, tuli muuan poika alhaalta kauppalasta, tulen valon houkuttelemana, aivan luoksemme — ja tunsi heti lukkarin.

"Kuulepas isä", sanoi poika ja tarttui mielistelevällä innolla lukkaria takkiin, "kirkossa on joku sisällä. Minä kuulin jonkun sulkevan oven perästään — minä kuulin jonkun raapasevan tulta tulitikulla."

Lukkari vapisi ja nojasi raskaasti minua vasten.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoin minä kehottaen. "Emme ole täällä liian myöhään. Me otamme kyllä miehen kiinni, olipa hän kuka tahansa. Pitäkää vain lyhtyä ja seuratkaa minua niin nopeasti kuin voitte."

Nousin kiireesti mäelle. Tumma kirkontorni oli ensimmäinen, minkä minä, vaikkakin epäselvästi, voin erottaa synkkää yötaivasta vasten. Kun kaarsin ympäri sakariston luo, kuulin raskaita askeleita aivan lähelläni. Kulkija oli palvelija, joka oli seurannut meitä kirkolle. "Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", sanoi hän, kun minä käännyin häntä kohden, "minä etsin vain isäntääni." Hänen äänensä kuvasti ilmeistä kauhistusta. En huolinut hänestä enempää ja kuljin edelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kun minä käännyin kulman ohi ja näin sakariston, huomasin minä kattoikkunasta loistavan kirkkaan valon sisältä. Se kohosi huikaisevan kirkkaana synkkää pilvitaivasta vasten.

Kiiruhdin kirkkomaan yli ovelle.

Kun tulin likemmäksi, luulin tuntevani kummallista hajua. Kuulin rätisevää ääntä sisältä — näin valon vahvenevan vahvenemistaan — ruutu meni rikki. — Tuli oli valloillaan sakaristossa!

Melkein kauhun lamauttamana tämän nähdessäni kuulin minä kumean lyönnin sisäpuolelta ovea vasten, kuulin avainta kiivaasti kierrettävän lukossa — ja miehen äänen sisällä huutavan epätoivon voimalla apua.

Palvelija, joka oli tullut perässäni, hoippui kauhuissaan taaksepäin ja vaipui polvilleen. "Oi Jumalani!" sanoi hän, "se on sir Percival!"

Samassa silmänräpäyksessä oli lukkari ehtinyt luoksemme — ja juuri nyt kuultiin viime kertaa avainta vonkuen väännettävän ja käännettävän lukossa.

"Jumala armahtakoon hänen kurjaa sieluansa!" sanoi vanhus. "Hän on kuolemaan tuomittu — hän on vääntänyt oven umpilukkoon."

Minä töytäsin taas esiin kaikki, mikä oli täyttänyt ajatukseni, määrännyt tekoni useita viikkoja sitten, poistui silmänräpäyksessä sielustani. Koko sen sydämmettömän vääryyden muisto, jonka tämä mies oli rikoksellaan aikaansaanut, — kaikki se rakkaus, viattomuus ja onni, jonka hän säälimättä oli uhrannut — se vala, jonka minä olin sydämmessäni vannonut, vaatia hänet tilille — kaikki katosi mielestäni kuin uni. Minä en muistanut tänä hetkenä mitään muuta kuin hänen kauhean asemansa. Minä en tuntenut mitään muuta kuin luonnollista, suorastaan ihmisellistä toivetta pelastaa hänet kamalasta kuolemasta.

"Koettakaa avata kirkkoon vievä ovi!" huusin minä. "Tämä on mennyt umpilukkoon. Elämänne on hukassa, jos viivytte!"

Ei kuulunut mitään uutta hätähuutoa sen jälkeen, kun avainta oli viime kerran kierretty lukossa, ei mitään ääntä, joka todisti hänen vielä elävän. Minä en kuullut mitään muuta ääntä kuin liekkien ritinää ja rätinää ja rikkimeneväin ikkunaruutujen kovaa kilahtelemista.

Katsoin molempia seuraajiani. Palvelija oli noussut ylös ja ottanut lyhdyn, pitäen sitä mitään miettimättä ovea kohden. Kauhu näytti riistäneen häneltä kaiken käsityksen — hän seurasi minua kuin koira, meninpä mihin tahansa. Lukkari istui hautakivellä vapisten ja huokaillen. Minun tarvitsi vain silmätä heihin voidakseni nähdä, ett'ei heistä olisi minulle mitään apua.

Tuskin tietäen, mitä tein, menettelin minä silmänräpäyksen päähänpiston mukaan. Minä tartuin palvelijaa olkapäihin ja pukkasin hänet sakariston seinän luo. "Seisokaa hiljaa", sanoin minä, "ja pidelkää kiinni kivistä. Minä nousen Teidän olkapäiltänne katolle, lyön rikki ikkunan ja hankin hänelle ilmaa."

Mies vapisi kiireestä kantapäähän, mutta pysyttelihe kumminkin kiinni. Minä nousin hänen olkapäilleen keppi suussani, tartuin vuorauslistaan ja heittäydyin yhdessä silmänräpäyksessä katolle. Kiireessä ja tuskassa en minä johtunut ajattelemaan, että minä päästäisin liekit ulos, sen sijaan että aioin päästää ilmaa sisään. Minä iskin ikkunaan ja rikkonaiset, irtauneet lasiruudut kilahtivat kappaleiksi ainoasta lyönnistä. Liekit leimahtivat ulos kuin villipedot pesästään. Jollei tuuli olisi heittänyt takaisin, olisivat liekit sillä paikalla, jossa minä seisoin, saavuttaneet minut ja tehneet pikaisen lopun kaikista minun puuhistani ja suunnitelmistani. Minä konttasin takaisin katon reunalle. Savu ja lieska kiemurtelivat korkealla ylläni. Veripunainen valo näytti minulle palvelijan kasvot, jotka hullun ilmeellä tuijottivat ylöspäin. Lukkari oli noussut hautakiveltä ja väänteli epätoivoissaan käsiänsä, ja kylän harvalukuinen väestö, miehet neuvottomina ja naiset kauhistuneina, kokoutui alas kirkkomaalle — milloin näkyivät he selvästi kamalassa tulenvalossa, milloin katosivat he näkyvistäni mustaan, tukehduttavaan savuun. Ja jalkojeni alla paloi auttamattomasti ja kuoli mies, johon emme päässeet käsiksi!

Tämä ajatus sai minut melkein mielipuoleksi. Käsieni ja käsivarsieni avulla laskeusin minä taasen maahan.

"Ottakaa tänne kirkon avain!" huusin minä lukkarille. "Meidän täytyy koettaa sitä tietä — kenties voimme me pelastaa hänet lyömällä sisäoven sisään."

"Ei, ei!" valitti ukko. "Ei ole mitään toivoa! Molemmat avaimet ovat sisässä! Ah, herra, häntä ei voi mikään pelastaa — hän on tomu ja tuhka tähän aikaan!"

"Kaupungista nähdään kyllä tuli", sanoi eräs mies takanani. "Siellä on paloruisku. Kirkko pelastetaan varmaan."

Minä huusin luokseni tätä miestä — hän näytti olevan ainoa, joka ei ollut menettänyt käsitystään. Viipyisi vähintäinkin neljännestunti, ennenkun kaupungin paloruisku voisi olla täällä. Oli enemmän kuin voisin kestää, seisoa toimettomana koko tämä aika. Huolimatta kaikista järkeni vastaväitteistä, koetin minä vakuutella itseäni, että tuo perikatoon joutunut kurjimus oli sakaristossa vain tunnottomana kaatunut lattialle eikä ollut vielä kuollut. Eiköhän häntä voisi pelastaa, jos me murtaisimme oven? Minä tiesin, kuinka luja, raskas lukko oli — kuinka vahva raudoitettu tammiovi — minä huomasin, kuinka toivotonta oli murtaa molempia puoliskoja tavallisilla apuneuvoilla. Varmaankin löytyisi kumminkin parruja hyljätyissä taloissa lähellä kirkkoa? Voisikohan hankkia sellaisen ja käyttää sitä muurinmurtajana? Tämä ajatus juolahti mieleeni salaman nopeudella. Minä käännyin mieheen: "Onko Teillä kirveenne mukananne?" — Kyllä ne olivat. "Ja saha ja köysi?" — Kyllä, kyllä! Juoksin alas väkijoukkoon. "Viisi shillingiä jokaiselle, joka auttaa minua!" Nämä sanat saivat kaikkiin eloa. Tämä köyhyyden ahmivan nälän toinen laji — rahan nälän — sai heidät silmänräpäyksessä innostumaan ja liikkumaan. "Pari teistä juoksee hakemaan useampia lyhtyjä, pari käsikirveitä ja työaseita! Kaikki muut kanssani etsimään parrua!" He hurrasivat lujin äänin. Naiset ja lapset väistyivät syrjään molemmille sivuille. Me hyökkäsimme kaikki kirkkomaalta lähimpään, asumattomaan rakennukseen. Ei kukaan jäänyt paikalleen paitsi lukkari — vanhus-raukka seisoi hautakivellä ja itki ja valitti kirkon paloa. Palvelija seurasi minua yhäti. Hänen kuolonkalpeat, sekautuneet kasvonsa olivat aivan minun olkapääni vieressä, kun me raivasimme tietä asumattomaan taloon. Siinä oli muutamia muinaisen katon lehtereitä ympärillämme, mutta ne olivat liian keveitä. Eräs parru oli päämme päällä kyllin alhaalla voidaksemme käydä siihen käsin ja kirvein — toinen oli kiinnitetty vastaisiin rappeutuneisiin seiniin, katto ja lattia olivat pois otetut ja yllämme oli suuri reikä, josta synkkä pilvi näkyi. Me koetimme irroittaa parrua molemmista päistä yht'aikaa. Jumalani, kuinka lujassa se oli — mitä vastusta tiilet ja muurisavi teki! Me temmoimme, kiskoimme ja vedimme kaikin voimin. Nyt antoi parru perään, toisesta päästään — se putosi ja suuri kappale muuria sen kanssa. Naiset, jotka olivat kokoutuneet ovelle katsoakseen, kirkasivat — miehet huusivat — pari kellahti kumoon vahingoittumatta kumminkaan. Vieläkin raju ponnistus, ja parru irtaantui toisestakin seinästä. Me nostimme sen ja huusimme: "Väistykää! Reippaasti eteenpäin! Ulos ovesta! — Katsokaa kuinka liekki nousee pilviä kohden entistä korkeammalle ja kirkkaammin näyttääkseen meille tietä. — Pitäkää kiinni nyt, ylös kirkkomaalle — reippaasti eteenpäin parru mukana suoraan ovelle. Yks', kaks, kolme! — takaisin taas. Taas kaikuu hurraa-huuto niin kummallisesti ja ilottomasti. Olemme jo vahingoittaneet ovea; jos ei lukko anna perään, antavat ha'at. Vielä pusku parrulla! Yks', kaks', kolme! — takaisin taas. Se on irtautunut! Tuli purkautuu ulos kaikista raoista sen ympärillä. Vielä pusku — viimeinen kerta! Ovi kaatuu paukkuen sisään. Silmänräpäyksen kamala äänettömyys, henkeä pidättävä odotus valtasi meidät kaikki. Tuijotimme sisään nähdäksemme miehen. Hirveä kuumuus ajoi meidät takaisin. Emme nähneet mitään, emme mitään — ylhäällä, alhaalla, koko huoneessa, ei mitään muuta kuin tulimeren!"

"Missä hän on?" kuiskasi palvelija ja tuijotti mielipuolen tavoin liekkeihin.

"Hän on tomu ja tuhka", sanoi lukkari. "Ja kirjat ovat tomu ja tuhka — ja, oi! kirkko on pian myöskin."

Kaikkiaan kuultiin nämä sanat. Sitten ei häirinnyt mikään muu hiljaisuutta kuin tulen rätinä ja paukahtelu.

Kuulkaa!

Kova, rämisevä ääni kaikui etäältä — hevosten kavioin kopina, jotka lähenivät lähenemistään täyttä neliä — niin, ensin hiljainen, pian yhä voimakkaampi, lopulta satojen huutavain ihmisäänien sorina. Paloruisku oli tuotu.

Väki kiiruhti innokkaasti mäen reunalle. Vanha lukkari koetti mennä muiden kanssa, mutta hänen voimansa olivat lopussa. Minä huomasin hänen pysytteleivän pystyssä pitämällä kiinni eräästä hautarististä. "Pelastakaa kirkko!" huusi hän niin kovasti kuin voi, ikäänkuin miehistö jo olisi voinut kuulla häntä. "Pelastakaa kirkko!"

Ainoa, joka ei liikkunut paikaltaan, oli palvelija. Hän seisoi yhäti tuijottaen tulta sama sekautunut ilme kasvoissaan. Puhuttelin häntä, pudistin hänen käsivarttaan. Häntä ei voinut herättää käsitykseensä, vaan kuiskasi hän vain vielä kerran: "Missä hän on?"

Kymmenessä minuutissa oli sammutustyö käynnissä. Kirkon takana olevasta lähteestä saatiin vettä ja letku suunnattiin sakariston käytävään. Jos minun apuani olisi tarvittu, en minä olisi voinut antaa sitä tänä hetkenä. Tarmoni oli murtunut — voimani tyhjentyneet, tuska ja hämmennys taas vallannut sieluni, kun minä nyt tiesin, että hän on kuollut. Minä seisoin toimettomana ja kädet riipuksissa — silmäten yhäti ja yhtämittaa palavaan huoneeseen.

Näin, kuinka tuli vähitellen tukahdutettiin. Punaiset liekit pienenivät — savu kohosi ylös valkopilvinä ja tuhkakasoja hehkui sen läpi alhaalla lattialla. Tuli hetken pysähdys — sitten lähestyi poliisi ja sammutusmiehistö, niin että sisäänkäytävä sulkeutui — sitten neuvoteltiin hiljaisin äänin. Kaksi miestä erosi muista ja poistui kirkkomaalta. Väki väistyi ääneti sivulle antaakseen heidän mennä.

Kävi kuin väristys läpi väkijoukon, ja elävä muuri vetäytyi hitaasti syrjään. Molemmat miehet tulivat takaisin tuoden oven eräästä autiosta talosta. He menivät sakaristoon sen kanssa ja poliisi sulki taas käytävän. Osa tunkeutui esiin joukosta ollakseen ensimmäisinä näkemässä jotakin, toiset seisoivat läheisyydessä voidakseen kuulla parhaiten. Näiden joukossa oli vaimoja ja lapsia.

Tiedot sakaristosta alkoivat nyt levitä suusta suuhun, kunnes ne saapuivat paikkaan, jossa minä seisoin. Kuulin kysymyksiä ja vastauksia toistettavan ympärilläni kuiskaavin, hätäisin äänin:

"Ovatko he löytäneet hänet?" — "Ovat." — "Mistä?" — "Hän makasi pää ovea vasten ja kasvot lattiaa vasten." — "Mitä ovea vasten?" — "Kirkkoon johtavaa." — "Ovatko hänen kasvonsa palaneet?" — "Ei." — "Ovatpahan." — "Eivät palaneet, ainoastaan kärventyneet." — "Hänhän makasi kasvoillaan, sanon minä." — "Kuka hän oli?" — "Eräs lordi, sanotaan." — "Ei, ei lordi. Hän oli eräs sir — jokin sir merkitsee vain aatelismiestä." — "Eipähän, se merkitsee vapaaherraakin." — "Eipähän." — "Merkitseepä." — "Miksi hän meni sakaristoon?" — "Ei ainakaan missään hyvässä aikomuksessa, siitä voit olla varma." — "Tekikö hän sen tarkoituksella?" — "Olisiko hän tahtoen polttanut itsensä!" — "En tarkoita häntä itseään, tarkoitan sakaristoa. Näyttääkö hän kamalalta?" —. "Kauhealta! Mutta kasvot eivät kuitenkaan juuri pahasti palaneilta." — "Eikö täällä ole ketään, joka tuntee hänet?" — "Täällä on mies, joka sanoo tuntevansa." — "Kuka?" — "Palvelija, mutta hän on aivan tolkultansa; poliisi ei luota häneen." — "Eikö täällä ole ketään muuta, joka voi sanoa, kuka hän on?" — "Hiljaa! —" Selvä ja täyteläinen miehen ääni vaiensi silmänräpäyksessä kaiken sorinan ja puhelun.

"Missä on se gentleman, joka koetti pelastaa hänet?" kysyi tämä ääni.

"Tässä, herra — tässä hän on!" Joukko hartaita kasvoja kääntyi minua kohden ja tusinoittain innokkaita käsivarsia raivasi tien läpi väkijoukon. Oikeuden palvelija tuli luokseni lyhty kädessään.

"Tätä tietä, olkaa hyvä, herra", sanoi hän rauhallisesti.

Minä en voinut vastata hänelle enkä tehdä mitään vastarintaa, kun hän otti minua käsivarresta. Minä koetin sanoa, ett'en minä koskaan ollut nähnyt vainajaa hänen elinaikanansa — ett'ei ollut mahdollista niin oudon kuin minun todistaa, kuka hän oli. Mutta sanat kuolivat huulilleni. Minä olin mykkä ja väsynyt ja tahdoton.

"Tunnetteko häntä, herra?"

Minä seisoin miesten ympäröimänä. Kolme heistä piti lyhtyä aivan maassa. Kaikkien katse oli äänettömän odotuksen vallitessa kiintynyt minuun. Minä tiesin, mikä oli jalkojeni juuressa — minä tiesin, miksi he pitivät lyhtyä niin alhaalla.

"Voitteko Te todistaa, kuka hän oli, herra?"

Silmäni laskeutuivat hitaasti. Ensin en minä nähnyt mitään muuta kuin palasen karkeaa purjekangasta. Sadepisarain rapse sitä vastaan kuului selvästi kamalassa hiljaisuudessa. Minä siirsin katseeni kankaan yläkulmaan, ja siinä — siinä kellervässä lyhdyn valossa näkyivät sir Percivalin elottomat kasvot jäykkinä, hirveinä ja mustina.

Siten näin minä hänen ensi ja viime kerran. Niin tahtoi Jumala, että hänen ja minun piti kohdata toisemme.

X.

Laillista tutkintoa onnettomuudesta kiiruhtivat erinäiset paikalliset syyt, jotka näyttivät vaikuttavan tuomariin ja paikkakunnan arvohenkilöihin. Se pidettiin huomispäivän iltapäivänä. Luonnollisesti kutsuttiin minut todistajaksi.

Ensimmäinen tehtäväni saman päivän aamuna oli käydä postikonttorissa kysymässä Marianin lähettämää kirjettä. Ei mitkään tapahtumat, olkoot kuinka tärkeitä tahansa, voineet ehkästä minua tuntemasta samaa elävää levottomuutta Marianista ja Laurasta ollessani poissa Lontoosta. Tämän aamun kirje, joka oli ainoa todistus minulle, ett'ei mitään pahaa ollut tapahtunut heille minun poissa-ollessani, oli vieläkin päivän ensimmäinen ja suurin harrastukseni.

Lohdutukseni oli Marianin lähettämä kirje postissa. Ei mitään ollut tapahtunut — kaikki oli kotonamme hyvin nyt kuten lähtiessäni. Laura lähetti minulle sydämmellisen tervehdyksen ja pyysi minua ilmoittamaan kotiintulostani hänelle edellisenä päivänä. Hänen sisarensa lisäsi tätä tervehdystä koskevan selityksen; Laura oli näet säästänyt kokoon melkein koko sovereignin [englantilainen kultaraha = 25 markkaa] omasta kassastaan laittaakseen sillä pikku päivällisen, jolla piti vietettämän minun kotiintuloani. Luin nämä pienet, sydämmelliset tiedonannot aurinkoisena aamuna eilisillan hirveäin tapausten järisyttäessä vielä sieluani. Välttämättömyys säästää Lauraa jättämällä liian hätäisesti ilmoittamatta totuus oli suurin varovaisuus, johon hänen nykyinen tilansa pakoitti minut. Kirjoitin heti Marianille ilmoittaakseni hänelle mitä minä jo olen kertonut näillä lehdillä. Kerroin hänelle kaikki vähitellen ja niin varovaisesti kuin voin ja pyysin häntä tarkoin varomaan, ett'ei mikään sanomalehti joutuisi Lauran käsiin poissa-ollessani. Jos minä olisin kääntynyt jonkun toisen naisen puoleen, joka oli vähemmän rohkea ja vähemmän luotettava, olisin kenties epäröinyt, ennenkun minä suoraan ilmaisin koko totuuden. Mutta Marian ansaitsi hyvin, että minä pysyin uskollisena ensimmäiselle vakuutukselleni hänestä ja että minä luotin, täydellisesti yhtä paljon häneen kuin itseenikin.

Kirjeeni venyi luonnollisesti pitkäksi. Se antoi minulle työtä aina siihen asti, kun minun piti lähteä oikeuteen.

Tutkimus tapahtuneesta onnettomuudesta oli, kuten voi odottaakin, sekä sotkuisa että vaikea. Lukuunottamatta tiedusteluja siihen tapaan nähden, jolla vainaja oli kuollut, oli myöskin vaikeita kysymyksiä vastattavana tulen syttymisestä, avainten viemisestä ja vieraan olosta sakaristossa tulen päästessä valloilleen. Vielä ei ollut todistettu edes sitäkään, kuka kuollut oli eläessään ollut. Palvelijan kauhun sotkema vastaus oli poliisin saattanut epäluuloiseksi. Jo yöllä oli lähetetty Knowlesburyyn lähetti hankkimaan todistajia, jotka olivat hyvin tunteneet sir Percival Glyden, ja nämä olivat hyvissä ajoin aamulla hankkineet lähempiä tietoja Blackwater-Parkista. Nämä toimenpiteet saattoivat vihdoinkin tuomarin ja juryn vahvistamaan vainajan sir Percival Glydeksi ja hyväksymään palvelijan selitykset, varsinkin kun varmoja todistajia saapui ja erinäiset tosiseikat tukivat asiaa, kuten esimerkiksi tutkimus vainajan kelloon nähden. Sir Percivalin vaakuna ja nimi olivat kaiverretut siihen.

Seuraava tutkimus koski tulen valloilleen pääsyä.

Palvelija, minä ja poika, joka oli kuullut sakaristossa tulitikkua raapaistavan, olimme ensimmäiset todistajat, jotka kutsuttiin kuulusteltaviksi. Poika todisti selvästi ja tarkasti, mutta palvelija oli vieläkin niin pökerryksissään kokemastaan kauhusta, että hän oli nähtävästi aivan kykenemätön todistamaan mitään selvästi, ja sai poistua.

Ilokseni tuli minun kuulusteluni varsin lyhyeksi. En ollut koskaan tuntenut vainajaa en ollut edes nähnytkään häntä, en tietänyt, että hän oli vanhassa Welminghamissa, enkä lopuksi ollut sakaristossa, kun hän tavattiin kuolleena ja palaneena. Kaikkiaan voin minä ilmoittaa olleeni lukkarin asunnossa kysymässä tietä, kuulleeni hänen sanovan, että avaimet olivat kadonneet, seuranneeni häntä kirkolle antaakseni hänelle sitä apua, jota minä voisin, nähneeni siellä sakariston olevan tulessa, kuulleeni tuntemattoman henkilön sisällä turhaan koettavan avata ovea ja koettaneeni silloin vointini mukaan pelastaa häntä. Toisilta todistajilta, jotka olivat tunteneet vainajan, kysyttiin, voivatko he selittää, miksi hän odottamatta oli ottanut avaimet ja ollut palavassa huoneessa. Tuomari näytti pitävän kylläkin yksinkertaisesta syystä ratkaistuna, ett'en minä, ollen aivan outo henkilö paikkakunnalla ja tuntematta sir Percival Glydeä, voisi antaa mitään tietoja kummastakaan seikasta.

Minusta oli aivan selvää, miten minun piti menetellä kuulustelun päätyttyä. En tuntenut olevani velvollinen esittämään mitään yksityisestä vakuutuksestani, ennen kaikkea siitä syystä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä, kun kaikki todistukseni tiedonantoni totuudesta nyt olivat palaneen kirkonkirjan mukana hävinneet, ja toisekseen siitäkin syystä, koska minä en olisi voinut tehdä esitystäni ymmärrettäväksi muutoin kuin ilmaisemalla koko salahankkeen. Tässä tapauksessa eivät varmaankaan tuomari ja jury olisi esitystäni hyväksyneet sen enempää kuin kerran ennen herra Kyrlekään.

Ei mikään sellainen pakko tarvitse näillä lehdillä sen ajan jälkeen, joka nyt on kulunut, kahlehtia vakuutukseni vapaata lausumista. Ennenkun kukaan muita tapahtumia tahdon minä siis lyhyesti esittää oman ajatukseni avainten viennistä, tulen syttymisestä ja sir Percivalin kuolemasta.

Tieto, että minä vastoin odotusta olin päässyt vapaaksi, sai hänet luultavasti tarttumaan viimeisiin keinoihinsa. Ensin hyökkäys maantiellä ja sitten — tärkein — hänen rikoksensa näkyvän todistuksen — kirkonkirjan lehden — hävitys. Jollen minä voisi näyttää jotakin otetta alkuperäisestä rekisteristä verrattavaksi Knowlesburyssa olevaan todistettuun jäljennökseen, en minä olisi voinut esittää mitään sitovaa todistusta häntä vastaan. Ja hänen tarvitsi vain huomaamatta tulla sakaristoon, repäistä pois tuo peljättävä lehti kirkonkirjasta ja sen jälkeen poistua yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.

Jos käsittää asian näin, on helppo ymmärtää, miksi hän odotti pimeän tuloa, ennenkun yritti, ja miksi hän käytti hyväkseen lukkarin poissa-oloa anastaakseen avaimet. Hän oli pakotettu tekemään tulen etsiäkseen oikean kirjan ja lehden siitä, tavallinen varovaisuus saattoi hänet sulkemaan oven sisäpuolelta, ett'ei häntä häiritsisi joku utelias kulkija tahi minä, jos sattuisin olemaan juuri silloin läheisyydessä.

En voi uskoa, että hän sytyttämällä sakariston tuleen, olisi tahtonut tehdä kirkonkirjan häviämisen onnettomuuden syyksi. Paljas mahdollisuus, että apua voisi pian saapua ja kirkonkirjat pelastettaisiin, olisi silmänräpäyksenkin miettimisen perästä ollut kylliksi ajamaan sellaiset suunnitelmat hänen mielestään. Kun muistan sen joukon helposti syttyviä aineita — olkia, paperia, sälylaatikoita, kuivaa puuta ja madon kalvamia kaappeja — niin oli mielestäni varsin uskottavaa, että tulen irtipääsy aiheutui jostain pakollisesta varomattomuudesta kynttilän tai tulitikkujen pitelemisessä.

Hänen ensi yrityksensä oli luonnollisesti silloin koettaa sammuttaa tuli, ja, kun se ei onnistunut, pelastautua samasta ovesta, josta hän oli tullutkin ja jonka epäluotettavaa lukkoa hän ei tuntenut. Kun minä huusin hänelle, olivat liekit varmaankin jo ehtineet kirkkoon johtavalle ovelle, jonka molemmilla puolin kaapit olivat ja jonka läheisyydessä muutkin helposti syttyvät tavarat sijaitsivat. Luultavasti olivat tuli ja savu jo tyrmistäneet hänet, kun hän koetti pelastautua sisäoven kautta. Hänen on täytynyt voimattomana kaatua paikalle, josta hän sittemmin löydettiin, juuri silloin kun minä läksin katolle lyödäkseni ikkunan rikki. Joskin me sitten olisimme voineet päästä kirkkoon ja murtaa oven sieltä käsin, olisi tämä viivytys tehnyt pelastuksen mahdottomaksi. Hän olisi ollut kuollut, ennenkun me olisimme saaneet oven auki, ja me olisimme vain päästäneet liekit vapaasti kirkkoon: tähän vanhaan kirkkoon, joka siten olisi saanut sakariston kohtalon. Minä en ollenkaan epäile — eikä kukaan voi epäillä — että hän jo oli kuollut, ennenkun me olimme ehtineet autioon rakennukseen ja sieltä kaikin voimin kiskoneet parrun irti.

Tällainen on tämän kamalan tapauksen todenmukaisin selitys. Siten kuin olen kuvannut, tapahtui kaikki. Siten kuin olen esittänyt, löydettiin hänen hengetön ruumiinsa.

Tutkimus lykättiin päiväksi, kun ei mikään tieto, jonka laki kykeni hankkimaan, tyydyttävästi voinut selittää asian salaperäistä laitaa.

Päätettiin kutsua useampia todistajia ja kehottaa vainajan Lontoossa asuvaa asianajajaa saapumaan paikalle. Eräs lääkäri sai myös tehtäväkseen antaa lausunnon palvelijan mielentilasta, joka edelleen oli niin heikko, ett'ei hän voinut lausua vähimmänkään arvoista todistusta. Hän voi vain sekavasti selittää, että hänen oli tulipaloiltana käsketty odottaa lukkarintaloon johtavalla tiellä ja että hän ei tietänyt sen enempää, kuin että vainaja oli hänen isäntänsä.

Minun uskoni on, että hän, ilman että hän tiesi rikollisesta aikomuksesta, ensin oli lähetetty katsomaan, onko lukkari poissa, ja sitten käsketty odottamaan kirkon läheisyydessä voidakseen kiiruhtaa isännälleen avuksi, jos minun onnistuisi pelastua maantiellä tehtävästä hyökkäyksestä. Minun täytyy tässä lisätä, että miehen omaa selvää todistusta ei koskaan saatu. Lääkärin todistus sisälsi, että hänen ymmärryksensä, joka aina oli ollut heikko, oli nyt surullisella tavalla pimennyt, eikä hän, mikäli minä olen kuullut, vielä tänäkään päivänä ole parantunut.

Minä palasin Welminghamin ravintolaan ruumiiltani ja sielultani niin väsyneenä, niin heikontuneena ja alakuloisena kaiken sen johdosta, mitä olin kokenut, että tunsin olevani täysin kykenemätön vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita utelias väkijoukko kahvilahuoneessa tutkimukseen nähden minulle teki. Poistuin sen vuoksi vaatimattomaan vinttihuoneeseeni yhtä vaatimattomaan päivällisen jälkeen saadakseni rauhassa ajatella Mariania ja Lauraa.

Jos olisin ollut varakas mies, olisin minä matkustanut Lontooseen vahvistaakseni ja rauhoittaakseni itseäni näkemällä molempia rakkaita ystäviä. Mutta minä olin velvotettu, jos minua kutsutaan, uudelleen saapumaan todistajaksi nyt lykättyyn tutkintoon ja toisessakin suhteessa sidottu velvollisuuteni kautta kolmen päivän kuluttua vapauttaa tohtori Dawson hänen takauksestaan Knowlesburyn maistraatin edessä. Niukat varamme, olivat jo kuluneet eikä se epävarma tulevaisuus — nyt epävarmempi kuin koskaan — sallinut minun omaksi huvikseni tarpeettomasti vielä vähentää niitä edes vähäpätöisimmälläkään summalla.

Seuraava päivä oli vapaa käytettäväkseni mieleni mukaisesti. Minä alotin sen hakemalla Marianin tavallista kirjeilmoitusta. Hänen lähettämänsä kirje odotti siellä minua, ja se oli, kuten ennenkin, kirjoitettu iloisesti ja rauhoittavasti. Minä luin sen mielihyvällä ja levottomuuteni vaimennettua siksi päiväksi läksin minä sen jälkeen Vanhaan Welminghamiin nähdäkseni päivänvalossa tulipalopaikkaa.

Kuinka olikaan kaikki toisin nyt!

Kaikissa synkän, maallisen olemuksemme olosuhteissa käy jokapäiväisyys ja ilkeys toisensa jäljissä. Hetken iva ei vältä mitään tässä elämän murhenäytelmässä. Kun minä tulin kirkolle, oli tallattu hautausmaa ainoa vakava muistutus tulipalosta ja kuolemasta. Höyläämättömiä lautoja oli pystytetty sakariston käytävän eteen. Karkeita pilakuvia oli jo piirretty niihin, ja kylän lapset kirkuivat ja tappelivat parhaista paikoista kurkistaakseen raoista sisään. Samalla paikalla, jossa minä ensin kuulin hätähuudon palavasta huoneesta ja jossa kauhistunut palvelija oli vaipunut polvillensa, löytyisi nyt parvi huimia kanoja noukkimassa sateen jälkeen kohonneita matoja — ja maassa jalkojeni edessä, jossa ovi kauheine taakkoineen oli ollut, oli nyt erään työmiehen päivällinen sidottuna keltaiseen saviastiaan suljettuun myttyyn, ja hänen uskollinen koiransa murisi minulle tullessani sitä liian lähelle. Vanhalle lukkarille, joka toimettomana katseli, kuinka puhdistustyö hitaasti alkoi, oli vain yksi harrastus, josta hän alinomaa puhui — into puolestaan puhdistautua kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Eräs kylän naisista, jonka kauhusta kuolonkalpeiksi muuttuneet kasvot minä hyvin muistan, kun me päästimme irti parrua, seisoi nyt siinä ajattelemattomuuden perikuvana, nauraen ja rupattaen toisen naisen kanssa. Ei ole mitään vakavuutta tässä matoisessa maailmassa! Salomo kaikessa komeudessaan oli kumminkin Salomo, jonka joutava pikkumaisuus väijyi Jokaisesta hänen kalliin kaapunsa poimusta ja jokaisesta ihanan linnansa nurkasta.

Poistuessani paikalta ei ollut ensi kertaa, kun minä ajattelin, kuinka sir Percivalin kuolema oli täysin kumonnut kaikki minun suunnitelmani saattaa Laura jälleen yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa. Sir Percival oli poissa — ja hänen kanssaan se mahdollisuus, joka oli ollut kaikkien minun harrastusteni ja ajatusteni päämääränä.

Enkö minä voinut katsoa tätä onnetonta ratkaisua miltään paremmalta näkökannalta?

Jos sir Percival olisi elänyt — olisikohan tämä johtanut toiseen tulokseen? Olisinko minä Lauran tähden voinut käyttää havaintoani kuin myytävää aarretta silloinkin, kun minä huomasin, että sir Percivalin rikos sisälsi toisten oikeuksien, varastamisen? Olisinko minä voinut tarjota hänelle vaiteliaisuuttani palkinnoksi jos hän olisi tunnustanut salahankkeen, kun tämän vaiteliaisuuden seurauksena edelleenkin olisi täytynyt olla se, että oikeutettu perillinen olisi erotettu nimestään, maatilastaan ja arvostaan? Mahdotonta! Tätä huomiota, josta minä olin niin paljon toivonut, en minä koskaan olisi voinut mielivaltaisesti salata tai julkaista aina sen mukaan, kuin se olisi ollut hyödyllisin Lauralle. Kunnia ja rehellisyys olisivat minua ehdottomasti pakottaneet hakemaan heti sitä minulle tuntematonta henkilöä, jonka yhteiskunnallinen asema oli ryöstetty — minun olisi samana hetkenä, jolloin voitto oli saavutettu, täytynyt luopua siitä jättämällä ilman mitään välipuheita havaintoni tämän vieraan käsiin ja silloinkin uudelleen alkaa taistelu niitä vaikeuksia vastaan, jotka kohosivat minun ja sen ainoan päämäärän välille, minkä vuoksi minä elin, aivankuin minä nyt sisimmästä sydämmestäni päätin taistella niitä vastaan!

Rauhoittunein mielin palasin minä Welminghamiin: tunsin nyt varmemmaksi itsestäni ja tehtävästäni, kuin koskaan ennen olin ollut.

Matkalla ravintolaan kuljin minä yli torin, jonka varrella rouva Catherick asui. Koettaisinko minä päästä sisään? Ei. Uutinen sir Percivalin kuolemasta, viimeinen mitä hän odotti kuulla, oli varmaan jo saapunut hänen tietoonsa. Koko tutkimuksen meno oli painettu kaupungin tänä aamuna ilmestyneeseen sanomalehteen: ei ollut minulla mitään hänelle kerrottavaa, jota hän ei jo ennen tuntisi. Harrastukseni puhua hänen kanssaan tai oikeammin sanoen saada hänet puhumaan oli vähentynyt. Minä muistan sen peitetyn vihan ilmeen, joka oli hänen kasvoillaan hänen sanoessaan: "minulle ei ole mikään muu tieto sir Percivalista odottamaton kuin hänen kuolemastaan". Minä muistan sen väijyvän mielenkiinnon, joka väikkyi hänen silmäyksistään, kun hän pois lähtiessäni katsoi minuun. Sydämmeni syvyydessä piilevä tunne, jonka minä tiesin olevan toden, herätti minussa kammoa tavata uudelleen häntä — ja minä käännyin pois ja menin suoraan ravintolaan.

Muutamia tunteja myöhemmin, kun minä istuin ravintolahuoneessa, jätti tarjoilija minulle kirjeen. Osoitekirjoitus oli minulle, ja kysyessäni sain minä tietää, että kirjeen oli tuonut eräs nainen vähää ennen pimeän tuloa. Hän ei ollut sanonut mitään ja mennyt pois, ennenkun kukaan oli ehtinyt puhutella häntä tai edes katsahtaa, kuka hän oli.

Avasin kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää eikä allekirjoitusta ja käsiala oli ilmeisesti väännetty. Ennenkun minä olin lukenut ensimmäisen lauseen, tiesin minä kumminkin, kuka kirjeenkirjoittajatar oli: — rouva Catherick.

Kirje kuului seuraavasti — kirjoitan sen sana sanaltaan.

Rouva Catherickin jatkama kertomus.

Herra, ette ole tullut takaisin, kuten lupasitte tehdä. Se on minusta yhdentekevä; tiedän mitä on tapahtunut, ja kirjoitan sanoakseni Teille sen. Näittekö jotakin erikoista ilmettä kasvoissani lähtiessänne luotani? Minä halusin tietää itsekseni, eikö hänen perikatonsa päivä ollut tullut ja ettekö Te ollut valittu ase saavuttamaan tätä päämäärää. Te olitte se — ja Te olette saavuttanut sen.

Kuten kuulen, olitte Te kyllin heikko tahtoaksenne pelastaa hänen elämänsä. Jos se olisi onnistunut Teille, olisin minä pitänyt Teitä vihollisenani. Nyt, kun se ei onnistunut Teille, pidän minä Teitä ystävänäni. Teidän tiedustelunne ajoivat hänet yöllä sakaristoon. Teidän tiedustelunne ovat, ilman että Te olette tietänyt tai tahtonut sitä, palvelleet 23-vuotista vihaa ja kostonhimoa. Teidän tulee ottaa kiitokseni, herra, tahtoen tai tahtomattanne.

Olen velvollinen sille miehelle, joka on suorittanut tämän teon, lausumaan jonkun tunnustuksen. Kuinka voin minä maksaa velkani? Jos minä olisin vielä nuori, voisin minä sanoa: "Tulkaa tänne! pankaa kätenne vyötäiselleni ja suudelkaa minua, jos Teitä huvittaa!" Minä olisin voinut kyllin miellyttää Teitä menemään niin pitkälle, ja Te olisitte tehnyt sen, — Teidän olisi täytynyt tehdä se 20 vuotta sitten! Mutta olen vanha nyt. No hyvä! Minä voin tyydyttää Teidän uteliaisuutenne ja sillä tavoin maksaa velkani. Teillä oli suuri halu saada selko muutamista minua koskevista yksityisistä seikoista, hakiessanne minua — yksityisistä asioista, joita Te kaikella terävänäköisyydellänne ette voinut tutkia ilman minun apuani — salaisuuksista, joihin Te tähän saakka ette voinut tunkeutua. Te saatte selvän niistä; uteliaisuutenne tulee tyydytetyksi. Vaivaan itseäni kirjoittamalla tämän miellyttääkseni Teitä, kunnioitettava, nuori ystäväni!

Olitte, luullakseni, pieni poika vuonna 1827? Siihen aikaan olin minä kaunis nuori nainen ja asuin Vanhassa Welminghamissa. Olin naimisissa naurettavan narrin kanssa. Minulla oli myöskin kunnia tutustua, välipä sillä kuinka, erääseen herraan, pikku juttu kehen. En aio sanoa hänen nimeänsä. Miksi minä tekisin sen. Se ei ollut hänen nimensä. Hänellä ei ollut koskaan nimeä: Te tiedätte sen tällä hetkellä yhtä hyvin kuin minäkin.

Enemmän asiaan kuuluu ilmoittaa Teille, kuinka hän houkutteli minut avukseen. Minulla oli luonnostaan ylhäisen naisen maku ja toiveet: hän tyydytti ne. Eli toisin sanoen — hän ihaili minua ja antoi lahjoja. Ei kukaan nainen voi vastustaa ihailua ja lahjoja — varsinkin lahjoja, jos ne ovat juuri niitä, joita hän toivoo. Hän oli kyllin terävänäköinen tietääkseen sen — sellaisia ovat useimmat miehet. Luonnollisesti tahtoi hän jotakin vaihtokaupassa — sitähän tahtovat kaikki miehet. Mitä luulette hänen tahtoneen. Vallan vähäpätöistä. Ei mitään muuta kuin sakariston avainta ja siellä olevaa kaapinavainta, kun minun mieheni jonkun kerran kääntäisi selkänsä. Oli luonnollista, että hän valhetteli minulle kysyessäni, miksi hän niin salaperäisellä tavalla halusi saada avaimet. Hän olisi kernaasti voinut säästää itseltään sen vaivan — en uskonut sanaakaan siitä, mitä hän lausui. Mutta pidin lahjoistani ja toivoin saavani useampia. Hankin siis hänelle avaimet mieheni tietämättä ja vakoilin häntä hänen itsensä tietämättä. Yksi, kaksi — aina neljä kertaa vakoilin minä häntä — viime kerran sain minä selville hänen puuhansa.

Minä en ole koskaan ollut ylenmäärin tarkkatuntoinen toisten asioihin nähden — mitäpä välitin minä siitä, että hän lisäsi yhden vihkimätodistuksen rekisteriin?

Minä huomasin kyllä, että se oli väärin tehty, mutta pahalta se ei minusta tuntunut — olihan mielestäni hyvä syy olla meteliä pitämättä. Ja minä olin saanut kultakellon perineen — mikä oli toinen, vieläkin parempi syy. Sitä paitsi oli hän luvannut minulle vieläkin kellon Lontoosta — kolmas ja paras syy kaikista. Jos minä olisin tietänyt, millaiseksi laki katsoi rikoksen ja miten se rankaisisi sen, olisin minä kyllä varonut itseäni ja jättänyt hänet pulaan. Mutta minä en tietänyt — ja ikävöin kultakelloa. Ainoa ehto, jonka minä tein, oli, että hänen täytyi luottaa minuun ja ilmaista minulle kaikki. Olin silloin yhtä utelias hänen asioihinsa nähden kuin Te nyt minun asioihini nähden. Hän suostui vaatimuksiini — miksi, saatte pian kuulla.

Kas tässä muutamin sanoin, mitä minä sain kuulla häneltä. Hän ei sanonut minulle mielellään kaikkea, minkä minä nyt kerron Teille. Osan houkuttelin minä puhuttelemalla, osan kyselemällä. Olin ottanut tehtäväkseni saada selvä oikeasta asianlaidasta — luulen sen onnistuneen.

Hän ei tietänyt enempää kuin kukaan muukaan, kuinka oikeastaan oli hänen vanhempainsa yhdistymisen laita, ennenkun äidin kuoltua. Silloin sanoi hänen isänsä hänelle sen ja lupasi tehdä voitavansa poikansa puolesta. Hän kuoli tekemättä mitään — edes testamenttiakaan. Poika päätti silloin — ja kuka voi syyttää häntä siitä? — älykkäästi pitää huolta itsestään. Hän tuli Englantiin ja otti tilan haltuunsa. Ei kukaan ollut epäilemässä mitään eikä kukaan ollut esteenä. Hänen vanhempansa olivat aina eläneet kuin aviopuolisot; ei kukaan niistä harvoista, jotka tunsivat heidät, ollut koskaan uskonut muuta heistä. Omaisuuden oikea perillinen — jos totuus olisi tullut tunnetuksi — oli eräs kaukainen sukulainen, joka ei koskaan ollut ajatellut mitään sinnepäinkään ja joka oli merillä, kun sir Felix kuoli. Niin pitkälle meni kaikki hyvin, ja hän otti tilan haltuunsa. Mutta hän ei voinut ottaa lainaa kiinnitystä vastaan tilaan. Siihen puuttui häneltä kahta asiaa: hänen omaa kastetodistustaan ja vanhempainsa vihkimätodistusta. Kastetodistus oli helppo saada — hän oli syntynyt ulkomaalla ja varmistuskirja löytyi laillisessa muodossaan. Toinen kysymys oli arveluttavampi — se saattoi hänet Vanhaan Welminghamiin.

Jos se ei olisi ollut vaikeaa, olisi hän luultavasti matkustanut sen sijaan Knowlesburyyn.

Hänen äitinsä oli asunut siellä siihen aikaan, kun hän tuli tuttavaksi hänen isänsä kanssa — hän eli silloin siellä isän nimellään. Tosi asia oli kumminkin, että todellakin oli naimisissa — hän oli avioliitossa ollut muutamia vuosia Irlannissa, jossa hänen miehensä oli kohdellut häntä pahoin ja sittemmin mennyt matkoihinsa toisen naisen kanssa. Minä tiedän sen aivan varmaan; sir Felix mainitsi sen pojallensa syyksi, miksi hän ei mennyt avioliittoon hänen kanssaan. Te ihmettelette kenties, miksi poika, joka tiesi, että hänen vanhempansa olivat nähneet ensin toisensa Knowlesburyssa, ei silloin koettanut mieluummin väärentää avioliittorekisteriä siinä kirkossa, jossa pikemmin voisi luulla heidät vihityiksi. Syy siihen oli, että Knowlesburyn pastori, joka oli seurakunnan kirkkoherrana jo vuonna 1803, jolloin, hänen kastetodistuksensa mukaan, vanhemmat olisi pitänyt vihkiä, vielä eli ja oli paikassaan, kun hän uutena vuotena 1827 otti maatilan haltuunsa. Tämä ikävä seikka pakotti häntä kääntämään ajatuksensa tälle taholle. Täällä ei ollut mitään sellaista vaaraa: entinen kirkkoherra oli jo kuollut muutamia vuosia.

Vanha Welmingham sopi hänelle muutoin yhtä hyvin kuin Knowlesburykin. Hänen isänsä oli vienyt mukanaan hänen äitinsä tästä jälkimäisestä kaupungista erääseen joen varrella olevaan maanpaikkaan, joka ei ollut kaukana meidän kyläämme. Ne, jotka olivat tunteneet hänen erakkomaisen yksinäisyytensä hänen vielä naimattomana ollessaan, eivät ihmetelleet, että hän säilytti samat ominaisuudet naimisiin mentyäänkin. Jollei hän olisi ollut epämuodostuksen takia kauhea katsella, niin olisi tämä eristynyt elämä nuoren puolison kanssa voinut herättää epäluuloja. Kuten nyt oli, ei voinut ketään kummastuttaa, että hän kätki inhokannäköisen vartalonsa maailmalta niin hyvin kuin voi. Hän asui meidän paikkakunnallamme, kunnes hän joutui omistamaan Blackwater-Parkin. Kun 23 tai 24 vuotta oli kulunut ja pappikin välillä kuollut, niin kukapa voi sanoa, ett'ei hänen avioliittonsa ollut tapahtunut yhtä hiljaa ja yksinäisesti, kuin hänen elämänsä oli kulunut, ja ett'ei vihkiminen ollut tapahtunut Vanhan Welminghamin kirkossa?

Siitä aiheutui, kuten minä jo olen sanonut, että poika katsoi tämän paikan sopivimmaksi työskennellä suurimmassa salaisuudessa harrastustensa hyväksi. Kenties kummastuttaa Teitä kuulla, että se kirkonkirjan väärennys, johon hän ryhtyi, tapahtui aivan sattuman johdosta — eikä koskaan alusta asti ollut hänen aikomuksensa.

Hänen ensi aikomuksensa oli ollut repiä kirjasta se lehti, joka koski oikeaa vuotta ja kuukautta, salaa hävittää se, matkustaa sitten Lontooseen ja pyytää asianajajia antamaan hänelle tarpeellisen varmennustodistuksen isän avioliitosta, mutta löysästi viitaten kirkonkirjan lehteen, johon sen olisi pitänyt olla merkitty — joka lehti nyt oli poissa. Ei kukaan voisi sen jälkeen päättää, ett'eivät vanhemmat olisi laillisesti vihityt. Ja haluttiinpa asiain näin ollen lainata hänelle rahoja tai ei — hän uskoi lainattavan — oli hänellä kaikissa tapauksissa vastaus valmiina, jos joskus nousisi kysymys hänen oikeudestaan maatilaan ja vapaaherran nimeen.

Mutta kun hän yksinäisyydessä alkoi lukea rekisteriä, huomasi hän alimpana eräällä sivulla, koskeva vuotta 1803, kirjoittamattoman alan, joka nähtävästi oli syntynyt siitä, ett'ei tilaa olisi riittänyt seuraavalle pitkälle todistukselle, joka sen sijaan oli siirretty seuraavan lehden alkuun. Tämän huomaaminen muutti kaikki hänen suunnitelmansa. Se oli onnenpotkaus, jota hän ei ollut voinut toivoa tai ajatellakaan, ja hän käytti sitä hyväkseen tavalla, jonka itse tiedätte.

Kun hän kertoi minulle elämäkertansa, olin minä kyllin hullu tuntemaan jotain mielenkiintoa ja sääliä häntä kohtaan — seikka, jonka hän juuri otti laskuun, kuten kohta saatte kuulla. Minä katsoin hänen kärsineen julmaa vääryyttä. Ei ollut hänen syynsä, ett'eivät hänen vanhempansa olleet naimisissa — tuskin oli heidän oma syynsäkään. Ajattelevampi nainen kuin minä — nainen, joka ei niin kokonaan olisi mielistynyt kultakelloon perineen, olisi vielä löytänyt yhden ja toisen syyn puolustaakseen häntä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, riittää vain, että minä vaikenin kuin muuri ja autoin häntä salaa puuhissaan.

Viipyi jonkun aikaa, ennenkun hän voi antaa musteelle oikean värin — hän sekotti sitä monta kertaa pulloissa ja mustetolpossa, jotka olivat minun. — Ja sitten vielä kului hieman aikaa, ennenkun hän oppi jäljittelemään käsialaa. Mutta hänen onnistui lopuksi tehdä se, ja niin tuli hänen äitinsä kunnialliseksi aviovaimoksi maattuaan jo kauan haudassaan! Tähän asti en minä kiellä hänen menetelleen kylläkin kunniallisesti minua kohtaan Hän antoi minulle kellon perineen eikä säästänyt mitään kuluja saadakseen ne oikein kauniit ja aistikkaat. Minulla on vielä ne jäljellä — kello käy erinomaisesti.

Te mainitsitte tässä eräänä päivänä, että rouva Clements oli sanonut Teille, mitä hän itse tiesi. Tässä tapauksessa en minä tarvitse juurta jaksain tehdä selkoa siitä tyhmästä arvostelusta, josta minä sain kärsiä — ja syyttömästi kärsiä, sen voin minä kalliisti vakuuttaa. Teidän tulee tietää yhtä hyvin kuin minunkin, mitä houreita mieheni sai päähänsä huomatessaan minun ja vieraan, hienon herran salaisuudessa kohtaavan toisensa ja keskustelevan. Mutta Te ette varmaankaan tiedä, miten asia päättyi tämän vieraan herran ja minun välilläni. Te saatte itse lukea ja nähdä, kuinka hän käyttäytyi minua kohtaan.

Ensi sanat, jotka minä lausuin hänelle huomatessani, minkä käänteen koko juttu oli saanut, olivat: "Antakaa minulle hyvitys — vapauttakaa maineeni syytöksestä, josta Te tiedätte, ett'en minä sitä ansaitse. Minä en pyydä Teitä ilmaisemaan kaikkea miehelleni — sanokaa hänelle vain kunnianne kautta, että hän on väärässä ja ett'en minä ole syyllinen sillä tavoin, kuin hän luulee. Osoittakaa minulle ainakin tämä oikeus kaiken sen takia, mitä olen tehnyt hyväksenne." Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi olevan hänelle edullista, jos mieheni ja kaikki naapurit uskoivat tätä väärää huhua — niin kauan kun he olivat siinä käsityksessä, eivät he luonnollisesti koskaan aavistaisi asian tosi laitaa. Minulla oli jyrkkä mielenlaatu ja minä sanoin hänelle silloin, että he minulta saisivat kuulla suoran totuuden. Hänen vastauksensa oli lyhyt ja sattuva. Jos minä lausuisin sanankaan, olisin minä mennyt nainen yhtä varmaan kuin hän olisi mennyt mies.

Niin, siihen oli tultu. Hän oli pettänyt minut sen vaaran suhteen, johon minä antauduin auttamalla häntä. Hän oli hyötynyt taitamattomuudestani, kiusannut minua lahjoillansa, herättänyt osanottoani kertomuksillaan onnettomuudestansa — kaikki tarkoituksensa tehdä minut rikostoverikseen. Hän lausui tämän minulle suurimmalla kylmyydellä maailmassa ja lopetti ilmoittamalla minulle ensi kerran sen hirveän rangaistuksen, minkä laki määrää hänen rikoksestaan ja jokaiselle, joka on ollut avullisena sen suorittamisessa: Siihen aikaan ei oikeus ollut niin hellämielinen, kuin se nyt kuuluu olevan. Murhaajat eivät olleet ainoita, jotka hirtettiin, eikä lain tuomitsemia, rikollisia naisia kohdeltu kuten rouvasihmisiä, jotka olivat syyttömästi joutuneet ikävyyksiin. Tunnustan, että hän pelotti minua — tuo halpamielinen petturi, pelkuri, konna! Ymmärrättekö nyt, kuinka minä vihasin häntä? Ymmärrättekö nyt, miksi minä näen kaiken tämän vaivan — miksi teen sen kiitollisuudesta — tyydyttääkseni sen ansiokkaan nuoren miehen uteliaisuutta, joka on saattanut hänet perikatoon?

No hyvä, menkäämme etemmäksi. Hän ei ollut kyllin suuri narri ajaakseen minut äärimmäiseen epätoivoon. Minä en ollut senlainen nainen, jota vastaan voitiin uskaltaa liian paljon — hän tiesi sen ja rauhoitti minua älykkäästi muutamilla ehdotuksilla tulevaisuuteen nähden.

Hän oli niin hyvä ja sanoi minun ansainneeni jonkun palkkion siitä palveluksesta, jonka minä tein hänelle, ja jonkun korvauksen siitä, mitä olin kärsinyt. Hän selitti haluavansa — se jalomielinen roisto! — antaa minulle vuotuisen ylläpidon neljänneksittään, mutta kahdella ehdolla. Ensimmäinen oli, että minun pitäisi vaieta — yhtä hyvin itseni kuin hänenkin vuoksensa. Toinen ehto oli, ett'en minä saisi poistua askeltakaan Welminghamista ilmoittamatta ensin hänelle ja saamatta häneltä lupaa. Naapuristossa eivät mitkään hyverikkaat naisystävät teepöydässä houkuttelisi minulta vaarallisia salaisuuksia — täällä saisi hän aina tietää, mistä hän löytäisi minut. Ne olivat kovia ehtoja — mutta minä hyväksyin ne.

Mitäpä voin minä muuta tehdä? Minä seisoin siinä minä avuttomana, huomaten pian saavani enemmän menoja ja vaivaa olennosta, josta minun täytyi huolehtia. Mitäpä muuta minä voin tehdä? Ottaako vastaan armolahjoja mieheltäni — tuolta puolihullulta karkulaiselta — joka ensin oli saanut aikaan koko häväistysjutun? Ennemmin tahdoin kuolla. Apuraha oli sitä paitsi varsin huomattava. Minulla oli paremmat tulot, paremmat huoneet, kauniimmat matot lattioillani kuin puolella niistä naisista, jotka nostivat silmänsä kattoon nähdessään minut. Meidän paikkakunnallamme kävi hyve pumpulivaatteissa. Minä käytin silkkiä, minä!

Siis hyväksyin minä hänen ehtonsa, käytin niitä hyväkseni vointini mukaan, taistelin kunniallisten naapurieni kanssa heidän omalla maallansa ja voitin aikojen kuluttua — kuten Teidän itsenne olisi pitänyt huomata kuinka minä vaikenin hänen salaisuudestaan — joka oli minunkin — kaikkina niinä vuosina, jotka ovat kuluneet sen jälkeen ja kuinka minun tyttäreni, Anna, todellakin houkutteli itselleen luottamukseni ja sai tietää salaisuuteni — on kaksi kysymystä, joihin minä varmasti uskon Teidän toivovan saada vastauksen.

No hyvä, kiitollisuuteni on niin suuri, ett'en minä voi kieltää Teiltä mitään — käännän siis kirjeeni lehden ja sanon, kuinka sen asianlaita oli. Erään asian pyydän minä kumminkin suomaan anteeksi — minun täytyy aluksi lausua kummastukseni, herra Hartright, siitä mielenkiinnosta, jota Te näytätte tunteneen tytär-vainajaani kohtaan. Se on minusta aivan selittämätöntä. Jos tämä mielenkiinto tekee Teidät uteliaaksi saamaan joitakin tietoja hänen aikaisemmasta elämästään, niin täytyy minun kehottaa Teitä kysymään rouva Clementsiltä, joka tietää siitä asiasta enemmän kuin minä. Olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä koskaan katsonut tunteneeni mitään suurempaa hellyyttä tytärtäni kohtaan. Hän oli minulle vaivaksi alusta loppuun jäsen lisäksi sanomattoman tylsä ymmärrykseltään. Te pidätte suoruutta arvossa — toivon tämän tyydyttävän Teitä.

Ei olisi hyötyä väsyttää Teitä pitkillä kertomuksilla näistä kuluneista vuosista. Riittää vain: minä pidin sopimuksen puoleltani ja nautin sitä vastaan hyvät tuloni neljänneksittäin maksettuina.

Kerran ja toisen tein minä lyhyitä matkoja Welminghamista pyydettyäni etukäteen luvan herraltani, joka harvoin kielsi suostumustaan. Kuten jo sanoin Teille, ei hän ollut kyllin hullu suututtaakseen minua liian paljon. Hänen oma ymmärryksensä ilmaisi hänelle kylläkin, että minä vaikenisin, jollen hänen takiansa, niin itseni takia. Eräs pitemmistä matkoistani oli Limmeridgeen hoitaakseni sairasta sisar-puoltani, joka asui siellä. Hänellä arveltiin olevan omaisuutta ja minä ajattelin olevan syytä valvoa etuani siltä taholta, jos vuotuinen apurahani jostakin syystä lakkaisi. Kaiken selvitettyä huomasin minä nähneeni turhaa vaivaa enkä saanut mitään, koska ei mitään jäänyt häneltä perittäväksi.

Olin ottanut Annan mukaani, koska minulla aika ajoittain oli oikkuni ja päähänpistoni lapsen suhteen ja koska tunsin jonkunlaista mustasukkaisuutta rouva Clementsiä kohtaan hänen hoitamisensa takia. En koskaan tullut oikein toimeen rouva Clementsin kanssa. Hän oli yksinkertainen nainen, jolla ei ollut selvää arvostelu- ja päättämiskykyä — hän oli tuollainen siivo raukka — ja minua huvitti joskus kiusata häntä hieman ottamalla häneltä Anna pois. Kun minä en tietänyt oikein, mihin panisin tytön siksi aikaa, kun minä hoidin sairasta Limmeridgessä, toimitin minä hänet sikäläiseen kouluun. Herrastalon rouva — kauhean vähäpätöinen nainen, joka oli puijannut yhden Englannin kauheimpia miehiä avioliittoon kanssansa — tuli kerrassaan naurettavaksi Annaa kohtaan osoittamansa hellyyden takia. Siitä seurasi, ett'ei hän oppinut mitään koulussa ja hemmoteltiin ja pilattiin herraskartanossa. Muiden päähänpistojen mukana oppi hän senkin hullutuksen olla aina valkopukuinen. Minä, joka kammoin valkoista ja pidin koreista väreistä, päätin ajaa hänen päästään tämän hassutuksen heti kotiin tultuamme.

Mutta, ihmeellistä kyllä, teki tyttäreni itsepäistä vastarintaa. Kun hän kerran oli saanut jonkun ajatuksen, oli hän kuten kaikki puolihupsut suurimmassa määrässä uppiniskainen. Meillä oli alinomaa riitaa, ja rouva Clements, joka luuloni mukaan ei pitänyt siitä, tarjoutui ottamaan Annan mukaansa Lontooseen, jonne hän muutti. Olisin suostunut, ellei rouva Clements olisi puolustanut häntä valkoiseen pukuun nähden. Kun minä olin lujasti päättänyt, ett'ei hän saisi olla valkopukuisena kummittelemassa, ja kun minä sitä paitsi tunsin melkoista vastenmielisyyttä rouva Clementsiä kohtaan sen tähden, että hän oli pitänyt tyttäreni puolta minua vastaan, niin sanoin minä ei ja tarkoitin ei, ja siihen se jäi. Siitä seurasi, että Anna jäi kotiin, minkä johdosta kehittyi ensimmäinen vakava riita vaaralliseen salaisuuteen nähden.

Tämä tapaus sattui kauan sen ajan jälkeen, jota minä nyt olen kuvannut. Olin jo useampia vuosia asunut uudessa kaupungissa, kumonnut tarkoitukseni mukaan yhä enemmän panettelua ja saanut jonkun ajan kuluttua lujan jalansijan kaupungin arvossapidettyjen asukkaiden joukossa. Minulla oli tässä suhteessa suuri apu siitä, että tyttäreni oli kotona. Hänen jumalisuutensa ja saamansa päähänpisto olla aina valkopukuisena herätti jossakin määrin osanottoa. Huomattuani tämän lakkasin minä vastustamasta hänen mielituumaansa, koska varmaankin aikojen kuluessa jokin osa tätä mielenkiintoa koituisi minunkin hyväkseni. Niin kävikin. Siitä ajasta sain minä valita jonkun parhaimmista paikoista kirkossa ja sen paikan saatua kumarsi kirkkoherra minulle ensi kerran.

No hyvä; kun asia oli niinkin selvällä tolalla, sain minä eräänä aamuna kirjeen ylhäiseltä — nykyisin kuolleelta — herralta. Tämä kirje oli vastaus minun kirjeeseeni, jonka minä sopimuksen mukaan olin kirjoittanut hänelle ilmoittaakseni toivomukseni poistuakseni lyhyeksi ajaksi kaupungista huvitellakseni ja nauttiakseni raikasta ilmaa.

Luultavasti oli hän rajulla tuulellaan saadessaan kirjeeni, sillä hänen vastauksensa oli kieltävä ja niin kauhean hävytön, että minä menetin kaiken itsehillintäni ja tyttäreni läsnäollessa häväisevästi kutsuin häntä halpamaiseksi petturiksi, jonka minä voisin tehdä onnettomaksi koko elämäksi, jos minä avaisin suuni ja paljastaisin hänen salaisuutensa.

En lausunut mitään sen enempää. Nämä sanat eivät olleet livahtaneet vielä huuliltani, ennenkun minä täysin palasin käsitykseeni nähdessäni Annan, joka innokkaasti ja uteliaasti tuijotti minuun. Käskin hänen heti menemään pois huoneesta, kunnes olisin rauhoittunut.

Tunteeni olivat kaikkea muuta kuin mieluiset, sen voin sanoa Teille, kun aloin käsittää oman hulluuteni. Anna oli kuluneena vuotena ollut vielä kummallisempi ja mielettömämpi, ja kun minä ajattelin mahdollisuutta, että hän kenties toistaisi sanani kaupungilla ja toistaisi hänen nimensä niiden yhteydessä, jos uteliaat ihmiset saisivat hänet käsiinsä, tunsin itseni kerrassaan kauhun lamauttamaksi seurauksien pelosta. Pahimmin pelkäsin itseäni — suurin pelkoni, mihin hän voisi ryhtyä, ei koskaan mennyt sitä pitemmälle. Olin aivan valmistautumaton, mitä todellakin voisi tapahtua jo huomispäivänä.

Sinä päivänä, ollessani aivan valmistautumaton, saapui hän luokseni.

Hänen ensimmäiset sanansa ja ääni, millä ne lausuttiin — niin äreä kuin se olikin — vakuuttivat minulle heti, että hän oli jo katunut sopimatonta vastaustaan minun pyyntööni ja nyt oli tullut sovittamaan kaikki, ennenkun olisi myöhäistä. Hän oli nähtävästi varsin vihaisella päällä. Tyttäreni, jota minä en ollut uskaltanut päästää näkyvistäni eilispäivästä lähtien, oli huoneessa hänen tullessaan. He eivät olleet koskaan voineet sietää toisiaan ja hän antoi Annan kokea sitä huonoa tuulta, jota hän ei uskaltanut purkaa minua vastaan, käskemällä hänen menemään ulos.

"Mene pois", sanoi hän hänelle ja katsoi yli olkansa. Anna katsoi halveksivasti häneen ja seisoi paikallaan, ikäänkuin uhmaillen. "Etkö kuule?" karjui hän, "poistu heti huoneesta." — "Puhukaa kohteliaasti minulle", sanoi Anna punastuen harmista. "Ajakaa ulos se höperö!" sanoi vieras minulle. Annalla oli aina ollut naurettavia ja vääriä käsityksiä omasta arvostaan ja sana "höperö" sai hänet aivan raivoonsa. Ennenkun minä ennätin lausua sanaakaan torjuakseni myrskyä, meni hän aivan hänen luokseen kauhean kiihtyneenä. "Pyytäkää minulta heti anteeksi, muutoin voitte saada kalliisti maksaa. Minä kerron salaisuuden. Minä voin tehdä Teidät koko elämäksenne onnettomaksi, jos minä vain avaan suuni." Minun omat sanani! — toistettuina aivankuin olin ne lausunut eilispäivänä — toistettuina hänen läsnäollessaan, aivankuin ne olisivat olleet seurauksena hänen omista ajatuksistaan. Hän istui mykkänä ja yhtä lumivalkeana kasvoiltaan kuin se paperi, jolle minä kirjoitan, kun minä työnsin Annan pois huoneesta. Kun hän taas oli tointunut voidakseen puhua. —

Mutta, ei! Olen liian kunnioitettava nainen tahtoakseni toistaa, mitä hän sanoi voidessaan uudelleen puhua. Kuinka voisin minä, joka olen kouluneuvoston jäsen — keskiviikkoesitelmäin "Vanhurskauttamisesta uskon kautta" tilaaja — alentaa kynäni toistamaan niin halpamaisia sanoja? Te voitte itse ajatella, miltä kuuluisi, jos Englannin suurin roisto alkaisi pauhata hurjia valoja ja kirouksia — ja jatkakaamme sitten kertomustamme, nähdäksemme kuinka kaikki päättyi.

Loppu oli sellainen, kuten Te luultavasti itsekin olette arvannut, että hän — oman turvallisuutensa vuoksi — vaati, että Anna oli suljettava mielisairaalaan.

Minä tarjouduin laittamaan asiaa selvälle tolalle. Minä lausuin hänelle, että Anna vain oli kuten papukaija toistanut samat sanat, kuin hän oli kuullut minun lausuvan, ja ett'ei hän tietänyt mitään, koska minä en ollut mitään sanonut. Vakuutin hänelle, että Anna höperömäisestä suuttumuksesta häneen oli tietävinään, mitä hän ei todellisuudessa ollenkaan tietänyt, että hän vain oli tahtonut uhata ja suututtaa häntä, koska hän oli puhutellut häntä niin loukkaavalla tavalla, ja että minun onnettomat sanani olivat antaneet hänelle tilaisuuden saada aikaan sen ikävyyden, jota hän toivoi. Minä muistutin hänelle Annan muista kummallisista päähänpistoista ja kysyin häneltä, eikö hänen oma kokemuksensa vakuuttanut hänelle, että heikkomielisille ihmisille usein pälkähtää päähän sellaisia mielikuvitelmia kuin tämä — mutta ei mikään auttanut — hän ei tahtonut uskoa valaanikaan — hän oli aivan vakuutettu, että minä olin ilmaissut koko asian. Sanalla sanoen: — hän ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään muusta kuin Annan sulkemisesta mielisairaalaan. Sellaisissa olosuhteissa tein minä kaikki, mitä voitiin odottaa minulta äitinä. "Köyhien sairaalaan", sanoin minä, "en halua häntä. Pankaa yksityiseen mielisairaalaan, jos Teitä haluttaa. Minulla on tunteeni äitinä ja minun täytyy sitä paitsi pitää huolta arvostani täällä kaupungissa. Minä suostun ainoastaan, jos hänet toimitetaan yksityiseen mielisairaalaan, sellaiseen, jonka etevimmät kaupunkilaiset valitsisivat mielisairaillensa". Nämä olivat sanani. Mielihyvällä ajattelen tehneeni velvollisuuteni. Vaikka minä en koskaan tuntenut ylenmääräistä hellyyttä ja heikkoutta tytärtäni kohtaan niin olin minä kumminkin aika arka hänen arvostaan. Ei mikään vaivaishoidon armoleivän häpeämerkki — kiitos olkoon päättäväisyyteni — ole koskaan tarttunut lapseeni.

Sittenkun olin saanut tahtoni läpi — mikä oli sitä helpompaa, kuin joukko sellaisia yksityisiä laitoksia oli valittavana — en voinut kieltää itseltäni, että hänen sulkemisensa tuottaisi muutamia varsin hyviä etuja. Ennen kaikkea olisi hänellä siellä kaikki hyvin ja häntä kohdeltaisiin aivankuin ylhäistä rouvashenkilöä — asia, jota minä en suinkaan unhottanut kertomatta kaupungilla. Toiseksi pidettäisiin hän poissa Welminghamista, jossa hän helposti voisi herättää epäluuloja toistamalla varomattomia sanojani.

Se syy, joka vaadittiin hänen sulkemisekseen, oli helposti löydetty. Me ilmoitimme hänen tyhjän kehuskelunsa tietää salaisuuksia omituiseksi päähänpistoksi. Kun hän ensi kerran oli toistanut nämä sanat mielipuolisen raivon purkauksessa sitä miestä vastaan, joka oli loukannut häntä, oli hän kyllin viisas ymmärtääkseen pelottaneensa pahasti häntä ja käsittääkseen, kuka oli syypää hänen sulkemiseensa mielisairaalaan. Seuraus oli raivoisin vihan purkaus häntä vastaan, kun hänet vietiin sairaalaan, ja ensi sanat, jotka hän lausui hoitajattarille, heidän onnistuttuaan rauhoittaa hänet, olivat, että hän oli lähetetty sinne, koska hän tunsi vaarallisen salaisuuden ja että hän aikoi puhua kaikki ja saattaa lähettäjänsä onnettomaksi, kun sopiva hetki olisi käsillä.

Kenties sanoi hän samaa Teillekin, kun Te, ajattelemattomasti kyllä, autoitte häntä pakenemaan. Varmasti tiedän minä, että hän sanoi sille onnettomalle naiselle, joka tuli rakastettavan, nimettömän, äsken kuolleen ystävämme puolisoksi. Jos Te tai tämä onneton nainen olisitte tarkoin kuulustelleet tytärtäni — jos te olisitte vaatineet, että hänen pitäisi selittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti, niin olisitte te heti huomanneet, kuinka hän äkkiä olisi joutunut tolkultaan — kuinka hänen puheensa olisi tullut sekavaksi, levottomaksi ja hajanaiseksi — olisitte huomanneet, ett'en minä kirjoita muuta kuin puhdasta totta. Hän tiesi salaisuuden olevan, hän tiesi, ketä se koski, hän tiesi kuka kärsisi siitä, jos se tulisi tunnetuksi, mutta mitään muuta ei hän kuolemakseen tietänyt — kuinka törkeitä ilmeitä hänellä olikaan ja kuinka sekavasti hän kehuikin oudoille.

Olenko nyt tyydyttänyt uteliaisuutenne? Minä olen kaikissa tapauksissa nähnyt varsin suuren vaivan tässä tarkoituksessa. Sen lisäksi, mitä olen esittänyt, ei minulla todellakaan ole mitään kerrottavana itsestäni ja tyttärestäni. Suurimmat murheeni ja vastuuni hänestä olivat menneet, kun hän suljettiin arvossapidettyyn mielisairaalaan. Minulle lähetettiin kerran kirjeen malli, mikä koski hänen sulkemisensa syytä ja mikä minun pitäisi kirjoittaa puhtaaksi vastaukseksi jollekin neiti Halcombelle, joka oli utelias saamaan selkoa asiasta ja joka lienee kuullut koko joukko valheita minusta joltakin toiselta henkilöltä, joka oli hyvin tottunut kertomaan sellaisia. Ja minä tein sittemmin, mitä vain, päästäkseni karanneen tyttäreni jäljille ja estääkseni siten häntä aikaansaamasta mitään ikävyyksiä. Mutta nämä ja muut pikkuasiat ovat liian vähäarvoisia Teistä, sen jälkeen mitä jo olette kuullut.

Tähän asti olen minä kirjoittanut tämän kirjeen varsin ystävällisin sanoin. Minä en voi kuitenkaan päättää sitä lisäämättä muutamia vakavain nuhteiden rivejä Teille.

Keskustellessanne kanssani lausuitte Te mielipiteenne tyttäreni synnystä isään nähden loukkaavalla tavalla, ikäänkuin tämä asia voisi joutua epäilyksen alaiseksi. — Tässä menettelitte varsin sopimattomasti ja säädyttömästi! Jos me tapaamme toisemme, niin olkaa hyvä ja muistakaa, ett'en minä salli sellaisia vapauksia ja että Welminghamin "siveellistä ilmapiiriä" — käyttääkseni ystäväni kirkkoherran lempilausetta — ei saa saastuttaa sellaisilla taitamattomilla lausunnoilla. Jos Te uskallatte epäillä, ett'ei Anna ole minun mieheni tytär, niin loukkaatte Te minua syvästi. Jos Te olette tuntenut ja edelleenkin tunnette epäpyhää uteliaisuutta tässä suhteessa, niin kehotan minä Teitä, oman parhaanne takia, heti ja ainaiseksi hillitsemään sen. Tällä puolen hautaa ei Teidän uteliaisuuttanne koskaan tyydytetä, herra Hartright.

Kenties huomaatte Te, vastaanotettuanne tämän kirjeen ja luettuanne, mitä minä nyt olen kirjoittanut, välttämättömäksi pyytää minulta kirjallisesti anteeksi. Tehkää se, minä otan sen mielelläni vastaan. Minä astun sitten, jos Te haluatte edelleen keskustella kanssani, askeleen etemmäksi ja otan Teidät itsenne vastaan. Varani sallivat minun ainoastaan nähdä Teidät juomassa kupillisen teetä — älkää kumminkaan luulko, että ne ovat huonommat nyt kuin ennen. Minä olen aina elänyt tulojeni mukaan ja säästänyt kyllä näinä kahtenakymmenenä vuotena elääkseni hyvin loppupäiväni. Aikomukseni ei ole poistua Welminghamista. On yksi tai kaksi pikku etua voitettavanani tässä kaupungissa. Seurakunnan pastori nostaa hattuansa minulle — kuten Te itse huomasitte. Hän on naimisissa, eikä hänen rouvansa ole aivan yhtä kohtelias. Minä aion kumminkin mennä "Seuraan hellien perheenäitien kehittämistä varten" ja sitten ajattelen minä, että pastorin rouva saa olla minulle hieman kohteliaampi.

Jos tahdotte tehdä minulle mieliksi käymällä luonani, niin muistakaa, niin muistakaa, että keskustelu saa kosketella ainoastaan jokapäiväisiä asioita. Mikään lausunto, joka tarkoittaa tätä kirjettä, ei hyödytä mitään — minä olen lujasti päättänyt olla tunnustamatta kirjoittaneeni sen. Tosin on tuli hävittänyt rikollisen kirjoituksen; minä ajattelen kumminkin, että liian suuri varovaisuus on parempi kuin liian pieni.

Tästä syystä ei ole mitään nimiä tässä esitetty eikä mitään allekirjoitusta kirjoitettu kirjeen alle; käsiala on muovaeltu, ja minä itse ajattelen jättää kirjeen tavalla, ett'ei sen tuojaa huomata. Teillä ei voi olla syytä valittaa näitä varovaisuustoimenpiteitä, jotka eivät suinkaan vähennä Teille antamien tietojen täydellisyyttä — tietojen, jotka olette ansainnut minulle tekemällänne palveluksella. Teetuntini on 1/2 6 — ei koskaan myöhemmin.

Valkopukuinen nainen.

Walter Hartrightin jatkama kertomus.

XI.

Ensi aikomukseni, luettuani rouva Catherickin kummallisen kirjeen, oli hävittää se. Kovettunut, häpeämätön turmelus, joka läpeensä henki koko kirjeen alusta loppuun — se kauhea ilkeys, joka yhtäpäätä teki minut vastuunalaiseksi onnettomuudentapauksesta, jota poistaakseni minä olin uskaltanut henkeni, herätti minussa sellaisen kammon, että minä olin repimäisilläni kirjeen, kun päähäni pälkähti ajatus, joka sai minun hillitsemään itseni.

Tällä ajatuksella ei ollut mitään tekemisiä sir Percivalin kanssa. Ne tiedot, jotka minä olin saanut hänestä, ei ollut mitään muuta kuin sen luulon vahvistus, jo minulla jo ennestään oli ollut.

Hän oli tehnyt rikoksen aivan niin, kuin olin uskonutkin, ja se seikka, että rouva Catherick laiminlöi mainita sanaakaan Knowlesburyssä olevasta rekisterin jäljennöksestä, vahvisti uskoani, että tämän kirjan olemassaolo ja vaara sen ilmaisemisesta täytyi olla salaisuus sir Percivalille. Harrastukseni tehdyn petoksen havaitsemiseen nähden oli nyt lopussa, ja ainoa syy päätökseeni säilyttää kirje oli vastaisuudessa käyttää sitä hyödykseni saadessa selville ainoaa, jäljellä olevaa salaisuutta, joka vielä oli hämärän peitossa — Anna Catherickin sukuperää. Oli pari lausetta äidin kirjeessä, jotka kenties hyödyttäisivät minua tässä suhteessa, kun suurempiarvoiset seikat sallivat minun sen tehdä. En ollut lohduton saada valoa tähänkin asiaan, ja mielenkiintoni tuota ihmisraukkaa kohtaan, joka nyt uinui rouva Fairlien haudassa, ei ollut vähentynyt.

Minä suljin siis kirjeen ja panin sen lompakkooni saadakseni sen käsille, kun sopiva hetki oli saapunut.

Huomispäivä oli viimeiseni Hampshiressä. Saavuttuani Knowlesburyn maistraatin eteen ja oltuani todistajana lykätyssä tutkinnossa tulipalon johdosta, olisin minä vihdoinkin vapaa palaamaan Lontooseen iltapäivän tai illan junalla.

Ensi tehtäväni aamulla oli tavallisuuden mukaan mennä kuulustamaan postista kirjettä. Siellä olikin Marianin lähettämä kirje, mutta mielestäni tuntui se nyt tavattoman kevyeltä. Levottomana repäsin minä kuoren auki. Sisässä ei ollut muuta kuin pieni, kokoonkäännetty paperilappu. Harvat, suurimmassa kiireessä kirjoitetut rivit sisälsivät seuraavat sanat:

"Tule kotiin niin pian kun voit. Olen ollut pakotettu vaihtamaan huoneita. Tule Gowers-Walkiin Fulhamissa N:o 5. Olen varuillani, kun saavut. Älä ole levoton tähtemme; mitään pahaa ei ole tapahtunut meille. Mutta kiiruhda kotiin. — Marian."

Nämä uutiset, jotka minä silmänräpäyksessä päätin olevan yhteydessä kreivi Foscon kanssa, saivat minut melkein epätoivoiseksi. Seisoin pian voimatta hengittää, paperi kokoonrutistettuna kädessäni. Mitä oli tapahtunut? Minkä kavalan juonen oli kreivi tehnyt ja pannut toimeen poissaollessani? Yö oli kulunut Marianin kirjeen kirjoittamisesta — monta tuntia kuluisi vielä, ennenkun minä voisin olla heidän luonaan — eikö uusi onnettomuus voisi sattua sitä ennen? Ja täällä monen, monen peninkulman päässä heistä täytyy minun vielä viipyä — estettynä lähtemästä velvollisuuteni takia saapua tuomioistuimen eteen!

En tiedä, mihin velvollisuuksieni unhotukseen tuska ja epävarmuus olisi houkutellut minua, jollen minä olisi kokenut lohdutuksen ja levottumisentunnetta ajatellessani Marianin ymmärrystä ja luotettavaisuutta. Rajaton luottamukseni häneen oli ainoa voima, joka auttoi minua voittamaan jälleen itsehillintäni ja antoi minulle rohkeutta viipyä. Minä saavuin määrätyllä aikaa. Lailliset muodollisuudet vaativat minun läsnäoloani, mutta mitään todistusta ei minun tarvinnut uudistaa. Tämä hyödytön este koetteli kovin kärsivällisyyttäni — minä koetin kumminkin parhaimmalla tavalla kestää sitä seuraamalla juttua niin tarkkaan kuin voin.

Vainajan lontoolainen asianajaja — herra Merriman — oli myöskin saapuvilla. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään tietoja annettavana. Hän sanoi vain olevansa sanomattoman kauhistunut ja hämmästynyt, mutta muutoin ilmoitti hän, että häneltä puuttui täydellisesti kaikki valaistus tähän surulliseen ja salaperäiseen asiaan nähden. Tuontuostakin ehdotti hän kysymyksiä, joita tuomarikin kuulustellessaan esitti, ilman että ne kumminkaan johtivat mihinkään tulokseen. Sitkeän tutkimuksen jälkeen, joka kesti melkein kolme tuntia, ja sittenkun jokainen tiedon lähde oli tyhjennetty, julisti jury tuon tavallisen päätöksen, "kuollut tapaturmaisesti". Tuomion muodolliseen julistamiseen lisättiin, ett'ei mitään valaistusta oltu saatu avainten saantiin, tulen syttymiseen tai vainajan sakaristosi käyntiin nähden. Siihen päättyi tutkimus. Asianajaja sai huolehtia hautauksen ja todistajat saivat poistua.

Lujasti päättäen olla viipymättä minuuttiakaan kauempaa, maksoin minä laskuni ravintolassa ja otin postivaunun Knowlesburyyn. Eräs herra, jonka piti matkustaa samaa tietä, kysyi minulta, saisiko hän ajaa kanssani kotiseudullensa. Luonnollisesti hyväksyin minä ehdotuksen.

Keskustelumme matkalla koski yksinomaan sitä ainoaa juttua, joka kiinnitti koko paikkakunnan huomion.

Uusi tuttavani oli saanut muutamia tietoja sir Percivalin asianajajalta. Hän oli keskustellut herra Merrimanin kanssa vainajan asioista ja siitä, kenen käsiin tila nyt joutuisi. Sir Percivalin huonot asiat olivat niin yleisenä tietona paikkakunnalla, että hänen asianajajansa teki vain rehellisesti myöntäessään suoraan sen. Hän oli kuollut tekemättä testamenttia, eikä se olisi mitään hyödyttänytkään, kun hänellä ei ollut mitään omaa omaisuutta hallittavanaan. Kaikki, mitä hän oli perinyt vaimoltaan, oli mennyt velkojain tyydyttämiseksi. Maatilan perijä — kun sir Percival ei jättänyt yhtään poikaa — oli eräs sir Felix Glyden veljenpojan poika, meriupseeri ja erään Itä-Intian kauppalaivaston laivan päällikkö. Hän saisi huomata odottamattoman perintötilansa kovin velkojen rasittamaksi, ja jos "kapteeni" olisi viisas mies voisi hän toivoa vielä ennen kuolemaansa olevansa melkoisen rikkauden omistaja.

Niin kovin kun yksinomainen ikävä palata Lontooseen ahdistikin minua, oli tällä tiedolla, joka vastaisuudessa näyttäytyi todeksi, oma mielenkiinnityksensä, joka pakotti minua tarkkaan kuulemaan sitä. Katsoin olevani oikeutettu vaikenemaan, että olin huomannut sir Percivalin petoksen. Se mies, jonka perintöoikeuden hän oli petoksella vallannut itselleen, oli sama, joka nyt saisi maatilan. Sen tulot, jotka 23 vuotena oikeuden mukaan olisivat olleet hänen ja jotka vainaja oli viimeistä penniä myöten hävittänyt, olivat auttamattomasti menetetyt. Jos minä ilmoittaisin asian, en minä hyödyttäisi sillä ketään. Jos minä vaikenisin, ei se mies, joka petollisesti oli houkutellut Lauran tulemaan puolisokseen, esiintyisi maailman silmissä konnana. Lauran vuoksi halusin minä salata sen; hänen vuokseen kerron minä tämän tapauksen otetuilla nimillä.

Knowlesburyyn tultuamme erosin minä heti matkatoveristani ja menin suoraan raastupaan. Oli, kuten olin odottanutkin, — ei ketään ollut saapuvilla jatkaakseen kannetta minua vastaan; tarpeellisten muodollisuuksien otettua huomioon, vapautettiin minut. Poistuessani raastuvasta jätettiin tohtori Dawsonin lähettämä kirje käteeni. Se sisälsi vain, että hän oli poissa virkamatkalla, ja toisti sen tarjouksen, jonka hän jo oli minulle tehnyt, auttaa minua kaikessa, mitä voin toivoa. Minä kirjoitin takaisin, kiitin häntä lämpimästi kaikesta hänen ystävällisyydestään ja pyysin häntä suomaan anteeksi, ett'en minä persoonallisesti esittänyt kiitostani; varsin tärkeät asiat olivat nimittäin kiiruhtaneet palaamistani Lontooseen.

Puoli tuntia myöhemmin olin minä matkalla kotiin.

XII.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä tullessani Fulhamiin ja saatuani selvän Gowers Walkista.

Sekä Laura että Marian olivat minua vastassa ovella. Luulen tuskin, että me itse olisimme tunteneet sen siteen voiman, joka yhdisti meidät kolme toisiimme, ennenkun tämä ilta tuli ja me taasen tapasimme toisemme yhteisessä kodissamme. Ilomme kohdata toisemme oli niin suuri, kuin me olisimme olleet erossa useita kuukausia muutamain päiväin asemesta. Marian näytti väsyneeltä ja levottomalta. Minä huomasin, kuka yksin oli tuntenut kaiken vaaran ja kestänyt kaiken levottomuuden poissa ollessani — huomasin samana hetkenä, kuin silmäsin häneen. Se hymy, terveempi ilme, joka oli Lauran kasvoilla, ilmaisi minulle, kuinka paljon surua häneltä oli säästetty salaamalla kaikki tiedot Welminghamissa sattuneesta surullisesta tapahtumasta ja asunnon muuttomme syy.

Muutto näytti elostaneen ja huvittaneen häntä. Hän puhui siitä vain Marianin onnellisena päähänpistona hämmästyttää minua kotiintullessani vaihtamalla kuuma, meluisa katu puiden, vihertäväin kenttäin ja jokien läheisyyteen. Hänen mieltään kiinnittivät tulevaisuuden suunnitelmat — hän puhui niistä piirustuksista, jotka hän täydentäisi, niiden ostajista, joita hän toivoi minun saavan maaseudulla, kaikista shillingeistä ja 6-pencen rahoista, joita hän oli säästänyt, kunnes hänen kukkaronsa oli tullut niin täyteen, että hän pikkuylpeydellä laski sen minun käteeni koettaakseni, kuinka raskas se oli. Se suuri parannus, joka oli tapahtunut hänessä, oli minulle aivan odottamaton yllätys, ja kaikesta tästä sanomattomasta onnesta oli minun kiittäminen Marianin rohkeutta ja Marianin rakkautta.

Kun Laura oli poistunut luotamme ja me taas esteettömästi voimme puhua toistemme kanssa, koetin minä sanoin lausua niin sydämmellisesti tuntemani kiitollisuuden ja ihailun. Mutta jalo tyttö ei tahtonut kuulla sitä. Tämä liikuttava itsensä unhotus, joka antaa niin paljon ja vaatii niin vähän — jonka naiset omistavat — käänsi nytkin kaikki hänen ajatuksensa hänestä minuun.

"Minulla oli vain minuutti käytettävänäni ennen postin lähtöä", sanoi hän, "muutoin en olisi kirjoittanut niin lyhyesti ja äkkiä. Näytät väsyneeltä, Walter, — pelkään, että kirjeeni on saattanut sinut kovin levottomaksi."

"Vain ensi hetkenä", vastasin minä. "Rauhoituin heti luottaessani sinuun, Marian. Olinko oikeassa uskoessani, että tämä äkillinen muutto aiheutui joistakin kreivi Foscon uhkaavista toimenpiteistä?"

"Aivan oikeassa", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja, mikä vieläkin pahempi, Walter — minä puhuin hänen kanssaan."

"Puhuit hänen kanssaan? Tiesikö hän siis, missä te asuitte? Tuliko hän luoksenne?"

"Tuli; ei kuitenkaan meidän huoneisiimme. Laura ei nähnyt häntä ollenkaan; Laura ei aavista mitään. Minä kerron sinulle, kuinka kaikki tapahtui, kun vaara nyt, kuten uskon ja toivon, on poistunut. Olen vierashuoneessamme. Laura istui pöydän ääressä piirustamassa, mutta minä kävelin edestakaisin huoneessa järjestääkseni hieman. Sitä tehdessäni astuin ikkunan ohi ja katsoin sattumalta kadulle. Siellä, toisella puolen katua, näin minä kreivin seisovan ja puhelevan toisen henkilön kanssa —"

"Huomasiko hän sinut ikkunassa?"

"Ei — mikäli minä ainakin luulen. Peljästyin niin kovin, ett'en oikein varmaan tiedä sitä."

"Kenen kanssa hän puheli? Tuntemattomanko?"

"Ei, Walter. Niin pian kun minä voin taaskin selvästi ajatella, tunsin minä varsin hyvin toisen. Se oli mielisairaalan omistaja."

"Osoittiko kreivi asuntoamme hänelle?"

"Ei, he seisoivat ja puhuivat toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat sattumalta tavanneet toisensa kadulla. Pysähdyin ikkunaan ja katselin heitä uutimen taakse piiloutuneena. Jos minä olisin kääntynyt — olisi Laura nähnyt kasvoni tänä silmänräpäyksenä — mutta, Jumalan kiitos! hän oli kiintynyt työhönsä. He erosivat pian. Mielisairaalan mies meni toiselle taholle, kreivi toiselle.

"Minä aloin toivoa, että he vain sattumalta olivat olleet tällä kadulla, kun kreivi äkkiä tuli takaisin, pysähtyi toisen kerran meitä vastapäätä, otti paperin ja lyijykynän, kirjoitti muutamia sanoja ja meni sitten suoraan poikki kadun meidän huoneittemme alla olevaan puotiin. Menin Lauran ohi ovelle ja sanoin unhottaneeni jotakin yläkertaan. Tultuani eteiseen kiiruhdin minä portaita alas ja pysähdyin, lujasti päättäen estää häntä, jos hän tahtoisi tulla ylös. Hän ei kumminkaan yrittänyt. Puotityttö tuli luokseni hänen nimikorttinsa kädessään — suuri kultareunainen kortti, jossa oli hänen nimensä ja kreivillinen vaakunansa sekä seuraavat lyijykynällä kirjoitetut sanat: 'Kallein neiti Halcombe' — niin, tuo viheliäinen mies uskalsi minua kutsua siten — 'kallein neiti, rukoilen saada keskustella muutamia sanoja varsin tärkeästä asiasta.' Jos voi ajatella ollenkaan suuren vaaran hetkenä, niin ajattelee nopeasti. Minä huomasin silmänräpäyksessä, että olisi onneton erehdys, jos jättäytyisimme epävarmuuteen, kun kysymys koski sellaista miestä kuin kreiviä.

"Tunsin, että pelkoni siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyisi sinun poissaollessasi, tulisi kymmenen kertaa kiusallisemmaksi, jos minä kieltäytyisin näkemästä häntä, kuin jos suostuisin. 'Pyytäkää vieraan herran odottamaan puodissa', sanoin minä. 'Minuutin kuluttua tulen minä.' Kiiruhdin hakemaan hattuani, lujasti päättäen, ett'en sallisi hänen keskustella kanssani huoneissamme. Tunsin hyvin hänen syvän, sointuisan äänensä ja pelkäsin, että se tunkeutuisi Lauran korviin puodistakin. Minuuttia lyhemmässä ajassa olin minä taasen alhaalla ja kadulla, jossa hän kohtasi minut. Niin, siinä seisoi hän syvimmässä surupuvussaan, imeline hymyineen ja nöyrine kumarruksineen, ja muutamat lähellä olevat joutilaat pojat ja naiset kilistelivät hänen jättiläismäistä ruumistaan, hänen hienoja, mustia vaatteitaan ja hänen suurta, kultanuppista keppiään. Koko tuo Blackwater-Parkissa vietetty hirveä aika palasi muistiini samassa silmänräpäyksessä kuin näin hänet. Koko vanha kammoni hiipi taaskin sieluuni muinoisella voimallaan, kun hän teeskennellyllä mielihyvällä otti hattunsa ja puhutteli minua, ikäänkuin me päivä sitten olisimme eronneet toisistamme mitä ystävällisimmästi."

"Muistatko, mitä hän sanoi?"

"En voi toistaa sitä, Walter. Sinä saat heti kuulla, mitä hän lausui sinusta — mitä hän sanoi minulle, sitä en voi toistaa. Se oli pahempaa kuin tuo hänen kirjeessään oleva hävytön kohteliaisuus. Tunsin haluavani lyödä häntä, aivankuin olisin mies! Voin pidättäytyä siitä vain repimällä olkahuivini alla hänen nimikorttinsa pienen pieniksi palasiksi. Lausumatta sanaakaan kuljin minä katua eteenpäin, ett'ei Laura näkisi meitä, ja hän seurasi perässä kuiskaillen vakuutuksiaan. Minä poikkesin ensimmäiselle poikkikadulle ja kysyin, mitä hän tahtoi minulta. Hän tahtoi sanoa minulle kaksi asiaa: Ensiksi, jos minä sallisin sen, että hän ihaili minua. Minä pyysin päästä vapaaksi näistä selittelyistä. Toiseksi tahtoi hän toistaa sen varotuksen, jonka hän oli jo kirjallisesti antanut. Minä kysyin, mitä syytä hänellä oli tehdä se. Hän kumarsi hymyillen ja sanoi selittävänsä. Hänen selityksensä oli vain sen pelon vahvistus, jonka minä lausuin ennen sinun matkaasi. Sinä muistat varmaankin, että minä uskoin sir Percivalin olevan liian omavaltaisen seuratakseen ystävänsä neuvoa eräässä kysymyksessä, joka koski sinua, ja ett'ei kreivin puolelta ollut mitään peljättävää, ennenkun hänen oma turvallisuutensa joutuisi uhatuksi ja ennenkun hän kiihtyisi toimimaan omaksi edukseen ja pelastuksekseen?"

"Muistan varsin hyvin, Marian."

"No hyvä; on käynyt niin. Kreivi tarjosi neuvoaan, mutta se hyljättiin. Sir Percival totteli vain väkivaltaista luonnettaan, itsepäisyyttään ja vihaansa sinua kohtaan. Kreivi antoi hänen olla valloillaan otettuaan ensin oman turvallisuutensa vuoksi selon siitä, missä me asuimme. Kun sinä palasit Lontooseen ensimmäiseltä Hampshiren matkaltasi, seurasi vakoojia perässäsi kappaleen matka rautatieltä, ja kreivi itse seurasi sinua aina portille asti. Kuinka hän voi sen tehdä sinun näkemättäsi, en tiedä mutta sillä tavoin sai hän selvän asunnostamme. Hänellä ei ollut kumminkaan mitään etua siitä, ennenkun sir Percivalin kuoleman jälkeen, jolloin hän toimi omaan laskuunsa, kuten äsken sanoin sinulle, koska hän uskoi, että sinun ensimmäinen hyökkäyksesi tulisi kohdistumaan salahankkeen vielä elävää rikollista vastaan. Hän ryhtyi heti toimimaan käydäkseen yhdessä mielisairaalan omistajan kanssa siinä talossa, jossa karannut sairaansa oleskeli kätkössä, siinä toivossa, että, millainen tulos olisikin, he kumminkin sotkisivat sinut loppumattomiin oikeusjuttuihin ja vaikeuksiin ja sitoisivat kätesi, niin ett'et sinä millään vaikuttavalla tavalla voisi vahingoittaa häntä. Tämä oli hänen suunnitelmansa, mikäli hän itse sen tunnusti minulle. Ainoa, mikä sai hänet viime silmänräpäyksessä malttamaan mielensä —"

"No hyvä?"

"On kovaa tunnustaa se, Walter — ja kumminkin täytyy minun tunnustaa! Minun ajattelemiseni sai hänet epäröimään. Eivät mitkään sanat voi ilmaista, kuinka nöyryyttävästi hän itse huomaa sen — totta on kumminkin, että ainoa heikko kohta tämän miehen raudanlujassa luonteessa on se kauhua herättävä ihailu, jota hän tuntee minua kohtaan. Kunnioituksesta itseäni kohtaan olen niin kauan kun mahdollista koettanut epäillä sitä, mutta hänen silmäyksensä, hänen tekonsa pakottavat minut häpeäkseni tunnustamaan tämän totuuden. Sinä et usko, Walter, mutta totta on kumminkin, että tämä pahuuden hirviö sai kyyneleet silmiinsä puhuessaan minusta! Hän selitti minulle, että samana hetkenä kuin hän oli näyttämäisillään lääkärille talon, jossa me asuimme, ajatteli hän minun suruani erota Laurasta — hän ajatteli näitä ikävyyksiä, joihin minä joutuisin, jos tulisin pakoitetuksi vastaamaan hänen paostaan — ja toisen kerran antautui hän siihen vaaraan, että sinä vainoaisit häntä, minun takiani. Hän vaati kaikkiaan minulta, että muistaisin hänen uhrauksensa ja koettaisin kehottaa sinua itseni vuoksi luopumaan yrityksestäsi — kenties ei hän koskaan enää joutuisi tekemään mitään minun hyväkseni. Minä en tehnyt mitään sopimusta hänen kanssaan — ennen olisin tahtonut kuolla. Mutta uskommepa nyt häntä tai ei — olkoon totta tai valhetta, että hän lähetti verukkeella tohtorin pois — yksi asia on kumminkin varma: — minä näin miehen poistuvan hänen luotaan katsomatta edes meidän ikkunoihimme tai silmäämättä edes taloa, jossa me asuimme".

"Uskon sen, Marian. Parhaimmatkaan ihmiset eivät ole lujia hyvässä — miksi sitten huonommat pysyisivät lujasti pahassa? Samalla kertaa epäilen minä kumminkin hänen yrittäneen pelottaa sinua uhkauksella, jota hän ei voi täyttää. Epäilen, että hän lääkärin avulla voisi saattaa meille jotakin ikävyyttä nyt, kun sir Percival on kuollut ja rouva Catherick on vapaa riippuvaisuudessaan. Mutta anna kuulla enemmän. Mitä sanoi kreivi minusta?"

"Hän puhui viimeksi sinusta. Katse tuli loistavammaksi ja kovemmaksi, esiintyminen sellaiseksi kuin entisinä, kauheina aikoina — sekaisin säälimätöntä päättäväisyyttä ja teennäistä uhkaa, joka tekee aivan mahdottomaksi tutkia häntä. 'Varottakaa herra Hartrightiä!' sanoi hän juhlallisimmalla ilmeellään, 'sanokaa hänelle, että hän on tekemisissä ovelan miehen kanssa, miehen, joka iskee sormillaan sekä lakia että yhteiskuntajärjestystä, jos hän antautuu riitoihin kanssani. Jos minun kyynelsilmin muistelema ystäväni olisi seurannut minun neuvoani, olisi tutkimus koskenut nyt herra Hartrightin kuollutta ruumista hänen ruumiinsa asemesta. Mutta kaivattu ystäväni oli itsepäinen. Katsokaa, minä suren hänen kadottamistani — sisäisesti sielussani, ulkonaisesti hattua nostamalla. Tämä pikku pala suruharsoa tulkitsee tunteita, joita minä kehotan herra Hartrightin kunnioittamaan. Ne voivat muuttua rajattomaksi vihollisuudeksi, jos hän häiritsee niitä. Tyytyköön hän siihen voittoon, jonka hän on saanut — millä minä jätän häiritsemättömään rauhaan hänet ja teidät. Teidän takianne. Sanokaa hänelle terveiseni ohella, että jos hän hyökkää kimppuuni, saa hän tekemistä Foscon kanssa. Yksinkertaisella englannin kielellä sanottuna tahdon minä ilmoittaa hänelle, ett'ei Fosco pelkää piruakaan! Jääkää hyvästi, kallein neiti Halcombe'. Hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat minuun — hän otti juhlallisesti hatun päästänsä — kumarsi ja läksi."

"Oliko tämä hänen viime sanansa?"

"Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan kääntyi hän ympäri, viittasi kädellään ja löi näyttämöllisellä liikkeellä rintaansa. Sitten en katsonut häntä sen enempää ja palasin kotiin Lauran luo. Ennenkun olin saapunut huoneeseen, olin jo itsekseni päättänyt, että meidän täytyi muuttaa pois. Tämä asunto oli — erittäinkin sinun poissaolossasi — vaarallinen asunto nyt, kun sen kreivi oli saanut tietää. Jos minä olisin ollut varma sinun kotiintulostasi, olisin minä uskaltanut odottaa. Nyt seurasin minä vain päähänpistoani. Sinä puhuit jo ennen matkaasi, että meidän pitäisi Lauran terveyden takia hakea rauhallisempi seutu ja raikkaampaa ilmaa. Minun tarvitsi vain muistuttaa häntä siitä ja esittää hänelle, että me hämmästyttäisimme sinua ja säästäisimme sinulta muuttovaivat, kun hän oli jo yhtä innostunut siihen kuin minäkin. Hän auttoi minua panemaan laatikoihin sinun tavarasi — ja täällä on hän järjestänyt kaikki uudessa työhuoneessasi."

"Mikä herätti mielessäsi ajatuksen tulla tälle seudulle?"

"Se seikka, ett'en tuntenut mitään muita paikkoja Lontoon läheisyydessä. Minä huomasin välttämättömäksi poistua niin kauaksi kuin mahdollista vanhasta kodistamme, ja Fulhamia tunsin minä hieman, koska olen käynyt eräässä koulussa siellä. Toimitin lähetin viemään kirjettä siinä epävarmassa toivossa, että koulu vielä olisi toiminnassaan. Niin olikin; entisen opettajattaren tyttäret pitivät sitä hänen laskuunsa, ja he hankkivat meille tämän asunnon. Heti ennen postin lähtöä saapui lähettini tuoden tiedon tämän talon osoitteesta. Me lähdimme sitten pimeän tultua ja saavuimme tänne herättämättä mitään huomiota. Olenko tehnyt oikein, Walter? Olenko ansainnut luottamuksesi?"

Minä vastasin hänelle niin lämpimästi ja kiitollisesti, kuin todellakin tunsin. Mutta hänen kasvoillaan oli levoton ilmeensä puhuessani, ja hänen ensimmäinen kysymyksensä, minun vaiettuani, koski kreivi Foscoa.

Minä huomasin, että hän nyt ajatteli häntä toisin kuin ennen. Ei mitään uutta suuttumuksen purkausta, ei mitään uutta kehotusta minulle kiirehtimään koston hetkeä päässyt hänen huuliltansa. Hänen vaikutuksensa, että tämän miehen vihattava ihailu häntä kohtaan oli todellakin rehellinen, näytti satakertaisesti lisänneen hänen epäilyänsä — hänen syvää pelkoansa siitä neuvokkuudesta, pahuudesta, voimasta ja viekkaudesta, jota kreivillä niin suuressa määrässä oli. Hänen äänensä oli kuiskaava, hänen esiintymisensä epäröivä, hänen silmäyksensä haki minun katsettani levottoman innokkaasti, kun hän kysyi minulta, mitä minä aioin tehdä saatuani hänen terveisensä.

"Ei ole monta viikkoa kulunut, Marian", vastasin minä, "keskustelustani herra Kyrlen kanssa. Kun hän ja minä erosimme, lausuin minä hänelle viime sanoikseni Laurasta näin: 'Hänen setänsä koti on avattava hänelle kaikkien niiden ihmisten läsnäollessa, jotka seurasivat väärää ruumissaattoa haudalle. Se valhe, joka puhuu hänen kuolemastaan, on julkisesti poistettava hautapatsaasta, ja ne molemmat miehet, jotka ovat loukanneet häntä, tulevat vastaamaan minulle rikoksestaan, vaikkakin lain voima ei yltäisi heihin.' Toisiin näistä miehistä ei enää mikään maallinen voima yllä."

"Toinen on jäljellä — ja minun päätökseni on myöskin jäljellä." Hänen silmänsä salamoivat, hänen poskensa hehkuivat. Hän ei lausunut mitään, mutta minä näin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän koko sielustaan otti osaa päätökseeni.

"En tahdo salata enemmän itseltäni kuin sinultakaan", jatkoin minä, "että toiveemme ovat enemmän kuin epäilyttäviä. Ne vaarat, jotka olemme kestäneet, ovat vähäpätöisiä niitä vaikeuksia vastaan, jotka odottavat meitä tulevaisuudessa — mutta taistella uskalletaan kaikissa tapauksissa, Marian. Minä en ole kyllin huimapäinen antautuakseni taisteluun sellaisen miehen kuin kreivin kanssa, ennenkun minä olen hyvin valmistautunut. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä; minä olen oppinut odottamaan, kunnes on sopiva aika. Antaa hänen uskoa, että hänen tervehdyksensä on tarpeellisesta vaikuttanut; emme anna hänen tietää taikka kuulla meistä mitään; antakaamme hänelle kyllin aikaa tunteakseen itsensä turvalliseksi — jollen paljoa erehdy, on hänen oma ylpeäluontoinen luonteensa helpottava sitä asiaa. Tämä on yksi syy viivytellä; mutta on sitä paitsi toinenkin ja paljoa tärkeämpi. Asemani sinuun ja Lauraan täytyy tulla lujemmaksi toisen, vielä vahvemman siteen kautta, ennenkun minä uskallan viimeisen askeleemme."

Hän kumartui minuun päin kummastunut ilme kasvoillaan.

"Kuinka voi se tulla lujemmaksi?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle", vastasin minä, "kun on sopiva aika. Vielä se ei ole, kenties ei se tule koskaan. Kenties täytyy minun ainiaaksi vaieta Lauralle — minun täytyy vaieta sinullekin, kunnes minä huomaan voivani vahinkoa ja vääryyttä tekemättä puhua. Mutta älkäämme puhuko tästä asiasta. On toinen, joka suuremmassa määrässä vaatii huomiotamme. Säästääksesi Lauraa olet sinä jättänyt hänelle kertomatta hänen miehensä kuolemasta —."

"Ah, Walter, varmaan täytyy vielä viipyä kauan, ennenkun me ilmoitamme hänelle sen?"

"Ei, Marian. On parempi, että sinä nyt ilmoitat hänelle sir Percivalin kohtalon, kuin että jokin sattuma, jolta meidän on mahdoton suojella häntä, vastaisuudessa kenties ilmaisee sen. Säästä häntä kaikilta yksityiskohdilta — sano hänelle se varovasti — mutta sano hänelle että sir Percival on kuollut."

"Sinulla on myöskin toinen syy, Walter, toivoa, että hän saa tietää miehensä kuoleman?"

"Kyllä, kyllä on."

"Syy, joka on yhteydessä sen kanssa, mitä ei vielä saa välillämme mainita? Mitä ei koskaan Lauralle pidä lausua?"

Hän lausui nämä sanat äänen painolla. Vastatessani hänelle myöntäen annoin minäkin niille syvän merkityksen.

Hän kalpeni. Muutamia silmänräpäyksiä katsoi hän minua suruisen osanottavasti. Hänelle tavaton hellyys ja viehkeys loisti tummista silmistä ja lepäsi päättävällä suulla, kun hän silmäsi siihen tyhjään tuoliin, jolla rakastettu osanottaja kaikkeen meidän iloomme, kaikkeen meidän suruumme äsken oli istunut. "Uskon ymmärtäväni sinua", sanoi hän. "Olen velvollinen sekä hänen että sinun vuoksesi, Walter, ilmoittamaan hänelle sir Percivalin kuoleman."

Hän huokasi, piti silmänräpäyksen kättäni omassaan, päästi sen äkkiä ja poistui huoneesta. Huomispäivänä tiesi Laura, että sir Percivalin kuolema oli jälleen antanut hänelle vapauden, ja että hänen elämänsä suuri erehdys ja siitä seuraavat onnettomuudet makasivat samassa haudassa.

Sir Percivalin nimeä ei enää mainittu keskuudessamme. Tästä päivästä vältimme me pienintäkin sanaa, joka olisi tarkoittanut hänen kuolemaansa, tai viitannut siihen aineeseen, josta sopimuksemme mukaan ei vielä pitänyt mainita. Mielissämme eli se kumminkin yhtä voimakkaana — niin kenties vielä voimakkaampanakin sen pakon takia, jonka olimme asettaneet itsellemme. Molemmat seurasimme me Lauraa valppaasti ja hartaasti — milloin tuntien lohdutusta, milloin levottomina, kunnes sopiva aika saapui.

Ennen pitkää palasimme me tavalliseen päiväjärjestykseemme. Minä ryhdyin työhöni, joka tuli laiminlyödyksi Hampshiressä ollessani. Uusi asuntomme maksoi meille enemmän kuin äsken jättämämme, ja ne vaatimukset lisätä työvoimaa, jotka tämä pani minulle, lisäytyivät vielä tulevaisuuden suunnitelmaimme epävarmuuden takia. Kenties voisi sattua vaikeuksia, jotka voisivat tyhjentää pankkiirin luona olevan pienen aarteemme, ja minun työni olisi ainoa tulolähde. Varmempi ja tuloa tuottavampi työskentely olisi tarpeen — ja päästäkseni tähän päämäärään ryhdyin minä heti toimenpiteisiin.

Älköön kumminkaan uskottako, että se levon ja yksinäisyyden aika, josta minä nyt olen maininnut, keskeytti toimiani siihen ainoaan, kaikkea muuta painavampaan tarkoitukseen nähden, jonka voima kaikkien ajatusteni ja tekojeni määräämiseen on kuvattu näillä lehdillä ja jolla useampana tulevana kuukautena olisi yhtä suuri valta ylitseni. Mutta tänä pitkänä lykkäysaikana oli minulla valmistuksia tehtävänä, kiitollisuusvelkoja suoritettavana ja epäilyttävä kysymys ratkaistavana.

Valmistava toimenpide koski luonnollisesti kreiviä. Oli mitä tärkeintä saada tietää, kuinka kauan hän aikoi viipyä Lontoossa, ja se onnistui varsin yksinkertaisella keinolla. Kun minä tiesin hänen osoitteensa S:t Johns-Woodissa, tein minä tiedustelujani läheisyydessä, sain selvän asiamiehestä, joka vuokrasi talon ja kysyin kuinka N:o 5 Forest-roadin varrella pian olisi vuokrattavana. Vastaus oli kieltävä. Minä sain sen tiedon, että ulkomaalainen, joka nykyisin asui siinä, oli edelleen vuokrannut sen kuudeksi kuukaudeksi eikä niin ollen poistuisi siitä ennenkun kesäkuun viimeisenä päivänä ensi vuonna. Meillä oli silloin joulukuun alku. Tunsin siis olevani varma siitä, ett'ei kreivi, ainakaan nykyisin, puikahtaisi käsistäni.

Kiitollisuuteni rouva Clementsille täytyi minun heti sen jälkeen täyttää. Olin luvannut hänelle palata ja ilmoittaa ne tiedot Anna Catherickin kuolemasta ja hautauksesta, jotka minä olin pakotettu ensi käynnilläni vaikenemaan, enkä minä tahtonut viivytellä täyttämästä tätä lupausta. Niin muuttuneet kuin olosuhteet nyt olivatkin ei ollut mitään estettä uskoa vanhalle rouvalle salahankkeesta niin paljon, kuin hänen oli välttämätöntä tietää, ja minä teinkin sen omantunnonmukaisesti ja varovaisesti. Ei ole tarpeellista väsyttää lukijaa toistamalla keskusteluamme, mutta se saattoi uudelleen minun ajatukseni epävarmaan kysymykseen, joka oli ratkaistava — kysymykseeni Anna Catherickin syntyperästä.

Joukko tätä asiaa koskevia pikkuseikkoja, jotka olivat itsessään vähäpätöisiä, mutta hämmästyttämän suuriarvoisia yhdistettyinä, oli viimeaikoina saattanut minut erääseen käsitykseen, jonka totuudesta minä päätin ottaa selon. Minä sain Marianilta luvan kirjoittaa majuri Donthomelle Warneck-Halliin — jossa rouva Catherickillä oli ollut jokin palveluspaikka muutamia vuosia ennen avioliittoansa — tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä. Nämä kysymykset esitin minä Marianin nimessä ja selitin ne tehtävän tiedon saamiseksi muutamiin tärkeäarvoisiin seikkoihin nähden hänen perheessään. Tämän kaiken pitäisi suoda anteeksi ja selittää pyyntöni. Kirjoittaessani tätä kirjettä, en minä varmaan tietänyt, oliko majuri Donthorne vielä elossa. Minä lähetin kumminkin arviokaupassa, jos hän todellakin eläisi ja tahtoisi vastata minulle.

Kahden päivän perästä tuli todistus kirjeen muodossa, että majuri vielä eli ja oli halukas auttamaan meitä.

Se ajatus, joka oli kirjeessäni ja niiden kysymysten laatu, jotka minä tein, voidaan selvästi nähdä hänen vastauksestaan. Se kuului seuraavasti:

Ensinnäkin: "Sir Percival Glyde-vainaja Blackwater-Parkista" ei ollut koskaan ollut Warneck-Hallissa. Majuri ja hänen perheensä ei ollenkaan tuntenut tätä aatelista.

Toiseksi: Herra Philip Fairlie-vainaja Limmeridge-Housesta oli nuorempina päivinään ollut harras ystävä ja alinomainen vieras majuri Donthornen luona. Katsottuaan läpi vanhat paperit ja kirjeet voi majuri varmasti sanoa, että herra Philip Fairlie oleskeli Warneck-Hallissa elokuussa 1826 ja että hän jäikin sinne metsästysajaksi syyskuussa ja osaksi lokakuuta. Mikäli majuri tiesi, matkusti hän sitten Skottlantiin eikä palannut Warneck-Halliin pitkään aikaan. Kun hän sitten palasi, oli hän äsken nainut.

Itsessään katsottuna oli tämä tieto vähänarvoinen — mutta yhdessä niiden seikkojen kanssa, jotka sekä minä että Marian tiesimme tosiksi, sisälsi se selityksen, jonka me huomasimme kieltämättömäksi.

Niiden uusien tietojen kanssa, jotka minä olin saanut, auttoi rouva Catherickin kirjekin, hänen sitä tahtomattaan, vahvistamaan sitä vakuutusta, jonka minä olin saavuttanut. Hän oli kuvannut rouva Fairlien "vähäpätöiseksi" ja "että hän oli puijannut koko Englannin kauneimman miehen menemään naimisiin kanssaan." Molemmat nämä lausunnot olivat ansaitsemattomia ja vääriä. Mustasukkainen vastenmielisyys — joka sellaisella naisella kuin rouva Catherickillä täytyi ilmetä pahansuovana panetteluna tai olla ollenkaan ilmenemättä — näytti minusta olevan ainoana hänen hävyttömän arvostelunsa perusteena rouva Fairliestä oloissa, jotka eivät tehneet mitään arvostelua pakolliseksi.

Rouva Fairlien nimen mainitseminen herättää aivan luonnollisesti toisen kysymyksen. Aavistikohan hän koskaan, kenen tytär se pikku tyttö oli, joka tuotiin hänen luokseen Limmeridgeen?

Marianin todistukset tähän kysymykseen nähden olivat kieltämättömät. Se rouva Fairlien kirje miehelleen, jonka minä olin kuullut muinoisina päivinä luettavan — tuo kirje, joka kuvasi Annan ihmeellistä yhdennäköisyyttä Lauran kanssa ja puhui äidin hellästä osanotosta pikku vierasta kohtaan — oli epäilemättä kirjoitettu sydämellisen viattomasti. Näyttääpä olevan epäiltävää, oliko Philip Fairlie itsekään totuutta lähempänä kuin hänen rouvansa. Se halpamainen petos, jonka rouva Catherick oli avioliitollaan tehnyt, se todellisen asianlaidan salaaminen, jota sillä tarkoitettiin, pakottaisi epäilemättä hänen vaikenemaan sekä varovaisuudesta että ylpeydestä.

Samalla kun tämä vakuutus yhä vahvistui minussa, ajattelin minä Raamatun sanoja: "Joka rankaisen isäin pahat lasten päälle". Jollei tuota onnetonta yhdennäköisyyttä kahden sisarpuolen välillä olisi ollut, ei koskaan olisi sitä salahanketta, jonka viattomana välikappaleena Anna oli ollut ja jonka viaton uhri Laura oli, voitu miettiä. Millä keskeymättömällä ja hirveällä varmuudella menikin tuo pitkä sarja erilaisia asianhaaroja isän ajattelemattomasta pahasta teosta lähtien aina siihen julmaan vääryyteen, jota hänen lastensa täytyi kärsiä!

Nämä ajatukset tulivat mieleeni ja monet muut niiden kanssa, jotka palauttivat muistini takaisin Cumberlandiin pienelle hautausmaalle, jossa Anna Catherick nyt lepäsi haudassa. Minä ajattelin entisiä päiviä, jolloin viime kerran kohtasin hänet rouva Fairlien haudalla. Muistan, kuinka hänen turvattomat käsiraukkansa hyväilivät kylmää hautakiveä; muistan ne väsyneet, ikävöivät sanat, jotka hän kuiskasi nurmen alla nukkuvalle ystävälle ja suojelijattarelle. "Oi jospa saisin kuolla ja levätä haudassa luonasi!" Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä, kun hän huokasi nämä sanat, ja kuinka tutkimattomasti, kuinka hirveästi ne olivat toteutuneet! Kuinka oli se toivomus, jonka hän oli lausunut Lauralle järvenrannalla, toteutunut. "Oi, jospa minut saisi haudata Teidän äitinne viereen, oi, jospa heräisin hänen vierellään, kun tuomiopasuuna kaikuu ja haudat laskevat kuolleensa iankaikkisen tuomarin eteen asetettavaksi!" Kuinka olikaan tuo ihmisraukka, julmain rikosten ja kauhujen vainoamana, vaeltanut Jumalan käden johtamana tähän viimeiseen kotiinsa, jota hän ei koskaan elämässään toivonut voittavansa! Tähän pyhään rauhaan jätän minä hänet — tässä synkässä seurassa uinukoon hän levossa!

Siten tulee se aavemainen olento, joka kuin varjona henkien maailmasta on häilynyt näillä lehdillä samoinkuin minun elämässäni, vajoamaan tutkimattomaan pimeyteen. Kuin varjo seisoi hän ensi kertaa edessäni yön yksinäisyydessä. Kuin varjo katoaa hän nyt kuolon yksinäiseen rauhaan.

XIII.

Neljä kuukautta kului. Huhtikuu tuli — kevään, vaihtelujen kuukausi.

Aika oli kulunut rauhallisesti ja onnellisesti uudessa kodissamme. Olin käyttänyt varsin edukseni pitkää joutoaikaani, olin hankkinut paljon laajemman toiminta-alueen ja laskenut varman pohjan toimeentulollemme. Vapaana siitä levottomuudesta ja epäilystä, joka niin kauan ja julmasti oli vaivannut häntä, sai Marian jälleen kaiken mielenlujuutensa ja hänen entinen iloinen, reipas tuulensa alkoi palata, vaikkakaan ei yhtä eloisana kuin rakkaina menneinä aikoina.

Sisartaan taipuvampana osoitti Laura vielä selvemmin sen parantavan ja onnellistuttavan elämän vaikutusta, jota hän nyt vietti. Väsynyt, kärsimystä osoittava ilme oli hänen kasvoistaan melkein tyyten hävinnyt, ja se muinoisten päiväin lempeä leima, joka silloin oli ollut nuoren neidon muodon suurin viehkeys, palasi ensimmäisenä piirteenä sen kauneudesta. Nykyisin voin minä vain huomata yhden surullisen vaikutuksen siitä salahankkeesta, joka kerran oli uhannut hävittää sekä hänen järkensä että elämänsä. Hän oli täydellisesti kadottanut muistinsa siitä mitä oli tapahtunut aina siitä päivästä alkaen, jolloin hän poistui Blackwater-Parkista, siihen hetkeen saakka, jolloin me kohtasimme toisemme haudalla Limmeridgen kirkon luona. Vähimmästäkin viittauksesta tähän aikaan muuttui hän toisenlaiseksi ja alkoi vapista; hänen sanansa sekosivat, hänen muistinsa tuli epävarmaksi. Tässä, ja ainoastaan tässä olivat menneen kamalan ajan jäljet liian syvät poistettaviksi.

Mutta kaikessa muussa suhteessa oli hän entinen Laura. Tällä onnellisella muutoksella oli luonnollinen vaikutuksensa meihin molempiin. Nämä unhottumattomat muistot menneestä elämästämme Cumberlandissa — muistot meidän rakkaudestamme heräsivät taaskin pitkästä uinailustaan hänessä ja minussa.

Vähitellen ja huomaamatta tuli jonkunlainen pakko suhteessamme toisiimme. Ne hellät sanat, joiden lausuminen hänelle surun ja kärsimyksen päivinä oli niin luonnollista, kuolivat nyt huulilleni. Aikana, jolloin enimmän pelkäsin kadottaa hänet, olin minä aina suudellut häntä hänen poistuessaan luotani yöksi ja tavatessaan minua aamulla. Tämä suudelma ei nyt enää tullut kysymykseen — se oli aivankuin kadonnut elämästämme. Kätemme vapisivat taasen kohdatessaan toisensa. Me tuskin katsoimme toisiimme, kun Marian ei ollut kanssamme. Keskustelu katkesi usein ollessamme yksin. Jos minä sattumalta tulin koskettaneeksi häneen, sykki sydämmeni rajusti, ja kuin syvänä vastakaikuna näin minä hänen poskensa punastuvan, aivan kuin me taasenkin olisimme olleet Cumberlandin ruohoisilla kummuilla vanhoissa toimissamme, minä opettajana ja hän oppilaana. Hän oli pitkät hetket vaiti ja miettiväinen, mutta kun Marian kysyi häneltä, kielsi hän miettineensä mitään. Minä yllätin itseni eräänä päivänä unhottamasta työni ja uneksimasta tuo pikku kuva edessäni, jonka minä olin piirtänyt hänestä huvihuoneessa, missä me ensi kerran näimme toisemme, aivankuin minä unhotin herra Fairlien taulut haaveillakseni saman kuvan edessä. Niin erilaiset kuin kaikki muut olosuhteet nyt olivatkin, näytti kumminkin meidän asemamme toisiimme noina ensimmäisen tuttavuutemme kultaisina päivinä heräävän uudelleen, samalla kun meidän rakkautemme taasen tuli siksi, minä se ennen oli ollut. Oli kuin aika olisi ensi toiveemme jätteillä viskannut meidät vanhalle, hyvin tutulle rannalle!

Toiselle naiselle olisin minä voinut lausua ne ratkaisevat sanat, joita minä epäröin sanoa hänelle. Hänen edelleen turvaton asemansa, tieto, ett'ei hänellä ollut mitään muuta turvaa ja tukea kuin minkä minä suurimmalla, itseni kieltävällä tarkkuudella olin velvollinen hänelle omistamaan, epäilyni, että kenties liian aikaisin koskettaisin jotakin hänen sydämmensä arkaa kieltä, jota minä miehenä en kenties olisi kyllin hienotunteinen käsittämään — kaikki nämä epäilykset ja monet muut saivat minut epäröiväksi ja äänettömäksi. Ja kumminkin tiesin minä, että tämän molemminpuolisen pakon täytyi päättyä, että meidän asemamme toisiimme täytyi muuttua ja saada tulevaisuudessa toinen luonne, ja että ensi sijassa oli minun velvollisuuteni huomata se.

Kuta enemmän minä ajattelin sitä, sitä vaikeammalta näytti minusta tehdä mitään muutosta. Minä en voi itse selittää sitä oikkuisaa tunnetta, joka oli tämän käsityksen perusteena — minä tiedän vain, että paikan ja töiden muutos, jokin äkillinen keskeytys meidän rauhallisessa, yksitoikkoisessa elämänjärjestyksessämme, muutos tavassamme seurustella ja katsoa toisiamme parhaiten valmistaisi minut puhumaan ja tekisi samalla Lauralle ja Marianille keveämmäksi ja vaivattomammaksi kuulla minua. Tässä tarkoituksessa sanoin minä eräänä aamuna, että mielestäni me kaikki olimme ansainneet pienen loman. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, että me pariksi viikoksi menisimme meren rannalle.

Huomispäivänä läksimme me Fulhamista ja matkustimme etelärannikolla olevaan pikku kaupunkiin. Tähän aikaiseen vuoden aikaan olimme me ainoat vieraat paikkakunnalla. Vuorilla, rannalla, kävelyillä — kaikilla oli se yksinäisyyden leima, joka meille oli niin tervetullut. Ilma oli lauhkea; näköalat kukkuloille, metsiin ja laaksoihin olivat kauniit vaihtelevine valoineen ja varjoineen, ja levoton meri vyörytteli aaltojansa aivan ikkunaimme alle, ikäänkuin nekin olisivat tunteneet kevään sykähtävän elämän ja lämmön.

Olin velvollinen osoittamaan Marianille huomaavaisuuden neuvotella hänen kanssaan, ennenkun puhuisin Lauralle, ja sitten seuraamaan hänen neuvoansa.

Kolmantena päivänä tulomme jälkeen huomasin minä sopivan tilaisuuden puhua yksin hänen kanssaan. Samana hetkenä, kun meidän silmäyksemme kohtasivat toisensa, ilmaisi hänen nopea käsityksensä, mitä minä ajattelin ennenkun minä edes olin ehtinyt pukea tätä ajatusta sanoiksi. Tavallisella voimallaan ja rehellisyydellään puhui hän heti ja puhui ensin.

"Sinä ajattelet nyt sitä, mistä me puhuimme sinä iltana, jolloin sinä palasit Hampshirestä", sanoi hän. "Olen odottanut, että puhuisit siitä. Muutos täytyy tapahtua kodissamme, Walter; tällä tavoin ei voi kauempaa jatkua. Minä näen sen yhtä selvästi kuin sinäkin — yhtä selvästi kuin Laura näkee sen, vaikka hän ei puhu mitään. Eikö ole ihmeellistä, että Cumberlandin vanhat ajat näyttävät palanneen? Sinä ja minä olemme taasen yhdessä ja Laura on uudelleen, kuten ennen, kaiken meidän harrastuksemme ainoa ja yhteinen keskus. Minä voisin melkein kuvitella, että tämä huone on Limmeridgen huvihuone ja että nämä aallot läikkyvät meidän rantojamme vasten."

"Silloin, Marian, seurasin minä neuvoasi", sanoin minä, "nyt tahdon minä seurata sitä kymmenkertaisella luottamuksella".

Hän vastasi kädenpuristuksella. Minä näin, että hänen mielensä heltyi muistuttaessani mennyttä aikaa. Istuimme yhdessä lähellä ikkunaa. Puhuessani ja hänen kuunnellessaan katselimme ulos loistavalle merelle, joka kimalteli säihkyvässä auringonpaisteessa.

"Mitä tahansa seuraakin tästä keskustelustamme", sanoin minä, "päättyköönpä se onnellisesti tai onnettomasti minulle, niin on kumminkin Lauran onni elämäni ainoa harrastus. Olen päättänyt — tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa — pakottaa kreivi Foscon tekemään sen tunnustuksen, jonka hänen rikostoverinsa vältti. Ei kumpikaan meistä voi tietää, mihin tämä mies ryhtynee minua vastaan, jos minä pakotan hänet äärimmäisyyteen. Me tiedämme hänen omista sanoistaan ja teoiltaan, että hän silmänräpäyksenkään epäröimättä tai tuntematta omantunnontuskaa on valmis uhraamaan Lauran musertaakseen siten minutkin. Nykyisessä asemassa toisiimme ei minulla ole mitään oikeuksia, joita yhteiskunta ja laki hyväksyvät, vastustaa kreiviä ja suojella Lauraa. Tämä saattaa minut vaikeaan asemaan. Voidakseni antautua taisteluun kreivin kanssa, lujasti tietäen, että Lauran onni täytyy voida voittaa, niin pitää minun silloin taistella puolisoni puolesta. Hyväksytkö, mitä tähän asti olen sanonut, Marian?"

"Joka ainoan sanan", vastasi hän.

"En tahdo puhua omasta tunteestani", jatkoin minä, "tai siitä rakkaudesta, joka on kestänyt kaikki esteet, kaikki muutokset — minä tahdon vaieta itsestäni ajatellakseni vain siltä näkökannalta, jonka minä äsken mainitsin, häntä, puhuakseni hänestä puolisonani. Jos, kuten minä luulen, tämä yritys pakottaa kreivi tunnustamaan on ainoa mahdollisuus laillisesti todistaa Lauran olemassaolo, niin johtaa mahdollisimman vähän itsekkäisyyttä minua tähän avioliittoon. Kenties olen minä kumminkin väärässä; kenties on meillä toisia keinoja voittaa päämäärämme, jotka ovat vähemmin epävarmoja, vähemmin epäilyttäviä. Minä olen vakavasti ja levottomasti miettinyt niitä mielessäni — mutta löytämättä yhtään. Jos sinä tiedät, niin sano."

"Ei, minäkin olen miettinyt, mutta aivan turhaan."

"Todenmukaisesti", jatkoin minä, "ovat samat kysymykset heränneet sinun mielessäsi kuin minunkin. Pitäisikö meidän kenties palata hänen kanssaan Limmeridgeen nyt, kun hän on entisenlaisensa, ja luottaa siihen, että kylän väki ja koululapset tuntisivat hänet jälleen? Pitäisikö meidän koettaa, mitä hänen käsialansa todistus vaikuttaisi? Ajatelkaamme, että me nyt tekisimme sen. Ajatelkaamme, että joukko henkilöitä tuntisi uudelleen hänet ja että vertailujen avulla hänen käsialansakin tulisi tunnustetuksi. Mitähän muita etuja me voittaisimme tällä kuin erinomaisen aiheen alkaa oikeusjuttu? Saisiko hänen itsensä tunteminen herra Fairlien tunnustamaan hänet ja ottamaan hänet takaisin Limmeridge-Houseen vastoin hänen tätinsä todistusta, lääkärin kuoleman todistusta ja sitä näennäistä todistusta, jonka sekä hautaus että hautakirjoitus antavat? Ei! Kaikki, mitä sillä voittaisimme, olisi hänen kuolemansa epäileminen — epäileminen, jonka täytyy vaatia laillista tutkintoa. Minä edellytän nyt, että meillä olisi riittävät varat suorittaa oikeudenkäynti — joita meillä ei suinkaan ole — ja että herra Fairlien väitteet voitaisiin kumota, että kreivin ja hänen rouvansa ja kaikkien muiden väärät tiedot voitaisiin osoittaa perättömiksi, että Lauran uudistettua esiintymistä elämään ei päätettäisi vaihdokseksi Lauran ja Anna Catherickin välillä tai ett'eivät vihollisemme selittäisi hänen käsialansa todistusta viekkaaksi petokseksi — mahdollisuuksia, jotka enemmässä tai vähemmässä määrässä voivat kumota meidän toiveemme, mutta älkäämme ollenkaan ottako niitä laskuun — vaan mitä seuraisi niistä kysymyksistä, jotka tehtäisiin Lauralle tämän salahankkeen johdosta? Sen me tiedämme liian hyvin — sillä hän ei ole koskaan voinut palauttaa muistiinsa, mitä tapahtui hänelle täällä Lontoossa. Hän voi yhtä vähän yksityisessä keskustelussa kuin virallisessa kuulustelussa antaa tietoja omasta asiastaan. Jos sinä et tätä huomaa yhtä selvästi kuin minäkin, niin matkustakaamme huomispäivänä Limmeridgeen ja koettakaamme."

"Minä huomaan sen täydellisesti, Walter. Jos meillä olisikin varoja oikeudenkäyntiin, jos meidän onnistuisikin lopulta voittaa se, niin täytyisi tämän viivytyksen olla sietämätön; alinomainen epätietoisuus kaiken sen jälkeen, mitä me jo olemme kärsineet, olisi kauhea. Olet oikeassa ollessasi toivoton Limmeridgeen tehtävään matkaan nähden. Toivoisin, että minäkin voisin tuntea varmuutta siitä, että päätöksesi ilmiantaa kreivi on viisas. Voidaanko siitä jotain toivoa?"

"Epäilemättä. On toivoa saada tietää Lauran matkustuspäivä Lontooseen. Toistamatta nyt niitä syitä, joita minä ennen olen esittänyt, tahdon vain sanoa, että minä nyt olen yhtä vakuutettu kuin konsaan ennen, että ristiriitaisuus on olemassa todellisen ajan ja sen ajan välillä, joka on ilmoitettu lääkärintodistuksessa. Siinä on salahankkeen heikko kohta. — Ja jos minun onnistuu temmaista kreiviltä se, on se päämäärä voitettu, jonka puolesta sekä sinä että minä elän. Jollei se onnistu, ei Laura koskaan tässä maailmassa saa hyvitystä."

"Pelkäätkö sinä, ett'et voisi onnistua, Walter?"

"En uskalla luottaa varmaan menestykseen ja juuri tästä syystä, Marian, minä puhun näin avonaisesti ja suodaan. Varmimmasta vakuutuksestani voin sanoa sinulle: — Lauran tulevaisuuden toiveet ovat mahdollisimman pienet. Minä tiedän, että hänen varallisuutensa on poissa; minä tiedän, että ainoa mahdollisuus hankkia hänelle oikea paikkansa yhteiskunnassa on hänen suurimman vihamiehensä käsissä — miehen, joka nykyään on aivan saavuttamaton ja kenties pysyy loppuun asti sellaisena. Ja nyt, kun kaikki maalliset edut ovat poissa ja toivo joskus voida saavuttaa ne takaisin epävarmempi kuin koskaan ennen, nyt, kun ei mitään muuta tulevaisuutta näytä hänellä olevan edessään kuin se, minkä hänen puolisonsa työ voi taata hänelle, uskaltaa köyhä piirustuksenopettaja vihdoinkin lausua toivomuksensa. Hänen loistonsa päivinä olin minä vain vähäpätöinen opettaja, joka johti hänen kättänsä. — Nyt, Marian, kovan onnen päivinä rukoilen minä että hän tahtoisi lahjoittaa minulle tämän käden!"

Marianin silmät kohtasivat minun katsettani sydämmellisen hartaasti — minä en voinut lausua mitään enempää. Sydämmeni oli täysi, huuleni vapisivat. Vastoin aikomustani olin minä valmis rukoilemaan hänen sääliänsä. Minä nousin ylös poistuakseni huoneesta. Samana hetken nousi hänkin seisaalleen ja laski ystävällisesti kätensä olkapäälleni.

"Walter!" sanoi hän, "kerran erotin minä teidät toisistanne sinun ja hänen onnensa vuoksi. Pysähdy tänne veljeni, rakkain, paras ystäväni, kunnes Laura tulee sinulle sanomaan, mitä minä nyt olen sanonut!"

Ensi kerran eromme jälkeen Limmeridgestä kosketti hän otsaani huulillansa. Kyynele putosi päähäni, kun hän suuteli minua. Hän kääntyi nopeasti ja poistui huoneesta.

Minä istuuduin yksin ikkunan ääreen hiljaisuudessa odottamaan sitä sanaa, joka ratkaisisi elämäni. Minä en voinut ajatella mitään sitä odottaessani. En tietänyt mistään muusta kuin tuskaan asti kiihtyneestä kaikkien aistimieni voimasta. Aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti; valkoiset merilinnut, jotka ajelivat toisiansa kaukana minusta, näyttivät minusta lyövän siivillänsä vasten silmiäni ja aaltojen hiljainen kohina rantaa vasten kaikui kuin ukkosen jyrinä korviini.

Ovi avattiin ja Laura tuli yksin sisään. Niin tuli hän sinäkin aamuna, jolloin minä matkustin Limmeridge-Housesta. Hitaasti ja väsynein askelin, surren ja epäillen tuli hän sillä kertaa. Nyt siivitti onni hänen askeleensa, nyt tuli hän ilosta loistavin kasvoin. Omasta alotteestaan sulkivat rakkaat käsivarret minut syliinsä; omasta tahdostaan kohtasivat suloiset huulet minun huuliani. "Rakkahani!" kuiskasi hän, "saammeko me nyt rakastaa toisiamme?" Hän laski hellästi ja turvallisesti päänsä minun rintaani vasten. "Ah", sanoi hän viattomasti, "kuinka onnelliseksi olen minä vihdoinkin tullut!"

Muutamia päiviä myöhemmin olimme me vieläkin onnellisempia. Meidät vihittiin.

XIV.

Tämän kertomuksen jatko saattaa minut tasaisessa juoksussaan avioliittomme ensi ajasta yhä lähemmäksi ratkaisua.

Parin kolmen viikon kuluttua olimme me kaikki kolme taas takaisin Lontoossa, ja alkava taistelu kreiviä vastaan hiipi kuin tumma varjo ylitsemme.

Marian ja minä olimme varsin huolellisia salaamaan Lauralta palaamisemme oikeaa syytä. Nyt oli toukokuun alku, ja kreivin vuokraoikeus Forest-roadin varrella olevaan taloon lakkasi kesäkuun lopussa. Jos hän pidentäisi sitä vielä kerran — seikka, johon minulla oli aihetta uskoa syystä, minkä minä heti mainitsen — olisin minä varma, ett'ei hän jostakin syystä poistuisi maasta — ei minulla olisi aikaa menetettävänä varustautumalla arvokkaasti kestämään taistelussa sellaista vihollista vastaan.

Uuden onneni ensi aikoina oli ollut hetkiä, jolloin minä horjuin päätöksessäni ja tunsin itseni täysin tyydytetyksi, nyt kun elämäni rakkain unelma oli toteutunut. Ensi kerran tunsin minä itseni araksi ajatellessani vaaran suuruutta ja kaikkia niitä vaikeuksia, joita vastaan minun oli taisteltava — kun minä mietin sitä onnen lupausta, jonka tulevaisuus tarjosi meille — sitä vaaraa, jolle minä paljastaisin sen autuuden, minkä me niin vaikeasti olimme voittaneet. Niin, minun täytyy tunnustaa se — lyhyeksi ajaksi onnistui rakkauden suloisen äänen houkutella minut pois siitä tehtävästä, jolle minä olin ollut uskollinen koettelemuksen kovempina päivinä. Tietämättä itsekään sitä oli Laura viehättänyt minut poikkeamaan vaaralliselta tieltä — yhtä viattomasti saattoi hän kumminkin minut sille uudelleen.

Tapahtui joskus, että, ilman mitään yhteyttä nykyisen todellisuuden kanssa, uni ja unennäkö — nuo salaperäiset sanansaattajat — palauttivat hänen mieleensä tapahtumia, joita hän valveilla ollessaan ei voinut vähintäkään muistaa. Erään kerran — se oli vain kaksi viikkoa vihkimisemme jälkeen — kun minä valvoin hänen uneksuvistaan, näin minä kyynelten hitaasti tulevan esiin silmäluomien alta ja kuulin hiljaisten, kuiskaavain sanojen valahtavan hänen huuliltaan, jotka ilmaisivat minulle, että hänen henkensä oli harhaillut taas takaisin tuohon surulliseen matkaan Blackwater-Parkista. Tämä itsestään tietämätön kehotus, joka oli niin liikuttava ja niin vakava unen pyhässä rauhassa, kävi kuin miekka läpi sydämmeni. Seuraavana päivänä palasimme Lontooseen — sinä päivänä, jolloin päätökseni uudistui kymmenkertaisella voimalla.

Ensin oli minun tarpeen tuntea miestä lähemmin. Tähän asti oli koko hänen elämänsä ollut minulle läpitunkematon salaisuus.

Minä aloin niin niukoilla tiedon lähteillä, kuin oli käytettävinäni. Se merkillinen kertomus, jonka herra Fredrik Fairlie oli kirjoittanut ja jonka Marian oli saanut talvella seuraamalla antamiani neuvoja — ei näyttänyt olevan miksikään hyödyksi tähän kysymykseen nähden. Lukiessani sitä johduin minä ajattelemaan niitäkin tietoja, joita rouva Clements oli antanut minulle siihen petossarjaan nähden, millä Anna Catherick oli houkuteltu Lontooseen ja siellä uhrattu salahankkeen edistämiseksi. Mutta tässä oli kreivi taasenkin aivan saavuttamaton.

Sen jälkeen turvauduin minä Marianin päiväkirjaan — josta hän luki minulle sen osan, mikä koski hänen entistä uteliaisuuttansa kreivin suhteen, ja ne harvat tiedot, jotka hänen oli onnistunut saada hänestä, hänen luonteestaan ja persoonallisesta ulkonäöstään. Marian kuvaa hänet sellaiseksi, "joka ei ole astunut jalkaansa useampaan vuoteen isänmaansa rajojen sisälle, että hän osoitti suurinta harrastusta saadakseen tietää, asuiko jokin italialainen Blackwater-Parkin lähinnä olevassa kaupungissa" — ja että hän sai kaikenlaisilla postileimoilla varustettuja kirjeitä sekä erään kerran suurella virkasinetillä varustetun. Marian olisi taipuvainen uskomaan, että hän olisi valtiollinen pakolainen, jos tätä voitaisiin sovittaa hänen ulkomaalaisten, virkasinetillä varustettujen kirjeittensä saamiseen — kirjeitähän mannermaalta valtiollisille pakolaisille luulisi tavallisesti viimeksi voivan odottaa.

Nämä arvelut ja minun oma luuloni vakuuttivat minua siitä, mitä Laura oli kerran Blackwater-Parkissa sanonut Marianille ja minkä rouva Fosco oli kuullut kuuntelemalla ovella — että kreivi oli vakooja!

Laura oli kutsunut häntä siksi helposti käsitettävästä suuttumuksesta hänen esiintymisensä johdosta häntä kohtaan. Ja minä siinä täydessä vakuutuksessa, että hän todellakin oli vakooja. Ja minä huomasin varsin selvästi syyn hänen muutoin omituiseen viipymiseensä Englannissa, nyt kun salahanke oli suoritettu ja sen tarkoitus voitettu.

Tämä tapahtui samana vuonna, kun kuuluisa maailmannäyttely oli Hyde-Parkin Kristallipalatsissa. Ulkomaalaisia oli varsin lukuisasti saapunut Englantiin ja saapui lakkaamatta. Satoja miehiä oleskeli tähän aikaan keskuudessamme — täälläkin palkattujen poliisiasiamiesten vainoomina, joita heidän isänmaansa vieläkin epäluuloinen hallitus oli lähettänyt seuraamaan heitä. Ei silmänräpäykseksikään voinut pälkähtää päähäni verrata kreivin kyvyt ja yhteiskunnallisen aseman omaavaa miestä tavalliseen ulkomaalaiseen vakoojajoukkioon. Minä katsoin sitä vastoin hänellä olevan luottamuspaikan sillä alalla; minä uskoin hänen sen maan hallitukselta, jota hän salaisuudessa palveli, järjestää ja johtaa sen poliisiasiamiehet, niin mieskuin naispuolisetkin, ja minä pidin rouva Rubellea, joka niin sopivasti oli saatavilla käytettäväksi sairaanhoitajattarena Blackwater-Parkissa — yhdeksi heistä.

Sen vuoksi huomasin minä kreivin aseman nyt vähemmän varmaksi, kuin tähän asti olin uskonut. Mutta kehen olisi minun turvauduttava saadakseni tietää tämän miehen elämästä enemmän, kuin minä jo tiesin?

Ensimmäinen, johon minun ajatukseni näissä kysymyksissä kääntyivät, oli se ainoa italialainen, jonka minä perinpohjin tunsin, ja lisäksi henkilö, johon minä täysin voin luottaa — nimittäin hyvää tarkoittava pikkuystäväni, professori Pesca.

Professori on niin kauan ollut poissa lukijain silmistä, että hän kenties on ollut vaarassa joutua aivan unhotuksiin.

On luonnollinen asia sellaisessa kertomuksessa kuin tämä, että vaikuttavat henkilöt ainoastaan silloin esiintyvät, kun tapausten jatko sitä vaatii — he tulevat ja menevät ei päähänpistoni mukaan, vaan silloin kun he suoranaisesti vaikuttavat kuvattavain asiain kulkuun. Juuri tästä syystä ovat ei ainoastaan Pesca, vaan myöskin äitini ja sisareni, jääneet kauaksi syrjään tämän kertomuksen kulusta. Minun käyntini Hampsteadissa olevassa pikku kodissa äitini vakuutus, että Laura oli kuollut ja haudattu, hedelmättömät yritykseni poistaa sekä äidiltäni että sisareltani tämä erehdys — erehdys, jota he mustasukkaisessa hellyydessään edelleenkin pitivät vakuutuksenaan, siitä aiheutuva kiusallinen välttämättömyys salata avioliittoni heiltä, kunnes he olisivat oppineet tunnustamaan vaimolleni hänen oikeutensa — kaikki nämä pienet perhetapahtumat ovat jätetyt kertomatta, koska niillä ei ole ollut mitään merkitystä tapahtuman pääasialliseen juoksuun. Ei kuulu tähän, miten suuressa määrässä ne lisäsivät levottomuuttani ja niiden vaikeuksien tuntoa, joita vastaan minun oli taisteltava.

Samasta syystä en minä ole maininnut mitään siitä lohdutuksesta, jota Pescan veljellinen ystävyys tuotti minulle, kun minä näin hänet nopean palaamiseni jälkeen Limmeridge-Housesta pari vuotta sitten. Minä en ole maininnut, kuinka uskollisesti lämminsydämminen, pikkuystäväni saattoi minua laivalle, kun minä olin valmiina matkustamaan Keski-Amerikaan, tai sitä äänekästä ilonilmaisua, jolla hän palattuani kotiin toivotti minut tervetulleeksi. Jos minä olisin katsonut olevani oikeutettu vastaanottamaan ne avuntarjoukset, joita hän teki minulle heti jo kotiintultuani, olisi hän jo aikoja sitten näkynyt näillä lehdillä. Mutta vaikka minä tiesin, että hänen kunniaansa ja rohkeuteensa voi täysin luottaa, en minä ollut aivan yhtä varma hänen vaiteliaisuudestaan ja tästä syystä jatkoin minä yksin tiedustelujani. Lukijan pitäisi kumminkin huomata, että Pesca oli kuitenkin arvossapidetty ystäväni, vaikka hän tähän asti on ollut aivan erillään kaikesta yhteydestä tähän tapahtumaan — niin, yhtä uskollinen ja itseuhraava ystäväni kuin konsaan ennen entisen elämämme vaiheissa.

Mutta ennenkun minä nyt kutsuin Pescaa avukseni, oli välttämätöntä ulkonäöltään oppia tuntemaan se mies, jota vastaan minun piti taistella. Aina tähän hetkeen saakka en minä koskaan ollut nähnyt kreivi Foscoa.

Kolme päivää palaamiseni jälkeen Lauran ja Marianin kanssa Lontooseen läksin minä yksin klo 10 ja 11 välillä aamupäivällä Forest-roadiin S:t Johns-Woodissa. Ilma oli varsin kaunis — ja minä otaksuin, että kreivi viehättyisi lähtemään kävelylle, jos minä odottaisin hetkisen. Minulla ei ollut sanottavaa syytä peljätä, että hän päivänvalolla tuntisi minut jälleen, sillä ainoa tilaisuus, jolloin hän näki minut, oli yöllä, kun hän seurasi minua silloiseen asuntoomme.

Ei ketään näkynyt talon etupuolen ikkunoissa. Minä kuljin tietä, joka oli sen sivulla, ja katsoin yli matalan pihamuurin. Yksi pohjakerroksen ikkuna vastapäisellä puolella oli auki ja harso viritetty sen eteen. En nähnyt ketään, mutta minä kuulin huoneesta ensin lujaa vihellystä ja sitten linnunlaulua — sitten sen syvän ja soinnukkaan äänen, jonka tunsin hyvin Marianin kuvauksesta. "Tulkaa sormelleni, pienokaiseni, pienokaiseni!" puhui ääni. "Tulkaa ulos! Hypätkää ylös! Yks', kaks', kolme — ylös! Kolme, kaks', yks' — alas! Yks', kaks', kolme kvi-kvikvivitt!" Kreivi harjoitteli kanarialintujansa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Blackwater-Parkissa.

Odotin pikku hetken ja vihellys ja laulu lakkasivat. "Tulkaa ja suudelkaa minua, pikkuruiseni!" sanoi bassoääni. Kuului viserrys ja liritys ikäänkuin vastaukseksi — sitten pidätetty, tyytyväinen nauru — sen jälkeen kaikki vaikeni minuutiksi tai pariksi, minkä jälkeen minä kuulin huoneen oven avattavan. Käännyin ympäri ja kuljin samaa tietä takaisin. Rossinin ihana sävel "Moseksen" rukouksesta kaikui sulavan basson laulamana suuremmoisesti yksinäisen etukaupungin hiljaisuudessa. Nyt avattiin pihaportti ja suljettiin jälleen. Kreivi oli tullut ulos.

Hän meni suoraan poikki kadun ja pitkin Regents-Parkin länsisivua. Seurasin häntä.

Marian oli valmistanut minun huomaamaan hänen korkean vartalonsa, tavattoman lihavuutensa, hänen teeskennellyn surupukunsa, mutta ei miehen kammottavaa eloisuutta, iloisuutta ja reipasta, nuorekasta ulkonäköä. 60-vuotiaana esiintyi hän tavalla, ikäänkuin hän ei olisi ollut 40-vuotiaskaan. Hän käveli kevein, vaivattomin askelin, hattu hieman vinossa, leikkien kepillään ja hyräillen hiljakseen; tuon tuostakin silmäsi hän sivulle, ylös taloihin, alas puutarhoihin, hymyillen alentuvasti ja suojelevasti, ikäänkuin koko kortteli olisi ollut hänen omansa. Kreivi ei katsonut kertaakaan taaksensa, ei kiinnittänyt mitään huomiota enempi minuun kuin muihinkaan lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin hän leppeästi hymyili ja isällisen ystävällisesti nyökkäsi pikku lapsille ja heidän hoitajattarillensa, joita hän kohtasi. Tällä tavoin jatkoi hän kulkuaan ja minä hänen mukanaan, kunnes me tulimme puiston länsipengermillä olevain puotien luo.

Täällä pysähtyi hän erään pasteijileipuripuodin edustalle, meni kauppaan luultavasti tilaamaan jotakin — ja tuli heti takaisin torttu kädessään. Lähellä puotia seisoi italialainen ja soitti positivia, jolla istui pieni, kurja, kurttuinen apina. Kreivi pysähtyi, haukkasi itse tortusta palasen ja ojensi lopun vakavannäköisenä apinalle. "Pikku miesraukka!" sanoi hän teennäisen hellästi, "sinä näytät nälkiintyneeltä. Ihmisyyden pyhässä nimessä tarjoon minä täten sinulle aamiaisen!" Positivinomistaja pyysi nöyrästi kuparirahaa auttavalta vieraalta, mutta kreivi kohotti halveksivasti olkapäitänsä ja läksi astumaan. Olimme pian kaduilla ja arvokkaampien puotien edustalla New-roadilla ja Oxford-kadulla. Kreivi pysähtyi taas optillisen konekaupan luona. Hän meni puotiin, mutta palasi heti takaisin operakiikari kädessään ja pysähtyi sitten lukeakseen soitinkaupan edustalla tämäniltaisen näytelmäilmoituksen Hän luki varsin tarkkaavasti, näytti miettivän hetkisen ja huusi sitten vuokra-ajuria. "Ajakaa Operan lipunmyyntikonttorin edustalle", sanoi ajurille ja meni siten pois.

Minä menin kadun yli ja katselin myöskin ilmoitusta. "Lucrezia Borghia" näyteltäisiin tänä iltana. Kiikari, jonka kreivi oli noutanut, ilmoituksen tarkka lukeminen ja ajurille annettu käsky — kaikki todisti, että hän aikoi mennä operaan. Minä olin tilaisuudessa saamaan lippuja permantopaikoille itselleni ja yhdelle ystävälle eräältä teatterin koristemaalaajalta, jonka tuttu olin entisaikoina. Olisihan ainakin mahdollista, että kreivi olisi salongissa minun ja toverini nähtävissä, jossa tapauksessa minä saisin tilaisuuden jo tänä iltana tietää, tunsiko Pesca maamiehensä vai ei.

Tämä ajatus määräsi minulle heti iltani käyttämisen. Hankin liput ja jätin kotimatkalla pikku kirjeen professorin huoneeseen. Kun kello oli neljännestä vaille 8, olin minä hänen luonaan ottaakseni hänet mukaani teaatteriin. Ystäväni oli parhaimmalla tuulellaan, hänellä oli kukkanen hännystakkansa napinlävessä ja kainalossaan suurin operakiikari, minkä koskaan olen nähnyt.

"Oletko valmis?" kysyin minä.

"Olen — olen kyllä", sanoi Pesca.

Menimme katsomaan näytelmää.

XV.

Uvertyyrin viime säveleet olivat jo kaikuneet ja kaikki permantopaikat jo otetut Pescan ja minun saapuessa sisään.

Kumminkin oli runsaasti tilaa siinä käytävässä, joka kiersi permantoa. Minä kuljin ensin aidan vieritse, joka erotti meidät aitioista ja hain kreiviä tästä salongin osasta. Hän ei ollut siellä. Palasin siis takaisin samaa käytävää ja kun olin tullut vasemmalle puolen näyttämöä, katselin tarkkaavasti kaikille tahoille — hän oli permannolla. Hänellä oli oivallinen paikka — kahdestoista tai neljästoista penkin päästä lukien ja kolmannella rivillä ensimmäisestä aitiorivistä lähtien. Pysähdyin samaan suuntaan, kuin hänellä oli paikkansa. Pesca seisoi vieressäni. Professori ei tietänyt vielä syytä, miksi minä olin ottanut hänet mukaani teaatteriin, ja näytti melkein kummastelevan sitä, miks'emme menneet lähemmäksi näyttämöä.

Esirippu nousi ja näytelmä alkoi.

Koko ensi näytelmän ajan olimme me samalla paikalla. Kreivi oli niin kiintynyt musikiin, ett'ei hän silmännyt kertaakaan paikkaan, jossa seisoimme. Ei säveltäkään Donizettin viehättävästä musikista mennyt häneltä hukkaan. Siinä istui hän kaikkia muita korkeampana, hymyillen ja tyytyväisenä nyökäten väliin. Kun paukutettiin käsiä hänen ympärillään erään aarian lopussa — kuten englantilainen yleisö aina tekee — huolimatta siitä, että orkesterimusiki heti alkoi, katsoi hän ympärilleen säälivän varoittavin silmäyksin ja kohotti kätensä samalla kertaa kohteliaalla ja rukoilevalla ilmeellä. Laulun viehättävämmissä kohdissa, soiton syvemmissä kauneuksissa, jotka menivät toisilta ohi huomaamatta ja suosiota saavuttamatta, taputti hän lihavia käsiänsä, joihin oli vedetty hienot mustat hansikkaat, aivan hiljaa toisiansa vastaan merkiksi, että tosi musikalisen sivistyksen saanut mies ymmärsi ne. Sellaisina hetkinä kaikui hänen lauhkea hyväksymishuutonsa "bravo! bravo!" yleisen äänettömyyden vallitessa, kuin suuren kissan kehrääminen. Hänen molemmilla puolillaan olevat naapurinsa — reippaita yksinkertaisia maaseutulaisia, jotka nyt jonkunverran hämmästyneinä istua lekottelivat muhkean Lontoon kaikessa komeudessa, — alkoivat nähdessään hänen taputtavan seurata hänen esimerkkiänsä. Moni suosionosotus kohosi tänä iltana permannolta näiden käsien pehmeästä, suojelevasta kehotusmerkistä. Hän nautti tästä kunnioituksesta silminnähtävällä mielihyvällä. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli alinomaa hymyilevä ilme, musikin väliajoilla katseli hän ympärilleen sydämmellisen tyytyväisenä itseensä ja lähimmäisiinsä. "Niin, niin, nämä englantilaiset barbarit saavat jotakin oppia minulta. Kaikkialla olen minä, Fosco, etevä persoonallisuus, jota muiden täytyy seurata, mies, joka on paljon etevämpi vertaisiansa!" Tätä näytti hänen kasvojensa ilme sanovan.

Ensi näytännön loputtua laskeusi esirippu, ja katselijat nousivat ylös silmätäkseen ympärilleen.

Foscokin nousi ylös, tutkien kiikarillaan yläpuolellamme olevia aitiorivejä. Kun hän sitten laski sen pois, mutta kumminkin katseli edelleen ylös, käytin minä tätä tilaisuutta hyväkseni kiinnittääkseni Pescan huomiota häneen.

"Tunnetko tuon miehen?" kysyin minä.

"Kenen, ystäväni?"

"Tuon pitkän, lihavan miehen tuolla, joka nyt seisoo tännepäin kääntyneenä."

Pesca kohosi varpaillensa ja katseli kreiviä.

"En", sanoi hän. "Onko hän kuuluisa mies? Miksi huomautat hänestä?"

"Siksi, että minulla on tärkeitä syitä saada jotakin tietää hänestä. Hän on maamiehesi — eräs kreivi Fosco. Etkö tunne ketään sen nimistä?"

"En, Walter. En tunne enemmän nimeä kuin miestäkään."

"Oletko aivan varma, ett'et tunne häntä? Katsopas sinnepäin vielä kerran, katso tarkoin. Kun menemme kotiin, sanon sinulle, miksi olen niin halukas tietämään sen. Odotapas! Salli minun auttaa sinua ylemmäksi, että voit nähdä hänet paremmin."

Minä autoin häntä nousemaan sen parrun reunalle, johon permanto nojasi. Nyt ei ollut hänen vähäinen vartensa hänelle miksikään esteeksi. Täältä voi hän nähdä yli niiden naisten päiden, jotka istuivat puolellamme.

Laiha, epämiellyttävä, vaaleatukkainen mies, jolla oli arpi vasemmassa poskessaan ja jota, vaikka hän oli aivan lähellämme, en ollut ennen nähnyt, katsoi tarkkaavasta Pescaa minun auttaessani häntä ylös ja seurasi sen jälkeen vielä tarkkaavammin silmäyksiemme suuntaa, kunnes ne pysähtyivät kreiviin. Hän oli varmaankin kuullut keskustelumme ja sen johdosta tullut uteliaaksi.

"Ei", sanoi Pesca katsoessaan suurta, lihavaa, hymyilevää muotoa, "en ole koskaan elämässäni nähnyt tuota miestä."

Samassa sattuivat molemmat italialaiset katsomaan toisiinsa.

Pesca oli sanonut, ett'ei hän tunne kreiviä. Seuraavana minuuttina olin minä vakuutettu, että kreivi tunsi Pescan!

Niin, tunsi hänet — ja mikä oli kummallisempaa — pelkäsi häntä! Ei voinut pettyä tämän konnan kasvojen ilmeen suhteen. Hän tuli kuolonkalpeaksi yhdessä silmänräpäyksessä; kaikki hänen kasvonpiirteensä ikäänkuin kivettyivät, hänen kylmien, harmaiden silmiensä nopea, tutkiva katse, se liikkumaton asema, johon hän jäi seisoessaan — kaikki puhui selvää kieltä. Kuoleman kauhu oli vallannut hänen ruumiinsa ja sielunsa — ja Pesca oli herättänyt hänessä tämän kauhun!

Arpinen mies seisoi vieläkin vieressämme. Hän oli nähtävästi tehnyt johtopäätöksensä siitä vaikutuksesta, jonka Pescan näkeminen teki kreiviin kuten minäkin, mutta hänen harrastuksensa meidän puuhaamme kohtaan ei näyttänyt ollenkaan suututtavalta tai tunkeilevalta.

Minä puolestani ällistyin niin kreivin kasvojen muuttuneesta ilmeestä, hämmästyin niin siitä aivan odottamattomasta käänteestä, jonka asia sai, ett'en minä tietänyt, mitä minun piti sanoman tai tekemän ensi silmänräpäyksessä. Pesca palautti minut käsitykseeni sanoessaan.

"Katsopas, kuinka tuo lihava mies tuijottaa tänne. Minuako hän tuijottaa? Olenko minä millään tavoin merkillinen? Kuinka voi hän tuntea minut, kun minä en tunne häntä?"

Silmäsin yhä kreiviä. Näin hänen liikahtavan vasta sitten, kun Pesca liikahti, mutta pitäen aina huolta siitä, ett'ei vain kadottaisi pientä miestä näkyvistään siltä matalammalta paikalta, jossa hän nyt seisoi. Olin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, jos Pescan huomio näissä olosuhteissa kääntyisi hänestä, ja kysyin sen takia professorilta, tunsiko hän ketään oppilaistaan aitioissa olevain naisten joukosta. Pesca ojensi heti kiikarinsa aitiorivejä kohden etsiäkseen suurimmalla hartaudella oppilaitaan.

Samana hetkenä, kun hän näytti tähän puuhaan kiintyneen, kääntäytyi kreivi, vetäytyi niiden henkilöiden taakse, joilla oli kauempana paikkoja ja hävisi seuraavassa silmänräpäyksessä. Minä tartuin Pescan käsivarteen ja hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen vedin minä hänet kiiruusti mukanani keskelle permantoa ehkäistäkseni kreiviä, ennenkun hän ehtisi ovelle. Hämmästyksekseni kiiruhti laiha mies ulos ennen meitä ja onnistui välttämään sen tungoksen, joka pidätti Pescaa ja minua Kun me tulimme eteiseen, oli kreivi kadonnut — ja arpinen vieraskin oli poissa.

"Tule, menemme kotiisi", sanoin minä. "Minun täytyy heti puhua kanssasi salaa."

"Jumala auttakoon minua!" huusi professori äärimmäisen hämmennyksen tilassa. "Mitä Herran nimessä on tekeillä?"

Kuljin nopeasti vastaamatta. Tapa, jolla kreivi oli poistunut teaatterista, sai minun pelkäämään, että hänen intonsa välttää Pescaa saattaisi hänet vieläkin pahempiin äärimmäisyyksiin. Kenties pääsisi hän käsistäni poistumalla Lontoosta. Pelkäsin tulevaisuutta, jos antaisin hänelle niinkin paljon kuin päivän aikaa. Ja minä pelkäsin tätä tuntematonta muukalaista, jonka minä epäilin olevan yhteistoiminnassa hänen kanssaan.

Tämä kaksinainen epäilys mielessäni en minä viivytellyt kaukaa ilmoittaakseni Pescalle, mitä halusin. Niin pian kun molemmat olimme kahden hänen huoneessaan, lisäsin minä hänen kummastustaan ja hämmästystään ilmaisemalla hänelle aikomukseni yhtä yksinkertaisesti ja avomielisesti, kuin olen sen tässä kertonut.

"Ystäväni, mitä voin tehdä?" huudahti professori pannen tuskaisella ilmeellä kätensä ristiin. "Mitä tuhat tulimmaista — sano sitten! — mitä tuhat tulimmaista minun pitää tehdä auttaakseni sinua, kun en tunne miestä?"

"Hän tuntee sinut — hän pelkää sinua — hän poistui teatterista välttääksensä sinua. Pesca, siihen täytyy olla jokin syy. Silmääpäs takaisin omaan elämääsi ennen Englantiin tuloasi. Sinä itse olet sanonut minulle poistuneesi Italiasta valtiollisista syistä. Sinä et ole koskaan ilmoittanut minulle näitä syitä, enkä minä nytkään kysy niitä. Pyydän sinua vain muistuttelemaan, eikö jokin tapaus kuluneessa elämässäsi voisi jotenkin selittää sitä kauhistusta, jonka sinun ensi näkemisesi herätti tässä miehessä?"

Sanomattomaksi hämmästyksekseni tekivät nämä sanat, jotka minusta näyttivät niin viattomilta, saman kauhistavan vaikutuksen Pescaan, kuin tämän näkeminen oli tehnyt kreiviin. Hänen punakka muotonsa kalpeni silmänräpäyksessä, ja vavisten kiireestä kantapäähän vetäytyi hän hitaasti taaksepäin.

"Walter!" sanoi hän. "Sinä et tiedä, mitä pyydät minulta."

Hän lausui nämä sanat kuiskaavalla äänellä — hän katsoi minua, ikäänkuin minä aavistamatta olisin ilmaissut hänelle jonkun salatun vaaran, joka uhkasi meitä molempia. Minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän siihen määrään toisenlainen, kuin tuo sydämmellinen, eloisa, puhelias pikku mies, jota minä en koskaan kaikkina näinä vuosina ollut yhtään muuttuneena nähnyt, ett'en minä varmaan olisi tuntenut häntä, jos minä olisin hänet sellaisena kadulla nähnyt.

"Suo anteeksi, jos minä tietämättäni olen vaivannut sinua ja saattanut sinut levottomaksi", vastasin minä. "Muista sitä julmaa vääryyttä, jonka minun vaimoni on kärsinyt ja jota ei koskaan voida hyvittää, jollei minulla ole keinoja käsissäni pakottaa hänet osoittamaan oikeutta. Puhuin hänen onnensa takia, Pesca, ja pyydän vieläkin kerran suomaan sinun anteeksi minulle."

Nousin mennäkseni, mutta hän pyysi minun pysähtymään.

"Olen niin järkkynyt", sanoi hän. "Sinä et tiedä, miksi minä poistuin isänmaastani — et, kuinka minä tein sen. Anna minun rauhoittua — anna minun ajatella, jos se on minulle mahdollista."

Hän käveli edestakaisin huoneessa, puhellen itsekseen katkonaisesti omalla kielellään. Sitten tuli hän äkkiä luokseni ja painoi tavattoman hellästi käsiänsä rintaani vasten.

"Sano minulle sydämmesi ja sielusi kautta, Walter, eikö ole mitään muuta tietä pakottaa tämä mies hyvitykseen, kuin se varsin epävarma keino, jolla minä voin auttaa sinua?"

"Ei ole mitään muuta mahdollisuutta", sanoin minä.

Hän poistui taas luotani, avasi huoneen oven ja silmäsi varovasti käytävään, sulki sen jälkeen sen uudelleen ja tuli takaisin.

"Walter", sanoi hän, "siitä päivästä, jolloin sinä pelastit elämäni, sait sinä myöskin vallan ottaa se, milloin tahtoisit. Ota se nyt! Niin, minä tarkoitan, mitä minä sanon. Niin totta kuin Jumala on yllämme, asettavat seuraavat sanani elämäni sinun käsiisi."

Hänen äänensä vapiseva vakavuus, hänen näin kummallisesti varottaessa minua, vakuutti minua siitä, että hän puhui totta.

"Muista hyvin yksi asia!" jatkoi hän ristiessään kätensä kiivaan mielenliikutuksen vallassa. "Minä en tunne yhtään johtolankaa tämän miehen ja sen menneen ajan välillä, jonka minä sinun tähtesi palautan muistiini. Jos sinä huomaat tämän johtolangan, niin pidä se hyvänäsi — älä sano mitään — polvillani pyydän minä, rukoilen minä: jätä minut tietämättömyyteen, anna minun jäädä syyttömäksi ja yhtä sokeaksi tulevaisuudessa, kuin olen nyt!"

Hän lausui vielä muutamia sanoja epäröiden ja epäselvästi — sitten vaikeni hän.

Minä huomasin, että ponnistus ilmaista ajatuksensa englannin kielellä, joka ei sallinut hänen käyttää tavallisia ja omituisia sanankäänteitään, lisäsi kiusallisesti sitä vaikeutta, jota hän alusta asti oli tuntenut puhella kanssani. Kun minä luottavan tuttavuutemme ensi aikana olin oppinut lukemaan ja ymmärtämään hänen omaa kieltänsä, vaikk'en puhumaan sitä, ehdotin minä nyt, että hän puhuisi italiaa minun puhuessani englantia tehdäkseni hänelle ne kysymykset, jotka kenties olivat tarpeen minulle. Hän suostui tähän ehdotukseen. Hänen sulosoivalla äidinkielellään — jota puhuttiin voimakkaan sielunjärkytyksen vallitessa, mikä ilmeni kiihkeissä kasvojen ilmeissä rajuissa, etelämaisissa liikkeissä, mutta ei koskaan missään äänen korottamisessa — kuulin minä nyt sen kertomuksen, joka antoi minulle aseet käteen uskaltautua siihen viimeiseen taisteluun, joka minun vielä on esitettävä tässä kertomuksessa.

[Velvollisuuteni on mainita, että minä esittäessäni Pescan kertomuksen tarkoin otan huomioon ne muutokset ja pyyhkimiset, jotka asian vakava laatu ja minun oma velvollisuudentunteen! ystävänä vaativat. Ensimmäinen ja ainoa totuuden salaaminen lukijalta on se, jonka varovaisuus tekee aivan välttämättömäksi tässä kertomukseni osassa.]

"Sinä et tiedä mitään sen enempää", alkoi hän, "kuin että minä valtiollisista syistä poistuin Italiasta. Jos asia olisi ollut niin, en minä olisi pitänyt näitä syitä salassa enemmän sinulta kuin muiltakaan. Ei, syy oli toinen. — Sinä olet varmaan kuullut puhuttavan, että salaisia, valtiollisia seuroja on jokaisessa Europan mannermaan suurkaupungissa? Erääseen näistä kuuluin minä Italiassa — minä kuulun vieläkin siihen Englannissa. Tuloni tähän maahan tapahtui päällikköni käskystä. Nuorempina päivinäni olin minä liian tulinen innostuksessani; olin vaarassa paljastaa sekä itseni että muut. Tästä syystä käskettiin minut muuttamaan Englantiin ja odottamaan täällä. Minä matkustin tänne — olen odottanut — odotan vieläkin. Kenties kutsutaan minut huomenna täältä, kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua. Minusta se on sama — olen täällä, elätän itseäni kielenopettajana ja odotan. En riko mitään valaa — syyn saat sinä heti kuulla — tehdessäni luottamukseni täydelliseksi sanomalla sinulle sen seuran nimen, johon kuulun. Minä vain lasken elämäni sinun käsiisi. Sillä jos joskus tulee ilmi se, mikä nyt on päässyt minun huuliltani, maksaa se elämäni yhtä varmasti, kuin me molemmat istumme nyt tässä.

"Hän kuiskasi muutamia sanoja korvaani. Minä vaikenen sen salaisuuden, jonka hän ilmaisi minulle. Riittää tämän kertomuksen jatkamiseen, kun minä nimitän sitä seuraa, johon hän kuului, 'Veljeydeksi' tarvitessani mainita jotakin siitä.

"Veljeyden tarkoitukset", jatkoi Pesca, "ovat lyhyesti sanottuna juuri samat kuin muidenkin samanluontoisten valtiollisten seurain — tyranniuden vastustaminen ja kansan oikeuksien puoltaminen. Veljeyden olemassaolo nojaa kahteen perusteeseen: — niin kauan kun miehen elämä on hyödyksi tai vaikkapa vain vahingoton, niin on hänen oikeutensa saada pitää se. Mutta jos hän vaikutuksellaan tuottaa lähimmäisilleen jotakin vahinkoa, on hän tästä hetkestä tuomittu menettämään elämänsä, eikä ainoastaan ole mikään rikos, vaan jonkummoinen ansiokin riistää se häneltä. Minun asiani ei ole kertoa, minä vainon ja sorron aikoina tämä yhteys ensin perustettiin. Yhtä vähän on teidän asianne, englantilaiset, jotka olette voittaneet vapauden niin kauan aikaa sitten, unhottaa sen veren, jonka te olette vuodattaneet, ne äärimmäisyydet, joihin te olette menneet, saavuttaaksenne sen, — ei, yhtä vähän on teidän asianne tuomita, mihin korkeimmilleen kohonnut katkeruus mahdollisesti saattaa johtaa sorretun kansan. Ne kahleet, jotka ovat tunkeutuneet aina meidän sieluihimme asti, ovat menneet liian syvälle löytääksenne niitä. Jätä pakolainen rauhaan! Naura hänelle, epäile häntä, katso hämmästyneenä tätä kummallista olemusta, joka hehkuu hänessä ja joka polttaa häntä milloin jokapäiväisen levollisen kuoren alla niinkuin minussa, milloin minua onnettomampien, taipumattomampien ja kärsimättömämpien julmassa köyhyydessä ja inhoittavassa liassa — mutta älkää meitä tuomitko! Ensimmäisen Kaarlonne aikana olisitte te kenties ymmärtäneet meitä. Teidän pitkällinen vapautenne on saattanut teidät kykenemättömiksi arvostelemaan meitä nykyisin oikein."

Kaikki hänen luonteensa syvimmät tunteet näkyivät purkautuvan näihin sanoihin; ensi kerran elämässään paljasti hän koko sydämmensä minulle — eikä hän koskaan kumminkaan kohottanut ääntään; ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sen salaisuuden vaarallisuutta, jonka hän nyt oli ilmaisemaisillaan minulle.

"Sikäli", jatkoi hän, "katsotte te tämän seuran olevan samanlaisen kaikkien muiden sellaisten seurain kanssa, joiden tarkoituksena on, teidän käsityksenne mukaan anarkia ja vallankumous. Se riistää huonon hallitsijan tai huonon ministerin elämän, jotka milloin tahansa villipedon tavoin voidaan ampua: Ja minä myönnän, että te olette oikeassa. Mutta Veljeydellä on sellaisia lakeja, joita ei ole millään muulla valtiollisella yhdistyksellä koko maailmassa. Sen jäsenet eivät tunne toisiansa. Italialla on presidenttinsä ja samoin kaikilla muilla maillakin. Jokaisella näistä on oma kirjurinsa. Presidentit ja kirjurit tuntevat seuran jäsenet, mutta nämä ovat kaikki outoja toisillensa, kunnes heidän päällikkönsä katsovat sen tarpeelliseksi ja ajan valtiollinen asema tai myöskin seuran lakien totteleminen vaatii heidän tutustuttamista toisiinsa. Kun yhdyssiteet ovat sellaiset, ei ole mikään vala seuraan liittyessä tarpeen. Veljeyteen yhdistää meidät merkki, jota me salaa pidämme ja pidämme elämämme loppuun saakka. Me hoidamme tavallisia tehtäviämme ja lähetämme vain neljästi vuoteen ilmoituksen itsestämme presidentille tai kirjurille siltä varalta, että meidän toimintaamme tarvittaisiin. Me olemme etukäteen valmistautuneet, että, jos me paljastamme Veljeyden tai muutoin vahingoitamme sitä edistämällä muita, sitä vastustavia harrastuksia, meidän täytyy kuolla — kuolla vieraan käden kautta, vieraan, joka kenties on lähetetty toisesta maailmanosasta toimeenpanemaan tätä tuomiota — tai kenties voi isku kohdata rakkaimman ystävämme kädestä, joka mahdollisesti myöskin on tämän seuran jäsen, ilman että olemme mitään sellaista aavistaneet näinä hartaan tuttavuuden vuosina. Joskus on kuolemantuomiota viivytetty — joskus pannaan se toimeen heti petoksen tehtyä. Ensimmäinen velvollisuutemme on oikein voida odottaa, toinen oikein ymmärtää totella, kun kutsumus saapuu. Muutamat meistä saavat odottaa koko elämänsä ajan eivätkä tarvitse toimia. Toisia sen sijaan kutsutaan toimintaan tai valmistaviin toimenpiteisiin samana päivänä, kuin he liittyvät Veljeyteen. Minä itse — minä samainen pikku, hyväntahtoinen, tyytyväinen mies, joka, kuten tiedät, tuskin tahtoisin ajaa pois sitä kärpästäkään, joka liehuu ympärilläni — liityin nuoruusvuosinani Veljeyteen ärsytettynä niin hirveällä tavalla, ett'en minä tahdo mainita siitä sinulle; sieluni oli niin valtavasti järkkynyt, että minun täytyi tehdä se tai tappaa itseni. Nyt olen sidottu siihen — se on saanut minut valtaansa aina kuolinpäivääni saakka — kuinka arvostellenkaan sitä nyt miehuuteni tyynempinä päivinä ja paremmissa olosuhteissa. Ollessani vielä Italiassa valittiin minut sihteeriksi, ja kaikki seuran jäsenet siihen aikaan, jotka saapuivat presidenttini luo, näin minäkin."

Minä aloin nyt käsittää tarkoituksen; minä näin, mihin tämä varsin omituinen ilmoitus johtaisi. Hän viivytteli pari silmänräpäystä, katsellen tutkivasta minua — kunnes hän nähtävästi arvasi, mitä olin miettinyt mielessäni.

"Sinä olet tehnyt jo johtopäätöksesi", sanoi hän. "Näen sen jo päältäpäinkin. Älä sano minulle mitään; älä ilmaise minulle salaisimpia ajatuksiasi. Olen valmis sinun tähtesi tekemään viimeisenkin uhrautuvan tunnustuksen — sitten en koskaan tahdo palata tähän aineeseen."

Hän viittasi minulle, ett'en vastaisi hänelle — nousi ylös — otti takin päältään ja veti vasemman paidan hihan ylös.

"Lupasin sinulle täydellisen luottamukseni", kuiskasi hän aivan korvaani, samalla kun hän tarkkaavasti silmäsi ovea kohden. "Olkoon seuraus mikä tahansa, et sinä voi nuhdella minua siitä, että olisin salannut sinulta jotakin, jota sinä olisit halunnut tietää. Sanoin, että Veljeys antaa jäsenillensä merkin, joka pysyy koko eliniän. Katso tätä!"

Hän nosti ylös käsivartensa ja näytti minulle korkealle sen sisäpuolelle syvään poltetun kirkkaan, veripunaisen merkin. En mainitse niitä sanoja, jotka siitä voitiin lukea; riittää sanoa, ett'ei se ollut alaltaan tavallista shillingin rahaa suurempi.

"Se mies, jolla on tämä poltettu merkki", jatkoi hän peittäessään käsivartensa, "on Veljeyden jäsen. Jos hän on pettänyt seuran, saa sen presidentti tai kirjuri ennemmin tai myöhemmin tietoonsa. Ja se mies, joka on huomattu petturiksi, on kuoleman oma. Ei mikään inhimillinen laki voi suojella häntä. Muista, mitä nyt olet nähnyt ja kuullut; tee siitä mitä johtopäätöksiä tahansa, toimi kuinka tahdot. Mutta mitä tahansa huomaatkin, mitä tahansa teetkin, älä Jumalan nimessä lausu minulle siitä sanaakaan! Vapauta minut edesvastauksesta, jota kammon ajatellakin ja jota omatuntoni ei sano minun edesvastauksekseni. Viime kerran vakuutan minä — kunniani kautta gentlemanina, lupaukseni kautta kristittynä — että, jos se mies, jonka sinä teatterissa näytit minulle, tuntee minut, on hän niin muuttunut tai valepuettu, ett'en minä tunne häntä. En tunne hänen puuhiaan ja toimiaan täällä Englannissa — en ole koskaan nähnyt häntä, en koskaan kuullut hänen nimeänsä, mikäli tiedän, ennenkun tänä iltana. En sano enempää. Lähde luotani, Walter; olen aivan huumautunut siitä, mitä on tapahtunut, ja järkyksissäni siitä, mitä olen sanonut. Salli minun koettaa tulla entiselleni ensi tapaamiseemme."

Hän vaipui tuolille, kääntyi pois minusta ja kätki kasvot käsiinsä. Minä avasin varovasti oven, ett'en häiritseisi häntä, ja lausuin hiljaisella äänellä:

"Sieluni syvyyteen kätken minä, mitä nyt olet uskonut minulle. Sinä et koskaan tarvitse katua minulle osoittamaasi luottamusta. Saanko tulla luoksesi huomisaamuna niin aikaisin kuin kello 9?"

"Kyllä, Walter", vastasi hän englanniksi ja katsoi taas ystävällisesti ylös, ikäänkuin haluten innokkaasti palauttaa entisen, huolettoman suhteemme toisiimme. "Tule ottamaan osaa pikku aamiaiseeni, ennenkun alan vaellukseni oppilaitteni luo."

"Hyvää yötä, Pesca."

"Hyvää yötä, ystäväni."

XVI.

Päästyäni uudelleen kadulle tiesin minä, ett'ei minulla ollut mitään muuta valittavana kuin heti menetellä niiden tietojen mukaan, jotka olin saanut — saada kreivi käsiin: jo tänä iltana, ellen minä haluaisi menettää kenties viimeistä mahdollisuutta saada hyvitys Lauralle viivyttelemällä huomiseen. Katsoin kelloani; se oli 10.

Minä en vähääkään epäillyt kreivin tarkoitusta, kun hän niin äkkiä poistui operasta. Hänen pakonsa silloin oli vain epäilemättä etunäytös hänen pian tapahtuvaan pakoonsa Lontoosta. Veljeyden tulimerkki oli hänen käsivarressaan — olin siitä niin varma, kuin hän olisi sen näyttänyt minulle — ja petos sitä seuraa kohtaan, johon hän kuului, oli poltettu hänen omaantuntoonsa — sen huomasin minä hänen silmätessään Pescaan.

Oli, helppo huomata, miksi he eivät tunteneet toisiaan molemmin puolin. Henkilö, jolla oli kreivin luonne, ei koskaan olisi antautunut vakoilunsa hirvittäväin seurausten alaiseksi pitämättä persoonallisesta turvallisuudestaan yhtä suurta huolta kuin runsaasta kultapalkkiosta. Sileät, hyvin ajetut kasvot, joihin minä operasalongissa kiinnitin ystäväni huomiota, olivat kenties Pescan aikaan olleet tuuhean parrakkaat; hänen ruskea tukkansa oli kenties tekotukka, hänen nimensä epäilemättä väärä. Ajan tuottamat muutokset olivat hänelle kenties myöskin suureksi avuksi — hän oli tavattomasti lihonnut luultavasti vasta viimeisinä vuosinaan. Oli monta syytä, jonka vuoksi Pesca ei tuntenut häntä ja jonka vuoksi hän tunsi Pescan, jonka omituinen ulkomuoto saattoi hänet helposti tunnettavaksi, mihin hän tulikin.

Olen sanonut, että minä olin heti varma kreivin tarkoituksesta, kun hän niin äkkiä poistui teatterista. Kuinka olisin voinut epäilläkään sitä, kun minä omin silmin näin, että hän itse, huolimatta siitä, että oli niin muuttunut, uskoi Pescan tunteneen hänet ja siten joutuneensa hengenvaaraan. Jos minä voisin saada puhua hänen kanssaan tänä iltana — jos minä voisin todistaa hänelle, että minäkin tiesin sen hengenvaaran, joka hänellä oli, mitähän siitä seuraisi? Kysymättäkään olisi se selvä ainakin yhdessä suhteessa. Toisen meistä täytyisi voittaa — toisen täytyisi ehdottomasti antautua toisen armoille.

Velvollisuuteni itseäni ja puolisoani kohtaan teki välttämättömäksi minulle tarkoin ottaa huomioon ja poistaa mahdollisesti ne vaarat, joihin minä antauduin.

Eikä niitä ollut vaikea laskeakaan — voi sanoa, että kaikki yhdistyivät yhteen. Jos kreivi huomaisi, että hänen pelastuksensa riippuisi minun henkeni uhraamisesta, niin olisi hän luultavasti viimeinen epäröimään houkuttelemasta minut valtaansa.

Ainoa, mikä minun piti tehdä, näytti hetkisen miettimisen jälkeen kylläkin selvältä. Ennenkun minä mieskohtaisesti tunnustaisin havaintoni hänelle, täytyisi minun panna tämä havainto varmalle taholle säilöön, jossa se minä hetkenä tahansa voisi saattaa hänet turmioon. Jos minä johtaisin miinan hänen jalkojensa alle, ennenkun lähestyin häntä itseään, ja jos minä jättäisin kolmannen henkilön tehtäväksi sen sytyttämisen jonkun määräajan kuluttua, jollei vastakkaista määräystä sitä ennen saataisi kädestäni tai huuliltani — niin täytyisi kreivin turvallisuuden riippua ehdottomasti minun turvallisuudestani ja minulla olla määräämisvalta yksin hänen omassa talossaankin.

Tämä ajatus selveni minulle täydellisesti, ennenkun minä olin siinä uudessa asunnossa, jonka me olimme vuokranneet merenrannalta palattuamme. Häiritsemättä ketään menin minä huoneeseen. Eteisessä paloi kynttilä; se kädessäni hiivin minä hiljaa työhuoneeseeni tehdäkseni valmistuksiani ja ehdottomasti päättääkseni tavata kreiviä, ennenkun Laura tai Marian vähintäkään epäileisivät aikomustani.

Pescalle osoitettu kirje sisälsi parhaan varovaisuustoimenpiteen, jonka minä voin miettiä. Kirjoitin seuraavasti:

"Se mies, jonka minä osoitin sinulle operassa on Veljeyden jäsen ja petturi. Tutki heti näiden päätelmäin totuus. Sinä tunnet sen nimen joka hänellä on Englannissa. Hänen osoitteensa on N:o 5, Forest-road, S:t Johns Wood. Ystävyytesi takia minua kohtaan vaivaan minä sinua säälimättä ja viivyttelemättä käyttämään valtaasi tätä miestä kohtaan. Olen uskaltanut ja menettänyt kaikki — se on maksanut henkeni."

Kirjoitin nimeni ja merkitsin päivämäärän sekä suljin kirjeen kuoreen ja sinetöin sen. Kuorelle kirjoitin seuraavasti: "Anna kirje olla avaamatta huomisaamuun klo 9. Jollet saa minulta mitään tietoa tai näe minua ennen tätä tuntia, niin avaa se kellon lyötyä." Kirjoitin sen alle nimeni alkukirjaimet ja vielä kaikki tyyni toiseen kuoreen, jonka varustin Pescan nimellä ja osoitteella.

Mitään muuta ei nyt ollut tehtävää kuin heti lähettää tämä kirje. Ei mitään muuta varovaisuustoimenpidettä ollut tarpeen. Jos minulle tapahtui jokin onnettomuus kreivin talossa, olin minä täten huolehtinut, että hän saisi maksaa sen hengellään.

En epäillyt silmänräpäystäkään, ett'ei Pescalla olisi vallassaan keinoja estää tuon konnan pako, jos hän tahtoisi käyttää niitä. Se tuskainen innostus, jota hän osoitti päästäkseen antamasta mitään tietoja kreivin persoonasta — tai toisin sanoen saadakseen oikeuden jäädä passiiviseksi — osoitti, että hänen käsissään oli valta käyttää Veljeyden hirvittävää oikeutta, vaikka hän luonnostaan hyväluontoisena miehenä oli kammonut sanoa minulle niin paljoa. Siitä varmuudesta, jolla ulkolaiset, valtiolliset seurat voivat musertaa petturin, kätkeytyköönpä hän mihin tahansa, oli liian monta esimerkkiä minunkin tiedossa, että asiaa olisi voinut epäillä. Minun tarvitsee vain muistella niitä monia salaperäisiä tapahtumia, joita sanomalehdet ovat sekä Lontoossa että Pariisissa kertoneet muukalaisista, jotka ovat tavatut kaduilla murhattuina, ilman että murhaajaa on koskaan voitu huomata — kuolleista ruumiista tai niiden kappaleissa, joita on nakattu Themseen tai Seineen, ilman että heittäjää on koskaan tunnettu — salaisista, väkivaltaisista kuoleman tapauksista, joita ei millään muulla tavalla voida selittää. Minä en ole salannut mitään itseäni koskevaa enkä tahdo nytkään salata, että olin kirjoittanut kreivi Foscon kuolemantuomion, jos yritykseni onneton päättyminen oikeuttaisi Pescan avaamaan kirjeeni.

Poistuin huoneestani puhutellakseni isäntääni hankkimaan minulle lähetin. Tapasin hänet eteisessä ja hän esitti poikansa saadessaan tietää, mitä asia koski. Poika, reipas nuorukainen, lähetettiin luokseni, ja minä annoin hänelle tarpeelliset määräykset. Hän hankkisi itselleen ajoneuvot, ajaisi kirje mukanaan professori Pescan luo, jättäisi sen hänen omiin käsiinsä ja toisi minulle muutamia sanoja todisteeksi siitä, että Pesca oli saanut kirjeeni, sekä kotiintultuaan pidättäisi ajoneuvot oven edessä minun laskuuni. Kello oli nyt lähes 1/2 11. Minä laskin pojan voivan olla takaisin noin parinkymmenen minuutin kuluttua ja itseni taas joutuvan toisen parinkymmenen minuutin jälkeen S:t Johns-Woodiin.

Palasin huoneeseeni järjestääkseni muutamia papereja, jotka olivat helposti saatavissa, jos onnettomuus kohtaisi minua. Sen vanhanmallisen piirongin, jossa nämä paperit säilytettiin, avaimen panin minä kirjekuoreen ja kirjoitin Marianin nimen pikku käärön päälle. Tämän tehtyäni menin alas vierashuoneeseemme, jossa toivoin Lauran ja Marianin istuvan ylhäällä odottamassa minun palaamistani teatterista. Nyt tunsin minä ensi kerran käteni vapisevan avatessani ovea.

Marian oli yksin. Hän istui ja luki ja katsahti kummastuneena kelloonsa, kun minä tulin sisään.

"Kuinka aikaisin olet palannut!" sanoi hän. "Sinun on täytynyt tulla kotiin ennen operan päättymistä."

"Niin", vastasin minä, "ei Pesca enkä minäkään ollut loppuun asti. Missä Laura on?"

"Hänen päätään kivisti, ja minä pyysin hänen menemään levolle juotuamme teemme."

Poistuin huoneesta sanoen meneväni katsomaan, nukkuiko Laura. Marianin terävä silmäys alkoi seurata minua kysyvällä ilmeellä; hänen nopea ajatuskykynsä alkoi huomata, että jokin syvän vakava harrastus oli mielessäni.

Tultuani sänkykamariin ja varovasti lähestyttyäni vaimoani huomasin minä hänen nukkuvan.

Emme olleet täyttä kuukauttakaan olleet naimisissa. Jos minun sydäntäni ahdisti, jos minä taaskin hetkisen tunsin horjuvani päätöksessäni nähdessäni hänen suloisen muotonsa uskollisesti kääntyneen korvatyynyyni päin yksin unessakin ja käden lepäävän peitteellä ikäänkuin tiedottomasti odottamassa minun kättäni, niin lieneehän se toki anteeksiannettavaa. Soin itselleni ainoastaan muutamia minuutteja viipyä, laskeusin polvilleni vuoteen ääreen ja katselin rakkaita piirteitä — hänen suloinen henkäyksensä lehahti kasvojani vasten; hiljaa kosketin minä hänen kättänsä ja poskeansa huulillani ja nousin sitten mennäkseni. Hän liikahti, hän kuiskasi nimeni kumminkaan heräämättä. Viivyin vielä silmänräpäyksen ovella silmätäkseni vielä kerran häneen. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, rakkahani!" kuiskasin minä ja poistuin.

Marian kohtasi minut eteisessä. Hänellä oli kokoonkääritty paperi kädessään.

"Isännän poika antoi tämän", sanoi hän. "Hänellä on ajoneuvot tässä oven edessä ja hän sanoo sinun pyytäneen ne hankkimaan itseäsi varten."

"Aivan oikein, Marian. Minä tarvitsen niitä; minun täytyy taasen ajaa ulos."

Sanoin tämän mennessäni alas portaita vierashuoneeseen lukeakseni lampun valossa, mitä paperiin oli kirjoitettu. Siinä oli ainoastaan seuraavat kaksi lausetta Pescan käsialalla:

"Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta mitään tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Panin paperin lompakkooni ja menin ovea kohden. Marian kohtasi minut kynnyksellä ja työnsi minut taasen huoneeseen, jossa lampun valo lankesi kasvoilleni. Hän puristi lujasti molempia käsiäni ja katsoi tutkivasti minuun.

"Huomaan sen!" kuiskasi hän hiljaa ja innokkaasti.

"Tänä iltana koetat sinä viimeistä mahdollisuutta."

"Niin — viimeistä ja parasta", kuiskasin minä vastaan.

"Mutta et yksin! Oi, Walter, älä Jumalan tähden mene yksin! Anna minun seurata sinua. Älä kiellä, minun täytyy seurata sinua! Minä tahdon seurata! Minä odotan oven edessä vaunuissa."

Nyt oli minun vuoroni pitää häntä lujasti. Hän koetti irtautua minusta tullakseen ensin ovelle.

"Jos tahdot auttaa ja lohduttaa minua, niin ole vaimoni luona tänä yönä. Jos minä vain voin tuntea itseni levolliseksi Lauran suhteen, niin vastaan minä kaikesta muusta. Kas nyt, Marian, suutele minua nyt ja anna minun nähdä, että sinulla on rohkeutta odottaa, kunnes minä palaan takaisin."

En rohjennut antaa hänelle aikaa lausua sanaakaan. Hän koetti taasen pidättää minua. Minä irrotin hänen kätensä — seuraavassa silmänräpäyksessä olin minä poissa huoneesta. Poika, joka odotti minua alisessa eteisessä, kuuli minun tulevan portaissa ja avasi oven. Hyppäsin ajoneuvoihin, ennenkun ajaja ennätti laskea alas astuinraudan. "Forest-road, S:t Johns-Wood!" huusin hänelle. "Kaksinkertainen maksu, jos olemme siellä neljänneksen kuluttua." — "Ollaan, herra." Katsoin kelloani — se oli 11, siis ei minuuttiakaan menetettävänä.

Nopea ajo, tieto että joka askel vie minua lähemmäksi kreiviä, varmuus että minä vihdoinkin, minkään estämättä, olin alkanut rohkean toimeni — kaikki lisäsi siihen määrään kuumeista kärsimättömyyttäni, että minä lakkaamatta kehotin ajuria ajamaan kovemmin. Ajaessamme yli S:t Johns-Wood-roadin oli intoni niin suuri, että minä seisoin vaunuissa nähdäkseni matkani päämäärän, ennenkun olimme tulleet sinne. Juuri kun lähimmän kirkontornin kello löi neljänneksen, saavuimme me Forest-roadille. Käskin ajajan seisauttamaan kappaleen matkaa kreivin asunnosta, maksoin ja annoin hänen ajaa tiehensä sekä menin yksin ovelle.

Lähetessäni ovea näin minä toisenkin henkilön saapuvan, mutta vastakkaiselta taholta. Me tapasimme toisemme erään katulyhdyn kohdalla. Silmänräpäyksessä tunsin minä miehen vaaleatukkaiseksi, arpiposkiseksi muukalaiseksi ja minä uskon hänenkin tunteneen minut. Hän ei sanonut mitään ja sen sijaan, että hän olisi minun tavallani pysähtynyt talon edustalle, kulki hän hitaasti edelleen.

Oliko hän sattumalta Forest-roadilla? Vai oliko hän seurannut kreiviä teatterista?

En koettanut ollenkaan ratkaista näitä kysymyksiä. Odotettuani, kunnes tuntematon oli hitaasti kadonnut näkyvistäni, soitin minä. Kello oli nyt 20 minuuttia yli 11 — kylläkin myöhä, että kreivi olisi voinut kieltäytyä vastaanottamasta minua ilmoittamalla menneensä levolle.

Ainoa mahdollisuus estää tämä ikävyys oli lähettää hänelle käyntikorttini tekemättä mitään valmistavia kysymyksiä, mutta samalla kertaa saattamalla hänen tietoonsa, että minulla oli varsin tärkeä syy tavata häntä näinkin myöhään kuin nyt. Odottaessani otin minä siis esille korttini ja kirjoitin nimeni alle: "varsin tärkeän asian takia."

Palvelustyttö avasi oven ja kysyi epäilevästi mitä minä tahtoisin.

"Olkaa hyvä ja jättäkää tämä isännällenne", vastasin minä ja annoin hänelle.

Minä näin varsin hyvin tytön esiintymisestä ja epäröimisestä, että jos minä heti olisin kysynyt kreiviä, olisi hän saamansa käskyn mukaan ilmoittanut, ett'ei hän ollut kotona. Hän hämmentyi nyt varmuuteni takia. Tuijotettuaan minuun meni hän sisään suljettuaan ensin oven, niin että minä sain jäädä pihalle odottamaan.

Hetkisen perästä tuli hän takaisin. "Hänen isäntänsä pyysi saada tietää asiani." — "Olkaa hyvä, tervehtäkää isäntäänne", vastasin minä, "ett'ei asiatani voida ilmoittaa kellekään muulle kuin hänelle itselleen." Hän meni — palasi taas takaisin — tällä kertaa pyytääkseen minua astumaan huoneeseen.

Seurasin häntä ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin kreivi Foscon huoneessa.

XVII.

Eteisessä oli pimeä, mutta sen kynttilän valossa, joka oli tytöllä, näin minä vanhemman naisen tulevan äänettömin askelin eräästä alakerran huoneesta. Hän silmäsi myrkyllisesti minuun tullessani sisään, mutta ei sanonut mitään ja meni hitaasti portaita ylös vastaamatta tervehdykseeni. Marianin päiväkirjasta tiesin minä tämän naisen kreivitär Foscoksi.

Palvelustyttö vei minut siihen huoneeseen, josta kreivitär oli tullut. Olin silmätysten kreivin kanssa.

Hänellä oli vielä iltapukunsa paitsi hännystakkia, jonka hän oli heittänyt eräälle tuolille. Paidanhihat olivat kääräistyt hieman ranteiden yläpuolelle. Matkareppu oli hänen yhdellä ja matka-arkku toisella puolellaan. Kirjoja, papereja ja vaatteita oli levitetty ympäri huonetta. Pöydällä heti oven vieressä oli häkki valkoisine rottineen, jonka minä Marianin kuvauksesta niin hyvin tunsin. Kanarialinnut ja papukaija olivat luultavasti jossain toisessa huoneessa. Hän istui matka-arkun edessä ja täytti sitä huoneeseen tullessani, mutta nousi heti ylös ottaakseen vastaan minut. Hänen ulkomuodossaan voi vielä huomata sen kauhun jälkiä, jota hän oli operasalongissa kokenut. Hänen lihavat poskensa riippuivat kalpeina ja pöhöttyneinä, hänen jääkylmät, harmaat silmänsä katsoivat levottomasti; hänen äänensä, ilmeensä ja esiintymistapansa osoittivat epäilemisen leimaa hänen ottaessaan askeleen minua kohden ja määräperäisen kohteliaasti kysyessään, enkö haluaisi istuutua.

"Teillä on asiaa herra?" sanoi hän. "En voi ollenkaan ymmärtää, mikä asia se on."

Se nähtävä uteliaisuus, jolla hän terävästi tarkasteli minua, ilmoitti minulle, ett'ei hän ollut huomannut minua teatterissa. Hän oli ensin nähnyt Pescan, ja tästä hetkestä siihen saakka, kun hän poistui salongista, ei hän selvästi ollut nähnyt ketään muuta. Käyntini pitäisi hänessä luonnollisesti herättää sen käsityksen, että olin saapunut vihamielisissä aikeissa, mutta niiden oikea laatu näytti hänelle olevan aivan tuntematon.

"Olen varsin onnellinen tavatessani Teidät", sanoin minä. "Näytätte aikovan matkustaa."

"Onko käyntinne jossain yhteydessä tämän matkan kanssa?"

"On, eräässä suhteessa."

"Missä suhteessa? Tiedättekö, mihin minä matkustan?"

"En. Tiedän vain, että Te poistutte Lontoosta." Hän hiipi ohitseni nopeasti kuin ajatus, sulki huoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Te ja minä, herra Hartright, tunnemme toisemme erinomaisen hyvin maineen kautta", sanoi hän. "Oletteko sattumalta tulleet ajatelleeksi, kun läksitte tähän taloon, että minä olen mies, jonka kanssa ei ole leikitteleminen?"

"Olen kyllä ajatellut sitä asiaa", vastasin minä, "enkä minäkään ole tullut tänne laskeakseni leikkiä Teidän kanssanne. Käyntini täällä koskee elämää tai kuolemaa — ja jos tuo ovi, jonka Te äsken suljitte, olisi tänä hetkenä auki, ei mikään, mitä Te sanotte tai teette, voisi pakottaa minua menemään siitä ulos."

Menin etemmäksi huoneeseen ja asetuin häntä vastapäätä takan ääreen. Hän veti tuolin oven eteen ja istuutui sille, laskien vasemman käsivarren pöydälle. Häkki valkorottineen oli aivan hänen vieressään, ja pikku elukat hypähtivät unestaan ja tirkistelivät häntä hienon, maalatun lankakudoksen raoista.

"Kysymys elämästä tai kuolemasta?" toisti hän itsekseen. "Sananne ovat vakavampia kenties kuin luulettekaan. Mitä tarkoitatte?"

"Mitä sanonkin."

Suuret hikipisarat kihosivat hänen leveältä otsaltaan. Hänen vasen kätensä hiipi hiljaa pöydän reunan yli. Pöydässä oli laatikko, joka oli lukittu, mutta avain oli lukossa. Hänen sormensa tarttuivat avaimeen.

"Te tiedätte siis, miksi minä poistun Lontoosta?" jatkoi hän. "Sanokaa minulle syy, jos Teitä miellyttää." Hän väänsi avainta.

"Minä voin tehdä jotain parempaakin", vastasin minä, "minä voin näyttää Teille syyn, jos Te sitä toivotte."

"Kuinka se tapahtuisi?"

"Te olette ottanut päältänne takkinne", sanoin minä. "Vetäkää ylös vasemman käden paidanhiha, niin voitte itse nähdä sen."

Sama harmaankalpea, kuolonkaamea leima, jonka minä jo operasalongissa olin nähnyt hänellä, välähti taaskin varjona hänen kasvoillaan. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vasen kätensä vetäytyi hitaasti laatikosta. Jokin kova ja raskas, jota hän liikutti laatikossa, mutta jota minä en voinut nähdä, kilahti — sitten tuli hiljaisuus. Niin, se hiljaisuus, joka nyt seurasi, oli niin syvä, että minä selvään kuulin, kuinka pikku valkorotat nakersivat häkkinsä rautalankoja.

Elämäni riippui hiuskarvasta — ja minä tiesin sen. Tänä ratkaisevana silmänräpäyksenä ajattelin minä hänen ajatuksillaan, tunsin hänen sormillaan. Ikäänkuin olisin nähnyt sen, tiesin minä, mitä hänellä oli kätkössä pöydän laatikossa.

"Odottakaa hieman", sanoin minä. "Ovi on suljettuna enkä minä liiku — näettehän, ett'ei minulla ole mitään käsissäni. Odottakaa siis. Minulla on jotakin vielä sanottavaa Teille."

"Te olette sanonut minulle kylliksi", lausui hän pian saavutettuaan takaisin levollisuutensa, mutta niin luonnottomasti, niin aavemaisesti, että se koetteli hermojani enemmän, kuin mikään kiukun purkaus olisi koettanut. "Minä toivon vain kokoavani ajatuksiani hetkisen. Voitteko arvata, mitä minä ajattelen?"

"Kenties."

"Ajattelen vain", sanoi hän levollisesti, "että minä luultavasti ammun Teitä otsaan."

Jos minä olisin liikahtanut tällä hetkellä, olisi hän tehnyt sen.

"Neuvon Teitä lukemaan pari riviä, jotka minulla on taskussani", sanoin minä, "ennenkun teette mitään ratkaisevaa päätöstä."

Sanani näyttivät herättävän hänen uteliaisuuttansa. Hän nyökkäsi. Otin esiin Pescan tunnustuksen kirjeeni saamisesta ja ojensin sen hänelle käsivarren pituudelta.

Hän luki molemmat rivit ääneen: "Olen saanut kirjeesi. Jollen saa sinulta tietoa määrättyyn aikaan, avaan minä sen tunnin lyötyä."

Toinen mies hänen asemassaan olisi tarvinnut selitystä näihin sanoihin — kreivi ei sitä kaivannut. Luettuaan tuon pikku lipun huomasi hän yhtä selvästi ne toimenpiteet, joihin olin ryhtynyt, kuin hän itse olisi ollut läsnä. Kasvoihin tuli silmänräpäyksessä toinen ilme, ja käsi tuli takaisin pöydän laatikosta.

"En sulje laatikkoa, herra Hartright", sanoi hän, "enkä sano, ett'en minä vieläkin muserra aivojanne. Mutta minä olen oikeudentuntoinen mies vihamiehiänikin kohtaan ja etukäteen tahdon minä mainita, että Teidän aivonne ovat viekkaammat, kuin luulinkaan. Käykäämme nyt asiaan, herra! Te tahdotte saada jotakin minulta?"

"Niin — ja minun täytyy saada se."

"Erityisillä ehdoilla."

"Ilman mitään ehtoja."

Käsi vaipui taasen laatikkoon.

"Ah! Mehän kuljemme aina samassa, lakkaamattomassa kierroksessa", sanoi hän, "ja Teidän viekkaat aivonne ovat taasen vaarassa. Te pidätte valitettavan korkeaa ääntä — laskekaa sitä hieman! Vaara ampua Teidät siinä paikassa seisoessanne on minusta pienempi kuin vaara päästää Teidät täältä. Te ette taistele nyt suremaani ystävääni vastaan — Te seisotte silmätysten Foscon kanssa! Jos tarvittaisiin kaksikymmentä sellaista henkeä kuin Teidän, herra Hartright pelastukseni portaiksi, nousisin minä järkkymättömän levollisuuteni ja ylevän välinpitämättömyyteni tukemana kylmästi näitä portaita ylös. Älkää hyökätkö kimppuuni, jos elämänne on rakas! Kehotan Teitä vastaamaan kolmeen kysymykseen, ennenkun puhutte enempää. Ne ovat tärkeitä tälle keskustelulle ja tärkeitä minulle." Hän nosti yhden oikean kätensä sormen ylös. "Ensimmäinen kysymys!" sanoi hän. "Te tulitte tänne hallussanne tieto, joka voi olla tosi — tai voi olla väärä — kuinka olette saanut sen?"

"Sitä en sano."

"Välipä sillä, minä otan kyllä selvän siitä. Jos tämä tieto on tosi — muistakaa, että minä sanon: jos — niin hierotte Te täällä kauppaa joko oman tai toisen epärehellisyyden johdosta. Minä panen tämän asianhaaran tuleviksi tarpeikseni mieleeni, joka ei koskaan kadota mitään, mitä sinne pantu on, ja jatkan." Hän nosti ylös toisen sormen lisäksi. "Toinen kysymys! Ne rivit, jotka Te pyysitte minun lukemaan, ovat allekirjoittamattomat. Kuka kirjoitti ne?"

"Mies, johon minulla on täysi syy luottaa ja Teillä täysi syy peljätä."

Vastaukseni vaikutti. Hänen vasen kätensä vapisi kuuluvasti laatikossa.

"Kuinka pitkän ajan annatte Te minulle", kysyi hän levollisemmalla äänellä, "ennenkun kello lyö ja sinetti murretaan?"

"Riittävästi kyllä suostuaksenne vaatimuksiini", vastasin minä.

"Vastatkaa selvemmin, herra Hartright. Minä tuntina täytyy kellon lyödä?"

"Kello 9 aamulla."

"Kello 9 aamulla! Niin, minä huomaan — Te olette ovelasti laskenut ajan, ennenkun minä ennätän saada passini järjestykseen ja poistua Lontoosta. Eihän kumminkaan ennemmin? Punnitsemme asiaa nyt. Minä voin pitää Teitä panttivankina täällä ja sopia ehdoista, niin että Te lähetätte hakemaan kirjettänne, ennenkun minä päästän Teidät täältä. Sillä välin voitte olla niin hyvä ja lausua vaatimuksenne."

"Te saatte kuulla ne. Ne ovat yksinkertaiset ja pian esitetyt. Te tunnette, kenen etua minä täällä-käynnilläni valvon?"

Hän hymyili ylemmyyden ilmeellä ja viittasi huolimattomasti kädellään.

"Suostun arvaamaan", sanoi hän ivallisesti. "Luonnollisesti jonkun naisen etua."

"Vaimoni etua."

Hänen kasvoilleen levisi ensi kerran mitä suurimman hämmästyksen teeskentelemätön ilme. Minä huomasin hänen käsityksensä, että olin vaarallinen mies, melkoisesti vähenevän. Hän lykkäsi heti laatikon kiinni, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kuunteli minua ivallisen tarkkaavasti.

"Teille on kylliksi ilmoitettu", jatkoin minä, "niistä tutkimuksista, joihin olen käyttänyt useampia kuukausia saadessanne tietää, että yritys kieltää tosiasioita olisi aivan turha.

"Te olette ottanut osaa halpamaiseen salahankkeeseen ja kymmenen tuhannen punnan voitto on kiihoittanut Teitä siihen."

Hän ei vastannut mitään. Mutta hänen kasvoillensa tuli äkkiä synkän levottomuuden ilme.

"Pitäkää voittonne", sanoin minä. — Hänen kasvonsa selkenivät jälleen ja silmänsä tuijottivat minuun yhä kummastuneempina. "En ole tullut tänne hieromaan kauppaa rahasummista, jotka ovat menneet käsienne kautta ja olleet kurjan rikoksen hinta —."

"Hiljaa, herra Hartright. Teidän siveysopilliset voimalauseenne vaikuttavat erinomaisen hyvin täällä Englannissa — pitäkää ne omiksi ja maamiestenne tarpeiksi, jos Teitä miellyttää. Nuo kymmenen tuhatta puntaa oli herra Fairlie-vainaja lahjoittanut kunnon vaimolleni. Olkaa hyvä ja käsitelkää asiaa tältä näkökannalta, niin neuvottelen minä siitä kanssanne. Miehelle, jolla on minun makuni, on tämä asia kuitenkin surettavan mitätön. Esitän siis, että sivuutamme kerrassaan sen. Kehotan Teitä siis palaamaan keskusteluun ehdoistanne. Mitä vaaditte?"

"Ensi sijassa vaadin minä täydellistä salahankkeen tunnustusta, joka on laadittava ja allekirjoitettava minun läsnäollessani."

Hän kohotti taaskin sormensa. "Yksi!" sanoi hän, keskeyttäen lyhyesti minut käytännöllisen miehen levollisella huomaavaisuudella.

"Toiseksi vaadin minä varmaa todistusta, joka ei perustu Teidän omaan päätelmäänne, päivästä ja päivämäärästä, jolloin vaimoni läksi Blackwater-Parkista matkustaakseen Lontooseen."

"Ahaa, ymmärrättepä Te iskeä heikkoon kohtaan!" lausui hän kylmästi. "Onko useampia?"

"Ei tällä kertaa."

"Hyvä! Te olette maininnut ehtonne; kuulkaa nyt minua. Kokonaisuudessa katsottuna on vaara kenties minulle pienempi tunnustaa se, mitä Te suvaitsette kutsua 'salahankkeeksi', kuin ampua Teidät kuoliaaksi jalkoihini. Otaksukaamme nyt, että minä suostun Teidän ehdotukseenne — mutta vain niillä ehdoilla, jotka minä itse määrään.

"Todistuksen, jota Te vaaditte minun kirjoittamaan ja jossa minun tulee määrätä matkapäivä, saatte. Luullakseni katsotte Te surreen ystävä-vainajani kirjeen, jossa hän mainitsee minulle päivän ja tunnin, milloin hänen rouvansa saapuu Lontooseen, täysin päteväksi todistukseksi — kun sen on hän itse kyhännyt, allekirjoittanut ja päivännyt. Minä voin antaa Teille sen. Minä voin myöskin lähettää Teidät sen miehen luo, jolta minä vuokrasin vaunut tuodakseni vieraani asemalta, ja ilmaista hänen saapumispäivänsä — miehen kirjathan voivat auttaa Teidät löytämään päivän ja päivämäärän, jollei silloin toimineesta ajajasta olisi mitään hyötyä. Kaiken tämän voin ja tahdon tehdä erinäisillä ehdoilla. Ensiksi, että rouva Fosco ja minä poistumme tästä talosta milloin ja kuinka tahdomme. Toiseksi, että Te jäätte tänne luokseni, kunnes minun asiamieheni tulee luokseni huomisaamuna kello 7 auttaakseen minua asiaini järjestämisessä. Te jätätte asiamiehelleni kirjeellisen vietäväksi käskyn sille miehelle, joka on saanut sinetöidyn kirjeen. Te odotatte täällä, kunnes asiamies on jättänyt kirjeen avaamatta käsiini, ja sen jälkeen annatte Te minulle puolituntia päästäkseni täältä — jonka jälkeen Te itse olette vapaa menemään, mihin haluttaa. Kolmanneksi: Te annatte minulle gentlemanille tulevan hyvityksen siitä, että Te tällä tavoin olette tunkeutuneet yksityisiin asioihini, ja siitä kielestä, jota Te olette suvainnut tässä keskustelussa käyttää minua kohtaan. Ajan ja paikan määrään minä kirjeessä, niin pian kun minä olen mannermaalla turvassa. Kirje sisältä myöskin paperin, joka on varma mitta miekkani pituudesta. Kas siinä ehtoni. Sanokaa minulle, hyväksyttekö ne — jaa vai ei?"

Se päättäväisyyden, viekkauden ja ylvästelevän lörpöttelyn sekasotku, joka oli hänen sanoissaan, hämmästytti minua silmänräpäyksen — mutta vain silmänräpäyksen. Kaikkiaan epäröin minä vielä, olinko minä oikeutettu pääsemään niiden varmojen keinojen omistajaksi joilla Lauran eläminen oli todistettava, päästämällä tämä konna rankaisematta menemään. Minä tiesin, että vaikuttimeni saattaa puolisoni oikeus tunnustetuksi siihen isänkotiin, josta hän oli petturina ajettu pois, ja julkisesti poistaa se valhe, joka vielä häpäisi hänen äitinsä hautaa, olisi paljon jalompi, jos se voitaisiin vapauttaa kaikista pahoista intohimoista, kuin jos minä antaisin sen kostonhimon, joka alusta asti oli vallinnut mieleni, johdattaa itseäni. Ja kumminkin täytyy minun totuudenmukaisesti tunnustaa, ett'ei siveellinen vakuutukseni ollut kyllin voimakas voittamaan yksin tässä sisäisessä taistelussani. Se kutsui avukseen sir Percivalin kuoleman muiston. Kuinka kauheasti olikaan koston valta temmattu viime hetkenä heikoista käsistäni! Mikä oikeus oli minulla tietämättömyydessäni tulevaisuuteen nähden ratkaista, pelastuisiko tämä mies rangastuksesta silti, että hän pelastuisi minun käsistäni? Mietin tätä — kenties sillä taikauskoisuuden tunteella, joka on luonteessani, kenties paremmastakin vaikuttimesta. Tuntui kovalta päästää hänet vapaasta tahdostani taas vapaaksi, kun hän nyt vihdoinkin oli vallassani, mutta minä pakottauduin tekemään tämän uhrauksen. Lyhyesti sanottuna: — minä päätin antaa johdattaa itseäni sen vaikuttimen, jonka perusteen puhtaudesta olin varma: sen vaikuttimen, että samalla kertaa palvelisin sekä Lauran että totuuden asiaa.

"Hyväksyn esityksenne", sanoin minä, "yhdellä ehdolla puolestani."

"Millä?" kysyi hän.

"Ehto koskee sinetittyä kirjettä", vastasin minä. "Vaadin, että se avaamatta hävitetään läsnäollessani, niin pian kun olette saanut sen käsiinne."

Tämän vaatimuksen syynä oli aivan yksinkertaisesti estää häntä viemästä mukanaan mitään kirjallista todistusta neuvottelustani Pescan kanssa. Itse asiassa saisi hän tosin tietää sen, kun minä aamulla antaisin hänen asiamiehelleen professorin osoitteen. Mutta hän ei koskaan paljaalla sanallaan ja ilman minkään todistuksen tukea voisi käyttää hyväkseen tätä tietoa — jos hän todella uskaltaisi yrittääkin — enkä minä siten tarvitsisi Pescan turvallisuuden suhteen olla vähintäkään peloissani.

"Suostun Teidän ehtoonne", vastasi hän hetken vakavasti mietittyään. "Siitä ei ansaitse kiistellä — kirje hävitetään heti käsiini tultua."

Lausuessaan nämä sanat nousi hän ylös tuolilta, jossa hän oli koko ajan istunut. Lujalla ponnistuksella näytti hän vapauttavan mielensä siitä painostuksesta, jonka tähänastinen keskustelumme oli vaikuttanut. "Uh!" huudahti hän ja ojensi tyytyväisesti käsivartensa, "kamppailu oli kuuma kestämänsä ajan. Ottakaa tuoli, herra Hartright. Tästä lähtien kohtaamme me kuolonvihollisina toisemme — osoittakaamme nyt, kuten sivistyneiden miesten tulee, toisillemme kaikin puolin huomaavaa kohteliaisuutta. Sallikaa minulle kunnia kutsua vaimoni sisään."

Hän avasi oven. "Eleonor!" huusi hän syvällä bassoäänellään. Sisukkaannäköinen nainen tuli huoneeseen. "Kreivitär Fosco — herra Hartright", lausui kreivi, esittäen meidät sopivan arvokkaasti toisillemme. "Enkelini", jatkoi hän, "sallisiko sinun sälyttämistyösi sinulle mahdollisesti aikaa hankkia minulle hieman voimakasta ja hyvää kahvia? Minulla on tässä jotakin kirjoittamista herra Hartrightille ja minun täytyy tuntea itseni oikein eloisaksi ja vahvaksi tehdäkseni sen niin, että minulla itselläni on kunnia siitä."

Rouva Fosco nyökäytti kaksi kertaa päätään — yhden herran kylmästi minulle, toisen kerran alamaisesti miehelleen — ja hiipi sen jälkeen hiljaa ovesta.

Kreivi meni ikkunan ääressä olevan kirjoituspöydän luo, avasi sen, otti esille kirjoituspaperin ja kyniä. Hän sirotti kynät ympäri pöytää ja leikkasi sitten paperin pitkiksi kaidoiksi liuskoiksi. "Teen tämän arvokkaaksi asiapaperiksi", sanoi hän ja katsoi minuun yli olkansa. "Kirjallinen työskentely on minulle hyvin tuttua. Miehen parhaita henkisiä etuja on voida selvään ja hyvin esittää ajatuksensa. Se verraton etu on minulla. Onko teillä?"

Hän käveli edestakaisin huoneessa hyräillen itsekseen ja aina väliin kopauttaen otsaansa. Se häpeämättömyys, millä hän käytti hyväkseen sitä asemaa, johon minä olin ajanut hänet, turhamaisuutensa tyydyttämiseksi kehua kirjailijakyvyllään, hämmästytti minua suuresti. Kuinka kammoinkaan miestä, ei kumminkaan voinut tämä tavaton luonteenlujuus, vaikka se ilmenikin niin mitättömällä tavalla, olla vaikuttamatta minuun.

Kreivitär toi kahvin huoneeseen. Kreivi suuteli kiitollisesti hänen kättänsä ja seurasi häntä, ovelle, palasi takaisin, kaatoi kuppiin kahvia itselleen ja otti sen mukaan kirjoituspöydälle.

"Saanko tarjota kupillisen kahvia, herra Hartright?" kysyi hän, ennenkun istuutui.

Kieltäydyin juomasta.

"Vai niin! Luuletteko, että aion myrkyttää Teidät?" sanoi hän iloisesti. "Englantilainen arvostelu on terve, mikäli sitä riittää", jatkoi hän ja istuutui kirjoituspöydän ääreen; "sillä on kumminkin suuri puute — se on aina varovainen väärälle taholle."

Hän pisti kynän mustepulloon, pani ensin paperin järjestykseen eteensä painamalla kädellään kirjoituspöytää vasten. Hän kirjoitti varsin nopeaan ja raapi kynällään, korkealla käsialalla ja jättäen leveät rivivälit, niin ett'ei varmaan paria minuuttiakaan kulunut, ennenkun hän oli ehtinyt paperiliuskan loppuun. Joka lehti numeroitiin ja viskattiin olan yli lattialle ollakseen poissa tieltä. Kun ensi kynä oli kulunut, meni se samaa tietä, ja hän tarttui heti toiseen niiden joukosta, jotka olivat pöydälle levitetyt Siten lensi paperi toisensa perästä — tusinoittain, viisikymmenittäin, niin sadottainkin — hänen olkansa yli milloin yhdelle, milloin toiselle puolelle häntä, kunnes hänellä oli koko kinos paperiliuskoja tuolinsa ympärillä. Tunti tuntinsa perästä kului — siinä istuin minä valvoen, siinä istui hän kirjoittaen. Hän ei koskaan pysähtynyt muutoin kuin ryypätäkseen kahvia ja tämän loputtua lyödäkseen väliin kädellä otsaansa. Kello löi 1, löi 2, — 3 — 4 — yhäti lensivät paperiliuskat hänen ympärillään, yhä rapisi kynä väsymättömästi liuskan alusta loppuun, yhäti kasvoi kasvamistaan paperikinos hänen tuolinsa ympärillä. Kellon lyötyä 4 kuulin minä kynän kovan rapinan — se oli kiemura, jonka hän piirsi nimensä alle. "Bravo!" huusi hän ja hypähti tuoliltaan ylös nuorukaisen notkeudella ja katsoi minua suoraan silmiin hymyillen voitonriemuisesti.

"Nyt se on tehty, herra Hartright!" sanoi hän ja löi leveään rintaansa itsetyytyväisesti. "Se on tehty omaksi suureksi mielihyväkseni — Teidän syväksi hämmästykseksenne lukiessanne, mitä olen kirjoittanut. Aine on nyt tyhjennetty, minun, Foscon voimat eivät riitä. Käyn nyt järjestämään papereitani, silmäämään ne läpi, lukemaan ne — nämä paperit, jotka nimenomaan ovat osoitetut Teille mieskohtaisesti. Kello löi juuri 4. Hyvä! Järjestäminen, silmääminen läpi, lukeminen kestää neljästä viiteen. Pieni virkistävä uni minulle viidestä kuuteen. Lopuksi valmistuksia kuudesta seitsemään. Toimi asiamieheni kanssa ja sinetöitty kirje seitsemän ja kahdeksan välillä. Kello 8 lähtö. Kas siinä ohjelma!"

Hän istui jalat ristissä lattialla paperiensa seassa, liitti ne yhteen paksuun rihmaan parsinneulalla, tarkasti niitä, kirjoitti ensi sivulle kaikki arvonimet ja kunnianosotukset, jotka hän oli saanut ja luki sen jälkeen ääneen käsikirjoituksen minulle suurella näyttämöllisellä ihastuksella ja valtavilla kädenliikkeillä. Lukija saa ennen pitkää itse tilaisuuden muodostaa käsityksen tästä asiakirjasta. Olkoon tässä vain kylliksi sanoessani, että se oli toivomukseni mukainen.

Hän kirjoitti sitten sen henkilön nimen, jolta hän oli vuokrannut vaunut, ja antoi minulle sir Percivalin kirjeen. Se oli päivätty Hampshiressä heinäkuun 25 päivänä ja ilmoitti "lady Glyden" matkan Lontooseen 26 päiväksi. Siis oli hän samana päivänä (heinäkuun 25), jolloin lääkärintodistus selitti hänen kuolleen S:t Johns-Woodissa, elävänä Blackwater-Parkissa ja piti hänen, sir Percivalin omakätisen kirjeen mukaan, lähteä seuraavana päivänä matkalle! Kun todistus, että matka oli tehty, oli saatu ajurilta, olisi todistus täydellinen.

"Neljännes yli 5", sanoi kreivi ja katsoi kelloansa. "On aika nukkua hieman. Ulkomuodoltani olen minä suuren Napoleonin näköinen, kuten kenties olette huomannutkin — minä muistutan tätä kuolematonta miestä siinäkin, että voin nukkua, milloin vaan tahdon. Suokaa anteeksi jos minä silmänräpäykseksi poistun. Kutsun rouvani pitämään Teille seuraa, jos aika sattuisi tuntumaan Teistä pitkältä."

Kun minä tiesin aivan yhtä hyvin kuin hänkin, että hän kutsui kreivittären vartioimaan minua, ett'en minä hänen maatessaan poistuisi huoneesta, en vastannut mitään, vaan puuhasin vain niiden paperien järjestämistä, jotka hän oli antanut minulle.

Hänen rouvansa tuli jääkylmänä, kalpeana, vihaisena kuten aina. "Huvita herra Hartrightiä, enkelini", sanoi kreivi. Hän nosti tuolin hänelle, suuteli toisen kerran hänen kättään, poistui eräälle sohvalle ja oli 3 minuuttia sen jälkeen vaipunut yhtä syvään uneen kuin hyverikkain ihminen tässä maailmassa.

Rouva Fosco otti kirjan pöydältä, istuutui ja katsoi minuun naisen kostonhimoisella ilkeydellä, joka ei koskaan voinut unhottaa eikä, koskaan antaa anteeksi.

"Olen kuullut Teidän keskustelunne mieheni kanssa", sanoi hän — "ja hänen sijassaan olisin minä ampunut Teidät kuoliaaksi jalkaini juureen."

Näin lausuttuaan avasi hän kirjan eikä sitten katsonut minuun tai puhellut kanssani, ennenkun hänen miehensä heräsi.

Kreivi avasi silmänsä ja nousi ylös sohvalta juuri tunti siitä hetkestä, jolloin hän oli nukkunut.

"Tunnen itseni sanomattoman vahvistuneeksi", huomautti hän. "Eleonor, oiva puolisoni, onko kaikki valmis siellä ylhäällä? Hyvä. Pieni sälytykseni täällä on tehty 10 minuuttiin — toisen 10 minuutin kuluttua olen minä matkapuvussa. Mitä muuta on vielä tehtävänä, ennenkun asiamieheni tulee?" Hän katsoi ympäri huonetta ja huomasi valkorottien häkin. "Ah!" huudahti hän, "viimeinen syvä isku sydämmeeni on vielä jäljellä. Viattomat pienokaiseni, rakkaat lapseni! Mitä pitää minun tehdä teidän kanssanne? Nykyään ei meillä ole mitään kotia — me matkustamme alinomaa, kuta vähemmän matkatavaraa, sitä parempi. Papukaijani, kanarialintuni ja pikkurottani — kuka rakastaa ja hoitaa heitä, kun heidän hyvä pappansa on poissa."

Hän käveli edestakaisin huoneessa vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän ei ollut tuntenut mitään epävarmuutta kirjoittaessaan tunnustustaan. Mutta kysymyksessä, mihin hän sijoittaisi lemmikkinsä, oli hän nähtävästi levoton ja huolestunut. Pitkään mietittyään istuutui hän jälleen kirjoituspöytänsä ääreen.

"Sainpa oivan ajatuksen!" huudahti hän. "Minä lahjoitan kanarialintuni ja papukaijani tälle suurelle pääkaupungille — asiamieheni saa minun nimessäni lahjoittaa ne Lontoon eläintarhalle. Kyhään heti lahjoituskirjan."

Hän alkoi kirjoittaa, toistaen ääneensä, mitä kirjoitti.

Ensiksi: Kirjavahöyhenisin kakadora, mitä jokainen katselija, jolla on makua, on ihaillut. Toiseksi: Verrattoman eloisat ja ymmärtäväiset kanarialinnut, jotka ovat kyllin arvokkaat Edenin puutarhaan — siis myöskin arvokkaat Regents-Parkin puutarhaan. Lahjaksi Englannin eläintieteellisiin kokoelmiin antaa

Fosco.

Kynä rapisi taasen ja nimi sai tarpeellisen kiemuransa.

"Mieheni! Et ole luetellut valkorottia", sanoi rouva Fosco.

Kreivi poistui pöydän luota, tarttui häntä käteen ja painoi sen sydäntään vasten.

"Eleonor", sanoi hän juhlallisesti, "kaikella ihmisvoimalla on rajansa. Minun rajani on kirjoitettu tähän lahja kirjeeseen. En voi erota valkorotistani. Kärsi minua enkelini ja ota ne, muuttaaksesi ne matkahäkkiinsä."

"Mikä hellä sydän", huudahti kreivitär ihailun purkauksessa, luoden samalla ilkeän silmäyksen minuun. Hän otti varovasti häkin ja poistui huoneesta.

Kreivi katsoi kelloansa. Huolimatta hänen ponnistuksestaan näyttää levolliselta oli hän nähtävästi kärsimätön asiamiehen viipymisen johdosta. Kynttilät olivat jo kauan sammutetut, ja uuden päivän valo tunkeutui kirkkaasti huoneeseen. Vasta 5 minuuttia kellon lyötyä 7 soitettiin ovikelloa ja asiamies tuli. Hän oli tummapartainen muukalainen.

"Herra Hartright — herra Rubelle", esitteli kreivi. Hän otti asiamiehen — ulkomaisen vakoojan, jollei joka piirre hänen kasvoissaan pettänyt — erilleen huoneen nurkkaan, kuiskasi muutamia salamääräyksiä hänelle ja poistui luotamme. Jäätyämme kahden pyysi herra Rubelle varsin kohteliaasti, että minä suvaitsisin antaa hänelle tarpeelliset määräykset. Kirjoitin pari riviä Pescalle, kehotin häntä siinä antamaan lähetille sinetöidyn kirjeen, piirsin kuorelle osoitteen ja jätin sen herra Rubellelle.

Kun kreivi matkapukuunsa pukeuneena palasi, tarkasti hän kirjeen osoitetta, ennenkun hän lähetti asiamiehen. "Sitäpä uskoinkin!" sanoi hän silmäten synkästi minuun ja esiintyen tästä hetkestä aivan muuttuneesti.

Hän lopetti sälyttämisen, tarkasti sitten matkakarttaansa, teki muistiinpanoja lompakkoonsa ja katsoi väliin kärsimättömästi kelloansa. Minulle ei hän lausunut sanaakaan. Hänen lähtönsä läheinen aika ja se varma todistus, jonka hän oli nähnyt Pescan ja minun välisistä neuvotteluista, oli taas kiinnittänyt hänen huomionsa niihin toimenpiteisiin, jotka olivat hänen pakonsa turvaamiseksi tarpeen.

Hetkinen ennen kahdeksaa tuli herra Rubelle tuoden avaamattoman kirjeeni kädessään. Kreivi katsoi tarkkaan osoitekirjoitusta ja sinettiä — sytytti kynttilän — ja poltti kirjeen. "Pidän sitoumukseni, herra Hartright", lausui hän, "mutta muistakaa, ett'ei tämä asia jää tähän."

Asiamies oli pidättänyt vaunut, joilla hän oli palannut, oven eteen. Hän ja palvelustyttö kantoivat nyt matkatavaroita. Heti tuli rouva Fosco portaita alas tiheä harso silmillään ja valkorottien häkki toisessa kädessään. Hän ei puhutellut minua eipä edes katsonutkaan minuun. Hänen miehensä saattoi hänet vaunuihin. "Seuratkaa minua eteiseen", kuiskasi hän minun korvaani, "tahtoisin puhua kanssanne viime silmänräpäyksessä."

Menin ovesta ulos. Asiamies seisoi pihalla. Kreivi palasi takaisin ja veti minua muutamia askelia mukanaan kauemmaksi eteiseen.

"Muistakaa kolmatta ehtoa!" kuiskasi hän. "Te saatte tekemistä kanssani — minun täytyy saada hyvitys, ennenkun aavistattekaan." Hän tarttui minua käteen ja puristi sitä kovasti, kääntyi ovelle, pysähtyi ja palasi vielä kerran takaisin.

"Vielä sana", lausui hän tuttavallisesti. "Nähdessäni viime kerran neiti Halcomben oli hän kuihtuneen ja sairaan näköinen. Olen huolissani tämän ihailtavan naisen takia. Pitäkää hellää huolta hänestä, herra. Käsi sydämmellä vannotan minä Teitä — pitäkää hellää huolta neiti Halcombesta!"

Nämä olivat hänen viime sanansa, ennenkun hän tunki valtavan ruumiinsa vaununovesta ja ajaja maiskautti hevosen liikkeeseen.

Asiamies ja minä odotimme muutamia minuutteja ovella ja silmäsimme poistuvia vaunuja. Seisoessamme siinä kulkivat toiset vaunut ohitsemme samaan suuntaan, kuin kreivi oli mennyt, ja niiden sivuuttaessa avonaista talonovea katsoi eräs henkilö meitä vaununikkunasta. Taaskin operasalongissa näkemäni muukalainen — tuo ulkomaalainen, jolla oli syvä arpi vasemmassa poskiluussaan.

"Te pysähdytte luonani vielä puoli tuntia, herra!" lausui herra Rubelle.

"Sen teen."

Me palasimme huoneeseen. Minua ei haluttanut puhutella asiamiestä eikä antaa hänen puhutella minua. Otin taas esille kreivin minulle antamat paperit ja luin sen miehen laatiman hirvittävän kertomuksen tästä salahankkeesta, joka sen oli suunnitellut ja toimeenpannut.

Kertomusta jatkaa Isidor Ottavio Baldassare Fosco.

Pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pronssikruunu-merkin ritari, Mesopotamian Rosencreuziläisten vapaamuurarien vakinainen suurmestari, Soitannollisten seurojen, Lääkäriseurojen, Filosofisten yhdistysten ja Hyväntekeväisyysseurojen jäsen koko Europassa, y.m. y.m.

Kesällä 1850 tulin minä Englantiin suorittamaan toisen maan puolesta erästä arkaluontoista, valtiollista lähetystehtävää. Omalla edesvastuullani oli minun johdettava ja käytettävä muutamia uskottuja henkilöitä, jotka olivat puolivirallisessa suhteessa minuun — herra ja rouva Rubelle olivat näiden joukossa. Muutamien viikkojen loma-aika oli käytettävänäni, ennenkun minä ryhdyin tehtävääni ja asetuin johonkin Lontoon etukaupunkiin. Uteliaisuutta luottamuspaikkani laatuun nähden en paha kyllä voi tyydyttää. Lausun kaiken mielisuosioni näiden tunteiden johdosta, mutta valitan lämpimästi, että valtiomiehen varovaisuus kieltää niitä täyttämästä.

Olin sovittanut asiani niin, että voin viettää osan äsken mainitsemastani lepoajasta nyttemmin kuolleen, suremani ystävän sir Percival Glyden komealla tilalla. Hän tuli mannermaalta puolisoinensa. Minä tulin sieltä puolisoineni. Englanti on kotionnen tyyssija — kuinka sopikin siis, että me saavuimme sinne näissä samanlaisissa onnellisissa olosuhteissa!

Se ystävyydenside, joka yhdisti Percivalin ja minut, vahveni tähän aikaan liikuttavan sopusoinnun takia raha-asioissamme. Me tarvitsimme rahoja molemmat. Ei koskaan täytettyjä tarpeita! Yleinen puute! Onko yhtään sivistynyttä henkilöä, joka ei tietäisi, mitä tämä merkitsee? Sellaisessa tapauksessa täytyy hänen olla varsin välinpitämätön — tai varsin rikas!

En mene mihinkään kurjiin yksityiskohtiin tähän asiaan nähden. Sieluni kammoo sellaista. Roomalaisen ankaralla hyveellä käännän minä omani ja sir Percivalin tyhjän kukkaron yleisön ivallisesti katseltavaksi. Tunnustakaamme nyt kerta kaikkiaan tämä valitettava asianlaita — ja jatkakaamme sitten.

Tilalle tullessamme otti meidät vastaan se ihana olento, joka ikuisesti on kätketty sydämmeeni "Marianina" — ja jota yhteiskunnan kylmemmässä ilmapiirissä kutsutaan "neiti Halcombeksi."

Laupias taivas, miten uskomattoman nopeasti minä opin ihailemaan tätä naista! 60-vuotiaana rakastin häntä, 18-vuotiaan nuorukaisen rajulla voimalla. Kaikki rikkaan luonteeni kultaiset aarteet viskasin minä toivottomasti hänen jalkoihinsa. Vaimoni — enkeli raukkani! — vaimoni, joka jumaloi minua, sai vain varjon todellisesta kullasta. Sellainen on maailma, sellainen mies — sellainen rakkaus. Mitäpä olemme me muuta kuin tanssinukkenäytelmän nukkeja? Oi, valtava kohtalo, nykäse varovasti rihmoja! Anna meidän kevyesti tanssia pois pieneltä, kurjalta näyttämöltämme!

Oikein ymmärrettyinä muodostavat nämä rivit kokonaisen filosofisen järjestelmän. Se on minun järjestelmäni.

Minä jatkan.

Aseman talossa, oleskelumme alussa Blackwater-Parkissa, on ihmeteltävällä varmuudella, selvällä arvostelukyvyllä kuvannut Marian — suotakoon minulle se huumaava onni, että saan tuttavallisesti mainita tuon ihastuttavan naisen ristimänimeltään! Hänen päiväkirjansa, jonka sain luvattomasti käsiini — sanomattoman suloista minusta muistellakin! — sisällön täydellinen tunteminen estää minua lausumasta mitään kysymyksessä, jonka tämä rikaslahjainen olento on jo käsitellyt.

Ne ennen kuulumattoman ja sanomattoman mieltäkiinnittävät tapahtumat, joihin minä olen sotkeutunut, alkavat Marianin sairastumisen valitettavasta onnettomuudesta.

Asemamme tähän aikaan oli todellakin huolestuttava. Percival tarvitsi suuria rahasummia, jotka täytyi maksaa määrättynä aikana — en lausu mitään niistä vähäpätöisistä määristä, joita minä itse tarvitsin — ja ainoat varat, mitkä olivat, oli hänen vaimonsa omaisuus, josta hän ei saanut nostaa shillingiäkään, ennenkun hänen kuoltuansa.

Paha jo sekin; mutta puhuakseni jalon Shakespearen sanoilla, pahempi oli vielä jäljellä. Minun nyt surreella ystävälläni oli erityisiä, salaisia levottomuuden aiheita, joita epäitsekäs ystävyyteni häntä kohtaan kielsi minua liian innokkaasti tutkimasta. En tietänyt sen enempää, kuin että eräs nainen, Anna Catherick nimeltään, oleskeli salaa paikkakunnalla, että hänellä oli salaisia keskusteluja lady Glyden kanssa ja että erään salaisuuden, joka epäilemättä syöksisi Percivalin turmioon, ilmituleminen voisi olla näiden neuvottelujen tuloksena. Hän oli itse sanonut minulle tulevansa auttamattomasti onnettomaksi, jollei hänen vaimoaan voitaisi pakottaa vaikenemaan ja jollei Anna Catherickiä löydettäisi. Jos hän olisi mennyt mies, kuinka kävisi meidän raha-asiaimme kanssa? Vaikka olenkin luonteeltani rohkea, vapisin minä todellakin ajatellessani sitä.

Koko ajatuskykyni oli nyt yksinomaan suunnattu saada mahdollisesti selvää Anna Catherickistä. Raha-asiat, vaikka kylläkin olivat tärkeitä, voivat kuitenkin siirtyä toistaiseksi, mutta tämän naisen kaappaamista ei voitu lykätä. Tunsin vain hänet kuvauksen mukaan, hän kun oli ihmeellisen yhdennäköinen lady Glyden kanssa. Tämän omituisen seikan ilmoittaminen — mikä tehtiin vain siinä tarkoituksessa, että minä helpommin tuntisin henkilön, jota me tiedustelimme — yhdessä sen tiedon kanssa, että Anna Catherick oli karannut mielisairaalasta, herätti mielessäni sen oivallisen ajatuksen, joka sittemmin johti niin erinomaisiin tuloksiin. Tämä ajatus ei sisältänyt mitään sen enempää eikä mitään sen vähempää kuin että kaksi ihmistä vaihtaisi henkilöllisyyttänsä toistensa kanssa: Lady Glyde ja Anna Catherick vaihtaisivat nimensä, yhteiskunnallisen asemansa ja kohtalonsa toistensa kanssa — ja tämän nerokkaan suunnitelman voittona oli kolmekymmentä tuhatta puntaa sekä Percivalin salaisuuden ikuinen säilyttäminen.

Aavistukseni, joka harvoin pettää minut, ilmaisi minulle, miettiessäni näitä seikkoja, että kadonnut Anna ennemmin tai myöhemmin palaisi Blackwater-järven rannalla olevalle venehuoneelle. Siellä olin siis yhäti varuillani, sanottuani ensin taloudenhoitajattarelle, rouva Michelsonille, että olisin tavattavissa, jos joku kysyisi minua tällä yksinäisellä paikalla, jonne minä olin vetäytynyt saadakseni rauhassa lukea. Sääntöni on olla koskaan tarpeettomasti salaamatta toimiani ja olla koskaan antamatta ihmisten kaivata minussa sopivaa määrää avomielisyyttä. Rouva Michelson luotti minuun ensi päivästä viimeiseen. Tämä hauska nainen — protestanttisen papin leski — oli pelkkä luottavaisuus. Liikutettuna niin kauniista hänen kypsyneessä iässään olevan ihmisen yksinkertaisuudesta osoitin minä aina ansaitsevani tämän hänen huomaavaisuutensa.

Palkintona uskollisesta vartioimisestani järven rannalla oli, että sain käsiini — en tosin Anna Catherickiä itseään, mutta sen henkilön, joka oli ottanut hänet suojelukseensa. Tämä yksilö tuhlasi myöskin yksinkertaista luottamustaan, jota minä käytin hyväkseni kuten edellisessäkin tapauksessa. Jätän hänen itsensä kuvattavaksi, jollei hän jo ole tehnyt sitä, missä olosuhteissa hän vei minut äidillisen huolenpitonsa esineen luo. Nähdessäni ensi kerran Anna Catherickin makasi hän. Minä hämmästyin täydellisesti tämän onnettoman naisen ja lady Glyden yhdennäköisyydestä. Tämän suuremmoisen suunnitelman, joka tähän asti oli epämääräisenä häilynyt mielessäni, yksityiskohdat kehittyivät nyt mestarillisella selvyydellä aivoissani katsellessani nukkujan kasvoja. Samalla kertaa tunsin minä sydämmessäni, joka aina oli hellä, syvintä sääliä sen julman kärsimyksen johdosta, jonka näin. Ryhdyin heti lieventämään sitä — tai toisin sanoen: minä hankin tarpeellisia, vahvistavia lääkkeitä, jotta Anna Catherick voimistuisi lähtemään matkalle Lontooseen.

Tässä täytyy minun pysähtyä tehdäkseni välttämättömän vastalauseen ja siten oikaistakseni valitettavan erehdyksen.

Elämäni parhaimmat vuodet ovat kuluneet lääketieteen ja kemian ahkerassa tutkimisessa. Kemia on varsinkin aina vastustamattomasti viehättänyt minua sen suuren, niin, rajattoman voiman takia, jonka se antaa ihmiselle. Ihastuneena ja täysin varmasti voin minä vakuuttaa, että kemistit, jos heitä huvittaisi, voisivat määrätä ihmiskunnan kohtaloita. Sallikaa minun selittää tämä päätelmä, ennenkun jatkan edemmäksi.

Sanotaan, että järki johtaa maailmaa. Mutta mikähän johtaa järkeä? Niin, ruumis. Maan mahtavimmilla hallitsijoilla — ymmärtäkää oikein, mitä tarkoitan — kemisteillä on ihmisen ruumis vallassaan. Antakaa minulle, Foscolle, kemia avukseni, ja minä lupaan, että kun Shakespeare, oli saanut Hamlet-aatteensa ja istuutunut kirjoittamaan sitä, minä olisin, sekottamalla muutamia hiukkasia erästä pulveria hänen jokapäiväiseen ravintoonsa, heikontanut tällä puhtaasti ruumiillisella keinolla siihen määrään hänen mieltänsä, että hänen kynänsä Hamletin sijaan olisi raaputtanut kokoon mitä kurjinta tuherrusta, jolla koskaan on tärvätty paperia. Antakaa minun sellaisissa olosuhteissa saada kuuluisa Newton käsiini — ja minä lupaan, että hän nähdessään omenan putoavan söisi sen, sen sijaan, että rupeaisi etsimään painovoiman lakeja. Neron päivällinen tekisi hänet lempeimmäksi ihmisistä ennenkun hän olisi ehtinyt sen sulattaa, ja Aleksanteri Suuren aamujuoma saisi hänet pakenemaan vihollista samana iltapäivänä. Kunniasanallani vakuutan minä, että on suuri onni yhteiskunnalle, että nykyajan kemistit ovat ihmeellisen sattuman takia viattomimmat ihmisistä. Suuri joukko heitä on arvoisia perheenisiä — apteekkareita ja muuta sellaista yksinkertaista väkeä. Muutamat harvat ovat filosofeja, jotka ovat omain luentojensa ihailun sokaisemia — aaveidennäkijöitä, jotka tuhlaavat elämänsä haavemaisiin mahdottomuuksiin, tai puoskareita, joiden kunnianhimo ei kohoa korkeammalle ohrantähkää pelloillamme. Mutta tällä tavoin pelastuu yhteiskunta, ja kemian tavaton voima jää vähäpätöisimmän ja mitättömimmän tarkoituksen orjaksi.

Mutta miksi tämä mielenpurkaus? Miksi tämä musertava kaunopuheliaisuus?

Niin, siksi että minun käytöstäni on väärin tuomittu — minun vaikuttimiani pahoin arvosteltu. On ilmoitettu minun käyttäneen laajoja kemiallisia tietojani Anna Catherickiä vastaan ja tahtoneen, jos se olisi minulle ollut mahdollista, käyttää niitä ihanaa Marianiakin vastaan. Kammottavia epäluuloja kummassakin tapauksessa! Suurin harrastukseni oli säilyttää Anna Catherick elossa — kuten heti saadaan nähdä. Koko intoni Marianin sairastaessa tarkoitti pelastaa hänet tuon etuoikeutetun narrin käsistä, jolle sittemmin Lontoosta saapunut lääkäri vahvisti jokaisen sanani. Ainoastaan kahdessa tilaisuudessa käytin kemiantietojani apunani — vaikka kummassakin tapauksessa mitä viattomimmalla tavalla. Ensimmäisessä näistä tilaisuuksista — tutkittuani kuormavaunujen taakse piiloutuneena. Marianin vartalon ja käynnin runollista viehätystä hänen kävellessään Blackwaterin majataloon — teki verraton puolisoni minulle sen suuren palveluksen, että jäljensi toisen ja vaihtoi toisen niistä kahdesta kirjeestä, jotka minun jumaloitu vastustajani oli uskonut talosta poistetulle kamarineidolle. Pienen tippapullon avulla, jonka minä annoin rouva Foscolle, sai hän tilaisuuden lukea nämä kirjeet, suorittaa ne määräykset, jotka minä olin antanut hänelle, sulkea ne uudelleen ja panna entiselle paikalleen. Toinen tilaisuus, jossa näitä keinoja käytettiin, oli silloin kun lady Glyde saapui Lontooseen — tapaus, josta minä pian tulen enemmän puhumaan. En koskaan muulloin minä turvannut tieteen apuneuvoihin. Kaikissa muissa vaikeuksissa ja arveluttavissa olosuhteissa riitti täysin se taito, jonka luonto itse oli lahjoittanut minulle selvän arvostelukykyni avulla taistellakseni ja voittaakseni. Vakuutan täten tämän ominaisuuteni suuren arvon. Kemistin kustannuksella ylistän minä ihmistä.

Kunnia tälle jalon suuttumuksen purkaukselle! Se on tyydyttänyt mieltäni sanomattomasti. — Jatkakaamme!

Sittenkun minun oli onnistunut vakuuttaa rouva Clement tai Clements, en tiedä oikein kumpiko — kuinka parhain keino suojella Anna Percivalin käsiin joutumasta oli viedä hänet Lontooseen, ja sittenkun minä olin määrännyt päivän, jolloin kohtaisin matkalle lähtijöitä asemalla auttaakseni heitä — olin minä taas vapaa palaamaan kotiin ja arvokkaasti valmistautumaan niihin vaikeuksiin, joihin minun vielä oli mentävä. Ensimmäinen tehtäväni oli käyttää hyväkseni puolisoni ylevää harrastusta. Olin sopinut rouva Clementsin kanssa, että hän Annan edun takia ilmoittaisi lady Glydelle osoitteensa Lontooseen tultuaan. Mutta ei sillä kyllä. Juonittelevain ihmisten voisi kenties minun poissaollessani onnistua järkyttää rouva Clementsin luottamusta minuun, eikä hän kenties lopulta kirjoittaisikaan. Kenen saisin minä matkustamaan samassa junassa ja salaisuudessa seuraamaan häntä tulevaan kotiin? Kysyin tätä. Avioliiton pyhä tunne vastasi heti sielussani: rouva Fosco!

Päätettyäni vaimoni matkan Lontooseen ajattelin sen voivan hyödyttää minua kahdessa suhteessa. Sairaanhoitajattaren, joka oli yhtä välttämätön kärsivälle Marianille kuin minulle hyödyksi, saaminen oli varsin tärkeä. Eräs varmimpia ja taitavimpia naisia, joita olen nähnyt, oli onneksi käytettävänäni. Tarkoitan oivallista rouva Rubellea, jolle lähetin vaimoni mukana kirjeen.

Määrättynä päivänä kohtasin minä rouva Clementsin ja Anna Catherickin asemalla. Autoin heitä kohteliaasti lähtiessä. Yhtä huomaavasti seurasin minä rouva Foscoakin sinne nähdäkseni hänen lähtevän samalla junalla. Myöhään saman päivän iltana palasi hän Blackwateriin seurattuaan moitteettomasti saamiansa määräyksiä. Hänellä oli mukanaan rouva Rubelle ja rouva Clementsin osoite Lontoossa. Myöhemmät tapahtumat osoittivat näiden varovaisuustoimenpiteiden olleen tarpeettomia. Rouva Clements ilmoitti lady Glydelle asuntonsa. Valppaasti silmäten tulevia vaikeuksia kätkin minä tämän kirjeen.

Samana päivänä oli minulla lyhyt keskustelu lääkärin kanssa, jossa minä harrastuksesta ihmisyyden pyhää asiaa kohtaan panin vastalauseeni hänen tapaansa vastaan hoitaa Marianin sairautta. Hän oli hävytön, kuten kaikki taitamattomat ihmiset ovat. En suuttunut ollenkaan siitä: lykkäsin kaiken vakavamman riidan hänen kanssaan, kunnes voisin käyttää sitä hyväkseni jossakin tärkeämmässä tapauksessa.

Lähin toimeni oli itse poistua Blackwaterista. Minun täytyi hankkia asunto Lontoossa voidakseni panna täytäntöön tekemäni suunnitelman. Minulla oli sen lisäksi pikku asia suoritettavana herra Fredrik Fairlien kanssa. Tarvitsemani asunnon sain minä S:t Johns-Woodista. Herra Fredrik Fairlien tapasin taas Limmeridgessä Cumberlandissa.

Yksityinen, salainen tutustumiseni Marianin kirjevaihtoon oli jo ilmaissut minulle, että hän oli kirjoittanut herra Fairlielle ja ehdottanut Lauralle käyntiä Cumberlandissa lohdutukseksi hänen onnettomain kotiolojensa takia. Tämän kirjeen annoin minä tosin mennä määräpaikkaansa, ollen vakuutettu, ett'ei se voisi ollenkaan vahingoittaa, vaan mahdollisesti hyödyttää. Saavuin nyt mieskohtaisesti herra Fairlien luo tukemaan Marianin ehdotusta — erinäisillä muodostuksilla, jotka onneksi, hänen sairautensa johdosta, olivat välttämättömiä ja melkoisesti edistivät suunnitelmiani. Oli välttämätöntä, että lady Glyde setänsä kutsun johdosta poistui Blackwater-Parkista yksin ja että hän setänsä nimenomaan lausuman toivomuksen mukaan lepäsi yönsä tätinsä talossa — eli toisin sanoen: siinä talossa, jonka minä äsken olin vuokrannut S:t Johns-Woodissa. Voittaa tämä tulos ja hankkia itselleni toivottu kutsumakirje näyttääkseni sen lady Glydelle, oli aiheena käyntiini herra Fairlien luona. Kun lisään, että tämä herra oli yhtä heikko ruumiiltaan kuin sielultaankin ja että minä kävin hänen kimppuunsa koko lujan mieleni voimalla, olen sanonut kylliksi. Tulin, näin, voitin Fairlien.

Palattuani Blackwater-Parkiin — kutsumakirje mukanani — huomasin minä, että lääkärin Marianin taudin väärä hoitamistapa oli tuottanut mitä surullisimmat tulokset. Kuume oli kääntynyt lavantaudiksi. Samana päivänä, jolloin palasin, koetti lady Glyde väkisin päästä sisarensa sairashuoneeseen hoitaakseen häntä. Hän ja minä emme koskaan olleet tunteneet mitään erityistä mielisuosiota toisiamme kohtaan, hän oli tehnyt sen anteeksiantamattoman vääryyden minua kohtaan, että kovin äänekkäästi kutsui minua vakoojaksi; hän oli sitä paitsi sekä minun että Percivalin tiellä — mutta huolimatta kaikesta tästä kielsi ylevämielisyyteni minua saattamasta häntä ominkäsin tartunnan alaiseksi. Jos hän itse sitä vastoin tahtoi heittäytyä tähän vaaraan, niin en minä varmaankaan halunnut olla esteenä. Jos hänen olisi onnistunut tehdä se, olisi kenties se ovela suunnitelma, jonka toimeenpanemiseksi minä nyt hitaasti ja kärsivällisesti työskentelin, sattuman kautta kehittynyt loppuunsa. Lääkäri pistäytyi nyt väliin ja lady Glyde pidettiin erillään sairashuoneesta.

Olin jo ennen päättänyt lähettää Lontoosta hakemaan lääkäriä. Nyt vasta pantiin tämä päätös toimeen. Tohtori vahvisti tultuaan minun käsitykseni taudista. Oli hengenvaara kysymyksessä. Viidentenä päivänä lavantaudin ilmestymisen jälkeen oli meillä kumminkin toiveita kalliin sairaamme pelastumisesta. Tällä aikaa matkustin minä vain kerran Blackwaterista — matkustin aamujunalla Lontooseen ryhtyäkseni lopullisiin asuntoni järjestämispuuhiin S:t Johns-Woodissa, saadakseni salaa selville, ett'ei rouva Clements ollut muuttanut ja tehdäkseni etukäteen pari pientä sopimusta rouva Rubellen miehen kanssa. Palasin illalla. Viisi päivää myöhemmin selitti lääkäri ihastuttavalta Marianiltamme kaiken vaaran poistuneen ja hänen tarvitsevan vain hellää ja huolellista hoitoa. Tätä hetkeä olin minä odottanut. Kun nyt ei mitään lääkäriä tarvittu, tein minä ensimmäisen vetoni sakkipelissä — tohtori Dawsonia vastaan. Hän oli yksi niiden monien todistajain joukossa, jotka olivat tielläni ja josta minun täytyi päästä. Kiihkeä sananvaihto välillämme — johon Percival määräykseni mukaan kieltäytyi sekautumasta — johti täydellisesti päämäärän saavuttamiseen. Minä lävähytin miesraukan päälle vastustamattoman suuttumuksen ja halveksumisen laavavyöryn — ja lakaisin hänet pois talosta.

Palvelusväestä oli sen jälkeen päästävä. Taaskin sanoin minä, mitä Percivalin — jonka siveellinen rohkeus alinomaa tarvitsi karaistusta — oli tehtävä ja rouva Michelson hämmästyi eräänä päivänä äärettömästi saadessaan tietää, että koko talous oli hajoitettava. Kaikki palvelijat lähetettiin talosta paitsi yksi, jonka eläimellinen tyhmyys oli takeena, ett'ei hän voisi tehdä mitään havaintoja meidän puuhistamme. Heidän poistuttuaan oli vielä selvittävä rouva Michelsonistakin, mikä kävi helposti päinsä lähettämällä tämä kunnon nainen merenrannikolle hankkimaan emännälleen huoneita.

Nyt oli asema aivan sellainen, kuin me toivoimmekin sen olevan. Lady Glyde oli suljettu huoneeseensa hermokivun tähden ja tyhmä piika, jonka nimen olen unhottanut, vietti yötä hänen luonaan ollakseen apuna hänellä. Marian oli, vaikkakin parantumassa, yhäti vuoteessa ja rouva Rubelle hoiti häntä. Ei ketään muuta elävää olentoa, paitsi näitä, vaimoani, Percivalia ja minua, ollut talossa. Näin suotuisissa olosuhteissa kävin minä pelottomasti seuraavaan vaikeuteen käsiksi — tein toisen vedon pelissä.

Tämä veto oli yksinkertaisesti pakottaa lady Glyde poistumaan Blackwaterista ilman sisartaan. Jollei meidän ensin onnistuisi kuvitella hänelle, että Marian oli jo matkustanut Cumberlandiin, ei ollut toivomistakaan, että hän matkustaisi omasta vapaasta tahdosta. Pakottaakseni hänen tekemään tämä välttämätön päätös, kätkimme me kalliin sairaamme erääseen asumattomaan Blackwaterin huoneeseen. Sydänyöllä panimme, rouva Fosco, rouva Rubelle ja minä tämän muuton toimeen — Percival ei ollut kyllin levollinen luottaaksemme häneen. Koko tapauksella oli mitä suurimmassa määrässä romantinen, salaperäinen ja dramatinen vaikutuksensa. Määräykseni mukaan oli vuode jo aamulla muutettu lujalle, siirrettävälle kankaalle. Meidän tarvitsi vain varovasti nostaa tätä kangasta pää- ja jalkapuolesta ja sitten muuttaa sairaamme, mihin halusimme, häiritsemättä häntä vähintäkään. Tähän ei tarvittu mitään kemian apua. Kunnon Marianimme nukkui parantuvan sairaan syvässä unessa. Edeltäkäsin olimme asettaneet kynttilöitä, missä niitä tarvittiin, ja avanneet kaikki ovet. Minä kannoin häntä pääpuolesta — suuren ruumiillisen voimani oikeuttamana — rouvani ja rouva Rubelle kantoivat jalkapuolesta. Kannoin sanomattoman kallista kuormaa miehuullisella hellyydellä, isällisellä hienotunteisuudella. Missä on se nykyajan Rembrandt, joka voisi maalata meidän yöllisen kulkumme? Ah, ei missään! Taide rappeutuu — tämä ihana aihe jää käyttämättä, Rembrandtia ei ole meidän päivinämme.

Seuraavana aamuna matkustimme rouvani ja minä Lontooseen — jätettyämme Marianin hyvin kätkettynä asuinrakennuksen asumattomaan osaan rouva Rubellen hoitoon, joka hyväntahtoisesti oli luvannut sulkeutua sairaansa kanssa pariksi kolmeksi päiväksi. Ennen matkaamme annoin minä Percivalille herra Fairlien veljentyttärelleen kirjoittaman kutsumakirjeen, jossa hän pyysi tätä lepäämään yön tätinsä luona — käskien antamaan sen lady Glydelle, kun määräisin ajan sitä varten. Myöskin sain minä häneltä sen mielisairaalan osoitteen, johon Anna Catherick oli ollut suljettuna, ja kirjeen sen omistajalle, että pakolainen oli vihdoinkin saatu kiinni ja lähetettäisiin takaisin.

Edellisellä käynnilläni pääkaupungissa olin minä järjestänyt kaikki niin, että asuntomme oli järjestyksessä vastaanottamaan meidät, jos me saapuisimme Lontooseen ensi junalla. Tämän hyvin lasketun varovaisuustoimenpiteen johdosta voimme me jo samana päivänä tehdä kolmannen tärkeän vetomme pelissä — anastaa Anna Catherick haltuumme.

Tässä ovat päivämäärät tärkeitä. Minä yhdistän kaikki tunteen ja käytännöllisen älyn ominaisuudet, jotka yhdessä muodostavat niin täydellisen kokonaisuuden. Minulla on jokainen näiden päiväin päivämäärä varmasti muistissa.

Keskiviikkona heinäkuun 24 päivänä lähetin minä vuokravaunuissa vaimoni saattamaan rouva Clementsin pois tieltämme, tämä oli ensimmäinen askel. Tekaistu tervehdys lady Glydeltä, joka muka oli saapunut Lontooseen, riitti kaiken kaikkiaan tähän. Rouva Clements vietiin pois vuokravaunuissa ja jäi niihin odottamaan, kun vaimoni, ilmoittaen muka ostavansa jotain puodista, hävisi ja kiirehti kotiin ottaakseen vastaan S:t Johns-Woodissa olevaan kotiimme odotettua vierasta. Tarvitsee tuskin mainita, että tätä vierasta mainituin palvelusväellemme "lady Glyden" nimellä.

Sillä välin olin minä ajanut perässä toisella hevosella mukanani Anna Catherickille kirjoitettu lippu, jossa mainittiin, että lady Glyde tahtoi pidättää rouva Clementsin luonaan koko päivän ja että Annankin pitäisi saapua heidän luokseen sen hyvän herran turviin, joka odotti ulkona ja joka jo oli pelastanut hänet Hampshiressä joutumasta sir Percivalin näkyviin ja käsiin. Tämä "hyvä herra" lähetti pienen katupojan viemään kirjeen huoneeseen ja odotti itse tulosta pari taloa kauempana kadulla. Samana hetkenä kuin Anna näyttäytyi ovella ja sulki sen jälkeensä, oli tuo kunnon mies aukaissut vaununoven hänelle, auttanut hänet ylös — ja niin sitä lähdettiin!

(Sallikaa minun tässä sulkumerkkien sisässä yhdellä huudahduksella osoittaa, kuinka hauska tämä seikkailu oli!)

Matkalla Forest-roadiin ei seuralaiseni ollenkaan peljännyt. Voin olla isällisempi kuin kukaan muu, jos minua vain huvittaa olla sitä, ja tässä tilaisuudessa minä olin isällinen. Kuinka monta syytä minulla olikaan saavuttaakseni hänen luottamuksensa! Minä olin sekottanut ne lääkkeet, jotka olivat vahvistaneet häntä; minä olin suojellut häntä sir Percivalilta. Kenties luotin minä kumminkin liian sokeasti näihin syihin; mahdollisesti en minä arvostellut täysin heikkoymmärryksisten ihmisten alempien vaistojen voimaa — varmaa on, että minä laiminlöin riittävästi valmistaa häntä kestämään pettynyttä odotusta, kun saatoin hänet asuntooni. Kun hän saapui vierashuoneeseen, kun hän ei nähnyt siellä ketään muuta kuin rouva Foscon, jota hän ei ollenkaan tuntenut — niin joutui hän mitä rajuimman mielenliikutuksen valtaan. Jos hän olisi "ilmassa" tuntenut jonkun vaaran lähenevän, niin kuin koira tuntee näkymättömän vihollisen olevan läheisyydessä, niin ei koskaan hänen kauhistuksensa olisi voinut purkautua äkimmin. Koetin turhaan rauhoittaa häntä. Sen pelon, joka valtasi hänet, olisin minä kenties voinut tyynnyttää, mutta sitä vaarallista sydäntautia, jota hän kärsi, ei voitu millään siveellisillä lievityslääkkeillä parantaa. Suureksi kauhukseni sai hän suonenvetokohtauksia — kohtauksia, jotka hänen sairastamansa taudin yhteydessä minä hetkenä tahansa voisivat kaataa hänet kuoliaaksi jalkojemme juureen.

Lähimmälle lääkärille toimitettiin sana, että "lady Glyde" tarvitsi hänen apuansa mahdollisimman pian. Suurimmaksi lohdutuksekseni huomasin minä hänen olevan ymmärtäväisen miehen. Kuvasin hänelle vieraani henkilöksi, jolla on heikko ymmärrys ja aika ajottain uusiutuva mielenhäiriö, ja järjestin asian niin, ett'ei mikään muu sairaanhoitajatar kuin vaimoni saanut valvoa huoneessa. Naisraukka oli kumminkin liian sairas voidakseen saattaa minut levottomaksi puheellaan. Kaiken kaikkiaan pelkäsin nyt, että väärä lady Glyde kuolisi, ennenkun oikea lady Glyde saapuisi Lontooseen.

Olin aamulla kirjoittanut lipun rouva Rubellelle, jossa pyysin häntä kohtaamaan minua miehensä talossa perjantai-iltana heinäkuun 26 päivänä, sekä toisen Percivalille, jossa pyysin hänen antamaan vaimolleen tämän sedän kutsumakirjeen, sanomaan hänelle, että Marian oli jo matkustanut, ja lähettämään hänet 26 päivänä puolipäiväjunalla. Lähemmin miettien olin minä, Anna Catherickin ollessa nykyisessä tilassaan, huomannut välttämättömäksi kiiruhtaa suunnitelman toteuttamista ja siten saada lady Glyde valtaani jonkun verran aikaisemmin, kuin olin laskenut. Mihin uusiin toimenpiteihin piti minun tässä kauheassa epävarmuudessa ryhtymän? En voinut mitään muuta tehdä, kuin luottaa sattumaan ja lääkäriin. Levottomuuteni purkautui tunteellisiin huudahduksiin, jotka minä kyllin hyvin ymmärsin, muiden ihmisten kuullessa niitä, sovittaa "lady Glyden" nimen yhteyteen. Kaikissa muissa suhteissa ei Fosco tänä muistettavana päivänä kyennyt ajattelemaan ainoaa selvää ajatusta.

Anna Catherickillä oli vaikea yö — hän heräsi aamulla varsin voimattomana, mutta myöhemmin päivällä virkistyi hän taas kummastuttavan suuressa määrässä. Joustava mieleni elostui hänen kanssaan. En voinut saada vastausta Percivalilta ja rouva Rubellelta, ennenkun 26 päivän aamuna. Odottaen, että he seuraisivat neuvojani, minkä tiesin heidän tekevän, jollei mitään esteitä ilmaantuisi, menin minä tilaamaan vaunut hakemaan lady Glydeä asemalta ja ilmoitin, että niiden pitäisi olla kotonani kello 2 iltapäivällä. Nähtyäni merkittävän tilauskirjaan läksin herra Rubellen luo sopiakseni asian hänen kanssaan. Hankin sitä paitsi pari herraa, jotka voivat varustautua todistamaan, että kysymyksessä oleva henkilö oli mielenviassa. Toisen tunsin jo ennestään, toisen tunsi herra Rubelle. Molemmat olivat miehiä, joiden vahvat sielut olivat kohonneet yli pikkumaisten ennakkoluulojen — molempia ahdisti huonot raha-asiat — molemmat luottivat minuun.

Kello oli yli 5, ennenkun olin järjestänyt kaiken tämän. Kun palasin kotiin, oli Anna Catherick kuollut. Kuollut 25 päivänä, eikä lady Glyde voinut tulla Lontooseen ennenkun 26 päivänä.

Minä hämmennyin. Ajatelkaapas sitä: Fosco hämmästyi!

Oli myöhäisä vetäytyä takaisin. Ennen kotiintuloani oli lääkäri kohteliaisuudesta ja säästääkseen minulta vaivaa omin käsin merkinnyt rekisteriin kuolemantapauksen ja päivämäärän. Kauniissa suunnitelmassani, jonka kimppuun tähän asti ei voitu käydä, oli nyt heikko kohta — eivät mitkään minun puuhani voineet ollenkaan järkähyttää sitä ikävää sattumaa, joka oli tapahtunut 25 päivänä. Suuntasin miehuullisella voimalla ajatukseni eteenpäin. Percivalin ja minun onneni olivat vielä pelissä, eikä muu auttanut kuin uskaltaa kaikki voittaakseen kaikki. Sain jälleen järkähtämättömän levollisuuteni ja toteutin yritykseni epäröimättä.

Heinäkuun 26 päivän aamuna tuli Percivalin kirje tietoineen, että hänen vaimonsa tulisi puolipäivän junalla. Rouva Rubelle kirjoitti myöskin tulevansa illalla. Läksin vuokraamissani vaunuissa noutamaan oikeaa lady Glydeä asemalta kello 3 väärän lady Glyden maatessa kuolleena talossani. Istuimen alle kätkettynä vein minä mukaani kaikki ne vaatteet, jotka Anna Catherickillä oli tullessaan kotiini — niitä aiottiin käyttää, kun se nainen, joka oli kuollut, nousisi jälleen ylös hänen persoonassaan, jota nyt menin hakemaan. Mikä omituinen asema! Suosittelen tätä ainetta Englannin romaaninkirjoittajain nuoren polven käsiteltäväksi. Tarjoan sen uutena aatteena Ranskan tyhjentyneille näytelmäkirjailijoille.

Lady Glyde oli asemalla. Siellä oli paljon väkeä ja suuri ahdinko, jonka vuoksi täytyi kauemmin pysähtyä, kuin olin toivonut — jos joku hänen ystävänsä olisi ollut siellä — ennenkun minä ehdin saada selvää kaikista hänen kapineistaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä ajaessamme sieltä oli pyyntö saada jotakin tietää sisarestaan. Minä keksin mitä rauhoittavimpia tietoja ja vakuutin hänelle, että hän heti saisi nähdä sisarensa luonani. Taloni oli tässä tilaisuudessa Leicester-squaren läheisyydessä ja siinä isännöi herra Rubelle, joka otti meidät vastaan eteisessä.

Otin mukaani vieraani erääseen toisen kerroksen pihanpuoleiseen huoneeseen, molemmat lääkärit odottivat kumminkin alakerrassa nähdäkseen sairaan ja antaakseen minulle todistuksensa. Rauhoitettuani lady Glydeä tarpeellisilla vakuutuksilla sisarensa hyvinvoinnista, saatoin minä lääkäri-ystäväni hänen luoksensa yhden kerrallaan. He suorittivat tehtävänsä nopeasti, nerokkaasti ja omantunnonmukaisesti. Tulin taas sisään heti heidän poistuttuaan ja ilman enempiä lykkäyksiä kiiruhdin lopullista päämäärää ilmoittamalla, että "neiti Halcomben" tila olisi varsin arveluttava.

Seuraus oli semmoinen kuin olin otaksunutkin. Lady Glyde peljästyi ja pyörtyi. Nyt käytin minä toisen kerran tiedettä apunani. Lasillinen vettä sekotettuna rauhoittavalla aineella ja pullo hajusuolaa nerokkaine potkuineen vapautti hänet kaikesta levottomuudesta ja huolesta. Tämän uudistaminen myöhemmin illalla hankki hänelle rauhaisan yöunen arvaamattoman onnen. Rouva Rubelle tuli hyvissä ajoin ollakseen lady Glydelle apuna hänen pukeutuessaan. Hänen omat vaatteensa otettiin pois illalla ja Anna Catherickin käyttämät puki hyvän rouva Rubellen kunnioitettavat kädet hänen päälleen kaikella asiaan kuuluvalla huomaavaisuudella. Koko tämän päivän pidin minä sairastamme puoleksi tunnottomassa tilassa, kunnes lääkäriystävieni innokkaan toiminnan oli onnistunut hankkia minulle tarpeelliset määräykset, mikä tapahtui ennemmin, kuin olin uskaltanut toivoakaan. Sen päivän (heinäkuun 27 päivän) iltana veimme rouva Rubelle ja minä jälleen elävän "Anna Catherickin" mielisairaalaan. Hänet otettiin vastaan suuresti kummeksien, mutta ei epäillen, mistä kiitos olkoon määräysten ja lääkäritodistusten, Percivalin kirjeen, tavattoman yhdennäköisyyden, vaatteiden ja lopuksi sairaan hämmentyneen mielenlaadun. Palasin kiiruusti kotiini auttamaan rouva Foscoa väärän "lady Glyden" hautauspuuhissa. Oikean ladyn vaatteet ja kapineet olivat hoidossani ja ne lähetettiin sittemmin Cumberlandiin samalla kertaa, kuin vainaja vietiin sinne haudattavaksi. Hänen hautauksessaan olin läsnä pukeuneena synkkään surupukuun.

Ja tähän päättyy kertomukseni näistä merkillisistä tapahtumista kyhättynä yhtä merkillisissä oloissa. Ne vähempiarvoiset toimenpiteet, jotka minä otin huomioon käydessäni Limmeridge-Housessa, ovat jo tunnetut — samoin suunnitelmani ihmeteltävä menestys — kuin myöskin suurten rahasummain kuittaaminen, mikä sitä seurasi. Minun täytyy nyt koko vakaumukseni voimalla lausua, ett'ei toimintani ainoa heikko kohta koskaan olisi tullut havaituksi, jollen olisi ensin ilmaissut sydämeni ainoaa heikkoutta. Ei mikään muu kuin Marianin onneton ihaileminen pidättänyt minua vahvistamatta omaa turvallisuuttani hänen autettuaan sisarensa pelastumaan. Minä uskalsin antautua tähän vaaraan ja toivoin, ett'ei lady Glyden olemassaoloa koskaan enää voitaisi väittää. Jos Marian tai herra Hartright tekisi tämän, niin antautuisivat he julkisesti syytettäviksi karkeasta petoksesta; he niittäisivät täten vain epäluuloa ja halveksimista eivätkä juuri tästä syystä kykenisi paljastamaan minun etuani tai Percivalin salaisuutta mihinkään vaaraan. Erehdyin luottaessani niin sokeasti tapahtumiin. Erehdyin uudestaan Percivalin saatua rangaistuksensa itsepäisestä ja väkivaltaisesta luonteestaan, kun luovun uudelleen suljetuttamasta lady Glydeä mielisairaalaan ja kun toisen kerran annoin herra Hartrightin pelastua käsistäni. Sanalla sanoen: Fosco oli tänä vaarallisena hetkenä itselleen uskoton. Surullisia ja hänen arvollensa sopimattomia erehdyksiä! Etsikää tähän syy minun omasta sydämmestäni — nähkää Marian Halcomben kuvassa ensimmäinen ja viimeinen heikkous koko Foscon elämässä!

Kuudenkymmenen vuoden kypsyneessä iässä teen minä tämän tunnustuksen, jota ei ole koskaan ennen kuultu. Nuorukaiset, minä huudan teidän osanottoanne! Nuoret neidot, vuodattakaa minun takiani kyyneleenne!

Vielä sana — ja lukijan huomio, joka nyt henkeä pidättävällä harrastuksella on kiintynyt minun persoonaani, on vapaa taas kääntymään muille tahoille.

Oma, selvä ymmärrykseni ilmaisee, että uteliaat ihmiset tekevät ehdottomasti tässä kolme kysymystä. Ne minä lausun ja samalla vastaankin niihin.

Ensimmäinen kysymys. Mikä on oikeastaan vaimoni sokean innon pohjana täyttää rohkeimmatkin toivomukseni, edistää vilkkaimpienkin suunnitelmaini onnellista ratkaisua? Tähän voin minä vastata aivan yksinkertaisesti viittaamalla omaan persoonallisuuteeni ja kysymällä puolestani: Koska koko maailman historiassa on koskaan minunlaistani miestä ollut, ilman että hänen elämänsä taustassa nainen ei olisi uhrautunut hänen hyväkseen? Mutta minähän muistankin kirjoittavani tätä Englannissa; minä muistan Englannissa menneeni naimisiin — ja kysyn: salliiko se sitoumus, johon vaimo täällä käy, hänellä olevan mitään omaa ajatusta miehensä periaatteista?

Ei, se käskee ehdottomasti rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä. Juuri tätä on vaimoni tehnyt. Korkealta, siveelliseltä katsantokannaltani selitän minä täten juhlallisesti, että hän on täyttänyt uskollisesti velvollisuutensa arvokkaana puolisonani. Vaietkoot panettelun äänet! Ja te, Englannin naiset, ylistäkää rouva Foscoa!

Toinen kysymys. Jollei Anna Catherick olisi kuollut silloin, kuin hän kuoli, miten olisin minä menetellyt hänen suhteensa? Tässä tapauksessa olisin varmaankin auttanut väsähtänyttä luontoa saattamaan häntä varsin tarpeelliseen lepoon. Olisin avannut vankilan portit elämälle ja hankkinut väsyneelle vangille — joka oli sekä ruumiiltaan että sielultaan parantumaton — onnellisen vapautuksen.

Kolmas kysymys. Huomaanko minä, tyynesti tarkastaessani tapahtumia, menettelyssäni jotakin, joka ansaitsee vakavaa moitetta? Varmimmasti vakuutettuna vastaan minä: en! Enkö ole tarkkaan välttänyt joutumasta tarpeettomasti pakotetuksi tekemään mitään rikosta? Laajoilla kemian tiedoillani olisin minä helposti voinut riistää lady Glyden elämän. Kuulumattomalla persoonallisella uhrauksella seurasin minä sen sijaan älyn, ihmisyyden ja varovaisuuden johdatusta ja riistin vain hänen persoonallisuutensa. Tuomitkaa minua sen mukaan, mitä olisin voinut tehdä. Kuinka verrattain viattomalta, kuinka epäsuorasti kunnon ihmiseltä minä näytänkin silloin siinä, mitä olen todellakin tehnyt!

Lausuin jo alussa, että tästä kertomuksesta tulisi merkillinen asiakirja. Se on vastannutkin odotustani. Vastaanottakaa nämä arvokkaat tiedonannot viimeinen lahjani sille maalle, jonka ainiaaksi jätän. Niiden arvo on tilaisuuteen sopiva ja sopiva Foscolle.

Walter Hartrightin lopettama kertomus.

I.

Suljettuani kreivin käsikirjoituksen viime lehden oli se puolituntia kulunut, jonka olin sitoutunut jäämään Forest-roadille. Herra Rubelle katsoi kelloansa ja kumarsi. Minä nousin heti ylös ja jätin asiamiehen vapaasti vallitsemaan autiota taloa. En nähnyt häntä koskaan sittemmin; en kuullut koskaan sanaakaan enempää hänestä kuin hänen vaimostaankaan. Petoksen ja pahuuden synkeiltä teiltä olivat he madelleet meidän radallemme — samoja synkkiä teitä hiipivät he nyt pois ja katosivat näkyvistämme.

Neljännestunti poistumiseni jälkeen Forest-roadilta olin minä jälleen kotona.

Tarvittiin vain muutamia sanoja lausuakseni Lauralle ja Marianille, kuinka minun uskalias seikkailuni oli päättynyt ja mikä luultavasti olisi ensimmäinen toimenpiteemme.

Jätin kaikki lähemmät yksityiskohdat myöhemmäksi ja kiiruhdin taas S:t Johns-Woodiin puhuakseni sen henkilön kanssa, jolta kreivi Fosco oli vuokrannut vaunut noutaakseen Lauran asemalta.

Saamani osoite johdatti minut erään vuokra-ajurin luo, jolla oli tallinsa neljännespeninkulman päässä Forest-roadilta. Hän näytti mielestäni siistiltä ja kunnialliselta mieheltä. Sanoessani hänelle, että tärkeä perheasia pakotti minua pyytämään häntä hakemaan kirjoistaan erästä päivämäärää, jonka minä tiesin hänen ammattinsa takia merkinneen, ei hän kieltänyt vähääkään täyttämästä pyyntöäni. Kirja otettiin esille ja sinne oli "heinäkuun 26 päivänä 1850" merkitty tilaus seuraavin sanoin:

"Peitetyt vaunut kreivi Foscolle; N:o 5 Forest-road (John Owen)."

Kysyttyäni sain tietää, että nimi "John Owen" tarkoitti sitä ajajaa, jonka oli ajettava vaunuja. Hänellä oli silloin jotakin työtä tallin puolella, mutta pyynnöstäni lähetettiin häntä hakemaan voidakseni saada puhua hänen kanssaan.

"Voitteko muistaa heinäkuussa viime kesänä ajaneenne erästä herraa talosta N:o 5 Forest-roadilla Waaterloo-sillan rautatieasemalle?" kysyin minä.

"Hm, herra", sanoi mies, "sitä en voi niin tarkkaan muistaa."

"Kenties voisitte kumminkin muistaa itse herran ulkomuodon."

"Hän oli ulkomaalainen, varsin pitkä ja tavattoman lihava."

Miehen kasvot kirkastuivat. "Muistan hänet, herra! Hän oli lihavin herra, jonka koskaan olen nähnyt, — ja raskain, jota koskaan olen ajanut. Niin, niin — muistan nyt hänet, herra. Papukaija tai joku muu sellainen lintu istui ikkunassa kirkumassa. Herra oli tavattoman touhuissaan saadaksemme pian selvää rouvan kapineista ja hän antoi minulle kauniit juomarahat, että etsisin tarkkaan matka-arkkuja ja hankkisin ne nopeasti mukaamme."

Vähät matka-arkuista! Muistin silmänräpäyksessä, kun Laura kuvasi tuloaan Lontooseen, kuinka eräs henkilö, joka kreivi Foscolla oli ollut mukanaan asemalla, oli hakenut hänen kapineitaan. Tämä oli nyt se henkilö.

"Näittekö Te matkustavan rouvashenkilön?" kysyin minä. "Miltä hän näytti? Oliko hän nuori vai vanha?"

"Hm, herra, ahdingossa ja kiireessä en minä oikein ehtinyt nähdä, minkälainen rouva oli. En ainakaan nyt voi muistaa hänestä mitään muuta — kuin hänen nimensä."

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Kyllä, herra. Hän oli lady Glyde."

"Kuinka voitte muistaa sen, kun muutoin olette unhottanut hänet?"

Mies hymyili ja seisoi ja siirteli jalkojaan nolonnäköisenä.

"Niin, nähkääs herra, sanoakseni totuuden", sanoi hän, "en ollut kaukaa ollut naimisissa siihen aikaan; ja minun vaimollani oli ollut juuri sama nimi kuin tällä rouvashenkilöllä, ennenkun hän sen vaihtoi minun nimeeni — hänen nimensä oli Glyde, hänenkin, herra. Rouvashenkilö sanoi sen itse. — 'Onko Teidän nimenne matka-arkuissa, rouva?' kysyin minä. 'Kyllä', sanoi hän, 'nimeni on kaikissa kapineissani — se on lady Glyde'. — 'Hoo!' ajattelin itsekseni, 'minun on vaikea yleensä muistaa herrasväen nimiä — mutta tämähän soinnahtaa vanhalta tutulta korviini', ajattelin minä. En voi juuri tarkkaan sanoa, milloin se oli, herra, kenties tapahtui se vuosi sitten — kenties ei. Mutta varmasti voin vannoa muistavani lihavan herran ja rouvan nimen."

Ei ollut tarpeen, että hän muistaisi ajan; päivä ja päivämäärä olivat täydellisesti selvillä hänen isäntänsä tilauskirjassa. Tunsin heti, että minä nyt niiden varmojen aseiden, joita kutsutaan yksinkertaisiksi tosiasioiksi, yhdellä iskulla voin musertaa ja voittaa koko salahankkeen. Silmänräpäystäkään epäilemättä kutsuin vuokra-ajuriliikkeen omistajan syrjään ja ilmaisin hänelle ajajan todistuksen ja hänen tilauskirjaansa tehdyn merkitsemisen todellisen ja sanomattoman suuren arvon. Sopimus korvata hänen ajajansa muutaman päivän poissa-olo oli pian tehty, jonka ohessa minä itse jäljensin merkityn tilauksen, minkä jäljennöksen isäntä nimikirjoituksellaan oikeaksi todisti. Läksin pois sovittuamme, että John Owen olisi käytettävänäni kolmena seuraavana päivänä tai kauemminkin, jos tarve vaatisi.

Käsissäni oli nyt kaikki tarvitsemani paperit; alueregistraattorin omakätinen kuolemantodistuksen jäljennös ja sir Percivalin päivätty, kreiville lähettämä kirje olivat varmassa säilössä lompakossani.

Nämä kirjalliset todistukset taskussani ja vuokra-ajurin vastaus vielä tuoreena muistissani suuntasin askeleeni ensi kerran sen päivän jälkeen, jolloin tutkimukseni alkoivat sille kadulle, jossa herra Kyrlen konttori sijaitsi. Yhtenä tämän käyntini syynä oli luonnollisesti ilmoittaa hänelle mitä minun oli onnistunut toimittaa asiassa. Toisena oli kertoa hänelle, että minä huomisaamuna aioin viedä vaimoni Limmeridgeen saadakseni hänet siellä suoraan tunnustetuksi ja vastaanotetuksi setänsä taloon. Jätin herra Kyrlen itsensä päätettäväksi nykyisissä olosuhteissa, olisiko hän herra Gilmoren poissaollessa velvollinen vai ei, perheen asianajajana, olemaan läsnä perheen asioille niin tärkeässä tilaisuudessa.

En tahdo puhua mitään herra Kyrlen hämmästyksestä tai niistä liioitelluista huudahduksista, joilla hän hyväksyi menettelyni tutkimuksieni ensi alusta loppuun saakka. Tahdon vain mainita, että hän heti päätti seurata meitä Cumberlandiin.

Matkustimme huomisaamuna aikaisella junalla. Laura, Marian, herra Kyrle ja minä istuimme yhdessä vaunuissa; John Owenilla ja eräällä herra Kyrlen kirjurilla oli paikkansa toisessa vaunussa. Limmeridgen asemalle tultuamme läksimme me ensin Todds Cornerin vuokrataloon. Luja päätökseni oli, ett'ei Laura astuisi jalkaansa setänsä taloon, ennenkun hän saisi esiintyä siellä suoraan tunnustettuna tämän veljentyttäreksi. Jätin Marianin tehtäväksi sopia rouva Toddin kanssa oleskelumme ehdoista siellä, niin pian kun rouva-hyvä oli ehtinyt toipua tulomme ja Cumberlandissa käyntimme syyn tuottamasta hämmästyksestä; hänen miehensä lupasi huolehtia John Owenin ylläpidosta. Näiden valmistavien toimien järjestettyä läksimme herra Kyrle ja minä matkalle Limmeridge-Houseen.

En voi kokonaisuudessaan esittää keskusteluamme herra Fairlien kanssa, sillä en voi palauttaa sitä muistooni ilman kärsimättömyyden ja säälin tunteita, jotka tekevät tämän kohtauksen muistelemisenkin kiusalliseksi minulle.

On parempi mielestäni yksinkertaisesti sanoa, että voitin tarkoitukseni. Herra Fairlie koetti käsitellä asiaa tavallisella tavallansa. Emme olleet huomaavinammekaan hänen kohteliaita hävyttömyyksiänsä käyntimme alussa. Säälimättä kuuntelimme me hänen valitustaan, että tämän salahankkeen havaitseminen oli aivan musertanut hänet. Lopuksi kitisi ja marisi hän kuin kärsimätön lapsi. Kuinka hän voisi tietää, että hänen veljentyttärensä vielä eli, kun hänelle oli sanottu hänen kuolleen? Hän tahtoisi suurimmalla mielihyvällä toivottaa kalliin Lauran tervetulleeksi, jos me vain antaisimme hänelle aikaa rauhoittua. Näyttikö hän mielestämme siltä, että hän aikoisi syöksyä omaan hautaansa? Ei. Miksi pitäisi meidän siis syöstä hänet siihen? Hän toisteli sellaisia kuvitelmia lakkaamatta, kunnes minä kerta kaikkiaan tein lopun siitä asettamalla kaksi vaihtoehtoa hänelle. Joko hän tunnustaisi veljentyttärensä oikeudet niillä ehdoilla, jotka minä määrään — tai myöskin valmistautuisi oikeudenkäynnin seurauksiin. Herra Kyrle, johon hän kääntyi saadakseen apua, sanoi hänelle, että hänen nyt heti ja lykkäämättä täytyi päättää asiasta. Hän seurasi vain luonnettansa valitessaan sen vaihtoehdon, joka heti päästi hänet kaikesta enemmästä touhusta ja harmista; ja äkkinäisellä voimanpurkauksella ilmoitti hän, ett'ei hän ollut kyllin vahva antaakseen enempää vaivata itseään ja että me saisimme tehdä miten tahansa.

Herra Kyrle ja minä menimme heti alakertaan ja sovimme siitä, että kirjeellä kutsuimme herra Fairlien nimessä kaikki ne tiluksella olevat henkilöt, jotka olivat olleet väärissä hautajaisissa läsnä, saapumaan Limmeridge-Houseen kaksi päivää tämän jälkeen. Sen ohella pyydettiin erästä Carlislen kivenhakkaajaa lähettämään työmiehen Limmeridgen hautausmaalle poistamaan erästä hautakirjoitusta.

Herra Kyrle, joka oli laittanut asiat niin, että hän sai asua herraskartanossa, oli ottanut tehtäväkseen lukea nämä kirjeet herra Fairlielle ja hankkia hänen omakätisen allekirjoituksensa niihin.

Vapaan päivän käytin minä laittaakseni vuokratalossa lyhyen kertomuksen tästä salahankkeesta kokonaisuudessaan ja liitin siihen ne kumoamattomat todistukset, jotka minun oli onnistunut hankkia sen väitteen, että Laura olisi kuollut, valheellisuudesta. Minä jätin sen herra Kyrlen tarkastettavaksi, ennenkun huomispäivänä lukisin sen kokoutuneelle väelle. Samoin ratkaisimme me, millä tavoin Lauran tunnustaminen tapahtuisi kertomuksen luettua. Tämän tehtyä koetti herra Kyrle johtaa keskustelua Lauran raha-asioihin. Kun minä en tietänyt tai halunnut tietää mitään näistä asioista ja kun minä epäilin, ett'ei hän lakimiehenä hyväksyisi minun menettelyäni luvatessani vaimoni elinkorosta sen summan, jonka rouva Fosco oli saanut testamentissaan, pyysin minä, että hän sallisi minun olla tästä asiasta lausumatta mitään. Se liittyi liian läheisesti menneen ajan surujen ja kärsimysten muistoon, joista me nyt emme koskaan keskenämme puhuneet ja joista emme halunneet muidenkaan kanssa keskustella.

Viimeinen tehtäväni ennen illan tuloa oli "hautakiven todistuksen" jäljentäminen, ennenkun kaiverrus poistettaisiin.

Päivä oli saapunut — se päivä, jolloin Laura taasen astui Limmeridge-Housen hyvin tuttuun saliin. Kaikki saapuvilla olevat henkilöt nousivat paikoiltansa, kun Marian ja minä astuimme huoneeseen, tuoden hänet keskellämme. Huomattava liike ja hämmästys, osanoton sorina syntyi kokoutuneen väen kesken, kun he silmäsivät hänen kasvoihinsa. Herra Fairlie oli — nimenomaisesta vaatimuksestani — läsnä, herra Kyrle vierellään. Hänen kamaripalvelijansa seisoi hänen takanaan hajusuolapullo yhdessä ja läpeensä Eau de Colognessa kasteltu nenäliina toisessa kädessään.

Avasin kokouksen kysymällä herra Fairlieltä, olinko minä täällä hänen myöntymyksellään ja varmalla suostumuksellaan. Hän ojensi kätensä kummallekin puolelle ja siten nojaten herra Kyrleen ja kamaripalvelijaan nousi hän ylös ja seisoi todellakin omilla koivillaan, jonka jälkeen hän lausui seuraavaa: "Sallikaa minun esittää herra Hartright. Olen yhtä sairas kuin ainakin ja hän on niin hyvä ja puhuu puolestani. Asia on kauhean sotkuisa. Olkaa hyvä ja kuunnelkaa häntä älkääkä paljon melutko!" Näin sanottuaan vaipui hän nojatuoliinsa ja tarttui hajuvesiseen nenäliinaansa.

Nyt seurasi kertomus koko salahankkeen suunnittelusta ja toimeenpanosta, kun ensin muutamin sanoin olin alustavasti selittänyt. Minä lausuin siis kuulijoilleni, että olin tässä ilmoittamassa ennen kaikkea, että vaimoni, joka istui vieressäni, oli herra Philip Fairlie-vainajan tytär; toiseksi, että kumoamattomilla todistuksilla osoittamassa, että se hautaus, jossa he olivat läsnä Limmeridgen hautausmaalla, oli ollut toisen naisen; ja kolmanneksi esittääkseni heille selvän kertomuksen, kuinka kaikki tämä oli tapahtunut. Pitemmittä esipuheitta luin sitten kertomuksen koko salahankkeesta, kuvasin sen jatkon ja mainitsin ne melkoiset summat, jotka se oli tuottanut, päästäkseni ollenkaan koskettelemasta sen toista vaikutinta, nimittäin pelkoa, että sir Percivalin salaisuus tulisi huomatuksi. Tämän tehtyä muistutin minä kuulijoitani siitä päivämäärästä, joka oli kaiverrettu hautapatsaaseen (heinäkuun 25 päivä) ja vahvistin sen totuuden lukemalla kuolontodistuksen. Sitten luin sir Percivalin heinäkuun 25 päivänä kirjoittaman kirjeen, jossa hän ilmoittaa rouvansa matkustavan Hampshirestä Lontooseen 26 päivänä. Sen jälkeen pyysin vuokra-ajurin suullisesti todistamaan, että tuo matka oli tehty sanottuna päivänä, joka näkyi tilauskirjaan tehdystä merkitsemisestä. Marian lausui sitten muutamia sanoja omista ja sisarensa kohtauksesta mielisairaalassa ja viimemainitun paosta sieltä.

Lopuksi päätin minä puheeni ilmoittamalla sir Percivalin kuoleman ja avioliittoni Lauran kanssa.

Lopetettuani ja istuuduttuani nousi herra Kyrle seisoalleen ja selitti perheen lakimiehenä tämän oikeuskysymyksen tulleen ratkaistuksi varmimmilla todistuksilla, joita hän koko elämässään oli kuullut. Hänen lausuessaan näitä sanoja laskin minä käsivarteni Lauran vyötäiselle ja nostin hänen ylös, niin että jokainen läsnäolija voi hänet nähdä. "Käsitättekö tekin asian samoin?" kysyin lähestyessäni pari askelta ja osoittaessani vaimoani.

Kysymykseni herättämä vaikutus oli todellakin sähköinen. Kauimpana salissa istui eräs tiluksen vanhimpia vuokraajia. Hän hypähti ylös samassa silmänräpäyksessä ja kaikki muut hänen kanssaan. Näen hänet vieläkin, milloin tahdon, rehellisine, päivettyneine kasvoineen, harmaansekaisine hiuksineen, heiluttaen raskasta ratsupiiskaa päänsä yli ja huutaen hurraata. "Siinähän hän on reippaana ja terveenä silmiemme edessä — Jumala siunatkoon häntä! Hujauttakaa eläköön hänelle, pojat! Eläköön hän!" Se riemuhuuto, joka kajahti vastauksena hänen lyhyeen puheeseensa ja joka toistettiin moneen kertaan, oli parasta musikia, mitä koskaan olen kuullut. Kylän väestö ja koululapset, jotka olivat kokoutuneet pihalle, toistivat sen vielä kerran. Vuokraajain vaimot tunkeilivat Lauran ympärillä ja kilpailivat, kuka ensin saisi puristaa hänen kättään ja kyynelsilmin pyytää hänen olemaan levollinen eikä itkemään. Hän oli niin liikutuksissaan, että minun täytyi viedä hänet pois heidän luotaan ja saattaa ovelle. Siinä jätin minä hänet Marianin haltuun. — Marianin, joka tähän asti ei koskaan ollut väistynyt luotamme ja jonka sankarillinen itsehillintä ei tänäkään hetkenä pettynyt. Kun siten olin taas jäänyt yksin, kehotin kaikkia läsnäolijoita, kiitettyäni heitä Lauran ja omasta puolestani, seuraamaan minua hautausmaalle ja katsomaan, kuinka kaiverrus hautakivestä poistettaisiin.

Kaikki poistuivat huoneesta ja yhtyivät kylän väkeen, joka sittemmin seisoi kokoutuneena haudan ympärille, jossa Carlislesta saapuneet työmiehet odottivat tuloamme. Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti ensimmäinen kova isku marmoria vasten. Ei ääntäkään kuulunut; ei yksikään ihminen liikahtanut, ennenkun nuo kolme sanaa, "Laura, lady Glyde", olivat hävinneet. Silloin huomasi tyydytyksen tunteen käyvän koko väkijoukon läpi, ikäänkuin se olisi tuntenut, että salahankkeen viimeiset kahleet nyt vasta olisivat kirvonneet Lauralta — hitaasti ja arvokkaasti poistuivat sitten kaikki läsnäolijat. Myöhään iltapäivällä poistettiin kaiverrus. Yksi ainoa rivi kaiverrettiin sen sijaan: "Anna Catherick, kuollut heinäkuun 25 päivänä 1850."

Palasin Limmeridge-Houseen kyllin aikaisin illalla tavatakseni herra Kyrleä, joka yhdessä kirjurin ja vuokra-ajurin kanssa palasi Lontooseen iltajunalla. Hänen matkustettuaan sain minä hävyttömän tervehdyksen herra Fairlieltä, joka ankarassa hermotäristyksessä oli viety salista väen ensimmäisen ilohuudon kaikuessa. Lähetti esitti meille "herra Fairlien parhaat onnentoivotukset" ja pyysi saada tietää, "aioimmeko me kauemmin oleksia hänen talossaan." Lähetin hänelle takaisin sen tervehdyksen, että ainoa tarkoitus, joka voi pakottaa minua tulemaan hänen taloonsa, oli nyt voitettu, eikä minun aikomukseni ollut "oleksia" kenenkään muun kuin omassa talossani ja ett'ei herra Fairlien tarvinnut vähintäkään epäillä saavansa nähdä meitä tai kuulla meistä koskaan sen enempää. Me palasimme samana iltana vuokrataloon ja läksimme huomisaamuna asemalle. Kylän asukkaat ja seudun vuokraajat olivat meitä vastassa ja ottivat meiltä sydämmellisimmät jäähyväiset, kun me nyt palasimme Lontooseen.

Viimeisten Cumberlandin kumpujen hälvetessä etäisyyteen ajattelin minä ensimmäistä toivotonta taistelua kaikkia niitä vaaroja ja huolia vastaan, jotka me olimme kestäneet ja nyt voittaneet. Oli ihmeellistä ajatella, kuinka juuri se köyhyys, joka kielsi meiltä kaiken avun toivon, oli ollut menestyksen epäsuovana keinona, kun se oli pakottanut minut itseni toimimaan. Jos me olisimme olleet kyllin rikkaita hankkimaan lainoppineen apua, niin mikä tulos siitä olisi ollut? Voitto olisi — herra Kyrlen sanojen mukaan — ollut enemmän kuin epävarma; tappio — päättääkseni todellakin sattuneiden tapahtumain mukaan — varma. Laki ei olisi koskaan hankkinut minulle keskustelua rouva Catherickin kanssa. Laki ei koskaan olisi tehnyt Pescaa välikappaleeksi pakottaa kreivi tunnustamaan.

II.

Vielä kaksi rengasta puuttuu tapauksen ketjusta, ennenkun se ulottuu kertomuksen alusta sen loppuun.

Kun vapauden tunteemme menneen ajan synkästä epävarmuudesta vielä oli aivan uusi, kehotettiin minua saapumaan sen ystävän luo, joka oli antanut minulle ensimmäiset piirrostyöt, saadakseni häneltä uuden hyväntahtoisuuden ja luottamuksen osoitteen. Hän oli saanut tehtäväkseen matkustaa Pariisiin ottaakseen selvää eräästä ranskalaisesta keksinnöstä hänen taiteensa alalla, jonka arvoa tahdottiin hartaasti saada tietää. Hänen omat työnsä eivät sallineet hänen lähteä tällaiselle matkalle ja ystävyydestä minua kohtaan oli hän laittanut niin, että tehtävä siirrettiin minulle. Suostuin mielihyvällä kutsumukseen, sillä jos minun onnistuisi täyttää tehtäväni, kuten toivoin, olisi tuloksena varmaan paikan saanti sen kuvalehden toimituksessa, jonka hyväksi minä nyt vain aika ajoittain työskentelin. Sain määräykseni ja laitoin matkakuntoon tavarani huomispäivänä. Kun minä siis vielä kerran jätin Lauran — mutta kuinka erilaisissa olosuhteissa! — sisarensa hoitoon, mietin taaskin erästä asiaa jota jo useamman kerran olimme vaimoni kanssa miettineet — tarkoitan velvollisuuttamme hienotunteisesti ajatella Marianin tulevaisuutta. Oliko meillä oikeus antaa itsekkään mieltymyksemme käyttää koko elämän ajan hyväkseen hänen jaloa, itseuhraavaa hellyyttään? Eikö ollut meidän velvollisuutemme, meidän paras kiitollisuuden osoitteemme unhottaa itsemme ja vain ajatella häntä? Koetin sanoa hänelle jotakin siihen suuntaan, kun hetkisen ennen lähtöämme olimme kahden kesken. Hän tarttui minua käteen ja keskeytti heti ensi sanani.

"Kaiken sen jälkeen, mitä me kolme olemme kärsineet yhdessä, ei mikään ero voi tulla kysymykseen ennen ikuista eroa. Sydämmeni ja onneni, Walter, ovat erottamattomat sinusta ja Laurasta. Odotapas vain, kunnes iloiset lapsenäänet kaikuvat lietenne äärestä — minä opetan heidät pyytämään puolestani heidän omalla kielellään; ensimmäinen läksy, jonka he toistavat isälleen ja äidilleen on tämä: 'me tahdomme niin mielellämme pitää tädin!'"

Matkaani Pariisiin en tehnyt yksin. Viime hetkenä päätti Pesca seurata minua. Hänen ei ollut onnistunut saada takaisin reipasta iloisuuttaan tuon operaillan jälkeen ja hän päätti koettaa, mitä viikon vapaus vaikuttaisi hänen iloisen luonteensa palauttamiseksi.

Toimitin tehtäväni ja kirjoitin tarpeellisen selvityksen siitä neljäntenä päivänä Pariisiin tultuani. Viidentenä päivänä olin päättänyt katsella, minkä ehtisin, ja yleensä huvitella Pescan seurassa.

Hotelli, jossa me asuimme, oli täynnään matkustajia, niin ett'ei meidän onnistunut saada huoneita samassa kerroksessa. Minun oli toisessa, Pescan kolmannessa kerroksessa. Viidennen päivän aamuna menin ylös katsomaan, olisiko professori valmis seuraamaan minua kaupungille. Juuri kun minun piti astua jalkani ylimmälle astimelle, näin hänen ovensa avattavan sisäänpäin; ojennettu valkoinen käsi piti sitä auki hermostuneesti vavisten. Aivan varmaan ei se ollut ystäväni käsi. Samassa kuulin Pescan innokkaasti ja hiljaa omalla äidinkielellään lausuvan: "Muistan nimen, mutta en tunne miestä. Te näitte itse operasalissa, että hän oli niin muuttunut, ett'en voinut tuntea häntä. Ilmoituksen lähetän — mitään muuta en voi tehdä." — "Mitään muuta ei tarvitakaan", vastasi toinen ääni. Ovi avattiin ja vaaleatukkainen, arpiposkinen mies — sama, jonka viikko sitten olin nähnyt seuraavan kreivi Foscon matkavaunuja — tuli ulos. Hän kumarsi minulle vetäytyessäni syrjään laskeakseni hänet ohitseni — hän oli kuolonkalpea ja piti lujasti johtotangosta mennessään portaita alas.

Avasin oven ja menin Pescan luo. Hän istui kyyristyneenä sohvan nurkkaan mitä merkillisimmällä tavalla. Minusta näytti, että hän kauhuissaan kääntyi minusta lähestyessäni häntä.

"Kuinka on asia? Häiritsenkö sinua?" kysyin minä. "En tietänyt, että ystävä kävi luonasi, ennenkun näin hänen tulevan huoneesta."

"Ei ollenkaan ystävä", lausui Pesca kiivaasti. "Olen tänä päivänä nähnyt hänet ensi ja samalla viime kerran."

"Pelkään hänen ilmoittaneen joitakin ikäviä uutisia?"

"Kauheita uutisia, Walter! Matkustakaamme takaisin Lontooseen — en tahdo jäädä kauemmaksi tänne — olen pahoillani, että koskaan tulinkaan tänne. Nuoruuteni onnettomuudet painavat raskaasti minua", sanoi hän ja käänsi päänsä seinää kohden, "ne painavat raskaasti minua vieläkin keski-iässä. Koetan unhottaa ne — eivätkä ne tahdo unhottaa minua!"

"Pelkään, ett'emme voi matkustaa ennen iltapäivää", vastasin minä. "Etkö tahdo lähteä mukaani ensin?"

"Ei, ystäväni, tahdon jäädä tänne. Mutta matkustakaamme tänään — minä rukoilen, matkustakaamme tänään!"

Poistuin hänen luotaan vakuuttaen, että matkustaisimme saman päivän iltapuolella Pariisista. Olimme edellisenä iltana sopineet käydä Notre-Damen kirkossa Victor Hugon mainio romaani oppaanamme. Ei ollut mitään Ranskan pääkaupungissa, jota minä hartaammin olisin halunnut nähdä — läksin siis yksin matkalle kirkkoon.

Lähestyessäni Notre-Damea joen puolelta, jouduin minä matkalla kulkemaan Pariisin kamalan ruumishuoneen la Morguen ohi. Ihmisjoukko tunkeili oven edessä. Oli nähtävästi jotakin sisällä, joka herätti roskaväen huomiota ja sen makua nähdä hirveyksiä.

En olisi piitannut tästä matkallani kirkkoon, ellei kahden miehen ja yhden naisen välinen keskustelu olisi herättänyt huomiotani. He olivat juuri tulleet la Morguesta ja kuvasivat lähimmille naapureillensa ja tuttavillensa, kuinka kuollut oli tavattoman suuri mies ja kuinka hänellä oli kummallinen merkki vasemmassa käsivarressaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin kuulin nämä sanat, seisahduin minä ja liityin siihen joukkoon, joka pyrki sisään. Jonkunlainen synkkä aavistus asian tosi laidasta oli päilynyt mielessäni aina siitä hetkestä, jolloin olin kuullut Pescan äänen puoliavoimesta ovesta ja näin vieraan kasvot, kun hän meni ohitseni hotellin portaissa. Nyt oli totuus selvänä edessäni — selvänä niiden muutamain sanain takia, jotka olin saanut kuulla. Toinen kosto kuin minun oli seurannut tuomittua miestä teatterista hänen kotipaikkaansa, hänen omalta oveltaan siihen pakopaikkaan, jonka oli etsinyt Pariisissa. Toinen käsi kuin minun oli kutsunut hänet tekemään tiliä ja riistänyt hänen elämänsä rangaistukseksi hänen rikoksistaan. Sinä hetkenä, jolloin minä näytin hänet Pescalle teatterisalissa, niin että tämä muukalainen, joka myöskin etsi häntä, kuuli sanani — oli silmänräpäys, joka ratkaisi hänen kohtalonsa. Muistan oman sydämmeni taistelun, kun hän ja minä seisoimme vastakkain — muistan, kuinka sittemmin taistelin itsekseni, ennenkun voin pakottautua päästämään hänet käsistäni — ja minä kauhistuin tätä muistoa.

Hitaasti, tuuma tuumalta, pääsin eteenpäin väkijoukossa, yhä lähemmäksi sitä lasiaitausta, joka la Morguessa erottaa kuolleet elävistä — yhä lähemmäksi, kunnes olin aivan ensimmäisen katsojarivin takana ja voin nähdä sisään.

Siinä makasi hän tuntemattomana, nimettömänä, asetettuna pariisilaisen roskaväen naureksivan uteliaisuuden esineeksi! Tämä oli huonoja taipumuksia, sydämmettömiä rikoksia sisältävän pitkän elämän loppu! Vajonneina kuoleman syvään rauhaan lepäsivät suuret, säännölliset kasvot ja pää edessämme niin juhlallisen rauhaisina, että lörpöttelevät ranskattaret ympärilläni ihaillen nostivat käsiänsä ja äänekkäässä kuorossa huudahtivat. "Ah, mikä kaunis mies!" Se tikarinpisto, joka oli tappanut hänet, oli suoraan sydämmessä. Ei mitään muita väkivallan merkkejä ollut näkyvissä paitsi vasemmassa käsivarressa, ja siinä, juuri siinä paikassa, jossa minä Pescan käsivarressa olin nähnyt poltetun merkin, oli kaksi syvää haavaa, jotka muodostivat kirjaimen T, mikä peitti Veljeyden merkin aivan tuntemattomaksi. Hänen vaatteensa, jotka olivat ripustetut hänen yllensä, osoittivat, että hän itsekin tunsi vaaransa — ne olivat sellaiset vaatteet, joita ranskalaiset käsityöläiset käyttävät. Muutamia silmänräpäyksiä, mutta en kauempaa, pakottauduin minä katselemaan näitä lasiruudun läpi. Enempää en voi kuvata niitä, sillä en nähnyt mitään muuta.

Ne harvat tiedot, jotka minä voin koota hänen kuolemastaan, osaksi Pescan tiedonannoista, osaksi muista lähteistä, tahdon tässä esittää, ennenkun ainaiseksi lakkaan hänestä puhumasta.

Hänen ruumiinsa löydettiin Seinestä siinä valepuvussa, josta jo olen maininnut; ei mitään löydetty, joka olisi ilmaissut hänen arvonsa, nimensä tai asuntonsa. Henkilöä, joka oli surmannut hänet, ei koskaan tavattu; yhtä vähän saatiin tietää niitä olosuhteita, joissa hän oli murhattu.

Jätän toisten tehtäväksi johtopäätökset, kuten itse olen tehnyt omani. Kun otaksun, että tuntematon arpiposkinen henkilö oli Veljeyden jäsen — otettu siihen Pescan poistuttua kotimaastaan — ja kun edelleen lisään, että nuo kaksi iskua kuolleen vasemmassa käsivarressa merkitsevät italialaista sanaa " Traditore ", ja mainitsen, että Veljeys oli toimittanut verituomionsa pettäjälle, niin olen esittänyt kaikki ne tiedot, jotka olen voinut saada hankkimaan jotain valaistusta siihen hämäryyteen, joka peittää kreivi Foscon kuoleman.

Vainaja tunnettiin seuraavana päivänä sen jälkeen, kuin olin nähnyt hänet, hänen rouvalleen lähetetyn nimettömän kirjeen johdosta. Rouva hautautti hänet Père la Ghaisen hautausmaahan. Kreivittären oma käsi ripustaa tänäkin päivänä tuoreita seppeleitä hautaa ympäröivälle pronssiaitaukselle. Hän elää Versaillesissa mitä ankarimmassa yksinäisyydessä. Joku aika sitten julkaisi hän muistokirjoituksen miesvainajastansa. Tämä teos ei ilmaise hänen todellista nimeänsä enemmän kuin hänen elämänsä vaiheitakaan; sen tarkoituksena on ylistää vain hänen kotoisia hyveitänsä, hänen neroansa ja suuria ominaisuuksiansa sekä toistaa ne kunnianosoitukset, jotka hän oli niillä saavuttanut. Tapahtumat hänen kuollessaan ovat aivan lyhyesti kosketellut, ainoastaan viime sivulla lausutaan näin: "Hänen elämänsä oli pitkä taistelu aatelin oikeuksien ja vallitsevan järjestyksen pyhien periaatteiden säilyttämiseksi — ja hän kuoli ajamansa asian marttyyrinä."

III.

Kesä ja syksy kuluivat palattuani Pariisista tuomatta mitään sellaisia muutoksia, joita ansaitsisi mainita. Elimme nyt niin yksinkertaisesti ja huomaamattomasti, että ne tulot, joita minulla nyt yhtämittaa oli, riittivät yli menojemme.

Seuraavan vuoden helmikuussa syntyi ensi lapsemme — poika. Äitini, sisareni ja rouva Vesey olivat vierainamme yksinkertaisissa ristiäisissä; rouva Clements oli myöskin tässä tilaisuudessa läsnä vaimoni hoitajana. Marian oli poikamme ristiäitinä; Pesca ja herra Gilmore olivat myöskin kummeja, vaikka jälkimäinen ei ollut läsnä. Voin tässä lisätä, että kun herra Gilmore vuosi myöhemmin palasi, avusti hänkin antamalla muutamia tätä juttua koskevia tietoja, kirjoittaen pyynnöstäni sen kertomuksen, joka on otettu kirjan alkuun ja joka on, vaikkakin alkupuolella sovitettuna, viimeinen saamani avustus.

Ainoa tärkeämpiarvoinen tapahtuma, joka on kerrottavana, sattui pikku Walterimme ollessa 6-kuinen.

Siihen aikaan lähetettiin minut Irlantiin piirustamaan joukko näköaloja sitä lehteä varten, johon minä työskentelin. Olin poissa lähes 14 päivää, jolla aikaa olin säännöllisesti kirjevaihdossa vaimoni ja Marianin kanssa paitsi kolmena viime päivänä, jolloin olinpaikkani oli kovin epävarma voidakseni saada kirjeitä. Kotimatkani loppuosa sattui yöllä, ja kun aamulla saavuin kotiin, ei siellä suureksi hämmästyksekseni ollut ketään vastaanottamassa minua. Laura, Marian ja lapsemme, kaikki olivat poissa eilispäivästä saakka.

Vaimoni jättämä lippu, jonka palvelijamme antoi minulle, lisäsi vain vieläkin kummastustani, kun se ilmoitti heidän matkustaneen Limmeridge-Houseen. Marian oli kieltänyt Lauraa kirjoittamasta tarkemmin, hän pyysi, että minä heti kotiin tultuani tulisin perästä — täydelliset tiedot saisin Limmeridgeen saavuttuani. Samalla kehotettiin minua olemaan aivan rauhallinen. Siihen päättyi kirje.

Oli vielä liian aikaista ehtiä matkustaa aamujunalla. Saavuin Limmeridge-Houseen iltapäivällä.

Puolisoni ja Marian olivat molemmat yläkerrassa. Suuremmaksi ällistyksekseni olivat he muitta mutkitta sijoittautuneet siihen pieneen huoneeseen, joka kerran oli ollut työhuoneenani, kun minä järjestelin herra Fairlien piirustuksia. Samalla tuolilla, jolla minä muinoin tavallisesti istuin maalatessani, istui nyt Marian lapsi polvellaan, Lauran seisoessa tuon tutun pöydän ääressä ja selaillessa sitä pikku albumia, jonka minä aikoinaan olin piirustanut hänelle täyteen.

"Mikä taivaan nimessä on tuonut teidät tänne?" kysyin minä. "Tietääkö herra Fairlie…?"

Marian esti minun lausumasta sanaakaan enemmän ilmoittamalla minulle, että herra Fairlie oli kuollut. Hän oli saanut halvauskohtauksen eikä koskaan voinut toipua siitä. Herra Kyrle oli ilmoittanut heille hänen kuolemastaan ja neuvonut heitä heti matkustamaan Limmeridge-Houseen.

Nyt alkoi valjeta minulle suuri ja tärkeä muutos oloissamme. Laura puhui, ennenkun minä itse olin ehtinyt selvittää täydellisesti ajatuksiani. Hän hiipi luokseni iloitakseen siitä hämmästyksestä, joka vielä kuvastui kasvoissani.

"Rakkahin Walter", sanoi hän, "täytyykö minun todellakin sanoa sinulle rohkean päätöksemme syy matkustaa tänne? Pelkään, rakkahin, että voin vain selittää sen rikkomalla sopimuksemme ja palauttamalla ajatuksemme menneisyyteen."

"Mitään sellaista ei tarvita ollenkaan", sanoi Marian. "Me voimme olla yhtä selviä ja paljon hauskempia suunnatessamme ajatuksemme tulevaisuuteen." Hän nousi ylös ja ojensi minulle lapsen, joka jokelsi ja kohotti kätensä minua kohden. "Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän ilokyynelten kimmeltäessä hänen silmissään.

"Minunkin hämmästykselläni on rajansa", vastasin minä. "Tottahan tunnen lapseni."

"Lapsi!" huudahti hän koko entisen aikansa iloisuudella. "Voitko puhua niin huolettomasti yhdestä Englannin suurimmasta tilanomistajasta? Tiedätkö, näyttäessäni sinulle tätä loistavaa vesaa, kenen luona sinä olet? Luultavasti et. Salli siis esittää kaksi kuuluisaa henkilöä toisilleen: herra Walter Hartright — Limmeridgen perijä."

Siten lausui hän. Kirjoitettuani nämä viime sanat olen kirjoittanut kaikki. Kynä putoo kädestäni. Se pitkällinen työ, joka monena kuukautena on ollut hauskana tehtävänäni, on loppunut. Marian on ollut elämämme hyvä enkeli — Marian päättäköön kertomuksenkin siitä.