VANHANPOJAN MORAALI

Kirj.

WILLIAM J. LOCKE

Suomensi K. B.

Helsingissä, Kustannusliike Minerva O.-Y., 1920.

Suomalainen Kirjapaino Osakeyhtiö.

I OSA.

I LUKU.

Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa ja kirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyet päiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotan onnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.

Toukok. 20 p.

Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä. Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä, jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat nascuntur non fiunt[syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään tapauksessa koulumestariksi — eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen, jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista suvaitsevaisuutta.

Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen. Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut — kaikki kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa, menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:

"Hän on varmaankin saanut potkut!"

Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi. Minä nauroin ääneen. Olin todella saanut eron, vaikka en siten, kuin hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille. Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani — kuten pari kertaa aikaisemmin olin tehnyt — vain jatkaakseni jossakin muualla orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta, turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.

Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset auringossa.

"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.

"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti jättää virkani nyt heti."

"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi ystävällisesti.

Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.

"Minä tiedän, että teille on sattunut jokunen luokka, joka tuottaa teille hankaluuksia", hän jatkoi.

Silloin minä säpsähdin. Hänen olettamuksensa loukkasi minua syvästi.

"Ei nyt ole kysymys kykenemättömyydestäni", minä keskeytin.

"Mistä sitten on kysymys?"

"Isoisäni, kaksi setää, kaksi serkkua ja eräs palvelija hukkuivat pari päivää sitten Välimereen", vastasin minä tyynesti.

Sittemmin olen ymmärtänyt, miten kyynillisesti annoin hänelle tämän tiedon. Esimieheltäni jäi suu auki.

"Otan vilpittömästi osaa suruunne", hän vihdoin sanoi.

"Kiitos!" sanoin minä.

"Kauhea tapaturma. Eipä ihme, että olette suunniltanne. Kamalaa! Kuusi ihmishenkeä! Kolme sukupolvea!"

"Niin juuri", minä sanoin. "Kolme sukupolvea minun perhettäni kuin lakaistu pois maailmasta. Siten minä nyt olen suvun päämies."

Samassa johtajan rouva hyökkäsi huoneeseen aamulehti kädessä. Minut nähdessään hän syöksyi luokseni.

"Oletteko saanut mitään surullisia tietoja?"

"Olen. Puhutaanko siitä sanomalehdessä?"

"Minä tulin juuri näyttääkseni sen miehelleni. Nimi on harvinainen. Ajattelin, ehkä he olivat teidän sukulaisianne."

Minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi. Johtaja luki artikkelin, jota hänen vaimonsa osotti; sitten hän katsahti minuun.

"Minulla ei ollut aavistustakaan —" hän sanoi. "Mutta nyt — nyt te olette Sir Marcus Ordeyne!"

"Se kuuluu tavattoman typerältä, eikö totta?" sanoin minä hymyillen. "Mutta kyllä kai se nyt on nimeni!"

Tällainen oli vapautumiseni vankeudesta. Kauhea tapaturma teki minuun syvän vaikutuksen, mutta olisi pelkkää teeskentelyä, jos väittäisin, että tunsin henkilökohtaista surua. En ollut tuntenut ainoatakaan näistä kuolleista — ja luulen totisesti, että palvelija oli heistä paras. Isoisäni ja setäni eivät olleet olleet tietävinäänkään, että minua oli olemassa. Ei kukaan ollut ojentanut auttavaa kättä köyhälle äiti raukalleni, kun hän jäi leskeksi.

Ordeynein perhe ei näytä olleen erikoisen rakastettava. Millainen minun isäni — nuorin poika — oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan, koska hän kuoli minun ollessani kahden vuoden vanha, mutta äitini, joka oli ankara puritaani, puhui hänestä suunnilleen samalla tavalla kuin hän, äiti, olisi puhunut profeetta Joelista, jos olisi tuntenut hänet mieskohtaisesti.

Seitsemän vuotta olen nyt ollut vapaa mies.

Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat. Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.

"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut kaupungissa pääsiäisestä saakka?"

"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta. "Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"

"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi postimerkkien tuhlailemista."

"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.

"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili viekkaan näköisenä.

Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla olisikin halua — siitä minut jumalat muuten varjelkoot — niin eivät tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. —

Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani. Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen, vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää olevan joka miehen velvollisuus.

"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."

"Miten lystikäs sinä olet!" sanoi tätini ja nauroi.

Omasta mielestäni en ollut ollenkaan lystikäs.

"Mutta puhuaksemme vakavasti", hän lisäsi, "sinun täytyy mennä naimisiin."

Tuo hänen alituinen alleviivailunsa on kiusallista. "Tiedätkö, että jos et saa mitään poikaa, katoaa arvonimesi sinun mukanasi?"

"Ja jos se katoaisikin", minä huudahdin, "kuka maailmassa välittää siitä hitustakaan?"

Minä alan väsyä arvonimeen. Alussa se tuotti minulle huvia. Nyt näyttää siltä, kuin olisi se pantu taivaan kanslian rekistereihin ja asetettu jumalallisten käskysanojen turviin. Äskettäinkin muuan tuntematon pappi pyysi minua panemaan toimeen myyjäiset kirkollisia tarkoituksia varten ja esiintyi aivan kuin olisi hän saanut ohjesääntönsä suoraan Kaikkivaltiaalta.

"Mutta — kaikki ihmiset välittäisivät siitä", huudahti täti närkästyneenä. "Se olisi kamalaa. Sinulla on velvollisuuksia sekä jälkeläisiäsi että esi-isiäsi kohtaan. Mene naimisiin saadaksesi rahoja."

Minä hymyilin ja pudistin päätäni. En luule, että täti on mielissään, kun hymyilen ja pudistan päätäni — näin, että hänen silmänsä välähtivät. " Ei, täti hyvä, sitä en tee! Minusta se ei ollenkaan olisi hauskaa. Raha, se on jotakin kovaa, kylmää ja särmikästä! Hyi!"

Täti nauroi taas.

"Mitä sinä sitten tahdot?"

"En mitään. Mutta jos minulla välttämättä pitää olla jotakin — olkoon se sitten lihaa ja verta!"

"Sinä ihmissyöjä!" sanoi täti.

Me nauroimme molemmat.

"Mutta sinä voit saada sekä lihaa ja verta että rahoja, jos vain tahdot", intti hän, mutta samassa molemmat serkkuni, Dora ja Gwendolen, astuivat sisään saliin ja keskeyttivät keskustelun. He ovat molemmat reippaita, punaposkisia tyttöjä, iältään hiukan yli kahdenkymmenen. He ratsastavat ja ampuvat ja pyöräilevät ja pelaavat golf-peliä ja tanssivat, ja vanhempi kirjoittaa pieniä kertomuksia sanomalehtiin. Koska minä en tee mitään sentapaista, olen vakuutettu siitä, että heillä on hyvin alhainen käsitys minusta. Kun he ojentavat minulle kupillisen teetä, odotan melkein, että he taputtaisivat minua päälaelle ja sanoisivat: "Kiltti poika!" Minä olen pitkä, laiha, likinäköinen, minä kävelen selkä kumarassa, minulla on terävät, kapeat kasvot, koukkunenä. En ole ollenkaan niin rivakka kuin hauskat, nuoret pörssimiehet, joiden kanssa he seurustelevat. He herättävät minussa melkein pelkoa. Sitäpaitsi heidän on onnistunut koota suunnaton varasto aivan vääriä tietoja kaikesta, mitä on auringon alla, ja niitä he rakeina lennättävät korviini. Se panee pääni pyörälle ja tekee kaiken keskustelun mahdottomaksi.

Koska en ollut nähnyt Doraa siitä asti, kun hän palasi Roomasta, missä hän oli viettänyt kevään, minä epäröiden kysyin, mitä hän piti siitä. Ja ennenkuin arvasinkaan, sain sulatettavakseni Pietarinkirkkoa koskevan esitelmän. Hän kertoi minulle, että Michel Angelo oli sen rakentanut. Minä huomautin, että hiukan ansiota sen suhteen kai oli myöskin Bramantella, puhumattakaan Rosellinosta, Baldassare Peruzzista ja Antonio de Sangallosta.

"Oh", sanoi nuori neiti opettavaisesti, "Michel Angelo se teki piirustukset. Toiset vain sitten paikkailivat sitä."

Saatuani tämän tiilikiven päähäni, sanoin jäähyväiset.

Toukok. 21 p.

Koko aamun istuin avonaisen ikkunani ääressä ja tein työtä.

Minä asun pienessä talossa Lindfield Terracen varrella Regent's Parkin pohjoisella puolella; salini, joka on ensimmäisessä kerroksessa, on etelään päin. Näinä viimeisinä päivinä ilma on ollut lämmintä ja aurinkoista, ja jalavat ja plataanit, jotka kasvavat käytävän toisella puolella, alkavat komeilla vihreissä pukimissaan, aivan kuin olisi kevään kultainen viini hurmannut ne. Parvekkeen ovet ovat auki, ja parvekkeella liikkuu auringon muodostama kolmikulma hitaasti ympäri, sen mukaan kuin aamu kuluu. Työpöytäni on vedetty ikkunan luo. Minulla on kiire, sillä tahdon saada valmiiksi "Renessanssin moraalin historian" ensi osan — sitä koskevat muistiinpanoni olen jo saanut valmiiksi. Minusta tuntuu hyvältä olla näin eristettynä maailmasta. Tuolla puiden latvojen yläpuolella kaareutuu vaaleanpunainen taivas, ja sen alla on Lontoo kaikkine kilvotteluineen, kurjuuksineen, paheineen ja turhuuksineen. Kahdessakymmenessä minuutissa saatan tulla sinne. Ja jos tahtoisin, voisin olla yhtä kilvottelevainen, yhtä kurja, yhtä pahansuopa, yhtä turhamainen kuin konsaan joku muu. Voisin harjottaa pörssikeinottelua tai sekaantua politiikkaan tai kaupitella kallisarvoista arvonimeäni Lontoon hienojen seurapiirien nuorille naisille. Jessica täti sanoi minulle kerran, että minulla oli Lontoo jalkojeni juuressa. Minä annan sen aivan kernaasti olla siinä, missä se on. Minä pelkään sitä suunnilleen yhtä paljon kuin raivoavaa merta. Jos antautuisin sen kuljetettavaksi, heittelisi se minua sinne tänne, kunnes ruhjoutuisin kallioita vastaan ja menehtyisin. Mieluummin pysyn loitolla ja katselen sitä. Jos luonto olisi suonut minulle hiukan enemmän rohkeutta, voisin saada jotakin aikaan. Pelkään, että olen vain kuhnuri maailman isossa mehiläispesässä. Mutta sen sijaan, että kohtalo olisi heittänyt minut rikkaläjään, se hyväntahtoisesti on suojellut minua, ehkä asettanut minut lasikuvun alle omaan museoonsa jonkinlaisena merkillisyytenä. No niin, minä olen onnellinen suojatussa nurkassani.

Työni keskeytyi sen kautta, että Antoinette, keittäjättäreni ja emännöitsijäni, astui huoneeseen. Hänestä oli ikävää, että hänen täytyi häiritä minua, mutta pitikö herra happamista ruuista? Hän laittoi juuri erästä hapanta ruokaa aamiaiseksi, ja Stenson (minun miespalvelijani) oli väittänyt, että se oli inhottavaa ja ettei herra sitä syönyt.

"Antoinette", sanoin minä, "menkää te sanomaan Stensonille, että niinkuin hän pitää huolta ulkoasustani, niin pidätte te huolta sisäisestä ihmisestäni, ja että minulla on rajaton luottamus teihin molempiin — kumpaankin omalla alallaan."

"Mutta pitääkö herra happamista ruuista?" kysyi Antoinette huolissaan.

"Minä vallan jumaloin niitä", sanoin minä, ja Antoinette poistui voitonriemuisena.

Miten kunnioitettavan suuressa määrin ranskalaiset palvelijattaret huolehtivatkaan isäntiensä sisäisestä ihmisestä! Se on toisinaan liikuttavaa. Monta kertaa on tapahtunut, että minä olen heittänyt makupaloja tuleen, ainoastaan ollakseni loukkaamatta Antoinetten tunteita.

Löysin hänet kolme vuotta sitten Loiren maakunnassa sijaitsevan pikkukaupungin pienestä ravintolasta. Hän valmisti päivällisen ja keskusteli sitten siitä sellaisella tavalla, että meidät pian yhdisti mitä hellin ystävyydenside. Sitten sattui siellä muuan rahavarkaus. Antoinettea syytettiin siitä ja hänet erotettiin heti toimestaan. Minä epäilin suuresti erästä toista henkilöä varkaaksi — epäilykseni osottautuivat sittemmin aivan oikeiksi — ja otin puolustaakseni Antoinettea.

Mutta Antoinette oli kotoisin kylästä, joka oli kahdeksankymmenen peninkulman päässä sieltä, ja hän oli aivan outo paikkakunnalla. Asia päättyi siten, että tarjouduin ottamaan hänet mukaani Englantiin, vapauden maahan ja sorrettujen turvapaikkaan, ja lupasin ottaa hänet emännöitsijäkseni. Hän suostui itkien ja hymyillen. Ja hänen hymyilynsä olivat leveät, ne kalvoivat ryppyjä koko hänen paksuihin punaisiin kasvoihinsa, ja niitä ryppyjä myöten valuivat lakkaamatta suuret, kirkkaat kyyneleet puroina alas. Hän oli yksin maailmassa. Hänen ainoa poikansa oli kuollut Madagaskarilla suorittaessaan sotapalvelustaan. Vaikka hänen miehensä oli kuollut, ei laki tahtonut pitää häntä leskenä, koska hän ei koskaan ollut naimisissa ollut, eikä se siis suostunut vapauttamaan hänen ainoaa poikaansa sotapalveluksesta. "Ainoastaan yhden kerran ihminen on nuori, eikö totta, herra?" sanoi Antoinette puolustaakseen nuoruutensa harha-askelta.

"Ja Jean-Marie", hän lisäsi, "oli niin kunnon mies ja niin hellä poika, kuin olisi minut vihkinyt itse Isä Jumala."

Minä tein torjuvan kädenliikkeen ja sanoin hänelle, ettei se tehnyt ollenkaan mitään. — Sellainen oli juuri della Scalan perheen syntyperä, ja sen perheen jäsenet olivat kuitenkin monen sukupolven aikana Veronan hallitsijoina. Jopa Vilhelm Valittajakin —

"Niinkö todella!" Antoinette lohdutettuna keskeytti, "ja hänhän on Saksan keisarinna — hän ja Bismarck!"

Antoinetten historialliset tiedot ovat puutteellisia. En sittemmin ole koettanut kehittää niitä.

Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani tämä ulkomaalaisen sorron uhri, luulen, että Stenson oli vähällä pyörtyä. Stenson on maailman moitteettomin palvelija, ja hänen ainoa paheensa on luullakseni hanuri, ja sillä hän soittelee sieviä virrensäveliä, kun minä en ole kotona. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän kohteliaasti kysyi, miten he voisivat ymmärtää toisiaan. Minä selitin, että hänen piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia. Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja sen avulla he nähtävästi erinomaisesti ymmärtävät toisiaan. Joskus he ovat eri mieltä, kuten esim. tänään, ja riitelevät minun maustani, mutta yleensä he elävät hyvässä sovussa, ja Antoinette pitää Stensonia hyvällä tuulella.

Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut käymään toista tätiäni tervehtimässä, ohjasi tänään iltapäivällä askeleeni toisen, rouva Ralph Ordeynen luo. Hän on aivan toisenlainen ihminen kuin hänen kälynsä; hän on nimittäin hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen kauhean koettelemuksen jälkeen hän kokonaan oli antautunut uskonnollisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Hän asuu pienessä, synkässä talossa auringottoman syrjäkadun varrella Kensingtonissa. Rosalie-serkku oli yksin kotona. Hän tarjosi minulle haaleaa teetä ja keskusteli eräästä näyttelystä, jossa hän ei ollut käynyt, ja uudesta romaanista, jota hän ei ollut lukenut. Turhaan minä koetin saada keskustelua elpymään. En luule, että mikään herättää hänessä mielenkiintoa.

Minä tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Hän on laiha, kolmekymmenvuotias, väritön, lapseton. Olin vähällä sanoa tunteeton — oikein luotu vanhaksi piiaksi. Hän ei koskaan ole juonut lämmintä teetä eikä oleskellut auringonpaisteessa eikä nauranut sydämensä pohjasta. Ja hänelle ovat hänen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yhtä hyvin olisin minä voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.

Hän kertoi, että hänen äitinsä aikoi kutsua minut päivälliselle jonakin päivänä ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma kyllä mielelläni syön päivällistä siellä, vaikka seurustelumme on hyvin muodollista ja vaikkemme koskaan ole päässeet sen pitemmälle, kuin että nimitämme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sekä äiti että tytär ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin vähän, niin kovin vähän nykyajan naisten joukossa.

Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siellä minua odotti sähkösanoma.

"En ikävä kyllä voi tarjota sinulle päivällistä. Keittäjätär hulluna. Tule myöhemmin, Judith."

Minun täytyy tunnustaa, että minulta pääsi helpotuksen huokaus. Minä pidän Judithista ja otan osaa hänen taloushuoliinsa, vaikka käykin yli ymmärrykseni, miksi hän yhä vielä sietää tuota juopottelevaa petoa keittiössään. Yhtä naiset eivät ainakaan osaa: valita, opettaa ja kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten asia on niin, että Antoinette on siinä määrin pilannut minut hyvällä raolla, etten mitenkään voi hyväksyä Judithin keittäjättären keittotaitoa. Minulta pääsi kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja minä ilmoitin Stensonille, että aion syödä päivällisen kotona.

Päivällisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.

Pelkään, että saavuin jonkun verran myöhään Judithin luo.

II LUKU.

Toukok. 22 p.

Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista, hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän pituisilta.

Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole — heidän sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.

"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.

"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.

Judith nauroi.

" Sinäkö ullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään temperamenttia!"

Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole ajatellut.

"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."

"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."

"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on elämän kirous."

"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"

"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.

Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.

"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.

Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi taivaan täydeltä, jäimme kotiin.

"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään meitä kohtaan", sanoi Judith.

"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.

Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen ruumistaan.

"Hyi, miten minua palelee!"

"Rakas lapsi", minä huudahdin, "minkä ihmeen vuoksi sinä et lämmitä huonetta?"

"Kun viimeksi lämmitin, väitit sinä, että täällä oli tukahduttavan kuuma."

"Mutta silloinhan oli loistava auringonpaiste, sinä epäjohdonmukainen pikku ihminen", minä huudahdin ja etsin taskuistani tulitikkulaatikkoa.

Raapaisin tulta. Minun täytyi laskeutua polvilleni sytyttääkseni tulen uuniin. Hän ojensi kätensä — hänellä on kauniit valkeat kädet ja ohuet sormet — ja kosketti hiljaa päätäni.

"Kauanko olemme tunteneet toisemme?" hän kysyi.

"Kahdeksan vuotta suunnilleen."

"Ja kuinka kauan tuttavuutemme on jatkuva?"

"Niin kauan kuin tahdot", sanoin minä, ajatukset sytyttämishommissa.

Judith veti pois kätensä. Minä olin yhä polvillani, kunnes tuli syttyi leimuamaan.

"Tämä uuninristikko on erinomainen", sanoin iloisesti ja vedin esille mukavan nojatuolin.

"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta, mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?

Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen — voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas — se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä näkyy, että hän on kärsinyt — taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä. Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota. Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin kengissään — suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.

"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.

"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen. "Minä olen tottumuksen orja."

"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."

"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.

"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."

"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."

"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa, joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.

Minä sytytin uuden paperossin. "Luulen, että naittamishulluus on villinnyt koko naissukupuolen", huudahdin hiukan kiivastuneena. "Toissapäivänä Jessica täti kiusasi minua. — Ikäänkuin se häntä liikuttaisi!"

Judith nauroi ja nimitti minua tyhmeliiniksi.

"Miksi?" minä kysyin.

"Siksi, ettei sinussa ole temperamenttia."

Se oli tyhmästi sanottu; se ei ollut mikään vastaus. Sen minä sanoinkin hänelle. Hän vastasi, että hän oli minua paljon vanhempi ja tiesi enemmän. Minä huomautin, että hän oli paljon nuorempi.

"Montako sydämentykytystä sinulla on ollut elämässäsi — oikeita rajuja, hillittömiä sydämentykytyksiä — ikuisuuksia yhden tunnin rajojen sisäpuolella?"

"Tuon sinä olet lukenut jostakin Blaken teoksesta", minä mutisin.

"Sen tiedän. Vastaa kysymykseeni!"

"Se on tyhmä kysymys."

"Eikä ole. Kun vastedes näet kapalolapsen, jota työnnetään lastenvaunuissa, niin paljasta kunnioittaen pääsi!"

Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.

"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"

Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen. Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran. Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut." Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen — minä en rakasta Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni — kohtalo on niin määrännyt — edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa — ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.

En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään teatterimaisuutta.

Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.

"No?" sanoin minä kysyvästi.

"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet suutu!"

"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin: ' Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit heti vapautua, jos tahdot!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää, enkä suuttua."

"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius", sanoi Judith suuttuneena.

Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.

"Sen minä ymmärrän", minä sanoin. "Mies käyttää hyväkseen filosofian tarjoamaa lohdutusta; nainen turvautuu uskonnon lohdutukseen."

"Minä en voi tehdä kumpaakaan", vastasi hän ja muutti asentoaan, tarmokkaasti vetäen hameensa suoraksi. "Jos voisin, niin en tahtoisi matkustaa tieheni."

"Matkustaa tiehesi?" minä toistin.

"Niin. Et saa suuttua minuun. Minulla ei ole mitään keittäjätärtä —."

"Ei, sen kyllä saattoi huomata aamiaisesta, jonka tarjosit, rakas ystävä."

Alkohoolia rakastava keittäjätär oli nimittäin edellisenä iltana saanut pätkiä tiehensä kimpsuineen, kampsuineen, niin pian kuin hän oli selvinnyt sen verran, että saattoi pysytellä pystyssä.

"Ja sentähden sopisi matka niin hyvin", jatkoi Judith kiinnittämättä mitään huomiota kohteliaisuuteeni — ja siinä hän teki aivan oikein; tuskin olin lausunut sen, kun tulin ajatelleeksi, että hän luultavasti itse oli käynyt häiritsemässä Tottenham Court Roadin ruokatavarakauppiaiden sunnuntailepoa hankkiakseen minulle ruokaa.

"Minä voin ilman muuta sulkea huoneuston. En koskaan ole onnellinen lontoolaisen sesongin alussa. Tiedän, että olen tyhmä", jatkoi hän kiireisesti. "Jos voisin sietää kauheaa Marcus Aureliustasi, olisin kyllä järkevämpi — vuoden muina aikoina en välitä koko asiasta, mutta sesongin aikana kaikki ihmiset ovat kaupungissa — sellaiset ihmiset, jotka ennen tunsin ja joiden kanssa seurustelin; minä tulen heitä vastaan kaduilla, ja he välttelevät minua ja se — loukkaa minua — ja siksi tahdon matkustaa pois jonnekin, missä saan olla yksin. Kun väsyn yksinäisyyteen, tulen takaisin."

Omituisen sulavin liikkein, kuten hänen oli tapana, hän laskeutui polvilleen viereeni ja tarttui käteeni.

"Ole armelias, Marcus, sano, että ymmärrät minua!"

Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi, Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."

"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla kannalla."

"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.

Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse — hän oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha — ja kärsivällisesti tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut? sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä jalomieliseksi Jumalaksi.

Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen, etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."

Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee! Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa — mutta jos hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut kurjuuteen.

Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta, toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No — niin pitkälle minä en koskaan ole joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua; mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!" Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä. Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa ihmiskuntaa. "Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi? Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti laskisi tämän taakan sen hartioille." Jos sovinnaisavioliiton kautta hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.

Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani! Lähimmässä läheisyydessäni — sekä ruumiillisesti että henkisesti — minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni tosi veli eikä unelmieni sisar — ei, ei koskaan! Ei koskaan maailmassa!

Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.

Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.

Avioliitto — jos se yleensä olisi mahdollinen — toisi mukanaan vain onnettomuutta. Miellyttävää, vapaata, kaikilta myrskyiltä säästyvää suhdettamme pidämme molemmatkin ihanteellisena.

Minkähän vuoksi hän luuli, että hänen ehdotuksensa matkustaa pois joksikin aikaa suututtaisi minua.

Siihen ajatukseen sisältyy, että minulla olisi jonkinlainen oikeus kieltää häntä lähtemästä, ja sellainen käsitys ei minua miellytä. Kaikista inhottavista tavoista, millä mies voi kohdella naista, on turkkilaisen pashan tapa inhottavin. Mutta naiset uskovat harvoin, että miehet pitävät sitä niin vastenmielisenä.

Minä suutelin Judithin valkoista kättä ja pyysin häntä luottamaan ymmärrykseeni. Silloin hän itki hiukkasen.

"Enhän minä tee elämäsi tietä hankalammaksi, Judith?" minä kuiskasin.

Hän hillitsi itkunsa, ja hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti.

"Sinä? Sinä et muuta tee kuin tasottelet sitä."

"Aivan kuin höyryjyrä", sanoin minä.

Hän nauroi, hypähti seisomaan ja veti minut mukanaan keittiöön teetä laittamaan. Minä avustin siten, että sytytin kaasukeittiön, jonka päällä oli kastrulli, missä ei ollut vettä. Sitten sysäsin keittiön pöytää ja katselin sydän kurkussa, miten Judith leikkasi ohuita leipäviipaleita naisten tavalliseen kömpelöön tapaan. Kerran, kun kiiltävä terä oli vaarallisen likellä hänen kättään, pidätin kauhuissani henkeäni.

"Mies ei koskaan menettelisi tuolla tavalla!" huudahdin nuhdellen.

"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja ojensi minulle leivän sekä veitsen.

Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.

"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on tehtävä."

Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.

"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole maininnut, minne aiot lähteä."

"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."

"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."

Olen tavannut Delphine Carrèren — kunnon nainen, jos kukaan, ja maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä, joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt, että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.

"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla hyvin ankarassa työssä — enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään häiritsemättä."

En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith, koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa maan päällä — mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa tukassaan, muistutti — sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti mietiskeleväiseen tapaan — suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut. Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.

"Ja milloin sinä matkustat?"

"Huomenna."

"Huomenna?"

"Miksei? Minä sähkötin Delphinelle tänä aamuna. Minun täytyi mennä ulos ostamaan ruokaa aamiaiseksi (otaksumiseni oli siis oikea) ja silloin ajattelin, että oli parasta mennä raitiovaunulla Charing Crossiin lähettämään sähkösanoma."

"Mutta milloin aiot laittaa matkalaukkusi kuntoon?"

"Sen tein eilen illalla. Panin maata kello neljä tänä aamuna. Päätin matkustaa vasta sen jälkeen, kuin sinä olit mennyt", hän lisäsi arvaten, mikä seuraava kysymykseni olisi ollut.

Parasta on, ettemme ole naimisissa. Tuollaiset äkilliset päätökset saattaisivat elämäni kokonaan oikealta tolaltaan. Minun henkinen ryhtini olisi samanlainen kuin automobiilin tiellä seisovan kanan. Kun matkustan ulkomaille, tahdon ruveta ajattelemaan sitä ainakin pari viikkoa aikaisemmin. Täytyy sovittaa mielensä uusiin olosuhteisiin, tehdä suunnitelmia, miettiä iloja, jotka odottavat, totuttaa ajatuksensa siihen salaperäisyyteen, joka ympäröi kaikkea tuntematonta. Sellainen ihminen, joka muutamana kauniina aamuna herää huoneistossaan Lontoossa, raapii päätään ja sanoo: "Mitä minä tänään tekisin? Hemmetissä! Minä matkustan Timbuktuun!" on minun mielestäni selittämätön, käsittämätön olento. Häneltä puuttuu esteettinen tajunta.

En uskaltanut sanoa Judithille, että häneltä puuttui esteettistä tajuntaa. Aivan yhtä hyvin olisin voinut syyttää häntä hopealusikoiden varastamisesta. Sanoin, että olin kaipaava häntä (kuten epäilemättä olenkin tekevä) ja lupasin kirjoittaa hänelle kerran viikossa.

"Ja sinulla", minä sanoin, "on varmaankin hyvää aikaa kirjoittaa minulle: Yksinäisen ja mietteisiin vaipuneen sielun tarina — mutta menkäämme nyt jonnekin päivällistä syömään."

Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni nimikortin. "Sebastian Pasquale."

Olen pahoillani, etten tavannut Pasqualea. En ole nähnyt häntä pariin kolmeen vuoteen. Hän on miellyttävä nuori mies, jota on mielenkiintoista tutkia. Minun pitää pian kutsua hänet tänne kotiin päivälliselle. Täällä on rauhallisempaa kuin klubissa.

III LUKU.

Toukok. 24 p.

Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni varsin luonnollinen tapahtuma.

Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän. Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.

Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolelle?

Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä. Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.

"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.

"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.

"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.

"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.

Antoinetten kanssa on turha keskustella.

Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä. Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti. Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi ole minun, vaan jonkun toisen.

Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia. Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani, hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin, englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä. Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen, houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt kauhean skandaalin Wienissä.

Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena. Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale. "Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa ja heittänyt miehelle rahakolikon. Mutta hänellä ei koskaan ollut aikaa harkita asioita. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi, Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.

Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli yksi kappale Cristofore da Costan Elogi della Donne Illustri nimisen teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt — suurenmoisen kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana — lähettänyt sen minulle vapaasti käytettäväkseni.

Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan — viivyteltyäni tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan. Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja, vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas, joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia, Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn hinnasta!

Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani nykäistiin — suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu raapii käpälällään — ja siten jouduin takaisin proosalliseen todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien, ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta en ollut välittänyt.

"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"

Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen, ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen surkeasta puvustaan. Hänen kätensä — hänellä ei ollut mitään hansikkaita — olivat pesemisen tarpeessa.

"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen kanssa julkisissa paikoissa."

"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi minusta jonkun verran loitommaksi.

Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin liian iso hänelle. Siellä täällä — mitä mahdottomimmissa kohdin — se oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet — mustaa samettia ja pillihelmiä — olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta taittunut sulka.

Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin, ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät olivat tuskin kuin ihmisen silmät.

Minä antauduin!

"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.

Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.

"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut hänet."

"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.

"Minun tuleva mieheni."

"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"

"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa haralleen.

"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.

Hän pudisti surullisesti päätään. "Ja minun alkaa olla niin nälkä."

Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.

"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"

"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.

"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen. Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."

Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.

"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä hänen nimeään, sitä —."

"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan, kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä, että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin —"

"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.

"Alexandrettasta."

"Mitä te siellä teitte?"

"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli —"

"Minkä muurin?"

"Pihan muurin — kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän ilmoitti jonkun verran ylpeästi.

"Todellako?" sanoin minä.

"Kyllä. Isä ja äiti — molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli. Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"

Tunnustin, etten ymmärtänyt.

"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"

Hän katsoi minuun kummastellen. "Missä hän ilmestyy?"

Minä kysyin hiukan toisin sanoin.

"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis — kauniimpi kuin te", lisäsi hän.

"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.

"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut niin pitkä kuin te."

"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"

Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen kysymyksen aivan kuin kuulan.

"Keksittekö koko tuon jutun — nuori nainen?"

Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.

"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta. Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"

Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea kuin hänen pukunsakin.

Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin silmiin. Hän puhui totta. — Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan. Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.

— "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.

Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista, että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi, istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.

Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.

"Antoiko hän teille lipun?"

"Ei."

"Millainen konna!" minä huudahdin.

"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.

Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan, sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista, jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle, että hänen piti nousta junasta — hän oli ollut yksin vaunussa — ja hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta, kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei hän tiennyt miehen sukunimeä.

"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on teidän nimenne?"

"Carlotta."

"Carlotta mikä?" kysyin minä.

"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."

"Oli kai isällänne — varakonsulilla — joku nimi?"

Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.

"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.

"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham — ei", keskeytin puheeni, "sellainen puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä. Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."

"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.

"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan 'Sir Marcus'."

"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.

"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."

Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.

Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä ristiin päänsä ylitse.

"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen, alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."

Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.

"Ette saa lähettää minua takaisin — Hamdi tappaa minut — voi, olkaa hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin — hän pakottaa minut menemään naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa — Mustaphalla on vain kaksi hammasta — ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha — ja hänellä on jo yksi vaimo — minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta. Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut Mustaphalle."

Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan suunniltaan.

"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin minä.

"Te ette voi olla niin hirveän julma", hän nyyhkytti, ja hän pyöritteli "r"-äännettä niin sulosointuisesti kurkussaan, että hänen syytöksensä tuntui kahta järkyttävämmältä. Hän käänsi onnettomat silmänsä minuun.

Lieneeköhän koskaan ollut olemassa niin hullua ihmistä kuin minä?

Minä vannon kunniani kautta, etten jättäisi häntä Turkin konsulinviraston huostaan.

Otin ajurin ja ajoin hänen kanssaan Waterloon asemalle. Tiellä hän muistutti minulle, että hänen oli nälkä. Annoin hänen syödä aseman ravintolassa. Hän antautui innokkaasti syömään kovaksi keitettyjä munia ja juomaan limonaadia. Näytti siltä, kuin ei hän olisi paljoakaan välittänyt Harrystä, hän jutteli vain minun kanssani ravintolan sisustuksesta. Oluthana näytti huvittavan häntä tavattomasti. Minun täytyi tilata lasillinen, jotta hän saisi nähdä, miten hana toimi, ja hän purskahti äänekkääseen nauruun. Siistin näköinen, mutta mielikuvitusta vailla oleva tyttö, joka seisoi tiskin takana, tuijotti häneen hämmästyneenä. Muut läsnäolijat tuijottivat myöskin.

Olin iloinen, kun sain pelastautua asemasillalle.

Sinne seurasi meitä kuitenkin joukko tyhjäntoimittajia, jotka asettuivat piiriin ympärillemme, kun pysähdyimme puhumaan erään rautatienvirkamiehen kanssa. Kaunis pronssitukkainen kirkassilmäinen nuori nainen kauheassa puvussaan — en milloinkaan ole nähnyt taitetun mustan sulan kiikkuvan kamalammalla tavalla — oli todella hämmästyttävä näky. Ja minun läsnäoloni lisäsi ehkä kummastusta. Minä olen pitkä, laiha ja ruma, sen minä tiedän; mutta lohdutukseni on, että olen moitteettoman ja kunnioitettavan näköinen. Meistä molemmista minä ehdottomasti olin se, jota yleinen huomio enemmän kiusasi. Rauhallisesti ja välinpitämättömästi tyttö vastasi kansanjoukon katseisiin ja näytti olevan hiukan harmissaan siitä, että niin innokkaasti koetin saada Harryn käsiini. Juuri kun vakavasti neuvottelin asemapäällikön kanssa, pyysi Carlotta minulta pennyn, jonka hän voisi pistää karamelliautomaattiin, niinkuin hän oli nähnyt erään pojan menestyksellisesti tekevän. Minä kielsin lyhyesti ja käännyin taas asemapäällikön puoleen. Kaikuva naurunrähähdys keskeytti minut. Carlotta oli ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin pyytänyt poikaa luopumaan tahmeasta karamellipalasesta ja oli nyt juuri pistämäisillään sen omaan suuhunsa.

"Tulen takaisin huomisaamuna", sanoin kiireisesti asemapäällikölle. "Jos kyseessä oleva herra saapuisi sillä aikaa, niin pyytäkää häntä ilmottamaan nimensä ja osotteensa!"

Sitten otin Carlottaa käsivarresta, ja henkivartijajoukkoni ympäröimänä vein hänet pois ja viskasin hänet ensimäisiin ajurinrattaisiin, jotka tapasin.

Harrystä ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Ei mikään ihana nuori mies tallustellut alakuloisena asemalla. Ei kukaan ollut epätoivoisena kysynyt virkamiehiltä eksynyttä naista, joka oli puettuna huonoon mustaan pukuun. Ei ollut mitään Harrya. Oli siis turha kauemmin tarjota yleisölle vapaanäytäntöä.

"Ajakaa", sanoin ajurille. "Ajakaa hemmetissä!"

"Minne?"

Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää pyörälle.

"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"

Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne hameeseensa.

"Minne me menemme?" hän kysyi.

"Waterloon sillan yli", sanoin minä.

"Minkätähden?"

"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi. "Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä laitoksista."

"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.

"Länteen", vastasin umpimähkään.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on löytänyt hyvän isännän.

"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois rattaista tässä?" ehdotin minä.

"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten tapaisin jonkun toisen kiltin herran."

"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?" huudahdin minä.

Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä — ja se on kamala", huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."

Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli seitsemän.

Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni olemassaolon vastuun — ja Carlottan.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää juossut.

"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.

Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.

"Regent's Parkin seutuvilla", vastasin minä. Tiesin varsin hyvin, ettei tämä tieto tehnyt häntä paljoa viisaammaksi.

Annoin kuskille osotteen kattoluukun läpi.

"Minä vien teidät mukanani kotiini täksi yöksi", sanoin ankarasti. "Minulla on erinomainen ranskalainen emännöitsijä, joka saa pitää huolen teistä. Ja ellemme huomiseen mennessä ole saaneet käsiimme kirottua n.k. sulhastanne, ei se missään tapauksessa ole englantilaisen poliisin vika."

Hän laski pienen likaisen kätensä minun kädelleni. Se oli hyvin pehmeä ja viileä.

"Te olette vihainen minulle. Miksi?"

Minä siirsin pois hänen kätensä.

"Noin te ette saa tehdä", selitin minä. "Ei, minä en ole ollenkaan vihainen teille. Mutta toivon, että käsitätte, että tämä tapaus on ainoa laatuaan."

"Mitä merkitsee ainoa laatuaan?" kysyi Carlotta, kompastuen vaikeisiin sanoihin.

"Se merkitsee, ettei tällaista koskaan ennen ole tapahtunut eikä — kuten hartaasti toivon — koskaan enää ole tapahtuva."

Hän oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Alahuuli vapisi hiukan. Koirankatse loisti taas ihmeellisistä silmistä.

"Aiotte kai olla kiltti minulle?" hän kysyi lapselliseen tapaansa, pysähtyen jokaisen sanan jälkeen.

Minä tunsin, että olin käyttäytynyt kuin sydämetön konna aina siitä hetkestä asti, jolloin Waterloon asemalla viskasin hänet rattaisiin. Kaduin ja aloin nauraa.

"Jos te olette kiltti tyttö ja teette niinkuin käsken", sanoin minä.

"Seer Marcous on minun herrani, ja minä olen hänen orjansa", kuului hänen hämmästyttävä vastauksensa.

Silloin tulin ajatelleeksi, että hän oli Hamdi Efendin kasvattama. Haaremikasvatus on kuitenkin terveellistä.

"Hauska kuulla", sanoin minä.

Hän sulki silmänsä. Näin nyt, että hän oli hyvin väsynyt. Ajattelin, että hän oli nukahtanut, ja tuijotin eteeni syventyneenä probleemiini. Äkkiä paiskattiin vaunujen ovi auki, ja ellen olisi pidättänyt häntä, olisi hän hypännyt ulos ajopeleistä.

"Katsokaa!" hän huudahti kiihkeästi. "Tuolla! Se on Harryn nimi!"

Hän osotti edessämme olevia leipurinrattaita, joihin oli isoin kirjaimin maalattuna "E. Robinson."

Minä tarvitsin koko matkan Oxford Cirkuksesta Portman Squarelle asti saadakseni hänet ymmärtämään, että Lontoossa oli tuhansia, joiden nimi oli Robinson, ja ettei mitenkään ollut luultavaa, että leipurinrattaiden kautta voisimme saada mitään tietoja Harryn olinpaikasta.

Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä matka?"

"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."

"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"

Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan. Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka, että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.

"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä suurelta?"

"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää. Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä — ettei hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään — oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois tavallisista oloistaan.

Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.

"Antoinette", sanoin minä, "tämä nuori neiti on matkustanut koko matkan Vähästä Aasiasta — missä kunnon apostoli Paavalilla oli niin monta seikkailua — riisumatta kertaakaan vaatteita yltään."

"Hyvänen aika, onko se mahdollista?" huudahti Antoinette.

"Antakaa hänelle hyvä, lämmin kylpy, ja ehkä sitten tahdotte lainata hänelle ne alusvaatteet, joita sukupuolenne käyttää. Asettakaa kuntoon vierashuone hänelle, koska hän on yötä täällä, ja katsokaa, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee."

"Hyvä", sanoi Antoinette ja katseli ihmetellen Carlottaa.

"Ja heittäkää tuo hattu ja tuo puku tunkiolle!"

"Hyvä."

"Ja koska neiti on tuiki väsynyt matkustettuaan koko matkan Vähästä Aasiasta, on parasta, että hän panee maata niin pian kuin mahdollista."

"Enkeli raukka!" sanoi Antoinette. "Mutta eikö hänen pidä syödä päivällistä herran kanssa?"

"En luule", sanoin kuivasti.

"Mutta entä ankanpojat, jotka juuri paistuvat herran päivällistä varten?"

"Jos niitä ei paistettaisi, voisivat ne kerran vielä varttua ankoiksi", sanoin minä.

" Oh la la! " nauroi Antoinette.

"Carlotta", sanoin minä kääntyen nuoren tytön puoleen, joka nöyrästi oli istuutunut suoraselkäiselle tuolille, "nyt seuraatte Antoinettea ja teette niinkuin hän sanoo. Hän ei puhu englantia, mutta hän on kyllä tottunut selviytymään."

"Mutta minä puhun vähän ranskaa", sanoi Carlotta.

"Silloin te kyllä voitatte Antoinetten sydämen, ja hän lainaa teille parhaan — hyvää yötä", lopetin äkkiä. "Toivon, että nukutte hyvin."

Hän tarttui ojennettuun käteeni ja saattoi minut aivan hämilleni painamalla sen huuliaan vastaan. Antoinette katseli kohtausta kyynelsilmin.

"Enkeli raukka!" hän sanoi uudelleen.

Stensonille tein lyhyesti selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Siihen maineeni minut velvotti. Sitten menin ylös pukeutumaan päivällistä varten. Sitä pidin velvollisuutenani Stensonia kohtaan. Kello oli kahdeksan, kun istuuduin ruokapöytään, mutta Antoinetten ankanpojat olivat herkulliset ja soivat minulle lohdutusta päivän vaivojen jälkeen. Olin juuri aukaisemassa sanomalehteäni, jonka aina luen puoli tuntia päivällisen jälkeen, kun Antoinette tuli sisään tehdäkseen tiliä toimistaan.

Hän nukkui niin makeasti, lapsi rukka! Voi, miten väsynyt hän oli! Hän oli syönyt vähän lientä, vähän kalaa ja munakkaan. Miten kaunis hän oli, lempeä kuin lammas; ja hänen ihonsa — sitä luulisi silkiksi. Eikö herra ollut huomannut sitä?

Minä vastasin pontevasti, että sitä minä en ollut tehnyt.

"Herra katselee mieluummin kirjojaan", Antoinette sanoi.

"Se kannattaa tavallisesti paremmin", sanoin minä.

Antoinette ei sanonut mitään; mutta hänen suupielensä nytkähtelivät naisten tapaan.

Täksi yöksi hänestä siis oli pidetty huoli. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Huomenna salapoliisin piti ryhtyä hakemaan ilmoihin haihtunutta Harrya. Hyvä oli, että Carlotta muisti hänen sukunimensä — se teki etsiskelyn paljon helpommaksi. Sytytin paperossin ja avasin sanomalehteni.

Joku minuutti sen jälkeen tuijotin pelästyneenä ja pettyneenä eteeni.

Harry oli löytynyt. Tässä ei voinut olla kysymys mistään erehdyksestä. Harry Robinson nuorempi, Robinson ja Kumpp. toiminimen osakas. Oli tosiaankin turhaa hakea apua salapoliisilta. Harry oli ampunut itsensä South Westernin hotellissa Southamptonissa.

Olen lukenut sanomalehtiuutisen moneen kertaan. Ei epäilystäkään, että tämä on sama Harry.

Ihmisen tiet ovat käsittämättömät. Ihminen, joka houkuttelee tytön itämaisesta haaremista, pukee hänet kauhistuttavaan pukuun, vie hänet salaa laivaan, missä hän pitää hänet lukkojen takana eikä välitä hänestä ollenkaan, pistää hänet ilman lippua ja ilman rahoja Lontooseen menevään junaan, menee sitten tiehensä ja ampuu itsensä kuoliaaksi. Mitä järkeä siinä on?

Minä en tunne hitustakaan myötätuntoa Harrya kohtaan. Moinen itsekäs poikanulikka. Hänen olisi pitänyt ampua itsensä vuosi sitten. Hänen menettelynsä ei ole puolustettavissa. Millä tavalla minun hänen mielestään pitää ilmoittaa asia Carlottalle? Hänen itsekkäisyytensä on kauhea. Siellä hän makaa kaikessa rauhassa South Westernin hotellissa, eikä Carlottalla suorastaan ole vaateriepua yllään, koska hänen hirvittävät pukimensa on heitetty likasäiliöön. Kenen hän luulee antavan Carlottalle ruuan ja asunnon ja punaisen puvun? Minkälaiseksi hän luulee petetyn tyttöparan kohtalon muodostuvan? En koskaan elämässäni ole kuullut puhuttavan kyynillisemmästä itsemurhasta.

Olen kulkenut edestakaisin tuntikausia, nauranut ja kiroillut ja potkinut rikki kallisarvoisen Muratorini kannet. Olen kysynyt itseltäni, kumpiko on joutunut oikealta tolaltaan, maailmako vaiko minä itse. Yksi seikka on näet selvinnyt minulle — Carlotta on täällä, ja tänne hänen täytyy jäädä.

Miten tuhoavasti se vaikuttaneekin elämäni säännölliseen rauhaan, täytyy minun ottaa Carlotta turviini. Mitään apua ei ole.

IV LUKU.

Toukok. 25 p.

Syytetäänköhän minua pian siitä, että kätken talossani koko joukon haaremiorjattaria? Panettelu ja liiottelu kulkevat käsi kädessä Regent's Parkin pohjoispuolellakin. Jos ne tänä aamuna olisivat nähneet Carlottan seisovan ikkunassani, olisivat ne menneet Jessica tädin luo iltapäiväteetä juomaan ja odottaneet rukouskappelin ulkopuolella tavatakseen rouva Ralph Ordeyneä. Kysymys on: ehtiikö totuus ennen niitä? Sitä en usko. Jokaisella perheellä on mahdoton, auttamaton, parantumaton musta lampaansa, joka aina tekee väärin, vaikka tarkottaisikin parasta. Totuus on musta lammas Hyveiden perheessä. Toisinaan se panee ne punastumaan ja saattaa ne hämilleen; toisinaan se lavertelee kuin pahin valehtelija; toisinaan taas se änkyttää kuin kiinni joutunut varas. Ei koskaan tiedä, miten totuus käyttäytyy; siksipä en aiokaan sallia, että se käy tervehtimässä sukulaisiani.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Carlotta tänä aamuna seisoi parvekkeelleni johtavassa avonaisessa ovessa, pelkäsin sitä mahdollisuutta, että nuo ilkeät kumppanukset kulkisivat ohitse. Hän on todella hävyttömän kaunis. Hän on puettuna tummanpunaiseen silkkiseen aamupukuun, joka oli avokaulainen ja julkean pariisilainen ja joka sopeutui hänen ruumiinsa kaikkiin muotoihin. Minä ihmettelen, mistä kaiken moraalin nimessä hän oli saanut käsiinsä tuon vaatekappaleen. Sittemmin sain tietää, että se oli Antoinetten ilo ja ylpeys; kerran, kauan sitten, kun hän oli erään varieteetähden kamarineitsyenä, se oli verhonnut tämän sulottaren ihania muotoja. Antoinette oli kaikkien näiden vuosien halki säilyttänyt sammuneen, nyt seitsemänkymmenvuotisen tähden vanhoja komeuksia, ja nyt ne epämoraalisessa pirullisuudessaan tekivät Carlottasta uuden ihmisen. Hän oli myös moitteettoman puhtaaksi pesty. Kun hän liikkui, levisi hänestä tuoksu, jommoista ei minkään saippuan tai keinotekoisen hajuaineen avulla voida aikaansaada. Hänen pronssinvärinen tukkansa oli sievästi kammattu. Minä panin merkille hänen käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin saakka; iho oli kuin silkkiä. "Ja hänen ihonsa! Sitä luulisi silkiksi!" Peijakkaan Antoinette! Ja päälle päätteeksi tyttö rohkeni tulla alas avojaloin. Minä näin jotakin varpaantapaista — ruusunpunaista ja kerrassaan viehättävää.

Sanon vieläkin, että hän oli hävyttömän kaunis. Kahdeksantoistavuotiaalla tyttösellä (niin vanha hän nimittäin kuuluu olevan) ei ole mitään oikeutta komeilla sellaisella kauneudella, jonka oikeudenmukaisesti pitäisi olla kahdenkymmenenseitsemänvuotisten naisten yksinoikeutena. Hänen pitäisi olla vaatimattoman sievä, kuten hänen kehittymättömälle lapseniälleen sopii. Hän ei sovellu yhteen vakavien kirjojeni kanssa, ja minä tunsin häntä katsellessani jonkunlaista harmia. Minä en pidä siitä, mikä on outoa ja omituista. Kurjenpolvet miellyttävät minua enemmän kuin kämmekät. Minulla on koko rivillinen edellisiä parvekkeellani. Stensonin, Antoinetten ja minun yhteiset ponnistukset eivät ole saaneet niitä kukkimaan, mutta minä rakastan niiden vaatimattomia, samettimaisia lehtiä.

Carlotta on korea kämmekkä, joka vaikuttaa hermostuttavasti silmieni verkkokalvoon.

Kerroin hänelle surulliset uutiset niin säälivästi kuin saatoin.

Olin saanut tietoja Harrystä, sanoin vakavasti. Carlotta näytti vain uteliaalta ja kysyi, milloin Harry aikoi tulla.

"Pelkään, ettei hän tule milloinkaan", sanoin minä.

"Jos hän ei tule, saanko silloin jäädä teidän luoksenne?"

Hänen silmissään ilmeni jonkun verran levottomuutta. En kuolemaksenikaan voinut olla olematta ivallinen.

"Jos suvaitsette oleskella vaatimattoman kattoni alla perheeni jäsenenä."

Iva jäi häneltä huomaamatta. Hän huudahti ilosta ja ojensi molemmat kätensä minua kohti. Hänen silmänsä kimaltelivat.

"Voi, miten iloinen minä olen, ettei hän tule! Minä en enää pidä hänestä. Minä tahdon jäädä tänne teidän luoksenne."

Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ei kukaan kuolevainen olisi voinut menetellä toisin.

"Voitteko arvata, miksei Harry koskaan tule?"

Hän pudisti kaunista päätään, pani sen kallelleen ja kohotti kulmakarvojaan, aivan kuin tarkkaavainen koiranpentu.

"Onko hän kuollut?"

"Olisitteko pahoillanne, jos niin olisi?"

"E-en", vastasi hän miettivästi.

"No niin", sanoin minä, päästin irti hänen kätensä ja käännyin pois, "Harry on kuollut!"

Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä, joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan. Hän loi minuun suloisen katseen.

"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.

Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä, ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa. Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.

Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen kauniita kasvoja.

Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?

Sen voin vannoa — ihminen hän ei ole.

Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen, että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään. Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.

"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin mereen."

"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.

"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän jää."

"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi, että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä — ja yhtä ja toista?"

"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin minä.

"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.

Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni kesälintu.

Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa Mc Murrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.

"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen Olympiodorolaisen taruolennon."

"Olymp—?" alkoi Mc Murray.

"Niin", tiuskasin minä.

"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja ostan hänelle vaatteita."

"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain yksi puku — ja se on silkkinen yönuttu — kauhea vaatekappale, jonka on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän päälle päätteeksi on avojaloin!"

"Siinä tapauksessa minä tulen teille katsomaan, mitä voin tehdä!"

"Ja minä tulen hitto vieköön mukaan!" huusi Mc Murray.

"Et missään tapauksessa", sanoi hänen vaimonsa.

"Jos annan teille sadan punnan maksuosotuksen", sanoin minä, "luuletteko, että voitte hankkia hänelle kaiken, minkä hän tarvitsee tullakseen toimeen?"

"Sata puntaa!" Pikku rouvalta pääsi ihastuksen huudahdus, ja minä luulin, että hän lentäisi syliini. Mc Murray paukutteli minua olkapäälle.

"Ihminen!" ärjyi hän. "Tiedättekö, mitä teette — päästätte kunnioitettavan puolison ja äidin vapaasti riehumaan Lontoon kauppaliikkeisiin sata puntaa taskussa? Luuletteko, että hän tästälähin on omistava ainoatakaan ajatusta kodilleen ja miehelleen? Tahdotteko turmella kotionneni, saattaa minut juopoksi ja tuottaa perheelleni taloudellisen häviön?"

"Jos te vielä pauhaatte", sanoin minä hieroen olkapäätäni, "niin annan hänelle kaksisataa."

Kun tulin kotiin, istui Carlotta turkkilaiseen tapaan sohvalla polttaen paperossia (jonka hän oli anastanut laatikostani) ja selaillen kirjaa. Ihmettelin, että kirjallisuus häntä huvitti. Mutta samassa huomasin, että hän katseli kuvateosta, joka esitti eri aikakausina käytettyjä pukuja. Hän oli varmaan löytänyt sen naisellisen vaistonsa avulla. Kerroin hänelle, että rouva Mc Murray aikoi tulla häntä tervehtimään. Hän hypähti seisomaan, ihastuneena tästä tiedonannosta, ja heitti kauniin kirjani (sillä oli vasikannahkaiset kannet, ja se sisältää pari sataa värikuvaa) lattialle. Minä nostin sen varovaisesti ylös ja asetin sen kirjoituspöydälleni.

"Carlotta", sanoin minä, "kaikkein ensimäiseksi teidän pitää oppia, että kirjat Englannissa ovat kallisarvoisemmat kuin pikkulapset Alexandrettassa. Jos pitelette niitä tällä tavalla, niin turmelette ne, ja minä annan hirttää teidät."

Tämä hillitsi hänen hilpeytensä. Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta, ja hän seisoi siinä nöyränä ja katuvaisena. Minä palasin pukukysymykseen.

"Sanalla sanoen", minä lopetin, "teille hankitaan sellaiset vaatteet, jommoisia hienot naiset käyttävät."

Hän aukaisi kirjan ja etsi sieltä korean kuvan, joka esitti naishenkilöä. Naisella oli yllään vaaleanvihreä, kultareunuksinen tunikka, jossa oli punaiset hihankäänteet ja punainen vyö. Tunikan alla hänellä oli ruusunpunainen alusleninki, jonka hihat riippuivat nilkkaniveleen saakka. Päässään hänellä oli punainen hattu, jota koristivat valkeat neilikat ja muratinlehdet.

"Tuollaisen puvun minä tahdon", selitti Carlotta.

Ihmettelin itsekseni, minkälainen väriaisti rouva Mc Murraylla mahtoi olla, ja vapisin. Koetin varsin lempeästi selittää Carlottalle, miksi sellaista pukua on sopimaton käyttää Lontoon kaduilla; mutta makuasioista on turha keskustella, ja minä näin, että sain hänet vain puolittain vakuutetuksi. Hän on esteettisen kasvatuksen tarpeessa.

Hän on hyvin tottelevainen. Kun käskin hänen mennä ulos Antoinetten luo, meni hän heti paikalla ja vastaanväittämättä. Minun täytyy asettaa hänelle kuntoon yksi huone lisää; täällä hän ei voi oleskella. Toistaiseksi hän myös saa syödä huoneissaan. En voi loukata ihmeteltävää Stensonia aterioimalla Carlottan seurassa, niin kauan kuin tyttö on puettuna tuohon kevytmieliseen aamupukuun. Sitäpaitsi Antoinette on kertonut minulle, että lammas raukka itämaalaiseen tapaan syö lihaa sormineen. Mutta koska hän luultavasti koko elämässään ei koskaan ole istunut ruokapöydässä kenenkään seurassa, ei häntä voi loukata se seikka, ettei hän saa istua ruokapöydässä minun seurassani. Hänen täytyy kuitenkin oppia kristillisiä pöytätapoja yhtä hyvin kuin estetiikkaa; sen lisäksi monta muuta seikkaa.

Rouva Mc Murray saapui tuoden mukanaan mittanauhan, lyijykynän ja muistiinpanokirjan.

"Ensiksikin", ilmoitti hän, "minun täytyy mitata hänet joka puolelta. Sitten menen hankkimaan hänelle päällysvaatteita, ja huomenna me vietämme koko pitkän päivän kauppaliikkeissä. Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän osan sadasta punnasta ajamiseen?"

"Ottakaa vaunut ja kuusi hevosta, hyvä rouva Mc Murray", sanoin minä. "Se on Carlottasta epäilemättä hauskinta."

Lähetin hakemaan Carlottaa ja esitin hänet. Hämmästyksekseni hän ei ollenkaan esiintynyt ujosti, vaan pyysi erinomaisen kohteliaasti vierastaan tulemaan hänen huoneeseensa.

Kun rouva Mc Murray tuli takaisin saliin, ei hänen ilmettään voi sanoin kuvailla.

"Mikä, hyvä Sir Marcus, luulette, että tämän nuoren naisen lopullinen kohtalo on oleva?"

"Hän saa oppia konekirjotusta", sanoin minä. Tämä neuvo oli äkkiä pistänyt päähäni. "Ja sitten hän saa kirjottaa renessanssin moraalia käsittelevän teokseni kauniisti puhtaaksi."

"Siitä tulisi siistiä", sanoi rouva kuivasti.

"Onko hän niin kauhea?" kysyin levottomana. "Aamunuttu — tiedän kyllä —."

"Aamunuttu vaikuttaa ehkä myöskin osaltaan asiaan."

"Taivaan tähden", sanoin minä, "pukekaa hänet silloin säkkikankaaseen! Leikatkaa häneltä tukka ja ommelkaa hänelle nappirivi selkään!"

Ystäväni silmät tuikkivat. "Huomenna tulee hauskaa", hän sanoi.

Carlotta oli jo mennyt levolle, kertoi minulle Antoinette, kun rouva Mc Murrayn tekemät ostokset saapuivat. Olen hyvilläni, että hänen tapoihinsa kuuluu mennä aikaisin levolle. Koko iltapäivän hän kuulema oli huvitellut katselemalla kuvitettuja ranskalaisia pilalehtiä, jotka ovat erinomaisen emännöitsijäni omaisuutta.

En tiedä, lieneeköhän oikein järkevää ranskalaisten pilalehtien avulla muodostaa hänen ensimäiset käsitteensä länsimaisesta sivistyksestä. Minun täytyy miettiä sitä asiaa. Minun täytyy myös puhua vakavasti hänen kanssaan hänen tulevaisuudestaan. Mutta koska punaisen aamunutun näkeminen vaivasi minua, aion odottaa, kunnes hänellä on säädylliset vaatteet. Luulen, että minun täytyy käyttää muutama tunti päivässä opettavaiseen keskusteluun Carlottan kanssa. Minun täytyy kehittää hänen sieluaan — se on hyvin kehittymätön. Päivän muut tunnit hän saa viettää omin päin. Hänen itämaalainen kasvatuksensa tekee tämän puolen asiasta helpommaksi, olen näet vakuutettu, ettei Hamdi Efendi suuresti välittänyt siitä, miten hänen haareminsa naiset viettivät aikansa. Ja kun oikein ajattelen, ei hän varmaankaan sallinut Carlottan oleskella hänen yksityisessä huoneessaan. Minun ei pidä länsimaalaistuttaa Carlottaa liian nopeasti. Turkkilaisella kasvatustavalla on epäilemättä hyvät puolensa.

Tämä on tavallaan lohdullista. Kunpa minä vain voisin pitää häntä inhimillisenä olentona! Mutta kun muistelen, miten kylmäverisesti hän otti vastaan tiedon tuon onnettoman nuoren miehen kuolemasta, tuntuu minusta oikein kolealta. Sellainen olento saattaisi omantunnonvaivoitta pistää paistiveitsen nukkuvan ihmisen ruumiiseen ja nauraa, kun onneton huutaisi. Muistakaamme vain hänen mustaa kiittämättömyyttään kunnon Hamdi Efendiä kohtaan, joka jo ennen hänen syntymäänsä otti hänet suojeluksensa alaiseksi ja joka on kohdellut häntä tyttärenään koko hänen elämänsä ajan! Ei, minä en usko, että hänen isänsä oli Englannin varakonsuli. Hän oli Saatana.

Mitähän Carlotta sanoi rouva Mc Murraylle?

Ei ole mikään tyhmä tuuma opettaa Carlottalle konekirjotusta.

V LUKU.

Toukok. 26 p.

Tänä aamuna sain kirjeen Judithilta.

"Älä naura minulle", hän kirjottaa. "Tie Pariisiin on kivetty hyvillä päätöksillä. En todellakaan voinut auttaa sitä. Delphine kietoi suuren käsivartensa miettiväiseksi erakoksi aiotun minäni ympäri ja vei minut mukanaan, ja tässä minä nyt olen aamiaisten, taulunäyttelyiden, päivällisten, illallisten, teatterinäytäntöjen ja tanssiaisten pyörteessä; ja jos sinä naurat — niin, silloin minun nöyrtyneenä täytyy tunnustaa, että minulla on ollut oikein hauskaa."

Sitä siunattua pientä ihmislasta, nauraisinko minä hänelle? Minä olen vain iloinen, että Pariisin keväiset ilotulitukset saavat hänet luomaan yltään katumuksen talvivaipan. Täällä kurjassa Lontoossa hänellä tosiaankaan ei ole paljon huvia. Täytä sydämesi sillä, lapsi kulta, ja kokoa varastoja tulevia ikäviä kuukausia varten! Omasta puolestani olen kuitenkin hyvilläni, ettei Delphinen iso käsivarsi ulotu minun olinpaikkaani asti. Minun täytyy kirjottaa Judithille. Minun täytyy selittää Carlotasta; mutta luulen, että odotan, kunnes hän on hiukan helpommin selitettävissä. Kun on tekemisissä naisten kanssa, on parasta menetellä hiukan varovaisesti. Ei milloinkaan voi tietää, ovatko he aivan yksinkertaisesti kanoja vaiko mutkikkaimmat kaikista luoduista olennoista. Ehkä he ovat kokoonpanoltaan niin omituisia, ettei tiedä, kummanko puolen kanssa kulloinkin on tekemisissä, yksinkertaisen vaiko mutkikkaan. Eikö voi olla vertauskuvista syvimpiä se, että Eeva seisoo viattoman omenan ja viekkaan käärmeen välissä? Minun täytyy tuntea Carlotta hiukan paremmin, ennenkuin ryhdyn selittämään häntä Judithille.

Ainakaan hän ei nyt enää ole puettu kuin toisen keisarikunnan aikuinen odaliski, ja rouva Mc Murray on estänyt hänet noudattamasta sitä surkuteltavaa makua, joka ilmeni tuossa ranskalaisessa naiskuvassa, jota Carlotta äskettäin ihaili. Oivallinen ystävättäreni toimitti kotiin väsyneen ja aivan ymmällään olevan turvattinsa kello kahdeksan illalla ja vakuutti, että hänen tehtävänsä oli ollut helppo sekä että tämä päivä, kuten hän oli odottanutkin, oli ollut hänen elämänsä hauskin. Oli aivan kuin olisi hän pukenut nukkea, selitti hän säteilevänä.

Mieltäylentävä huvitus täysikasvuiselle naiselle! En lausunut ilmi tätä ajatustani — silloin hän syystä olisi pitänyt minua kiittämättömimpinä kaikista hirttonuoran ansanneista lurjuksista.

Carlotta oli siis seurannut hänen mukanaan aivan kuin nukke nukenvaunuissa, ja hän oli antanut hänen koetella kaikenlaisia koruja. Isojen kauppaliikkeiden ilma oli nähtävästi vaikuttanut huumaavasti Carlottaan. Hän oli liikkunut kuin horrostilassa, ja valitsemisvaisto oli hänessä aivan lamautuneena. Ainoat esineet, joihin hän eräänä selvänä hetkenä kiihkeästi oli kiintynyt, olivat punaiset, korkeakantaiset kengät ja huokea, punainen päivänvarjo.

"Te ette voi aavistaakaan, mitä merkitsee, että on ostettava kaikki, mitä nainen tarvitsee", sanoi rouva Mc Murray.

Minä vastasin, että spekulatiivinen filosofia herätti minussa suurta kunnioitusta.

"Nuppineula-arkista aina teatterivaippaan saakka", jatkoi hän.

"Minä pelkään, hyvä rouva Mc Murray, etteivät naisen tarpeet rajoitu teatterivaippaan", sanoin minä. "Kunpa ne sen tekisivätkin!"

Hän nimitti minua kyynikoksi ja meni.

Tänä aamuna Carlotta tuli sisään ja keskeytti työni.

"Tahtooko Seer Marcous tulla minun huoneeseeni katsomaan kaikkia kauniita tavaroitani?"

Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin armollisesti.

Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski. Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.

"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."

Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi suuret, rukoilevat silmänsä minuun.

"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.

"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää hulluutta!" huudahti Antoinette.

"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.

Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen käsittämätöntä turhamaisuutta.

"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.

Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa välissä jotain suurta ja tahmeaa.

"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."

Minä vastasin kieltävästi.

"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."

Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän pisti inhottavan palasen suuhuni — se oli aivan liian tahmeaa, jotta olisin voinut ottaa sitä käsiini — ja nuoleskeli sitten nauraen sormiaan.

Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.

Toukok. 29 p.

Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa — ainakin vastaiseksi — kuten hän teki eilenkin.

Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.

"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.

Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan — en näyttämöllä enkä näyttämön ulkopuolella — ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"

Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.

"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne pian ovat kuin taivaankaari."

"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.

"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista ajatellaan Alexandrettassa."

"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."

Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.

"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo korvarenkaat!"

Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi, menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan — niin se häntä huvitti. En voi kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.

Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme, herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.

"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin valehdella.

"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä peruskäsitteitä", sanoin minä.

Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta, mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.

Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:

"Seer Marcous ei ole naimisissa?"

Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.

"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.

Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.

"Siinä tapauksessa —"

"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."

Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani. Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.

Toukok. 31 p.

Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli — kuka muu kuin onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut hänelle tarpeelliset tiedot — seikkailuni Waterloon asemalla olivat tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut, että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei mainittu sanaakaan — kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan — salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä, kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia; valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä kysymystä.

"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot. "Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa sukulaiset —"

"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.

"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali. Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."

Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.

"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."

"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."

"Voinko olla varma siitä?"

"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.

"Kuinka te sen tiedätte?"

"Suoruus — tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus — on tämän nuoren naisen vikoja."

Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.

"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani harha-askel."

Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja kerroin, minkä lupauksen olin antanut.

"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.

"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"

"Pelkään, etten minä sitä voi."

"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä. "Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."

"Minä mielelläni — hyvin mielelläni — antaisin avustusta hänen ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.

Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.

"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen luona", sanoi hän koetteeksi.

"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen. Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."

Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi, mutta luulen, että arvostelukyky — elintäni vaivaa kroonillinen tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten Sisarten yhteensaattamista.

"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan näköisenä.

"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.

"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."

Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.

"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.

Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä — oi, niin surumielisesti.

"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi tutustua teihin."

Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.

"Pidättekö — pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.

"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se on ihana maa."

"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.

"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.

"Kaikkien paras."

"Mutta jos on vanha — eikö se ole hyvä silloinkin?"

"Silloin ei mikään maa ole hyvä."

Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.

"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut. Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani — mutta hänen äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä koituisi hänelle kuolema."

Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.

"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.

Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean näköisenä.

"Seer Marcous?"

"No?"

"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Mennä naimisiin kenen kanssa?"

"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen kanssaan."

Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa — kasvatustarkoituksessa.

"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.

"En."

"Hän oli Harryn isä."

"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun, että olin niin kohtelias hänelle."

Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?

Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet Alexandrettasta.

VI LUKU.

Kesäk. 1 p.

Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun. Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.

"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."

"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle aivankuin olisit itse keksinyt sen."

"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."

"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale nauroi.

Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet — olennon, joka on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa. Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan, ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan. Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi, temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla. Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.

Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi toimeenpanna salaliitto Sofiassa — ladatut revolverit yrityksen perustana — niin tulisin hulluksi.

"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä sinä sitten vaadit?"

"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä — punaista väriä — tervettä, kaunista verenvuodatusta!"

"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.

"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota preussilaisia luutnantteja!"

Minä nojauduin taapäin tuolissani — päivällinen oli jo ohitse — ja hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.

Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan olen nähnyt.

Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin, että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.

Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.

Nousin seisomaan ja soitin.

"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen totisesti pitäisi olla täällä."

Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.

"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.

"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan. Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.

"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi pitänyt unohtaa sitä saliini."

Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.

Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen, kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.

"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi — oikea elävä ylimyksellinen kreivitär!"

Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun. Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.

"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus ' Francion'in koomillisesta tarinasta '."

"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale suuttuneena.

"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna 1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli — se olisi naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa vuotta vanha."

"Joutavia!" sanoi Pasquale.

"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.

Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa. Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja. Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättä Francion'in koomillista tarinaa.

Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.

Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.

"Olen pahoillani, että olen —" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti. Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko elämänsä ajan.

Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin — hän näet juoksi minua vastaan.

"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.

"Näen sen."

"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani — sanoi Stenson", selitti Carlotta.

"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin minä.

"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä sitten?"

Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.

"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"

" Herra Pasqualen", oikaisin minä.

Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos huoneesta.

"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoi Pasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos Hamdi Efendiä."

"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoi Carlotta.

"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi Englannissa nauttimaanne vapautta."

Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos käytän juhlallisia sanoja.

"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin", sanoi Pasquale.

Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani tarpeettomiksi.

"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan olen nähnyt."

"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."

"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.

"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki, ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."

"Hän on hyvin rikas."

"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"

"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.

"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"

"Siitä ei puhuta", sanoi hän.

"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja ihmisiä", huomautti Carlotta.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.

"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.

"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."

"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.

"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.

"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.

"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."

"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille."

Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin, mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin; minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta, ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta; eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.

Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena. Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.

"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan, että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."

"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."

"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti pitänyt niistä — lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein, että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö? Voi, Hamdi on kamalan paha."

Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan, hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain erehdyttäviä muistoja jälellä.

Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä mielelläni luovu vakaumuksestani.

Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta — miten todella koristeellinen hän voi olla.

Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on — siitä nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:

"Vai niin — te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on siis päätetty?"

"Tietysti", nauroi Carlotta.

"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"

Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin riikinkukko.

"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."

Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton julkeus!

"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"

"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"

"Ette suinkaan."

"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.

Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen ja kumarsi syvään.

"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"

"Kernaasti", sanoi Carlotta.

Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."

Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.

"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy päinsä."

"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja katsoi minuun.

"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."

"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.

"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut ymmärtämään pilaa."

"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.

"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."

"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.

"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.

Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.

"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."

Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.

"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"

"Mikä?"

"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti pikku olento!"

"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.

"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]

"Miksi?" kysyin minä.

"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.

Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan, niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä oli Enfilons des Perles! — laittakaamme itsellemme helminauha! — Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole eläessäni kuullut moista roskaa — ensiksikään minulla ei ole mitään rukousnauhaa.

Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.

Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.

VII LUKU.

Heinäk. 1 p.

Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.

Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen vaimon sisarena.

Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.

Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen, luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia — nykyään hänellä muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon. Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi sitten ja saapui — äärettömästi säikähdyksissään — kotiin poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli? Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun. Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.

Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani. Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen. Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti. Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.

Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt, olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun käskin hänen lopettaa.

"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin minä.

"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."

"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."

"Miksi ei?" kysyi Carlotta.

Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua. Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut. Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies, jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin: "Renessanssin Moraalin Historiaa."

"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.

Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.

Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia. Minun täytyy puuttua asiaan.

Heinäk. 2 p.

Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän helpotuksen tunteen vuoksi.

Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta. Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.

Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin, joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä, että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä. Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän valtaamana viedä itsensä alas.

Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue. Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan kuohuksissa.

"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.

"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin nopeasti ulos käytävään.

Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.

Ajaessamme kotiin hän kysyi:

"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"

Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.

Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.

VIII LUKU.

Heinäk. 4 p.

Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että suoriuduin helpolla — sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en toiste saa tehdä niin.

Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme rauhallisen järven kuohuksiin.

"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."

"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin minä.

Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy kasvoillansa:

"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah, miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö yhteensä."

"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä kyllä hiukan liiottelet."

"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja puhui vielä enemmän hullutuksia.

Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.

"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.

"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"

"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."

"Se on vain matkan syy", vastasi hän.

Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.

"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä. Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."

"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."

"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.

Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.

"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"

Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.

"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi hirtettävä kirottuine harppuineen."

"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?" Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko ajan."

"Todellako? Mitenkä niin?"

"Naisen kuudennen aistin avulla!"

Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.

"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"

Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.

Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän kylmästi.

"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"

"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."

"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith kylmästi.

Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin, että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia henkilöitä.

"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt, että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen muodossa —."

"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin", jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."

Kerroin jutun alusta loppuun.

"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.

"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.

"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."

"Miten sinä olisit menetellyt?"

"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."

"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."

"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.

"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."

"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.

"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia?"

"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"

"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."

"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.

"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä laskin viikot hänen sormillaan.

Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen sormillaan. Omituista!

Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä Eifeltornin huipulla.

"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "' paetkaamme yhdessä. Kuten englanninkielellä sanotaan — fly with me! ' [lentäkää kanssani. Puhuja sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli viehättävää!"

"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."

"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen sinulta."

Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.

En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani päättyi?"

"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."

"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"

"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä viehättävä."

Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.

Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan — harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille — kuulin kaukaa hänen suloisen soittonsa.

Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.

"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."

"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia, ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"

"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."

Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa. Hänellä on kauniit korvat.

Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten siellä roomalaisessa täyshoitolassa — se ja hänen tuuhea, silkinhieno, vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.

"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.

Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.

Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.

"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.

"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää", sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme, jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.

"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi sinä tutustuisit häneen."

"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."

"Varoittaa minua mistä?"

Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja moisen hölmön opastamiseen.

"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän sanoi.

Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä, säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta ikävyydestä.

Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!

"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä, että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." — Minä vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin? Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin, niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa — silläkö tavalla parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut arvonimen perijälle?

Komea serkku — siinä virassa minä tosiaankin olen mies paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä? Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen kypäri päässä?

Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!

Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta. Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa. Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. — Luulen, että Carlotta on parempi.

IX LUKU.

Heinäk. 5 p.

Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos. Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko viehätyksensä.

Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään esiintymiseen.

Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan, ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja mielipiteistä.

Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan mieleen — käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.

Kutsutin Carlottan luokseni.

"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä samalla tavalla kuin hekin."

"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"

Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina, puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin paljon huolta.

Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku yltään.

"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa törrölleen.

"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."

"Mutta lauantai-iltana —" hän alotti.

"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen joskus toiste."

"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.

Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne putosivat yhtäaikaa alas poskille.

"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.

"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.

Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.

Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin sen hänen käteensä.

"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän teille."

Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.

En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta hellyydenosotuksestaan.

"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt saavat syleillä ainoastaan isoisiään."

Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas foksterrieriä.

"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.

"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla, käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.

"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"

"He luulisivat teitä —" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he luulisivat teitä katunaiseksi."

" Hou! " huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun luokseni ja veti minua hihasta.

"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"

Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.

Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä. Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.

Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä. Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä. Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin, hän kysyi:

"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"

"Ovatko ne mitä?" läähätin minä.

"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. Neiti Griggs pani minut lukemaan ääneen siitä — Thack — Thack —"

"Thackeray?"

"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä. "Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne — myydäksenne minut?"

"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.

Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle, joka päästi surkean ulvonnan.

"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen kaunis."

Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.

"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen, mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä, saisin teistä ehkä puoli kruunua." —

"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian sananmukaisesti.

"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi. Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."

"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"

"Pelkkää valhetta", sanoin minä.

Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle anteeksi.

"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"

"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.

Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena tajuttaviin asioihin.

"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.

"Kuka sen on sanonut?"

"Pasquale."

"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan, Caligula, Faublas, Casanova."

"Ja hän sanoo myöskin valheita?"

"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata krossia päivässä."

"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän hänestä paljon", sanoi Carlotta.

"Ikävä kuulla", minä sanoin.

Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan, ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän päähän.

"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.

Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan säikähtyen suuttumustani.

"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini — pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan — on muhamettilainen, ja — hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt on tapahtunut."

Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti hymyillen minuun.

"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."

Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani koiran!

"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin ymmälleni —."

"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona", keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani transcendentaalisesta matematiikasta."

Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut omaatuntoani."

"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.

Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.

Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.

"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.

"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."

Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.

Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa. Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä, ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.

Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.

"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa, eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni koira ja että minä olin suuttunut häneen.

Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali, joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa vireillä.

Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi, olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki, mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.

"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo 'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan — ihana kirja, jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: ' Yhtä paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan, että hanhi käy paljain jaloin '."

"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" — hän purskahti ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan — aivankuin Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle — kuin saattaisi nähdä Hamdin itkevän. Hou! "

Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.

"Seer Marcous!"

"No?"

Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo olla oikein mielisteleväinen.

"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne lauantaina."

"Todellako?"

"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"

Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.

"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli ihastuksissaan.

Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.

Heinäk. 8 p.

Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan puoleen ja sanoin:

"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."

"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.

"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.

Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne, oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai "E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:

"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."

"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."

"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.

Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen, nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin poskella hehkui punainen täplä.

Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten — surkea rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus, terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. — Valkoinen puku, kalpeat kasvot, vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.

Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.

"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."

Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä heinäkuun helteestä huolimatta.

"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"

Judith nauroi — mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"

Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella olevan peilin edessä.

"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä. Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta. Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."

"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.

"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.

"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith nauroi jälleen.

"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."

Tehden rintamanmuutoksen — semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa — Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.

"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä tulet minua tervehtimään?"

"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän — teemme jonkun huviretken", minä sanoin.

Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi, että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.

"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."

"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin. "Hänhän on nuori."

"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."

"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta nuorempi minua."

"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."

"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"

"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olin niin kohtelias. Ensin minä kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer Marcous?"

"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä, kuinka kohtelias te olitte!"

"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen, ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua. Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään, mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."

Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena; lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo: "Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"

Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin Carlottalle Idän ja Lännen eroavaisuutta.

"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä — minä näet olen määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen suuren nenäni vierustaa — "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"

Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat huoneitansa näillä.

"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti käsivartensa.

"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."

Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi onneksi unohduksiin.

X LUKU.

Heinäk. 10 p.

Judith ja minä olemme tehneet pienen huviretkemme maalle. Meillä on tiedossamme pieni mitätön asema erään rautatielinjan varrella noin puolentoista tunnin matkan päässä kaupungista; sinne voimme pysähtyä, saada munia ynnä silavaa ravintolassa ja heinäkekoja yksinäisellä niityllä, ja siellä me voimme nauttia näitä miellyttäviä etuja karjalauman seurassa. Judithia viehättävät munat ja silava ja heinäkeot. Minun mielialani filosofinen tyyneys jossain määrin vaimentaa omaa ihastustani.

Hän oli puettuna lemmikin siniseen puuvillapukuun, joka sopii hänen kalpeaan ihoonsa. Hän oli oikein sievän näköinen. Kun minä sanoin hänelle sen, niin hän punastui kuin nuori tyttönen. Olin mielissäni nähdessäni hänet hyvällä tuulella jälleen. Hän on viime aikoina tuntunut synkältä ja mielialaltaan horjuvalta, mikä jossain määrin on häirinnyt keskinäisen suhteemme tavallista tyyneyttä. Mutta tänään hän ei ole osottanut "temperamentin" jälkeäkään. Hän on osottautunut siksi miellyttäväksi, henkeväksi Judithiksi, josta hän tietää minun pitävän, kohtalainen annos keimailua käytöksessään. Lausuipa hän jonkun ystävällisen sanan Carlottastakin. En pitkään aikaan ole viettänyt niin häiritsemättömän miellyttävää päivää Judithin seurassa.

En luule, että hän tahallaan koetti miellyttää minua. Se olisi minusta harmillista. Minä tiedän, että naiset, miellyttääkseen miestä, joka ei aavista mitään pahaa, saattavat kulkea peninkulmamääriä rakot jalkapohjissa ja taivaallinen hymy huulillaan. Mutta sellaiseen Judith on aivan liian järkevä.

Toinen miellyttävä puoli päivän hauskuudessa on ollut se, ettei Judith ollenkaan ole osottanut sitä taipumusta hentomielisyyteen, joka on esiintynyt hänessä hänen palattuaan Pariisista. Tämä tyhmä tapa — sillä muuta se ei itse asiassa ole — on saanut väistyä henkisen harrastuksen tieltä. Hänen parhaita ystäviään on Willoughby, suuri tilastotieteilijä, joka leikillisinä hetkinään julkaisee kuvitettuja kirjotelmia kansantajuisissa aikakauslehdissä. Hän esimerkiksi piirustaa sarjan kuvioita, jotka esittävät maailman kansoja ja vaihtelevat nämä kooltaan kunkin maan asukasluvun mukaansa niiden yläpuolelle hän piirustaa rivin sikoja, joiden koko on suhteellinen siihen sianlihamäärään, jonka jokainen eri kansakuntiin kuuluva yksilö syö. Ne omituiset luonteet, joiden ravintona ovat tosiseikat (minä puolestani voisin yhtä hyvin käyttää munankuoria ravintonani), pitävät tällaista kuvaopetusta erittäin mielenkiintoisena. Judith, jolla kuten useimmilla naisilla on oikullinen sekä henkinen että ruumiillinen ruuansulatus, on ihastuksissaan, kun hän saa tietää, kuinka monta sikaa pääministeri syö elämässään, ja kuinka suuren osan maan pintaa saattaisi pestä niillä lattiaharjoilla, jotka vuosittain valmistetaan koko maailmassa.

Minä en moiti häntä tämän johdosta, enemmän kuin moitin häntä siitäkään, että hän pitää rediiseistä, jotka tekevät minut sairaaksi; en suinkaan tahdo väittää, että hänen makunsa on sairaloinen. Päinvastoin kiittelen sitä. Nyt Willoughby nähtävästi on huomannut, että yleisö on niin mieltynyt näihin ajatusta säästäviin tietopillereihin — shelatiinikuoriin kätkettyjä pahanmakuisia lääkkeitä — että hän tarvitsee apua. Hän on pyytänyt Judithia avukseen, ja tänään olen saanut Judithin suostumaan hänen ehdotukseensa. Siitä tulee erinomainen toimi rakkaalle pikku olennolle. Se on johtava hänen ajatuksensa toisaalle. Hän on unohtava hentomielisyytensä, jota en voi hyväksyä, ja ellei hän tarjoa minulle kovaksi keitettyjä tosiseikkoja päivälliseksi, on seurustelu hänen kanssaan oleva entistään vielä mieluisampi minulle.

Kerran vain hän taas lankesi heikkouteensa. Tämä tapahtui, kun erotessamme suutelin häntä.

"Se on ensimmäinen, Marcus, kahdentoista tunnin aikana", hän sanoi, tosin hyvin suloisesti, mutta kuitenkin nuhtelevasti.

Mutta mitä Herran nimessä hyödyttää, että eri sukupuolta olevat järkevät ihmiset, jotka ovat lähteneet huvimatkalle, alituisesti tapailevat toistensa huulia? Jos Paavali siinä kuuluisassa kohdassa, missä hän huomauttaa, että "kaikella on aikansa", vain olisi maininnut suutelemisen, olisi hän tehnyt ihmiskunnalle vieläkin suuremman palveluksen.

Heinäk. 13 p.

Tänä iltana tunnen ensimmäisen kerran perintöni saamisen jälkeen mikä este köyhyys on. Jos olisin hyvin rikas, ostaisin molemmat naapuritalot, repisin ne ja rakentaisin niiden sijalle neljänkymmenen jalan korkuisen tornin. Ylinnä siinä olisi hauska huone, jonne päästäisiin hissin avulla, ja tässä huoneessa minä oleskelisin, eikä minun tarvitsisi pelätä, että kukaan minua häiritsisi tai murtautuisi tyyssijaani. Antoinetten toissilmäinen kissa ei voisi raapia oveani päästäkseen sisään. Antoinette itse ei voisi tulla houkuttelemaan minua talousasioiden varjolla turhiin jutteluihin; ja minä voisin olla välittämättä Carlottasta, jonka kanssa pian olen yhtä pääsemättömissä kuin pikkelsinhajun kanssa, mikä lähtee Crosse Blackwellin tehtaasta. Hän tulee sisään koputtamatta, katselee kuvateoksia, kävelee ympäri huonetta, polttaa parhaita paperossejani, hyräilee sävelmiä, jotka hän on oppinut posetiivinsoittajilta, kumartuu olkani ylitse nähdäkseen, mitä kirjotan, märehtii iänikuisia karamellejään korvani ääressä ja nauraa minulle, kun sanon, että hän auttamattomasti on katkaissut ajatuksenjuoksuni. Tietysti voisin olla töykeä ja heittää hänet ulos ovesta. Mutta miten lieneekin, unohtuu se minulta aina, kunnes minulle — liian myöhään — selviää, minkä vahingon hän on saanut aikaan.

Luulin kumminkin, että kun Carlotta oli neiti Griggs'in huostassa ja Antoinette kissoineen hommaili aamiaiskastrullien keskellä, minun ei tarvinnut pelätä mitään häiritseviä käyntejä. Nyt käsitän, että torni on ainoa pelastukseni. Ja tornia en voi rakentaa; tästälähin minun siis täytyy antautua alttiiksi kaikille kissa- tai naisolennoille, jotka vain suvaitsevat hännystellä ympärilläni.

Järjestelin muistiinpanojani. Päähäni oli juuri pistänyt nerokas ajatus, joka koski Francois de Villon'in elämää ja Cosrao de Medicin samanaikuista hovia; aijoin juuri panna sen paperille, kun ovi avautui ja Stenson ilmoitti:

"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."

Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei vielä ole tullut takaisin.

Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät. He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.

"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.

"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät aivan täynnä!"

Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan, mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää — saatoinhan kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?

"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa henkilöä. En voi ehdottaa ketään."

"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun itsesi täytyy armahtaa meitä."

"Minä — säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte varmaankin kärsiä hirveää merikipua."

Dora tuli juosten huoneen poikki.

"Minä tahtoisin ravistella häntä! Hän ymmärtää kyllä, vaikkei ole ymmärtävinään. En tiedä, miten voimme selviytyä, ellet sinä tule mukaan."

"Et saata kieltäytyä, Marcus. Siitä tulee viehättävä huvimatka — ja huvipursi on erinomaisen mukavasti sisustettu — ja ajattele tummansinisiä vuonoja — ja sitten meillä on ranskalainen kokki. Sinä teet meille suuren palveluksen."

"Kas niin suostu pois!" pyysi Dora.

Toivoisin, ettei tyttö olisi tuollainen uhkea Juno. On vaikea tulla toimeen sellaisten isokasvuisten, atleettisten naisen kanssa. Täti ei tuota minulle vaikeuksia — hänen päänsä minä panen pakinallani pyörälle.

Mutta Dora ei ymmärrä ivaani; hän purskahtaa äänekkääseen, raikkaaseen nauruun ja sanoo: "Mitä joutavia!" ja se tuhoaa koko minun henkisen sotavarustukseni.

"Te olette kovin ystävällisiä, kun ajattelette minua", sanoin tädille, "ja ehdotus on houkutteleva — niin — hyvin houkutteleva — mutta —"

"Mutta mitä?"

"Minulla on niin paljon työtä", vastasin laimeasti.

Jessica täti nousi paikaltaan, hymyili armollisesti minulle, aivan kuin olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, ja vei minut mukanaan parvekkeelle Doran kainosti siirtyessä toiseen huoneeseen kirjojen luo.

"Etkö voi järjestää asioita jollakin tavalla? Dora rukka on muuten aivan lohduton."

Minä tuijotin hetken verran häneen ja sitten Doran leveään selkään ja tukeviin lanteisiin. Lohduton? En käsitä, mitä kunnon nainen tarkottaa. Jos hän olisi halpa olento, joka koettaisi tunkeutua hienoihin seurapiireihin parooniuteni avulla, saattaisin käsittää, että hän tahtoisi ottaa minut joukonjatkoksi kerskatakseen minusta. Mutta arvonimet ovat hänen salongissaan yhtä tavallisia kuin teekupit. Ja Doran lohduttomuus —.

"Jos tulisin, hän kuolisi ikävään!" minä sanoin.

"Sille vaaralle hän kernaasti paneutuu alttiiksi!"

"Mutta miksi hän tavottelisi marttyyrinkruunua?"

"Toisestakin syystä", sanoi täti välittämättä kysymyksestäni ja katsoi minuun terävästi, "toisestakin syystä olisi hyvä, jos tulisit mukaan huvimatkalle." Hän hiljensi äänensä. "Sinä tapasit neiti Gascoignen puistossa viime viikolla —."

"Erittäin miellyttävä ja ystävällinen nuori neiti", pistin väliin.

"Minä pelkään, että olet ollut hiukan varomaton. Ihmiset ovat alkaneet juoruta."

"Silloin he ovat olleet varomattomia, enkä minä."

"Mutta, hyvä Marcus, kun singautat kauniin nuoren naisen, jonka esität muhamettilaisena holhokkinasi, keskelle Lontoon seurapiirejä, ja kun hän panee toimeen julkisen kohtauksen — niin — mistä ihmiset puhuisivat ellei siitä?"

"He saattaisivat puhua ennaltamääräysopista tai kalanhinnasta", vastasin kohteliaasti.

"Mutta minä vakuutan sinulle, Marcus, että tästä on syntymässä skandaali. Väitetään totisesti, että hän asuu täällä sinun luonasi."

"Väitetään niin paljon sekä totta että valhetta", sanoin minä.

Täti huoahti, ja me keskustelimme hetken ajan ihmisluonnon kehnoudesta.

"Minä olen ajatellut", sanoi täti vihdoin, "että jos ottaisit holhokkisi mukaasi tälle Norjan matkalle, niin skandaali tukahtuisi alkuunsa."

Hän loi minuun terävän katseen, ja hänen suvaitsevaisen hymynsä takana piili vanhan sotapäällikön järkähtämätön lujuus. Se oli taitavasti viritetty ansa.

Minä tartuin hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen sormenpäitään.

"Kiitos, rakas täti, että jalomielisesti luotat kunniallisuuteeni", sanoin minä, "vakuutan sinulle, että sinulla on täysi syy siihen."

Takanamme olevasta huoneesta kuuluva raikas, äänekäs nauru keskeytti minut.

"Harjoitteletteko te molemmat jotakin näytelmäkappaletta?" huudahti Dora.

Minulla oli ylläni vanha koulutakki ja jaloissa keltaiset maurilaiset tohvelit, jotka pari vuotta sitten olin ostanut Tangerista. Hiukseni olivat pystyssä, koska tapanani on työtä tehdessäni pujotella sormeni niihin. Näin ollen ulkonäköni mahdollisesti ei tehnyt aivan niin arvokasta vaikutusta kuin olin luullut. — Käytin hyväkseni tilaisuutta saadakseni tädin pois parvekkeelta huoneeseen, missä Dora oli.

"No, onko äiti voittanut?"

"Dora hyvä", sanoin minä kohteliaasti, "kuinka saatat olettaakaan, että voisi olla kysymys voittamisesta?"

"Tuon saattaa käsittää kahdella tavalla", sanoi Dora kiivaasti.

"No, no, älkää nyt riidelkö, lapset", ehätti täti sanomaan hellään ja äidilliseen tapaansa, joka minusta on kovin epämiellyttävä. "Marcus koettaa järjestää asiansa, ja hän antaa meille vastauksen parin päivän kuluttua."

"Milloin aiotte lähteä?" minä kysyin.

"Aivan piakkoin. Kahdentenakymmenentenä päivänä."

"Minä kyllä annan teille varman vastauksen hyvissä ajoin", sanoin minä.

Saattaessani heitä portaita alas, kuulin ovea avattavan käytävän toisessa päässä, ja kun käännyin katsomaan, näin Carlottan pistävän ulos kauniin päänsä katsellakseen vieraita. Viittasin hänelle kiireisesti, että hänen piti hävitä, ja täti ja Dora poistuivat aavistamatta mitään. Heidän pois vierivien vaunujensa töminä oli musiikkia minun korvissani.

Carlotta syöksyi ulos huoneestaan kintereillään neiti Griggs, joka pani vastalauseensa tätä menettelyä vastaan.

"Kutka nuo hienot naiset olivat?", hän huudahti ja otti minua käsivarresta.

"Kutka nuo naiset ovat?" korjasin minä.

"Kutka nuo naiset ovat?" toisti Carlotta kuin papukaija.

"He ovat ystäviäni."

Sitten tuli ikuinen kysymys:

"Onko se nuori naimisissa?"

"Neiti Griggs", sanoin minä, "olkaa hyvä ja terottakaa Carlottan mieleen, ettei yksikään englantilainen tyttö koskaan ajattele avioliittoa, ennenkuin hän todella on kihloissa, eivätkä hänen ajatuksensa silloinkaan ulotu häitä pitemmälle."

"Mutta onko hän naimisissa?" intti Carlotta.

"Soisipa taivas, että hän olisi", nauroin minä varomattomuudessani, "silloin hän ei tulisi häiritsemään minua aamutyössäni."

"Vai niin, hän tahtoo mennä naimisiin teidän kanssanne!" huudahti Carlotta.

"Neiti Griggs", sanoin minä, "Carlotta ryhtyy jälleen opiskeluunsa", ja sitten menin portaita ylös ikävöiden ihanaa tornia, jonne saattoi päästä ainoastaan hissin avulla.

Heinää. 14 p.

Pasquale tuli yhdeksän aikaan; Carlotta ja minä pelasimme juuri silloin korttia.

Pasquale on muuttolintu, jolla ei ole vakituista asuntoa. Muutama viikko sitten hän jätti entiset huoneensa ja muutti asumaan erään hyvän ystävänsä luo, joka on näyttelijä ja jonka vaimo on matkoilla. Tämä ystävä asuu aivan lähellä meitä. Mistä syystä Pasquale, joka rakastelee olemassaolon sykähteleviä keskuksia, on katsonut hyväksi hautautua tähän melkein maaseutua muistuttavaan osaan kaupunkia, sitä en käsitä. Hän väittää, että hän voi ajatella paremmin täällä.

Pasqualeko ajattelisi! Yhtä hyvin lohi saattaisi väittää laulavansa paremmin lammikossa! Tästä naapuruudesta on joka tapauksessa ollut seurauksena, että hän monta kertaa ohimennen on pistäytynyt meillä, vaikka hän tavallisesti tulee myöhemmin.

"Istukaa kaikin mokomin hiljaa, älkääkä turmelko taulua!" hän huudahti. "Mikä suloisen runollinen pari! Te pelaatte korttia! Ihastuttavaa!"

Minä inhoan kortteja. Ne ikävystyttävät minua. Samoin on shakkipelinkin laita. Ihmiset nimittävät niitä mielellään älylliseksi ajankuluksi; mutta jos ihminen tahtoo harjotella järkeään, saattaa hän kyllä tässä mutkikkaassa maailmassa löytää tarpeeksi paljon ongelmia, joilla vaivata järkeään ja joiden miettimisestä koituisi enemmän hyötyä sekä maailmalle että hänelle itselleen. Ja mitä ajankuluun tulee, on minun mielipiteeni se, että jos kaksi tai useampia järkeviä ihmisiä asettuu korttia pelaamaan, osottavat he siten syvästi halveksivansa toistensa keskustelutaitoa. Nämä huomautukset eivät koske Carlottan ja minun peliä. Carlotta on lapsi, ja häntä täytyy huvitella. Hän on harvinaisen nopeasti oppinut pelaamaan korttia, ja vaikka tänä iltana vasta pelasimme kolmannen kerran, oli hän juuri voittamaisillaan, kun Pasquale ilmestyi.

"Se on erinomaisen hauska peli", selitin minä. Pasquale nauroi.

"Epäilemättä! Kunnioitettava ajanviete. Olkaa hyvät ja jatkakaa!"

Mutta Carlotta heitti kortit pöydälle, heittäytyi itse istumaan sohvaan ja sanoi, että hän mieluummin tahtoi puhella Pasqualen kanssa.

"Hän sanoo niin hullunkurisia asioita."

Sitten hän hypähti alas sohvalta ja ojensi Pasqualelle suklaarasian, joka ei koskaan ole kaukana. Miten notkeat hänen liikkeensä ovat!

"Pasquale sanoo, että te olette ollut hänen opettajanaan koulussa ja että te usein löitte häntä isolla kepillä", huomautti hän kääntyen minun puoleeni Pasqualen valitessa karamelleja suklaalaatikosta.

Pasquale menetteli kuitenkin niin kömpelösti, että laatikko liukui Carlottan kädestä ja sen sisältö vieri lattialle. Molemmat ryömivät nyt nauraen ja kuiskaillen ympäri lattiaa poimien takaisin ne laatikkoon.

Omituista, etten muista Pasqualen Carlottan läsnäollessa puhuneen nuoruudenajastamme. Aioin juuri kysyä, milloin hän oli sepittänyt sen jutun — sillä ensiksikään ei koulun apulaisopettajilla ollut oikeutta kurittaa oppilaita ja toiseksi Pasquale minun tullessani sinne oli kuudennella luokalla ja jo vapautettu ruumiillisesta rangaistuksesta — kun molemmat nousivat lattialta punaisina ponnistuksistaan, ja Pasquale teki jonkun hupaisan huomautuksen, joka sai minut unohtamaan kysymykseni.

Kaikki tämä on vähäarvoista. Pasqualen tämäniltaisen käynnin tärkein seuraus on muuan keksintö.

Mutta onko se todella keksintö? Eikö se pikemmin ole vaikutinten vääristelyä, johon Pasqualen moraaliton intelligenssi on tehnyt itsensä syypääksi?

"Kapalolapsi olisi älynnyt sen", vakuutti Pasquale. "Taivas varjelkoon, jos minä olisin sinun sijassasi, lähtisin tuolle huvimatkalle, hakkailisin hurjasti jokaista purressa olevaa naista, täyttäisin kokonaisen albumin heidän hiuskiharoillaan, saisin heidät vihaamaan toisiaan kuin myrkkyä ja julkaisisin matkan päätyttyä kihlaukseni Carlottan kanssa, ja kun he sitten tulisivat häihin, asettaisin tuon albumin etumaiseksi niiden lahjojen joukkoon, jotka sulhanen antaa morsiamelle. Hitto vieköön! Minä parantaisin heidät, niin etteivät he enää pyydystelisi miestä!"

Mikä lienee saanutkin minut kertomaan Pasqualelle aiotusta merimatkasta. Kauan sen jälkeen kuin Carlotta oli lähetetty levolle, me istuimme avoimen ikkunan ääressä tupakoiden ja katsellen, miten täysikuu valaisi puiden latvoja. Meitä ympäröi leudon kesäillan lumoava ilma, joka vaikuttaa tylsistyttävästi sekä ruumiiseen että tahtoon. Jos nuorella Lorenzolla sellaisena iltana sattumalta on Jessica vieressään, käyttäytyy hän ikuiseksi onnettomuudekseen kuin idiootti, ja sellaisena iltana filosofi on kylliksi hullu keskustellakseen yksityisistä asioistaan Sebastian Pasqualen laisen ihmisen kanssa.

Mutta jos hänen olettamuksensa ovat oikeat, on minun kiittäminen illan tylsistyttävää vaikutusta paljosta. Minua on varotettu vaaroista, jotka ympäröivät minua; vaaroista, jotka uurtaisivat tornini perustusta ja petollisesti kiipeilisivät ylös sen muureja pitkin, vaikka se olisi luoksepääsemättömin torni, minkä ihmiskäsi koskaan kykenisi rakentamaan Regent's Parkin laitaan. Nainen, joka kaikin voimin tavottelee miestä itselleen, pystyisi varsin hyvin lentämään torninikkunaani ilmapallossa. Eikö Jessica tädin tarkotuksena ole yllättää minut ja viedä minut mukanaan huvipurressaan?

"Kunpa vain saamme miehen onnellisesti merirosvolaivaan, on hän meidän!" hän ajattelee.

Mutta mies ei aio tulla merirosvolaivaan. Hän aikoo pysytellä niin kaukana laivarannasta kuin suinkin mahdollista. Ei hän myöskään aio antaa vietellä itseään ottamaan mukaansa kaunista muhamettilaista holhokkiansa oikeamielisyytensä ja moitteettoman moraalinsa todistukseksi. Pitäkööt he häntä muhamettilaisena holhokkinani tai hourina tai babylonilaisena prinsessana — miten vain haluavat.

Pasquale mahtaa olla oikeassa. Sadat pikkuseikat ovat omiaan todistamaan sen. Nyt johtuu mieleeni, että Judith kerran piti minua pilanaan yksinkertaisuuteni tähden.

Jessica tädin vehkeilyjen koko tarkotuksena on saada minut naimisiin Doran kanssa, ja Dora on taipuvainen. Mennä naimisiin Doran kanssa! Paljas ajatus vaikuttaa kuumetta lieventävän ja hikoilemaan panevan lääkkeen tavoin! Hän paukuttaisi epäsointuja minun kuluneilla hermosoittimillani päivän pitkään. Kuukaudessa olisin aivan hullu. Mieluummin, niin, äärettömän paljon mieluummin minä menisin naimisiin Carlottan kanssa. Carlotta on luontoa; Dora ei ole edes taideluomana mitään. Miksi ihmisten ja enkelien nimessä menisin naimisiin Doran kanssa? Ja miksi (ellei saadakseen Lady Ordeyne'n nimen) hän tahtoisi mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole leikitellyt hänen neitseellisillä tunteillaan; ja että hän viime aikoina äkkiä romanttisen intohimoisesti olisi kiintynyt minuun, on minun vaikea uskoa. Minusta nähden hän mielellään saa olla lohduton kuin Kalypso. Se on tekevä hänelle hyvää. Sitten hän voi kirjottaa siitä pienen kertomuksen johonkin aikakauslehteen.

Tämä on pöyristyttävää. Huolimatta hänen meluavasta esiintymisestään, hänen kerrassaan eläimellisestä hyvinvoinnistaan ja hänen puutteellisista tiedoistaan, olin kuitenkin aina luullut, että Dora oli kiltti tyttö.

Onko kilttien tyttöjen tapana pyydystellä miehiä?

Taatto taivahinen! Tuohan kuulostaa jonkun The Daily Telegraph lehteen painetun hullunkurisen kesäpakinan otsakkeelta!

Xl LUKU.

Heinäk. 19 p.

Campsie Skottlanti. Tänne minä olen matkustanut merirosvoutta harjottavia sukulaisiani pakoon. Minä olen turvautunut keskellä skottlantilaista nummea sijaitsevaan pappilaan, ja kylästä, joka on täältä puolen peninkulman päässä, on viisi peninkulmaa lähimmälle rautatieasemalle. Täällä voin olla välittämättä Jessica tädistä.

Keskusteluni Pasquale'n kanssa aiheutti minulle rauhattoman yön. Uneni häiriytyi nähdessäni unta merirosvoaluksista. Olin näkevinäni pääkallon ja luunikamien oudosti sulavan yhteen vihkisormukseksi ja aito lemmensolmuksi. Minä heräsin ja olin vakuutettu siitä, että, niin kauan kuin alus liikkui Englannin vesillä, en voinut elää turvallisena Lontoossa. Minä päätin paeta. Mutta minne?

Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma, ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.

Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa, vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.

Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti. Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa: kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika, kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.

Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet. Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan, ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian kaltaisella teoksella on.

Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja, mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana olen uskonut hallitusohjakset.

Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.

Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä, rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.

"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo, "edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"

Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?

Heinäk. 21 p.

Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni ollen ilosta aivan suunniltaan.

"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?" minä kysyin ajaessamme kotiin.

Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.

"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."

"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.

"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.

Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin tehdään lapselle.

"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"

"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"

Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.

Heinäk. 22 p.

Kaikesta päättäen ei hänen käytöksensä kuitenkaan ole ollut ollenkaan moitteetonta. Neiti Griggs kertoi, että hän oli käyttänyt hyväkseen minun poissaoloani upottautuakseen hajuvesiin, mikä meidän talossamme lasketaan inhotttavimpien rikosten joukkoon kuuluvaksi. Mulier bene olet, dum nihil olet (Nainen haisee hyvälle, kun hän ei ollenkaan haise) on kirjoitettuna meidän huoneentauluumme. Kerran kun hän oli ollut tottelematon ja tuli seurusteluhuoneeseen löyhkäten ylang ylang'ille, lähetin hänet takaisin huoneeseensa vaihtamaan vaatteet kiireestä kantapäähän asti, kylpemään ja pysymään poissa, kunnes Antoinette takaisi, että hän oli hajuton. "Voi, herra", muistan Antoinetten vastanneen, "se on mahdotonta; se karitsa kultahan tuoksuaa kuin kevätkukkaset — luonnostaan." Ja se on totta. Hän tekeekin sentähden kaksinkertaisen rikoksen käyttäessään hajuvesiä.

"On vakavammastakin asiasta kysymys", neiti Griggs sanoi.

"Minä voin tuskin uskoa, että saattaa olla olemassa mitään vakavampaa kuin se, että tekeytyy vastenmieliseksi lähimmäisillensä", minä sanoin.

"Ellei miellyttäväksi tekeytyminen", neiti Griggs vastasi pisteliäästi.

Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkotti.

"Minä olen keksinyt", hän ilmotti, "että Carlotta on harjottanut salaista hakkailua maustepuoti-herran kanssa."

"Minä olen mielissäni, ettei kysymyksessä ole teurastajapoika", minä mutisin.

Neiti Griggs tirskahteli hölmömäisesti, ikäänkuin olisin minä laskenut leikkiä. Vakavasti häntä siihen kehotettuani hän kertoi koko kamalan jutun. Hän oli tavannut Carlottan heittämässä lentosuukkosta miehelle. Hän oli myös nähnyt miehen salavihkaa pistävän kolmikulmaisen kirjelipun Carlottalle, ja Carlotta oli uhmaillen kieltänyt luovuttamasta lemmenlehtistä.

"Mitenkä nykyaikaan käsitellään", minä kysyin, "nuoria naisia, jotka hakkailevat maustepuotilaisia. Renessanssiaikaan heitä piestiin. Viisaalla Navarran Margaretalla oli tapana lyödä tytärtänsä Jeanne d'Alberecht'ia paljon pienemmistä rikkomuksista. Tai sitten hänet lähetettiin luostariin ja pantiin koppiin rottia seuranaan. Mutta nykyaikaan — mitä te ehdotatte?"

Mielikuvitukseton olento ei osannut ehdottaa mitään. Hän uskoi, että minä ymmärsin, miten rikos oli käsiteltävä. Kenties ehkäisytoimenpiteet olisivat tehoisemmat kuin rankaisu. Mutta mitäpä minä tiedän suojeluskeinoista, joita käytetään nuorten naisten kasvatuslaitoksissa.

"Lähettäkää Carlotta tänne minun luokseni", minä vihdoin sanoin alistuen kohtalooni.

Vielä yhden aamun työ piloilla!

Carlotta astui huoneeseen ja tuli kirjoitustuolini ääreen isot tummat silmät luotuina minuun ja kädet kaikkein säädyllisimmin selkään painettuina. Hän oli kuin viattomuutta esittävä Greuze'n taulu. Minä uskoin entistä vähemmin, että rikos oli niin kuulumaton.

"Tiedättekö, miksi olen lähettänyt noutamaan teitä?" minä kysyin ankarasti.

Hän nyökkäsi.

"Te olette siis hakkaillut maustekauppa-herraa?"

Hän nyökkäsi jälleen. Minä rupesin tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä maustekauppa-herraa kohtaan. Se oli nöyryyttävimpiä kokemuksia, mitä milloinkaan olen tehnyt. Luulen, että olen nähnyt kysymyksessä olevan yksilön — tanakka, punatukkainen, kesakkoinen nulikka.

"Miksi teitte niin?" minä kysyin.

"Hän tahtoi hakkailla minua", Carlotta vastasi.

"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.

"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.

"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö, että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"

"Nyt te olette vihainen minulle?"

"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."

Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen, ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit. Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan hyvettä.

"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla maailmassa."

"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä —", Carlotta sanoi.

"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä minä tulen oikein iloiseksi."

Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen paperiliuskan taskustaan.

"Hän kirjoittaa runoja — minusta", hän huomautti ja ojensi minulle paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.

Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja heitin sen paperikoriin.

"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle. Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet hirtettäisiin."

"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.

"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan, rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"

"Pasquale", Carlotta vastasi.

"Pasquale?"

"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko? Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä on Timkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen. Hän saa kernaasti tappaa itsensä — siitä minä en välitä."

"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta. Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"

Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen tohvelinsa kärkeä.

"Minä menin kävelemään, ja hän tuli minua vastaan kulmassa ja käveli minun kanssani. Oliko se väärin?"

"Mitä kunnon Hamdi Efendi olisi sanonut siitä?"

Naisen tavoin hän kiersi kysymykseni.

"Minä toivon, että Hamdi on kuollut. Luuletteko, että hän on kuollut?"

"Toivon, ettei hän ole. Sillä jos te käyttäydytte näin, täytyy minun lähettää teidät takaisin hänen luokseen."

Huomaamatta hän oli lähestynyt tuoliani ja tullut aivan minun viereeni. Nyt hän laski käsivartensa hartioilleni. Se on hänen kauniita, mielisteleväisiä temppujaan.

"Minä lupaan olla kiltti — hyvin kiltti", hän sanoi.

"Se teidän pitää olla", minä sanoin ja kumarsin pääni taaksepäin.

Hän huomasi varmaankin pehmeämmän sävyn äänessäni; sillä minä häpeän vielä, kun minun pitää panna paperille, mitä tapahtui. Salamannopeasti hänen toinen käsivartensa laskeutui leukani alle yhtyäkseen toiseen, ja kun hän sitten oli saanut minut paulaan, hän kumartui alas ja suuteli minua. Hän painoi myös poskensa minun poskeani vastaan.

Vaikka hän on mennyt levolle monta tuntia sitten, tunnen vielä sanomattoman pehmeän, lämpöisen syleilyn.

Minä vannon, että miehen täytyisi olla vähintäin kivenkovaksi keitetty muna työntääkseen hänet luotaan. Hänen huuliensa kosketus oli kuin kasteisten ruusunlehtien kevyt hyväily. Hänen hengityksensä tuoksui kuin vastaniitetty heinä. Hänen tukassaan, joka hipaisi minun otsaani, oli orvokin haju.

Lähetin hänet takaisin neiti Griggsin luo. Hän juoksi nauraen ulos huoneesta. Hän on saanut täydellisen synninpäästön hävyttömästä kiemailustaan ja raa'asta kielestään. Vielä pahempi on, että hän on keksinyt, miten hänen vastedes pitää menetellä saadakseen sen. Velho on älynnyt lumousvoimansa, ja käytettyään kerran voitokkaasti valtaansa, hän kyllä ensi tilaisuuden sattuessa tekee sen uudelleen. Minä olen sekä omissa silmissäni että hänen silmissään romahtanut alas korkealta jalustaltani. Tästälähin hän on tunteva minua kohtaan ainoastaan hyvänsävyistä suvaitsevaisuutta; hän on pitävä minua vain Timkinsinä, joka tosin ei varastele.

Minä olin houkka, kun vastasin hänen suudelmaansa.

Sen jälkeen en ole nähnyt häntä. Söin klubissa ja olin velvollisuuskäynnillä rouva Ralph Ordeynen ja Rosalie serkun luona heidän auringottomassa kodissaan Kensingtonissa.

Minut otettiin vastaan hyvin kylmästi. Rosalie ojensi minulle tavallista veltomman kätensä ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta jättääkseen minut kahden äitinsä kanssa, joka jääkylmään tapaan keskusteli lämpimästä säästä. Itse teekin oli jos mahdollista tavallista kylmempää.

Olin luvannut tavata Judithin Kensington Gardensissa. Saattaessani hänet kotiin kerroin, miten kylmästi minut oli otettu vastaan.

"Hyvä ystävä", hän huomautti — minä en siedä noita alkusanoja, joita Judith aina käyttää jonkun epämiellyttävän huomautuksen johdantona. "Hyvä ystävä, olen vakuutettu siitä, että sinulla on huonoin maine, mitä juuri kellään Lontoossa saattaa olla. Sinun taloasi pidetään suunnilleen samanlaisena kuin — Salomon taloa — vähentämällä vaimojen kunniallinen vastapaino, ja sinun rakkaat sukulaisesi ovat syystä närkästyneet."

Minä selitin, että se oli pöyristyttävää. Judith vastasi, että itse olin antanut aihetta panetteluun.

"Mutta mitä minä saatan tehdä?" minä kysyin.

"Toimita hänet täysihoitoon johonkin perheeseen; se sinun olisi pitänyt tehdä heti. Minäkin, joka kuitenkaan en ole ahdasmielinen, pidän ylen sopimattomana, että hän asuu sinun kotonasi."

"Lapsi kulta", minä sanoin, "onhan siellä Antoinette."

"Pyh!" tai jotakin sentapaista pääsi Judithin huulilta.

"Ja Stenson. Ei kukaan, joka näkee Stensonin, saata epäillä hänen isäntänsä moitteetonta kunniallisuutta."

"Kun puhuu sinun kanssasi, saattaisi todella menettää kärsivällisyytensä", Judith sanoi.

On toivotonta keskustella Carlottasta hänen kanssaan. Minä en aio tehdä sitä enää.

Istuimme hetken ajan puiden alla puhellen vähäpätöisistä asioista. Hän viihtyy siinä toimessa, jonka Willonghby on hänelle antanut. Aamut hän viettää British Museumissa asiakirjojen ja muun makulatuurin ympäröimänä ja illat hän käyttää muistiinpanojensa järjestämiseen. Willonghby kehuu häntä paljon.

"Ja sitten minun pitää kertoa sinulle jotakin, joka varmasti ilahduttaa sinua", hän jatkoi. "Arvaahan, kuka kävi minun luonani eilen? Rouva Willonghby. Hänen miehensä tahtoo, että minun pitää viettää elokuu ja syyskuu maatilalla, jonka he ovat vuokranneet Pohjois-Wales'issä, ja auttaa häntä hänen kirjoittaessaan uutta kirjaansa — hänen yksityissihteerinään, ymmärräthän. Vastasin, etten koskaan noudattanut mitään kutsuja. Minun täytyy mainita sinulle, että nyt näin rouva Willonghbyn ensimäistä kertaa. Hän laski sydämellisen ystävällisesti kätensä minun käsivarrelleni ja sanoi: 'Minä tunnen koko asian, rakas ystävä, ja siksi juuri minä itse tulen Haroldin puolesta.' Eikö hän ollut herttainen?"

Judith katsoi minuun, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Hyvä Marcus, enhän minä ole huono nainen, vai kuinka?"

"Lapsi kulta", sanoin syvästi liikutettuna, "sinä olet maailman paras nainen. Asia ei suinkaan ole niinpäin, että rouva Willonghby on tehnyt sinulle palveluksen, vaan päinvastoin hän on hankkinut itselleen verrattoman edun — sinun ystävyytesi."

"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."

Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista, jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.

Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia — se on, koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen persoonallisuutensa — mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän peittää vaatteillaan.

Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö, vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että, kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn kutsun hänessä herättämiä tunteita.

Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimme Kensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in. Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hän katseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.

"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta — siitä, kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan, taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että sinä tahdot käydä naispsykologista!"

"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.

"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento, joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."

Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.

XII LUKU.

Elok. 3 p.

Etretat, Seine Inférieure. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja sanoin ääneeni:

"Nyt minä keksin sen!"

"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.

"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin saanut vaikenemaan.

Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää, surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.

Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti kasvatetun nuorison keskuudessa.

Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään, olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa, kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.

Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle. Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen hulluuteen — rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.

Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni. Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on vain uusi kiihotin — vain tällaista kiihottelua varten Pasquale näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän, vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.

Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen, golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.

Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea, jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen, joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi, jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet. Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.

Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme taivaanrannalla.

Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää, ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä, kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän nuoren neidin ruumiillisista avuista — yksityiskohtainen todistelu, joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina, jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta. Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.

Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen, jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.

Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:

"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."

Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!

"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"

Hän oli hullaantunut les betits chevaux[pienet hevoset] nimiseen uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan heikosti vastustella.

"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."

"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.

"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."

"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka näin eräässä kaupassa. Voi — se oli niin kaunista!" Sitten tunnen, miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta, ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.

"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava, puhdas, valkea, kaunis hevonen."

Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.

"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"

"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"

Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen hänelle varmasti jotakin pahaa.

Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde. Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan. Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä, tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin Carlottan tahmeista karamelleista.

Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä hartioilleni.

"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."

"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, Carlotta."

"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.

"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."

"Ei, ei totisesti", minä sanoin.

Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä alan halveksia Hamdi Efendiä.

"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti juttuja.

"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."

"Onko se säädyllinen laulu?"

" Kim bilir — kuka tietää?" Carlotta sanoi.

Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen äkkiä.

"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan ole nähnyt Alexandrettaa — enkä Ayeshaa — enkä Hamdia. Minä luulen, että aina olen ollut teidän luonanne."

Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet turviinsa.

"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.

"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.

Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut. Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua, ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.

Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen — ei koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.

"Teillä on kolme, neljä, viisi — oo, koko joukko harmaita hiuksia", Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.

"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä sanoin.

"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."

"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."

"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa. Silloin ei kukaan pitäisi minusta."

"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"

"Niin — te — te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."

"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"

"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."

"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena. Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"

"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain kirjoissa — turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."

"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.

"Niinkö?" Carlotta kysyi.

"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee naimisiin hänen kanssansa."

"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.

Se oli pulmallinen kysymys.

"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."

"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen miehettömänä!"

"Sitä minä en usko", minä sanoin.

"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.

Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi kasvonsa lähelle minun kasvojani.

— "Olenko minä rakastava Seer Marcousta? Mutta kuinka minä saatan tietää, milloin minä rakastan?"

"Silloin, kun käsitätte, miten äärettömän sopimatonta on keskustella siitä asiasta nöyrän palvelijanne kanssa", minä vastasin.

"Kun tyttö rakastaa, hän siis ei puhu siitä?"

"Ei, lapsi kulta. Hän antaa salaisuuden kuin umpussa piilevän madon kalvaa ruusuposkeaan."

"Silloin hänestä tulee ruma?"

"Aivan oikein", minä vastasin. "Katsokaa yhä peiliinne, ja kun huomaatte, että olette käynyt hirvittävän näköiseksi, niin tiedätte olevanne rakastunut."

"Mutta kun minusta on tullut niin ruma, ette te enää huoli minusta", hän huomautti. "Siis ei ollenkaan kannata rakastua teihin."

"Teillä on enemmän johdonmukaisuutta kuin luulin", minä sanoin.

"Mitä on johdonmukaisuus?" Carlotta kysyi.

"Se on antiseptinen aine, joka tuhoaa järjettömyyden basillin ja tuottaa tosi onnea."

"Minä en ymmärrä", sanoi hän.

"Minua kummastuttaisi suuresti, jos ymmärtäisitte", vastasin nauraen.

"Tahtoisitteko te, että minä menisin naimisiin ja matkustaisin tieheni ja jättäisin teidät?" Carlotta kysyi kauan vaiettuaan.

"Minä otaksun", vastasin huoahtaen, "että jonakin kauniina päivänä tulee tinasotamies ajaen linnaan ajurinrattaissa ja vie mukanaan prinsessani."

"Oletteko pahoillanne silloin?"

"Rakas ystävä", minä vastasin, "älkäämme keskustelko niin kamalista asioista näin kauniina iltapäivänä!"

"Tahdotteko mieluummin, että minä taas olen olevinani turkkilainen vaimonne?"

"Tuhat kertaa mieluummin", minä sanoin.

Ah! Päivä on lopussa. Minä olen pyytänyt pakenevaa hetkeä viipymään; mutta se nauroi, pudisteli hämähäkinverkkoisia siipiään ja jatkoi kiitävää lentoaan iäisyyttä kohti.

Istun ikkunassani katsellen rannikkoa, maille vedetyitä kalastajaveneitä ja kuivamaan ripustettuja verkkoja, jotka häämöttävät tähtien valossa, ja minä kuuntelen aallokon rytmillistä valitusta, ja se jyskyttelee korviini tuon typerän lauseen, jota tänä iltana lakkaamatta olen muistellut.

Mutta miksi minä olisin hullu? Siksikö, että täytän sieluni Jumalan ihmeellisen maan ja meren ja taivaan katselemisella? Siksikö, että sydämeni iloksi seurustelen terveen ja suloisen immen kanssa? Siksikö, että kerran elämässäni antaudun nauttimaan tätä aistien unelmaa, jota ei ainoakaan epäpuhdas ajatus häiritse?

Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?

XIII LUKU.

Syysk. 30 p.

Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain nurin.

Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin, että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia kevättunnelmaa?

"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta syksyä kuin se, joka on sydämissämme."

"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.

"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani roomalaiskatolilainen."

"Miksikä niin?"

"Silloin voisin mennä luostariin."

"Paljon parempi on, että menet Delphine Carrère'n luo", minä sanoin.

"Minä olen ollut kotona vain yhden päivän, ja kumminkin sinä jo tahdot päästä minusta!" hän huudahti johdonmukaisesti kuten naiset ainakin.

"Minä tahdon, että olisit onnellinen ja tyytyväinen, rakas Judith."

"Hm", pääsi häneltä.

Hänen kenkänsä, joka kuten tavallisesti viippui aivan varpaankärjellä, putosi lattialle. Minä saatan vakuuttaa, että olin vain puolittain tietoinen tapaturmasta — ajatukseni olivat toisaalla.

"Sinä et edes nosta kenkääni lattialta", sanoi hän.

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi", minä huudahdin ja karkasin pystyyn. Mutta hän oli ehtinyt ennen minua. Me istuimme tuijottaen tuleen emmekä sanoneet sanaakaan. Koska hän sanoi olevansa väsynyt, poistuin aikaisin.

Kadulle tultuani huomasin, että olin unohtanut sateenvarjoni. Menin takaisin ylös ja soitin ovikelloa. Lasioven läpi saatoin nähdä Judithin tulevan, mutta ennenkuin hän aukaisi oven, hän sammutti kaasun eteisessä.

"Marcus!" hän huudahti kiihkeästi; ja hämärästä huolimatta näin, että hän oli itkenyt. "Sinä olet tullut takaisin!"

"Olen", sanoin minä, "hakemaan sateensuojaani."

Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen ollut julma?

Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.

Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa — hän tulee ylihuomenna.

Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä olen loukannut ylimmäisen papin tunteita — ai, täällähän häntä nimitetään kirkkoherraksi — nyt minä muistan sen — sillä, että minä menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua, niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette, miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous, minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani. Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle (toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa Seer Marcous yhden Caarlottaltaan. "

Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän olisi täällä taas.

Lokak. 1 p.

En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä. Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi ruuansulatustani.

Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni kuohahti.

"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"

Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.

"Sitä minä en usko", minä sanoin. "Sinulle on kerrottu, että minä olen kehno, kunnoton mies, joka teen kauheita syntejä, ja siksi sinä, kuten hyvä pikku tyttö ainakin, pelkäät puhua minun kanssani. Kun vastedes tapaat nuo ihmiset, niin sano heille terveisiksi minulta, että he ovat hanhia!"

Kohotin hattuani, vapautin Rosalien vastenmielisestä seurastani ja jatkoin kiukkuisena matkaani. Minut oli vallannut aivan tolkuton suuttumus. Tulin ajatelleeksi Jessica tätiä, joka minun käsitykseni mukaan oli syypää serkkuni esiintymiseen. Sotaisen mielialani kannustamana päätin lähteä hänen luokseen. Kaksikymmentä minuuttia kestäneen ajomatkan jälkeen olin hänen salissaan. Hän oli yksin — tytöt olivat matkoilla. Hän otti minut vastaan jääkylmästä. Lausuin ilmi toivomukseni, että heidän merimatkansa oli ollut hauska.

"Erinomaisen hauska", tiuskasi täti.

"Toivon, että Dora voi hyvin", sanoin minä ja koetin peittää hymyilyni, jota olisi voitu pitää Doran murtunutta sydäntä tarkottavana viittauksena.

"Sangen hyvin — kiitos!"

Koska en ole erikoisen mieltynyt tällaiseen nykimiskeskusteluun, niin minä kohteliaasti vaikenin.

"Minua kummastuttaa", täti vihdoin puhkesi sanomaan, "että sinä mainitset Doran."

"Todellako? Uskallanko kysyä, mistä syystä."

"Saanko puhua suoraan?"

"Tehkää niin, olkaa hyvä."

"Minä olen kuullut puhuttavan sinun olostasi Etretat'ssa ja sinun holhokistasi."

"No, entä sitten?" minä kysyin.

"Eikö siinä ole tarpeeksi?" täti vastasi.

"Ja sinä olet kertonut rouva Ralphille ja Rosalielle kesälomastani ja kuvaillut minut heille epäsiveelliseksi hirviöksi. Minä olen sinulle sangen kiitollinen. Tapasin äsken Rosalien kadulla, ja hän pelkäsi minua, niin kuin olisin ollut itse perisynti ihmisen hahmossa."

"Hänen viattomalle mielelleen sinä sitä luultavasti oletkin", vastasi Jessica täti.

Suvaitsevainen hymy, joka hänellä aina ennen oli ollut varattuna minun omituisuuksiani varten, oli poissa; hänen kasvonsa olivat kovat ja järkähtämättömät.

"Olen mielissäni, että minulla on niin helliä sukulaisia", minä jatkoin.

"Minä olen maailmannainen", vastasi tätini, "ja minun mielestäni moiset seikat, kun ne paiskataan yhteiskunnalle vasten kasvoja, käyvät epäsiveellisiksi."

Minä nousin seisomaan. "Tee syntiä salassa — niin paljon kuin tahdot", minä sanoin, "mutta punastu kun asia tulee tunnetuksi!"

Tätini ilmaisi elein yhtyvänsä lausumaani.

"Nyt minä päinvastoin", sanoin kiihtyneenä, "olen tehnyt koko joukon hyvää sekä salaa että julkisesti, mutta tietysti minä punastun harmista, kun näen, mitenkä minut väärin käsitetään."

Minä katsoin tiukasti tätiini, ja minä näin hänen silmistään, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mitä minä sanoin. Vannon, että jos minä olisin voinut esittää epäämättömiä todisteita siitä, miten viaton olin, tämä kunnon nainen olisi tuntenut syvää surua.

"Jääkää hyvästi", minä sanoin.

Hän pudisti kättäni kylmästi ja kääntyi painamaan soitinta. Samassa — uskon todella, että joku ystävällinen vaikutin oli hänessä vallalla — hän jättäen sen tekemättä pysähtyi ovelle.

"Minä tiedän, että sinä olet eriskummallinen ja että sinulla on haaveellisia päähänpistoja", hän sanoi lempeämmällä äänellä. "Minä toivon, että sinä et tee mitään harkitsematonta tekoa."

"Mitä sinä tarkotat?" minä kysyin suunniltani suuttumuksesta.

"Minä toivon, että sinä et koeta parantaa asiaa menemällä naimisiin tuon — nuoren henkilön kanssa."

"Että tekisin hänestä kunniallisen naisen, tarkotat?" minä kysyin tuimasti.

"Niin", tätini vastasi.

Silloin saatana äkkiä meni minuun ja sekotti yhteen kaikki levottomuuden, vihan ja kaipuun ainekset kattilassa, joka luullakseni oli minun sydämeni. Seurauksena oli räjähdys. Minä astuin askeleen eteenpäin kädet kohotettuina, ja tätini peräytyi peloissansa.

"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet."

Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.

Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä sulo häikäisee minun silmäni.

Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin kolkko — aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.

Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta. Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä olen auttamattomasti hukassa.

Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi — hurjaksi, pääenkeli Weber'in säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus, joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden malja.

Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia — sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.

Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut, sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux, haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!

Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko? Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi, rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni saadakseni naida hänet — niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.

Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä. Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.

"Minä en välitä", minä huudahdan, ihmisistä enkä perkeleistä, Polyphemus! Kas niin, tyhjennä maitomukisi, niin minä tyhjennän pulloni! Samppanja tuoksahtaa hyasintilta. Sitä en ole ennen huomannut. Carlottan hiuksissa on orvokin tuoksu, mutta hyasintin haju lähti hänen paljaista nuorista käsivarsistaan hänen kietoessaan ne kaulaani — ja hänen ihonsa oli kuin silkkiä. Carlotta on viinissä viehätyksineen ja nauruineen ja nuoruuksineen, ja minä juon Carlottaa.

"Minne minut tempaatkaan valloissasi, Bacchus, aivan?"

Siihen uuteen valtakuntaan, silmäpuoliystäväni, missä en vielä milloinkaan ole ollut! Haukotteletko sinä? Onko sinun ikävä? Minä sinkautan, mitä on jäljellä lasissani, hänen avoimeen kitaansa. Hän karkaa pois sihisten ja päristellen, ja minä painaudun tuolini selkänojaa vastaan pakahtumaisillani nauruun — — —.

Lokak. 2 p,

Minulla on ollut helvetillinen päänsärky koko päivän herättyäni kello kuusi ja silloin kömmittyäni vuoteeseen. Huomaan, että Pommery ja Greno eivät ole puolijumalia ollenkaan, vaan aivan yksinkertaisesti eräänlaisen alkoholin hankkijoita, jota on ymmärtämätöntä nauttia litrallinen silmäpuolikissan seurassa kello kolme aamulla.

Mutta minä en kadu sitä. Jos esiinnyin mielettömästi eilen illalla, niin sitä parempi. En enää taistele sitä vastaan, mikä ei ole vältettävissä, kun se esiintyy maallisten asiain ylimmän ilon muodossa. Sillä — raittiina ja totuudenmukaisesti puhuen — minä rakastan häntä rajattomasti.

Lokak. 6 p.

Huomenna hän tulee kotiin. Antoinette ja minä ponnistelemme valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Tuo kunnon nainen on täyttänyt koko huoneen kukilla ja — tunkeutuen Stensonin toimialalle — hän on hangannut huonekaluja ja kirjanseluksia ja hopeita ja pannut puhtaat uutimet ikkunoihin ja pessyt ja kiillotellut, niin että minä lopulta en uskalla astua enkä istua — niin minua pelottaa ylen puhtaan kotini tahraantuminen.

"Yhden seikan olette unohtanut, Antoinette", minä huomautin pilkallisesti. "Olette unohtanut sirotella portaille orjantappuralehviä."

"Tahtoisin itse paneutua pitkälleni sinne rakkaan enkelin jalallaan tallattavaksi", Antoinette virkkoi.

"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.

Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma hopeaharjoja ja kampoja — enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen rakasta enkeliä."

"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä herra tahtoo."

"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan muutakin.

Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle — niiden laskuun näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä tulee häät!"

Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina minua uhkeaa rintaansa vastaan.

XIV LUKU.

Lokak. 7 p.

Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.

"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"

"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."

"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"

Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.

"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista — savua ja surinaa ja sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana — ja sitten sen tasaisten, sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii. Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva — nykyaikaisesta Hadeksesta. On rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."

"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta saapuu."

Hän keikautti niskaansa ja nauroi — sointuvaa nuorekasta naurua.

"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan—Hadeksen—Olympon rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa — oikea herttuatar — ole vakuutettu siitä."

"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.

Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan saapumisesta.

Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.

"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut Lontooseen. Näkemiin."

Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen, Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan iloinen keskustelu — kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet asemalla.

Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja niskapeiliä toisessa kädessään.

"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"

"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.

"Oo — oo."

Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.

"Oi — kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en saa suudella teitä."

"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini. Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.

"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."

Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa. Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on, että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia, vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä — mutta hän oli täysin tyyni. Niin, vielä lisäksi — hän peilaili aivan rauhallisesti.

"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä — oi, Budessa oli tyttö, jolla oli kultamedaljonki — kylkiluidensa keskellä — ne saattoi laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin pehmeä — koettakaa!"

Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.

"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua siinä kovin hyvin. Kas — minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille onnea."

Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha — hänen täytyi olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."

Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli niihin rukoileva ilme.

"Oo — oo!" hän huudahti nuhdellen.

Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen — olisi minun omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.

Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.

"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi — sopimatonta."

Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta, joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.

"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"

Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.

"Näin", minä sanoin.

"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin."

"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä tekevä niin."

Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.

"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."

"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"

"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut hänelle", hän vastasi.

"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä hyvä?"

"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.

"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"

"Aa — hänen pitäisi olla kiltti — ei sellainen kuin Mustapha."

Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.

Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin, ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.

Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.

Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen, joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.

Lokak. 14 p.

Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet yritykseni voittaa hänen rakkautensa.

Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni ainoastaan luonnoton intohimo?

Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi. Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani — hän rakastaa hyväilyjä; hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin sukupuoleton.

Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa, missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.

Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella, saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä kehittävä …

Lokak. 21 p.

Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.

Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen joutumaisillani väärälle tolalle.

Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus. Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies! "Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?

Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet." "Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua." "Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä." "Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu. Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.

Lokak. 23 p.

Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja, hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy kääntyä aivolääkärin puoleen.

Lokak. 25 p.

Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan. Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta. Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:

"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"

"Koska tahdot, rakas Judith."

"Ehkä huomenna?"

"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.

"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"

"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."

"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä vaitiolo.

"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin sanoi.

"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"

"Miksei?"

"Minua se hämmästytti — siksi minä kysyin — minä luulin, ettet pitänyt Carlottasta."

"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen, joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."

"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä molempia."

"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."

"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta Veuve Gliquot'asikin."

"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.

Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.

Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen — naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.

Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani. Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.

Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi tuottanut minulle suurta huvia. Tänään — mitä merkitsevätkään minulle Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.

Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan — avokaulaisena — tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.

"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.

"Mikä on hätänä?"

"Minulla on rotta sängyssäni."

Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.

"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää heti takaisin vuoteeseenne!"

Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret silmät täynnä viatonta nuhdetta.

"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla alas noin puettuna."

"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja astui askelen lähemmäksi.

Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.

"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.

Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.

" Hou! Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.

Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo, että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää, mitä hän sanoo tai kirjottaa.

Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa: Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.

XV LUKU.

Lokak. 26 p.

Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala ivan henkeä määrättyihin valokuviin.

Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa, meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi; vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti olevan jotakin ilmavaa unikangasta — luulen, että sitä nimitetään chiffon'iksi — se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa. Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun, uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä naisen sielu — ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa avautuisi ja nielisi minut.

Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä — rauhallinen nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen — ja alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.

"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"

"Sen minä olen unohtanut."

"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."

"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.

Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin oikeassa. Mutta kuinka te tiedätte sen?"

"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella kaikki seikkailunne — niin, en kaikkia — mutta niiden tapahtuma-ajat kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on aivan erikoinen taipumus."

"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita — ne ovat täynnä numeroita, jotka saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle — ja julkaisee ne kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"

Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista herkemmät.

"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä —."

" Hou! " Carlotta huudahti — tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.

"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."

"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia — äitelä juoma, jota hän rakastaa.

Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.

"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.

"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan, että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."

"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?" sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.

"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle koristukseksi valokuvan sijalle."

"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla. Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.

"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla. "Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas pois Abyssiniasta."

"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"

"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring", Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani on näin suuri" — hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."

"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus", Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy tehdä liitto."

"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.

"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.

Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme. Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.

"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se selvittäisi monet pulmat."

Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä, nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin, aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.

"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.

Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa — se mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja musiikki taukosi.

Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.

"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"

Minä säpsähdin.

"Faustinko?" kysyi Judith.

"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta, kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään — ja onko hän kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana, rouva Mainwaring?"

Judith hymyili. "Oletteko te ollut Mefistofeleksena?"

"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.

"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi jälleen."

"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi, että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."

"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua kapalovyö ja maitopullo."

Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä nauroin myös — kohteliaisuudesta — Judithin katkeralle ivalle ja aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.

"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"

Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.

"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."

Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.

"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.

"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin, "niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä voiton viekkaudessa."

"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."

"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän kaikkien pitäisi hävetä."

"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.

"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.

Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja. Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä, siirtyi Judith lähemmäksi minua.

"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."

Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.

"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."

"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"

"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.

Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa ajatellessani Empire-teatteria.

Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan. Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä — olento, joka kuuluin todelliseen maailmaan — olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen. Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini. Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin viereen.

"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi hymyillen.

"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.

"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa vavahtelivat.

Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi — katkerasti ja kylmästi. Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö se ollut tyhmää?"

Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.

"Hamdi — hän seisoo tuolla alhaalla — hän on nähnyt minut."

Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.

Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:

"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."

Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava, mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä aitioon.

"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.

Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen aition nurkkaan.

"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.

"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta rukoili.

"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.

"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.

"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.

Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.

"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän puhui ranskaa kurjan huonosti.

"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.

"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."

"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin puhuvan teistä — mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."

"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla kielellä.

"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani ilman hänen suostumustaan."

"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."

"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."

"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät vankeudesta."

"Te annoitte lahjoa itsenne."

"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy mellakka!"

Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.

"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella tästä asiasta kuin gentlemannit."

"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon, että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti paikalla."

"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä suinkaan te — ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."

Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.

"Pidä puoliasi, Ordeyne!"

"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen; menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne — mitä pikemmin, sitä parempi."

"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.

Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.

"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän sitten hitaasti meni takaisin permannolle.

Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttui Pasqualea käsivarteen.

"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten lausui.

Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille paperossikotelonsa.

"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."

"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä tuolla tavalla!"

Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.

"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi —" alotin minä kääntyen Judithin puoleen.

Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana. Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan, ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana kalmankalpealle iholle.

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle ajurin."

Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.

Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. — Minä suutelin hänen huuliaan ja hänen tukkaansa.

Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen — ilta oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi — ja istuuduin hänen viereensä.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille — että te olitte minun vaimoni?"

"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.

"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."

"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.

"Jos huolitte minusta, Carlotta."

"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö naimisiin huomenna?"

"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."

"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.

"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.

"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"

En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.

"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa", hän sanoi.

"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi, että Carlottani on kaunis."

Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua ihastuneena.

"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"

"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."

"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous rakas, ja minun täytyy suudella teitä."

Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille olkapäilleen.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun kanssani."

"Tietysti", sanoi Carlotta.

Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin. Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi. Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.

Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi, ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme. Milloin opin hänet ymmärtämään?

Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa — mutta ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta, perhosta?

Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä valtakunnassa, missä sadut päättyvät!

Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin, raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin ylitsepääsemättömäksi.

Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.

XVI LUKU.

Lokak. 27 p.

Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti, ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä totisesti elän — ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että niiltä nyletään nahka; he sanovat " mea culpa " tai "piru vieköön" tai " Kismet ", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.

Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa — joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa — ja joka sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja kuitenkin minä kirjotan — tai kirjotin — yhteiskunnallista tutkielmaa ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.

En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen. Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi ajoiksi suljetuita portteja.

"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."

"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun velvollisuuteni oli tulla."

"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.

"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut naiselle."

"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi poispäin. — "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni nainen välittää ystävyydestä?"

"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"

"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.

"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.

"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen. "Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"

Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä minä sanoin.

"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin, "minä tulen tänne näin varhain aamulla."

Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä muistoja — monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen fajanssilohikäärme — epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.

"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän huoneeseen."

Hän nauroi — ilotonta, katkeraa naurua.

"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"

"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni? Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni — ja Taivas tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan — mitä tahdot, että minun pitää tehdä?"

"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein äänin.

"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."

Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.

"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta minuun:

"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen. Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa — ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on ollut leikkiä — mutta minulle —."

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.

"Ei leikkiä, Judith —"

Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä minä saatoin sanoa?

"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne; minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut. Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt maailmaa etkä naisia etkä intohimoja — sinä olit hillitty, älyperäinen — sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin, että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit suhdettamme — sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva, irrallinen intelligenssi — enkä minä siitä sen enempää välittänyt. Minä nauroin sinulle — oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi, onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin — minä olin hullu — mikä rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken, mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi. Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi, "minä toivon, että olisin kuollut!"

Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt naissydämen, eivät mitkään sanat auta.

"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa — luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."

Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo. Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä oli mustelma silmän kohdalla — sen hänelle luultavasti oli antanut tuo posetiivia vingutteleva heittiö — mutta kuitenkin hän virnisteli kuin onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista. Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen posetiivinvääntäjä?

Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!" Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.

Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.

"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.

Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.

Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan, sanoin hänelle hyvästi.

"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta minä en pyydä sinulta."

"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä kädelle ja menin.

Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.

"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen. Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."

"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.

"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat pelkkää petkutusta."

"Niin kai ne olivat", minä myönsin.

"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut, että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi nolostui."

"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."

"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."

"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on hirttämättä."

Pasquale pudisti minua käsivarresta.

"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"

Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi hyvinsopivassa sinisessä puvussaan — hänellä ei ollut päällystakkia yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten — ja moitteettomissa hansikkaissaan.

"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.

"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja nyt on inhottava ilma."

Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään suunnattoman suuri mytty — suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin hänen oma kuutiosisältönsä — jonka hän oli laskenut liukkaalle katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa vastaan.

"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulin Pasqualen sanovan lähestyessäni.

"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.

"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"

Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle, Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi minuun.

"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.

Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan. Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen sateensuoja kädessään — ja koneellisesti minäkin seurasin mukana. Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.

"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?" huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa vääntyvän ilkeään virnistykseen.

"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.

"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja sitten jatkoimme matkaamme.

Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle, aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.

"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä sanoit, ettei aamiainen maittanut?"

Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista; tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta; hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.

Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi. Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa. Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.

Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin unohtanut Judithin.

XVII LUKU.

Lokak. 28 p.

Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.

Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.

Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.

"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."

Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille — viiden minuutin kävely.

"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin, "mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"

"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.

"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"

"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."

Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti vereni kuin pohjoistuuli.

Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.

Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan enää ole oleva mitään Carlottaa.

Ajoin poliisiasemalle.

"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.

Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.

"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan. "Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."

Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut. Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.

"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.

"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra suokoon, että hän täyttää lupauksensa."

"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."

Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi? Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään — kunhan vain sain takaisin elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän asui aivan täällä lähellä.

"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin. Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."

Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.

"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.

"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."

Kirjotin pari hätäistä riviä:

"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"

Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin. Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan; hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon parhaita ravaajia.

"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.

"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin tai on ylösalasin", minä sanoin.

Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei australialaisen.

Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.

Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava olemuksensa — Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä — hänen kyyhkysäänensä — kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.

"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.

"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää mielenrauhaa.

Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla hyötyä.

"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten onnettomuustapausten sattuessa."

Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on "Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän vakavana.

"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.

"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen lähtiessään kotoa tänä aamuna."

Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula (ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen; hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat hansikkaat.

"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen ominaista?"

"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.

Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven — hän kaatui kerran lapsena portaissa — ainoa puutteellisuus, jos moista vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.

"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.

Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi, kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi kunnioittava ilme kasvoissaan.

"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"

Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti. "Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi saada käsiimme herra — herra Pasqualea (hän loi silmäyksen muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."

Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."

Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt. Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen, jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.

"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme on nyt pidättää se turkkilainen piru."

"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän sanoi.

"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"

"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."

Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä aurinkoa.

Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella. Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen, että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi, että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.

Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa. Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet. Menin kadun poikki.

Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi katukäytävältä.

Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois. Luultiin, että hän oli kotona.

Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron. Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin numero!"

Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven kautta vihani esine oli astuva ulos.

Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.

Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi kohteliaasti.

"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"

"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.

Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.

"Carlottan?"

"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"

"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"

"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"

Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.

"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen — mitkään sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. — "Toden totta, hyvä herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" — hän kohautti olkapäitään — "nyt minä olen sen todennut."

"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei ole yhtä arkadilainen."

"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä konna. "Te olette käynyt Scotland — Scotland Place'lla — Scotland — no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."

"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.

"Kuinka — eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra, pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse poliisimies, niin että minä tiedän sen."

Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.

"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette palauta minulle vaimoani —"

Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.

Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta pudonnut maahan.

Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen, hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä lepakko kohosi suoraan ilmaan.

Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni. Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni kuului naurunhohotusta.

Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa. Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua. Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä Jumala! Missä hän on?

Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni, että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini, että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva, kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme tulevaisuutta kohti.

Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies, olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja hyljätyksi.

Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt. Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith — hänen luokseen en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin — kuten Carlotta kätki omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani, rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!

Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin. Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa — jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat — on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan — tunnen, että kannu vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.

Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni, kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon, että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein uskomattomalta.

Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan. Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.

Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.

"Sir Marcus Ordeyne?"

"Niin on."

"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."

XVIII LUKU.

Marrask. 1 p.

Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.

Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani. Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit — joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta Zoologisesta puutarhasta.

Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista, tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen, katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona, jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä, Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää — siitä minä todentotta ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.

Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä minun sukukuntani välitä minusta.

En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä, joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.

Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi: "Minä olen niin iloinen."

Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä. Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä voi — Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen jättäessään sen — ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.

Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla. Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi minä olen joutunut — petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet häntä epäröimään; mutta minä luulin — oliko siihen muuta syytä kuin oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä — minä luulin, että hän aina osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni lemmikkini suden kynsistä.

Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa; onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta toiselta puolen — eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan? Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta, johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.

Marrask. 2 p.

Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on hän jälleen mullaksi muuttunut…

Marrask. 3 p.

Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.

"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi. Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.

"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"

Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa sitten Carlottalle ostamani turkikset — häntä niin paleli, lapsi parkaa, kylmässä ilmanalassamme.

"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka —"

"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.

Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.

"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana — ei näet Lontooseen voi rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso erämaa — ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."

"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."

"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.

Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas oven jälkeeni.

Marrask. 9 p.

Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana vuoteessani, keksin ratkaisun — välttämättömän, peruuttamattoman ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä tekemäni päätös on hyvä — silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta ovat kuumeisessa tilassa — ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa yhden päivän ajan.

Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin, että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu tämä verraton lahja — naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.

Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä, hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä, vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini. Minä tarvitsen naista sydämeeni.

Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa. Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu, eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on alkua parempi — isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink. Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on vallitseva rauha.

Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä lisäsi kirkas tulenvalo — minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti minua olemukseni sisintä myöten.

Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.

Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän päätökseni.

Huomenna menen Judithin luo.

XIX LUKU.

Marrask. 10 p.

Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli avaamaan.

"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."

"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan — minulla on tärkeää asiaa hänelle."

Hän jätti minut seisomaan eteiseen — semmoista ei vielä koskaan ollut tapahtunut Judithin kodissa — ja tuli pian taas tuomaan minulle vastauksen.

Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen. Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu — paperiarkkeja, silkkejä ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä. Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin puutteeni.

Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.

Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin minun viimeksi käydessäni hänen luonansa — levoton ja kulunut, omituinen ilme katseessaan.

"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle elottoman kätensä.

"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut, Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.

"Todellako?"

Hän nauroi omituista naurua.

"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."

"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No", hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää sinulla on sanottavaa minulle?"

"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on Pasqualelta saamasi kirje."

Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.

"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."

Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?" hän sanoi pilkallisesti.

"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.

Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi hermostuneissa sormissaan.

"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja. Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia, Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan salaile."

"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.

"Carlottasta?"

"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."

Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.

Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"

Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään — minä kävelin edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä — hän ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.

"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa, Judith, jos voin — ehkä onnea!"

Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.

"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli luonnottoman terävä sointu.

"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan — minä tarkotan, että rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan — kuin vampyyrin, lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi, Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi — sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken, mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan — antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni. Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"

Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai sanotuksi.

"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."

"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot minuun noin?"

Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako, harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta — sitä en voinut sanoa.

"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."

"Koston?" minä toistin. "Missä suhteessa sinä olet rikkonut minua tai mitään muuta elävää olentoa vastaan? Kas niin, rakas Judith", ja minä menin hänen luokseen, istuuduin pöydännurkalle ja kumarruin hänen puoleensa, "katselkaamme asiaa tyynesti ja järkevästi. Jos milloin mies on tarvinnut naista, niin minä nyt sinua tarvitsen. En voi elää yksin enää. Tästälähin meillä täytyy olla yhteinen koti. Sinä ja minä, me saatamme välittää viisi maailmasta. Jos sinulla on jotakin ehdotusta vastaan, niin keskustelkaamme siitä rauhallisesti!"

Judithin solakka vartalo vapisi kuin liiaksi jännitetty soittimen kieli. Hänen äänensä vavahteli.

"Niin, keskustelkaamme siitä rauhallisesti! Mutta älkäämme tehkö sitä täällä! Minä hermostun nähdessäni sinut täällä jokapäiväisen elämäni keskellä, ompelukoneen ja kirjoituskoneen välissä. Menemme saliin! Siellä vallitsee jonkunlainen rauha" — kuulin jotakin nyyhkytyksen tapaista — "pyhäinen rauha."

Soluin alas pöydältä ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Sano minulle, Judith, mikä sinua vaivaa?"

Hän riuhtasi itsensä kiivaasti irti ja työnsi minut luotaan.

"Ei mikään. Naisen ei mikään, jos ymmärrät, mitä se merkitsee. Tule saliin!"

Minä aukaisin oven; hän kulki edelläni, ja minä seurasin häntä käytävää pitkin. Hän astui sisään saliin, ja minä pysähdyin sekunnin verran haparoiden ovenripaa, joka oli ollut epäkunnossa kuukausmääriä. Kun käännyin huoneeseen päin, säpsähdin ehdottomasti tavattoman hämmästyksen valtaamana.

Me emme olleet yksin. Uuninmatolla, kädet selän takana seisoi papinpukuun puettu mies, joka katseli minua lempeän näköisenä. Hänen ulkonäkönsä oli kerskailevan, liiotellun papillinen. Hänen papintakkinsa oli tavattoman pitkä; hänen kenkänsä harmillisen paksuanturaiset; iso valkea kaulaliina, jonka solmu peitti alaskäännetyn kauluksen kärjet, osotti, että hän oli evankelinen pappi. Punaisia, muuten sileäksi ajettuja kasvoja koristi ruskea, jokseenkin pitkä poskiparta. Kaljua, kiiltävää päälakea ympäröi ruskea tukka seppeleenä.

Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän katseen Judithiin.

"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni, herra Rupert Mainwaring."

Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät — minne hän sitten oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän — missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.

"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.

Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.

"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan. Toivon toiste saavani tutustua teihin."

"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi. Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."

Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan, leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas, kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.

Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli, olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin. Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi evankelisen papin hahmossa — evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa — se oli minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.

"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette vaimoni hyvä ystävä."

Minä mutisin vastaukseksi, että olin tuntenut rouva Mainwaringin monta vuotta.

"Te tunnette epäilemättä hänen onnettoman tarinansa?"

"Olen kuullut hänen puhuvan siitä", minä sanoin.

"Silloin te varmaankin olette yhtä kummastunut kuin hänkin nähdessänne minut täällä tänään. Tahtoisin kernaasti vakuuttaa teille, joka nyt tässä edustatte hänen ystäviään ja seurapiiriään ja muuta sentapaista, aivan niinkuin olen vakuuttanut hänellekin, etten ole ottanut tätä askelta, ennenkuin olen vakavasti rukoillut ja neuvotellut Kaikkivaltiaan kanssa."

Minä en suinkaan ole mikään ahdasmielinen pietisti, mutta minusta on mautonta puhua kevytmielisesti kaikkivaltiaan Jumalan neuvoista.

Jäykistyin kuullessani nämä ruikuttavalla äänellä lausutut sanat.

"Epäilemättä teillä on painavat syyt, miksi nyt taas ilmestytte hänen elämäänsä", minä sanoin.

"Minulla on siihen maailman paras syy", hän vastasi silitellen poskipartaansa, "se nimittäin, että minä olen kristitty."

Hän miellytti minua yhä vähemmän.

"Uskallanko kysyä, onko se myös ollut syynä siihen, että olette pysytellyt poissa kaikkien näiden vuosien aikana?"

"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna kahdeksantoistasataa —"

"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.

Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä valkuaisista.

"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä asiaan, minä tarkotan — sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi, kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette — mutta minä en saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."

Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin haltioitunut profeetta.

"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa, jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa, Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."

"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan herjausta tai —"

Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.

"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette? Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun —" hän tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää minut mukaansa — "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte, missä Hoxton on — en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne — Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen, valehtelenko minä!"

Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.

"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."

Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:

"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne — parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"

En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.

"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa minun selittää!"

Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen (minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt minua julkaisemasta sitä. Niin — itse asiassa se oli hänestä hyvin mieluisaa. Ellei muistini petä minua — aivojani nimittäin pyörrytti kuunnellessani häntä — oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään tällainen:

Hän oli ollut synnin lapsi — ei ainoastaan epämääräisessä kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista. Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.

"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni yhdelle tehtävälle — tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen — sinkkisen — Hoxton'issa sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir Marcus."

"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.

"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."

Minä tuijotin häneen suu auki.

"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanne Hoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.

"Miksei? Hän on minun vaimoni."

Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa. Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.

"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.

"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."

"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki helppoa."

"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.

Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin epäilykset.

"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.

"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka evankelisessa kodissa on kauhistus."

"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."

"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte paheissannekin", minä sanoin.

"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.

"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.

"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa, "että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa papillista tointani."

"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."

Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi, että keskustelu oli lopussa.

"Hän tekee sen, Sir Marcus."

Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.

"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.

"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.

"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."

"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.

"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."

"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän teidän täydellisesti."

Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.

Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt, minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin ääneeni.

Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.

XX LUKU.

Marrask. 11 p.

Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä, joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään rangaistus.

Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa, millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin Perseus — hyvin arkaluontoinen Perseus — jonka piti pelastaa hänet hirviön vallasta — sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen lähetyskirkko.

Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.

Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti ympärilleen, viittasivat siihen.

"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"

Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut, kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä. Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet rauhalliseen satamaan.

"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.

"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi tulla."

Mieleni lannistui.

"Miksi?" minä kysyin.

Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki solmun.

"Minä aijon palata mieheni luo."

Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.

Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."

"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä huudahdin.

"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan seurassa. Minä valehtelin sinulle — mutta minä olin hulluuden rajalla."

Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään, hän jatkoi:

"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei niin ollut — mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään Carlottan seuraa koko sen päivän aikana — suremaan kuollutta rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."

"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden tähden", mutisin minä katkerasti.

"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia salateitä. Marcus — sinun täytyy antaa minulle anteeksi — minä olin epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin, että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin, että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit — ja minä olin kylliksi hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi — että sinä unohtaisit — että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman varotuksen sanaakaan — se on aina ollut hänen tapojaan — mieheni ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt sinulle vääryyttä, rakkaani — ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin, joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."

Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä arvostelukyky.

"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin — mutta etkö sinä voi pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin — olla ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"

"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä. Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."

"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"

Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.

"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. — Hän uskoo ruumiilliseen kidutukseen — liekkeihin ja paholaisiin ja sellaiseen. — Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa. Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta, niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni hermojani."

Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut. Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida naisten kuullen — enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla ja sadatella, mutta toisten kuullen — ei. Minä luulen, että isoisäni oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.

"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."

Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.

"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa — ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."

Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta, ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.

"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"

"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi missään muualla."

"Ja Historia — kuinka pitkälle se on edistynyt?"

Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan — hän silmäili paria sivua. Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.

"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."

Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen — se oli nyt yksin uuninreunuksella.

"Antaisitko tuon takaisin minulle?"

"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.

"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle — minä en tahtoisi, että sinä polttaisit sen."

"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"

Hän katseli minua kyyneleet silmissä.

"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle — etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"

"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö, että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"

"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"

"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.

Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman — muistojen ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?

Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä, tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi, jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä elää.

Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.

Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa, eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet erottaa meitä toisistamme.

Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen kanssaan — naisparka — mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."

Voi, Jumalani!

Marrask. 12 p.

Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan päähäni — en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se ei ole tämä talo — tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten tyyssija — ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt rauhan.

Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla minun moraalini — kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla, että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa, kuten minä teen — jos voitte!

Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani, rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän — alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua — ellei hän erikoisesti tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa — kuin olla perehtynyt Kabbalaan tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä, opettaa poikia ajattelemaan — niin väitetään. Se ei ole totta. Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.

Minä olen hullu tänä iltana — miksi näin hyökkään matematiikan kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka käytökseni kautta olin menettänyt.

Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin, ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se oli sulamaisillaan — silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset, kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin lumoavaksi.

Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani: j'ai les sangs tournés d'elle — hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause tarkottaa sellaista.

Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä. Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä, tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi kuolleena jalkojeni juureen.

Marrask. 22 p.

Veronassa. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian." Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä, niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.

Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden. Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa, joka ympäröi hänen päätään: " Miseratrix Virginum Regina nostri miserere " — Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä — ja katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä. Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" — se oli varmaankin tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi kirous ja minä heitin sen nurkkaan.

Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä, riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän. Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua, pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni Pasqualen.

Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa. Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan, päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen hammassärkyni hetkenä!

Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan. Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani. Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka. Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat tähdet kuulijoina.

Yhden lahjan, yhden siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet, näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin huoahtaen sanoa: " La commedia e finita — kappale on lopussa", ja sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta — "Marcus Ordeynen moraalia."

Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien muistiinmerkitsemistä — sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.

Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen — sen saatan vakuuttaa — mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.

II OSA.

XXI LUKU.

Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.

Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä — maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja valmistauduin kuolemaan.

Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista. Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta, häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen, värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen, juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla — lumivalkea unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan — tapahtui jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.

Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää. Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa? kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan — murhaisin toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla, ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse, järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa kädessäni.

Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni. Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo, jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni taapäin — ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin, "minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä", itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen, ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.

Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen teon välissä — joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.

Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut ottanut lukuun aasin arkuutta.

"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin, "koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."

Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut, että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.

"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.

Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää, alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.

Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.

Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta. Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin. Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa. En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha, jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa, missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.

Palasin alakuloisena laivaan.

Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan lumoavan kuvan. Mutta ei — tämä oli vain yksi niistä monista vääristä luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput — olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin — kaikkialla sama levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.

Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.

"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.

"No — suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.

"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin kaikenlaista roskaa", minä sanoin.

Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.

"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen ystävättäreni.

Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.

"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.

"Ah — se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"

"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.

"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan, ovat ansainneet suuret määrät rahoja."

"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"

"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.

"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."

"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"

"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin Pyöreän Pöydän ritari. — Minä etsin elämänteoriaa."

"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.

"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.

Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson. Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän muuttunutta.

Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan, joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan — minä olin myöskin kirjoittanut kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä tunne.

Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän veden tai Viisaiden kiven.

Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen melua.

"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos auringonpaisteeseen."

"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee sieluun, joka rakastaa hämärää."

Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti vatsaa.

"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin, "jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."

"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.

"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein sinihappopulloa.

Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen, viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut, kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa, että se voidaan ratkaista?

Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi. "Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni, jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua. Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet, että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."

Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista, jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.

XXII LUKU.

Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se seikka, ettemme me — ellei mitään erikoista sattunut — koskaan enää tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta, jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.

Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti, juhlapukuinen mies ja nainen — viimemainittu silkkien, pitsien ja turkisten ilmava yhdistelmä — tulivat ulos ja seisoivat hetken verran portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla, etenkin ylemmissä kerroksissa — nyt oli nimittäin se aika, jolloin ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa: "Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen laboratorioon — eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö? Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys — mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä, tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin pylväspyhimyksen elämästä.

Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.

"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin ja pistin avaimen reikään.

Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja Antoinette hyökkäsi ulos.

"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka minä saatan sanoa sen?"

Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.

"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra joutuu siitä pahoilleen."

"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut päivällisen?"

Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.

" Herra — hän on tullut takaisin! "

Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.

"Herra ei saa ajaa häntä pois."

Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.

Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa. Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen. Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.

"No?" minä vihdoin sanoin.

"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.

"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.

"O-olen", sanoi Carlotta.

"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.

"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin —. "Minulla ei ollut mitään muuta kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu — eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin kotiin."

"Mutta missä — missä on Pasquale?" minä kysyin.

"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi nähnyt häntä."

"Oletteko naimisissa?"

"En!"

"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.

"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian — voi, rakas Seer Marcous — pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"

Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.

"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.

"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun tuskin mennä ulos kadulle yksin."

"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.

Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa — joka ei tosiaankaan muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli saanut vuosi sitten — ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana, pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan, ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän tuli minua vastaan.

"Seer Marcous", hän kuiskasi.

"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen käsiinsä.

"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.

Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.

Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.

"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"

Minä käännyin sinnepäin.

"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte siinä ja itkette?"

"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.

"Se on totta", minä sanoin.

Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman paksulta pölyä!

"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "ja Stenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"

Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.

"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"

"Olen — hyvin väsynyt!"

"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän huoneenne kuntoon?"

"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous —" hän sanoi hetken kuluttua; sitten hän taas vaikeni.

"No?"

"Minä saan pienen lapsen."

Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.

"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin tukehtuneella äänellä.

Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni. Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.

"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne", minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."

Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.

"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan järjestyksessä — tuossahan on minun yöpaitani — ja tuossa on lämmintä vettäkin!"

"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se on kyllä jo kylmää."

"Ja minun punaiset kenkäni — ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.

Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi itkuun.

Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.

Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan jäätävän otteen.

Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan, katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän kuiskasi minun korvaani:

"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin, että tahtoisitte sitä."

Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin saattanut osottaa myötätuntoaan.

Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.

"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"

"Nemesis", minä sanoin.

"Mikä on Nemesis?"

Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:

"Minä en ymmärrä."

Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!

"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.

"Kuollut", minä sanoin.

"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"

"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen näytöksen lopussa."

Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän pidätti sen heti.

"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea", sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas. Minä olen ollut hyvin paha."

Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja pudisti päätään.

"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"

"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän on hoitanut teitä!"

Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään, sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään — joskin hänet oli tuonut tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi huoahtaen:

"Minä olen kovin onnellinen."

Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin — nämä ilmaukset tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.

Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.

"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti esiin jalkansa.

"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.

Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean tarinan.

Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni. He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä. Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet, että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen herttuattarensa oli tarua vain.

Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto. Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta. Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut. Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan seuraavana päivänä — ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! — ja sanoi hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista. Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa, että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.

"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi ja tahdottomaksi —", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas —, "ja mitä minä saatoin tehdä?"

"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni — ehkä teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.

"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen kanssa."

"Uskoitteko te hänen sanojaan?"

"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta yksinkertaisesti.

Hän jatkoi kertomustaan — kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta. Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka. Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen puolesta — se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa hänen veljensä nääntyi.

Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen? Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä —.

"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan minut täyshoitolaan."

"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"

Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.

"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin Pasqualen luo? Ei, ei!"

Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät, rukoilevaiset silmänsä minuun.

"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne, niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta —" ja minä hyväilin hiljaa hänen hiuksiansa — "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on syntynyt — hänen lapsensa —"

Hän oikaisihe ylpeästi.

"Se on minun lapseni — minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se on minun, minun — enkä minä salli kenenkään koskea siihen —" hänen kasvojensa ilme heltyi — "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."

XXIII LUKU.

Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään sitä asiaa!

Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen, kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut sydämestäni — katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä. Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.

Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti — sellaisen vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee, mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen arvoinen?

Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä, ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.

Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani, en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain ystävällisen vastauksen.

Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille molemmille tyydytystä.

Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa, jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi — kuten sittemmin olen käsittänyt — ja oli alkanut ymmärtää, että hän antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa; tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan, nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.

Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun katseltavakseni.

"Eikö se ole suloinen?"

"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.

Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä, jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.

Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.

"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa — "ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"

"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö", minä sanoin.

Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset — niistä ei juuri kannata puhua."

Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä. Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani, missä halveksitun sukupuolen triumviraatti — Antoinette, lapsenhoitaja ja Carlotta — hallitsivat yksinvaltiaina.

En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä, joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa. Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten paljon tukkaa hänellä oli!

"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että tulee uutta sijaan."

"Oo—oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on minun tukkani — katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun tukkani?"

Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.

"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä — koettakaa, miten pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin silmäni, ja hänen suunsa — katsokaahan vain — eivätkö ne ole samanlaiset?"

Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa kaltaiset.

Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani lapsen omistaja.

Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän laillisten vanhempain nimiin.

"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.

" Mon petit chou — pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on kaunista."

"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen", minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" — minä huokasin — "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"

Carlotta nauroi.

"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi mietiskelyään.

"Hänen nimensä pitää olla Marcus — hänestä tulee toinen Marcus Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin teistäkin on tullut."

"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.

"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä. Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."

"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi, etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni —"

"Kuka sen saa?"

"Ei kukaan."

"Kuoleeko sekin?"

"Kuolee."

"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, todellisesti ", hän kuiskasi.

"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista", minä sanoin.

"Mitä on henkiset asiat?"

"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää." Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään. "Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani, minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"

"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.

Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli puhunut kuin täysikasvuinen nainen — kuin nainen, jolla on sielu.

Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian komea olento kuollakseen.

Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni. Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen, laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.

"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun nähdä, Seer Marcous."

"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne syömään!"

Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.

"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.

"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."

Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja olin maistelevinani sitä.

"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.

"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on englantilainen upseeri."

Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.

"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.

"Onko hän kuollut?"

Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika — pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui — jolloin toinen sanomalehti oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin, että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"

Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.

"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken kuluttua.

Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani itselleni, että olin epäillyt häntä.

Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.

"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi; ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän urhoollisista miehistä."

"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin. [Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla isänmaan puolesta.]

"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.

En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista. Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä, ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen laillisia oikeuksia.

Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.

Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen nimeään.

XXIV LUKU.

Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?

Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus. Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä, suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille, joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. Minä olen kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu muuta harkita?

Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo minulta riisti.

Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen, ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä, mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa — suorastaan riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.

Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni; hoitajattaren hiljaiset askeleet — siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja. Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.

Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen luokseen — ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.

Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.

"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous, rakas", hän kuiskasi.

"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä", sanoin hymyillen.

"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"

"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä väitin olevani hyvin kaunis.

Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän sanoi hiljaa huoahtaen:

"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut pientä poikaani ja enkeleitä — ja kaikki enkelit ovat teidän näköisenne."

Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.

"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti. "Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt, vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä hiivin hänen turviinsa — näin —" ja hän painautui kokoon patjoissansa — "ja se oli ihanaa."

Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin päivänvalon sisään.

"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."

Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.

"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"

Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — Vaikka hän parani jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle opetusta, hän tuskin astui jalallaan.

Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä istuin lueskellen arabian kielioppia.

"No?"

"Minä olen istunut tässä ja ajatellut — ajatellut ja ajatellut. Minä olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."

"Niin, Carlotta", minä sanoin puoleksi hymyillen. "Asia lienee niin."

"Yhtä paljon kuin minä rakastin pikku lastani", hän sanoi vakavasti.

"Ennen minä ehkä pidin teistä toisella tavalla."

"Ja nyt?"

"Nyt ehkä samalla tavalla, Carlotta."

"Minä rakastin pientä lastani, siksi että se oli minun lapseni", hän huomautti ja kohotti toisen laihan kätensä lämmittääkseen sitä. "Minä tahdoin tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan, mutta minä en tahtonut, että hänen piti tehdä jotakin minun puolestani. Minä olisin voinut kuolla hänen puolestaan. Se on hyvin omituista. Niin, minä luulen, että te rakastatte minua sillä tavalla, Seer Marcous. Miksi?"

"Siksi", minä vastasin sangen vähän nerokkaasti, "että kun minä kaksi vuotta sitten löysin teidät Embankment Gardensista, olitte te suunnilleen yhtä avuton kuin teidän pikku lapsenne."

Carlotta loi minuun nopean silmäyksen.

"Silloin te piditte minua sietämättömänä vastuksena. Niin, minä tiedän sen nyt. Minä olen ymmärtäväinen nyt. Mutta te olitte aina hyvä minulle. Te olitte hyvän näköinen, kun te istuitte siinä penkillä. Te luitte pientä likaista kirjaa."

"Uskokien historiaa", minä mutisin. Minusta tuntui, että siitä oli hyvin pitkä aika.

Syntyi vaitiolo. Minä katselin häntä hetkisen. Hän oli taas vaipunut vakaviin mietteisiin. Minä huokasin — luultavasti ajatellen elämän vaivoja yleensä — ja palasin arabian kielioppiin.

"Seer Marcous?"

"No?"

"Miksette te ajanut minua pois, kun minä tulin takaisin?"

Minä läimäytin kiinni kielioppini, menin hänen luokseen ja istuuduin hänen viereensä.

"Te rakas, pikku tyttö — mikä kysymys! Kuinka minä saattaisin ajaa teidät pois teidän omasta kodistanne?"

Hän loi nopean, säikähtyneen katseensa ensin minuun, sitten tuleen, sitten taas minuun. Sitten hän lyyhistyi kokoon ja purskahti hillittömään itkuun.

Minä koetin kömpelösti lohdutella häntä ja mutisin jotakin lapsesta.

"En minä itke lapsen tähden", Carlotta nyyhkytti. "Minä itken itseni tähden! Ja teidän tähtenne! Ja kaiken sen tähden, jota minä nyt alan ymmärtää."

Minä taputin hänen päätään, sytytin paperossin ja aloin kävellä ympäri huonetta. Carlottan henkinen kehitys saattoi minut ymmälleni, ja kuitenkin minua ilahdutti, että hän oli alkanut ymmärtää, minkälaiset minun tunteeni häntä kohtaan olivat. Samalla kertaa kaikuivat korvissani surulliset sanat "liian myöhään, liian myöhään", ja minä ajattelin, minkälaista elämämme olisi saattanut olla, ja minä antauduin hyödyttömän surun ja kaipauksen valtaan.

Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli nyt kuollut ja haudattu — pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä. Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar — tai tytär — tai vaikkapa tyttärentytär — niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän suudelma…

Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät erottamattomasti.

Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän, että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin — tavallisin ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa hyödyttömämpine käsikirjotuksineen — "Renessanssin Moraalin Historia" — kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen — nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat jumalat ovat meille määränneet.

XXV LUKU.

Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä päivästä lähtien kulkenut nopeasti.

Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus, jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin — ja yhä vieläkin pidän — erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa Carlottasta.

Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa — onpa hän oppinut rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua. Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti — minun oli silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen. Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin egyptiläinen sfinksi.

Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien, joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa. Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan kirkkaassa ilmassa.

Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle, vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin, näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli. Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa — sen hän omaksi ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista — aivan mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai — tähän afrikkalaiseen iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut mitään. Minä en katsonut häneen — olin omituisen hämilläni. Sydämeni täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.

Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.

"Unelmien kaupunki", minä ihaillen huudahdin.

Carlotta ei vastannut. Minä luulin, ettei hän ollut kuullut. Ääneti ratsastimme kappaleen matkaa eteenpäin. Vihdoin hän lähensi aasinsa aivan minun aasini luo.

"Saavummeko koskaan sinne?" hän kysyi osottaen sormellaan sinnepäin.

"Mogadoriinko? Toivottavasti", minä nauraen vastasin.

Minä luulin, että hän oli väsynyt.

"Ei. Ei Mogadoriin. Unelmien kaupunkiin — sinne, minne kaikki ikävöivät."

"Rakas lapsi, teidän on hiukan myöhäistä ruveta ikävöimään unelmien kaupunkia ja sitä, mitä ei voi saavuttaa. Minä tunsin kerran pienen tytön, joka olisi kysynyt: 'Mitä on unelmien kaupunki?'"

"Hän ei kysynyt, siksi että hän tietää sen", vastasi Carlotta.

"Ei. Me emme koskaan saavu sinne. Näyttää siltä, kuin ratsastaisimme suoraan sinne — mutta kun tulemme lähelle, on se kuitenkin vain Mogador."

"Ettekö te ole onnellinen, Carlotta?" minä kysyin.

"Oletteko te, Seer Marcous?"

"Minäkö? Minä olen filosofi, lapsi kulta, ja onnellinen filosofi olisi epäsikiö, joka kelpaisi näytteille pantavaksi. Jos semmoinen löydettäisiin, saattaisi asettaa hänet karvaisen miehen ja elävän luurangon väliin."

"Minä luulen, että minustakin pian tulee filosofi", Carlotta sanoi, "ja sitä minä vihaan! Joskus minä luulen, että vihaan kaikkea ja kaikkia — paitsi teitä, Seer Marcous, rakas! Minä olen ilkeä. Minä olen varmaankin syntynyt ilkeäksi. Mutta ennen minä tavallisesti olin onnellinen. Minä en koskaan ikävöinyt unelmien kaupunkeja. Minä olin juuri kuin kissa. Kuin Polyphemus. Muistatteko Polyphemusta?"

"Muistan", minä sanoin. Ja koska Carlottan keskustelu oli saattanut minut tasapainostani, minä lisäsin: "Minä tapoin sen."

"Tapoitteko te sen? Miksi?" hän kysyi säikähtyneenä.

"Se nauroi minulle. Siksi että minä olin onneton", minä sanoi.

"Minun tähtenikö?"

"Niin. Teidän tähtenne. Mutta se ei kuulu tähän. Eihän meidän pitänyt puhua Polyphemuksen kuolemasta. Me puhuimme juuri filosofeista, ja te sanoitte, että te filosofina vihasitte kaikkea ja kaikkia — paitsi minua. Miksi teitte poikkeuksen minuun nähden, Carlotta?"

Me ratsastimme nyt niin lähellä toisiamme, että minun sääreni sipaisi hänen satulavyötään. Minä kiinnitin katseeni häneen. Hän käänsi pois päänsä ja piteli päivänvarjoaan meidän välillämme. Minä kuulin puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen.

"Emmekö astuisi maahan — ja istuisi vähän — minä tahdon itkeä."

"Siihen kaikki naisellinen filosofia päättyy", sanoin epäystävällisesti. "Ei. Nyt alkaa jo olla myöhäistä. Mogador se vain on tuossa edessämme. Katsokaamme, että joudumme sinne."

Carlotta otti nopeasti pois päivänvarjon.

"Mikä teitä vaivaa, Seer Marcous? Ette te koskaan ennen ole puhunut sillä lailla."

"Hitto sen tietäköön", minä suuttuneena vastasin — vaikken ymmärrä, miksi olin vihainen. "Ensin te tuon kamalan päivänvarjon ja siunatun sinisen taivaan ja auringon avulla saatte aikaan taulun, joka sopisi näytteille pantavaksi ja joka kiusaa minun herkkää sieluani; ja sitten —"

"Se on hyvin kaunis päivänvarjo", sanoi Carlotta ja katsoi siihen kainosti.

"Antakaa se minulle", minä sanoin.

Hän totteli tapansa mukaan. Minä heitin sen ulos erämaahan. Se hypähteli pari kertaa — sitten se jäi paikalleen. Carlotta pysäytti aasinsa.

"Oo—oo —!" hän sanoi vanhaan totuttuun tapaansa.

Minä astuin nopeasti maahan, autoin hänet aasin selästä ja tartuin molempiin ohjaksiin.

"Lapsi kulta", minä sanoin, "mitä tämä kaikki merkitsee? Tässä me nyt kuukausmääriä olemme eläneet mitä rauhallisinta, häiritsemättömintä elämää, ja nyt te yhtäkkiä alatte puhua unelmien kaupungeista ja siitä, miten mahdotonta on tulla sinne, ja minä suutun ja heittelen päivänvarjoja ympäri erämaata. Mitä se merkitsee?"

Kaikkein omituisinta oli, että minä kohtelin Carlottaa täysikasvuisena naisena, aivan kuin olisin ollut uudenaikaisen ranskalaisen romaanin sankari. Ehkä olin nuorempi kuin olin luullut.

"Miksi te olette suuttunut minuun?" hän hiljaa kysyi silmät maahan luotuina.

"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", minä sanoin.

Hän kohotti hitaasti katseensa — ah, hyvin, hyvin hitaasti ja katseli minua. Jotakin hymyilyn tapaista värähteli hänen huulillaan. Minä luulen totisesti, että hänen naisellinen minänsä riemuitsi. Minä käännyin poispäin ja nostin maasta päivänvarjon, jonka annoin hänelle takaisin.

"Minä luulin, että te tahdotte itkeä", minä huomautin.

"Minä en voi", sanoi Carlotta valittavalla äänellä.

"Ettekä te tahdo sanoa minulle, miksei yleinen vihanne ulotu minuun?"

Carlotta kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä. Tämä näky muistutti mieleeni ruusunpunaisia varpaita, joita hän niin julkeasti oli näytellyt minulle Lontoossa tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Vanha toivo, vanha pelko, vanha taistelu heräsi taaskin eloon. Hän oli vieläkin ihailtavamman kaunis kuin ruusunpunaisten varpaiden Carlotta, ja henkisessä suhteessa hän oli uudestisyntynyt.

"Minä en voi", kuulin hänen kuiskaavan.

Nyt minä olin vannonut kaikki miehille mahdolliset valat, että minä aikojen loppuun asti pysyisin Carlottan isoisänä. Tähän saakka tunteeni olivat vastanneet tätä päätöstä. Nyt heitetään yhtäkkiä harmaa parta ja vanhakuosiset vaatteet syrjään, ja minä olen taaskin nuori, ja minun hehkuva sydämeni sykkii rajusti, kun näen hänen kauneutensa. Purin huuleni yhteen.

"Ei", sanoin itsekseni. "Sitä traagillista ilveilyä en aio enää ruveta näyttelemään."

Heitin ohjakset Carlottan aasin kaulaan. Molemmat aasit olivat tähän saakka katselleet meitä hiljaisen hämmästyksen valtaamina.

"Luullakseni on parasta, että jatkamme matkaamme, Carlotta", minä sanoin. "Nouskaa satulaan."

Tottelevasti hän antoi minulle pienen jalkansa, ja minä nostin hänet satulaan.

Emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin saavuimme Mogadoriin. Mutta molemmat tunsimme, että jotakin oli tapahtunut.

Päivällispöydässä kohtasimme toisemme, kuten tavallisesti. Carlotta puheli hiukan hermostuneesti matkoistamme ja teki minulle lukemattomia kysymyksiä, osottaen semmoista tiedonhalua, jommoista en siihen saakka ollut aavistanutkaan hänessä olevan. Minulla ei koskaan ollut vähemmän halua opettaa häntä. Päivällisen jälkeen nousimme tasaiselle katolle. Carlotta tarjosi minulle kahvia pienen pöydän ääressä, joka oli mukavan lepotuolin vieressä, missä minä tavallisesti makasin. Ilta oli tähtikirkas ja ihana. Lähellä olevasta kahvilasta kuului yksitoikkoista maurilaista soittoa. Kun olin juonut kahvini loppuun, otti Carlotta kahvikuppini ja asetti sen pöydälle, juuri niinkuin lapsenlapsen sopiikin. Sitten hän asettui seisomaan minun eteeni.

"Ettekö tahdo tehdä minulle vähän tilaa, Seer Marcous, rakas?"

Siirsin pois jalkani alustalta, ja hän istuutui. Pyydän huomauttaa, etten minä itämaalaisen pashan tavoin istunut ainoassa tarjolla olevassa tuolissa.

"Kertokaa minulle tähdistä!" hän pyysi.

Minä tiesin, mitä hän tarkotti. Hän rakasti vanhoja kreikkalaisia taruja; ne viehättivät häntä, vaikka minun jokapäiväinen esitykseni himmensi niiden runollista kauneutta. Hän kehittyi alituisesti. Minä katselin taivasta löytääkseni sopivan tekstin ja löysin sellaisen Plejadeista. Ja minä kerroin hänelle; kuinka Atlas ja Plejone, meren tytär, saivat seitsemän tytärtä, kuinka he kaikki olivat viattomia ja puhtaita, paitsi yksi, kuinka Artemis oli heidän ystävänsä, kuinka Orion, metsästäjä, jonka Artemis sittemmin tappoi ja jonka kolmitähtinen kimalteli tuolla taivaalla, ilkeästi väijyi heitä, kuinka he rukoilivat jumalilta vapautusta ja kuinka vihdoin se, joka ei ollut neitsyt, sillä hän oli rakastanut kuolevaista miestä, häpeän valtaamana vetäytyi syrjään sisariensa seurasta ja muuttui ihmisten silmille näkymättömäksi.

"Hän häpesi", sanoi Carlotta hiljaa, "koska hän sittemmin rakasti yhtä jumalista, joka ei huolinut hänestä, siksi että hän oli antautunut kuolevaiselle. Naisella on siis polttava tuli täällä —" hän painoi kätensä sydäntään vastaan — "joka saa hänet toivomaan, että hän palaisi poroksi, haihtuisi tyhjiin, muuttuisi ilmaksi, näkymättömäksi."

Viimeisen sanan sanottuaan hän nopeasti nousi paikaltaan, mutta minä laskin käteni hänen hartioilleen.

"Carlotta, rakas lapsi", minä sanoin, "mitä te tarkotatte?"

Hän tarttui ranteisiini ja koetti nousta paikaltaan epätoivoisena läähättäen:

"Te olette yksi jumalista, ja minä toivoisin, että voisin muuttua näkymättömäksi tähdeksi."

"Mutta sitä en minä tee", sanoin tukahtuneella äänellä. Väkisin vedin hänet syliini, ja huulemme yhtyivät. Hän taipui syleilyyni, ja tässä suutelossa Carlotta antoi minulle koko sielunsa…

"Tuntuu ihanalta, kun taas saan painautua syliinne", sanoi aina avomielinen Carlottani hetken kuluttua. "Minä en ole tehnyt sitä — ah, hyvin pitkään aikaan."

Hän huoahti tyytyväisenä. "Seer Marcous!"

"Sinun täytyy nimittää minua Marcukseksi nyt", sanoin minä.

Hän pudisti päätään, joka lepäsi minun olkapäätäni vastaan. "Ei. Te olette Marcus — tai Sir Marcus — kaikille ihmisille. Minulle te aina olette Seer Marcous, Seer Marcous, rakkaani", hän kuiskasi sekunnin kuluttua. "Kerran en tiennyt, mikä oli ero jumalan ja kuolevaisen välillä. Vasta sinä aamuna, jolloin minä heräsin —"

"Sinä pidit minua yönuttuun puettuna enkelinä", minä pistin väliin.

"Se on yhdentekevää", hän vastasi. Ja jatkaen vertaustaan hän kertoi minulle teeskentelemättömään tapaansa sydämensä tarinan aina tuosta aamusta saakka, mutta se, mitä hän sanoi, on pyhää. Mies tuntee itsensä muuten kurjaksi raukaksi, kun nainen kertoo hänelle, miten on tullut asettaneeksi hänet sydämensä alttarille.

Sittemmin puheemme kääntyi keveämpiin aiheisiin. Me puhuimme nykyhetkestä ja sen onnesta, tuoksuavasta ilmasta, Afrikan tähdistä.

"Näyttää siltä, rakkaani", minä sanoin, "kuin olisimme me sittenkin saapuneet Nephelococcygiaan."

" Mitä on Nephelococcygia?" Carlotta kysyi.

Mieleni heltyi. "Se on jotakin, joka on yhteydessä unelmiemme kaupungin kanssa", minä sanoin.

Pahasta siis on hyvää tullut; tuskasta on onnea koitunut; vaikeista vaivoista ääretön rakkaus. Moni sanoisi, että minä koko ajan olen suhtautunut Carlottaan houkan lailla, ja että avioliittoni oli hulluuksistani suurin.

No niin, en väitäkään itseäni ylen viisaaksi. Jos olisin ollut viisas, olisin mennyt naimisiin ja saanut viisituhatta vuodessa, taatun aseman hienojen seurapiirien jäsenenä, Dora serkkuni ja ennenaikaisen vanhuuden. Luulen kuitenkin, että juuri hulluuden tietä saavutin onneni. Saattaa myöskin olla sitä mieltä, että minä olen hukannut elämäni, etten kaikesta oppineisuudestani huolimatta ole saanut mitään aikaan.

Niin minäkin kerran ajattelin. Minä kerskailin siitä päiväkirjassani, kun aivan rauhallisesti väitin olevani kuhnuri elämän mehiläispesässä. Voi sitä päiväkirjaa! Sallikaa minun tässä juhlallisesti peruuttaa ja hylätä kaikki ne halpamaiset ja typerät mielipiteet ja elämää koskevat lausunnot, jotka olen kirjoittanut tähän mielettömään kronikkaan! Minä en pidä itseäni kuhnurina — muistan erään kohdan, missä Epictetus puhuu Kaitselmuksen teistä:

"Sillä mitä muuta minä saatan tehdä — minä rampa vanhus — kuin laulaa ylistysvirsiä Jumalalle? Jos olisin satakieli, näyttelisin satakielen osaa; jos olisin joutsen, tekisin, niinkuin joutsen tekee. Mutta nyt olen järjellinen olento, ja minun tulee ylistää Jumalaa; tämä on minun tehtäväni, minä suoritan sen, enkä aio luopua toimestani, niin kauan kuin saan siinä pysyä; ja minä kehotan teitä kaikkia yhtymään ylistyslauluuni."

"Ei, minä en ole satakieli enkä joutsen enkä niiden tavoin saata lisätä maailman kauneutta. Rammalla vanhuksella on rajotetut mahdollisuudet; mutta hän saattaa, jos hän tekee tehtävänsä ja ylistää Jumalaa, täyttää tarkotuksensa."

Näitä sanoja kirjottaessani tulee Carlotta sisään kutsumaan minut suurukselle ja katselee olkani yli.

"Mutta sinä et ole mikään rampa vanhus!" hän harmistuneena huudahtaa. "Sinä olet maailman nuorin ja voimakkain ja viisain mies!"

"Mihin minun pitää käyttää nämä ihmeelliset lahjat?" minä nauraen kysyn.

"Sinusta pitää tulla kuuluisuus", hän sanoo vakuuttavasti.

"Hyvä on, rakas lapsi! Silloin meidän täytyy lähteä johonkin toiseen maahan, johonkin kaupunkiin, missä vasta-alkajan on helpompaa päästä kuuluisaksi kuin Lontoossa, ja me lähetämme noutamaan Antoinetten ja Stensonin avuksemme."

"Siitä tulee mainiota", hän sanoo.

Minusta siis pitää tulla kuuluisa mies. Mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo. Ja Carlotta on nyt saanut oman sielun, ja sitä hän aikoo kehittää parhaansa mukaan. Se kyllä on johtava minut jonnekin ylöspäin. Mutta tuleeko minusta Uuden Babyloonian kuningas tai Uuden Seelannin pääministeri tai jonkun polyneesialaisen heimon lainsäätäjä, on salaisuus, joka vielä on jumalten helmassa, mistä Carlotta kyllä kerran on sen riistävä, kun hän huomaa oikean ajan tulleen.

"Sinä kirjotat koko joukon roskaa", Carlotta sanoo.

"Ja hiukan totta. Ja ne molemmat yhdessä muodostavat elämän", minä vastaan.