HENRY ESMONDIN HISTORIA

Hänen itsensä kertomana

Julkaissut

William Makepeace Thackeray

Suomentanut

Martta Räsänen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLTÖ:

Ensimmäinen kirja.

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA.

I. Selostus Esmondin perheestä Castlewoodin linnassa. II. Kuvaus siitä miten Francis, neljäs varakreivi, saapuu Castlewoodiin. III. Thomas, kolmas varakreivi, oli vienyt minut sinne paashiksi Isabellalle. IV. Minut pannaan roomalaiskatolisen papin kasvatettavaksi ja kasvatetaan siihen uskoon. — Varakreivitär Castlewood. V. Haltiaväkeni ovat salaliitossa kuningas Jaakko II:n valtaanpalauttamiseksi. VI. Salaliiton tulos. Thomasin, Castlewoodin kolmannen varakreivin, kuolema ja varakreivittären vangitseminen. VII. Minut jätetään orpona Castlewoodiin, mutta saan siellä mitä lempeimpiä suojelijoita. VIII. Menestystä seuraa huono onni. IX. Minulla on isorokko ja valmistaudun lähtemään Castlewoodista. X. Menen Cambridge'iin, mutta en saa siellä mitään hyvää aikaan. XI. Tulen loma-ajaksi Castlewoodiin ja keksin siellä salaisen perhesurun. XII. Mylord Mohun tulee luoksemme pahoin aikein. XIII. Mylord lähtee luotamme ja jättää pahan jälkeensä. XIV. Ratsastamme hänen perässään Lontooseen.

Toinen kirja.

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA.

I. Olen vankilassa ja minua käydään katsomassa, mutta ei lohduteta. II. Vankeuteni päättyy, vaikeuteni eivät. III. Otan kuningattaren pestin Quinin rykmenttiin. IV. Entisen kertaamista. V. Menen Vigo-lahden retkelle, maistan suolavettä ja haistan ruutia. VI. Joulukuun 29 päivä. VII. Minut otetaan iloisesti vastaan Walcotessa. VIII. Perhepakinaa. IX. Otan osaa vuoden 1704:n sotaretkeen. X. Vanha tarina narrista ja naisesta. XI. Kuuluisa mr. Joseph Addison. XII. Saan oman komppanian vuoden 1706:n sotaretkeltä. XIII. Kohtaan Flanderissa vanhan tuttavan ja löydän sieltä äitini haudan ja oman kehtoni. XIV. Vuosien 1707:n ja 1708:n sotaretket. XV. Kenraali Webb voittaa Wynendaelin taistelun.

Kolmas kirja.

KUVAA ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I. Taisteluni ja vaivani päättyvät. II. Menen kotiin ja kosketan vanhaa kieltä. III. Eräs luku "Spectatorista". IV. Beatrixin uusi kosija. V. Mohun ilmestyy viimeisen kerran tässä historiassa. VI. Beatrix-parka. VII. Kerran vielä käyn Castlewoodissa. VIII. Matkustan Ranskaan ja tuon kotiin erään Rigaud'n maalaaman muotokuvan. IX. Muotokuvan malli tulee Englantiin. X. Vieraanamme Kensingtonissa on hyvin huomattava henkilö. XI. Vieraamme poistuu luotamme, koska emme ole olleet tarpeeksi vieraanvaraisia. XII. Suuri suunnitelma ja kuka sen teki tyhjäksi. XIII. Elokuun ensimmäinen päivä 1714.

I KIRJA

HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA

Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa. Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita, palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden mallin ja esikuvan, — joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä — sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia? Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä — kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin The Court Gazette ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.

Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua (jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä, josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee, vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita), oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina) niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut. Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin, jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward, joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan kuninkaalta.

Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia, humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava kapakoitsija — niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven — jolle maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, — sulkee oven taakse hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.

Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä — joka menetti poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja urhoollisuuden merkkejä — tulisi varmaankin hänen sukulaistensa vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse, muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka, sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko. Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.

I luku.

SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.

Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö, palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.

Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli, nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle — osoittaen ujoa kunnioitusta linnan emännälle.

Lady ojensi kätensä — koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin Dea certe — tosi jumalatar — ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.

"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop, taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki, jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa turkkilaisia vastaan.

Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.

Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua mustalle takilleen.

Ladyn sydän heltyi luullakseni — ja tosiaankin, hänhän on sen sittemmin myöntänyt — hänen ajatellessaan menettelevänsä epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään, tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, — hänen kauniissa sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen hiustensa ympärille.

Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan hillitsemään iloisuuttaan — sillä tulija oli herra varakreivi, jonka poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.

"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve mieheen, sukulaisemme!"

"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.

"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.

"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"

Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen, kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt, nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen, jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi, olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa (jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet löysivät.

Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä, kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.

"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".

"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista, minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän — nimittäin linnan historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen, Henry-lanko?"

"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.

"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin vielä täyttänyt kahtakymmentä.

"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän, "ja lupaan vanheta joka päivä."

"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi", sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi — tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat, maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään syvälle muistoon!

Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin lupa istua illallispöydässä sinä iltana. — "Ja tulethan sinäkin, sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.

Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän sanoi.

"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään, Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä valmistuksissa.

"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady, kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen — hän ei vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi tähän kyllästynyt, — joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.

Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan, jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla, odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa — tuon lempeän suosijansa ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana). Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti, muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen suojeluksestaan.

"Ymmärrätkö?" sanoi tämä punastuen; "siinä tapauksessa, sir, saat opettaa minua ja Beatrixia." Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta hänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin ja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi emäntänsä kysymyksiin.

II luku.

KUVAUS SIITÄ, MITEN FRANCIS, NELJÄS VARAKREIVI, SAAPUU CASTLEWOODIIN.

Tiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat Castlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean, Edwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin tyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena hallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen isällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja perijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt, ja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska hänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan vaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon ja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle onnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia vastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.

Kotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa palkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti tälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan maitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän hoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.

Vanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen toimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen poikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän viran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen perijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa hallitusajan.

Sir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa edellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin tyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella silloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet omaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä appi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle. Sir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään ja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan; ja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla, joka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan Castlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen majesteettinsa hyväksi.

Tämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen majesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä) antaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin varakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat suuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita kuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin varakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa nykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.

Ensimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa oli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi varakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka liittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului hengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa parlamenttilaisia vastaan v. 1647.

Lordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle I:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa poika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä hänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin ja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin osallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman jälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin salaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon, jouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä oli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta iloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille elämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen veljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar Henrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon; hänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen jälkeen Bredassa.

Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond, lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen, tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä, ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa (vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle, että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi — sillä tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko; haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.

Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan, tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat olleet condiscipuli P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack, sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen, asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt naimasta.

Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten, eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan avulla — lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa -saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä rahaa.

Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita, kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan, paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä vanhempain perinnöstä, eikä — totuushan on ilmaistava — ollut muuta kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.

Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi, pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: memento mori[muista kuolemaasi!] j.n.e. — sanalla sanoen, hän oli nainen, joka saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan viimeistä edellinen takki oli pantissa.

Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä papin rippi-isäkseen.

Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä, välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.

Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja. Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli, sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman, vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.

Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan. Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.

Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.

Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.

Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa, ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä. Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme. Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen), seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien. Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti olisi vetäytynyt tieltä pois.

Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena; ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta — hän oli muuttanut Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon, jonka hän sieltä oli ostanut — ja toi nyt sieltä taloutensa, palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan, kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen; ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa), ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.

Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä, johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.

III luku.

THOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.

Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau, eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla, paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.

Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä, Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä, joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti enkeli.

Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi: "Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.

Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan. Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.

Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä, joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika, jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan; ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta. Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet auttoi.

Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita, ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen kärsimyksistään siellä.

Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli herra varakreivin kappalainen, isä Holt — että Henryä nyt tultiin nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi — että mylord varakreivi Castlewood oli pojan kummi, — että hän tuli tästedes asumaan suuressa Castlewoodin kartanossa… shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä pojan isäntä asui.

Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja. Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.

"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.

"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä ilahdutti tämä retki.

Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa olevine leijonineen ja karhuineen — kaiken Monsieur Blaisen seurassa.

Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle — nimittäin lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt, herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle pienen vuoteen omassa kamarissaan.

Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle — hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen grand parrain'insa, jolla oli nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.

"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?" sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.

"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä, että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin, että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään), kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä; olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme Castlewoodiin, jossa mylady on."

"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.

" Parbleu! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään, sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena, viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin olisi uskonut uudelle ystävälleen.

Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville, joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt vaihtoivat muutaman sanan.

"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja tervehdi tohtori Tusheria!"

"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen, ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse, kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin asuivat Castlewoodissa.

He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: " Parbleu! kyllähän sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän sai sen tietää ja sitä ajatteli.

Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä, johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn vastaanottohuoneeseen — jonka veroista upeudessa ei Harry ollut milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän ulkonäköä.

Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu mustia kiharoita — lainakiharoita — joten ei ollut ihmekään, että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen armolleen — jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa juhlallisessa esityksessä — ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin, jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti, pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen kintereillään.

Mrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut tämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään kiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun Castlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.

"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne, nuoriherra Henry Esmondin", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein koomillisen nöyristelevästi. "Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen, monsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille, Castlewoodin miellyttävälle papittarelle."

"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir", sanoi madame Tusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.

Tähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää suuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut nähnyt mitään niin peloittavaa.

"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?" kysyi lady.

"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se miellyttäisi", huudahti madame Tusher.

"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria", virkkoi lady Castlewood.

"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin sitä sanomatta."

"Je meurs ou je m'attache" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr. Holt, hymyillen kohteliaasti. "Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy tammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin."

"Parricidenko, sir!" huudahti mr. Tusher.

"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa", huudahti kreivitär. "Tule suutelemaan kättäni, lapsi", ja tammi ojensi oksan pienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa kättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta sormusta.

"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!" huudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: "Mene, sinä tyhmä Tusher!" ja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä ja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä Holt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.

Kunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti kreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika oli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin silloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi hänen armonsa hänelle: "Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle, mitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä isä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on käyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta tulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on."

Kreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen tahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään; isällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen lähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä kokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen tämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.

Poika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi esittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan, lapselliseen tapaansa. "Kuka tuo toinen nainen on?" hän kysyi. "Hän on lihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood."

"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun ikäisesi poika, mutta sinua isompi."

"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella."

"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt kreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä oli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori Tusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein kamarineitejä."

"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen kanssa säilykehuoneessa."

"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen kirkko", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond silloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); "meidän kirkossamme eivät papit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin."

"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? — Ealingin tohtori Rabbits kertoi meille niin."

"Kyllä hän oli", vastasi isä.

"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.

Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen, ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa suuren meren toiselta puolen — uudesta Castlewoodista, toisen virran luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen nuoruutensa maan rakkaat nimet.

Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät. Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita — pohjoispuolella kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis Esmondin.

Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä. Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman suuriakaan kuluja — korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta — molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä nimitetään Cromwellin patteriksi.

Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan — helppoa se olikin — kreivittären kamariherralta. Hän palveli kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin, pitäjän pastorin käytöksen välillä — mr. Holt liikkui kaikkein ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen ruokalajin tarjoamisen jälkeen.

Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita, jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli muuta kuin hänen kirjurinsa.

Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan, että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle, vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain, samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi — ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman korvauksen taivaassa — ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan, jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat, urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen, kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun isä oli häntä ohjaamassa.

IV luku.

MINUT PANNAAN ROOMALAISKATOLISEN PAPIN KASVATETTAVAKSI JA KASVATETAAN SIIHEN USKOON. — VARAKREIVITÄR CASTLEWOOD.

Jos olisi ollut aikaa siihen ja jos hänen lapsellisia taipumuksiaan olisi oikealla tavalla hoidettu, olisi Henry Esmond ollut jesuiittapappi, ennenkuin hän vielä oli kahtatoista vuotta vanhempi ja olisi voinut lopettaa päivänsä marttyyrinä Kiinassa tai Towerin mäen uhrina; sillä niinä muutamina kuukausina, jotka he viettivät yhdessä Castlewoodissa, mr. Holt sai kokonaan valtaansa pojan ymmärryksen ja tunteet ja oli saanut hänet ajattelemaan, niinkuin isä Holt koko sydämellään ajatteli, ettei mikään elämä ole niin jalo, ei mikään kuolema niin suotava kuin se, jonka useat hänen kuuluisan veljeskuntansa veljet olivat valmiit elämään ja kärsimään. Rakkaudellaan, terävällä järjellään ja iloisuudellaan, joka lumosi kaikki, vaikutusvallallaan, jota hän niin oikealla tavalla osasi käyttää, salaperäisyydellään ja omaan persoonaansa nähden osoittamallaan vaiteliaisuudella, joka lisäsi lapsen kunnioitusta häntä kohtaan, hän saavutti Harryn täydellisen uskollisuuden ja olisi sen epäilemättä säilyttänyt, elleivät häntä olisi kutsuneet muualle suuremmat ja tärkeämmät suunnitelmat kuin pienen poikaparan ottaminen veljeskuntaan.

Oltuaan muutamia kuukausia kodin rauhassa (mikäli heidän elämäänsä, joka oli ainaista riitelyä, saattoi rauhaksi sanoa) jättivät lordi ja lady maaseudun ja menivät Lontooseen ottaen rippi-isänsä mukaansa, ja hänen pieni oppilaansa on tuskin milloinkaan vuodattanut katkerampia kyyneleitä koko elämänsä aikana kuin useana yönä peräkkäin ensi kerran erottuaan rakkaasta ystävästään, maatessaan yksinäisessä kamarissa, joka oli sen huoneen vieressä, jota isä tavallisesti käytti. Harry ja muutamat palvelijat jätettiin suuren talon ainoiksi asukkaiksi; ja vaikka Harry uutterasti teki kaikki ne työt, jotka isä oli hänen toimekseen antanut, jäi hänelle useita tunteja vapaaksi, ja hän luki kirjastossa ja vaivasi pientä päätään niillä suurilla kirjoilla, jotka hän sieltä löysi.

Jonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja muisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut onneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne lukuunottamatta portinvartijaa — joka sitäpaitsi oli oluenpanija, puutarhuri ja puunhakkaaja — sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan. Näillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan pihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen vieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry Esmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt cromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin olevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän hävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n aikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin aikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku palvelijanaan — pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen papilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän sarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa palvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta huone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei ota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi Castlewoodin kotonakin ollessa.

Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär, solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä, joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja, vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin, ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta, jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs. Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään suuntaan.

Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen alamaisensa vaihtuivat vartiossa, — vaarallista oli olla hänen armonsa vastapelaajana — ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä. Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista, jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien hänet uneen News Letterin ja Grand Cyruksen avulla. Kreivitär sai tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.

Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.

Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin. Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan, -isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit — ja alkoi päivä päivältä pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen ladynsä — seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli täydelleen selvillä.

Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt — kokoontui suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen: "Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten läpi ja käytä piiskaasi!"

Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel, Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän, vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut, että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.

Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa, sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.

Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen, munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula, ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja perunakuuro.

"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä Canaille[roskajoukko] pitää ulkopuolella."

Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin —keleen ulvova paavilaisäpärä", hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika, paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen kivitykselle.

"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari, niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"

Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista vertaa isompi mies kuin mylord.

"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.

Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta — alas katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.

"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja, rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen, vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.

Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja "Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa; ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja erotti nuo kaksi poikaa — pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai olla tälle kiitollisuuden velassa.

Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus. Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan, syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.

Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista. Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin, tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs. Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku paashille.

Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.

V luku.

HALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N VALTAANPALAUTTAMISEKSI.

Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.

Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin, kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo, tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli huoneesta.

"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.

" Silentium " [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!" ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle, joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen, sen tiedän."

"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.

"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"

Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit, musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi jälkeäkään.

Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa — ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen, mutta sellainen, jota herrat käyttivät.

"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi — ei salaista kaappia tällä kertaa — vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.

"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä; jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."

Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka eivät koske ketään — eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.

Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa, ennenkuin Lockwood liikkuu."

"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi; hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan täydessä toimessa tai vaarassa.

"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi; "etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin. Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin — odotahan, miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan petä minua."

Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa — toinen pihalle päin, josta oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna, joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla. Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta, mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen, josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.

"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain — mihin panisimmekaan avaimen? — pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut, rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin, tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.

Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko, jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin, väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, — tällöinhän cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten hänen isälleen tekivät — vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät. Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän perästä joutui kuulusteltavaksi.

Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,) ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta, nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.

Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti; ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä, että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa; mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin kiitollisia tästä tunnustuksesta.

Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat, rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita. Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.

Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli, eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.

"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja. Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan). "Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit — nuo Juudakset, jotka suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä" (epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä — senkin peto! — senkin lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme: 'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen majesteettinsa.

"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa. Uhrasin itseni — puolisoni — linnani hänen asialleen." Varmaankin hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka polvistui — ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond, joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua kunnioitti."

Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa — joista tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.

Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä (viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.

Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat — Lockwood sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni, pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan. Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.

Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa, ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen, ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan puoluelaisista.

Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi — ja myöskin aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin — ja kaikkien marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin, ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.

Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian puolesta.

Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette — menette ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."

"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.

Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin portista.

Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.

Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn, joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti hänen vieressään askel askeleelta — ja häntä seuraava sotamies jäi jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin luota.

Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.

Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.

Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen, että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.

Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.

"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"

"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.

"Siinä tapauksessa —" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.

"Mr. Holt, qui pensait à tout " [joka ajatteli kaikkea], sanoi Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on laskettu, m le Marquis', — miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä? — 'meidän on se juotava'."

"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin", jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin. Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa! Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin — kenraali Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.

"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.

"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa — toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry — 'sinun on mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa nyt!"

Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.

Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin, poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo. Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.

Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa, kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.

VI luku.

SALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA JA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.

Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin, vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.

Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut, päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.

Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.

"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että meidän täytyy saada puhutella häntä."

"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Reumatismi", vastasi poika.

"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"

"En tiedä", vastasi poika.

"Koska mylord poistui?"

"Eilen illalla."

"Isä Holtin kanssako?"

"Mr. Holtin kanssa."

"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.

"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.

"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."

"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo — hän on sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on tohtori?"

"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja työntyen sisälle.

Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.

"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.

"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury (se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas, Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä, jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä tarkastuksessamme."

"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua", sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan, jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit tulivat.

"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt tutkimusta vain muodon vuoksi.

Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais, monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."

Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi — ei salaliittoa koskevia papereita — vaan myladyn tekotukkia, ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin, huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita herroja, kapteeni?"

"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista — vain sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon muita osia."

"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.

"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan tyynyänne ja antamaan teille lääkettä — suokaa minun —"

"Sir!" kirkaisi mylady.

"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja —"

Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen" ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."

"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.

"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka, — Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne seuraa teitä, jos haluatte — ja tuo kiiltonahkalaatikko."

"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö siis voi armahtaa naista?"

"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode", sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."

Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen hyväksi tehnyt.

Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät, jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.

Niissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin käsialalla — herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä — ja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr. Coplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen osallisuudestaan tähän salaliittoon.

Niissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi Castlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka määräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi. [Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä markiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton tätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin jättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että hänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle, mikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni kylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen karkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000 punnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]

Siellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa kirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset olivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia koskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), — yksi isä Holtilta, joka kuului: "Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen talossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan kuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra Vapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita hänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan kanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin keskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä yhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa tämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään muun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen silloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää välittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan. Hän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten hän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen suhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä tiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta Vapaamiehen suhteen hän oli taipumaton."

Toinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä ilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan tarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi tiedätte kehen, ja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena asiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K. jätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan johdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen velvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli pitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla sanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman kanssa.

Näiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti Frank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry Esmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut liittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle osanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä asioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan huomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin huolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas Wilhelmin upseerit pidättämään toisen.

Kun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet pitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He tutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka näytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain oli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.

Kun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he tutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman huvitti heidän ällistyksessä.

"Mitähän nämä ovat?" kysyi eräs.

"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä", sanoi asianajaja. "Mitä sinä naurat, penikka?" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.

"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja", virkkoi Harry, "ja pyysi minua polttamaanne", — tämä olikin noihin papereihin nähden totta.

"Saarnojapa kylläkin — kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa", huudahti asianajaja.

"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle", virkkoi kapteeni Westbury. "Osaatko sinä lukea sen, poikanen?"

"Kyllä sir, vähäsen," sanoi Harry.

"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana", sanoi asianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:

"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt vaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon puusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi osaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä tiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut", — tässä pojan oli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän kysyi asianajajalta: "Jatkanko minä, sir?"

Asianajaja sanoi: "Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää; kukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?"

"Käsketään sisälle oppinut-Dick", huudahti kapteeni Westbury nauraen; ja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: "Hei, Dick! tule tänne selittelemään."

Ja lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot, tuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.

"Kerro meille, mitä tämä on, Dick", sanoi asianajaja —

"Minun nimeni on Steele, sir", sanoi sotamies. "Saatan olla Dick ystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi."

"No, siis Steele."

"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen majesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla vähemmän tuttavallinen."

"Sitä en tiennyt, sir", sanoi asianajaja.

"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet tapaamaan herrasmiehiä", sanoi ratsumies.

"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen", sanoi Westbury. "Se on latinaa", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan kunniaa upseerilleen, "ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;" ja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne kääntänyt. "Sinäpä vasta olet nuori oppinut!" sanoi kapteeni pojalle.

"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo", sanoi asianajaja. "Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen."

"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!" sanoi kapteeni kovin iloisena.

"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa", sanoi Harry Esmond yksinkertaisesti, "sillä ei kukaan välitä minusta."

Lapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain liikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen ratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia sanoja latinaksi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi asianajaja.

"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään", huudahti kapteeni Westbury.

"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin oppinut tukemaan onnettomia; se ei ole teidän toimenne, herra Pergamentti", sanoi ratsumies.

"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr. Corbet", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat ystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin kiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.

Hevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär ja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä kamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui vallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä "enkeli-kullaksi" ja "lapsi-raukaksi" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.

Kreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi, aina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. "Jos onnettomuus tapahtuisi mylordille", sanoi hän, "olen varma, että hänelle saadaan seuraaja ja hän on antava sinulle suojeluksensa. Nyt kun olen tässä tilassa he eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni." Ja hän suuteli kuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond vähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin oppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti aina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa perillisen Esmondin arvolle.

Harry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen haltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli kooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia kysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti ja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli; hänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan ikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä salaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.

Niinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan seuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen kummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän kuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko sotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin hyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja joivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, — mitenkäpäs muuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.

Kapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja pikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella kapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen istuessaan samalla istuimella.

Kreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen suosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että latinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari kuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi. Kuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja jonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti Dick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään kasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään näiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja Harryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui tappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. "En ole mikään tavallinen sotamies", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata se hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen merkeistä, "Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen; ja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa yliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä, Lontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin."

"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."

"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen opetitte."

"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; — tämän alla tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"

"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies, olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut, kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n 'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry — jokaisen kansan yksilöt ovat sen tehneet — sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle totuutta elämälläni — vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi minulle suurimman ilon — mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti — sillä luulenpa, että hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, — tohtori Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä hänet, Harry."

"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.

"Hän olisi voinut tehdä", — vastasi toinen — "ainakin hän opetti minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki, deteriora sequi." [Huonompien seuraaminen.]

"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.

"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin, jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan: "Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"

Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä, näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja — siksi hänen vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus kruunuun) — ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet taatusti lukkojen takana.

Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä, joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään. Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä, tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan kuin muuten olisi voinut.

Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa. Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen, katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen — hänhän ei tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita — mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa, antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla! Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa, että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut. Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle onnettomuudesta.

Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta kodistaan — hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen saapuessa Castlewoodiin, — mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä päällysmiehenä toimiva upseeri.

Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.

"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry, oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.

Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä pidetyissä tanssiaisissa.

"Sanoiko hän silloin mitään?"

"Hän sanoi sellaista, jonka toistamiseen minulla ei ole halua", vastasi Harry. Sillä hän oli nyt kaksitoistavuotias: hän tiesi syntyperänsä ja sen häpeän, eikä hän tuntenut rakkautta sitä miestä kohtaan, joka todennäköisimmin oli tahrannut hänen äitinsä kunnian sekä hänen omansa.

"Rakastitko mylord Castlewoodia?"

"Harkitsen vastausta, kunnes tulen tuntemaan äitini, sir", vastasi poika ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Lordi Castlewoodille on tapahtunut jotain," sanoi kapteeni Westbury hyvin vakavalla äänellä, — "jotain, jonka täytyy tapahtua meille kaikille. Hän on kuollut Boynen luona saamastaan haavasta taistellessaan kuningas Jaakon puolesta."

"Olen iloinen, että mylord taisteli oikean asian puolesta", sanoi poika.

"Oli parempi kohdata kuolema taistelutantereella miehen tavoin kuin Towerin mäellä, kuten muutamien käy", jatkoi mr. Westbury. "Toivon, että hän on tehnyt jonkun testamentin tai jollain tavalla turvannut sinun elämäsi. Tässä kirjeessä sanotaan, että hän jättää unicum filium suum dilectissimum[rakkaan ainoan poikansa] ladynsä hoivaan. Toivon, että hän on jättänyt sinulle muutakin kuin sen."

Harry vastasi, ettei hän tiennyt. Hän oli taivaan ja kohtalon käsissä: mutta yksinäisempänä nyt, kuten hänestä tuntui, kuin hän oli vielä koskaan elämässään ollut, ja sinä yönä maatessaan pienessä huoneessaan, jossa hän yhä asui, poika ajatteli häpeän ja surun tuntein outoa ja yksinäistä asemaansa: kuinka hänellä oli ja ei ollut isä ja nimetön äiti, jonka kukaties oli saattanut perikatoon tuo samainen isä, jonka Harry saattoi tunnustaa omakseen vain salaisesti ja punastuen ja jota hän ei voinut rakastaa eikä kunnioittaa. Ja hän tuli sydämestään sairaaksi ajatellessaan miten isä Holt, vieras ihminen, ja pari kolme sotamiestä, joihin hän oli tutustunut viimeisenä kuutena viikkona, olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli suuressa avarassa maailmassa, jossa hän nyt oli aivan yksin. Pojan sydän oli täynnään rakkautta ja hän ikävöitsi maatessaan siinä pimeydessä jotakuta, jolle voisi sen antaa. Hän muistaa ja muistaa kuolinpäiväänsä asti, tuon pitkän yön ajatukset ja kyyneleet ja tunnit, jotka surullisesti löivät lyöntinsä sen kuluessa. Kuka hän oli ja mikä? Miksi täällä paremmin kuin muualla? Minun on paras, ajatteli hän, mennä Trimin papin luo ja tutkia mitä isäni sanoi hänelle kuolinvuoteellaan ripityksessä. Onko koko maailmassa ketään lasta niin turvatonta kuin minä? Nousenkohan ja lähden täältä ja pakenen Irlantiin? Näissä ajatuksissa poika kulutti kyynelöiden tuon yön, kunnes viimein itki itsensä nukuksiin.

Seuraavana päivänä henkivartioston herrat, jotka olivat kuulleet mitä hänelle oli tapahtunut, olivat tavallista ystävällisempiä lapselle, erittäinkin hänen ystävänsä oppinut Dick, joka kertoi hänelle oman isänsä kuolemasta, joka oli sattunut Dickin ollessa Dublinissa; Dick ei ollut silloin ollut edes viisivuotias. "Se oli ensimmäinen surun tunne", sanoi Dick, "jota koskaan olen tuntenut. Muistan menneeni huoneeseen, jossa hänen ruumiinsa oli, ja äitini istui itkien sen ääressä. Minulla oli pallopelin karttu kädessäni ja aloin lyödä arkkua ja huutaa isää; silloin äitini otti minut käsivarsilleen ja kertoi minulle kyynelten tulviessa, ettei isä saattanut minua kuulla eikä enää milloinkaan leikkiä minun kanssani, sillä he aikoivat panna hänet syvälle maahan, josta hän ei enää milloinkaan voinut tulla meidän luoksemme. Ja tämä", sanoi Dick lempeästi, "on saattanut minut säälimään kaikkia lapsia sen jälkeen ja sai minut rakastamaan sinua, isätön, äiditön poika raukkani. Ja jos milloinkaan kaipaat ystävää, tiedät, että sellainen on Richard Steele."

Harry Esmond kiitti häntä ja tunsi iloa. Mutta mitäpä korpraali Steele saattoi tehdä hänen hyväkseen? Ottaa hänet vapaaksi jääneen hevosen ratsastajaksi ja ratsuväen palvelijaksi? Vaikkei Harry Esmondin kilpi ollutkaan tahraton, oli se kuitenkin jalo. Noiden kahden ystävän neuvo oli, että Harryn oli jäätävä sinne missä oli odottamaan kohtaloaan; niinpä Esmond jäi Castlewoodiin odottamaan suurella jännityksellä kohtaloaan, — muodostuipa se sitten miksi tahansa.

VII luku.

MINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ SUOJELIJOITA.

Ajan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo oppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen toveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun toiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa ääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät miehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat sopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen, lopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän leikinlaskunsa mahtilauseilla maxima debetur pueri reverentia[poikaa on kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos toisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi tehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.

Huomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen viisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle salaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui lähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan nimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei sanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä, vaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla sulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein eheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös pitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin, kunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat Dickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin myöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli hänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli tytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti kuullessaan hänen lähteneen pois — ja Dick lähti maksamatta edes tytön laskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle hopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan syleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun Castlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei hän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja Henry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin ja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys olivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä odotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän oli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä Holtia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti hellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan levolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.

Vaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista olentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä liikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi kiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan nuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta, kokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen. O Dea certe, ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota isä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän ihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja suloista myötätuntoa — yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin liikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä vähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan tapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias poikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan, joka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada toimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä oli sen lausunut — katsella, seurata, ihailla häntä — se tuli nyt pojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan oli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut kääpiömäisen ihailijansa ihailua.

Kreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja ylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn isäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat ladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär sairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos varakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan. Jos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa nähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin äitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan. Hän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä ja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon hiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän heräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta varakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan, kun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli puserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären silmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja ihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä poika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn tytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät — oliko maailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli järjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia. Varakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto tuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan omasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään. Välittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain siksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle rintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa kaikkein arvokkaimpia esineitä.

Varakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska hänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti, meni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua, ennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen palatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä! Tuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä — hän huvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut varakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen hopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla ollessakin.

Kaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina aamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän ihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen palvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon aamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa, kun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa hänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä emäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä mysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän lukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia, ja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin hän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman muuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa saliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja muutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt. Poika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt kaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän lempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta; varakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta ja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä lempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan yhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin aika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa ja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos lady katseli eteenpäin, — ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi? — tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista Harry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen poika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima voisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin sattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt, elämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia tapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle varhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että vuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten elämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta puhuimme, oli pian päättyvä.

Kun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi pakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin ulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän kirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään aivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä, jotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät voineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan tavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella aikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi sen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin nuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia merkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä tajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat kuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne olivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä, joka oli pimentävä heidän päivänsä.

Harryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin tottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan — mylord alkoi väsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä lempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää. Sanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja hänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja palvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä kunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat ja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas korokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan, heidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja suitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin väsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset ihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen ylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja myöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että kreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista luonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen palvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus, jota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat — sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös hyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän mustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi tietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen lupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan olleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain surulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten saapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden kesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan mikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin; ja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! vacuae sedes et inania arcana[valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt, jos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen juoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet ihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa — niin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat toisilleen "armaani" ja "kultaseni", kuten tähänkin asti, mutta mies on oma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin kaikki muukin elämässä katoaa — niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja surut ja ilotkin katoavat.

Hyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta puolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan, mutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista. Tuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan vaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi pullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen — senkin hän teki vallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta — ja koetti parhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa näki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu suurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat hänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan mitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi ollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa kiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni, hemmoitteli pilalle "pastori Harryn", kuten hän nuorta Esmondia nimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän lapsen omistamaa tietovarastoa.

Saattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja suosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla tavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä, jotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä orjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka velvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja kapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan ja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet tehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa, mutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin ilkeämielisyydestä.

Siis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin toivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan hän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava, pitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli ihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen urheilija — ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti kilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen taitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin osaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun uskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias; veijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan kuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen paljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen asiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen elämänsä juoksun päätti.

Hän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä pukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen päivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen tukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää peruukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on meille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri ja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan ja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista tai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska varakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä säästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin olisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä pyynnöstä.

Esmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän toisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui, samoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä tai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta nauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: "Hyi mylord; muistakaa papillista virkaani!" samalla kuitenkin osoittaen niin laimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi Castlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi, päivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady pakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan jälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.

Ja koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin velvollisuuksistaan samaan aikaan. "Mylord on elänyt armeijassa sotamiesten seurassa", oli hänen tapana sanoa pojalle, "ja siellä suvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja minä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei niin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi mitään virhettä". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan. Kummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin yhä pitää häntä enkelinä.

Ja koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös myöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että tällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka hän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja lempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja todisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että vaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut, niin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä. Mutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva nainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord usein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä hänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat tarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu Castlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli karso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia maalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi hänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun hänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä, luotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat tämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän vaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään ja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin, leskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni puolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa kuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha neiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien muiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit naiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi oli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.

Toinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan neljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika laverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja saattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan kimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi ja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes sen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw nousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin moni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta hyökkäyksestä.

"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä", hän uhkaili; "tästä minä vielä tapan sinut."

Ja siihen hän olikin tarpeeksi suuri.

"Äpärä taikka ei", sanoi toinen hammasta purren, "minulla on miekkapari ja jos tahdot kohdata minut kuin mies miehen pengermällä tänä iltana —"

Ja tässä loppui nuorten mestarien keskustelu, koska tohtori juuri saapui. Hyvin todennäköistä on, ettei Hawkshaw, vaikka hän olikin suuri, välittänyt jatkaa taistelua mokoman raivoisan vastustajan kanssa.

VIII luku.

MENESTYSTÄ SEURAA HUONO ONNI.

Senjälkeen kun lady Mary Wortley Montagu toi istutusrokon kotimaahansa Turkista (vaarallisena tapana ja hyödyttömänä vaaran kitaan syöksymisenä pitävät sitä useat), luulen että isonrokon, — tuon maailman kauhean vitsauksen — ankaruus on jossakin määrin lieventynyt meidän osassamme maailmaa, ja muistan ajaltani sadoittain nuoria ja kauniita ihmisiä, jotka on saatettu hautaan tai ovat nousseet tyynyiltään hirvittävän arpisina ja muodottomina tämän taudin jälkeen. Useat suloiset kasvot ovat jättäneet ruusunsa vuoteelle, jolle tämä kammoittava ja hävittävä rutto heidät saattoi. Varhaisimmassa nuoruudessani tämä surma saattoi tulla kylään ja hävittää puolet sen asukkaista. Sen lähetessä, niinkuin voidaan käsittää, eivät yksinomaan kauniit olleet huolissaan, vaan vahvimmatkin, ja ne, jotka vain voivat, pakenivat. Eräänä päivänä vuonna 1694, minulla on hyvä syy muistaa se, tuli tohtori Tusher juosten Castlewoodin linnaan, kauhistunein kasvoin, sanoen, että tuo tauti oli ilmaantunut sepän talossa Castlewoodin kylässä ja että eräs palvelijatar makasi siellä rokkosairaana.

Sepällä oli pajansa ja hevosenkenkämyymälän ohella oluttupa ja sitä hoiti hänen vaimonsa, ja vieraat istuivat penkeillä ravintolan oven edessä katsellen pajaa olutta juodessaan. Tässä ravintolassa oli kaunis tyttö, jota miesväki nimitti Nancy Sievewrightiksi, rehevä, raikkaan näköinen neitonen, jonka posket olivat punaiset kuin rautatammen marjat paaluaidan yläpuolella puutarhassa ravintolan takana. Tähän aikaan Harry Esmond oli kuusitoistavuotias poika, ja miten ollakaan, hänelle sattui kävelyillään ja retkillään usein niin, että hän kohtasi Nancy Sievewrightin kauniit kasvot. Ellei hänen tarvinnut pajassa mitään laitattaa, meni hän juomaan olutta "Kolmeen linnaan" tai keksi jonkun tekosyyn saadakseen nähdä Nancy-paran. Harry poloinen ei tarkoittanut eikä ajatellut mitään pahaa, yhtä vähän kuin tyttökään; mutta totuus on, että he aina kohtasivat toisensa — niityllä tai puron luona tai puutarhan paaluaidalla tai lähellä Castlewoodia. "Herranen aika, mr. Henry" ja "Mitä kuuluu, Nancy?" lausuttiin monta monituista kertaa viikossa. Hämmästyttävä on se magneettinen vetovoima, joka vetää ihmiset yhteen niin kaukaa. Punastun ajatellessani Nancy parkaa nyt, punaisine puseroineen ja iloisena, posket loistavan punaisina, purjekankainen hame yllä, ja sitä, että keksin suunnitelmia ja punoin ansoja ja laadin sydämessäni puheita, joita minulla harvoin oli rohkeutta ilmaista ollessani tuon halvan lumoojattaren parissa, joka lehmän lypsämistä lukuunottamatta ei tiennyt mitään, ja aukaisi mustat silmänsä kummastuneesti, kun pidin hienoja puheita Wallerista tai Ovidiuksesta. Nancy-parka! kaukaisen menneisyyden vuosien hämärästä loistavat sinun rehelliset maalaiskasvosi, ja muistan ystävällisen äänesi, kuin olisin sen eilen kuullut.

Kun tohtori Tusher toi uutisen, että rokko oli "Kolmessa-linnassa", jonne eräs maankiertäjä kertoman mukaan oli tuon taudin tuonut, oli Henry Esmondin ensi ajatus Nancy-paran varoittaminen ja sitten häpeän tunne ja levottomuus Castlewoodin perheestä, johon hän pelkäsi tuoneensa tartunnan; sillä totuus on, että mr. Harry oli istunut eräässä kamarissa tunnin ajan sinä päivänä, ja Nancy Sievewright oli ollut siellä pienen veljensä kanssa, joka oli valittanut päänsärkyä ja makasi pökerryksissä itkien joko tuolilla takan ääressä tai Nancyn sylissä tai minun sylissäni.

Pikkuinen lady Beatrix kirkaisi kuullessaan tohtorin uutiset ja kreivi huudahti: "Jumala sinua varjelkoon!" Hän oli rohkea mies, eikä pelännyt kuolemaa missään muussa muodossa kuin tässä. Hän oli hyvin ylpeä punertavasta hipiästään ja vaaleasta tukastaan; mutta rokkoon kuolemisen ajatus peloitti häntä enemmän kuin mikään muu. "Otamme lapset ja ratsastamme huomenna Walcote'iin" — se oli mylordin pieni talo lähellä Winchesteria, ja sen hän oli perinyt äidiltään.

"Se on paras turva, jos tauti leviää", sanoi tohtori Tusher. "On hirveätä ajatella, että se alkoi oluttuvasta. Puolet kylän kansasta on käynyt tänään siellä tai pajassa, joka on aivan sama. Kanslia-apulaiseni Nahum asui heidän luonaan. En voi mennä kirjoituspöytäni ääreen tuon henkilön ollessa lähelläni. En tahdo pitää tuota miestä lähelläni."

"Jos rokkoon kuoleva pitäjäläinen lähettäisi teitä hakemaan, niin menisittekö?" kysyi mylady, katsahtaen käsityökehyksistään tyynillä sinisilmillään.

"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.

"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi (ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi, joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi, kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan —"

"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.

"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", — ja tohtorin tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.

Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa. Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa, jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä, joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta, jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman leivoksen kuin hänen omansa, — hän heitti pois koristenauhan, jos näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn. Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa tallit, koirakopin ja kellarin — jonka hän sekä täytti että tyhjensi.

Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa, ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen, erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä ajan.

Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.

Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin, jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."

"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi — tule huoneeseesi, tule huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas taivutettu, ruhtinattaren elein.

"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, — hän oli juuri siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta — "hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi koskaan vihastua — eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan kauniilta vihaisena."

"Se johtuu siitä, mylord, että mr. Henry Esmond, joka ei saa aikaansa mitenkään kulumaan luonamme ja joka ei pidä meidän seurastamme, on ollut oluttuvassa, jossa hänellä on muutamia ystäviä."

Mylord virkkoi nauraen ja kiroten; "Sinä nuori kelmi, olet ollut Nancy Sievewrightin luona. Hitto vie tuota nuorta tekopyhää, kuka olisi sitä uskonut? Vakuutan, Tusher, että hän on ollut —"

"Tarpeeksi, mylord", sanoi lady; "älkää loukatko minua tällä puheella."

"Kunniasanallani", sanoi Harry raukka, itkuun purskahtamaisillaan häpeästä ja nöyryytyksestä, "tuon nuoren henkilön kunnia on kokonaan tahraton." "No niin tietysti, tietysti", sanoi mylord, nauraen ja humaltuen yhä enemmän. "Hänen kunniasanallaan, tohtori — Nancy Sieve —"

"Viekää Beatrix-neiti vuoteeseen", huudahti lady samalla hetkellä mrs. Tuckerille, seuranaiselleen, joka toi hänen armonsa teen. "Asettakaa hänet minun huoneeseeni — ei, teidän huoneeseenne", hän lisäsi nopeasti. "Mene lapsi, — mene heti — ei sanaakaan!" Ja Beatrix oli niin hämmästyksissään tästä äkillisestä vallannäytteestä, sillä äiti koroitti harvoin ääntään, että hän poistui huoneesta säikähtyneenä ja pidättäytyi itkemästäkin, kunnes pääsi ovelle mrs. Tuckerin kanssa.

Tällä kertaa hänen äitinsä ei vähääkään välittänyt hänen nyyhkyttämisestään, vaan jatkoi kiivasta puhettaan. "Mylord", hän sanoi "tämä nuori mies — teidän holhokkinne — kertoi minulle juuri ranskaksi — hän häpesi puhua omaa kieltään — että hän on ollut oluttuvassa koko päivän, jossa hän on pitänyt sylissään tuota pientä poloista, joka nyt on rokkosairaana. Ja hän tulee tuosta paikasta löyhkäten kotiin — niin juuri, löyhkäten — ja ottaa häpeämättä syliinsä minun poikani ja istahtaa minun viereeni, niin juuri minun viereeni. Hän on voinut hyvinkin tappaa Frankin — tappaa meidän lapsemme. Miksi hänet tuotiin perhettämme häpäisemään? Miksi hän on täällä? Antaa hänen mennä — antaa hänen mennä, sanon minä, tänä iltana, ettei hän enää saastuta tätä paikkaa."

Hän ei ollut milloinkaan vielä lausunut epäystävällistä sanaakaan Harry Esmondille ja hänen ilkeät sanansa koskivat poikaparkaan, niin että tämä oli muutamia minuutteja vallan surusta ja raivosta suunniltaan saadessaan niin epäoikeutetun iskun sellaisesta kädestä. Tulipunaisesta hän muuttui kalmankalpeaksi.

"En voi auttaa syntyperääni, rouva", hän sanoi, "enkä muitakaan onnettomuuksiani. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin jos — jos minun läheisyyteni nyt saastuttaa häntä, niin ei aina ole niin ollut laita. Hyvää yötä, mylord. Taivas palkitkoon teidän ja omaistenne hyvyyden minulle! Olen kyllästyttänyt hänen armonsa hyvyyteen ja tahdon poistua"; ja polvistuen Harry Esmond otti hyväntekijänsä karkean käden ja suuteli sitä.

"Hän haluaa mennä oluttupaan — antaa hänen mennä!" huudahti mylady.

"Piru vieköön minut, jos sen teen", sanoi mylord. "En luullut, että voisit olla niin h—tin kiittämätön, Rachel."

Vastaukseksi tämä purskahti kyyneltulvaan ja poistui huoneesta katsahtaen nopeasti Harry Esmondiin, kun mylord, välittämättä kyynelistä ja vielä varsin hyväntuulisena, kohotti nuoren holhokkinsa tämän polvistuneesta asemasta (sillä tuhannet hyvät työt olivat saaneet pojan kunnioittamaan mylordia isänään) ja laski leveän kätensä Harry Esmondin olalle.

"Semmoinen hän on aina ollut", virkkoi mylord; "vihjauskin naisesta tekee hänet ihan hulluksi. Siitä syystä juuri rupesin ryyppäämään, hitto vie — en mistään muusta syystä; sillä eihän hän ainakaan voi olla mustasukkainen oluttynnyrille eikä rommipullolle, vai mitä, tohtori? Hitto vie, katsokaapa piikojamme — katsokaapa vain talon piikoja. Oletteko missään nähnyt semmoisia piikoja? Ette nyt ottaisi vaimoa Castlewoodista, vai mitä, tohtori?" Ja mylord purskahti nauramaan.

Tohtori, joka oli kulmainsa alta katsellut lordi Castlewoodia, sanoi: "Mutta leikki sikseen, mylord, en saata hengenmiehenä käsitellä tätä ainetta leikillisesti enkä tämän seurakunnan sielunpaimenena ajatella mitenkään muuten kuin surren sitä, että niin nuori lammas joutuu harhateille."

"Sir", sanoi nuori Esmond puhjeten vihaisena puhumaan, "hän kertoi minulle itse, että te itse olette kauhea äijä ja tarjouduitte suutelemaan häntä maitohuoneessa."

"Häpeä, Henry", huudahti tohtori Tusher karahtaen punaiseksi kuin kalkkunakukko mylordin ulvoessa naurusta. "Jos kuuntelet tyttöhylkiön valheita —"

"Hän on yhtä kunniallinen kuin kuka hyvänsä Englannin naisista ja minusta yhtä puhdas", huudahti Henry, "ja yhtä lempeä ja hyvä. Hävetkää, kun solvaatte häntä."

"Kaukana olkoon se minusta että sen tekisin", huudahti tohtori. "Taivas suokoon, että olen erehtynyt tuon tytön suhteen ja teidän suhteenne, sir, jolla on totisesti pikkuvanhan nerokkuutta; mutta siitä ei nyt ole kysymys. On ilmennyt, että rokkoon sairastui pieni poika 'Kolmesta-linnasta' ja että se oli hänessä teidän käydessänne oluttuvassa omissa tarkoituksissanne, ja että istuitte lapsi sylissänne jonkun aikaa ja heti sen jälkeen nuoren lordin kanssa." Tohtori koroitti ääntään puhuessaan ja katseli varakreivittäreen päin, joka oli tullut takaisin ja näyttäen hyvin kalpealta piti nenäliinaa kädessään.

"Kaikki aivan totta, sir", sanoi lady Esmond katsellen nuorta miestä.

"Nyt on pelättävissä, että hän on tuonut tartunnan mukanaan."

"Niin juuri — oluttuvasta", sanoi mylady.

"Hitto vie, unohdin sen tarttuessani kaulukseesi, poika", huudahti mylord peräytyen. "Pysy poissa, Harry poikaseni; ei kannata syöksyä suden kitaan, tiedäthän sen."

Mylady katseli häntä hieman hämmästyneenä, meni heti Henry Esmondin luo ja tarttui tämän käteen. "Pyydän sinulta anteeksi, Henry", hän sanoi; "puhuin kovin epäystävällisesti. Minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua sinun — sinun —"

Mylord kirosi. "Etkö saata jättää poikaa rauhaan, mylady?" Kreivitär näytti hieman punaiselta ja puristi hiljaa pojan kättä hellittäessään sen.

"Ei se enää hyödytä mitään, mylord", sanoi hän. "Frank oli Henryn polvella, kun hän piirteli kuvia ja juoksi yhtämittaa Henryn luota minun luokseni. Jos paha oli tullakseen, se on jo tullut."

"Ei ainakaan minuun nähden, hitto vie", huudahti mylord. "Olen tupakoinut", ja hän sytytti piippunsa uudestaan hiilellä — "ja se estää tartuntaa, ja koska tauti on kylässä — paha sen periköön! -neuvoisin sinua lähtemään täältä. Menemme huomenna Walcote'iin, rouvani."

"Minä en pelkää", sanoi mylady; "minuun se olisi voinut tulla lapsena. Se alkoi meidän talossamme silloin; ja kun se oli neljässä sisaressani kotona kaksi vuotta ennen avioliittoamme, säästyin minä siitä ja kaksi armasta sisartani kuoli."

"Minä en tahdo heittäytyä vaaraan", sanoi mylord; "olen yhtä rohkea kuin kuka mies tahansa, mutta tuota en voi kestää."

"Ota Beatrix mukaasi ja mene", sanoi mylady. "Meidän suhteemme on tuho tehty; ja Tucker voi palvella meitä; hänessä on jo ennen ollut tuo tauti."

"Sinä kyllä katsot, että valitset tarpeeksi rumia", sanoi mylord, jolloin varakreivitär painoi alas päänsä ja näytti tyhmältä; ja mylord kutsui Tusherin mukaansa tammikamariin polttamaan piippua. Tohtori kumarsi syvään varakreivittärelle (tervehdyksissään hän aina liioitteli) ja käveli pois narisevilla, nelitahoisilla varpaillaan isäntänsä perästä.

Kun lady ja nuorukainen jäivät kahdenkesken, syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus, jonka kuluessa nuorukainen seisoi lieden ääressä katsellen tyhjin katsein hiipuviin hiiliin, sillävälin kuin kreivitär askaroitsi ompelutarpeittensa ja neulojensa parissa.

"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen kovalla, kuivalla äänellä — " toistan olevani pahoillani siitä, että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin — aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin ennenkuin — ennenkuin nämä asianhaarat tulivat päivän valoon. Ja pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette minulle opettanut — ja — ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."

Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä. Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä, mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän. Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea, kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen — se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan virkistymättömänä.

Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta", ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin mökkipahastakaan.

IX luku.

MINUSSA ON ROKKO JA VALMISTAUDUN LÄHTEMÄÄN CASTLEWOODISTA.

Kun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas terveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös kärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä varakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin perheen jäseniä oli sairastunut. "On Jumalan sallimus, josta meidän kaikkein on oltava kiitollisia", sanoi tohtori Tusher, "että mylady ja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan palvelijaparkoja", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi yksinkertaisella tavallaan: "Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia -siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä pelastui?" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori innokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen toipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen ulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti, että olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä; päinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä kreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin merkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä arpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella), mutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen silmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen kasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi pyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen, niinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän värittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai pari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.

Näiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne vaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat maailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee suurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin historiasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan. Kun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina pilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli, että rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään rumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: "Ne ovat rumentuneet ja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli". Tälle puheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen, venetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se mitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois peilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Näiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon, ja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori rikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa tyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla, hänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi Henrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta puheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.

"Hän on minun karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.

"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär Harrylle pastorin poistuttua; "mutta olenko minä hyvin paljon muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."

"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli ja ajattelee vieläkin.

"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä — niin, hirveä juuri sinä sanoit — niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."

"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."

"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi arvettuneet, — eihän enkelini?"

Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta. Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.

Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti, ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä. Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan (kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui ulkoilmaan.

Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.

Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan, ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään. Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.

Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla; mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja sanoi —:

"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä, jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka! Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"

Ja ensimmäisen kävelyretkensä sairautensa jälkeen mylady teki Esmondin käsivarteen nojaten juuri sinne. Mutta hänen käyntinsä ei tuonut mitään lohtua vanhalle isälle, eikä tämä näyttänyt mitään herkkyyden merkkejä eikä keskustelun halua. "Herra antoi ja Herra otti", hän sanoi; ja kyllä hän tiesi mikä Hänen palvelijansa velvollisuus oli. Häneltä ei puuttunut mitään — nyt vähemmän kuin ennen, koska oli vähemmän ruokittavia. Hän toivotti rouva varakreivittärelle ja nuoriherra Esmondille — tämä oli kasvanut pitkäksi sairautensa aikana ja oli saanut vain vähän jälkiä siitä — hyvää päivää; ja näin sanoen ja kumartaen synkkänä seppä asteli pajasta taloonsa jättäen kreivittären jotenkin äänettömänä ja nolona ovelle. Seppä antoi pystyttää kauniin kiven kahden lapsensa haudalle; kivi nähdään Castlewoodin kirkkomaalla vielä nykyäänkin; ja ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli hänen omakin nimensä piirretty tuohon kiveen. Kuoleman, tuon ylimmän hallitsijan, saapuessa pelästyy keimaileva nainen, eikä hänen kateellisuutensa juuri mene tuon kolkon valtakunnan rajojen yli. Tuo tunne on kokonaan maasta kotoisin ja häipyy kylmään sini-ilmaan meidän ulottuviltamme.

Viimein kun kaikki vaara oli kokonaan ohitse, ilmoitettiin, että mylord ja hänen tyttärensä aikoivat palata. Esmond muistaa hyvin tuon päivän. Hänen emäntänsä varakreivitär oli suuren pelon vallassa. Ennenkuin mylord tuli, meni hän huoneeseensa ja palasi sieltä punertunein poskin. Hänen kohtalonsa oli ratkaisuaan lähellä. Hänen kauneutensa oli kadonnut — oliko hänen hallitusaikansa myöskin mennyt? Lyhyt hetkinen oli sen ratkaiseva. Varakreivi saapui ratsullaan sillan yli — hänet saattoi nähdä suuresta akkunasta, hän oli punaisiin puettu ja ratsasti tavallisella harmaalla hevosellaan — ja hänen pieni tyttärensä ratsasti hänen vierellään puettuna upeaan siniseen ratsastuspukuun kiiltävällä, kastanjanruskealla hevosella. Varakreivitär nojasi suureen uuninhyllyyn tuijottaen eteensä, toinen käsi sydämellään — hän näytti entistä kalpeammalta, kun hänellä oli nuo punaiset väripilkut poskillaan. Hän pani nenäliinan silmilleen ja veti sen taas pois, nauraen hysteerisesti — nenäliina oli aivan punainen ihomaalista, kun hän otti sen silmiltään. Hän juoksi uudestaan huoneeseensa ja tuli takaisin kalpein kasvoin ja punaisin silmin — taluttaen poikaansa — juuri kun herra varakreivi saapui nuoren Esmondin seuraamana, joka oli mennyt ulos suojelijaansa vastaanottamaan ja pitämään hänen jalustintaan, kun hän laskeutui ratsultaan. "Mitä, Harry-poika!" sanoi varakreivi iloisesti, "näytät yhtä laihalta kuin vinttikoira. Rokko ei ole sinun kauneuttasi lisännyt, eikä sinun osassasi taloa sitä ole koskaan liiaksi ollutkaan — ho — ho!"

Ja hän nauroi ja hyppäsi maahan erinomaisen notkeasti, näyttäen komealta ja punaiselta iloisine kasvoineen ja vaalean ruskeine hiuksineen, kuin mikäkin henkivartijahusaari. Esmond polvistui uudelleen niin pian kuin hänen isäntänsä oli astunut maahan, osoitti kunnioitustaan ja meni sitten tervehtimään pientä Beatrixia ja auttamaan häntä ratsulta.

"Hyi! miten sinä näytät keltaiselta!" sanoi tämä; "ja sinun poskissasi on yksi, kaksi punaista reikää!" Se olikin aivan totta — Harry Esmondin karkeatekoisessa muodossa säilyivät läpi elämän tuon taudin merkit.

Varakreivi nauroi taas kovin iloisena.

"Hitto vie!" hän sanoi käyttäen tavallisinta kirosanaansa, "pikku villikissa näkee kaikki. Toissapäivänä hän näki leskikreivittären ihomaalin ja kysyi miksi tämä käyttää tuota punaista ainetta — etkö vain kysynytkin, Trix? ja Towerin ja St. James-palatsin ja näytelmän — ja prinssi Yrjön ja prinsessa Annan — etkö nähnytkin, Trix?"

"He ovat molemmat hyvin lihavia ja haisevat konjakilta", sanoi lapsi.

Isä nauraa hohotti.

"Konjakiltako?" hän sanoi. "Ja mistä sen tiedät, neiti näsäviisas?"

"Siitä, että teidän ylhäisyytenne haisee konjakilta illallisen jälkeen, jolloin syleilen teitä ennen maata menoa", sanoi nuori neiti, joka todellakin oli niin näsäviisas kuin hänen isänsä oli sanonut, ja näytti kauneimmalta pikku mustalaiselta, mitä ikinä on silmin nähty.

"Ja nyt kreivittären luo", sanoi mylord nousten portaita ja mennen kirjokankaisen verhon taa, joka oli vastaanottohuoneen oven edessä. Esmond muistaa tuon jalon ulkomuodon, sievän punaisen puvun verhoamana. Viimeksi kuluneina kuukausina oli hän itse kasvanut pojasta mieheksi, ja hänen vartalonsa mukana olivat hänen ajatuksensa kehittyneet ja tulleet miehekkäiksi.

Mylady, jonka ilmeiden muutoksia Harry Esmond oli tottunut panemaan merkille, hän kun huomasi ja tulkitsi huolestuneella rakkaudella ilon tai huolen merkit, oli surullisen ja masentuneen näköinen useita viikkoja varakreivin palaamisen jälkeen; tämän ajan kuluessa näytti aivan kuin hän olisi hyväilyjen ja rukousten avulla koettanut saada puolisoaan luopumaan jostain huonosta oikusta, joka tällä oli ja jota tämä ei tahtonut hyljätä. Miehensä miellyttämisinnossa varakreivitär käytti sadoittain niitä keinoja, jotka ennen olivat lumonneet hänen miehensä, mutta jotka nyt tuntuivat kadottaneen tehonsa. Hänen laulunsa eivät huvittaneet, ja hän keskeytti ne ja hillitsi lapsiaan varakreivin saapuvilla ollessa. Varakreivi istui vaiteliaana päivällisellä, juoden paljon, varakreivitär istui vastapäätä häntä katsoen salaa miestään, äänettömänä hänkin. Varakreivittären äänettömyys vaivasi hänen miestään yhtä paljon kuin hänen puheensakin, ja varakreivi saattoi ärtyisenä ja kiroten kysyä vaimoltaan, miksi tämä oli vaiti ja näytti murjottavan; tai hän karkeasti keskeytti varakreivittären puheen ja kielsi tätä puhumasta joutavia. Näytti siltä, ettei mikään, mitä varakreivitär teki tai sanoi, voinut miellyttää hänen miestään tämän palattua kotiin.

Kun perheen isäntä ja emäntä ovat keskenään riitaisia, asettuu talon väki jommankumman puolelle. Harry Esmond pelkäsi niin suuresti varakreiviä, että hän olisi juossut kokonaisen penikulman avojaloin toimittaakseen hänen asiansa; mutta hänen kiintymyksensä lady Esmondiin aiheutui niin suuresta kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteesta, että hän joka päivä olisi antanut henkensä poistaakseen tältä jonkun surun tai tehdäkseen tälle palveluksen, ja tämän kunnioituksen voima ja suuruus johti hänet aavistamaan miten onnetonta hänen rakastetun emäntänsä elämä oli ja että salainen suru painoi tätä, vaikka hän ei itse koskaan puhunut huolistaan.

Jokainen, joka on kulkenut maailman läpi ja tarkastanut miesten ja naisten luonteita, ymmärtää lady Castlewoodin aseman. Olen tosin nähnyt muutamien ihmisten vievän mukanaan vanhuuteen asti nuoruudenrakkautensa kukkeuden kuihtumatonna, ja tiedän mr. Thomas Parrin eläneen sadan kuudenkymmenen vuoden vanhaksi. Mutta kaikesta siitä huolimatta on seitsemänkymmentä ihmisten ikä ja harvat pääsevät sen yli; ja varmaa on, että mies, joka nai vain yksinomaan beaux yeux'n[kauniiden silmien] tähden, kuten herra varakreivi teki, katsoo oman osansa kontrahdista olevan loppuun suoritetun, kun nainen lakkaa täyttämästä omaansa, eikä hänen rakkautensa elä hänen vaimonsa kauneutta kauemmin. Tiedän kyllä, että useinkin on toisin; ja voin muistaa kuten useimmat miehet omasta kokemuksestaan, useita koteja, joissa varhaisvuosina sytytetty rakkauden pyhä lamppu ei ole koskaan sammunut; mutta niinpä jää meille vielä mr. Parr ja samoin myös tuo suuri markkinoilla näytetty jättiläinen, joka on kahdeksan jalkaa pitkä — poikkeuksia ihmisistä — ja tuon mainitsemani kurjan lampun, joka ensin valaisee aviokamaria, sammuttavat savupiipun tuhannet tuulet ja vedot, tai sen tuikuttava valo sammuu itsekseen öljyn puutteesta. Ja sitten — sitten on Chloe pimeässä, täysin valveilla, ja Strephon kuorsaa välinpitämättömänä, tai vice versa, Strephon-parka on nainut sydämettömän veikistelijän ja herää tuosta aviollisen onnen mielettömästä harhanäystä, jonka piti kestää iankaikkisesti ja joka on kadonnut niinkuin mikä muu uni tahansa. Molemmat ovat tehneet yhteisen vuoteensa ja niinpä heidän on siis siinä maattava viimeiseen päiväänsä, jolloin elämä päättyy ja he pääsevät nukkumaan erilleen.

Tähän aikaan nuori Esmond, jolla oli säkeiden sommittelukykyä, puki muutamia Ovidiuksen epistoloita runomittaan ja vei ne emännälleen tämän ihailtaviksi. Harry huomasi, että ne, jotka koskettelivat hyljättyjä naisia, vaikuttivat tähän syvästi; ja kun Oenone huusi Pariksen jälkeen ja Medea pyysi Jasonin palaamaan, huokasi Castlewoodin lady ja sanoi, että hänen mielestään nuo osat säkeistä olivat parhaimmat. Hän olisi varmaankin kaivanut esiin isänsä tuomiorovastin, jos siten olisi saanut miehensä takaisin. Mutta hänen kaunis Jasoninsa oli mennyt, kuten kauniit Jasonit tavallisesti menevät, eikä lumoojatarparalla ollut yhtään taikakeinoa häntä luonaan pidättääkseen.

Mylord oli synkkä vain niin kauan kuin hänen vaimonsa huolestuneet kasvot tai käytös näyttivät häntä nuhtelevan. Kun lady oli alkanut hallita näitä ja ulkonaisesti näyttää iloista muotoa ja käytöstä, palasi hänen miehensä hyväntuulisuus osaksi, eikä tämä enää kironnut eikä hälissyt päivällispöydässä, vaan nauroikin toisinaan ja haukotteli pidättymättömästi. Hän poistui usein kotoa ja kutsui sinne enemmän seuraa kuin ennen, kuluttaen suurimman osan päivistään metsästysmailla tai pullon ääressä kuten ennenkin, mutta se oli erona, ettei vaimo enää niinkuin ennen saanut nähdä rakkauden valon sädehtivän miehensä silmistä. Hän oli vaimonsa luona, mutta tuo liekki oli sammunut, eikä tuo kerran tervetullut majakkatuli enää loistanut vastaan.

Mitä tunsikaan tämä vaimo, kun hänen oli pakko myöntää se totuus, josta ennustava peili oli hänelle antanut liiankin todenperäisen varoituksen, että nimittäin hänen kauneutensa keralla hänen hallituksensakin oli päättynyt ja hänen rakkautensa päivät menneet. Mitä tekee merimies myrskyssä kun mastot ja peräsin tuhoutuvat? Hän laatii varamastot ja ohjaa parhaansa mukaan airoilla. Mitä tapahtuu, jos kattosi romahtaa rajuilmalla? Kun ensimmäinen onnettomuuden humaus on ohitse, kömpii alle jäänyt esiin, ryömii katsomaan, että lapset ovat turvassa ja panee ne suojaan sateelta. Jos palatsi palaa poroksi, otetaan asunnoksi riihi. Kenen ihmisen elämää ei kohtaa yksi tai useampi valtainen hirmumyrsky, joka syöksee purjehtijan väylältä ja heittää karille, mistä saa etsiä suojaa miten parhaiten taitaa?

Kun lady Castlewood huomasi, että hänen suuri laivansa oli uponnut, hän alkoi parhaansa mukaan vahingon seurauksista toivuttuaan, panna liikkeeseen pieniä onnen yrityksiä ja toivoa pieniä voittoja ja ansioita, kuten pörssikauppias, joka, indocilis pauperiem pati[tottumattomana kärsimään puutetta], kadotettuaan tuhansia kiinnittää muutamat kultarahansa seuraavaan laivaan. Hän antoi kaikkensa lapsilleen hemmoitellen heitä rajattomasti — hänenlaisensa lempeä luonne ei voinut hemmoittelemista välttää — ja uhrasi kaikki ajatuksensa heidän hyvinvointiinsa — hän opiskeli kyetäkseen heitä opettamaan; ja täydensi omia luonnonlahjojaan ja naisellista sivistystään voidakseen lahjoittaa ne lapsilleen. Hyvän tekeminen toisille on useimpien hyvien naisten elämää. Heidän hyvyytensä on tavallaan ylitsevuotavainen ja heidän täytyy jakaa siitä jollekin toiselle. Hän teki itsestään ranskan-, italian- ja latinankielen etevän taitajan, — hänen isänsä oli hänelle nuoruudessa antanut näiden kielten alkeisopetuksen, mutta hän ei näyttänyt kykyjään puolisolleen, varmaankin peläten että ne loukkaisivat tätä — sillä varakreivi ei ollut mikään kirjamies ja hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan oppineille naisille ja olisi ollut vihainen siitä, että hänen vaimonsa saattoi kääntää latinalaista kirjaa, josta hän itse tuskin ymmärsi kahta sanaa. Nuori Esmond oli apu- tai kotiopettaja, hänen alaisensa tai ylempänsä, miten milloinkin sattui. Varakreivin poissaolon aikana jatkuivat nämä koulupäivät keskeytymättä — ja äiti ja tytär oppivat hämmästyttävän nopeasti, viimemainittu vain oli opinnoissaan peräti oikullinen. Pieneen lordiin nähden on myönnettävä, että hän opinasioissa tuli isäänsä — hän piti kivipalloista ja leikeistä ja isosta ja pienestä hevosesta, jotka hänen isänsä hänelle kasvatti ja joilla hän vei hänet metsästämään ja jotka olivat monin verroin paremmat kuin Corderius ja Lily. Hän toimi kylän poikain sotapäällikkönä ja piti pientä hovia heidän keskuudessaan ja ruoski heitä ja hallitsi heitä hienon itsevaltiaan tavoin, mikä nauratti hänen isäänsä, kun hän sen näki ja saattoi hänen äitinsä häntä lempeästi varoittamaan. Kokilla oli poika, puunhakkaajalla kaksi, ja portinvartijan iso poika sai häneltä korvapuusteja ja käskyjä. Tohtori Tusher sanoi nuorta kreiviä urheahenkiseksi nuoreksi aatelismieheksi; ja Harry Esmond, joka oli hänen opettajansa ja kahdeksan vuotta pientä lordiaan vanhempi, sai ponnistella toisinaan ankarasti pitääkseen yllä valtaansa kapinalliseen pieneen päällikköönsä ja sukulaiseensa.

Parisen vuotta sen jälkeen kun oli sattunut tuo onnettomuus, joka oli ryöstänyt lady Castlewoodilta hiukan — hyvin hiukan — hänen kauneuttaan ja hänen huolettoman puolisonsa sydämen (Jos totuus täytyy kertoa, oli mylady huomannut sekä sen, että hänen hallituksensa oli loppunut, että myös sen, että hänen seuraajansa oli määrätty; seuraaja oli jonkun Drury Lanen teatterin neitokaisia; tämän oli varakreivi valinnut ja tämän luona hän vieraili kaupungissa kahdeksan peninkulman päässä — pudet haec opprobria dicere nobis ) [meitä ujostuttaa kertoa näin häpeällisiä seikkoja], oli suuri muutos tapahtunut hänen mielessään, joka, vain hänen itsensä tuntemien taistelujen kautta — hän ei ainakaan niistä kellekään koskaan maininnut eikä niitä aavistanut se henkilö, joka aiheutti varakreivittärelle hänen kärsimänsä tuskan — oli kehittynyt sellaiseen tilaan, jota hän ei vannaankaan olisi voinut kuvitella mahdolliseksi muutamia kuukausia ennen kuin hänen onnettomuutensa alkoivat.

Hän oli siinä ajassa vanhentunut, kuten yleensä henkilöt, jotka kärsivät suurta henkistä tuskaa, ja oppinut paljon sellaista mitä ei milloinkaan ennen ollut aavistanut. Häntä opetti tuo säälimätön opettaja, kova onni. Pari vuotta sitten hän oli lapsi, joka oli toisten lapsosten äiti ja hänen lordinsa oli hänen jumalansa: tämän sanat olivat olleet varakreivittären laki; lordin hymy oli ollut varakreivittären päivänpaiste; varakreivin velttoja, jokapäiväisiä puheenparsia varakreivitär oli kuunnellut innokkaana, aivan kuin ne olisivat viisauden sanoja; kaikki varakreivin toivomukset ja oikut hän oli täyttänyt orjamaisella hartaudella. Hän oli ollut varakreivin ylin orja ja sokea palvoja. Muutamat naiset kestävät vielä enemmän, he eivät alistu vain laiminlyöntiin, vaan myös uskottomuuteen; mutta tähän tämän vaimon alistuvaisuus loppui. Hänen henkensä kapinoi ja kieltäytyi tottelemasta. Hänen oli ensiksi kestettävä salaisesti suru siitä, että kadotti ihailunsa esineen; sitten hän havaitsi jo, että hänen palvomansa henkilö olikin vain kömpelö epäjumala; sitten hänen täytyi hiljaisuudessa myöntää se totuus, että hän itse oli ylempi eikä hänen itsevaltias herransa — että hänellä oli ajatuksia, joita eivät tämän aivot milloinkaan kyenneet hallitsemaan, että hän oli heistä kahdesta lahjakkaampi — aivan erillinen olento mylordista, vaikka olikin häneen sidottu, ja tuomittu, kuten melkein kaikki ihmiset (lukuunottamatta muutamia erittäin onnellisia), työskentelemään koko elämänsä yksinään. Mylord istui tuolillaan nauraen nauruaan, lasketellen kompiaan, kasvot viinistä hohtaen — — mylady istuimellaan häntä vastapäätä — eikä varakreivi koskaan aavistanut, että hänen ylempänsä oli siinä, tuossa tyynessä, mukautuvassa naisessa, joka oli tavoiltaan kylmä ja joka istui katse maahan luotuna. Kun varakreivi oli juovuspäissään hyvällä tuulella, hän saattoi laskea leikkiä varakreivittären kylmyydestä ja "hitto vie, nyt kun mylady on mennyt, siemaisemme toisen pullon", hän saattoi sanoa. Hän ilmaisi varsin avomielisesti ajatuksensa, olivatpa ne mitä tahansa. Mylordin sanoissa ja käytöksessä ei ollut mitään salaperäistä. Hänen ihana Rosamondinsa ei asunut labyrintissä, kuten Addisonin oopperan neito, vaan upeili maalatuin poskin ja humalaisin seuruein maaseutukaupungissa. Jos lady Castlewoodilla olisi ollut halu kostaa, olisi hän helpostikin löytänyt tien kilpailijattarensa kotiin, ja jos mylady olisi tullut juomamalja ja tikari mukanaan, olisi vihollinen työntänyt hänet takaisin Billingsgaten väen kuulasateella: tuo ihana olento piti aina luonaan sellaista väkeä.

On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja hymyjä hänelle — hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut, kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä; mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi — luulen niin tapahtuvan aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole liian raskaita — ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille antanut alkusysäystä.

"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen ja suuri lumoojatar".

"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".

"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.

"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."

"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko, ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän luotanne."

"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.

"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe", vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja." Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.

Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä — silloin kun sattui nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.

Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä, oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa "Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he istuivat yhdessä kesäisinä iltoina — kaksi kultatukkaa nuottivihon ääressä — lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten rinnan noustessa ja laskiessa.

Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan — ja puolestaan opetti tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella — kyky käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden puolesta — niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen lastensa seurassa.

Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan tapahtui, — Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, — että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen, vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä, lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa, jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä, joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa tuotetta — sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja mahdollisesti hänet kääntämäänkin.

Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta. Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.

Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.

Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.

Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut, hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta, eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen; toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin, ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä — oi, niin säteilevän kirkkaina! — oi, niin kaihottuina! — koska ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien vierustalta — tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, — kirkkaita, koska nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään keinoa, ovat niiden vastakohtana.

Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä, että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta kotiopettajaa".

Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja hän kyllä tulisi ilomielin Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.

Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet useita vuosia erossa.

Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä. Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."

"Minulla on vain yksi täti — ja — ja minä tarvitsen vahan muuhun, mylord;" sanoi varakreivitär käyden kovin punaiseksi. "Tarvitset muuhun, kultaseni! Mitäpä sinä tiedät rahasta?" huudahti kreivi. "Ja mitä perhanaa se on, jota minä en sinulle antaisi, jos kerran tarvitset?"

"Minä aion antaa tämän rahan, — ettekö voi kuvitella niihin, mylord?"

Mylord käytti muuatta parhaista voimasanoistaan ilmaisemaan, ettei hän tiennyt vähääkään mitä hänen vaimonsa tarkoitti.

"Tarkoitukseni on antaa se Harry Esmondille yliopistoon menoa varten. Harry-serkku", sanoi kreivitär; "sinun ei tule viipyä enää tässä ikävässä paikassa, vaan hanki itsellesi mainetta ja samalla meille, Harry."

"Hitto vie, Harryn on varsin hyvä olla täällä", sanoi mylord näyttäen hetkisen synkältä.

"Meneekö Harry pois? Ethän vain sano, että menet?" huudahtivat Frank ja Beatrix samassa henkäyksessä.

"Mutta hän tulee takaisin ja tämä on aina oleva hänen kotinsa", huudahti mylady, taivaallisen ystävällisyyden loistaessa hänen sinisilmistään; "ja hänen oppilaansa tulevat aina häntä rakastamaan, eikö niin?"

"Herra nähköön, Rachel, sinä olet hyvä nainen!" sanoi varakreivi, tarttuen varakreivittären käteen, jolloin tämä punastui kovin ja vetäytyi pois asettaen lapset eteensä. "Toivotan sinulle iloa, serkku", hän jatkoi taputtaen Harry Esmondia sydämellisesti olalle. "En tahdo olla onnesi esteenä. Mene Cambridge'iin, poikani; ja kun Tusher kuolee, saat täältä papinviran, ellet silloin jo ole päässyt parempaan asemaan. Me katamme ruokasalin ja ostamme hevoset jonain toisena vuonna. Annan sinulle pienen hevosen tallistamme — ota mikä hyvänsä, minun ratsuani ja rautiota valakkaa ja vaunuhevosia lukuunottamatta, — ja Jumala sinua suojelkoon, poikani!"

"Ota punaisenruskea ruuna, Harry, se on hyvä. Isä sanoo, että se on paras koko tallissa", sanoi pikku Frank käsiään taputtaen ja ilmaan hypähtäen. "Mennäänpä katsomaan sitä talliin." Ja toinen ihastuksissaan ja innoissaan oli samalla lähtemäisillään huoneesta matkaansa järjestääkseen.

Varakreivitär Castlewood katsahti hänen jälkeensä surullisin, tutkivin katsein. "Hän toivoo olevansa jo matkalla, mylord", sanoi hän miehelleen.

Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi, jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.

"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti, vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."

"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta ja satiiria äänessään — "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."

"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai etkö", sanoi mylord.

"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen, joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.

"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi mylord, — "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! — ei hän ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo, jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää, sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten tuo tätisi, sillä tätisi hän on — Isabel-täti, olipa se kaunista elämää, jota isäsi hänen kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni. Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän näytti sellaiselta lapselta — ja se hän olikin, — että kuudenpennyn nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on — kädet ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!" Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan puhumaton.

Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran, kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan (mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi, ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin), "luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois heidän luotaan ja heidän isänsä luota — ja — ja he tarvitsevat uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille uskollinen — niinkuin — niinkuin minä luulen olleeni sinulle — ja äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."

"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."

"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla onnellinen omistaessani lapseni ja —"

"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne — antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."

"Parasta on tosiaankin, että menet pois", sanoi varakreivitär nauraen laskiessaan hetkiseksi kätensä pojan pään päälle. "Sinä et jää näin ikävään paikkaan. Menet yliopistoon ja teet itsesi huomatuksi, kuten nimellesi sopii. Siten voit minua paraiten miellyttää — ja — ja jos lapseni sinua tarvitsevat tai jos minä sinua tarvitsen, tulet luoksemme ja tiedän, että voimme luottaa sinuun."

"Taivas minut hyljätköön, ellette voi", sanoi Harry nousten seisaalleen.

"Ja ritarini kaipaa juuri tällä hetkellä lohikäärmettä voidakseen taistella", sanoi varakreivitär nauraen — joka puhe saattoi Harry Esmondin säikähtämään ja punastumaan; sillä juuri se ajatus oli hänen mielessään, että hän olisi onnellinen, jos tapahtuisi jotakin, jolla hän voisi osoittaa alttiuttaan. Ja häntä miellytti suuresti, että hänen emäntänsä oli häntä sanonut "ritarikseen;" ja monta monituista kertaa palautti Esmond tämän mieleensä ja rukoili, että hän todella voisi olla hänen uskollinen ritarinsa.

Varakreivittären akkunasta aukeni laaja näköala ympäristöön, ja siitä saattoi nähdä Castlewoodin kylän takana olevat punaiset nummet ja kylän ja linnan välillä olevan viheriän tasangon ja joen yli vievän vanhan sillan. Kun Harry Esmond tähti Cambridge'iin, juoksi pikku Frank hänen ratsunsa rinnalla sillalle saakka; ja siinä Harry pysäytti hetkiseksi hevosensa ja katsahti takaisin taloon, jossa paras osa hänen elämästään oli kulunut. Se aukeni hänen eteensä tuttuine harmaine torneineen, pari huippua loisti auringossa ja pilarit ja pengermän vallit heittivät suuria sinisiä varjoja ruohikkoon. Ja koko elämänsä sen jälkeen Harry muisti, miten hän näki valkopukuisen emäntänsä akkunassa katsomassa häntä, ja miten pienen Beatrixin kastanjan väriset kiharat olivat äidin vieressä. Molemmat heiluttivat hänelle jäähyväisiksi, ja pikku Frank nyyhkytti jättäessään hänet. Hän tahtoi olla emäntänsä uskollinen ritari, niin hän vannoi sydämessään; hän heilutti tälle jäähyväisiä hatullaan. Kylän kansallakin oli hänelle sanottavana jäähyväiset. Kaikki tiesivät, että nuori herra Harry oli yliopistoon menossa, ja useimmilla heistä oli ystävällinen sana ja hyvänsuopa katse hänelle antaa. En pysähdy selittelemään mitä vaiheita Harry alkoi kuvitella, tai mitä elämää itselleen suunnitella, ennenkuin hän vielä oli ratsastanut kolmea peninkulmaa kotoa. Hän ei ollut vielä lukenut Monsieur Gallondin nerokkaita arabialaiskertomuksia; mutta varmasti on muitakin henkilöitä, jotka rakentavat pilvilinnoja ja hautovat suuria suunnitelmia ja potkaisevat ne taas maahan, kuin kelpo Alnaschar.

X luku.

MENEN CAMBRIDGE'IIN, MUTTA EN SAA SIELLÄ MITÄÄN HYVÄÄ AIKAAN.

Varakreivi, joka sanoi, että häntä haluttaisi uudelleen käydä nuoruutensa tyyssijoilla, seurasi ystävällisesti Harry Esmondia hänen ensimmäisellä matkallaan Cambridge'iin. Heidän tiensä kulki Lontoon kautta, jossa herra varakreivi toivoi Harryn myös viipyvän muutamia päiviä näyttääkseen hänelle kaupungin viehättävyyksiä, ennenkuin Harry kävi käsiksi yliopisto-opintoihinsa; ja heidän täällä ollessaan Harryn isäntä vei nuorukaisen leskivarakreivittären taloon Chelsea'hin, Lontoon lähelle, koska Castlewoodin ystävällinen emäntä oli erityisesti määrännyt, että sekä nuoren että vanhan herran oli käytävä siellä kunnioittavalla vierailulla.

Hänen armonsa leskivarakreivitär asui kauniissa, uudessa talossa Chelseassa; talon takana oli puutarha ja sen pääty oli joelle päin — aina iloinen ja virkistävä näky merimiesparvineen, huvilaivoineen ja veneineen. Harry nauroi tuntiessaan vastaanottohuoneessa tuon mielessäpysyvän, Sir Peter Lelyn vanhan maalauksen, jossa hänen isänsä leski oli kuvattu metsästäjättäreksi, aseistettuna kultaisella jousella ja nuolella ja verhottuna vain niillä vähäisillä vaatekaistaleilla, joita kuningas Kaarlen aikuiset neitsyet näyttävät tottuneen käyttämään.

Rouva leskivarakreivitär oli jättänyt pois tämän metsästäjättärelle ominaisen pukeutumistavan mennessään naimisiin. Mutta vaikka hän nyt oli melkoisesti yli kuudenkymmenen, niin uskon, että hän luuli muotokuvan ilmavan luonnottaren yhä helposti olevan tunnettavissa siitä kunnioitettavasta henkilöstä, joka soi suosiollisen vastaanoton Harrylle ja hänen isännälleen.

Nuoren miehen hän otti vastaan vielä suosiollisemmin kuin vanhemman, sillä hän näki hyväksi keskustella ranskaksi, jossa varakreivi Castlewood ei ollut mikään mestari, ja ilmaisi tyytyväisyytensä huomatessaan, että mr. Esmond osasi puhua sujuvasti sitä kieltä. "Se on ainoa, joka sopii säädyllisessä keskustelussa käytettäväksi", hän alentui sanomaan, "ja on sopiva ylhäistä syntyperää oleville henkilöille."

Mylord nauroi naissukulaisensa käytöstä jälkeenpäin, kun herrat poistuivat. Hän sanoi hyvin muistavansa ajan, jolloin varakreivitär osasi puhua englantia varsin sujuvasti, ja laski leikkiä iloiseen tapaansa tappiostaan, kun oli menettänyt niin rakastettavan vaimon.

Rouva varakreivitär suvaitsi kysyä lordilta hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Varakreivitär oli kuullut, että lady Castlewoodissa oli ollut rokko; hän toivoi, ettei se ollut niin kovin paljon rumentanut tätä kuin ihmiset sanoivat.

Tämä huomautus hänen vaimonsa taudista sai herra varakreivin vavahtamaan ja punastumaan; mutta leskivarakreivitär puhuessaan tuon nuoren naisen rumuudesta kääntyi peiliin ja tutki vanhaa ryppyistä naamaansa siitä niin tyytyväisesti hymyillen, että hänen vieraillaan oli täysi työ pidättäytyessään nauramasta päin hänen vanhoja kasvojaan.

Hän kysyi Harryltä, mille alalle tämä aikoi, ja kun varakreivi sanoi, että poika aikoi kirkonmieheksi ottaakseen vastaan Castlewoodin seurakunnan, kun vanha tohtori Tusher jätti sen avoimeksi, ei hän näyttänyt osoittavan mitään suuttumusta saadessaan tietää, että Harrystä oli tuleva Englannin kirkon pappi, olipa pikemminkin iloinen, että nuorukaisella oli siten tulevaisuus selvänä. Hän pyysi mr. Esmondia, ettei tämä unohtaisi saapua hänen luokseen aina kun hän matkusti Lontoon läpi, menipä hän suosiollisuudessaan vielä niinkin pitkälle, että lähetti hänelle kaksikymmentä guineata sisältävän kukkaron ravintolaan ("Vinttikoiraan" Charing Crossiin), jossa lordi asui; ja tämän tervetulleen lahjan ohella sukulaispojalleen hän lähetti pienen nuken lahjaksi mylordin tyttärelle Beatrixille, joka näihin aikoihin kasvoi ohi nukkeiän ja oli melkein yhtä pitkä kuin hänen kunnioitettava sukulaisensakin.

Nähtyään kaupungin ja käytyään näytelmiä katsomassa ratsastivat mylord Castlewood ja Esmond yhdessä Cambridge'iin, viettäen kaksi hauskaa päivää matkalla. Ei oltu vielä keksitty noita nopeita uusia kyytivaunuja, jotka toimittivat koko matkan Lontoon ja yliopiston välillä yhdessä ainoassa päivässä. Mutta tie oli varsin miellyttävä ja kyllin lyhyt Harry Esmondin mielestä, ja hän muistaa aina kiitollisena sitä onnellista juhlapäivää, jonka hänen hyvä isäntänsä hänelle soi.

Mr. Esmond otettiin Cambridge'in Trinity College'iin, johon kuuluisaan college'iin lordikin oli nuoruudessaan kuulunut. Tähän aikaan oli tohtori Montague rehtorina ja otti vastaan herra varakreivin erittäin kohteliaasti; samoin teki mr. Bridge, joka määrättiin Harryn harjoitusmestariksi. Tom Tusher, joka kuului Emanuel College'iin ja oli nyt nuorempi toisen vuoden ylioppilas, tuli palvelemaan varakreiviä ja ottamaan Harryn suojelukseensa; ja kun tälle oli hankittu mukavat huoneet, jotka olivat suurelle pihalle päin portin vieressä, lähellä kuuluisan mr. Newtonin asuntoa, otti Harryn isäntä häneltä jäähyväiset monin lempein sanoin ja siunauksin ja kehoitti tätä käyttäytymään yliopistossa paremmin kuin mylord itse oli aikoinaan käyttäytynyt.

Näissä muistiinpanoissa on tarpeetonta pitemmälti selostaa Harry Esmondin yliopistoelämän yksityiskohtia. Se oli samantapaista kuin satojen muiden senaikuisten nuorten herrain elämä. Mutta hänellä oli se onnettomuus, että hän oli muutamia vuosia vanhempi useita ylioppilastovereitaan; ja häntä erotti tovereistaan, jotka olivat häntä nuorempia ja reimaluontoisempia, hänen yksinäinen kasvatuksensa ja asemansa elämässä sekä se surunvoittoisuus ja miettiväisyys, jotka luonto oli hänelle perintönä antanut. Hänen harjoitusmestarinsa, joka oli kumartanut maahan saakka, kun hän näytti mylordille yliopiston ruohokenttiä, muutti käytöksensä heti, kun tuo aatelismies käänsi selkänsä, ja oli — ainakin Harryn mielestä — äreä ja ilkeä. Aina kun nuorukaiset kokoontuivat greges'eihinsä salissa, Harry huomasi olevansa yksin tuon suuren poikaparven keskellä. He nostivat kovan naurunrähäkän, kun Harry pantiin lukemaan latinaa, jota hän luki ulkomaalaisesta ääntäen, kuten hänelle oli opettanut hänen entinen opettajansa jesuiitta-isä. Harjoitusmestari, mr. Bridge, teki hänestä kernaasti käyttämiensä kömpelöjen kokkapuheiden esineen. Nuoren miehen luonto kiihtyi, hänen turhamaisuuttaan oli loukattu; ja joksikin aikaa hän sortui täällä yhtä yksinäiseksi kuin hän konsanaan oli ollut Castlewoodissa, jonne hän kaihosi palata. Hänen syntyperänsä oli hänelle häpeän aiheena, ja hän kuvitteli saaneensa osakseen tuhansia halveksumisen osoituksia ja ilkkumisia nuorilta ja vanhoilta, jotka epäilemättä olisivat kohdelleet häntä paremmin, jos hän itse olisi kohdellut heitä avomielisemmin. Ja kun hän nyt, tyynempinä päivinä, katsahtaa menneisyyteen, tähän elämänsä kohtaan, jota hän piti niin onnettomana, hän näkee, että hänen oma ylpeytensä ja turhamaisuutensa olivat melko suurena syynä niihin pettymyksiin, jotka hän laski toisten pahansuopuuden syyksi. Maailma kohtelee hyväntahtoisesti hyväluontoisia henkilöitä; ja jokainen synkkä maailmanmurjoma ihmisvihaaja, jonka olen tuntenut, on itse suhtautunut väärällä tavalla ihmisiin. Tom Tusher antoi Harrylle yllinkyllin hyviä neuvoja tässä suhteessa, sillä Tomilla oli sekä hyvä järki että hyvä tahto; mutta mr. Harry näki hyväksi kohdella vanhempaa ylioppilasta tarpeettoman ylenkatseellisesti ja tyhmän ivallisesti eikä mitenkään tahtonut luopua hänelle rakkaiksi käyneistä loukkauksista, joihin ei kukaan muu uskonut kuin hän itse. Mitä kelpo tohtori Bridge'iin tulee, havaitsi tuo opettaja, tehtyään muutamia älynkokeita oppilaansa suhteen, että tuo nuorempi mies oli huono leikin esine ja että nauru usein lopuksi kohdistui häneen itseensä. Tämä ei suinkaan tehnyt harjoitusmestaria ja oppilasta paremmiksi ystäviksi, mutta siitä oli kuitenkin niin paljon hyötyä Esmondille, että mr. Bridgen oli pakko jättää hänet rauhaan; ja niin kauan kuin Harry piti saarnaharjoituksiaan ja täytti sen mitä yliopistoharjoitukset häneltä vaativat, oli Bridge tyytyväinen, kun ei nähnyt Harryn synkkää naamaa luokallaan, ja jätti hänet omaan huoneeseensa lukemaan ja murjottamaan itsekseen.

Pari latinalaista ja englantilaista runoa, jotka julistettiin verraten ansiokkaiksi, sekä eräs latinalainen puhe (sillä mr. Esmond osasi paremmin kirjoittaa tuota kieltä kuin ääntää sitä) tuottivat hänelle hieman mainetta sekä yliopiston auktoriteettien että nuorten miesten joukossa, joiden kesken häntä alettiin arvioida suuremmaksikin kuin hän todellisuudessa oli. Kun hän pari kertaa, oli voittanut heidän yhteisen vihollisensa mr. Bridgen, rupesivat toiset turvautumaan häneen ja katsomaan häneen heidän luokkansa esitaistelijana vanhempia ylioppilaita vastaan. Ne pojista, jotka hän otti uskotuikseen, eivät pitäneet häntä niin synkkänä ja ylpeänä kuin hänen ulkonäkönsä oli maattanut uskomaan, ja Don Dismallo, joksi häntä sanottiin, tuli pian hieman merkitsevämmäksi henkilöksi yliopistossaan, ja oli, niin hän luulee, vanhempien ylioppilaiden mielestä vaarallinen otus.

Don Dismallo oli piintynyt nuori jakobiitti, kuten muutkin hänen perheensä jäsenet; hän salli itselleen useita hullunkurisia uskollisuuden ilmauksia ja kutsui nuoria ystäviä juomaan burgundiviiniä ja tyhjentämään kuninkaan maljan Jaakko-kuninkaan syntymäpäivänä; hän käytti mustaa pukua tämän kruunustaluopumispäivinä, paastosi kuningas Wilhelmin kruunauksen vuosi juhlapäivänä ja suoritti tuhansittain hupsuja ilveitä, joita ajatellessa häntä nyt hymyilyttää.

Nämä hulluttelut aiheuttivat paljon moitteita Tom Tusherin puolelta, joka aina oli vallanpitäjäin ystävä, samoin kuin Esmond aina oli niitä vastustavalla kannalla. Tom oli vapaamielinen, Esmond vanhoillinen. Tom ei milloinkaan jäänyt pois luennolta, ja tervehti proctoria mitä syvimmin kumarruksin. Ei käy ihmetteleminen, että hän huokasi Harryn taipumattomuuden puolesta ja oli vihainen, kun toiset nauroivat tälle. Ellei Harryllä olisi ollut herra varakreivin suojelusta, olisi Tom epäilemättä katkaissut välinsä hänen kanssaan. Mutta kelpo Tom ei milloinkaan hylännyt toveria niin kauan kuin tämä oli maan mahtavien ystävä. Tämä ei ollut Tomin puolelta harkittua, vaan hänessä oli luonnollinen taipumus siihen. Hänessä ei imarteleminen ollut teennäistä, vaan se oli hänelle synnynnäinen tarve, sillä hän oli luonteeltaan kovin hyvänsuopa, avulias ja orjaileva.

Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen, että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa, näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä, ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle toverilleen — jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia, hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää; ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher; ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa, erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.

Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä. Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston olutruukuista.

Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia. Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista, omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää senaikuisten toveriensa parissa.

Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin, jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle, joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista, joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin escrimen jalossa taidossa.

Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi, että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan; ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi vihkiä itsensä papiksi.

XI luku.

TULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.

Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen, kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt — oli komeammannäköinen, vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat, kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista, surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä, että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon? Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen hyvinvoivalta.

"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.

"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."

"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."

"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä kolmena päivänä!" huudahti Frank.

"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun puutarhaani — muistatko, monta, monta vuotta sitten? — kun olin aivan pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne sinun akkunallesi."

"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit", sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli emäntänsä vieressä käsikädessä.

Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa — varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä. Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset. Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen, rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.

Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin, jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa — niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta, ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi — Ranskan kuningas pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä", sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.

"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."

Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä, jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki enää loista? — sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme. Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan, kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja abi in pace[mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella — alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi saattaa!

Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina. Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä — ei väkivaltaisuudella — teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä. Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä ja valehtelee herralleen ja mestarilleen — valehtelee pyytäessään pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää — valehtelee vakuuttaessaan isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.

Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.

Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että hänen, eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa, alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään! Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa, jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan, on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita, ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät vaimon silmistä — rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään, kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan — suloisia kuvitelmia ja kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan — terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa, ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen. Rakkauden! — kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää? Kunnioituksen! — kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien, kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta, jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.

Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa, joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood. Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä arvon ja piti mielistelyharjoituksia in corpore vili[halvassa seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin osasi.

Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä, päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni nyt. Semmoisia ne ovat — naiset — kaikki samaa maata, Harry, kaikki pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta — pidä kiinni punssista ja vanhasta oluesta — äläkä koskaan katso naiseen, joka on sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."

Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana — kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan, ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen, eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon! Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan — mutta nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä. Harry Esmondista tuli molempien uskottu, — toisin sanoen varakreivi kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.

Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.

On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä — Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.

Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään; hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa. Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.

Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin tärkeisiin salaisuuksiin.

Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä; jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri nimellä.

Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto, joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat heille synninpäästön hirsipuun juurella.

On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan, ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä — mikä tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä, että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle. Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille — tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.

Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa, tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra varakreivin kovin kiihdyksiin — jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin mutisten: "Lapsi parat — lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.

Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot, jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi Castlewoodin levottomuuden.

Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille. Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava vaaraa vastaan.

Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen. Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja — niin halveksi mr. Esmond jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian todenperäisyyden kyseenalaiseksi.

Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä — silloin mylady pyysi palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja hymyillen suloisinta hymyään sanoi: — "Mylord, ettekö tekin täytä lasianne ja salli minun esittää maljaa?"

"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.

"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta, "ja maljani on, Harryn malja — Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti poikani hengen."

Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta. Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.

Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää; ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan. Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen, ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon huolimaton lordi lapsensa vei.

Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa. Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär — epäilemättä varsin oikein — arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin. Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään — sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä mainita heille mitään muutakaan estettä — vaan hän koki lisäksi sen salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat esiin.

Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin, paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä — nuoremman naisen kylmää kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle, lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa; niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja toivoi — kuten hänellä oli syytäkin — että hänen oma perheensä olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan — vaikka olihan tällä oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta — lady Castlewoodin hipiä olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan, ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi tätä vastaan Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.

XII luku.

MYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.

Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa — hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun — jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen nuorukainen, jolla oli bel air ja iloinen, rohkea, sotainen ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.

Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta, ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.

Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi, että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä, nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.

"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui tarkoittavan."

"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä, "ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne viisitoistavuotias neitonen."

"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias neitonen."

"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.

"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan", vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa toisistaan — mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän välillään.

"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin! Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky, ja että heidän tulee halveksia minua."

"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond puheeseen.

"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan. Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan, punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta — aina siitä lähtien kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että lähdin pois."

"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."

"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan vaaraan — ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja — ja sinä nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat. Oli tuo — tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö minua pyhimyksenä?"

"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.

"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas. Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta. Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani, vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan; ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys! Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."

Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa, jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä! Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa, ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.

"Aivan varmaan, sir", hän sanoi, "toivon Jumalan tähden, että emäntäni voisi kuulla teidän puhuvan niinkuin minä olen kuullut; hän tietäisi paljon sellaista, joka tekisi hänen elämänsä onnellisemmaksi, jos hän sen saattaisi kuulla." Mutta mylord singautti ivaten manauksiaan. Hän sanoi, että Harry-pastori oli hyvä, mutta että mitä naisiin tulee, ne olivat kaikki samanlaisia — kaikki pettureita ja sydämettömiä. Niin heittää mies hienon maljakon maahan ja halveksii sitä, koska se särkyy. Se saattaa olla nyt arvoton — totta kyllä, mutta kenen huostassa se oli ja kuka sen murskasi? Harry, joka olisi antanut elämänsä tehdäkseen hyväntekijättärensä ja tämän puolison onnellisiksi, ajatteli itsekseen nähdessään varakreivin mielentilan ja huomatessaan, että tällä todellakin oli paljon rakkautta jäljellä sydämessään ja että hän oli valmiina vaimonsa suosiolle, jos tämä siitä huolisi, eikö hän saattaisi olla sovun välittäjänä näiden kahden henkilön välillä, joita hän kunnioitti eniten koko maailmassa. Ja hän suunnitteli mielessään miten hän ilmaisisi osan tästä emännälleen ja miten hän selittäisi tälle, että hänen puolisonsa, Harryn järjen mukaan ainakin, yhä ihaili ja rakastikin häntä.

Mutta hän huomasi aineen hyvin vaikeaksi käsitellä, kun hän mitä vakavimmin yritti sitä esittää (sillä pitkäaikainen luottamus ja uudistuneet rakkauden ja uskollisuuden näytteet olivat antaneet hänelle perheessä eräänlaisen arvovallan, jonka hän omaksui aina kun hän taloon palasi); hän laati puheen, jonka olisi luullut tehoavan, koska se lähti aivan puhujan sydämestä ja yritti mitä lempeimmin viitata ihaillulle emännälleen, että tämä teki miehelleen vääryyttä eikä tuntenut häntä ja että koko perheen onni riippui ladyn mielenmuutoksesta.

Hän, joka tavallisesti oli tyyni ja mitä lempein ja hymyä ja altista huomaavaisuutta uhkuva, punastui, kun nuori Esmond puhui siten, ja nousi istuimeltaan luoden nuorukaiseen halveksumisen ja vihan katseen, jonka laista tämä ei milloinkaan ennen muistanut häneltä saaneensa. Mylady oli hetkisen aivan kuin toinen olento ja näytti suuttuneelta ruhtinattarelta, jota vasalli on loukannut.

"Oletteko koskaan kuullut minun lausuvan moitteen sanaakaan varakreivistä?" kysyi hän kiihkeästi kähisten ja polkien jalkaansa.

"En suinkaan", vastasi Esmond katsellen maahan.

"Oletteko te tullut luokseni hänen lähettiläänään, — te?" jatkoi hän.

"Mieluummin kuin mitään muuta maan päällä haluaisin nähdä sovun teidän välillänne", vastasi Harry, "ja ryhtyisin mihin lähettilästoimeen tahansa siinä tarkoituksessa."

" Te siis olette mylordin välittäjämies", jatkoi hän välittämättä toisen puheesta. "Olette lähetetty kutsumaan minua takaisin orjuuteen ja ilmoittamaan minulle, että mylordin suosio on armossa palautettu hänen palvelijalleen? Hän on väsynyt Covent Gardeniin, eikö niin, koska tulee kotiin ja haluaisi teurastuttaa juotetun vasikan?"

"Siihen on annettu jalo esimerkki", virkkoi Esmond.

"Niin kyllä, pojan suhteen; mutta mylord ei ole minun poikani. Hän juuri työnsi minut luotansa. Hän juuri särki onnemme; ja nyt hän pyytää minua sitä korjaamaan! Hän juuri näytti minulle itsensä viimeinkin semmoisena kuin hän oli; hän ei ollut se, minä olin häntä pitänyt. Hän tulee lasteni eteen tyhmänä ja viinistä humaltuneena; hän jättää seurapiirimme liittyäkseen kapakkain ja huonojen paikkojen vierailijoihin, — hän menee kotoaan kaupunkiin ystäviensä luo, ja kyllästyttyään niihin palaa tänne ja odottaa minun polvistuvan ja ottavan hänet iloiten vastaan. Ja teidät hän lähettää kamariherrakseen! Mikä ylevä lähettilääntoimi! Monsieur, onnittelen teitä uuden virkanne johdosta!"

"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.

"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä — mikä on teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun' matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään, sekä herran että — että lakeijan."

"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä, mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte, lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"

"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.

"No, eipä mitään, — ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.

Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan, niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin beau langage'a myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa, joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät tunteet, — niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista, hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta keskustelustaan!) — vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.

Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen; olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.

Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin muotokuvan; jokin grain de sable[hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.

Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan, Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis, sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia, sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin "erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan) loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten satulalla.

Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin, imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli saevo laeta negotio[mieltynyt julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme on kirjoittanut niin jalosti — runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten kiduttavia juonia.

Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa; Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia, ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan, ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni — kuin kissanpoikasen, joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai ainakin puolustettavalta.

Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi, päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan, jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän, vaan Beatrix), — ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan, että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä; ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry, jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten. Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain salaisuuksiin.

XIII luku.

MYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.

Mylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat olivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa ja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan ennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet Cambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja kunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan; tohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya hieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden suuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi Harryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin kohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi nauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että miehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan, kumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä miten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä pystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa ylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja että hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä siellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit, poistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.

"Ja kun minusta tulee pappi", sanoi mr. Esmond, "niin etkö anna minulle ollenkaan kermavanukasta, Beatrix?"

"Sinä — sinä oletkin erilainen", vastasi Beatrix. "Sinä olet meidän sukuamme."

"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut", sanoi mylady.

"Mutta minunpa on Irlannin pääri", sanoi Beatrix-neito kohauttaen päätään. "Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun polvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta juuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika."

Ja hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.

Kun hän oli mennyt, näytti mylady niin surulliselta ja vakavalta, että Harry kysyi hänen levottomuutensa syytä. Lady vastasi, ettei se johtunut ainoastaan siitä, mitä Harry oli sanonut Newmarketista, vaan myös siitä, että hän oli huomannut, huolekseen ja kauhukseen, että mylordin, erittäinkin hänen tutustuttuaan lordi Mohuniin, oli uudelleen vallannut pelihimo, jonka hän oli hylännyt avioliittonsa jälkeen.

"Mutta miehet lupaavat enemmän kuin kykenevät avioliitossa täyttämään", sanoi mylady huokaisten, "Pelkään, että hän on menettänyt suuria summia, ja omaisuutemme, joka aina on ollut pieni, hupenee tyhjiin tässä huolettomassa irstailussa. Kuulin hänen olleen Lontoossa hyvin hurjassa seurassa. Hänen paluunsa jälkeen on kirjeitä ja lakimiehiä herkeämättä tullut ja mennyt; hänellä näyttää minusta olevan taukoamaton huoli, vaikka hän peittää sen hullutteluun ja nauruun. Katselin — katselin oven takaa eilen illalla ja — ja ennenkin", sanoi mylady, "ja näin heidät korttien ääressä keskiyön jälkeen. Ei mikään maatila kestä sitä tuhlausta, vielä vähemmin meidän, joka hupenee niin, ettei pojalleni jää mitään, eikä Beatrix-paralleni ollenkaan perintöosuutta."

"Toivon, että voisin teitä auttaa, rouva", sanoi Harry Esmond huokaisten ja toivoen sitä hyödyttömästi ja tuhannetta kertaa elämässään.

"Kukapa voi auttaa? Jumala yksin", sanoi lady Castlewood, "yksin Jumala, jonka käsissä olemme." Ja niinhän onkin. Perheenhallituksesta ja käytöksestään vaimoaan ja lapsiaan kohtaan — alamaisiaan, joiden yli hänen valtansa on rajaton — on jokaisen, joka seuraa maailman menoa, toisinaan vavisten ajateltava tulevaa tiliä. Sillä meidän yhteiskunnassamme ei mikään laki ylety kotilieden kuninkaaseen. Hän on omaisuuden ja onnen herra — melkeinpä hengenkin. Hänellä on vapaus rangaista, tehdä onnelliseksi tai onnettomaksi — tuhota tai kiduttaa. Hän voi vähitellen tappaa vaimon, eikä häntä siitä tutkita eikä tuomita sen enempää kuin Turkin keisaria, joka keskiyöllä hukuttaa orjansa. Hän saa tehdä lapsistaan yhtä hyvin orjia ja teeskentelijöitä kuin ystäviä ja vapaita ihmisiä, hän saa nostattaa ne kapinaan ja vihaan rakkauden luonnonlakia vastaan. Olen kuullut valtiomiesten ja kahvilapolitikoitsijain sanomalehtiä lukiessaan raivoavan Ranskan kuninkaan ja keisarin tyrannivaltaa vastaan, ja olen ihmetellyt heitä (sillä hekin tavallaan ovat itsevaltiaita) heidän kotoisen hallintonsa vuoksi, jossa kukin mies on itsevaltias. Kun itsekunkin pienen hallituksen aikakirjat näytetään Ylimmäiselle Herralle, jonka alaisina hallitsemme, paljastetaan perhetyrannien historioita, jotka ovat yhtä julmia kuin Amurathin ja yhtä petomaisia kuin Neron ja yhtä hurjan irstailevia kuin Kaarlen.

Jos Harry Esmondin isäntä hairahtui, tapahtui se viimemainitulla tavalla, hän kun oli luonteeltaan pikemminkin mukavuutta rakastava kuin julma, ja hänet olisi voitu palauttaa paljon parempiin tunteisiin, jos hänelle olisi suotu aikaa muuttaa katumuksensa pysyväiseksi parannukseksi.

Koska mylord ja hänen ystävänsä lordi Mohun olivat niin läheisiä tovereita, suvaitsi Beatrix-neito olla kateellinen viimemainitulle, ja nuo kaksi herraa huvittivat toisiaan usein nauraen karkeaan, rajuun tapaansa lapsen vihanpuuskille ja vastenmielisyyden osoituksille. "Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, menet naimisiin lordi Mohunin kanssa", oli Beatrixin isällä tapana sanoa, silloin tyttö nyrpisti nenäänsä ja sanoi: "Mieluummin menisin naimisiin vaikka Tom Tusherin kanssa." Ja koska lordi Mohun aina osoitti ääretöntä ritarillisuutta lady Castlewoodia kohtaan, jota hän näytti suuresti ihailevan, vastasi Beatrix eräänä päivänä tähän isänsä vanhaan leikkipuheeseen: "Luullakseni mylord mieluummin naisi äidin kuin minut ja odottaa vain sinun kuolemaasi kosiakseen häntä."

Tyttö sanoi nuo sanat kevyesti ja nenäkkäästi eräänä iltana ennen illallista, kun perheseura oli kokoontunut suuren takkavalkean ääreen. Nuo kaksi lordia, jotka olivat korttiensa ääressä, säpsähtivät molemmat. Mylady kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan ja käski Beatrix-neidon mennä omaan kamariinsa; silloin sanoi tyttö kaikkein viattomimmin ilmein, kuten hänellä oli tapana: "En tosiaankaan tarkoittanut mitään pahaa. Ihan varmaan äiti puhuu paljon enemmän Harry Esmondin kuin isän kanssa; hän itkikin, kun Harry lähti pois eikä hän milloinkaan itke, kun isä lähtee! Ja eilen illalla hän puhui lordi Mohunin kanssa niin kauan, niinkauan, ja lähetti meidät pois huoneesta, ja itki, kun me tulimme takaisin, ja —"

"Peijakas!" huusi lordi Castlewood, joka oli menettänyt kaiken malttinsa. "Poistu huoneesta, sinä kyykäärme!" ja hän nousi kiivaasti ja heitti pois korttinsa.

"Kysy lordi Mohunilta, mitä olen hänelle sanonut, Francis", sanoi varakreivitär nousten pelästyneenä, mutta kuitenkin ulkomuodossaan ja äänessään suurta ja liikuttavaa arvokkuutta ja vilpittömyyttä. "Tule pois kanssani, Beatrix." Beatrix nousi myöskin; hän kyynelöi nyt.

"Äiti kulta, mitä olen tehnyt?" hän kysyi. "En tarkoittanut mitään pahaa." Ja hän riippui kiinni äidissään ja pari poistui huoneesta nyyhkyttäen yhdessä.

"Kerron sinulle mitä vaimosi minulle sanoi, Frank", huudahti mylord Mohun. "Harry-pastori voi kuulla sen; ja taivaan nimessä, joka sana, jonka sanon, on totta. Eilen illalla vaimosi pyysi minua kyyneleet silmissä olemaan enää pelaamatta kanssasi arpa- ja korttipeliä; ja itse parhaiten tiedät, oliko se, mitä hän pyysi, sinun omaksi hyväksesi."

"Oli tietenkin, Mohun", sanoi mylord kuivalla, kovalla äänellä. "Sinä tietysti olet miesten esikuva, koko maailmahan tietää millainen pyhimys olet."

Mylord Mohun oli eronnut vaimostaan ja hänellä oli ollut ratkaistavana useita kunnianasioita, joissa naiset olivat olleet tavallisimpana syynä.

"En ole mikään pyhimys, mutta vaimosi on; ja saatan vastata teoistani, kuten muiden on vastattava sanoistaan", vastasi mylord. Mohun.

"Herran tähden, mylord, se on teidän tehtävä", huusi toinen ponnahtaen ylös.

"Meillä on ensin eräs toinen pieni tili päätettävänämme, mylord", sanoi lordi Mohun, jolloin Harry Esmond säikähtäen seurauksia, joihin tämä tuhoisa väittely johtaisi, puhkesi mitä kiivaimmin varoittamaan isäntäänsä ja tämän vastustajaa. "Taivaan tähden!" hän sanoi, "aiotteko te, mylord, vetää miekkanne ystäväänne vastaan omassa talossanne? Voitteko epäillä naista, joka on puhdas kuin taivas, ja kuolisi tuhat kertaa mieluummin kuin rikkoisi teitä vastaan? Saavatko kateellisen lapsen mitättömät sanat viedä ystävykset riitaan? Eikö emäntäni ole kehoittanut teidän ylhäisyyttänne lopettamaan yhteytenne lordi Mohunin kanssa ja hylkäämään tavan, joka voi tuottaa perikadon perheellenne? Olisihan mylord Mohun ilman sairastumistaan jo poistunut luotanne?"

"Siunatkoon, Frank, eihän mies, jonka varpaissa on nivelleini, voi juoksennella toisten miesten vaimojen jäljessä", puhkesi mylord Mohun puhumaan; hän oli todellakin siinä tilassa, ja naurahti ja katsoi kapaloitua raajaansa niin koomillisesti, että toinenkin huitaisten kädellään otsaansa joutui tuon tarttuvan hyväntuulisuuden valtaan ja sanoi kiroten: "— vie, Harry, uskonpa sinua", ja niin päättyi tämä riita ja nuo kaksi herraa, jotka hetki sitten olivat seisoneet paljastetuin miekoin käänsivät niiden päät alaspäin ja pudistivat toistensa käsiä.

Beati fiacifici. "Mene ja hae vaimoni takaisin", sanoi Harryn isäntä. Esmond poistui kovin iloisena, kun sai olla niin hyvän viestin viejänä. Hän löysi tämän ovelta — hän oli kuunnellut siinä, mutta vetäytyi takaisin Harryn tullessa. Lady tarttui Harryn molempiin käsiin; hänen omansa olivat kylmät kuin marmori. Hän näytti haluavan langeta Harryn syliin. "Kiitoksia, ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Harry, veljeni!" hän sanoi. Hän suuteli Harryn kättä. Esmond tunsi sillä hänen kyyneleensä ja johdatti hänet huoneeseen ja mylordin luokse, jolloin lordi Castlewood, liikutuksen ja rakkauden valtaamana, jommoista ei ollut useaan pitkään vuoteen näyttänyt, painoi vaimonsa sydämelleen ja kumartui ja suuteli häntä ja pyysi häneltä anteeksi.

"Minun on jo aika mennä yöpuulle. Syön vellini vuoteessa", sanoi lordi Mohun ja nilkutti pois koomillisesti Harry Esmondin käsivarteen nojaten. "Kautta Yrjänän, tuo nainen on helmi!" sanoi hän; "ja vain sika on häntä arvossa pitämättä! Oletteko nähnyt tuon raa'an, kieppuvan appelsiinien myyjättären, jonka Esmond", — mutta tässä keskeytti hänet mr. Esmond sanoen, etteivät nämä olleet asioita, joita hänen tuli tietää.

Mylordin kamariherra tuli palvelemaan isäntäänsä, joka tuskin oli päässyt pukeutumisnuttuunsa ja yömyssyynsä, kun hänen luokseen tuli vieras, jonka hänen isäntänsä tahtoi lähettää — ja tämä ei ollut kukaan muu kuin lady Castlewood itse, mukanaan paahdettua leipää ja velli, jotka hänen miehensä käski hänen laittaa kuntoon ja omin käsin viedä vieraalleen.

Lordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni asialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla tuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden, surun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät nuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja hänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:

"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?"

"Ettäkö mylady on pyhimys?"

"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi vuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon tähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut parasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin sukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon, Harry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin, joihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen — niin, en sen jälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien Mohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä syvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa, ja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää katsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua — tiedän sen. Minä olen tuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos elän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on lunastettavissa, pojalleni."

Mohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan omistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa yllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä saattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa, mutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan Lontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni parivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä nopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat, tahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin sen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan, joka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka ovat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle päin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä, puhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa läheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa tähän huvitteluun, — aivankuin haluten suurella luottamuksellaan korvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut — huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota hänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady näytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän pitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä tavotellakseen ladyn suosiota.

Koska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa ääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että tämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas näyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin etteivät he enää pelaisi.

Mutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että hän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana vielä oli annettava jatkaa huviaan.

"Ette todellakaan tiedä, rouva", sanoi Harry, "mitä se teille maksaa, ja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että lordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa."

"Tiedän kyllä, että hän on", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi; "hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin pelaaja."

"Rouva, rouva!" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, "kunniavelat on ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos hän jatkaa tätä menoa."

"Harry, kerronko sinulle salaisuuden?" vastasi mylady, yhä ystävällisenä ja iloisena. "Francis ei joudu perikatoon, jos hän jatkaa; hän pelastuu, jos hän jatkaa. Kadun, että olen puhunut pahaa lordi Mohunista, kun hän oli täällä viime vuonna. Hän on hyvä ja jalomielinen ja uskoni on, että voimme hänet johtaa paremmalle tielle. Olen lainannut hänelle 'Tillotsonin' ja sinun lemmikkisi 'Piispa Taylorin', ja hän sanoo olevansa hyvin liikutettu; ja katumuksensa todisteeksi (tämä on salaisuuteni), mitä luulet hänen tekevän Francikselle? Hän antaa Frank-paran voittaa taas rahansa takaisin. Hän on jo voittanut viimeisinä neljänä iltana; ja mylord Mohun sanoo, ettei hän tahdo olla Frank-paran ja armaiden lasteni loukkauskivenä."

"Ja mitä Jumalan nimessä annatte hänelle vastalahjaksi tästä uhrista?" kysyi Esmond kauhistuneena, koska tunsi miehiä tarpeeksi, ja erittäinkin tätä, ollakseen varma, ettei sellainen koulunkäynyt irstailija antanut mitään ilmaiseksi. "Miten taivaan nimessä aiotte sen hänelle korvata?"

"Korvata hänelle! Äidin siunauksin ja vaimon rukouksin!" huudahti mylady puristaen kätensä yhteen. Harry Esmond ei tietänyt, nauraako vaiko suuttua, vaiko rakastaa tätä hyvää emäntäänsä enemmän kuin milloinkaan sen itsepintaisen viattomuuden vuoksi, jolla hän suhtautui maailmanmiehen käytökseen, miehen, jonka suunnitelmat Harry osasi paremmin tulkita. Hän kertoi ladylle varovaisesti, mutta saattaen kuitenkin tarkoituksensa tälle täysin selväksi, mitä tiesi tämän aatelismiehen entisestä elämästä ja käytöksestä — toisista naisista, joita vastaan hän oli punonut suunnitelmiaan ja jotka hän oli valloittanut — keskustelusta, jossa hän Harry, itse oli ollut lordi Mohunin kanssa ja jossa lordi oli kerskaillut vapaa-aatteisuudestaan ja moneen kertaan tunnustanut pitävänsä kaikkia naisia vapaasti pyydystettävinä (siksi hänen ylhäisyytensä tätä sievää urheilua määritteli) ja että he kaikki, poikkeuksetta, olivat voitettavissa. Ja palkkioksi kehoituksistaan ja vastalauseistaan Harry sai vihan puuskan lady Castlewoodilta, joka ei tahtonut kuulla hänen syytöksiään; vastaukseksi sanoi lady, että Harry itse varmaan oli kovin kehno ja turmeltunut olettaessaan pahoja suunnitelmia siellä, missä ladyn mielestä sellaisia ei ollut. "Ja tämän palkan saavat välittäjät asiaan sekaantumisestaan", ajatteli Harry itsekseen katkerasti; ja hänen hämminkinsä ja mielipahansa vain suurentui, koskei hän saattanut puhua mylord Castlewoodille itselleen tämänluontoisesta aineesta tai yrittää neuvoa tai varoittaa häntä sellaisessa asiassa, joka oli niin perin pyhä kuin tämän oma kunnia, jonka paras vartija mylord itse luonnollisesti oli.

Mutta vaikka lady Castlewood ei tahtonut kuunnella nuoren holhokkinsa neuvoa ja näytti vihaisena hylkäävän sen, kun se tarjottiin, huomasi Harry iloiten, että tämä hyväksyi neuvon, jonka näytti hylkäävän: sillä seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä, kun mylord Mohun olisi vienyt hänet ajelemaan; ja seuraavana päivänä jatkui tuota päänsärkyä; ja sitä seuraavana päivänä ehdotti lady nauraen iloisen huolettomasti, että lapset tulisivat hänen paikalleen hänen ylhäisyytensä vaunuihin, sillä heitä huvitti ajeleminen enemmän kuin mikään muu, eikä hän tahtonut vallata kaikkia huveja itselleen. Mylord käytti lapsia ajelulla varsin mielellään, vaikka saatankin vakuuttaa, että raivo ja pettymys kuohui hänen sisässään; ei siksi, että hänen sydämensä olisi ollut erittäin vakavasti kiintynyt vilpittömään lady Castlewoodiin, vaan siksi että sellaisten miesten elämä on useinkin pelkkää juonittelua, eivätkä he voi viettää päiväänsä ahdistamatta naista paremmin kuin ketunpyytäjä voi olla urheiluaan vailla aamiaisen jälkeen.

Teennäisen huolettoman käytöksen alta huomasi Harry lordi Castlewoodin tarkastavan vierastaan kovin tiukasti ja luuli näkevänsä isännässään luulevaisuuden ja tukahutetun raivon merkkejä, jotka eivät ennustaneet hyvää. Esmond tiesi, miten arka hänen isäntänsä oli kunnianasioissa, ja piti häntä silmällä melkein kuin lääkäri potilastaan; hänestä tuntui, että tämän sairaan tauti kehittyi hitaasti, vaikkei hän voinutkaan enää heittää myrkkyä pois, sittenkun se oli sekoittunut hänen vereensä. Shakespearen teoksista luemme (jonka kirjailijan tämän kirjoittaja puolestaan arvioi paljon yläpuolelle Congreven, Drydenin, tai minkä tahansa nykyisen aikamme neron), että kun mustasukkaisuus pääsee valtaan, ei katkojuuret, valmiit eivätkä kaiken maailmankaan unijuomat voi sitä lieventää tai parantaa.

Taudin oireet näyttivät, sanalla sanoen, niin peloittavilta tästä nuoresta lääkäristä (joka todellakin, niin nuori kuin hän olikin, oli tunnustellut kaikkien noiden armaiden sukulaistensa jalojen valtimojen tykintää), että Harry katsoi velvollisuudekseen varoittaa lordi Mohunia ja antaa hänelle tiedoksi, että hänen suunnitelmiaan epäiltiin ja pidettiin silmällä. Niinpä eräänä päivänä, kun lordi Mohun melkoisen äreätuulisena oli lähettänyt hakemaan lady Castlewoodia, joka oli luvannut lähteä ajelemaan hänen kanssaan ja nyt kieltäytyi tulemasta, Harry sanoi: "Mylord, olen teille kiitollinen jos te hyväntahtoisesti suotte minulle paikan vierellänne; minulla on paljon teille sanottavaa ja haluaisin puhua teille yksityisesti."

"Kunnioitatte minua suomalla minulle luottamuksenne, mr. Henry Esmond", sanoi toinen kumartaen suurenmoisesti. Mylord oli aina hieno gentleman; ja vaikka Esmond olikin nuori, oli hänen käytöksessään jotain, joka osoitti, että hänkin oli gentleman ja ettei hän suvainnut kenenkään käyttäytyvän liian vapaasti. Niinpä he lähtivät ulos ja kiipesivät pieniin ajoneuvoihin, joiden edessä oli kaksi upeasti valjastettua pientä kermanväristä hannoverilaista hevosta kuolaimiaan pureskellen.

"Mylord", sanoi Harry Esmond, kun he olivat päässeet ulommas, osoittaen mylord Mohunin jalkaa, joka oli flanelleihin kääritty ja komeasti asetettu tyynylle — "mylord, olen lukenut lääketiedettä Cambridgessä."

"Niinkö, Harry-pastori", sanoi toinen; "ja aiotteko ottaa lääketieteenkin diploomin ja parantaa yliopppilastoverinne —"

"Nivelleinistä", sanoi Harry keskeyttäen hänet ja katsoen häntä tuikeasti silmiin. "Tiedän melko paljon nivelleinistä."

"Toivon, ettette koskaan saa sitä. Se on helvetinmoinen vaiva", sanoi mylord, "ja sen kolotus on pirullista. Ah!" ja hän väänsi kasvonsa surkeannäköisiksi aivankuin juuri tuntisi kolotuksen.

"Teidän ylhäisyytenne voisi paljon paremmin, jos ottaisitte pois koko tuon käärevaatteen: se vain tulehduttaa varvasta", jatkoi Harry katsoen miestä suoraan silmiin.

"Ahaa! vai tulehduttaa se varvasta?" kysäisi toinen viattomin ilmein.

"Ottaisitte pois tuon kääreen ja heittäisitte tuon tyhmän tohvelin menemään ja käyttäisitte saapasta", jatkoi Harry.

"Suositteletteko minulle saappaita, mr. Esmond?" kysyi mylord.

"Niin juuri, saappaita ja kannuksia. Näin teidän ylhäisyytenne kolme päivää sitten juoksevan käytävää alas varsin nopeasti", pitkitti Harry. "Olen varma, että vellin nauttiminen iltaisin ei ole teidän ylhäisyydestänne yhtä miellyttävää kuin punaviinin; ja sitäpaitsi se pitää teidän ylhäisyytenne pään selvänä pelissä, kun taas isäntäni pää on juomisesta hämmentynyt ja kiihtynyt."

"Piru vieköön, sir, ette kai rohkene sanoa, etten pelaa rehellisesti?" huudahti mylord lyöden piiskalla hevosiaan, jotka alkoivat nelistää.

"Olette selväpäinen isäntäni ollessa juovuksissa", jatkoi Harry, "teidän ylhäisyytenne voittaa isäntäni. Olen pitänyt teitä silmällä nostaessani lukujeni välillä silmäni kirjoistani."

"Oikea nuori Argus", sanoi lordi Mohun, joka piti Harry Esmondista — ja jonka seurasta ja nerokkuudesta ja eräänlaisesta käytöksen uljuudesta Harry myös suuresti, piti — "nuori Argus! voitte katsoa kaikilla sadalla silmällänne ja nähdä meidän pelaavan rehellisesti. Olen menettänyt pelissä maatilan yhtenä iltana ja olen pelannut paitanikin päältäni: olen pelannut peruukkinikin ja mennyt kotiin yömyssy päässä. Mutta kukaan ei voi sanoa, että käytän häntä hyödykseni muuten kuin pelin suoman hyödyn mukaan. Pelasin konnamaisen arpapelihuijarin kanssa Alsatiassa hänen korvistaan ja voitin ne ja minulla on toinen niistä asunnossani Bow Streetillä spriipullossa. Harry Mohun pelaa kenen kanssa hyvänsä mistä hyvänsä — on aina pelannut."

"Pelaatte hirveistä panoksista, mylord, isäntäni talossa", sanoi Harry, "ja useampia pelejä kuin pannaan korteille."

"Mitä tarkoitatte, sir?" huudahti mylord, kääntyen ja punastuen.

"Tarkoitan", vastasi Harry ivalliseen sävyyn, "että nivelleininne on parantunut, — jos teillä sitä on koskaan ollutkaan."

"Sir!" huudahti mylord kiihtyen.

"Ja totta puhuaksemme uskon, ettei teidän ylhäisyydellänne ole enemmän nivelleiniä kuin minullakaan. Joka tapauksessa ilmanvaihdos tekee teille hyvää, mylord Mohun. Ja tarkoitan vilpittömästi, että teidän olisi paras poistua Castlewoodista."

"Ja teidätkö määrättiin minulle tätä sanomaa tuomaan?", huudahti lordi Mohun. "Frank Esmondko antoi teille tämän toimen?"

"Sitä ei ole antanut kukaan. Perheeni kunnia pani minut tähän toimeen."

"Ja oletteko valmis vastaamaan tästä?" huudahti toinen ruoskien raivoisana hevosiaan.

"Aivan valmis, mylord. Teidän ylhäisyytenne kaataa ajoneuvot, jos ruoskitte niin kiivaasti."

"Kautta Yrjänän, onpa teillä rohkea luonto!" huudahti mylord purskahtaen nauramaan. "Luulenpa, että tuo helvetillinen bolie de fesuite — jesuiitan hyökkäyskeino — tekee teidät niin rohkeaksi", hän lisäsi.

"Ei, vaan rauhan säilyttäminen perheessä, jota rakastan enin maailmassa", vastasi Harry Esmond heltyen; "jalon hyväntekijäni kunnia — rakkaan emäntäni ja hänen lastensa onni. Olen heille velkaa kaiken elämässä, mylord, ja panisin henkeni alttiiksi kenen puolesta hyvänsä heistä. Mikä tuo teidät tänne häiritsemään tätä rauhallista kotia? Mikä viivyttää teitä, kuukauden kuukauden jälkeen, maaseudulla? Mikä panee teidät teeskentelemään sairautta ja keksimään tekosyitä viivyttelyllenne? Sekö, että voittaisitte isäntä-parkani rahat? Olkaa jalomielinen, mylord, ja säälikää hänen heikkouttaan hänen vaimonsa ja lastensa vuoksi. Sekö, että voisitte leikkiä hyveellisen naisen yksinkertaisella sydämellä? Voisitte yhtä hyvin hyökätä Toweria vastaan paljain käsin. Mutta voitte tahrata hänen nimensä puhumalla siitä, kevyesti tai yrittämällä sopimattomia — enkä kiellä, että teidän vallassanne on tehdä hänet onnettomaksi. Säästäkää näitä viattomia ihmisiä ja poistukaa heidän luotaan."

"Herranen aika, uskonpa, että itse olette iskenyt silmänne tuohon sievään puritaaniin, nuoriherra Harry", sanoi mylord nauraen huoletonta, hyväntuulista naruaan ja aivankuin olisi kuunnellut mielenkiinnolla nuoren miehen kiihkeätä pyyntöä. "Kuiskatkaa, Harry! Rakastatteko häntä itse? Onko juoppolalli Frank Esmond joutunut kaiken lihan tielle?"

"Mylord, mylord", huudahti Harry kasvot punaisina ja silmät kyynelissä; "minulla ei ole milloinkaan ollut äitiä, mutta rakastan tätä naista äitinäni. Jumaloin häntä kuin pyhäinpalvoja pyhimystä. Kun kuulen hänen nimeänsä mainittavan kevyessä tarkoituksessa, tuntuu se minusta pyhäinhäväisyltä. Rohkenisitteko ajatella omasta äidistänne niin tai suvaita kenenkään hänestä siten puhuvan. Minulle on kauhistus ajatella, että kukaan mies saattaa hänestä ajatella likaisesti. Rukoilen teitä, vaadin teitä jättämään hänet. Onnettomuus on oleva tämän seurauksena."

"Onnettomuus, pyh!" sanoi mylord antaen piiskansivalluksen hevosille, jotka tällä hetkellä — sillä olimme päässeet lakeuksille — alkoivat nelistää niin, ettei mistään pidättämisestä ollut apua. Ohjakset katkesivat lordi Mohunin käsissä ja pillastuneet hevoset kiitivät hurjina eteenpäin, ajoneuvot vaappuivat edestakaisin ja ajajat tarrautuivat niiden laitoihin kynsin hampain, kunnes he näkivät edessään suuren rotkon, jossa kaatumista ei voinut välttää, silloin nuo kaksi herraa hyppäsivät henkensä edestä, kumpikin omalta puoleltaan kääseistä. Harry Esmond putosi nurmikkoon niin rajusti, että hän hetkeksi pyörtyi; mutta jonkun ajan kuluttua hän kykeni nousemaan, kovin pahoinvoipana ja vertavuotavin nenin, mutta ilman muuta vammaa. Lordi Mohun ei ollut niin onnellinen; hän putosi päälleen erästä kiveä vasten ja makasi nyt maassa, nähtävästi kuolleena.

Tämä onnettomuus tapahtui herrojen ollessa kotiin päin palaamassa — ja mylord Castlewood kohtasi mennessään poikansa ja tyttärensä kanssa ratsastamaan nuo parihevoset niiden nelistäessä ajopelit takanaan ja katkonaiset ohjat jalkoihin sotkeutuneina; mylordin palvelijat käännyttivät ja pysäyttivät ne. Nuori Frank havaitsi lordi Mohunin punaisen takin ja seurue kiiruhti tuon onnettoman herran ja Esmondin luo; Harry oli jo noussut maasta. Lordin suuri peruukki ja töyhtöniekka hattu olivat pudonneet, ja otsassa olevasta haavasta oli vuotanut runsaasti verta. Hän näytti olevan ja olikin jo ruumiina.

"Suuri Jumala! hän on kuollut!" sanoi mylord. "Jonkun on ratsastettava! Hakekaa tohtori — jääkää! Menen kotiin ja noudan tänne Tusherin; hän tuntee kirurgiaa", ja mylord nelisti pois ja hänen poikansa hänen jäljessään.

Tuskin he olivat poistuneet, kun Harry Esmond, joka juuri oli tullut tajuihinsa, muisti mielessään samanlaisen onnettomuuden, jonka oli nähnyt ratsastaessaan Newmarketista Cambridge'iin; ja reväisten hihan mylordin takista Harry aukaisi kynäveitsellä suonen hänen käsivarrestaan ja rauhoittui hetken kuluttua kokonaan nähdessään veren vuotavan. Kesti lähes puoli tuntia, ennenkuin lordi tuli tajuihinsa; sillävälin tohtori Tusher ja pikku Frank saapuivat ja huomasivat, ettei mylord ollutkaan vainaja, niin kalman kalpea kuin olikin.

Hetken kuluttua, kun lordi kykeni sen kestämään, asettivat he hänet rengin ratsulle ja antoivat toisen ratsun Esmondille; miehet kävelivät molemmin puolin lordi Mohunia tukien häntä, milloin tarve vaati, ja arvoisa tohtori Tusher heidän kanssaan. Pikkuinen Frank ja Harry ratsastivat yhdessä antaen hevosen kävellä.

"Kun ratsastimme kotiin yhdessä", sanoi poika, "kohtasimme äidin, joka käveli pengermällä tohtorin kanssa ja isä pelästytti häntä kertomalla, että sinä olit kuollut —"

"Ettäkö minä olin kuollut?" hätäytyi Harry.

"Niin. Isä sanoi: 'nyt on Harry-parka saanut surmansa, kultaseni', jolloin äiti kirkaisi kovasti, ja voi, Harry, hän kaatui ja minä luulin, että hänkin kuoli. Enkä ole milloinkaan nähnyt isää semmoisella tuulella. Hän kirosi voimakkaimmalla tavallaan ja tuli aivan kalpeaksi ja sitten hän alkoi omituisesti nauraa ja käski tohtorin ottaa hänen hevosensa ja minun seurata tohtoria; me poistuimme isän luota. Ja kun katsoin takaisin, näin hänen valavan vettä suihkulähteestä äidin päälle. Oi, miten äiti pelästyi!"

Miettien tätä omituista tapausta — sillä mylord Mohunin nimi oli myöskin Harry ja ystävykset sanoivat toisiaan usein Frankiksi ja Harryksi — ja kovin kiihtyneenä ja huolestuneena ratsasti Esmond kotiin. Hänen rakas emäntänsä oli yhä pengermällä ja hänen palvelijattarensa oi hänen luonaan, eikä mylord ollut enää siellä. Sieltä johtivat rappuset ja pieni ovi tielle. Lordi Mohun ratsasti, näyttäen kovin aavemaiselta, nenäliina pään ympärillä ja ilman hattuaan ja peruukkiaan, joita renki kantoi; mutta hänen kohteliaisuutensa ei hänestä luopunut ja hän kumarsi ylhäällä seisovalle ladylle.

"Taivaan kiitos, että pelastuitte!" sanoi tämä.

"Ja Harrykin on pelastunut, äiti", riemuitsi pikku Frank, — "hurraa!"

Harry Esmond astui ratsulta ja juoksi emäntänsä luo ja samoin pieni Frank, ja toinen rengeistä otti huostaansa nuo kaksi hevosta, sillävälin kuin toinen, hattu ja peruukki kädessä, käveli mylordin ratsun ääressä pääportille, joka oli puolen kilometrin päässä.

"Oi oma poikani! millaisen säikähdyksen oletkaan minulle tuottanut!" sanoi lady Castlewood Harry Esmondin saapuessa hänen luokseen, hän tervehti nuorukaista loistavine ilmeineen ja lempeätä tervetuloa soivin äänin; ja hän oli niin hyvä, että suuteli nuorukaista (toisen kerran lady häntä niin kunnioitti) ja kulki sisälle Harryn ja poikansa välissä, pidellen kumpaakin kädestä.

XIV luku.

RATSASTAMME HÄNEN JÄLKEENSÄ LONTOOSEEN.

Levättyään muutamia päiviä lordi Mohun tointui vammastaan niin paljon, että kykeni ilmoittamaan aikovansa lähteä seuraavana aamuna, jolloin hän myös poistui Castlewoodista, päättäen matkustaa Lontooseen lyhyin päivämatkoin ja levätä kaksi yötä tiellä. Hänen isäntänsä kohteli häntä harkitun ja juhlallisen kohteliaasti, joka kokonaan poikkesi mylordin tavallisesta, suorasta ja huolettomasta käytöksestä, mutta ei ollut mitään syytä olettaa, että nuo kaksi lordia eivät eronneet ystävinä, vaikka Harry Esmond huomasi, että herra varakreivi kohtasi vieraansa vain muiden henkilöjen seurassa ja näytti välttävän hänen kanssaan kahdenkesken jäämistä. Eikä hän myöskään saattanut ratsullaan lordi Mohunia, kuten hänen oli tapana tehdä useimmille ystävilleen, joita hän aina oli halukas lausumaan tervetulleeksi ja haluton päästämään luotaan; hän vain tyytyi, kun lordi Mohunin hevosten ilmoitettiin olevan valmiina ja niiden omistaja ilmaantui matkavalmiina jättääkseen kohteliaimmat jäähyväisensä Castlewoodin naisille, seuraamaan lordi Mohunia alakertaan hänen hevostensa luo ja kumartamaan ja toivottamaan hänelle onnellista matkaa. "Tapaan sinut Lontoossa ennen pitkää, Mohun", sanoi mylord hymyillen, "silloin teemme toistemme kanssa lopulliset tilit."

"Älä huoli antaa niiden itseäsi vaivata, Frank", sanoi toinen iloisesti ja kättään ojentaessaan hän näytti hieman hämmästyneen siitä tylystä ja ylpeästä tavasta, jolla hänen isäntänsä otti vastaan hänen erotervehdyksensä; ja niin hän ratsasti palvelijainsa seuraamana pois.

Harry Esmond oli tuota lähtöä näkemässä. Se oli hyvin erilainen kuin mylordin tulo, jota varten oli tehty suuria valmistuksia (silloin vanha talo pukeutui parhaaseen asuunsa vieraansa kunniaksi); ja tänä päivänä kaikki olivat surullisia ja väkinäisiä, mikä täytti mr. Esmondin mielen synkin entein ja surullisin, määrittelemättömin huolin. Lordi Castlewood seisoi ovella katsellen vieraansa ja tämän palvelijain jälkeen, kun nämä kulkivat ulomman portin kaaren alitse. Sinne päästyään lordi Mohun vielä kerran kääntyi; herra varakreivi kohotti hitaasti majavannahkalakkiaan ja kumarsi. Harryn mielestä hänen kasvonsa olivat omituisen lyijynväriset. Hän kirosi ja potkaisi koiriansa, jotka hypellen saapuivat hänen luokseen; sitten hän käveli suihkulähteen luo pihan keskelle ja nojaten erääseen pylvääseen katsoi altaaseen. Kun Esmond meni omaan huoneeseensa — se oli entinen kappalaisen huone pihan toisella puolella — ja kääntyi mennäkseen sisään matalasta ovesta, hän näki lady Castlewoodin katselevan akkunaverhojen takaa suuresta vastaanottohuoneen akkunasta ylhäältä mylordia, kun tämä tarkasti suihkulähdettä. Pihalla tuntui vallitsevan omituinen hiljaisuus ja tuo näky pysyi kauan Esmondin muistossa: Ylhäällä kirkas taivas, rakennuksen varastohuoneet ja aurinkokello heittivät varjojaan kultaiseen, alhaalla olevaan memento mori kirjoitukseen, kaksi koiraa, musta vinttikoira ja melkein valkoinen lintukoira, toinen kuono aurinkoa kohti ja toinen nuuskien ruohoa ja kiviä, ja mylord nojaten suihkulähteeseen, joka iloisesti pulputti. On kummaa miten tuo näky ja tuon suihkulähteen ääni pysyvät muistiin kiteytyneinä miehellä, joka on nähnyt satoja loiston ja vaarankin näkyjä, joita ei ole säilyttänyt muistinsa kammioissa.

Lady Castlewood — hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa — juoksi, niin pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän eräänä toisena päivänä.

"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."

"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan naissukua varsin hyvin.

Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle, joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut, ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn laki.

Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.

Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun 11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti. Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta — pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui "Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen asettui Lontoossa käydessään.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.

"Luulin, että lordi Mohun oli Pariisissa?" huudahti mr. Esmond, kovin säikähtyneenä ja hätääntyneenä.

"Hän on minun kutsustani palannut", sanoi herra varakreivi. "Meillä on keskenämme selvitettävänä lopputilejä."

"Taivas suokoon, että ne jo olisivat selvillä, sir", sanoi Esmond.

"Oh, aivan täydelleen", vastasi toinen katsellen tiukasti nuorukaiseen. "Hän oli hieman ärtyinen tuon rahan suhteen, jonka kerroin menettäneeni hänelle pelissä. Ja nyt on se maksettu ja olemme kuitit noista tileistä ja kohtaamme taas hyvinä ystävinä."

"Mylord", huudahti Esmond, "olen varma, että petätte minua ja että teidän ja lordi Mohunin välillä on riita."

"Riitako — kaikkea vielä! Syömme illallista yhdessä juuri tänä iltana ja juomme pullollisen. Jokainen mies, joka menettää sellaisen summan kuin minä olen menettänyt, on huonolla tuulella. Mutta nyt on se maksettu ja vihani on mennyt sen mukana."

"Missä syömme illallista, sir", kysyi Harry.

" Me! Muutamat herrat suvaitkoot odottaa kunnes heidät kutsutaan", sanoi herra varakreivi naurahtaen. "Menet Duke Streetille katsomaan mr. Bettertonia. Pidät siitä kappaleesta, se on varma. Anna minun seurata omia halujani; ja aamulla aterioimme yhdessä sellaisella ruokahalulla kuin voimme, niinhän näytelmässä sanotaan."

"Jumalan tähden! mylord, en poistu luotanne tänä iltana", sanoi Harry Esmond. "Luulen tuntevani riitanne aiheen. Vannon teille, ettei se ole minkään arvoinen. Samana päivänä, jolloin tuo onnettomuus sattui lordi Mohunille, keskustelin hänen kanssaan siitä. Olen varma, ettei asia hänen puoleltaan ole ollut muuta kuin merkityksetöntä ritarillisuutta."

"Tiedät, ettei mitään muuta kuin merkityksetöntä kohteliaisuutta ole ollut lordi Mohunin ja vaimoni välillä", sanoi mylord jylisevällä äänellä — "tiesit tämän etkä ilmoittanut minulle?"

"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, — tuhat kertaa enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää, mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"

"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."

"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.

"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että hän joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön, rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen — niin, enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli — kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä — kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, — enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, — kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän — tiedän sen. Kukapa olisi — taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, — tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut — tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja minä rakastin sinua — tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä — tiedän, että hän pitää hänestä."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti Esmond.

"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord — "katsopas tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra. Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; — Miksi katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."

"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.

"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa hänelle — niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."

"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.

"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni ja sinut lasteni holhoojiksi."

Nähdessään, että mylord oli päättänyt olla jättämättä tätä riitaa ja etteivät mitkään kehoitukset saaneet häntä siitä luopumaan, ajatteli Harry Esmond (joka silloin oli luonteeltaan tulisempi ja rajumpi kuin nyt, kun huolet, ja syvät mietteet ja harmaat hiukset ovat häntä tyynnyttäneet), että hänen velvollisuutensa oli pysyä hyvän, jalomielisen isäntänsä vierellä, ja sanoi: "Mylord, jos olette päättänyt sotaan ryhtyä, ette saa siihen lähteä yksin. Perheenne velvollisuus on olla päämiehensä tukena; enkä antaisi anteeksi itselleni enkä teillekään, ellette minua siihen pyytäisi, tai jos olisin luotanne poissa vaaran hetkellä."

"Mutta Harry, poika parkani, sinähän olet kasvatettu papiksi", sanoi mylord tarttuen Esmondin käteen kovin lempeästi, "ja olisi suuri vahinko, että sinä sekaantuisit tähän juttuun."

"Mylord aikoi itsekin kerran ryhtyä kirkonmieheksi", vastasi Harry; "eikä isänne papinarvo estänyt häntä taistelemasta keropäitä vastaan Castlewoodissa. Teidän vihollisenne ovat minunkin vihollisiani, sir. Osaan käytellä miekkaa, kuten olette nähnyt, melko hyvin, enkä luule pelkääväni, kun se vedetään huotrastaan." Ja sitten selitti Harry punastellen ja epäröiden (sillä asia oli arka, ja hän pelkäsi, että hän sekaantumalla riitaan oli loukannut isäntäänsä), miten hän itse oli vakavasti varoittanut lordi Mohunia ja ehdottanut miekkojen mittelemistä tämän kanssa tarpeen vaatiessa. "Ja olisin voittanut hänet, sir", sanoi Harry nauraen. "Hän ei milloinkaan veisi puolustautua tuota bottea[hyökkäystapaa] vastaan, jonka toin Cambridgesta. Ruvetkaammepa puoleksi tunniksi harjoittelemaan — voin opettaa sen teidän ylhäisyydellenne. Se on maailman hienoin hyökkäystapa. Jos ette voi sitä käyttää hyväksenne, on vastustajanne miekka teidät lävistävä."

"Kautta Yrjänän, Harry, sinun tulisi olla perheen pää", sanoi mylord synkkänä. "Olisit ollut parempi Castlewoodin lordi kuin minunlaiseni juoppo laiskiainen", hän lisäsi, pyyhkäisten kädellään silmiänsä ja katsahtaen sukulaiseensa lempein, hellin katsein.

"Ottakaamme takkimme pois ja pitäkäämme puolen tunnin harjoitus ennen illansuuta", sanoi Harry kiitollisesti puserrettuaan isäntänsä miehekästä kättä.

"Olet vasta pikkuinen pojan naskali", sanoi mylord iloisesti, "mutta luulenpa totisesti, että pitäisit puolesi tuota miestä vastaan. Ei, poikaseni", hän jatkoi, "en tahdo sinun juoniasi enkä pistotemppujasi; minäkin osaan melko hyvin käyttää miekkaani ja tahdon taistella oman riitani omalla tavallani."

"Mutta minä tulen todistajaksi nähdäkseni, että peli on rehellistä", huudahti Harry.

"Niin, Jumala sinua siunatkoon, tule vain todistajaksi." "Koska taistelu tapahtuu, sir?" kysyi Harry, sillä hän näki kaikesta, että mylord oli järjestänyt koko asian yksityisesti edeltäpäin.

"Se on järjestetty näin: Lähetin pikalähetin Jack Westburyn luo sanoen haluavani tavata häntä yksityisesti. Hän tietää tarkoituksen ja tulee tänne hetimiten ja juo kanssani osan tuosta Espanjan viinistä. Sitten menemme teatteriin Duke Streetille, jossa tapaamme Mohunin; ja sitten menemme kaikki yhdessä illalliselle 'Ruusuun' tai 'Vinttikoiraan'. Sitten pyydämme siellä kortteja ja varmaankin syntyy riita pelistä; ja sitten — Jumala meitä auttakoon — poistuu maailmasta joko roisto ja petturi tai kehno, arvoton miesparka, joka ei välitä siihen jäädä. On parempi, että olen poissa, Hal; vaimoni tulee koko joukon onnellisemmaksi, kun olen poissa", sanoi mylord päästäen huokauksen, joka koski Harry Esmondin sydämeen niin, että häneltä pääsi nyyhkytys isäntänsä kättä pidellessään.

"Tuo asia päätettiin Mohunin kanssa, ennenkuin hän lähti kotoa, — Castlewoodista tarkoitan", jatkoi mylord. "Vein tuon kirjelipun hänelle luettuani sen, ja syytin häntä roistomaisuudestaan; eikä hän voinut kieltää, vakuutti vain, että vaimoni oli viaton."

"Ja niin hän onkin, mylord, taivaan nimessä, hän on!" huudahti Harry.

"Ei epäilystäkään siitä, ei epäilystäkään. Hyvä vaimo on aina viaton", sanoi mylord. "Kun hän kuuli lordin kuolleen, hän pyörtyi epäilemättä sattumalta."

"Mutta mylord, minunkin nimeni on Harry", huudahti Esmond polttavan punaisena. "Ilmoititte myladylle: 'Harry on saanut surmansa!'"

"Peijakkaan poika! Onko minun taisteltava sinunkin kanssasi", huudahti mylord raivostuneena. "Aiotko sinä, sinä pikkuinen käärme, jota minun lieteni on lämmittänyt, aiotko sinä pistää — sinä? Ei, poikani, sinä olet rehellinen poika, hyvä poika." (Ja tässä hänen vihansa muuttui kyyneliksi, joita oli vielä surullisempi katsella.) "Olet rehellinen poika, ja rakastan sinua; ja taivas tietää, että olen niin onneton, etten välitä kenen miekka elämäni päättää. Kas tuossahan on Jack Westbury! No, Jack! Tervetuloa, vanha veikko! Tämä on sukulaiseni Harry Esmond."

"Joka kantoi teille maljanne Castlewoodissa, sir", sanoi Harry kumartaen; ja nuo kolme herraa istuutuivat ja alkoivat tyhjentää espanjan viinipulloa, joka oli heitä varten pöydälle asetettu.

"Harry on numero kolme", sanoi mylord. "Ei sinun tarvitse hänestä välittää, Jack." Ja everstin ilmeistä näkyi, aivan kuin hän olisi sanonut: "Eipä hän tosiaankaan näytä sen arvoiselta." Ja sitten mylord selitti sellaista, mihin sitä ennen oli vain vihjaillut. Kun hän riiteli mylord Mohunin kanssa, hän oli tälle velkaa tuhatkuusisataa puntaa, jota lordi Mohun sanoi olevansa valmis odottamaan kunnes herra varakreivi sen maksaisi. Mylord oli hankkinut nuo tuhatkuusisataa puntaa ja lähettänyt ne lordi Mohunille sinä aamuna ja ennen kotoa lähtöään järjestänyt asiansa ja oli nyt aivan valmis odottamaan riidan tuloksia.

Vaunut tilattiin, kun olimme juoneet muutamia pulloja espanjan viiniä, ja nuo kolme herraa läksivät sopimuksen mukaan Duke Streetin teatteriin. Näyteltiin Wycherlyn kirjoittama "Rakkautta metsässä".

Harry Esmond on ajatellut aina sen jälkeen jonkinmoisella kauhulla tuota näytelmää sekä mrs. Bracegirdlea, näyttelijätärtä, joka tuossa huvinäytelmässä esiintyi tytön osassa. Hän oli paashin puvussa ja tuli seisomaan herrojen eteen kuin nämä istuivat näyttämöllä ja katseli olkansa yli viekkaasti mustalla silmäparillaan ja hymyili mylordille ja kysyi, mikä vaivasi maalaisherroja ja oliko hän saanut pahoja uutisia Bullockin markkinoilta?

Näytösten välillä menivät herrat näyttämön puolelle ja keskustelivat vapaasti. Lordi Mohunin seurueeseen kuului kaksi henkilöä, sotilaspukuinen kapteeni Macartney ja siniseen, samettiseen, hopeakoristeiseen pukuun puettu herra, päässään vaalea peruukki ja kaulassaan upea, venetsialainen pitsiröyhelö — mylord Warwickin ja Hollannin jaarli. Mylordilla oli käärö appelsiineja, joita hän söi ja tarjosi näyttelijättärille laskien leikkiä näiden kanssa. Ja kun mylord Mohun sanoi jotain karkeata, kääntyi mrs. Bracegirdle häneen päin ja kysyi häneltä, mitä hänellä oli siellä tekemistä ja olivatko hän ja hänen ystävänsä tulleet surmaamaan jotain toista, kuten he olivat tehneet Will Monntford-paralle? Mylordin synkkä naama tuli vielä synkemmäksi tästä ivasta ja sai häijyn, pahaenteisen ilmeen. Ne, jotka sen näkivät, muistivat sen ja puhuivat siitä jälkeenpäin.

Näytelmän päätyttyä nuo kaksi seuruetta yhtyivät yhdeksi, ja mylord Castlewood ehdotti silloin, että he menisivät johonkin ravintolaan illalliselle. Lockitin "Vinttikoira" Charing Crossilla valittiin määräpaikaksi. Kaikki kuusi lähtivät yhdessä kävelemään sinne; nuo kolme lordia kulkivat edeltä, lordi Mohunin kapteeni, eversti Westbury ja Harry Esmond heidän perässään. Heidän kävellessään Westbury kertoi Harry Esmondille hänen vanhasta ystävästään oppineesta Dickistä, joka oli ylennyt henkivartioston kornetiksi ja oli kirjoittanut kirjan nimeltä "Kristitty sankari" ja sai vaivansa palkkioksi koko henkivartioston naurun, sillä tuo kristitty sankari rikkoi yhtämittaa käskyjä, sanoi Westbury, ja oli jo taistellut pari kaksintaisteluakin. Ja matalammalla äänellä Westbury kehoitti nuorta mr. Esmondia olemaan ottamatta osaa esillä olevaan riitaan. "Yksi sekundantti riittää aivan hyvin", sanoi eversti, "ja joko kapteeni tai lordi Warwick voisi helposti poistua." Mutta Harry väitti vastaan; hän oli päättänyt pysyä mukana loppuun asti. Hän oli punonut suunnitelman, jolla hän luuli voivan estää herra varakreivin asiaan ryhtymästä.

He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan kuin palvelijat olivat huoneessa.

Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tuota botte de Jesnite'a ), — "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."

"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan. "Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"

"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.

Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. —

"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.

"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.

"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.

"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.

"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."

"Silloinpa, totisesti, on muutama pelastunut hukkumasta", sanoi kapteeni, joka oli irlantilainen; ja kaikki herrat rupesivat nauramaan ja siten saivat Harry-paran vielä vihaisemmaksi.

Hetken kuluttua mylord Mohun sammutti kynttilän — silloin toivat tarjoilijat uusia pulloja ja laseja ja jäivät huoneeseen — jolloin herra varakreivi sanoi: "Piru sinut periköön, Mohun, miten kirotun typerä oletkaan! Sytytä kynttilä, tarjoilija."

"Kirotun typerä on kirotun typerä sanantapa, mylord", kiivastui toinen. "Kaupunkilaisherrat eivät käytä sellaisia sanoja —, tai pyytävät anteeksi, jos sen tekevät."

"Minä olenkin maalaisherra", sanoi herra varakreivi.

"Näen sen käyttäytymisestänne", sanoi lordi Mohun. "Kukaan mies ei saa sanoa minua kirotun typeräksi."

"Heitän nuo sanat vasten silmiänne, mylord", sanoi toinen; "lähetänkö kortitkin samaa tietä?"

"Herrat, herrat! palvelijain nähdenkö?" huudahtivat eversti Westbury ja mylord Warwick yhteen ääneen. Tarjoilijat poistuivat kiireesti huoneesta. He kertoivat alhaalla oleville ihmisille yläkerrassa syttyneestä riidasta.

"On jo tarpeeksi sanottu", sanoi eversti Westbury. "Kohtaavatko teidän ylhäisyytenne toisensa huomenaamuna?"

"Peruuttaako mylord Castlewood sanansa?" kysyi Warwickin jaarli.

"Mylord Castlewood on oleva — ensimmäinen", sanoi eversti Westbury.

"Silloin emme voi asialle mitään. Huomatkaa herrat, on käytetty loukkaavaa puhetapaa — hyvitystä on pyydetty ja se on evätty."

"Ja se on evätty", sanoi mylord Castlewood pannen hatun päähänsä. "Missä kohtaamme ja milloinka?"

"Koska mylord kieltäytyy hyvittämästä, jota suuresti pahoittelen, ei mikään aika ole niin hyvä kuin nykyhetki", sanoi mylord Mohun. "Ottakaamme kantotuolit ja lähtekäämme Leicester Fieldiin."

"Onko teidän ylhäisyydellänne ja minulla kunnia vaihtaa pari otetta?" kysyi eversti Westbury syvään kumartaen Warwickin ja Hollannin lordilta.

"On kunniaksi minulle", sanoi lordi, tehden komean kumarruksen, "saada kilpailla herran kanssa, joka on ollut Monsin ja Namurin taisteluissa."

"Suvaitseeko pastori, että annan teille pienen opetuksen?" kysyi kapteeni.

"Ei, ei herrat! kaksi kummallakin puolella riittää varsin hyvin", sanoi Harryn isäntä. "Säästäkää poikaa, kapteeni Macartney", ja hän puristi Harryn kättä — viimeistä edellisen kerran elämässään.

Ravintolan anniskelupuolella kaikki herrat pysähtyivät ja herra varakreivi sanoi nauraen tarjoilijattarelle, että kortit panevat ihmiset ikävästi riitelemään, mutta että erimielisyys nyt oli haihtunut ja että seurue yhdessä lähti lordi Mohunin taloon Bow Streetille juomaan pullon lisää ennen maatamenoa.

Sitten tilattiin puolisen tusinaa kantotuoleja, ja nuo kuusi herraa astuivat niihin antaen kantajille salaisen määräyksen mennä Leicester Fieldiin, jossa herrat laskettiin maahan Standardravintolaa vastapäätä. Oli keskiyö ja kaupunki oli jo käynyt levolle ja vain muutamien talojen akkunoista näkyi valoja: mutta yö oli kyllin kirkas siihen onnettomaan tarkoitukseen, jota varten riitaveikot tulivat, ja niin kävivät kaikki kuusi tuolle kohtalokkaalle torille; kantomiehet seisoivat rautasuojuksen takana ja vartioivat porttia, ettei kukaan voinut kohtausta häiritä.

Kaikki mitä siellä tapahtui on tullut kaiken kansan tietoon ja varoitukseksi muille julkaistu maamme aikakirjoissakin. Oltuaan ottelussa vain muutamia minuutteja, niin Harry Esmond luuli (mutta koska hän kamppaili oman vastustajansa miekkaa vastaan, joka vastustaja oli kiivas, voi olla niin, ettei hän pitänyt kunnon laskua ajasta), ilmaisi ulompana olevien kantajien huuto — he polttivat piippujaan ja nojasivat kentän tankoihin katsellessaan kentällä tapahtuvaa ottelua — että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Tämä sai Esmondin pudottamaan miekkansa ja katsahtamaan ympärilleen, jolloin hänen vihollisensa haavoitti häntä oikeaan käteen. Mutta nuori mies ei paljon välittänyt haavastaan, vaan juoksi sinne, missä näki rakkaan isäntänsä makaavan maassa.

Mylord Mohun oli hänen luonaan.

"Oletko pahasti loukkaantunut, Frank?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kuolema kai tästä tulee", vastasi mylord maasta.

"Ei, ei, ei niin", sanoi toinen; "ja kutsun Jumalan todistajaksi, Frank Esmond, että olisin pyytänyt sinulta anteeksi, jos vain olisit antanut minulle siihen tilaisuuden. Ensi — ensi aiheena meidän riitaamme, ei kukaan muu, sen vannon, ollut syynä kuin minä ja — ja se että mylady —"

"Vaiti!" sanoi varakreivi-parka, kohottautuen käsivartensa varaan ja puhuen heikosti. "Riita aiheutui korteista — noista kirotuista korteista. Harry, poikani, oletko sinäkin haavoittunut? Jumala sinua auttakoon! Rakastin sinua, Harry, ja sinun on suojattava pikku Frankiani — ja — ja vie tämä pieni sydän vaimolleni."

Ja sitten rakas lordini tunnusteli pientä kultaista medaljonkia, joka hänellä oli rinnallaan, ja niin tehdessään, hän kaatui maahan tajuttomana.

Tästä säikähdyimme kaikki luullen hänen kuolleen; mutta Esmond ja eversti Westbury käskivät kantajien tulla kentälle, ja niinpä vietiin mylord erään mr. Aimesin, haavurin luo, joka piti kylpylää, Long Acre'iin ja siellä herätettiin talon väki ja tämän riidan uhri kannettiin sisään.

Herra varakreivi asetettiin vuoteelle ja haavuri, joka näytti sekä ystävälliseltä että taitavalta, tarkasti hänen haavansa. Kun hän oli hoitanut mylordia, sitoi hän Harry Esmondin käden (poika oli myös verenhukasta pyörtynyt, talossa ja oli jonkun aikaa voinut olla tiedotonna); kun nuori mies tuli tajuihinsa, hän kysyi kiihkeästi, miten hänen rakas isäntänsä voi; silloin haavuri johdatti hänet huoneeseen, jossa lordi Castlewood makasi; tämä oli jo lähettänyt hakemaan pappia, ja halusi kiihkeästi, niin sanottiin, puhutella sukulaistaan. Lordi makasi vuoteella kovin kalpeana ja kuolevan näköisenä, ja hänen silmissään oli tuo kiinteä, entehikäs katse, joka on kuoleman ennustaja; ja hän viittasi heikosti kädellään kaikkia muita luotaan poistumaan ja huudahti: "Harry Esmond yksin", jolloin hänen kätensä voimattomana vaipui peitteelle; Harry tuli esiin ja kumartui ja suuteli sitä.

"Sinähän olet vähää vailla pappi, Harry", sanoi varakreivi katkonaisesti, hymyillen heikosti ja tarttuen nuorukaisen käteen kylmällä kädellään. "Ovatko kaikki menneet? Suo minun tehdä sinulle kuolinvuodetunnustukseni."

Ja oli kuin pyhä kuolema olisi odottanut vuoteen jalkopäässä hänen sanojensa peloittavana todistajana, kuolevan sieluparan hengähtäessä ilmi viimeiset toivomuksensa perheeseensä nähden — hän ilmoitti nöyrästi katuvansa virheitään — ja kristillistä suhtautumistaan maailmaan, jonka oli jättämäisillään. Muutamat hänen kertomansa asiat koskivat Harry Esmondia yhtä paljon kuin ne häntä hämmästyttivät. Ja herra varakreivi, heikontuen ihan silmissä, oli näiden ihmeellisten tunnustusten keskikohdalla, kun se kirkonmies, mr. Atterbury, jota hän oli lähettänyt hakemaan, saapui paikalle.

Tämä herra ei vielä ollut saavuttanut mitään ylhäistä kirkollista arvoa; hän oli vain St. Bride-kirkon saarnaaja, mutta veti koko kaupungin sinne kauniilla saarnoillaan. Hän oli mylordin kummipoika, ja mylord oli ollut hänen isänsä oppilas; hän oli Oxfordista käsin vieraillut Castlewoodissa usean kerran, ja hänen neuvostaan luullakseni lähetettiin Harry Esmond Cambridge'iin eikä Oxfordiin, josta paikasta mr. Atterbury, vaikka olikin sen huomattu jäsen, puhui vain pahaa.

Sanan viejämme löysi tuon hyvän papin kirjojensa äärestä jo kello viideltä aamulla, ja tämä seurasi miestä halukkaasti taloon, jossa varakreivi-parkani makasi; Esmond hoivasi häntä ja sai kuulla hänen viimeiset sanansa.

Kun mylord kuuli mr. Atterburyn saapumisesta, hän pyysi pusertaen Esmondin kättä, saada olla kahdenkesken papin kanssa, ja Esmond jätti heidät tuota juhlallista keskustelua varten. Varmaa on, että hänen omat rukouksensa ja surunsa koskivat hänen kuolevaa hyväntekijäänsä. Mylord oli sanonut hänelle sellaista, joka hämmensi nuorukaista — ilmoittanut hänelle erään salaisuuden, joka suuresti koski häntä. Kuultuaan sen hänellä oli tosiaankin ollut hyvää syytä epäilykseen ja kauhuun, henkiseen tuskaan samoinkuin päättäväisyyteenkin. Sillävälin kuin keskustelu mr. Atterburyn ja hänen kuolevan parannuksentekijänsä kanssa tapahtui sisemmässä huoneessa, riehui lordi Castlewoodin nuoren toverin rinnassa järkyttävä, suuri sisäinen taistelu.

Tunnin kuluttua — ehkä enemmänkin — tuli mr. Atterbury huoneesta, katsoen hyvin tutkivasti Esmondiin ja pitäen kädessään jotain paperia.

"Hän on Jumalan peljättävän tuomion partaalla", kuiskasi pappi. "Hän on keventänyt sydämensä minulle. Hän antaa anteeksi ja uskoo ja tekee parannuksen. Tuleeko se julkiseksi? Käskemmekö todistajan sitä allekirjoittamaan?"

"Jumala tietää", nyyhkytti nuorukainen; "rakas lordini on tehnyt minulle pelkkää hyvää koko elämänsä ajan."

Pappi asetti paperin Esmondin käteen. Tämä katsoi siihen. Se häälyi hänen silmissään.

"Se on rippitunnustus", sanoi hän.

"Se riippuu teistä", vastasi mr. Atterbury.

Huoneessa oli tuli, jonka ääressä kuivattiin vaatteita kylpyhuoneita varten, ja nurkassa oli kasa vaatteita kokonaan rakkaan lordini veren värjäämänä. Esmond meni tulen ääreen ja heitti siihen tuon paperin. Huoneessa oli suuri takka lasitetuista värillisistä tiilistä. Miten hyvin muistammekaan sellaisina kauhunhetkinä näkemämme pikkuseikat! — kirjapahasen, jota olemme lukeneet suuressa surussa — viimeisen ruokalajin maun, ruokalajin, jonka olemme syöneet ennen kaksintaistelua, tai jonkun tärkeän kohtauksen tai eron edellä. Värilliset tiilit tuossa huonossa talossa oli karkea kuva, joka kuvasi Jaakoppia karvaisine käsineen kavaltamassa Iisakilta Esaun esikois-oikeutta. Palava paperi valaisi kuvaa.

"Se on vain rippitunnustus, mr. Atterbury", virkkoi nuorukainen. Hän nojasi päätään uuninhyllyä vasten; kyyneltulva täytti hänen silmänsä. Nyt vuotivat ensimmäiset kyyneleet senjälkeen kun hän oli saapunut lordinsa ääreen pelästyneenä tästä haavoittumisesta sekä vielä enemmän siitä, mitä kuoleva lordiparka oli hänelle kertonut, ja sen ajatuksen masentamana, että hän tuli olemaan tämän kaksinkertaisen onnettomuuden sanoman saattajana niille, joita enimmän rakasti.

"Menkäämme hänen luokseen", sanoi mr. Esmond. Ja he menivät viereiseen huoneeseen, jossa tällä välin päivä oli alkanut sarastaa; se näytti lordi-parkani kalpeat kasvot ja kiihkeän hartaasti anovat silmät, joissa oli tuon lähenevän lopun peloittavan entehikäs katse. Haavuri oli hänen luonaan. Hän meni huoneeseen, josta Atterbury saapui. Varakreivi käänsi sammuvat silmänsä Esmondia kohti. Tämän oli vaikea hengittää, kun hän kuuli isäntänsä kurkun korahtelevan.

"Herra varakreivi", sanoi mr. Atterbury, "mr. Esmond ei halua mitään todistajaa ja on polttanut tuon paperin."

"Rakkain isäntäni!" sanoi Esmond polvistuen ja tarttuen lordin käteen ja suudellen sitä.

Mylord nousi vuoteellaan ja kietoi käsivartensa Esmondin ympärille. "Jumala siu — siunatkoon —" hän sai vaivoin sanotuksi. Veri syöksähti hänen suustaan ja tulvi nuorukaisen yli. Rakasta lordiani ei enää ollut. Hän oli mennyt, siunaus huulillaan, rakkaus, katumus ja hyvyys miehekkäässä sydämessään.

" Benedicti benedicentes ", sanoi mr. Atterbury; ja nuorukainen polvistuneena vuoteen ääreen huokaisi "amen."

"Kuka vie varakreivittärelle tämän sanoman?" oli mr. Esmondin seuraava ajatus. Ja hän pyysi mr. Atterburyä viemään suruviestin Castlewoodiin. Hän ei itse voinut viedä emännälleen noin hirveätä sanomaa. Kun mr. Atterbury ystävällisesti myöntyi, kirjoitti Esmond kiireisen kirjelipun muistikirjaansa mylordin palvelijalle, pyytäen tätä hankkimaan hevoset mr. Atterburylle ja ratsastamaan hänen kanssaan ja lähettämään Esmondin oman matkalaukun Gatehouse-vankilaan, jonne hän päätti mennä ja antautua vangiksi.

II KIRJA

ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA

I luku.

OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.

Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on, voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan, öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi, kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan, hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja lohdutti.

Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt tekemään.

"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä, joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä vähäistä vääryyttä, minkä teki."

Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.

Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, (missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.

Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.

"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"

"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)

Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.

"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."

"Ottakaa pois kätenne, — älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.

"Katso, se on verinen!"

"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi Esmond, "jos te olette minulle tyly."

"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjoudut puolestamme kuolemaan — sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin — sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin — niin, luotin sinuun — miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt? Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, — ja katumusta, katkeraa katumusta — korvaukseksi rakkaudestamme ja hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry? Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran — kun sinut ensikerran näki hän, joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi — menetin hänet — menetin nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin — ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni, — rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut, ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja vaikka sinä olit nuori — niin, ja avuton ja hyljätty — oli paha, tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa — ja se tuli; tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit rokossa — kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua houreissasi — ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni — minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu — kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään — murhattuna puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani — ja sinä olit hänen luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"

Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset, ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille. Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä, ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä — tämä hyvä enkeli, jota hän oli rakastanut ja jumaloinut — seisoi hänen edessään, ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.

"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."

"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen, että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin, niin kuka surisi minua?"

Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä — ja sitten hänen korvissaan humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa verilammikossa.

Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä, olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan; johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta, ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.

Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan, jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä — mylord Marlborough'n ja mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."

Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista, mitä ennen kuolemaansa katui — vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.

Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt, niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus iankaikkisesti hallitsee."

Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta, joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan, huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin, syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana, ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui), vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta. Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin, osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle — niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston, toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan oikealla ajallaan hetimmiten.

Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä; mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.

Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan) hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen, jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla), saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä. Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.

Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä — tämä vuosikausia kestäneen rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä, hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden suhteen — kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta, joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla voimallaan.

Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan, joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan, jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, — "tuomio, jonka julmuutta ja vääryyttä en välitä valittaa — tietää hän tämän jälkeen kuka oli hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."

Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta virtute sua. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa. Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan, ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi olla ylpeä — anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia silloin tällöin — ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.

Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää. Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria, hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen; hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan. Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa, ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua huomaamme, millainen vaara on ollut — niinkuin mies metsästäessään tai ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut — ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden Reficimus rates quassas[korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan — niinkuin nuoret intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon heimonsa keskuudessa.

Mutta upseerit, jotka eivät tienneet surusta, joka jäyti heidän nuorta vaiteliasta ystäväänsä ja, koska he olivat tottuneita sellaisiin sattumiin, joissa toinen tai toinen heidän tovereistaan päivittäin maksoi miekan lunnaita, eivät tietenkään ryhtyneet kovin lohduttomasti valittamaan entisen asetoverinsa kohtaloa. Toinen tarinoi rakkausseikkailuista tai sodasta tai huveista, joihin Frank Esmond-parka oli ottanut osaa; toinen muisti miten erästä poliisia oli puijattu tai kapakkakerskailijaa löylyytetty: sillävälin kuin mylordin leskiparka istui hänen hautansa ääressä itkien häntä kuin todellista pyhimystä ja tahratonta sankaria — niin kertoivat vieraat, jotka toivat uutisia lady Castlewoodista, ja Westburyn ja Macartneyn luona olikin melkein koko kaupunki käynyt tervehdyksellä.

Kaksintaistelu, sen tuhoisa loppu ja siihen osaaottaneiden kahden päärin ja kolmen alhaissäätyisen kuulustelu oli aiheuttanut mitä suurimman kiihtymyksen kaupungissa. Lentolehtiset ja sanomalehdet olivat täynnään tietoja heistä. Nuo kolme Newgatessa olevaa herraa olivat melkein yhtä suuressa määrin vieraiden ahdistamat kuin Towerin piispat tai maantierosvo ennen mestausta. Meidän suotiin kaikkien, kuten on sanottu, asua johtajan talossa sekä ennen kuulustelua että tuomion jälkeen, odottaessamme kuninkaan armahdusta. Tuon tuhoisan riidan todellista syytä ei myöskään tunnettu, niin tarkkaan olivat mylord ja nuo kaksi muuta henkilöä, jotka salaisuuden tunsivat, sen säilyttäneet; jokainen kuvitteli, että kohtauksen oli aiheuttanut uhkapelissä syntynyt väittely. Raittiin ilman ohella vangit saivat maksua vastaan melkein kaikkea mitä halusivat. Pidettiin huolta, ettei heitä sekoitettu tavallisiin rikoksentekijöihin, joiden ruokottomat laulut ja naurunrähäkkä ja kiroukset saattoi kuulla heidän puoleltaan vankilaa, jonne heidät ja onnettomat velkavangit oli huiskin haiskin syösty tyrmään.

II luku.

VANKEUTENI PÄÄTTYY, VAIKEUTENI EIVÄT.

Niiden vieraiden joukossa, jotka tulivat katsomaan noita kahta upseeria, oli eräs Harry Esmondin vanha tuttava, henkivartioston herra, hän nimittäin, joka oli ollut niin hyvä Harrylle, kun kapteeni Westburyn väki oli ollut Castlewoodiin majoitettuna enemmän kuin seitsemän vuotta sitten. Oppinut Dick ei enää ollut sotamies Dick, vaan Lucasin jalkaväen kapteeni Steele ja lordi Cuttsin, tuon kuningas Wilhelmin kuuluisan upseerin, joka oli urhoollisin ja rakastetuin mies Englannin armeijassa, kirjuri. Nuo kaksi iloista vankia olivat olleet juomassa erään ystäväjoukon kera (sillä meidän kellarimme, samoinkuin Newgaten vanginvartijankin, oli täpötäynnä burgundinviini- ja samppanjakoreja, joita everstien ystävät lähettivät). Ja Harry, joka ei ollenkaan halunnut heidän juomaansa eikä heidän keskusteluaan, hän kun oli liian heikko terveydeltään edelliseen ja liian synkkä mieleltään jälkimmäiseen, istui erillään pienessä huoneessaan lukien kirjoja, joita hänellä oli. Eräänä iltana kun kelpo eversti Westbury viinistä punaisena ja aina hyväntuulisena, kuten hän oli sekä humalassa ollessaan että muulloinkin, tuli nauraen Harryn kamariin ja sanoi: "Hei, nuori murjottaja! sinua on tullut eräs ystävä tapaamaan; hän rukoilee kanssasi tai juo kanssasi tai juo ja rukoilee vuorotellen. Dick, sinä kristitty sankari, tässä on Castlewoodin pikku tiedemies."

Dick saapui ja suuteli Esmondia molemmille poskille; nuorukainen tunsi, että hyväilijä löyhkäsi vahvasti espanjan viiniltä.

"Mitä! tämäkö on se pikkuinen mies, joka puhui latinaa ja täytti maljamme? Miten pitkäksi oletkaan kasvanut! Mutta olisinpa tuntenut sinut missä hyvänsä. Ja olet siis muuttunut hylyksi ja tappelijaksi ja tahdoit mitellä miekkoja Mohunin kanssa, eikö niin? Vakuutan Mohunin sanoneen eilen henkivartioston päivällisillä, jossa meitä oli sievä seura koolla, että tuo nuori mies halusi taistella hänen kanssaan ja oli noista kahdesta miehestä etevämpi."

"Toivon, että olisin voinut sitä koetella ja sen toteennäyttää, mr. Steele", virkkoi Esmond ajatellen hyväntekijävainajaansa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Tuota yhtä ilkeätä kirjettä lukuunottamatta, jonka oli emännältään saanut, ei mr. Esmond ollut kuullut hänestä mitään. Tämä näytti menettelevän päätöksensä mukaan: eroavan hänestä ja kieltävän hänet. Mutta miten ollakaan, nuorukainen sai hänestä tietoja, jotka mr. Steele uskollisesti toi prinssin ja prinsessan hovista, jossa kelpo kapteenimme oli ylennetty kamariherran virkaan. Kun hän oli saanut vapautta velvollisuuksistaan siellä, kapteeni Steele tuli usein lohduttamaan vankilassa olevia ystäviään. Epäilemättä pani iloinen luonto ja ystävällisyys kaikkia kovaosaisia kohtaan hänet vierailujaan tekemään, ja hyvä seura ja hyvä viini niitä pitkittämään.

"Tosiaankin", sanoi Westbury, "pikkuinen oppinut se ensiksi riidan alkoi — nyt sen muistankin — Lockissa. Olen aina vihannut tuota Mohunia. Mikä oli todellisena riidan syynä hänen ja Frank paran välillä? Loisinpa vetoa, että se oli nainen."

"Riita johtui pelistä — vakuutan, että se johtui pelistä", vastasi Harry. "Lordiparkani menetti suuria summia ystävälleen Castlewoodissa. He vaihtoivat katkeria sanoja; ja vaikka lordi Castlewood oli lempein ja myöntyväisin elävistä olennoista, hän oli hyvin ylpeä, ja siitä johtui tuo kohtaus, joka on meidät tänne saattanut", virkkoi mr. Esmond, joka oli päättänyt olla koskaan tunnustamatta, että kaksintaisteluun oli ollut mitään muuta syytä kuin kortit.

"En tahdo puhua pahaa aatelismiehestä", sanoi Westbury, "mutta jos lordi Mohun olisi tavallinen henkilö, sanoisin, että oli vahinko, ettei häntä hirtetty. Hän tunsi arpapelin ja naiset jo siihen aikaan, jolloin muut pojat saavat koivurieskaa koulussa, hän oli yhtä huono mies kuin vanhin irstailija jo vuosia ennen kuin oli lopettanut kasvunsa ja käsitteli veristä miekkaa ja, florettia, ennenkuin oli kertaakaan käyttänyt partaveistä. Hän se piti Will Mountford parkaa keskustelussa sinä iltana, jolloin verinen Dick Hill hänet lävisti. Paha on oleva hänen loppunsa, paha on tuon nuoren lordin loppu oleva, eikä mikään loppu olekaan tarpeeksi paha hänelle", virkkoi kelpo mr. Westbury — jonka ennustus kaksitoista vuotta myöhemmin toteutui sinä kohtalokkaana päivänä, jolloin Mohun kaatui ja vei kuolemaan mukanaan erään Englannin aatelismiesten urheimmista ja jaloimmista.

Mr. Steeleltä, joka toi sekä yleiset huhut että yksityistietojakin, Esmond siis sai tietää onnettoman emäntänsä asioista. Steelen sydän oli kovin herkästi syttyvä, ja juhlamenojen ohjaaja puhui rajattoman ihailevaan sävyyn sekä leskestä (tuosta verrattoman ihanasta naisesta, kuten hän sanoi) että hänen tyttärestään, joka kapteenin silmissä oli vielä ihanampi. Vaikka kalpea leski, jota kapteeni Richard runollisessa innostuksessaan vertasi kyynelöivään Niobeen — Sigismundaan, — itkevään Belvideraan, oli ihanin ja liikuttavin näky mitä hänen silmänsä koskaan olivat nähneet tai jonka tähden hänen sydämensä oli heltynyt, hänen kypsynyt täydellisyytensä ja kauneutensa oli kuitenkin mitätöntä verrattuna niihin äärettömän ihaniin lupauksiin, jotka hyvä kapteeni näki hänen tyttäressään. Tässä oli mater pulchra filia pulchrior[äiti kaunis, mutta tytär vielä kauniimpi]. Steele sepitti sonetteja äidin ja tyttären kauneudelle ollessaan toimessaan prinssinsä eteishuoneessa. Hän saattoi puhua heistä tuntikausia Harry Esmondille eikä hän todellakaan olisi voinut valita toista aihetta, joka olisi onnetonta nuorukaista enemmän huvittanut, nuorukaista, jonka sydän nyt, kuten aina, oli näihin naisiin kiintynyt, ja joka oli kiitollinen kaikille, jotka heitä rakastivat tai ylistivät tai toivoivat heille hyvää.

Ei silti, että hänen uskollisuuttaan olisi korvannut mikään vastaava ystävällisyys tai edes katumuksen näytekään hänen emäntänsä puolelta, joka nyt oli muuttunut kovasydämiseksi kymmenvuotisen rakkauden ja hyvien töiden jälkeen. Kun ei onneton nuori mies, Tusherin vastausta lukuunottamatta, saanut mitään vastausta kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut, ja koska hän oli liian ylpeä kirjoittamaan enempää, hän avasi sydämensä Steelelle, jota lempeämpää kuulijaa ja ystävällisempää lähettilästä ei kukaan onneton mies olisi voinut löytää. Hän kuvaili nuoruuttaan, uskollisuuttaan, altista rakkauttaan tuota perhettä kohtaan, joka oli hänet kasvattanut ja harrasta kiintymystään sanoin, jotka epäilemättä olivat liikuttavia, sillä ne tulivat suoraan sydämestä ja saivat kelpo Dickin vuodattamaan runsaasti kyyneleitä. Hän kuvaili miten hän oli saanut osakseen rakkautta ja miten hellästi sitä palkinnut vielä eiliseen asti ja niitä tilanteita ja syitä, joiden kautta tuo surullinen riita oli Esmondista tehnyt tuomitun vangin, tehnyt leskeksi ja orvoiksi ne, joita hän enin elämässä rakasti. Sanoin, jotka olisivat hyvinkin liikuttaneet kovasydämisempääkin miestä kuin nuoren Esmondin uskottu oli — sillä puhujan sydän oli puolittain särkynyt, kun hän lausui nuo sanat — hän kuvasi osan siitä mitä oli tapahtunut sillä ainoalla surullisella tervehdyskäynnillä, jonka hänen emäntänsä oli hänelle suonut, hän kertoi, miten lady oli jättänyt hänet vihaisena ja melkein kiroten, lady, jonka sanat ja ajatukset siihen saakka olivat olleet vain siunausta ja ystävällisyyttä, miten hän oli syyttänyt häntä ja sanonut hänen vuodattaneen sen veren, jonka puolesta hän iloisena olisi uhrannut omansa (mutta tässä suhteessa lordi Mohun ja lordi Warwick ja kaikki kaksintaisteluun osaaottaneet herrat samoinkuin yleinen mielipide — kertoi Steele — puolustivat onnetonta nuorukaista), ja koko sydämestään hän itkien pyysi mr. Steeleä ilmoittamaan emännälleen tämän sukulaisen onnettomasta tilasta ja että tämä luopuisi siitä julmasta vihasta, jota oli hänelle osoittanut. Puoliksi raivostuneena hänelle tehdyn vääryyden aiheuttamasta surusta ja verraten sitä tuhansiin suloisiin entisen rakkauden ja luottamuksen muistoihin, jotka tekivät hänen nykyisen onnettomuutensa sanomattoman paljon katkerammaksi, kulutti miesparka useita ikäviä päiviä ja unettomia öitä jonkinlaisessa voimattomassa epätoivossa raivoten kovaa kohtaloaan vastaan. Kaikkein hellin käsi antoi hänelle iskun ja kaikkein lempein ja säälivin olento vainosi häntä. "Olisin aivan yhtä kernaasti", mietti nuorukainen, "julistautunut syylliseksi murhaan ja kärsinyt, siitä muiden pahantekijäin tavoin kuin kestänyt tätä kidutusta, johon emäntäni minut määrää."

Vaikka Esmondin kertomus ja hänen intohimoiset pyyntönsä ja vastalauseensa saivat häntä kuulevan Dickin hartaasti itkemään, ei niillä ollut mitään vaikutusta henkilöön, jota niiden tarkoituksena oli liikuttaa. Esmondin lähettiläs palasi asialta, jonka toimittamisen nuori herra parka oli hänelle uskonut, surullisin, tyhjin kaavoin ja pudistaen päätään; hän selitti, ettei vangilla ollut toivomisen varaa, ja tuskin tunsi kurja Newgaten rikoksellinen, joka oli määrätty mestattavaksi ja odotti tuomionlykkäystä, itseään masentuneemmaksi kuin mr. Esmond, joka oli viaton ja tuomittu.

Kuten oli sovittu vangin ja hänen asianajajansa välillä heidän neuvotteluissaan, mr. Steele oli mennyt leskivarakreivittären taloon Chelseahin, jossa jo olemme maininneet nuoren lesken ja orpojen olleen. Hän oli tavannut siellä lady Castlewoodin ja puhunut tämän onnettoman sukulaisen puolesta. "Ja luulenpa, poika parkani, että puhuin hyvin", sanoi mr. Steele, "sillä kukapa ei puhuisi hyvin sellaisessa asiassa ja niin kauniin tuomarin edessä? En nähnyt ihanaa Beatrixia, varmaan ei hänen firenzeläinen kuuluisa kaimansa koskaan ole ollut puoliksikaan niin kaunis; ainoastaan nuori kreivi oli huoneessa lordi Churchillin seurassa, joka on lordi Marlborough'n vanhin poika. Mutta nämä nuoret herrat poistuivat ja menivät puutarhaan; saatoin nähdä heidät akkunasta ja he keihästelivät toisiaan leikkiturnajaisissa puukeihäillä (suru koskettaa nuoriin keveästi ja muistan itse rummuttaneeni marssia oman isäni ruumisarkkuun). Kreivitär katsoi akkunasta kahden poikasen leikkiä ja sanoi: 'Tässä nyt näette, sir, että lapsia opetetaan käyttämään kuolettavia aseita leluinaan ja tekemään murhasta urheilun'; ja puhuessaan hän näytti niin ihanalta ja seisoi siinä itse niin surullisena ja ihanana esikuvana sille opille, jonka alhainen opettaja olen, että ellen olisi omistanut pikkuista 'Kristitty sankari' kirjaani (huomaan, Harry, ettet ole vielä sen lehtiäkään aukonut. Saarna on hyvä, usko minua, vaikkei saarnaajan elämä olekaan sitä vastaava) — vakuutan, että ellen olisi omistanut kirjaani lordi Cuttsille, olisin pyytänyt lupaa panna kreivittären nimen etusivulle. Luulen, etten ole milloinkaan nähnyt niin ihanata orvokinväriä kuin hänen silmäinsä väri, Harry. Hänen ihonsa on vaaleanpunaisen ruusun väriä, hänellä on täydellisesti kaartuva ranne ja pehmoinen käsi, enkä epäile —".

"Tulitteko kertomaan minulle myladyn pehmoisesta kädestä?" huomautti mr. Esmond surullisesti.

"Surun murtama ihana olento näyttää minusta aina kaksinverroin kauniimmalta kuin ennen", sanoi kapteeni parka, joka liiankin usein oli siinä tilassa, että näki esineet kaksinkertaisina, ja alkoi keskeytyksen jälkeen uudestaan punoa kertomuksensa lankaa. "Kun ilmoitin asiani", kertoi mr. Steele, "ja kerroin emännällesi, minkä koko maailma tietää ja minkä vastapuolue on kauniisti myöntänyt — että olit koettanut mennä noiden kahden lordin väliin ja ottaa isäntäsi riidan omalle vastuullesi ja yleisen ylistyksen urhoollisuudestasi ja lordi Mohunin erityisen tunnustuksen siitä, niin luulen, että leski kuunteli jommoisellakin mielenkiinnolla ja hänen silmänsä — en ole milloinkaan nähnyt semmoista orvokinväriä, Harry — katsoivat minuun pari kertaa. Mutta puhuttuani hetken aikaa tästä asiasta hän päästi äkkiä vaikeroivan huudon. 'Jumalan nimessä toivon, sir', sanoi hän, 'etten olisi milloinkaan kuullut tuota 'urhoollinen' sanaa, jota käytätte, enkä tietänyt sen tarkoitusta. Mieheni voisi nyt olla tässä, ellei sitä olisi ja kotini voisi olla onnellinen, poikaparallani voisi olla isä. Se juuri, jota te herrat sanotte urhoollisuudeksi, tuli kotiini ja johti mieheni miekkaan tarttumaan ja tappoi hänet. Teidän ei tulisi lausua sitä sanaa kristitylle naiselle, sir, onnettomalle orpojen leskiäidille, jonka koti oli onnellinen, kunnes maailma sinne saapui — paha, jumalaton maailma, joka vuodattaa viattomien veren ja antaa syyllisten kulkea vapaina'."

"Kun surun murtama lady puhui tällä tavalla, sir", jatkoi mr. Steele, "tuntui aivankuin viha olisi häntä kannustanut vielä enemmän kuin suru. 'Korvaustako?' hän jatkoi kiivaasti kasvot ja silmät hehkuvina. 'Mitä korvausta antaa maailmanne leskelle hänen miehestään ja lapsille heidän isänsä murhaajasta? Tuo hylky, joka teki tuon työn, ei ole saanut mitään rangaistusta. Omatunto, mitä omaatuntoa on sillä, joka voi tulla ystävänsä kotiin, kuiskailla valheita ja loukkauksia naiselle, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut ja upottaa miekkansa siihen hyvään sydämeen, joka häneen luotti? Lordin — lordi-hylyn, lordi-konnan, lordi-murhaajan päärit tulevat koolle häntä tutkimaan ja he vapauttavat hänet kaikesta parilla moitteen sanalla, ja lähettävät hänet uudestaan maailmaan ahdistamaan naisia huonossa ja petollisessa tarkoituksessa ja murhaamaan pahaa-aavistamattomat isäntänsä, jotka pitävät häntä vieraanaan. Sinä päivänä, jolloin lordi-murhaaja (en tahdo koskaan mainita hänen nimeään) päästettiin vapaaksi, mestattiin Tyburnissa eräs nainen siksi, että hän oli varastanut eräästä puodista. Mutta toinen mies voi ryöstää toiselta hänen elämänsä tai naiselta hänen kunniansa eikä hänen tarvitse kärsiä mitään rangaistusta! Otan lapseni ja juoksen valtaistuimen ääreen ja pyydän polvillani oikeata tuomiota, ja kuningas hylkää pyyntöni. Kuningas! Minulle ei hän ole mikään kuningas; ei hän tule koskaan olemaankaan. Hänkin ryösti valtaistuimen isältään kuninkaalta — oikealta kuninkaalta — ja hän on päässyt rangaistuksetta, niinkuin suuret pääsevät'."

"Ajattelin silloin puhua sinun puolestasi", jatkoi mr. Steele, "ja puutuin puheeseen, sanoen: 'Yksi ainakin oli, madam, joka olisi pannut oman rintansa miehenne ja lordi Mohunin miekan väliin. Teidän nuori sukulaispoikanne, Harry Esmond, on kertonut minulle, että hän koetti kääntää riidan itseänsä vastaan'."

"Oletteko tullut hänen luotaan? kysyi kreivitär", (niin jatkoi mr. Steele), "nousten seisomaan kovin ankarana ja arvokkaana. Luulin, että prinsessa oli teidät lähettänyt. Tapasin mr. Esmondin vankilassa ja heitin hänelle jäähyväiset. Hän toi onnettomuutta kotiini. Hänen ei olisi tullut milloinkaan sinne saapua."

"Madam, madam, häntä ei teidän pidä syyttää, minä keskeytin", jatkoi Steele.

"Syytänkö minä häntä, sir?" kysyi leski. "Jos hän on teidät lähettänyt, niin sanokaa, että olen hakenut turvaa sieltä" — hän puhui nyt hyvin kalpeana ja ääni väristen — "sieltä mistä kaikki, jotka pyytävät, sen saavat; ja että Jumala vaatii minun eroamaan hänestä eikä enää häntä tapaamaan. Kohtasimme vankilassa viimeisen kerran — ainakin monien vuosien ajaksi. Saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa, vuosien perästä — kun — kun polvemme ja kyyneleemme ja katumuksemme ovat muuttaneet syntiset sydämemme, sir, ja ansainneet meille anteeksiannon, että kohtaamme uudelleen — mutta ei nyt. Kaiken tämän jälkeen en voisi kestää hänen näkemistään. Toivotan hänelle hyvää, sir, mutta lausun hänelle myös jäähyväiset; ja jos hänellä on meitä kohtaan tuo — tuo kunnioitus, josta hän puhuu, kehoitan häntä sitä osoittamaan tottelemalla minua tässä suhteessa."

"Tulen murtamaan tuon nuoren miehen sydämen, madam, viedessäni tämän kovan tuomion", sanoi mr. Steele.

"Lady pudisti päätään", jatkoi lempeä oppinut ystäväni. "Nuorten miesten sydämet, mr. Steele, eivät ole niin hauraita", sanoi hän. "Mr. Esmond on löytävä toisia, — toisia ystäviä. Tämän talon emäntä on kovin myötämielinen entisen lordin pojalle", hän lisäsi punastuen, "ja on luvannut minulle — tarkoitan leskivarakreivittären luvanneen minulle, että hän pitää huolen tuon nuoren miehen tulevaisuudesta. Niin kauan kuin minä siinä asun tuon hirveän, hirveän teon jälkeen, joka on tapahtunut, ei Castlewood milloinkaan saa olla hänen kotinsa — ei milloinkaan. Enkä halua, että hän kirjoittaa minulle — ellei — ei — en halua hänen milloinkaan kirjoittavan minulle enkä halua häntä koskaan tavata. Sanokaa hänelle, jos haluatte, minun jäähyväis — hiljaa! ei sanaakaan tästä tyttäreni kuullen."

"Tässä saapui ihana Beatrix joelta, posket terveyttä loistaen ja näyttäen vielä entistään ihanammalta ja tuoreemmalta surupuvussaan." Ja kreivitär sanoi:

"Beatrix, tämä on mr. Steele, hänen korkeutensa prinssin kamariherra. Milloin ilmestyy uusi huvinäytelmänne, mr. Steele? — Toivottavasti ensi-illan aikoihin olet päässyt vankilan ulkopuolelle, Harry."

Tunteellinen kapteeni lopetti tämän surullisen jutun, sanoen: " Filia pulchriorin kauneus ajoi totisesti pulchram matrem mielestäni; ja kuitenkin tullessani jokea pitkin ja ajatellessani tuota paria, pääsi kypsyneen naisen tyyni arvokkuus ja ääretön suloisuus etualalle, ja arvioin hänet neitoa vieläkin jalommaksi!"

Vankiemme seura eleli perin mukavasti Newgatessa, ja he nauttivat varsin toisenlaisia mukavuuksia kuin ne, jotka suotiin siellä oleville kurjille onnettomille. (Nuorukaisen tunteettomuus heidän onnettomuutensa, heidän vielä kolkompien ilojensa, heidän kiroustensa ja solvauspuheittensa suhteen on senjälkeen herättänyt hänessä jonkinmoista häpeäntunnetta, aivankuin osoittaen, miten itsekäs hänen vankeutensa aikana hänen oma, erikoinen surunsa oli ja miten kokonaan sen ajatteleminen hänet valtasi.) Jos nuo kolme herraa elivät hyvin Newgaten vartijan hoivaamina, niin johtui se siitä, että he maksoivat hyvin; eikä tosiaankaan kalleimman ravintolan eikä upeimman kapakan maksukustannukset Lontoossa olisi kyennyt muodostamaan pitempää laskua kuin isäntämme "Käsiraudan ravintolassa", — niinkuin eversti Westbury sitä nimitti. Kolme huonettamme oli suoraan Newgaten portista — toisessa kerroksessa. Huoneista oli näköala Newgate Streetille Cheapsidea ja Paavalin kirkkoa kohti. Ja meillä oli lupa kävellä katolla ja voimme sieltä nähdä Smithfieldin ja sinitakkisten poikain koulun, puutarhat ja Cbartreux'n — missä, kuten Harry Esmond muistaa, oppinut Dick ja Harryn ystävä, Tom Tusher, olivat saaneet kouluutuksensa. Harry ei mitenkään olisi voinut maksaa osuuttaan huikean suureen laskuun, jonka isäntämme kerran viikossa toi vierailleen, sillä hänellä oli taskussaan ainoastaan kolme hopearahaa tuona tuhoisana iltana ennen kaksintaistelua, kun herrat olivat korttiensa ääressä ja tarjoutuivat kaikki viisi pelaamaan; mutta hänen vielä sairastaessaan Gatehousessa — senjälkeen kuin lady Castlewood oli vieraillut hänen luonaan siellä ja ennen hänen tutkintoaan — saapui sinne eräs mies, jolla oli oranssinruskea, sininauhainen takki (livrea, jota Esmondit aina käyttivät) ja toi mr. Esmondille sinetöidyn käärön, jossa oli kaksikymmentä guineaa, ja kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänelle oli hankittu asianajaja ja että hänelle lähetettiin lisää rahaa aina kun hän sitä tarvitsi.

Kirje oli omituinen kirje oppineelta, sillä sitä hän oli tai siksi hän itseään kutsui, Castlewoodin leskikreivittäreltä, ja oli kirjoitettu omituisella, barbaarisella ranskalla, jota hän ja useat muut senaikuiset hienot naiset — esimerkiksi Portsmouthin armo — käyttivät. Oikeinkirjoitus ei tosiaankaan senaikuisessa maailmassa ollut yleinen taito, ja lordi Marlboroughin kirjeet osoittavat, että hänellä, yhtenä monista, oli hyvin vähän vihiä tästä puolesta kielioppiaan.

"Mong Coussin", kirjoitti rouva leski varakreivitär, "je scay que vous vous êtes bravement batew et grièvement bléssay — du costé de feu M. le Vicomte. M. le Compte de Varique ne se playt qua parlay de vous; M. de Moon aucy. Il di que vous avay voulew vous bastre avecque luy — que vous estes plus fort que luy sur l'auscrimme — quil'y a surtout certaine Botte que vous scavay quil n'a jammay sceu pariay: et que c'en eut été fay de luy sivouselug vous vous fussiay battews ansamb. Aincy ce pauv Vicompte est mort. Mort et peutayt — Mon coussin, mon coussin! jay dans la tayste que vous n'estes quung pety Monst angcy que les Esmonds ong tousjours esté. La veuve est chaymoy. J'ay recuilly cet'pauve famme. Elle est furieuse cont vous, allans tous les jours chercher le Roy (d'icy) démandant à gran cri revanche pour son Mary. Elle ne veux voyre ni entende pariay de vous: pourtaut elle ne fay qu'en pariay milfoy par jour. Quand vous seray hor prison venay me voyre. J'auray soing de vous. Si cette petite Prude veut se défaire de song pety Monste (Hélas je craing quil ne soy trotar!) je m'en chargeray. J'ay encor quelqu interay et quelques escus de costay.

"La Veuve se raccommode avec Milady Marlboro qui est tout puicante avecque la Reine Anne. Cet dam sentéraysent pour la petite prude; qui pourctant a un fi du mesme asge que vous savay.

"En sortant de prisong venez icy. Je ne puy vous recevoir chaymoy à cause des méchansetés du monde, may pre du moy vous aurez logement.

Isabelle Vicomtesse d'Esmond."

["Rakas Serkkuni", kirjoitti rouva leskikreivitär, "tiedän teidän taistelleen urhoollisesti ja haavoittuneen vaikeasti — Herra Varakreivin luodista. Herra Kreivi Warwich ei puhele mistään muusta kuin teistä; Herra Kreivi Mohun samaten. Hän sanoi teidän tahtoneen taistella hänen kanssaan — että olette häntä paljon vahvempi — että on olemassa eräs Kaksintaistelujuoni, josta ette olisi arvanneet hänen koskaan osanneen panna vetoa, ja että hän tämän juuri teki nähdessään teidän taistelevan niin raivoisasti. Siis on tämä Varakreivi parka kuollut. Kuollut ja ehkä — Serkkuseni! sirkkuseni! — en voi ajatella muuta kuin että te olette pieni Hirviö — niinkuin kaikki Esmondit ovat aina olleet. Leski on minun luonani. Olen ottanut tuon naisparan hoivaani. Hän on raivoissaan teihin ja käy joka päivä pyrkimässä Kuninkaan puheille (täältä jaloin) anoakseen julmaa kostoa Puolisonsa surmaajalle. Hän ei tahdo nähdä teitä eikä kuulla puhuttavan teistä: ja kuitenkin hän itse puhelee teistä tuhat kertaa päivässä. Kun pääsette pois vankilasta, niin tulkaa minua tervehtimään. Minulla olisi teille asiaa. Jos tämä pikku Hupsu lakkaa ajattelemasta pikku Hirviötään (minä pelkään, ettei tämä sitä ansainnut!), niin pidän hänet aina luonani. Minulla on vielä jonkin verran korkovaroja ja kolikoita siihen uhrata.]

["Vankeudesta päästyänne tulkaa tänne. En voi ottaa teitä vastaan omassa talossani tämän maailman ilkeiden kielten pelosta, mutta täällä lähellä hankin teille asunnon.]

["Isabelle, Esmondin varakreivitär."]

Markiisitar Esmondiksi mainitsi tämä lady toisinaan itseään sen valtakirjan nojalla, jonka entinen kuningas Jaakko oli Harryn isälle antanut; sellaisessa tapauksessa hän antoi jonkun ritarin vaimon kantaa laahustintaan ja hänellä oli metallinen juomamalja kansineen ja koristepeitteineen.

Samanikäinen kuin pieni Francis (jota tästälähtien tulemme tässä nimittämäin Castlewoodin varakreiviksi) oli H.K.K. Walesin prinssi, joka oli syntynyt samana vuonna ja kuukautena kuin Frank ja joka oli juuri virallisesti julistettu Saint Germainissa Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi.

III luku.

OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.

Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin, oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla), Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä, joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä ja ilolla — niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat leskivarakreivittären taloon — hauskannäköiseen, uuteen taloon, joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan vanhanaikuinen, ylväs palatsi.

Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän, kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä, jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä. Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.

Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä, niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa. Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.

Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko sormuksia — ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä — ja tunsi ehkä jonkun verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi, että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.

Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä, jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.

Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa, että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä? Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä. Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:

"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.

Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen — nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."

"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se —"

"Tuotti tämän häväistyksen perheellemme", täydensi mr. Esmond. "Tiedän sen varsin hyvin. En tahdo enää häiritä. Ne, jotka ovat arvonimen nykyisiä haltijoita ovat olleet rakkaimpia hyväntekijöitäni eivätkä milloinkaan ole suoneet minulle pahaa. Entinen lordi, rakas isäntäni, ei tiennyt totuutta ennenkuin muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin isä Holt ilmaisi hänelle tuon uutisen."

"Tuo hylky, hän kuuli sen rippitunnustuksessa! Hän kuuli sen rippitunnustuksessa", huudahti leskivarakreivitär.

"Ei niin. Hän sai kuulla sen muuallakin eikä vain rippitunnustuksessa", mr. Esmond vastasi. "Kun isäni haavoittui Boynen luona, hän kertoi tuon totuuden ranskalaiselle papille, jonka talossa hän kuoli. Tämä herra ei pitänyt sopivaisena tuon kertomuksen julkaisemista, ennenkuin kohtasi isä Holtin Saint Omer'issa. Ja viimeksimainittu salasi sitä omissa tarkoituksissaan, kunnes sai tietää elikö äitini vaiko ei. Hän on jo vuosia sitten kuollut, kertoi isäntäparkani minulle kuoleman kouristaessa hänen rintaansa, ja häntä en epäile. En edes tiedä, voisinko toteennäyttää avioliiton olemassaolon. En sitä halua, vaikka sen voisinkin. En halua tuottaa häpeätä nimellemme enkä surua niille, joita rakastan, vaikka he kohtelisivat minua miten huonosti tahansa. Isäni poika, madame, ei halua katkeroittaa sitä vääryyttä, jonka isäni teille teki. Olkaa edelleenkin hänen leskensä ja suokaa minulle ystävällisyytenne. Sitä vain teiltä pyydän; enkä milloinkaan enää puhu tästä asiasta."

"Mais vous êtes un noble jeune homme!" [Te olette nuori aatelisherra] virkkoi lady, puhuen ranskan kieltä, niinkuin oli hänen tapansa ollessaan kiihtynyt.

"Noblesse oblige" [aateluus velvoittaa], sanoi mr. Esmond kumartaen hänelle syvään. "Ne henkilöt, joille minä usein olen luvannut elämäni kiitokseksi heidän rakkaudestaan, elävät. Tulisiko minusta nyt heidän vihamiehensä riidelläkseni heiltä arvonimeä? Mitäpä siitä kenellä se on? Se on yhä meidän perheemme hallussa."

"Mitä tuossa pienessä tekokainossa naisessa saattaa olla, jonka vuoksi miesten täytyy niin hullaantua hänen suhteensa?" huudahti leskivarakreivitär. "Hän oli täällä kokonaisen kuukauden vetoamassa kuninkaaseen. Hän on sievä ja hyvin säilynyt, mutta hänellä ei ole bel air'iä. Ja entisen majesteetin hovissa tuntuivat kaikki miehet ihailevan häntä eikä hän ollut pientä vahanukkea kummempi. Nyt hän tosin on parempi ja näyttää oman tyttärensä sisarelta, mutta mitä te kaikki oikeastaan tarkoitatte hänen ylistämisellään? Mr. Steele, joka oli Yrjö-prinssiä palvelemassa, kirjoitti hänestä runon nähdessään hänen kahden lapsensa kanssa menevän Kensingtoniin, ja hän vakuuttaa, käyttävänsä tuon naisen värejä ja toistaiseksi pukeutuvansa mustiin. Mr. Congreve sanoo kirjoittavansa 'Surevan lesken', josta tulee parempi kuin hänen 'Sureva morsiamensa'. Vaikka heidän miehensä riitelivät ja taistelivat kaksintaistelunkin, silloin kuin tuo Churchill-hylky luopui kuninkaasta (josta teosta hän olisi ansainnut hirttonuoran), on lady Marlborough uudelleen hullaantunut tuohon pikkuiseen leskeen; hän loukkasi minua omassa vastaanottohuoneessani sanomalla, ettei hän ollut tullut katsomaan vanhaa leskeä, vaan nuorta varakreivitärtä. Pienestä Castlewoodista ja pienestä lordi Churchillista tulee varmaankin vannoutuneita ystäviä ja he ovatkin jo antaneet toisiaan korville pari kolme kertaa kuten veljekset ainakin. Ja tuo kehno nuori Mohun sitten, hän piti tultuaan viimevuonna maalta, jossa oli keksinyt tuon otuksen, melua koko talven hänestä sanoen, että hän oli sikain eteen heitetty helmi, ja tappoi tyhmän Frank-paran. Koko riita aiheutui hänen vaimostaan. Tiedän, että riita oli hänestä. Oliko hänen ja Mohunin välillä mitään, lanko? Kerro nyt minulle, oliko siinä mitään? Itsestäsi en pyydä sinua mitään selityksiä antamaan."

Mr. Esmond punastui. "Mylady on hurskas kuin taivaan pyhimys, madame", hän huudahti.

"Eh! — mon neveu. Useat pyhimykset pääsevät taivaaseen, vaikka heillä ensin on ollutkin koko joukko katumista. Uskonpa, että olet samanlainen kuin kaikki nuo muut hullut ja hurjasti rakastunut häneen."

"Rakastin ja kunnioitin häntä koko maailman nähden", vastasi Esmond. "En sitä ensinkään häpeä."

"Ja hän on sulkenut sinulta ovensa — antanut papinviran tuolle inhoittavalle nuorelle pennulle, tuon inhoittavan vanhan karhun pojalle, Tusherille, ja sanoo, ettei enää milloinkaan tahdo nähdä sinua. Monsieur mon neveu, olemme kaikki samanlaisia. Kun olin nuori nainen, vakuutan, että tuhansia kaksintaisteluja taisteltiin minun tähteni. Ja kun Monsieur de Souchy-parka hukutti itsensä Bruggen kanavaan siksi, että tanssin kreivi Springbockin kanssa, en kyennyt pusertamaan esiin ainuttakaan kyyneltä, vaan tanssin kello viiteen seuraavana aamuna. Kreivi — ei, lordi Ormond soitti viulua ja hänen majesteettinsa teki minulle sen kunnian, että tanssi koko yön kanssani. — Miten olet kasvanut! Sinulla on bel air. Olet tumma mies. Meidän Esmondimme ovat kaikki tummia. Pienen tekokainon poika on vaalea samoin kuin isänsäkin — hän oli vaalea ja tyhmä. Olit inhoittava pikku hylky kun ensin tulit Castlewoodiin — olit pelkkinä silminä kuin variksenpoika. Tarkoitimme tehdä sinusta papin. Tuo inhoittava isä Holt — miten hänellä oli tapana säikytellä minua kun olin sairas Nyt minulla on mukava opettaja — Abbe Douillette — herttainen mies! Pidämme pieniä paastoja aina perjantaisin. Kokkini on hurskas, jumalinen mies. Tietysti sinäkin olet uskonasioissa oikealla tolalla. Oranian prinssin sanotaan todellakin olevan kovin sairaana."

Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille, joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen. Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon — kuningas Jaakon kannattajia tietysti — ja hänen pelipöytiensä ääressä punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen, ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen, hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa — ainakin haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä — ja hän kehoitti uutta emäntäänsä hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.

Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat, on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin, voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr. Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset Versaillesista, — niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut, vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä, joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n, Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin, Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.

Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja. Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti, vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä, kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig, olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.

Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan, ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois, miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse kaikkein tuhoisimmat.

Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa. Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan, että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä, kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa. Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta epätoivoisesti ja hyödyttömästi.

Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan (leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.

Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka, kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan. "Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?" virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten hylkyjen kynsiin."

Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi, näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti Englannin elokuussa, — hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään käyttötaitoa — hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli leskiparan Lontoon vierailusta ollut — hän ei saanut kostoa miehensä vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa — ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen, oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.

IV luku.

ENTISEN KERTAAMISTA.

Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr. Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan — salaliittoihin, jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla — sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä — katolisia pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi — jatkoivat juonitteluaan nuoren prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, — (tämä prinssi taikka Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä niinkuin papit ja naiset johtavat — viekkaasti, julmasti, heikosti ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain ja taitavimpain juonen punojain — mutta aina tulee päivä jolloin kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja — valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille, heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta ja sydäntä vastaan.

Eräällä monista raukkamaisista retkistään — sillä arvostellessani niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa — mr. Holt oli tullut mylordin luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä. Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen. Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus. Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi, silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude, jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin — siitä akkunasta, josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.

Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon, ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin — kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja kyyneleet sammuvissa silmissään — hänen aikomuksensa oli ollut heti antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin, että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä, kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"

Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että asiat saivat jäädä nykyiselleen.

"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."

Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hänen äitiparkansa oli kuollut — mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut, olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis, Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan, että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady ja lordi.

Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä. Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau, Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä puutarha — jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä emintimältään — olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen — tuo vanha mies oli tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet Esmondin viime näkemästä — muisti vielä vaimon. Kävi selville, että emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta, ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr. Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan auktoriteetin saapuessa.

Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin, varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon taas takaisin Englantiin.

Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista. Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti; hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden, ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa. "Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin, mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa, jonka Dick oli järjestänyt, — ja olisi maksanutkin, ellei olisi havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että "Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.

Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota kehoitti kantamaan kaulassa — erään mitalin, jonka oli siunannut ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla armeijan herroista hänen aikanaan, — joista herroista useatkaan eivät osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa — se nimittäin, että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.

V luku.

MENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.

Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa, muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta maasta, jossa oli syntynyt — siis yksi noista 12,000:ta, eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan, olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme Finisterren 31 päivänä heinäkuuta — niin muistuttaa Esmondin muistikirja — ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi. Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen — ja veteen myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella, jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä, sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet tarpeeksi voimakkaitakaan.

Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava. Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä — vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi — tempasi mukaansa nuoren miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen, sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta, johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet. Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten, melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla mielellä.

Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki sodan ensi kertaa, — sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat, vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto. Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana. Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka, vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa. Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää, hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla vapaana.

Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.

Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä, lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin, oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan — jommoista ihastusta hän ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut — tämän jumalaisen maalarin taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.

Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia. Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."

Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus, johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä. Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.

St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto, mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne. Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset, kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä. Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin. Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää, Bagshot Heathin olleen hänen Vigonsa ja että hän oli puhunut La Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon mielenkiintoista hävinneiden puolella.

Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään, suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen oli lopussa, — syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, — pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden (luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan, ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti, että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta päällikköä.

Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa, teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä — kahta kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja tyhjensi lasinsa huokaisten.

Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä. Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen) johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä, elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin; tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi, kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr. Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on, että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy, kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat inhimillisiä.

Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa (mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen, hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin kaunottareksi.

Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill — kuningas, jonka hän oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva, teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.

"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja hämmästyksen valtaamana.

"Niin juuri — Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä, tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa — mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, mon cousin, kuin antaa tuon hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun, heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."

Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta? Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.

Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle, hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan. Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon. Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta — vieläpä kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt — mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä, kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue "Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.

Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista — koko juttu saattoi olla ilkeätä panetteluakin — aiheuttaneet niin omituisen ja odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady, joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten niin ilkeästi oli jättänyt hänet — eikö hän ollut vannonut, ettei hän nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan. On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin arvon — hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei! koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.

Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että mon cousin, tuo parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme) maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.

Mylordin pieni talo Walcotessa — jossa hän oli asunut ennenkuin otti vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset — on noin penikulman päässä Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa. Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä. Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.

Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.

Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat — talvinen päivä alkoi jo hämärtää — kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.

VI luku.

JOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.

Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka; kiharat lankesivat hänen point de Venise kaulukselleen — kaunis kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin, on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.

Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi: "Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen. Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.

Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!

Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.

"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."

"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi, joksi häntä nyt on nimitettävä.

Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän totellut tätä ja pysytellyt poissa.

"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.

Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei, ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä, joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään, hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank. "Tusher saapuu."

Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?

"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet Reddas incolumem precor'in[älkää antako hänen haavoittua] ja ihan varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, Septimi, Gades aditure mecum?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]

"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher", virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."

"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä) — "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea portit teidän armonne jälkeen."

"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa hän on!"

"Sydämesi ei ole koskaan ollut kirkkoon kiintynyt, Harry", sanoi leski suloisella, matalalla äänellään, kun he yhdessä kävelivät kotiin päin. (Tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisikaan olleet erossa ja taas kuin he olisivat olleet loppumattomia aikoja toisistaan kaukana). "Olen aina miettinyt, ettei sinulla ollut mitään kutsumusta siihen ja että oli sääli sulkea sinut pois maailmasta. Sinä olisit tuskitellut ja riutunut Castlewoodissa; ja parempi on, että luot itsellesi nimen. Niin usein sanoin armaalle lordilleni. Kuinka hän minua rakasti! Mylord juuri tahtoi, että jäisit luoksemme."

"En pyytänyt muuta kuin saada aina olla lähellänne", vastasi mr. Esmond.

"Mutta parasta oli sinun mennä, Harry. Kun ei maailma voi rauhaa antaa, niin tiedät, mistä sinun tulee sitä etsiä; mutta sen, jolla on sinun vahva mielikuvituksesi ja palavat halusi, on koeteltava maailmaa ensin, ennenkuin hän väsyy siihen. Ei saattanut ajatellakaan — tai jos niin kerran tehtiin, niin johtui se vain minun itserakkaudestani — että sinä jäisit maalaisherran kappalaiseksi ja pienen pojan kasvattajaksi. Sinä serkku, olet Esmondien sukua, joka nuoruudessa on aina ollut hurjaa. Katsopa Francistä: Hän on vain viisitoistavuotias ja tuskin saatan pitää häntä pesässä. Hänen puheensa on pelkkää sotaa ja huvittelemista ja hän toivoo pääsevänsä seuraavalle sotaretkelle. Varmaankin hän ja nuori lordi Churchill menevät sinne yhdessä. Lordi Marlborough on ollut hyvä meille. Sinähän tiedät, miten ystävällisiä he olivat minulle onnettomuudessani. Ja niin oli myös sinun — sinun isäsi leski. Kukaan ei tiedä, miten hyvä maailma on, ennenkuin surut koettelevat meitä. Lady Marlborough'n hyvyyden ansiota on, että Beatrixilla on paikkansa hovissa ja Frankista pitää huolta prinsessan kamariherra. Ja leski varakreivitär, isäsi leski, on luvannut avustaa sinua, eikö totta?"

Esmond vastasi myöntävästi. Mitä nykyisyyteen tulee, niin lady Castlewood oli kovin hyvä hänelle. "Ja jos ladyn mieli muuttuisi", hän lisäsi iloisesti, "niinkuin naisten mielet muuttuvat, niin olen tarpeeksi vahva kantamaan oman taakkani ja luomaan oman tieni. Hyvin todennäköistä on, ettei se tapahdu miekan avulla — tuhansilla on suuremmat kyvyt kuin minulla siihen — mutta on useita mahdollisuuksia, joissa kyvykäs, kasvatuksen saanut nuori mies voi edistyä maailmassa!" Esmond oli jo tosiaankin löytänyt suosijoita armeijassa, vieläpä henkilöitä, jotka erittäin hyvin kykenivät tekemään hänelle palveluksia. Hän kertoi emännälleen tästä onnen suosiollisuudesta. He kävelivät, aivankuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa, hitaasti, harmaan hämärän hiipuessa heidän ympärillään.

"Ja nyt alamme lähestyä kotia", jatkoi lady. "Tiesin, että sinä tulisit, Harry, vaikka — vaikkapa vain antamaan minulle anteeksi että olin puhunut tylysti tuon kauhean, kauhean onnettomuuden jälkeen. Silloin, sinut tavatessani, olin puoliksi mielettömänä surusta. Nyt tiedän — minulle on kerrottu — tuo hylkykin, jonka nimeä en voi milloinkaan mainita, on niin sanonut: sinä koetit estää riitaa ja halusit kohdistaa sen itseesi, lapsiparka. Mutta Jumalan tahto oli, että minua rangaistiin ja että rakas lordini kaatui."

"Hän antoi minulle siunauksensa kuolinvuoteellaan", virkkoi Esmond. "Jumalan olkoon kiitos siitä perinnöstä!"

"Amen, amen, rakas Henry", sanoi lady, pusertaen Esmondin kättä. "Olen saanut sen tietää. St Briden mr. Atterbury, joka oli hänen luonaan, on kertonut minulle. Ja minä kiitin myös Jumalaa ja muistin sen rukouksissani aina sen jälkeen."

"Jos olisitte sen minulle pikemmin kertoneet, olisitte säästänyt minulta monta katkerata yötä", virkkoi Esmond.

"Tiedän sen, tiedän sen", vastasi lady niin suloisen nöyrästi, että Esmond alkoi katua, että hän oli ollenkaan tohtinut nuhdella ladyä. "Minä tiedän, miten paha sydämeni on ollut; ja minäkin olen kärsinyt, rakkaani. Mitä tunnustin mr. Atterburylle — minun ei tule kertoa enempää. Hän — minä lupasin, etten kirjoittasi sinulle ja etten tulisi luoksesi ja parempihan olikin, kun nyt kerran olimme eronneet, että olimme erossa. Mutta minä tiesin, että sinä tulisit takaisin, sen myönnän. Eihän se ole kenenkään vika. Ja tänään Henry, kun virressä laulettiin tuota kohtaa: 'Herra palautti Sionin vangit, niin me olimme kuin unta näkeväiset' niin minä ajattelin: juuri niin kuin unta näkeväiset — kuin unta näkeväiset. Ja sitten jatkui virsi: 'Ne, jotka kyynelin kylvävät, ilolla niittää saavat; matkansa käyvät itkien ja siemenen kalliin kylvävät. He riemulla palaavat jälleen ja lyhteensä he tuovat.' minä kohotin katseeni kirjasta ja näin sinut. En ollut vähääkään hämmästynyt nähdessäni sinut. Minä tiesin, että sinä tulisit, armaani, ja minä näin auringon kullan kehystävän päätäsi."

Lady hymyili melkein oudosti kehottaessaan katseensa Esmondiin. Kuu oli tällävälin noussut ja kimalteli kirkkaana pakkastaivaalla. Nyt vasta Esmond saattoi oikein selvästi nähdä ladyn suloiset, huolen uurtamat kasvot.

"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29 päivä — on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet sitä maljoin — ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut viiniä. Mutta nyt — nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi, poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet tuonut lyhteesi mukanasi — lyhteesi mukanasi."

Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden nähdessään; — melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt, ei ollut hän turhaan elänyt, — kova ja kiittämätön hän olisi ollut, jos niin ajattelisi, — jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi — seuraa muistoasi salaisin siunauksin — tai menee edelläsi ja puhuu puolestasi. Non omnis moriar — jos kuolenkin, niin elän kuitenkin yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua rakastaa ja rukoilee puolestani.

"Jos — jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren lahjan — ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua, olipa hän lähelläni tai poissa luotani — niin suokaa siis minun saada tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin kuolema meidät erottaa. Tulkaa — jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka, jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille — antoi hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun arvonimeäni."

"Ja lapseni — ja velvollisuuteni — ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä, missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on — se peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin tulet toisinaan, Henry, — niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."

"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"

"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen luostareita — ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä — niin olen usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä — niin, ei ole mitään syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet pois syntini. Ja nyt — nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan isäparkani luona —"

"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.

"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille. "Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin, että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole koskaan rakastanut minua, Henry kulta — niin, et nytkään. Ja siitä olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön — molemmat — ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."

"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond. Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen lähellään ja siunasi häntä.

VII luku.

MINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.

Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla — vanha taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui poikansa käteen — tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa — mutta ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.

"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot — eikö hän olekin käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti mylordia "herkeämään jo".

"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri, ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi, serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen — kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu — ho, ho!" lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana. Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että kapteeni tulee illalliselle."

Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.

Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar — tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset, ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle, mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä, toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat aina täydellistynyttä suloa — nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs kuin kuningatar, — hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.

Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia tervehtimään.

"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään", sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille, joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä. Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.

"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa, Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa, jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.

"N'est — ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä riippuen Harryn käsivarressa.

Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan filia pulchrior'ia.

"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry. Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry, olemme niin, niin iloisia, kun tulit."

"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on tullut kotiin."

"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa. Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään; ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs, joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan rukouksillaan.

Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan harhailivat hänen silmänsä joka taholla — ainakin aina, kun Esmond kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan? Niin, kunnes — kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista, ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.

Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun, joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".

"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja suudellen hänen kättään.

"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä hänen kädelleen.

"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."

"Hän tarkoittaa, että sinä katselet häntä aina, kultaseni", sanoi Beatrixin äiti viekkaasti. Silloin Beatrix juoksi pois Esmondin luota ja kiiti äitinsä luo ja suuteli tätä, sulkien myladyn suun kauniilla kädellään.

"Harrya on myös hyvin hauska katsella", sanoi mylady, katsellen lempeillä silmillään nuoreen mieheen.

"Jos on hauska nähdä onnellisia kasvoja", Harry sanoi, "niin näette sellaiset. Mylady sanoi 'amen' huokaisten. Ja Harry ajatteli, että lordivainajan muisto heräsi ja painoi hänet taas takaisin suruun, sillä hymy kaikkosi ladyn kasvoilta ja niille palasi surullinen ilme."

"Totisesti, Harry, olet hieno poika punaisessa, hopeakoristeisessa puvussa ja mustassa peruukissa!" huudahti mylord. "Äiti, olen väsynyt omaan tukkaani. Koska saan peruukin? Mistä sait pitsikauluksesi, Harry?"

"Se on leskivarakreivittären pitsejä", vastasi Harry; "hän antoi minulle tämän ja muita hienouksia."

"Leskivarakreivitär ei olekaan paha nainen", jatkoi mylord.

"Hän ei ole niin — niin punainen kuin miksi hän on maalattu", virkkoi neiti Beatrix.

Hänen veljensä purskahti nauramaan. "Kerron hänelle, että sinä sanoit niin, totisesti Trix, sen minä teen!" huudahti hän.

"Hän tietää kyllä, ettei sinulla olisi ollut järkeä sitä sanoa, mylord", virkkoi Beatrix-neiti.

"Emme riitele ensimmäisenä päivänä Harryn ollessa täällä, emmehän äiti?" sanoi nuori lordi. "Saadaanpas nähdä pääsemmekö riitelemättä uuteen vuoteen. Mutta otahan nyt vähän tätä joulupiirakkaa! Ja tuossapa tuodaan haarikka — ei, Pincot tuo teetä."

"Mitä kapteeni suvaitsee?" kysäisi Beatrix-neiti.

"Kuules Harry", jatkoi mylord, "minä näytän sinulle hevosiani aamiaisen jälkeen; ja tänäiltana lähdemme linnustamaan ja maanantaina on kukkotaistelu Winchesterissä — pidätkö kukkotaisteluista, Harry? — Sussexin ja Hampshiren herrain välillä kymmenestä punnasta taistelua kohti ja viisikymmentä puntaa maksetaan häviöstä kahdenkymmenen yhden kukon kilpailtua."

"Mitä sinä, Beatrix teet, huvittaaksesi sukulaistamme?" kysäisi mylady.

"Minä kuuntelen häntä", vastasi Beatrix. "Olen varma, että hänellä on sadoittain meille kerrottavia juttuja. Ja minä kadehdin jo espanjalaisia naisia. Oliko se kaunis nunna, jonka sinä Cadizissa pelastit sotamiesten kynsistä? Palvelijasi kertoi siitä eilen illalla kyökissä ja mrs. Betty kertoi sen minulle tänä aamuna kammatessaan minua. Ja palvelijasi sanoo, että sinä olet varmaankin rakastunut, sillä istuit laivankannella koko yön ja töhersit runoja päivät pitkät muistikirjaasi." Harry ajatteli, että vaikka hän eilen oli ollut vailla aihetta runoilleen, niin hän tänään oli sen löytänyt ja etteivät kaikki runoilijain Lindamirat ja Ardeliat yhteensä olleet puoliksikaan niin kauniita kuin tämä nuori olento. Mutta hän ei sitä sanonut, vaari sen teki eräs toinen hänen puolestaan.

Sittenkun ateria oli ohitse ja nuoret olivat menneet, hänen armas emäntänsä alkoi keskustella Esmondin kanssa lapsistaan ja heidän luonteistaan sekä toiveistaan ja suruistaan heihin molempiin nähden. "Mutta minä en pelkää heidän puolestaan vielä", hän sanoi, "kun he ovat kotona äitinsä pesässä. Minua peloittaa heidän maailmaan menonsa, maailmaan, jonne en minä kykene heitä seuraamaan. Beatrix ottaa vastaan toimensa ensi vuonna. Olet kai kuullut erään huhun lordi — lordi Blandfordista. Mutta he olivat molemmat vain lapsia ja se on merkityksetöntä jaaritusta. Tiedän, ettei tämä sukulaisrouva koskaan antaisi poikansa solmia avioliittoa niin köyhän kanssa kuin Beatriximme on. Euroopassa on tuskin ruhtinatartakaan, jota tuo lady pitäisi tarpeeksi hyvänä pojalleen ja omalle kunnianhimolleen."

"Euroopassa ei ole ainoatakaan ruhtinatarta, jota voisi verrata Beatrixiin", virkkoi Esmond.

"Kauneudessako? Niin, kenties ei siinä", vastasi mylady. "Hän on kaikkia muita kauniimpi, eikö totta? Siinä ei minua petä äidin puolueellisuus. Pidin sinua silmällä, kun Beatrix tuli alas rappusia ja luin sen kasvoistasi. Me katselemme silloin kuin ette luule meidän katsovan ja näemme paremminkin kuin luulettekaan, rakas Harry. Ja juuri nyt, kun tuli puhe runoistasi — kirjoitit kauniita säkeitä, kun olit vain poikanen — niin ajattelit Beatrixin olevan sievän aiheen runoiluun, etkö ajatellutkin, Harry?" (Herramme kykeni ainoastaan punastumaan vastaukseksi). "Ja hän onkin; ja sinä et ole ensimmäinen, jonka hänen kauniit kasvonsa ovat vanginneet. Se on nopeasti tehty. Sellainen kirkas silmäpari kuin hänen oppii varsin nopeasti tuntemaan voimansa ja käyttää sitä hyvin aikaisin." Ja katsellen nuorukaiseen tutkivasti omillaan, suloinen leski poistui hänen luotaan.

Ja niin se on — kirkkaan silmäparin kymmenen katsetta riittää valloittamaan nuoren miehen, tekemään hänet orjaksi ja sytyttämään hänen sydämessään tulen ja vieläpä saa hänet unohtamaankin. Ne huikaisevat hänet, niin että menneisyys tulee hänelle heti hämäräksi, ja hän arvioi tuon silmäparin niin arvokkaaksi, että hän antaisi koko elämänsä voidakseen omistaa sen. Mitäpä onkaan parhaiden ystäväin hellä rakkaus tämän aarteen rinnalla? Onko muisto yhtä väkevä kuin toivova odotus? Onko nautinto yhtä voimakas kuin nälkä? Onko kiitollisuus yhtä väkevä kuin kaipuu? Olen katsellut kuninkaallisia jalokiviä Euroopan aarreaitoissa ja ajatellut miten niistä on käyty sotia. Mogul-hallitsijat panivat viralta ja kuristivat ihmisiä niiden tähden tai he keinottelivat niillä, miljoonat kurottautuivat niitä ostamaan ja rohkeimmat menettivät elämänsä kaivaessaan esiin noita pieniä kimaltelevia leluja, joita en pidä sen arvokkaampina kuin hattuninappia. Samoin on myös muita loistavia hempuja (jotka myös ovat kiteytynyttä vettä), joista ihmiset ovat aina tappaneet toisiaan ja riidelleet keskenään ihmissuvun alusta asti, hempuja, joiden kimallus ei kestä kuin muutaman vuosikymmenisen. Missä ovat nyt ne jalokivet, jotka loistivat Kleopatran otsalla tai säteilivät ihanan Helenan kulmilla?

Toisena Esmondin Walcote'iin tulon jälkeisenä päivänä sai Tom Tusher luvan mennä lomalle ja hän läksi kaikkein parhaimmassa kauhtanassaan ja papinkauluksessaan kosimaan sitä nuorta naista, jonka pastori halusi naida. Se ei ollut mikään varakreivin leski, kuten ilmeni, vaan erään oluenpanijan leski Southamptonista. Hänellä oli muutaman tuhannen punnan myötäjäiset. Kelpo Tomin sydän oli niin erinomaisen kurin alainen, ettei itse Venuskaan olisi milloinkaan ilman myötäjäisiä saanut sitä lemmessä loimuamaan. Niinpä hän ratsasti pois hidaskulkuisella valakallaan tavoittelemaan juurevia rakkaitaan. Hän jätti Esmondin tämän armaan emännän ja hänen tyttärensä seuraan ja toverikseen Esmond sai nuoren lordin, joka oli ihastuksissaan sekä siitä, että sai tavata vanhan ystävän, kuin myös siitä, että sai syrjäyttää opettajansa ja latinalaiset kirjansa.

Poika puhui asioista ja ihmisistä ja myös paljon itsestään, avomieliseen, teeskentelemättömään tapaansa. Helppoa oli havaita, että hän ja hänen sisarensa pitivät puolensa hellää äitiä vastaan, eikä ollut vaikeata huomata, että Frank oli äitinsä lemmikki ja suosikki, vaikka he usein riitelivät ja vaikka hyvä lady väitti rakastavansa molempia lapsiaan yhtä paljon. Lordi hallitsi koko taloa (lukuunottamatta kuitenkaan kapinallista Beatrixia) aivan yhtä yksinvaltaisesti nyt kuin ollessaan lapsi ja johtaessaan kylän poikia sotilasleikeissä ja kärkkäästi ruoskiessaan heitä, niinkuin mikäkin ankara korpraali. Tom Tusher puolestaan kohteli nuorta lordia niin kohteliaasti ja huomaavaisesti kuin aina arvohenkilöitä olipa tämän koko tai ikä mikä tahansa. Tätä nuorukaista tosiaankin olikin mahdotonta olla rakastamatta, niin avomieliset ja miellyttävät olivat hänen tapansa, hänen kauneutensa, hänen iloisuutensa, hänen naurunsa helinä ja hänen äänensä suloinen soitto. Minne ikänä hän meni, siellä hän lumosi ja hallitsi. Luulenpa hänen vanhan isoisänsä, tuomiorovastin ja jäykän, vanhan taloudenhoitajan, mrs. Pincotin, olleen yhtä suuressa määrin hänen orjiaan kuin hänen äitinsäkin oli. Esmond puolestaan havaitsi myös pian joutuneensa eräänlaisen lumouksen valtaan, jonka poika loi, ja olevansa tuon lumouksen orja kuten muutkin perheen jäsenet. Ilo, joka hänelle koitui jo Frankin seurasta ja keskustelustakin, oli suurempi kuin hän koskaan on tuntenut kenenkään muun miehen seurassa, olipa tämä keskustelussaan miten miellyttävä tahansa tai nerokkuudestaan kuuluisa. Hänen läsnäolonsa toi auringonpaistetta huoneeseen; hänen naurunsa, hänen lörpöttelynsä, hänen jalo kauneutensa ja muotonsa iloisuus ilostutti ja lumosi kuvaamattoman suuresti. Kun hän sai kuulla pienemmästäkin kurjuudesta painuivat hänen kätensä heti kukkaroa tavoittelemaan ja hän halusi aina antaa myötätuntonsa ja apunsa. Tapa, jolla naiset häntä rakastivat ja hemmoittelivat kun hän pari vuotta jälkeenpäin, vielä poikasena, tuli suureen maailmaan ja hullutukset, joita he tekivät hänen vuokseen (niinkuin hänkin heidän vuokseen) toi mieleen Rochesterin vaiheet, ja hänen voittonsa olivat Grammontin menestyksiä suuremmat. Hänen velkojansakin rakastivat häntä ja mitä kovasydämisimmät koronkiskurit sekä myös muutamat kauniin sukupuolen taipumattomat veikistelijät eivät saattaneet häneltä mitään kieltää. Hän ei ollut vähääkään älykkäämpi kuin kuka tahansa muu mies, mutta sen, mitä hän sanoi, hän toi ilmi sen näköisenä, että ei kukaan muu olisi voinut sitä niin sanoa eikä näyttää sennäköiseltä. Olen nähnyt naisten huvinäytelmään mennessään parveilevan hänen ympärillään Brysselissä teatterin eteisessä. Ja kun hän istui näyttämöllä, katselivat useammat henkilöt häntä kuin näyttelijöitä, pitäen silmällä hänen liikkeitään. Ja muistan Ramillies'ssa, kun hän haavoittui ja kaatui, miten iso, jykevä, punatukkainen skotlantilainen vääpeli heitti piilukeihäänsä maahan, purskahti itkemään kuin nainen, riuhtaisi hänet käsivarsilleen aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi ja kantoi hänet pois tulesta. Tämä veli ja sisar olivat kaunein pari mitä koskaan on nähty, mutta heitä sai harvoin nähdä yhdessä sitten kun Frank lensi pois emon pesästä.

Kun he istuivat päivällisellä kaksi päivää Esmondin saapumisen jälkeen (oli vuoden viimeinen päivä) päivänä, joka oli niin onnellinen Harry Esmondille, että sen nauttiminen veti vertaa kaikelle sille tuskalle, minkä hän oli kestänyt ja nyt unhottanut, nuori lordi täytti maljan ja pyysi Harrya täyttämään toisen ja joi sisarensa maljan, onnitellen häntä markiisittaren nimellä.

"Markiisitarko!" virkkoi Harry kummastuneena, sillä hän tunsi jo sekä uteliaisuutta että mustasukkaisuutta.

"Järjettömyyksiä, mylord", virkkoi Beatrix päätään kohauttaen. Rouva varakreivitär kohotti hetkiseksi katseensa Esmondiin ja loi sitten silmänsä maahan.

"Markiisitar Blandford", sanoi Frank. "Vai et sinä tiedä — eikö Punamaali-lohikäärme ole sinulle kertonut?" (Mylordilla oli tapana mainita Chelsean leskivarakreivitärtä tällä ja useilla muillakin nimillä.) "Blandford on saanut kiharan Trix-neidin hiuksista." Herttuatar tapasi poikansa polvistuneena Trix-neidin edessä ja antoi hänelle korvapuusteja ja sanoi, että "tohtori Haren on annettava hänelle vitsaa."

"Toivon, että mr. Tusherkin antaisi vitsaa sinulle", virkkoi Beatrix.

Mylady sanoi ainoastaan: "Minä toivon, ettet kerro mitään tällaisia tyhmiä juttuja muualla kuin kotona, Francis."

"Sanani takeeksi sen totuudesta", jatkoi Frank. "Katsos äiti, miten Harry murjottaa ja miten Beatrix punastuu yhtä punaiseksi kuin hopeakaistoilla koristetut sukkansa."

"Meidän lienee parasta jättää herrat viinin ja oman seuransa varaan", sanoi miss Beatrix, ja hän nousi kuin nuori kuningatar ja ravisti kahisevat, aaltoilevat verhonsa ympärilleen ja poistui huoneesta äitinsä seuraamana.

Lady Castlewood katsahti uudestaan Esmondiin kumartuessaan suutelemaan Frankia. "Älä kerro noita tyhmiä juttuja, lapsi", hän sanoi. "Älä myöskään juo paljon viiniä, sir. Harry ei ole milloinkaan pitänyt viinin juomisesta." Ja ladykin poistui; hänellä oli yllään musta surupukunsa. Hän katsahti takaisin Esmondiin lempeä ilme kauniilla kasvoillaan.

"Se on totista totta", virkkoi Frank siemaisten viiniä lordin elein. "Mitä pidät tästä Lissabonin viinistä — väärentämätöntä Collaresta? Se on parempaa kuin päihdyttävä portviini. Saimme sitä eräässä espanjalaisessa laivassa, joka saapui Vigosta viime vuonna. Äitini osti sitä Southamptonista laivan ollessa siellä — se oli 'Ruusu', kapteenina Hawkins."

"Niin, minä tulin kotiin siinä laivassa", virkkoi Harry.

"Se toi siis kotiin hyvän pojan ja hyvää viiniä", virkkoi mylord. "Totisesti, Harry, toivon, ettei sinulla olisi tuota kirottua puutetta kilvessäsi."

"Ja miksi ei siinä saisi olla puutteellisuutta", kysäisi toinen.

"No ajatteles, että minä menisin sotaan ja saisin surmani — kaikki herrat menevät sotaan — kuka silloin pitää huolen naisväestämme? Trix ei mitenkään jää kotiin; äiti on rakastunut sinuun — niin, minä uskon, että äiti on rakastunut sinuun. Hän ylisti sinua aina ja puhui sinusta yhtämittaa. Ja kun hän meni Southamptoniin laivaa katsomaan, keksin koko jutun. Mutta huomaathan, että se on mahdotonta. Me olemme Englannin vanhinta sukua; saavuimme Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana. Me olimme tosin vain parooneja — mutta mitä se haittaa. Se oli olosuhteiden pakko — Jaakko ensimmäinen pakoitti siihen isoisän isän. Mutta me olemme arvonimien yläpuolella; me vanhat englantilaiset ylimykset emme niitä kaipaa. Kuningatar voi tehdä herttuan koska haluaa. No esimerkiksi Blaudfordin isä, herttua Churchill ja herttuatar Jennings, mitä he ovat, Harry? Hitto vie, sir, mitä he ovat, nostaakseen nenäänsä meidän edessämme? Missä olivat he silloin, kun esi-isämme ratsasti kuningas Henrikin rinnalla Agincourtin taistelussa ja täytti Ranskan kuninkaan maljan Poitiersin taistelun jälkeen? Kautta Yrjänän, sir, miksi ei Blandford naisi Beatrixia? Jumal'auta, hän nai Beatrixin tai muuten minä puutun asiaan. Me menemme avioliittoon Englannin parhaiden sukujen kanssa, ei muiden kuin Englannin parhaan suvun. Sinä olet Esmond, ja ethän voi korjata syntymääsi, poikaseni. Mutta otetaanpas uusi pullo esiin! Mitä, eikö enää? Olen juonut kolme neljännestä tästä itse. Vietin monta monituista yötä isäni kanssa. Seisoit hänen vierellään miehen lailla, Harry; seisoit sukusi tukena. Sinä et voi auttaa onnettomuuttasi, tietäähän sen — ei kukaan ihminen voi."

Vanhempi herroista ilmoitti lähtevänsä emäntänsä teepöytään. Nuorukainen alkoi posket punaisina ja ääntään koroittaen laulaa jotain laulunpätkää ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua Esmond kuuli hänen kutsuvan koiriaan ja yllyttävän niitä puheillaan ja lukemattomat hänen liikkeensä ja ilmeensä, äänen vivahteet ja käynti toivat Esmondin mieleen lordivainajan, Frankin isän.

Ja niin kului vuoden viimeinen ilta. Perhe erkani paljon ennen keskiyötä, epäilemättä koska lady Castlewood muisti edellisiä uudenvuodenaattoja, jolloin onnenmaljoja juotiin ja nauru raikui hänen seurassaan, jolle vuodet, mennyt, nykyinen ja tuleva, olisivat kuin yksi ainut. Hän ei siis välittänyt istua lastensa seurassa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen ilmoittavan vuoden 1703:n syntymistä. Esmond kuuli kellojen kumahtelun istuessaan omassa kamarissaan, haaveillessaan siellä olevan hiipuvan takkavalkean ääressä; ja hän kuunteli kellojen viimeisiä ääniä katsellessaan akkunastaan kaupunkia kohti, ja tuomiokirkon suuret, harmaat tornit kohosivat sumuista taivasta vasten ja ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet.

Näiden loistavien taivaankappalten näkeminen pani hänet ajattelemaan toisia valomeriä. "Ja hänen silmänsä ovat siis jo kokeilleet tehoaan", ajatteli Esmond, "mutta keneen? — kuka voi sen minulle kertoa?" Onni oli, että hänen serkkunsa oli lähellä, ja Esmond tiesi, ettei hänen olisi vaikea saada selville Beatrix-neidin tarinaa pojan yksinkertaisista puheista.

VIII luku.

PERHEPAKINAA.

Mitä Harry ihaili ja mikä hänet lumosi tuossa kauniissa sukulaispojassa — sillä miksi olisi hän tuota lumousta vastustanut — oli se tyyni käskevyys, jonka nuori lordi omaksui, aivankuin käskeminen olisi hänen eittämätön oikeutensa ja koko maailman (joka oli arvossa häntä alempana) tulisi kumartaa varakreivi Castlewoodia.

"Minä tunnen asemani, Harry", sanoi hän. "Minä en ole ylpeä — Winchesterin yliopiston pojat väittävät minua ylpeäksi; mutta ylpeä minä en ole. Minä olen vain varakreivi Francis James Castlewood Irlannin aatelistossa. Olisin saattanut olla — tiedätkö sitä? — Esmondin markiisi ja jaarli Francis James Englannin ylimystössä. Mutta lordivainaja kieltäytyi arvonimestä, jonka hänelle tarjosi minun kummini, entinen Majesteetti. Sinun tulee se tietää — olet meidän perhettämme, katsos — minkä sinä sille voit, ettei kilpesi ole täydellinen, Harry kulta. Mutta siitä huolimatta kuulut erääseen Englannin parhaaseen sukuun. Ja sinä seisoit isäni vierellä ja Luoja auta, minä seison sinun vierelläsi! Sinä et tule koskaan olemaan ystävää vailla, Harry, niinkauan kuin Francis James varakreivi Castlewoodilla on killinkikään. Nyt on vuosi 1703 ja minä tulen täysikäiseksi vuonna 1709. Minä menen takaisin Castlewoodiin; tulen aina asumaan Castlewoodissa. Minä korjaan täydelleen tuon talon. Minun omaisuuteni on siihen mennessä lisääntynyt ihan riittävästi. Varakreivivainaja käytti väärin minun omaisuuttani ja jätti sen perin huonoon tilaan. Äitini elää säästävästi, kuten näet ja pitää minua niin, ettei se juuri sovellu näiden valtakuntain päärille. Minullahan on vain pari hevosta, opettaja ja mies, joka samalla on sekä kamaripalvelija että tallirenki. Mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, niin pannaan nämä asiat tolalleen, Harry. Talomme on oleva sellainen kuin sen tulee olla. Ja sinä tulet aina Castlewoodissa käymään, eikö totta? Sinulle on aina varattuna kaksi linnan pihalta johtavaa huonetta. Ja jos joku halveksuu sinua, hitto heidät periköön, silloin varokoot minua! Minä nain aikaisin — todennäköisesti on Trix jo siihen mennessä oleva herttuatar. Tykinkuulahan voi pyyhkäistä hänen ylhäisyytensä minä päivänä tahansa, tietäähän sen."

"Kuinka?" kysäisi Harry.

"Vaiti, poikaseni!" virkkoi mylord. "Olet meidän perhettämme — olet uskollinen meille, kautta Yrjänän, ja minä siis kerron sinulle kaikki. Blandford on naiva hänet — tai —" ja tässä asetti kreivi pienen kätensä miekkansa kahvalle — "ymmärrät loput. Blandford tietää kumpi meistä kahdesta on parempi aseenkäyttäjä. Minä voin hänet kukistaa floretin tai keihään tai miekan tai tikarin käytössä, jos häntä haluttaa kokeilla. Olen häntä koetellut, Harry, ja hän tietää, totisesti, että minä en ole mikään leikinkappale."

"Mutta et tarkoita", virkkoi Harry, salaten nauruansa vaikka ei kummastustaan, "että voit miekalla pakottaa lordi Blandfordin, kuningaskuntamme ensimmäisen miehen pojan, naimaan sisaresi?"

"Tarkoitan, että olemme serkkuja äidin puolelta, vaikka eihän siinä ole mitään ylpeilemistä. Tarkoitan, että Esmond on Churchillin arvoinen. Ja kun kuningas palaa, on Esmondin markiisin sisar oleva minkä tahansa kuningaskuntamme aatelismiehen tyttären vertainen. Koko Englannissa on vain kaksi markiisia: William Herbert, Powisin markiisi ja Francis James, Esmondin markiisi. Ja kuule, Harry — tee nyt vala, ettet milloinkaan puhu tästä. Anna minulle kunniasanasi gentlemannina, sillä sinä olet gentlemanni, vaikka oletkin —"

"No, anna kuulua, anna kuulua!" virkkoi Harry hieman kärsimättömänä.

"No, kun siis äitimme varakreivivainajaa kohdanneen onnettomuuden jälkeen meni meidän kanssamme Lontooseen pyytämään oikean tuomion täytäntöön panoa teille kaikille, (mitä Mohuniin tulee, tahdon hänen verensä yhtä varmaan kuin nimeni on varakreivi Francis Esmond) niin me menimme asumaan serkkumme, lady Marlborough'n luo, jonka kanssa olimme olleet riidoissa kauan aikaa. Mutta onnettomuuden tullessa hän seisoi sukunsa tukena. Ja niin teki myös leskivarakreivitär ja niin teit sinäkin. No niin, sir, sillävälin siis kun äitini oli vetoamassa edesmenneeseen Oranian prinssiin — en tahdo koskaan sanoa häntä kuninkaaksi — ja sillävälin kuin sinä olit vankilassa, me asuimme lordi Marlborough'n talossa. Lordi ei joutunut olemaan kotonaan, hän kun oli sotaväen mukana Hollannissa. Ja silloin — mutta kuule, Harry, ethän sitten kerro?"

Harry vannoi uudestaan pitävänsä asian salassa.

"No niin, pidimme kaikella tavalla hauskaa, kuten ymmärrät. Ja herttuattarella oli tapana suudella minua ja niin tekivät myös hänen tyttärensä ja Blandford rakastui niin turkasesti Trixiin ja Trix piti hänestä. Ja eräänä päivänä Blandford — hän suuteli Beatrixia oven takana — niin hän teki — ja herttuatar sai hänet kiinni siitä ja silloin häh antoi semmoisen läimäyksen sekä Trixin että Blandfordin korville — olisitpa vain nähnyt! Ja sitten hän sanoi, että meidän on heti poistuttava ja solvasi äitiä, joka muka oli perillä asiasta; mutta eihän hän koko aikana jaksanut ajatella muuta kuin isää. Ja niin tulimme sieltä Walcote'iin — Blandford oli pantu arestiin eikä hänen annettu tavata Trixiä. Mutta minä pääsin pujahtamaan hänen luokseen. Minä kiipesin vesiränniä pitkin ylös ja pääsin sisään akkunasta, jonka ääressä hän itki."

"Markiisi", sanoin minä, sitten kun hän oli aukaissut akkunan ja auttanut minut sisään, "te tiedätte, että minä kannan miekkaa; minä katsos olin vienyt sen mukanani."

"Oi, varakreivi", sanoi hän — "oi, rakas Frank!" ja hän heittäytyi käsivarsilleni ja alkoi itkeä ja huutaa: "Minä rakastan Beatrix-neitiä niin, että minä kuolen, jos en saa häntä omakseni."

"Rakas Blandford", sanoin minä, "olet kovin nuori ajattelemaan naimista." Sillä hän oli vain viisitoistavuotias ja sen ikäinen nuorimies tuskin voi sitä ajatella.

"Mutta minä odotan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hän vain huolii minusta", sanoi hän. "Minä en mene koskaan naimisiin — en, en, en, muiden kuin hänen kanssaan, en, en ruhtinattarenkaan kanssa, vaikka muut puuhaisivat sitä miten paljon tahansa. Jos Beatrix odottaa minua, niin hänen Blandfordinsa vannoo olevansa uskollinen. Ja hän kirjoitti lapun, — hän ei kirjoittanut sitä oikein sillä hän kirjoitti olen valmis vereläni alekirioittaman, joka, kuten tiedät, Harry, ei ole oikein — ja vannoi, ettei hän naisi ketään muuta kuin jalosukuisen neidin Gertrude Beatrix Esmondin, rakkaimman ystävänsä, Francis Jamesin, Esmondin neljännen varakreivin, ainoan sisaren. Ja niin annoin minä hänelle medaljongin, jossa oli Beatrixin hiuksia."

"Jossako oli Beatrixin hiuksia?" huudahti Esmond.

"Niin. Trix antoi sen minulle herttuattaren kanssa riideltyämme juuri sinä päivänä. Mutta aivan varmaan en minä sitä tarvinnut; minä annoin siis sen Blandfordille, ja me suutelimme toisiamme erotessamme ja sanoimme: hyvästi veli! Ja minä laskeuduin takaisin vesiränniä myöten ja lähdimme kotiin vielä sinä iltana. Sitten hän meni King's College'iin Cambridge'iin, ja minä menen myös pian Cambridge'iin. Ja jos ei hän pysy sanassaan (hän on kirjoittanut vain kerran), niin hän tietää, että minä kannan miekkaa, Harry. Tule, menkäämme katsomaan kukkotaistelua Winchesteriin."

"Mutta olenpa varma", hän jatkoi hetken kuluttua, "ettei Trixin sydän murru hänen tähtensä. Herra nähköön! missä ikänä hän vain miehen näkee, siellä hän alkaa koetella silmiensä voimaa häneen. Ja nuori sir Wilmot Crawley Queen's Crawley'sta ja Anthony Henley Alresfordista mittelivät miekkoja hänen tähtensä Winchesterin kokouksessa kuukausi sitten."

Sinä yönä ei Harryn uni ollut läheskään niin virkistävä eikä suloinen kuin se oli ollut kahtena ensimmäisenä iltana hänen saapumisensa jälkeen Walcotiin. "Nuo kirkkaat silmät ovat siis jo loistaneet toiselle", hän ajatteli, "ja nuo sievät huulet tai ainakin posket ovat jo alkaneet sen työn, jota varten ne luotiin. Tässä on tyttö, joka ei vielä ole kuuttatoista täyttänyt ja eräs nuori herra huokailee jo hänen hiuskiharansa ääressä ja kaksi maalaisherraa on jo valmiina katkaisemaan toistensa kaulat saadakseen kunnian tanssia hänen kanssaan. Mikä narri olenkaan, vaivatessani itseäni tällä intohimolla ja kärventäessäni siipiäni tällä tyhmällä tulella! Siipiänikö? — miksi ei yhtä hyvin kainalosauvoja? Meidän välillämme on kyllä vain kahdeksan vuoden ikäero, mutta tosielämässä minä olen häntä kolmekymmentä vuotta vanhempi. Miten saattaisin koskaan toivoa voivani miellyttää hiomattomilla tavoillani ja järeillä kasvoillani niin suloista olentoa? Kuuntelisiko hän milloinkaan, vaikka vakuuttaisin omistavani miten paljon tahansa ansiota ja luoneeni itselleni nimen. Hänen siis täytyy tulla rouva markiisittareksi ja minun täytyy jäädä nimettömäksi äpäräksi. Oi isäntäni, isäntäni!" (Esmond alkoi lohduttoman surullisesti ajatella valaa, jonka oli tehnyt kuolevalle lordiparalleen). "Oi emäntäni, armain ja lempein, oletko tyytyväinen uhriin, jonka orporaukka tekee puolestasi, hän, jota rakastat ja joka rakastaa sinua niin suuresti?"

Sitten tuli kiusaus rajumpana. "Sana vain", ajatteli Harry, "pieni selitys, ja kaikki tämä muuttuisi; mutta ei, minä olen vannonut hyväntekijäni kuolinvuoteen ääressä. Hänen ja hänen omaistensa vuoksi, menneiden päivien siunaavan rakkauden ja ystävällisyyden vuoksi annoin hänelle lupaukseni; ja vanhurskas Jumala antakoon minulle voimaa pysymään sanassani!"

Seuraavana, päivänä hänen armas emäntänsä huomasi, mitä hänen mielessään liikkui vaikka Esmond ei antanut mitään merkkiä siitä, vaan koetti olla tavallista iloisempi ja hauskempi, kun hän aamiaisella kohtasi ystävänsä. Lady, jonka kirkkaat silmät huomasivat Esmondin jokaisen sielunliikkeen, näki että jokin vaivasi häntä, sillä hän katsoi Esmondiin huolestuneesti useamman kerran aamiaisen aikana, ja kun tämä sen jälkeen meni huoneeseensa, seurasi lady häntä sinne hetken perästä ja koputti hänen ovelleen.

Koko asia selvisi varmaankin ladylle heti, kun hän astui huoneeseen, sillä hän keksi nuoren herran matkalaukkuaan täyttämässä. Esmond oli panemassa toimeen päätöstä, johon hän edellisenä iltana oli tullut, että nopeasti pakenisi tätä kiusausta.

Lady sulki oven hyvin huolellisesti ja nojasi sitten siihen kovin kalpeana, kädet ristissä edessään, katsellen nuoreen mieheen, joka oli polvistuneena matkalaukkunsa ääressä. "Niinkö pian sinä menet?" hän sanoi.

Esmond nousi seisomaan ja kenties punastui, kun hänet noin yllätettiin ikäänkuin itse teossa, ja tarttui toiseen ladyn somista pikku käsistä — se oli se, jossa oli hänen vihkimäsormuksensa — ja suuteli sitä.

"Kaikkein parasta on niin, armahin lady", hän sanoi.

"Minä tiesin jo aamiaisella, että sinä menisit. Minä — minä luulin ensin, että viipyisit. Mitä on tapahtunut? Miksi et voi kauemmin viipyä luonamme? Mitä on Frank sinulle kertonut — puhelitte keskenänne myöhään viime yönä?"

"Chelseasta myönnettiin minulle vain kolmen päivän loma", Esmond vastasi niin iloisesti kuin hän kykeni. "Tätini — hän antaa minun sanoa itseään tädiksi — on nyt emäntäni! Häntä saan kiittää upseerinarvostani ja koreasta takistani. Hän on ottanut minut kultaiseen suosioonsa; ja uuden kenraalini pitäisi tulla Chelsea'hen päivälliselle huomenna — kenraali Lumley'n. Hän on määrännyt minut adjutantikseen ja minun pitää saada kunnia palvella häntä. Kas, tässä on kirje leskivarakreivittäreltä. Posti toi sen eilen illalla, mutta minulla ei ollut halua puhua siitä, sillä pelkäsin, että viimeinen, hauska yhdessä olomme häiriintyisi."

Mylady vilkaisi kirjeeseen ja laski sen sitten kädestään hieman ylenkatseellisen hymyn päilyessä hänen kasvoillaan. "Sen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. (Hyvä olikin, ettei hän sitä tehnyt, sillä Chelsean viesti, joka oli leskikreivitärparan tavallista ranskalaista sekamelskaa, myönsi Esmondille pitemmän loman kuin hän oli sanonut. 'Je vous donne', kirjoitti jalo rouva, 'oui jour, pour vous fatigay parfaictement de vos parens fatigans') — "kirjeen lukeminen ei ole tarpeen", hän sanoi. "Mitä Frank sinulle kertoi viime yönä?"

"Hän ei kertonut minulle paljonkaan sellaista mitä en olisi tiennyt", Esmond vastasi. "Mutta olen ajatellut sitä vähäistä ja tämä on tulos: minulla ei ole mitään oikeutta nimeen, jota kannan, hyvä lady, ja vain teidän kärsivällisyytenne ansiota on, että saan sitä kantaa. Jos hetkisen ajattelinkin sellaista, mikä varmaan on liikkunut teidänkin mielessänne —"

"Niin, se on liikkunut, Harry", virkkoi lady. "Olen sitä ajatellut ja ajattelen yhä. Ja minä nimittäisin mieluummin pojakseni sinua kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista — juuri niin, kuin ylhäisintä Euroopan ruhtinaista. Sillä kukapa heistä on niin hyvä ja niin urhea ja kuka rakastaisi äitiään niinkuin sinä rakastat? Mutta on esteitä, joita äiti ei voi mainita."

"Minä tunnen ne", sanoi mr. Esmond, keskeyttäen hymyllään ladyn puheen. "Tiedän, että esteenä ovat sir Wilmot Crawley Queen's Crawleystä ja mr. Anthony Henley Grangesta ja Mylord Blandfordin markiisi, joka tuntuu olevan suosittu kosija. Pyydätte vain minua kantamaan rouva markiisittaren värejä ja tanssimaan hänen häissään."

"Oi, Harry, Harry, mikään näistä hullutuksista ei minua peloita", lady Castlewood huudahti. "Lordi Churchill on vain lapsi ja hänen haaveilunsa Beatrixista oli vain poikamaista hullutusta. Hänen vanhempansa näkisivät hänet mieluummin haudassa kuin avioliitossa alempiarvoisen kanssa. Ja luuletko, että minulla on halua ryhtyä tavoittelemaan miestä Francis Esmondin tyttärelle, tai että alistuisin työntämään tyttäreni tuohon ylpeään perheeseen, missä hän vain aiheuttaisi riidan pojan ja vanhempien välille ja tulisi kohdelluksi alempiarvoisena. Semmoinen matalamielisyys on minusta inhoittavaa. Beatrix halveksisi sitä. Oi Harry, vika ei ole sinussa vaan Beatrixissa. Minä tunnen teidät molemmat ja rakastan teitä: tarvitseeko minun sitä rakkautta nyt hävetä? Ei, ei koskaan, ja sinäkö, rakas Harry, olisit ansioton! Minä vapisen Beatrix-parkani vuoksi — jonka itsepäisyys peloittaa minua. Hänen mustasukkaista luonnettaan (minun sanotaan myös olleen mustasukkaisen, mutta Jumalan kiitos, olen nyt parantunut tuosta synnistä) ja turhamaisuuttaan eivät mitkään sanani eivätkä rukoukseni voi parantaa — vain kärsimykset, vain kokemus ja perästäpäin tuleva katumus. Oi Henry, hän ei tee onnelliseksi sitä miestä, joka häntä rakastaa. Poistu täältä poikani, jätä hänet. Rakasta meitä aina ja ajattele meitä ystävällisesti. Ja minuun nähden tiedät rakkaani, että näiden seinien sisäpuolella on kaikki se, mitä minä maailmassa rakastan."

Havaitsiko Esmond myöhemmässä elämässään tosiksi ne sanat, jotka hänen hellä emäntänsä surullisella mielellä lausui? Esmondia varoitettiin; mutta varmaan ovat myös muut ennen häntä ja hänen jälkeensä saaneet varoituksia, ja hänkin hyötyi siitä saman verran kuin useat muut.

Nuori varakreivi oli kovin suruissaan kun hän sai kuulla, ettei Harry voinut tulla hänen kanssaan kukkotaisteluun, koska tämän täytyi mennä Lontooseen. Mutta varmaankin mylord tunsi itsensä lohdutetuksi, kun Hampshiren kukot voittivat kilpailun ja hän sai nähdä jok'ainoan taistelun ja soveliaasti pöyhkeillä hävinneille Sussexin herroille.

Kun Esmond ratsasti kaupunkia kohti, tuli hänen palvelijansa hänen rinnalleen ja kertoi nauraen, että miss Beatrix oli ottanut, esiin uuden puvun ja siniset sukat esiintyäkseen päivällispöydässä niissä ja että hän oli tullut raivoihinsa ja antanut palvelijattarelleen korvapuustin saatuaan kuulla, että Esmond oli lähdössä pois. Miss Beatrixin palvelijatar, mies kertoi, tuli palvelijain saliin itkien ja poski yhä lyönnistä punaisena. Mutta Esmond käski jyrkästi palvelijansa vetäytymään taakseen ja vaikenemaan ja ratsasti eteenpäin pää täynnä ajatuksia — muutamia surullisia ja muutamia sanomattoman armaita ja mieluisia.

Hänen emäntänsä, josta hän oli ollut vuoden erossa, oli taas hänen rakas emäntänsä. Perhe, josta hän oli ollut erotettu ja jota hän mitä hellimmällä kiintymyksellä rakasti, oli taas hänen perheensä. Beatrixin kauneus, jos se hänelle säteili, säteili ystävällisesti, ja hän suhtautui siihen samanlaisella ihastuksella kuin nähdessään hymyävien madonnain kauniita muotokuvia Cadizin luostarissa, kun hän oli lippuineen siellä lähetystoimissa. Vaikeata on sanoa minkälaisin tuntein Esmond suhtautui emäntäänsä. Hänen kohtaamisensa oli tuottanut onnea eikä eroaminen tuottanut mitään suurta tuskaa. Pojan hellyys, rakkaus, joka oli sekä kunnioitusta että huolenpitoa, täytti Esmondin mielen, kun hän ladyä ajatteli. Ja Esmond rukoilee, että se pyhä tuli aina palaisi, olipa hän ladyä lähellä tai etäällä hänestä, siitä hetkestä tähän ja tästä hetkestä kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan.

IX luku.

OTAN OSAA 1704:N SOTARETKEEN.

Sitten mr. Esmond ratsasti Lontooseen ja jos leskivarakreivitär olikin ollut vihainen tämän pikaisesta lähdöstä, niin hän nyt oli tavattoman iloinen tämän nopeasta palaamisesta.

Esmond meni heti kunniavierailulle uuden kenraalinsa, Lumleyn luo, joka otti hänet suosiollisesti vastaan. Hän oli tuntenut Esmondin isän ja hän oli myös, niinkuin häntä huvitti sanoa, saanut mitä parhaimmat tiedot mr. Esmondista upseerilta, jonka adjutanttina tämä oli ollut Vigo-retkellä. Mr. Esmond oli kuluneena talvena kirjoitettu luutnantiksi brigaadipäällikkö Webbin jalkaväkirykmenttiin, joka silloin oli päällikköineen Flanderissa. Mutta koska Esmond nyt kiinnitettiin mr. Lumleyn seurueeseen, ei hän liittynyt omaan rykmenttiinsä ennen kuin vuoden perästä, palattuaan Blenheimin sotaretkeltä, joka taisteltiin seuraavana vuonna. Se sotaretki alkoi hyvin aikaisin. Meidän väkemme marssivat leireistään, kun talvi tuskin vielä oli kulunut, ja sijoittuivat Bonnin kaupunkiin Reinin varrella, herttuan toimiessa ylipäällikkönä. Hänen ylhäisyytensä liittyi armeijaan kovin syvän surun painostamana; hänellä oli suruharso hihassaan ja koko hänen perheensä oli surussa. Ja sama postilaiva, joka toi ylipäällikön, toi myös kirjeitä sotaväelle, joka oli saapunut määräpaikkaan ennen ylipäällikköä; kirjeiden joukossa oli myös Esmondille tämän rakkaalta emännältä, ja se kirje oli Esmondista hyvin mielenkiintoinen.

Nuori markiisi Blandford, hänen ylhäisyytensä poika, joka oli otettu oppilaaksi King's College'iin Cambridge'issa, (nuori varakreivi oli myös ollut Cambridge'issa Trinity College'issa ja mr. Tusher oli hänen ohjaajanaan) oli saanut rokon ja oli kuusitoistavuotiaana kuollut. Niin olivat Frank-paran suunnitelmat sisarensa ylenemisestä tuhoutuneet ja tuo viaton lapsellinen intohimo tukahtunut alkuunsa.

Lady olisi suonut Esmondin palaavan — ainakin viittasivat hänen kirjeensä siihen. Mutta vihollisen edessä oltaessa oli tämä mahdotonta ja nuori mies oli vaatimattomalta osaltaan mukana piirityksessä, jota ei tarvitse tässä kuvailla, ja hänellä oli onni päästä siitä ilman minkäänlaista vammaa ja juoda päällikkönsä malja, kun vihollinen oli antautunut. Hän oli yhtä mittaa sotapalveluksessa tämän vuoden eikä ajatellut pyytää lomaa kuten muutamat hänen vähemmän onnelliset ystävänsä tekivät; nämä hukkuivat tuossa hirmumyrskyssä, joka sattui marraskuun loppupuolella, myrskyssä "mi yllä Britannian raivoon sai", (kuten mr. Addison siitä lauloi) ja jossa kymmeniä parhaita laivojamme ja 15,000 merisotilastamme hukkui.

Sanottiin, että herttuamme oli ihan murtunut onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen perhettään; mutta hänen vihollisensa havaitsivat, että hän kykeni heidät kukistamaan sekä myös hallitsemaan suruansa. Vaikka tämän suuren päällikön toimenpiteet olivat olleet onnellisia menneenä vuonna, voitti ne kuitenkin täydellisesti hänen ylväs voittonsa seuraavalla sotaretkellä. Korkea ylipäällikkö meni Englantiin Bonnin taistelun jälkeen, ja armeijamme vetäytyi takaisin Hollantiin, jossa hänen ylhäisyytensä uudelleen järjesti joukot huhtikuussa vuonna 1704 saavuttuaan Harwichista ja astuttuaan maihin Maesland Sluyissa. Sieltä hänen ylhäisyytensä saapui heti Haagiin, jossa hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläät, johtavat upseerit ja muita huomattavia henkilöitä. Mitä suurimpia kunnianosoituksia tuli joka paikassa hänen ylhäisyytensä osaksi — Haagissa, Utrechtissa, Ruremondeasa ja Maestrichtissa. Kansalliset viranomaiset tulivat vastaanottamaan hänen vaunujaan, hänen saapumistaan tervehdittiin tykeillä, komeita valtaistuintelttoja pystytettiin hänelle sinne, missä hän viipyi ja juhlatilaisuuksia valmistettiin niille lukuisille herroille, jotka kulkivat hänen seurueessaan. Hänen ylhäisyytensä tarkasti uudelleen paikallisen ylipäällikön joukot Liegen ja Maestrichtin välillä, sekä sen jälkeen englantilaiset voimat, jotka olivat kenraali Churchillin johdon alaisina lähellä Bois-le-Ducia. Ryhdyttiin kaikkiin valmistuksiin pitkää marssia varten, ja armeija sai suureksi ylpeydekseen kuulla, että ylipäällikön tarkoitus oli siirtää sota Alankomaista muualle ja marssia Mosel-joen vartta myöten. Ennenkuin jätimme Maestrichtissa olevan leirimme, saimme kuulla, että ranskalaisetkin retkeilivät marski Villeroyn johdolla Moselia, kohti.

Toukokuun loppupuolella saapui armeijamme Koblenziin. Ja seuraavana päivänä hänen ylhäisyytensä ja kenraalit, jotka seurasivat häntä, menivät vierailulle Trierin vaaliruhtinaan luokse hänen linnaansa Ehrenbreitsteiniin, ja sillävälin kuin herttuata huvitettiin suuressa juhlassa, jonka vaaliruhtinas oli järjestänyt, kulkivat ratsuväki ja rakuunat Reinin yli. Kaikki oli vielä uutuuden viehätystä, juhlimista ja loistoa — suuren ja kunniakkaan armeijan ylväs marssi ystävällisen maan läpi ja varmaan myös läpi ihanampani paikkojen niitä koskaan olen nähnyt.

Jalkaväkemme ja tykistö, jotka seurasivat ratsuväkeä mahdollisimman nopeasti, meni Reinin ylitse Ehrenbreitsteinin alapuolelta ja eteni siten Casteliin, Mainzia vastapäätä, jossa kaupungissa hänen ylhäisyyttään päälliköineen ja saattueineen maihinnousupaikassa odottivat vaaliruhtinaan vaunut; ne veivät heidät vaaliruhtinaan palatsiin kanuunain jylistessä; ja niin juhlittiin herttuata taas suurenmoisesti. Gidlingen Baijerissa oli määrätty armeijan yhteiseksi kokoontumispaikaksi, ja sinne kulkivat nyt eri teitä englantilaisten, hollantilaisten ja tanskalaisten koko voimat ja saksalaiset apujoukot. Jalkaväki ja tykistö kulki Neckarin yli Heidelbergin kohdalta kenraali Churchillin johdon alaisena; ja Esmondilla oli tilaisuus nähdä tuo kaupunki ja linna, jotka kerran olivat olleet niin kuuluisat ja kauniit (vaikka ranskalaiset olivat ne Turennen johtamina saartaneet ja tuhonneet viime sodassa); hän sai nähdä paikan, jossa hänen isoisänsä oli palvellut kaunista ja onnetonta Pfalzin vaaliruhtinatarta, ensimmäisen Kaarle-kuninkaan sisarta.

Mindelsheimissä tuli kuuluisa Savoijin prinssi vierailulle ylipäällikkömme luo, ja kaikki me tunkeilimme innostuneina esiin saadaksemme edes vilaukselta nähdä tuon loistavan ja pelottoman soturin. Sotaväkemme asetettiin kunniatervehdystä tekemään prinssin eteen, jota huvitti osoittaa ihailuaan tätä jaloa englantilaista armeijaa kohtaan. Viimein saimme viholliset näkyviimme Dillingenin ja Lawingenin välillä, ja näiden kahden armeijan välissä oli Brentz. Vaaliruhtinas, joka päätteli, että Donauworth olisi hänen ylhäisyytensä hyökkäyspaikka, lähetti suuren osaston parhaita joukkojaan kreivi Darcosin avuksi, joka oli asettunut lähellä olevaan Schellenbergin kaupunkiin. Sinne oli tehty mahtavia vallihautoja ja tuhansia työsotilaita oli asetettu vahvistamaan asemaa.

Heinäkuun toisena päivänä herttua teki hyökkäyksen tätä asemaa vastaan, ja tuskin tarvinnee mainita minkälainen menestys meillä oli. Herttualla oli edetessään kuusituhatta englantilaista ja hollantilaista jalkamiestä, kolmekymmentä eskadroonaa ratsuväkeä ja kolme rykmenttiä keisarillisia kyrassiereja. Hän kulki joen yli ratsuväen etupäässä. Vaikka väkemme hyökkäsi verrattoman rohkeasti ja raivoisasti — syöksyen ihan vihollisen tykkejä vasten ja saaden surmansa sen varuksien edessä — työnnettiin meidät useita kertoja takaisin emmekä me olisi aikeessamme onnistuneet, elleivät Badenin prinssin johtamat keisarilliset olisi tulleet apuun, jolloin vihollinen ei kyennyt meitä vastustamaan. Me ahdistimme sen juoksuhautoihin tehden siellä hirveätä surmantyötä, ja niin ihan Tonavalle asti, jossa suuri osa vihollisen joukkoja, seuraten päällikköjensä, kreivi Darcosin ja itsensä vaaliruhtinaan esimerkkiä, koetti pelastautua uimalla. Armeijamme marssi Donauworthiin, jonka baijerilaiset olivat tyhjentäneet ja jossa vaaliruhtinaan sanottiin aikoneen antaa meille lämmin vastaanotto polttamalla meidät vuoteisiimme — sillä talojen alla olevien kellarien, kun me otimme ne huostaamme, havaittiin olevan olkia täynnä. Mutta vaikka soihdut yhä olivat siellä, niin olivat soihdunkantajat livistäneet tiehensä. Kaupunkilaiset saivat talonsa pelastetuiksi ja ylipäällikkömme otti haltuunsa vihollisen ruoka- ja ampumavarat varastohuoneista, puodeista ja makasiineista. Viisi päivää myöhemmin laulettiin suuri "Te Deum" prinssi Ludwigin armeijassa, ja meidän armeijassamme pidettiin hartaan juhlallinen kiitospäivä; Savoijin prinssin onnittelut saapuivat hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle päivän uskonnollisten juhlamenojen aikana ja tuntuivat aivankuin lopettavan ne "amenella".

Ja nyt, saatuaan ensin nähdä sotaisen retken ystävällisen maan läpi sekä usean saksalaisen hovin komeuden ja niissä toimeenpannut juhlat, ankaran kamppailun tulisen taistelun kilvoituksessa sekä voiton riemun, mr. Esmond sai nähdä toisen osan sotatoimista — väkemme saapumisen vihollisen alueelle, jossa se kohdisti kaikkeen ympärillään olevaan miekan ja tulen; hän sai nähdä poltettuja maatiluksia, tallattuja viljavainioita, kirkuvia naisia, teurastettuja poikia ja isiä ja humalaisia sotamiehiä, jotka kiroilivat ja pitivät juominkeja kyynelten, kauhun ja murhan keskellä. Miksi ylevä Historian Runotar, joka niin kernaasti kuvailee sankarien urhoollisuutta ja taistelun ihanuutta, jättää pois nämä tapaukset, jotka ovat niin raakoja, inhoittavia ja alhaisia ja jotka kuitenkin muodostavat moninverroin suurimman osan sodan murhenäytelmästä? Te Englannin gentlemannit, jotka saatte elää mukavasti kotona ja ylpeilette voittolauluista, joissa päällikköjämme ylistetään, te sievät immet, jotka lennätte hypellen alakertaan kuullessanne huilun ja rummun äänen ja hurraatte brittiläisille krenatööreille — oletteko ottaneet lukuun, että nämä seikat ovat olleet tekijöinä siinä voitossa, jota te ihailette ja muodostaneet osan teidän hellimienne sankarien toimista? Ylipäälliköllämme, jota Englanti ja koko Eurooppa, lukuunottamatta ainoastaan ranskalaisia, melkein jumaloi, oli sen verran jumalallista olennossaan, että hän oli aivan tunteeton voiton, vaaran tai tappion tullen. Hän oli tunteeton kaikkein suurimman vastuksen ja kaikkein tavallisimman juhlallisuuden edessä; hän oli tunteeton sadantuhannen taisteluriviin asettuneen miehen ja palavan majansa eteen surmatun talonpojan edessä. Hän oli tunteeton juopuneiden saksalaisten aatelisherrain juominkeja katsellessaan ja itsevaltiaan hovissa, ja tehdessään pöytänsä ääressä leirimajassaan suunnitelmiaan ja vihollisen patterien edessä, jotka syöksivät kidoistaan tulta ja turmaa ja kasasivat ruumiita hänen ympärilleen, — hän oli aivan tyyni, kylmä, päättävä niinkuin kohtalo. Hän teki kavalluksen ja hovikumarruksen, hän kertoi niin mustan valheen kuin Styx-virta yhtä kevyesti kuin hän sanoi kohteliaisuuden tai puhui ilmasta. Hän otti rakastajattaren ja hylkäsi hänet, hän petti hyväntekijänsä ja auttoi häntä ja olisi hänet surmannut aina vain yhtä tyynesti ja tuntien yhtä vähän katumusta kuin Klotho kehrätessään lankaansa tai Lakhesis katkaistessaan sen. Olen kuullut Savoijin prinssin upseerien sanovan, että prinssi taistelun tuoksinassa tuli eräänlaisen sotaisen raivon valtaan; hänen silmänsä loistivat ja hän syöksyi raivoissaan joka taholle. Hän huusi kirouksia ja rohkaisusanoja ja huusi ja kehoitti verisiä sotakoiriaan eteenpäin, ollen itse aina ensimmäisenä hyökkääjistä. Herttuamme oli yhtä tyyni tykin suun edessä kuin vierashuoneen oven edessäkin. Hän ei varmaankaan olisi voinut olla se suuri mies, joka hän oli, jos hänellä olisi ollut sydäntä rakkauteen tai vihaan tai sääliin tai pelkoon tai katumukseen tai kaihoon. Hän ajoi perille mitä rohkeimman urotyön tai syvimmän älyn kokeen aivan samoin kuin hän suoritti kaikkein kehnoimman teon mihin ihminen kykenee — valhetteli ja petti rakastavan naisen ja ryösti köyhältä kerjäläiseltä puolipennyä samanlaisella hirveällä tyyneydellä ja yhtä hyvin kyeten luonteemme sekä korkeimpiin että matalamielisimpiin tekoihin.

Hänen ominaisuutensa tunnettiin varsin hyvin armeijassa, jossa oli kaikkien puolueitten jäseniä ja paljon viekkautta ja neroa; mutta hän omisti niin täysin kaikkien luottamuksen maailman ensimmäisenä sotapäällikkönä, ja usko ja ihailu hänen ihmeellistä älyään ja menestystään kohtaan oli niin suuri, että juuri ne ihmiset, joilta hän surullisen kuuluisasti petkutti palkan ja päälliköt, joita hän käytti hyväkseen ja loukkasi; — (sillä hän käytti hyväkseen kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä), käytti heitä samalla lailla välikappaleinaan ja otti heiltä jotain, joko jonkun ominaisuuden tai aineellista omaisuutta — hän otti sotilaan veren tai jalokivikoristeisen päähineen tai kuninkaalta satatuhattakruunua rahaa tai osan nälkäänäkevän kenttävahdin kolmesta kuparipennistä; tai hän saattoi ottaa, ollessaan nuori, suudelman naiselta sekä kultaiset ketjut tämän kaulalta, sillä hän otti kaiken mitä voi sekä naisilta että miehiltä. Ja hänessä oli, niinkuin olen jo sanonut, sen verran jumalaista, että hän saattoi nähdä sankarin saavan surmansa tai varpusen kuolevan tuntien samanverran myötätuntoa kumpaakin kohtaan. Ei niin, ettei hänellä olisi ollut kyyneliä: hän saattoi aina tilata esiin tämän varatoimenpiteen oikealla hetkellä; hän voi varata mielinmäärin kyyneleitä ja hymyjä aina kun tarve vaati tämän halvan rovon käyttämistä. Hän saattoi madella kengänkiilloittajan edessä aivan samoin kuin hän imarteli ministeriä tai itsevaltiasta; hän saattoi olla ylpeä, nöyrä, uhkaava, katuva, hän saattoi itkeä ja pusertaa kättänne — tai antaa iskun, kun näki tilaisuuden soveliaaksi — mutta siitä huolimatta ne, jotka sotaväessä tunsivat hänet parhaiten ja olivat enimmän kärsineet hänen tähtensä, ihailivat häntä kaikkein enimmän; ja kun hän ratsasti rivien mukana taisteluun tai tilaisuuden sattuessa nelisti rohkaisemaan pataljoonaa, joka horjui vihollisen hyökkäyksen tai tykkitulen edessä, niin heikonneet miehet ja upseerit saivat uutta voimaa, kun he näkivät hänen kasvojensa ylevän tyyneyden ja tunsivat, että hänen tahtonsa teki heidät vastustamattomiksi.

Blenheimin suuren voiton jälkeen oli sotaväen innostus herttuata kohtaan — hänen katkerimpien yksityisten vihamiestensäkin — jonkinlaista raivoa; niin, juuri ne upseerit, jotka sydämissään häntä kirosivat, olivat kaikkein raivoisimpia hänelle hurraamaan. Kukapa voisi kieltäytyä palkitsemasta ihailullaan sellaista voittoa ja sellaista voittajaa? Ei ainakaan tämän kirjoittaja. Ihminen voi väittää olevansa miten suuri filosofi tahansa, mutta sen, joka taisteli sinä päivänä, täytyy tuntea rintansa ylpeydestä paisuvan, kun hän sen muistaa.

Ranskalaisten oikea siipi oli asetettu lähelle Blenheimin kylää Tonavan varrelle, jossa marski Tallardin asemat olivat; heidän rintamansa saattoi ulottua noin neljä tai viisi kilometriä Lutzingenin edustalle ja ylös metsäistä harjannetta, jonka reunalle oli Savoijin prinssiä vastaan asetettu neljäkymmentä vihollisen ratsuväkiosastoa.

Siellä oli eräs kylä, jonka ranskalaiset olivat polttaneet, koska metsä tosiasiassa oli parempi suoja ja helpompi varjella kuin mikään kylä.

Näiden kahden kylän ja ranskalaisten rintaman edessä juoksi pieni puro, joka ei ollut enempää kuin kaksi jalkaa leveä, rämeikön lävitse (joka ilman kuumuuden vuoksi oli suurimmaksi osaksi kuivanut), ja tämä puro oli ainoa mikä erotti näitä kahta armeijaa. Meidän armeijamme oli tullut ja järjestäytynyt taisteluriviin ranskalaisten edessä kello kuudelta aamulla, niin että he saattoivat hyvin nähdä rintamamme. Koko tämä suuri tasanko mustanaan kuhisi sotaväkeä jo tunteja ennenkuin pommitus alkoi. Kummallakin puolella kesti tätä kuulasadetta useita tunteja; ranskalaiset tykit olivat heidän rintamansa edessä ja tekivät erittäinkin meidän ratsuväkemme joukossa tuhoisaa jälkeä, sekä myös oikean siipemme keisarillisissa joukoissa, joita johti Savoijin prinssi. Hän ei kyennyt etenemään tykistöineen eikä joukkoineenkaan, kun maa hänen edessään oli ojien ja suoaukeamain peitossa ja perin vaikeata kulkutietä tykistölle.

Keskipäivä oli mennyt, kun alkoi vasemman siipemme hyökkäys, jota lordi Cutts, Englannin armeijan urhoollisin ja rakastetuin upseeri johti. Ja nyt nuori adjutanttimme sai sotakokemuksensa täydellisiksi. Nähtyään kaksi suurta sotajoukkoa vastakkain taisteluvalmiina ja saatuaan kunnian ratsastaa määräysten viejänä rintaman toisesta päästä toiseen, hän joutui osalliseksi varsin tavallisesta sotaisesta kunniasta ja sai iskun päähänsä useiden satojen muiden urhoollisten poikain lailla jo melkein tämän kuuluisan Blenheimin päivän alkaessa. Vähän puolipäivän jälkeen, kun järjestäytyminen hyökkäystä varten oli suuren ajanhukan ja monien vaikeuksien jälkeen saatu toimitetuksi, marssi osasto englantilaisia ja hessiläisiä kenraalimajuri Wilkes'in johtaessa linjamme ulointa vasenta siipeä Blenheimiä kohti, edeten kovin urheasti vihollisen ankaran tykkitulen alaisina; heidän tykkinsä olivat paremmissa asemissa ja lukuisammat kuin meidän; kenraalimajuri kulki jalkaisin upseereineen osastonsa etunenässä, marssien avopäin pelkäämättömänä aivan vihollisen eteen, joka sinkosi surmantulta tykeistään ja musketeistaan. Meikäläisiä oli neuvottu olemaan vastaamatta tuleen muuten kuin pistimin ja pajunetein saavuttuamme ranskalaisten paaluvarustuksille asti. Näille johti nyt Wilkes kulkunsa vaarasta välittämättä ja iski miekkansa paaluvarustukseen, ennenkuin meikäläiset vielä ehtivät hyökätä sille. Samassa ammuttiin hänet ynnä hänen everstinsä, majurinsa ja useat upseerinsa, ja joukkomme, joka riemuiten ja hurraten suurenmoisen päättävästi ja urhoollisesti eteni, pysäytti kuitenkin se surmantuli, joka sinkosi esiin vihollisen varuksien takaa, ja sitten hyökkäsi meitä vastaan raivoisasti sivulta Blenheimistä saapunut ranskalainen ratsuväki, kaataen paljon miehiämme. Vihollinen teki kolme raivoisaa ja epätoivoista hyökkäystä jalkaväkeämme vastaan ja työnsi meidät takaisin; niinpä olivatkin jalkaväkiosastomme aivan muserretut ja peräytyivät nyt ryömien pienen puron poikki, jonka yli niin päättäväisinä olimme tunti sitten tulleet, ja koko ajan seurasi meitä ranskalainen ratsuväki, surmaten ja hakaten meitä maahan.

Mutta nyt teki hyökkääjiä kohti raivoisan vastahyökkäyksen Esmondin päällikkö, kenraali Lumley, jonka ratsuosastojen takana pakeneva jalkaväki sai suojaa ja pääsi uudelleen järjestäytymään, sillävälin kuin Lumley työnsi takaisin ranskalaisen ratsuväen ja hyökkäsi Blenheimin kylään sekä paaluaitausta vasten, jonka luona Wilkes sekä useita satoja muita urhoollisia englantilaisia virui surmanröykkiöinä. Mr. Esmond menetti tietoisuutensa tämän hetken jälkeen, eikä tiedä siis tästä kuuluisasta voitostakaan mitään; sillä luoti kaatoi hänen hevosensa ja nuori herramme meni ratsunsa mukana, kaatuen huumaantuneena ja musertuneena sen alle. Hän ei tiedä miten pitkän ajan kuluttua hän tuli tajuihinsa, ja samassa hän menikin uudestaan tainnoksiin tuskasta ja verenhukasta. Hän muistaa tunteneensa näiden hetkien kuluessa jonkinlaisen hämärän tunteen siitä, että ihmisiä valitteli hänen ympärillään, hän muistaa omistaneensa muutamia rajuja katkonaisia ajatuksia hänelle, jolla nyt oli niin suuri osa hänen sydäntään ja ajatuksen siitä, että tähän olivat nyt hänen elämänsä, toivonsa ja onnettomuutensa päättyneet. Kun hän heräsi, hän tunsi äärettömän tuskan viiltävän ruumistaan. Hänen rintakilpensä oli otettu pois ja hänen palvelijansa piteli hänen päätään ylhäällä, — tuo hyvä ja uskollinen Hampshiren poika [Emäntäni lähetti minulle Walcotesta John Lockwoodin ennenkuin lähdin tälle sotaretkelle, ja tämä on aina siitä pitäen ollut luonani. — H.E.] itki katkerasti isäntänsä ääressä, jonka hän oli löytänyt ja luullut kuolleeksi. Ja eräs haavuri tutki olkapäässä olevaa haavaa, jonka Esmond varmaankin sai samalla hetkellä kuin hänen hevosensa ammuttiin ja kaatui hänen päälleen. Taistelu oli nyt ohitse tällä kohdalla kenttää ja kylä oli englantilaisten hallussa. Sen urhoolliset puolustajat olivat vankeja tai he olivat paenneet tai useat heistä olivat myös hukkuneet läheisiin Tonavan vesiin. Esmondin elämä olisi epäilemättä päättynyt ja samoin myös tämä kertomus, ellei kelpo Lockwood niin uskollisesti olisi etsinyt isäntäänsä. Ruumiidenryöstäjät olivat jo liikkeellä toimessaan kaatuneiden viruessa taistelukentällä, ja Jack oli opettanut yhtä näistä ylimyksistä muskettinsa varrella, kun tämä oli ollut kähveltämässä Esmondilta hänen hattuansa ja peruukkiansa ja kukkaroansa sekä hienoja leskivarakreivittären antamia hopeakoristeisia pistooleja. Hän oli juuri ollut kopeloimassa Esmondin taskuja löytääkseen lisäaarteita, kun Jack Lockwood saapui ja lopetti tämän konnan riemun.

Blenheimiin oli perustettu sairaaloita haavoittuneitamme varten, ja siellä makasi nyt Esmond useampia viikkoja, ollen hyvin suuressa hengenvaarassa. Haava, josta hän kärsi, ei ollut kovin suuri, ja lääkäri oli ottanut kuulan pois samalla paikalla missä nuori herramme oli sen saanut; mutta seuraavana päivänä hänen sairaalassa maatessaan häneen nousi kuume ja vähällä oli, ettei se tehnyt hänestä loppua. Jack Lockwood kertoi, että hän oli sekapäisenä puhunut mitä hurjimmalla tavalla ja nimittänyt itseään Esmondin markiisiksi ja ottanut kiinni yhden apulaislääkäreistä, jota oli tullut hänen haavojaan hoitamaan, vakuuttaen tämän olevan Madame Beatrixin ja että hän tekisi tästä herttuattaren, jos tämä vain antaisi myöntymyksensä. Näissä mielettömissä kuvitelmissa ja vana somniassa Esmond kulutti päiviä sillävälin kuin armeija lauloi "Te Deumia" voiton johdosta ja sillävälin kuin ne kuuluisat juhlat pantiin toimeen, joissa herttuaamme, josta nyt oli tehty saksalainen prinssi, huvittivat Rooman kuningas ja hänen aatelistonsa. Herttua meni Englantiin Berliinin ja Hannoverin kautta ja Esmond jäi osattomaksi juhlista, jotka pidettiin noissa kaupungeissa ja jotka hänen päällikkönsä vietti muiden yliupseerien seurassa. Kun Esmond kykeni liikkumaan, päätyi hän kotiin Württembergin herttuan kaupungin Stuttgartin kautta, käyden uudelleen Heidelbergissa, josta hän meni Mannheimiin; sieltä hän teki pitkäveteisen mutta vaivattoman vesimatkan alas Rein-jokea, ja hän olisi pitänyt tätä matkaa varsin miellyttävänä ja kauniina, ellei hänen sydämensä olisi kaihonnut kotiin ja näkemään jotain, joka oli vielä monta kertaa kauniimpaa ja miellyttävämpää.

Melkein yhtä kirkkaina ja iloisina kuin hänen rakastettunsa silmät loistivat valot Harwichissa, kun postilaivamme saapui Hollannista. Monta tuntia ei kestänyt ennenkuin hän, Esmond, oli Lontoossa, sen voin vakuuttaa ja hänet otti avosylin vastaan Chelsean vanha leskivarakreivitär, joka vakuutti, puhuen ranskan- ja englanninkielten sekaista sotkuaan, että Esmondilla oli air noble, että tämän kalpeus puki tätä ja että tämä oli Amadis, joka ansaitsi Glorianan. Ja tuli ja leimaus, suuri oli Esmondin ilo kun hän sai kuulla, että hänen rakastettunsa oli tullut hovinaiseksi ja oli nyt hänen majesteettinsa luona. Vaikka Esmond oli käskenyt Jack Lockwoodin hankkia hevoset, koska heillä oli aikomus ratsastaa Winchesteriin sinä iltana, peruutti hän edellisen käskyn ja tilasi hevoset heti, kun sai kuulla nämä uutiset. Hänellä ei ollut enää mitään asiaa Hampshireen; kaikki hänen toivonsa ja kaihonsa kohdistuivat muutamien penikulmien päähän sieltä, Kensingtonin puiston aitauksen sisäpuolelle. Harry-poloinen ei ollut milloinkaan ennen katsonut peiliin niin hartaasti, ottaakseen selville, oliko hänellä bel air ja pukiko hänen kalpeutensa häntä tosiaankin. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon vaivaa peruukkinsa kiharoista, röyhelöjensä hienoudesta ja kaularöyhelöstään kuin nyt, ennenkuin mr. Amadis ilmestyi Madame Glorianan eteen. Oliko ranskalaisten rintamatuli puoleksikaan niin surmaatuottava kuin ne surmannuolet, joita hänen armonsa silmät sinkosivat? Ah seitsemän taivaan riemut, miten ne olivat ihanat!

Ja niinkuin kuu kalpenee taivaalla melkein näkymättömäksi loistavan aamuauringon valossa, niin ajatteli Esmondkin, varmaankin punastuen, eräitä toisia suloisia, kalpeita kasvoja, surullisia ja väsyneitä, jotka katosivat näkyvistä suloisine lempeine ilmeineen. Ne tuntuivat luovan sellaisen viimeisen katseen; jommoisen Eurydice olisi voinut luoda kaihotessaan rakastajaansa, kun Kohtalo ja Pluto ryöstivät hänet ja hän astui varjojen maahan.

X luku.

VANHA TARINA NARRISTA JA NAISESTA.

Huvittelemishalun, mikäli sitä Esmondilla oli (eikä hän pitänyt desipere in loco'sta[kuvittelemisesta yhdessä paikassa] sen enempää eikä vähempää kuin useimmat muutkaan hänen ikäisensä nuoret miehet) hän voinut mitä suurenmoisimmin tyydyttää, vieläpä parhaassa seurassa mitä kaupunki tarjosi. Kun armeija matkusti sotaleireihinsä ulkomaille, saivat ne upseerit, joilla oli vaikutusvaltaa tai rahaa, helposti lomaa ja havaitsivat, että heidän oli paljon mukavampi kuluttaa aikaansa Pall Mallissa ja Hyde Parkissa kuin viettää talvea varustusten suojassa vanhoissa Flanderin kaupungeissa, joihin englantilaiset sotajoukot olivat kokoontuneet. Purret ja postilaivat kulkivat joka päivä hollantilaisten ja flaamilaisten satamain ja Harwichin välillä; sieltä Lontooseen johtavat tiet ja suuret majatalot olivat tulvillaan sotaherroja; kaupungin ravintolat ja kapakat kuhisivat punatakkeja; ja suuren herttuamme vastaanotot St. James'issa olivat yhtä tungokseen asti täynnä kuin ne olivat olleet Gentissä ja Brysselissä, joissa me olimme kohdelleet häntä kuin valtiasta ja hän meitä hallitsijan ylevin ja juhlallisin elein. Vaikka Esmond oli määrätty luutnantiksi siihen jalkaväkirykmenttiin, jonka eversti oli tuo mainehikas upseeri, brigaadipäällikkö John Webb, ei hän ollut liittynyt tuohon rykmenttiin eikä tullut esitellyksi sen oivalliselle päällikölle siitä huolimatta, että he olivat olleet yhteisellä sotaretkellä ja ottaneet osaa samaan taisteluun. Sillä kun Esmond oli adjutanttina kenraali Lumleylla, joka johti ratsuväkiosastoa, ja koska sotaväki marssi määräpaikkaan Tonavalle eri tietä, ei Esmond vielä ollut kohdannut päällikköään eikä tulevia sotatovereitaan. Mutta Lontoossa, Golden Squaressa, jossa kenraalimajuri Webb asui, sai kapteeni Esmond kunnian ensi kerran tavata ystävänsä, isäntänsä ja tulevan sotapäällikkönsä. Ne, jotka muistavat tämän komean ja hienosti sivistyneen herran, voivat varmaankin myös muistaa hänessä sen ominaisuuden, josta hän ei luullakseni ollutkaan vähän ylpeä, että hän nimittäin oli armeijamme kaunein mies. Eräs runoilija, joka kirjoitti ikävän runosikermän Oudenarden taistelusta kolme vuotta myöhemmin, sanoo, kuvaillessaan Webbiä: —

"Nyt jalo Webb taas johtaa joukkoaan, se näky kaikki viepi mukanaan, edellä muiden kenraal' ratsullaan kuin ylväs Mars jo päätyy kahakkaan; ah armo taivaan suojaks' sankarin sen sorjan Pariin, uljaan Hektorin!"

Mr. Webb piti näitä säkeitä aivan yhtä hyvinä kuin mr. Addisonin kirjoittamaa runoelmaa Blenheimin taistelusta, ja Hektorina olo à la mode de Paris olikin tämän urhean gentlemannin kunnianhimona. Vaikeata olisi ollut koko meidän armeijastamme tai niiden upeain hoviherrain ja Maison du Royn kavaljeerien joukosta, jotka Vendômen ja Villeroyn alaisina taistelivat meitä vastaan, löytää upseeria, joka olisi ollut taitavampi sotilas tai täydellisempi gentlemanni taikka joko urhoollisempi tai ulkomuodoltaan kauniimpi. Ja jos mr. Webb uskoi sen, mitä maailma hänestä sanoi, ja jos hän oli syvästi vakuutettu eittämättömästä nerokkuudestaan, kauneudestaan ja urhoollisuudestaan, niin kelläpä olisi oikeutta ryhtyä hänen kanssaan riitelemään? Tämä hänen itsetyytyväisyytensä piti häntä yleensä hyvällä tuulella, mistä hänen ystävänsä ja ne, jotka olivat hänestä riippuvaisia, osasivat hyötyä.

Hän polveutui hyvin vanhasta wiltshireläisestä suvusta, jota hän kunnioitti yli kaikkien sukujen maailmassa. Hän kykeni näyttämään sukunsa polveutumisen kuningas Edward I:n ajoilta asti, ja hänen ensimmäinen esi-isänsä Roaldus de Richmond ratsasti Wilhelm Valloittajan rinnalla Hastingsin tantereella. "Olimme aatelismiehiä, Esmond", hän tapasi sanoa, "jo silloin kun Churchillit olivat tallirenkejä." Hän oli kovin pitkä mies ja oli tanssikengissään kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä (suurissa saappaissaan ja korkeassa vaaleassa peruukissaan hattuineen ja töyhtöineen hän oli ainakin kahdeksan jalkaa pitkä). "Minä olen pitempi kuin Churchill", hän tapasi sanoa tarkastaen itseään kuvastimessa, "ja olen rakenteeltani täydellisempi; ja jos eivät naiset pidä minusta, jolla ei ole luomaa nenässä niin enpä minä totisesti voi sitä auttaa ja Churchill vie minusta voiton siinä." Hän vertailikin itseään alinomaa herttuaan ja pyysi aina ystäviään vertailemaan heitä. Ja kun hän puhui näin avomieliseen tapaan, niinkuin hän maljansa ääressä teki, nauroivat juomaveikot ja yllyttivät häntä, ystävät olivat pahoillaan, juonittelijat ja imartelijat kannustivat häntä jatkamaan, ja juorukellot kuljettivat nämä jutut päämajaan ja niin lisäsivät sitä kaunaa, mikä jo oli olemassa suuren ylipäällikön ja erään kykenevimmän ja urhoollisimman kenraalin välillä mitä hänellä oli koskaan ollut.

Kenraalin katkeruus herttuaa kohtaan oli niin silmiinpistävä, että sen huomasi jo, kun ensikertaa joutui puolentunnin ajaksi keskustelemaan kenraali Webbin kanssa. Ja hänen vaimonsa, joka ihaili kenraaliaan ja piti häntä sata kertaa pitempänä, kauniimpana ja urhoollisempana kuin miksi lahjojaan tuhlaava luonto oli hänet tehnyt, vihasi suurta herttuaa sellaisella itsepintaisuudella, jommoista uskollisten vaimojen sopiikin tuntea miestensä vihamiehiä kohtaan. Ei niin, että herttua olisi vielä ollut vihamies; mr. Webb oli lausunut päälliköstään tuhansia moitteita, jotka tämä oli antanut anteeksi; ja ylipäällikkö, jonka vakoojat olivat joka paikassa, oli kuullut ainakin tuhannen seikkaa lisäksi, asioita, joita Webb ei ollut koskaan sanonutkaan. Mutta tälle suurelle miehelle ei anteeksiantaminen tuottanut mitään vaivaa, ja hän sieti loukkauksen ja hyväntyön yhtä helposti.

Jos joku lapsistani ottaa vaivakseen lukea nämä esi-isänsä muistiinpanot, niin en soisi hänen arvostelevan suurta herttuata sen mukaan, mitä hänen aikalaisensa ovat hänestä kirjoittaneet. [Tämä kappale Esmondin muistiinpanoissa on kirjoitettu lehdelle, joka on jälkeenpäin liitetty käsikirjoituskirjaan ja on päivätty 1744, varmaankin siis sen jälkeen kuin hän oli kuullut herttuattaren kuolemasta.] Ketään ihmistä ei ole niin äärettömästi ylistetty eikä parjattu kuin tätä suurta valtiomiestä ja soturia; ja totisesti ei myös kukaan ihminen ole koskaan ansainnut suurempaa ylistystä eikä pahempaa moitetta. Jos tämän kirjoittaja yhtyy viimemainittuun puolueeseen, niin hyvin todennäköisesti on hänen yksityinen, mieskohtaisesti tuntemansa loukkaus syynä hänen vihaansa.

Kun Esmond näyttäytyi ylipäällikön vastaanotossa, ei hänen ylhäisyytensä voinut hituistakaan muistaa kenraali Lumleyn adjutanttia; ja vaikka hän tunsi Esmondin perheen aivan hyvin, koska hän oli ollut sotaretkellä molempien lordien (lordi Franciksen ja varakreivi Esmondin isän) kanssa Flanderissa ja Yorkin herttuan vartioväessä, niin Marlborough'n herttua, joka oli ystävällinen ja avulias niinsanotuille laillisille varakreivi Castlewoodin edustajille, ei kiinnittänyt mitään huomiota luutnanttiparkaan, joka kantoi heidän nimeään. Ystävällinen sana tai tunnustus tai yksi ainoa hyväksyvä katse olisi voinut muuttaa Esmondin mielipiteen tuosta suuresta miehestä, ja kukapa tietää, eiköhän siinä tapauksessa sen satiirin sijasta, jota hänen kynänsä ei voi olla kirjoittamatta, alhainen historiankirjoittajamme olisi valinnut ylistelevien osaa? Meidän on vain muutettava katsantokantaamme ja suurikin teko näyttää katalalta; sen mukaan kuin käännämme perspektiivilasia, näyttää jättiläinen kääpiöltä. Saatatte kyllä kuvailla, mutta kuka voi todistaa, onko näkönne selvä tai ei taikka tiedonantokeinonne tarkat? Jos tuo suuri mies olisi sanonut sanankaan tälle vähäiselle (hänhän olisi astunut ulos kullatuista vaunuistaankin puistamaan rääsyisen, haavojen uuvuttaman Lasaruksen kättä, jos hän vain luuli, että Lasaruksesta olisi hänelle jotain hyötyä) olisi Esmond epäilemättä taistellut hänen puolestaan kynällä ja miekalla koko voimallaan; mutta lordi-leijona ei kaivannut herra hiiren apua tällä hetkellä, ja niinpä Muscipulus meni pois ja alkoi nakertaa puolustusaseita.

Näin sai siis nuori herra, jota hänen perheensä ja epäilemättä myös hän itse piti täydellisenä sankarina, kokea, ettei päivän suuri sankari kiinnittänyt häneen sen enemmän huomiota kuin armeijansa pienimpään rumpaliin. Chelsean leskivarakreivitär oli raivoissaan tästä perheensä laiminlyönnistä ja hän kävi kovan taistelun lady Marlborough'ta vastaan (joksi lady Castlewood itsepintaisesti nimitti herttuatarta). Herttuatar oli nyt kuningattaren ylihovimestaritar ja kuningaskuntamme suurimpia henkilöitä, samoinkuin hänen puolisonsa oli koko Euroopan; ja näiden kahden ladyn taistelu tapahtui kuningattaren vastaanottohuoneessa.

Vastaukseksi tätini kiihkeisiin valituksiin virkkoi herttuatar vihaisesti, että hän oli tehnyt parhaansa Esmondin laillisen sukuhaaran hyväksi ja ettei voitu odottaa, että hän pitäisi huolen tuon perheen äpäräsikiöistä.

"Äpäristäkö?" virkkoi varakreivitär raivoissaan. "Churchillien joukossa on äpäröitä, niinkuin teidän armonne tietää, ja Berwickin herttuasta pidetään varsin hyvää huolta."

"Madame", virkkoi herttuatar, "tiedätte kyllä kenen syy on, ettei sellaisia herttuoita ole myöskin Esmondin suvussa ja miten erään tunnetun ladyn pienoinen suunnitelma raukesi tyhjiin."

Esmondin ystävä Dick Steele, joka oli suorittamassa palveluksiaan prinssille, kuuli ladyjen väittelyn hovissa. "Ja luulenpa totisesti, Harry", virkkoi Dick, "että sinun sukulaisesi hävisi ottelussa."

Dick ei voinut pitää juttua omana tietonaan; ennen iltaa tiedettiin se jo kaikissa kahviloissa. Se oli painettuna eräässä "News Letters" julkaisussa, ennenkuin kuukausi oli loppuun kulunut, ja hänen ylhäisyytensä M-rlb-r-gh'n herttuattaren vastaus eräälle paavinuskoiselle hovinaiselle, joka kerran oli entisen K-J-kon suosikki, oli painettuna useissa paikoissa huomautuksen ohella, jossa selitettiin, että herttuatar ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa, kun tämän perheen pää hiljattain sai surmansa onnettomassa kaksintaistelussa, ennenkuin sai eläkkeen orvoksi jääneille perillisille ja leskelle hänen majesteettinsa apurahastosta. Tämä riita ei suinkaan edistänyt Esmondin ylennystä ja pani hänet tosiaankin niin häpeämään itseään, ettei hän uskaltanut uudelleen näyttää kasvojaan ylipäällikön vastaanotoissa.

Niiden kahdeksantoista kuukauden kuluessa, jotka olivat kuluneet siitä kuin Esmond oli nähnyt rakasta emäntäänsä, oli tämän hyvä isä, vanha tuomiorovasti, jättänyt tämän elämän, viimeiseen asti periaatteilleen uskollisena ja kehoittaen perhettään aina muistamaan, että kuningattaren veli, kuningas Jaakko III, oli oikea hallitsija. Hänen loppunsa oli kovin mieltä ylentävä, niinkuin hänen tyttärensä kertoi Esmondille; hänen tytärtään ei suinkaan hämmästyttänyt vähän kun hän tuomiorovastin kuoleman jälkeen (tuomiorovasti oli aina elänyt hyvin vaatimattomasti) havaitsi, että hänen isänsä oli jättänyt jälkeensä sievoisen 3000 punnan erän ja testamentannut sen myladylle.

Tällä pikku omaisuudella kykeni lady Castlewood, sitten kun hänen tyttärensä palvelus hovissa alkoi, menemään Lontooseen, jossa hän järjesti pienen, aistikkaan kodin hovin läheisyyteen Kensingtoniin ja toi lapsensa sinne mukanaan; ja täällä tapasi Esmond nyt ystävänsä.

Nuoren lordin yliopistoelämä oli päättynyt jotenkin äkkinäisesti. Kelpo Tusher, hänen opettajansa, oli havainnut nuoren herran aivan hillittömäksi. Mylord haaskasi elämänsä kaikenlaisiin kujeisiin ja yltyi, niinkuin kotona kasvatetut pojat tekevät, satoihin poikamaisiin hullutuksiin. Niin siis tohtori Bentleyn, Trinityn uuden harjoitusmestarin mielestä oli soveliasta kirjoittaa varakreivitär Castlewoodille, mylordin äidille, ja pyytää häntä ottamaan pois nuori aatelismies yliopistosta, jossa hän kieltäytyi oppimasta ja jossa hän yltiöpäisellä esimerkillään sai vain pahaa aikaan. Uskonpa tosiaankin, että lordi oli vähällä saada aikaan tulipalon Nevil's Courtissa, tuossa kauniissa uudessa yliopistomme nelikulmiossa, jonka Sir Cristopher Wren oli hiljattain rakentanut. Mylord töyttäsi nurin erään proctorin palvelijoista, joka aikoi vangita hänet joissakin yökujeissa; hän piti päivälliskemut Walesin prinssin syntymäpäivänä, joka oli kahden viikon kuluttua hänen omasta syntymäpäivästään ja ne kaksikymmentä nuorta herraa, jotka olivat läsnä, päätyivät kadulle viininsä juotuaan. He olivat juoneet maljoja kuningas Jaakon terveydeksi avonaisten akkunain ääressä ja laulaneet kavaljeerilauluja ja huutaneet: "Jumala kuningasta suojelkoon!" suurella pihalla, niin että harjoitusmestari oli sydänyöllä tullut asunnostaan ja hajoittanut tuon kapinallisen seurueen.

Tämä oli mylordin kujeitten kukkura, ja kun pastori Thomas Tusher, jalosukuisen lordin varakreivi Castlewoodin perhepappi, huomasi, ettei hänen rukouksistaan ja saarnoistaan ollut mitään maallista hyötyä lordille, hän hylkäsi holhoojan velvollisuutensa ja meni ja nai tuon oluenpanijan lesken Southamptonista ja vei hänet ja hänen rahansa virkataloonsa Castlewoodiin.

Mylady ei voinut olla pojalleen vihainen siitä, että tämä oli juonut kuningas Jaakon maljan, koska hän itse oli lojaalinen tory niinkuin kaikki Castlewoodin perheen jäsenet olivat, ja tyytyi huokaisemaan, tietäen varmaankin, ettei hänen kieltonsa ollenkaan vaimentaisi nuoren lordin halua sotaiseen elämään. Lady olisi halunnut poikansa liittyvän samaan rykmenttiin, jossa Esmond oli, sillä hän toivoi, että Harry holhoaisi ja neuvoisi itsepäistä nuorta sukulaistaan; mutta nuori lordi ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin vartioväestä, ja hänelle hankittiin siis toimi Ormondin herttuan rykmentistä. Esmond sai siis tietää, kun hän palasi Saksasta Blenheimin taistelun jälkeen, että mylord oli vänrikki ja palkkaa nauttiva upseeri.

Huomio, jota kumpikin lady Castlewoodin lapsista herätti esiintyessään seurapiireissä, oli tavaton; ja koko kaupunki alkoi pian laulaa heidän ylistystään; niin kaunista paria, sanottiin, ei oltu koskaan nähty. Nuoren hovineidin maljoja juotiin joka pöydässä ja kaikissa ravintoloissa; ja nuoren lordin muhkeutta ihailtiin vielä enemmän kuin hänen sisarensa kauneutta. Satoja lauluja kirjoitettiin tästä parista; ja niinkuin senaikuinen tapa oli, ylistettiin nuorta lordia näissä anakreonlauluissa yhtä lämpimästi kuin Batyllusta. Voin vakuuttaa, että hän otti vastaan hyvin kiitollisena kaupungin mielipiteen hänestä, ja tyytyi vilpittömyydellä ja lumoavalla iloisuudella, joka hänessä aina ilmeni, ajattelemaan todella olevansa Lontoon kaunein mies.

Vaikka ei vanhaa Chelsean varakreivitärtä koskaan voitu saada myöntämään, että miss Beatrix olikaan kaunotar (jota kielteistä mielipidettä, kuten voidaan käsittää, suuri joukko naisia kannatti hänen kerallaan), hän kuitenkin, heti kun sai nähdä nuoren Castlewoodin, myönsi rakastuneensa häneen. Ja kun Harry Esmond, taas palasi Chelseahen, hän huomasi, että hänet oli kokonaan syrjäyttänyt varakreivittären suosiosta nuorempi sukulaisensa. Kuninkaan maljanjuomiskuje Cambridgessä olisi ainakin voittanut hänen sydämensä, vakuutti varakreivitär, ellei mikään muu olisi sitä tehnyt. "Miten saattaa tuo armas poika olla niin kaunis?" kysyi hän. "Hän ei ole sitä perinyt isältään — eikä tietenkään myös äidiltään. Miten on hän voinut saada niin jalot käyttäytymistavat ja niin täydellisen bel airin? Tuo maalaistunut Walcoten leski ei olisi koskaan voinut hänelle sitä opettaa." Esmondilla oli omat mielipiteensä maalaistuneesta Walcoten leskestä, jonka käyttäytymisessä oli tyyntä suloutta ja lämmintä ystävällisyyttä, mikä oli Esmondista aina tuntunut hyvän kasvatuksen täydellistymiseltä, vaikka ei hän ylittänytkään väitellä tästä tätinsä kanssa. Mutta hän voi olla yhtä mieltä useimpien ylistyksien suhteen, joita hurmaantunut vanha leskivarakreivitär uhrasi varakreiville, koska ei Esmond koskaan ollut nähnyt mielenkiintoisempaa eikä lumoavampaa gentlemannia. Castlewoodilla ei ollut yhtä suuressa määrin älykkyyttä kuin iloisuutta. "Tuon nuorukaisen ulkomuoto on kaikkea hyvää", oli mr. Steelen tapa sanoa; "ja hänen naurunsa tekee keskustelun yhtä miellyttäväksi kuin kymmenen mr. Congreven älynleimausta. Istuisin aivan yhtä kernaasti pullon ääressä hänen kanssaan kuin mr. Addisonin, ja mieluummin kuuntelen hänen puhettaan kuin Nicolinia. Onko mies vielä koskaan ennen ollut niin suloisella tavalla humalainen kuin mylord Castlewood? Antaisin mitä tahansa, että pysyisin tasapainossa viinini jälkeen" (vaikka totisesti Dick kesti osansa varsin huokeasti, ja juotavaa sai olla paljonkin) "niinkuin tämä verraton nuori mies. Kun hän on selväpäinen, on hän ihastuttava, ja kun hän on päissään, on hän aivan vastustamaton." Ja viitaten lemmikkiinsä, Shakespeareen (joka oli aivan kokonaan vanhanaikainen, kunnes Steele hänet jälleen toi muotiin), Dick vertasi lordi Castlewoodia Prinssi Henrikkiin ja huvikseen risti Esmondin Pistooliksi.

Ylihovimestaritarta, Englannin korkeinta ladyä kuningattaren jälkeen tai ennenkin hänen majesteettiaan, niinkuin maailma sanoi, ei koskaan voitu saada sanomaan ainoatakaan ystävällistä sanaa Beatrixille, jonka hän oli toimittanut hovinaiseksi, mutta tämän veljen hän otti heti suosioonsa. Kun nuori Castlewood uudessa univormussaan ja näyttäen sadun prinssiltä meni kohteliaisuusvierailulle herttuattaren luo, katseli tämä hetkisen vaiteliaana punastelevaa ja hämillään olevaa nuorta miestä edessään, sitten alkoi lady nyyhkyttää ja suuteli lordia tyttärensä ja seurueensa nähden. "Hän oli poikani ystävä", sanoi hän nyyhkytystensä lomassa. "Minun Blandfordini olisi voinut olla kuin hän." Ja jokainen näki tämän herttuattaren suosionosoituksen jälkeen, että nuoren lordin edistys oli taattu, ja ihmiset parveilivat suosikin ympärillä, joka tuli turhamaisemmaksi ja vallattomammaksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen.

Sillävälin teki Beatrix-neiti valloituksia omalla puolellaan; ja näiden valloitusten joukossa oli eräs herraparka, johon hänen nuoret silmänsä olivat singonneet nuolen kaksi vuotta sitten ja joka ei koskaan ollut täysin toipunut tästä haavasta. Hän tiesi kyllä, miten toivotonta sille taholle suunnattu rakkaus oli, ja oli nauttinut parasta, vaikkakin halpaa, remedium amorista[rakkauden parannuskeino] paetessaan nopeasti lumoojatarta ja olemalla kauan poissa hänen luotaan. Ja koska Esmond ei ollut saanut vaarallista tartuntaa aivan heti, toipui hän pian tästä vaivasta, ja jos se hänellä vielä oli, niin ei hän sitä tietänyt ja hän kantoi sen helposti. Mutta kun hän palasi kotiin Blenheimin taistelun jälkeen, oli tuo nuori kuusitoistavuotias neitonen, joka kaksi vuotta sitten oli näyttänyt kauneimmalta oliolta mihin hän koskaan oli silmiään kohdistanut, nyt saavuttanut kauneuden täyden kypsyyden ja täydellisyyden, sellaisen, että se heti otti lumoihinsa poikaparan, joka jo oli ollut hänen lumojaan paossa. Silloin oli Esmond nähnyt häntä vain kaksi päivää ja paennut. Nyt hän näki hänet päivä päivältä, ja kun Beatrix oli hovissa, vartosi Esmond häntä; kun hän oli kotona, liittyi Esmond perheseuraan. Jos Beatrix lähti ajelemaan, ratsasti Esmond hänen äitinsä vaunujen jälessä; kun Beatrix näyttäytyi teatterissa, valitsi Esmond aition hänen läheisyydestään tai permantopaikan, josta sai katsella häntä; kun hän meni kirkkoon, oli siellä varmaan Esmondkin, vaikka ei hän mahtanutkaan kuunnella saarnaa, ja oli valmis auttamaan Beatrixia istuimelleen, jos tämä suvaitsi ottaa vastaan Esmondin palvelukset ja valita hänet siitä nuorukaisjoukosta, joka aina oli hänen ympärillään. Kun Beatrix meni pois, seuraten hänen majesteettiaan Hampton Courtiin, lankesi pimeys Lontoon yli. Jumalani, minkälaisia öitä Esmond onkaan viettänyt ajatellen häntä, runoillen hänestä, puhuen hänestä! Hänen ystävänsä Dick Steele kosiskeli tähän aikaan tuota nuorta naista, mrs. Scurlockia, jonka hän nai; tällä ladyllä oli asunto Kensington Squaressa aivan lähellä lady Castlewoodin taloa. Dick ja Harry, jotka olivat samalla asialla, tapasivat yhtämittaa toisensa Kensingtonissa. He retkeilivät alinomaa sen ympärillä tai kävelivät synkkinä sieltä tai kiiruhtivat innoissaan sinne. He tyhjensivät lukemattomia pulloja "Kuninkaan aseissa", ja kumpikin puhui rakkaudestaan ja antoi toisen puhua ehdolla, että tämä saisi omalla vuorollaan olla kuulijana. Tästä muodostui heidän välilleen läheinen ystävyys, vaikka he lienevätkin muiden ystäviensä mielestä olleet sietämättömiä. Esmondin runot "Gloriana klaverin ääressä," "Glorianan kukkavihko" ja "Gloriana hovissa" ilmestyivät sinä vuonna Observatorissa. — Oletteko koskaan lukenut niitä? Niitä pidettiin kauniina runoina ja muutamat luulivat niitä mr. Priorin tuotteiksi.

Tämä intohimo ei jäänyt huomaamatta — kuinka se olisi voinutkaan jäädä? — Esmondin emännän kirkkailta silmiltä. Esmond kertoi hänelle kaikki: mitä ei mies tekisi ollessaan hurjana rakkaudesta? Mihinkä kataluuteen ei hän alentuisikaan? Mitä tuskia ei hän panisi toisia kärsimään voidakseen huojentaa itsekästä sydäntään? Päivä päivältä haki Esmond rakkaan emäntänsä ja valoi mielettömiä toivoja, rukouksia, ihastuksenpuuskia ja ylistyksiä hänen korvaansa. Tämä kuunteli, hymyili, lohdutteli väsymättömällä säälillä ja suloudella. Esmond oli vanhin hänen lapsistaan, niin häntä huvitti sanoa; ja mitä tulee hänen ystävällisyyteensä, niin kukapa koskaan olisi hakenut tai hakisi muuta siltä, joka oli lempeyden ja säälin enkeli? Sen jälkeen mitä on sanottu, on melkein tarpeetonta lisätä, että Esmond-paran kosinta oli menestyksetöntä. Mitäpä saattoi nimetön, rahaton luutnantti tehdä, kun maan suurimpia oli tantereella? Esmond ei koskaan edes ajatellut pyytää lupaa saada toivoa niin paljon yläpuolelle mahdollisuuksiensa kuin tiesi tavoiteltavansa olevan ja kulutti mieletöntä, hyödytöntä elämäänsä arvottomaan huokailemiseen ja voimattomaan kaihoon. Minkälaisia raivon öitä, minkälaisia kidutuksen päiviä, intohimoisen, täyttämättömän kaihon päiviä, sairaaksi tekevän mustasukkaisuuden päiviä, hän voikaan muistaa! Beatrix ei ajatellut häntä enempää kuin lakeijaa, joka seurasi hänen kantotuoliaan. Esmondin tuskat eivät liikuttaneet häntä vähimmässäkään määrässä; Esmondin ihastuksen puuskat pikemminkin kyllästyttivät häntä; hän ei välittänyt Esmondin rimoista enempää kuin Chaucerin, joka oli kuollut monta sataa vuotta sitten. Beatrix ei vihannut häntä; Beatrix pikemminkin halveksi häntä ja juuri ja juuri sieti häntä.

Eräänä päivänä, puhuttuaan Beatrixin äidille, armaalle, lempeälle, alttiille emännälleen — useita tunteja — koko päivän pitkän — ja loihdittuaan esiin intohimonsa hehkun, epätoivonsa ja raivonsa, palattuaan yhä uudestaan ja uudestaan samaan aineeseen kävellessään edestakaisin huoneessa hän repi pöydällä olevat kukat murusiksi, taivutti ja mursi palasiksi lakan kirjoitustelineiltä ja teki satoja mielettömiä tekoja intohimonsa hurjuudessa. Viimein, kun Esmond näki emäntänsä aivan kalvenneen ja väsyneen vain pelkästä säälistä, emäntänsä, joka katseli hänen kuumeista tuskaansa ainakin sadannetta kertaa, hän tarttui hattuunsa ja poistui. Kun hän pääsi Kensington Squarelle, valtasi hänet katumuksen tunne ajatellessaan sitä rasittavaa tuskaa, jota hän oli tuottanut rakkaimmalle ja lempeimmälle ystävälle mitä miehellä on koskaan ollut. Hän palasi taloon, jossa palvelija yhä seisoi avonaisella ovella, juoksi portaat ja löysi emäntänsä siinä, mihin oli hänet jättänyt, akkunakomerossa; siinä hän katseli peltojen yli Chelseahen päin. Hän nauroi ja kuivasi samalla kyyneleet, jotka päilyivät hänen lempeissä silmissään. Esmond polvistui ja painoi päänsä hänen syliinsä. Ladyllä oli kädessään vaaleanpunaisen kukan varsi, jonka teriön Esmond oli repinyt. "Oi, antakaa minulle anteeksi, te armain ja lempein", virkkoi Esmond; "minä olen helvetissä ja te olette enkeli, joka tuo minulle vesipisaran."

"Minä olen äitisi ja sinä olet minun poikani ja minä rakastan sinua aina", virkkoi lady, levittäen kätensä hänen ylitseen; ja Esmond poistui lohdutettuna ja nöyryytettynä mieleltään, ajatellessaan sitä hämmästyttävää ja muuttumatonta rakkautta ja lempeyttä, joilla tämä suloinen lady aina siunasi ja palkitsi häntä.

XI luku.

KUULUISA MR JOSEPH ADDISON.

Kamariherroilla oli aina oma pöytänsä Kensington-palatsissa ja henkivartioston herroilla aina upea päivällinen St. James-palatsissa, ja kummassakin näistä ravintoloista Esmond sai vapaasti syödä päivällistä. Dick Steele piti enemmän henkivartioston ruokapöydästä kuin omasta kamariherrojen pöydästään, koska jälkimmäisessä oli vähemmän viiniä ja enemmän juhlallisuutta. Ja Esmond vietti siellä useita hauskoja iltoja ystävänsä seurassa ja auttoi ainakin sata kertaa Dickin kantotuoliinsa. Jos viinissä kerran on totuutta, kuten vanha sananlasku vakuuttaa, niin mikä herttainen luonne Dickillä onkaan ollut! Sikäli kuin hän imi sisäänsä viiniä, hän alkoi pursua ystävällisyyttä. Hänen keskustelunsa ei ollut yhtä suuressa määrässä nerokasta kuin se oli viehättävää. Hän ei koskaan sanonut sanaakaan, joka olisi voinut ketään suututtaa, ja tuli sitä hyväntahtoisemmaksi kuta enemmän hän humaltui. Useat pilkkakirveet pitivät ivanesineenään miesparkaa, kun hän oli humalassa, ja valitsivat hänet satiirinsa maalitauluksi. Mutta Dickin olemuksessa oli hyvyyttä ja eräänlaista suloista, pirteätä mielikuvituksen leikkiä, joka Esmondista tuntui moninverroin lumoavammalta kuin mikään terävämpien älyniekkojen kerkeinkään puhe, kun he singauttelivat koreita, sattuvia vastauksiaan ja teennäisen vakavia mietelmiään. Minusta Steele pikemminkin sädehti kuin loisti. Nuo kuuluisat kahviloiden beaux-esprits[kompasepät] (esimerkiksi mr. William Congreve, silloin kuin hänen nivelleininsä ja ylemmyytensä sallivat hänen liittyä meihin) tekivät paljon loistavan sattuvia huomautuksia — toisinaan puolisen tusinaa illassa — mutta heidänkin niinkuin tarkka-ampujain, jotka ovat ampuneet panoksensa, oli pakko vetäytyä suojaan siksi, kunnes saivat aseensa uudelleen ladatuiksi, ja odottaa, kunnes saivat uuden tilaisuuden otella vihollista vastaan; Dick sensijaan ei koskaan ajatellut, että hänen juomaveikkonsa olisi ollut maalitaulu — vain ystävä, jonka kättä tuli pusertaa. Miesparalla oli uskottuinaan puolet kaupunkia; jokainen tiesi hänen rakkaudestaan ja veloistaan, hänen velkojistaan ja hänen rakastettunsa kovasydämisyydestä. Kun Esmond ensi kerran tuli kaupunkiin, oli kelpo Dick seitsemänteen taivaaseen asti ihastunut siihen nuoreen naiseen, länsi-intialaiseen perijättäreen, jonka hän nai. Muutaman vuoden perästä tämä rouva kuoli ja omaisuus oli melkein kaikki kulutettu ja kelpo leskemme oli yhtä kiihkeä pyydystämään uutta kauneuden esikuvaa kuin jos ei hän koskaan olisi kosinut eikä nainut eikä haudannut edellistä.

Poistuttuaan henkivartioston ruokapöydän äärestä eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Dickillä sattui olemaan selvä hetki, suuntasivat hän ja hänen ystävänsä kulkunsa Germain-katua alas; silloin Dick hellitti äkkiä ystävänsä käsivarresta ja juoksi erään herran luo, joka tuijotti pienoiseen kirjaan kirjakaupan akkunassa lähellä St. James-kirkkoa. Tämä oli vaalea, suuri mies, jolla oli nuuskanvärinen puku ja yksinkertainen miekka vyöllä; hän oli hyvin vakava ja melkein ryysyisessä asussa — ainakin jos häntä vertasi kapteeni Steeleen, joka mielellään koristi iloisen, pyylevän olemuksensa kaikkein hienoimpiin vaatteisiin ja loisti punaisessa sotilaspuvussa ja kultanauhoissa. Kapteeni syöksyi siis tähystäjän luo kirjakaupan edessä, otti hänet syliinsä ja syleili häntä lämpimästi ja olisi häntä suudellutkin — sillä Dick hyväili ja suuteli ystäviään aina; mutta toinen vetäytyi takaisin punastus kalpeilla kasvoillaan, näyttäen hylkäävän tämän julkisen todisteen Steelen ystävyydestä.

"Armahin Joe, missä olet piileskellyt tämän loppumattoman ajan?" huudahti kapteeni, yhä pidellen molempia ystävänsä käsiä; "olen riutunut sinua ikävöiden nämä kaksi viikkoa."

"Kaksi viikkoa ei ole loppumaton aika, Dick", virkkoi toinen iloisena. (Hänellä oli vaaleansiniset hyvin kirkkaat silmät ja täydellisen säännölliset kasvot aivan kuin väritetyllä patsaalla.) "Minä olen piileksinyt — voitko ajatella missä?"

"Mitä! ethän vain meren takana, armahin Joe?" sanoi Steele näyttäen kovin pelästyneeltä. "Tiedäthän, että minä olen aina — —"

"Ei", virkkoi hänen ystävänsä keskeyttäen hänet hymyillen; "emme ole vielä päässeet sellaisiin umpipohjukkoihin, Dick. Minä olen piillyt, sir, eräässä paikassa, jossa eivät ihmiset koskaan ajattele kohtaavansa minua — omassa asunnossani, jonne nyt menen polttamaan piipullisen ja juomaan lasin espanjanviiniä. Liittyykö teidän ylhäisyytenne seuraani?"

"Tule tänne, Harry Esmond", huusi Dick. "Olet kuullut minun puhuvan yhä uudestaan ja uudestaan armaimmasta Joe-ystävästäni, suojelusenkelistäni."

"Enkä tosiaankaan ole oppinut vain sinulta ihailemaan mr. Addisonia", virkkoi Esmond kumartaen. "Me pidimme hyvästä runoudesta Cambridgessä samoin kuin Oxfordissakin; ja minä osaan ulkoa muutamia runojanne, vaikka olenkin pukenut ylleni punaisen takin. 'O qui canoro blandius Orpheo vocale ducis carmen' [Oi kuinka sinä johdat ihanaa laulua suloisemmin kuin laulukas Orpheus]; jatkanko, sir?" sanoi mr. Esmond, joka tosiaankin oli lukenut ja ihaili mr. Addisonin viehättäviä latinalaisia runoja, sillä kaikki senaikuiset oppineet tunsivat ne ja ihailivat niitä.

"Tämä on kapteeni Esmond, joka oli Blenheimin retkellä", sanoi Steele.

"Luutnantti Esmond", virkkoi toinen syvään kumartaen, "mr. Addisonin palvelukseksi."

"Minä olen kuullut teistä", virkkoi mr. Addison hymyillen. Koko kaupunkihan olikin kuullut tuon onnettoman jutun Esmondin varakreivitär-tädistä ja herttuattaresta. "Aioimme mennä George'iin tyhjentämään pullon ennen näytännön alkamista", sanoi Steele; "etkö liity meihin, Joe?" Mr. Addison sanoi, että hänen oma asuntonsa oli aivan lähellä ja että hän oli vielä tarpeeksi rikas tarjotakseen hyvän pullon viiniä ystävilleen; ja hän kutsui nuo kaksi herraa asuntoonsa Haymarketille, jonne myös menimme.

"Emäntäni antaa minulle luottoa", sanoi Addison hymyillen, "kun hän näkee kahden näin hienon herran nousevan minun rappusiani." Ja hän otti vieraansa kohteliaasti vastaan huoneessaan, joka oli varsin köyhännäköinen; mutta mikään maamme ylimys ei olisi voinut ottaa vieraitaan vastaan viehkeämmällä ja täydellisemmällä sulolla kuin tämä herra. Niukka päivällinen, jonka muodosti lihapala ja pennyn leipä, odotti vuokralaista. "Viinini on parempaa kuin ruokani", sanoi mr. Addison: "lordi Halifax lähetti minulle burgundilaiseni." Ja hän asetti pullon ja lasit ystäviensä eteen ja söi yksinkertaisen päivällisensä muutamissa minuuteissa, ja sitten kävivät nuo kolme viiniin käsiksi. "Näettehän", virkkoi mr. Addison, viitaten kirjoituspöydälleen, jossa oli Höchstedtin sotatoimia kuvaava kartta ja muutamia sanoma- ja lentolehtiä, jotka koskivat tuota taistelua, "että minäkin aherran teidän asioissanne, kapteeni. Minut on katsokaas pyydetty runolliseksi avustajaksi ja minä kirjoitan runoa tuosta sotaretkestä."

Niinpä siis Esmond isäntänsä kehoituksesta kertoi tälle sen mitä tiesi tuosta kuuluisasta sotaretkestä, piirusti joen pöydälle aliquo mero[jollakin väkevällä] ja näytti muutamien piipunpalasien avulla vasemman siiven etenemisen, jonka mukana hän oli toiminut.

Muutamia arkkeja tuota runoelmaa oli jo pöydällä meidän pullojemme ja lasiemme vieressä ja kun Dick oli yllinkyllin virkistänyt itseään viimemainittujen sisällöllä, otti hän esiin käsikirjoitusarkit, jotka olivat kirjoitetut kirjailijan omalla hennolla, kauniilla käsialalla melkein ilman ainoatakaan mustetahraa tai korjausta, ja alkoi lukea niitä komeasti korostaen ja sulavasti. Runon pysähdyspaikoissa vaikeni innostunut lukija ja singautteli myrskyisiä ylistyksiä.

Esmond hymyili Addisonin ystävän innostukselle. "Olet saksalaisten porvarien ja Moselin ruhtinaiden kaltainen", sanoi hän; "kun armeijamme saapui johonkin pysähdyspaikkaan, lähettivät he aina lähetystön onnittelemaan päällikköä ja laukaisivat valleiltaan tervehdyslaukauksen kaikilla aseillaan."

"Ja joivat sen jälkeen suuren päällikön maljan, eikö totta?" virkkoi kapteeni Steele täyttäen iloisena lasin — hän ei koskaan hidastellut antamasta sillä tavalla tunnustustaan ansiokkaalle ystävälle.

"Ja herttua, koska tahdotte minun näyttelevän hänen ylhäisyytensä osaa", virkkoi mr. Addison hymyillen ja melkein punastuen, "joi puolestaan näiden ystäviensä maljan. Kaikkein lempeämielisin Covent Gardenin vaaliruhtinas, minä juon teidän korkeutenne maljan", ja hän täytti itselleen lasin. Joseph ei tarvinnut sen enempää kuin Dickkään kehoituksia senkaltaiseen huviin. Mutta viini ei tuntunut koskaan hämmentävän mr. Addisonin aivoja — se vain höllensi hänen kieltään; kapteeni Steelen pää ja keskustelu menettivät sensijaan kokonaan tasapainonsa yhdestä ainoasta pullosta.

Olivatpa säkeet minkälaisia tahansa, ja totta puhuaksemme havaitsi mr. Esmond muutamain niistä olevan kovin keskinkertaisia, niin ei Dickin ihailu päämiestään kohtaan koskaan laimennut, ja joka rivillä, jonka Addisonin kynä oli kirjoittanut, keksi Steele mestarinäytteen. Kun Dick pääsi runoelman siihen osaan, jossa laulaja kuvaa yhtä miedosti, kuin jos hän selostaisi oopperatanssia tai vaaratonta idyllistä keppitaistelua maalaismarkkinoilla, tuota veristä ja armotonta sotaretkemme osaa, jonka muistaessaan jokaisen mukana olleen soturin täytyy häpeästä sairastua — kun meidät määrättiin ryöstämään ja hävittämään vaaliruhtinaan maa, jolloin murhapoltot, surmaaminen ja rikokset hävittivät suuren osan hänen valtakuntaansa — kun Dick pääsi säkeisiin: —

"Nyt miekkaan, tuleen tarttuu sotilaat, kun kosto rinnan sytti, raiskaa maat; tuhannet viljapellot tuli syö tuhannet kodit liekki maahan lyö. Taa synkän korven lampaat kiiruhtaa, suruisin äänin karja valittaa, vavisten herrat samaan suojaan saa ja lasten huudot ilmaan kajahtaa. Sen suruun vaipuin kuulee sotamies, mut käskyn oikein täyttäneensä ties. Myös sääli täyttää syömen päällikön mi jalosti niin johti rynnäkön",

niin siihen mennessä olivat viini ja ystävyys saattaneet Dick-paran aivan höperöksi ja hän kirkui viimeisen säkeen sellaisella lempeydellä, että se sai toisen hänen kuulijoistaan nauramaan.

"Minä ihailen teidän runoilijain erikoisoikeuksia", sanoi Esmond mr. Addisonille. (Dick halusi, luettuaan kaikki säkeet, mennä pois, ja hän tahtoi suudella molempia rakkaita ystäviään ennen lähtöään ja hoiperteli sitten pois, peruukki silmille valahtaneena.) "Ihailen taidettanne: sotaretkemme murhat toimitetaan sotamusiikin tahtiin niinkuin taistelu oopperassa ja neitoset kirkuvat soinnukkaasti urheitten krenatööriemme marssiessa heidän kyliinsä. Tiedättekö minkälainen näky se oli?" — (tähän mennessä oli viini ehkä alkanut lämmittää mr. Esmondinkin aivoja) — "ja mitä voittoa te ikuistatte? Tiedättekö minkälaisia häpeän ja kauhun näytelmiä pantiin toimeen, näytelmiä, joiden kestäessä nerokas ylipäällikkömme valvoi asiain kulkua niin tyynenä kuin hän ei olisi edes kuulunutkaan meidän taivaankappaleellemme? Puhutte 'kuuntelevasta soturista, joka suruun vaipuu' ja 'päälliköstä, joka säälii', mutta minä uskon ettei päällikkö välittänyt sen enemmän määkivistä lampaista kuin lasten huudoistakaan, ja useat meidän roistoistamme murhasivatkin niitä molempia yhtä tyynesti. Minä häpesin ammattiani, kun näin toimeenpantavan noita kauhuntöitä, jotka joka mies joutui näkemään. Muovaatte hiotuissa säkeissänne ylvään, autereisen kuvan voitosta: vakuutan teille, että se on raaka, väärennetty, villi epäjumala, hirveä, verinen ja barbaarinen. Ne juhlamenot, jotka sen edessä suoritetaan, ovat mieltäjärkyttäviä ajatella. Teidän suurten runoilijain tulisi osoittaa se sellaiseksi kuin se on: julmaksi ja hirveäksi eikä kauniiksi ja ylvääksi. Ah, sir, jos te olisitte ollut tuolla sotaretkellä, niin uskokaa pois, ette koskaan olisi laulaneet siitä noin."

Tämän pienen tunteenpurkauksen kestäessä kuunteli mr. Addison poltellen pitkää piippuaan hymyillen kovin tyynesti. "Mitä haluaisitte", sanoi hän. "Meidän hienostuneena aikanamme ja taiteen lakienkin mukaan on mahdotonta, että Runotar kuvailisi kidutuksia tai likaisi kätensä sodan kauhuja maalailemalla. Ne mieluimmin vain osoitetaan kuin kuvaillaan, samoin kuin kreikkalaisissa murhenäytelmissä, jotka varmaan olette lukenut (ja missään ei voikaan olla loistavampia runouden näytteitä), Agamemnon kaatuu tai Medean lapset surmataan näyttämön ulkopuolella — ja kuoro valtaa näyttämön ja laulaa tapahtumasta pateettisen soiton säestämänä. Jotain tällaista, parahin herrani, minäkin yritän vaatimattomalla tavallani: minä koetan kirjoittaa ylistysrunon enkä satiiria. Jos laulaisin niinkuin te haluaisitte minun tekevän, repisi kaupunkimme väestö runoilijan kappaleiksi ja polttaisi sitten hänen kirjansa tavallisen pyövelin avulla. Ettekö käytä tupakkaa? Kaikista kasveista, joita maan päällä kasvaa, on tuo nikotiininen varmasti kaikkein rauhoittavinta ja terveellisintä. Meidän täytyy maalata suuri herttuamme", jatkoi mr. Addison, "ei mieheksi, jolla on heikkoutensa niinkuin meillä toisillakin, niinkuin hänellä epäilemättä onkin, vaan sankariksi. Teidän nöyrä palvelijanne ratsastaa pegasoksellaan voitossa eikä sodassa. Me yliopistorunoilijat kuljemme, kuten tiedätte, kovin kevyttä laukkaa. Ikimuistoisista ajoista on runoilijan tehtäviin kuulunut ikuistaa runoissa sankaritekoja ja laulaa niistä teoista, joita te sodankävijät saatte aikaan. Minun täytyy seurata taiteen sääntöjä ja tämänlaisen runoelman tulee olla kokoonpanoltaan sopusointuista ja majesteetillista, ei kotoista eikä jokapäiväistä totuutta liiaksi lähentelevää. Si parva licet: jos Vergilius saattoi loihtia esiin jumalaisen Augustuksen, niin saattaa arvottomampi runoilija Isiksen rannoilta juhlia voittoa ja voittajaa, jonka voitoissa jokaisella brittiläisellä on osansa ja jonka kunnia ja nerokkuus tulee osaksi jokaisen kansalaisensa kunniaksi. Milloinka, Henrikkiemme ja Edwardiemme päivien jälkeen, on ollut niin suurenmoista aseiden mestarinäytettä kuin se, jolta te itse olette tuoneet kunniamerkkejä? Jos minun vallassani on laulaa tuo laulu ansiokkaasti, teen sen ja olen kiitollinen runottarelleni. Jos runoilijana epäonnistun, niin ainakin osoitan brittiläisenä uskollisuuttani ja heitän ilmaan hattuni ja hurraan voittajalle: —

"Rheni pacator et Istri, Omnis in hoc uno variis discordia cessit Ordinibus; laetatur eques, plauditque senator Votaque patricio certant plebeia favori."

[Reinin ja Isterin rauhoittaja, kaikki joukkojen eripuraisuus lakkasi tämän yhden ilmestyessä; iloitsee ritari, rahvaan onnentoivotukset hänelle ja ylimysten suosio kilpailevat keskenään.]

"Mutta sotatantereella oli yhtä urhoollisia miehiä", virkkoi mr. Esmond (jota ei koskaan voitu saada pitämään Marlborough'n herttuasta eikä unohtamaan niitä juttuja, joita hän oli lapsuudessaan kuullut suuren päällikön itserakkaudesta ja petoksista). — "Blenheimissa oli yhtä hyviä miehiä kuin ylipäällikkö, miehiä, joita eivät ritarit eivätkä senaattorit ylistäneet eivätkä plebeijien tai patriisien äänet suosineet ja jotka nyt lepäävät unohdettuina siellä multamöhkäleiden alla. Missä on runoilija, joka heistä laulaisi?"

"Laulaa Hadekseen lähetettyjen sankarien urheista sieluista!" virkkoi mr. Addison hymyillen. "Tahtoisitteko ikuistaa ne kaikki? Jos minulla lienee mitään sanansijaa sellaisessa ihailtavassa teoksessa, niin on laivaluettelo Homerossa aina tuntunut minusta hieman pitkäveteiseltä: mikä olisi runoelma ollutkaan, jos oletamme, että kirjailija olisi selostanut kapteenien ja luutnanttien nimet, arvon ja järjestyksen? Suuren miehen suurimpia ominaisuuksia on menestys: se on tulos kaikesta muusta; suuressa miehessä salattu voima pakottaa itselleen jumalten suosion ja tekee onnen alamaisekseen. Yli kaikkien muiden lahjojen ihailen sitä suuressa Marlborough'ssa. Mitä on urhoollisuus? Kuka hyvänsä on urhoollinen. Mutta voitokkuudessa, sellaisessa kuin hänen, on minusta jotain jumalaista. Tilaisuuden ilmetessä loistaa päällikön suuri sielu ja Jumala ilmaiseikse. Itse kuolemakin kunnioittaa häntä ja kulkee hänen sivutseen kaataessaan toisia. Sota ja verilöylyt väistyvät hänen tieltään tuhotakseen taistelukentällä toisia osia, samalla tavalla kuin Hektor väistyi jumalaista Akillesta. Sanotte, ettei hän tuntenut mitään sääliä: Sitä eivät tunne jumalatkaan, jotka ovat sen yläpuolella ja ovat yli-inhimillisiä. Heikontuva taistelu saa voimia hänen näkemisestään; ja missä ikänä hän ratsastaa, siellä voitto kallistuu hänen puolelleen."

Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun mr. Esmond uudelleen vieraili runoilija-ystävänsä luona, havaitsi hän tämän ajatuksen, joka oli innokkaan keskustelun synnyttämä, tulleen parannetuksi ja muovatuksi noihin kuuluisiin säkeihin, jotka todellisuudessa ovat "Sotaretki"-runoelman jaloimmat. Kun nuo kaksi herraa istuivat keskusteluun kiintyneinä — mr. Addison lohduttautui totuttuun tapaansa piipullaan — tuli pieni palvelijatar, joka odotti hänen huoneustonsa edessä, opastaen erästä herraa, jolla oli hienot röyhelöiset vaatteet; tämä oli nähtävästi joku huomattavuus hovista tai hän tuli jonkun suuruuden vastaanotoista. Hoviherra yski hieman piipun savuun joutuessaan ja katseli uteliaasti ympäri huonetta, joka olikin varsin köyhännäköinen samoinkuin sen omistajakin kuluneessa nuuskan värisessä pinnissään ja sideperuukissaan.

"No miten edistyy magnum opus [suuri työ], mr. Addison?" virkkoi hoviherra, kun hänen katseensa osui papereihin, jotka olivat pöydällä.

"Olimme juuri sitä pohtimassa", vastasi Addison (suurimmalla hovimiehellä maassamme ei olisi voinut olla loistavampaa kohteliaisuutta eikä suurempaa arvokkuutta käyttäytymisessä). "Tässä pöydällä", sanoi hän, "on suunnitelma: hac ibat Simois[tässä juoksee Simois] tässä virtasi pieni Nebel-joki; hic est Sigeia tellus[tässä on Sigeia], tässä ovat Tallardin leirit tämän piipunkopan vieressä; heidän hyökätessään oli kapteeni Esmond paikalla. Minulla on kunnia esitellä hänet mr. Boylelle; mr. Esmond kuvailikin juuri aliquo proelia mixta mero[taistelun vaiheita väkeviä käytellen] kun te saavuitte." Nuo kaksi herraa olivatkin olleet siihen kiintyneitä vieraan saapuessa. Ja Addison valitteli, hymyillen tapansa mukaan, johtaessaan puheen mr. Webbiin, Esmondin rykmentin everstiin (joka sillä kerralla johti erästä brigaadia ja kunnostautui erinomaisesti), ettei hän voinut koskaan löytää sopivaa loppusointua Webbille, muussa tapauksessa olisi brigaadipäällikkö kyllä saanut sijan runoilijan säkeissä. "Ja mitä teihin tulee, niin olettehan vain luutnantti", sanoi Addison, "ja runotar ei voi vaivautua mainitsemaan ketään herraa, joka on rykmentinpäällikköä alempi."

Mr. Boyle paloi halusta saada kuulla ja sanoi pääministerin ja lordi Halifaxin olevan yhtä halukkaita siihen; ja Addison alkoi punastellen lukea säkeitään, ja olen varma siitä, että hän tunsi niiden heikot puolet yhtä hyvin kuin kaikkein kriitillisin kuulijakin. Kun hän pääsi riveihin, jotka kuvailevat enkeliä: —

"mi masennettuun joukkoon kiihkon toi ja taistoon empivähän raivon loi,"

hän luki eloisasti, katsellen Esmondiin aivankuin sanoakseen: "tiedät, mistä tuo vertaus tuli — meidän puheestamme ja burgundilaispullostamme toissapäivänä."

Runoilijan kaksi kuulijaa valtasi innostus, ja he osoittivat suosiota kaikin voimin. Hoviherra hypähti seisaalle suuren ihastuksen vallassa. "Ei sanaakaan enää, parahin sir", sanoi hän. "Uskokaa minun haltuuni nuo paperit; minä puolustan niitä hengelläni. Antakaa minun lukea ne kokonaan pääministerille, jota minun on määrä tavata puolen tunnen kuluttua. Uskallan luvata, ettei runoelma menetä mitään minun lukemanani; ja sitten sir, saammepa nähdä onko lordi Halifaxilla oikeus valittaa, ettei hänen ystävänsä eläkettä enää makseta." Ja ilman pitempiä mutkia otti röyhelöpukuinen hoviherra käsikirjoituspakan, asetti sen pitsiröyhelön kehystämällä kädellään povelleen sydämensä kohdalle, teki vapaalla kädellään kaikkein siroimman kaaren hatullaan ja hymyili ja kumarsi itsensä ulos huoneesta, jättäen pomanderin lemun jälkeensä.

"Eikö kamari näytä perin pimeältä", virkkoi mr. Addison tarkastellen sitä, "tuon armollisen lähettilään loistavan ilmestymisen ja poistumisen jälkeen? Hänhän valaisi koko huoneen. Teidän punainen pukunne, mr. Esmond, kestää minkä valon tahansa; mutta tämä minun kulunut vanha takkini, miten perin kuluneelta se näyttikään tuossa upeassa loistossa! Mahtavatko ne nyt tehdä jotain minun hyväkseni", jatkoi hän. "Kun tulin Oxfordista maailmaan, lupasivat suosijani minulle suuria; ja nyt näette mihin heidän lupauksensa ovat minut vieneet — asuntoon, jonne saa kiivetä kahdet porrassarjat ja jossa tarjotaan kuuden pennyn päivällinen. Otaksun, että tämä viimeinen lupaus on yhtä hyvä kuin edellisetkin. Onni hylkii minua, kuten se veikistelijä on tehnyt koko ajan näinä seitsemänä vuotena! Puhallan sen luutun luotani pois", sanoi hän hymyillen ja puhaltaen savupilven piipustaan. "Köyhyydessä ei ole mitään niin kovaa, Esmond, ettei sitä voisi kestää; riippuvaisessa asemassakaan ei ole niin suurta koettelemusta, ettei kunniallinen mies voisi sitä kantaa. Saavuin maailmaan Alma Materin helmasta hänen ylistystensä kannustamana ja ajatellen, että minulla olisi merkitystä maailmassa niillä ominaisuuksilla ja opilla, jotka olivat minulle yliopistossa luoneet merkitsevän nimen. Maailma on valtameri ja Isis ja Charwell ovat vain pieniä vesipisaroita, joihin ei meri kiinnitä mitään huomiota. Minun maineeni päättyi penikulman päähän Maudlin Towerista; ja kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiotaan, mutta niinä opin ainakin kestämään kovan onnen iloisella mielellä. Dick-ystäväni on kunnostautunut maailmassa ja on jo kauan sitten siinä kilpailussa sivuuttanut minut. Mitä merkitsee pieni nimi tai pieni omaisuus? Ei ole mitään kohtaloa, jota ei filosofi voisi kestää. En ole oppineena jäänyt tuntemattomaksi ja kuitenkin olen pakoitettu elämään karhuntaluttajana ja opettamalla poikia lukemaan. Mitäpä sitten? Sellainen elämä ei ole hauskaa, mutta se on siedettävää. Jos tämä yritykseni nyt epäonnistuisi, niin palaan takaisin Oxfordiin; ja jonakuna päivänä, kun te olette kenraali, kohtaatte minut papinkauhtanaan ja kaulukseen pukeutuneena apulaisena ja minä lausun teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi majaani maaseudulla ja tarjoan tuopin pennyn olutta. Köyhyys ei ole kovinta eikä se ole elämän onnettomin osa", virkkoi mr. Addison, puistellen tuhkan piipustaan. "Katsokaa, piippuni on loppuun poltettu. Otammeko esiin vielä toisen pullon? Minulla on vielä muutamia sitä oikeata lajia tuolla kaapissa. Eikö enää? — Lähdetäänpä ulos ja käväistään Mallissa tai pistäydytään vaikka teatterissa katsomassa Dickin uutta huvinäytelmää. Se ei ole mikään neronleimaus; mutta Dick on hyvä poika, vaikk'ei hän voikaan sytyttää Thamesia palamaan."

Kuukauden kuluttua tästä päivästä mr. Addisonin arpa oli voittanut tavattoman voiton elämän arpajaisissa. Koko kaupunki oli hullaantunut hänen runoelmaansa: "Sotaretkeen", jota Dick Steele valoi suustaan jokaisessa kahvilassa Whitehallissa ja Covent Gardenissa. Temple Barin toisella puolella asuvat nerot tervehtivät heti Addisonia suurimpana runoilijana mitä maailma oli vuosisatoihin nähnyt; ihmiset hurrasivat Marlborough'lle ja Addisonille; ja mikä vielä enemmän, voimassa oleva puolue piti huolen ansiokkaasta runoilijasta ja mr. Addison sai määräyksen myyntiveron komissariaatin paikkaan, jonka kuuluisa mr. Locke jätti avoimeksi. Hän kohosi tästä virasta toisiin arvoihin ja kunniapaikkoihin, eikä hänen edistyksensä tästä lähtien elämänsä loppuun juuri ollenkaan keskeytynyt. Mutta minä luulen hänen olleen melkein onnellisemman vinttikamarissaan Haymarketilla kuin hän koskaan oli upeassa palatsissaan Kensingtonissa ja uskon, ettei se onnetar, jonka hän vaimonsa, kreivittären, hahmossa voitti, ollut muuta kuin äkäpussi ja sisunpurkaja.

Vaikka kaupunki oli hauska, niin se oli vain synkkä paikka mr. Esmondin mielestä, olipa hänen lumoojattarensa sitten siellä tai sieltä poissa, ja hän oli iloinen kun hänen kenraalinsa ilmoitti hänelle lähtevänsä takaisin armeijaosastoonsa, joka oli viettänyt talven Bois-le-Duc'issa. Esmondin hyvä emäntä jätti hänelle jäähyväiset iloisin kasvoin; Esmond tiesi, että hänellä aina oli tämän siunaus minne ikinä onni hänet johtikin. Mistress Beatrix oli kotoa poissa hänen majesteettinsa luona Hampton Courtissa, ja hän suuteli hentoja sormenpäitään Esmondille jäähyväisiksi, kun tämä ratsasti sinne hyvästelemään. Beatrix otti vastaan sukulaisensa eräässä odotushuoneessa, jossa lisäksi oli puolitusinaa muita hovinaisia, joten Esmondin korkealentoiset puheet, jos hän oli sellaisia aikonut pitää (ja se on hyvin todennäköistä), olivat mahdottomia. Beatrix ilmoitti ystävilleen serkkunsa lähtevän sotaan, aivan yhtä huolettomasti kuin hän olisi sanonut Esmondin menevän juomaan suklaata. Esmond tiedusteli kasvot hieman synkkinä, oliko Beatrixilla mitään määräyksiä sotaväelle, ja tämä suvaitsi sanoa, että hän halusi hartiahuivin Mechlinpitsiä. Beatrix kumarsi Esmondille viehkeästi vastaukseksi tämän surulliseen kumarrukseen. Hän kujeili sormenpäitänsä suutelemalla akkunasta, jonka ääressä hän seisoi nauraen toisten naisten kanssa ja sattui näkemään Esmondin kun tämä suuntasi tiensä "Lelu"-ravintolaan. Tällä kertaa ei Chelsean leskivarakreivitär ollut surullinen erotessaan hänestä. " Mon cher, vous êtes triste comme un sermon " [Rakkaani, te olette surullinen kuin nuhdesaarna], suvaitsi hän sanoa Esmondille: siinä tilassa, jossa tämä oli, eivät herrat todellakaan missään tapauksessa ole huvittavia tovereita, ja sitäpaitsi tuo huikenteleva vanha vaimo oli löytänyt paljon rakastettavamman suosikin ja oli aivan hurmaantunut armaaseen henkivartioston luutnanttiinsa. Frank jäi vielä joksikin aikaa kotiin eikä liittynyt armeijaan ennen kuin myöhemmin hänen ylhäisyytensä ylipäällikön seurueessa. Hänen armas äitinsä pani Esmondin lupaamaan, viimeisenä päivänä ennen tämän lähtöä, kun nuo kolme söivät päivällistä yhdessä, että Esmond suojelisi hänen poikaansa ja kehoitti Frankia ottamaan esimerkikseen serkkunsa, joka oli lojaalinen gentlemanni ja urhoollinen soturi, kuten lady suvaitsi sanoa; ja heidän erotessaan ei lady osoittanut pienintäkään horjumisen tai heikkouden merkkiä, vaikka, Jumala tietää, tuo hellä sydän oli varsin huolissaan toisista, vaikka hän niin lujana kestikin oman tuskansa.

Esmondin kenraali lähti matkalle Harwichista. Suurenmoista oli nähdä mr. Webbin punaiseen pukeutuneena laivan kannelta heiluttavan hattuaan laivan lähtiessä rannasta, rannalla olevien tykkien ampuessa kunnialaukauksia. Henry ei uudestaan nähnyt varakreiviään ennen kuin kolmen kuukauden perästä Bois-le-Duc'issa, kun hänen ylhäisyytensä herttua saapui ottamaan johdon käsiinsä, ja Frank toi silloin uutisia kotoa: miten hän oli syönyt illallista sen ja sen näyttelijättären kanssa ja väsynyt toiseen; miten hän oli kilpailussa voittanut mr. St. Johnin sekä heidän istuessaan pullon ääressä että Haymarketin näyttelijättären mrs. Mountfordin suosiossa (viisikymmenvuotisen veteraanilumoojattaren, johon nuori syntipukki kuvitteli olevansa rakastunut); miten hänen sisarensa aina teki kujeitaan ja oli hyljännyt nuoren paroonin vanhan jaarlin tähden. "Minä en voi ymmärtää Beatrixia", virkkoi lordi; "hän ei välitä meistä, kenestäkään — hän ajattelee vain itseään; hän ei ole milloinkaan onnellinen, ellei saa riidellä. Mutta mitä tulee äitiin — minun äitini, Henry, on enkeli." Henry koetti vakuuttaa nuorelle miehelle miten välttämätöntä oli tehdä voitavansa tuon enkelin ilahuttamiseksi, — ei siis sopinut juoda liikaa, ei tehdä velkoja, ei juosta sievien flaamilaistyttöjen jäljessä ja niin edespäin, niinkuin vanhemman miehen sopi puhua nuorukaiselle. "Mutta siunatkoon", virkkoi poika, "minä voin tehdä mitä haluan ja minä tiedän että hän rakastaa minua siitä huolimatta"; ja niin hän siis tekikin mitä halusi. Kaikki hemmoittelivat häntä ja hänen vakava sukulaisensa yhtä paljon kuin muutkin.

XII luku.

SAAN OMAN KOMPPANIAN VUODEN 1706:N SOTAKETKELLÄ.

Ensimmäisen kerran joutui nuori lordini vihollisen tuleen helluntaipäivänä, tuona kuuluisana 23 p:nä toukokuuta v. 1706; kohtasimme vihollisen taistelujärjestykseen asettuneena ylängölle pienen Gheet-joen taakse, jossa heidän linjansa ulottuivat kolmen penikulman alalle tai pitemmällekin; vihollisella oli vasemmalla puolellaan Anderkirkin eli Autre-eglisen kylä ja oikealla puolellaan Ramillies, joka on antanut nimen eräälle loistavimmista ja tuhoisimmista taistelupäivistä, mitä historia koskaan on kirjoihinsa merkinnyt.

Täällä kohtasi herttuamme taas vanhan vihollisensa Blenheimin ajoilta, Baijerin vaaliruhtinaan, sekä marski Villeroy'n, josta Savoijin prinssi oli saanut kuuluisan Chiarin voiton. Kukapa englantilainen tai ranskalainen ei tuntisi tuon päivän tuloksia? Vaikka vihollinen oli valinnut asemansa ja vaikka sillä oli suurempi miesluku kuin englantilaisilla ja lisäksi vielä nuo oivalliset espanjalaiset ja baijerilaiset joukot sekä koko Maison-du-Roy, maailman loistavin ratsuväki — niin tämän suurenmoisen Villeroy'n armeijan hävitti yhdessä tunnissa (ja huolimatta Ranskan kuninkaallisten tavattomasta urhoollisuudesta, kuninkaallisten, jotka tekivät hyökkäyksen linjamme keskustaa vastaan ja mursivat sen) joukko, joka oli marssinut kaksitoista tuntia. Voitto oli mitä suurimmassa määrässä ylipäällikön rohkeuden ja nerokkuuden ansiota. Kun hän oli vihollisen läheisyydessä, hän näytti tosiaankin voiton jumalalta.

Luulen johtuneen enemmän vakaumuksesta kuin valtioviisaudesta, vaikka hänen valtioviisautensa varmaan olikin maailman varovaisinta, että suuri herttua aina puhui voitoistaan tavattoman vaatimattomasti ja ikäänkuin nämä hämmästyttävät saavutukset eivät olisi olleet hänen ihailtavan älynsä ja rohkeutensa tuloksia, vaan aivankuin hän olisi ollut määrätty kohtalokkaaksi välikappaleeksi sallimuksen käsiin, sallimuksen, joka ehdottomasti halusi vihollisen kukistumista. Ennen sotatoimiaan hän aina antoi pitää juhlalliset kirkonmenot ja ilmoitti horjumattoman uskonsa olevan, että kuningattaren aseet olivat siunatut ja voittomme varma. Kaikki kirjeet, jotka hän on kirjoittanut taistelujen jälkeen, osoittavat hartautta pikemminkin kuin riemua. Eipä hän lukenut saavutuksia, joista olen kuullut mitättömien upseerien ja sotamiesten kerskailevan anteeksiannettavan turhamaisesti, ollenkaan oman urhoollisuutensa tai taitonsa ansioksi, vaan taivaan suojelevan hoivan, jota hän aina näytti pitävän meidän erikoisena liittolaisenamme. Ja armeijamme alkoi uskoa niin ja vihollinenkin oppi ajattelemaan siten; sillä emme koskaan käyneet taisteluun uskomatta täydellisesti, että se päättyisi voittoon, eivätkä ranskalaiset Blenheimin saavutuksen sekä tuon hämmästyttävän Ramillies'n voiton jälkeen koskaan kohdanneet meitä tuntematta, että leikki oli menetetty jo ennenkuin se alettiinkaan ja että ylipäällikkömme onnetar oli vastustamaton. Täällä, samoinkuin Blenheimissäkin, ammuttiin herttuan ratsu ja hetken aikaa luultiin hänenkin kuolleen. Kun hän kiipesi toisen, Binfield-nimisen ratsun selkään, ammuttiin hänen ylitallimestariltaan, joka oli polvistunut pitämään hänen ylhäisyytensä jalustinta, pää irti ruumiista kanuunankuulalla. Eräs ranskalainen kuninkaallisiin kuuluva aatelismies, joka oli vankinamme, kertoi kirjoittajalle, että kun heidän hevosensa sekoittuivat meidän hevosiimme kuninkaallisten hyökkäyksen aikana, eräs irlantilainen upseeri heikäläisistä tunsi ruhtinasherttuan ja huutaen: "Marlborough, Marlborough" laukaisi pistoolinsa herttuata kohti à bout portant[aivan läheltä] ja että lukuisia muitakin karbiineja ja pistooleja laukaistiin häntä kohti. Yksikään niistä ei osunut häneen: hän ratsasti ranskalaisten kyrassierien lävitse miekka kädessä ja aivan vahingoittumattomana, tyynenä ja hymyilevänä, kokosi saksalaisen ratsuväen, joka horjui vihollisen edessä, ja toi nämä ja kaksikymmentä eskadroonaa orkneylaisia takaisin ranskalaisia vastaan ja ajoi heidät joen yli ja johti taas itse hyökkäystä ja lannisti sen ainoan vaarallisen liikkeen, minkä ranskalaiset sinä päivänä tekivät.

Kenraalimajuri Webb johti rintamamme vasenta siipeä, ja nyt sai hänen oma rykmenttinsä nauttia rakastetun päällikkönsä johtoa. Tässä tilaisuudessa ei hän eikä hänen rykmenttinsäkään pettänyt entisiä urhoollisuusominaisuuksiaan. Multa Esmond oli kovin huolestunut rakkaasta lordistaan, koska hän ei ollut nähnyt tätä kuin kerran koko päivänä tämän tuodessa erästä määräystä ylipäälliköltä mr. Webbille. Kun ratsuväkemme, hyökättyään vihollisen oikeaa siipeä vasten Overkirkin luona, oli saattanut sen täydelliseen sekasortoon, ryhdyttiin kauttaaltaan etenemään ja koko meidän rintamamme lähti liikkeelle ja kulki pienen joen ja suon poikki ylänkömaalle, johon ranskalaiset olivat asettuneet ja hurrasi edetessään ja vihollisen perääntyessä. Hyökkäyksemme oli enemmän kunniata kuin vaaraa tuottava, sillä ranskalaiset pataljoonat eivät ainoassakaan tapauksessa odottaneet päästäkseen vaihtamaan keihään tai pajunetin pistoja meikäläisten kanssa ja tykkimiehet pakenivat aseittensa äärestä, jotka joutuivat meidän rintamamme taa meidän edetessämme ja ranskalaisten perääntyessä.

Ensin oli heidän perääntymisensä aivan järjestettyä, mutta sitten muodostui se pakokauhuksi, ja tästä paniikista oli seurauksena hirveä ranskalaisten teurastus, niin että kuusikymmentuhantinen armeija kokonaan murskattiin ja tuhottiin muutamien tuntien kuluessa. Oli aivan kuin hirmumyrsky olisi ottanut valtaansa lujan ja lukuisan laivaston, pannut sen kokonaan tuuliajolle, murskannut, hukuttanut ja tuhonnut sen: afflavit Deus, et dissipati sunt[Jumala puhalsi, ja ne tuhoutuivat]. Ranskalainen Flanderin armeija oli mennyttä; heidän tykistönsä, heidän sotalippunsa, aarteensa, muonavarastansa ja ampumatavaransa olivat kaikki jääneet heidän paetessaan; nuo raukat olivat paenneet ilman keittokattiloitaankin, joita ranskalainen ratsuväki käyttää yhtä suuressa määrin suojuksinaan kuin sulttaanin janitsaarit ja joiden ympärille he kokoontuvat vielä enemmän kuin liljojensa ympärille.

Takaa-ajo ja hirveä verilöyly, joka siitä johtui, (sillä sodassa on aina, olipa se miten loistava tahansa, ryöstöjen, julmuuksien ja humalaisen sekasorron kehno leima) ulottui kauas Ramillies'n kenttien ulkopuolelle.

Kelpo Lockwood, Esmondin palvelija, halusi varmaankin itse olla ryöstäjien mukana ja saada osansa saaliista, sillä kun taistelu oli lopussa ja joukot saapuivat yöleiriinsä ja kapteeni pyysi Lockwoodia hankkimaan ratsun, kysyi tämä kovin surullisen näköisenä tahtoiko hänen armonsa hänen seuraavan mukanaan; mutta hänen armonsa käski hänen vain mennä omille asioilleen ja Jack keikkui pois varsin ihastuneena niin pian kuin näki isäntänsä ratsun selässä. Esmond suuntasi kulkunsa, tosin ei vaaroitta ja vaikeuksitta, hänen ylhäisyytensä päämajaan ja etsi pian adjutanttien kortteerit, jotka olivat erään maatalon ulkorakennuksissa. Siellä useat näistä herroista istuivat illallisella juoden ja laulaen. Jos Esmond olikin tuntenut pojastaan huolta, huojentui se huoli heti. Muuan näistä herroista lauloi jotain laulua nuotilla, jota sekä mr. Farquhar että mr. Gay olivat käyttäneet ihailtavissa huvinäytelmissään ja joka oli hyvin suosittu senaikuisessa armeijassa. Laulun jälkeen säesti kuoro: "ah mäkien yllä niin kaukana" ja Esmond kuuli Frankin raikkaan äänen aivan kuin kohoavan yli muiden nuorten miesten äänien — hänen äänensä, jolla aina oli eräänlainen koruton, kuvaamaton voima itsessään ja joka saikin mr. Esmondin silmät täyttymään kyynelistä nyt, kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, kun lapsi oli turvassa ja yhä eli nauraakseen ja laulaakseen.

Kun laulu oli loppunut, saapui Esmond huoneeseen, jossa hän tunsi useita läsnäolevia herroja. Siellä istui myöskin nuori lordi, joka oli riisunut panssarinsa; hänen liivinsä olivat auki, kasvot hehkuivat, pitkä keltainen tukka solui hänen hartioilleen ja hän joi toisten mukana ja oli nuorin, iloisin ja kaunein läsnäolevista. Heti kun hän näki Esmondin hän löi pöytään lasinsa ja juoksi ystävänsä luo ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja syleili häntä. Esmondin ääni vapisi ilosta, kun hän tervehti nuorukaista, hän oli juuri ajatellut seisoessaan pihalla heleän kirkkaassa kuutamossa: "Suuri Jumala! Mikä surman näky onkaan penikulman päässä täältä, sadat ja tuhannet ovat saaneet seistä vaaran edessä tänään! Ja täällä laulavat nämä nuorukaiset maljojensa ääressä, ja sama kuu, joka valaisee tuon kauhun kentän tuolla, heittää varsin todennäköisesti valonsa myös Walcote'iin myladyn istuessa ajatellen poikaansa, joka on sodassa." Kun Esmond nyt syleili nuorta oppilastaan, tapahtui se hyvin hartain ja kiitollisin mielin, ja hän tunsi melkein isällistä iloa saadessaan nähdä tämän.

Lordin kaulassa oli juovikkaalla nauhalla varustettu tähti, joka oli tehty pienistä briljanteista ja saattoi olla sadan kruunun arvoinen. "Katso", sanoi hän, "eikö tämä olekin sievoinen lahja äidille?"

"Kuka antoi sinulle tuon kunniamerkin?" kysäisi Harry tehden herroille sotilaallisen tervehdyksen; "voititko sinä sen taistelussa?"

"Minä voitin sen miekallani ja keihäälläni", huudahti toinen. "Eräällä muskettisoturilla oli se kaulassaan — sellainen suuri muskettisoturi, yhtä suuri kuin kenraali Webb. Minä huusin hänelle että hän antautuisi ja että hän saisi asunnon minun luotani. Hän kutsui minua petit polisson'iksi[nulikaksi] ja laukaisi pistoolinsa minua kohti ja lähetti sen sitten kiroten päätäni kohti. Ratsastin hänen luokseen, sir, syöksin miekkani suoraan hänen käsivartensa alle ja taitoin sen tuon konnan ruumiiseen. Löysin kukkaron hänen pistoolikotelostaan, ja kukkarossa oli kuusikymmentäviisi louista sekä käärö rakkauskirjeitä ja pullo unkarinvettä. Vive la guerre![Eläköön sota!] kas tässä se kymppi, jonka minulle lainasit. Olisi hauskaa saada taistella joka päivä", ja lordi veteli pieniä viiksiään ja käski erästä palvelijaa tuomaan kapteeni Esmondille illallista.

Harry kävi siihen käsiksi erinomaisella ruokahalulla; hän ei ollut maistanut mitään kahteenkymmeneen tuntiin, ei sitten päivän sarastuksen. Herra lapsenlapsi, joka tätä luet, etsitkö taistelujen ja piiritysten historiaa? Mene ja hae ne sopivista kirjoista; tämä on vain tarina isoisästäsi ja hänen perheestään. Paljon ihanampaa kuin voitto oli hänestä se, että tuo päivä oli kulunut ja hänen rakas nuori Castlewoodinsa loukkaantumattomana, vaikka kyllä voitonkin suhteen voi sanoa meminisse juvat[on hauska muistella].

Ja jos te hyvä herra, haluaisitte tietää, mitenkä eräs rauhallinen jalkaväen kapteeni, uuttera ja yksinäisyyttä harrastava kaksikymmenkahdeksan tai -yhdeksän vuotias nuorimies, joka ei paljoa välittänyt niistä iloista, joihin hänen toverinsa ottivat osaa ja jonka ei koskaan tiedetty kadottaneen sydäntään missään leirikaupungissa — jos teitä haluttaisi tietää, miksi sellainen mies tunsi niin suurta hellyyttä ja miksi niin hellästi vaali kahdeksantoista vuoden vanhaa poikaa, niin odottakaa, ystäväkulta, kunnes itse olette rakastunut koulutoverinne sisareen, ja saattepa nähdä mitä tunnette toverianne kohtaan. Esmondin kenraali ja hänen ylhäisyytensä prinssiherttua olivat varsin huomattavasti erimielisiä ja todennäköistä oli, ettei ensinmainitun ystävyys kyennyt auttamaan eteenpäin ketään, jonka palveluksista Webb puhui suopeasti, vaan paljon uskottavampaa oli, että sellainen suositus vain vahingoittaisi asianomaista suuren ylipäällikön suosiossa, niin vakuutti sotaväki. Siitä huolimatta oli mr. Esmondilla onni saada hyvin edullinen maininta kenraalimajuri Webbin raportissa taistelun jälkeen, ja koska Webbin rykmentin majuri ja kaksi kapteenia oli saanut surmansa Ramillies'n taistelussa sai Esmond, joka oli toinen luutnanteista, hänen komppaniansa, ja hänellä oli seuraavalla sotaretkellä kunnia palvella kapteeni Esmondina.

Mylord meni kotiin talven tullen, mutta Esmondia peloitti seurata häntä. Hänen armas emäntänsä kirjoitti hänelle useampia kirjeitä, kiittäen häntä, niinkuin vain äidit osaavat kiittää, siitä, että Esmond oli pitänyt hänen pojastaan huolta ja suojellut tätä ja ylistellen Esmondin omia ansioita, paljon enemmän kuin olisi ansainnut — sillä hän ei tehnyt velvollisuuksiaan sen paremmin kuin joku muukaan upseeri — ja puhuen toisinaan, vaikka arasti ja varovaisesti, Beatrixista. Kotoa saapui uutisia ainakin puolestakymmenestä hienosta naimiskaupasta, joita tuon kauniin hovineidon piti tehdä. Hän oli kihloissa jonkun jaarlin kanssa, vakuuttivat St. James'ista tulleet herrat, ja sitten hän hylkäsi tämän erään herttuan tähden, joka vuorostaan oli vetäytynyt pois. Tämä Helena saattoi hyvinkin voittaa jaarlin tai herttuan, sillä Esmond tiesi, ettei hän koskaan vaihtaisi itseään köyhään kapteeniin. Beatrixin käytös, se oli selvää, ei kyennyt tyydyttämään hänen äitiään, joka harvoin mainitsi häntä, tai ehkä lempeä lady ajatteli, että oli parasta olla mitään mainitsematta ja jättää haava ajan hoiviin. Joka tapauksessa Henryn oli parasta olla poissa tuon tuhoisan olennon luota, joka aina sai hänet niin onnettomaksi; ja niin hän ei ensinkään pyytänyt lomaa mennäkseen kotiin, vaan jäi rykmenttinsä luo, joka oli leiriytynyt Brysseliin. Se kaupunki joutui meidän käsiimme, kun Ramillies'n voitto ajoi ranskalaiset Flanderista pois.

XIII luku.

KOHTAAN FLANDERISSA VANHAN TUTTAVAN JA LÖYDÄN SIELTÄ ÄITINI HAUDAN JA OMAN KEHTONI.

Kun Esmond eräänä päivänä oli P. Gudulen kirkossa Brysselissä ja ihaili rakennuksen antiikkista loistoa (hän oli aina tuntenut suurta hellyyttä ja kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan, jota oli yhtä julmasti vainottu Englannissa kuin se itse koskaan menestyksensä päivinä oli vainonnut toisia), hän näki sivualttarille polvistuneena viheriään univormuun puetun upseerin, joka oli vaipunut hartaaseen rukoukseen. Jokin tuttu piirre polvistuvan miehen vartalossa ja asennossa vaikutti kapteeni Esmondiin jo ennen kuin hän näki upseerin kasvot. Kun tämä nousi seisomaan ja pisti taskuunsa pienen mustan messukirjan, jommoisia katoliset papit käyttävät, näki Esmond kasvot, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänen lapsuusaikansa ystävän ja opettajan, isä Holtin, että hän päästi huuliltaan hämmästyksen huudon ja läheni askeleen herraa, joka suuntasi askeleensa kirkosta pois. Saksalainen upseeri näytti myös hämmästyneeltä nähdessään Esmondin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat, kävivät äkkiä punaisiksi. Tästä tunnusmerkistä tiesi englantilainen, ettei hän ollut erehtynyt, ja vaikka toinen ei pysähtynyt, vaan päinvastoin käveli kovin nopeasti ovea kohti, otti Esmond hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa vielä kerran, kun upseeri vihkivettä ottaessaan kääntyi koneellisesti alttariin päin, kumartaakseen sille, ennenkuin poistui pyhästä huoneesta.

"Isä!" virkkoi Esmond englanninkielellä.

"Vaiti! En ymmärrä. En puhu englanninkieltä", sanoi toinen latinaksi.

Esmond hymyili tälle hämmennyksen merkille ja vastasi samalla kielellä: "Tuntisin isän missä puvussa tahansa, olipa se musta tai valkea, olipa hän parraton tai parrakas", sillä tämä itävaltalainen upseeri oli puettu aivan sotaiseen tapaan ja hänellä oli yhtä sotaiset viikset kuin millä Pandourilla tahansa.

Isä nauroi. Olimme tähän mennessä päässeet kirkon rappusille ja kuljimme kerjäläistungoksen läpi, joka tavallisesti kokoontuu siihen kaupitsemaan pieniä koruja tai ruikuttamaan saadakseen almuja. "Sinä puhut latinaa, Harry Esmond", sanoi hän, "englantilaiseen tapaan; sinä olet hylännyt sen vanhan puhtaan roomalaiskielen, jonka kerran tunsit." Hänen sävynsä oli kovin vilpitöntä ja ystävällistä — sama lempeä ääni kuin viisitoista vuotta sitten; puhuessaan hän ojensi Esmondille kätensä.

"Ja toiset taas ovat muuttaneet pukunsakin, isäseni", virkkoi Esmond, katsellen ystävänsä sotaista asua.

"Vaiti! Olen kapteeni von Holtz Baijerin vaaliruhtinaan palveluksessa ja eräällä lähetystoimella hänen ylhäisyytensä Savoijin prinssin luo. Tiedän jo menneiltä ajoilta, että sinä voit säilyttää salaisuuden."

"Kapteeni von Holtz", virkkoi Esmond, "olen teidän nöyrin palvelijanne."

"Ja sinä olet myös vaihtanut takkia", jatkoi toinen iloiseen tapaansa. "Olen kuullut sinusta Cambridgessa oloajaltasi ja sen jälkeenkin — meillä on ystäviä joka paikassa — ja minulle on kerrottu, että Cambridgen mr. Esmond oli yhtä hyvä miekkailija kuin hän oli huono teologi."

"Niinkö", ajatteli Esmond, "minun entinen miekkailunopettajani oli siis jesuiitta, kuten sanottiinkin."

"Olet ehkä oikeassa", virkkoi isä, lukien hänen ajatuksensa aivan kuin entisaikaan. "Olit vähällä kuolla Höchstedtissä vasempaan kylkeen saamastasi haavasta. Sitä ennen olit Vigossa Ormondin herttuan adjutanttina. Toissapäivänä sait oman komppanian Ramillies'n taistelun jälkeen. Sinun kenraalisi ja prinssiherttua eivät ole ystäviä. Kenraalisi on Lydiard Tregozen Webb Yorkin kreivikunnasta ja hän on lordi St. Johnin sukulainen. Sinun serkkusi, Monsieur de Castlewood teki ensimmäisen sotaretkensä tänä vuonna vartioston palveluksessa. Niin, minä tiedän muutamia asioita, kuten näet."

Kapteeni Esmond nauroi vuorostaan. "Teillä on todellakin ihmeellinen tiedonlahja", sanoi hän. Eräs mr. Holtin heikkouksia, hän kun tiesi enemmän kirjoista ja ihmisistä kuin kenties kukaan muu Esmondin tapaama henkilö. Niinpä hän oli joka asiassa, jotka hän tässä julisti tietävänsä, melkein oikeassa, vaikka ei aivan. Esmondin haava oli ohut oikeassa kyljessä eikä vasemmassa; hänen ensimmäinen kenraalinsa oli kenraali Lumley. Mr. Webb oli syntyisin Wiltshiresta eikä Yorkshirestä j.n.e. Esmond ei pitänyt sopivana oikaista entisen opettajansa pieniä virheitä, mutta ne auttoivat häntä isän luonteen tuntemisessa; ja hän hymyili ajatellessaan, että tämä oli hänen oraakkelinsa menneiltä ajoilta, mutta nyt ei tuo oraakkeli enää ollut erehtymätön eikä jumalainen.

"Niin", jatkoi isä Holt tai kapteeni von Holtz, "mieheksi, joka ei kahdeksaan vuoteen ole ollut Englannissa, minä tiedän mitä tapahtuu Lontoossa varsin hyvin. Vanha tuomiorovasti, lady Castlewoodin isä, on kuollut. Tiedätkö, että vastarintaa tekevät piispat tahtoivat koroittaa hänet Southamptonin piispaksi ja että Collier on Thetfordin piispa samanlaisen painostuksen johdosta? Anna-prinsessalla on nivelleini ja hän syö liian paljon. Kun kuningas palaa takaisin, tulee Collierista varmasti arkkipiispa."

"Amen!" virkkoi Esmond nauraen; "ja toivon, etten silloin enää kohtaa teidän pyhyyttänne saappaissa, vaan punaisissa sukissa Whitehallissa."

"Olit aina meidän kanssamme — minä tiedän sen; kuulin siitä, kun olit Cambridgessa. Niin oli lordivainajakin ja niin on nuori varakreivikin."

"Ja niin oli isäni ennen minua", virkkoi Esmond, katsellen toista tyynesti; tämän tutkimattomat harmaat silmät eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ymmärryksen oiretta. Miten hyvin Henry muisti ne ja niiden katseen; variksenvarpaat vain olivat alkaneet vyyhteillä niiden ympärille — vanhuuden merkkejä, ajan, joka oli asettautunut sinne.

Esmondin kasvot eivät ilmaisseet enemmän hänen tarkoitustaan kuin isänkään kasvot. Kummallakin niistä saattoi olla mitä heikoin ymmärryksen välähdys, aivan kuin pajunetin välähdys väijytyksestä; mutta kumpikin puoli perääntyi, kun kaikki jälleen pimeni ympärillä.

"Ja te, mon capitaine[herra kapteeni] missä te olette ollut?" kysyi Esmond, kääntäen keskustelun pois tältä vaaralliselta alalta, johon ei kumpikaan halunnut kiintyä.

"Minä olen voinut olla Pekingissä", vastasi isä, "tai Paraguayssa — kukapa tietää missä? Nyt olen kapteeni von Holtz hänen korkeutensa vaaliruhtinaan palveluksessa ja olen tullut neuvottelemaan vankien vaihdosta Savoijin prinssin kanssa."

Hyvin tunnettua oli, että useat armeijamme upseereista olivat suopeamielisiä St. Germainissa oleskelevaa nuorta kuningasta kohtaan, jonka oikeus Englannin valtaistuimeen oli eittämätön. Moninverroin suurempi osa Englannin kansaa oli pitänyt parempana hänen nousuaan valtaistuimelle kuin mitättömän saksalaisen ruhtinaan valtiaaksi valitsemista, ruhtinaan, jonka julmuudesta, ahneudesta, talonpoikaisesta käytöksestä ja vastenmielisistä muukalaisista tavoista oli tuhansia juttuja liikkeellä. Meidän englantilaista ylpeyttämme loukkasi ajatus, että kurja yläsaksalainen herttua, jonka tulot eivät olleet kymmentä osaakaan useiden muinaiseen englantilaiseen aateliin kuuluvien ruhtinaiden tuloista, mies, joka ei osannut puhua sanaakaan kieltämme ja jonka me kernaasti kuvailimme jonkinlaiseksi saksalaiseksi talonpojaksi, joka söi traaniöljyä ja hapankaalia ja jolla oli seurue naikkosia jossain riihessä, tulisi hallitsemaan maailman ylpeintä ja hienostuneinta kansaa. Alistuisimmeko me, tuon suuren monarkian voittajat, sellaiseen halpaan hallitukseen? Mitäpä liikutti tuon hannoverilaisen protestanttisuus meitä? Olihan surullisen kuuluisaa (meille oli kerrottu ja meidät oli saatu uskomaan niin), että yhtä tämän protestanttisen sankarin tyttäristä kasvatettiin toistaiseksi ilman mitään uskontoa, jotta hänet voisi muovata luterilaiseksi tai roomalaiskatoliseksi aina sen mukaan, minkälaisen puolison hänen vanhempansa hänelle löytäisivät? Tällaisia juttuja (josta suuri osa oli perin ilkeitä ja solvaavia) leviteltiin sadoittain armeijan ruokapöydissä. Tuskin oli ainoatakaan vänrikkiä, joka ei olisi sellaisia kuullut tai ottanut niihin osaa; ja jokainen tiesi tai oli tietävinään, että itsellään ylipäälliköllä oli suhteita sukulaiseensa Berwickin herttuaan (Jumalankiitos, että englantilainen meidät löylyytti Almanzan luona) ja että hänen ylhäisyytensä oli mitä halukkain palauttamaan valtaan hyväntekijänsä kuningassuvun ja korvaamaan entisen kavalluksensa.

Varmaa on ainakin, ettei yksikään herttuan armeijaan kuuluva upseeri menettänyt ylipäällikkönsä suosiota siksi, että oli ollut tai julistanut olevansa uskollinen maanpaossa olevalle kuningasperheelle. Kun Chevalier de St. George [Pyhän Yrjön ritari], joksi Englannin kuningas itseään nimitti, tuli ranskalaiseen kuningassukuun kuuluvien herttuain seurassa, liittyäkseen Vendômen johtamaan ranskalaiseen armeijaan, näkivät sadat meikäläiset hänet ja hurrasivat hänelle. Ja sanoimme kaikki, että hän oli isänsä kaltainen, isänsä, joka katsellessaan La Hoguen luona ranskalaisen ja meikäläisen laivaston välistä taistelua, oli syntymämaansa puolella taistelun ajan. Mutta Chevalier tiesi kuitenkin samoinkuin kaikki muutkin, että olivatpa sotajoukkomme ja heidän ylipäällikkönsä miten suopeamielisiä tahansa prinssille mieskohtaisesti, niin ei se vihollista vastaan käydessä tullut kysymykseen. Missä herra herttua vain kohtasikin ranskalaisen armeijan, siellä hän taisteli ja kukisti sen, kuten hän teki Oudenardessa, kaksi vuotta Ramillies'n jälkeen; siellä hänen ylhäisyytensä saavutti toisen suuren voittonsa ja jalo nuori prinssi, joka hyökkäsi urhoollisesti yhdessä loistavan Maison-du-Royn kanssa, lähetti sotatoimien tauottua onnittelijat voittajien luo.

Tässä taistelussa, jossa meidän puolellamme taisteleva nuori Hannoverin vaaliruhtinas osoitti suurta urhoollisuutta, kenraali Webb osoitti suurenmoista taitavuutta ja levollisuutta ja taisteli urheasti kuin tavallinen sotilas. Esmondin hyvä onni suosi häntä taaskin. Hän pääsi ilman mitään vammaa, vaikka enemmän kuin kolmasosa hänen rykmenttiään sai surmansa. Hänellä oli kunnia tulla taas suosiollisesti mainituksi päällikkönsä raportissa ja hänet koroitettiin majurin arvoon. Mutta tarpeetonta on puhua tämän taistelun kulusta, koska se on selostettu kaikissa lehdissä ja koska siitä on puhuttu kaikissa maamme kylissä. Palatkaamme siis kirjoittajan yksityisasioihin, joita hän nyt, vanhalla iällään ja kaukana sieltä, kertoo jälkeläisilleen. Ennen Oudenarden taistelua, sen jälkeen kuin Esmond oli sattumalta kohdannut kapteeni von Goltzin Brysselissä, jesuiittakapteeni ja Webbin jalkaväen kapteeni joutuivat yli vuoden ajan olemaan kovin paljon yhdessä. Esmondin ei tarvinnut nähdä vaivaa saadakseen selville (isä ei sitä häneltä salannutkaan, koska hän jo entisajoilta oli varma oppilaansa luotettavuudesta), että vankien välittäjä oli St. Germainista lähetetty asiamies, ja että hän toimitti perille tietoja meidän ja ranskalaisten leirissä olevien suurten henkilöiden välillä. "Minun toimeni", sanoi hän — "ilmoitan sen sinulle sekä siitä syystä, että luotan sinuun, kuin myöskin siksi, että terävät silmäsi ovat sen jo paljastaneet, — on olla välittäjänä Englannin kuninkaan ja hänen täällä olevien alamaistensa välillä, jotka ovat sotimassa Ranskan kuningasta vastaan. Mitä teihin ja ranskalaisiin tulee, niin eivät kaikki maailman jesuiitat yhteensä estä teitä tappelemasta: tapellaan vain, herrat; 'Pyhä Yrjänä Englantiin', sanon minä — ja sinä tiedät kuka niin sanoo, olipa hän missä tahansa."

Luulen, että isä Holt tavallaan halusi komeilla salaperäisyydellään, ja hän ilmestyi ja katosi leiristämme yhtä äkkiä kuin hän entisaikaan tapasi saapua ja kadota Castlewoodissa. Hänellä oli passeja molempia armeijoita varten ja hän tuntui tietävän (mutta epätarkasti, niinkuin kuului hyvän isän kaikkitietäväisyyteen) yhtä hyvin mitä tapahtui kummassakin leirissä. Eräänä päivänä hän toi Esmondille uutisia suuresta juhlasta, mikä vietettiin ranskalaisten leirissä, Monsieur de Rohanin illallisista. Kekkereissä oli pelattu ja soitettu viulua ja sitten oli tanssittu ja sitten oli ollut naamiohuvit: Kuningas meni sinne marski Villars'in omissa ajoneuvoissa. Eräänä toisena päivänä toi isä tiedon hänen majesteettinsa vilutaudista: kuningasta ei ollut taudinpuuska kohdannut enää kymmeneen päivään ja häntä voi sanoa terveeksi. Tähän aikaan kapteeni Holtz teki matkan Lontooseen, niin innostunut hän oli vankeja vaihtamaan. Tältä matkalta palattuaan hän alkoi tulla avomielisemmäksi Esmondille, ja koska he kohtasivat toisiaan usein, niin tilaisuuden sattuessa hän ilmaisi luottamustaan kertomalla ne asiat, jotka on tässä kaikki yhteen mittaan esitetty.

Syy tähän lisääntyneeseen luottamukseen oli tämä: saavuttuaan Lontooseen oli Esmondin tädin, leskivarakreivittären entinen rippi-isä vieraillut ladyn luona Chelseassa ja saanut häneltä siellä tietää, että kapteeni Esmond tunsi perheensä salaisuuden ja oli päättänyt, ettei koskaan saattaisi sitä julkisuuteen. Tämä tieto koroitti Esmondia vanhan opettajansa silmissä (niin suvaitsi Holt sanoa), ja hän ihaili Henryä suuresti tämän kieltäymyksen vuoksi.

"Castlewoodin perhe on tehnyt paljon enemmän minun hyväkseni kuin omani on koskaan tehnyt", virkkoi Esmond. "Antaisin elämäni heidän edestään. Miksi siis nurkuisin siitä ainoasta hyvästä, joka minulla on valta antaa heille." Hyvän isän silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kuuli tämän, vaikka selitys Esmondin mielestä olikin kovin yksinkertainen. Isä syleili Esmondia ja puhkesi monenmoisiin ihastuksen huutoihin. Hän sanoi Esmondilla olevan noble coeur[jalo sydän] ja että hän oli ylpeä tästä ja rakasti tätä oppilaanaan ja ystävänään. Nyt, enemmän kuin milloinkaan ennen, hän katui, että oli kadottanut oppilaansa ja että hänen oli ollut pakko jättää tämä niinä varhaisina vuosina, jolloin hänellä olisi voinut olla vaikutusta tähän ja jolloin hän olisi voinut saattaa tämän ainoan oikean kirkon yhteyteen, sen kirkon, johon isä kuului. Ja hän olisi kirjoittanut hänet jaloimpaan sotajoukkoon, niihin ihminen on koskaan liittyivät — hän tarkoitti omaa jesuiittaseuraansa, jonka jäseniin (kuten hän sanoi) kuuluu suurimmat sankarit, mitä maailma on koskaan tuntenut — sotureita, jotka ovat kyllin rohkeita uskaltamaan kaikki, kohtaamaan mitä vaikeuksia tahansa, kuolemaan minkä kuoleman tahansa, sotureita, jotka ovat saavuttaneet tuhannen kertaa loistavampia voittoja kuin suurinkaan sotapäällikkö, sotureita, jotka ovat nöyrästi polvistuneina tuoneet kansakuntia pyhän sotalippunsa, ristin juureen, sotureita, jotka ovat saavuttaneet kunniakehiä ja arvomerkkejä, verrattoman paljon kirkkaampia kuin ne, jotka annetaan kaikkein uljaimmillekaan maallisille voittajille — ikuisen valkeuden kruunuja ja istuimia taivaan ihanuuksissa.

Esmond oli kovin kiitollinen ystävänsä hyvistä mielipiteistä, vaikka hän ei voinutkaan yhtyä jesuiitta isän uskonkiihkoon. "Minäkin olen ajatellut tuota asiaa, hyvä isä", virkkoi hän, ja hän tarttui isän käteen, "ajatellut sen itsenäisesti, niinkuin kaikkien ihmisten tulee tehdä, ja koetan tehdä oikein ja omalla tavallani luotan taivaaseen yhtä hartaasti kuin te teette omallanne. Jos lapsena olisin saanut olla kuusi kuukautta kauemmin seurassanne, niin en olisi sen parempaa, halunnut. Itkin tyynyäni vasten Castlewoodissa, kun ajattelin teitä; ja minusta olisi voinut tulla veljeskuntanne jäsen, ja kukapa tietää", lisäsi Esmond hymyillen, "ehkä täysi pappi, jolla on viikset ja baijerilainen univormu."

"Poikani", virkkoi isä Holt punastuen, "uskonnon ja uskollisuuden palveluksessa ovat kaikki puvut sopivia."

"Niin kyllä", huomautti Esmond, "kaikki puvut ovat soveliaita, sanotte te; ja minä sanon siihen, että kaikki univormutkin ovat hyviä, sekä mustat että punaiset — sekä musta että valkoinen kokardi — sekä nauhakoristeinen hattu että joku leveälierinen, jonka alla on munkin tonsuuri. En voi uskoa, että P. Francis Xaver kulki viittansa päällä meren yli tai että hän herätti kuolleita; koetin kerran ja melkeinpä uskoinkin, mutta nyt en voi. Suokaa minun tehdä oikein ja omalla tavallani toivoa parasta."

Esmond halusi vaimentaa hyvän isän teologista puhetta ja onnistui siinä; ja isä huokasi oppilaansa voittamattoman tietämättömyyden tähden, mutta ei kuitenkaan lakannut hänestä pitämästä ja antoi hänelle kaiken luottamuksensa — toisin sanoen, hän antoi sen siinä määrin kuin pappi voi — enemmän kuin useimmat tekevät, sillä hän oli luonnostaan puhelias ja liiankin halukas puhumaan.

Holtin ystävyys antoi kapteeni Esmondille rohkeutta kysyä (mitä hän oli kauan halunnut tietää ja mitä ei kukaan voinut hänelle sanoa) muutamia seikkoja äitiraukastaan, jonka kuva usein oli kajastanut hänelle hänen unelmissaan ja jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän kertoi Holtille ne seikat, jotka jo on selostettu tämän tarinan ensimmäisessä osassa — kertoi siitä lupauksesta, jonka oli antanut kuolevalle lordilleen ja tuon kuolevan ystävänsä tunnustuksesta — ja hän kehoitti Holtia kertomaan hänelle mitä tiesi siitä naisparasta, jonka luota hänet oli otettu.

"Hän oli juuri tästä kaupungista", virkkoi Holt, ja hän vei Esmondin katsomaan sitä katua, jonka varrella hänen äitinsä isä oli asunut ja jossa Holt arveli hänen äitinsä syntyneen. "V. 1676, kun isäsi, kapteeni Thomas Esmond tuli tänne kuningasvainajan seurueessa (kuningas oli silloin Yorkin herttua ja hänet oli häpeällisellä tavalla karkoitettu tänne), hän tutustui äitiisi, ahdisteli häntä ja vietteli hänet. Isäsi on useissa myöhemmissä keskusteluissaan kertonut minulle — tunsin silloin velvollisuuteni olevan pitää ne salassa — että äitisi oli kovin siveä ja lempeä nainen ja joka suhteessa kaikkein rakastavin ja uskollisin olento. Isäsi nimitti itseään kapteeni Thomas'iksi, koska hänellä oli hyvä syy hävetä käytöskään äitiäsi kohtaan, ja hän on puhunut minulle usein siitä vilpittömällä katumuksella ja maininnut suurella hellyydellä äitisi monenmoisia rakastettavia ominaisuuksia. Hän myönsi kohdelleensa äitiäsi kovin huonosti ja eläneensä siihen aikaan kelvottomasti, pelanneensa ja hurjailleensa. Äitisi tuli raskaaksi, ja kun hänen vanhempansa pääsivät asian perille, he kirosivat hänet, vaikka äitisi ei koskaan moittinutkaan onnettomuutensa ja perikatonsa aiheuttajaa muuten kuin valuvilla kyyneleillään ja surullisella ulkomuodollaan.

"Thomas Esmond — kapteeni Thomas, joksi häntä sanottiin — sekaantui erääseen peliriitaan, ja riidasta seurasi kaksintaistelu sekä niin ankara haava, että luultiin (hänen lääkärinsä vakuutti niin) hänen kuolevan. Kun hän piti kuolemaansa varmana ja joutui katumuksen valtaan, hän lähetti hakemaan erästä juuri tuon samaisen P. Gudulen kirkon, jossa sinut kohtasin, pappia, ja vielä samana päivänä kun hän ensin oli nöyrtynyt meidän kirkkomme oppiin, hänet vihittiin äitisi kanssa muutamia viikkoja ennen kuin sinä synnyit. Herra varakreivi Castlewoodin (Esmondin markiisin kuningas Jaakon valtakirjan nojalla, jonka minä itse vein isällesi), kastoi P. Gudulen kirkossa sama apulaispappi, joka vihki vanhempasi; sinä sait kasteessa nimen Henry Thomas, E. Thomasin, englantilaisen upseerin, ja Gertrude Maes'in poika. Näet siis, että kuulut meille syntymästäsi alkaen ja käsität miksi en kastanut sinua, kun sinusta Castlewoodissa tuli minun armas oppilaani.

"Sinun isäsi haava sai suotuisan käänteen — hänen omatuntonsa keventyi varmaankin hänen meneteltyään oikein — ja lääkärien hämmästykseksi hän parantui. Mutta kun terveys palasi, palasi hänen ilkeä luonteensakin. Hän kyllästyi tyttöparkaan, jonka hän oli syössyt perikatoon. Ja kun hän sai hiukan raha-avustusta sedältään, vanhalta herra varakreiviltä, joka silloin oli Englannissa, teeskenteli hän liikeasioita, lupasi pian palata, poistui, eikä enää sen koommin nähnyt äitiäsi.

"Hän tunnusti minulle, ensin ripissä, mutta myöhemmin myös keskustelussa tätisi, vaimonsa kanssa, — muuten en olisi koskaan voinut paljastaa sitä, mitä nyt sinulle kerron, — että hän Lontooseen tultuaan kirjoitti valheellisen tunnustuksen Gertrude Maes-paralle — Gertrude Esmondille — ilmoittaen, että hänet oli Englannissa vihitty avioliittoon jo ennenkuin hän oli liittynyt äitiisi. Hän ilmoitti, ettei hänen nimensä ollut Thomas; että hän oli juuri lähdössä Euroopasta Virginiassa oleville tiluksille, jossa suvullasi tosiaankin oli maa-alue, jonka se oli saanut kuningas Kaarle I:ltä. Hän lähetti äidillesi rahaa, — puolet viimeisestä sadasta guineasta, joka hänellä oli — rukoili tämän anteeksiantoa ja sanoi jäähyväisensä.

"Gertrude-parka ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nämä kirjeessä olevat tiedot voisivat olla petollisia, kuten isäsi muu käytös häntä kohtaan. Mutta vaikka eräs nuori mies hänen omaa säätyään, mies, joka tunsi hänen vaiheensa ja josta äitisi oli pitänyt, ennenkuin hän oli nähnyt sen englantilaisen herran, josta oli koitunut kaikkien hänen onnettomuuksiensa aihe, tarjoutui naimaan äitisi ja ottamaan sinut lapsekseen aivan kuin olisit ollut hänen omansa, ja antamaan sinulle nimensä, niin hylkäsi äitisi tarjouksen. Tämä kielto suututti kovin hänen isäänsä, joka oli ottanut hänet kotiin. Hän ei milloinkaan enää saanut pitää päätään pystyssä siellä, ja hän oli lankeemuksensa jälkeen ainaisen huonon kohtelun alaisena. Kun siis muutamat hurskaat rouvat, jotka olivat hänen tuttaviaan, tarjoutuivat maksamaan pienen eläkkeen hänelle, meni hän luostariin, ja sinut annettiin hoidettavaksi. Sen nuoren miehen, joka olisi ottanut sinut lapsekseen, sisar oli se henkilö, joka sinut otti hoivaansa. Äitisi ja tämä henkilö olivat serkuksia. Tämä nainen oli juuri menettänyt, oman lapsensa, jonka sijaan sinä tulit, koska oma äitisi oli liian sairas ja heikko antamaan sinulle ravintoa. Ja pian rakastui hoitajasi sinuun niin suuresti, että hän nurisi jo sitäkin, että sinua käytettiin luostarissa, jossa äitisi oli ja jossa nunnat hyväilivät pientä lasta, koska he säälivät ja rakastivat sen onnetonta äitiä. Äitisi vakaantui kutsumuksessaan joka päivä, ja kahden vuoden kuluttua otettiin hänet juhlallisesti luostarin sisareksi.

"Hoitajasi kotiväki oli ranskalaisia silkinkutojia ja he palasivatkin Arras'hin Ranskan Flanderiin hiukan ennen kuin äitisi teki nunnanvalansa ja he veivät sinut mukanaan; silloin olit kolmen vuoden vanha lapsi. Se oli kaupunki — Ranskan kuninkaan äskeisiä voimakkaita toimenpiteitä puuttui vielä — joka oli täynnä protestantteja, ja täällä hoitajasi isä, vanha Pastoureau, hän, jonka kanssa myöhemmin asuit Ealingissa, omaksui reformeeratun opin, saastuttaen samalla koko perheensä uskon. Heidät karkoitti sieltä kaikkein autuaimman majesteetin julistus, ja he tulivat Lontooseen ja asettivat kangaspuunsa käyntiin Spittlefieldissä. Tuo vanha mies toi hiukan rahaa mukanaan ja jatkoi liikettään, mutta hyvin köyhällä tavalla. Hän oli leskimies. Tähän mennessä oli hänen tyttärensä, leski hänkin, hoitanut hänen talouttaan, ja vanha mies harjoitti yhdessä poikansa kanssa ammattiaan. Sillä välin oli isäsi julkisesti tunnustanut kääntymyksensä juuri ennen Kaarlekuninkaan kuolemaa (joka vainaja oli melkein samallainen kääntymyksentekijä), sopinut varakreivi Castlewoodin kanssa ja nainut, kuten tiedät, hänen tyttärensä.

"Tapahtui sitten, että nuorempi Pastoureau kohtasi vanhan kilpailijansa mennessään näyttämään brokaadinpalasta Ludgate Hilliin kauppiaalle, joka oli kiinnittänyt hänet töihinsä; tämä tuli jostain tien varrella olevasta ravintolasta. Pastoureau tunsi heti isäsi, tarttui hänen kaulukseensa ja soimasi häntä konnaksi, joka oli vietellyt hänen rakastettunsa ja myöhemmin hyljännyt tämän ja tämän pojan. Mr. Thomas Esmondkin tunsi Pastoureaun heti ja kehoitti tätä tyyntymään eikä kokoamaan joukkoa heidän ympärilleen; hän pyysi tätä ravintolaan, josta hän itse oli juuri tullut ja lupasi antaa tälle selityksen kaikesta. Pastoureau meni sinne ja kuuli isännän antavan ovenvartijalle määräyksen viedä kapteeni Thomas johonkin huoneeseen. Isääsi mainittiin tuttavallisesti ristimänimeltään ravintoloissa, joissa hän kävi, eivätkä ne ravintolat totta puhuen olleet kaikkein hyvämaineisimpia.

"Minun pitää kertoa sinulle, että kapteeni Thomas, tahi myöhemmin herra varakreivi, ei koskaan ollut vailla selityksiä ja saattoi liehitellä itsensä naisen tai velkojan suosioon sulavasti ja samalla niin yksinkertaisen sävyisenä, että moni hänen velkojansa on antanut pettää itsensä. Hänen juttunsa tulivat tavallisesti sitä uskottavammiksi mitä pitemmälle kertoja edistyi. Hän liitti todistuksen todistukseen ihmeellisellä nokkeluudella ja johdonmukaisuudella. Tarvittiin, lukuunottamatta sinun olemassaoloasi, kovin pitkää tuttavuutta isäsi kanssa, jos mieli tietää milloin lordi val — puhui totta tahi ei.

"Hän kertoi minulle katkeran katumuksen vallassa ollessaan sairaana — sillä kuolemanpelko pani hänet aina katumaan — ja naurun remahduksin, ollessaan terve, sillä lordilla oli kovin suuri huumorin lahja, miten hän oli puolessa tunnissa ja ennenkuin pullo oli vielä pohjaan juotu, täydelleen saanut petkutetuksi Pastoureau-paran. Hän myönsi myös vietelleensä äitisi, sitä hän ei voinut auttaa. Hän oli valmis mitä vuolaimmin vuodattamaan kyyneleitä, ja hän vuodatti niitä loppumattomasti sulattaakseen herkkäuskoisen kuulijansa. Hän itki äitisi kohtaloa vielä enemmän kuin Pastoureau, joka hänkin itki sydämensä pohjasta, miesparka, kuten lordi minulle kertoi. Hän vannoi kunniansa kautta, että hän oli kaksi kertaa lähettänyt rahaa Brysseliin, ja mainitsi sen kauppiaan nimen, jonka luona kirje odotti Gertrude-parkaa. Lordi ei edes tiennyt oliko Gertrudella lasta vai ei eikä sitäkään elikö hän vai oliko kuollut. Mutta hän sai helposti tietää nämä asiat kelpo Pastoureaulta. Kun lordi sai kuulla, että äitisi oli luostarissa, ilmoitti hän, että hän aikoi itsekin lopettaa päivänsä sellaisessa, jos hän jäisi eloon vaimonsa jälkeen, jota hän vihasi ja jonka tämän ilkeä isä oli pakottanut hänet naimaan. Ja kun hänelle kerrottiin, että Gertruden poika eli ja oli Lontoossa, 'niin minä säpsähdin', virkkoi lordi. 'Minun vaimoni oli juuri silloin, hitto soi, joutumaisillaan lapsivuoteeseen, ja minä ajattelin, että jos tuo vanha visukinttu, minun appiukkoni, alkaisi kitsastella, niin olisi tässä hyvä tilaisuus säikytellä häntä'.

"Hän ilmaisi syvimmän kiitollisuutensa Pastoureaun perheelle siitä, että nämä olivat hoitaneet lasta — sinä olit jo lähes kuusivuotias, — ja Pastoureau sanoi karkeasti lordille, kun tämä ehdotti, että heti lähdettäisiin lapsikultaa katsomaan, etteivät he milloinkaan halunneet nähdä lordin pahaenteisiä kasvoja huoneittensa sisällä ja että hän voi saada pojan, vaikka he kaikki olivat kovin pahoillaan, jos menettäisivät hänet. Heidän sopi ottaa lordilta rahaa, koska he olivat kovin köyhiä, jos hän antaisi sitä, tai he kasvattivat hänet Jumalan avulla, niinkuin he olivat tähänkin asti tehneet, ilman hänen avustustaankin. Lordi myöntyi tähän heti ja sanoi huokaisten: 'Niin kyllä, on parasta, että armas lapsi jää ystävien luo, jotka ovat olleet niin ihailtavan hyviä hänelle.' Puhuessaan minulle jälkeenpäin hän ylisti ja ihaili vilpittömästi tuon kutojan käytöstä ja luontevuutta ja myönsi, että ranskalainen oli kelpo mies ja hän itse, Jumala häntä armahtakoon, surkea roisto."

"Isäsi", jatkoi mr. Holt, "oli antelias rahoihinsa nähden, kun hänellä sattui niitä olemaan; ja koska hän juuri sinä päivänä oli saanut jonkun summan sedältään, hän antoi kutojalle kymmenen kultarahaa kovin avokätisesti ja lupasi tälle lisäavustusta. Hän kirjoitti Pastoureaun nimen ja asunnon muistikirjaansa ja kun Pastoureau puolestaan tiedusteli hänen osoitettaan, ilmoitti hän, aina valmiina, olevansa kapteeni Thomas, ja osoitteensa olevan, New Lodge, Penzance, Cornwall. Hän ilmoitti viipyvänsä Lontoossa vain muutamia päiviä vaimonsa omaisuutta koskevien asiain vuoksi. Hän sanoi vaimoansa oikuttelijaksi, vaikka tämä muuten olikin hyväluontoinen nainen. Hän ilmoitti isänsä olevan Cornwallilaisen maalaisherran, jonka terveys oli kovin heikko ja jonka kuollessa hän toivoi saavansa sievoisen summan, jolloin hän lupasi avokätisesti palkita lapsensa ihailtavan hoitajan ja pitää huolen pojastaan. 'Ja jumaliste, sir', sanoi hän minulle, omituisella, nauravalla tavallaan, 'tilasin vähän juuri samanmallista brokaadia kuin se, jota miehellä oli mukanaan, ja lahjoitin sen vaimolleni aamupuvuksi, jotta hän voisi siinä puvussa ottaa vastaan vieraita, kun hän toipui lapsivuoteesta saatuaan pienen poikamme.'

"Sinun pieni eläkkeesi maksettiin varsin säännöllisesti; ja kun isästäsi tuli varakreivi Castlewood setänsä testamentin perusteella, sain minä toimekseni vaalia sinua ja minun kehoituksestani tuotiin sinut kotiin. Sinun kasvatusäitisi oli kuollut. Hänen isänsä tutustui erääseen naiseen ja nai tämän; uusi vaimo riiteli kovasti miehensä pojan kanssa. Tuo uskollinen sielu matkusti takaisin Brysseliin saadakseen olla lähellä sitä naista, jota hän rakasti, ja hän kuolikin muutamia kuukausia ennen äitiäsi. Tahdotko nähdä äitisi ristin luostarin hautausmaalla? Johtaja on minun entinen rippilapseni ja hän muistaa yhä sisar Marie Magdaleenaa suurella rakkaudella."

Esmond saapui tälle paikalle eräänä valoisana kevätiltana ja näki tuhansien ristien joukossa, joiden varjot päilyivät ruohopeitteisten hautojen yllä, sen, joka oli merkkinä hänen äitinsä leposijasta. Useat muut niistä ihmisraukoista, jotka siellä lepäsivät, olivat valinneet sen saman nimen, jolla suru oli hänet uudestaan ristinnyt, ja joka nimi tuntui vienosti vihjaavan heidän rakkautta ja surua täynnä oleviin vaiheisiinsa yksilöinä. Hän kuvitteli äitiään kyynelöiden polvistuneena pimeässä sen ristin juurelle, jonka alle hänen huolensa olivat haudatut. Esmond polvistui myöskin ja rukoili oman rukouksensa. Hän ei tuntenut yhtä suuressa määrin surua kuin hartautta (sillä hän ei muistanut ollenkaan äitiään), ja hän tunsi sääliä ajatellessaan niitä tuskia, joita tuon lempeän olennon oli täytynyt elinaikanaan kärsiä. Tälle ristille hän oli surunsa tuonut; tähän taivaalliseen ylkään hän oli vaihtanut puolison, joka oli häntä tavoitellut, sen petturin, joka oli hänet hyljännyt. Tuhansia sellaisia hautakumpuja oli hänen ympärillään ja lempeät tuhatkaunot kohosivat mullasta niille, ja kullakin haudalla oli ristinsä ja requiescat -kirjoituksensa. Eräs mustiinverhoutunut nunna oli polvistunut läheisyyteen erään uinuvan sisaren leposijan ääreen, ja vuode oli niin hiljan tehty, että kevät ei ollut vielä ehtinyt kutoa peitettä sille. Hautausmaan muurien takaa näkyi maailma ja elämä vilaukselta ja kaupungin tornit ja päädyt. Vastapäätä olevalta katolta lensi lintu ja laskeutui ensin eräälle ristille ja sitten ruohikolle sen juurelle: sieltä se pian lensi pois lehti suussaan. Sitten kuului luostarikirkosta lähellä olevien sisarten ylistyslaulu. Toiset olivat jo kauan sitten täyttäneet sen paikan, joka Maria Magdaleena-paralla kerran siellä oli; he polvistuivat nyt samassa penkissä ja kuulivat samoja hymnejä ja rukouksia, jotka olivat suoneet lohtua äitivainajan särjetylle sydämelle. Levätköön hän rauhassa — levätköön hän rauhassa; ja niin myös mekin, kun meidän taistelumme ja vaivamme ovat päättyneet! Mutta maa on Herran niinkuin taivaskin; me olemme Hänen omiaan sekä täällä että siellä. Minä taitoin pienen kukan hänen kummultaan ja suutelin sitä ja menin omille teilleni niinkuin lintu, joka juuri oli laskeutunut ristille viereeni, taas takaisin maailmaan. Kuoleman tyyni tyyssija, ikuisen rauhan syvänne, jota eivät myrskyt eivätkä vaivat tapaa! Minusta tuntui kuin ihmisestä, joka on kävellyt meren pohjalla ja kulkenut haaksirikkoisten luiden seassa.

XIV luku.

VUOSIEN 1707:N JA 1708:N SOTARETKET.

Koko sen jälkeisenä vuonna, jona Ramillies'n kunniakas taistelu taisteltiin, ei meidän armeijamme tehnyt yhtään tärkeätä liikettä kovin useiden upseeriemme mielipahaksi, he kun saivat olla toimettomina Flanderissa. Upseerit sanoivat, että hänen ylhäisyytensä ylipäällikkö oli saanut tarpeeksi sodasta ja halusi nyt vain rahaa sekä nauttia viidentuhannen punnan vuotuisesta eläkkeestään ja upeasta palatsistaan, jota par'aikaa rakennettiin Woodstockiin. Ja hänen ylhäisyydellään olikin tarpeeksi tointa tänä vuonna tapellessaan kotoisia vihamiehiänsä vastaan. Siellä alettiin kuiskailla, että herttuan tähti oli alenemassa ja että herttuatar menetti vaikutuksensa kuningattareen, joka soi kuninkaallista suosiotaan kuuluisalle mrs. Marshamille sekä mrs. Marshamin nöyrälle palvelijalle mr. Harleylle. Punoessaan juonia heidän juoniaan vastaan herttua kulutti suuren osan aikaansa. Mr. Harley saatiin pois virastostaan, niin pitkälle pääsi hänen ylhäisyytensä voittajana. Mutta hänen majesteettinsa oli, koska hänet oli vasten tahtoaan saatu vakuutetuksi, yhä siinä vakaumuksessa, jossa runoilija vakuuttaa ihmisten olevan kun heidät on vastahakoisesti saatu muuttamaan käsitystään, ja ennenpitkää mr. Harley sai tilaisuuden kostaa.

Sillä välin ei taistelu edistynyt ensinkään Marlborough'n urheitten luutnanttien mielen mukaan. Meillä ei ollut koko vuoden 1707 aikana, vaikka ranskalaiset olivat aivan nenämme edessä, minkäänlaista tappelua. Berwickin urhea herttua kukisti kokonaan armeijan Espanjassa Almanzan luona; ja me Webbin rykmenttiläiset, joita juuri tuo nuori herttua oli johtanut ennen isänsä virasta luopumista, olimme hieman ylpeitä ajatellessamme, että meidän everstimme juuri oli saavuttanut tämän voiton. "Luulenpa, että jos minä olisin ollut Galwayn paikalla ja jos minulla olisi ollut jalkaväkeni", virkkoi kenraalimme, "emme olisi laskeneet aseitamme edes vanhan everstimme edessä, kuten Galway teki." Ja Webbin upseerit vannoivat, että jos meillä olisi ollut Webb päällikkönä, niin ei meitä ainakaan olisi otettu vangiksi. Rakas vanha kenraalimme puhui varomattomasti itsestään ja muista; urhoollisempaa tai loisteliaampaa soturia kuin hän ii ollut koskaan elänyt; mutta hän toitotti kelvollista sotatorveaan melkein kovemmin kuin hänen asemassaan olevan päällikön sopi, ja vaikka hän olikin mahtava urho, heilutti hän sentään suurta miekkaansa ja riehui liian raivoisasti armeijan edessä.

Salaperäinen mr. Holtz lähti jollekin salaiselle retkelle vuoden 1708 alkupuoliskolla; hän oli kovin voittoisalla mielellä ja ilmoitti Esmondille, että jotain ihmeellistä oli juuri tapahtumaisillaan. Tämä salaisuus paljastui, kun ystäväni palasi armeijaan, olemukseltaan mitä surullisimpana ja masentuneimpana, ja ilmoitti että se suuri, jota hän oli tavoitellut, oli täydellisesti epäonnistunut. Hän oli todellakin ollut tuon kovaonnisen Chevalier de St. Georgen retkikunnan mukana, jonka Ranskan kuningas laivaston ja armeijan tukemana lähetti Dunkerquesta ja jonka tarkoituksena oli saartaa ja valloittaa Skotlanti. Mutta se kehno tuuli, joka aina vastusti kaikkia suunnitelmia, joihin prinssi ryhtyi, ehkäisi Chevalierin saartamasta Skotlantia, kuten tunnemme, ja puhalsi Monsieur von Holtz-paran taas leiriimme takaisin suunnittelemaan ja ennustelemaan ja vakoilemaan kuten tavallisesti. Chevalier (eli Englannin kuningas, jona muutamat meistä häntä pitivät) päätyi Dunkerquesta Ranskan armeijan luo suunnittelemaan hyökkäystä meitä vastaan. Burgundian herttualla oli tänä vuonna johto käsissään ja hänellä oli mukanaan Berryn herttua ja apunaan tässä taistelussa kuuluisa marski Vendôme sekä Matignonin herttua. Holtz, joka tiesi kaiken mitä tapahtui Flanderissa ja Ranskassa (ja varmaankin myös kummassakin Intiassa) selitti, että vuotena 1708 tultaisiin sotimaan enemmän kuin edellisenä vuonna ja että päälliköllämme oli syitä, jotka pitivät häntä sotatoimista poissa. Esmondin päällikkö, joka tunnettiin nurisijaksi ja suuren herttuan sisukkaaksi epäilijäksi, ja sadat muut upseerit hänen kanssaan, eivät empineet selittää, että nämä yksityissyyt tulivat herttualle Ranskan kuninkaan antamien kruunun rahojen muodossa ja että kuningas lahjoi päällikön estääkseen sotaa. Meidän riveissämme oli yllinkyllin miehiä, asiain tonkijoita, joita mr. Webb kuunteli liiankin halukkaasti; nämä tiesivät täsmälleen ne summat, jotka herttua sai ja miten paljon lankesi Cadoganin osalle ja mikä oli tarkalleen se summa, jonka tohtori Hare sai.

Ja se menestys, jolla ranskalaiset alkoivat vuoden 1708 taistelun, puolestaan vahvistaa näitä kavallustietoja, jotka olivat jokaisen huulilla. Kenraalimme antoi vihollisen kulkea meidän ja Ghentin kaupungin välille eikä tehnyt hyökkäystä vaikka sotajoukot olivat vastakkain neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan. Ghent valloitettiin ja samana päivänä Monsieur de la Mothe valtasi Bryggen, ja nämä kaksi suurta kaupunkia olivat joutuneet ranskalaisten käsiin heidän ampumatta laukaustakaan. Muutamia päiviä myöhemmin la Mothe hyökkäsi Plashendallin linnoitusta vastaan. Alettiin jo uskoa, että koko espanjalainen Flanderi ja Brabant joutuisivat ranskalaisille, kun prinssi Eugène saapui Moselista, ja silloin loppui tuo kaksimielinen temppuilu.

Savoijin prinssi merkitsi aina saapumisensa armeijaan pitämällä suuret juhlat (herttua pani toimeen juhlia vain harvoin ja ne olivat köyhiä). Muistan kenraalimme palanneen tältä päivälliseltä kahden ylipäällikön seurassa; hänen päänsä oli silloin hiukan viinin samentama, jota juomaa itävaltalainen päällikkö antoi paljon avokätisemmin kuin englantilainen. "Nyt", sanoi kenraali iskien nyrkkinsä kiroten pöytään, "on hänen pakko taistella, ja kun hänet siihen pakotetaan, niin, hitto soi, ei kukaan mies Euroopassa voi pitää puoliaan Jack Churchillia vastaan." Viikon kuluttua oli Oudenarden taistelu taisteltu, ja silloin, vihasivatpa he toisiaan miten paljon tahansa, Esmondin kenraalin ja ylipäällikön oli pakko ihailla toisiaan, niin loistava oli kummankin urhoollisuus sinä päivänä.

Brigaadi, jota kenraalimajuri Webb johti, sai niin kovia iskuja, että ne vetivät vertoja kaikille, joita siinä taistelussa annettiin, taistelussa, jossa mr. Esmondilla oli kunnia palvella komppanian päällikkönä omassa rykmentissään ja oman päällikkönsä kenraalimajurin johdon alaisena. Ja hänen hyvä onnensa soi hänen johtaa rykmentin taistelusta sen päällikkönä, koska neljä vanhempaa, häntä ylempää upseeria oli kuollut suunnattomassa teurastuksessa, joka sinä päivänä tapahtui. Minusta on mieluisaa ajatella, että Jack Haythorn, joka ivaili minua äpäräksi ja Webbin loiseksi, niinkuin häntä huvitti sanoa, kätteli minua sydämellisesti ennenkuin taistelu alkoi. Kolme päivää sitä ennen Brace-parka, everstiluutnanttimme, oli saanut kuulla vanhemman veljensä kuolleen ja itse perineensä paroonin arvon Norfolkissa sekä neljäntuhannen punnan vuotuiset tulot.

Kohtalo, joka oli säilyttänyt häntä vioittumattomana kymmenissä taisteluissa, riisti hänet juuri silloin kuin maailma olisi ollut elämisen arvoinen, ja hän meni sinä päivänä taisteluun vakuuttaen tietävänsä, että onni oli kääntyvä häntä vastaan. Majuri oli juuri liittynyt rykmenttiimme — hän oli lordi Marlborough'n miehiä ja lähetettiin joukkoomme meidän upseeriemme mielipahaksi, vakoilemaan meitä kuten sanottiin. En tiedä oliko se totta enkä myöskään, kuka vei meidän pöytälavertelumme päämajaan, mutta Webbin rykmentin samoinkuin sen päällikönkin tiedettiin olevan ylipäällikön mustassa kirjassa. "Ja kun ei hän uskaltanut musertaa sitä kotona", vanha urhea päällikkömme tapasi sanoa, "niin hän oli päättänyt hävittää sen vihollisen avulla"; siten pantiin siis majuri Proudfood-parka vaaralliseen virkaan.

Esmondin rakas varakreivi, joka palveli herttuan adjutanttina, sai haavan ja kunniamaininnan Gazettessa, ja kenraali mainitsi myös kapteeni Esmondin, suosikkinsa, nimen ylennystä varten tiedonannossaan. Esmondin sydän alkoi tykyttää, kun hän ajatteli, että eräät silmät kotona, maailman kirkkain silmäpari, saattaisi lukea sen sivun, jolla hänen vaatimattomia palveluksiaan selostettiin. Mutta Esmond oli päättänyt pysyä jyrkästi poissa niiden vaaralliselta vaikutukselta ja antaisi ajan ja poissaolon voittaa sen intohimon, joka hänessä yhä piili. Kun hän oli poissa Beatrixin luota ei se vaivannut häntä, mutta Esmond oli varma siitä, että jos hän palaisi kotiin, puhkeaisi hänen kuumeensa uudestaan, ja hän karttoi Walcotea kuten Lincolnshiren mies karttaa suomailleen menoa, missä hän tietää vilutaudin itseään odottavan.

Meidän, jotka sotaväessä kuuluimme englantilaiseen puolueeseen ja jotka olimme taipuvaisia ivailemaan kaikkea, mikä tuli Hannoverista, ja pitämään vain hiukan tolvanoita ja villi-ihmisiä parempina vaaliruhtinaan hovia ja perhettä, oli kuitenkin pakko myöntää, että nuori vaaliruhtinas Oudenarden päivänä, vaikka hän silloin oli ensimmäisellä sotaretkellään, osoitti tottuneen soturin voimaa ja rohkeutta. Tässä tilaisuudessa oli vaaliruhtinaalla parempi onni kuin Englannin kuninkaalla, joka serkkuineen oli vihollisen leirissä. Hänen oli pakko paeta heidän kanssaan tuon päivän päättyessä häpeään. Vaikka heillä oli maailman täydellisimmät sotapäälliköt edessään ja omalla puolellaan ihailtava ylipäällikkö, näkivät he hyväksi hyljätä neuvot ja ryhtyä ottelemaan päällikköjemme kanssa, ja tämä ottelu päättynyt heidän sotaväkensä perinpohjaiseen tuhoon, ellei olisi ollut Vendômen herttuan suurta taitoa ja urhoollisuutta. Hän korvasi, mikäli urheus ja äly voivat, ne onnettomuudet, jotka olivat johtuneet hänen sukulaistensa, kuningassuvun laillisten prinssien, kalastelemisesta ja hullutuksista.

"Jos Berwickin herttua vain olisi ollut armeijassa, olisi päivän kohtalo ollut peräti toinen", muuta ei mr. von Holtz-parka voinut sanoa. "Ja silloinpa olisit saanut nähdä, että Almanzan sankari kykenee mittelemään miekkoja Blenheimin voittajan kanssa."

Vankien vaihtoa koskeva asia pitkittyi aina, ja se oli ainakin se näennäinen asia, joka piti mr. Holtzia alati liikkeessä ranskalaisten ja liittoutuneiden rintaman välillä, vakuutan, että hänet kerran oli vähällä vakoojana hirtättää kenraalimajuri Wayne, mutta silloin ylipäällikön erikoismääräys vapautti hänet ja lähetytti päämajaan. Hän tuli ja meni, ja missä ikänä hän oli, niin häntä suosi aina jokin korkea vaikkakin salainen suojelija. Hän toimitti lähetinvirkaa Berwickin herttuan ja tämän sedän, meidän herttuamme välillä. Hän näytti tuntevan yhtä hyvin mitä tapahtui prinssin leirissä kuin meidän leirissämmekin. Hän toimitti Englannin kuninkaan onnittelut muutamille upseereistamme, ja muiden ohella saivat Webbin rykmentin herrat sen kunnianosoituksen urheutensa johdosta tuona suurena päivänä. Ja Wynendaelin taistelun jälkeen, kun kenraalimme oli kiihdyksissä ylipäällikön laiminlyönnistä, ilmoitti isä tietävänsä, miten Ranskan armeijan päälliköt suhtautuivat tuohon sotatoimeen, ja että se saavutus, mikä Wynendaelin metsän edustalla voitettiin, oli tie, jota myöten liittoutuneet valloittivat Lillen.

"Ah!" virkkoi Holtz (ja muutamat olivat kovin halukkaita kuuntelemaan häntä), "jos vain kuningas saisi omansa, niin miten muuttuisikaan asiain meno. Hänen majesteettinsa maanpaollakin on se etu, että hän kykenee puolueettomasti arvostelemaan Englantia ja pätevästi arvioimaan kaikki huomattavat miehet. Hänen sisarensa on aina yhden tai toisen ahneen suosikin johdettavana, suosikin, jonka silmillä hän näkee ja jonka imartelulle tai palvelijoille hän uhraa kaikki. Luuletko, että hänen majesteettinsa kuningas, joka tuntee Englannin niin hyvin, löisi laimin sellaisen miehen kuin kenraali Webbin? Webbin tulisi olla ylähuoneessa lordi Lydiardina. Vihollinen ja koko Eurooppa tuntevat hänen ansionsa; juuri tuota mainetta eivät muutamat suuruudet, jotka vihaavat kaikkea tasa-arvoisuutta ja riippumattomuutta, voi milloinkaan antaa anteeksi." Tarkoitus oli, että nämä keskustelut toimitettaisiin mr. Webbin tietoon. Hän ottikin ne kovin iloisena vastaan, sillä vaikka hänen palveluksensa olivatkin suuriarvoiset, niin ei kukaan voinut arvioida niitä suuremmiksi kuin John Richmond Webb itse. Ja koska eripuraisuus hänen ja Marlborough'n välillä oli silmiinpistävä, alkoivat herttuan vihamiehet sekä sotaväessä että kotona imarrella Webbiä ja yllyttää häntä kaikkivoipaa ja vallitsevaa ylipäällikköä vastaan. Ja pian Oudenarden voiton jälkeen tarjoutui kenraali Webbille kunniakas tilaisuus, jota tuo urhea soturi ei lyönyt laimin ja jonka avulla hänellä oli tilaisuus lisätä suunnattomasti mainettaan kotimaassa.

Oudenarden taistelun jälkeen, ja kuten sanottiin, vasten Marlborough'n neuvoja, Savoijin prinssi asettui Lillen, ranskalaisen Flanderin pääkaupungin edustalle, ja alkoi sitä piirittää. Tämä piiritys on aikamme kuuluisin, melkeinpä yhtä kuuluisa kuin itse Troijan piiritys, uroteoista, joita sekä hyökkääjät että puolustajat tekivät. Savoijin prinssin viha Ranskan kuningasta kohtaan oli raivoisaa persoonallista vihaa. Se oli aivan erilaista kuin suuren englantilaisen päällikkömme tyyni viha; häntä ei kiihdyttänyt sotaottelu enemmän kuin biljardipeli ja hän syöksyi eteenpäin ratsuosastojensa kanssa ja työnsi punaiset pataljoonansa joka paikkaan yhtä tyynesti kuin hän olisi tehnyt lyönnin biljardipelissä tai karambolagin biljardipalloilla. Kun leikki loppui (ja hän pelasi sen niin, että hän saattoi olla varma voitosta) ei pienintäkään kaunaa vastapuoluetta kohtaan jäänyt kytemään tämän täydellisen taktiikkamestarin rintaan. Mutta sensijaan oli Savoijin prinssin ja ranskalaisten välillä guerre à mort[vimmattu taistelu]. Kun prinssi jollakin suunnalla työnnettiin pois, kuten hänelle viime vuonna tehtiin Toulonissa, teki hän taas uuden hyökkäyksen johonkin toiseen ranskalaiseen varustukseen syösten siihen sammumattoman raivonsa. Kun prinssi saapui armeijaamme, syttyivät sodan kytevät liekit ilmituleen ja alkoivat loimuten palaa. Kylmäkiskoiset alankomaiset liittolaisemme pantiin hyökkäämään nopeassa tahdissa — tyyni päällikkömme pakotettiin toimintaan. Jo prinssi yksinään oli kokonainen armeija ranskalaisia vastaan; hänen suunnattoman, sammumattoman vihansa voima tarttui satoihin tuhansiin miehiin. Keisarin kenraali kosti verisesti sen ylenkatseen, jolla Ranskan kuningas oli kohdellut tuota tulista pikkuista Savoijin apottia. Sen ohella, että Eugene itse oli uljas ja kuuluisa ja yli kaikkien rohkea ja horjumaton ja kykeni kilvoittelemaan melkein parhaimpienkin kanssa niistä kuuluisista sotureista, jotka olivat Ranskan kuninkaan sotavoimien johtajina, hänellä oli ase, jonka vertaista ei Ranskassa voitu löytää sen jälkeen kuin Sasbachin kanuunankuula kaatoi jalon Turennen. Prinssi kykeni heittämään Marlborough'n ranskalaisia vastaan ja musertamaan ne aivankuin vuorella, jonka alle heidän vahvimpain päällikköjensä kaiken yhteenkootun voiman täytyi musertua.

Englantilainen herttua ei ottanut paljon osaa Lillen suureen piiritykseen, jota kaupunkia keisarin päällikkö ahdisti koko voimallaan ja ripeydellään, muuten kuin suojaamalla piirittäjäin rintamat Burgundin herttuan armeijalta. Tämän ja keisarillisten välillä oli herttuamme asema. Kerran, kun prinssi Eugene oli haavoittunut, asettui herttuamme hänen ylhäisyytensä paikalle juoksuhautoihin, mutta piirittäjinä toimivat keisarilliset emmekä me. Eräs Webbin ja Rantzaun johtama osasto lähetettiin Artois'hin ja Picardie'hin tekemään kaikkein surullisinta ja hirveintä palvelusta, mitä mr. Esmond sotaisen elämänsä aikana joutui näkemään. Puolustajilta jääneiden alueiden onnettomista kaupungeista oli nuoret miehet riistetty ranskalaiseen armeijaan, jonka väkeä tyydyttämätön sota vuosi vuodelta nieli; ne olivat jääneet, meidän armoillemme, ja meille oli annettu käsky olla armoa osoittamatta. Me tapasimme paikkoja, joissa oli varusväkenä invaliideja, lapsia ja naisia. Vaikka he olivat köyhiä, joiksi tämän onnettoman sodan kustannukset olivat heidät saattaneet, oli meidän toimeksemme annettu ryöstää näiltä nälkään nääntymäisillään olevilta raukoilta — riistää ruoka heidän aitoistaan ja repiä ryysyt heidän yltään. Meidät oli lähetetty ryöstö- ja murharetkelle; meidän sotamiehemme tekivät tekoja, joita ajatellessaan kelpo mies punastuu. Palatessamme toimme paljon rahaa ja muonatavaroita herttuan leiriin; meitä ei ollut kukaan vastustanut, mutta kuka uskaltaa kertoa siitä, minkälaisen murhaamisen ja väkivaltaisuuden, raa'an julmuuden, häväistyksen ja solvausten avulla tuo halpamainen saalis oli ryöstetty sodan viattomilta ja onnettomilta uhreilta?

Liittolaisvallat eivät olleet sillä aikaa paljon edistyneet, vaikka sotatoimia Lillen edustalla oli johdettu urhoollisesti, ja kun me palasimme Marlborough'n herttuan leiriin, niin sanottiin, ettei piiritystä milloinkaan voitu saattaa tyydyttävään tulokseen ja että Savoijin prinssin oli pakko luopua siitä. Lordi Marlborough ilmoitti peittelemättä tämän mielipahakseen. Ne, jotka häntä epäilivät, ja mr. Esmond myöntää itse kuuluneensa niihin, vihjasivat siihen, että herttualla oli omat syynsä siihen, ettei Lilleä saanut valloittaa ja että hän oli saanut siitä palkkion Ranskan kuninkaalta. Jos asia oli niin — ja niin minä uskon — niin kenraali Webbillä oli nyt huomattava tilaisuus tyydyttää vihaansa ylipäällikköä kohtaan — tilaisuus tehdä tyhjäksi se häpeällinen ahneus, joka oli kuuluisan herttuan huonoimpia ja huomattavimpia ominaisuuksia, ja samalla osoittaa omaa täydellistä taitoaan sotapäällikkönä. Ja kun harkitsen, että herttualle todella tarjottiin muutamia miljoonia kruunuja, jos Lillen piirityksestä luovuttaisiin, että keisarillinen armeija sen edustalla oli ilman ruoka- ja ampumatarpeita ja sen olisi täytynyt siirtyä pois, ellei se olisi saanut muonavarastoja, että retkikunnan saapuminen, jonka tarkoituksena oli avustaa piiritystä, oli tarkalleen ranskalaisten tiedossa, ja että se sotavoima, joka suojasi sen saapumista, oli häpeällisen kykenemätön vastarintaan ja ainakin kuusi kertaa heikompi kreivi de la Mothen armeijaa, joka oli lähetetty sieppaamaan apuretkikuntaa, ja kun on varmaa, että Berwickin herttua, de la Mothen ylipäällikkö, oli keskeytymättömässä kirjevaihdossa setänsä, englantilaisen ylipäällikön kanssa — niin uskon totisesti, että lordi Marlborough'n tarkoituksena oli ehkäistä muonavarojen, joita Savoijin prinssi välttämättömästi tarvitsi, koskaan saapumasta hänen korkeutensa luo ja että herttuan tarkoituksena oli uhrata se pieni armeija, jonka piti suojata tätä retkikuntaa, ja kavaltaa se, niinkuin hän oli kavaltanut Tollemachen Brestin luona — niinkuin hän oli pettänyt kaikki ystävät, mitä hänellä oli ollut — edistääkseen omia ahneita ja kunnianhimoisia suunnitelmiaan. Ellei sitä ihmeellistä voittoa olisi ollut, voittoa, jonka Esmondin kenraali saavutti kuusi tai seitsemän kertaa omaa joukkoaan suuremmasta armeijasta, olisi Lillen piiritys ollut jätettävä; ja tulee muistaa, että urhoollista pientä armeijaamme johti kenraali, jota Marlborough vihasi, ja että tämä tunsi raivoa voittajaa kohtaan ja koetti myöhemmin mitä häikäilemättömimmällä ja häpeämättömimmällä vääryydellä riistää häneltä hänen voittonsa ansion.

XV luku.

KENRAALI WEBB VOITTAA WYNENDAELIN TAISTELUN.

Lillen sekä piirittäjät että piiritetyt suorittivat muutamia loistavimpia urotöitä mitkä koskaan ovat mitään sotaa kaunistaneet. Ranskalaisten puolella — jotka olivat tavattoman urhoollisia, vei marski Boufflers'in taito ja urhoollisuus melkein voiton Savoijin prinssin samoista ominaisuuksista — voidaan mainita herrojen de Luxembourgin ja Tournefortin rohkea teko; nämä herrat toivat ratsuja rakuunajoukon avulla kaupunkiin ruutia, josta piiritetyillä oli kova puute; jokainen sotamies toi selässään pussin, jossa oli neljäkymmentä naulaa ruutia. Tämän vaarallisen tavaran kuljetukseen he olivat vallanneet meidän ratsujamme; he joutuivat heitä vastaan lähetetyn jalkaväen tuleen, ja vaikka puolet miehistä räjähti ilmaan heidän ratsastaessaan tällä vaarallisella asialla, pääsi osa miehistöstä kuitenkin kaupunkiin mukanaan avustus, jota varusväki siellä niin kipeästi kaipasi. Eräs ranskalainen upseeri, monsieur du Bois teki myös yhtä rohkean teon ja se onnistin täydellisesti. Herttuan suuri armeija oli asettunut Helchiniin ja oli piirittäjiä suojaamassa, mutta kun M. de Vendômen täytyi saada tietoja kaupungissa vallitsevasta tilanteessa, teki kapteeni du Bois kuuluisan urotyönsä — hän ei ainoastaan kulkenut piiritysketjujen lävitse vaan ui vielä sen jälkeen seitsemän vallihaudan ja ojan yli ja tuli takaisin samaa tietä uiden kirjeet suussaan.

Näissä kirjeissä Monsieur de Boufflers ilmoitti, että hän voi vielä pitää puoliaan lokakuuhun asti, ja että jos yksi liittolaisvaltain apuretkikunnista vain voitaisiin kaapata, täytyisi näiden luopua koko piirityksestä.

Sellaista apuretkikuntaa, kuin jo on mainittu, valmisteltiin par'aikaa Ostendessa, ja se oli lähdössä piiritykseen; ja syyskuun 27 p:nä me — ja samoin ranskalaiset — saimme kuulla, että se oli tulossa. Siihen kuului 700 kuormavaunua, jotka sisälsivät kaikenlaisia muona- ja ampumavaroja ja niitä seurasi Ostendesta 2,000 jalkamiestä ja 300 ratsusotilasta. Samaan aikaan M. de la Mothe poistui Bryggestä mukanaan kolmekymmentäviisi pataljoonaa jalkaväkeä ja yli kuudenkymmenen eskadroonan ratsusotilaita sekä neljäkymmentä tykkiä, katkaistakseen tien apuretkikunnalta.

Sillä välin kenraalimajuri Webb oli luonut itselleen Turout'ssa asevoiman, johon kuului kaksikymmentä pataljoonaa jalkaväkeä ja kolme eskadroonaa rakuunoita, ja sieltä hän lähti suojaamaan apuretkikuntaa ja ahdistamaan de la Mothea; ja hänen taitavan johtonsa alaisina saavuimme Turout'n suurelle tasangolle ja Wynendaelin pienen linnan ja metsän edustalle, jonka taitse apuretkikunta marssi.

Niin pian kuin edelle päässeet miehemme saivat vihollisen näkyviinsä, ne pysäytettiin paikkaan, missä metsä oli heidän takanaan, ja muu osa sotavoimiamme koottiin paikalle mahdollisimman pian; pieni ratsuvoimamme tuotiin etualalle tasangon aukeamalle "huvittamaan vihollista", kuten kenraalimme sanoi. Kun M. de la Mothe saapui, tapasi hän meidät asettuneina kahteen taisteluriviin metsän eteen, ja hän muodosti oman armeijansa taistelukuntoon meitä vastapäätä kahdeksaan riviin, joista neljässä etummaisessa oli jalkaväkeä; rakuunat ja ratsuväki taustalla.

Ranskalaiset alkoivat taistelun kuten tavallista, kuulasateella, jota kesti kolme tuntia. Sen jälkeen he tekivät hyökkäyksensä edeten kahdeksassa rivissä, joista neljässä oli jalkaväkeä ja neljässä ratsuväkeä, metsään, johon me, liittolaisvaltain väki, olimme asettuneet. Heidän jalkaväkensä käyttäytyi kehnosti; heidät määrättiin tekemään pajunettihyökkäys, mutta sen sijaan he alkoivat tulen ja hajaantuivat ja pakenivat melkein meidän ensimmäisestä vastahyökkäyksestämme. Heidän ratsuväkensä käyttäytyi paremmin. Jo sen avulla, joka voima olikin kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin meidän koko voimamme, olisi Monsieur de la Mothe voinut voittaa; mutta vain kaksi meidän pataljoonaamme joutui hiukan epäjärjestykseen, ja nämä järjestyivät pian uudestaan, eivätkä ranskalaisen ratsuväen uudistetut hyökkäykset kyenneet siirtämään joukkojamme tuumaakaan asemastaan metsässä, johon kenraalimme oli sen sijoittanut.

Hyökättyään kaksi tuntia ranskalaiset perääntyivät illansuussa kokonaan muserrettuina. Vihollinen oli yhä kolme kertaa meitä vahvempi koko sen mieshukan jälkeenkin, jonka me olimme sille aiheuttaneet, eikä siis voitu olettaa, että meidän päällikkömme kykenisi ahdistamaan M. de la Mothea, tai tekemään juuri muuta kuin pitämään puoliaan metsän laidassa, josta ranskalainen turhaan oli yrittänyt työntää meitä pois. De la Mothe vetäytyi neljänkymmenen tykkinsä taa. Siellä hänen ratsuväkensä suojasi niitä paremmin kuin se oli kyennyt meitä vahingoittamaan, ja sillä välin apuretkikunta, joka merkitsi enemmän kuin koko meidän pieni sotavoimamme ja jonka turvallisuuden takeeksi me olisimme uhranneet viimeisen miehemme, marssi ohi täysin vahingoittumattomana sotatoimiemme kestäessä ja saapui iloisesti piirittävien leiriin Lillen edustalle.

Kenraalimajuri Cadogan, herttuan ylimajoitusmestari, ja hänen ja Webbin välillä ei ollut liiaksi rakkautta — seurasi retkikuntaa ja yhtyi Webbiin muutaman sadan ratsusotilaan kanssa juuri kuin taistelu oli lopussa ja vihollinen täydessä perääntymistilassa. Hän tarjoutui avuliaana kylläkin hyökkäämään hevosineen ranskalaisten kimppuun näiden perääntyessä. Mutta hänen väkensä oli liian pieni kyetäkseen aiheuttamaan mitään vahinkoa ranskalaisille, ja mr. Webb, joka johti taistelua Cadogania vanhempana upseerina, ajatteli, että oli tarpeeksi jo siinä, että pysyttiin asemissa huolimatta vihollisesta, joka vieläkin olisi kyennyt meidät musertamaan, jos olisimme ryhtyneet sen kanssa tekemisiin avonaisella paikalla, ja siinä, että oli toimitettu turvallinen kulkuväylä apuretkikunnalle. Ratsumiehet, jotka Cadogan oli tuonut, eivät siis käyttäneet miekkaansa, vaan lannistivat ainoastaan uljaalla ulkonäöllään kaiken halun, mitä ranskalaisilla saattoi olla hyökkäyksensä uudistamiseen. Ja kun ei mitään hyökkäystä tullut, vetäytyi kenraali Cadogan pois ratsuosastonsa kanssa, koska hän oli matkalla päämajaan ja nuo kaksi kenraalia hyvästelivät toisiansa jäykästi.

"Hän ehtii Roncq'iin hyvään aikaan nuollakseen herra herttuan ruokakupit illallisen jälkeen", virkkoi mr. Webb.

Meidän miehemme lepäsivät Wynendaelin metsissä sen yön ja kenraalimme söi illallisensa siellä olevassa pienessä linnassa.

"Jos minä olisin Cadogan, niin saisin päärin arvon tämänpäiväisestä työstäni", sanoi kenraali Webb, "ja sinä Harry saisit rykmentin. Sinut on mainittu viimeisessä kahdessa taistelussa; ensimmäisessä olit vähällä kuolla. Minä mainitsen sinut pikasanomassani hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle ja suosittelen sinua Dick Harwood-paran tyhjäksijääneeseen majurin paikkaan. Olisiko sinulla mitenkään antaa sata guineaa Cardonnelille? Pudota ne hänen käteensä huomenna, kun menet päämajaan minun tiedonantoani viemään."

Tässä tiedonannossaan kenraalimajuri ystävällisesti mainitsi kapteeni Esmondin nimen erikoisen suosiollisesti. Ja seuraavana päivänä Esmond vei pikasanoman päämajaan, eikä hän suinkaan ollut vähän ihastunut, kun sai palatessaan tuoda hänen ylhäisyytensä sihteeriltä kirjeen, joka oli osoitettu kenraaliluutnantti Webbille. Hollantilainen upseeri, jonka oli lähettänyt kreivi Nassau Woudenbourg, kenttämarsalkka Auverquerque'in poika, toi myös onnittelukirjeen päällikölleen, joka oli kovin urhoollisesti ja taidokkaasti avustanut mr. Webbia toisena päällikkönä tuossa taistelussa.

Esmond antoi pikasanomansa kumartaen syvään, kasvot hymyillen, ja puhutteli mr. Webbia kenraaliluutnantiksi antaessaan hänelle sen. Herrat hänen ympärillään — kenraali ratsasti seurueineen Meniniin johtavaa tietä kun Esmond hänet kohtasi — hurrasivat ja hän kiitti heitä ja aukaisi pikasanoman kasvot hieman kiihtyneinä, uteliaina.

Hän heitti kirjeen raivostuneena maahan saapastaan vasten luettuaan sen. "Se ei ole edes kirjoitettu hänen käsialallaan. Lue se, Esmond." Ja Esmond luki sen: —

"Hyvä herra, — mr. Cadogan on juuri saapunut, ja hän on tutustuttanut minut siihen menestykselliseen sotatoimintaan, jonka eilen illalla suorititte Wynendaelin luona sitä sotajoukkoa vastaan, jota johti M. de la Mothe; menestys on pääasiallisesti laskettava Teidän hyvän käytöksenne ja päättäväisyytenne ansioksi. Voitte olla vakuutettu, että teen Teille oikeutta kotona ja että iloitsen, kun voin joka tilaisuudessa antaa tunnustukseni palvelukselle, jonka Te olette tehnyt suojellessanne tämän apuretkikunnan saapumista. — Teidän j.n.e. M."

"Kaksi tuon kirotun Cardonnelin kirjoittamaa riviä, ei sen enempää, siitä, että on valloittanut Lillen — siitä, että on kukistanut viisi kertaa meitä suuremman joukon — sellaisesta taistelusta, että se on yhtä loistava kuin parhain niistä, mitä hän koskaan on taistellut", sanoi mr. Webb-parka. "Kenraaliluutnantti! Se ei ole hänen ansiotaan. Minä olin vanhin kenraalimajuri. Perhana, uskonpa totisesti, että hän olisi ollut iloisempi, jos olisin hävinnyt."

Hollantilaiselle upseerille lähetetty kirje oli ranskankielinen ja se oli pitempi ja kohteliaampi kuin mr. Webbin kirje.

"Ja tämä on se mies", virkkoi Webb, "joka hukkuu kultaan, mies, jolla on yllinkyllin meidän hankkimiamme arvonimiä ja kunniamerkkejä ja joka nureksii kun hänen täytyy suoda ainoakaan kiitoksen rivi asetoverilleen! Eikö hän vielä ole saanut kyllikseen? Emmekö me taistele, jotta hän saisi kieritellä kullassa? No niin, no niin, odottakaapa Gazettea, herrat. Kuningatar ja isänmaa tekevät meille oikeutta, kun hänen ylhäisyytensä sen meiltä kieltää." Urhoollisen soturin silmissä oli raivon kyyneleitä, kun hän puhui, ja hän pyyhkäisi ne hansikkaallaan kasvoiltaan. Hän puisti nyrkkiään ilmassa. "Jumaliste!" sanoi hän, "tiedänpä, mitä minä ottaisin mieluummin kuin päärin arvon!"

"No mitä se olisi, sir?" kysäisi joku.

"Minä ottaisin mieluummin neljännestunnin Jack Churchillin seurassa sievällä vihreällä tasangolla ja vain miekkaparin paitojemme välille —"

"Sir!" keskeytti joku.

"Sanokaa hänelle se! Tiedän, että aiotte juuri sitä. Tiedän että kaikki ne jutut, jotka kaikkien yliupseerien suusta livahtavat, toimitetaan hänen tietoonsa. En sano, ettei hän olisi urhoollinen. Tulimmainen vie, hän on ihan tarpeeksi urhoollinen; mutta me varromme Gazettea, herrat. Eläköön kuningatar! Kuningatar tekee meille oikeutta."

Emme saaneet Gazettea ennenkuin kuukauden perästä, jolloin kenraalillani ja hänen upseereillaan oli kunnia syödä päivällistä prinssi Eugenen seurassa Lillessä — hänen korkeutensa suvaitsi sanoa, että me olimme tuoneet ruokavarat ja että meidän siis tuli ottaa osaa kemuihin. Ne olivat suuret kemut. Marlborough'n herttua istui hänen korkeutensa oikealla puolella ja hänen vasemmalla puolellaan marski de Boufflers, joka niin urhoollisesti oli puolustanut tuota kaupunkia. Kummankin armeijan ylimmät upseerit olivat saapuvilla. Ja voin vakuuttaa, että Esmondin kenraali oli suurenmoinen sinä päivänä. Hänen kookas, jalo olemuksensa ja miehekäs kauneutensa tekivät hänet joka paikassa huomatuksi. Hän kantoi ensimmäistä kertaa Jalomielisyyden ritarimerkkiä, jonka Preussin kuningas oli lähettänyt hänelle hänen voittonsa johdosta. Hänen korkeutensa Savoijin prinssi ehdotti maljan Wynendaelin voittajalle. Herttua joi sen hieman väkinäisesti hymyillen. Adjutantit olivat saapuvilla; ja Henry Esmond ja hänen rakas nuori lordinsa olivat yhdessä, niinkuin he koettivat aina olla kun velvollisuudet sen sallivat. He istuivat sitä pöytää vastapäätä, jonka ääressä kenraalit olivat, ja voivat nähdä kaiken mitä tapahtui varsin hyvin. Frank nauroi herttuan synkkää naamaa: Wynendaelin asia ja ylipäällikön käytös Webbiä kohtaan oli ollut koko armeijan keskustelun aiheena. Kun Savoijin prinssi puhui ja ehdotti maljan: "Le vainqueur de Wynendael, son armée et sa victoire", ja lisäsi, "qui nous font diner à Lille aujourd'huy" [Vynendaelin voittaja, hänen armeijansa ja voittonsa, joiden ansiota on, että saamme tänään syödä päivällistä Lillessä], kajahti äänekäs hurraa läpi salin; sillä mr. Webbin urhoollisuus, jalomielisyys ja vieläpä hänen luonteensa heikkoudetkin tekivät hänet armeijassa rakastetuksi.

"Kuin Hektor sorja, kuin Paris uljas!" kuiskasi Frank Castlewood. "Venus, vanhahko Venus-rouva, ei voisi kieltää häneltä omenaa. Seisaallesi, Henry! Katso, me juomme Wynendaelin armeijan maljan. Ramillies ei ole mitään sen rinnalla. Hurraa, hurraa!"

Juri tällä hetkellä, sitten kun kenraalimme oli vastannut, joku toi saliin kappaleen englantilaista Gazette -lehteä ja kuljetti sitä kädestä käteen ympäri pöytää. Upseerit olivat varsin halukkaita sitä lukemaan; äidit ja sisaret kotona ovat varmaankin tunteneet sydäntään kouristavan lukiessaan sitä. Tuskin ilmestyi kuuden vuoden aikana ainoatakaan Gazetten numeroa, joka ei olisi kertonut jostain sankarikuolemasta tai loistavasta urotyöstä.

"Tässä se on: Wynendaelin taistelu, — tässä on teistä, kenraali", sanoi Frank, siepaten käteensä tuon pienen, tahraisen lehden, jonka lukemisesta soturit niin paljon pitävät, ja Frank hypähti meidän penkkimme yli ja meni sinne missä istui kenraali Webb, joka tunsi hänet ja oli monta monituista kertaa nähnyt pöytänsä ääressä hänen hymyilevät, sievät kasvonsa, joista piti jokainen, joka ne näki. Kenraalit suurine peruukkeineen tekivät hänelle tietä. Frank ojensi lehden kenraali Dolman jäykän takin yli vastapäätä istuvalle kenraalillemme.

Hän palasi hypellen ja punastellen tekoaan. "Ajattelin, että hän pitäisi siitä, Henry", kuiskasi nuorukainen. "Eikö minustakin ollut hauskaa lukea nimeni Ramillies'n jälkeen London Gazetessa. — Varakreivi Castlewood, joka palvelee vapaaehtoisena, — mutta varjele, mitä tuolla tapahtuu?"

Mr. Webb, joka luki Gazettea, näytti kovin omituiselta. Hän heitti lehden pöydälle ja syöksähti seisaalleen ja alkoi puhua: "Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne?"

Silloin hypähti hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttua myös seisaalleen. "Parahin kenraali Webb, jokin erehdys on tapahtunut."

"Teidän ylhäisyytenne olisi parasta oikaista se", virkkoi mr. Webb, ojentaen lehteä; mutta hän oli liian kaukana hänen ylhäisyydestään prinssiherttuasta, joka sitäpaitsi istui korkeammalla kuin kenraali (hän istui Savoijin prinssin, Hannoverin vaaliruhtinaan ja Preussin ja Tanskan lähettilästen kanssa kunniakatoksen alla) eikä Webb voinut ulottua häneen asti, vaikka hän olikin pitkä.

"Odottakaapa", virkkoi hän hymähtäen, aivan kuin olisi saanut uuden ajatuksen; ja sitten hän veti miekkansa esiin ja pisti lehden sen kärkeen ja sanoi erittäin kohteliaasti: "Suotakoon minun ojentaa se teidän ylhäisyydellenne."

Herttua näytti kovin synkältä. "Ottakaa se", sanoi hän ylitallimestarilleen, joka palveli hänen takanaan.

Kenraaliluutnantti kumarsi kovin syvään ja meni lopettamaan lasiaan. Gazette, jossa Cardonnel, herttuan kirjuri, selosti Wrynendaelin voittoa, mainitsi Webbin nimen, mutta antoi kaiken kiitoksen taistelusta herttuan suosikille, Cadoganille.

Tämä kenraali Webbin omituinen käytös sai aikaan paljon puhetta, hän kun oli melkein vetäissyt miekkansa ylipäällikköä vastaan, mutta kun kenraalin vihan ensi puuska oli mennyt, hän hallitsi sitä täydellisesti ulkonaisesti ja hänen käytöksensä suututti sen jälkeen hänen mielihyväkseen vielä enemmän ylipäällikköä kuin mitä hän olisi voinut aiheuttaa millään julkisella vihanosoituksella.

Palattuaan leiriinsä ja neuvoteltuaan pääneuvonantajansa, mr. Esmondin kanssa, joka nautti päällikkönsä täydellistä luottamusta ja jota hän kohteli ystävänään ja melkeinpä poikanaan, mr. Webb kirjoitti kirjeen hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle; tässä kirjeessä hän sanoi: —

"Teidän ylhäisyydellänne täytyy olla tieto siitä, että London Gazetten kirjoitus, jossa teidän ylhäisyytenne sihteeri, mr. Cardonnel, on maininnut kenraalimajuri Cadoganin upseerina, joka johti äskeistä Wynendaelin taistelua, ehdottomasti aiheutti kaikkea muuta kuin mielihyvää päällikölle, joka johti tuota taistelua.

"Teidän ylhäisyytenne täytyy tietää, ettei mr. Cadogan edes ollut läsnä tuossa taistelussa, vaikka hän saapuikin ratsueskadroonan kanssa sen päättyessä ja alistui ylemmän upseerin käskettäväksi. Ja koska tuloksena Wynendaelin taistelusta, missä kenraaliluutnantti Webbillä oli onni olla päällikkönä, oli Lillen valloitus, Brysselin pelastus, jonka vihollinen jo oli saartanut, suurten kaupunkien Ghentin ja Brüggen takaisin voittaminen, mitkä kaupungit vihollinen (kaupungin muurien sisällä tehdyn kavalluksen avulla) oli saanut edellisenä vuonna valtaansa, ei mr. Webb voi luovuttaa sellaisen menestyksen ja palveluksen kunniaa mr. Cadoganille eikä kenellekään muullekaan henkilölle.

"Heti kun tämän vuoden sotatoimet ovat lopussa, on kenraaliluutnantti Webb pyytävä lupaa poistua armeijasta ottaakseen uudelleen paikkansa parlamentissa; hän huomauttaa hänen ylhäisyydelleen ylipäällikölle, että hän sieltä tulee vetoamaan asiassaan alahuoneeseen, isänmaahan ja hänen majesteettiinsa kuningattareen."

Innokkaasti haluten oikaista tuon Gazetten väärän tiedonannon, jonka oli kirjoittanut hänen ylhäisyytensä kirjuri, mr. Cardonnel, mr. Webb, joka ei voinut tavoittaa hänen ylhäisyyttään ylipäällikköä, koska heidän välillään istui herroja, asetti lehden, joka sisälsi tuon väärän tiedonannon, miekkansa kärkeen, niin että se nopeammin saapuisi hänen ylhäisyytensä Marlborough'n herttuan käsiin, joka epäilemättä halusi tehdä jokaiselle armeijansa upseerille oikeutta.

"Mr. Webb tietää velvollisuutensa liian hyvin voidakseen ajatella ylemmän upseerin käskyjen vastustamista tai miekkansa käyttöä sodassa muita kuin hänen majesteettinsa vihollisia vastaan. Hän anoo nöyrimmästi lupaa saada palata Englantiin kohta kun sotatoimet sen sallivat ja saada viedä mukanaan Englantiin rykmentistään kapteeni Esmond, joka toimi hänen adjutanttinaan ja oli saapuvilla koko tuon taistelun ajan ja merkitsi kellonsa avulla ajan, jolloin mr. Cadogan saapui taistelun tauotessa."

Ylipäällikkö ei voinut muuta kuin antaa myöntymyksensä ja hänen täytyi myös pitää hyvänään Webbin kirje, vaikka se oli sepitetty mitä loukkaavimpaan muotoon. Puolet armeijaa uskoi, että Ghentin ja Brüggen kaupungit oli kavallettu viholliselle, ja se olikin muutamille meidän armeijassamme päivänselvää. Ylipäällikkö ei olisi vapauttanut Lilleä, jos hän olisi kyennyt toisin menettelemään ja hän ei olisi taistellut sinä vuonna, ellei Savoijin prinssi olisi häntä siihen pakottanut. Kun taistelu kerran alkoi, taisteli lordi Marlborough oman maineensa puolesta siten, ettei kukaan maailmassa koskaan ole taistellut paremmin, eikä mikään mainen lahja voinut estää häntä löylyttämästä vihollista.

[Isoisämme viha lordi Marlborough'ta kohtaan ilmenee läpi kaiken näiden hänen taisteluselostustensa. Hänellä oli aina se vakaumus, että herttua oli suurin petturi ja soturi, josta historia on koskaan kertonut, ja hän väitti, että tämä otti lahjuksia joka puolelta sodan kuluessa. Herra markiisilla (voimme tässä häntä sanoa siksi, vaikkei hän koskaan käyttänyt muuta arvonimeä kuin eversti Esmond) oli tapana kertoa useita juttuja, joita hän ei ole liittänyt näihin muistiinpanoihinsa. Ne hän sai tietää jesuiittaystävältään, joka ei aina ollut asioista täysin selvillä ja joka vakuutti, että Marlborough odotti kahden miljoonan kruunun lahjusta ennen Ramillies'n taistelua.]

[Ja meille lapsille tapasi isoisämme kertoa, että kun hänet esitettiin herttualle, oli tämä kääntänyt selkänsä isoisälleni ja sanonut herttuattarelle, joka sen kertoi Chelsean leskivarakreivittärelle, joka taas myöhemmin kertoi sen eversti Esmondille: — "Tom Esmondin äpärä on ollut vastaanotossani; hänellä on isähylkynsä hännystelijäilme", — arvostelu, jota ei isoisäni koskaan antanut anteeksi. Hän oli yhtä uskollinen vastenmielisyydessään kuin kiintymyksessäänkin, ja erittäin suopea Webbiä kohtaan, jonka puolta hän piti tuota kuuluisampaa päällikköä vastaan. Meillä on kenraali Webbin muotokuva nyt Castlewoodissa, Virginiassa.]

Mutta alemmat päälliköt ryhtyivät asiaa pohtimaan; ja puolet armeijasta olisi voinut joutua keskenään käsikähmään, ellei riitaa olisi lopetettu. Kenraali Cadogan lähetti kenraali Webbille viittauksen, että hän oli valmis, jos Webb sitä halusi, kohtaamaan tämän. Tämä oli kutsu, jommoisen hyvä vanha päällikkömme oli aina liiankin valmis hyväksymään, ja vain suurilla ponnistuksilla saimme me kenraalin vastaamaan, ettei hänellä ollut mitään riitaa mr. Cadoganin kanssa, joka oli käyttäytynyt varsin urhoollisesti, vaan ainoastaan niiden päämajassa olevien henkilöjen kanssa, jotka olivat valehdelleet häntä vastaan. Mr. Cardonnel tarjosi korvausta kenraali Webbille. Mr. Webb vastasi, että hänellä oli keppi mr. Cardonnelin ojentamiseksi ja että ainoa hyvitys, mitä hän tältä pyysi, oli sellainen, jota hän todennäköisesti ei saisi — nimittäin totuus. Meidän Webbin esikuntaan kuuluvat upseerimme ja ne, jotka kuuluivat kenraalimme lähimpään seurueeseen, olivat valmiita antamaan iskuja; ja tästä aiheutui se ainoa kaksintaistelu, johon mr. Esmond päämiehenä koskaan on ottanut osaa, ja se johtui kostonhimoisesta halusta pyyhkiä pois eräs vanha loukkaus.

Mylord Mohun, jolla oli komennettavana osasto lordi Macclesfieldin ratsuväkirykmentistä, kuului herttuan väkeen tällä sotaretkellä. Hän oli tähän mennessä joutunut mitä huonoimpaan maineeseen, hän oli kärsinyt erään toisenkin tuhoisan kaksintaistelun Espanjassa; hän oli nainut ja hyljännyt vaimonsa; hän oli uhkapeluri, hylkiö ja irstailija. Hän liittyi armeijaan juuri ennen Oudenarden taistelua; ja kuten Esmond pelkäsi, alkoi Frank Castlewood, heti kun hän kuuli tämän saapumisesta, etsiä tätä surmatakseen hänet. Haava, jonka varakreivi sai Oudenarden luona, esti heitä kohtaamasta toisiaan. Mutta haava oli jo melkein parantunut ja Esmond vapisi joka päivä pelätessään, että jokin sattuma veisi nuorukaisen ja tämän tunnetun murhamiehen yhteen. He kohtasivat toisensa Handysiden rykmentin ruokapöydässä Lillessä; päällikkönä toimiva upseeri ei tiennyt mitään näiden kahden aatelismiehen välillä vallitsevasta riidasta.

Esmond ei ollut nähnyt Mohunin ilkeitä, kauniita kasvoja yhdeksään vuoteen, ei sen jälkeen kuin he olivat kohdanneet tuona surman yönä Leicester Fieldissä. Hänen kasvonsa olivat nyt rikoksen ja intohimon halventamat; niissä oli sen miehen huolestunut katse, jonka omallatunnolla on kolme kuolemaa ja kukapa tietää miten monta peitettyä häpeätä ja himoa ja rikosta. Mohun teki liioittelevan syvän kumarruksen ja vetäytyi pois, kun isäntämme esitteli vieraat toisilleen. Frank Castlewood ei ollut häntä tuntenut sitä ennen, niin muuttunut oli mies. Mohun tunsi pojan varsin hyvin.

Oli omituista katsella noita kahta — erittäinkin nuorukaista, jonka kasvot kävivät punaisiksi, kun hän kuuli toisen vihatun nimen; Frank virkkoi huonolla ranskankielellään ja urhealla poikamaisella äänellään: "Minä olen jo kauan halunnut tavata lordi Mohunia." Toinen vain kumarsi ja vetäytyi pois hänen luotaan. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, ettei hän halunnut mitään riitaa nuorukaisen kanssa.

Esmond asettui heidän väliinsä pöydässä. "Hitto soi", sanoi Frank, "miksi menet toisen paikalle, henkilön, joka on sinua ylempi arvossa? Mylord Mohunin tulee olla minun jälestäni. Minä tahdon istua lordi Mohunin vieressä."

Esmond kuiskasi lordi Mohunille, että Frank oli haavoittunut sääreen Oudenardessa, ja hän kehoitti Mohunia pysymään vaiteliaana. Ja vaiteliaana tämä pysyikin jonkun aikaa, välittämättä niistä monenmoisista ilkkumisista, joita nuori Castlewood häneen kohdisti, ennenkuin useiden maljojen jälkeen, jolloin lordi Mohun alkoi humaltua.

"Ettekö poistuisi, mylord?" kysäisi mr. Esmond häneltä ja rukoili häntä poistumaan pöydästä.

"En jumaliste", vastasi lordi Mohun. "Minä en poistu kenenkään miehen tähden." Hän oli nyt jo kokonaan viinin kiihoittama.

Keskustelu kääntyi eilispäivän asioihin. Webb oli tarjoutunut taistelemaan ylipäällikön kanssa; Webbiä oli loukattu; Webb oli armeijamme urhoollisin, kaunein, turhamaisin mies. Lordi Mohun ei tietänyt, että Esmond oli Webbin adjutantti. Hän alkoi kertoa jotain juttuja kenraaliamme vastaan, joita juttuja Esmondin toisella puolella istuva nuori Castlewood vastusti.

"Tällaista minä en voi pitemmälti suvaita", virkkoi lordi Mohun.

"Enkä minäkään, mylord", virkkoi Esmond, hypähtäen seisomaan. "Juttu, jonka lordi Mohun on kertonut kenraali Webbistä on valetta, herrat, — valetta, toistan sen"; ja kumartaen syvään lordi Mohunille, virkkamatta sanaakaan lisää, Esmond nousi ja poistui huoneesta. Tämmöinen oli varsin yleistä sen ajan soturien keskuudessa. Talon takana oli puutarha ja koko seura lähti heti sinne; ja kaksi minuuttia sen jälkeen kuin Esmond oli lausunut sanansa, olivat noiden kahden herran takit poissa ja heidän taisteluehtonsa sovitut. Jos kapteeni Esmond olisi lähettänyt Mohunin pois maailmasta, niinkuin hän olisi voinut tehdä, olisi eräs roisto saanut rangaistuksensa ja hänen muut roistontyönsä olisivat estyneet. Mutta mikä on ihminen rankaisemaan toista ihmistä? Vakuutan kunniani kautta, että ainoa ajatukseni oli estää lordi Mohunia tekemästä pahaa Frankille; ja tämän kaksintaistelun tuloksena oli, että lordi muutaman iskun jälkeen meni kotiin saatuaan haavan, joka esti häntä liikuttamasta oikeata käsivarttaan kolmeen kuukauteen.

"Oi Henry, miksi et tappanut tuota roistoa?" kysyi nuori Castlewood. "Minä en voi kävellä ilman kainalosauvaa, mutta olisin voinut kohdata hänet ratsain miekka ja pistooli kädessä." Mutta Henry Esmond sanoi: "Parempi on, ettei ole kenenkään henkeä omallatunnollaan, ei edes tuon roistonkaan." Ja koska tämä asia, joka ei ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan, oli lopussa, menivät herrat takaisin viininsä ääreen ja lordi Mohun asuntoonsa, jossa hänet yllätti kuume. Tauti olisi estänyt paljon pahaa, jos se olisi ollut tappava. Ja pian tämän kaksintaistelun jälkeen Henry Esmond ja hänen kenraalinsa poistuivat leiristä mennäkseen Lontooseen. Sinne oli jonkinlainen maine kulkenut kapteenin edeltä, sillä Chelsean lady Castlewood otti hänet vastaan kuin voittajasankarin. Hän piti suuret päivälliset mr. Webbille; näillä päivällisillä oli kenraalin tuoli koristettu laakeriseppeleillä ja lady esitti Esmondin maljan puheessa, johon hyvä kenraalini suvaitsi suosiollisesti antaa hartaimman todistuksensa. Ja lady hommasi vähintäinkin neljäkymmentä vaunullista väkeä hurraamaan kenraalillemme, kun tämä tuli alahuoneesta sinä päivänä, jolloin hän oli saanut parlamentin kiitokset toiminnastaan. Kansa hurrasi ja ylisti häntä yhtä paljon kuin hienostokin: oli ylevätä nähdä hänen heiluttavan hattuaan ja kumartelevan ja asettavan kätensä Jalomielisyyden ritarimerkille, minkä hän oli saanut. Hän esitteli mr. Esmondin mr. St. Johnille ja kunnianarvoisalle herra Robert Harleylle, kun hän tuli alahuoneesta heidän välissään. Hän suvaitsi tehdä monenmoisia imartelevia huomautuksia mr. Esmondin käytöksestä näiden kolmen sotaretken aikana.

Mr. St. John (jolla oli miellyttävämpi käytös kuin kellään miehellä mitä koskaan olen nähnyt, lukuunottamatta kuitenkaan verratonta nuorta Frank Castlewoodia) sanoi jo ennen kuulleensa mr. Esmondista kapteeni Steeleltä, sekä myös siitä, että tämä oli auttanut mr. Addisonia hänen kuuluisan runoelmansa "Sotaretken" kirjoittamisessa.

"Tämä runoelma on aivan yhtä suuri saavutus kuin itse Blenheimin voitto", virkkoi mr. Harley, joka oli kuuluisa kirja-arvostelija ja -suosija; ja niin se kyllä saattaa olla, vaikka minä puolestani olen sitä mieltä, että siinä on kaksikymmentä kaunista säettä, mutta kaikki muu keskinkertaista, ja että mr. Addisonin hymni on tuhannen muun samankaltaisen runoelman arvoinen.

Koko kaupunki oli vihoissaan herttuan kohtuuttomasta käytöksestä kenraali Webbiä kohtaan ja osoitti suosiotaan sille julkiselle kiitokselle, minkä alahuone antoi kenraalille hänen voittonsa johdosta Wynendaelin luona. On varmaa, että Tillen valloitus oli seurauksena tuosta onnellisesta saavutuksesta, ja samalla myös nöyryytettiin Ranskan vanhaa kuningasta, jonka sanottiin kärsineen enemmän tämän suuren kaupungin menetyksestä kuin mistään edellisistä voitoista, joita meidän joukkomme olivat heistä saaneet. Ja luulen, ettei vähäisenä syynä mr. Webbin voitonriemuun ollut se ajatus, että Marlborough'n oli täytynyt pettyä erään suuren lahjuksen suhteen, jonka Ranskan kuningas oli hänelle luvannut, jos piirityksestä luovuttaisiin. Herttuan vihamiehet mainitsivat sen rahasummankin, mikä oli hänelle tarjottu. Ja kelpo mr. Webb nauroi makeasti, kun hän ajatteli, että oli löylyttänyt, ei ainoastaan ranskalaisia mutta itse Marlborough'takin sekä siepannut eräältä apuretkikunnalta kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jotka olivat matkalla ylipäällikön täyttymättömiin taskuihin. Kun kenraali Webbin rouva meni kuningattaren vastaanottohuoneeseen, parveilivat kaikki torypuolueen naiset hänen ympärilleen onnittelemaan ja muodostivat hänelle suuremman saattueen kuin itse Marlborough'n herttuattarella oli. Kenraalille pitivät juhlia kaikki torypuolueen johtomiehet, jotka kehuivat häntä herttuan veroiseksi sotataidossa. Ja he käyttivät varmaankin tuota kelvollista soturia vain välikappaleenaan, kun hän luuli, että he antoivat tunnustuksensa hänen ansioilleen päällikkönä. Kun kenraalin adjutantti ja suosikkiupseeri mr. Esmond saapui ottamaan osaa päällikkönsä maineeseen ja esitettiin hänen majesteetilleen, koroitettiin hänet everstiluutnantin arvoon kiitollisen päällikkönsä pyynnöstä.

Voimme olla varmat siitä, että oli eräs perhe, jossa kaikki se menestys, mikä tuli Esmondin osaksi, aiheutti niin vilpitöntä ylpeyttä ja iloa, että hän omasta puolestaan oli kiitollinen, kun voi tehdä heidät niin onnellisiksi. Näille hyville ystäville tuntuivat Blenheim ja Oudenarde olevan vain sodan pikkuseikkoja ja Wynendael sen kruunaava voitto. Esmondin emäntä ei koskaan väsynyt kuuntelemaan selostuksia tuosta taistelusta, ja luulen kenraali Webbin rouvan tulleen mustasukkaiseksi hänelle, sillä kenraali oli aina vain Kensingtonissa ja puhui tuosta viehättävästä asiasta. Ja mitä hänen adjutanttiinsa tulee, niin vaikka Esmondin luonnollista turhamaisuutta epäilemättä ilahdutti se vähäinen maineenosuus, minkä hänen hyvä onnensa oli hänelle voittanut, oli sillä merkitystä hänelle ennen kaikkea siksi (hän voi niin sanoa nyt, kun hän jo kauan sitten on tuon tunteen voittanut) että se miellytti hänen emäntäänsä, ja varsinkin siksi, että Beatrix antoi sille arvoa.

Ja koskaan taas ei vanha nainen koko Englannissa ole ollut ihastuneempi eikä suosiollisempi kuin Chelsean vanha leskivarakreivitär. Esmond asui ladyn talossa, jossa palvelijat oli neuvottu pitämään häntä isäntänään. Hän kehoitti Esmondia pitämään huveja, joiden kustannukset lady otti suorittaakseen ja hän oli ihastuksissaan, kun Esmondin vieraat poistuivat puolihumalaisina vaunuihinsa. Ladyn täytyi saada Esmondin muotokuva maalatuksi ja niinpä hänet maalasikin mr. Jervis; Esmondilla oli muotokuvassa punainen takkinsa ja hän hymyili pommille, joka räjähti muotokuvan kulmassa. Lady vakuutti, ettei hän koskaan kuolisi rauhallisena, ellei Esmond tekisi loistavaa naimiskauppaa, ja hän toi yhtämittaa Chelsea'hen nuoria ladyjä, joilla oli sievät kasvot ja sievät omaisuudet, jotta eversti saisi valita. Esmond hymyili ajatellessaan, miten ajat olivat muuttuneet samalla kuin hän itsekin, sekä lapsuuden aikaansa isänsä eläessä, jolloin hän oli seisonut vapisevana paashina ladyn vaununastimella. Ainoa virhe, jonka lady hänessä havaitsi oli, että hän oli raittiimpi kuin Esmondin sopi olla eikä kannatuttanut itseään vuoteeseen kamaripalvelijallaan eikä menettänyt sydäntään millekään kaunottarelle, olipa tämä St Jamesista tai Covent Gardenista.

Mitä merkitsee uskollisuus rakkaudessa ja mistä se johtuu? Se on eräs mielentila, johon miehet joutuvat, ja riippuu miehestä enemmän kuin naisesta. Me rakastamme rakastuneena olemista, se on totuus. Ellemme olisi kohdanneet Hannaa, olisimme kohdanneet Katrin ja ihailleet häntä. Me tiedämme, etteivät meidän rakastettumme ole sen parempia kuin useat muutkaan naiset, eivätkä kauniimpiakaan, eivätkä viisaampia eivätkä nerokkaampia. Näiden syiden vuoksi emme rakasta naista, emmekä tietääkseni minkään erikoisen avun tai sulon vuoksi. Voisimmekin aivan yhtä hyvin vaatia, että nainen olisi maailman pisin nainen, kuten Shropshiren jättiläisnainen [siten ei nainen rakasta: eversti E. on myöntänyt olleensa hullaantunut vielä useihin muihinkin naisiin. — R.], kuin että hän olisi minkään muun avun esikuva ennenkuin aloimme häntä rakastaa. Esmondin rakastetulla oli tuhansia virheitä lumojensa ohella. Esmond tunsi nuo molemmat puolet hänessä erinomaisen hyvin! Hän oli itsevaltainen, hän oli kevytmielinen, hän oli pikainen, hän oli petollinen, hän ei tuntenut kunnioitusta mitään kohtaan; hän oli kaikessa kauneudessaankin, äitinsä vastakohta, tämä kun oli mitä helläluonteisin ja epäitsekkäin nainen. Niin, aivan ensi hetkestä, silloin kun Esmond näki Beatrixin Walcoten rappusilla, hän tunsi rakastavansa Beatrixia. Parempia naisia saattoi olla: hän halusi omistaa tämän. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta. Siksikö, että Beatrix oli ylevän kaunis? Vaikka hän olikin kaunis, oli Esmond kuullut ihmisten monta monituista kertaa sanovan heidän ollessaan saapuvilla, että Beatrixin äiti näytti yhtä nuorelta ja oli noista kahdesta kauniimpi. Miksi värisi Beatrixin ääni Esmondin korvissa niin kummasti? Hän ei osannut laulaa läheskään niin hyvin kuin Nicolini tai mrs. Tofts — ei, hänhän lauloi epäpuhtaasti — ja kuitenkin kuunteli Esmond mieluummin häntä kuin Pyhää Ceciliaa. Hänellä ei ollut sen raikkaampi hipiä kuin mrs. Steelellä (Dickin vaimolla, jonka tämä nyt oli voittanut itselleen ja joka hallitsi Dick-parkaa kovin peloittavalla valtikalla) ja kuitenkin huikaisi hänen muotonsa Esmondin; Esmond saattoi sulkea silmänsä ja kuitenkin huikaisi hänet hänen mielessään väikkyvä kuva. Beatrix oli puheessaan loistava ja vilkas, mutta hän ei sentään ollut niin verrattoman nerokas kuin hänen äitinsä, joka hyvällä tuulella ollessaan keskusteli tavattoman henkevästi; ja kuitenkin oli Esmondin suurin ilo saada kuunnella Beatrixia ja olla hänen seurassaan. Päivät kuluivat näiden naisten seurassa niin että Esmond tuskin tiesi miten. Esmond ilmoitti heille avomielisesti kaikki sydänsalaisuutensa, ja sitä ei hän koskaan voinut tehdä missään muussa seurassa, missä häntä tavallisesti pidettiinkin ärtyisenä tai kopeana tai hiljaisena. Tämä seura [ja niin oli hänenkin seuransa heille monta monituista kertaa suloisempaa, sillä missäpä olisi ollut hänen vertaistaan? — R.] oli hänelle ihastuttavampi kuin suurimpienkaan älyniekkojen seura. Suokoon taivas hänelle anteeksi ne valheet, jotka hän lateli Chelsean leski varakreivittärelle saadakseen tekosyyn Kensingtoniin menemistä varten, kaikki ne tykistökonttoriin olevat asiat mitkä hän keksi, ne matkat, jotka hän teki muka haastatellakseen kenraaliaan, ne hovit ja valtiomiesten vastaanotot, joissa hän ei käynyt ja joista hän kertoi, — kellä oli ollut uusi puku sunnuntaina St. Jamesissa tai kuningattaren syntymäpäivänä, miten monta vaunua täytti kadun mr. Harleyn vastaanotossa, miten monta pulloa hänellä toissa yönä oli ollut kunnia tyhjentää mr. St. Johnin seurassa "Kaakaopuussa" tai mr. Walpolen ja mr. Steelen kera "Sukkanauhassa".

Mistress Beatrix Esmond oli ollut monta monituista kertaa tekemäisillään loistavan naimiskaupan, niin sanoivat hovijuorut; mutta Esmond puolestaan ei koskaan halunnut uskoa juttuja, joita puhuttiin häntä vastaan, ja Esmond palasi, oltuaan kolme vuotta poissa hänen luotaan, vaikka ei kenties juuri yhtä hurjasti rakastuneena kuin hän oli ollut, niin kuitenkin kaihoten vain yksin häntä — yhä toivoen, polvistuen, sydän kädessään tarjona nuorelle ladylle. Olimme nyt päässeet vuoteen 1709. Beatrix oli lähes kaksikymmentäkaksi vuotias, ja hän oli ollut kolme vuotta hovissa eikä hänellä vielä ollut miestä.

"Se ei johdu siitä, ettei häntä olisi kosittu", virkkoi lady Castlewood, joka näki kuten tavallisesti Esmondin sisimmät ajatukset tarkkanäköisyydellä, minkä rakkaus antaa. "Mutta hän ei halua tehdä huonoa naimiskauppaa, Henry; hän ei halua naida niinkuin hänen minä tahtoisin naivan; sille henkilölle, jota minä mielelläni sanoisin pojakseni — ja Henry Esmond tietää, kuka se on — teen parhaan palveluksen sillä, etten aja hänen asiaansa. Beatrix on niin itsepäinen, että hän varmaan vastustaisi sitä, mihin minä häntä kehoittaisin. Mies, joka hänet nai, ei ole onnellinen hänen kanssaan, ellei hän ole joku suuruus, joka voi koroittaa hänet mahtavaan asemaan. Beatrix pitää enemmän ihailusta kuin rakkaudesta, ja kaikkea muuta mieluisampaa on hänestä käskeminen. Miksi puhuu äiti näin lapsestaan? Sinäkin olet minun poikani, Henry. Sinun tulee tietää totuus sisarestasi. Luulin, että voisit parantua intohimostasi", lisäsi lady lempeästi. "Tiedäthän, että toiset ihmiset voivat parantua tuosta hullutuksesta. Mutta näen, että sinä olet yhä yhtä hurmaantunut kuin ennenkin. Kun luimme sinun nimesi Gazettesta, rukoilin sinun puolestasi, poikaparkani. Poikaparka tosiaankin! Sinähän alat käydä vakavaksi vanhaksi herraksi ja minä olen jo vanha vaimo. Beatrix pitää kyllä paljon sinun kuuluisuudestasi ja hän pitää myös sinusta itsestäsi. Hän sanoo, että sinussa on neroa ja tulta ja että olet hyvin kasvatettu ja luonnollisempi kuin hovin hienot herrat. Mutta tämä ei riitä. Hän haluaa itselleen ylipäällikön eikä mitään everstiä. Jos joku herttua kosisi häntä, hylkäisi hän jaarlin, jolle jo oli lupautunut. Tämän olen sinulle jo ennenkin sanonut. En ymmärrä miksi tyttöparkani on niin maallinen mieleltään."

"Niin", virkkoi Esmond, "mies ei voi enempää kuin antaa parhaimpansa ja kaikkensa. Sen minä hänelle tarjoan. Vakuutan, että välitin siitä vähäisestä kunniasta, minkä olen voittanut, vain siksi, että luulin sen miellyttävän Beatrixia. Mitäpä minä välittäisin everstin tai kenraalin arvosta? Onko tosiaankaan sillä, mitkä meidän tyhmät arvomme nykyään ovat, mitään merkitystä muutamain vuosikymmenien kuluttua? Minä vain halusin saada hieman mainetta, jotta hän käyttäisi sitä koristeena hatussaan, jos minulla olisi jotain parempaa, niin koristaisin hänet sillä. Jos hän haluaisi elämäni, antaisin sen hänelle. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, niin Jumala suojelkoon sitä miestä, sanon minä. Minä en kerskaile enkä valita. Uskollisuuteni saattaa olla vain hullutusta, mutta niin vain ajattelen. En voi sitä auttaa. Minä rakastan häntä. Te olette tuhat kertaa parempi, — olette lempein, ihanin, armain naisista. Minä näen kyllä, armas lady, kaikki Beatrixin virheet yhtä hyvin kuin tekin. Mutta hän on kohtaloni. Häntä en voi välttää. En kuole, jollen häntä saa. Luulenpa, etten olisi yhtään sen onnellisempi, jos hänet itselleni voittaisinkin. Que voulez-vous? sanoisi Chelsean lady. Je t'aime." [Joka tapauksessa rakastan häntä.]

"Minä toivon, että hän ottaisi sinut", sanoi Harryn lempeä emäntä ojentaen hänelle kätensä. Esmond suuteli kaunista kättä (se oli sievin kuopikas pikku kätönen maailmassa, ja lady Castlewood näytti ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, vaikka hän oli jo melkein neljänkymmenen vuoden vanha). Esmond suuteli kaunista kättä eikä hellittänyt siitä kun he jatkoivat puhettaan.

"Niin", sanoi hän, "kallistaako hän minulle korvaansa? Hän tietää mitä sanomista minulla on. Olinpa kaukana tai lähellä, hän tietää, että olen hänen orjansa. Saattaa olla, että olen myynyt itseni ilmaiseksi. No niin, se on ainakin hinta, jonka itse haluan. Joko en ole minkään arvoinen tai olen kaiken arvoinen."

"Minusta sinä olet sellainen aarre", suvaitsi Esmondin emäntä sanoa, "että naisen, jolla on sinun rakkautesi, ei tulisi vaihtaa sitä kuningaskuntaankaan. Minä olen maalla kasvatettu nainen enkä voi muuta sanoa kuin että kaupunkilainen kunnianhimo näyttää minusta kehnolta. Minä en ole koskaan tuntenut pelonsekaista kunnioitusta herttuattaren arvoa enkä hepeniä kohtaan tai pelännyt", hän lisäsi viekkaasti nauraen, "mitään muuta kuin hänen luonnettaan. Minulle puhutaan hovinaisista, jotka riutuvat siksi, että kuningatar katsoo heihin kylmästi, ja suurista aatelismiehistä, jotka antaisivat toisen raajoistaan saadakseen pitää sukkanauhan ritarimerkkiä toisessa. Tämä maailmanmielisyys, jota minä en voi käsittää, on synnynnäistä Beatrixissa, joka jo ensimmäisenä hovipalveluspäivänään oli täydellinen hovinainen. Olemme aivan kuin sisaria ja jotenkin on hän vanhempi sisar. Hän vakuuttaa minulle, että minulla on matala käsitys. Naurahdan siihen ja sanon, että hän ihailee kuusivaljakkoa. Minä en voi järkeillä hänestä hänen kunnianhimoaan. Se on hänelle luontaista samoinkuin minulle on hiljaisen elämän rakkaus ja välinpitämättömyys arvoa ja rikkaatta kohtaan. Mitä ne merkitsevät, Harry, ja miten kauan ne kestävät? Meidän kotimme ei ole täällä." Hän hymyili puhuessaan ja näytti enkeliltä, joka oli vain vierailulla maan päällä. "Meidän kotimme on siellä, missä oikeamieliset ovat ja minne eivät meidän syntimme ja surumme seuraa meitä." Isäni tapasi moittia minua ja sanoa, että olin liian toivehikas taivaan suhteen. Mutta minä en voi luonteelleni mitään ja käyn itsepintaiseksi samalla kuin käyn vanhaksi vaimoksi; ja koska minä rakastan lapsiani niin suuresti, niin varmaan rakastaa Isämme meitä tuhansia, tuhansia kertoja suuremmalla rakkaudella. Kyllä me varmaan kohtaamme toisemme siellä ja olemme onnellisia. Niin, sinä — ja minun lapseni ja rakas lordini. Tiedätkö Harry, hänen kuolemansa jälkeen minusta on aina tuntunut kuin olisin taas voittanut hänen rakkautensa ja kuin ei meitä enää mikään erottaisi. Kenties hän on täällä nyt, Harry — minä luulen, että hän on. Olen varma, että hän on saanut anteeksi — mr. Atterburykin antoi hänelle synninpäästön ja hän kuoli anteeksi antavana. Oi miten jalo sydän hänellä oli! Miten hän oli jalomielinen! Minä olin vain viisitoistavuotias ja lapsi, kun hän nai minut. Miten hyvä hän oli alentuessaan ottamaan minut. Hän oli aina hyvä köyhille ja nöyrille. Lady vaikeni, mutta sitten kohosi hänen kasveilleen pian omituinen ilme, aivan kuin hänen silmänsä katsoisivat taivaaseen ja näkisivät siellä mylordin, ja hän hymyili naurahtaen vienosti. "Minä iloitsen, kun näen teidät, sir", sanoi hän; "kun te tulette, tuntuu kuin ette milloinkaan olisikaan poissa." Hänen sanansa saattaa kyllä jäljentää ja muistaa, mutta miten voi kuvailla hänen suloisen äänensä vivahteita, suloisempia kuin musiikki!

Nuori lordi ei tullut kotiin sotaretken päätyttyä ja kirjoitti, että sotilasvelvollisuudet pidättivät häntä Brysselissä. Mutta minä uskon, että hän oli kiintynyt piirittämään erästä ladyä, joka kuului madame de Soissonsin, Savoijin prinssin äidin, seurueeseen. Mr. Esmond ei tietenkään ajatellut sopivaksi selostaa lady Castlewoodille nuoren syntipukin puuhia; hän ei myöskään ollut maininnut sanaakaan lordi Mohunin kanssa tapahtuneesta asiasta, koska hän tiesi miten katkerasti hänen emäntänsä vihasi tuon miehen nimeä. Frank ei kuluttanut paljoa aikaa eikä rahaa kynään ja musteeseen, ja kun Harry saapui kotiin päällikkönsä kanssa, kirjoitti Frank äidilleen vain kaksi riviä, ilmoittaen, että haava hänen sääressään oli jo melkein parantunut ja että hänen jo ennen mainitsemansa velvollisuus piti häntä Brysselissä ja että Harry-serkku kertoi kaikki uutiset.

Mutta koska mylord tiesi, miten lady Castlewood aina ihastui, kun hän sai kirjeen tuon kuuluisan joulukuun 29 päivän johdosta, hän kirjoitti tälle Brysselistä pitkän ja sisältörikkaan kirjeen, ja siinä hän varmaankin kuvaili Mohunin kanssa tapahtunutta kaksintaistelua; sillä kun mr. Esmond eräänä päivänä uuden vuoden ollessa alulla tuli tervehtimään emäntäänsä, tulivat hänen ihmeekseen sekä lady että hänen tyttärensä häntä suutelemaan ja heidän jälkeensä myös Chelsean leskivarakreivitär, sillä kantoi tuolin kuljettaja juuri oli tuonut ladyn kylästään peltojen poikki Kensingtoniin. Kun siis nuo kaksi Castlewoodin ladyä olivat näin Esmondia kunnioittaneet, astui leskiä varakreivitär kovin juhlallisena esiin kuningas Jaakon aikaisen suuren, korkean hiuslaitteen somistamana, jota hän ei milloinkaan jättänyt, ja sanoi: "Harry-serkku, koko meidän perheemme on kokoontunut, ja me kiitämme teitä, serkku, jalosta käytöksestänne perheemme päämiestä kohtaan." Ja viitaten rusoittavaan poskeensa hän antoi Esmondin tietää, että tätä odotti ihana nautinto saada suudella sitä. Kun hän oli suudellut yhtä poskea, käänsi lady hänelle toisen. "Harry-serkku", sanoivat molemmat nuoremmista naisista yhteen ääneen, "me kiitämme sinua jalosta käytöksestäsi"; ja Harry alkoi käsittää, että juorut Lillessä tapahtuneesta kaksintaistelusta olivat tulleet näiden hänen sukulaistensa korviin. Hän oli onnellinen, kun he kaikki näin tervehtivät häntä perheensä jäsenenä.

Ruokasalin pöydät olivat katetut suurta kestitystä varten ja ladyt olivat juhlapuvuissa — Chelsean varakreivitär oli kaikkein upeimmassa vieraspuvussaan, varakreivitär Castlewood oli poistanut mustan pukunsa, ja hän näytti ihastuttavan kauniilta ja onnelliselta, ja hovineiti oli puettu sillä loistolla, mikä hänet luontaisesti erotti muista, ja hänen kauniilla povellaan oli tuo ranskalaisen upseerin tähti, minkä Frank oli lähettänyt kotiin Ramillies'n taistelun jälkeen.

"Näet, että vietämme juhlaa", sanoi hän, katsahtaen tyytyväisesti tähteen; "ja olemme siis ripustaneet kunniamerkkimme rinnoillemme. Eikö äiti näytä lumoavalta? Minä olen hänet pukenut." Esmondin hyvä emäntä, joka punasteli, kun Esmond häneen katsoi, näytti sekä vartalonsa että hipiänsä puolesta kauniine hiuksineen ja komeine muodinmukaisine pukuineen kaksikymmenvuotiaalta tytöltä.

Pöydällä oli hieno miekka, jossa oli punainen samettinen huotra ja kaunis siselöity hopeakahva, jossa miekan kannikkeena riippui sininen koristenauha. "Mikä tämä on?" kysäisi kapteeni ja meni katsomaan tuota kaunista esinettä.

Miss Beatrix saapui sen ääreen. "Polvistu", virkkoi hän, "tällä lyömme me sinut ritariksemme", — ja hän heilutti miekkaa Esmondin pään päällä. "Chelsean varakreivitär lady on antanut tämän miekan ja minä annoin nauhan ja äiti on neulonut siihen tuon ripsun."

"Aseta miekka hänen vyölleen, Beatrix", sanoi hänen äitinsä. "Sinä olet meidän ritarimme, Harry, — meidän uskollinen ritarimme. Äiti kiittää sinua ja rukoilee puolestasi, koska olet puolustanut hänen poikaansa, rakas, rakas ystäväni." Hän ei kyennyt jatkamaan; ja leskivarakreivitärkin oli liikutettu, sillä joukko itsepintaisia kyyneleitä teki surullisia uurteita noille ryppyisille vanhoille ruusuille, joita Esmondin oli juuri suotu suudella.

"Me saimme kirjeen Frank-kullalta", sanoi lady Castlewood, "sillävälin kun sinä olit katsomassa hyvää ystävääsi kapteeni Steeleä Hamptonissa, kolme päivää sitten. Frank kertoi meille kaikki mitä sinä olet tehnyt ja miten jalosti olit asettunut hänen ja tuon — tuon roiston väliin."

"Ja tänä päivänä otan minä sinut lapsekseni", sanoi leskivarakreivitär, "ja sinun vuoksesi, poikani Esmond, toivon, että olisin rikkaampi", lisäsi hän tehden liikkeen kädellään; ja kun Esmond kuuliaisena polvistui ladyn eteen, loi lady silmänsä kattoon (jossa oli kullatussa kynttiläkruunussa kaksitoista vahakynttilää, sillä odotettiin paljon vieraita) ja rukoili siltä taholta siunausta vast'ikään otetulle pojalleen.

"Rakas Frank", sanoi toinen varakreivitär, "miten paljon hän pitää sota-alasta! Hän tutkii nyt linnoitusasioita kovin uutterasti. Kunpa hän olisi täällä! Ensi vuonna vietämme hänen täysi-ikäiseksi tuloaan Castlewoodissa."

"Jos vain sotaretki sen sallii", virkkoi mr. Esmond. "Minä en milloinkaan pelkää, kun hän on sinun seurassasi", sanoi Frankin äiti. "Olen varma, että Henry-poika aina pitää hänen puoltaan."

"Mutta ennen ensi vuotta tulee rauha, me tiedämme sen varmasti", huudahti hovineiti. "Lordi Marlborough saa eron ja tuolta hirveältä herttuattarelta riistetään paikka. Hänen majesteettinsa ei enää halua puhua hänelle. Näitkö hänet Bushyssa, Harry? Hän on raivoissaan ja hän harhailee puistossa kuin naarasleijona ja repii ihmisiltä silmät päästä."

"Ja prinsessa Anna lähettää hakemaan erästä", sanoi Chelsean lady ottaen esiin mitalinsa ja suudellen sitä.

"Näitkö kuninkaan Oudenardessa, Harry?" kysyi hänen emäntänsä. Hän oli jyrkkä Jaakon puoluelainen ja hänen olisi ollut yhtä mahdotonta kieltää kuninkaansa kuin kieltää Jumalansa.

"Minä näin ainoastaan Hannoverin nuoren prinssin", vastasi Harry. "Chevalier de St. George —"

"Kuningas, sir, kuningas", virkkoivat molemmat rouvat ja neiti Beatrix; ja Beatrix taputti kauniita käsiään ja huusi "Vive le Roy!" [Eläköön kuningas!]

Samalla kuului jyrisevää koputusta, joka melkein oli kaataa talon ovet. Kello oli kolme ja vieraat saapuivat; ja hetken kuluttua ilmoitti palvelija kapteeni Steelen ja hänen rouvansa.

Kapteeni ja mrs. Steele, jotka olivat ensimmäiset saapujat, olivat ajaneet Kensingtoniin maatilukseltaan Hampton Wickissä olevasta Majasta. "Emme tulleet Bloomsbury Squarelta olevasta talostamme", antoi mrs. Steele rouvien tietää. Harry oli juuri samana aamuna ratsastanut Hamptonista ja jättänyt tuon pariskunnan sotatilaan. Sillä huoneesta, jossa hän nukkui, hän saattoi illoin ja aamuin kuulla sen kotiripityksen, jota mrs. Steele antoi Dick-paralle.

Illalla ei se suuresti surettanut rikollista; Dick oli humalassa, ja kun hän oli siinä tilassa, eivät mitkään nuhteet voineet, häiritä hänen hyvää tuultaan; mr. Esmond kuuli hänen mairittelevan ja puhuvan pehmeään tapaan jommoiseen punssi ja punaviini aiheuttavat, rakastetulle Prue-rouvalleen, kehoittaen tätä muistamaan että viedeisessä huodeessa oli kuopaddava ufsheeri, joka saattoi kuulla kaiken. Siitä huolimatta jatkoi Prue-rouva meluamistaan, nimittäen Dickiä humalaiseksi hylyksi, ja sen keskeytti vasta kapteenin kuorsaaminen.

Aamulla onneton uhri heräsi päänkivistykseen ja tajuntaan ja yöllinen vuoropuhelu uudistettiin. "Miksi tuot kotiisi kapteeneja päivälliselle, kun ei talossa ole ainuttakaan guineaa? Miten kykenen tarjoamaan päivällisiä, kun et jätä minulle kolikkoakaan? Miten voin mennä kummittelemaan Kensingtoniin keltaisessa satiinipuvussani koko tuon hienon seuran eteen? Minulla ei ole mitään sopivaa ylleni pantavaa, ei minulla koskaan ole", ja niin jatkui kinailu. Kun keskustelu alkoi käydä liian arkaluontoiseksi keskeytti mr. Esmond niistämällä nenäänsä niin kovaa kuin suinkin voi, ja se merkkitoitotus palautti rauhan. Mutta Dick oli herttainen, vaikka hänen vaimonsa olikin epämiellyttävä, ja Dickin ilahuttamishalusta johtui, että Castlewoodin ladyt, jotka eivät olleet pieniä tekijöitä hienossa maailmassa, kutsuivat luokseen mrs. Steelen.

Kapteenin ja hänen rouvansa ohella tuli lukuisasti huomattavia vieraita, ja Chelsean lady oli lähettänyt lakeijansa ja livreiansa avustamaan Kensingtonin vaatimatonta palveluskuntaa. Vieraiden joukossa oli kenraaliluutnantti Webb, Harryn hyvä päämies, jonka leskivarakreivitär otti huostaansa ja joka loisti sametissa ja kultanauhoissa. Ja siellä oli Harryn uusi tuttava, kunnianarvoisa herra Henry St. John, kenraalin sukulainen, joka oli ihastunut lady Castlewoodiin vielä enemmän kuin tämän tyttäreen. Siellä oli kuningaskuntamme suurimpia aatelismiehiä, skotlantilainen herttua Hamilton, jolle juuri oli annettu Brandonin herttuan arvo Englannissa. Siellä oli myös kaksi muuta jalosukuista lordia torypuolueesta, lordi Ashburnham ja eräs toinen, jonka olen unohtanut. Ja naisista puhuakseni siellä oli hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuatar ja hänen tyttärensä lady Mary ja lady Betty, joista edellinen oli miss Beatrixin virkatoveri kuningattaren hovinaisena.

"Kylläpä on suuri toryseurue!" kuiskasi kapteeni Steele Esmondille, kun ennen päivällistä olimme kokoontuneet saliin. Tosiaankin oli koko seura Steeleä lukuunottamatta sitä puoluetta.

Mr. St. John osoitti erikoista kohteliaisuutta mrs. Steelelle ja lumosi tämän niin, että rouva sanoi toivovansa, että Steelekin olisi torypuoluelainen.

"Tai ettekö haluaisi, että minä olisin whig?" kysyi mr. St. John. "Kyllä te, rouva, voitte kääntää miehen miksi tahansa?"

"Jos mr. St. John joskus tulee Bloomsbury Square'iin, niin kyllä opetan teille sen, mitä tiedän", sanoi mrs. Steele luoden kaunoiset silmänsä maahan. "Tunnetteko te Bloomsbury Squarea?"

"Tunnenko Mallia? Tunnenko Oopperaa? Bloomsburyhan on itse muodin keskus", virkkoi mr. St. John. "Se on rus in urbe[maaseutukaupungissa]. Siellä on puistoja, jotka ulottuvat Hampsteadiin asti, ja joka puolella palatseja — Southampton House ja Montague House."

"Ja siellä te ilkimykset taistelette kaksintaisteluja!" huudahti mrs. Steele.

"Joiden aiheena ovat naiset", virkkoi hänen huvittajansa. "Onko Dick hyvä miekankäyttäjä, rouva? Miten ihastuttava Tatler onkaan! Me kaikki tunsimme teidän kuvanne 49:ssä numerossa, ja siitä saakka kuin sen luin, olen kuollakseni halunnut tutustua teihin. 'Suotakoon Aspasialle ensimmäinen sija rakkauden sulosarjassa.' Eikö siinä luvussa ollut niin? 'Tässä hienosti sivistyneessä naisessa on rakkaus pysyvä ilmiö, vaikka se ei koskaan ole tarkoituksellista. Mutta vaikka hänen olemuksessaan on paljon enemmän lempeätä pyyntöä kuin käskemistä, merkitsee hänen näkemisensä heti luopumista huonosta käytöksestä ja häntä rakastaminen on jaloa kasvatusta.'"

"Ah, tosiaankin!" sanoi mrs. Steele, joka ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan siitä, mitä tuo herra sanoi.

"Kukapa saattaisi jäädä jalostamattomaksi sellaisen rakastajattaren alaisena?" jatkoi mr. St. John yhä ritarillisena kumartaen.

"Rakastajattaren! Hyvänen aika, sir", huudahti kapteenin rouva. "Jos tarkoitatte minua, sir, niin tietäkää, että olen kapteenin vaimo."

"Kyllä me sen kaikki tiedämme", vastasi mr. St. John, pysytellen yhä kovin vakavana; ja Steele keskeytti heidät sanoen: "Minä en kirjoittanut sitä lehteä mrs. Steelestä — vaikka hän totisesti ansaitsee kaikki ne kohteliaisuudet, joita kykenen hänelle osoittamaan — vaan lady Elizabeth Hastingsista."

"Ja minä kun olen aina luullut, että se oli mr. Congreven kirjoittama", huudahti mr. St. John, osoittaen, että hän tiesi enemmän tuosta aineesta kuin hän tahtoi mr. Steelelle näyttää sekä senkin, kuka oli se aihe, jota mr. Bickerstaffe edusti.

"Tom Boxer sanoi kyllä niin Observator lehdessään Mutta Tomin oraakkeli erehtyy usein", huudahti Steele.

"Mr. Boxer ja mieheni olivat kerran ystäviä ja kun kapteeni oli kuumesairaana ei kukaan olisi voinut olla ystävällisempi kuin mr. Boxer, joka tapasi tulla hänen vuoteensa ääreen joka päivä, ja hän se toikin tohtori Arbuthnot'in, joka paransi mieheni", kuiskasi mrs. Steele.

"Niinkö, rouva! Miten perin mielenkiintoista", virkkoi mr. St. John.

"Mutta kun kapteenin viimeinen näytelmä ilmestyi, ei mr. Boxer kiinnittänyt siihen mitään huomiota — tiedättehän, että hän on mr. Congreven miehiä eikä anna koskaan sanaakaan toiselle puolueelle — ja se suututti kovin miestäni."

"Vai on mr. Boxer mr. Congreven miehiä!" virkkoi mr. St. John.

"Mr. Congrevella on vallan tarpeeksi omintakeista neroa", virkkoi mr. Steele. "Kukaan ei ole koskaan kuullut minun kadehtivan häneltä tai keltään muultakaan heidän osaansa."

"Olen kuullut, että mr. Addison on yhtä kuuluisa älyniekkana kuin runoilijanakin", sanoi mr. St. John. "Onko se totta, että teidän Tatler -lehdessänne, mr. Steele, on hänenkin käsialaansa?"

"Käsittelipä hän ylevää tai leikillistä ainetta, niin ei kukaan voi hänelle vetää vertoja", huomautti Steele.

"Pötyä, Dick, tuo sinun Addisonisi!" sanoi hänen vaimonsa — "semmoinen herra, joka on niin kopea ja pitää nyt nokkaansa niin pystyssä. Toivon, että arvoisa lady ajattelee kuten minäkin. Minä en voi kärsiä noita kovin vaaleita miehiä, joilla on valkoiset silmäripset — tumma mies on minun makuuni." (Kaikki pöydän ääressä olevat tummat miehet osoittivat suosiotaan ja kumarsivat mrs. Steelelle tämän kohteliaisuuden johdosta). "Ja mitä tähän mr. Addisonian tulee", jatkoi lady, "niin hän tulee toisinaan päivälliselle kapteenin luo, mutta ei sano halaistua sanaakaan minulle. Ja sitten he menevät yläkertaan, humalaisina molemmat, juomaan teetä. Kyllä minä muistan mr. Addisonin, kun hänellä oli vain yksi takki, ja siinäkin oli paikka kyynärpäässä."

"Niinkö tosiaankin — paikka kyynärpäässä? Se on mielenkiintoista", sanoi mr. St John. "On suloista kuulla toisesta kirjailijasta toisen kirjailijan suloiselta vaimolta."

"Niin, kyllä minä voisin kertoa teille miten paljon hyvänsä niistä", jatkoi liukaskielinen rouva. "Mutta mitä luulette kapteenin nyt keksineen? — Pienen kyssäselkäisen olennon — pienen peukaloispahaisen, jota hän sanoo runoilijaksi — pienen paavilaiskakaran."

"Sh, täällä huoneessa on niitä kaksi", kuiskasi hänen toverinsa.

"Niin, minä kutsun häntä paavilaiseksi, koska hänen nimensä on 'Pope'", virkkoi lady. "Minä vain lasken leikkiä siten. Ja tämä pieni kääpiöolento on kirjoittanut paimenrunoelman — semmoisista paimenpojista ja — tytöistä, tiedättehän."

"Paimenella tulee olla jotain käyrää", huomautti emäntäni nauraen toiselta puolelta pöytää; siihen tokaisi mrs. Steele: "Minä en tiedä, mutta kapteeni toi kotiimme tämän kumman pikku olion, kun olin lapsivuoteessa saatuani ensimmäisen poikani, ja oli ihan jumalan onni, ettei hän ollut tullut ennen. Ja Dick piti suurta melua hänen nerollisuudestaan, ja piti alinomaa suurta hälinää kaikennäköisestä hölynpölystä."

"Mistä Tatler -julkaisusta pidätte enin, mrs. Steele?" kysäisi mr. St. John.

"Minä en ole lukenutkaan muuta kuin yhden, ja se on kaikki paljasta roskaa, sir", vastasi rouva. "Se on sellaista pötyä Bickerstaffista ja Distaffista ja Quarterstaffista. Mutta kapteenihan jatkaa yhä burgundilaisen nauttimista — minä tiedän, että hän humaltuu ennenkuin lopettaa — kapteeni Steele!"

"Juon silmäisi maljan, kultaseni", vastasi kapteeni joka näytti pitävän vaimoaan ihastuttavana ja ottavan täydestä kaikki ne satiiriset kohteliaisuudet, joita mr. St. John hänen vaimolleen lateli.

Koko tämän ajan oli hovineiti ponnistellut saadakseen mr. Esmondin puhumaan ja epäilemättä hän piti tätä ikävänä otuksena. Sillä jostakin erehdyksestä johtui, että juuri kun Esmond aikoi kiiruhtaa tyhjäksi jääneeseen paikkaan, hän joutui kauaksi Beatrixin istuimesta; Beatrix istui lordi Hamiltonin ja lordi Ashburnhamin välissä ja kohautti hurmaavia valkeita olkapäitään ja loi serkkuunsa katseen aivankuin sanoakseen: "Sääli minua". Herttua ja hänen nuori vierustoverinsa joutuivat pian hyvin vilkkaaseen yksityiseen keskusteluun. Miss Beatrix ei voinut olla käyttämättä silmiensä viehätysvoimaa paremmin kuin aurinko voi estyä paistamasta ja polttamasta niitä, joihin se paistaa. Ensimmäisen ruokalajin tarjoilun päätyttyä tuntui päivällinen Esmondista pitkäveteiseltä; liemen tarjoilun alettua luuli hän heidän olleen jo tuntikausia pöydän ääressä; ja kun käytiin käsiksi jälkiruokiin ja hyytelöihin, ajatteli hän, etteivät ne koskaan loppuisi.

Viimein nousivat naiset, ja Beatrix loi viehättävän katseen herttuaansa, kun he vetäytyivät pois. Uusi pullo ja laseja tuotiin ja juotiin maljoja. Mr. St. John pyysi hänen ylhäisyyttään Hamiltonin herttuaa ja toisia juomaan hänen ylhäisyytensä Brandonin herttuan terveydeksi. Toinen lordi esitti kenraali Webbin maljan "ja saakoon hän aseman, jonka maailman urhoollisin upseeri ansaitsee". Mr. Webb kiitti vieraita, onnitteli adjutanttiaan ja taisteli taas uudestaan kuuluisan taistelunsa.

"Il est fatiguant", kuiskasi mr. St. John, "avec sa trompete de Wynendael." [Hän väsyttää Vynendaelin-toitotuksellaan.]

Kapteeni Steele, joka ei ollut meidän puolellamme, ehdotti lojaalisesti Marlborough'n herttuan, aikamme suurimman sotapäällikön maljan.

"Juon suurimman sotapäällikön maljan koko sydämelläni", sanoi mr. Webb; "sitä hänen ominaisuuttaan vastaan ei ole mitään muistuttamista. Minä tyhjennän maljan sotapäällikölle enkä herttualle, mr. Steele." Ja jäykkä vanha herra tyhjensi lasinsa; tähän vastasi Dick siten, että täytti ja tyhjensi kaksi viinilasia, toisen sotapäällikön ja toisen herttuan kunniaksi.

Ja nyt hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua nousi silmät säteilevinä (olimme kaikki juoneet melko vapaasti) ja ehdotti maljan rakastettavalle, verrattomalle miss Beatrix Esmondille. Joimme sen kaikki eläköönhuudoin ja kovin innostuneina, erittäinkin lordi Ashburnham.

"Ikävää, että jo ennestään on olemassa Hamiltonin herttuatar"; kuiskasi St. John, joka joi enemmän viiniä ja oli kuitenkin tasaisempi kuin useimmat muut; ja me menimme vierashuoneeseen, jossa naiset olivat teen ääressä. Meidän täytyi jättää Dick-parka yksin ruokapöydän ääreen, jossa hän tavoitteli säkeitä "Sotaretkestä", missä suurin runoilija oli ikuistanut maailman suurimman sotapäällikön. Ja Harry Esmond löysi hänet puolentunnin kuluttua vielä kehittyneemmässä humaluuden tilassa itkemässä Tom Boxerin petollisuutta.

Harry-paralle oli vierashuone aivan pimeä huolimatta upeasta valaistuksesta. Beatrix tuskin puhutteli häntä. Kun herttua poistui, alkoi hän viehätellä lähinnä ylhäisintä ja kiehtoi nuorta lordi Ashburnhamia kaikella silmiensä tulella ja älynsä viehätyskeinoilla. Suurin osa seuraa asettui korttien ääreen; ja mr. St. John, haukoteltua vasten naamaa mrs. Steelelle, jota hän ei enää halunnut viehättää ja keskusteltuaan loistavimpaan, vilkkaimpaan tapaansa lady Castlewoodin kanssa, jonka hän julisti kauniiksi sekä paljon korkeamman kauneuden omaajaksi kuin tämän tyttären, heitti jäähyväiset ja poistui. Jäljelle jääneet vieraat seurasivat nopeasti häntä, viimeiseksi lordi Ashburnham, joka lähetti tulisia katseita hymyilevään nuoreen viettelijättäreen, joka oli loihtinut lumoihinsa muitakin sydämiä.

Mr. Esmond piti läheisenä sukulaisena epäilemättä sopivana viipyä muita kauemmin talossa; hän viipyi vielä kun vaunut olivat vierineet pois — kun hänen tätinsä leski varakreivittären kantotuoli ja soihdunkantaja olivat hälvenneet pimeyteen Chelsea'hen päin ja kun kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet ihmettelemään tavatonta kantotuolien, vaunujen, lakeijain ja soihdunkantajani paljoutta, olivat menneet vuoteisiinsa. Onneton miesparka viipyi vielä hiukan aikaa nähdäkseen, soisiko tyttö hänelle hymyn tai lohduttavan jäähyväissanan. Mutta Beatrixin aamuinen innostus oli joko kokonaan häipynyt tai häntä huvitti olla toisenlaisella tuulella. Hän alkoi laskea leikkiä lady Bettyn huolimattomasta pukeutumisesta ja matki sivistymätöntä mrs. Steeleä; ja sitten hän pani pienen kätensä suulleen ja haukotteli, sytytti vahakynttilän ja kohautti olkapäitään ja teki mr. Esmondille viehkeän kumarruksen poistuen huoneesta.

"Päivä alkoi niin hyvin, Henry, että olisin toivonut sen loppuvan paremmin", se oli ainoa lohdutus, minkä Esmond-paran lempeä emäntä kykeni hänelle antamaan; ja kun Esmond käveli pimeässä yksinään kotiin, tunsi hän sydämessään katkeraa tuskaa ja ajatteli mikein kapinoiden sitä uhria, minkä hän oli tehnyt. "Beatrix ottaisi minut", ajatteli hän, "jos minulla vain olisi arvo, jonka voisin hänelle antaa. Kun en vain olisi antanut tuota lupausta hänen isälleen, saisin arvoni ja rakastettuni myöskin."

Luulenpa, että miehen turhamaisuus on väkevämpi kuin mikään muu intohimo hänessä, sillä nytkin punastun, kun muistan noiden kaukaisten päivien nöyryytyksiä, joiden muisto yhä kirveltää, vaikka tyhjiin rauenneen lemmen hehku on häipynyt jo useita vuosikymmeniä sitten. Kun kirjoittajan jälkeläiset tulevat lukemaan tätä hänen muistokokoelmaansa, niin ovatkohan he kokeneet elämässään samanlaisen häviön ja häpeän? Lienevätkö he koskaan polvistuneet naisen eteen, naisen, joka on kuunnellut heitä ja leikkinyt heidän kanssaan ja nauranut heille — naisen, joka viitaten heille mairitellen ja hyväillen, myöntymys säteillen silmistään, on puijannut heidät polvilleen ja kääntänyt heille selkänsä ja poistunut. Kaikki tämä häpeä täytyi mr. Esmondin kestää. Ja hän alistui ja kapinoi, mutta palasi taas pian ryömien saadakseen lisää samanlaista.

Tämän juhlan jälkeen vierivät nuoren lordi Ashburnhamin vaunut yhtämittaa Kensington Square'iin ja sieltä pois; hänen äitinsä tuli vierailulle Esmondin emännän luokse. Ja saattoi olla varma siitä, että tapasi tuon nuoren herran joka viikko uudessa puvussa sekä kaiken sen loiston koristamana, minkä hänen räätälinsä tai korukauppiaansa kykeni hänelle hankkimaan, jokaisessa kaupungin tilaisuudessa, missä vain hovineitimme oli. Lordi oli uupumattoman kohtelias mr. Esmondille — pyysi häntä päivälliselle ja tarjosi hänelle ratsuhevosia ja antoi hänelle tuhansia outoja osoituksia kunnioituksestaan ja hyvänsuopaisuudestaan. Sitten, eräänä iltana kahvilassa, jonne lordi tuli aika lailla höpertyneenä ja kiihtyneenä juomisesta, hän syöksähti mr. Esmondin luokse ja huudahti: "Onnitelkaa minua, paras everstini; olen miehistä onnellisin."

"Miehistä onnellisin ei kaipaa parhaan everstin onnitteluja", virkkoi Esmond. "Mikä on tämän autuaallisen onnen aihe?"

"Ettekö ole kuullut?" kysyi lordi. "Ettekö tiedä? Minä luulin, että siellä kerrotaan teille kaikki: Jumalainen Beatrix on luvannut tulla omakseni."

"Mitä!" huudahti mr. Esmond, joka oli viettänyt onnellisen hetken Beatrixin seurassa juuri sinä aamuna — oli kirjoittanut hänelle säkeitä, joita hän oli laulanut klaverin ääressä.

"Niin", sanoi lordi, "minä odotin häntä tänään. Minä näin teidän kävelevän Knightsbridge'iin päin, kun ajoin sinne vaunuissani. Hän näytti niin ihanalta ja puhui niin lempeästi, että en voinut olla polvistumatta ja — ja — minä olen totisesti maailman onnellisin mies. Olen kovin nuori, mutta hän vakuuttaa, että minä vanhenen. Ja tiedättehän, että tulen täysi-ikäiseksi neljän kuukauden kuluttua, ja iän ero meidän välillämme on kovin pieni. Olen niin onnellinen. Tahtoisin tarjota vierailleni jotain. Ottakaamme pullo — tai vaikkapa tusina — ja juokaamme Englannin suloisimman naisen malja."

Esmond jätti nuoren lordin tyhjentelemään maljoja ja harhaili Kensingtoniin kysymään, oliko uutinen totta. Se oli liiankin totta: hänen emäntänsä surullinen, säälivä ulkomuoto ilmaisi hänelle kaikki. Ja sitten kertoi lady mitä yksityiskohtia hän siitä tiesi ja miten nuori lordi oli esittänyt kosintansa puoli tuntia Esmondin poistumisen jälkeen sinä aamuna ja juuri siinä huoneessa, missä vielä oli klaverilla laulu, jonka Esmond oli kirjoittanut ja jonka he olivat yhdessä laulaneet.

III KIRJA.

KUVAA MR. ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.

I luku.

TAISTELUNI JA VAIVANI PÄÄTTYVÄT.

Kuumeinen halu voittaa jonkun verran mainetta, halu, mikä Esmondia oli kannustanut, häipyi nyt, kun hän jo oli saavuttanut osan siitä, mitä oli toivonut ja kun hänen kunnianhimonsa suuri vaikutin oli poissa. Hänen halunsa soturin kunniaan johtui toivosta, että se koroittaisi häntä Beatrixin silmissä. Aateluuden ja rikkauden jälkeen se oli ainoa arvolaji, jota Beatrix piti arvossa. Se oli panos, minkä saattoi helpoimmin sekä voittaa että hävitä. Sillä lakimiehen ura on kovin pitkä peli ja vaatii koko elämän harjoittamiseensa, ja kirjailijana tai hengenmiehenä huomatuksi tuleminen ei olisi vähääkään auttanut poloisen herran pyrkimyksiä. Hänellä ei siis ollut muuta osaa ehdolla kuin punatakin osa, ja niinpä hän näytteli sitä. Ja tästä todellakin johtui hänen nopea edistyksensä, hän kun pani itsensä vaaralle alttiiksi enemmän kuin useimmat miehet ja uskalsi enemmän voittaakseen enemmän. Onko hän ainoa mies, joka on asettanut elämänsä panosta vastaan, joka ehkä ei ole voittamisen arvoinen? Toinen uskaltaa elämänsä (ja toisinaan myös kunniansa) rahapinkkaa tai metriä sinistä ritarinauhaa vastaan tai istuinta vastaan parlamentissa; ja toiset taas tekevät sen nauttien ja kiihtyen itse urheilusta — kuten tekee metsästäjäjoukko, josta kukin koettaa huutaa ja nelistää kovemmin kuin toiset likaisen ketun hännässä, ketun, joka on oleva etummaisen onnellisen voittajan palkinto.

Kun eversti Esmond sai kuulla tämän uutisen Beatrixin kihlauksesta, alistui hän kohtaloonsa ja päätti luopua miekastaan, joka ei nyt enää voisi voittaa hänelle mitään, mistä hän välitti; ja tällaisella synkällä mielellä hän päätti erota rykmentistään. Tämä ihastutti suuresti kapteenia, joka oli häntä lähinnä arvossa ja joka sattui olemaan varakas nuori herra; hän maksoi ihastuneena mr. Esmondille tuhannen guineaa Esmondin majurin arvosta Webbin rykmentissä ja sai kuulan päähänsä seuraavassa taistelussa. Esmond ei varmaankaan olisi ollut pahoillaan, jos hän olisi joutunut saamaan saman kohtalon. Hän oli nyt enemmän Ritari Murhemuoto kuin hän oli milloinkaan ennen ollut. Hänen surullisuutensa teki hänet varmaankin aivan inhoittavaksi hänen leiriystävilleen, jotka yleensä pitävät iloisesta veikosta ja pilkkaavat synkkää soturia, joka aina vain huokailee kotona olevan Dulcinean vuoksi.

Molemmat Castlewoodin ladyt hyväksyivät mr. Esmondin luopumisen sotaväestä; ja Esmondin kelpo kenraali hyväksyi hänen eroamishalunsa ja avusti häntä tämän toimenpiteen ratkaisussa, joka toi sievoisen summan Esmondin taskuun. Mutta kun ylipäällikkö palasi kotiin ja hänen oli pakko vasten tahtoaankin määrätä kenraaliluutnantti Webb erään Flanderissa olevan armeijamme divisionan johtoon, pyysi kenraaliluutnantti eversti Esmondia niin hartaasti adjutantikseen ja sotakirjurikseen, ettei Esmond voinut antaa kieltoa hyvälle päämiehelleen, ja hän asettui uudestaan paikkaansa. Mitkä ainaiset tuskat ja pelot [Mitkä tosiaankin? Psalmi 91: 2, 3, 7. — R.E.] ja huolet raastivatkaan vaimojen ja äitien sydämiä noina kauhun päivinä, jolloin jokainen Gazette toi surman ja sodan sanomia ja jolloin aina, vaikka äskeinen mielen jännitys olikin häipynyt ja rakastettu säästynyt, kuitenkin jäi kytemään ajatus, että vielä voitiin taistella taistelu, josta seuraava Flanderin kirje toisi tietoja. Siten noiden lempeitten olentoparkain täytyi kärsiä ja vavista koko sodan ajan. Miten suurta pelkoa Esmondin emäntä mahtoikin tuntea (ja tuon naisista helläsydämisimmän on täytynyt tuntea niiden katkeruutta molempien poikiensa vuoksi, niin hän heitä nimitti), niin ei hän milloinkaan antanut sen ilmetä olennossaan, vaan hän peitti huolensa samaten kuin hän peitti laupeudentyönsä ja hartautensa. Vain sattumalta joutui Esmond näkemään ollessaan kävelyretkellä Kensingtonissa, emäntänsä tulevan siellä olevasta köyhästä majasta, ja Esmond sai kuulla, että tällä oli kokonainen joukko köyhiä holhokkeja, joiden luona hän kävi ja joita hän lohdutti heidän sairaudessaan ja köyhyydessään ja jotka joka päivä siunasivat häntä. Lady otti osaa aamujumalanpalvelukseen joka päivä (vaikka hän erittäinkin sunnuntaisin järjesti ja edisti iloisuutta ja viatonta leikkiä pienessä perhepiirissään). Ja muistiinpanoista, joita hän näihin aikoihin on erääseen päiväkirjaansa tehnyt, sekä uskonnollisista, kirjoitelmista, mitkä ovat laaditut suloisen koruttomassa innostuksessa, ilmenee miten hellä sydän hänellä oli, miten nöyrä ja hurskas mieli, mitä huolia hän kärsi vaiteliaana ja miten hartaan luottavaisena hän jätti ne, joita hän rakasti, kuolon ja elon kaikkivoivan Jakajan hoivaan.

Chelsean varakreivitär, Esmondin uusi emintimä, oli nyt tullut ikään, jossa pelko toista puoluetta kohtaan ei suuresti häiritse lepoa. Hän piti valteista enemmän kuin useimmista muista asioista maan päällä. Hän oli kyllä horjumaton omassa uskossaan, mutta hänen katkeruutensa ei silti enää ollut kovinkaan polttava meidän uskoamme kohtaan. Hänellä oli kovin hyväluontoinen, myöntyväinen ranskalainen rippi-isä, jonka nimi oli monsieur Gauthier. Hän oli maailmanmies ja saattoi ryhtyä kortinlyöntiin tuomiorovasti Atterburyn kanssa, joka oli Chelsean varakreivittären naapuri, ja samoin oli rippi-isä hyvissä väleissä koko korkeakirkollisen puolueen kanssa. Epäilemättä monsieur Gauthier tiesi, mikä asema olisi kuulunut Esmondille, sillä hän oli kirjevaihdossa Holtin kanssa ja kohteli aina eversti Esmondia erikoisen kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta eversti ja apotti eivät, syystä kyllä, milloinkaan keskustelleet tästä asiasta, ja niin he pysyivät erittäin hyvinä ystävinä.

Kaikki Chelsean varakreivittären kestivieraat olivat toryja ja korkeakirkollisia. Madame Beatrix oli yhtä touhuissaan kuninkaasta kuin hänen vanhempi sukulaisensakin: hän kantoi kuninkaan kuvaa sydämellään; hänellä oli kiehkura kuninkaan hiuksia; hän vakuutti, että kuningas oli ruhtinaista sorretuin, urhoollisin, kyvykkäin, onnettomin ja kaunein. Steele, joka oli riidoissa kovin useitten tory-ystäviensä kanssa, ei kuitenkaan milloinkaan Esmondin kanssa, sanoi tavallisesti Esmondille, että tämän sukulaisen talo oli torypuolueen juonittelijain pesäpaikka, että Gauthier oli vakoilija, että Atterbury oli vakoilija ja että kirjeitä alinomaa lähti siitä talosta kuningattarelle St. Germain'iin. Tähän Esmond nauraen vastasi, että armeijassa vakuutettiin myöskin Marlborough'n herttuan olevan vakoojan ja että tämä oli yhtä paljon kirjevaihdossa kuningasperheen kanssa kuin paras jesuiitta. Ja niin oli Esmond, ottamatta kovin innostuneena osaa yleiseen väittelyyn, liittynyt lujasti perheensä jäseniin. Hänestä oli selvää, että kuningas Jaakko III oli eittämättömästi Englannin oikea kuningas ja että oli parempi saada hänet kuin joku muukalainen meitä hallitsemaan hänen sisarensa kuoltua. Kukaan ei enää ihaillut kuningas Wilhelmiä — sankaria ja valloittajaa, miehistä urhoollisinta, oikeudenmukaisinta ja viisainta. Sillä hän valloitti maamme miekalla ja piti sen hallussaan ja hallitsi sitä aivan samalla oikeudella kuin sitä oli pitänyt hallussaan suuri Cromwell, joka oli oikea ja suuri hallitsija, mutta että muukalainen, itsevaltias saksalainen ruhtinas, joka sattumalta polveutui kuningas Jaakko I:stä, oli ottava haltuunsa tämän valtakunnan, tuntui mr. Esmondista hirveältä vääryydeltä — ainakin oli jokaisella englantilaisella oikeus panna vastalauseensa, ja ennen muita englantilaisella ruhtinaalla, laillisella perillisellä. Ketäpä elinvoimaista miestä ei innostaisi sellainen asia? Kukapa kelpo mies, jolla oli tarjona sellainen kruunu, ei taistelisi sen puolesta? Mutta tuo kilpailu oli kohtalokasta. Tuo ruhtinas oli itse itseään vastaan vihollisena, jota hän ei voinut voittaa. Vaikka hänellä oli miekka, ei hän koskaan uskaltanut vetää sitä esiin. Hän antoi tilaisuuksien liukua käsistään istuessaan oopperatyttöjen sylissä tai nyyhkyttäessään pappien jaloissa anteeksiantoa rukoillen; ja hänelle uhrattu sankarien veri ja kelpo sydämien rakkaus, horjumattomuus, rohkeus ja uskollisuus menivät hukkaan.

Mutta palatkaamme Chelsean ladyn luo. Kun hänen poikansa Esmond ilmoitti hänen armolleen aikovansa lähteä seuraavalle sotaretkelle, hyvästeli tämä hänet vallan hilpeästi ja istuutui pelaamaan pikettiä kamarineitinsä kanssa, ennenkuin Esmond kunnolla ennätti poistua huoneesta ollessaan viimeisellä vierailullaan. "Kolme panosta kuningasta vastaan", olivat viimeiset sanat, jotka Esmond kuuli hänen lausuvan; tuolta hyvältä ladyltä oli elämän peli melkein lopussa, ja kolme kuukautta myöhemmin hän joutuikin vuoteelle, jossa elämä hänestä tuskattomasti sammui, niin kirjoitti abbe Gauthier Esmondille, joka silloin oli kenraalinsa kanssa Ranskan rajalla. Lady Castlewood oli hänen luonaan hänen kuollessaan ja hän oli myös kirjoittanut Esmondille. Mutta varmaankin ovat nämä kirjeet joutuneet kaapparin saaliiksi postilaivasta, koska Esmond ei saanut tietää mitään niiden sisällöstä, ennen kuin hän palasi Englantiin. Lady Esmond oli testamentannut koko omaisuutensa eversti Esmondille "korvaukseksi tälle tehdystä vääryydestä", niin oli kirjoitettu jälkisäädökseen. Mutta hänen omaisuutensa ei ollut suuri, ei koskaan ollut ollutkaan, ja kelpo varakreivitär oli, viisaasti kyllä, käyttänyt suurimman osan siitä rahasta, minkä omisti, vuotuiseen elinkorkoon, joka loppui hänen kuollessaan. Mutta Chelseassa oli kuitenkin jäljellä talo ja kalusto, hopeat ja muotokuvat sekä eräs rahamäärä ladyn kauppiaan, sir Josiah Childin huostassa, summa, joka kokonaisuudessaan antoi lähes kolmensadan punnan vuotuiset korot. Niinpä havaitsi mr. Esmond olevansa, joskaan ei rikas, niin ainakin turvattu elinajakseen. Siellä olivat myös nuo kuuluisat timantit, joiden oli huhuiltu olevan satumaisten summien arvoiset, mutta kultaseppä ilmoitti, että niillä saisi vain neljätuhatta puntaa. Nämä timantit eversti Esmond kuitenkin talletti, sillä hänellä oli niille erikoinen tarkoitus; mutta Chelsean talo, kalusto, tavarat y.m. lukuunottamatta muutamia esineitä, jotka hän pidätti itselleen, myytiin hänen määräyksestään ja näin karttunut summa sijoitettiin valtion obligatsioneihin, jotka tuottivat hänelle jo mainitun kolmensadan punnan vuotuisen tulon.

Hän teki jälkisäädöksen, koska hänellä nyt oli omaisuutta, ja lähetti sen Englantiin. Armeijamme oli nyt vihollisen, läheisyydessä ja suurta taistelua odotettiin joka päivä. Tiedettiin, että ylipäällikkö oli epäsuosiossa ja että kotona olevat puolueet olivat hänen kiihkeitä vastustajiaan; ei ollut ainoatakaan panosta, jota ei tämä suuri ja päättäväinen peluri olisi pannut alttiiksi palauttaakseen menestyksensä aina kun hänen asemansa näytti epätoivoisimmalta. Frank Castlewood oli eversti Esmondin lähettyvillä, sillä Esmondin kenraali oli mielellään ottanut tuon nuoren aatelismiehen esikuntaansa. Hänen linnoitusopiskelunsa Brysselissä olivat silloin jo päättyneet. Se linna, jota hän oli piirittänyt, oli luullakseni antautunut, ja lordi ei ollut ainoastaan marssinut hulmuavin lipuin sinne vaan oli marssinut poiskin. Hän tapasi kertoa poikamaisista kujeistaan herttaisen veikeästi ja hän oli armeijamme viehättävin nuori syntipukki.

Tarpeetonta on sanoa, että eversti Esmond oli testamentannut koko pienen omaisuutensa tälle pojalle. Eversti oli täysin vakuutettu siitä, että seuraava taistelu lopettaisi hänen elämänsä; hän tuntui väsyneensä aurinkoon ja oli valmis sanomaan sille ja maalle jäähyväiset. Frank ei halunnut kuunnella toverinsa synkkiä ennustuksia, vaan vakuutteli, että he viettäisivät hänen syntymäpäiväänsä sinä syksynä Castlewoodissa sodan tauottua. Hän oli kuullut kotona tapahtuneesta kihlauksesta. "Jos prinssi Eugene menee Lontooseen", virkkoi Frank, "ja Trix saa hänet käsiinsä, niin hän hylkää Ashburnhamin prinssin tähden. Kuuleppas, hänellä oli tapana liehitellä Marlborough'n herttuata, kun hän oli vasta neljätoistavuotias, ja iskeä silmää pikku Blandford-paralle. Minä en vain häntä naisi, Harry, — en, vaikka hänen silmänsä olisivat puolta suuremmat. Minua haluttaa huvitella. Kolmen tulevan vuoden kuluessa aion nauttia kaikkia mahdollisia iloja. Sitten nain jonkun hiljaisen, vakavan, kainon ja järkevän varakreivittären, metsästelen ja sijoittaudun Castlewoodiin. Minä voin samalla edustaa koko kreivikuntaa — ei, turkanen, sinä edustat kreivikuntaa. Sinulla on sukumme lahjakkuus. Jumalan tähden, rakas Harry poikani, sinulla on terävin pää ja hellin sydän koko armeijassa, kaikkihan sen myöntävät. Ja mikäpä estäisi sinua menemästä Alahuoneeseen ja tulemasta ministeriksi ja saamasta päärin arvoa ja muuta hyvää, sittenkuin kuningatar kuolee ja kuningas palaa? Sinutko ammuttaisiin ensi taistelussa? Tuhannen burgundipulloa siitä, että et saa naarmuakaan! Mohunin haava on parantunut. Hän on nykyjään aina korpraali Johnin seurassa. Näyttäköönpä vain inhottavan naamansa niin minä syljen hänelle vasten silmiä! Minä sain opetusta isä — kapteeni Holtilta Brysselissä. Se vasta mies on! Hän tietää kaiken." Esmond pyysi Frankia olemaan varuillaan — isä Holtin tieto oli vaarallista; Esmond ei näet vielä tietänyt miten pitkälle isä oli mennyt nuoren oppilaansa ohjauksessa.

Sekä ranskalaiset että englantilaiset sanomalehtimiehet ja kirjailijat ovat antaneet riittäviä selostuksia Blarignies'n eli Malplaquet'n verisestä taistelusta, joka oli viimeinen ja vaikein niistä voitoista, mitkä suuri Marlborough'n herttua saavutti. Tähän hirveään kamppailuun otti osaa lähes kaksisataaviisikymmentä tuhatta miestä, joista enemmän kuin kolmekymmentä tuhatta sai surmansa tai haavoittui. (Liittoutuneet menettivät kaksi kertaa niin paljon omia miehiään kuin he surmasivat ranskalaisia, jotka he voittivat). Hyvin todennäköisesti tämä tavaton teurastus aiheutui siitä, että luottamus suurta päällikköä kohtaan horjui kotimaassa ja hän aikoi palauttaa sen voiton avulla. Jos sellaiset vaikuttimet saivat Marlborough'n herttuan yrittämään niin tavatonta panosta ja panivat hänet epätoivoissaan uhraamaan kolmekymmentä tuhatta miestä, jotta hän vielä kerran voisi loistaa jossain Gazettessa ja hiukan kauemmin säilyttää paikkansa ja eläkkeensä, niin sattuma teki tyhjäksi tuon kauhean ja itsekkään suunnitelman. Voitto ostettiin hinnasta, jota ei mikään kansa, olipa se miten kunnianhimoinen tahansa, vapaaehtoisesti uhraa voitolle. Ranskalaisten urhoollisuus oli aivan yhtä ihmeellinen kuin heidän ahdistajiensakin sankarillinen voima. Me valloitimme paljon heidän lippujaan ja joitakuita tykkejä, mutta meiltä jäi kaksikymmentä tuhatta maailman urhoollisinta soturia juoksuhautojen peittämälle rintamalinjalle, josta vihollinen häädettiin. Se perääntyi kovin hyvässä järjestyksessä. Pakokauhun taika, joka oli ranskalaisia kiusannut koko Höchstedtin onnettomuuden jälkeisen ajan näytti menettäneen tehonsa; ja koska ranskalaiset nyt taistelivat oman maansa kynnyksellä, he osoittivat sankarillisuuden elävöittämää vastustuskykyä, jommoista emme milloinkaan olleet kokeneet koko heidän kiihkeän sotansa aikana, jos tämä taistelu olisi saanut onnellisemman ratkaisun, olisi voittaja ehkä saanut sen palkkion, jonka vuoksi hän sen taisteli. Mutta näin ollen (ja niin juuri pitikin olla) suuttui herttuan vastapuolue Englannissa tästä hirveästä mieshukasta ja vaati jyrkemmin kuin koskaan päällikön kutsumista pois, koska hänen intohimoisuutensa ja epätoivonsa voivat ajaa hänet vieläkin pitemmälle. Vakuutan, että tämän verisen Malplaquet'n päivän jälkeen sekä hollantilaisten leirissä että omassamme ja juuri niiden rykmenttien ja päälliköiden joukossa, joiden urhoollisuus oli huomattavin tuon hirveän verilöylyn kestäessä, yleinen mielipide oli sotaa vastaan. Ranskalaiset työnnettiin omalle rajalleen ja kaikki heidän Flanderissa tekemänsä valloitukset ja sotasaaliinsa takavarikoitiin. Savoijin prinssistä, johon ylipäällikkömme omista syistään liittyi läheisemmin kuin milloinkaan ennen, tiedettiin, että häntä kannusti vanhaa Ranskan kuningasta vastaan valtiollisen kaunan ohella mieskohtainen viha. Tuo keisarillinen ylipäällikkö ei milloinkaan voinut unohtaa sitä halveksumista, jota Ludvig oli osoittanut apotti de Savoielle; ja kaikkein autuaimman majesteetin nöyryytyksestä ja häviöstä sai pyhä Rooman keisarikin tilinsä. Mutta mitä merkitsivät nämä riidat meille, Englannin ja Hollannin vapaille kansalaisille? Ranskan monarkki oli kaikesta huolimatta vielä, itsevaltaisenakin, eurooppalaisen sivistyksen päämies, joka vanhuudessaan ja onnettomuuksissaan oli vielä kunnioitettavampi kuin loistavimman menestyksensä aikoina. Hänen vastustajansa taas oli puolibarbarinen tyranni murhaavine kroatialais- ja pandori-laumoineen, jotka muodostivat puolet hänen armeijastaan ja täyttivät leirimme omituisine olemuksineen ja olivat parrakkaita kuin heidän naapurinsa, uskottomat turkkilaiset, ja toivat kristittyjen sodankäyntiin pakanallisia ryöstämis-, elostelu- ja murhaamistapojaan. Miksi tuli Englannin ja Ranskan parhaitten veren vuotaa, jotta näiden ryövärien pyhä roomalainen ja apostolinen henki voisi kostaa kristitylle kuninkaalle? Ja tämän päämäärän edestä me taistelimme, ja jokaisessa kylässä ja perheessä Englannissa surtiin rakastettujen poikien ja isien, menetystä. Sotilaspöytiemmekään ääressä emme tohtineet puhua toisillemme Malplaquet'sta, niin kauheita olivat ne aukot, joita armeijaamme olivat jättäneet tuon verisen päivän tykit. Sydäntäsärkevää oli upseerin, jolla oli sydän rinnassa, paraatipäivänä taistelun jälkeen katsella rintamalinjojaan ja huomata satojen toverien poistuneen — sekä alhaisten että ylhäisten, — heidän, jotka vielä eilen voimaa ja iloa uhkuen olivat kokoontuneet rääsyisten ja mustuneiden lippujemme ympärille. Missä olivat ystävämme? Kun mahtava herttua tarkasti meitä ratsastaen linjojamme pitkin hienoine, keikailevine adjutantti- ja kenraaliseurueineen ja pysähtyi siellä täällä kiittelemään jotain upseeria ominaisella rakastettavalla hymyllä ja kumarruksilla, joita hänen ylhäisyytensä aina tuhlaili, hurrasi hänelle tuskin, kukaan, vaikka Cadogan kiroili ratsastaessaan pitkin rivejä: "Paha teidät periköön, miksi ette hurraa?" Mutta miehillä ei ollut luontoa hurrata; kukaan heistä ei voinut olla ajattelematta: "Missä on toverini? — missä on veljeni, joka taisteli vierelläni, missä on rakas kapteenini, joka minua johti eilen?" Se oli surullisin paraati, minkä koskaan olen nähnyt, ja "Te Deum", jota pappimme lauloivat, oli mitä synkin ja murheellisin satiiri.

Esmondin kenraali sai lisätä yhden niihin moniin kunniamerkkeihin, mitkä hän lukuisissa taisteluissa oli saanut, ja haavoittui selkäpiihin. Tämä saattoi hänet vuoteenomaksi, ja vakuutan hänen lohdutuksekseen tuskissaan maatessaan sorvailleen ylipäällikköä. "Korpraali John pitää aivan yhtä paljon minusta", hän saattoi sanoa, "kuin kuningas David piti kenraali Uriasta ja siksi hän aina määrää minulle vaarallisimman paikan." Hän oli kuolinpäiväänsä asti siinä vakaumuksessa, että herttua oli halunnut hänen häviävän Wynendaelin luona ja että tämä siinä tarkoituksessa lähetti hänet niin vähin voimin ja toivoi hänen saavan surmansa. Esmond ja Frank Castlewood pelastuivat kumpikin vahingoittumattomina, vaikka se divisioona, jota kenraalimme johti, kärsi vieläkin enemmän kuin kaikki toiset, se kun sai kestää sekä vihollisen raivoisaa tykkitulta — se oli taukoamatonta ja tehokasta — että kuuluisan Maison du Roy'n kiivaita, yhtämittaa uudistuvia hyökkäyksiä. Ne meidän täytyi vähän väliä torjua ja työntää takaisin luotisateella ja piikkiaidoilla sekä neljään riviin asettuneilla muskettisotureillamme ja keihäsmiehillämme. Sanotaan Englannin kuninkaan tehneen vähintäinkin kaksitoista hyökkäystä sinä päivänä yhdessä Ranskan kuninkaallisten kanssa. Esmondin entinen rykmentti, kenraali Webbin jalkaväki, palveli siinä divisioonassa, jota Esmond everstinä komensi. Kenraali Webb oli kolme kertaa jalkaväen muodostaman neliön keskellä ja johti tulta hyökkääviin ranskalaisiin; ja kun taistelu oli lopussa, lähetti hänen ylhäisyytensä Berwickin herttua onnittelunsa entiselle rykmentilleen ja heidän everstilleen heidän taistelussa osoittamansa urheuden johdosta.

Me juhlimme lordi Castlewoodin täysi-ikäiseksi tuloa ja joimme hänen maljojaan syyskuun 25 p:nä, jolloin armeija oli Monsin edustalla. Täällä ei onni suosinut eversti Esmondia yhtä suuresti kuin se oli suosinut paljon vaarallisemmissa otteluissa. Häntä haavoitti kuulan sirpale juuri yläpuolelle sen paikan, missä hänen entinen haavansa oli Tämä sai vanhan haavan aukenemaan ja siitä taas johtui kuumetta, verensylkyä ja muita ilkeitä oireita; hän oli sanalla sanoen ihan surman suulla. Hänen serkkunsa, tuo kelpo poika, vaali vanhempaa toveriaan erinomaisen hellästi ja huolellisesti siihen saakka kuin lääkärit julistivat vaaran olevan ohi. Silloin Frank poistui, vietti talven Brysselissä ja piiritteli epäilemättä jotain muuta linnaa siellä. Hyvin harvat nuorukaiset olisivat luopuneet huveistaan niin pitkäksi aikaa ja niin mielellään kuin Frank; hänen hupaisa puheensa ilostutti useita tuskallisia ja uuvuttavia päiviä Esmondin sairastaessa. Frankin luultiin yhä olevan sukulaisensa vuoteen ääressä kuukausi sen jälkeen kuin hän oli sen jättänyt, sillä kotoa tuli hänen äidiltään kirjeitä, joissa ylenmäärin kiiteltiin nuorta herraa siitä, että oli hoitanut vanhempaa veljeään (niin hellällä nimellä suvaitsi Esmondin emäntä nyt mainita tätä); ja Esmond puolestaan ei kiirehtinyt hänen luuloaan oikaisemaan tuon kelpo nuorukaisen lähdettyä viettämään joululomaansa. Esmondista oli aivan yhtä hupaisaa leposohvaltaan seurata tuon nuoren miehen iloa siitä, että sai olla vapaana, kuin havaita hänen yksinkertaisia ponnistuksiaan salata mielihyväänsä poispääsemisestään. Elämässämme on päiviä, jolloin samppanjapullo kabaretissa ja punaposkinen toveri sitä jakamassa ovat liian voimakkaita kiusauksia leimalle nuorelle miehelle. En aio ruveta siveyssaarnaajaksi enkä huutaa: "hyi!" Jo aikoja sitten olen tiennyt, miten vanhat miehet opettavat ja miten nuoret miehet käyttäytyvät ja että patriarkoillakin on ollut heikot hetkensä, kauan ennenkuin isä Noak kaatui löydettyään viinipensaan. Frank siis poistui huvittelemaan Brysseliin, missä pääkaupungissa useat armeijamme nuorukaiset vakuuttivat löytävänsä monin verroin enemmän huvittelumahdollisuuksia kuin itse Lontoossa. Ja mr. Harry Esmond jäi sairastelemaan ja kirjoitti etevän näytelmän, minkä hänen emäntänsä julisti verrattomaksi; sitä näyteltiinkin seuraavana vuonna kokonaista kolme iltaa peräkkäin.

Kun hän näin virui hoidellen itseään, ilmestyi kaikkialla oleva mr. Holt taas ja jäi koko kuukaudeksi Monsiin, missä hän voitti mr. Esmondin kuninkaan puolelle (sitä puolta oli Esmondin perhe aina pitänyt) ja yritteli vielä uudestaan kehittää väittelyä heidän uskontojensa pohjalle ja palauttaa Esmondin siihen uskoon, mihin hänet lapsena oli kastettu. Holt oli sekä taitava että oppinut järkeilijä ja hän kuvaili oman uskontonsa ja Englannin kirkon opin sellaisella tavalla, että niiden, jotka hyväksyivät hänen perustelunsa, oli totisesti hyväksyttävä hänen ratkaisunsakin. Hän viittasi Esmondin heikkoon terveyteen, uuteen elämään ja niin edespäin; hän kuvaili liioitellen niitä äärettömiä etuja, joita sairaalle miehelle oli koituva — etuja, joita ei Englannin kirkko voinut kieltää roomalaiskatolisella kirkolla olevan — ja mitenkä se voisikaan, kun itse oli siitä kirkosta johtunut ja vain haarautuma siitä? Mutta mr. Esmond vastasi, että hänen uskontonsa oli hänen isänmaansa uskonto, ja että hän tahtoi olla uskollinen sille: muut saivat hänen puolestaan palvella ja perustella toisenlaisia uskonnollisia pääkappaleita sekä Roomassa että Augsburgissa. Mutta jos hyvä isä tarkoitti, että Esmondin tuli liittyä roomalaiskatoliseen uskoon pahojen seurausten välttämiseksi ja että koko Englanti saattoi joutua pannaan vääräoppisuudesta, niin suostui Esmond puolestaan kovin mielellään kärsimään sen mahdollisen rangaistuksen miljoonain maalaistensa kanssa, jotka olivat samaan uskontoon kasvatetut ja yhdessä eräiden maailman jalompain, rehellisimpäin, puhtaimpain, viisaimpain, hurskaimpain ja oppineimpain miesten ja naisten kanssa.

Isä saattoi paljon helpommin voittaa mr. Esmondin puolelleen poliittisissa asioissa, sillä Esmond oli jo ennen tullut samaan ratkaisuun, vaikka ehkä eri tietä. Tri Sacheverel ja Englannin korkeakirkollinen puolue, jotka pitivät suurta ääntä Jumalan säätämästä oikeudesta, voivat hyvin pitää kantansa. Jos Richard Cromwell ja hänen isänsä häntä ennen olisivat tulleet kruunatuiksi ja voidelluiksi (ja piispoja olisi kyllä ollut siihenkin), niin olisi heillä mr. Esmondin mielestä ollut Jumalan säätämää oikeutta juuri saman verran kuin jollain Plantagenetilla tai Tudorilla tai Stuartilla. Mutta koska kansan tahto eittämättömästi oli perinnöllisen kuninkaan puolella, niin Esmond piti St. Germain'issa olevaa Englannin kuningasta parempana ja soveliaampana kuin saksalaista prinssiä Herrenhausenista; jos tämä kuningas taas ei olisi tyydyttänyt kansaa, voitiin kyllä löytää joku muu englantilainen mies hänen tilalleen. Ja niinpä oli Esmond valmis huutamaan: "Eläköön Jaakko-kuningas", sittenkuin kuningatar Anna oli mennyt sitä tietä, jota kuninkaiden ja tavallisten ihmisten täytyy mennä, vaikka Esmond ei ollutkaan erikoisen innostuksen haltioittama eikä palvonut tuota hirveätä sukuluetteloa, jota torypuoluelaiset sanoivat Jumalan säätämäksi.

"Minä pelkään, eversti, että ette sydämessänne ole tasavaltalaista parempi", virkkoi pappi huokaisten.

"Minä olen englantilainen", vastasi Harry, "ja minä näen isänmaani oikeassa valossa. Kansan tahto on kirkon ja kuninkaan puolella, mutta vain Englannin kirkon ja englantilaisen kuninkaan; siinä syy, miksi en kannata uskontoanne, vaikka kyllä kuningastanne."

Vaikka ranskalaiset häviävätkin Malplaquet'n taistelun, niin he kuitenkin olivat ylpeitä siitä päivästä, ja voittajat olivat puolestaan mieleltään masentuneita; ja vihollisemme kokosi suuremman armeijan kuin milloinkaan ennen ja teki tavattomia valmistuksia uutta taistelua varten. Marski Berwick oli ranskalaisten apuna sinä vuonna; me saimme kuulla, että marski Villars poti vielä haavaansa, mutta että hän halusi panna herttuamme koetukselle ja vakuutti taistelevansa kanssamme vaunuistaan. Nuori Castlewood riensi takaisin Brysselistä heti, kun hän sai kuulla taistelun olevan tulossa. Chevalier St. Georgen tulo ilmoitettiin toukokuun vaiheilla. "Tämä on kuninkaan kolmas taistelu ja samoin minunkin", kertaili Frank mielissään. Frank oli palannut kiihkeämpänä Jaakon puoluelaisena kuin milloinkaan ennen, ja Esmond epäili, että jotkut sievät brysseliläiset salaliittolaiset olivat valaneet nuorukaiseen sekaisen innostuksen. Hän myönsikin saaneensa sanoman kuningattarelta, Beatrixin kummilta, joka oli antanut Frankin sisarelle oman nimensä vuotta ennen Frankin ja tämän hallitsijan syntymistä.

Niin suuresti kuin marski Villarsia haluttikin taistella, niin ei herra herttua näyttänyt suovan hänelle sitä iloa. Viime vuonna oli hänen ylhäisyytensä ollut kaikessa whigien ja hannoverilaisten puolella; mutta kun herttua Englannissa käydessään havaitsi isänmaansa kylmenneen hänelle ja kansan saaneen korkeakirkollisen lojaalisuuden puuskan, hän palasikin armeijansa luo hannoverilaisille kylmenneenä, keisarillisiin nähden varovaisena ja erittäin säyseänä ja kohteliaana Chevalier de St. Georgea kohtaan. Varmaa on, että sanansaattajia ja kirjeitä yhtämittaa kulki hänen ylhäisyytensä ja tämän toisessa leirissä olevan urhean sukulaisen, Berwickin herttuan välillä. Kenenkään mieltymyksenilmaukset eivät olleet otollisempia kuin hänen ylhäisyytensä, eikä kukaan lausunut jalommin kunnioitustaan tahi kiintymystään. Hän vakuutti Monsieur de Torcylle, niin kertoi mr. St. John kirjoittajalle, mielellään antavansa paloitella ruumiinsa maanpaossa olevan kuningattaren ja tämän perheen puolesta, ja enemmänkin, luulenpa hänen sinä vuonna luovuttaneen osinkona kaikkein arvokkaimman osan itseään — rahansa, — jotka hän lähetti kuninkaallisille maanpakolaisille. Mr. Tunstal, joka oli prinssin palveluksessa, kävi pari kolme kertaa leirissämme. Ranskalaiset olivat leiriytyneet Arlieu'hon Arrasin seuduille. Eräs pieni joki, jota muistaakseni nimitettiin Canihe'ksi (minä kirjoitan tätä kaukana kirjoista ja Euroopasta ja siinä ainoassa kartassa, joka kirjoittajalla on näistä nuoruutensa tienoista ei ole tätä pikku virtaa), erotti meidän etujoukkomme vihollisesta. Näiden kahden armeijan vahdit puhelivat keskenään joen poikki, mikäli kykenivät toisiaan ymmärtämään; ja jos eivät he ymmärtäneet toisiaan, he virnistelivät ja ojensivat konjakkipullonsa tai tupakkakukkaronsa toisilleen. Kun eversti Esmond eräänä ihanana kesäkuun päivänä ratsasteli erään upseerin kanssa, joka tarkasteli ulkovarustuksia (eversti Esmond ratsasteli saadakseen raitista ilmaa, sillä hän oli liian heikko sotapalvelukseen), he saapuivat tälle joelle; siellä oli juuri joukko englantilaisia ja skotlantilaisia koolla pakinoimassa toisella puolella olevan säyseän vihollisen kanssa.

Esmondia huvitti erittäinkin erään pitkän miehen puhe, miehen, jolla oli kiharat, punaiset viikset ja siniset silmät ja joka oli kaksitoista tuumaa pitempi tummia pikku toverejaan ranskalaisten puolella. Kun eversti häneltä kysyi, hän teki kunniaa ja sanoi kuuluvansa "Royal Cravat'eihin".

Kun hän äänsi sanat "Royal Cravat", Esmond tiesi heti, että se mies oli alussa käytellyt kieltään Liffeyn eikä Loiren rantamilla; ja sotilasparka, — hän oli ehkä karkulainen — ei halunnutkaan syventyä ranskalaiseen keskusteluun, sillä hän pelkäsi onnettoman irlantilaisen ääntämisensä paljastuvan. Hän näki parhaaksi tehdä vain muutamia ranskalaisia huomautuksia, jotka hän luuli hyvin osaavansa, ja hänen salaamisyrityksensä olivat sanomattoman huvittavia. Mr. Esmond vihelteli "Lillibulleroa", mikä sai irlantilaisen silmät kiilumaan; sitten hän heitti tälle taalarin rahan, jolloin poikaparka virkahti: "Jumala siu—, tuota, Dieu benisse votre honor" [Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne]; jos hän olisi ollut meidän puolellamme, olisi se auttamattomasti vienyt hänet sotatuomarin käsiin.

Tämän pakinan kestäessä ilmestyi ranskalaisten puolelle jokea pienen matkan päähän meistä kolme ratsastavaa upseeria ja sitten he pysähtyivät aivan kuin katsoakseen meitä, ja yksi heistä poistui toisten luota ja ratsasti aivan lähelle meitä, jotka olimme virran toisella puolella.

"Katsokaa, katsokaa", virkkoi kuninkaallinen kovin kiihtyneenä, "pas lui, se on hän, mutta ei hän tuolla, l'autre", ja hän osoitti kauempana olevaa upseeria, joka ratsasti pähkinänruskealla hevosella; aurinko kimalteli tämän panssarilla, johon oli kiinnitetty leveä sininen nauha.

"Viekää mr. Hamiltonin alamaisin tervehdys mylord Marlborough'lle — herra herttualle", sanoi herra englanninkielellä; ja huomattuaan, että ei seura ollut vihamielistä, hän lisäsi hymyillen: "Tuolla, herrat, on eräs teidän ystävänne; hän käskee minun sanomaan, että hän tapasi muutamia teistä syyskuun 11 päivänä viime vuonna."

Tämän herran puhuessa ratsastivat nuo kaksi muuta upseeriakin meihin päin ja tulivat hekin aivan lähelle. Me tiesimme heti kuka toinen oli. Se oli kuningas, silloin kaksikymmentäkaksi vuotias, pitkä ja hoikka, silmät ruskeat ja syvät, ja niiden ilme pysyi surullisena, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin. Me paljastimme päämme ja teimme hänelle kunniaa. Kukaan mies ei olisi voinut nähdä häntä ensi kertaa tuntematta liikutusta, tuota niin suuren maineen ja kovanonnen nuorta perillistä. Mr. Esmondista prinssi oli suuresti nuoren Castlewoodin kaltainen, hän kun oli samanikäinen ja samanlainen vartaloltaan. Chevalier de St. George vastasi tervehdykseemme ja katsoi meihin tutkivasti. Tyhjäntoimittajatkin hurrasivat meidän puolellamme. Mutta pitkä irlantilainen soturi juoksi prinssin jalustimen ääreen ja polvistui ja suuteli tämän saapasta ja ulisi ja näytti latelevan satoja onnentoivotuksia ja siunauksia. Prinssi käski adjutanttinsa antaa miehelle rahaa; ja kun seurue oli meille kunniaa tehden ratsastanut pois, niin irlantilainen sylki siunaukseksi kultarahaa, jonka oli saanut ja hoiperteli pois pannen rahan kukkaroonsa ja pyöritellen porkkananvärisiä viiksiään.

Upseeri, jonka seurassa Esmond oli, tuo samainen pikku kapteeni Handysiden rykmentistä, mr. Sterne, joka oli neuvonut menemään puutarhaan Lillessä kun Esmond ja lordi Mohun järjestivät asiansa, oli myös irlantilainen ja urhoollisin pikku mies, joka koskaan on miekkaa kantanut. "Tulimmainen", virkkoi Roger Sterne, "tuo pitkä mies puhui niin kauniisti ranskaa, etten olisi tiennyt häntä ulkomaalaiseksi, jollei hän olisi alkanut mölytä, sillä vain irlantilaisvasikka voi sellaisen melun nostaa." Ja Roger teki toisenkin yhtä karkean huomautuksen, jossa oli järkeä ja mielettömyyttä sekaisin. "Jos tuo nuori herra", hän virkkoi, "vain tulisi ja ratsastaisi meidän leiriimme eikä Villarsin, ja heittäisi hattunsa ilmaan ja sanoisi: 'Tässä olen minä, kuningas, kuka seuraa minua?' Niin, Herra armahda, Esmond, koko armeija nousisi ja veisi hänet takaisin Englantiin ja antaisi Villarsille selkään ja valloittaisi Pariisin mennessään."

Pian tiedettiin koko leirissämme uutinen prinssin vierailusta, ja miehiämme meni suurin joukoin joelle toivoen saavansa nähdä hänet. Majuri Hamilton, jonka kanssa olimme puhuneet, lähetti erään torvensoittajan mukana muutamia hopearahoja upseereillemme. Mr. Esmondkin sai yhden näistä; ja se mitali sekä palkka, jommoisen prinsseiltä useimmiten saa, olivat ainoat korvaukset, mitkä Esmond on saanut kuninkaalliselta henkilöltä, jota hän ei yrittänytkään kauan tämän jälkeen palvella.

Esmond poistui armeijasta melkein heti tämän jälkeen ja seurasi kenraaliaan kotiin, sillä häntä oli neuvottu matkustamaan hyvän sään aikana ja kehoitettu pysymään kokonaan poissa sodasta. Mutta hän sai kuulla armeijasta Frank Castlewoodin tehneen itsensä kaikkein huomatuimmaksi niistä lukuisista, jotka tulvivat tapaamaan Chevalier de St. Georgea: herra varakreivi oli ratsastanut avopäin tuon pienen virran poikki prinssin luo, astunut ratsultaan ja polvistunut prinssin eteen uskollisuutensa merkiksi. Muutamat sanoivat prinssin lyöneen hänet ritariksikin, mutta lordi epäsi sen, vaikka hän myönsikin muun osan jutusta todeksi, ja virkkoi: "Olin ennen ollut korpraali Johnin" — siksi hän nimitti herttuata — "suosiota vailla, mutta nyt herttua varoitti minua tekemästä sellaisia hullutuksia ja hymyili minulle lempeästi aina sen jälkeen."

"— Ja hän oli niin hyvä minulle", kirjoitti Frank, "että tahdoin sanoa hyvän sanan Harry-pojankin puolesta; mutta kun mainitsin nimesi, näytti herttua synkältä kuin ukkospilvi ja vastasi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan nimeäsi."

II luku.

MENEN KOTIIN JA KOSKETAN VANHAA KIELTÄ.

Poistuttuaan Monsista ja armeijasta, mr. Esmond sai odotellessaan postilaivaa Ostendessa nuorelta serkultaan Castlewoodilta Brysselistä kirjeen, joka sisälsi eräitä tietoja, jotka Frank pyysi Esmondin viemään Lontooseen ja jotka huolestuttivat tätä suuresti.

Tuo nuori syntipukki, joka oli yhdenkolmattavuotias, oli nainut mademoiselle de Wertheimin, kreivi de Wertheimin, keisarin kamariherran ja Alankomaiden kuvernöörin virkamiehen tyttären. Jälkikirjoituksena nuoriherra kirjoitti: "Clotilda on minusta vanhempi, ja se voidaan lukea hänelle viaksi; mutta minä olen siksi vanha hylky, ettei iän ero: haittaa, ja minä olen päättänyt tehdä parannuksen. Meidät vihki P. Gudulen kirkossa isä Holt. Clotilda on koko sydämestään oikean asian puolella, ja jokainen huutaa täällä Vif-le-Roy[Eläköön kuningas!] ja varmaan siihen äitikin yhtyy ja Trix myös. Ilmoita nämä uutiset heille hellävaroen; ja kerro mr. Finchille, asiamiehelleni, että hänen tulee kiristää ihmisiltä heidän vuokransa tahi lähettää minulle ainakin maksut. Clotilda laulaa ja soittaa spinettiä nätisti. Hän on vaalea kaunotar. Jos tulee poika niin sinä tulet kummiksi. Minä luovun armeijasta, sillä minä olen saanut kylliksi tappelusta ja mylord herttua antaa minulle suosituksensa. Minä vietän talven täällä ja viivyn ainakin niin kauan kun Clo joutuu lapsivuoteeseen. Minä sanon häntä Clo-muijaksi, mutta sitä ei saa toiset. Hän on etevin nainen Brysselissä — osaa maalata, soittaa, runoilla ja on tavaton keittäjä ja jälkiruokain laittaja. Minä asuin kreivin luona ja siten tulin hänet tuntemaan. Hänen veljiään, kreivejä, on neljä. Yksi on apotti — ja kolme palvelee prinssin armeijassa. Heillä on vireillä oikeusasia äärettömän perinnön saannista, mutta nyt ovat he köyhiintyneitä. Ilmoita tämä äidille, joka kuuntelee mitä vain sinulta. Kirjoita ja käske Finchin kirjoittaa kiiruusti. Hostel de l'Aigle Noire, Bruxelles, Flanders."

Niin oli Frank siis nainut roomalaiskatolisen naisen ja he odottivat perillistä; tällaiset tiedot täytyi mr. Esmondin viedä emännälleen Lontooseen. Se oli vaikea lähettilästoimi, ja eversti tunsikin suurta levottomuutta pääkaupunkia lähetessään.

Hän saapui majataloonsa myöhään ja lähetti heti Kensingtoniin sanansaattajan ilmoittamaan, että hän on tullut ja käy heitä tervehtimässä seuraavana aamuna. Sanansaattaja toi uutisia, että hovi oli Windsorissa ja että ihana Beatrix oli kotoa poissa täyttämässä velvollisuuksiansa hovissa. Vain Esmondin emäntä oli jäänyt taloonsa Kensingtoniin; hän näyttäytyi hovissa vain kerran vuodessa. Beatrix oli täydelleen tuon pikku talon emäntä ja valtias, sillä hän kutsui vieraat ja suosi osaltaan kaikkia mahdollisia kaupungin huveja ja iloja; mutta hänen äitinsä kulki omaa tietään, korutonta ja yksinäistä, vaikka hän tahtoikin olla tuon nuoren ladyn suojelija ja vanhempi sisar.

Heti kun Esmond oli pukeutunut (ja hän oli ollut jalkeilla paljon ennen kaupunkilaisia), hän tilasi vaunut mennäkseen Kensingtoniin ja saapui sinne niin varhain, että hän kohtasi hyvän emäntänsä aamurukouksista palaamassa. Tällä oli rukouskirja kädessä, sillä hän ei koskaan, niinkuin muut, antanut palvelijan sitä kantaa; siitä Esmond helposti voi päättää, missä hän oli ollut. Esmond käski ajajan pysäyttää, ja hän hypähti maahan, kun lady katsoi häneen päin. Ladyllä oli päässään leskenmyssynsä kuten tavallisesti ja hän kalpeni nähdessään Esmondin. Esmondin voimat aivankuin palautuivat, kun hän tunsi tuon lempeän pienen käden lähellä sydäntään. He saapuivat pian hänen armonsa talon ovelle ja astuivat huoneisiin.

Lady tarttui surullisesti hymyillen Esmondin käteen ja suuteli sitä.

"Miten sairas sinä oletkaan ollut! Niin kovin heikolta sinä näytät, rakas Henry!" sanoi hän.

Eversti olikin totta kyllä kuin haamu, sanotaan vain, etteivät haamut näytä oikein onnellisilta. Sellaiseksi tunsi Esmond itsensä aina kun hän poissaoltuaan palasi ladyn luo, niin, tosiaankin aina kun hän katsahti hänen suloisiin lempeisiin kasvoihinsa.

"Olen palannut, jotta omaiseni hoitaisivat minua", vastasi Esmond. "Jos ei Frank olisi minua haavoittumiseni jälkeen hoitanut, olisin ehkä mennyttä miestä."

"Frank-parka, tuo hyvä Frank", virkkoi hänen äitinsä. "Tahdottehan aina olla hänelle ystävällinen, mylord", jatkoi hän. "Tuo lapsiparka ei koskaan tiennyt tekevänsä teille vääryyttä."

"Mylord!" huudahti eversti Esmond. "Mitä tarkoitatte, hyvä lady?"

"Minä en ole mikään lady", vastasi tämä; "olen Rachel Esmond, Francis Esmondin leski, mylord. Minä en kärsi tuota arvonimeä. Kunpa emme koskaan olisi ottaneet sitä häneltä, jonka se nyt on. Mutta me teimme kaiken, mikä oli vallassamme, Henry, — me teimme kaiken, mikä oli vallassamme; ja mylord ja minä — tarkoitan —"

"Kuka kertoi teille tämän, armahin lady?" kysäisi eversti.

"Ettekö saanut kirjettä, jonka teille kirjoitin. Kirjoitin teille Monsiin heti, kun olin tuon asian kuullut", vastasi lady Esmond.

"Kuka sen kertoi?" kysyi eversti Esmond taas; ja sitten kertoi hänen emäntänsä hänelle, että leskivarakreivitär oli lähettänyt hakemaan häntä kuolinvuoteelleen ja testamenttinaan kertonut hänelle tämän synkän salaisuuden. "Leskivarakreivitär menetteli kovin ilkeästi", virkkoi lady Esmond, "kun salasi sen minulta, vaikka tiesi sen niin kauan." 'Rachel-serkku', virkkoi tämä, — ja Esmondin emäntä ei kertoessaan voinut olla hymyilemättä, — 'Rachel-serkku', huudahti leskivarakreivitär, 'olen lähettänyt sinua hakemaan, kun tohtorit vakuuttavat, että tämä punatauti voi lopettaa minut minä päivänä tahansa, ja minun täytyy saada pois tunnoltani se suuri taakka, joka sitä on painanut. Sinä olet aina ollut avuton olento ja suureen kunniaan kokonaan sopimaton ja siksi ei se, mitä minulla on sanottavana, pahoita sinua suuresti. Sinun tulee tietää, Rachel-serkku, että olen testamentannut taloni, hopeani, huonekaluni, kolmetuhatta puntaa rahaa ja timanttini, jotka kunnioitettu vainaja, pyhimys ja hallitsijani, kuningas Jaakko minulle lahjoitti, herra varakreivi Castlewoodille.' "Minunko Frankilleni?" kysyi lady Castlewood. "Minä olin toivonut —"

"Varakreivi Castlewoodille, kultaseni; hän on varakreivi Castlewood ja Shandonin parooni Esmond, Irlannin kuningaskunnassa sekä Esmondin jaarli ja markiisi kuningas Jaakko II:n valtakirjan nojalla, joka on annettu puolisolleni, markiisivainajalle — sillä minä olen markiisitar Esmond Jumalan ja ihmisten edessä."

"Ja ettekö ole jättänyt Harry-poloiselle mitään, hyvä markiisitar?" kysyi lady Castlewood (hän on myöhemmin kertonut minulle koko tapauksen rauhalliseen, ylevään tapaansa — mikä hänellä oli viehättävämpi kuin kenelläkään naisella — ja minä kerron sen tässä kokonaisuudessaan jotta tulee sekin tehtyä). "Ja ettekö ole jättänyt Harry poloiselle mitään?" tiedusti hyvä ladyni ("sillä tiedäthän, Henry", virkkoi tämä suloisesti hymyillen, "minä olen aina säälinyt Esauta — ja minä olen melkein hänen puolellaan — vaikka isä kovin koettikin vahvistaa minua toiseen suuntaan").

"Harry-poloiselle!" virkkoi vanha lady. "Sinä haluat siis että jättäisin jotain Harry-poloiselle — hi-hi! — ojennapa minulle rohtoni, serkku. No niin, kultaseni, koska haluat: Harry-poloisen saavan omaisuutta, niin tiedä siis, että vuodesta 1691, viikkoa jälkeen Boynen taistelun, jossa Oranian prinssi sai voiton kuninkaallisesta hallitsijastaan ja isästään — rikos, josta hän nyt saa kärsiä liekeissä — (hushts-hushts!) on Henry Esmond ollut Esmondin markiisi ja Castlewoodin jaarli Britanniassa ja Shandonin parooni ja varakreivi Castlewood Irlannissa sekä vapaaherra; ja hänen vanhinta poikaansa tullaan nöyrimmästi nimittämään Castlewoodin jaarliksi — hi-hi! Mitä ajattelet siitä, kultaseni?"

"Armollinen taivas! Miten kauan olette tämän tietänyt?" huudahti toinen lady (ajatellen varmaankin, että vanha markiisitar oli alkanut hourailla).

"Minun mieheni oli ennen kääntymistään kurja hylky", jatkoi kuoleva katumuksentekijä. "Alankomaissa ollessaan hän vietteli erään kankurin tyttären ja pahensi rikostaan naimalla tämän. Ja sitten hän palasi tähän maahan ja nai minut — tyttö-raukan — niin juuri, viattoman nuoren tyttö-raukan", ("vaikka, kuten tiedät Harry, hän oli yli neljänkymmenen mennessään naimisiin; ja mitä hänen viattomuuteensa tulee —") — "No niin", jatkoi kuoleva, "en tiennyt mitään mylordin pahuudesta kolmeen vuoteen avioliittomme jälkeen; ja pienen poikaparkamme hautauksen jälkeen annoin vihkiä meidät uudestaan, kultaseni — isä Holt vihki minut uudestaan Castlewoodin kappelissa heti, kun sain kuulla tuon naisen kuolleen. Kun minä sitten olin kovin heikkona sairaana erään toisen surullisen pettymyksen johdosta, tuo pappi tuli ilmoittamaan minulle, että mylordilla oli ollut poika ennen avioliittoamme ja että lapsi oli Englannissa hoidettavana; ja minä annoin luvan tuoda tuon mukulan kotiimme, ja kylläpä se olikin omituinen pikkuinen surumielinen lapsi, kun se tuotiin."

"Me aioimme tehdä hänestä katolisen papin, ja siihen häntä kasvatettiinkin, kunnes sinä, ilkeä nainen, johdit hänet harhaan. Ja minulla oli taas toiveita antaa perillinen lordilleni, kun kuninkaan asiat kutsuivat hänet luotani pois ja hän kuoli taistellen uljaasti Boynen vesien luona.

"Minä ajattelin, että jollei toivoni perillisestä täyttyisi, — minulla ei ollut mitään syytä rakastaa miestäsi, kultaseni, sillä hän oli hyljännyt minut mitä häpeällisimmällä tavalla — niin tulee kyllä sopiva aika, jolloin voi julistaa kutojan pienen pojan oikeaksi perilliseksi. Mutta minut kuljetettiin vankilaan, jossa miehesi oli niin ystävällinen minulle — hän kehoitti kaikkia ystäviään toimimaan vapauteni hyväksi ja käytti koko vaikutusvaltansa puolestani — että minä lepyin, kun vielä rippi-isänikin neuvoi minua pysymään vaiteliaana ja selitti, että kuninkaan asialle oli eduksi, että perheemme arvonimi jäi sinun miehellesi, varakreivivainajalle, se kun sai hänet aina uskollisena ajamaan kuninkaan asiaa. Ja se onkin totta, sillä vuotta ennen miehesi kuolemaa, kun hän aikoi ottaa paikan Oranian prinssin hallituksessa, mr. Holt meni hänen luokseen ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat sekä kehoitti häntä kokoamaan suuren summan rahaa hänen majesteetilleen ja kiinnitti hänet oikean asian puolelle niin täydellisesti, että olimme varmoja hänen tuestaan, jos koska tahansa ajateltaisiin viisaaksi hyökätä vallananastajan kimppuun. Sitten tuli hänen äkillinen kuolemansa ja me aioimme paljastaa totuuden. Mutta katsottiin kuninkaan asialle parhaaksi, että arvonimi vielä jäisi nuoremmalle sukuhaaralle; eikä olekaan minkäänlaista uhria, jota ei Castlewood tekisi sen asian puolesta, kultaseni.

"Eversti Esmond puolestaan tiesi jo kyllä totuuden. Ja sitten, Harry", virkkoi emäntäni, "hän kertoi minulle sen, mitä oli tapahtunut rakkaan lordini kuolinvuoteella. Hän ei halua tuota arvonimeä, vaikka se hänelle kuuluu. Mutta omaatuntoani rauhoittaa, kun sinä tiedät totuuden, kultaseni. Onhan sinun poikasi laillinen varakreivi Castlewood, niin kauan kuin ei hänen serkkunsa vaadi häneltä arvoaan."

Tällainen oli leskivarakreivittären tunnustus. Lady Castlewood kertoi tuomiorovasti Atterburynkin tienneen sen — ja sen Esmond hyvin tietääkin; tuomiorovasti oli se pappi, jonka lordivainaja oli noudattanut kuolinvuoteelleen, — ja kun lady Castlewood heti olisi kirjoittanut pojalleen ja selittänyt tälle totuuden, tuomiorovasti neuvoi häntä ensin kirjoittamaan eversti Esmondille — asia tuli alistaa Esmondin ratkaistavaksi ja siihen ratkaisuun oli koko perheen tyytyminen.

"Ja epäileekö rakas ladyni mikä se on?" kysäisi eversti.

"Perheemme päämiehestä se riippuu, sinusta, Harry."

"Se ratkaistiin kaksitoista vuotta sitten rakkaan lordini vuoteen ääressä", virkkoi eversti Esmond. "Lasten ei tule tietää mitään tästä. Frankin ja hänen perillistensä tulee kantaa meidän nimeämme. Se onkin hänen oikeudenmukaisesti. Minulla ei ole mitään todistusta isäni ja äitini avioliitosta, mutta lordi-parka kertoi kuolinvuoteellaan minulle, että isä Holt oli tuonut sellaisen todistuksen Castlewoodiin. Minä en halunnut sitä hakea ulkomailla ollessani. Menin katsomaan poloisen äitini hautaa hänen luostariinsa. Mitäpä se enää hänelle merkitsee? Pelkän minun vakuutukseni perustuksella ei mikään tuomioistuin maan päällä riistäisi herra varakreiviltä hänen arvoaan minun hyväkseni. Minä olen perheen päämies, rakas lady; mutta Frank olkoon yhä varakreivi Castlewood. Ja mieluimmin kuin ahdistelen häntä, rupean vaikka munkiksi tahi katoan Amerikkaan."

Kun hän näin puhui armaalle emännälleen, jonka puolesta hän mielellään olisi antanut elämänsäkin ja milloin tahansa uhrannut kaikkensa, lankesi tuo hellä olento polvilleen hänen eteensä ylivoimaisen rakkauden ja kiitollisuuden valtaamana; Esmond heltyi kokonaan, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja kiitollisuudesta, kun hän ajatteli, että Jumala oli antanut hänelle voimaa osoittaa rakkauttaan ladyä kohtaan ja todistaa sen jollain pienellä uhrilla. Ihanin voima, mikä ihmiselle on annettu, on totisesti se, että hän voi antaa jotain tahi tehdä onnelliseksi ne, joita rakastaa. Ja voisiko mitään rikkautta ja arvonimeä tahi kunnianhimon ja turhamaisuuden täyttymistä verrata siihen iloon, jota hän tunsi kyetessään osoittamaan hiukan ystävällisyyttä parhaimmille ja armaimmille ystävilleen?

"Rakas pyhimys", virkkoi hän, "te puhtahin olento, jolla on ollut niin paljon kärsimyksiä ja joka olette siunannut yksinäistä orpopoloista sellaisella rakkauden aarteella! Minun tulisi polvistua eikä teidän, minun tulee olla kiitollinen siitä, että voin tehdä teidät onnellisiksi. Onko minun elämälläni muuta tarkoitusta? Kiitetty olkoon Jumala siitä, että voin teitä palvella! Luuletteko koko maailmassa olevan mitään iloa, jota voisi verratakaan siihen?"

"Anna minun olla", sanoi lady haltioissaan Esmondille, joka aikoi nostaa hänet maasta. "Anna minun polvistua — ja — ja — jumaloida sinua."

Kaikki asiat, joita Esmond ajoi, ratkaistiin tietenkin empimättä hänen edukseen sellaisen puolueellisen tuomarin edessä, jommoinen Esmondin rakas emäntä myönsi olevansa; niinpä saattoikin hän vaikeuksitta ilmoittaa ladylle tuotavakseen annetut uutiset hänen poikansa avioliitosta ulkomaalaisen naisen kanssa, siitä huolimatta että tämä nainen oli katolilainen. Lady Castlewoodia ei milloinkaan saatu ajattelemaan niin huonoa siitä uskonnosta kuin muutamat muut englantilaiset siitä ajattelivat; hän oli sitä mieltä, että meidän kirkkomme eittämättömästi oli lähtenyt roomalaiskatolisesta kirkosta ja että roomalaiskatolinen kirkko oli yksi päärungoista, johon auttamattomasti oli paljon erehdyksiä ympätty (hän oli naiseksi tavattoman perehtynyt tämänlaiseen väittelyyn, sillä tyttönä ollessaan hän oli toiminut isänsä tuomiorovastivainajan kirjurina ja kirjoittanut useita tuomiorovastin saarnoja tämän sanelun jälkeen). Ja jos Frank oli nähnyt parhaaksi naida naisen, joka kuului etelä-eurooppalaiseen uskontoon — lady nimitti siten roomalaiskatolista oppia, — niin se ei häntä mitenkään estänyt ottamasta tätä miniäkseen; niinpä hän kirjoitti uudelle tyttärelleen kovin soman ja liikuttavan kirjeen (niin ajatteli Esmond, joka tutustui sen sisältöön ennen lähettämistä), jossa ainoa, mikä vivahti moitteeseen, oli lempeä vastalause siitä, ettei hänen poikansa ollut kirjoittanut hänelle itselleen ja pyytänyt rakastavan äidin siunausta aikomaansa askeleeseen. "Castlewood tietää varsin hyvin", hän kirjoitti pojalleen, "ettei hän ole milloinkaan kieltänyt tältä mitään, minkä antaminen on ollut hänen vallassaan; mitenkä hän siis vastustaisi avioliittoa, joka, kuten lady uskoi, oli luova tämän onnen ja pitävä tämän poissa hullutuksista, jotka olivat häntä kovin huolestuttaneet." Ja lady kehoitti poikaansa pian tulemaan Englantiin ja asettumaan asumaan omalle sukutilalleen Castlewoodiin ("se on hänen sukutilansa", virkkoi lady eversti Esmondille, "mutta hänen talonsa se on vain niin kauan kuin sinun pitkämielisyyttäsi kestää") ja ottamaan huostaansa ladyn tilit tiluksienhoidosta lordin kymmenvuotisen alaikäisyyden aikana. Huolellisuudella ja säästäväisyydellä oli lady saanut tilan asiat paremmalle kannalle kuin ne koskaan olivat olleet parlamentin sotien jälkeen, ja mylord oli nyt sievoisten pikku tulojen herra; nyt eivät velat niitä nielleet, niinkuin hänen isänsä aikana, jolloin kaikki oli häviön partaalla. "Pelastaessani poikani omaisuutta", virkkoi lady, "luulen menettäneeni suuren osan vaikutusvaltaani häneen." Ja niin olikin; hänen armonsa tytär valitteli äidin tekevän kaiken Frankin, eikä mitään hänen hyväkseen; myöskin Frank itse oli tyytymätön siihen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen, jossa lady Walcotessa eli; siellä Frank oli kasvatettu enemmän köyhän papinpojan lailla kuin aatelismiehen, jonka tuli maailmassa herättää huomiota. Varmaankin juuri tämä erehdys hänen varhaisessa kasvatuksessaan teki hänet niin huvin haluiseksi sitten kun hän saattoi menetellä mielensä mukaan; hän ei ole ensimmäinen nuorukainen, jonka naisten liian hellä huolenpito on pilannut. Mikään kehitys ei ole lapsille, olivatpa ne suuria tai pieniä, hyödyllisempää kuin heitä joka arvossa tahi ominaisuuksissa etevämpien seura; sellaisessa seurassa heistä katoaa kokonaan tuo pöyhkeilevä luulo omasta tärkeydestään, luulo, minkä kodin helmassa oleskelevat ihmiset tavallisesti saavat.

Kun tuhlari lähettää luettelon veloistaan ystävilleen, niin ei hän milloinkaan ilmoita kaikkea; vaan varmastikin tuo lurjus salaa jonkun tavattoman huikean laskun, jota hän ei uskalla tunnustaa. Samoin oli myös Frank-poloisellakin kovin raskas uutinen ilmoitettavana äidilleen, uutinen, jota hän ei uskaltanut esittää ensimmäisessä tunnustuksessaan. Esmondilla oli erinäisiä aavistuksia, kun hän sai Frankin kirjeen ja kuuli, kenen käsiin poika oli langennut, mutta nämä aavistukset hän joka tapauksessa salasi, sillä hän ei halunnut vaivata emäntäänsä huolilla, mitkä saattoivat olla aiheettomia.

Mutta ensimmäinen Brysselistä tuleva posti Frankin saatua äitinsä kirjeen toi yhteisen selostuksen häneltä ja hänen vaimoltaan, joka ei kirjoittanut virheettömämmin kuin hänen nuori huimapää puolisonsakaan; kirje uhkui kiitollisuutta, rakkautta ja kuuliaisuutta leskivarakreivitärtä kohtaan, joksi lady-parkaa nyt nimitettiin. Tämän kirjeen ohella (se luettiin perheneuvottelussa, johon ottivat osaa varakreivitär, neiti Beatrix ja näiden muistiinpanojen kirjoittaja; hovineiti sanoi ja nuo toiset pitivät kirjettä mauttomana) tuli eversti Esmondille yksityinen kirje Frank-poloiselta; tämä kirje antoi uuden surullisen tehtävän everstille sopivan tilaisuuden tullen; hänen tuli ilmoittaa, että Frank oli nähnyt soveliaaksi "mr. Holtin kehoituksesta ja Clotildansa vaikutuksesta ja Taivaan pyhimysten siunaamana (kuten lordi juhlallisesti sanoi), muuttaa uskontoa päästäkseen sen kirkon helmaan, jonka helmaan hänen hallitsijansa, useat hänen perheensä jäsenistä ja suurin osa sivistynyttä maailmaa kuului." Ja lordi lisäsi jälkikirjoituksenkin, jonka innoittavan hengen Esmond hyvin tunsi, sillä siinä oli aivan väärentämätön jesuiittakoulun leima ja se poikkesi niin kokonaan Frank-poloisen tavallisesta ajatus- ja kirjoitustavasta; siinä hän muistutti Esmondia siitä, että tämäkin syntymästään kuului siihen kirkkoon sekä lupasi rukoilla pyhimyksiä (tosiaankin arvaamaton etu!) äitinsä ja sisarensa kääntymisen puolesta.

Vaikka Esmond olisi halunnutkin säilyttää tämän salaisuuden, niin ei hän voinut; sillä parin päivän perästä siitä kuin hän oli saanut tämän kirjeen, oli Post-Boyssa sekä muissa julkaisuissa Brysselistä kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että "nuori irlantilainen lordi, varakreivi C-stlew-d, joka juuri on tullut täysi-ikäiseksi ja joka viimeisissä taisteluissa on palvellut kovin ansiokkaasti hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan adjutanttina, on kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon Brysselissä ja kulkenut juhlakulkueessa avojaloin, vahakynttilä kädessään." Surullisen kuuluisan mr. Holtin, joka viimeisen hallitsijan aikana oli toiminut Jaakon puoluelaisten asiamiehenä ja jonka kuningas Wilhelm useita kertoja oli armahtanut, sanottiin Post-Boyssa aiheuttaneen tämän kääntymyksen.

Lady Castlewood oli näistä uutisista yhtä masentunut kuin Beatrix oli niistä vihainen. "Niinpä ei Castlewood siis enää ole meidän kotimme, äiti", virkkoi hän. "Frankin vierasmaalainen vaimo tuo sinne rippi-isänsä ja päivällispöydässä tarjotaan sammakoita ja kaikki Tusherin ja isoisäni saarnat ovat veljeltäni menneet hukkaan. Useinhan vakuutinkin, että tapat hänet katekismuksella ja että hän muuttuu pahaksi heti, kun hän vapautuu äidin ohjausnuorista. Niin, äiti, sinä et halunnut uskoa, että tuo nuori syntipukki vain kujeili kanssasi ja ettei tuo kelmi, Tusher, ollut sopiva hänen ohjaajakseen. Oh, nuo papit, minä vihaan niitä kaikkia!" virkkoi neiti Beatrix lyöden kätensä yhteen. "Samoja he ovat, jos he pukeutuvat solkikenkiin ja messukasukkoihin tahi ovat parrakkaita ja avojalkaisia. Eräskin hirveä irlantilaishylky ei milloinkaan sunnuntaisin pysy hovista poissa ja lavertelee siellä minulle kohteliaisuuksiaan, inhoittava mies; ja jos haluat tietää mitä papit ovat, tulee sinun nähdä hänen käytöksensä ja kuulla hänen arvostelevan omaa kutsumustaan. Kaikki he ovat yhtä maata, olivatpa piispoja tai Buddhan pappeja tai intialaisia fakiireja. He pyrkivät hallitsemaan ja peloittavat meitä tulevaisella valtakunnalla; ja julkisuudessa he kantavat hurskasta naamaa ja odottavat, että me polvistuisimme ja pyytäisimme heidän siunaustaan; ja he punovat juonia ja kietovat pauloihinsa ja panettelevat ja juoruavat pahemmin kuin paatunein hovimies tai ilkein eukko. Minä kuulin tämän mr. Swiftin eräänä päivänä ivailevan hänen ylhäisyytensä Marlboroughn herttuan rohkeutta. Mokomakin Dublinin tolvana! hän uskaltaa sanoa sellaista hänen ylhäisyydestään siksi, ettei tämä ole suosiossa. Ja irlantilainen soittaa suutaan toivoen, että hänen majesteettinsa saisi sen kuulla sekä hyvitelläkseen ja imarrellakseen mrs. Mashamia. Sanotaan Hannoverin vaaliruhtinaalla olevan tusina rakastajattaria hovissaan Herrenhausenissa; ja jos hänestä tulee meidän kuninkaamme, niin vakuutan, että piispat ja mr. Swift, joka myös pyrkii siihen virkaan, mielistelevät ja imartelevat heitä. Voi noita pappeja synkkine naamoineen! Minä olen kyllästynyt heidän kirjainten seulomiseensa ja kaapujensa kahinaan. Minä haluaisin päästä maahan, missä niitä ei olisi, tahi kääntyä kveekariksi ja siten päästä heistä. Sen minä tekisin, mutta heidän vaatepartensa ei ole pukeva ja minun vartaloni on vallan liian kaunis peitettäväksi. Eikö totta, serkku?" Ja hän vilkaisi ensin itseensä ja sitten kuvastimeen, joka vilpittömästi julisti hänelle, että ei kauniimpia kasvoja eikä vartaloa oltu milloinkaan nähty.

"Minä tein tuon hyökkäyksen pappeja vastaan", sanoi Beatrix jälkeenpäin, "haihduttaakseni armaan äiti-raukan huolia Frankin suhteen. Frank on yhtä turhamainen kuin tyttö, serkku. Sanotaan tyttöjä turhamaisiksi! Mitä me olemme teidän rinnallanne? Oli helppo huomata, että ensimmäinen nainen tai ensimmäinen messupuku tekisi Frankista narrin — pidän katolisia pappeja ja naisia yhtä vaarallisina hänelle. Me punomme aina salaliittoja; me emme ole vastuunalaisia niistä valheista, joita latelemme; aina me imartelemme tai mielistelemme tai uhkaamme; ja aina saamme aikaan pahaa, eversti Esmond — ota sanani varteen, sillä minä tunnen maailmaa, sir, ja minun on luotava oma tieni siinä. Minä näen aivan selvästi, miten Frankin avioliitto oikein järjestettiin. Kreivi, meidän appemme, on aina kahviloissa ja kotoa poissa. Kreivitär, äitimme, on aina keittiössä päivällisvalmistuksia johtamassa. Sisaremme kreivitär on spinettinsä ääressä. Kun mylord tulee ilmoittamaan sotaan lähdöstään, ihana Clotilda purskahtaa itkuun ja pyörtyy, kas näin; lordi ottaa hänet syliinsä — ei serkku, pysy vain kauniisti paikallasi — hän itkee lordin olkaa vasten ja lordi sanoo: 'Oi jumalainen, ihailtu, armas Clotildani, onko sinun ikävä minusta erota?' 'Oi, oma Francisconi', virkkoi tämä, 'oi minun lordini.' Ja samassa äiti ja joukko nuorempia veljiä, joilla on viikset ja pitkät miekat, tulee keittiöstä, jossa he ovat syöneet leipää ja sipulia. Ota sanani varteen, kaikki tuon naisen sukulaiset ovat Castlewoodissa kolme kuukautta hänen saapumisensa jälkeen — vanha kreivi ja kreivitär ja nuoret kreivit ja kaikki pikku kreivittäret, hänen sisarensa. Kreivit! joka ainut noista hylyistä kehuu olevansa kreivi. Guiscard, joka surmasi mr. Harveyn, sanoi olevansa kreivi; minä luulen, että hän oli parturi. Kaikki ranskalaiset ovat joko partureita — tyhmyyksiä, älä väitä vastaan — tanssimestareita tai katolisia pappeja." Siten liverteli Beatrix loppumattomiin.

"Kuka on sinua opettanut tanssimaan, Beatrix-serkku?" kysäisi eversti.

Beatrix lauloi menuetin säveltä, teki syvän niiauksen ja suoristautui sitten ojentaen eteenpäin maailman sievintä pikku jalkaa. Hänen äitinsä saapui Beatrixin ollessa tässä asennossa; mylady oli ollut rukouskammiossaan, sillä häneen oli vaikuttanut Frank-poloisen kääntymys kovin raskaasti. Tuo huimapää tyttö juoksi äitinsä luo, kietoi käsivartensa tämän vyötärölle, suuteli häntä ja koetti saada tämän tanssimaan, sanoen: "Älä ole hupsu, sinä hyvä pikku äiti, äläkä itke sitä, että Frank on kääntynyt katolilaiseksi. Mikä näky hän onkaan ollut valkoinen lakana ympärillään ja kynttilä, kädessään kävellessään juhlakulkueessa avojaloin." Ja Beatrix potkaisi jaloistaan pienet kenkänsä — mitä ihmeellisimmät pikku kengät, joissa oli ihmeelliset korkeat punaiset korot — Esmondin katse osui toiseen, kun se putosi aivan hänen viereensä — ja otti mitä hullunkurisimman ilmeen ja marssi edestakaisin huoneessa pitäen Esmondin keppiä vahakynttilänä. Vaikka lady Castlewood olikin surun vallassa, ei hän saattanut olla nauramatta ja Esmond puolestaan katseli tyttöä ihailulla, jota tämän ihanan olennon näkeminen hänessä aina herätti: hän ei ollut koskaan nähnyt ketään naista niin ylvästä, säihkyvää ja kaunista.

Marssinsa lopetettuaan Beatrix ojensi jalkansa kenkää varten. Ja eversti kumartui sitä auttamaan. "Jos sinä rupeat paaviksi, niin minä käännyn katolilaiseksi", virkkoi hän; ja Hänen Pyhyytensä antoi hänelle luvan suudella pientä sukan peittämää jalkaa, ennenkuin hän pani siihen kengän.

Äiti alkoi liikutella jalkojaan tämän toimenpiteen, kestäessä, ja Beatrix, jonka kirkkailta silmiltä ei voinut mitään salata, huomasi tuon pienen kärsimättömyyden merkin. Hän juoksi syleilemään äitiään ja huudahti kuten tavallisesti: "Oi, sinä hupsu pikku äiti! Sinun jalkasi ovat ihan yhtä sievät kuin minunkin", sanoi hän. "Niin ne ovat, serkku, vaikka hän peittää ne; mutta suutarimme kyllä voi ilmoittaa sinulle, että hän tekee meille molemmille samalla lestillä."

"Sinä olet minua pitempi, armaani", sanoi hänen äitinsä ja hänen suloiset kasvonsa kävivät kauttaaltaan punaisiksi, — "ja — ja kättäsi, kultaseni, serkkusi haluaa, eikä jalkaasi"; lady sanoi tämän hermostuneesti nauraen; siinä naurussa oli enemmän kyyneliä kuin iloa ja lady painoi päänsä tyttärensä siroa olkaa vasten niin, että se kokonaan peittyi. He muodostivat yhdessä kovin kauniin kuvan ja näyttivät sisarusparilta — tuo suloinen, yksinkertainen kypsyneempi nainen näytti nuoremmalta kuin hän oli ja hänen tyttärensä, joskaan hän ei näyttänyt tätä vanhemmalta, näytti jotenkin sentään käskevän sävynsä ja lumoavan käytöksensä puolesta — ne tekivät hänet muita naisia huomatummaksi — äitiään arvokkaammalta ja tämän suojelijalta.

"Mutta voi!" huudahti emäntäni, toipuen tästä kohtauksesta ja saaden tavallisen surullisen ilmeensä: "on häpeä, että me nauramme ja iloitsemme päivänä, jolloin meidän tulisi polvistua ja rukoilla anteeksi."

"Miksi meidän tulisi rukoilla anteeksiantamusta?" kysäisi nenäkäs miss Beatrix — "vain siksikö, että Frank on saanut päähänsä paastota perjantaisin ja palvella pyhäin kuvia? Tiedäthän, äiti, että jos olisit syntynyt katolilaisena, niin olisit myös pysynyt katolilaisena kuolinpäivääsi asti. Se on kuninkaan ja muutamain kaikkein parhaimpain uskonto. Minä puolestani en tunne pienintäkään kaunaa sitä kohtaan, ja minun mielestäni ei kuningatar Elisabeth ollut hituistakaan parempi kuningatar Mariaa."

"Ole vaiti, Beatrix, älä leiki pyhillä asioilla ja muista ketkä ovat vanhempasi!" huudahti lady. Beatrix järjesteli nauharuusukkeitaan ja oikoi laskoksiaan ja teki monenmoisia harmittavan herttaisia liikkeitä peilin ääressä. Se tyttö ei ainakaan ollut ulkokultainen. Häntä ei koskaan siihen aikaan voitu saada ajattelemaan muuta kuin maailmaa ja omaa kauneuttaan; hänellä ei tuntunut olevan enemmän hartaudentuntoa kuin muutamilla ihmisillä on musikaalisuutta, he kun eivät kykene erottamaan laulua toisesta. Esmond huomasi tämän vian hänessä samoin kuin hän huomasi paljon muitakin. Beatrix Esmondista tulisi huono vaimo, hän ajatteli, jokaiselle, joka on ruhtinasta alempi arvoltaan. Hän oli syntynyt loistamaan suurissa juhlissa ja koristamaan palatseja ja käskemään kaikkialla — johtamaani valtiollisia juonitteluja tai koristamaan kuningattaren saattuetta. Mutta köyhän miehen lasten sukkien parsiminen kodikkaan pöydän ääressä ei ollut sopivaista työtä hänelle tai ainakin se oli sellaista, jota yrittämään hän ei olisi vaivautunut. Hän oli ruhtinatar, vaikka hänellä tuskin oli penninkään omaisuutta; ja eräs hänen alamaisistaan — totisesti arvottomin ja rakastunein hylky, joka koskaan on ryöminyt naisen edessä — oli tämä onneton herra, joka kahlehti järkensä, arvostelukykynsä, vapautensa, kätensä ja jalkansa ja alistui hänen valtaansa.

Ja kukapa ei tietäisi miten armottomasti naiset sortavat, kun he saavat hallita? Ja kukapa ei tietäisi miten hyödytöntä neuvominen on? Voisin antaa hyviä neuvoja jälkeläisilleni, mutta tiedän, että he kulkevat omaa tietään välittämättä isoisänsä opetuksista. Mies saa oman kokemuksensa naisista eikä välitä kenenkään puheista; eikä se nuori mies, joka niistä välittää, tosiaankaan ole penninkään arvoinen; Minähän se rakastan tuota naista eikä vanha isoäitini, joka minua neuvoo; minähän olen arvioinut sen, jonka haluan omistaa, ja minä tiedän, minkä hinnan haluan siitä maksaa. Teille se saattaa olla arvoton, mutta minulle se on koko elämä. Jos Esmondilla olisi ollut Suuren Mogulin kruunu ja kaikki hänen timanttinsa tai kaikki Marlboroughn herttuan rahat tai kaikki Vigon luona uponnut kulta, hän olisi antanut ne kaikki tästä naisesta. Pitäkää vain häntä narrina: narri on hallitsijakin, joka antaa puolet vallastaan pienestä kyyhkysen munan kokoisesta kristallista, jota sanotaan timantiksi; samoin rikas aatelismies, joka menee vaaraan ja kuolemaan ja kuluttaa puolet elämästään ja kaiken rahansa, juonitellessaan sinistä ritarinauhaa; samoin on hollantilainen kauppias, jonka on tiedetty maksaneen kymmenentuhatta kruunua yhdestä tulppaanista. Kaikilla meillä on joku erikoinen palkkio, jota pidämme arvossa ja jonka vuoksi jokainen elinvoimainen mies uskaltaisi elämänsä. Joku saattaa pyrkiä suureen kuuluisuuteen oppineisuudellaan; toinen haluaa olla muodinmäärääjä ja kaupungin ihailema; toinen taas haluaa suorittaa suuren taideteoksen tai kaunokirjallisen luomistyön ja kulkea kuolemattomuuteen sitä tietä; toisella taas on eräänä elämänsä ikäkautena pyrkimyksenä ja tarkoitusperänä nainen.

Esmond voi muistaa useita keskusteluja, joita hänellä oli lähimpien ystäviensä kanssa ollessaan tämän intohimon lumoissa; nämä kiusasivat tavallisesti Ritari Murhemuotoamme hänen kiintymyksensä johdosta Beatrixiin, sillä hän ei yrittänytkään salata tätä tunnetta. Ja hän käytti tavallisesti seuraavanlaatuisia vastauksia ystäviensä ivailuun. "Olkoon, että olen narri", virkkoi hän; "ja en ole teitä parempi, mutta ette tekään ole minua parempia. Teilläkin on omat tyhmyytenne, joiden hyväksi uurastatte, suokaa siis minun pitää omani. Mitä imarteluja kumarrut sinä, mr. St. John, kuiskaamaan erään kuningattaren suosikin korvaan? Mitä uuvuttavia öitä ei maailman laiskin mies kestäisi ja hylkäisi pulloaan ja parhaita toverejaan, hylkäisi Lais'in helmaa, jossa hän mielellään haukottelisi, valmistaakseen puheen, joka on pelkkää valhetta ja jossa imarrellaan kolmeasataa tyhmää maalaisherraa Alahuoneessa ja yritetään saada humalaiset hurraamaan 'Lokakuun kerhossa'. Kuinka useita päiviä saatatkaan viettää tärisevissä vaunuissasi (mr. Esmond ratsasti usein, erittäinkin myöhempinä aikoina, tuon ministerin kanssa Windsoriin) kuinka monia tunteja saatatkaan seisoa luuvaloisilla jaloillasi — sinä, maailman ylpein mies, joka et ole kumartunut Jumalan eteen sen jälkeen kuin olit poika ja siinä asennossa kuiskailet, imarrellen, melkeinpä ihaillenkin tyhmälle naiselle, joka usein on sekapäinen liian paljosta lihan syömisestä ja juomisesta, silloin kun herra ministeri saapuu hänen vastaanottoonsa. Jos minun pyyteeni on turhamaista, niin on myös sinun yhtäläistä sitä." Silloin alkaa ministeri niin ylitsevuotavaisen kaunopuheliaisuuden tulvan, että ei tämä kynä kykene enää sitä jäljentämään; hän puolustelee kunnianhimoista suunnitelmaansa ja osoittaa sen suuren hyödyn, minkä hän tekee, isänmaalleen päästyään sen tunnustetuksi päämieheksi. Hän tukee mielipidettään muutamilla sopivilla kreikkalaisilta ja roomalaisilta auktoriteeteilta lainatuilla lauselmilla (senlaatuista oppia hän melkein kerskaillen käytti) ja rehentelee ylimielisesti niillä keinoilla ja halpamaisuuksilla, joilla hän saa narrit itseään seuraamaan, lahjoo tai vaientaa vastustajat, käännyttää epäilijät ja saa vihamiehet kunnioituksesta pelästymään.

"Minä olen Diogenes", virkkoi Esmond naurahtaen, "joka pääsee ajelulle Aleksanterin vaunuissa. Minulla ei ole laisinkaan halua voittaa Dareiosta eikä kesyttää Bukefalosta. Minä en halua sitä, mitä te haluatte: suurta nimeä tai korkeata asemaa — niiden saaminen ei tuottaisi minulle minkäänlaista iloa. Minua ei pidätä niitä tavoittelemasta hyve vaan maku; ja minä tiedän että se, mitä minä haluan, on yhtä turhamaista kuin sekin, mitä saadaksenne te ponnistelette. Älkää moittiko minua turhamaiseksi, jos sallitte sen itsellenne; naurakaamme mieluummin niille ja itsellemme ja toisillemme."

"Jos lumoojasi pysyy taipumattomana", virkkoi St. John, "niin hän saattaa pitää sinua kaksikymmentä vuotta itseään piirittämässä ja antautuu sitten, kun tulet seitsenkymmenvuotiaaksi ja hän itse kelpaisi isoäidiksi. Minä en väitä, ettei naisen pyydysteleminen olisi yhtä miellyttävää huvia kuin muunlaatuinenkin metsästys", lisäsi hän, "mutta minä olen puolestani huomannut, ettei se otus juokse tarpeeksi pitkälle. Ne antautuvat liian helposti — sen vian olen minä niissä havainnut."

"Se riista, jota sinä pyydystelet, on tottunut joutumaan kiinni ja kaatumaan", virkkoi mr. Esmond.

"Mutta Dulcinea del Toboso lienee sentään verraton?" ilkamoi toinen. "No niin, kelpo Harry, hyökkäile sinä vain tuulimyllyjä vastaan, kenties et ole muita hullumpi", lisäsi St. John huokaisten.

III luku.

ERÄS LUKU "SPECTATORISTA".

Kärsineekö kukaan nuori herra jälkeläisistäni lemmentuskaa lukiessaan näitä vanhan isoisänsä muistiinpanoja? Sille löytyy eräs nöyryyttävä parannuskeino, mutta se on helppo ja sopii juuri tuolle taudille, — tulee koettaa paikan muutosta. Esmond poistui rakastettunsa luota ja parantui useita kertoja; hän palasi uudestaan Beatrixin luo ja sai taas heti tuon kuumeen. Esmond vakuutti itselleen, että hän voisi poistua tämän luota ja unohtaa tämän ainiaaksi — ja siten hän kykeni hyvin vaimentamaan tuon kiihkon ja kaihon, joka häntä kalvoi hänen ollessaan Beatrixin luona; mutta heti kun hän palasi, alkoi hänen tuskansa taas uudestaan. Hän oli tosiaankin naurettava ja säälittävä olento, sillä sääliäkään ei riittänyt enää muilta kuin hänen armaalta emännältään, lady Castlewoodilta, jonka hellään huostaan hän uskoi kaikki surulliset salaisuutensa ja joka ei koskaan väsynyt häntä kuulemaan eikä puhumaan hänen hyväkseen.

Toisinaan luuli Esmond itsellään olevan toivoa. Sitten häntä alkoi epätoivo kalvaa rakastettunsa hulluttelun tai liehittelyn johdosta. Oli päiviä, jolloin he olivat kuin veli ja sisar tai parhaimmat ystävät — Beatrix oli yksinkertainen, hellä ja viehättävä ja Esmond oli sanomattoman onnellinen hänen ystävällisyydestään. Mutta yht'äkkiä muuttui taas kaikki. Joko oli Esmond liian tunkeileva ja vihjasi rakkauteensa, jolloin Beatrix heti torjui hänet ja loukkasi hänen turhamaisuuttaan; tai oli Esmond mustasukkainen, syystä kyllä, jollekin uudelle ihailijalle tai jollekin rikkaalle vasta kaupunkiin saapuneelle herralle, jolle tämä parantumaton kiemailija asetteli pyydyksiään. Kun Esmond pani vastalauseensa virkkoi pieni kapinoitsija: "Kuka sinä olet? Minä kuljen omaa tietäni, hyvä herra, ja se tie vie aviomiehen luo; sillä tiellä minä en kaipaa sinua. Minä olen parempia varten, eversti, parempia varten — kuuletko sen? Saattaisit kelvata, jos sinulla olisi maatilus ja jos olisit nuorempi. Mitä, sanot olevasi minua vain kahdeksan vuotta vanhempi! pyh! Sinä olet sata vuotta vanhempi. Sinä olet kovin, kovin vanha Murhemuoto, ja minä tekisin sinut onnettomaksi; se olisikin ainoa lohdutus, mikä minulla olisi, jos menisin kanssasi naimisiin. Mutta sinulle ei jää tarpeeksi rahaa pitää kissaakaan siistinä, kun olet maksanut miespalvelijasi ja taloudenhoitajasi laskut. Luuletko sinä, että minä haluan asua vuokrahuoneistossa ja kääntää nuorasta lampaanpaistia sillä välin kuin teidän armonne hoitaa lasta? Lorua! Miksi et saanut päästäsi pois tuota hulluutta sodassa ollessasi? Olet palannut surullisempana ja synkempänä kuin milloinkaan. Sinä ja äiti sovitte hyvin yhteen. Voisitte näytellä Darbya ja Joania ja pelata knorria elämänne loppuun saakka."

"Sinä sentään myönnät maailmanmielisyytesi, Trix-poloinen", virkkoi hänen äitinsä.

"Maailmanmielisyyteni! Niin, sievä rouvaseni, luuletteko minun olevan lastenkamarissa, missä mörköjä pelätään? Maailmanmielisyyteni, niinkö; ja mitä pahaa, rouva, on siinä, että haluan elää mukavasti? Kun sinä olet poissa, rakkahin olento, tai kun minä olen sinuun väsynyt ja olen juossut pois, niin minne menen? Menenkö lasten ylihoitajattareksi paavinuskoiselle kälylleni ja vien lapsia raittiiseen ilmaan ja kuritan niitä ja panen ne nukkumaan, kun ne ovat pahoja? Rupeanko Castlewoodin ylimmäiseksi palvelijattareksi joutuakseni Tom Tusherin kanssa naimisiin? Merci[Kiitoksia] Minä olen ollut ihan tarpeeksi kauan Frankin nöyrin palvelija. Miksi en ole mies? Minulla on kymmenen kertaa niin paljon järkeä kuin Frankilla, ja jos minä olisin saanut kantaa — no, no, ei teidän armonne tarvitse peljätä — jos minä olisin saanut kantaa miekkaa ja pitää peruukkia tämän vaipan ja vaateparren asemasta, minkä luonto on minulle määrännyt (vaikka se on kylläkin sievä, — serkku Esmond, sinä menet huomenna pörssiin ja hankit ihan samanlaista nauhaa kuin nämä ruusukkeet, kuuletko sir?) niin minä olisin tehnyt nimemme huomatuksi. Myöskin Murhemuoto tässä olisi tehnyt nimestämme jotain, jos hän olisi sitä edustanut. Lordi Murhemuoto olisi ollut erinomainen. Niin, sinulla on siro käytös ja sinusta olisi tullut kovin täsmällinen ja juhlallinen puhuja." Ja nyt alkoi Beatrix matkia Esmondin käyttäytymistä ja puhetapaa tälle itselleen niin hassunkurisesta että hänen emäntänsä purskahti nauruun ja Esmond huomasi itsekin, että tuossa leikillisen ilkeässä jäljittelyssä oli jotain yhdenlaisuutta.

"Niin", virkkoi Beatrix, "minä juhlallisesti vakuutan, myönnän ja tunnustan, että tarvitsen hyvän miehen. Mitäpä pahaa siinä olisi? Minun kasvoni ovat omaisuuteni. Kuka haluaa? — ostakaa, ostakaa, ostakaa! Minä en osaa tehdä työtä enkä kehrätä, mutta minä osaan pelata kahtakymmentäkolmea korttipeliä. Minä osaan tanssia kaikkein uusimmat tanssit ja metsästää peuraa ja luulenpa osaavan ampua lennosta. Minä osaan puhua yhtä ilkeästi kuin joku muukin minun ikäiseni nainen ja minä tunnen tarpeeksi monta juttua huvittaakseni oikullista puolisoa ainakin tuhat yksi yötä. Minulla on hyvä maku pukeutumiseen, timantteihin, uhkapeliin ja vanhaan porsliiniin nähden. Minä pidän sokeriluumuista, marines-pitsistä (se, jota minulle toit, serkku, on oikein somaa), oopperasta ja kaikesta, mikä on hyödytöntä ja kallista. Minulla on marakatti ja pieni murjaanipoika — Pompey, sir, mene ja tarjoa suklaata eversti Murhemuodolle — ja papukaija ja pyykoira ja minun täytyy saada mies. Kuuletko, Cupido?"

"Juu, missis!" virkkoi Pompey, pieni virnistelevä neekeri, jonka lordi Peterborow oli Beatrixille antanut ja jolla oli paratiisilintu turbaanissaan ja kaulus, jossa oli hänen emäntänsä nimi.

"Juu, missis!" virkkoi Beatrix lasta matkien. "Ja jos ei mies tule, täytyy Pompeyn mennä hakemaan."

Ja virnistelevä. Pompey poistui suklaatarjottimineen, ja miss Beatrix juoksi äitinsä luo ja lopetti vallattoman jaarituksensa tavalliseen tapaansa suudelmalla. Ei ollut ihme, että hänen hellä tuomarinsa antoi hänelle anteeksi sellaisen hyvityksen saatuaan.

Kun Esmond palasi kotiin, oli hänen terveytensä yhä heikko; hän vuokrasi, huoneiston lähellä emäntänsä taloa Kensingtonista. Hän kykeni ottamaan vastaan muutamia vieraita — vieläpä sellaisia, joista hän enin piti. Mr. Addison ja mr. Steele kunnioittivat häntä molemmat vierailullaan ja tyhjensivät lukemattomia laseja hyvää punaviiniä hänen asunnossaan, sillä välin kuin heidän isäntänsä haavansa tähden sai tyytyä terveysjuomaan ja velliin. Nämä herrat olivat whigeja ja Marlborough'n herttuan suuria ihailijoita, joten Esmond oli kokonaan toista puoluetta. Mutta heidän erilaiset valtiolliset katsantokantansa eivät estäneet herroja soveltumasta yhteen muissa asioissa, ja eräänä iltana kun Esmondin hyvä vanha suojelija, kenraaliluutnantti Webb astui keppeineen ja kainalosauvoineen everstin asuntoon (joka oli kauniilla paikalla Knightsbridgen varrella Lontoon ja Kensingtonin välissä vastapäätä puutarhoja) he myönsivät, että kenraaliluutnantti oli jalo ja urhoollinen soturi ja että häntä oli kohdeltu väärin Wynendaelin asiassa. Mutta kyllä kenraali nyt piti puolensa puheessa; ja jos mr. Addisonilla vain olisi ollut halua kirjoittaa Wynendaelin taistelusta runo, olisi hänellä nyt ollut tilaisuus kuulla selostus siitä satoja kertoja.

Koska mr. Esmondin nyt täytyi alistua hiljaisuuteen, hän lohduttautui kirjallisuudella ja sepitti näytelmän, josta minulla nyt on kuiskaajan jäljennös sinetöitynä ja nimi lapulla varustettuna pähkinäpuisen kirjoituspöytäni laatikossa; nimilipussa on kirjoitus: "Uskollinen narri, näytelmä, jonka hänen majesteettinsa palvelijat esittivät" Se oli kovin sentimentaalinen kappale, ja mr. Steele, jolla oli enemmän kuin mr. Addisonilla taipumusta sentimentaalisuuteen, ihaili näytelmää, kun taas Addison melkein ivaili sitä, vaikka hän myönsikin sen siellä täällä sisältävän muutamia kauniita kohtia. Addison julkaisi siihen aikaani oman Cato-näytelmänsä ja sen loisto sammutti kokonaan Esmondin arvottoman kynttilän; Esmondin nimeä ei koskaan pantukaan näytelmäkappaleeseen, joka julkaistiin aivan kuin jonkun huomattavan henkilön tekeleenä. Vain yhdeksän kappaletta meni kaupaksi, vaikka suuri kriitikko mr. Dennis sitä kehuikin ja sanoi sen olevan kovin ansiokkaan teoksen; ja eversti Esmond poltatti eräänä päivänä raivoissaan koko painoksen palvelijallaan Jack Lockwoodilla.

Koko tämä näytelmä ivasi purevasti erästä nuorta naista. Kappaleen juoni oli aivan uusi. Siinä esiintyi nuori nainen, jolla oli kovin paljon kosijoita ja joka valitsi nenäkkään hupsun päärin, näytelmän sankarin asemesta, (mutta mr. Wilks, Uskollinen narri, esitti mielestäni huonosti sankaria) joka yhä jäi hänen ihailijakseen. Viidennessä näytöksessä Teraminta huomaa Eugenion (Usk. narrin) ansiot ja alkaa liian myöhään rakastaa häntä. Eugenio näet ilmoittaa antaneensa kätensä ja maatiluksensa Rosarialle, maalaisimmelle, joka on kaikkien hyveiden kaunistama. Mutta täytyy myöntää, että yleisö haukotteli koko näytelmän ajan ja että se kolmantena iltana hävisi kokonaan, niin että jäljelle jäi vain kuutisen henkilöä sen suruja seuraamaan. Esmond ja nuo kaksi ladyä tulivat ensi-iltaan ja Beatrix nukahti; hänen äitinsä taas, joka ei ollut käynyt teatterissa kuningas Jaakko II:n ajan jälkeen, piti näytelmää, joskaan ei juuri loistavana, kovin kehuttavana moraalinsa puolesta.

Mr. Esmond siis kirjoitteli ja hän kyhäsikin kokoon joutilaisuudessaan aika paljon sekä runomittaista että suorasanaista. Kun hän oli tyytymätön Beatrixin käytökseen, sepusteli hän satiireja mielensä kevennykseksi. Kun häntä kiusasi naisten uskottomuus, laati hän runosikermän, missä hän ylenkatseellisesti kohteli koko naissukupuolta. Ollessaan eräänä päivänä tällaisella päällä hän teki pienen pilan, johon (vaitiolon lupauksella) hän sai ystävänsä Dick Steelen itseään auttamaan. Hän laati lehtisen ja antoi Steelen latojan painaa sen ihan Steelen lehden malliin sekä asetti emäntänsä aamiaispöytään seuraavan sepustuksen:

"SPECTATOR.

"N:o 341. Tiistaina, huhtikuun 1 pnä 1712.

Mutato nomine de te Fabula narratur. — Horatius. Sa itse arvaa oppi tarun tään. — Creech.

"Jocasta tunnetaan oppineena naisena ja muodinmäärääjänä ja hän on hovimme ja maamme rakastettavimpia olentoja. Hän on kotona kahtena aamuna viikossa ja kaikki nerot ja muutamat Lontoon kaunottarista parveilevat hänen vastaanottoihinsa. Kun hän matkustaa Tunbridgeen tai Bathiin ratsastaa ihailijaseurue hänen kanssaan koko matkan. Ja Lontoon kavaljeerien ohella on hänellä ihailijajoukko noissa virkistyspaikoissakin, sillä Sussexin ja Somersetin hienosto saapuu hänen teekutsuihinsa toivoen, että hän nyökkäisi heille istuimeltaan. Niinpä on siis Jocastan tuttavapiiri kovin suuri. Erään hyvän kynänkäyttäjän toimena onkin hänen vastaanottokirjansa hoito; vahva palvelija on palkattu kantamaan sitä: ja pitäisi olla vieläkin terävämpi muisti kuin on Jocastalla, jotta pysyisi selvillä kaikkien hänen rakkaitten ystäviensä nimistä.

"Joko Epsom lähteellä tahi Tunbridgessä (sillä tästä tärkeästä asiasta ei Jocasta ole varma) hänen armonsa tutustui ilokseen erääseen nuoreen herraan, jonka keskustelu oli niin hupaista ja käytös niin rakastettavaa että Jocasta kutsui tämän miellyttävän nuoren keikarin vierailulle luokseen, jos tämä joskus tulisi Lontooseen. Siellä oli Jocastan talo Spring Gardenissa oleva hänelle avoinna. Vaikka tuo herra oli viehättävä ja epäilemättä sievännäköinen, niin on Jocastalla kuitenkin niin suuri rykmentti samanlaisia alati ympärillään, ettei ole mikään ihme, jos hänen huomionsa tulee tasattua heidän keskensä. Ja täytyy siis myöntää, vaikka tämä herra teki melkoisen vaikutuksen häneen ja liikutti hänen sydäntään vähintäinkin kaksikymmentäkolme minuuttia, että Jocasta oli unohtanut hänen nimensä. Hän oli tumma ja saattaa olla kahdeksankolmatta vuotias. Hänen pukunsa on koruton, vaikkakin kallisarvoinen. Hänellä on otsassa vasemman silmän yläpuolella luomi, sininen nauha kepissä ja miekassa eikä hän peitä tukkaansa peruukilla.

"Jocasta tunsi itsensä kovin imarrelluksi, kun hän näki ihailijansa (sillä hän ei voi hetkeäkään epäillä, että eivät kaikki, jotka hänet näkevät, ihailisi häntä) penkissä vastapäätä itseään St. Jamesin kirkossa viime sunnuntaina. Ja se, miten hän näytti nukahtavan saarnan aikana — vaikka hän todennäköisesti pitkien silmäripsensä takaa heitti kunnioittavan kaihoavia katseita Jocastaa kohti suuresti liikutti ja huvitti Jocastaa. Kirkosta tullessa raivasi herra tien hänen kantotuolinsa luo ja teki komean kumarruksen, kun Jocasta istui siihen. Jocasta näki herran jälkeenpäin hovissa, missä tämä osoitti mitä hienostuneinta käytöstä, mutta kukaan Jocastan tutuista ei tiennyt tämän nimeä. Seuraavana iltana herra oli teatterissa, missä lady sivuaitiossa istuen näki hänet.

"Koko näytelmän ajan vaivasi lady aivojaan muistaakseen herran nimen, joten hän ei kuullut sanaakaan kappaleesta; ja kun lady ilokseen vielä kerran kohtasi tämän teatterin eteisessä, kiiruhti hän herran luo ja kehoitti tätä muistamaan, että hänellä oli vastaanotto kaksi kertaa viikossa ja että hän halusi nähdä tämän Spring Gardenissa.

"Herra saapui tiistaina kallisarvoisessa puvussa, joka todisti sekä räätälin että kantajan erinomaista aistia; ja vaikka meitä oli kokonainen liuta viehättävän Jocastan ympärillä, henkilöitä, jotka kuvittelivat tuntevansa joka naaman kaupungissa, ei yksikään, kun Jocasta kiihkeästi uteli, voinut ilmoittaa herran nimeä; Jocasta sinkautteii tiedustelujaan oikeaan ja vasempaan, kun herra astui huoneeseen kumartaen niin että se olisi kaunistanut herttuata.

"Jocasta otti vastaan tervehdyksen niiaten ja hymyillen niin kuin vain tuo lady taitaa. Hän niiasi kaihoavana aivankuin sanoakseen: 'Viimeinkin olette tullut. Teitä minä olen ikävöinyt.' Ja sitten hän viimeistelee uhrinsa surmaavalla katseella, joka sanoo: 'Oi, Philander! Silmät on minulla vain sinua varten.' Camilla osaa ehkä yhtä kauniisti niiata ja Thalestris voi ehkä näyttää melkein yhtä viehättävältä; mutta tuo katse ja niiaus yhdessä kuuluvat kaikista Englannin kaunottarista vain yksin Jocastalle.

"Tervetuloa Lontooseen, sir", virkkoi hän. "Teistä huomaa hyvin, että tulette maalta." Hän olisi sanonut Epsomista tai Tunbridgestä, jos hän olisi tarkalleen muistanut kummassa paikassa hän oli kohdannut tuon vieraan, mutta ah, hänhän oli unohtanut.

"Herra kertoi olleensa kaupungissa vain kolme päivää ja yhtenä syynä hänen tuloonsa oli ollut halu osoittaa kunnioitustaan Jocastalle.

"Jocasta sanoi, että terveysvesi ei ollut tehnyt häneen sanottavampaa vaikutusta.

"Terveysvedet ovat sairaita varten", selitti herra, "ja nuoret ja kauniit menevät vain saadakseen veden loistamaan. Ja kun pappi luki saarnaa sunnuntaina", lisäsi hän, "ajattelin minä, että teidän armonne on kuin enkeli, joka saapuu lammikolle"; hyväksymisen mutinalla tervehdittiin tätä huomautusta. Manilio, joka on nerokas silloin kun ei hän ole korttien ääressä, oli niin kiihtynyt, että hän toisti tuon lauseen.

"Jocasta oli enkeli, joka saapui lammikolle, mutta kumpaan Bethesdaan? Jocasta joutui yhä enemmän ja enemmän ymmälle ja näytti kuten tavallisesti viattomammalta ja yksinkertaisemmalta mitä viekkaammat hänen tarkoituksensa olivat.

"Me keskustelimme", virkkoi hän, "eri nimien kirjoitustavasta teidän tullessanne. On niin paljon mutkikkaita nimiä."

"Sellainen lumoojatar kuin teidän armonne tuntee kaikkien salaisuuksien avaimen", virkkoi herra.

"Miten te tavaatte nimenne?" kysäisi Jocasta, tullen viimein asiaan; sillä tämä pirteä keskustelu oli kestänyt paljon kauemmin kuin tässä osoitetaan; sitä oli jatkunut ainakin kolmen teekupin juontiajan.

"'Oh, madame', virkkoi herra, 'minä kirjoitan nimeni v:llä.' Ja herra laski kuppinsa pöydälle ja teki taas komean kumarruksen ja poistui huoneesta.

"Jocasta ei tämän pettymyksen jälkeen ja muukalaisen hävittyä ole saanut rahtuakaan unta. Kun hänelle koituu jotain mieliharmia, sairastuu hän aina varmasti ja joutuu huonolle tuulelle; ja me, hänen palvelijansa kärsimme, kuten on tavallista, niin kauan kuin kuningattaremme pysyy vihaisena. Voitteko Te, mr. Spectator, joka tiedätte kaiken, auttaa meitä selittämään hänelle tämän arvoituksen ja antamaan meille mielenrauhan? Me olemme nähneet Jocastan luettelossa mr. Bertyn, mr. Smithin, mr. Piken ja mr. Tylerin — jotka saattavat olla mr. Bertie, mr. Smyth, mr. Pyke ja mr. Tiler yhtähyvin. Jocasta on sanonut irti vastaanottokirjansa hoitajan, miespoloisen, jolla on paljon lapsia. Lukekaa tämä arvoitus, hyvä mr. Shortiace, iloksi ihailijallenne —

Oidipokselle."

"Kahvila 'Vaskitorvi', Whitehall.

"Mr. Spectator!

"Minä olen kovin vähän perehtynyt tähän kaupunkiin, vaikka olenkin saanut yliopistosivistystä ja vaikka olen kuluttanut muutamia vuosia palvellen isänmaatani ulkomailla, missä minun nimeni tunnetaan paremmin kuin kahviloissa ja St. Jamesissa.

"Kaksi vuotta sitten setäni kuoli ja jätti minulle sievoisen maatiluksen Kentin kreivikunnassa; ja kun viime kesänä suruaikani jälkeen olin Tunbridge Wellsissa — ja totuushan täytyy ilmaista — etsiskellen nuorta neitoa, joka sopisi jakamaan suuren kelttiläisen taloni yksinäisyyttä kanssani ja olisi ystävällinen alustalaisilleni (joille nainen voi tehdä paljon enemmän hyvää kuin hyväntahtoisinkaan mies), minua viehätti suuresti eräs nuori nainen Lontoosta; häntä ihailivat kaikki Tunbridgessa. Kaikki tuntevat Saccharissan kauneuden, ja luulenpa, mr. Spectator, ettei kukaan sen paremmin kuin hän itse.

"Muistikirjani ilmoittaa minulle, että tanssin illatsuissa hänen kanssaan kokonaista kaksikymmentä seitsemän kertaa. Minä soitatin hänelle kahdesti viuluja. Minä pääsin monta kertaa hänen asuntoonsa ja hän otti minut vastaan erikoisen huomaavaisesti, ja hetken aikaa olin minä täydelleen hänen orjansa. Vasta sitten, kun tein huomioita terveyslähteelle kokoontuneen seurueen puheista ja kun olin läheltä tutkinut erästä, jolle kerran ajattelin tehdä pyhimmän kysymyksen, minkä mies voi naiselle tehdä, tulin huomanneeksi miten sopimaton hän oli maalaisherran vaimoksi; tämä ihana olento oli vain sydämetön, kevytmielinen kiemailija; hän leikki lemmellä, johon ei koskaan ajatellutkaan vastata, ja hän olikin kykenemätön sitä tekemään. Sellaiset naiset haluavat ihailua, rakkaus ei heitä liikuta. Minä en voi ajatella kurjempaa olentoa kuin tämä lady on oleva kun hän tulee vanhaksi ja hänen kauneutensa katoaa ja hänen ihailijansa ovat hänet jättäneet ja kun ei hänellä ole ystäviä eikä uskontoa lohtunaan.

"Kun liikeasiat veivät minut Lontooseen, menin viime sunnuntaina St. Jamesin kirkkoon ja siellä, minua vastapäätä, istui kaunottareni Tunbridgen terveyslähteiltä Hänen käytöksensä oli koko jumalanpalveluksen ajan niin kiusallista, väsyttävää ja mieletöntä — hän leikki viuhkallaan ja tirkisteli silmillään minua niin sopimattomasti, että minun oli pakko sulkea silmäni saadakseni hänet uskomaan, etten minä häntä nähnyt; ja aina kun minä aukaisin silmäni, minä näin hänen silmänsä (ne ovat kovin kirkkaat) yhä minuun kiintyneinä. Minä tapasin hänet myöhemmin hovissa ja teatterissa: siellä hän ei saanut rauhaa ennenkuin raivasi tien väkijoukon lävitse ja puhutteli minua ja kutsui minut vastaanottoonsa, joita hän pitää talossaan lähellä Ch-r-ng Cr-ssia.

"Koska olin luvannut käydä hänen luonaan, pidin tietysti sanani ja tapasin tuon nuoren lesken kuuden korttipöydän keskeltä ihailijajoukon ympäröimänä. Tein kauneimman kumarrukseni ja menin hänen luokseen; omituisen kysyvästä ilmeestä hänen kasvoillaan huomasin, vaikka lady koetti peittää hämminkiään, että hän oli unohtanut nimeni.

"Hänen puheensa, vaikka se olikin viekasta, sai minut vakuutetuksi siitä, että olin arvannut oikein. Hän käänsi keskustelun mitä naurettavimmin nimien kirjoittamistapaan; ja minä vastasin hänelle kaikkein naurettavimmilla ja inhoittavimmilla kohteliaisuuksilla, mitä osasin hänelle ladella. Yksi, jossa vertasin häntä lammikolle saapuvaan enkeliin, taisi mennä vähän liian pitkälle; en olisi sitä käyttänytkään, mutta sain siihen aiheen toisesta viime sunnuntain tekstistä, jonka me molemmat kuulimme, ja täytyihän minun hänelle vastata.

"Sitten hän teki kysymyksen, jonka tiesin itseäni odottavan, ja tiedusteli miten kirjoitan nimeni. "Rouva", vastasin minä pyörähtäen korollani, "minä kirjoitan sen y:llä." Sitten poistuin hänen luotaan, ihmetellen kaupunkilaisten kevytmielisyyttä, he kun niin helposti unohtavat ja tulevat ystäviksi, ja päätin hakea toisaalta toveria uskolliselle lukijallenne,

Cymon Wyldoats'ille."

"Te, mr. Spectator, tunnette oikean nimeni, missä ei ensinkään ole y-kirjainta. Mutta jos lady, jota olen nimittänyt Saccharissaksi, ihmettelee, miksi en enää saavu hänen teekutsuihinsa, niin ilmoitan hänelle tässä kunnioittaen syyn."

Ylläoleva on vertaus, jonka kirjoittaja nyt selittää. Jocasta ei ollut kukaan muu kuin miss Esmond, hänen majesteettinsa hovinainen. Hän oli kertonut mr. Esmondille tämän pienen jutun siitä, miten hän oli jossain tavannut erään herran ja unohtanut tämän nimen; silloin herra, jolla ei ollut sellaisia pahoja tarkoituksia kuin "Cymonilla" ylläolevassa jutussa, antoi juuri samanlaisen vastauksen kuin ylläoleva; ja me olimme kaikki huvitettuja ajatellessamme, miten vähän pikkuinen miss Jocasta-Beatrix oli hyötynyt juonestaan ja varovaisuudestaan.

"Cymon" taas oli tarkoitettu edustamaan teidän ja Beatrixin nöyrintä palvelijaa, tämän selityksen ja koko sepustuksen kirjoittajaa, jonka sepustuksen me olimme painaneet Spectatorin paperille mr. Steelen painossa aivan samalla tavalla kuin nuo kuuluisat lehtiset painettiin; oikean lehden asemesta pantiin sitten tämä lehti aamiaispöydälle. Mss. Jocasta, joka oli kovin henkevä, ei voinut elää, ellei hän saanut Spectatoria. teensä yhteydessä; tämän valhe_Spectatorin_ tarkoituksena oli vakuuttaa tuolle nuorelle naiselle, että hän itse oli kiemailija ja että "Cymon" oli kunniantuntoinen ja päättävä mies, joka näki kaikki hänen virheensä ja oli päättänyt iäksi katkaista kahleensa.

Sillä vaikka ihan tarpeeksi jo on sanottu tästä rakkausasiasta, — ainakin tarpeeksi osoittamaan kirjoittajan jälkeläisille miten yksinkertainen rakastunut narri heidän vanha isoisänsä oli, hän, joka haluaisi heidän pitävän itseään kovin viisaana vanhana herrana — niin ei kuitenkaan vielä ole kerrottu läheskään kaikkea, mikä koskee tätä asiaa; jos Esmond olisi lehdessään suonut sille niin paljon tilaa kuin se otti hänen ajastaan, niin hän väsyttäisi vallan näännyksiin sukulaisensa, ja hänellä olisi semmoinen hullutusten, tyhmyyksien, ilojen ja tuskain päiväkirja, jommoista ei kukaan edes vähänkin turhamainen mies halua jättää jälkeensä.

Sillä jos Beatrix hänelle nauroi tai rohkaisi häntä, jos hymyili tai oli kylmä ja soi hymynsä toiselle (vaikka Beatrix oli maailmanlapsi ja kunnianhimoinen ja kova ja huoleton, jommoiseksi hovielämä sekä sadat ihailijat, jotka tulivat hänen luokseen ja jättivät hänet, näyttivät hänet muuttavan), niin ei Esmond kuitenkaan milloinkaan, vaikka hän olisi kuinka koettanut, voinut saada Beatrixia mielestään. Esmond ajatteli häntä, aina, sekä kotona että kotoa poissa ollessaan. Jos Esmond näki nimensä Gazettessa tai sai sodassa vältetyksi tykin kuulan tahi jonkun suuremman vaaran, kuten hänelle usein tapahtui, hän ajatteli heti kun oli voittanut kunniaa tai välttänyt vaaran: "Mitä Beatrix siitä sanoo? Tuottaako tämä arvonimi tahi hengenvaara hänelle sellaista liikutusta taikka tuskaa, että hän tuntee suurempaa kiintymystä minuun?" Esmond ei voinut olla tuntematta tätä uskollista intohimoa sen enempää kuin hän voi estää silmiään näkemästä — kumpikin tuntui olevan hänelle luonteenomaista; ja vaikka Esmond tunsi hänen kaikki virheensä yhtä hyvin kuin hänen pahimmat solvaajansa, ja ymmärsi mikä tyhmyys avioliitto olisi sellaisen naisen kanssa, se liitto ei koskaan olisi voinut tuottaa hänelle viikkoa pitempää onnea, niin siitä huolimatta tällä Kirkellä oli lumousvoima, josta ei harhautunut miespoloisemme voinut vapautua, ja Esmond olikin paljon pitemmän aikaa kuin Odysseus (toinen keski-ikäinen upseeri, joka oli paljon matkustellut ja ollut sodassa vieraalla maalla) tämän lumoojattaren taikojen lumoama ja sokaisema. Poistuako hänen luotaan? Esmond ei voinut poistua hänen luotaan — kuten "Cymon" kertomuksessamme teki petolliselle ystävälleen — sen enempää kuin hän voi menettää eilisen tajunsa. Beatrixin oli vain ojennettava kätensä ja Esmond oli palaava miten kaukaa tahansa; jos Beatrix vain olisi sanonut hyljänneensä jonkun ihailijoistaan, olisi tuo hurmaantunut poloinen varmasti alkanut juosta hänen äitinsä talossa toivoen pääsevänsä hänen kosijainsa luetteloon, vaikka miespoloinen tiesikin, että hänet seuraavalla viikolla voitiin hyljätä. Jos Esmond hulluttelussaan olikin Odysseuksen kaltainen, niin oli myös Beatrix Penelopen kaltainen siinä, että hänellä oli kosijajoukko ja että hän päivä päivältä ja yö yöltä purki sen lumon kankaan ja kiemailun verkon, joilla hän kiehtoi ja huvitti heitä.

Osa Beatrixin kiemailua saattoi aiheutua hänen oleskelustaan hovissa, missä kaunis hovineito oli se valo, jonka ympärille tuhansia kavaljeereja leijaili; siellä hänellä oli aina ihailijapiiri ympärillään; nämä tunkeilivat kuuntelemaan hänen sukkeluuksiaan yhtä paljon kuin ihailemaan hänen kauneuttaan, ja hovissa hän puhui ja sai itse kuulla paljon roskaa, jommoista ei koskaan olisi voinut luulla Rachel Castlewoodin tyttären huulien lausuneen tai korvien kuulleen. Kun hovinaiset ja -herrat suorittivat palveluksiaan Windsorissa tai Hamptonissa, tekivät he ratsastusretkiä yhdessä — miss Beatrix, puettuna ratsumiehen takkiin ja päähineeseen, ratsasti etummaisena hirvikoirien jäljessä ja kiiti nuolena puistoaitojen yli parvi nuoria miehiä kintereillään. Joskin englantilaiset ladyt olivat tähän aikaan maalla maailman puhtaimpia ja kainoimpia naisia, niin englantilaiset kaupunkilais- ja hovinaiset soivat itselleen sensijaan puheessa ja käytöksessä vapauksia, jotka eivät olleet siveitä eivätkä puhtaita; ja muutamat heistä ottivat vapauksia, joita ne, jotka enin naissukua rakastavat, eivät milloinkaan sille myöntäisi. Sukuni herrat, jotka seuraavat jälkiäni (sillä en kehoita sukuni naisia tekemään senlaatuisia tutkimuksia), voivat mr. Congreven ja tri Swiftin sekä eräiden muiden teoksista saada käsityksen aikamme keskustelusta ja tavoista.

Englannin kaunein nainen v. 1712, jolloin Esmond palasi isänmaahansa, oli korkeasukuinen, vaikka totta kyllä varaton, älykäs ja hurmaava Beatrix Esmond, nyt kuudenkolmatta vuotias ja yhä Beatrix Esmond. Sadoista ihailijoistaan hän ei ollut valinnut ainoatakaan puolisokseen, ja ne, jotka häntä olivat kosineet, hän oli hyljännyt ja vielä useammat olivat luopuneet hänestä. Hänen aikanaan oli jo melkein kymmenen vuoden kuluessa joka vuosi tullut kaunotarsato ja tosi aviomiehet olivat sen leikanneet — käyttääksemme maanviljelysvertausta — ja jo kauan sitten kauniisti korjanneet. Hänen omat ikätoverinsa olivat jo vakavia äitejä; tytöt, joilla ei ollut hituistakaan hänen sulojaan eikä hänen älyään, olivat tehneet hyviä naimiskauppoja ja vaativat nyt etuoikeuksia naimattomalta naiselta, joka vielä hiljattain oli tehnyt heidät naurunalaiseksi ja loistanut heidät varjoon. Nuo nuoret kaunottaret alkoivat pitää Beatrixia vanhanapiikana ja ilkkuivat hänelle ja nimittivät häntä Kaarle II:n aikalaiseksi ja tiedustelivat eikö hänen kuvaansa ollut Hampton Courtin muotokuvakokoelmassa? Mutta Beatrix hallitsi yhä ainakin yhden miehen sydämessä ylväämpänä kaikkia noita pikku neitejä, jotka olivat nuorten miesten maljojen esineinä, ja Esmondin silmissä hän oli aina täydellisen ihana ja nuori.

Kukapa tietää miten monet olivat vähällä saada onnen omistaa hänet tai pikemminkin onnistuivat välttämään tämän sireenin paulat? Ihmeellistä on ajatella, että hänen äitinsä oli maailman puhtain ja yksinkertaisin nainen ja että tämä tyttö oli hänestä syntynyt. Minä luulen tosiaankin, että emäntäni, joka ei sanonut ainoatakaan kovaa sanaa lapsilleen (hän teki sen vain yhdelle henkilölle pari kolme kertaa) oli liian hellä ja tyrkytti liiaksi äidillistä hoivaansa; sillä sekä hänen poikansa että hänen tyttärensä lensivät pois varhain, eikä heitä koskaan ensi lentonsa jälkeen saatu kokonaan palaamaan pesään hellän äidin syliin. Lady Castlewood ei tuntenut tyttärensä elämää eikä tämän tosiajatuksia ja kenties niin olikin parempi. Miten olisi hän voinut käsittää mitä tapahtui kuningattaren odotushuoneissa tai hovipöytien ääressä? Miss Beatrix vaati omaa päätösvaltaansa niin taipumattomasti, että hänen äitinsä pian myöntyi. Tuolla hovineidillä olivat omat ajoneuvonsa ja hän lähti ja palasi kotiin milloin halusi: hänen äitinsä oli yhtä voimaton häntä vastustamaan kuin johtamaan tai käskemään tai kehoittamaan häntä.

Beatrix oli, mikäli Esmond tietää, ollut kihloissa pari kolme kertaa. Kun Esmond matkusti Englannista, oli hänet juuri luvattu lordi Ashburnhamille; ja katso, kun hän palasi, oli lordi juuri nainut lady Mary Butlerin, Ormondin herttuan tyttären ja lordin hienot talot ja kahdentoistatuhannen punnan vuotuiset tulot, joiden tähden Beatrix oli häntä halunnut, eivät enää olleet Beatrixin vallassa. Esmond ei voinut Beatrixille puhua mitään tämän liiton purkautumisesta; ja kun hän sitä emännältään tiedusteli, lady Castlewood ei voinut sanoa muuta kuin: "Älä puhu minulle siitä, Harry. Minä en voi sinulle sanoa kuinka tai miksi he erosivat ja minua peloittaa sitä tiedustella. Olen jo ennen sinulle sanonut, että voin sanoa kovin vähän hyvää Beatrix-poloisesta, vaikka ottaakin lukuun hänen hyvyytensä ja älynsä ja jalomielisyytensä ja vieläpä hänenlaisensa loistavan luonteenlaadunkin, ja minä ajattelen kauhulla avioliittoa, jonka hän tulee solmimaan. Hänen mielensä on ainoastaan kiintynyt maalliseen loistoon ja hän haluaa jotain suurta; ja kun hän tämän saavuttaa, väsyy hän siihen kuten kaikkeen muuhunkin. Taivas varjelkoon hänen puolisoaan, kuka hän sitten tuleekin olemaan! Mylord Ashburnham oli mitä oivallisin nuori mies, lempeä ja kuitenkin miehekäs, ja hänellä oli jalot luonteenominaisuudet, niin minulle on kerrottu ja minä olen myöskin itse siitä vähästä minkä olen hänen kanssaan keskustellut, saanut saman käsityksen; ja lempeä ja kestävä on hänen täytynyt, olla kaiken sen perusteella mitä hänen täytyi kestää. Mutta viimein lordi jätti hänet jonkun Beatrixin mahdottoman oikun tai itsevaltaisuuden tähden; ja nyt on lordi nainut nuoren naisen, joka tekee hänet tuhansia kertoja onnellisemmaksi kuin tyttöparkani koskaan olisi voinut tehdä."

Mikä ikänä lienee aiheuttanut tuon kihlauksen purkautumisen (minä kuulin koko häväistysjutun, mutta en viitsi tässä kertoa tuota pitkää ja ala-arvoista kahvilalorua) niin siitä juoruttiin joka tapauksessa kovin paljon; ja mr. Esmond oli läsnä, kun mylord saapui kuningattaren syntymäpäiville morsiamensa kanssa, jolle Beatrix kosti siten, että näytti niin ylhäiseltä ja rakastettavalta, että tuo kaino, masentunut nuori lady ei voinut näyttäytyä hänen vieressään, ja lordi Ashburnham, joka omista syistään karttoi Beatrixia, vetäytyi pois kovin nolona ja kovin varhain. Nyt oli hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua, jonka Esmond ennenkin oli nähnyt hänen seurassaan, aina miss Beatrixin kintereillä. Hän oli Euroopan loistavimpia herroja, joka oli hienostunut kirjojen, matkustelun ja parhaan seurapiirin pitkäaikaisen hionnan avulla; hän oli huomattu valtiomies, joka oli toiminut lähettiläänä kuningas Wilhelmin aikana, ja hän oli skotlantilaisen parlamentin etevä puhuja; sieltä käsin hän oli johtanut puoluetta, joka vastusti unionihallitusta; ja vaikka hän nyt oli viiden- tai kuudenviidettä vuotias, niin oli tuo korkeassa asemassa oleva henkilö niin hienostunut älyltään ja niin suosittu, että hän olisi voinut pyytää minkä eurooppalaisen ruhtinattaren kättä tahansa.

"Haluaisitko herttuan serkuksesi?" kysäisi herra ministeri St. John ranskaksi kuiskaten eversti Esmondilta; "leski näyttää lohduttautuvan."

Mutta palatkaamme pieneen Spectator -lehtiseemme ja keskusteluun, jonka se aiheutti. Miss Beatrix oli ensin aivan "lyöty" (kuten siihen aikaan sanottiin) eikä "haistanut" jutun tekijää. Esmond oli tosiaankin parhaansa mukaan koettanut jäljitellä Steelen kirjoitustapaa (toisen Spectatorin toimittajan suorasanaista tyyliä on luullakseni mahdotonta jäljitellä) ja Dick, joka oli miehistä laiskin ja hyväluontoisin olisi antanut tuon palasen tulla lehteensä ja tulla ikuistutetuksi omana tekeleenään, mutta Esmond ei halunnut lähettää maailmaan niin huonossa valossa rakastamansa naisen nimeä. Beatrix osoitti halveksumistaan lukiessaan; ja eversti Esmond katseli tarkkaavasti hänen kasvojaan lukemisen aikana.

"Miten tyhmäksi ystäväsi mr. Steele alkaa tulla!" huudahti miss Beatrix. "Epsom ja Tunbridge! Saako hän koskaan tarpeekseen Epsomista ja Tunbridgesta ja kavaljeereista kirkossa ja Jocastasta ja Lindamirasta? Miksi hän ei sano naisia Nellyksi ja Bettyksi, jotka nimet heidän kumminsa kasteessa heille antoivat?"

"Beatrix, Beatrix!" virkkoi hänen äitinsä, "puhu vakavasti vakavista asioista."

"Äiti luulee varmaankin kirkkokatekismuksen tulleen taivaasta", virkkoi Beatrix naurahtaen, "ja että jokin piispa toi sen vuorelta. Oi miten hirveästi minä vaivasin päätäni sillä! Mutta äiti, minullahan oli katolilainen kummitäti; miksi annoitte minulle sellaisen?"

"Minä annoin sinulle kuningattaren nimen", vastasi hänen äitinsä punastuen. "Ja se on kovin sievä nimi", virkkoi eräs toinen.

Beatrix jatkoi lukemistaan: "Minä kirjoitan nimeni y:llä — sinä senkin lurjus", virkkoi hän kääntyen eversti Esmondiin — "sinä olet kertonut minun juttuni mr. Steelelle — tai ei; — sinä olet kirjoittanut koko lehden itse saattaaksesi minut naurunalaiseksi. Häpeä toki, sir!"

Esmond tunsi itsensä pikemminkin pelästyneeksi ja sanoi totuuden, joka kuitenkin oli pelkkää valhetta. "Minä en totisesti", virkkoi hän, "ole edes lukenut tämän aamuista Spectatoria." Sitä hän ei ollutkaan tehnyt, sillä tuo lehti ei ollut Spectator, vaan ainoastaan valhelehti, joka oli asetettu sen tilalle.

Beatrix jatkoi lukemistaan ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän luki. "Ei", virkkoi hän, "sinä et ole voinut kirjoittaa tätä. Mr. Steele sen on tehnyt humalassa ollessaan, pelätessään hirveätä, sivistymätöntä vaimoaan. Kun näen naisen saavan jonkin suunnattoman kohteliaisuuden tai luen kiihkeän ylistyslaulun naishyveistä, niin olen aina varma siitä, että kapteeni ja hänen parempi puolensa ovat riitaantuneet edellisenä iltana ja että kapteeni on tuotu kotiin humalaisena tai että hänet on löydetty —"

"Beatrix!" huudahti lady Castlewood.

"No äiti! Älä huuda ennenkuin loukkaannut. Minä en aio sanoa mitään sopimatonta. Minä koetan tuottaa sinulle mahdollisimman vähän mielipahaa, sinä soma, hyvä äiti. Niin, ja sinun pikku Trixisi on paha pikku Trix ja hän jättää tekemättä kaiken sen, mikä hänen tulisi tehdä ja tekee kaikkea sellaista, mitä hänen ei tulisi tehdä, ja siinä on — no niin, minä en jatka. Niin, kyllä minä jatkan, ellet suutele minua." Ja tämän sanottuaan pani nuori lady syrjään lehden ja juoksi äitinsä luo ja hyväili tätä monenmoisin menoin ja sanoi Esmondille niin selvään kuin silmät soivat puhua: "Etkö sinäkin haluaisi leikkiä samaa hauskaa leikkiä."

"Kyllä, minä tekisin sen kovin mielelläni, neiti", virkkoi Esmond.

"Mitä sinä tekisit?" kysyi miss Beatrix.

"Sen mitä tarkoitit kun katsoit minuun niin kiehtovana" vastasi Esmond.

"Mistä olisi Henry mielissään, kultaseni?" kysäisi hänen äitinsä, tuo hyvä olento, joka ajatteli aina vain sitä mistä me pitäisimme ja miten hän voisi meitä ilahduttaa.

Tyttö juoksi hänen luokseen. "Oh, sinä tyhmä, hyvä äiti", virkkoi hän suudellen tätä uudestaan, "tästä Harry pitäisi", ja hän purskahti raikuvaan nauruun ja lady Castlewood punastui yhtä kainosti kuin kuusitoistavuotias neitonen.

"Katsopas häntä, Harry", kuiskasi Beatrix juosten Esmondin luo ja puhuen suloisella, matalalla äänellä. "Eikö tuo punastus pue häntä? Eikö hän ole soma? Hän näyttää minua nuoremmalta ja on varmaan satoja miljoonia kertoja parempi."

Esmondin hyvä emäntä poistui huoneesta ja vei punastuksensa mukanaan.

"Jos me hovinaiset voisimme kasvattaa semmoisia ruusuja", jatkoi Beatrix naurahtaen, "niin tekisimme mitä tahansa säilyttääksemme ne. Me leikkaisimme niiden varret ja panisimme ne suolaveteen. Mutta sellaiset kukat eivät kuki Hampton Courtissa eivätkä Windsorissa, Henry." Hän pysähtyi hetkiseksi ja hymy hävisi hänen vaihtelevilta kasvoiltaan ja antoi tilaa uhkaavalle kyyneltulvalle. "Oi, miten hän on hyvä, Harry!" jatkoi Beatrix. "Oi, mikä pyhimys hän on! Hänen hyvyytensä peloittaa minua. Minä en sovi elämään hänen kanssaan. Minä luulen, että voisin olla parempi, jollei hän olisi niin täydellinen. Hänellä on elämässään ollut suuri suru ja suuri salaisuus ja hän on sitä katunut. Se ei ole voinut johtua isän kuolemasta — siitä äiti puhuu vapaasti; ja äiti ei ole voinut rakastaa isää kovin paljoa — vaikka kukapa tietää mitä ja miksi me naiset rakastamme?"

"Mitä ja miksi tosiaankin!" virkkoi mr. Esmond.

"Kukaan ei tiedä", jatkoi Beatrix, ottamatta tätä keskeytystä huomioon muuten kuin katseella, "mitä elämää äiti elää. Hän on ollut aamurukouksissa jo tänä aamuna. Hän viettää useita tunteja rukouskammiossaan; jos nyt seuraisit häntä sinne, tapaisit hänet rukoilemasta. Hän vaalii seutumme köyhiä — noita hirveitä, likaisia köyhiä. Hän kuuntelee kappalaisen saarnat päästä päähän — oi noita pitkäveteisiä saarnoja! Ja sinä ymmärrät: on a beau dire[sanottakoon mitä tahansa]; mutta vaikka hänenlaisensa ihmiset ovat hyviä, eivät he koskaan sovi yhteen meidän suurmaailman ihmisten kanssa. Tuntuu aina siltä kuin olisi joku kolmas läsnä, silloinkin kun minä ja äiti olemme kahdenkesken. Hän ei voi olla aivan avomielinen miniälle, hän, joka aina ajattelee tulevaista maailmaa ja suojelusenkeliään, joka ehkä onkin hänen seurassaan. Oi, Harry, minä olen niin mustasukkainen tuolle suojelusenkelille"; tässä miss Beatrix keskeytti puheensa. "Minä tiedän, että se on väärin; mutta äidin elämä on kokonaan taivasta varten ja minun kokonaan — maailmaa varten. Me emme koskaan voi olla oikeita ystäviä. Ja sitten äiti välittää enemmän Frankin pikkusormestakin kuin minusta — minä tiedän sen; ja hän rakastaa sinua, sir, ihan liian paljon ja se saa minut vihaamaan sinua. Minä tahtoisin hänet kokonaan itselleni, mutta hän ei tahdo. Kun olin lapsi, hän rakasti isää (oh, miten hän saattoikaan rakastaa häntä? Voin muistaa isän hyvänä ja kauniina, mutta hän oli niin tyhmä, eikä hän kyennyt puhumaan juotuaan viiniä); senjälkeen hän rakasti Frankia, ja nyt ovat taivas ja papit hänen tilallaan. Kuinka minä olisin häntä rakastanut! Jo lapsena jouduin raivoihini, jos luulin hänen rakastavan muita kuin minua; mutta hän rakasti teitä kaikkia enemmän — kaikkia, minä tiedän sen. Ja nyt hän puhuu uskonnon siunatusta lohdusta. Rakas olento! hän luulee olevansa onnellisempi, kun hän uskoo, kuten hänen täytyykin uskoa, että me kaikki olemme pahoja ja kurjia syntisiä ja että tämä maailma hyville ihmisille on vain pied-à-terre[levähdyspaikka], jossa he viipyvät vain yhden yön, niinkuin mekin Walcotesta tullessamme viivymme yön synkässä, epämukavassa Hounslow-kievarissa leväten noilla kauheilla vuoteilla — oh, muistatko noita kauheita vuoteita? — ja vaunut tulevat ja vievät heidät seuraavana aamuna taivaaseen."

"Älä lörpöttele, Beatrix!" virkkoi mr. Esmond.

"Lörpöttele —! Sinäkin Henry olet teeskentelijä vakavine ilmeinesi ja äreine naamoinesi. Kaikki me olemme teeskentelijöitä. Voi kuitenkin! Me olemme kaikki niin yksin, niin yksin, niin yksin!" virkkoi Beatrix-parka, ja hänen ihanasta povestaan kohosi huokaus.

"Minä olen kirjoittanut joka rivin tuosta lehdestä, ystäväiseni", virkkoi mr. Esmond. "Sinä, Beatrix, et ole niin maailmanmielinen kuin luulet olevasi ja sinä olet parempi kuin me luulemme sinun olevan. Sitä hyvää, mikä meissä on, me epäilemme, ja onnen, joka on kädessämme, me heitämme pois. Sinun kunnianhimosi kannustimena on loistava avioliitto ja komea koti — ja miksi? Sinä väsyt niihin saatuasi ne etkä ole sen onnellisempi, jos vaunuissasi on kruunu —"

"Kuin jos ratsastaisit Lubinin selän takana markkinoille", virkkoi Beatrix. "Paljon kiitoksia, Lubin!"

"Minä olen tosiaankin synkkä paimen", vastasi Esmond, punastuen, "ja minä tarvitsen nymfin, joka kokoaa vuoteeni ja keittää minulle vesivelliä. No niin, kyllä Jack Lockwood voi sen tehdä. Hän kantoi minut hartioillaan tykkientulesta ja hoiti minua sairaana ollessani hellemmin kuin ehkä rakkaus milloinkaan — vain hyvän palkan ja vaatteitteni ja matkalaukkuni sisällyksen toivosta. Miten kauan Jaakob palveli Raakelin vuoksi?"

"Äidinkö vuoksi?" kysyi Beatrix. "Haluaako teidän kunnianarvoisuutenne äitiä, jotta minulla olisi onni sanoa teitä isäksi?"

Esmond punastui taas. "Minä puhuin siitä Raakelista, jota eräs paimen kosi viisituhatta vuotta sitten; silloin paimenet olivat elinvoimaisempia kuin nykyjään. Ja minä tarkoitin, että kun sinut ensi kerran näin eromme jälkeen — olit silloin vain lapsi —"

"Ja panin jalkaani parhaat sukkani kiehtoakseni sinut, minä muistan, sir —"

"Minun sydämeni, semmoisena kuin se oli, on ollut sinun siitä lähtien, enkä välittänyt kenestäkään muusta naisesta. Se vähäinen maine, minkä olen itselleni hankkinut, oli tarkoitettu vain sinua miellyttämään; se ei tosiaankaan ole paljon, ja luulen, että sadat narrit armeijassamme ovat ansainneet ja saaneet juuri yhtä paljon. Oliko synkän, vanhan Castlewoodin ilmassa jotain, joka teki meidät kaikki synkiksi ja tyytymättömiksi ja yksinäisiksi sen kuluneen vanhan katon alla? Yksinäisiä me kaikki olimme, vaikka olisimme olleet yhdessäkin, ja vaikka näytimme toisiimme liittyneiltä, niin tuntui kuitenkin kuin kullakin olisi omat suunnitelmansa, kun istuimme pöydän ääressä."

"Tuo rakas, synkkä vanha koti!" huudahti Beatrix. — "Äidillä ei koskaan ole ollut voimaa palata sinne sen jälkeen kuin sieltä lähdimme kun — olkoonpa siitä miten monta vuotta tahansa." Ja Beatrix pudisti kiharansa otsaltaan ja katsahti siron olkansa yli mahtavana, kuvastimeen aivankuin sanoakseen: "Aika, minä en pelkää sinua."

"Niin", virkkoi Esmond, joka, kuten Beatrix myönsikin, osasi usein lukea hänen ajatuksiaan. "Sinä voit vielä katsoa kuvastimeen ja se totuus, minkä se sinulle sanoo, tuottaa sinulle vain iloa. Mutta arvaapa nyt, mitä minä mietin! Minä olen ajatellut pyytää Frankilta itselleni Virginian tilusta, jonka kuningas Kaarle antoi isoisällemme. (Beatrix teki mahtavan kumarruksen, aivankuin sanoakseen: 'Meidän isoisällemme tosiaankin! Paljon kiitoksia, herra äpärä!') Niin, minä tiedän, että sinä ajattelet kilpeni tahraa ja sitähän minäkin ajattelen. Tässä maassa ei mies voi sitä puhdistaa — paitsi jollei hän kanna sitä kuninkaan vaakunan suojassa, mikä on kovin kunnioitettava puku; minä siis aion vetäytyä noille eteläisille tiluksille, missä rakennan itselleni intiaanimajan metsiin, ja jos tulen seurankipeäksi, voin ottaa itselleni intiaanivaimon toveriksi. Me lähetämme teidän armollenne turkiksia talveksi, ja kun te tulette vanhaksi, pidämme teidät tupakassa. Minä en ole tarpeeksi vikkelä tai tarpeeksi suuri roisto — kumpikohan lienen — Vanhassa Maailmassa elääkseni. Ehkä luon itselleni aseman Uudessa, joka ei ole niin täynnä, ja pystytän perheen siellä. Kun sinä itse olet äiti ja ylhäinen lady, niin kenties lähetän sinulle jonakuna päivänä tiluksiltani pienen barbaarin, joka on puoliksi Esmond ja puoliksi Mohock-intiaani; ja sinä olet hänelle hyvä hänen isänsä tähden, joka joka tapauksessa oli sinun sukulaisesi ja jota sinä pikkuisen rakastit."

"Mitä hullutuksia sinä puhut, Harry!" virkkoi miss Beatrix tuijottaen silmät suurina.

"Se on totista totta", virkkoi Esmond. Ja tuo suunnitelma oli tosiaankin kovin usein kangastellut hänen mielessään viime aikoina ja erittäinkin hänen kotiin paluunsa jälkeen, jolloin hän näki miten toivotonta ja hänelle itselleen alentavaa hänen intohimonsa oli. "Niin", virkkoi hän sitten, "minä olen koettanut jo kuutisen kertaa, ja minä voin kestää sinun luotasi poissaolon vallan hyvin, mutta sinun luonasi oleminen on sietämätöntä (miss Beatrix teki jälleen syvän kumarruksen) ja minä menen. Minulla on tarpeeksi rahaa kirvesten ja pyssyjen ostoon miehilleni ja helmien ja kankaiden ostoon villeille; ja minä menen heidän luokseen elämään."

" Mon ami " [Ystäväni], virkkoi Beatrix varsin lempeästi ja tarttui Esmondin käteen kovin säälivän näköisenä. "Sinä et voi ajatella, että meidän asemassamme mikään enempi kuin nykyinen ystävyytemme on mahdollista. Sinä olet vanhempi veljemme; sellaisena me sinua pidämme ja säälimme sinun onnettomuuttasi, mutta emme sinua senvuoksi moiti. Niin, sinä olisit tarpeeksi vanha ja vakava meidän isäksemme. Minä olen aina pitänyt sinua satavuotiaana, Harry, juhlallisen naamasi ja vakavuutesi vuoksi. Minä tunnen sisaren tunteita sinua kohtaan enkä muuta voi. Eikö se riitä, sir?" Ja Beatrix toi kasvonsa aivan lähelle Esmondin kasvoja — kuka tietää missä tarkoituksessa?

"Se on liikaakin", virkkoi Esmond kääntyen toisaalle. "Minä en voi kestää tätä elämää ja minä jätän sen. Mutta luultavasti minä kuitenkin viivyn niin kauan, että sinä olet naimisissa ja sitten minä lastaan laivan ja annan sille nimen Beatrix ja sanon teille kaikille —"

Tässä palvelija sysäsi oven auki ja ilmoitti hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan; ja Esmond peräytyi päästäen huuliltaan jotain manauksen tapaista, kun tuo aatelismies saapui näyttäen loistavalta tähtineen ja vihreine ritarinauhoineen. Hän soi mr. Esmondille juuri yhtä armollisen kumarruksen kuin hän olisi suonut lakeijalle, joka toi hänelle istuimen tai otti hänen hattunsa, ja istuutui Beatrixin viereen, kun eversti poistui huoneesta hirtehisen ilme kasvoillaan.

Esmondin emäntä oli vastakkaisessa huoneessa alhaalla, kun tämä saapui alakertaan. Lady kohtasi usein Esmondin, kun tämä saapui Beatrixin luota, ja hän viittasi Esmondin huoneeseen.

"Onko hän kertonut sinulle, Harry?" kysyi lady Castlewood.

"Hän on ollut kovin avomielinen — kovin avomielinen", vastasi Esmond.

"Mutta — mutta sen, mitä tulee tapahtumaan?"

"Mitä tulee tapahtumaan?" virkkoi Esmond tykyttäviä sydämin.

"Hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttua on kosinut Beatrixia", virkkoi mylady. "Hän teki tarjouksensa eilen. He menevät naimisiin heti kun suruaika on lopussa; ja sinä olet kuullut, että hänen ylhäisyytensä on määrätty lähettilääksi Pariisiin ja lähettilään rouva menee hänen mukanaan."

IV luku.

BEATRIXIN UUSI KOSIJA.

Gentlemanni, jonka Beatrix oli valinnut, oli totta kyllä kaksikymmentä vuotta vanhempi everstiä, jota Beatrix oli moittinut liian vanhaksi; mutta Esmond oli vain nimetön seikkailija ja tämä toinen Skotlannin arvokkain herttua, jolla oli oikeuksia vieläkin korkeampaan arvonimeen. Hänen ylhäisyydellään Hamiltonin herttualla oli kaikki jalosukuiselle miehelle kuuluvat ansiot ja hänellä oli ollut aikaa tehdä sivistyksensä täydelliseksi, sillä hän oli lähes viisikymmenvuotias, kun miss Beatrix valitsi hänet sulhasekseen. Hamiltonin herttua, silloinen Arranin jaarli, oli saanut kasvatuksensa Skotlannin kuuluisassa Glasgowin yliopistossa, ja Lontooseen tultuaan hänestä tuli Kaarle II:n suuri suosikki; kuningas teki hänestä uskotuimman ritarinsa ja määräsi hänet myöhemmin lähettilääksi Ranskan kuninkaan luo, jonka alaisena jaarli palveli hänen majesteettinsa adjutanttina kahdella sotaretkellä; hän oli Englannista poissa tässä toimessaan, kun kuningas Kaarle kuoli.

Kuningas Jaakko jatkoi lordin ylentämistä — lordista tehtiin Puvuston yliritari ja kuninkaallisen ratsurykmentin eversti; ja lordi liittyi läheisesti kuningas Jaakkoon ja hän oli niitä harvoja, jotka eivät koskaan poistuneet tuon onnettoman monarkin luota, ennenkuin hän lähti Englannista; ja silloin — nimittäin v. 1688 — lordi myöskin tuli eversti Francis Esmondin ystäväksi, jota ystävyyttä aina vähemmässä tai suuremmassa määrin on ylläpidetty näiden kahden perheen välillä.

Jaarli ihaili aina suuresti kuningas Wilhelmiä, mutta hän ei koskaan voinut antaa tälle uskollisuudenvalaansa; jaarli otti osaa useihin suuren kuningasvainajan hallitessa tehtyihin salaliittoihin, mitkä aina päättyivät salaliittoa laisten tappioon, mutta tavallisesti kuningas jalomielisyydessään antoi heille anteeksi. Lordi Arran oli kahdesti vankina Towerissa kuningas Wilhelmin hallitessa. Hänelle tarjottiin vapaus, jos hän antaisi lupauksen olla toimimatta kuningas Wilhelmia vastaan. Silloin lordi virkkoi rohkeasti, että hän ei halunnut antaa sanaansa, koska "hän oli varma, ettei hän voinut sitä pitää"; siitä huolimatta hänet vapautettiin molemmilla kerroilla ilman minkäänlaista kuulustelua, ja kuningas kantoi tälle jalolle vihamiehelleen niin vähän kaunaa, että kun lordin äiti, Hamiltonin herttuatar, puolisonsa kuollessa vapaaehtoisesti kieltäytyi oikeuksistaan, tehtiin jaarlista Loossa v. 1690 kirjoitetun valtakirjan nojalla Hamiltonin herttua, Clydesdalen markiisi ja Arranin jaarli, jolloin edellinen ylennys vahvistettiin. Hänen ylhäisyytensä vannoi edustajavalan ja otti istuimen Skotlannin parlamentissa v. 1700; hän tuli siellä kuuluisaksi isänmaallisuudestaan ja kaunopuheliaisuudestaan, erittäinkin unionilaista johtuneissa väittelyissä. Tätä lakia herttua Hamilton vastusti koko mahdillaan, vaikka hän ei mennytkään niin pitkälle kuin skotlantilainen ylimystö, joka vastusti sitä asevoimin. Sanotaan hänen yht'äkkiä luopuneen vastustuksestaan ja sen johtuneen kuninkaalta St. Germainista saapuneista kirjeistä; alamaisuusvalansa nojalla kuningas kielsi häntä vastustamasta sisartaan kuningatarta tässä asiassa; ja herttua, joka aina koetti auttaa kuningasta palaamaan kuningaskuntaansa saamalla sovinnon aikaan hänen majesteettinsa ja kuningatar Annan välille, ja kun hän kaikessa vastusti kuninkaan saapumista asevoimin ja ranskalaisin joukoin, luopui vastustuksestaan ja pysyi Skotlannista poissa sen ajan, jolloin Chevalier de St. Georgen Dunckerquesta lähtöä suunniteltiin, ja vietti aikaansa Englannissa suurella tiluksellaan Staffordshiressä.

Kun whigit v. 1710 saivat potkut, alkoi kuningatar osoittaa hänen ylhäisyydelleen suosiotaan mitä suurimmassa määrässä. Lordista tehtiin Brandonin herttua ja Duttonin parooni Englannissa. Kun kuningas Jaakko II jo oli antanut hänelle Ohdakeritarimerkin, hänen ylhäisyytensä ylennettiin nyt Sukkanauhan ritariksi — joka oli niin suuri ja loistava kunnianosoitus, ettei yksikään alamainen vielä ennen ollut kantanut noita molempia kunniamerkkejä. Kun tästä poikkeuksesta huomautettiin hänen majesteetilleen, suvaitsi tämä sanoa: "Sellaisella alamaisella kuin Hamiltonin herttualla on ensimmäinen oikeus kaikkiin kunnianosoituksiin, joita kruunattu pää voi antaa. Tämän jälkeen kannan itsekin molempia ritarimerkkejä."

Windsorissa lokakuussa 1712 pidetyissä juhlallisuuksissa herttua ja muut ritarit, joihin myös kuului valtiovarainministeri, Oxfordin ja Mortimerin vastanimitetty jaarli, lyötiin ritareiksi; ja muutamia päiviä jälkeenpäin määrättiin hänen ylhäisyytensä ylimääräiseksi lähettilääksi Ranskaan ja hänen ajoneuvonsa, hopea-astiansa ja livreansa, mitkä olivat kaikkein ylellisintä lajia, tilattiin sekä hänen ylhäisyydelleen lähettiläälle että hänen ylhäisyydelleen lähettilään rouvalle, jonka tuli häntä seurata. Beatrixin vaakuna oli jo asetettu vaunuihin ja hänen veljensä piti kiiruhtaa määrätyksi päiväksi kotiin luovuttamaan hänet sulhaselle.

Lordi oli leskimies, sillä v. 1698 hän oli nainut Elisabethin, lordi Gerardin tyttären, ja avioliitto toi suuria kiinteimistöjä Hamilton-suvulle; ja nämä kiinteimistöt aiheuttivat osaksi sen riidan, josta herttuan kuolema johtui.

Ei ole olemassa tuskaa, jota ei voisi kestää, hampaan menetyksestä aina rakastetun menetykseen asti. Pelko on paljon julmempaa kuin varmuus; ja me turrutamme itsemme tuota pahaa kärsimään, kun emme voi sitä auttaa, tai poistamme kiusankappaleen ja pureskelemme kannikkaamme toisella leukapielellä. Eversti Esmond tunsi varmaankin mielensä keventyneen, kun herttuallinen kuusivaljakko tuli ja pyyhkäisi hänen lumoojansa pois hänen tavoiteltavistaan ja asetti tämän korkeampaan ilmapiiriin. Samoin kuin olette nähneet nymfin oopperakoneistoni avulla nousevan pilviin sen kappaleen lopussa, jossa Mars, Baccus ja Apollo ja koko Olympon jumalseurue ovat koolla, ja visertävän viimeistä lauluaan jumalattarena, samoin luulen myös meidän kaikkien kohdelleen jumalaista Beatrixia erikoisen kunnioittavasti, kun tämä tavaton ylennys tapahtui Esmondin perheessä — tuo nenäkäs pikku kaunotar kantoi päätään mahtavasti kenossa ja omaksui erinäisen koskemattomuuden sävyn, jolle kaikki hänen ystävänsä mielihyvällä kumarsivat.

Eräs eversti Esmondin vanhoista armeija-ystävistä, kelpo Tom Trett, joka oli myynyt komppaniansa, nainut ja alkanut harjoittaa kauppaa Lontoossa, oli pitkän aikaa lohduttoman synkkämielinen, vaikka hän asui kauniissa talossa joen rannalla ja näytti tekevän suuria kauppoja. Viimein huomasi Esmond ystävänsä nimen Gazettessa vararikon yhteydessä; ja viikko tämän jälkeen ilmestyi vararikkoinen mr. Esmondin asuntoon ilosta loistavin kasvoin ja yhtä hyväntuulisena ja huolettomana kuin silloin, kun hän oli purjehtinut kymmenen vuotta aikaisemmin Southamptonista Vigo-retkelle. "Tämä vararikko", virkkoi Tom, "on uhkaavana riippunut pääni päällä kolme vuotta. Se ajatus on riistänyt minulta unen; olen katsahtanut Polly-paran kasvoja viereisellä tyynyllä ja sitten pöydällä olevaa partaveistäni ja ajatellut lopettaa itseni ja antaa suruilleni matkapassin. Mutta nyt olemme tehneet vararikon; Tom Trett maksaa niin monta shillinkiä punnasta kuin hän saa irti; hänen vaimollaan on Fulhamissa pieni mökki ja tämän omaisuus on erotettu pesästä. Nyt en minä pelkää kaupunginvoutia enkä velkojaa ja viimeiset kuusi yötä olen nukkunut rauhallisesti." Niinpä kelpo Tom siis kyyristäytyi hyveriekaleittensa sekaan ja nukahti, kun Fortuna puisteli siipiään ja lensi hänen luotaan.

Esmond ei maininnut ystävälleen Tomille, miten tarkoin tämä kertomus sopi Esmondiin itseensä; mutta hän nauroi sille ja käytti sitä hyväkseen, ja koska hän jo oli päättänyt tilinsä tässä rakkausasiassa, niin hän päätti näyttää iloista naamaa tehtyään vararikon. Beatrix oli ehkä hieman loukkaantunut hänen iloisuudestaan. "Näinkö sinä, sir, otat vastaan ilmoituksen onnettomuudestasi", virkkoi hän; "hymyillenkö sinä tulet minun eteeni aivankuin olisit iloinen, että olet päässyt minusta."

Esmond ei tahtonut luopua hyvästä tuulestaan, vaan kertoi hänelle tuon jutun Tom Trettistä ja tämän vararikosta. "Minä olen kuroitellut muurilla olevia viinirypäleitä", virkkoi hän; "ja menetin kärsivällisyyteni kun en ylettynyt niihin; oliko se mikään ihme? Nyt ne ovat poissa ja toisen omia — nöyrintä palvelijaasi pitempi mies on ne saanut." Ja eversti teki serkulleen syvän kumarruksen.

"Pitempi mies, serkku Esmond!" virkkoi Beatrix. "Reima mies olisi kiivennyt muurille ja anastanut ne. Rohkea mies olisi taistellut niistä eikä suu auki töllistellyt niitä."

"Herttuan ei tarvitse muuta kuin suu auki töllistellä ja ne putoavat hänen suuhunsa", virkkoi Esmond ja teki taas syvän kumarruksen.

"Niin, sir", virkkoi Beatrix, "herttua on pitempi mies; kuin sinä. Ja miksi en olisi kiitollinen sellaiselle miehelle kuin hänen ylhäisyytensä, joka antaa minulle sydämensä ja suuren nimensä? Hän kunnioittaa minua suurella lahjalla. Minä tiedän, että se on vain sopimus meidän välillämme — ja minä hyväksyn sen ja teen kaikkeni suorittaakseni oman osani siitä. Huokailemisesta ja kuhertelusta ei tule mitään hänen ylhäisyytensä, iässä olevan aatelismiehen ja tytön välillä, jolla on kovin vähän sellaista hempeyttä luonteessaan. Miksi en myöntäisi, että olen kunnianhimoinen, Harry Esmond? Ja jos ei kunnianhimo ole miehessä synti, niin miksi ei myös nainen saa himoita kunniaa? Tahdon olla avomielinen sinulle, Harry ja sanoa, että jos et olisi ryöminyt polvillasi ja ollut niin nöyrä, niin olisi sinulla ollut parempi menestys minuun nähden. Minunlaiseni nainen, serkku, voitetaan urhoollisuudella eikä huokauksilla ja surullisella naamalla. Koko ajan, kun sinä palvelet minua ja laulat minulle ylistyslauluja, minä tiedän hyvin, että en ole jumalatar ja väsyn tuohon suitsutukseen. Niin olisit sinäkin väsynyt jumalattareesi — sitten kun häntä olisi sanottu mrs. Esmondiksi ja hän olisi tullut vihaiseksi siksi, että ei hänellä ole tarpeeksi neularahaa ja että hänen täytyy aina kulkea vanhassa puvussa. Niin serkku, jumalatar, jolla on aamumyssy päässä ja jonka itse täytyy keittää miehensä velli, lakkaa olemasta jumalainen, se on varma. Minä olisin ollut oikukas ja riitainen ja maailman kaikista ylpeistä olioista mr. Esmond on kaikkein ylpein, saanhan sen hänelle sanoa. Sinä et milloinkaan kiivastu, mutta minä luulen, ettet sinä myöskään voi milloinkaan antaa anteeksi. Jos sinä olisit ollut suuri mies, niin ehkä olisit ollut iloinenkin. Mutta kun et sinä ole mikään, sir, niin olet liian suuri mies minulle; minä pelkään sinua, serkku — siinä se on. Ja niinä en halua palvella sinua jumalana, ja sinä taas et ole onnellinen muiden kuin sellaisen naisen kanssa, joka sen tekee. Niin, kun minä olisin tullut omaksesi, olisit vihan puuskaan jouduttuasi jonakuna yönä pannut tyynyn suuni eteen ja tukehuttanut minut samoin kuin se musta mies tekee naiselle siinä näytelmässä, joka on sinun lempikappaleitasi. Mikä sen naikkosen nimi taas onkaan? — Desdemona. Sen sinä olisit tehnyt, sinä pikkuinen musta Othello!"

"Niin luulen minäkin, Beatrix", vastasi eversti.

"Mutta sellaista loppua en minä tahdo. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi ja olla kymmenessä tuhannessa juhlassa ja tanssiaisissa ja pelata korttia joka ilta elämässäni vuoteen kahdeksaantoistasataan asti. Ja minä tahdon olla joka paikassa ensimmäinen, sir; ja minä pidän imarteluista ja kohteliaisuuksista, ja niitä en saa sinulta; ja minä haluan nauraa, sir, ja haluaisinpa tietää kuka voisi nauraa sinun synkälle naamallesi? Ja minä pidän kuusivaljakosta ja kahdeksanvaljakosta ja timanteista, ja minä tahdon uuden puvun joka viikko ja pidän siitä, että ihmiset sanovat: 'tuo on herttuatar — miten somalta hänen armonsa näyttää — tehkää tietä madame l'Ambassadrice d'Angleterre'lle [Englannin lähettilään rouvalle] — kutsukaa hänen armonsa palvelijoita' — sellaisesta minä pidän. Mutta sinä taas tahdot naisen tuomaan tohvelisi ja yömyssysi ja istumaan jalkaisi juuressa ja huutamaan 'O caro! O bravo!' kun sinä luet Shakespeare'iäsi ja Miltoniasi ja muuta hölynpölyä. Äiti olisi sopinut sinun vaimoksesi, jos sinä olisit ollut vähän vanhempi; vaikka kyllä sinä silti näytät kymmenen vuotta häntä vanhemmalta — niin näytät, sinä synkkänaamainen, sinipartainen pikku äijä. Te olisitte yhdessä istuneet kuten Darby ja Joan ja imarrelleet toisianne ja nokkineet ja kuherrelleet kuin vanha kyyhkyspari orrella. Minä tarvitsen siipeni ja tahdon niitä käyttää, sir." Ja Beatrix levitti kauniit käsivartensa aivankuin hän tosiaankin olisi voinut lentää niinkuin kaunis 'Gawrie', johon sadun mies oli rakastunut.

"Ja mitä sanoo sinun Peter Wilkensisi lennostasi?" kysäisi Esmond, joka ei milloinkaan ihaillut tätä ihanaa olentoa enemmän kuin silloin, kun tämä vastusti häntä ja nauroi hänelle.

"Herttuatar tietää hyvin asemansa", vastasi Beatrix naurahtaen. "Minullahan onkin jo valmiina poika, joka jo on kolmekymmenvuotias (mylord Arran) ja neljä tytärtä. Kylläpä ne riitelevät ja ovat vihaisia, kun minä valtaan pöydän pään. Mutta minä en anna heidän olla vihaisia enempää kuin kuukauden; sen jälkeen he tulevat kaikki minua rakastamaan, lordi Arran myös sekä kaikki hänen ylhäisyytensä skotlantilaiset vasallit ja alamaiset Skotlannin ylängöiltä. Minä olen sen päättänyt, ja kun minä saan jotain päähäni, niin minä ajan sen myös läpi. Hänen ylhäisyytensä on Euroopan arvokkain herra ja minä koetan tehdä hänet onnelliseksi; ja kun kuningas tulee takaisin, niin voit olla varma minun suojeluksestani, serkku Esmond — sillä kuningas tahtoo tulla takaisin ja tulee varmasti ja minä tuon hänet Versailles'sta vaikkapa, krinoliinini alla."

"Minä toivon, että asemasi tekee sinut onnelliseksi, Beatrix", virkkoi Esmond huokaisten. "Ja tahdothan sinä yhä olla Beatrix, kunnes sinusta tulee hänen armonsa herttuatar? Sitten teen teidän armollenne kaikkein syvimmän kumarrukseni."

"Nämä huokaukset ja iva ovat tarpeettomia, serkku", sanoi Beatrix. "Minä otan vastaan herttuan suuren hyvyyden kiitollisena — niin, kiitollisena juuri, ja minä kannan hänen arvoaan soveliaasti. Minä en väitä, että hän on liikuttanut sydäntäni; mutta olen hänelle kiitollinen, kuuliainen ja ihaileva. Sen enempää en ole hänelle luvannutkaan, ja siihen hänen jalo sydämensä tyytyy. Olen kertonut hänelle kaiken — vieläpä tuosta miespoloisestakin, jonka kanssa olin kihloissa ja jota en voinut rakastaa; ja olin iloinen kun sain antaa tälle takaisin lupauksensa, ja hypähdin ilosta kun tämä vapautti minut lupauksestani. Minä olen kahdenkymmenenviiden vuoden vanha —"

"Kahdenkymmenenkuuden, ystäväiseni", virkkoi Esmond.

"Kahdenkymmenenviiden, sir, — minä haluan olla kahdenkymmenenviiden; ja kahdeksaan vuoteen ei ainutkaan mies ole sytyttänyt sydäntäni; niin, sinä teit sen kerran, Harry, vähäksi aikaa, kun tulit kotiin Lillen taistelun jälkeen ja olit taistellut tuon Mohun-murhaajan kanssa ja pelastanut Frankin hengen. Minä luulin, että voisin sinusta pitää; ja äiti rukoili minua polvillaan ja minä rakastin — yhden päivän. Mutta sitten tuo vanha jää hyydytti minut, Henry, ja minä aloin taas pelätä sinua ja surumielisyyttäsi; ja minä olin iloinen, kun menit pois, ja menin kihloihin lordi Ashburnhamin kanssa, jotta ei minun enää tarvitsisi kuulla sinusta — siinä syy. Sinä olet jotenkin liian hyvä minulle. Minä en voisi tehdä sinua onnelliseksi ja sydämeni särkyisi, kun koettaisin sinua rakastaa enkä voisi. Mutta jos olisit minua pyytänyt silloin kun annoin sinulle miekan, niin sinä olisit minut saanut, sir; ja nyt olisimme molemmat onnettomia. Minä puhuin tuon tyhmän lordin kanssa koko illan vain kiusatakseni sinua ja äitiä, ja onnistuinhan kai siinä? Miten avomielisesti voimmekaan puhua näistä asioista. Tuntuu kuin siitä olisi tuhannen vuotta, ja vaikka istumme tässä aivan samassa huoneessa, meidän välillämme on suuri muuri. Rakas, hyvä, uskollinen, synkkä vanha serkkuni! Nyt voin sinusta pitää ja ihaillakin sinua, sir, ja sanoa, että sinä olet urhoollinen ja kovin hyvä ja kovin vilpitön ja kovin hieno herra huolimatta — huolimatta pienestä syntymäonnettomuudestasi", virkkoi Beatrix heilutellen viekasta päätään.

"Ja nyt, sir", virkkoi Beatrix niiaten, "emme saa enää puhua muulloin kuin äidin läsnäollessa tai kun herttua on luonamme, sillä hän ei pidä sinusta hituistakaan ja on yhtä mustasukkainen kuin se musta mies lempinäytelmässäsi."

Vaikka juuri näiden sanojen ystävällisyys haavoitti mr. Esmondia kaikkein kipeimmin, ei hän antanut loukkauksen ilmetä olennossaan (kuten Beatrix myöhemmin myönsi), vaan hän virkkoi hilliten itseään täydellisesti ja rauhallisesti hymyillen: "Tämä haastattelu, ystäväni, ei saa vielä loppua, ennenkuin olen sanonut viimeisen sanani. Kas, tuolla tulee äitisi (hän saapuikin tässä suloinen huolestunut ilmeensä kasvoillaan, ja Esmond meni ja suuteli hänen kättään kunnioittavasti). Armas ladyni voi myös kuulla viimeiset sanani, jotka eivät ole mitään salaisuuksia ja jotka ovat ainoastaan jäähyväissiunauksia, joita seuraa morsiuslahja eräältä vanhalta herralta, joka on holhoojasi — sillä minusta tuntuu kuin olisin koko perheen holhooja ja kovin, kovin vanha mies, joka sopisi teidän kaikkien isoisäksi, — ja sellaisena pyydän antaa hänen armolleen herttuattarelle morsiuslahjani. Morsiuslahjani ovat ne timantit, jotka isäni leski minulle testamenttasi. Aioin antaa ne Beatrixille vuosi sitten; mutta ne ovat kyllin kelvolliset herttuattarellekin, vaikka eivät olekaan kyllin kirkkaat maailman kauneimmalle naiselle." Ja Esmond otti taskustaan lippaan, jossa jalokivet olivat ja ojensi ne serkulleen.

Beatrix huudahti ihastuksesta, sillä nuo jalokivet olivat tosiaankin kovin kauniit ja kallisarvoiset; ja seuraavassa tuokiossa oli kaulakoru siinä, missä Belindan risti on mr. Popen ihailtavassa runoelmassa, ja kimalteli Englannin kaikkein valkeimmalla ja jalomuotoisimmalla kaulalla.

Tyttö joutui niin suuren ihastuksen valtaan, kun hän sai nämä korut, että hän ensin juoksi kuvastimen ääreen ja tutki niiden tehoa tuolla ihanalla kaulalla ja juoksi juuri takaisin käsivarret ojennettuina, sillä Beatrix nähtävästi aikoi maksaa serkulleen palkkion, minkä tämä epäilemättä olisi mielellään ottanut hänen ruusuisilta huuliltaan, mutta samassa aukeni ovi ja hänen ylhäisyytensä sulhanen ilmoitettiin.

Herttua katsoi kovin vihaisesti mr. Esmondiin, jolle hän kyllä teki kovin syvän kumarruksen ja suuteli molempain ladyjen kättä mitä mutkikkaimmin menoin. Hän oli tullut kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja kantoi Sukkanauhan- ja Ohdakeritarikunnan merkkejään.

"Katsokaa, mylord herttua", virkkoi Beatrix mennen hänen luokseen ja näyttäen hänelle rinnallaan olevat timantit.

"Timantteja", virkkoi hänen ylhäisyytensä. "Hm! ne ovat sieviä."

"Ne ovat minun morsiuslahjani", virkkoi Beatrix.

"Hänen majesteetiltaanko?" kysäisi herttua. "Kuningatar on kovin hyvä."

"Serkultani Henryltä — meidän Henry-serkultamme!" huudahtivat molemmat ladyt yht'aikaa.

"Minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa. Luulin, ettei lordi Castlewoodilla ollut veljeä ja ettei teidän armonne puolellakaan ollut miespuolisia sukulaisia."

"Meidän serkultamme, eversti Henry Esmondilta, mylord", virkkoi Beatrix ja tarttui urheasti everstin käteen — "jonka isämme jätti meidän holhoojaksemme ja joka satoja kertoja on osoittanut rakkauttaan ja ystävyyttään perhettämme kohtaan."

"Hamiltonin herttuatar ei ota vastaan timantteja muilta kuin puolisoltaan, madame", virkkoi herttua; "saanko pyytää teitä palauttamaan nämä mr. Esmondille?"

"Beatrix Esmond saa ottaa lahjan sukulaiseltamme ja hyväntekijältämme, herra herttua", virkkoi lady Castlewood kovin arvokkaasti. "Hän on vielä minun tyttäreni ja jo hänen äitinsä hyväksyy lahjan, niin ei kellään muulla ole oikeutta sekaantua asiaan."

"Sukulaiselta ja hyväntekijältä!" virkkoi herttua. "Minä en tiedä siitä sukulaisesta enkä halua, että vaimoni hyväntekijänä olisi —"

"Mylord!" virkkoi eversti Esmond.

"Minä en ole täällä kinailemassa", virkkoi hänen ylhäisyytensä, "minä sanon teille kerta kaikkiaan, että teidän vierailunne tähän taloon ovat liian tiheitä ja että minä en halua mitään lahjoja Hamiltonin herttuattarelle herroilta, jotka kantavat nimeä, johon heillä ei ole minkäänlaista oikeutta."

"Mylord", keskeytti lady Castlewood, "mr. Esmondilla on kaikista maailman miehistä siihen nimeen suurin oikeus, ja se nimi on yhtä vanha ja yhtä kunniallinen kuin teidän ylhäisyytennekin."

Herttua hymyili ja näytti luulevan, että lady Castlewood oli tullut hulluksi.

"Kun minä sanon häntä hyväntekijäksi", virkkoi emäntäni, "niin juuri se hän onkin meille ollut — kaikista hyväntekijöistä jaloin, uskollisin, urhoollisin ja kultaisin. Hän koetti pelastaa puolisoni hengen Mohunin aseelta. Hän pelasti poikani hengen ja puolusti häntä tuota roistoa vastaan. Eivätkö ne ole hyviä töitä?"

"Minä pyydän anteeksi eversti Esmondilta", virkkoi herttua jos mahdollista entistään vihaisempana. "Minä en tahdo sanoa sanaakaan, joka loukkaisi häntä ja minä kiitän häntä hyvyydestään teidän armonne perhettä kohtaan. Lordi Mohun ja minä olemme kuten tiedätte avioliiton kautta sukulaisia, — vaikka ei meitä toisiimme yhdistä veri eikä ystävyys; mutta minun täytyy toistaa se, niitä jo sanoin, että vaimoni ei voi ottaa vastaan lahjoja eversti Esmondilta."

"Minun tyttäreni saa ottaa lahjoja perheemme päämieheltä; minun tyttäreni saa kiitollisena ottaa vastaan isänsä, äitinsä ja veljensä rakkaimman ystävän antimia ja olla kiitollinen vielä yhdestä hyvästä työstä niiden tuhansien lisäksi, uhrausten, jotka hän on hyväksemme tehnyt", huudahti lady Castlewood. "Mitä merkitsee jalokivinauha verrattuna siihen rakkauteen, jota hän on meille osoittanut — armain suojelijamme ja hyväntekijämme? Emme saa kiittää häntä vain Frankin hengestä, vaan kaikesta, mitä omistamme — kaikesta, kaikesta ", virkkoi emäntäni kasvojen puna tummenneena ja ääni väristen. "Se arvonimi, jota kannamme, on hänen, jos hän vain tahtoo. Juuri meillä ei ole mitään oikeutta nimeemme, vaan hänellä, joka on liian suuri sitä kantamaan. Hän uhrasi nimensä kuolevan lordini vuoteen ääressä — uhrasi sen orpolapsilleni; hän hylkäsi arvon ja kunnian, koska hän rakasti meitä niin jalosti. Hänen isänsä oli ennen häntä varakreivi Castlewood ja markiisi Esmond ja hän on isänsä laillinen poika ja oikea perillinen ja me olemme vain hänen jalon lahjansa saajia, ja hän on päämies suvussa, joka on aivan yhtä vanha kuin teidänkin sukunne. Ja kun hän haluaa luopua nimestään minun lapsieni hyväksi, niin me rakastamme häntä ja kunnioitamme ja siunaamme häntä, kantakoon hän mitä nimeä tahansa!" — Ja nyt tuo hellä ja rakastava olento olisi taas polvistunut Esmondin eteen, mutta Esmond esti hänet siitä; ja Beatrix juoksi kalpeana äitinsä luokse ja syleili tätä ja huudahti pelästyneenä: "Äiti, mitä tämä merkitsee?"

"Tämä on perhesalaisuus, herra herttua", virkkoi eversti Esmond. "Beatrix-parka ei ole tiennyt siitä mitään ja hänen armonsakin tuli sen tietämään vasta vuosi sitten. Ja minulla on aivan yhtä hyvä oikeus luopua arvonimestäni kuin teidän ylhäisyytenne äidillä oli luovuttaa arvonimensä teille."

"Minä olisin kyllä kertonut kaiken herttua Hamiltonille", virkkoi emäntäni, "jos teidän ylhäisyytenne olisi pyytänyt tyttäreni kättä minulta eikä Beatrixilta. Minä olisin yksityisesti puhunut teidän kanssanne juuri tänään, mylord jolleivät teidän sananne olisi aiheuttaneet tätä odottamatonta selitystä. Ja onhan sopivaa, että Beatrix sen nyt myös kuulee ja tietää, kuten tahtoisin koko maailman tietävän, mitä me olemme velkaa sukulaisellemme ja suojelijallemme."

Ja sitten lady Castlewood kertoi liikuttavasti, pitäen tyttärensä kädestä kiinni ja puhuen paremmin hänelle kuin herttualle, sen, minkä te jo tiedätte — ylistäen taivaisiin asti sukulaisensa käytöstä. Mr. Esmond puolestaan perusteli niitä syitä, jotka hänestä olivat riittäviä osoittamaan miten paljon parempi oli, että ei nykyistä omistajaa syrjäytetty ja että hän itse edelleenkin jäi eversti Esmondiksi.

"Ja Esmondin markiisiksi, mylord", virkkoi herttua syvään kumartaen. "Saanko pyytää teidän ylhäisyydeltänne anteeksi sanoja, jotka lausuin tietämättömyydessä, ja pyydän teitä suomaan minulle ystävyytenne. Teidän sukulaisuutenne, sir, on kunnia, vaikka kantaisitte mitä nimeä tahansa" (niin hänen ylhäisyytensä suvaitsi sanoa); "ja vastalahjana siitä ylväästä lahjasta, jonka annatte vaimolleni, sukulaisellenne, voitte vaatia mitä palveluksia tahansa, jotka ovat James Douglasin vallassa. En saa koskaan rauhaa, jollen edes jollain lailla saa korvata teille velkaani; ja ehkäpä se ennen pitkää onkin minun vallassani sen toimen avulla, minkä hänen majesteettinsa on minulle uskonut", virkkoi herttua. "Minä pidän suurena suosionosoituksena, mylord, jos eversti Esmond luovuttaa minulle morsiameni."

"Ja jos hän jo edeltäpäin haluaa tavallisen palkkion, niin olkoon hyvä", virkkoi Beatrix ja tuli Esmondin luokse; ja kun Esmond suuteli häntä, Beatrix kuiskasi: "Oi, miksi en ennen tuntenut sinua."

Tästä suudelmasta kävi herttua kiihtyneeksi ja levottomaksi, mutta hän ei sanonut mitään. Beatrix kumarsi hänelle ylpeästi ja nuo kaksi ladyä poistuivat yhdessä huoneesta.

"Koska teidän ylhäisyytenne lähtee Pariisiin?" kysäisi eversti Esmond.

"Niin pian häiden jälkeen kuin mahdollista", vastasi herttua. "Se on määrätty joulukuun ensi päiväksi, ei voida olla sen nopeampia. Ajoneuvoja ei voida saada pikemmin kuntoon. Kuningattaren tarkoituksena on saada lähetystö mahdollisimman loistavaksi ja minulla itselläni taas on lakiasioita järjestettävinä. Tuo pahaenteinen Mohun on taas tullut tai on tulossa Lontooseen. Meillä on vireillä lakiasia lordi Gerard-vainajan omaisuudesta ja Mohun on kutsunut minut itseään tapaamaan."

V luku.

MOHUN ESIINTYY VIIMEISEN KERRAN TÄSSÄ HISTORIASSA.

Mr. Esmondilla oli herttua Hamiltonin ohella, joka niin ystävällisesti oli luvannut suojelustaan ja suosiotaan tälle, muitakin suuria ystäviä, joilla nyt oli valtaa ja jotka sekä kykenivät että halusivat häntä auttaa; ja sellaisten liittolaisten avulla hän saattoi ajatella edistyvänsä yhtä nopeasti siviilielämässä kotimaassa kuin hän oli edistynyt ulkomaillakin. Hänen ylhäisyytensä oli niin ylevämielinen, että hän tarjoutui ottamaan mr. Esmondin kirjurikseen lähetystöönsä Pariisiin, mutta tähän tarjoukseensa hän epäilemättä toivoi saavansa kiellon; Esmond ei voinutkaan ajatella seuraavansa rakastettuansa kauemmaksi kuin kirkon ovelle vihkimisen jälkeen, ja hän hylkäsi siis tuon tarjouksen, jonka hänen jalomielinen kilpailijansa teki hänelle.

Muut vallassa olevat herrat soivat viljalti ainakin kohteliaisuuksia ja lupauksia eversti Esmondille. Mr. Harley, josta nyt oli tehty Oxfordin ja Mortimerin lordi ja Sukkanauhan ritari samana päivänä kuin herttua Hamiltonistakin, lähetti everstille ilmoituksen, että hänelle pian tarjottaisiin istuinta parlamentissa; ja mr. St. John antoi everstille paljon imartelevia ylenemistoiveita sitten kun tästä tulisi edustaja. Esmondin ystävät olivat kaikki menestyneet hyvin; ja kaikkein parhaiten ja loistavimmin oli menestynyt hänen rakas vanha päällikkönsä, kenraali Webb, joka nyt oli määrätty maavoimain kenraaliluutnantiksi ja jonka erikoisen kunnioittavasti ottivat vastaan ministeristö, kuningatar ja ulkona olevat ihmiset, jotka hurrasivat tuolle päällikölle aina, kun he näkivät hänet vaunuistaan menossa parlamenttiin tai kuningattaren vastaanottoon tahi nilkuttavan jalkaisin vaunuihinsa St. Stephensistä mainehikkaan keppinsä ja kainalosauvansa varassa; ja ihmiset osoittivat hänelle suosiotaan yhtä äänekkäästi kuin konsanaan Marlborough'lle.

Tuo suuri herttua oli häväisty perinpohjin, ja kelpo Webb laski kaikkien hänen onnettomuuksiensa alkaneen Wynendaelista ja vakuutteli, että Kohtalotar oli oikein palkinnut tuon petturin. Herttuatar Sarah oli hänkin joutunut perikatoon: hänen oli ollut pakko luovuttaa avaimensa ja paikkansa ja eläkkeensä. "Aiai!" virkkoi Webb, "hän olisi avaimillaan lukinnut kolme miljoonaa Ranskan kruunua, jos olisin saanut kuulan päähäni, mutta minäpä ehkäisin tuon apuretkikunnan Wynendaelissa." Vihamiehemme Cardonnel oli ajettu pois Alahuoneesta (yhdessä mr. Walpolen kanssa) jouduttuaan kiinni yleisten varojen väärinkäyttämisestä. Cadogan menetti arvonimensä ja paikkansa Towerin luutnanttina. Marlborough'n tyttäret luopuivat paikoistaan uskottuina hovineiteinä, ja herttua Marlborough'n lankeemus oli niin täydellinen, että hänen vävynsä, lordi Bridgewaterin, täytyi jättää asuntonsa St. Jamesissa ja häneltä lopetettiin pieni eläkkeensä ylihovitallimestarina. Mutta luulen, että Marlborough'n syvin lankeemus oli se, että hän lähetti kysymään kenraali Webbiltä milloin tämä soisi hänelle vastaanoton, hän joka oli komentanut tuota vaappumatonta vanhaa kenraalia ja loukannut ja ivaillut tätä, Marlborough, joka oli antanut Webbin virua odotushuoneessaan ja joka ei Webbin urotyön jälkeen viitsinyt edes kirjoittaa tälle omakätistä kirjettä. Kansa halusi nyt yhtä kiihkeästi rauhaa kuin se koskaan oli halunnut sotaa. Savoijin prinssi tuli Englantiin, kuningatar otti hänet vastaan ja hän sai mainehikkaan kunniamiekan ja koetti kaikin keinoin koota whigpuoluetta, jotta se toisi Englantiin Hannoverin nuoren vaaliruhtinaan — hän koetti tehdä kaikkensa pitkittääkseen sotaa ja edistääkseen tuon prinssin niin leppymättömästi vihaaman vanhan hallitsijan perikatoa. Mutta kansa oli väsynyt sotaan — niin täydellisesti väsynyt, ettei häviömme Denainin luona voinut herättää meissä mitään vihaa, vaikka sellainen häviö kaksi vuotta aikaisemmin olisi saanut koko Englannin raivon valtaan. Helppoa oli havaita, ettei suuri Marlborough nyt ollut armeijan johdossa. Eugenen täytyi raivoissaan peräytyä ja luopua uneksimastaan loistavasta kostosta. Turhaan sanoi herttuan puolue Englannissa: "Annammeko me häväistä aseitamme? Emmekö lähetä takaisin sitä ainoata esitaistelijaa, joka voisi hyvittää kunniamme?" Kansa oli saanut tarpeekseen taistelusta ja pilkka tai kehoitukset eivät enää voineet brittejämme kiihoittaa.

Täytyy myöntää, että mr. St. John valtiomieheksi, joka aina puhui vapaudesta ja jolla aina oli suurimmat filosofiset maksimit huulillaan, menetteli toisinaan enemmän turkkilaisen kuin kreikkalaisen filosofin tavoin, ja hän menetteli häpeällisesti ainakin yhtä onnetonta ihmisluokkaa vastaan — kynänkäyttäjiä vastaan, ja sellainen mielivaltaisuus oli hieman tavatonta miehessä, joka julisti niin suuresti kunnioittavansa heidän kutsumustaan. Tähän aikaan oli kynäsota kovin kiivasta. Hallituksen puolue oli siinä voiton puolella, suuri yleisö oli sillä puolella, ja se puolue olisi voinut olla armeliaskin. Oli luonnollista, että oppositsioni oli jyrkkää ja suurläänistä; muutamat ottivat siihen osaa sydämensä pohjasta ja ihailivat herttua Marlborough'n tavatonta lahjakkuutta ja valittivat häväistystä, mikä maailman suurimman sotapäällikön täytyi kestää; toiset patriootit taas sai vatsa valittamaan, ja sellaiset miehet huusivat, koska he olivat köyhiä ja saivat palkan huutamisestaan. Näille ei mr. St. John, Bolingbroken lordi, osoittanut vähintäkään armoa, vaan heitätti heitä joukon vankilaan tai häpeäpaaluun osoittamatta hiventäkään sääliä.

Mr. Esmond oli nyt muuttunut asemiehestä kynämieheksi, mutta hän oli turvallisemmalla puolella kuin se, jolle yllämainitut miehet uskalsivat vapautensa ja luottonsa. Meidän puolellamme, voimakkaammalla, ei ollut mitään vaaraa; ja sitäpaitsi lohdutteli mr. Esmond itseään sillä imartelevalla ajatuksella, että hän ainakin kirjoitti kuin gentlemanni milloin hänen ei onnistunutkaan esiintyä nerona.

Sen aikuisista kuuluisista neroista, jotka ovat tehneet kuningatar Annan hallitusajan mainehikkaaksi ja joiden teokset tuleviin aikoihin säilyvät kaikille englantilaisille, näki mr. Esmond useita, mutta pääasiallisesti vain yleisissä paikoissa, sillä hän ei ollut kenenkään heidän läheisempi ystävä lukuunottamatta kelpo Dick Steeleä ja Addisonia, jotka kuitenkin luopuivat Esmondista, kun hänestä tuli piintynyt tory ja kun hän joutui läheisiin väleihin tuon puolueen johtajien kanssa. Addison valitsi itselleen vain muutamia ystäviä, ja hän oli harvoin avomielinen muulloin kuin heidän seurassaan. Julkisuuden miehistä oli vaikeata löytää suorempaa ja omantunnontarkempaa miestä kuin hän, jonka keskustelu oli niin monipuolista, välitöntä ja miellyttävää. Nyt myöhemmällä iälläni kirjoittaessani tätä myönnän Addisonin politiikan olleen oikean, ja jos minun aikani palaisi, olisin Englannissa whig enkä tory; mutta miehiä, jotka omaksuvat jonkun puolueen politiikassa, sitovat siihen useimmiten enemmän ihmiset kuin periaatteet.

Ystävällisyys tai muu vähäpätöinen seikka panee miehen seuraamaan jompaakumpaa lippua, ja hän marssii sen alla sodan loppuun saakka. Marlborough oli loukannut Esmondin päällikköä ja tämä vihasi Marlborough'ta, ja Esmond taisteli päällikkönsä puolesta tämän riidoissa. Kun Webb tuli Lontooseen, Marlborough'n vihamiehet käyttivät häntä aseenaan (ja hän olikin puhdasta terästä, tuo kunnon päällikkö); eikä hänen adjutanttinsa, mr. Esmond, ollut uskoton eikä arvoton puoluelainen. Ihmeellistä on täällä vieraalla maalla ja maassa, joka vain nimellisesti on riippuvainen (sillä en mitenkään saata uskoa, että Pohjois-Amerikan Siirtokunnat voivat jäädä pienen saarivaltakunnan alusmaiksi edes kahdeksikymmeneksi vuodeksi), muistaa, miten Englannin kansa antautui yhden tai toisen aristokraattisen puolueen johdettavaksi ja otti milloin Hannoverista, milloin Ranskasta kuninkaan, miten vain puolueet kehoittivat. Ja kun toryt, lokakuun kerhon herrat, korkeakirkolliset papit, jotka pitivät Englannin kirkon puolta, aikoivat valita katolisen kuninkaan, jonka puolesta, useat näiden puolueiden skotlantilaiset ja englantilaiset johtomiehet ihailtavalla uskollisuudella ja hartaudella panivat henkensä alttiiksi, niin heidät johtivat siihen miehet, joilla ei, surullista kyllä, ollut mitään uskontoa, vaan jotka käyttivät uskontoa kuten muitakin mielipiteitään omien pyyteittänsä edistämiseksi. Ja toisen puolueen, whigien, jotka hekin julistivat uskonnollisuuttaan ja vapaamielisyyttään, oli pakko hakea Hollannista tai Hannoverista hallitsija, jonka ympärille he voisivat kokoontua. Tuo osa Englannin historiaa on omituinen kompromissien sarja — periaatekompromisseja, puoluekompromisseja, uskontokompromisseja! Englannin vapauden ja itsenäisyyden rakastajat alistivat omattuntonsa uskonnollisissa kysymyksissä parlamenttisäädöksen alaisiksi; he eivät voineet ratkaista vapauttaan lähettämättä Celle'een tai Haagiin hakemaan kuningasta, joka heitä johtaisi, eivätkä he voineet löytää maailman ylpeimmän kansan joukosta hallitsijakseen miestä, joka puhuisi heidän omaa kieltään ja ymmärtäisi heidän lakejaan. Toryja korkeakirkolliset patriootit olivat valmiit kuolemaan katolisen suvun puolesta, hallitsijasuvun, joka oli myynyt meidät ranskalaisille. Mahtavat whigpuolueen aateliset, piintyneet tasavaltalaiset niskottelijat, jotka maankavalluksesta olivat katkaisseet Kaarle Stuartin pään, ottivat kernaasti kuninkaan, joka oli perinyt arvonimensä kuninkaalliselta isoäidiltään, jonka pään taas oli katkaissut kuningatar Elisabetin mestauskirves. Ja meidän ylpeä englantilainen aatelimme lähetti hakemaan itselleen kuningasta pikkuruisesta saksalaisesta kaupungista hallitsemaan Lontooseen, ja meidän pappimme suutelivat hänen hollantilaisten rakastajattariensa rumia käsiä pitämättä sitä minään häpeänä. Englannissa tehdään aina jyrkät puolue-erot samoin kuin peritään talokin kaikkine rasituksineen, velkoineen, vanhoine epämukavuuksineen, vieläpä raunioineenkin; vain korjaillaan, mutta ei milloinkaan rakenneta uudestaan. Viitsimmekö me Uuden Maailman ihmiset enää nimellisestikään alistua tähän vanhaan brittiläiseen taikauskoon? Ajan merkit panevat minut ajattelemaan, että ennen pitkää välitämme yhtä vähän kuningas Yrjöstä ja maallisista ja hengellisistä herroistamme kuin kuningas Knut Suuresta tai druideista.

Tämä luku alkoi neroista, ja olemme harhailleet kovin kauaksi heistä, huomauttaa tyttärenpoikani varmaankin. Miellyttävimmät neroista, jotka tunsin, olivat tohtorit Garth ja Arbuthnot sekä mr. Gay, "Trivian" kirjoittaja, parhain ja viehättävin mies, joka koskaan on sukkeluudelle nauranut tai pulloa aukonut. Näin myös mr. Priorin, ja hän oli kuin saviastia, joka ui vaskiastiain joukossa virtaa alas ja joka koko matkan, syystä kyllä, pelkäsi murskaantuvansa. Minä tapasin hänet sekä Lontoossa että Pariisissa, missä hän jätteli surullisia jäähyväisiä Shrewsburyn herttualle, sillä hänellä ei ollut voimaa ylläpitää arvoa, minkä hänen eittämätön nerokkuutensa ja luonnonlahjansa olivat hänelle voittaneet, ja hän kirjoitteli mairittelevia kirjeitä ministeri St. Johnille ja ajatteli hopeitansa ja virkaansa ja pelkäsi miten hänen kävisi, jos hänen puolueensa häviäisi, Näin kuuluisan mr. Congreven lukemattomia kertoja "Buttonissa" ja hän oli loistava raunio; hän oli kovin ylellisesti puettu ja osoitti urheata naamaa onnettomuuksistaan huolimatta, vaikka hän oli luuvaloinen ja melkein sokea.

Suuri mr. Pope (jonka ihmeellistä neroa ihaillessani jään sanoja vaille) oli vain hento nuorukainen tähän aikaan ja näyttäytyi harvoin ravintoloissa. Sen aikuisissa teatterissa ja kahviloissa kävijöiden parvessa oli sadoittain älyniekkoja ja mukavia miehiä — miehiä, joita nunc perscribere longum est[kuvaaminen tässä veisi pitkälle]. Luulen, että sellaisista miehistä sain nähdä kaikkein loistavimman näytteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun tein viimeisen matkani Englantiin ja tapasin nuoren Harry Fieldingin, jonka isä oli se Fielding, joka yhdessä meidän kanssamme oli ollut sodassa Espanjassa ja myöhemmin Flanderissa; veikeydessä ja sukkeluudessa nuori Fielding tuntui voittavan kaikki muut. Kuuluisasta tohtori Swiftista voin sanoa vain vidi tantum[sain ainoastaan nähdä]. Hän oli Lontoossa koko tämän ajan kuningattaren kuolemaan asti ja hän kävi sadoissa ravintoloissa, joissa hänet vain näin, mutta en seurustellut hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan jäänyt pois hovista sunnuntaina ja siellä oli hänet pari kertaa etempää näytetty isoisällenne. Hän olisi kyllä kernaasti tutustunut minuun, jos olisin ollut joku suuren arvonimen tai ritarimerkin omistaja. Hovissa ei tohtori nähnyt muita kuin kaikkein suurimmat. Valtiovarainhoitaja ja St. John nimittivät häntä tavallisesti Jonathaniksi ja palkitsivat hänet huonosti siitä, mitä he hänellä teettivät. Tohtori Swift kirjoitti heidän häväistyskirjoituksensa, taisteli heidän vihollisiaan vastaan, ruoski ja kerskaili heidän palveluksessaan, ja varmaa on, että hän teki sen erikoisen taitavasti ja sisukkaasti. Sanotaan hänen nyt menettäneen järkensä ja unohtaneen kärsimänsä vääryydet ja vihansa ihmissukua vastaan. Minä puolestani olen aina pitänyt häntä ja Marlborough'ta sen ajan suurimpina miehinä. Olen lukenut Swiftin kirjat (kukapa ei niitä tuntisi?) vilpoisissa metsissämme täällä, ja kun häntä ajattelen, tuntuu hän jättiläiseltä verrattuna minuun — yksinäiseltä, sortuneelta Prometheukselta, joka valittaa, kun kotka häntä laatelee. Minä näin Prometheuksen; mutta kun ensi kerran jouduin tuon jättiläisen kanssa puheisiin, astui tämä kantotuolistaan "Siipikarjakahvilaan". Hän oli tullut sinne humalainen irlantilainen palvelija airueenaan, joka ilmoitti hänet huutamalla hänen kunnianarvoisuutensa nimen, sillä välin kuin hänen isäntänsä yhä kitsasteli kantomiehelle maksaessaan. Tästä mr. Swiftista en pitänyt, ja kuulin monenmoisia juttuja siitä miten hän kohteli miehiä ja kiusasi naisia. Hän osasi imarrella suuria yhtä hyvin kuin hän osasi kiusata heikkoja; ja koska mr. Esmond siihen aikaan oli nuorempi ja tulisempi kuin nyt, niin hän oli päättänyt olla pakenematta tämän lohikäärmeen hampaita ja tulta, jos hän joskus tämän kohtaisi.

Ihmisillä on monenmoisia vaikuttimia, jotka heitä elämässä johtavat, ja sadat erilaiset syyt vievät heitä epätoivoisiin tai suuriin tekoihin. Esmondilla oli eräs toveri, eräs pikkuinen irlantilainen kelpo luutnantti Handysiden rykmentistä. Tämä joutui niin suureen velkaan leirikapakoitsijalle, että hän aikoen kosiskella miehen tytärtä, aikoen siten maksaa velkansa; ja velkaansa ja naista paeten hän hyökkäsi Malplaquet'n taistelussa niin epätoivoisesti ranskalaisten linjoja vastaan, että hän sai oman komppanian ja ylennettiin kapteeniksi, mutta hänen täytyi kuitenkin naida ravintoloitsijan tytär, joka toi Roger-poloiselle huomenlahjana kuitin tämän veloista hänen isälleen. Laskua ja avioliittoa paeten hän juoksi vihollisen pistimiä vastaan ja kun eivät nämä häntä tappaneet, työnnettiin hänet takaisin toiseen pahaan. Samassa taistelussa taisteli suuri herttuamme, ei ranskalaisia, vaan Englannin torypuoluetta vastaan; eikä hän pannut alttiiksi omaa ja sotajoukon henkeä isänmaansa, vaan palkkojensa ja virkojensa ja tuon ainoan henkilön, jota hän maan päällä pelkäsi, Englannissa olevan vaimonsa puolesta. Olen tutkinut komppaniani miehiä (uusia joukkoja maalaispoikia liittyi sodan aikana armeijaamme yhtämittaa, vaihtaen auran miekkaan) ja sain selville, että puolet lippumme alla kulkevista oli sinne saanut nainen; erään oli hänen rakastettunsa hyljännyt ja hän otti epätoivoissaan sotilaspestin; toinen taas oli hyljännyt tytön ja pakeni tätä leirille, mistä ei laki häntä saanut käsiinsä. Miksi kertoisimme sellaisia yksityiskohtia? Mitäpä muuta voisivat Aatamin ja Eevan pojat kuin jatkaa sitä rakkauden ja kärsimysten sarjaa, minkä heidän isänsä ja äitinsä alkoivat? Oi tyttärenpoikani! Minulta alkaa olla lopussa se osa elämäkertaani, jossa tein tuttavuutta Englannin ja Euroopan suurmaailman ihmisten kanssa; minun vuoteni ovat jo menneet ohi heprealaisen runoilijan määrän, ja minä vakuutan sinulle, että kaikki huoleni — ja totisesti myös ilonikin — ovat johtuneet naisesta, ja niin on sinunkin käyvä, kun aikasi tulee. Nainen teki minusta sotilaan ja nainen myöhemmin pani minut punomaan juonia; Minä luulen, että olisin laittanut hänelle vaikka vaatteita, jos hän vain olisi minua kehoitellut siihen; kaiken, mikä oli vallassani, minä olisin antanut hänelle. Eikö joka miehellä ole omassa mitassaan ollut Omfaleaansa ja Delilaansa? Minun viettelijäni kiehtoi minut Thamesin rantamilla rakkaassa vanhassa Englannissa; sinä saatat löytää omasi Rappahannocin ääriltä.

Tuota naista, miellyttääkseni siis koetin herättää huomiota sotilaana ja myöhemmin älyniekkana ja poliitikkona; erästä toista miellyttääkseni olisin kantanut mustaa papin kaapua ja kaulusta, ja niin olisi tapahtunutkin, jollei korkeampi kohtalo olisi tullut väliin ja tuhonnut tuota suunnitelmaa. Ja luulen totisesti, että maailma on samanlainen kuin kapteeni Esmondin komppania, josta äsken puhuin; ja jos eteenne paljastettaisiin joka miehen elämänvaiheet, niin näkisitte naisen häntä estelevän tai viivyttelevän hänen kulkuaan tai pysähdyttävän hänet, tai näkisitte naisen rohkaisevan tai kiihoittavan häntä tai viittaavan hänelle vaunuistaan niin että mies menee hänen luokseen ja jättää kilpajuoksun sikseen; tai nainen tuo hänelle omenan ja sanoo: "syö", tai hankkii hänelle tikarin ja kuiskaa: "Tapa! tuossa on Duncan ja kruunu ja sopiva tilaisuus."

Isoisänne taisteli paremmalla menestyksellä poliitikkona kuin älyniekkana; ja hän kykeni tekemään hyviä palveluksia sille asialle, jonka palvelukseen hän uhrautui, sekä mr. St. Johnille ja hänen puolueelleen, koska hänellä päällikkönsä loukkausten ohella oli omaa yksityistä vihan aihetta suurta sotavoimia johtavaa herttuata vastaan ja koska hän tunsi sota-asiat paremmin kuin useimmat kirjailijat, jotka eivät olleet käyneet "Wills"'in piipun tulta kauempana. Mutta hän halveksi solvailevaa kirjoitustapaa, johon muutamat torypuolueen kirjoittajat alentuivat; esimerkiksi tohtori Swift, joka suvaitsi epäillä herttua Marlborough'n rohkeutta ja hänen ylhäisyytensä etevyyttä sota-asioissa. Esmondin julkaisujen arvoa ei alentanut sekään, että hän toivoi niillä olevan menestystä (vaikka ne eivät voineet loukata herttua Marlborough'ta läheskään niin paljon yleisön silmissä kuin Swiftin solvailevat hyökkäykset, jotka olivat tarkoituksellisesti laaditut mustaamaan ja alentamaan herttuata) sillä mr. Esmond oli ne kirjoittanut avomielisesti ja vilpittömästi ja hän tunnusti ne mielellään omikseen; Esmond ei enää kuulunut armeijaan, mutta hän ei koskaan hyökkäillyt Marlborough'n tavatonta rohkeutta ja etevyyttä vastaan, vaan ainoastaan hänen itserakkauttaan ja ahneuttaan.

Erään kerran Esmond oli kirjoittanut palasen torypuolueen lehteen, jonka nimi oli Post-Boy (kirjeen Bouchainista, josta kaupunki puhui kokonaista kaksi päivää, kunnes eräs italialainen laulaja antoi uutta keskusteluaihetta), ja kun hänellä oli asiaa liikekeskukseen, mistä Beatrix taisi haluta hansikasparin tai viuhkan, niin Esmond meni oikomaan kirjoitustaan ja istui painohuoneessa, kun kuuluisa tohtori Swift saapui, mukanaan irlantilainen palvelijansa, joka tavallisesti kulki hänen kantotuolinsa edessä ja huusi isäntänsä nimen kovin arvokkaasti.

Mr. Esmond odotteli myös latojaa, jonka vaimo oli mennyt tätä kapakasta hakemaan, ja piirusteli odotellessaan ratsusotilaan kuvaa latojan vaimon likaiselle, somalle pikku pojalle, jonka vaimo oli jättänyt kotiin.

"Te olette nähtävästi Post-Boyn julkaisija, sir?" virkkoi tohtori narisevalla äänellä Irlannin murteella; ja hän katsahti everstiin tiheitten kulmakarvainsa alta kovin kirkkaalla sinisellä silmäparilla. Hänen hipiänsä oli samea, vartalonsa lihava ja hänellä oli kaksi leukaa. Hänellä oli yllään kulunut papinkauhtana ja mustan peruukkinsa päällä kulunut hattu, ja hän veti esiin suuren kultakellon, johon hän vihaisena katsahti.

"Minä olen vain avustaja, tohtori Swift", virkkoi Esmond, pitäen yhä pikku poikaa sylissään. Hän istui selkä akkunassa kiinni, joten ei tohtori voinut nähdä häntä.

"Kuka teille sanoi, että minä olen tohtori Swift?" kysyi tohtori, katsoen everstiin ylpeänä.

"Teidän kunnianarvoisuutenne palvelija huusi nimenne", virkkoi eversti. "Minä päättelin, että olette tuoneet hänet Irlannista."

"Pyydän kysyä, sir, mikä oikeus teillä on päätellä onko minun palvelijani tullut Irlannista vai ei? Minä tahdon puhua johtajanne, mr. Leachin kanssa. Laputtakaa häntä hakemaan."

"Missä on isäsi, Tommy?" kysäisi eversti lapselta, likaiselta pikku raukalta, jolla oli mekko yllä.

Vastauksen asemesta alkoi lapsi itkeä; tohtorin tulo oli epäilemättä pelästyttänyt pahasen.

"Lähettäkää tuo kirkuva mukula omiin oloihinsa ja tehkää mitä käskin, sir", virkkoi tohtori.

"Minun täytyy ensin lopettaa Tommyn kuva", virkkoi eversti nauraen. "Kas niin, Tommy, tahdotko parrakkaan tai parrattoman Pandourin?"

"Pajjakkaan", virkkoi Tommy, kovin innostuneena kuvaan.

"Kuka piru te olette, sir?" huudahti tohtori; "oletteko te latojan apulainen vai mikä?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse herättää henkiin pirua kysyäkseen kuka minä olen", virkkoi eversti Esmond. "Oletko koskaan kuullut tohtori Faustista, pikku Tommy? tai isä Baconista, joka keksi ruudin ja pani Thamesin tuleen?"

Mr. Swift kävi ihan punaiseksi, melkein sinipunaiseksi. "En tahtonut loukata, sir", virkkoi hän.

"Loukkasitte tahtomattannekin", virkkoi toinen yrmeästi.

"Kuka te olette, sir? Tiedättekö te, kuka minä olen, sir? Te kuulutte tuohon Grub Streetin töhertäjälaumaan, jota ystäväni ministeri on ahdistellut. Miten te uskallatte, sir, puhutella minua näin?" huudahti tohtori raivostuneena.

"Minä pyydän teidän kunnianarvoisillenne suosiollista anteeksiantoa, jos olen teidän kunnianarvoisuuttanne loukannut", virkkoi Esmond kovin nöyränä. "Teen mitä tahansa mieluimmin kuin menen tutkintotuomarin eteen tai häpeäpaaluun. Mutta mrs. Leach, latojan vaimo, pyysi minun pitämään huolta Tommystä sillä aikaa kuin hän hakee kapakasta miestään, ja minä en tohdi jättää lasta, sillä se voi polttaa itsensä takassa; mutta jos teidän kunnianarvoisuutenne kaitsee häntä —"

"Minäkö ottaisin tuon pikku pedon!" virkkoi tohtori peräytyen. "Minä olen teitä parempien palveluksessa, mies. Sanokaa mr. Leachille, että kun hän tekee tohtori Swiftin kanssa sopimuksen, niin hänen on parasta pitää se — kuuletteko? Ja käyttäkää kieltänne kunnioittavammin, kun puhuttelette minun laistani miestä."

"Minä olen vain entinen sotilas", virkkoi eversti, "ja kyllä minä olen nähnyt parempia päiviä, vaikka nyt olenkin joutunut kirjoittelemaan. Minkäpä kukaan kohtalolleen voi, sir?"

"Te olette nähtävästi se mies, josta mr. Leach on minulle puhunut. Olkaa hyvä ja puhukaa säyseästi, kun teitä puhutellaan, ja käskekää Leachin tänä iltana kello kymmeneltä saapua asuntooni Bury Streetille ja tuoda lehdet mukanaan. Ja kun te toiste minut tapaatte, tunnette te minut ja olette kohtelias, mr. Kemp."

Kemp-poloinen, joka sodan alkaessa oli ollut luutnantti oli joutunut vastoinkäymisiin ja oli Post-Boyn avustaja sai nyt palkkaa kelpo mr. Leachilta eikä kuningattarelta. Esmond oli nähnyt tämän herran ja hän oli kyvykäs, ahkera ja kunnollinen mies, joka uurasti elättääkseen suuren perheensä ja valvoi monta pitkää talviyötä, torjuakseen sudet oveltaan. Ja mr. St. John, jolla oli aina vapaus huulillaan, oli juuri lähettänyt joukon vastapuolueen kynäilijöitä vankeuteen ja vieläpä yhden häpeäpaaluunkin siitä, mitä ministeri nimitti häväistyskirjoituksiksi, vaikka ne häväistyskirjoitukset eivät olleet puoliksikaan niin alhaisia kuin meidän puolueemme kirjoitukset. Tästä julmuudesta oli Esmond moittinut ministeriä, joka vain nauroi ja sanoi, että ne roistot olivat saaneet ansaitun palkkansa; sitten hän kertoi Esmondille erään Swiftin sukkeluuden asiasta. Kun St. John kerran aikoi armahtaa erään miespoloisen, joka ryöstöstä oli tuomittu kuolemaan, niin tämä irlantilainen ihan esti ministerin tekemästä tätä hyvää työtä ja kerskailikin vielä, että hän oli hirtättänyt miehen; ja vaikka tohtori olikin suuri nero ja loistavan lahjakas, ei Esmond voinut hänestä ollenkaan pitää eikä halunnut koskaan tutustua häneen. Tohtori saapui uutterasti kylläkin joka sunnuntai hoviin, missä eversti harvoin kävi, vaikka hän tunsikin sinne suurta vetovoimaa erään hänen majesteettinsa kauniin hovineidon tähden, ja se määräävä sävy minkä Swift omaksui, välittämättä maamiehistään, jotka hän hyvin tunsi, hänen kovaääninen puheensa, joka saattoi olla sekä loukkaavaa että orjailevaa, vieläpä hänen lämmin ystävyytensä valtiovarainhoitajan ja ministeri St. Johnin kanssa, jotka hyväksyivät hänen kaikki oikkunsa ja sanoivat häntä Jonathaniksi, kiusasi varmasti useita henkilöitä, joihin ylpeä pappi ei kiinnittänyt mitään huomiota turhamaisuutensa ja menestyksensä päivinä.

Kolme päivää marraskuun 15 päivän jälkeen 1712 (sitä päivämäärää Esmond ei voi unohtaa) eversti meni kenraalinsa päivälliskutsuihin, joissa tilaisuuksissa hän tavallisesti istui pöydän alapäässä; niinpä hän sodan aikanakin oli lukemattomia kertoja istunut kenraalin sekä työ- että ruokapöydän päässä. Nyt oli suuret juhlakutsut ja tarjoilu oli upeata; vanha kelpo herra halusi kestitä loistavasti ystäviään; vieraisiin kuuluivat: hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua, joka oli saanut kenraalin arvon armeijassa, varakreivi, lordi Bolingbroke, hänen majesteettinsa valtiosihteeri, sekä lordi Orkney, joka oli ollut yhdessä meidän kanssamme sodassa. Herttua Hamilton, vaatevaraston yliritari, jonka kunniaksi juhla oli järjestetty, kun hänen matkansa lähettilääksi Ranskaan alkoi lähestyä, oli kello kahdelta, vain tuntia ennen päivällistä, lähettänyt kenraali Webbille anteeksipyynnön; vain kaikkein kiireellisin asia, sanoi herttua, voi hänet estää juomasta erojaismaljaa kenraali Webbin terveydeksi. Hänen poissaolonsa tuotti suuren pettymyksen Esmondin vanhalle päällikölle, joka lisäksi kärsi kovin haavoistaan, ja vaikka seura olikin arvohenkilöistä kokoonpantu, niin mieliala oli synkänpuoleinen. Viimein saapui St. John ja toi ystävänsä mukanaan. "Minun pöydässäni on varmasti aina tilaa tohtori Swiftille", virkkoi vanha kenraalini kohteliaasti kumartaen.

Mr. Esmond meni tohtorin luo ja kumarsi hymyillen. "Minä ilmoitin tohtorin asian latojalle", virkkoi hän; "toivottavasti hän ajoissa toi teidän asuntoonne nuo paperit." Leach-parka oli palannut heti tohtorin poistuttua humalaisena kotiinsa, jonne hänen taloudellinen vaimonsa hänet toi, ja hän oli puhellut sekanaisesti serkku Swiftista, vaikka ei mr. Esmond tietenkään vihjaillut tähän sukulaisuuteen. Tohtori rypisti silmiään, punastui ja joutui kovin hämilleen eikä virkkanut montakaan sanaa koko päivällisillä. Kovin pieni kivi saattaa toisinaan kaataa nämä neron Goliatit, ja niin joutui Swiftkin toisinaan häviölle, jos hän sattui reiman miehen otteeseen. Hän istui synkkänä paikalleen ja sekoitti vettä viiniin, jota toiset runsaasti käyttivät, ja puhui tuskin sanaakaan.

Keskustelu koski päiväntapahtumia tai pikemminkin ihmisiä kuin tapahtumia; puhuttiin lady Marlborough'n raivosta, miten hänen tyttärensä vanhoissa vaatteissa ja yömyssyt päässä katselivat akkunoistaan ja näkivät seurapiirin menevän kuningattaren vastaanottoihin; hovimarsalkan kauhusta, kun Savoijin prinssi esitettiin hänen majesteetilleen palmikkoperuukissa, vaikka ei vielä ennen yksikään mies, jolla ei olisi ollut täyttä peruukkia, ollut saanut suudella kuningattaren kättä; puhuttiin mohawk-intiaaneista ja ilkitöistä, joita he tekivät hyökätessään kaupunkeihin, rääkätessään ja murhatessaan. Joku kertoi, että Mohunin pahaenteiset kasvot taas edellisenä iltana oli nähty teatterissa ja että Macartney ja Meredith olivat olleet hänen kanssaan. Seuramme, vaikka se oli tarkoitettu iloiseksi juhlaksi, oli juomasta ja keskustelusta huolimatta synkkä kuin hautajaisjoukko. Kaikki keskusteluaiheet tuntuivat häipyvän yleiseen synkkyyteen. Ormondin herttua poistui, kun keskustelu johtui äskeiseen Denainin taisteluun, jonka olimme hävinneet. Esmondin kenraaliinkin koski tämän taistelun mainitseminen, sillä hänen toverinsa Wynendaelin retkeltä, Nassau-Woudenbourgin kreivi, oli siellä kaatunut. Mr. Swift suuttui, kun Esmond häntä kiusoitteli, että hän ei juo viiniä, ja otti hattunsa naulasta ja poistui viitaten lordi Bolingbrokea mukaansa; mutta tämä kehoitti tohtoria käyttämään hänen vaunujaan ja säästämään ajurinmaksun — hänen täytyi keskustella eversti Esmondin kanssa; kun muu osa seuraa vetäytyi korttiensa ääreen, jäi hän Esmondin kanssa hämärään keskustelemaan.

Bolingbroke puhui aina kerkeästi juotuaan paljon. Siinä tilassa saivat hänen vihollisensa hänet puhumaan kaikenlaisia salaisuuksia; naisiakin käytettiin häntä urkkimaan ja merkitsemään muistiin hänen sanojaan. Olen kuullut, että lordi Stair kolme vuotta myöhemmin, kun valtiosihteeri pakeni Ranskaan ja rupesi pretendentin ministeriksi, sai kaikki tarvitsemansa tiedot siten, että hän otti naisurkkijoita vakoilemaan St. Johnia tämän ollessa humalassa. Nyt hän puhui avomielisesti: "Jonathan ei tiedä mitään tästä hommasta, vaikka hän tosin epäilee. Ja kautta Yrjänän, Webbista tulee arkkipiispa ja Jonathanista tulee — ei — hitto vie — Jonathan saa vallan kernaasti arkkipiispan istuimen Jaakolta, minä takaan sen. Herttua Hamiltonilla on koko asiain johto käsissään", jatkoi sihteeri. "Meillä on sellaista, mikä pakottaa Marlborough'n pysymään erillään, ja parin viikon päästä hän poistuu Lontoosta. Priorilla on omissa asioissaan hoitamista; hän poistui luotani tänä aamuna. Ja kuulepa, Harry, jos kohtalo veisi meiltä ylevän, rakastetun ja mitä luuvaloisimman ja täydellisimmän kuningattaremme ja uskon puoltajan, niin meidän kaunis asiamme voittaisi. A la sante de la bonne cause![hyvän asian menestykseksi!] Kaikki hyvä tulee Ranskasta. Viini tulee Ranskasta; tyhjentäkäämme uusi malja kauniin asiamme menestykseksi!" Me joimme sen yhdessä.

"Luuletko kauniin asiamme kääntyvän protestantiksi?" kysäisi mr. Esmond.

"Ei hitossa", virkkoi toinen; "hän puoltaa meidän uskoamme kuten hänen velvollisuutensa on, mutta hän ei siltä luovu omastaan. Urospeura ja pantteri saavat ajaa samoissa vaunuissa, kautta Jupiterin! Vanhurskaus ja rauha suutelevat toisiaan ja me saamme tänne isä Massillonin kävelemään Paavalin kirkon holvikaarrokseen tohtori Sacheverelin rinnalle; lisää viiniä; juokaamme hyvän asian malja polvillamme — hitto vie, juokaamme se polvillamme!" Hän oli aivan hämmentynyt ja kiihtynyt viinistä.

"Mutta jos kaunis asia möisi meidät ranskalaisille kuten hänen isänsä ja setänsä häntä ennen?" virkkoi Esmond, jolla aina oli synkät ennakkoluulonsa.

"Möisi meidät ranskalaisille", kertasi Bolingbroke; "pelkääkö yksikään englantilainen herrasmies sitä? Sinä, joka olet nähnyt Blenheimin ja Ramillies'n pelkäät ranskalaisia? Meidän molempain esi-isät, kuten myös urhean vanhan Webbin tuolla, ovat sadoissa taisteluissa otelleet ranskalaisten kanssa, ja meidän lapsemme ovat valmiit tekemään saman. Kuka se taas tahtoi enemmän englantilaisia rintamalle? Serkkuni Westmorelandko? Möisi meidät ranskalaisille, pyh!"

"Hänen setänsä teki sen", virkkoi Esmond.

"Ja miten kävi hänen isoisänsä?" keskeytti St. John täyttäen taas maljansa. "Minä juon Englannin suurimman hallitsijan maljan, juon sen englantilaisen maljan, joka teki Englannista kuningaskunnan. Meidän suuri kuninkaamme tuli Huntingdonista eikä Hannoverista; meidän isämme eivät hakeneet hollantilaista hallitsijakseen. Tulkoon kuningas ja me pidämme hänet ja näytämme hänelle Whitehallin. Jos hän on kavaltaja, niin täällä on oikea paikka tutkia häntä. Ja onhan meillä yhtä suuria miehiä kuin milloinkaan aikaisemmin on ollut. Täällä on miehiä, jotka eivät pelkää vaaraa missään muodossa. Petturi! isänmaan kavallusta! peloittavatko sellaiset sanat meitä? Ovatko kaikki Oliverin miehet kuolleita tai hänen mainehikas nimensä unohdettu viidessäkymmenessä vuodessa? Eikö ole enää hänen vertaisiaan miehiä, yhtä suuria — niin, yhtä suuria? Eläköön kuningas! ja jos kuningaskunta epäonnistuu niin eläköön Brittein tasavalta!"

St. John täytti taas maljan, kohotti sen ilmaan ja tyhjensi kiivaasti, juuri kun kuului nopeasti lähestyvää pyörien kolinaa ja ajoneuvot pysähtyivät ovemme eteen, ja mr. Swift astui eteiseen kiireisen koputuksen ja pienen odotuksen perästä ja juoksi yläkertaan siihen huoneeseen, jossa olimme, kasvoillaan kovin huolestunut ilme. St. John aikoi juuri viinin kiihoittamana lausua jonkun hurjan sitaatin Macbethistä, mutta Swift esti hänet.

"Lopettakaa Jumalan tähden juontinne, mylord", virkkoi hän. "Minulla on kauheita uutisia."

"Onko kuningatar kuollut?" kysyi St. John tarttuen kiivaasti vesilasiin.

"Ei, Hamiltonin herttua on kuollut. Tunti sitten murhasivat Mohun ja Macartney hänet. He riitaantuivat tänä aamuna eivätkä antaneet herttualle aikaa edes kirjeen kirjoittamiseen. Herttua etsi muutamia ystäviään, ja nyt hän on kuollut; ja samoin myös Mohun, tuo verinen roisto, joka hänet tappoi. He taistelivat Hyde-puistossa juuri ennen auringonlaskua; herttua surmasi Mohunin ja Macartney tuli ja lävisti herttuan miekallaan, ja nyt on se koira paennut. Minulla on teidän vaununne alhaalla. Lähettäkää maan joka äärelle tieto ja ottakaa kiinni se roisto; menkäämme herttuan taloon ja katsokaamme onko hänessä enää elonmerkkejä."

"Oi Beatrix, Beatrix", ajatteli Esmond, "niin päättyi tyttö poloisen kunnianhimo."

VI luku.

BEATRIX-PARKA.

Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista; kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa. Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.

Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa, majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa, että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus, runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen — aivan samoin kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni, vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme, elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja kuolemattomia.

Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa; ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa; kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita, korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli, kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään, johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr. Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut, herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.

"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote", virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.

"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka vain mr. Esmondin kiusalla."

"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä mitä sinä kokoat pääsi päälle."

Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean, kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"

"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta aarrettaan.

"Oi Beatrix, sisareni!" virkkoi Esmond, pitäen yhä käsivarsillaan tuota kalpeata ja pelästynyttä olentoa; "kaikista naisista maan päällä olet sinä rohkein; valmistaudu sitä nyt osoittamaan, sillä sinun täytyy kestää kauhea koettelemus."

Beatrix juoksi pois ystävän luota, joka olisi häntä tukenut. "Onko herttua jättänyt minut?" kysyi hän. "Me riitelimme tänä aamuna — hän oli kovin surullinen ja minä suututin hänet, mutta hän ei ole uskaltanut, hän ei ole uskaltanut!" Beatrixin puhuessa tulvi polttava puna yli hänen kasvojensa ja povensa. Esmond näki sen peilistä, jonka vieressä Beatrix seisoi painellen pakahtuvaa sydäntään nyrkkiin puserretuin käsin.

"Hän on jättänyt sinut", virkkoi Esmond, ihmetellen, että Beatrixin kasvot paljastivat enemmän vihaa kuin surua.

"Ja hän elää", huudahti Beatrix, "ja sinä tuot minulle tämän sanoman! Hän on jättänyt minut ja sinä et ole uskaltanut kostaa. Sinä, joka sanot olevasi perheemme esitaistelija, olet antanut minun kärsiä tämän loukkauksen! Missä on Castlewood? Minä menen veljeni luokse."

"Herttua ei ole elossa, Beatrix", virkkoi Esmond.

Beatrix katsoi hurjana serkkuunsa ja kaatui seinää vasten aivankuin häntä olisi ammutti rintaan. "Ja sinä tulet tänne ja — ja — sinäkö tapoit hänet?"

"Ei, Jumalan kiitos!" vastasi hänen serkkunsa; "tuon jalon miehen veri ei tahraa minun miekkaani. Viimeiseen hetkeensä asti oli hän uskollinen sinulle, Beatrix Esmond. Kevytmielinen ja ilkeä nainen! polvistu ja kiitä Kaikkivaltiasta, joka antaa elämän ja kuoleman ja ojentaa ylpeän, kiitä siitä, että jalo Hamilton kuoli uskollisena sinulle — ainakaan ei sinun riitasi eikä ylpeytesi eikä kurja kevytmielisyytesi ajaneet häntä kohtaloonsa. Hänet tappoi se verinen miekka, joka jo on juonut oman isäsi verta. Oi nainen, oi sisar! etkö voi tuoda muita surijoita kuin kostosi ja kevytmielisyytesi sille synkälle tanterelle, missä kaksi ruumista lepää — sillä murhaajakin sai surmansa siltä mieheltä, jonka surmasi? Jumala sinua auttakoon ja armahtakoon, Beatrix, niinkuin Hän tuo tämän kauhean rangaistuksen kovalle ja kapinalliselle sydämellesi."

Esmond oli tuskin lakannut puhumasta, kun hänen emäntänsä tuli sisään. Keskustelu Esmondin ja Beatrixin välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, ja sillä ajalla oli Esmondin palvelija toimittanut nuo synkät uutiset koko perheen tietoon. Turhuuden markkinain väki, joka odotti ulkopuolella, kokosi kimpsunsa ja pakeni kauhuissaan. Lempeä lady Castlewood oli yläkerrassa keskustellut tuomiorovasti Atterburyn, tuon hurskaan olennon rippi-isän kanssa; ja tuomiorovasti saapui nyt hänen mukanaan kuten lääkäri, joka saapuu sairasvuoteelle. Beatrixin äiti katsahti Esmondiin ja juoksi tyttärensä luokse kasvot kalpeina ja sydän ja syli avoinna, kokonaan säälin ja hellyyden valtaamana. Mutta Beatrix vältti hänet, ja hän torjui myös luotaan hengellisen lääkärin parannukset. "Minä voin parhaiten omassa huoneessani yksinäisyydessä", virkkoi hän. Hänen silmänsä olivat ihan kuivat ja vain kerran Esmond näkikin tuon surun niitä kostuttavan. Beatrix ojensi Esmondille poistuessaan kylmän kätensä. "Kiitoksia paljon, veli", virkkoi hän matalalla äänellä ja yksinkertaisuudella, joka oli liikuttavampaa kuin kyyneleet; "kaikki, mitä sinä olet sanonut, on totta ja ystävällistä ja minä menen ja rukoilen armoa." Toiset jäivät huoneeseen ja selostivat uudestaan tuon hirveän tapahtuman. Se näytti koskevan tohtori Atterbury'iin vielä enemmän kuin toisiin. Mohunin, hänen miehensä murhaajan kuolema oli emännästäni vieläkin kauheampaa kuin herttuan onneton loppu. Esmond selosti kokonaisuudessaan ne yksityisseikat, mitkä hän tunsi tuosta riidasta, sekä sen syyn. Nuo kaksi aatelismiestä olivat kauan olleet riidassa lordi Gerardin omaisuudesta, sillä herttua ja lordi Mohun olivat naineet hänen tyttärensä. He olivat sopimuksesta kohdanneet toisensa lakimiehen luona Lincolns-Inn-Fieldsissä; he vaihtoivat kiivaita sanoja, ja vaikka ne tuntuivat kovin joutavilta niistä, jotka ne kuulivat, niin sitä eivät ne olleet miehille, joita pitkäaikainen viha kiihoitti toisiaan vastaan Mohun kysyi herttualta, missä hän voisi kohdata hänen ylhäisyytensä ystäviä, ja tunnin sisällä hän oli lähettänyt omat ystävänsä järjestämään tätä tuhoisaa kaksintaistelua. Se järjestettiin niin tulisella kiireellä ja se aiheutui niin vähäpätöisestä asiasta, että kaikki siihen aikaan arvelivat erään puolueen halunneen poistaa lordi Hamiltonin elävien kirjoista ja näiden kolmen surullisen kuuluisan mellastajan toimineen sen puolueen asiamiehinä. Taistelijoita oli kolme kummallakin puolella samoin kuin tuossa kaksitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneessa murhenäytelmässä, joka jo on selostettu, ja jossa Mohun teki toisen murhansa, he tekivät kiivaan hyökkäyksen ja ottelivat tulisesti tekemättä mitään tavallisia temppuja, eivätkä edes lyöneet yhteen miekkojaan ja pistivät kiihkeästi toisiaan, jolloin kumpikin sai useita haavoja. Mohun oli saanut kuolettavan haavan, ja herttua viipyi hänen vierellään; silloin tuli Macartney ja sysäsi miekkansa herttuan ruumiiseen, ja se isku tappoi herttuan. Eversti Macartney kielsi tämän, mutta koko kuningaskunnan kauhu ja viha oli niin suuri, että hän ei olisi voinut välttää rangaistusta, mutta hän pakeni Englannista eikä palannut koskaan sinne.

Mikä oli tosisyy herttua Hamiltonin kuolemaan — mitätön riita vain, joka helposti olisi voitu sovittaa sellaisen alhaisen, huonon ja jumalattoman roiston kanssa, jonka edelliset rikokset ja toistuvat murhat olivat yhä paaduttaneet, joten niin mainehikas ja ruhtinaallista sukua oleva mies kuin herttua olisi halveksunut tahrata miekkaansa sellaisen konnan verellä. Mutta herttua oli niin kiivas ja ne, jotka toivoivat hänen kuolemaansa tiesivät, että herttua oli yhtä rohkea kuin armeliaskin, hän kun ei koskaan päästänyt ihmistä luotaan ilman apua; ja hän kuoli Mohunin ja niiden kahden muun murhaajan, jotka oli pantu häntä ahdistamaan, uhrina. Kuningattaren Pariisin lähettiläs kuoli — Stuartin perheen uskollinen ja altis palvelija, joka itse oli skotlantilainen ruhtinas, hän, jonka piti viedä kuningatar Annan viesti ja katumuksen ilmaus oman vilpittömän rakkautensa ja miljoonien maalaistensa hyvien toivomusten ohella kuningattaren maanpaossa olevalle veljelle, kuninkaalle.

Se puolue, johon lordi Mohun kuului, sai nauttia hänen palveluksensa hedelmät ja vapautui samalla sellaisesta roistosta. Mohun ja Meredith ja Macartney olivat herttua Marlborough'n miehiä; ja vain vuotta tätä ennen nuo kaksi everstiä olivat olleet syytteessä juotuaan maljoja torypuolueen tuhoksi. Marlborough oli nyt whig ja hannoverilaismielinen ja halusi sotaa yhtä kiihkeästi kuin prinssi Eugenekin. En väitä, että Marlborough olisi järjestänyt herttua Hamiltonin kuoleman; sanon vain, että Marlborough'n puolue hyötyi siitä ja että saatiin kolme veristä välikappaletta toimeenpanemaan tuota murhaa.

Kun Esmond ja tuomiorovasti kävelivät Kensingtonista keskustellen tästä murhenäytelmästä, olivat katuhuutajat jo ulkona ja huusivat ympäri kaupunkia täydellistä, todellista ja kauheata tietoa lordi Mohunin ja herttua Hamiltonin surmasta kaksintaistelussa. Eräs heistä oli tullut Kensingtoniin ja huuteli siinä kaupungin osassa kovin aikaisin aamulla kun Esmond meni ohitse. Esmond hääsi miehen ihan Beatrixin akkunan alta, joka oli aukaistu. Aurinko paistoi, vaikka olikin marraskuu; Esmond näki torikärryjen vierivän Lontooseen, palatsivahtien vaihtuvan, työmiesten kiiruhtavan työmaalleen puutarhoihin. Kensingtonin ja kaupungin välissä — kulkukauppiaiden ja toriväen täyttävän ilman huudoillaan. Maailma alkoi taas askareensa, vaikka herttuat makasivat surmattuina ja ladyt surivat heitä ja vaikka kuninkaat kaiken todennäköisyyden mukaan menettivät otollisen hetkensä. Niin vaihtelevat yö ja päivä ja huomen koittaa eikä meidän sijamme tunne meitä enää. Esmond ajatteli pikaviestinviejää, joka Pohjoista tietä pitkin nelisti ilmoittamaan hänelle, joka eilen oli Arranin lordi, että hän tänään on Hamiltonin herttua; hän ajatteli tuhansia suuria suunnitelmia, toiveita, pyyteitä, jotka vielä eilen elivät eräässä urheassa sydämessä, joka muutamia tunteja sitten sykki, mutta joka nyt oli pieni, hiljentynyt tomumaja.

VII luku.

KERRAN VIELÄ KÄYN CASTLEWOODISSA.

Näin olivat siis Beatrixin kunnianhimoiset toiveet tuhoutuneet kolmannen kerran ja hänellä oli syytä uskoa, että erikoinen pahansuopa kohtalo vaani ja ahdisti häntä ja repi voiton hänen käsistään juuri silloin, kun se näytti olevan hänen omansa ja jätti hänelle palkaksi vain raivon ja surun. Mitä vihan tai surun tunteita Beatrixilla olikin (ja pelkään ensinmainitun tunteen vaivanneen hänen sydäntään enimmän) niin ei hän halunnut uskottua, kuten helläluontoisemmat ihmiset olisivat tehneet sellaisen onnettomuuden sattuessa; hänen äitinsä ja sukulaisensa tiesivät, että Beatrix hylkäsi heidän säälinsä ja että sen tarjoaminen vain pahentaisi sitä tuhoisaa haavaa, minkä kohtalo oli antanut. Tiesimme, että Beatrixin ylpeys oli saanut nöyryytyksen ja rangaistuksen tämän odottamattoman ja kauhean iskun kautta; Beatrix ei halunnut meidän selityksiämme osoittamaan tämän tapahtuman surullista opetusta. Hänen äitinsä voi antaa ainoastaan rukouksensa ja hänen serkkunsa uskollisen ystävyytensä ja kärsivällisyytensä tuolle onnettomalle, murretulle olennolle; ja vain vihjauksin ja muutamin sanoin, jotka hän kuukausia jälkeenpäin lausui, osoitti Beatrix ymmärtävänsä heidän hiljaisen säälinsä, ja hän oli puolestaan salaisesti kiitollinen siitä, että he pysyivät erillään. Hovissa sanoivat ihmiset, että hänen käytöksessään oli sellaista, mikä työnsi pois pilkan ja toisten osanoton — hän oli yläpuolella heidän myötätuntonsa ja säälinsä ja näytteli osaansa tuossa surullisessa murhenäytelmässä ylevästi ja rohkeasti; niinpä täytyi niidenkin, jotka häntä vähimmän rakastivat, häntä ihailla. Me, jotka näimme hänet hänen onnettomuutensa jälkeen, emme voineet olla kunnioittamatta hänen kukistumatonta rohkeuttansa ja majesteetillistä tyyneyttään, joilla hän kantoi surunsa. "Minä näkisin hänet mieluimmin kyynelissä kuin ylpeänä", virkkoi hänen äitinsä, joka oli tottunut kantamaan surunsa aivan eri tavalla ja ottamaan sen vastaan Jumalan koettelemuksena, hartaan alistuvaisena ja kärsivällisenä. Mutta Beatrixin luonne oli erilainen kuin hänen hellän äitinsä; Beatrix tuntui kantavan surunsa ja kestävän sen, eikä hän antanut (en usko, että hän teki sitä yksinäisyydessäkään, kun hän oli omassa huoneessaan) sen saada itseltään tunnustusta ainoallakaan nöyryytyksen kyyneleellä tai tuskan huudahduksella. Ystävät ja sukuni lapset, jotka seuraatte jälkiäni, miten kestätte te koettelemuksenne? Tunnen yhden, joka rukoilee, että Jumala antaisi teille enemmän rakkautta kuin ylpeyttä ja että Kaikkinäkevän silmä löytäisi teidät nöyrien joukosta. Mutta silti tulee meidän tuomita ylpeitäkin laupiaasti. Muutamat on luonto muovaillut kunnianhimoon ja valtaan, samoinkuin se toisia on muovaillut tottelevaisiksi ja nöyrän alistuvaisiksi: leopardi on luonteensa orja samoinkuin lammaskin, ja se toimii leopardilain mukaan; leopardi ei voi mitään kauneudelleen, rohkeudelleen eikä pahuudelleen tai ainoallekaan täplälle kiiltävässä turkissaan, eikä valloitushalulleen, joka sitä kiihoittaa, eikä luodille, joka sen surmaa.

Whigit valtasi nyt, syystä kyllä, suuri pelko, että kuningatar hylkäisi heidän hannoverilaisen ruhtinaansa, johon tätä sitoivat valat ja liitot, ja kutsuisi veljensä, jonka luonto oli tähän liittänyt vielä vahvemmin kuin velvollisuuden sitein; silloin Savoijin prinssi ja rohkeimmat whigpuoluelaiset aikoivat tuoda Englantiin nuoren Cambridgen herttuan huolimatta kuningattaren ja hänen alamaistensa vastalauseista, sillä he selittivät, että vaaliruhtinaalla, englantilaisella päärillä ja prinssillä, joka sukunsa pää miehenä oli Englannin kruunun perillinen, oli oikeus istua parlamentissa, jonka jäsen hän oli, ja asua maassa, jota hän kerran vielä oli hallitseva. Vain kuningattaren ja hänen liittolaistensa mitä jyrkin vastalause ja kuninkaallisen koston uhka, jos tätä suunnitelmaa yhä ajettaisiin perille, esti sen täytäntöönpanon.

Samoin vaativat rohkeimmat meidän puoluelaisemme omaa prinssiään Englantiin. Hän oli Jumalan säätämän oikeuden mukaan eittämätön perijä; hänen puolellaan oli enemmän kuin puolet kansasta ja melkein koko pappissääty ja Englannin ja Skotlannin ylimystö; ja kukapa olisi Englannissa uskaltanut häiritä prinssiä, jos hän olisi tullut keskuuteemme ja antautunut brittiläisten jalomielisyyden, kunniantunnon ja vieraanvaraisuuden varaan, prinssiä, joka oli aivan syytön siihen rikokseen, josta hänen isäänsä oli rangaistu — prinssiä, joka oli urhoollinen, nuori, kaunis ja onneton? Englantilaiset, joilla oli tulta suonissaan, olisivat vastustaneet kuolemaansa asti hyökkääjää, jolla oli ranskalainen sotajoukko tukenaan, ja ajaneet hänet takaisin sinne, mistä hän tuli; mutta yksinäinen prinssi, jolla oli vain oikeus tukenaan ja joka luotti kansansa uskollisuuteen, selittivät monet hänen ystävistään, sai olla varma ystävällisestä vastaanotosta tai ainakin turvallisuudestaan, jos hän tulisi keskuuteemme. Koskaan ei hänen sisarensa kuningattaren tai kansan, hänen alamaistensa, käsi ollut nouseva häntä vahingoittamaan. Mutta kuningatar oli luonteeltaan arka, ja niillä hänen ministereistään, jotka olivat myötämielisiä, oli omat syynsä epäröidä. Mutta rohkeimmilla ja kelvollisimmillä niistä miehistä, joilla oli sydämellään tuon mainehikkaan nuoren pakolaisen asia, ei ollut mitään omia suunnitelmia tai pyyteitä, mitkä olisivat estäneet heitä ajamasta oikeaa asiaa, ja he olivat valmiita uskaltamaan kaiken saadakseen lausua prinssin tervetulleeksi ja suojella tätä, jos hän vain tulisi englantilaisena.

St. John ja mr. Harley lausuivat molemmat yllin kyllin ystävällisiä sanoja prinssin liittolaisille, antoivat prinssille loppumattomasti lupauksia avustaan tulevaisuudessa, mutta vihjauksia ja lupauksia enempää heiltä ei voitu saada; muutamat prinssin ystävistä olivatkin toiminnassaan paljon rohkeampia ja tehokkaampia ja avomielisempiä. Muutamien tällaisten kanssa mr. Esmond ryhtyi toimimaan vuosi jälkeen herttua Hamiltonin onnettoman kuoleman, joka oli riistänyt prinssiltä rohkeimman liittolaisensa Englannissa; näistä on muutamia vielä elossa ja eräiden näiden nimiä mr. Esmondilla ei ole oikeutta mainita. Eräs näistä ystävistä, jonka nimi Esmondilla on lupa mainita, sillä tuota urheata piispaa ei voi enää maanpako eikä kidutus tavoittaa, oli tuomiorovasti Atterbury; ja hänelle ja parille muulle paljasti eversti oman suunnitelmansa, joka, jos prinssi tuki sitä jommoisellakin päättäväisyydellä, ei voinut olla saattamatta heidän hartaimpia toivomuksiaan täytäntöön.

Nuori lordi varakreivi Castlewood ei ollut tullut Englantiin juhlimaan täysi-ikäisyyttään, ja hän oli nyt ollut useita vuosia sieltä poissa. Sinä vuonna, jolloin hänen sisarensa piti mennä naimisiin ja herttua Hamilton kuoli, esti mylordin Brysselistä lähdön se, että hänen vaimonsa joutui lapsivuoteeseen. Lempeä Clotilda ei voinut kestää miehensä poissaoloa — varmaankin hän epäili tuon nuoren syntipukin kapinoivan, kun tämä vapautuisi hänen ohjausnuoristaan — ja piti tämän luonaan hoitelemassa lasta ja höystämässä juoruja. Frankin alistuvaisuus naisvaltaan toi Beatrixille monta makeaa naurua. Hänen äitinsä olisi mennyt Clotildan luo, kun tämän aika tuli, mutta anoppia tarvittiin nyt toisaalla, sillä Beatrix-paran avioliittovalmistukset olivat jo alkaneet. Muutamia kuukausia tuon Hyde Parkissa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen vetäytyivät emäntäni ja hänen tyttärensä Castlewoodiin, missä mylordin piti yhtyä heihin. Mutta totta puhuaksemme ei heidän hiljainen taloutensa ollut lordin makuun. Lordi saatiin tulemaan Walcote'iin vain kerran ensimmäisen sotaretkensä jälkeen, ja silloinkin tuo nuori huimapää vietti enemmän kuin puolet ajastaan Lontoossa; siellä hän ei esiintynyt omalla nimellään ja arvollaan hovissa ja julkisuudessa, vaan kävi teattereissa ja kapakoissa ja seurusteli mitä huonoimpien ihmisten parissa kapteeni Esmondin nimellä (se saattoi hänen viattoman sukulaisensa monta kertaa ikävyyksiin). Niinpä oli Frank Castlewood siis pysynyt Englannista poissa monenmoisten tekosyiden nojalla, etsiessään kaikenlaisia huveja siksi, kunnes hän joutui laillisen huvituksen, avioliiton helmaan, ja niin eivät häntä tunteneet muut kuin armeijan herrat, joiden kanssa hän oli suorittanut sotapalvelusta ulkomailla. Hänen äitinsä hellään sydämeen koski tämä pitkäaikainen poissaolo. Henry Esmond ei voinut muuta kuin lohdutella ladyä tämän luonnollisessa mielipahassa ja etsiä syitä serkkunsa huikentelevaisuuteen.

Syksyllä 1713 aikoi lordi Castlewood palata kotimaahansa. Hänen ensimmäinen lapsensa oli ollut tytär; Clotildan odotettiin ilahuttavan lordia toisella lapsella; ja tuo hurskas nuori mies ajatteli, että jos hän toisi vaimonsa esi-isäinsä kotiin ja rukoilisi Castlewoodin Pyhää Filipiä ja ties mitä kaikkea, niin Jumala voitaisiin saada antamaan hänelle tällä kertaa poika, jonka tuloa odottava äitikin kovin toivoi.

Kauan hierottu rauha oli julistettu tänä vuonna maaliskuun lopussa ja Ranska oli meille avoinna. Juuri kun Frankin äiti oli saanut kaiken valmiiksi lordi Castlewoodin vastaanottoa varten ja odotti kiihkeästi poikaansa, koitui odottavalle ladylle taas pettymys eversti Esmondin tähden ja hänen täytyi taas tukahduttaa sydämensä armahin toive.

Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen; silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä. Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon, huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.

Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä, nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa (miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen pojan, jonka lordi vielä eli — hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa? Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä, hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan tuon salaperäisen akkunan kautta.

Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas. Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta sitten.

Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa. Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita — siellä oli Chairnockin ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan; siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille, joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle Francikselle.

Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa? "Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus katseessaan.

He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle, missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla. Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti — kaikki nämä aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten, kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.

Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian, minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.

Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä "nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa tuhoutumiseen.

Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän, oppineen ja virkistävän saarnan.

Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi, kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin, miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.

Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään. Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt tädiltään.

"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki, että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen kuolemaansa.

Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani kauniimmaksi."

"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi, serkku, on ihana hipiä ja vartalo."

"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. — Nyt sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"

"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix; "sellainen preux chevalier[uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi; hyi, hyi, serkku!"

Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain, joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua — sano, että kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista, mitä sinä enin haluat — mitä hän, joka on kuollut, halusi enin — niin taivuttaako se sinut?"

"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; "mitä sinä tarkoitat?"

"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa. Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut — pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi, että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan — jos tehtäväni vain on ihmisen vallassa, — ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä. Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt ainoastaan odottamaan ja muistamaan."

"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.

"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.

"Lothringiinko, serkku?" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin käsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas. "Kuule, Harry", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista kuin Beatrix tavallisesti osoitti. "Kuule viimeinen sanani. Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan tuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille osoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä — en ainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos olisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka hän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan meriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit, kun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden, kärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä olit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan kyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme jälkeen — mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry! Minä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon kyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin iloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun, niin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme molemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka olet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin häntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän saapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin vaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni loppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa, mitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni liitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies hellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen ylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja ylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku — miljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut häntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa maailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin usein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos otan tämän miehen ja kohtaan sen toisen, niin vihaan häntä ja jätän hänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli. On ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta hän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä vahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä siitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä hovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi, minua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se on suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja menen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita timantteja? — Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä päivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten pyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja vaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet. Hän on mustasukkainen — sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen toisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on."

"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!" Veljen etuoikeudella Beatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.

Esmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä, kun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut itsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi. Muiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen teeskentelytaidon.

Esmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt kuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen, että hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille sisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.

VIII luku.

MATKUSTAN RANSKAAN JA TUON KOTIIN ERÄÄN RIGAUD'N MAALAAMAN MUOTOKUVAN.

Mr. Esmondin mielestä ei ollut soveliasta ottaa jäähyväisiä hovissa eikä ilmoittaa koko Pal Mallin hienostolle ja kahviloille, että hän aikoi poistua Englannista, vaan hän katsoi parhaaksi poistua mahdollisimman salaa. Hän hankki itselleen tohtori Atterburyn välityksellä passin erään ranskalaisen nimellä; tohtori Atterbury teki hänelle tämän palveluksen ja hankki siihen vielä lordi Bolingbroken viraston sinetinkin turvautumatta sihteeriin mieskohtaisesti. Esmond otti Lockwoodin, uskollisen palvelijansa, mukaansa Castlewoodiin ja jätti tämän sinne; hän pani ennen Lontoosta poistumistaan liikkeelle jutun, että hän oli sairas ja että hän oli mennyt Hampshire'iin maalaisilmaa hengittämään, ja sitten hän poistui mahdollisimman hiljaisesti suorittamaan tehtäväänsä.

Koska Frank Castlewoodin apu oli välttämätön mr. Esmondin suunnitelmalle, niin hän kävi ensin Brysselissä (hän meni sinne Antwerpenin kautta, missä herttua Marlborough oli maanpaossa); ja Brysselissä kohtasi Harry rakkaan nuoren Benedictinsä, tuon aviomiehen, joka näytti ottavan surulliselta kannalta aviolliset kahleensa ja esteli Clotildaa kietomasta itsepäisiä hyväileviä kahleitaan hänen kaulansa ympärille. Eversti Esmondia ei esitelty Clotildalle, vaan monsieur Simon, Royal Cravateihin kuuluva herra, esitettiin (Esmond muisti tuon kunnon irlantilaisen rykmentin nimen, irlantilaisen, jonka hän oli nähnyt kun hän Malplaquet'n taistelun jälkeen ensi kerran näki nuoren kuninkaan); niinpä monsieur Simon esitettiin varakreivitär Castlewoodille, o.s. kreivitär Wertheim, lukuisille kreiveille, lady Clotildan pitkille veljille, hänen isälleen kamariherralle sekä tämän vaimolle, Frankin anopille, joka oli kookas, majesteetillisen pyylevä henkilö, niinkuin äidin sopikin olla sellaisessa krenatöörikomppaniassa, minkä hänen sotaiset poikansa muodostivat. Koko suku asui vapaasti siinä pienessä Brysselin lähellä olevassa linnassa, minkä Frank oli ostanut — he ratsastivat hänen hevosillaan, joivat hänen viinejään, ja elivät mukavasti poikaparan kustannuksella. Mr. Esmond oli aina säilyttänyt täydellisen taidon ranskankielessä, joka oli hänen äidinkielensä; ja jos tämä perhe (joka puhui ranskaa erikoisella flaamilaisella murteella) havaitsikin jotain puutteellista mr. Simonin ääntämisessä, niin se voitiin laskea mr Simonin pitkäaikaisen Englannissaolon viaksi, hän kun oli mennyt siellä naimisiin ja ollut siellä koko ajan senjälkeen kuin hän joutui Blenheimin taistelussa vangiksi. Hänen tekaisemansa juttu oli erinomaisen etevä. Siellä eivät sitä epäilleet muut kuin kelpo Frank, joka ihastui suuresti serkkunsa suunnitelmaan kun hän tutustui siihen; ja ainahan hän tosiaankin ihaili eversti Esmondia hellällä uskollisuudella ja piti serkkuaan viisaimpana ja parhaimpana kaikkia serkkuja ja miehiä. Frank otti osaa suunnitelmaani sieluilleen ja ruumiineen ja oli vielä ihastuneempi siihen siksi, että se vei hänet Pariisiin pois lankojensa, appi-isänsä ja anoppinsa likettyviltä, sillä näiden huolenpito kyllästytti häntä.

Olen jo maininnut, että Castlewood oli syntynyt samana vuonna kuin nuori Walesin prinssi; käytökseltään, kooltaan ja vartaloltaan hän muistutti paljon prinssiä; ja senjälkeen kuin hän jo mainitussa tilaisuudessa oli nähnyt Chevalier de St. Georgen, hän oli kovin ylpeä, että hän oli niin mainehikkaan henkilön näköinen; tätä yhdennäköisyyttään hän koetti lisätä kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, ja käytti vaaleanruskeita peruukkeja, jommoisia prinssikin käytti, ja nauhakoristeita, jotka olivat prinssin väriä, ja kaikkea samanlaista.

Tämä yhdennäköisyys oli juuri se seikka, jolle mr. Esmond oli rakentanut suunnitelmansa; kun hän oli saanut Frankin innostuksen ja vaitiololupauksen, hän poistui tämän luota ja jatkoi matkaansa voidakseen tavata niitä muita henkilöitä, joista hänen menestyksensä riippui. Se paikka, mihin mr. Simon sitten matkusti, oli Bar Lothringissa; sinne saapui kauppiaamme mukanaan lähetys kaksilevyisiä hienoja kankaita, arvokkaita Malines-pitsejä ja kirjeitä siellä olevalle liiketuttavalle.

Haluttaisiko teitä tietää, mitä teki onnettomuudestaan kuuluisa prinssi, kuningassuvun jälkeläinen, suvun, joka tuntui olevan tuomittu kuten Tantaluksen suku vanhalla ajalla — haluttaisiko teitä tietää, mitä hän teki, kun lähettiläs, joka saapui hänen luokseen vaarojen ja vaikeuksien läpi, näki hänet ensi kerran? Nuori kuningas, flanellitakki yllään, pelasi tennistä seurueeseensa kuuluvien herrain kanssa ja huuteli palloa hakiessaan ja kiroili kuin paatunein alamaisistaan. Seuraavan kerran näki mr. Esmond hänet silloin, kun monsieur Simon vei käärön pitsejä mrs. Oglethorpe'ille — siihen aikaan hän oli prinssin vastaanottohuone ja sellaiselle halvalle ovelle täytyi ilmaisten koputtaa päästäkseen hänen majesteettinsa puheille. Vastaanotto myönnettiin minulle. Lähettiläs tapasi kuninkaan ja tämän rakastajattaren yhdessä; pari pelasi korttia ja hänen majesteettinsa oli humalassa. Tuo kuningas välitti enemmän kolmesta valtista kuin kolmesta kuningaskunnasta; ja kymmenkunta lasia ratafiaa sai hänet unohtamaan kaikki surunsa ja onnettomuutensa, isänsä kruunun ja isoisänsä pään.

Mr. Esmond ei silloin paljastanut suunnitelmiaan prinssille. Hänen majesteettinsa olisi tuskin saattanut häntä kuunnella siinä tilassa, ja Esmond epäili, voisiko kuningas, joka joi niin paljon, säilyttää salaisuutta sekaisessa päässään ja olisiko käsi, joka vapisi niin, tarpeeksi vahva tarttumaan kruunuun. Mutta viimein Esmond kuitenkin, keskusteltuaan prinssin neuvonantajain kanssa, joiden joukossa oli useita gentlemanneja, kunnollisia ja uskollisia miehiä, paljasti suunnitelmansa yksityisneuvottelussa kuninkaalle ja tosimajesteetille Oglethorpe'ille. Prinssi oli erittäin mieltynyt suunnitelmaan; se oli helppo ja rohkea ja hänen huolettoman huvittelunhalunsa ja elinvoimaisen nuoren luonteensa mukainen. Aamulla, kun hän oli nukkunut pois humalansa, hän oli kovin iloinen, eloisa ja miellyttävä. Hänen käytöksessään oli tavaton viehkeyden viehätys ja lempeä yksinkertaisuus; ja ollaksemme oikeudenmukaisia tulee meidän myöntää, että myös majesteetti Oglethorpe oli hyvä, älykäs ja päättäväinen liittolainen; hän antoi prinssille hyviä neuvoja, joita tämä oli liian heikko seuraamaan, ja hän rakasti prinssiä uskollisuudella, jonka prinssi palkitsi varsin kuninkaallisella kiittämättömyydellä.

Eversti Esmondilla oli omat aavistuksensa tästä suunnitelmasta, jos se joskus täyttyisi, ja tavalliset synkät epäluulonsa siitä hyödystä, mikä maalle koituisi, jos juoppo nuori hallitsija palautettaisiin valtaistuimelle; niinpä eversti sai jäähyväisaudienssinsa, ja hiljainen monsieur Simon poistui. Joka tapauksessa tuo Barin nuorukainen oli yhtä hyvä kuin tuo vanhempi pretendentti Hannoverissa; jos asiat saivat kaikkein pahimman käänteen, niin voitiin englantilaista hoidella yhtä hyvin kuin saksalaistakin. Monsieur Simon ratsasti tuon pitkän matkan Nantesista Pariisiin ja näki tuon kuuluisan kaupungin varkain ja vakoilijan tavalla, joka hän tosiaankin oli; siellä on varmaan enemmän loistoa ja kurjuutta, enemmän ryysyjä ja pitsejä, enemmän likaa ja kultausta kuin missään muussa kaupungissa maan päällä. Täällä hän joutui tekemisiin kuninkaan parhaan ystävän, tämän velipuolen, kuuluisan Bervickin herttuan kanssa. Esmond tunsi hänet nyt siksi vieraaksi, joka oli käynyt Castlewoodissa lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen ylhäisyytensä tuli avomieliseksi Esmondia kohtaan, kun hän havaitsi, että Esmond kuului Webbin urheaan rykmenttiin, jonka päällikkö hänen ylhäisyytensä oli kerran ollut. Berwick oli tosiaankin Stuartin asian ase ja kilpi: hänen kilvessään ei ollut muuta tahraa kuin se, minkä Marlborough'n sisar oli hänelle jättänyt. Jos Berwick olisi ollut isänsä perillinen, olisi Jaakko III varmasti istunut Englannin valtaistuimella. Berwick uskalsi, kesti, osasi tarvittaessa lyödä, puhua ja vaieta. Ehkä hänellä ei ollut erikoista tulta ja nerokkuutta, (huonommilla miehillä oli niitä) mutta näitä paitsi hänellä oli muutamia kaikkein parhaita johtajaominaisuuksia. Hänen ylhäisyytensä tunsi Esmondin isän ja tämän tarinan, ja hän vihjasi siihen sillä tavalla, että Esmond alkoi uskoa herttuan tuntevan hänen vaiheensa yksityisseikkoja myöten. Mutta Esmondia ei haluttanut keskustella tästä asiasta, eikä herttua häntä vaatinutkaan siihen. Mr. Esmond virkkoi: "Kyllä minä vielä saan arvonimeni, jos vain suurempiarvoiset saavat omansa ensin."

Esmondin käsitystä siitä, että Berwickin herttua tiesi Esmondin aseman, tuki eräs tapahtuma: kun eversti meni kunniatervehdykselle St. Germainiin, niin hänen majesteettinsa kuningatar puhutteli häntä kerran markiisinarvonimellä. Esmond vei kuningattarelle kunnioittavat tervehdykset tämän kummityttäreltä ja eräältä ladyltä, jolle hänen majesteettinsa myötäkäymisensä päivinä oli ollut ystävällinen. Kuningatar muisti hyvin Rachel Esmondin; hän oli kuullut lordi Castlewoodin kääntymyksestä ja oli hyvillään siitä, mitä Taivas oli tehnyt lordin hyväksi. Hän tiesi, että muutkin sen perheen jäsenet olivat kuuluneet ainoan oikean kirkon helmaan. "Teidän isänne ja äitinne, monsieur le marquis, kuuluivat siihen", virkkoi hänen majesteettinsa (tuon ainoan kerran hän käytti tuota arvonimeä). Monsieur Simon kumarsi kovin syvään ja sanoi, että hän omien vanhempiensa sijaan oli löytänyt toiset vanhemmat, jotka olivat opettaneet hänelle toisin, mutta että näillä molemmilla oli vain yksi kuningas. Silloin hänen majesteettinsa suvaitsi antaa hänelle mitalin, minkä paavi oli siunannut ja mikä oli huomattu kovin tehokkaaksi hänenlaisissaan tapauksissa; ja kuningatar lupasi rukoilla Esmondin ja tämän perheen kääntymisen puolesta. Sen tuo hurskas lady epäilemättä tekikin, mutta eversti Esmondin täytyy sanoa, että tuo mitali ja nuo rukoukset eivät hänen tietääkseen ole tähän hetkeen asti, kahdenkymmenen seitsemän vuoden kuluttua, mitenkään vaikuttaneet hänen uskonnolliseen vakaumukseensa.

Versailles'n loiston kauppias monsieur Simon näki vain alhaisena ja kaukaisena katsojana; hän näki vanhan kuninkaan vain kerran kun tämä meni syöttämään toutaimiaan; hän ei pyytänytkään tulla esitetyksi hänen majesteettinsa hovissa.

Tällä välin oli herra varakreivi Castlewood saapunut Pariisiin, missä, kuten Lontoon lehdet pian ilmoittivat, hänen rouvansa joutui lapsivuoteeseen ja synnytti pojan, perillisen. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Clotilda kovin heikko ja lääkärit kielsivät häntä, matkustamasta; muuten oli yleisesti tunnettua, että varakreivi Castlewood aikoi pian palata Englantiin ja ottaa haltuunsa sukutilansa ja asettua sinne.

Lordi Castlewood antoi Pariisissa ollessaan kuuluisan ranskalaisen maalarin monsieur Rigaud'n maalata muotokuvansa lahjaksi äidilleen Lontooseen; ja tämän monsieur Simon vei mukanaan, kun hän palasi siihen kaupunkiin; sinne hän saapui toukokuun vaiheilla vuonna 1714, ja pian sen jälkeen lady Castlewood ja hänen tyttärensä ja heidän sukulaisensa, eversti Esmond, joka koko tämän ajan oli ollut Castlewoodissa, palasivat myös Lontooseen, lady taloonsa Kensingtoniin ja mr. Esmond asuntoonsa Knightsbridge'iin, joka oli lähempänä kaupunkia, ja pian eversti ilmestyi taas kaikkiin julkisiin paikkoihin, sillä hänen terveytensä oli suuresti parantunut hänen pitkän maaseudulla oleskelunsa aikana.

Kauneissa, kullatuissa kehyksissä oleva mylordin kuva ripustettiin kunniapaikalle ladyn vastaanottohuoneeseen. Lordi oli maalattu punaisessa henkivartioston kapteenin univormussaan, vaaleanruskea peruukki päässä, takin alla panssari, sinisin nauhakoristein ja brysselinpitsiröyhelöin. Useat ladyn ystävistä ihailivat maalausta suunnattomasti ja parveilivat sitä katsomaan. Piispa Atterbury, mr. Lesly, hyvä vanha mr. Collier ja muutkin pappissäädyn miehet olivat ihastuneita siihen, ja useat kaikkein hienoimmat tutkivat ja kiittelivät sitä; mutta täytyy myöntää, että kun tohtori Tosher sattui tulemaan Lontooseen ja näki kuvan (se oli tavallisesti verholla peitetty, mutta sinä päivänä sattui Beatrix katselemaan sitä tohtorin saapuessa), Castlewoodin kappalainen vakuutti, että hän ei voinut nähdä tässä maalauksessa mitään entisen oppilaansa näköisyyttä, paitsi ehkä pikkuisen leuassa ja peruukissa. Mutta me selitimme hänelle kaikki, että hän ei ollut nähnyt Frankia ainakaan viiteen vuoteen ja että hän ei ymmärtänyt kuvaamataiteita enempää kuin kyntömies ja että hän oli erehtynyt; ja hän lähti kotiin vakuutettuna siitä, että muotokuva oli täydelleen lordin näköinen. Mutta kun taas eversti Esmond näytti muotokuvaa lordi Bolingbrokelle, joka toisinaan kunnioitti ladyä vierailullaan, niin tämä purskahti nauramaan ja kysyi, mitä hitonpeliä eversti piti. Esmond myönsi ilman muuta, että muotokuva ei ollut varakreivi Castlewoodista ja kehoitti valtiosihteeriä kunniasanallaan säilyttämään salaisuuden; hän kertoi, että talon ladyt olivat innokkaita Jaakon-puoluelaisia, mikä hyvin tunnettiin, ja hän tunnusti, että muotokuva oli Chevalier de St. Georgen kuva.

Seikka on se, että kun mr. Simon eräänä päivänä odotti lordi Castlewoodia monsieur Rigaud'n luona, missä lordi istui mallina muotokuvaansa varten, hän näytti suuresti ihastuneen erääseen muotokuvaan, mikä esitti prinssiä ja mistä vain pää oli valmis, ja osti sen maalarilta sadalla kruunulla. Taiteilija selitti, että se oli tarkoitettu mrs. Oglethope'ille, prinssin rakastajattarelle, mutta kun tuo nuori lady poistui Pariisista, oli hän jättänyt työn taiteilijalle; ja kun lordin kuva valmistui vei eversti Esmond, alias monsieur Simon, tämänkin kuvan kotiin ja jäljensi univormun ja muut koristeet lordin kuvasta täydentääkseen Rigaud'n puutteellisen kankaan — eversti oli koko elinaikansa harjoitellut maalausta ja hän innostui siihen erittäinkin pitkän oleskelunsa aikana Flanderin kaupungeissa, joissa hän joutui van Dyckin ja Rubensin mestaritöiden keskuuteen. Tyttärenpojallani on nyt tuo muotokuva sellaisenaan Virginiassa.

Kesäkuun alkaessa saapuivat miss Beatrix Esmond ja rouva varakreivitär, hänen äitinsä, Castlewoodista; Beatrix alkoi taas hovipalveluksensa, minkä herttua Hamiltonin surullinen kuolema oli keskeyttänyt. Hän siis astui taas toimeensa hänen majesteettinsa seurueessa ja hovineitien pöydässä; hän oli aina mrs. Mashamin, ylimmän hovirouvan suosikki, ja tuo suosio johtui ehkä osaksi ladyn katkeruudesta herttuatar Marlborough'ta kohtaan, jota Beatrix ei rakastanut sen enemmän kuin tämän kilpailijatarkaan. Hoviherrat, muiden muassa lordi Bolingbroke, myönsivät, että tuo nuori lady oli palannut kauniimpana kuin milloinkaan ennen ja että vakava ja surullinen sävy, mikä hänen kasvoillaan nyt hänen tahtomattaankin asusti, sopi hänelle paremmin kuin hänen entinen hymynsä ja viehkeytensä.

Kaikki Kensington Squaren pienen talouden palvelijat oli vaihdettu. Vanha vouti, joka oli palvellut perheessä kokonaista kaksikymmentäviisi vuotta lasten syntymisen jälkeen lähetettiin Irlantiin tarkastamaan lordin siellä olevaa taloa; taloudenhoitaja, joka oli ollut ladyn palveluksessa ja lasten seuralaisena niin kauan kuin voi muistaa, lähetettiin vastahakoisena Walcote'iin pitämään huolta kartanon maalaamisesta ja korjaamisesta, sillä leskivarakreivitär aikoi sijoittua sinne tulevaisuudessa ja luovuttaa Castlewoodin miniälleen, jota joka päivä voitiin odottaa Ranskasta. Eräs toinen palvelijatar, joka varakreivittärellä oli, poistettiin myös — hän sai rahapalkkion — sillä tekosyyllä, että ladyn täytyi vähentää palvelijakuntaansa; niin ei lopulta jäänyt koko talouteen yhtään henkilöä, joka oli kuulunut siihen silloin, kun nuori lordi Castlewood vielä oli kotona.

Oli välttämätöntä suunnitelmalle, jota eversti Esmond ajoi, ja panokselle, jonka hän uskalsi, että salaisuus uskottaisiin mahdollisimman harvoille henkilöille. Perheemme ulkopuolella tunsi sen vain kolme tai neljä henkilöä, ja ihmeellisesti he säilyttivät tuon salaisuuden.

Kymmenentenä päivänä kesäkuuta 1714 mr. Priorin sanantuojan mukana tuli Pariisista kirje, herra varakreivi Castlewoodilta hänen äidilleen; siinä lordi ilmoitti olleensa kevytmielinen raha-asioissa; hän sanoi häpeävänsä ilmoittaa, että hän oli menettänyt rahaa pelissä ja muissa huvituksissa ja että hänen nyt, sensijaan että olisi tänä vuonna pitänyt Castlewoodissa suuria juhlia, kuten hän oli toivonut, täytyi elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja koettaa kaikessa säästää. Siihen asti oli Frank-poloisen kirjeessä joka sana totta, eikä voinut epäillä, että hän ja hänen pitkät lankonsa olivat kuluttaneet enemmän kuin heidän olisi sopinut ja käyttäneet tulot Castlewoodin tiluksista, joita hellä äiti niin huolellisesti oli hoitanut ja parantanut holhousaikanaan.

Hänen Clotildansa, jatkoi Castlewood, oli vielä heikko, ja lääkärit arvelivat, että hänen synnytyksensä tapahtuisi parhaiten Pariisissa. Hän tuli siis ilman ladyään ja oli oleva äitinsä talossa kesäkuun 17 tai 18 päivän tienoilla, sillä hän aikoi heti ratsastaa Pariisista ja tuoda vain yhden palvelijan mukanaan; ja hän pyysi, että lakimiehet Gray's Innistä kutsuttaisiin tileineen hänen luokseen ja että Castlewoodin vouti myös saapuisi tileineen, niin että hän voisi nopeasti järjestää asiansa heidän kanssaan ja saisi kokoon tarvittavan rahamäärän ja voisi palata varakreivittärensä luo siksi kuin tämä joutui lapsivuoteeseen. Sitten lordi ilmoitti muutamia uutisia kaupungista, missä hän oli, ja lähetti terveisensä sukulaisille, ja niin päättyi kirje. Se tuli yleisen postin mukana ja epäilemättä ranskalaiset ja englantilaiset viranomaiset jäljensivät sen, ja saivatkin sen kernaasti tehdä.

Kaksi päivää myöhemmin saapui toinen kirje Ranskan yleisessä postissa, yhtä julkisesti kuin edellinenkin; tämä kirje antoi ensin tietoja ranskalaisista hovitavoista ja päättyi sitten seuraaviin lauseisiin, joissa ei kukaan, joka ei tuntenut avainta, olisi voinut keksiä mitään salaisuutta: —

"(Kuningas ottaa) lääkettä torstaisin. Hänen majesteettinsa voi paremmin kuin hän viimeaikoihin on voinut, vaikka hän kärsiikin huonosta ruuansulatuksesta liian kovan ruokahalunsa tähden. Madame Maintenon voi yhä hyvin. St. Cyrissä on näytelty eräs monsieur Racinen näytelmä. Shrewsburyn herttua ja mr. Prior, meidän lähettiläämme, ja koko täällä oleva Englannin aateli oli saapuvilla sitä näyteltäessä. Sanotaan (varakreivi Castlewoodin passin) kielletyn häneltä, sillä lordilta velkoo eräs kultaseppä oikeudellista tietä Vaisselle pöytäkaluston ja helmikaulanauhan hintaa, mitkä korut lordi on antanut Comedie Francaise'in näyttelijättärelle mademoiselle Meruelille. On surullista, että sellaiset uutiset kulkevat maailmalle (matkustaen Englantiin) meidän nuoresta aatelistostamme täällä. Mademoiselle Meruel on lähetetty Fort l'Evesque'iin; sanotaan, että hän ei ole tilannut vain pöytäkalustoa, vaan myös huonekalut ja vaunut ja hevosia (tuon lordin nimellä), josta hulluttelusta ei onneton varakreivitär tiedä mitään.

"(Hänen majesteettinsa tulee olemaan) kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden vanha ensi syntymäpäivänään. Hovi valmistautuu viettämään sitä suurella juhlalla. Mr. Prior on suruissaan siitä, että Englannista on kieltäydytty lähettämästä hänelle pöytähopeaansa. Kaikki ihailivat täällä herra varakreivin muotokuvaa ja sanoivat sen olevan Rigaud'n mestariluoman. Oletteko te nähnyt sen? Se on (lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa). Minä luulen, että ei mikään englantilainen maalari kykenisi luomaan sellaista teosta.

"Meidän ystäväparkamme apotti on ollut Bastillessa, mutta hänet on nyt siirretty Conciergerie'hin (missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä) voisiko hän saada armahduksen tuomioonsa. Toivokaamme, että tuo mieshylky on vankilassa katunut.

"(Lordi Castlewoodia) on huvittanut sovittaa tuo pöytäkalustojuttu, ja hän matkustaa Englantiin.

"Eikö tämä ole ikävä kirje? Minulla on hitonmoinen päänsärky, sillä minä olen yöllä juopotellut Matin ja muutamien toisten kanssa ja olen, humalassa ja raittiina, iäti sinun —"

Lukuunottamatta niitä muutamia sanoja, mitkä olen tässä pannut sulkumerkkien sisään, oli koko tämä kirje joutavaa lörpötystä, vaikka kirjeen sisältö olikin niin tärkeä kuin kirjeen sisältö vain voi olla. Se ilmoitti niille, joilla oli avain, että: Kuningas ottaa varakreivi Castlewoodin passin matkustaen Englantiin tuon lordin nimellä. Hänen majesteettinsa on oleva lady Castlewoodin talossa Kensington Squaressa, missä hänen ystävänsä voivat häntä tavata. Heidän tulee kysyä lordi Castlewoodia. Tämä kirje on saattanut kulkea mr. Priorin ja noiden meidän uusien liittolaistemme, ranskalaisten silmien editse sanomatta heille mitään. Lontoossa oleville henkilöille oli sen sisältö selvä, ja he jotka lukevat muistiinpanojani sadan vuoden päästä tästä, saavat siitä tiedon asiasta, johon eversti Esmond viimeaikoina oli antautunut. Hän aikoi hiljaisuudessa ja nopeasti tehdä sen, jonka hyväksi toiset juonittelivat ja jonka hyväksi Jaakon-puoluelaiset punoivat kömpelöitä juonia; hän aikoi yksin toimittaa sen, mistä puolueen johtomiehet Englannissa vain puhuivat — tuoda Walesin prinssin maahan julkisesti kaikkein nähden ihan Bolingbroken silmien editse, vaikka seinillä oli tuon valtiosihteerin allekirjoittamia ilmoituksia, joissa luvattiin viidensadan punnan palkkio hänen kiinniottamisestaan: se oli panos, jonka pelaaminen ja voittaminen tarjosi nautintoa vaikka kenelle uhkarohkealle uskalikolle. Panoksen menettäminen saattoi tuottaa raskaan rangaistuksen, mutta koko perheemme halusi panna sen alttiiksi, kun oli niin suurenmoinen tilaisuus voittaa peli.

Oikeastaanhan sitä ei tulisi sanoa peliksi lukuunottamatta ehkä pääpelaajaa, joka ei ollut sen enemmän tai vähemmän epäröivä kuin useimmat julkisuuden miehet, joihin Esmond tutustui siihen aikaan. (Onko Englannissa koskaan julkisuuden miestä, joka kokonaan uskoo puolueeseensa? Onko siellä ainuttakaan, joka ei taistelisi sen puolesta, vaikka hän kuinka epäilisi?). Nuori Frank oli valmis taistelemaan ajattelematta paljoa. Hän oli Jaakon-puoluelainen, kuten hänen isänsäkin ennen häntä; kaikki Esmondit olivat rojalisteja. Jos hänelle vain olisi sanottu sanakaan, olisi hän huutanut: "Eläköön Jaakko-kuningas!" palatsivahdin edessä tai kukkaissalon ympärillä Strandissa. Ja naisille, kuten on tavallista, se ei ollut puoluekysymys, vaan uskon kysymys — heidän uskonsa oli intohimo; sekä Esmondin emäntä että tämän tytär olisivat iloisina kuolleet sen puolesta. Olen usein nauranut puhuessani kuningas Wilhelmin hallituksesta ja sanonut, että lady Castlewood tuntui minusta pettyneen, kun ei kuningas vainonnut perhettämme enemmän; ja ne, jotka tuntevat naisten luonteita, voivat itse kuvitella (mitä ei tässä tarvitse selostaa) sen ilon, millä nämä noviisit ottivat vastaan ihmeen, kun se heille julistettiin, sen innon, millä he odottivat sen täyttymistä, sen kunnioituksen, millä he kohtelivat lähettiä, joka selosti heille tuon salaisen totuuden, jonka silloin vain muutamat tunsivat, mutta jonka pian tuli paljastua koko maailmalle. Naisten luottamuksella ei tosiaankaan ole mitään rajoja. Katsokaa Arriaa, joka palvoo humalaista mieshölmöä, vaikka tämä kurittaa häntä; katsokaa Corneliaa, joka äidinsydämessään palvoo kuin jalokiveä hupsua poikaansa. Minä tiedän naisen, joka on suositellut lääkkeeksi kiinakuorta ja myöhemmin tohtori Berkeleyn tervavettä, aivankuin niiden nieleminen olisi uskonkappale ja niistä kieltäytyminen Jumalan häpäisemistä.

Palattuaan Ranskasta eversti Esmond asettui pienen kiinteän salaliiton johtoon. Esmond tiesi, ettei kuolema tai kidutus voisi horjuttaa siihen kuuluvien uskollisuutta. Kun Esmond selosti suunnitelmaansa kuninkaan tuomiseksi huomautti vanhempi lady, että Jumalan edessä täytyi valtaanpalauttaminen laskea Castlewoodin perheen ja sen päämiehen ansioksi; ja hän palveli ja rakasti Esmondia jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Lady ei hetkeäkään epäillyt Esmondin suunnitelman onnistumista, jonka epäileminen hänestä olisi ollut hartauden puutetta. Ja kun Beatrix tutustui suunnitelmaan ja yhtyi siihen, niinkuin hän koko sydämestään teki, soi hän Esmondille yhden läpitunkevia, kirkkaita katseitaan. "Oi, Harry", virkkoi hän, "miksi et sinä ole perheemme päämies? Sinä olet ainoa, joka voisit sitä koroittaa. Miksi annat tuolle tyhmälle pojalle arvonimen ja kunnian? Mutta niin on maailmassa — ne palkitaan, jotka eivät sitä ansaitse tai siitä välitä. Minä toivon, että voisin antaa sinulle sinun tyhmän palkintosi, serkku, mutta en voi. Minä olen koettanut enkä voi." Ja hän poistui, puistellen surullisesti päätään; mutta Esmondista on aina tuntunut, että Beatrixin kiintymys ja kunnioitus häntä kohtaan lisääntyi moninverroin sitten kun tämä tuli tietämään, mitä Esmond kykeni toimimaan ja kestämään, mitä suorittamaan ja mitä uhraamaan.

IX luku.

MUOTOKUVAN MALLI TULEE ENGLANTIIN.

Perheessämme ilmoitettiin, että lordi Castlewood saapuu seurassaan ranskalainen herra, joka toimi lordin sihteerinä. Ranskalainen oli roomalaiskatolinen ja hyvästä perheestä, vaikka hän nyt olikin joutunut alhaiseen toimeen; hän halusi syödä ateriansa omassa huoneessaan eikä yhdessä talon palvelijain kanssa. Varakreivitär luovutti tyttärensä huoneen vieressä olevan makuuhuoneensa, ja kun hänellä oli sen vieressä suuri mukava rukouskammio, asetettiin siihen vuode näennäisesti monsieur Baptistelle; mutta tarpeetonta on sanoa, että kun huoneiden ovet lukittiin, ja nuo kaksi vierasta vetäytyivät niihin, tuli nuoresta varakreivistä vain palvelija sille mainehikkaalle prinssille, joka oli hänen vieraansa, ja hän luovutti kernaasti mukavamman ja ilmavamman huoneen ja vuoteen herralleen. Madame Beatrix vetäytyi myös yläkertaan, sillä hänen huoneensa oli muutettu mylordin seurusteluhuoneeksi. Beatrix teeskenteli palvelijain nähden vastahakoisuutta, jotta petos menestyisi paremmin, ja oli katkera, kun hänen täytyi lähteä huoneestaan mylordin tähden.

Valmistukset eivät totisesti olleet vähäpätöisiä, eikä ollut vähäinen se odotuksen kiihko, mikä sai Castlewoodin lempeitten ladyjen sydämet sykkimään ennen niiden henkilöjen saapumista, joiden piti juuri kunnioittaa heidän taloaan. Kamari oli koristettu kukilla; vuoteessa oli kaikkein hienoimmat liinavaatteet, ja nuo kaksi ladyä halusivat sen itse laittaa ja polvistuivat vuoteen ääreen ja suutelivat hursteja, kunnioittaen kudosta, minkä tuli verhota kuninkaan pyhää olemusta. Pesukalusto oli hopeaa ja kristallia; kirjoituspöydälle oli asetettu "Eikon Basiliké" kirja; marttyyrinä kuolleen kuninkaan muotokuva riippui aina uunihyllyn yläpuolella, ja sen alla oli poloisen lordi Castlewoodin miekka ja pieni kuva eli muistoesine, jonka leski tahtoi aina pitää silmäinsä edessä herätessään ja jota kehysti hänen lordinsa ja hänen kahden lapsensa hiuksista tehty koriste. Uskonnolliset hartauskirjansa hän vei mukanaan siihen yläkerran huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen, koska ne olivat kaikki Englannin kirkon oppia. Ladyt näyttivät Esmondille ne mieluisat valmistukset, mitkä he olivat tehneet, kun he saivat kaiken valmiiksi. Juuri silloin polvistui Beatrix ja suuteli liinaisia lakanoita. Mutta hänen äitinsä, lady Castlewood, kumarsi ovella samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt alttarin edessä kirkkoon saapuessaan, ja hän myönsi pitävänsä huonetta tavallaan pyhänä.

Palvelijain huoneessa ei väki hetkeäkään olettanut, että näitä valmistuksia tehtiin ketään muuta, kuin nuorta varakreiviä, talon herraa varten, jota hänen hellä äitinsä ei ollut niin moneen vuoteen nähnyt. Molemmat ladyt olivat täydellisiä talousihmisiä ja he olivat mitä taitavimpia sokerileivosten, hajuvesien y.m. valmistajia ja he pitivät keittiön huolellisen valvontansa alaisena. Esmondin mielestä tapettiin niin monta juottovasikkaa, että niillä olisi voitu ravita kokonainen tuhlaajapoikain joukko, ja hän nauroi, tullessaan käymään ladyjen luona sinä päivänä, jolloin vieraiden piti saapua, ja nähdessään kaksi paria Englannin kauneimpia ja pyöreimpiä käsivarsia (lady Castlewood herätti huomiota käsivarsiensa kauneudella), jauhoissa yläpuolelle kyynärpäiden heidän valmistaessaan taikinaa ja pyörittäessään kaulinpuita taloudenhoitajan huoneessa. Vieraan ei pitänyt saapua ennenkuin illallisaikaan ja mylordin piti syödä ateriansa mieluimmin omassa huoneessaan. Voitte olla varma siitä, että talon kirkkaimmat hopeat oli asetettu sinne, ja voitte ymmärtää, miksi ladyt tahtoivat yksin palvella perheen nuorta päämiestä.

Eversti Esmond ratsasti kiireesti Rochesteriin ja odotti siellä kuningasta samassa kaupungissa, missä tämän isä oli viimeisen kerran laskenut jalkansa Englannin rannikolle. Siellä oli eräästä majatalosta hankittu huone lordi Castlewoodille ja hänen palvelijalleen; ja eversti Esmond osasi niin hyvin sovittaa ratsastuksensa, että hän oli tuskin ollut puolta tuntia paikalla, ja katseli juuri portaalta pihalle, kun kaksi matkustajaa ratsasti portista sisään, ja eversti juoksi pihalle ja syleili rakasta nuorta lordiaan seuraavassa hetkessä.

Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen, joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella. Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode, Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.

Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan, koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku", virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta, ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."

"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti, "ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan. Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain — anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen joltain toiselta tämän puolesta — mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle osoittanut.

"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus], Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) — "ja hän teki sen oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen; jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä. "Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen, joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.

"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."

Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!" virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."

Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr. Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille, mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat, jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia; siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St. Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä, oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä. Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka oli suunnitellut tuon rohkean panoksen — joka oli tuonut kuningattaren veljen isänmaahansa — tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä; ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin, olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää. [Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]

Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut — hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen äitiinsä.

Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen. Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi: — "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille, cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä, jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.

Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla, sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija, tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.

Eversti Esmondin täytyi taas huutaa: "Baptiste, pidä huolta matkalaukusta", kovalla, käskevällä äänellä; se huomautus sai huikentelevaisen nuoren miehen puremaan hammasta, ja niiden välistä kuului jotain suuresti kirousta muistuttavaa, ja sitten hän heitti neuvojaansa nopean katseen joka ei ollut kovinkaan hyvänsuopa. Mutta hän otti pienen matkalaukun hartioilleen, koska häntä oli muistutettu, ja vei sen yläkertaan, minne Esmond johti hänelle tietä palvelijan kera, jolla oli sytytetyt vahakynttilät kädessä. Prinssi heitti synkkänä taakkansa makuuhuoneeseen. "Prinssin, joka haluaa kantaa kruunua, täytyy kantaa naamiota", virkkoi mr. Esmond ranskaksi.

"Ah, peste! [hitto!] Minä ymmärrän nyt", virkkoi Monsieur Baptiste jatkaen keskustelua ranskaksi. "Suuri Vakavuus on vakavasti —"

"— huolissaan Monsieur Baptisten vuoksi", keskeytti eversti. Esmond ei pitänyt siitä sävystä, millä prinssi puhui naisista, eikä siitä, miten hän heitä katseli.

Makuuhuone sekä ne kaksi huonetta, jotka olivat sen yhteydessä, rukouskammio ja se huone, jota nyt nimitettiin mylordin seurusteluhuoneeksi, olivat jo valaistut ja odottivat vierastaan; ja sinne oli katettu mylordin illallinen. Hetkistä myöhemmin tulivat lordi Castlewood ja hänen äitinsä ja sisarensa yläkertaan, ja heti kun palvelijat olivat poistuneet, ottivat Castlewood ja Esmond oman osansa ja nuo kaksi ladyä polvistuivat prinssin eteen, joka suosiollisesti antoi heille kummallekin kätensä. Hän esitti osaansa ruhtinaana paljon luonnollisemmin kuin palvelijana, jossa osassa hän juuri oli kokeillut, ja hän nosti heidät molemmat maasta, käytöksessään suurta jaloutta ja hyväntahtoisuutta.

"Rouva", virkkoi hän, "minun äitini on kiittävä teidän armoanne hänen pojalleen osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Tietäkää, neiti", hän kääntyi Beatrixiin päin, "että minä en voi nähdä noin suurta kauneutta sellaisessa asennossa. Te petätte Monsieur Baptisten, jos polvistutte hänen eteensä; sopii paremmin, että hän polvistuu teidän eteenne."

Beatrixin silmistä säteili valo — tarpeeksi kirkas liekki sytyttämään intohimon vaikka kenen rinnassa. — Oli aikoja, jolloin tämä olento oli niin kaunis, että hän oli sellainen kuin Venus saattaisi olla, kun hän paljastaa itsensä jumalattarena kirkkauden leimahduksessa. Sellainen hän oli nyt — säihkyvä, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen kirkkaus. Intohimoinen kiihtymys ja kateellinen tuska viilti Esmondin rintaa, kun hän huomasi katseen, jonka Beatrix soi prinssille; ja vasten tahtoaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi huoneen poikki Castlewoodiin, jonka silmät vastasivat hänen hälyytysmerkkiinsä ja olivat myös valppaina. Prinssi soi alamaisilleen muutaman minuutin audienssin ja sitten nuo kaksi ladyä ja eversti Esmond poistuivat huoneesta. Lady Castlewood pusersi hänen kättään, kun he astuivat portaita alas, ja nuo kolme menivät alakerran huoneisiin, niissä he odottivat siksi, kunnes matkustajat ylhäällä olivat tarpeeksi virkistyneitä ja valmiita aterioitsemaan.

Esmond katsahti Beatrixiin, jonka kauniilla kaulalla jalokivet kimaltelivat. "Minä olen pitänyt sanani", virkkoi hän. "Ja minä omani", virkkoi Beatrix katsellen timantteihinsa.

"Jos minä olisin Mogul-keisari", virkkoi eversti, "saisit sinä kaiken, mikä Golcondasta kaivetaan esiin."

"Nämä ovat monin verroin liian hyvät minulle", virkkoi Beatrix painaen päänsä kauniille rinnalleen — "ja niin olette te kaikki — kaikki." Ja sitten hän taas yhdessä tuokiossa kohotti päänsä, ja kun hän huokasi, saivat hänen silmänsä tuon surumielisen ja tutkimattoman ilmeen, jota oli aina mahdoton selittää.

Kun illallisaika joutui, mikä meille ilmoitettiin ylhäältä kuuluvalla koputuksella, menivät eversti Esmond ja nuo kaksi ladyä ylempään huoneeseen, missä prinssi jo oli ja hänen vierellään nuori varakreivi, joka oli juuri samanikäinen ja kokoinen ja kasvonpiirteiltäänkin hyvin prinssin näköinen, vaikka Frank oli kauniimpi. Prinssi istuutui ja pyysi naisia istuutumaan. Herrat jäivät seisomaan. Pöytä oli tosiaankin katettu vain kolmelle. "Kumpi teistä asettuu tuohon?" kysäisi prinssi.

"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."

"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.

"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin synkkä.

Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä. Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa? — ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian. Sinä tiedät, että minä muistan Simoism ja Sigeia tellus'in ja proelia mixta mero — mixta mero'n " [viinininnoittamat taistelut — viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno merumin[viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.

"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella, kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä. Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän onnen.

Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä, hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä, vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa — miten vallaton poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen. Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan, ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva varakreivittären pojaksi.

Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan, täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.

Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan, vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi" tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.

Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja sanoi: "Mylord — tuo herra — on veikistellyt miss Lucylle (Johnin rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin. Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat, puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen, kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa petite maison'issaan Chaillot'ssa.

Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa, mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.

Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa; silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä! soubrette[kamarineiti] on juorunnut amoureux'lle[rakastaja], ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."

Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche [lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] — näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa mainita eversti Esmondia — näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja siveyssaarnoillaan.

Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä, jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta. Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä; ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa. Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää, että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori Arbuthnot. — R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään, mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra, joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme, oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä hän antoi, oli helppo havaita — vaikka hän pysyi asiasta melkein vaiteliaana — kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella — ja jonka valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen rukouksessaan — vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä. Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä, minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta, kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä, jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin mielestä kovin kevytmielinen — kevytmielinen ja huoleton; hän ei voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi; hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään, sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin, hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni." "Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)

"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla — luulen kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota suloista musiikkia — "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja Canterburyn markiisi."

"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain valittava paikkanne."

"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n kuningattaren hovineitien äiti — eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.

"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan", virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank. "Minä toivon — minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi — kautta Yrjänän, sen tekisin; mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."

Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä päämäärää varten — hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen vakaumuksensa olleet toisella puolella — kansan, parlamentin ja Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa, prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset. Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun, ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja kateellisemmiksi.

X luku.

VIERAANAMME KENSINGTONISSA ON HYVIN HUOMATTAVA HENKILÖ.

Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia, Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla, Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta Marlborough'ta — koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota Englannissa oli palveltu kuin jumalaa — miten hänen täytyi hiipiä pois Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.

Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä, ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St. Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle, kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja, imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa. Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua, eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.

Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi, kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa, saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa, niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.

Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin, jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki — sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon skotlantilaisia — vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu — tiedettiin horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta. Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä, jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on oleva seuraajani."

Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan, kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten vaaliruhtinas sanoi, — mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota varmaankin peloitti saada sellainen memento mori kuninkaallisten silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä. Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa, kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä, tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady Castlewoodin talossa.

Heinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä kanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin mitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja Mortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin sauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka lordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut, vakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää hallitsijalle.

Sen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän oli kertonut serkulleen — tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan ja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta, tulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin suojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava tuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin selvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin hänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän poika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä asiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: "Minusta Beatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä", virkkoi lady Castlewood: "Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut." Ja mr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei ollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa tuo ehdotus hänestä oli.

"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry", virkkoi varakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. "Beatrixin on parasta olla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen tulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu."

"Mikä tämän aamuinen asia?" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt mitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli kaikkein tärkein — jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet — juuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.

Se hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen pääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka olivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista, olivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja muuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren seikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen yksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli ehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli, että jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta henkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä palveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet kuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa terveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu saattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä päätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren veli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista kättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki kovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.

Kaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun Rochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen seurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori A:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi siellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme; sillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä sattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä päivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt moitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein lempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli. Ja kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla liehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle miehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi olla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin vaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän kävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli syyllisyydestään.

Tähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana vaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä loikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti heti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen, toisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.

Hän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti Monsieur Baptistea menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että herra varakreivi Castlewood heti pukisi univormun ylleen ja tulisi ajelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.

Sitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan tuossa näytelmässä. "Puolen tunnin perästä" virkkoi hän, "ovat hänen majesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa Seetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu puutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja tämän veli, herra varakreivi Castlewood, kävelevät yksityisessä puistossa — tässä on lady Mashamin avain — ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen seurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää kuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix esittää veljensä ja sitten! — ja sitten rukoilee herra piispa, että tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen apulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti Beatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista tällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen."

Kuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh olikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli juuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne. Tohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä henkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia poissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.

Tieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken mustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua saapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi käsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi takaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme kaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan mikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.

Beatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi lasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen ja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: "Voimme, kaikki toivoa parasta", virkkoi hän. "tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle hermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan Seetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady — kun me saavuimme yksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen päin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten takana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että saatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja kulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, mutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti Malplaquet'n luona, ei pelkää mitään." Esmond ja Castlewood katsahtivat toisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt siitä.

"Prinssi paljasti päänsä", jatkoi Beatrix, "ja minä näin kuningattaren kääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi olivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja sitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin lähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan kantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin suudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi kätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei tulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai nainen."

"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi kuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja sisartanne?'

"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa', virkkoi prinssi kumartaen taas syvään.

"'Te olette ottanut vierasmaalaisen vaimon, mylord, ja vieraan uskonnon. Eikö Englannin kirkon oppi ollut tarpeeksi hyvä teille?'

"'Kun omaksun isäini uskon', vastasi prinssi, 'en rakasta äitiäni vähemmän enkä palvele teidän majesteettianne vähemmän uskollisesti.'"

"Tässä", virkkoi Beatrix, "antoi suosikki minulle kädellään viittauksen vetäytyä pois (ja sen minä teinkin, vaikka paloin halusta saada kuulla mitä sanottiin) ja kuiskasi jotain kuningattarelle; se sai hänen majesteettinsa säikähtämään ja kiivaasti mutisemaan muutamia sanoja prinssiin kääntyneenä ja tarttumaan kantotuolin selkänojaan. Prinssi tuli yhä lähemmäksi. Hän alkoi puhua kovin nopeasti. Minä erotin sanat: 'Isä — siunaus, anteeksianto'; ja sitten, vähän ajan perästä, lankesi prinssi polvilleen, otti rinnaltaan erään paperin, mikä hänellä oli siellä ja ojensi sen kuningattarelle, joka heti kun hän näki sen, kohotti ylös käsivartensa ja kirkaisi ja veti pois prinssiltä lähempänä olevan kätensä, jota tämä aikoi suudella. Prinssi jatkoi puhettaan ja teki kovin vilkkaita liikkeitä, löi toisinaan käsiään rintaansa ja levitti toisinaan aivan kuin sanoakseen: Tässä olen minä, veljesi, sinun vallassasi. Lady Masham juoksi kantotuolin toiselle puolelle ja polvistui hänkin ja puhui kovin tarmokkaasti. Hän tarttui omalla puolellaan olevaan kuningattaren käteen ja kohotti maasta paperin, minkä hänen majesteettinsa oli antanut pudota. Prinssi nousi ja puhui vielä jotain aivankuin hän aikoisi poistua; toisella puolella suosikki kehoitteli emäntäänsä, ja sitten hän juoksi prinssin luo ja toi tämän taas takaisin ihan kantotuolin viereen. Taas prinssi polvistui ja tarttui kuningattaren käteen, jota kuningatar ei vetänyt pois; ja prinssi suuteli sitä satoja kertoja ja mylady puhui koko ajan nyyhkyttäen ja rukoillen kantotuolin ääressä. Sillä välin istui kuningatar pökertyneen näköisenä ja rutisteli paperia toisella kädellään prinssin hyväillessä toista. Sitten hän yht'äkkiä kirkaisi terävästi useamman kerran ja sai kovan hysteerisen nauruja itkukohtauksen. 'Riittää, riittää, herra, tällä kertaa', kuulin lady Mashamin sanovan; ja kantomies, joka oli vetäytynyt juhlasalin taa, palasi huutojen hätyyttämänä. 'Hakekaa kiireesti apua', virkkoi lady Masham; ja minä juoksin tohtorin luo, joka heti tuli luoksemme Rochesterin piispan kanssa. Lady Masham kuiskasi prinssille, että hän voi toivoa kaikkein parasta ja olla huomenna valmiina; ja nyt on prinssi mennyt Rochesterin piispan taloon kohtaamaan muutamia ystäviään. Ja nyt on tuo suuri panos uskallettu", virkkoi Beatrix langeten polvilleen ja ristien kätensä. "Jumala kuningasta suojelkoon! Jumala kuningasta suojelkoon!"

Kun Beatrixin tarina oli kerrottu ja kun tuo nuori lady oli hieman tyyntynyt ja me olimme tiedustelleet häneltä prinssiä, joka oli poistunut piispa Atterburyn kanssa, ja saaneet kuulla, että hän luultavasti viipyisi poissa koko päivän; katsahdimme me Beatrixin kolme sukulaista toisiimme saatuamme tämän tiedon: Oli selvää, että samat ajatukset risteilivät kaikkien mielessä.

Mutta kuka aloittaisi asian? Monsieur Baptiste — se on, Frank Castlewood — kävi kovin punaiseksi ja katsahti Esmondiin. Eversti puri huuliaan ja taisi rummuttaa peräytymismarssia akkunaan. Lady Castlewood selosti Beatrixille ne uutiset, joiden me tiesimme kaikkea muuta kuin miellyttävän häntä.

"Me iloitsemme", virkkoi hän tarttuen tyttärensä käteen ja puhuen lempeällä äänellä, "että tuo vieras on poissa."

Beatrix vetäytyi heti pois ja katsahti meihin kaikkiin kolmeen kuin vaaraa aavistaen. "Miksi olette iloisia?" kysäisi hän ja hänen povensa alkoi aaltoilla. "Niinkö pian te olette väsyneet häneen?"

"Yksi meistä on mielestämme vallan hitonmoisesti liian ihastunut häneen", huudahti Frank Castlewood.

"Ja kuka se on — tekö, mylord? Vai äitikö, joka on mustasukkainen, kun prinssi juo maljani? Vaiko perheemme päämies (tässä hän kääntyi mahtavana eversti Esmondiin päin), joka viime aikoina on nähnyt hyväksi pitää saarnoja prinssille!"

"Me emme väitä, että olet liian vapaa hänen majesteettinsa kanssa —"

"Paljon kiitoksia, rouva", virkkoi Beatrix keikahuttaen päätään ja niiaten.

Mutta hänen äitinsä jatkoi kovin tyynenä ja arvokkaana "— Me emme ainakaan ole niin sanoneet, vaikka voisimme sen tehdä, jos äiti ehkä voi sanoa sellaista omalle tyttärelleen — isäsi tyttärelle."

" Eh? mon père " [Ohoo, minun isäni], keskeytti Beatrix, "ei ollut parempi kuin muidenkaan isät." Ja hän katsahti taas everstiin.

Me kauhistuimme kaikki, kun hän lausui nuo muutamat ranskalaiset sanat. Hän jäljitteli täydellisesti ulkomaalaisen vieraamme käytöstä.

"Kuukausi sitten et ollut oppinut puhumaan ranskaa, Beatrix, etkä puhumaan pahaa isästäsi", virkkoi hänen äitinsä surullisesti.

Beatrix huomasi varmaankin kompastuksen, minkä hän kiihtymyksessään oli tehnyt, sillä hänen kasvonsa kävivät polttavan punaisiksi. "Minä olen oppinut kunnioittamaan kuningasta", virkkoi hän vastahakoisena; "ja olisi parempi, että eivät muutkaan epäilisi hänen majesteettiaan eivätkä minua."

"Jos kunnioittaisit äitiäsi hiukan enemmän, Trix", virkkoi Frank, "niin ei se sinua hiukkaakaan haittaisi".

"Minä en ole mikään lapsi", virkkoi Beatrix kääntyen häneen päin. "Me olemme tulleet toimeen kovin hyvin nämä viisi vuotta ilman sinun neuvojasi ja esimerkkejäsi, enkä minä niitä nytkään halua. Miksi ei perheen päämies puhu?" jatkoi hän; "hänhän täällä kaikki hallitsee. Eikö hänen ylhäisyytensä suo meille saarnaa nyt, kun hänen rippi-isänsä on lopettanut virren veisuun?" Prinssi oli käyttänyt eversti Esmondista melkein samoja sanoja, joita tuo häikäilemätön tyttö vihassaan toisti.

"Te osoittaudutte kovin hyväksi oppilaaksi, neiti", virkkoi eversti Esmond; ja emäntäänsä kääntyen: "Käyttikö vieraanne näitä sanoja teidän armonne kuullen vain suvaitsiko hän lausua Beatrixille yksityisesti mielipiteensä minun väsyttävästä saarnaamisestani."

"Oletko tavannut häntä yksin?" huudahti mylord syöksähtäen seisomaan ja kiroten. "Jumaliste, oletko tavannut häntä yksin?"

"Jos hän olisi täällä, niin te ette uskaltaisi minua näin loukata — ei, te ette uskaltaisi!" huudahti Frankin sisar. "Pitäkää kirosana vaimoanne varten, mylord. Täällä me emme ole tottuneet sellaisiin sanoihin. Siihen asti kuin te tulitte vallitsi äidin ja minun välillä ystävyys;, ja minä rakastin häntä silloin, kun ette hänestä välittänyt, kun olitte vuosia poissa hevosienne ja rakastajattarienne ja katolisen vaimonne luona."

"— vie", virkkoi mylord päästäen taas huuliltaan kirouksen. "Clotilda on enkeli! Kuinka sinä uskallat sanoa sanaakaan Clotildaa vastaan?"

Eversti Esmond ei voinut olla hymyilemättä, kun hän huomasi miten helposti Frankin hyökkäys torjuttiin tuolla syötillä. "Mielestäni ei nyt ole kysymys Clotildasta", virkkoi Mr. Esmond hieman pilkallisesti; "lady Clotilda on pitkien matkojen päässä Pariisissa ja valmistaa lapsen vaatteita. Nyt on kysymys lordi Castlewoodin sisaresta eikä hänen vaimostaan."

"Hän ei ole lordi Castlewood", virkkoi Beatrix, "ja hän tietää, ettei hän ole. Hän on eversti Francis Esmondin poika, ei sen enempää, ja hän käyttää väärää arvonimeä ja elää toisen kustannuksella, ja hän tietää sen." Tämä oli toinen raju hyökkäys piiritettyä linnapoloista vastaan, mutta nopea pelastus tuli toisaalta. "Pyydän toistamiseen anteeksi", virkkoi Esmond. "Jos ei minun oikeuksistani ole mitään todistuksia, niin ei minulla ole mitään oikeuksia. Jos ei isäni tunnustanut ketään perillistä, oli sinun isäsi hänen laillinen seuraajansa, ja lordi Castlewoodilla on yhtä hyvä oikeus arvoonsa ja tilukseensa kuin kellään miehellä Englannissa. Mutta se ei taas ole kyseessä oleva asia, niinkuin hyvin tiedätte. Palatkaamme siis asiaan, koska sinä haluat minun siihen sekaantuvan. Ja minun vilpitön mielipiteeni on, että se talo, missä prinssi, joka ei kunnioita ketään naista, oleskelee päivät pitkät, ei sovi nuoren naimattoman ladyn asunnoksi ja että sinun olisi parempi olla maalla kuin täällä. Prinssi on täällä suurta päämäärää varten, josta ei minkään mielettömyyden tulisi häntä estää; kun sinä siis tänä aamuna olet jalosti täyttänyt osasi, Beatrix, sinun tulisi vähäksi aikaa poistua näyttämöltä ja jättää se näytelmän toisten henkilöjen varaan."

Kun eversti, erittäin tyynenä ja kohteliaana, jommoisena hän aina toivoo esiintyneensä naisille, seisoi hänen emäntänsä hänen vierellään pöydän toisella puolella ja Frank seisoi toisella puolella piirittäen Beatrix-parkaa, joka oli sen takana; tuntui aivankuin me lähestyessämme sulkisimme häneltä tien.

[Rakas isäni sanoo aivan oikein, että hänen käytöksensä naisia kohtaan aina oli tasaisen kohteliasta. Hän kohteli minua lapsuudestani asti äärettömän lempeästi aivankuin olisin ollut pikkuinen lady. En voi muistaa (vaikka annoin siihen usein aihetta) kuulleeni häneltä koskaan karkeata sanaa. Eikä hän kohdellut vähemmän harkitusti ja lempeästi tiluksemme alhaisimpiakaan neekerinaisia. Hän ei ollut läheinen muiden kuin äitini kanssa, ja oli suloista nähdä miten tuo luottamus säilyi heidän välillään ihan viime hetkiin asti. Kaikki hänen alustalaisensa olivat hartaan kuuliaisia hänelle; ja äitini ja koko talo kilvoitteli aina häntä miellyttääkseen, ja heitä ihan kauhistutti jollain tavalla loukata häntä. Hän oli mitä nöyrin mies, tästä huolimatta, mitä vaatimattomin, mitä helpoimmin tyydytetty. Ja mr. Benson, meidän pastorimme Castlewoodista, hän, joka oli isäni luona tämän viime hetkellä, sanoi aina: "En tiedä, mikä eversti Esmondin oppi oli, mutta hän eli ja kuoli kuin harras kristitty." — R.E.W.]

Kun Beatrix kaksi kertaa oli tehnyt hyökkäyksen ja joutunut peräytymään, koetti hän nyt, kuten olin odottanutkin, naisten ultima ratiota[viimeinen keino] ja turvautui kyyneliin. Hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelistä. En ole koskaan voinut kestää hänessä enkä kenessäkään naisessa tuota tuskan ilmaisua. "Minä olen yksin", nyyhkytti hän, "teitä on kolme minua vastassa — veljeni, äitini ja sinä. Mitä minä olen tehnyt, kun te puhutte ja katsotte minuun noin epäystävällisesti? Onko minun vikani, että prinssi, kuten te sanoitte, ihailee minua? Minäkö hänet tänne toin? Teinkö minä muuta kuin sen, mitä pyysitte, kun olin hänelle ystävällinen? Ettekö te sanoneet minulle, että meidän velvollisuutemme oli kuolla hänen puolestaan? Etkö sinä, äiti, opettanut minua aamuin ja illoin rukoilemaan kuninkaan puolesta, ennenkuin edes rukoilimme omasta puolestamme? Mitä sinä minusta tahdot, serkku — sillä sinä olet minua vastaan tähdätyn salaliiton johtaja, minä tiedän sen, sir, ja että äitini ja veljeni tekevät vain sen, mitä sinä pyysit — minne sinä tahtoisit minun menevän?"

"Minä tahtoisin ainoastaan poistaa prinssiltä vaarallisen kiusauksen", virkkoi Esmond vakavasti. "Taivas varjelkoon minua sanomasta, että sinä myöntyisit; minä tahtoisin vain vapauttaa hänet siitä. Sinun kunniasi ei tarvitse mitään kaitsijaa, Jumalan kiitos, mutta prinssin julkeus tarvitsee sen. Arvonsa kautta hän on niin paljon yläpuolella kaikkia naisia, että ei voi olla muuta kuin rikollista, kun hän heitä tavoittelee. Me tahtoisimme varjella perheemme armaimman ja ihanimman tuon loukkauksen vaaralta ja siksi me toivoisimme sinun menevän, hyvä Beatrix."

"Harry puhuu kuin kirjasta", virkkoi Frank, käyttäen erästä kirouksistaan, "ja — vie, joka sana, minkä hän sanoo, on totta. Sinä et voi mitään sille, että olet kaunis, Trix, ja vielä vähemmän voi prinssi olla sinua tavoittelematta. Minä neuvon sinua välttämään vaaraa; sillä taivaan tähden, jos prinssi aikoisi kujeilla kanssasi, niin olkoonpa hän vaikka kuningas tai siksi tuleva, lukisimme Harry Esmond ja minä hänelle tuomion."

"Eikö kaksi sellaista esitaistelijaa riitä kaitsijoiksi minulle?" kysyi Beatrix hieman surullisesti; "on varmaa, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, kun te kaksi vartioitte."

"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix", virkkoi eversti Esmond, "eikä prinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi."

"Mutta tunteeko hän teidät"? huomautti lady Castlewood tyynesti. "Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos kuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö Walcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista poissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme ovat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa linnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan asuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?"

Voin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.

"Me lähdemme siis", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. "Tänä iltana pitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa kuningatar voi ja huomenna —"

"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani", virkkoi lady Castlewood. "Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja huomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku, käske heti hankkimaan vaunut."

"Hävetkää!" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä. "Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini ensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä minut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään vankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi keinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne, joiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta poistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa sitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin yksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin se nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista koettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä menen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan onnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt. Menköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut pois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon. Koko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä äiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin huolellisesti olette suojelleet kunniaani?"

Beatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä meihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me olimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin kovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan ja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme vaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana aikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme tekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja puhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka tekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.

Keskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi, ja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä oli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas kädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä hän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua Hamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona pahaenteisenä prinssin saapumisiltana. "Minä olen tuonut takaisin", virkkoi hän, "Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi minulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt. En milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry Esmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään kuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta tulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne, herra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä karkaa?" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut meidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui olevan tuon sorretun tyttöpoloisen.

Tuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu paroonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran kanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu herttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut Beatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon, ajatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan ohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka Beatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli taloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.

"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?" kysäisi hänen äitinsä ottaen pienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei usein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat julmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa. [Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti parhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady Castlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan tyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta Beatrixille tämän valitettavan erheen. — R.E.]

Kun lady Castlewood oli antanut tämän pistoksen, kauhistui hän itse sen vaikutusta. Se meni suoraan Beatrix-poloisen sydämeen. Hän punastui ja vei nenäliinan silmiensä eteen; sitten hän suuteli muotokuvaa ja pani sen povelleen. "Minä olin unohtanut sen", virkkoi hän; "virheeni sai minut unohtamaan suruni; äitini on muistuttanut minua molemmista. Jää hyvästi, äiti! Minä luulen, etten voi koskaan antaa sinulle anteeksi; meidän välillämme on särkynyt jotain, jota eivät kyyneleet eivätkä vuodet kykene korjaamaan. Olen aina sanonut, että olin yksin; sinä et koskaan rakastanut minua, et koskaan — ja olit minulle kateellinen siitä asti, kuin istuin isäni polvella. Minä siis poistun — mitä pikemmin sitä parempi; minä en voi enää kestää teidän seuraanne."

"Mene, lapsi", virkkoi hänen äitinsä kovin ankarana — "mene ja taivuta ylpeät polvesi pyytämään anteeksiantoa; mene ja rukoile yksinäisyydessä nöyryyttä ja katumusta. Sinun moitteesi eivät tuota minulle surua, vaan sen tekee sinun kova sydämesi, Beatrix-poloiseni. Hellyttäköön Jumala sen ja opettakoon Hän sinut kerran vielä äitiäsi ymmärtämään."

Jos emäntäni oli julma, niin ei häntä ainakaan milloinkaan saatu sitä myöntämään. Ladyn ylpeys voitti Beatrixinkin ylpeyden; ja jos tuolla tyttöraukalla oli ylpeä luonne, niin minä pahoin pelkään, että hän oli sen perinyt äidiltään.

XI luku.

VIERAAMME POISTUU LUOTAMME, KOSKA EMME OLE OLLEET TARPEEKSI VIERAANVARAISIA.

Beatrixin lähtö tapahtui tunnin kuluessa, ja hänen neitsyensä meni hänen mukanaan postivaunuissa, ja ajurin istuimelle asettui asestettu palvelija tien vaarojen varalta. Esmond ja Frank aikoivat saattaa vaunuja, mutta Beatrix kieltäytyi vihaisesti heidän seurastaan, ja niinpä toinen palvelija lähetettiin seuraamaan vaunuja ja häntä kiellettiin poistumasta niiden luota, ennenkuin ne seuraavana päivänä olivat sivuuttaneet Hounslow Heathin. Kun nämä kaksi muodostivat koko lady Castlewoodin miespalvelijakunnan, tuli Esmondin uskollinen John Lockwood palvelemaan tämän emäntää näiden poissaoloaikana, vaikka hän kernaammin olisikin saattanut rakastettuaan, neitsyt Lucya, kun tämä matkusti maalle.

Mieliala oli synkkä ja äänetön aterian aikana. Tuntui kuin pimeys kattaisi talon, kun Beatrixin iloiset kasvot oli sieltä poistettu. Iltapäivällä saapui kuningattaren suosikilta viesti, joka hiukan huojensi apeaa mieltämme. "Kuningatar on ollut kovin järkytetty", sanottiin kirjelipussa; "hän voi nyt paremmin ja kaikki päättyy hyvin. Olkoon lordi Castlewood valmiina sen varalta, että lähetämme häntä noutamaan."

Illan suussa saapui toinen kirjelippu: "Neuvostossa on ollut kiihkeä ottelu. Valtiovarainhoitaja on murtanut sauvansa, ja hän on kukistunut niin, ettei hän enää milloinkaan nouse; ketään seuraajaa ei ole määrätty. Lordi B:llä — on suuret whig-kutsut tänä iltana Golden Squaressa. Jos hän horjuu, ovat kuitenkin toiset uskollisia. Kuningattarella ei ole enää kohtauksia, mutta hän on vuoteen omana, ja hän on rauhallisempi. Olkaa valmiina aamulla, silloin toivon kaiken käyvän hyvin."

Prinssi saapui kotiin pian sen jälkeen kuin tämän viestin tuoja oli poistunut talosta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli piispan juomista tullut sellaiseen kuntoon, että ei hänen kanssaan tärkeistä asioista keskustelemisesta olisi ollut mitään hyötyä. Hänet autettiin kuninkaalliseen vuoteeseensa; hän nimitti Castlewoodia tuttavallisesti tämän omalla nimellä; hän unohti kokonaan näytellä sitä osaa, josta hänen kruununsa ja turvallisuutensa riippui. Oli onni, että lady Castlewoodin palvelijat olivat poissa ja että hänen puheensa kuulivat vain ne, jotka eivät halunneet häntä pettää. Hän tiedusteli jumalaista Beatrixia kuninkaallisesti nikottaen. Hänet saatiin helposti vuoteelle ja pian hän oli vaipunut sikeään uneen ja unohdukseen, jommoisella Bakkus palkitsee palvelijansa. Me toivoimme, että Beatrix olisi ollut näkemässä hänet humalassa. Pahoittelimme ehkä, että Beatrix oli poissa.

Kensington Squaren seurueesta oli eräs kyllin hupsu ratsastaakseen sinä iltana Hounslowiin coram latronibus[ryöväreistä huolimatta] ja majataloon, jota perheemme tavallisesti käytti matkustaessaan Lontoota edemmäksi. Esmond pyysi, että majatalon isäntä ei ilmoittaisi neiti Beatrixille hänen tuloaan, ja hänelle suotiin julma tyydytys saada kävellä sen huoneen oven sivuitse, jonka takana Beatrix nukkui neitsyensä kanssa, ja aamulla varhain nähdä hänen vaunujensa lähtevän liikkeelle. Esmond näki Beatrixin hymyilevän ja antavan rahaa miehelle, joka oli määrätty ratsastamaan vaunujen takana Bagshotiin asti. Beatrix näytti erottavan toisen palvelijan saattueestaan, koska tie oli vapaa ja toinen palvelija oli aseistettu; ja tämä palvelija heitti nuorelle emännälleen hyvästit kumarrellen moneen kertaan ja meni ja tilasi pullon olutta keittiöstä ja palasi palvelustoverinsa, Jussikuskin, ja hevosiensa kanssa takaisin Lontooseen.

Nuo kaksi arvon ukkelia eivät vielä olleet kulkeneet penikulmaakaan Hounslowin sivu, kun he uudestaan pysähtyivät juomaan, ja täällä he säikähtivät, kun näkivät eversti Esmondin ratsastavan ohitse. Vastaukseksi eversti Esmondin ankaraan kysymykseen selitti mies, että hänen nuori emäntänsä oli lähettänyt vain tervehdyksensä, vain sen eikä mitään muuta viestiä. Hän oli viettänyt yönsä hyvin ja oli ehtivä illansuussa Castlewoodiin. Everstillä ei ollut aikaa pitempiin puheisiin ja hän ratsasti nopeasti Lontooseen, missä hänellä oli kovin tärkeitä asioita ajettavana, kuten lukijani varsin hyvin tietää. Hänen mieltään kevensi sanomattomasti se ajatus, että Beatrix ajoi pois vaarasta. Hänen ratsunsa saapui Kensington Square'iin (kelpo Pilkku tunsi tien sinne varsin hyvin) ennenkuin edellisen illan juopunut vieras vielä oli herännyt ja päässyt kohmelostaan.

Edellisen illan suuri tapahtuma tunnettiin koko kaupungissa varhain seuraavana päivänä. Neuvostohuoneessa oli kuningattaren läsnäollessa tapahtunut ankara yhteentörmäys, ja kaikilla kahviloilla oli oma selostuksensa tuosta riidasta. Herra piispa toi nuo uutiset varhain aamulla Kensington Square'iin, missä hän odotteli kuninkaallisen herransa heräämistä yläkerrassa ja ilmoitti luottavaisena, että vieraamme julistettaisiin Walesin prinssiksi ja kruunun perilliseksi, ennenkuin päivä oli mennyt mailleen. Piispalla oli edellisenä päivänä ollut vieraanaan muutamia mitä vaikutusvaltaisimpia herroja tuosta oikeasta brittiläisestä puolueesta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli lumonnut ne kaikki, sekä skotlantilaiset että englantilaiset, sekä katoliset että valtionkirkonmiehet. "Kokouksessamme oli kveekareitakin", virkkoi piispa; "ja jos tuo muukalainen joikin hieman liikaa brittiläistä punssia ja olutta, niin kyllä hän pian tottuu paremmin noihin juomiin ja lordi Castlewoodin", virkkoi piispa naurahtaen, "täytyy kärsiä se ilkeä syytös, että hän kerran elämässään on ollut hieman humalassa. Hän joi ihanan sisarenne maljan lukemattomia kertoja ja me nauroimme sille kaikki", virkkoi piispa, "sillä ihailimme niin suurta veljen rakkautta. — Missä on tuo lumoava luonnotar ja miksi hän ei somista teidän armonne teepöytää kirkkailla silmillään?"

Lady vastasi yksikantaan, että Beatrix sinä aamuna ei ollut kotona. Herra piispalla oli liian paljon puuhaa tärkeiden asiain vuoksi vaivatakseen päätään kenenkään ladyn läsnäololla tai poissaololla, olipa tämä miten kaunis tahansa.

Olimme yhä pöydän ääressä, kun tohtori A — saapui palatsista kovin huolestuneen näköisenä. Ne mielenjärkytykset, mitkä kuningattarella edellisenä päivänä oli ollut, olivat aiheuttaneet kovin vakavia seurauksia; tohtoria oli haettu ja hän oli määrännyt kuningattarelle suoneniskentää. Long Acren haavuri oli haettu iskemään kuningattarelta suonta, ja hänen majesteettinsa oli nyt rauhallisempi ja hengitti kevyemmin. Mikä sai meidät säpsähtämään, kun kuulimme mr. Aymen nimen? " Il faut être aimable pour être aimé " [Jos tahtoo saada rakkautta, tulee olla rakastettava.], virkkoi iloinen tohtori. Esmond veti häntä hihasta ja pyysi häntä vaikenemaan. Aymen taloon oli rakas lordi Castlewood. Frankin isä, viety kuolemaan tuhoisan kaksintaistelun jälkeen.

Kuningattaren luokse ei ainakaan sinä päivänä voinut mennä vierailulle; ja kun yläkerrassa oleva vieraamme antoi merkin, että hän oli hereillä, menivät tohtori, piispa ja eversti Esmond prinssin aamuvastaanottoon ja toivat hänelle sekä iloisia että epäilyttäviä uutisia. Tohtorin täytyi pian poistua, mutta hän lupasi antaa prinssille yhtämittaa tietoja siitä, mitä tapahtui läheisessä palatsissa. Sekä hän että piispa antoivat sen neuvon, että prinssi heti, kun kuningattaren tauti saisi suotuisan käänteen, vietäisiin hänen vuoteensa ääreen, neuvosto kutsuttaisiin koolle, Kensingtonin ja St. Jamesin henkivartiostot, joihin kahteen rykmenttiin saattoi täydellisesti luottaa, sekä yksi, josta tiedettiin, ettei se ollut vastahakoinen, julistaisivat prinssin oikeaksi perilliseksi ja sen tekisi myös kuningatar neuvostonsa lordien edessä ja määräisi hänet valtaistuimen perijäksi.

Sinä päivänä viettivät prinssi ja Rochesterin piispa, eversti Esmond sihteerinään, useita tunteja lukittujen ovien takana laatien julistuksia ja kehoituksia maaseudulle, skotlantilaisille, pappissäädylle, Lontoon ja Englannin kansalaisille; näissä ilmoitettiin kolmen valtakunnan maanpakolaisperijän saapuneen, ja niihin liitettiin se tunnustus, missä hänen sisarensa tunnusti hänet valtaistuimen oikeaksi perijäksi. Taattiin täydellinen suoja vapauksille, joita kirkko ja kansa voivat pyytää. Piispa saattoi vastata kovin useiden pappien uskollisuudesta, ja nämä kehoittivat puolestaan seurakuntaansa ja virkaveljiään tunnustamaan tulevan hallitsijan pyhän oikeuden ja puhdistamaan maan kapinasynnistä.

Näiden asiapaperien laadinnan aikana saapui palatsista useampia sanansaattajia, ja nämä viestit koskivat siellä sairastavan korkean potilaan vointia. Keskipäivällä hän voi hieman paremmin; illalla hän meni taas tajuttomaksi ja houraili. Yöllä tohtori A — oli taas luonamme ja toi vähän suotuisampia tietoja; mitään äkillistä vaaraa ei ainakaan pelätty. Viimeisen kahden vuoden aikana oli hänen majesteetillaan ollut useampia samanlaisia, mutta vielä vaikeampia taudinpuuskia.

Tähän mennessä olimme laatineet puolisenkymmentä julistusta (kysyttiin suurta varovaisuutta, jotta saatiin laadituksi ne muotoon, mikä ei loukannut mitään puoluetta eikä tuottanut mielipahaa whigeille eikä dissentereillekään); ja nuori prinssi, joka pitkän työpäivän aikana tosiaankin oli osoittanut sekä kykyä ymmärtää saamiaan neuvoja että käytännöllistä älyä ja taitoa muovaillessaan lauseita, mitkä oli julaistava hänen allekirjoittaminaan, osoitti myös hyväntahtoisuutta ja harkitsevaisuutta, mitkä tulisi panna hänen ansiopuolelleen.

"Jos nämä paperit joutuisivat väärään paikkaan", virkkoi hän, "tai jos suunnitelmamme sattuisi epäonnistumaan, veisi mylord Esmondin käsiala hänet paikkaan, mistä minä kaikin mokomin tahtoisin varjella häntä; ja niinpä luvallanne jäljennän nämä asiapaperit itse, vaikka ei oikeinkirjoitus olekaan vahvimpia puoliani; ja jos ne löydetään, ei niistä joudu kiinni muut kuin se henkilö, jota ne enin koskevat"; ja sitten prinssi, ensin huolellisesti jäljennettyään julistukset, poltti ne, mitkä olivat kirjoitetut eversti Esmondin käsialalla. "Ja nyt, ja nyt herrat", virkkoi hän, "menkäämme illalliselle ja juokaamme malja naisten seurassa. Mylord Esmond, te olette luonamme illallisella tänä iltana; viime aikoihin olette suonut meille liian vähän seuraanne."

Prinssin ateriat tarjottiin tavallisesti siinä huoneessa, joka oli ollut Beatrixin makuuhuone ja sen huoneen vieressä, missä prinssi nukkui; ja hänen kestitsijöittensä velvollisuudentuntoisena tapana oli odottaa, kunnes heidän kuninkaallinen vieraansa pyysi heidän ottamaan paikkansa pöydässä; sitten vasta he istuutuivat aterioimaan. Kuten arvaatte, olivat tänä iltana vain Frank Castlewood ja hänen äitinsä odottamassa, kun illallinen ilmoitettiin, ja he ottivat vastaan prinssin, joka oli viettänyt koko päivän omassa huoneessaan, missä piispa oli toiminut hänen pääministerinään ja eversti Esmondilla oli ollut hänen neuvostonsa sihteerin virka.

Prinssin muoto ei suinkaan osoittanut mielihyvää, kun hän katsahti siihen pieneen seurueeseen, joka oli kokoontunut häntä odottamaan, eikä kuten tavallista nähnyt Beatrixin iloisten kasvojen loistavan vastaansa. Hän tiedusteli lady Castlewoodilta, missä hänen eilinen, ihana esittelijättärensä oli. Lady loi vain silmänsä alas ja sanoi tyynesti, ettei Beatrix voinut ottaa osaa illalliseen sinä iltana, eikä hänessä ilmennyt pienintäkään hämmennyksen merkkiä, mutta sensijaan Castlewood punastui eikä Esmondkaan ollut vähemmän hämillään. Luulen naisilla olevan vaistomaisen teeskentelytaidon; he tietävät luonnostaan, miten he voivat peittää tunteitaan paljon paremmin kuin täydellisimmätkään hoviherrat. Eivätkö useat heistä kuluta parasta osaa elämästään tunteittensa salaamiseen, tyranniensa imartelemiseen, peittäen hellillä hymyillä ja teennäisellä iloisuudella epäilyksensä tai surunsa ja pelkonsa?

Vieraamme nieleksi illallisensa kovin synkkänä; vasta toisen pullon jälkeen alkoi hänen korkeutensa ilostua; kun lady Castlewood pyysi lupaa poistua, lähetti kuningas Beatrixille viestin, että hän toivoi tämän saapuvan seuraavana päivänä päivälliselle, ja sitten hän alkoi juoda ja jälkeenpäin puhua, sillä olihan puheenaihetta yllinkyllin.

Seuraavana päivänä ilmoitti tiedonantajamme Kensingtoniin, että kuningatar voi hiukan paremmin ja oli ollut tunnin jalkeilla, vaikka hän ei ollut vielä tarpeeksi voimissaan ottaakseen vastaan vieraita.

Päivällispöytään oli katettu vain yhtä varten, hänen kuninkaallista korkeuttaan, ja vain nuo kaksi herraa palvelivat häntä. Meillä oli aamulla ollut neuvottelu lady Castlewoodin kanssa, ja siinä oli päätetty, että jos hänen korkeutensa tekisi muita kysymyksiä Beatrixista, niin hän saisi vastauksen perheen herroilta.

Prinssi näytti kiihtyneeltä ja levottomalta ja loi yhtämittaa katseensa oveen kuin odottaen jonkun saapuvan. Kukaan ei sentään tullut, lukuunottamatta kelpo John Lockwoodia, joka koputti ja toi ruokalajin, minkä sisällä olijat häneltä ottivat, (ateriat olivat aina järjestetyt siten; ja minä luulen keittiöneuvoston tulleen siihen käsitykseen, että nuori lordi oli tuonut mukanaan katolisen papin, joka oli käännyttänyt meidät kaikki katolisiksi ja että katoliset olivat samanlaisia kuin juutalaiset, jotka söivät yhdessä, eivätkä halunneet syödä ateriaansa kristittyjen nähden).

Prinssi koetti peittää mielipahaansa — siihen aikaan hän oli perin kömpelö teeskentelytaidossa, ja kun hän oli huonolla tuulella, oli hänen vaikea pitää tyyntä ulkomuotoa, — ja kun hän oli muutamia kertoja kovin nolosti yritellyt pakinoida iloisesti, hän joutui piankin itse asiaan ja virkkoi niin rauhallisena kuin vain taisi lordi Castlewoodille, että hän toivoi ja pyysi, että lordin äiti ja sisar ottaisivat osaa illalliseen sinä iltana. Kun aika tuntui hänestä pitkäveteiseltä eikä hän saanut liikkua ulkona, niin eikö miss Beatrix pitäisi hänelle seuraa korttipelissä?

Silloin lordi Castlewood katsahti Esmondiin ja saatuaan tältä merkin, hän ilmoitti hänen kuninkaalliselle korkeudelleen [Lontoossa me nimitimme prinssiä aina kuninkaalliseksi korkeudeksi, vaikka naiset itsepäisesti sanoivatkin häntä kuninkaaksi], että hänen sisarensa Beatrix ei ollut Kensingtonissa ja että hänen perheensä oli nähnyt parhaaksi, että hän poistui kaupungista.

"Ei ole Kensingtonissa!" virkkoi prinssi. "Onko hän sairas? Eilen hän oli terve; miksi hän poistui kaupungista? Tapahtuiko se teidän määräyksestänne vai eversti Esmondinko, joka näyttää olevan tämän talon isäntä?"

"Ei tämän talon, sir", virkkoi Frank kovin ylevästi, "vaan ainoastaan maalla olevan sukutilamme, jonka hän on meille antanut. Tämä on äitini talo ja Walcote on isäni talo; ja markiisi Esmond tietää, että hänen on vain huomautettava palauttaakseni hänelle omaisuutensa."

"Markiisi Esmond! — markiisi Esmond", virkkoi prinssi tyhjentäen maljansa, "sekaantuu liian paljon minun asioihini ja ottaa liian suuria vapauksia minulle tekemänsä palveluksen vuoksi. Jos haluatte, että Beatrix myöntyy teidän kosintaanne siten, mylord, että te suljette hänet vankeuteen, niin tietäkää, että ei naista sillä tavalla voiteta."

"Minä en tiennyt, sir, että olin puhunut teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kosineeni neiti Beatrixia."

"Pyh, pyh, monsieur! Meidän ei tarvitse olla taikureita huomataksemme sen. Se paljastuu joka hetki. Te olette mustasukkainen, mylord, ja tuo hovineiti ei voi luoda katsettaankaan toisiin, kun te jo alatte murjottaa. Teidän menettelynne, monsieur, on arvotonta — se ei ole kohteliasta — se on, on lâche, niin juuri, lâche" [veltto, huolimaton], (prinssi puhui kovin nopeasti ranskaksi ja joka lauseella sai kiihtymys hänessä enemmän valtaa). "Minä tulen taloonne. Minä uskallan elämäni, minä vietän aikani ennui'ssa[ikävä], minä antaudun teidän uskollisuutenne varaan; minulla ei ole muuta seuraa kuin teidän ylhäisyytenne saarnat tai tuon ihailtavan nuoren ladyn keskustelu; ja te riistätte hänet minulta ja te, te olette rauhallisia. Merci, monsieur![kiitoksia, herra!] Minä kiitän teitä, kun minulle ilmaantuu mahdollisuuksia; minä tiedän miten palkitsen hieman nenäkkään palveluksen, mylord — hieman nenäkkään palveluksen. Kuluneen kuukauden aikana on teidän holhoojan ilmeenne kiusannut minua vallan sanomattomasti. Te muka tarjoatte minulle kruunun ja käskette minun ottamaan sen polvillani kuin kuningas Juhana — niinkö? Minä tunnen historian, monsieur, ja nauran tyytymättömille parooneille. Minä ihailen neitiä ja te lähetätte hänet vankilaanne; minä saavun taloonne ja te epäilette minua. Minä poistun täältä, monsieur, vielä tänä iltana poistun täältä. Minulla on muita ystäviä, jotka ovat kyllin uskollisia epäilläkseen minua. Jos minulla on Sukkanauhoja antaa, niin annan niitä aatelismiehille, jotka eivät ole niin valmiit ajattelemaan pahaa. Tuokaa minulle vaunut ja antakaa minun poistua tästä paikasta tai antakaa ihanan Beatrixin palata. Minä en halua teidän vieraanvaraisuuttanne tuon ihanan olennon kustannuksella riistämällä häneltä vapauden."

Tätä kiihkeätä puhetta prinssi säesti nopein liikkein jommoisia ranskalaiset käyttävät, ja hän puhui sen kansan kieltä — ja hän harppaili edestakaisin pitkin lattiata hehkuvin kasvoin ja kädet vihasta vavisten. Hän oli kovin hento ja heikko toistuvan sairauden ja ainaisen hurjastelun vuoksi. Sekä Castlewood että Esmond olisivat voineet musertaa hänet polvensa päällä ja puolen minuutin ottelussa tehdä hänestä lopun; ja tässä hän nyt loukkasi meitä molempia eikä paljon yritellytkään peittää meiltä kahdelta joiden kunniaa se enimmän koski, sitä intohimoa, jota hän tunsi perheemme nuorta ladyä kohtaan. Lordi Castlewood vastasi prinssin sanatulvaan kovin ylevästi ja yksinkertaisesti.

"Sir", virkkoi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee unohtaa, että toiset teidän asianne edestä panevat alttiiksi elämänsä. Kovin harvat englantilaiset, Jumalan kiitos, tahtoisivat vahingoittaa teidän pyhää olemustanne mutta monikaan heistä ei haikailisi käydä meihin käsiksi. Meidän henkemme on teidän ja kaikki mikä on meidän, lukuunottamatta kunniaamme."

"Kunniaa! pyh, sir, kuka on aikonut teidän kunniaanne loukata?" kysyi prinssi ärtyneenä.

"Me pyydämme, ettei teidän kuninkaallinen korkeutenne koskaan aikoisikaan sitä vahingoittaa", virkkoi lordi Castlewood syvään kumartaen. Koska ilta oli kuuma, olivat akkunat avoinna sekä puistoon että kadulle päin. Eversti Esmond kuuli suljetun oven läpi vartijan huutavan tuntia rakennuksen vastakkaisella puolella. Hän aukaisi oven, joka johti prinssin huoneeseen. Martin, se palvelija, joka oli ratsastanut Beatrixin kanssa Hounslowiin, poistui paraikaa huoneesta, kun Esmond sinne saapui; ja kun palvelija oli mennyt, huusi vartija taas virttään: "Kello on kymmenen lyönyt ja on tähtikirkas ilta"; Esmond virkkoi prinssille matalalla äänellä: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne kuulee tuon huudon?"

" Apres, monsieur?" [Entä sitten?] virkkoi prinssi.

"Minun tarvitsee vain viitata hänelle akkunasta ja lähettää hänet viidenkymmenen metrin päähän saadakseni hänet tänne vartioston kanssa — ja luovuttaakseni hänelle sen henkilön, joka nimittää itseään Jaakko III:ksi ja jonka vangitsemisesta parlamentti, on luvannut 500 punnan palkinnon, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne näki, kun ratsastimme Rochesterista. Minun ei tarvitse muuta kuin tehdä tuo ilmoitus ja sen minä Jumalan kautta, joka minut on luonut, tekisinkin, jos luulisin, että prinssi ei kunniansa vuoksi lakkaisi tahraamasta meidän kunniaamme. Mutta Englannin ensimmäinen gentlemanni tietää velvollisuutensa liian hyvin unohtaakseen itsensä alhaisimpain parissa tai pannakseen kruununsa vaaraan häpeällisen teon vuoksi."

"Onko teidän ylhäisyydellänne mitään sanomista", kysyi prinssi kääntyen Frank Castlewoodiin päin vihasta ihan kalpeana, "mitään uhkauksia tai loukkauksia, joilla teitä haluttaisi lopettaa tämän miellyttävän illan huvit?"

"Minä yhdyn perheemme päämieheen", virkkoi Castlewood kumartaen vakavana. "Mihin aikaan meillä on kunnia palvella prinssiä aamulla?"

"Te voitte palvella Rochesterin piispaa varhain; te pyydätte häntä tuomaan vaununsa tänne ja valmistamaan minulle huoneen omassa talossaan tai jossain turvallisessa paikassa. Kuningas on kauniisti palkitseva teidät, olkaa siitä varmat, kaikesta, mitä te olette tehneet hänen hyväkseen. Minä toivotan teille hyvää yötä ja menen nukkumaan, jollei markiisi Esmond suvaitse kutsua virkaveljeään, yövartijaa, jossa tapauksessa minun täytyy viettää yö Kensingtonin vartiostossa. Voikaa hyvin; olkaa varmat, että muistan teitä! Lordi Castlewood, voin tänä iltana mennä vuoteeseen ilman kamaripalvelijan apua." Ja prinssi lähetti meidät pois kumartaen ilkeästi ja lukitsi puhuessaan oven, joka johti ruokailuhuoneeseen, sekä myös sen, josta me poistuimme. Se johti siihen pieneen kamariin, joka oli Frank Castlewoodin eli Monsieur Baptisten huostassa ja josta Martin oli saapunut, kun eversti Esmond vähän aikaa sitten näki hänet siinä huoneessa.

Varhain seuraavana aamuna saapui piispa ja hän sulkeutui vähäksi aikaa herransa kanssa tämän huoneeseen, missä prinssi neuvonantajalleen paljasti sen vääryyden, mitä hän oman selityksensä mukaan oli saanut kärsiä Esmond perheen herroilta. Arvoisa kirkkoruhtinas tuli neuvottelusta kovin tyytyväisen näköisenä. Hän oli kovin aloitekykyinen mies sekä mitä taatuimmin uskollinen, ja hän oli älykäs ja omasi neroa ja monia hyviä ominaisuuksia; mutta hän oli kärkäs moittimaan ja mitä kateellisin luonteeltaan eikä voinut olla riemuitsematta minkään suosikin sortumisesta; ja hän oli vasten tahtoaankin mielissään, kun hän kuuli, että Esmondin ministeristön aika oli lopussa.

"Minä olen tyynnyttänyt vieraanne", virkkoi hän tullessaan noiden kahden herran ja lady Castlewoodin luo, jolle myös oli hiukan selostettu edelliseniltaista väittelyä. (Me annoimme ladylle sellaisen selityksen, että prinssi suuttui vain siksi, että epäilimme hänen tarkoituksiaan Beatrixin suhteen ja että hän poistui, koska olimme epäilleet hänen kunniaansa). "Mutta luulenpa, kun otamme kaiken lukuun, että on parempi, että prinssi poistuu tästä talosta; ja sitten, lady Castlewood", virkkoi piispa, "voi kaunis Beatrix palata."

"Hänellä on yhtä hyvä koti Castlewoodissa", virkkoi lady, "siksi kunnes kaikki on selvillä."

"Sinä saat arvonimesi, Esmond, minä lupaan sen", virkkoi hyvä piispa puhuen kuin pääministeri. "Prinssi on suhtautunut mitä jaloimmin teidän pieneen eilisiltaiseen erimielisyyteenne, ja minä vakuutan, että hän on kuunnellut minun saarnaani yhtä hyvin kuin eräiden toistenkin saarnoja", virkkoi tohtori kujeilevasti. "Hänellä on kovin ylevät ja jalot luonteenominaisuudet, vaikka hän onkin naisiin nähden heikko, mikä on ominaista hänen suvulleen, ja se heikkoushan on tunnettu lukemattomissa suosituissa hallitsijoissa kuningas Davidista lähtien."

"Mylord, mylord", huudahti lady Esmond, "minua kauhistaa, että te arvostelette noin keveästi sellaista käytöstä sukupuoltamme kohtaan, ja sitä, mitä te sanotte heikkoudeksi, sanon minä valitettavasti synniksi."

"Syntiähän se onkin, hyvä ystävä", virkkoi piispa kohauttaen olkapäätään ja nuuskaten, "mutta ajatelkaapa minkälainen syntinen kuningas Salomon oli, vieläpä siitä huolimatta, että hänellä oli tuhannen vaimoa."

"Riittää jo, mylord", virkkoi lady Castlewood punastuen kauniisti, ja hän poistui huoneesta hyvin arvokkaana.

Pian saapui sinne prinssi hymy kasvoillaan, ja jos hän oli loukkaantunut meihin edellisenä iltana, niin ei hän sitä ainakaan nyt osoittanut. Hän tarjosi meille kummallekin kätensä kovin kohteliaasti. "Jos kaikki piispanne saarnaavat yhtä hyvin kuin tohtori Atterbury", virkkoi hän, "niin en tiedä, herrat, kuinka minun käy. Puhuin kovin ajattelemattomasti, mylordit, eilen illalla ja pyydän anteeksi teiltä molemmilta. Mutta en saa enää jäädä", virkkoi hän, "aiheuttamaan loukkauksia hyville ystäville ja pidättämään kauniita tyttöjä kotoaan poissa. Herra piispa on löytänyt minulle turvallisen paikan tässä aivan lähellä apulaisen talossa; häneen piispa voi luottaa, ja hänen vaimonsa on niin ruma, että siellä ei ole mitään vaaraa. Me poistumme tuohon uuteen asuntoomme; minä jätän hyvästit ja kiitän teitä osakseni tulleista lukemattomista ystävyydenosoituksista. Missä on emäntäni, että voin jättää hänelle jäähyväiset, jotta pian voisin ottaa hänet vastaan omassa talossani, missä ystävilläni ei tule olemaan mitään syytä riidellä kanssani."

Pian saapui lady Castlewood ja punastui kovin suloisesti ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, kun prinssi armollisesti hyvästeli häntä. Hän näytti niin viehättävältä ja nuorelta, että tohtori ei voinut kujeilevaan tapaansa olla puhumatta hänen kauneudestaan prinssille, jonka kohteliaisuus sai hänet taas punastumaan ja näyttämään vieläkin viehättävämmältä.

XII luku.

SUURI SUUNNITELMA JA KUKA SEN TEKI TYHJÄKSI.

Samoin kuin salamusteella kirjoitetut kirjaimet paljastuvat jouduttuaan tulen kuumuuteen ja häviävät uudestaan ja jättävät paperin valkoiseksi heti kun se jäähtyy, samoin myös satojen korkea-arvoisten, prinssiä tukevain miesten nimet, jotka olivat kirjoitetut meidän yksityisluetteloihimme, olisivat näkyneet kyllä suuressa salaliittoluettelossa, jos luettelomme olisi joutunut päivänvaloon. Miten suuret kansanjoukot olisivat tunkeutuneet esiin ja antaneet nimensä ja vakuuttaneet uskollisuuttaan, sitten kun vaara oli ohitse. Mitkä lukemattomat whigit, jotka nyt ovat korkeassa asemassa, ja tuon kaikkivaltiaan pääministerin välikappaleita, silloin halveksivat mr. Walpolea. Jos koskaan kilpailu on voitettu harvojen miehekkyyden ja päättäväisyyden avulla vaaran hetkellä, jos se koskaan on menetetty niiden kavalluksen ja heikkouden tähden, joilla oli kortit käsissään ja jotka olisivat voineet niillä pelata, tapahtui se siinä paljon merkitsevässä pelissä, joka pelattiin seuraavan kolmen päivän kuluessa ja jossa maailman jaloin kruunu oli panoksena.

Lordi Bolingbroken käytöksestä voivat ne, jotka olivat meidän nyt johtamamme suunnitelman takana, nähdä varsin hyvin, että hän ei ollut luotettava. Jos meidän prinssimme sai enemmistön kannatuksen, oli lordin armollisin tarkoitus äänestää häntä; jos hannoverilainen puolue toi maahan hallitsijansa, niin kuka olisi ollut valmiimpi lankeamaan polvilleen ja huutamaan: "Eläköön kuningas Yrjö'"? Ja hän petti molemmat prinssit, mutta aivan sopimattomaan aikaan. Kun hänen olisi tullut voimakkaasti liittyä kuningas Jaakkoon, hän epäröi ja liehitteli whigeja; ja kun hän oli alentunut antamaan mitä liioittelevimpia ystävyyden lupauksia, joita vaaliruhtinas syystä halveksi, hän osoitti heidän ylenkatseensa oikeutuksen pakenemalla, turvautuen luopiona palvelemaan St. Germainia, juuri silloin kuin hänen olisi tullut pysyä sieltä erillään. Ja siinäkin hovissa halveksittiin häntä, samoin kuin sitä ennen olivat tehneet ne miehekkäät ja päättäväiset miehet, jotka olivat luoneet vaaliruhtinaan vallan Englannissa. Hän oli kirjoittanut oman nimensä jokaiseen petossyytökseen, jonka hänen vihamiehensä olivat häntä vastaan tehneet, ja kuningas ja vallantavoittelija voivat kumpikin näyttää St. Johnin omakätisiä, sinetöityjä todistuksia tämän kavalluksista.

Ystävämme pitivät tarkkaa huolta hänen toimenpiteistään, samoinkuin myös rohkean ja rehellisen whigpuolueen, joka ei toimiaan peitellytkään. He tahtoivat tuoda maahan vaaliruhtinaan ja käyttivät kaikkia vallassaan olevia keinoja päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt oli lordi Marlborough heidän toimissaan. Kun toryt olivat karkoittaneet hänet vallasta, oli se vienyt tuon suuren päällikön heti whigien puolelle. Me kuulimme, että hän oli tulossa Antwerpenistä; ja hän saapui tosiaankin kuningattaren kuolinpäivänä Englannin mantereelle. Suuri osa armeijaa oli aina mainehikkaan johtajansa puolella, ja armeijassa olevat torytkin olivat vihaisia siitä epäoikeutetusta vainosta, jota whig-upseerien täytyi kärsiä. Näiden johtajat olivat Lontoossa ja heitä johti eräs maailman rohkeimmista miehistä, skotlantilainen Argylen herttua, jonka kunniallinen ja urhea toiminta seuraavana päivänä saattoi tämän seikkailun ansaitsemaansa loppuun: hän auttoi nykyisen kuningassuvun Englannin valtaistuimelle.

Sillä välin syntyi suuria erimielisyyksiä niiden neuvonantajien kesken, jotka ympäröivät prinssiämme, siitä, mitä suunnitelmaa prinssin tuli noudattaa. Hänen hovissa oleva naislähettiläänsä, joka kuvitteli huomaavansa joitakin parannuksen oireita kuningattaressa, kehoitti odottamaan muutamia päiviä tai ehkä vain tunteja, kunnes prinssi voitaisiin viedä kuningattaren vuoteen ääreen ja hän tunnustaa tämän perilliseksi. Mr. Esmond tahtoi, että prinssi marssisi sinne muutamien ratsuvartiojoukkojen saattamana ja esittäisi itsensä julkisesti neuvostolle. Koko heinäkuun 29-30 päivän välisen yön oli eversti viettänyt sotilassäätyyn kuuluvain herrain parissa, joita tässä on tarpeetonta nimitellä; ehkä riittää, kun sanon, että useilla heistä oli tavattoman korkea arvo armeijassa ja että erittäinkin yksi heistä oli eräs kenraali, joka saatuaan kuulla Marlborough'n olevan tulossa toisen puolueen miehenä, heilutteli kainalosauvaansa päänsä päällä ja hurrasi mielissään, toivoen saavansa marssia tätä löylyttämään. Kolmesta valtiosihteeristä tiesimme yhden olevan liittolaisemme. Towerin päällikkö oli puolellamme; ne kaksi komppaniaa, mitkä oli sijoitettu Kensingtonin kasarmiin, olivat varmoja, ja saimme hyvin nopeita ja tarkkoja tietoja kaikesta mitä tapahtui palatsissa.

Keskipäivällä heinäkuun 30 päivänä tuli prinssin ystäville viesti, että valtioneuvostolla oli istunto Kensington-palatsissa ja että siellä olivat koolla heidän ylhäisyytensä Ormond ja Shrewsbury, Canterburyn arkkipiispa ja nuo kolme valtiosihteeriä. Tuntia myöhemmin tuotiin kiireellinen tieto, että nuo kaksi suurta whig-herttuaa, Argyle ja Somerset, olivat kutsumatta tunkeutuneet neuvostohuoneeseen ja asettuneet istumaan pöydän ääreen. Kun istunto oli lopussa, oli koko seurue mennyt kuningattaren huoneeseen, missä tämä makasi kovin heikkona, mutta vielä tajuissaan; ja lordit olivat suositelleet hänen ylhäisyyttään herttua Shrewsburya sopivimmaksi henkilöksi valtiovarainhoitajan avoimeen paikkaan: hänen majesteettinsa antoi Shrewsburylle valtiovarainhoitajan sauvan, kuten kaikki tiedämme. "Ja nyt", kirjoitti tiedonantajani hovista, " nyt tai ei koskaan on oikea aika."

Tosiaankin oli nyt, jos koskaan, oikea aika. Huolimatta whig-herttuoista oli meidän puolellamme yhä suurin osa neuvostoa; ja Esmond, jolle tuo viesti oli tuotu (viestinlähettäjämme hovissa ei tietänyt, että prinssi oli poistunut asunnostaan Kensington Squaresta) sekä hänen urhea nuori adjutanttinsa, Frank Castlewood, pukeutuivat sotisopaan ja ottivat lyhyet jäähyväiset armaalta ladyltään, joka syleili ja siunasi heitä kumpaakin ja meni huoneeseensa rukoilemaan, että se suuri asia, joka nyt oli odotettavissa, saisi onnellisen päätöksen.

Castlewood kiiruhti kasarmiin varoittamaan vartioston kapteenia ja sitten hän meni "Kuninkaan Vaakunan" kapakkaan Kensingtoniin, jonne meidän ystävämme olivat kokoontuneet; he olivat tulleet kaksi- ja kolmehenkisissä seurueissa, joko ratsain tai vaunuissa, ja olivat kokoontuneet yläkerran kamariin, missä heitä oli kaikkiaan viisikymmentäkolme; heidän palvelijansa, joita myös oli neuvottu tuomaan aseita, olivat alhaalla kapakan puutarhassa, missä heille tarjottiin juomia. Tästä puutarhasta johtaa pikkuinen portti palatsitielle, ja oli järjestetty niin, että sekä herrat että palvelijat kulkisivat siitä saatuaan merkin ja sen henkilön ilmestyttyä, jota kaikki odottivat. Meidän seurassamme oli kuuluisa upseeri, hän oli sotavoimien ylipäällikön jälkeen korkein arvoltaan, hänen ylhäisyytensä Ormondin herttua; hän oli ollut neuvoston istunnossa. Hänen seurassaan oli kaksi muuta kenraaliluutnanttia, yhdeksän kenraalimajuria ja brigaadipäällikköä, seitsemän everstiä, yksitoista parlamentin pääriä ja kaksikymmentäyksi Alahuoneen jäsentä. Sekä palatsin sisä- että ulkopuolella oleva vartiosto oli meidän puolellamme, kuningatar oli meidän puolellamme, samoin neuvosto (lukuunottamatta kahta whig-herttuaa, joiden olisi täytynyt taipua): päivä oli meidän, ja tykyttävin sydämin kulki Esmond nopeasti Kensington Malliin, missä hän edellisenä iltana oli eronnut prinssistä. Kolmeen yöhön ei eversti ollut mennyt vuoteeseen; viimeisen yön hän oli käyttänyt prinssin ystävien kokoamiseen, sillä suurimmalla osalla hänen ystäviään ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä toimenpiteestä, joka nyt oli joutunut ratkaisuun, ennenkuin heille ilmoitettiin, että prinssi oli mieskohtaisesti paikalla ja että heitä tarvittiin loppuotteluun. Edellisen yön oli herramme, joka epäili hänen kuninkaallista korkeuttaan ja pelkäsi, että hän petkuttaisi meitä ja karkaisi pakolaiskaunottarensa perästä, jos totuus on ilmaistava, viettänyt "Vinttikoira" kapakassa, vastapäätä lady Castlewoodin taloa Kensingtonissa, silmät talon oveen luotuina, että ei prinssi pääsisi siitä pujahtamaan. Sitä edellisen yön hän oli viettänyt ratsusaappaat jalassa "Kruunu" majatalossa Hounslowissa, missä hänen tietenkin koko yön piti olla valppaana, jotta edes vilahdukselta saisi aamulla nähdä Beatrixin. Ja kohtalo oli määrännyt niin, että hänen piti ratsastaa ja valvoa vielä neljäskin yö, ennenkuin hänen tehtävänsä päättyi.

Hän juoksi apulaisen taloon Kensington Malliin ja kysyi mr. Batesia, millä nimellä prinssi nyt kulki. Apulaisen vaimo sanoi, että mr. Bates oli anivarhain aamulla poistunut ratsusaappaat jalassa ja ilmoittanut menevänsä Rochesterin piispan taloon Chelsea'hin. Mutta piispa itse oli ollut Kensingtonissa kaksi tuntia sitten hakemassa mr. Batesia ja palannut vaunuillaan omaan taloonsa saatuaan kuulla, että tuo herra oli mennyt sinne häntä tapaamaan.

Tämä poissaolo oli mitä epäsuotuisinta, sillä tunninkin viivytys saattoi maksaa kuningaskunnan. Kun ei Esmondilla ollut muuta neuvona, hän kiiruhti "Kuninkaan Vaakunaan" ja ilmoitti siellä koolla oleville herroille, että mr. George (siellä nimitimme me prinssiä sillä nimellä) ei ollut kotona, mutta että Esmond meni häntä hakemaan; ja hän otti erään kenraalin vaunut, mitkä sattuivat siellä olemaan ja ajoi maaseudun läpi Chelsea'hin, siellä olevaan piispantaloon.

Portinvartija sanoi, että kaksi herraa oli hänen ylhäisyytensä luona, ja Esmond juoksi tämän vahdin ohi piispan työhuoneen lukitun oven eteen, jota hän kolkutti, ja päästettiin pian sisään. Piispan vieraista oli toinen pappistoveri ja toinen apotti G —.

"Missä on mr. George?" virkkoi mr. Esmond; "nyt on oikea aika." Piispa näytti pelästyneeltä. "Minä menin hänen asuntoonsa", virkkoi hän, "minulle sanottiin, että hän on tullut tänne; palasin niin nopeasti kuin vaunut kykenivät minut tuomaan, eikä hän ollut täällä käynytkään."

Eversti Esmond päästi kirouksen — hän ei voinut muuta sanoa heidän kunnianarvoisuuksilleen — ja juoksi taas rappusia alas ja pyysi kuskia, joka oli vanha ystävä ja sotatoveri, ajamaan kuin jos hän hyökkäisi isäntänsä kanssa ranskalaisia vastaan Wynendaelissa, ja puolessa tunnissa he olivat uudestaan Kensingtonissa.

Esmond meni taas apulaisen taloon. Mr. Bates ei ollut palannut. Everstin täytyi tyhjin toimin palata "Kuninkaan Vaakunassa" olevien herrojen luo, jotka tällä välin olivat käyneet kovin kärsimättömiksi.

Kun kapakan akkunasta katselee puutarhamuurin yli saattaa nähdä Kensington-palatsin edessä olevan tasangon, palatsin portin (jonka edessä ministerien vaunut olivat) ja kasarmirakennuksen. Katsellessamme tästä akkunasta ja keskustellessamme synkästi, kuulimme hetken päästä torvien toitotusta, ja muutamat meistä juoksivat eteisen akkunaan, josta on näköala Kensington High Streetille, ja me näimme ratsuväkirykmentin saapuvan.

"Se on Ormondin henkivartioväki", virkkoi eräs.

"Ei, Jumalan tähden, se on Argylen vanha rykmentti", virkkoi kenraalini ja löi maahan kainalosauvallaan.

Se olikin Argylen rykmentti, joka oli tuotu Westminsteristä ja joka vaihtui Kensingtoniin sen rykmentin paikalle, johon me voimme luottaa.

"Oi Harry!" virkkoi eräs siellä olevista kenraaleista, "sinä synnyit onnettoman tähden alla. Minä alan luulla, että ei ole mitään herra Yrjänää eikä herra Lohikäärmettäkään. Enhän minä välitä päärin arvosta, — meidän nimemme on niin vanha ja kuuluisa, että pelkkä lordi Lydiardin arvonimi ei minulle mitään merkitsisi, — mutta sinähän lupasit minulle tilaisuuden taistella Marlborough'ta vastaan."

Meidän keskustellessamme, saapui Castlewood huoneeseen kiusaantuneen näköisenä.

"Mitä uutisia, Frank?" kysyi eversti. "Tuleeko mr. George vihdoinkin?"

"Paha hänet periköön, katsohan!" virkkoi Castlewood ojentaen erästä paperia. "Minä löysin sen tuon kirjan välistä — tuon, mikä se taas onkaan, 'Eikum Basilikum'. Tuo Martin hylky pani sen sinne; hän sanoi, että hänen nuori emäntänsä käski hänen niin tehdä. Se oli osoitettu minulle, mutta se oli tarkoitettu prinssille, minä tiedän sen, ja minä mursin sinetin ja lu'in sen."

Koko upseeriseura tuntui liukuvan olemattomiin Esmondin silmissä, kun hän luki tuon paperin. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan: "Beatrix Esmond on lähetetty vankeuteen Castlewoodiin, missä hän rukoilee onnellisempien päivien koittoa."

"Voitko arvata, missä prinssi on?" kysyi Castlewood. "Kyllä", vastasi eversti Esmond. Hän tiesi varsin hyvin. Vaistomme sanoivat meille, minne tuo petturi oli paennut.

Esmondilla oli voimaa hajoittaa seura ja sanoa: "Herrat, minä pelkään pahoin, että ei mr. George tule olemaan tänään täällä. Jotain on tapahtunut — ja — ja minä pelkään kovin, että hänelle tapahtuu jokin vahinko, joka estää hänen tulonsa. Kun olette saaneet päivällisryyppynne, on parasta maksaa lasku ja mennä kotiin. Siellä, missä ei ole pelaajaa, ei voi olla peliäkään."

Muutamat herroista poistuivat virkkamatta sanaakaan; toiset menivät kohteliaina tiedustelemaan hänen majesteettinsa terveydentilaa. Pieni armeijamme häipyi pimeyteen, josta se oli nostettu; kirjoituksia ja julistuksia ei oltu käytetty ketään kehoittamaan. Vain harvoja upseereja ja parlamentin jäseniä oli yöllä kutsuttu aamiaiselle "Kuninkaan Vaakunaan" Kensingtoniin; ja nyt he olivat pyytäneet laskunsa ja poistuneet.

XIII luku.

ELOKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ 1714.

"Tietääkö emäntäni tästä?" kysyi Esmond Frankilta kun he kulkivat kotiin päin.

"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti. Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen Beatrixin veljelle."

Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä: "Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät kadulle par'aikaa.

Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon piti, oli hänen luonaan.

"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on Castlewoodissa?"

Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä —" "Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle sanoitte."

Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa häntä!"

"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä." Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti huimaa vauhtia.

Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan; tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä, joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin, sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.

Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.

Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs. Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli. Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden; miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon Basilike'ta" — hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.

"Keitä on talossa paitsi teitä, Lockwood?" kysyi eversti.

"Siellä on pesijätär ja sisäkkö ja neiti Beatrixin palvelijatar ja tuo palvelija Lontoosta, eikä muita; ja se mies nukkuu minun tuvassani, palvelijattarista erillään", virkkoi vanha Lockwood.

Esmond sysäsi lyijykynällä rivin kirjeeseen ja antoi sen miehelle ja pyysi tämän viemään paperin emännälleen. Me tiesimme, miksi Beatrix äkkiä oli tullut niin velvollisuudentuntoiseksi ja miksi hän puhui "Eikon Basilike'sta". Hän kirjoitti tämän kirjeen johtaakseen prinssin jäljille ja saadakseen portinvartijan pois tieltä.

"Nyt on kaunis kuutamoilta meidän jatkaa matkaamme", virkkoi Esmond. "Frank, me voimme saapua Castlewoodiin vielä ajoissa." Koko matkan he tiedustelivat majataloissa, mihin aikaan pitkä nuori herra, jolla oli harmaa puku ja vaalean ruskea peruukki — mikä oli juuri samanvärinen kuin mylordin — oli kulkenut ohi. Hän oli lähtenyt matkalle kello kuudelta sinä aamuna ja me kolmelta iltapäivällä. Hän ratsasti melkein yhtä nopeasti kuin mekin; hän oli seitsemän tuntia meistä edellä yhä, kun saavuimme viimeiseen majataloon.

Ratsastimme Castlewoodin lakeuden poikki ennen päivänkoittoa. Sivuutimme juuri sen paikan, missä vaunut neljätoista vuotta sitten kaatuivat ja missä Mohun oli virunut. Kylä ei vielä ollut hereillä eikä pajasta näkynyt tulta, kun ratsastimme sen sivu ja ohi jalavain, joissa peltovarikset olivat yhä yöpuullaan, ja ohi kirkon ja sillan yli. Sillan luona astuimme ratsuiltamme ja kävelimme portille.

"Jos hän on turvassa", virkkoi kelpo Frank vavisten ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "niin minä lahjoitan hopeapatsaan pyhälle neitsyelle!" Hän aikoi käyttää suurta rautaista kolkutinta tammiseen porttiin, mutta Esmond pysäytti serkkunsa käden. Hänellä oli omat pelkonsa, toivomuksensa, epätoivonsa ja surunsa; mutta hän ei sanallakaan niistä maininnut toverilleen tai osoittanut millään tavalla mielenliikutustaan.

Hän meni ja koputti portinvartijan tuvan pikku akkunaan hiljaa mutta toistuvasti, kunnes mies tuli ristikkojen eteen.

"Kuka siellä?" virkkoi mies, katsellen ulos; se oli palvelija Kensingtonista.

"Lordi Castlewood ja eversti Esmond", vastasimme alhaalta. "Avatkaa portti ja päästäkää meidät sisään nostamatta melua."

"Mylord Castlewoodko?" kysyi mies. "Mylord Castlewood on täällä omassa vuoteessaan."

"Aukaise, paha sinut periköön", virkkoi Castlewood kiroten.

"Minä en aukaise kenellekään", virkkoi mies ja sulki lasiakkunan, kun Frank veti pistoolin esiin. Hän olisi ampunut portinvartijaa, mutta Esmond tarttui taas hänen käteensä.

"Semmoiseen suureen taloon kuin tämä on useampia sisäänpääsykeinoja", virkkoi hän. Frank murisi, että läntinen portti oli puolen penikulman päässä. "Mutta minä tiedän tien, mikä ei ole sadankaan yardin päässä", virkkoi mr. Esmond; ja hän johti sukulaistaan muurin vartta pitkin pensaitten poikki, jotka nyt olivat alkaneet versoa entisessä vallihaudassa, ja niin he saapuivat pilarin ääreen, minkä vieressä oli se pieni akkuna, joka oli isä Holtin yksityisovi. Esmond kiipesi vaivoitta akkunalaudalle, rikkoi ruudun, joka oli korjattu ja kosketti sisäpuolella olevaa jousta; ja nuo kaksi herraa menivät sisään sitä tietä, kävellen niin hiljaa kuin taisivat; niin he menivät läpi käytävän holvipihalle, jonka yllä päivänkoitto rusoitti ja jossa suihkulähde hiljaisuudessa lirisi.

He kiiruhtivat heti portinvartijan tupaan, missä tuo mies ei ollut sulkenut holvipihalle johtavaa ovea; ja pistooli kädessä he yllättivät tuon pelästyneen lurjuksen ja käskivät hänen pysymään hiljaa. Sitten he kysyivät häneltä (Esmondin pää vaipui ja hän oli puhuessaan vähällä kaatua), koska lordi Castlewood oli saapunut. Mies vastasi, että edellisenä iltana noin kahdeksan ajoissa. "Ja mitä tapahtui sitten?" Lordi oli syönyt illallista sisarensa kanssa. "Palvelitteko te?" Kyllä, sekä hän että myladyn palvelijatar olivat palvelleet. Toiset palvelijat valmistivat illallisen; mutta talossa ei ollut viiniä, ja he voivat antaa lordille vain maitoa ja siitä hän nurisi; ja — ja Madame Beatrix piti Lucy-neitsyen aina luonaan huoneessa. Ja kun hovipihan toisella puolella oli rippi-isän huoneessa vuode, oli lady järjestänyt niin, että mylord nukkui siellä. Madame Beatrix oli tullut alakertaan, naureskellen palvelijattarien kanssa, ja teljennyt itsensä sinne; ja mylord oli viipynyt hetken aikaa ja puhunut, hänelle oven läpi ja lady oli nauranut hänelle. Ja sitten lordi käveli holvipihalla hetken aikaa; ja lady oli näyttäytynyt uudestaan yläkerran akkunassa ja mylord pyysi häntä tulemaan alas kävelemään alakerran huoneeseen. Mutta hän ei halunnut ja nauroi uudestaan lordille ja sulki akkunan. Ja sitten mylord sanoi jotain, joka kuulosti kiroukselta, mutta se oli vierasta kieltä, ja hän meni rippi-isän huoneeseen nukkumaan.

"Siinäkö kaikki?" "Kaikki", vakuutti mies kunniansa nimessä — kaikki niin totta kuin hän uskoi autuuteensa, nimessä — "Odottakaahan, yksi seikka jäi vielä sanomatta. Mylord suuteli saapuessaan ja muutaman kerran illallisen aikana sisartaan, kuten oli luonnollista. Ja lady suuteli häntä." Tämä sai Esmondin vihasta puremaan hammasta, ja hän oli vähällä kuristaa sen hämmästyneen ilkimyksen, joka puhui; Castlewood sensijaan esteli serkkuaan ja sai kovan naurukohtauksen.

"Jos sinua huvittaa se", virkkoi Esmond ranskaksi, "että sisaresi vaihtaa suudelmia vieraan kanssa, niin pelkään, että Beatrix-poloinen antaa sinulle yllinkyllin ilonaihetta." Esmond ajatteli synkkänä, miten Hamilton ja Ashburnham olivat ennen olleet noiden ruusujen omistajia, joista nuoren prinssin huulet nyt nauttivat. Häntä inhoitti tuo ajatus. Beatrixin poski oli saastutettu, hänen kauneutensa tahrattu; häpeä ja kunnia oli tullut sen ja Esmondin välille. Rakkaus oli sammunut hänen sydämestään. Jos Beatrix rakkautensa ohella olisi tarjonnut Esmondille kruunun, niin olisivat ne molemmat Esmondin mielestä häntä halventaneet.

Mutta tämä viha Beatrixia kohtaan ei vähentänyt everstin vihamielisyyttä sitä miestä kohtaan, joka oli ollut pahan aiheena, joskaan ei sen syynä. Frank istuutui kivipenkille holvipihalle ja nukahti samassa; sillävälin kulki Esmond edestakaisin pihalla, pohtien mitä oli tapahtuva. Mitä merkitsi se, miten paljon tai miten vähän oli tapahtunut prinssin ja tuon uskottoman tyttöpoloisen välillä. He olivat ehkä saapuneet ajoissa pelastamaan Beatrixin, mutta häntä itseään he eivät voineet pelastaa. Eikö hän ollut yllyttänyt nuorta prinssiä tulemaan luokseen — houkutellut palvelijoita, poistanut toisia heistä, jotta hän voisi olla kanssakäymisessä prinssin kanssa? Petollinen sydän hänen rinnassaan oli antautunut, vaikka itse linnoitus oli suojattu; ja tämän voittamiseksi oli Esmond antanut elämänsä taistelun ja alttiin palvontansa — antanut siitä, minkä Beatrix oli valmis antamaan herttuan kruunun lunnaiksi tai prinssin silmäniskusta.

Kun Esmond oli ajatellut ajatuksensa loppuun, hän ravisti Frank-poloisen hereille; Frank nousi haukotellen ja sanoi uneksuneensa Clotildasta. "Sinun pitää neuvoa minulle", virkkoi Esmond, "mitä minun on tehtävä."

"Minä olen ajatellut, että tuota konnaa on voitu neuvoa kertomaan tämä juttu ja että se voi olla kokonaan silkkaa valhetta. Jos niin on, voimme saada siihen selvyyden siltä herralta, joka nukkuu tuolla. Katso, onko ovi, joka johtaa myladyn huoneisiin" (niin nimitimme talon luoteisessa kulmassa olevia huoneita) — "katso, onko ovi lukittu, kuten hän sanoi." Me koetimme; se oli tosiaankin sisäpuolelta teljetty, kuten lakeija oli sanonut.

"Se on voitu aukaista ja myöhemmin sulkea", virkkoi Esmond-poloinen; "sukumme kantaäiti laski esi-isämme sisään sitä tietä."

"Mitä teet, Harry, jos — jos se, mitä tuo mies sanoi, osoittautuisi valheeksi?" Nuori mies katsoi pelästyneenä ja levottomana serkkuunsa; tämän kasvoilla ei tosiaankaan ollut mikään iloinen ilme.

"Menkäämme ensin katsomaan, miten nuo jutut sopivat yhteen", virkkoi Esmond; ja hän meni käytävään ja aukaisi entisen oman huoneensa oven. Kynttilä paloi yhä, ja prinssi nukkui pukeutuneena vuoteellaan. Esmond ei välittänytkään varoa pitämästä melua. Prinssi nousi istualleen vuoteessaan, kun hän näki kaksi miestä huoneessaan. "Qui est là?" [Kuka siellä?] virkkoi hän ottaen pistoolin tyynynsä alta.

"Esmondin markiisi", virkkoi eversti, "joka on tullut lausumaan hänen majesteettinsa tervetulleeksi sukutilalleen Castlewoodiin ja ilmoittamaan mitä Lontoossa on tapahtunut. Kuninkaan määräyksiä seuraten vietin toissa yön, poistuttuani teidän majesteettinne luota, palvellen kuninkaan ystäviä. On surullista, että hänen majesteettinsa halu nähdä maaseutua ja vierailla meidän halvassa talossamme on aiheuttanut kuninkaan salaisen poistumisen Lontoosta eilen, jolloin ilmaantui tilaisuus, joka kaiken inhimillisen luulon mukaan ei enää ilmaannu; ja jos ei kuningas olisi suvainnut ratsastaa Castlewoodiin, olisi Walesin prinssi voinut nukkua St. James-palatsissa."

"Surma periköön! herrat", virkkoi prinssi ja hypähti vuoteeltaan, jolla hän vaatteet yllä makasi, "tohtori oli luonani eilen aamulla ja hän vakuutti minulle, oltuaan sisareni sairasvuoteen ääressä koko yön, että minä en voinut toivoa saada tavata kuningatarta."

"Olisi käynyt toisin", virkkoi Esmond kumartaen uudestaan, "sillä tähän mennessä on kuningatar saattanut kuolla tohtorista huolimatta. Neuvosto kokoontui, uusi valtiovarainhoitaja valittiin ja sotaväki oli altis palvelemaan kuninkaan asiaa; ja viisikymmentä uskollista herraa, jotka kantavat valtakuntamme suurimpia nimiä, oli kokoontunut seuraamaan Walesin prinssiä, joka olisi ollut valtaistuimen tunnustettu perijä tahi hallitsija nyt, jos ei teidän majesteettinne olisi suvainnut lähteä hengittämään raitista ilmaa. Me olimme valmiita; vain yksi henkilö oli meille uskoton, teidän majesteettinne armollinen —"

" Morbleu, Monsieur [Hitto vieköön, herra], suotte minulle ihan liikaa majesteettia", virkkoi prinssi, joka nyt oli noussut ja näytti odottavan, että jompikumpi meistä ryhtyisi auttamaan hänen ylleen takkia. Kumpikaan ei liikahtanut.

"Me varomme", virkkoi Esmond, "usein enää sillä loukkaamasta."

"Mitä te tarkoitatte, mylord?" virkkoi prinssi ja mutisi jotain guet-apens'istä[väsymys], mutta Esmond kuuli sen.

"Se loukku, sir, ei ollut meidän virittämämme", virkkoi hän; "me emme kutsuneet teitä tänne. Me tulimme kostamaan emmekä suunnittelemaan perheemme häpäisemistä."

"Häpäisemistä! Morbleu, mitään häpäisemistä ei ole tapahtunut", virkkoi prinssi, jonka kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; "vain vähän viatonta leikkiä."

"Joka oli tarkoitettu päättymään vakavasti." "Minä vakuutan", alkoi prinssi kiihkeästi puhua, "gentlemannin kunniasanalla vakuutan, mylordit —"

"Että me saavuimme ajoissa. Mitään rikollista ei ole tapahtunut, Frank", virkkoi eversti Esmond kääntyen nuoreen Castlewoodiin, joka tämän keskustelun ajan seisoi ovella. "Katsohan! tässä on paperi, johon hänen majesteettinsa on suvainnut alkaa muutamia runoja Beatrixin kunniaksi tahi häpäisemiseksi. Tässä on 'Madame' ja 'Flamme', 'Cruelle' ja 'Rebelle' ja 'Amour' ja 'Jour' kirjoitettuna kuninkaallisella käsialalla ja oikeinkirjoituksella. Jos armollinen rakastaja olisi ollut onnellinen, ei hän olisi kuluttanut aikaansa huokailemiseen." Esmond loi tosiaankin puhuessaan silmänsä pöytään päin ja huomasi paperin, johon prinssi oli töhertänyt rakkausrunoa, jonka piti ratkaisevasti vaikuttaa hänen lumoojaansa aamulla.

"Sir", virkkoi prinssi hurjana vihasta (tähän mennessä hän oli auttamatta saanut ylleen kuninkaallisen takkinsa), "olenko minä tullut tänne kuulemaan loukkauksia?"

"Te olette tullut niitä antamaan, suvaitkoon teidän majesteettinne tietää", virkkoi eversti kovin syvään kumartaen; "ja perheemme herrat ovat tulleet teitä kiittämään".

" Malediction!" [Kirous!] virkkoi nuori mies ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä avuttomasta raivosta ja nöyryytyksestä. "Mitä te minusta tahdotte, herrat?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee käydä viereiseen huoneeseen", virkkoi Esmond pysyen koko ajan kovin arvokkaana, "niin minulla on siellä muutamia asiapapereita, jotka mielelläni luovuttaisin teille, ja teidän luvallanne menen edeltä"; ja Esmond tarttui vahakynttilään ja meni prinssin edeltä kovin juhlallisena pieneen rippi-isän huoneeseen, minkä läpi juuri olimme saapuneet taloon. "Tarjoa istuin hänen majesteetilleen, Frank", virkkoi eversti toverilleen, joka ihmetteli tätä näytelmää melkein yhtä paljon ja oli siitä yhtä hämmästynyt kuin sen toinenkin katselija. Sitten eversti meni uunihyllyn yläpuolella olevalle salakaapille ja aukaisi sen ja veti sieltä esiin papereita, mitkä niin kauan olivat siellä olleet.

"Tässä, jos teidän majesteettinne suvaitsee", virkkoi hän, "on markiisin valtakirja, jonka teidän kuninkaallinen isänne on lähettänyt tänne St. Germainista varakreivi Castlewoodille, isälleni; tässä on kirjallinen, vahvistettu todistus isäni ja äitini avioliitosta sekä minun syntymä- ja kastetodistukseni: Minut kastettiin siihen uskoon, josta teidän autuas isänne koko elämänsä ajan antoi niin loistavan esikuvan. Tässä ovat arvokirjani, hyvä Frank, ja näin minä niille teen: Tässä menevät kaste- ja vihkimätodistus ja tässä markiisinarvo ja korkeanomakätinen nimikirjoitus, jolla edeltäjänne suvaitsi sukuamme kunnioittaa." Ja puhuessaan poltti Esmond nuo paperit hiilipannussa. "Suvaitsettehan muistaa, sir", jatkoi hän, "että meidän sukumme uskollisuus teidän sukuanne kohtaan on sen johtanut häviöön, että isoisäni kulutti omaisuutensa ja uhrasi verensä ja poikansa elämän teidän palveluksessanne ja että rakkaan lordini isoisä (sillä nyt olet sinä, Frank, lordi sekä oikeuden että arvonimen perusteella) kuoli saman asian puolesta, että sukulaispoloiseni, isäni toinen vaimo, uhrattuaan kunniansa teidän kurjalle valapattoiselle suvullenne, lähetti koko omaisuutensa kuninkaalle ja sai palkkioksi tuon loistavan arvonimen, joka nyt on tuhkana, ja tämän verrattoman sinisen ritarinauhan. Minä heitän tämän teidän jalkojenne juureen ja poljen sitä; minä vedän esiin tämän miekan ja murran sen ja kiellän teidät; ja jos te olisitte pannut täytäntöön suunnittelemanne rikoksen, niin minä, Herra armahda, olisin lävistänyt sillä teidän sydämenne, enkä olisi teitä armahtanut sen enempää kuin isänne armahti Monmouthia. Frank tekee samoin, teethän sinä, serkku?"

Frank, joka tajuttomin ilmein oli katsellut asiapapereja kun ne liekehtivät vanhassa hiilipannussa, veti esiin miekkansa ja katkaisi sen ja painoi alas päänsä. "Minä yhdyn serkkuuni", virkkoi hän pusertaen Esmondin kättä. "Olkoon hän markiisi tahi ei, niin — vie, minä olen hänen kanssaan aina. Minä pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne, että kiroan, sillä minä — sillä minä — liityn Hannoverin vaaliruhtinaaseen. Se on kokonaan teidän majesteettinne oma syy. Tähän mennessä on kuningatar kaiken todennäköisyyden mukaan kuollut; ja te olisitte voinut olla kuningas, jollette olisi lähtenyt hulluttelemaan Trixin perästä."

"Näin menetän kruunun", virkkoi nuori prinssi kohoten seisaalleen ja puhuen innokkaaseen tapaansa ranskaa, "menetän maailman ihanimman naisen, menetän kahden sellaisen sydämen uskollisuuden kuin teidän — eikö se, mylordit, ole kyllin suuri nöyryytys? — Markiisi, jos minä polvistun, niin annatteko minulle anteeksi? — Ei, sitä en voi tehdä, mutta minä voin tarjota teille hyvitystä, kunniallista hyvitystä, gentlemannien hyvitystä. Olkaa suosiollinen ja ristikää miekkanne minun miekkani kanssa: Miekkanne on poikki — katsokaapa, tuolla asesäiliössä on kaksi"; ja prinssi otti ne kiihkeästi kuin poika ja ojensi ne Esmondille. "Oi, teettehän sen? Merci, monsieur, merci!" [Kiitos, herra, kiitos!]

Kovin liikutettuna tästä suuresta kohteliaisuuden osoituksesta ja vääryyden katumuksesta eversti Esmond kumarsi niin syvään, että hän melkein suuteli sitä armollista nuorta kättä, joka soi hänelle sellaisen kunnian, ja asettui vaiteliaana asentoon. Miekat olivat tuskin yhtyneet, kun Castlewood löi Esmondin miekan ylös oman miekkansa terällä, jonka hän oli murtanut läheltä kärkeä, ja eversti peräytyi askeleen, painoi maahan miekkansa kärjen ja kumarsi jälleen kovin syvään ja julisti itsensä täysin hyvitetyksi.

" Eh hien, Vicomte!" virkkoi prinssi, joka oli poika, vieläpä ranskalainen poika, " il ne nous reste qu'une chose à faire." [No niin, varakreivi, vain yksi seikka on meiltä vielä tekemättä.] Hän asetti miekkansa pöydälle ja molemmat kätensä rinnoilleen. "Vielä tulee meidän tehdä yksi asia", virkkoi hän; "arvaatteko, mikä se on?" Hän levitti käsivartensa — " Embrassons nous!" [Sylkekäämme!]

Tämä keskustelu oli tuskin päättynyt, kun Beatrix saapui huoneeseen. Mitä hän tuli sieltä hakemaan? Hän säpsähti ja kalpeni, kun näki veljensä ja serkkunsa, paljastetut miekat, murretut miekan terät ja paperit, mitkä yhä hehkuivat hiilipannussa.

"Lumoava Beatrix", virkkoi prinssi kovin kauniisti punastuen, "nämä herrat ovat tulleet ratsain Lontoosta, missä sisareni makaa toivottomasti sairaana ja missä hänen seuraajaansa kysellään. Suokaa minulle anteeksi eilisiltainen kepposeni. Olin ollut niin kauan vankina, että otin itselleni tilaisuuden ratsastusretkeen, ja luonnollisesti toi ratsuni minut teidän luoksenne. Tapasin teidät kuningattarena pienessä hovissanne, missä suvaitsitte osoittaa minulle vieraanvaraisuutta. Lausukaa kunnioittavat tervehdykseni hovineideillenne. Kun te nukuitte, huokailin minä teidän kamarinne akkunan alla ja sitten päädyin omaan huoneeseeni etsimään lepoa. Siellä nämä herrat hyväntahtoisesti herättivät minut. — Niin, milords, sillä onhan onnellinen päivä se, joka suo prinssin tutustua, vaikkapa se maksaisi miten paljon tahansa hänen itserakkaudelleen, sellaiseen jaloon sydämeen kuin on markiisi Esmondin. — Mademoiselle, saammeko me poistua kaupunkiin teidän vaunuissanne? Minä näin ne vaunusuojassa, ja markiisiparka on varmaan nääntymäisillään väsymyksestä."

"Suvaitseeko kuningas syödä aamiaista ennen poistumistaan?" muuta ei Beatrix voinut sanoa. Ruusut olivat kuihtuneet hänen poskiltaan; hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevina; hän näytti suorastaan vanhalta. Hän tuli Esmondin luo ja sähähti muutamia sanoja. "Jollen sinua ennenkään rakastanut, serkku", virkkoi hän, "niin voit kuvitella, kuinka sinua nyt rakastan!" Jos sanat olisivat voineet antaa surmaniskuja, olisihan epäilemättä tappanut Esmondin; Beatrix katsoi tähän kuin hän olisi voinut sen tehdä.

Mutta hänen purevat sanansa eivät haavoittaneet mr. Esmondia; tämän sydän oli liian kova. Kun hän katsahti Beatrixiin, ihmetteli hän, että hän milloinkaan oli voinut tätä rakastaa. Hänen kymmenvuotinen rakkautensa oli sammunut; se kaatui kuoliaana maahan Kensingtonin kapakassa, jonne Frank oli tuonut hänelle "Eikon Basiliken" sisällä olleen kirjelapun. Prinssi punastui ja kumarsi syvään, kun Beatrix loi häneen katseensa ja poistui huoneesta. En ole milloinkaan sen päivän jälkeen nähnyt Beatrixia.

Kohta senjälkeen tuotiin hevoset ja valjastettiin vaunujen eteen. Mylord ajoi ulkoistuimella; ja Esmond puolestaan oli niin väsynyt, että hän oli tuskin päässyt vaunuihin kun hän nukahti, eikä herännyt ennenkuin iltamyöhällä, kun vaunut saapuivat Altoniin.

Kun ajoimme "Kello" majataloon, saapuivat sinne piispan vaakunalla koristetut vaunut, ja vanha ystävämme Lockwood istui kuskin vieressä. Mylady Castlewood ja piispa olivat vaunuissa. Lady parkaisi hiljaa, kun hän näki meidät. Nuo molemmat vaunut saapuivat majataloon melkein yht'aikaa ja isäntä ja hänen väkensä tulivat ulos lyhdyt kädessä vieraita vastaanottamaan.

Syöksähdimme vaunuistamme heti kun näimme armaan ladyn ja ennen kaikkea tohtorin kauhtanassaan. Mitä uutisia he toivat? Oliko vielä tilaisuutta? Oliko kuningatar elossa? Nämä kysymykset tehtiin kiihkeästi sillävälin kuin isäntä seisoi odottamassa jalojen vieraittensa edessä kumartaakseen heille, kun he nousivat rappusia.

"Onko Beatrix pelastettu?" kuiskasi lady Castlewood kiihtyneenä Esmondille.

"Kaikki on hyvin, Jumalan kiitos!" virkkoi Esmond, ja tuo hellä lady tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä ja nimitti häntä pelastajakseen ja parhaaksi ystäväkseen. Hän ei ajatellut kuningattaria ja kruunuja.

Piispan uutiset olivat rauhoittavia; ainakaan ei kaikki vielä ollut menetetty; kuningatar hengitti vielä tai oli hengissä, kun he kuusi tuntia sitten poistuivat Lontoosta. ("Lady Castlewood vaati tulemaan", selitti tohtori.) Argyle oli haalinut rykmenttejä Portsmouthista ja lähettänyt muualta hakemaan lisää. Whigit olivat valppaina, surma heidät periköön, (en ole varma, ettei piispa kironnut puhuessaan), ja niin olivat meikäläisetkin. Ja kaikki voitaisiin pelastaa, jos vain prinssi ajoissa ehti Lontooseen. Tilasimme heti hevoset jatkaaksemme matkaamme Lontooseen. Emme ollenkaan nousseet masentuneen Boniface-poloisen rappuja, vaan menimme uudestaan vaunuihimme — prinssi ja hänen pääministerinsä toisiin, Esmond toisiin, ja hänellä oli vain armas emäntänsä toverinaan.

Castlewood nelisti edeltäpäin ratsain kokoamaan prinssin ystäviä ja ilmoittamaan heille hänen saapumisestaan. Me matkustimme läpi yön, ja Esmond selosteli emännälleen viimeisen vuorokauden tapahtumia — Castlewoodin ja hänen ratsastusretkensä ja prinssin jalomielisen käytöksen ja heidän sovintonsa. Yö tuntui varsin lyhyeltä ja tähtien valaisemat hetket kuluivat rauhallisesti niin suloisessa seurassa.

Niin edistyi matkamme, ja piispan vaunut kulkivat edeltä; kärsittyämme muutamia viivytyksiä hevosten hankinnassa me saavuimme Hammersmithiin noin neljän ajoissa sunnuntaiaamuna, elokuun ensimmäisenä päivänä, ja puoli tuntia sen jälkeen, kun oli jo selvä päivä, me ajoimme lady Warwickin talon ohitse ja niin viiletimme Kensingtonin katua alas.

Vaikka oli aikaista, oli kaduilla hälinää ja ihmisiä kulki edestakaisin. Erittäinkin palatsiin johtavan portin ympärillä, missä henkivartiosto oli, oli suuri kansantungos. Meidän edellämme kulkevat vaunut pysähtyivät, ja piispan kuski meni tiedustelemaan mitä tuo tungos merkitsi.

Hetken kuluttua saapui portista — ratsuhenkivartiosto torvineen ja airutjoukko sotisovassa. Torvet toitottivat ja yliairut astui esiin ja julisti Yrjön Jumalan armosta Ison Britannian, Ranskan ja Irlannin kuninkaaksi, uskon puoltajaksi. Ja kansa hurrasi: "Eläköön kuningas!"

Sen väkijoukon keskuudessa, joka hurrasi ja heilutteli hattujaan, sattui katseeni eräisiin surullisiin kasvoihin; olin koko ikäni ne tuntenut ja nähnyt monenlaisten valepukujen kehystäminä. Se oli tosiaankin mr. Holt, joka oli pujahtanut Englantiin näkemään oikean asian voittoa; ja nyt hän näki vihamiestensä voittavan ja kuuli Englannin kansan äänekkäät suosionosoitukset. Tuo miespoloinen oli unohtanut hurrata tai paljastaa päänsä, kunnes hänen lähimmäisensä väkijoukossa huomauttivat hänen uskollisuuden puutteestaan ja kiroilivat, että hän oli valepukuinen jesuiitta; silloin hän surullisena paljasti päänsä ja alkoi hurrata. Hän oli varmaan miehistä onnettomin; hän ei milloinkaan pelannut häviämättä, eikä hän milloinkaan ottanut osaa salaliittoon, jota ei olisi kukistettu. Tämän jälkeen tapasin hänet Flanderissa; sieltä hän meni Roomaan veljeskuntansa päämajaan; ja hän ilmaantui tosiaankin keskuuteemme Amerikkaan, kovin vanhentuneena, mutta yhäti yhtä uutterana ja toivehikkaana. Luullakseni hän siellä otti sotakirveen ja pani jalkoihinsa mokkasiinit ja kulki lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa huopapeite pukunaan ja sotamaalia kasvoillaan. Nyt hän lepää haudattuna naapuripiirikunnassamme Marylandissa, multakerros peitteenään ja risti yllään; niiden alla tuo levoton henki on saanut iankaikkisen rauhan.

Kuningas Yrjön torventoitotuksen mukana häipyivät kaikki tuon heikon ja hupsun nuoren vallantavoittelijan turhat toiveet; ja vakuutan, että se musiikki päätti minunkin elämäni murhenäytelmän. Se onni, joka sen jälkeen on sitä seppelöinyt, on sanoin selittämätön; se on luonteeltaan pyhä ja salainen eikä siitä voi puhua, vaikka sydän onkin aina kiitollisuutta tulvillaan, muille, paitsi Jumalalle ja yhdelle ainokaiselle — yhdelle rakastavalle olennolle, uskollisimmalle, lempeimmälle ja puhtaimmalle vaimolle, jonka koskaan on mies saanut elämänsä siunaukseksi. Kun ajattelen sitä ääretöntä onnea, mikä minua odotti, ja sitä syvää ja valtavaa rakkautta, joka niin monen vuoden ajan on minua siunannut, niin minut valtaa ihmetys ja kiitollisuus sellaisen lahjan edessä — niin, olen kiitollinen, että olen saanut sydämen, mikä kykenee tuntemaan ja käsittämään sen lahjan äärettömän kauneuden ja arvon, jonka Jumala on minulle antanut. Totta on, että rakkaus kaikki voittaa; se on äärettömän paljon yläpuolella kunnianhimon, se on arvokkaampi kuin rikkaus, jalompi kuin arvonimi. Se, joka ei sitä tajua, ei tunne elämää; hän, joka ei ole siitä iloinnut, ei ole tuntenut ihmissydämen korkeinta onnen mahdollisuutta. Vaimoni nimeen sisältyy minulle toivojeni täyttymys ja korkein onni. Sellaisen rakkauden omaaminen on siunaus, johon verrattuna kaikki mainen ilo on arvotonta. Milloin vain ajattelen häntä, ylistän Jumalaa.

Brysselissä, jonne olimme vetäytyneet suunnitelmamme tuhoutumisen jälkeen — sillä whig-ystävämme neuvoivat meitä pysyttelemään syrjässä — minulle suotiin elämäni suuri onni, kun armaasta emännästäni tuli vaimoni. Me olimme niin tottuneet läheiseen ystävyyteen ja luottamukseen ja olimme eläneet niin kauan ja läheisinä yhdessä, että olisimme voineet elää samalla tavalla edelleenkin, ajattelematta kiinteämpää sidettä. Mutta asianhaarat johtivat siihen tapahtumaan, mikä niin tavattoman paljon lisäsi sekä minun että hänen onneaan (siitä kiitän nöyrästi Jumalaa), vaikka meille tapahtuikin onnettomuus, ja punastun ajatellessani, että sellaisia on ennenkin tapahtunut perheessämme. En käsitä mikä kunnianhimon hurma valtasi tuon kauniin ja itsepäisen naisen, jonka nimi on täyttänyt niin useita näistä lehdistä ja jolle minä olin osoittanut kymmenen vuoden ajan niin altista uskollisuutta ja rakkautta, mutta tuon päivän jälkeen Castlewoodissa, jolloin pelastimme hänet, hän piti itsepäisesti koko perhettään vihamiehinään ja luopui meistä ja meni Ranskaan; minua innoittaa kertoa, mikä hänen kohtalokseen tuli. Armaan emäntäni pojankaan talo ei ollut koti hänelle; Frank-poloinen oli heikko, kuten ehkä koko sukumme on ollut, ja hän oli naisten johdettavissa. Hänen omaisensa olivat julkeita ja pelkäsivät hänen äitinsä vaikutusta häneen, sillä he pelkäsivät, että Frank tekisi peruutuksen ja kieltäisi sen uskon, johon hän heidän houkuttelemanaan oli alistunut. Heidän uskontojensa erilaisuus erotti toisistaan pojan ja äidin. Rakkahin emäntäni tunsi olevansa erotettu lapsistaan ja yksin maailmassa — yksin, lukuunottamatta yhtä aina uskollista palvelijaa, jonka uskollisuuteen, ylistetty olkoon Jumala, hän saattoi luottaa. Kun tapasin armaan emäntäni eräänä päivänä itkemästä erään alentavan toran jälkeen; Frankin vaimo ja tämän äiti olivat näet hänelle torailleet (sillä tuo poikaparka oli pantu naimaan koko se saksalainen perhe, johon hän oli yhdistynyt), niin kehoitin häntä uskomaan itsensä sen, joka Jumalan avulla ei koskaan luopuisi hänestä, huolenpitoon ja rakkauteen. Ja silloin tuo lempeä lady, joka oli syksyssään yhtä kaunis ja yhtä puhdas kuin immet keväimessään, myöntyi kunnioittavaan pyyntööni lemmestä punastuen, "silmät täynnä hellää antaumusta", ja lupasi jakaa kanssani kotini. Ilmaiskoot ne viimeiset sanat, mitkä kirjoitan, kiitollisuuteni hänelle, ja siunatkoot ne häntä, joka siunasi kotini.

Mr. Addison sai hyvyydessään aikaan sen, että ei ollut mitään vainon vaaraa eikä mitään esteitä meidän Englantiin palaamisemme suhteen; ja poikani Frankin urhoollisuus Skotlannissa johti hänet sovintoon kuningas Yrjön hallituksen kanssa. Mutta me kaksi emme enää halunneet elää Englannissa; ja Frank luovutti meille muodollisesti ja mielihyvällä sen tiluksen, jolla nyt asumme, kaukana Euroopasta ja sen huolista, Potomacin kauniilla rantamilla; sinne olemme rakentaneet uuden Castlewoodin, ja ajattelemme kiitollisin mielin entistä kotiamme. Meidän Atlannin takaisessa maassamme on eräs vuodenaika, vuoden tyynin ja ihanin, jota me sanomme intiaanikesäksi. Huomautan usein, että elämäni syksy muistuttaa tuota iloista ja tyyntä vuodenaikaa, ja minä olen kiitollinen sen levosta ja suloisesta päivänpaisteesta. Jumala on siunannut meitä lapsella, jota kumpikin vanhemmista rakastaa, nähdessään toisensa kuvan hänessä. Meidän jalokivemme ovat muutetut auroiksi ja kirveiksi tiluksiamme varten, ja neekereiksi, joiden luulisi olevan onnellisimmat ja iloisimmat koko tässä maassa: Ja ainoa koru, joka vaimostani on arvokas ja josta hän ei ole koskaan luopunut, on se kultanappi minkä hän otti hihastani sinä päivänä, jona hän kävi minua katsomassa vankilassa ja jota hän aina sen jälkeen kantoi, kuten hän minulle kertoi, maailman hellimmällä sydämellä.