HENRY ESMONDIN HISTORIA
Hänen itsensä kertomana
Julkaissut
William Makepeace Thackeray
Suomentanut
Martta Räsänen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
SISÄLTÖ:
Ensimmäinen kirja.
HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA.
I. Selostus Esmondin perheestä Castlewoodin linnassa. II. Kuvaus siitä miten Francis, neljäs varakreivi, saapuu Castlewoodiin. III. Thomas, kolmas varakreivi, oli vienyt minut sinne paashiksi Isabellalle. IV. Minut pannaan roomalaiskatolisen papin kasvatettavaksi ja kasvatetaan siihen uskoon. — Varakreivitär Castlewood. V. Haltiaväkeni ovat salaliitossa kuningas Jaakko II:n valtaanpalauttamiseksi. VI. Salaliiton tulos. Thomasin, Castlewoodin kolmannen varakreivin, kuolema ja varakreivittären vangitseminen. VII. Minut jätetään orpona Castlewoodiin, mutta saan siellä mitä lempeimpiä suojelijoita. VIII. Menestystä seuraa huono onni. IX. Minulla on isorokko ja valmistaudun lähtemään Castlewoodista. X. Menen Cambridge'iin, mutta en saa siellä mitään hyvää aikaan. XI. Tulen loma-ajaksi Castlewoodiin ja keksin siellä salaisen perhesurun. XII. Mylord Mohun tulee luoksemme pahoin aikein. XIII. Mylord lähtee luotamme ja jättää pahan jälkeensä. XIV. Ratsastamme hänen perässään Lontooseen.
Toinen kirja.
ESMONDIN SOTAISET VAIHEET JA MUITA ESMONDIN PERHETTÄ KOSKEVIA ASIOITA.
I. Olen vankilassa ja minua käydään katsomassa, mutta ei lohduteta. II. Vankeuteni päättyy, vaikeuteni eivät. III. Otan kuningattaren pestin Quinin rykmenttiin. IV. Entisen kertaamista. V. Menen Vigo-lahden retkelle, maistan suolavettä ja haistan ruutia. VI. Joulukuun 29 päivä. VII. Minut otetaan iloisesti vastaan Walcotessa. VIII. Perhepakinaa. IX. Otan osaa vuoden 1704:n sotaretkeen. X. Vanha tarina narrista ja naisesta. XI. Kuuluisa mr. Joseph Addison. XII. Saan oman komppanian vuoden 1706:n sotaretkeltä. XIII. Kohtaan Flanderissa vanhan tuttavan ja löydän sieltä äitini haudan ja oman kehtoni. XIV. Vuosien 1707:n ja 1708:n sotaretket. XV. Kenraali Webb voittaa Wynendaelin taistelun.
Kolmas kirja.
KUVAA ESMONDIN VIIMEISET VAIHEET ENGLANNISSA.
I. Taisteluni ja vaivani päättyvät. II. Menen kotiin ja kosketan vanhaa kieltä. III. Eräs luku "Spectatorista". IV. Beatrixin uusi kosija. V. Mohun ilmestyy viimeisen kerran tässä historiassa. VI. Beatrix-parka. VII. Kerran vielä käyn Castlewoodissa. VIII. Matkustan Ranskaan ja tuon kotiin erään Rigaud'n maalaaman muotokuvan. IX. Muotokuvan malli tulee Englantiin. X. Vieraanamme Kensingtonissa on hyvin huomattava henkilö. XI. Vieraamme poistuu luotamme, koska emme ole olleet tarpeeksi vieraanvaraisia. XII. Suuri suunnitelma ja kuka sen teki tyhjäksi. XIII. Elokuun ensimmäinen päivä 1714.
I KIRJA
HENRY ESMONDIN VARHAISIN NUORUUS HÄNEN LÄHTÖÖNSÄ ASTI CAMBRIDGEN TRINITY COLLEGESTA
Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa. Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita, palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden mallin ja esikuvan, — joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä — sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia? Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä — kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin The Court Gazette ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.
Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua (jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä, josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee, vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita), oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina) niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut. Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin, jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward, joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan kuninkaalta.
Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia, humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava kapakoitsija — niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven — jolle maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, — sulkee oven taakse hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.
Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä — joka menetti poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja urhoollisuuden merkkejä — tulisi varmaankin hänen sukulaistensa vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse, muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka, sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko. Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.
I luku.
SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.
Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö, palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.
Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli, nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle — osoittaen ujoa kunnioitusta linnan emännälle.
Lady ojensi kätensä — koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin Dea certe — tosi jumalatar — ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.
"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop, taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki, jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa turkkilaisia vastaan.
Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.
Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua mustalle takilleen.
Ladyn sydän heltyi luullakseni — ja tosiaankin, hänhän on sen sittemmin myöntänyt — hänen ajatellessaan menettelevänsä epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään, tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, — hänen kauniissa sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen hiustensa ympärille.
Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan hillitsemään iloisuuttaan — sillä tulija oli herra varakreivi, jonka poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.
"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve mieheen, sukulaisemme!"
"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.
"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.
"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"
Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen, kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt, nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen, jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi, olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa (jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet löysivät.
Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä, kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.
"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".
"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista, minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän — nimittäin linnan historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen, Henry-lanko?"
"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.
"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin vielä täyttänyt kahtakymmentä.
"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän, "ja lupaan vanheta joka päivä."
"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi", sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi — tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat, maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään syvälle muistoon!
Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin lupa istua illallispöydässä sinä iltana. — "Ja tulethan sinäkin, sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.
Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän sanoi.
"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään, Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä valmistuksissa.
"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady, kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen — hän ei vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi tähän kyllästynyt, — joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.
Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan, jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla, odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa — tuon lempeän suosijansa ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana). Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti, muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen suojeluksestaan.
"Ymmärrätkö?" sanoi tämä punastuen; "siinä tapauksessa, sir, saat opettaa minua ja Beatrixia." Ja lady kysyi pojalta vielä paljon muuta hänestä itsestään; mutta tämä voidaan kertoa paremmin, täydellisemmin ja selvemmin kuin niissä lyhyissä vastauksissa, jotka poika antoi emäntänsä kysymyksiin.
II luku.
KUVAUS SIITÄ, MITEN FRANCIS, NELJÄS VARAKREIVI, SAAPUU CASTLEWOODIIN.
Tiedetään, että Esmondin nimi ja Hantsin kreivikunnassa olevat Castlewoodin tilukset, tulivat nykyisen perheen haltuun Dorothean, Edwardin, Esmondin jaarlin ja markiisin ja Castlewoodin lordin tyttären ja perijättären kautta, joka lady nai, Elisabethin 23:ntena hallitusvuotena, Henry Poynsin, joka silloin oli paashina hänen isällään. Francis, yllämainittujen Henryn ja Dorothean poika ja perijä, otti äitinsä nimen, jota perhe oli ennenkin käyttänyt, ja sai ritarin ja paroonin arvon kuningas Jaakko I:ltä; ja koska hänellä oli sotilaallisia taipumuksia, jäi hän pitkäksi aikaa Saksaan vaaliruhtinaan luokse, jonka palveluksessa Francis menetti paljon ja oli useissa vaaroissa, hän kun lainasi suuria rahasummia tuolle onnettomalle ruhtinaalle ja sai useita haavoja keisarin puoluelaisia vastaan käydyissä sodissa, joihin sir Francis otti osaa.
Kotiin palattuaan sir Francis sai palvelustensa ja monien uhrauksiensa palkan majesteettivainaja Jaakko I:ltä, joka armollisesti lahjoitti tälle koetellulle palvelijalleen ruokavarastonhoitajan ja kuninkaan maitoviinin ritarin arvon, jota korkeata ja vastuunalaista virkaa hän hoiti tuon kuninkaan sekä hänen onnettoman seuraajansa hallitusajan.
Vanhuus ja monet haavat ja sairaudet pakottivat sir Franciksen toimituttamaan suuren osan velvollisuuksistaan sijaisella; ja hänen poikansa sir George Esmond, ritari ja lipunkantaja, täytti tämän viran, ensin isänsä luutnanttina ja myöhemmin isänsä arvon ja nimen perijänä melkein koko kuningas Kaarle I:n sekä hänen kahden poikansa hallitusajan.
Sir George Esmond nai alempisäätyisen, kuin hänen nimensä ja arvonsa edellyttivät, nim. valtuusmiehen ja kultasepän Thomas Tophamin tyttären Lontoon kaupungista. Appiukko oli parlamentin puolella silloin alkavissa selkkauksissa ja petti sir Georgen toiveet omaisuudesta, jonka tämä luuli hänen testamenttaavan hänelle, sillä appi jättikin rahansa toiselle tyttärelleen, naimattomalle Barbaralle. Sir George Esmond osoitti puolestaan kaikin tavoin kiintymystään ja uskollisuuttaan kuninkaan asiaa sekä tämän persoonaa kohtaan; ja kuninkaan ollessa Oxfordissa V. 1642 sir George isänsä luvalla, joka silloin oli hyvin vanha ja sairaalloinen ja asui linnassaan Castlewoodissa, sulatutti kaikki perheen hopealautaset hänen majesteettinsa hyväksi.
Tämän ja muiden uhrausten ja ansioiden palkkioksi suvaitsi hänen majesteettinsa (Oxfordissa tammik. v. 1643 päivätyllä kirjelmällä) antaa sir Francis Esmondille, Castlewoodin varakreiville, Shandonin varakreivin arvon Irlannissa, ja koska varakreivin tilukset olivat suuresti köyhtyneet kuninkaalle annettujen lainojen tähden, joita kuningas ei näinä vaikeina aikoina voinut takaisin maksaa, annettiin varakreiville maalahjoitus Virginian siirtokunnista, josta maasta osa nykyäänkin on hänen perheensä jälkeläisten hallussa.
Ensimmäinen Castlewoodin varakreivi kuoli perin iäkkäänä, vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun oli arvonsa saanut. Hänen seuraajansa oli hänen vanhin poikansa, yllämainittu George, ja paitsi tätä jäi varakreiviltä perillisiä Thomas, kuninkaan armeijan eversti, joka liittyi myöhemmin vallantavoittelijan puolelle, ja Francis joka kuului hengelliseen säätyyn ja kaatui puolustaessaan Castlewoodin linnaa parlamenttilaisia vastaan v. 1647.
Lordi George Castlewoodilla (toisella varakreivillä), kuningas Kaarle I:n aikalaisella, ei ollut muita miehisiä perillisiä kuin ainoa poika Eustace Esmond, joka kaatui, ja puolet Castlewoodin miehiä hänen kanssaan, Worcesterin taistelussa. Castlewoodin maat myytiin ja jaettiin tasavaltalaisten miehille, koska Castlewoodia pidettiin osallisena melkein kaikkiin protektoria vastaan kuninkaan kuoleman jälkeen ja kuningas Kaarle II:n valtaanpalautukseen asti tehtyihin salaliittoihin. Mylord seurasi tuon kuninkaan hovia maanpakoon, jouduttuaan taloudelliseen perikatoon sen palveluksessa. Hänellä oli vain yksi tytär, josta ei hänestäkään ollut isälle suurta iloa, sillä onnettomuus ei ollut opettanut noille maanpakolaisille elämänkieltäymyksiä, ja sanotaan sekä Yorkin herttuan että hänen veljensä kuninkaan riidelleen Isabel Esmondista. Hän oli kuningatar Henrietta Marian hovinainen ja kääntyi hyvin nuorena katoliseen uskoon; hänen isänsä, heikko mies, seurasi tyttärensä esimerkkiä pian sen jälkeen Bredassa.
Eustace Esmondin kuoltua Worcesterin taistelussa Thomas Esmond, lordi Castlewoodin veljenpoika, joka silloin oli vain poikanen, tuli arvonimen perijäksi. Hänen isänsä oli valtariidoissa ollut parlamentin puolella ja oli siten vieraantunut sukunsa päämiehestä, ja lordi Castlewood oli ensin niin raivoissaan ajatellessaan arvonsa (vaikka se nyt oli tuskin tyhjää parempi) menevän keropäälurjukselle, että hän olisi nainut uudestaan ja kosiskelikin jo Brüggessä erään viinikauppiaan tytärtä, jonka isälle hänen ylhäisyytensä oli suuria summia vuokravelkaa kuninkaan ollessa siellä, mutta hän kammosi hovin pilkkaa ja tyttärensä vihaa. Tytärtään hän suorastaan pelkäsi — sillä tämä oli luonteeltaan yhtä ylimielinen ja kiivas kuin lordi oli heikko; haavat ja juopottelut olivat tämän saattaneet rappiolle.
Lordi Castlewood olisi tahtonut saada naitetuksi tyttärensä Isabellan, tämän serkulle, sen Francis Esmondin pojalle, joka kaatui Castlewoodin piirityksessä. Ja sanotaankin neidin ihastuneen tuohon mieheen, joka oli häntä useita vuosia nuorempi (tätä hän ei suinkaan pitänyt miehessä minään vikana), mutta kosiskeltuaan ja päästyään perheen läheisimpään piiriin tämä serkku odottamatta pyörsi takaisin, juuri silloin kuin asia näytti kaikkein lupaavimmalta, eikä edes millään tavoin selittänyt tätä menettelyään. Hänen ystävänsä kiusasivat häntä, suvaiten ilkamoiden sanoa sitä hänen uskottomuudekseen. Jack Churchill, Frank Esmondin luutnantti kuninkaan henkivartiaston jalkaväkirykmentistä peri Esmondin paikan, kun tämä oli jättänyt hovin ja lähtenyt Tangeriin raivoissaan siitä, että oli huomannut ylenemisensä riippuneen kihlaamastaan elähtäneestä morsiamesta. Hän ja Churchill, jotka olivat olleet condiscipuli P. Paavalin koulussa, vaihtoivat asian johdosta kiivaita sanoja; ja Frank Esmond virkkoi kiroten toverilleen: "Jack, sisaresi voi olla semmoinen ja tämmöinen, mutta minun vaimoni ei milloinkaan, kautta Juppiterin!" ja miekat paljastettiin ja vertakin paljastettiin tässä riidassa kunnes ystävät heidät eroittivat. Harvat miehet olivat niin arkoja kunnian-asioissa siihen aikaan, ja hyvää syntyperää ja sukupuuta olevat miehet pitivät kuninkaallista tahraa sukunsa vaakunassa lisäkoristeena. Frank Esmond päätyi oikkuilleen Tangeriin, josta sitten palasi kahden vuoden sotapalveluksen jälkeen, asettuen asumaan pienelle, äidiltä perimälleen tilalle lähelle Winchesteria, tullen maalaisherraksi ja pitäen ajokoiria, eikä hän koskaan palannut hoviin kuningas Kaarlen hallitusaikana. Mutta hänen setänsä Castlewood ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi, eikä sitä kotvaan aikaan tehnyt hänen serkkunsakaan, jota hän oli kieltäytynyt naimasta.
Täydelleen ei lordi Castlewood, joka oli kuluttanut kuninkaan palveluksessa nuoruutensa ja omaisuutensa, kyennyt tilusten, eläkkeiden, Ranskasta saapuvien lahjusten tai kuninkaan lahjojenkaan avulla — lahjoja tuli niin kauan kuin hänen tyttärensä oli suosiossa -saamaan omaisuuttaan takaisin, eikä hän välittänyt poikansa kuoleman jälkeen käydäkään Castlewoodissa tai korjauttaa sitä, vaan eli leveästi ja loistavasti hovissa ja sai säästetyksikin melkoisen määrän käteistä rahaa.
Silloinpa hänen perillisensä ja veljenpoikansa, Thomas Esmond, alkoi pyrkiä setänsä suosioon. Thomas oli palvellut keisaria ja Alankomaita, kun kuningas Kaarlen oli ollut pakko lainata sotaväkeä näille valtioille, sekä niitä vastaan, sitten kun hänen majesteettinsa oli tehnyt liiton Ranskan kuninkaan kanssa. Näissä taisteluissa Thomas Esmond herätti enemmän huomiota kaksintaisteluillaan, meluamisellaan, paheillaan ja pelaamisellaan kuin millään huomattavalla sotaisella urotyöllä ja palasi Englantiin, kuten moni muu matkusteleva englantilainen herra, vähääkään parantumatta ulkomaisista kokemuksistaan. Hän oli hävittänyt nuoremman veljensä osuuden pienestä vanhempain perinnöstä, eikä — totuushan on ilmaistava — ollut muuta kuin sissi varsinaisten soturien joukossa ja metelöitsijä Alsatiassa ja Friarsiassa [kuuluisia pelihuoneita ja pahuudenpesiä senaikaisessa Lontoossa], joissa hän koetteli pelionneaan, kun luuli olevan tilaisuutta omaisuuden hankkimiseen.
Hänen serkkunsa oli nyt sivuuttanut keski-iän eikä hänen entistä kauneuttaan todistaneet muut kuin hänen oma puheensa. Hän oli luiseva ja keltainen ja torahampainen, eikä kaikki punainen ja valkoinen ihomaali, jota oli saatavissa kaikista Lontoon korukaupoista, kyennyt tekemään hänestä kaunotarta. Mr. Killigrew nimitti häntä Sibyllaksi, pääkalloksi, joka kuninkaan juhlissa oli muistutuksena: memento mori[muista kuolemaasi!] j.n.e. — sanalla sanoen, hän oli nainen, joka saattoi olla helppo valloittaa, mutta jota valloittamaan vain hyvin rohkea mies uskalsi ryhtyä. Tämä rohkea mies oli Thomas Esmond. Hän ihaili suuresti lordi Castlewoodin säästöjä, joiden määrää juorut olivat paljon suurennelleet. Madame Isabelilla sanottiin olevan kallisarvoisia kuninkaallisia jalokiviä, jota vastoin Tom Esmond-raukan viimeistä edellinen takki oli pantissa.
Mylordilla oli tähän aikaan komea talo Lincolns-Inn-Fieldsissä lähellä Herttuanteatteria ja Portugalin lähettilään kappelia. Tom Esmond, joka oli ollut uuttera teatterissakävijä niin kauan kuin hänellä riitti rahaa näyttelijättärille, alkoi nyt käydä kirkossa yhtä uutterasti. Hän näytti niin laihalta ja kuluneelta, että hän helpostikin kävi katuvasta syntisestä ja tultuaan täten kääntyneeksi hän otti tietenkin setänsä papin rippi-isäkseen.
Tämä hyväntahtoinen isä sovitti hänen ja vanhan lordin, hänen setänsä, välit, vaikka tämä vain vähän aikaa ennemmin ei viitsinyt edes puhutella häntä Tomin kulkiessa lordin vaunujen akkunan ohi, kun tämä juhlallisesti meni täyttämään virkaansa hovissa ja veljenpoika pujahti ohi kuluneine hattuineen ja sulkineen, miekan terän tunkiessa ulos huotrasta, kahdenpennyn kapakkaan Bell Yardiin.
Thomas Esmond alkoi pian setänsä kanssa sovittuaan käydä hienoksi ja näyttää hyvän elämän ja puhtaiden liinavaatteiden tuottamia etuja. Hän paastosi ankarasti kahdesti viikossa, totta kyllä, mutta korvasi sen muina päivinä; ja näyttääkseen miten hyvä ruokahalu hänellä oli, sanoi mr. Wycherley, hän lopuksi nielaisi tuon kärpästentahriman, vanhan, härskin serkkumurunsa. Näistä hovihäistä kulki loppumattomia kokkapuheita ja häväistysjuttuja; mutta Tom ajoi sinne nyt setänsä vaunuissa ja nimitti häntä isäksi, ja päästyään voitolle saattoi nauraakin. Tämä avioliitto solmittiin vähän ennen kuningas Kaarlen kuolemaa; Castlewoodin varakreivi kuoli pian sen jälkeen.
Tästä aviosta syntyi poika, jota vanhemmat vaalivat suurella rakkaudella ja huolella, mutta jolla hoitajista ja lääkäreistä huolimatta oli vain lyhyt elinaika. Hänen saastutettu verensä ei juossut kauan hänen heikossa, pienessä ruumisraukassaan. Sairauden oireet näyttäytyivät hänessä jo varhain, ja puolittain imartelun halusta ja puolittain taikauskosta vaativat varakreivi ja varakreivitär, erittäinkin viimemainittu, hänen majesteettiansa kirkossa koskettamaan pientä raajarikkoparkaa. He olivat jo valmistautuneet julistamaan ihmeen tapahtuneeksi (tohtorit ja puoskarit olivat aina lapsen luona ja kokeilivat kaikennäköisten patenttilääkkeitten vaikutusta hänen pieneen ruumiiseensa). Mutta vaikka syystä tai toisesta näyttikin tapahtuneen huomattava parannus lapsen terveydessä majesteetin kosketuksen jälkeen, tuo pieni raukka kuoli kuitenkin muutamia viikkoja myöhemmin, antaen hovijuorujen kuljettajille aihetta sanoa, että kuningas, kartoittaessaan pahan pois Tom Esmondin ja hänen vaimonsa Isabellan lapsesta, karkoitti siitä elämänkin, koska sekin oli siinä vain pahaa.
Äidin luonnollinen tuska pienen lapsiparan menetyksestä tuli vielä suuremmaksi, kun hän ajatteli kilpailijatartaan, Frank Esmondin vaimoa, joka oli suosiossa hovissa, mistä lady Castlewood raukka oli syrjäytetty, ja jolla oli lapsi, kukoistava ja kaunis tytär, ja joka oli uudestaan äidiksi tulemaisillaan.
Hovi, kuten olen kuullut, nauroi vielä enemmän, kun ladyparka, joka jo oli hyvinkin sivuuttanut sen iän, jolloin vaimot tavallisesti saavat lapsia, yhä piti yllä tuota toivoaan, ja silloinkin vielä, kun tuli Castlewoodiin asumaan, lähetti yhtämittaa Hextoniin lääkäriä hakemaan ja ilmoitti ystävilleen perillisen tulosta. Tämä ja useat muut hänen hullutuksensa olivat suurena ilon aiheena. Viimeiseen elinpäiväänsä asti rouva varakreivitär näki hyväksi pitää itseään kauniina, tahtoen välttämättömästi kukoistaa sydäntalvellakin, maalaamalla ruusuja poskilleen kauan jälkeen niiden luonnollisen kukinnan ja pukien itseänsä kesäiseksi, vaikka hänen hapsensa jo olivat lumen peittämät.
Herrat, jotka olivat kuningas Kaarlen ja kuningas Jaakon hovissa, ovat kertoneet tämän kirjoittajalle monia juttuja tästä omituisesta vanhasta rouvasta, juttuja, joilla ei ole tarpeellista huvittaa jälkimaailmaa. Ladyllä sanotaan olleen mainio kyky pistopuheiden keksimiseen ja jos hän taisteli kaikkien kilpailijattariensa kanssa kuningas Jaakon suosiosta, on hänellä ollut koko lailla riitelemistä. Hän oli rohkealuontoinen nainen ja näyttää ahdistelleen ja uuvuttaneen hänen majesteettiansa valitusvirsillään. Muutamat sanoivat syynä hänen hovista lähtöönsä olleen mustasukkaisuuden Frank Esmondin vaimoa kohtaan, toiset väittivät, että hänen täytyi peräytyä suuren taistelun jälkeen, joka tapahtui Whitehallissa hänen armonsa ja lady Dorchesterin, Tom Killigrewin tyttären välillä, jota kuningas suvaitsi suosia, ja jossa tuo vihattu Ester voitti elähtäneen Vastimme. Mutta hänen armonsa puolestaan vakuutti aina, että noiden kahden olennon maalle karkoituksen aiheutti hänen puolisonsa riita, eikä hänen omansa, sekä kuninkaan julma kiittämättömyys, hän kun antoi perheen ulkopuolelle ruokavarastonhoitajan ja viinimaidon ritarin virat, joita kaksi Castlewoodin lordi vainajaa oli kantanut niin kunniakkaasti ja jotka nyt sai aivan eilispäivän aatelismies, ja tuon hirveän Dorchester-olennon hännystelijä, lordi Bergamot. [Lionel Tipton, josta tehtiin paroni Bergamot anno 1686, kuninkaan uskottu kamariherra, myöhemmin nimitetty ruoka varastonhoitajaksi ja kuninkaan maitoviininritariksi (Georgen Castlewoodin toisen varakreivin jälkeen), seurasi hänen majesteettiaan St. Germaineen, jossa kuoli jättämättä perillisiä. Oranian prinssi ei nimittänyt mitään maitoviinin ritaria eikä seuraavienkaan hallitsijain aikana ole hovissa ollut sellaista virkailijaa.] "En koskaan", sanoi lady, "olisi saattanut katsella hänen majesteettinsa maitoviiniä kantavan muiden kuin Esmondien. Olisin lyönyt tarjottimen lordi Bergamotin kädestä, jos olisin hänet kohdannut". Ja ne, jotka tunsivat hänen armonsa, tietävät, että hänessä oli naista uhkauksensa toimeenpanemiseen, ellei hän kylläkin viisaasti olisi vetäytynyt tieltä pois.
Pitäen kukkaronnauhoja oman valvontansa alaisina, jonka alaiseksi hän tahtoikin saada kaikki henkilöt, jotka joutuivat hänen läheisyyteensä, saattoi lady Castlewood pitää puolisoaan kuuliaisena; ja niinpä hän hävitti taloutensa Lontoosta — hän oli muuttanut Lincoln's-Inn-Fieldsistä Chelseahen, kauniiseen uuteen taloon, jonka hän sieltä oli ostanut — ja toi nyt sieltä taloutensa, palvelijattarensa, sylikoiransa, seuraneitonsa, pappinsa ja lordipuolisonsa Castlewood-linnaan, jota hän ei ollut koskaan nähnyt lähdettyään sieltä pienenä lapsena isänsä kanssa kuningas Kaarle I:n hallitessa vallinneina vaikeina aikoina. Vanhan linnan seinissä näkyi vielä reikiä, jotka olivat syntyneet tasavaltalaisten luodeista. Osa linnaa korjattiin ja sisustettiin hopeaesineillä, seinäverhoilla ja huonekaluilla, jotka oli tuotu Lontoon talosta. Mylady luuli saavansa iloisen vastaanoton Castlewoodin kylässä ja odotti ihmisten hurraavan, kun hän ajoi yli viheriän lakeuden suurissa vaunuissaan, mylord vierellään, seuranaisensa, sylikoiransa ja papukaijansa vastakkaisella istuimella, kuusi hevosta vaunujen edessä, asestetut palvelijat ratsain sekä vaunujen edellä että jälessä. Mutta "alas paavi" huudot olivat silloin valtavimmillaan; kylän ja lähikaupungin kansa kauhistui kreivittären maalattuja kasvoja ja silmäripsiä, kun tämä työnsi päätään ulos vaunun akkunasta, koettaen epäilemättä olla hyvin armollinen; ja eräs vanha eukko tokaisi: "Lady Isabel! Herra siunatkoon, sehän on oikea Iisebel!" jolla nimellä armollisen kreivittären vihamiehet häntä tavallisesti jälkeenpäin mainitsivat. Maaseutu oli silloin suuressa "alas paavi"! kiihkossa. Hänen armonsa kreivittären sekä hänen puolisonsa tunnettu kääntyminen, katolinen pappi, joka oli hänen seurueessaan, ja jumalanpalvelus, joka toimitettiin Castlewoodin kappelissa (vaikka kappeli oli rakennettu tämänlaista jumalanpalvelusta varten, ennenkuin paikkakunnalla vielä muunlaisesta oli kuultukaan ja vaikka jumalanpalvelus toimitettiin mitä hiljaisimmassa muodossa), ei suinkaan enentänyt hänen suosiotaan tässä kreivikunnassa eikä kylässäkään. Suurin osa Castlewoodin tiluksia oli takavarikoitu tai jaettu tasavaltalaisille. Joitakuita näitä Cromwellin sotureita eli vielä kylässä, ja he katsoivat ensimmälti vihamielisinä hänen armoonsa kreivittäreen hänen tullessaan sinne asumaan.
Varakreivitär meni Hextoriin kokoukseen, vieden lordin mukanaan ja säikähytti maaseutuväestön upeilla timanteillaan, joita hän aina käytti julkisesti näyttäytyessään. Sanotaan hänen käyttäneen niitä kotonaankin ja nukkuneen korut kaulassaan, vaikka tämän kirjoittaja voi antaa sanansa siitä, että se oli katalaa parjausta. "Jos hän ottaisi ne pois", sanoi lady Sark, "karkaisi hänen puolisonsa Tom Esmond ne taskussa ja panttaisi ne." Sekin oli parjausta. Lady Sark oli hänkin hovin karkoitettuja, ja näiden kahden ladyn välillä oli ollut ilmisota sitä ennen. Kylän kansa alkoi lopulta sopia ladynsä kanssa, joka oli lempeä ja hyvä, vaikkakin tavoiltaan oikukas ja ylpeä, ja jonka hyvyyttä tohtori Tusher, kappalainen, kovin ylisti laumalleen. Lordi puolestaan ei tuottanut paljoakaan vaivaa, häntä kun tuskin pidettiin muuna kuin jonkinlaisena varakreivittären lisäkkeenä, johon varakreivittäreen Castlewoodin vanhojen lordien tyttärenä ja suunnattoman omaisuuden omistajana, kuten maalaisväki sanoi (vaikkakin yhdeksän kymmenettä osaa siitä oli olemassa vain juoruissa), katsottiin kuin linnan todelliseen kuningattareen ja valtiattareen.
III luku.
THOMAS, KOLMAS KREIVI, OLI VIENYT MINUT SINNE PAASHIKSI ISABELLALLE.
Jonkun aikaa tämän jälkeen Castlewood palasi Lontooseen ja lähetti erään käskyläisensä pieneen tupaseen Ealingin kylään, jossa jonkun aikaa oli asunut eräs vanha ranskalainen pakolainen nimeltä Pastoureau, eräs niitä, jotka Ranskan kuninkaan hugenottivaino oli tuonut tähän maahan. Tämän ukon luona asui pikkuinen poika, jota nimitettiin Henry Thomasiksi. Vähän aikaa ennemmin hän muisti asuneensa muualla, paikassa, joka myös oli Lontoon läheisyydessä, kangaspuiden ja rukkien keskellä. Siellä oli ollut loppumattomiin virsien veisaamista ja kirkonkäyntiä ja kokonainen siirtokunta ranskalaisia.
Pojalla oli siellä ollut hyvin rakas ystävä, joka kuoli ja jota hän nimitti tädiksi. Täti saattoi joskus unissa tulla hänen luokseen, ja hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin jokapäiväiset, olivat pojasta tuhat kertaa rakkaammat kuin mrs. Pastoureaun, Bon Papa Pastoureaun uuden vaimon, joka tuli Papan luokse tädin mentyä pois. Ja siellä, Spittlefieldissä, joksi sitä tavallisesti sanottiin, asui George-setä, joka hänkin oli kutoja, ja joka tavallisesti kertoi Henrylle, että tämä oli oikeastaan herrassäätyinen lapsi, jonka isä oli kapteeni ja äiti enkeli.
Kun hän sanoi niin, kohotti Bon Papa tavallisesti katseensa kangaspuistaan, jolla hän kirjaili kauniita silkkikukkasia, ja sanoi: "Enkeli! hänhän on tuon Babylonian porton palvojia." Bon Papa puhui aina Babylonian portosta. Bon Papalla oli pikkuinen huone, jossa hän aina saarnaili ja lauloi virsiä suureen vanhaan nenäänsä. Pikku Henry ei pitänyt tuosta saarnaamisesta; hän piti enemmän niistä kauniista saduista, joita tädillä oli tapana hänelle kertoa. Bon Papan vaimo ei milloinkaan kertonut hänelle kauniita satuja; hän vain riiteli George-sedän kanssa, ja tämä lähti pois.
Tämän jälkeen Henryn Bon Papa ja hänen vaimonsa ja kaksi lasta, jotka vaimolla oli edellisestä avioliitosta, tulivat Ealingiin asumaan. Uusi vaimo antoi omille lapsilleen kaikkea hyvää ja Henrylle monta selkäsaunaa, joiden syytä poika ei ymmärtänyt. Lyöntien ohella hän sai tältä rumia nimiä, joita ei tässä tarvitse mainita vanhan Pastoureaun tähden, joka yhä oli toisinaan ystävällinen. Noiden päivien onnettomuus on jo kauan sitten anteeksi annettu, vaikka ne luovatkin surunvoittoisen varjon lapsen varhaisvuosiin, ja tämä surunvoittoisuus on häntä seuraava hänen viimeiseen päiväänsä asti: Puun kasvu riippuu siitä, miten vesa on väännetty; ja ainakin se, joka on lapsena kärsinyt eikä ole kokonaan turmeltunut varhaisessa onnettomuuden koulussa, oppii olemaan lempeä ja kärsivällinen pieniä lapsia kohtaan.
Harry oli kovin iloinen, kun mustiinpuettu herra, asestettu palvelija takanaan, tuli ratsullaan hakemaan häntä Ealingista. Ilkeä emintimä, joka omien lastensa tähden oli laiminlyönyt häntä, antoi hänelle illallista aivan riittävästi iltaa ennen hänen lähtöään ja yllinkyllin myös lähtöaamuna. Äitipuoli ei häntä enää kertaakaan lyönyt ja käski lapsia pysyttelemään hänestä erillään. Toinen näistä oli tyttö, eikä Harry milloinkaan olisi saattanut lyödä tyttöä; ja toinen oli poika, jota hän helposti olisi voinut kurittaa, mutta tämä huusi aina, ja silloin emäntä Pastoureau purjehti apuun käsivarret varstoina. Hän pesi Harryn kasvot ainoastaan silloin kuin tämä lähti pois, eikä kertaakaan tämän toimituksen jälkeen antanut hänelle korvapuustia. Emäntä taisi vähän nyyhkyttää, kun mustiinpuettu herra tuli poikaa hakemaan; ja vanha Pastoureau katsahti äkäisesti olkansa yli outoon herraan antaessaan pojalle siunauksensa, ja murisi jotain punaisesta portosta. Mestari oli käynyt hyvin vanhaksi ja oli jo melkein kuin lapsi. Emäntä Pastoureaulla oli tapana pyyhkiä hänenkin nenänsä kuten lasten. Emäntä oli suuri, pyylevä, sievännäköinen nuori nainen, mutta vaikka hän koettikin näyttää itkevältä, piti Henry sitä vain teeskentelynä, ja juoksi varsin ihastuneena hevosen luo, jonka selkään lakeija hänet auttoi.
Tämä lakeija oli ranskalainen; hänen nimensä oli Blaise. Lapsi puhutteli häntä hänen omalla kielellään varsin hyvin, tunsipa tuon kielen vielä paremminkin kuin englanninkielen, koska hän oli näihin asti asunut pääasiallisesti ranskalaisten luona, ja toiset Ealingin pojat sanoivatkin häntä pikku ranskalaiseksi. Pian Henry oppi puhumaan englanninkieltä virheettömästi, unohtaen pikkuisen ranskansa: lapsethan unohtavat niin helposti. Lapsella oli muutamia varhaisimpia muistoja toisenlaisesta maasta ja kaupungista, jossa oli suuria valkeita taloja ja laiva. Mutta nämä olivat pojalle varsin hämäriä asioita, ja hämäräksi Ealingin muistokin pian tuli, ainakin suuri osa hänen kärsimyksistään siellä.
Lakeija, jonka edessä hän ratsasti oli hyvin vilkas ja puhelias ja ilmoitti pojalle, että herra, joka ratsasti hänen edellään, oli herra varakreivin kappalainen, isä Holt — että Henryä nyt tultiin nimittämään nuoriherra Henry Esmondiksi — että mylord varakreivi Castlewood oli pojan kummi, — että hän tuli tästedes asumaan suuressa Castlewoodin kartanossa… shiren kreivikunnassa, jossa hän tuli näkemään rouva kreivittären, joka oli ylhäinen rouva. Ja niinpä Henry Esmond tuotiin Lontooseen, istuen vaipalla Blaisen satulan edessä, ja hienoon kaupunginosaan, jonka nimi oli Covent Garden, jonka lähellä pojan isäntä asui.
Mr. Holt, pappi, otti lasta kädestä ja vei hänet tämän jalosukuisen herran luo, suuren, väsyneeltä näyttävän herran, jolla oli päässään iso myssy ja päällään kukikas aamunuttu ja joka imeskeli appelsiineja. Herra taputti Henryä päähän ja antoi hänelle appelsiinin.
"C'est bien ça" [Hyvä on], hän sanoi papille silmäiltyään lasta, ja mustiinpuettu herra kohautti olkapäitään.
"Antaa Blaisen viedä hänet ulos huvittelemaan". Ja huvittelemaan läksivät poika ja palvelija. Henry kulki hyppyaskelin, niin häntä ilahdutti tämä retki.
Hän on muistava elämänsä loppuun asti noiden päivien huvit. Monsieur Blaise vei hänet katsomaan näytelmää taloon, joka oli tuhannen kertaa suurempi ja kauniimpi kuin koju Ealingin markkinoilla; ja seuraavana onnellisena päivänä he kävivät joella terveysvettä juomassa. Henry näki Lontoon sillan, joka näytti kadulta, sekä sen varrella olevat talot ja kirjakaupat ja Lontoon Towerin valleineen ja suurine vallihaudassa olevine leijonineen ja karhuineen — kaiken Monsieur Blaisen seurassa.
Viimein, eräänä varhaisena aamuna koko seurue lähti maalle — nimittäin lordi ja tuo toinen herra, jonka takana naisten satulalla istuivat Monsieur Blaise ja Henry; vielä oli kaksi tai kolme pistooleilla varustettua miestä, jotka johtivat kuormahevosia. Ja koko matkan ranskalainen kertoi pikku Henrylle rosvojuttuja, jotka saivat lapsen hiukset nousemaan pystyyn, kauhistuttaen häntä niin, että kun he lepäsivät tien varrella suuressa synkässä majatalossa, Henry pyysi saada nukkua samassa huoneessa jonkun palvelijan kanssa, ja isä Holt, herra, joka ratsasti mylordin kanssa, armahti häntä antaen lapselle pienen vuoteen omassa kamarissaan.
Henryn teeskentelemätön puhe ja vastaukset nähtävästi taivuttivat tämän herran suosimaan poikaa, sillä seuraavana päivänä mr. Holt sanoi Henrylle, että tämä sai ratsastaa hänen takanaan eikä ranskalaisen lakeijan; ja hän teki koko matkan tuhansia kysymyksiä lapselle — hänen kasvatusveljistään ja sukulaisistaan Ealingissa, mitä hänen vanha isoisänsä oli hänelle opettanut, mitä kieliä hän puhui, osasiko hän lukea ja kirjoittaa ja laulaa j.n.e. Ja mr. Holt sai tietää että Henry osasi lukea ja kirjoittaa ja osasi molempia, sekä ranskan- että englanninkieltä, täydellisesti. Mutta kun hän kysyi Henryltä laulamisesta, alkoi poika laulaa hymniä Martti Lutherin nuotilla, joka sai mr. Holtin nauramaan, ja hänen grand parrain'insa, jolla oli nauhakoristeinen hattu ja peruukki, myös nauroi, kun Holt kertoi tälle mitä lapsi lauloi. Näytti siltä, ettei tohtori Martti Lutherin hymnejä laulettu kirkoissa, joissa mr. Holt saarnasi.
"Sinä et saa koskaan enää laulaa tuota laulua, kuuletko, pikkumies?" sanoi herra kreivi, heristäen sormeaan.
"Mutta koetamme opettaa sinulle paremman, Henry," sanoi mr. Holt. Ja lapsi vastasi, sillä hän oli hyväoppinen lapsi ja luonteeltaan hellä, että hän piti kauniista lauluista ja tahtoi oppia kaikkea mitä herra hänelle opetti. Sinä päivänä hän miellytti herroja puheellaan niin, että he antoivat hänen aterioida kanssaan majatalossa ja rohkaisivat häntä lörpöttelyssään, ja monsieur Blaise, jonka kanssa hän ratsasti ja aterioitsi edellisenä päivänä, palveli nyt häntä pöydässä.
"Hyvä on, hyvä on!" sanoi Blaise sinä iltana (omalla kielellään), kun he taas lepäsivät majatalossa. "Olemme pikkuinen lordi täällä; olemme nyt pikkuinen lordi: saamme nähdä mitä olemme, kun tulemme Castlewoodiin, jossa mylady on."
"Koska tulemme Castlewoodiin, monsieur Blaise?" kysäisi Henry.
" Parbleu! [Totta tosiaan!] lordi ei liiaksi rasita itseään", sanoi Blaise virnistäen; eikä lordi tosiaankaan näyttänyt olevan kiireissään, sillä hän kulutti kolme päivää tuolla matkalla, jonka Henry Esmond on usein senjälkeen ratsastanut noin kahdessatoista tunnissa. Kahtena, viimeisenä päivänä Harry ratsasti papin seurassa, joka oli niin hyvä hänelle, että lapsi oli alkanut kovin kiintyä häneen ja tuli oikein tuttavalliseksi hänen kanssaan matkan päättyessä, ja tuskin hänellä oli pienessä sydämessään ainoatakaan ajatusta, jota ei hän sillä välin olisi uskonut uudelle ystävälleen.
Viimein, kolmannen päivän illalla, he tulivat erääseen kylään, joka oli tasangolla jalavain kehystämänä ja oli hyvin kaunis. Kaikki ihmiset siellä ottivat hatun pois päästään ja kumarsivat herra kreiville, joka heikosti nyökkäsi heille kaikille. Siellä oli pyylevä henkilö papinkauhtanassa ja leveälierinen hattu päässä. Hän kumarsi syvempään kuin kutkaan toiset ja hänen kanssaan sekä mylord että mr. Holt vaihtoivat muutaman sanan.
"Tämä, Henry, on Castlewoodin kirkko", sanoi mr. Holt, "ja tässä on sen kulmakivi, oppinut tohtori Tusher. Nosta hattuasi, junkkari, ja tervehdi tohtori Tusheria!"
"Tulkaa illalliselle, tohtori", sanoi mylord, jolloin tohtori kumarsi uudestaan syvään, ja seurue jatkoi matkaansa komeaan taloon, joka oli heidän edessään. Siellä oli useita harmaita torneja tuuliviireilleen, ja talon akkunat liekehtivät auringonpaisteessa, ja hyvin suuri joukko peltovariksia lensi sujahtaen heidän päänsä yli metsään talon taakse, kuten Henry saattoi nähdä, ja mr. Holt kertoi hänelle, että nekin asuivat Castlewoodissa.
He tulivat taloon ja menivät holvin läpi pihalle, jonka keskellä oli suihkulähde; ja tänne saapui useita miehiä ja he pitivät lordin jalustinta, kun hän astui ratsulta, ja osoittivat suurta kunnioitusta myöskin mr. Holtille. Lapsesta tuntui, että palvelijat katsoivat häntä uteliaasti ja hymyilivät toinen toisilleen; ja hän muisti mitä Blaise oli hänelle sanonut heidän ollessaan Lontoossa, kun Henry oli puhunut kummi-isästään ja ranskalainen oli sanonut: " Parbleu! kyllähän sen näkee, että mylord on kummi-isäsi", joiden sanojen merkitystä ei poikaraukka silloin tietänyt, vaikka hän oppi käsittämään niiden totuuden pian jälkeenpäin, eikä hänen häpeänsä ollutkaan pieni, kun hän sai sen tietää ja sitä ajatteli.
Heti kun he olivat astuneet ratsuiltaan, mr. Holt otti Harryä kädestä, johtaen hänet pihan läpi matalasta ovesta huoneisiin, jotka olivat rakennetut maakerrokseen, joista yhden isä Holt sanoi tulevan pojan kamariksi, toinen käytävän toisella puolella oli taas isän oma kamari. Niin pian kun pikku miehen kasvot oli pesty ja isän oma puku järjestetty, johti Harryn opas hänet vielä kerran ovelle, josta mylord oli saapunut käytävään, ja ylös rappusia ja eteishuoneen läpi myladyn vastaanottohuoneeseen — jonka veroista upeudessa ei Harry ollut milloinkaan nähnyt, eipä edes Lontoon Towerissakaan, jossa juuri oli käynyt. Kamari olikin runsaasti koristeltu kuningatar Elisabethin aikuiseen tapaan, suuret maalatut akkunat kummassakin päässä ja kirjailtuja seinä verhoja, jotka värillisen lasin läpi paistava aurinko kirkasti tuhansiin väreihin; ja juhla-asussaan lieden ääressä istui eräs nainen, jonka luo pappi vei Harryn, joka kovin hämmästyi tämän ulkonäköä.
Rouva varakreivittären kasvot olivat tuhritut valkoisella ja punaisella värillä silmiin asti, joille maali antoi yliluonnollisen hohteen; hänellä oli pitsitorni päässään ja tornin alla oli kimppu mustia kiharoita — lainakiharoita — joten ei ollut ihmekään, että pikkuinen Harry Esmond pelästyi, kun hänet esitettiin hänen armolleen — jolloin hyvä pappi toimitti juhlamenojen ohjaajan virkaa juhlallisessa esityksessä — ja Harry tuijotti kreivitärtä silmin, jotka olivat melkein yhtä suuret kuin tämänkin, samalla tavalla kuin hän oli tuijottanut näyttelijättäreen, joka näytteli ilkeän murhenäytelmäkuningattaren osaa, kun näyttelijät olivat tulleet Ealingiin markkinoille. Kreivitär istui suurella tuolilla lieden ääressä. Hänen sylissään oli lintukoira, joka haukkui raivoisasti, pienellä pöydällä hänen vieressään oli hänen armonsa nuuskarasia ja sokerimantelilaatikko. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja levätti liekinväristä brokaadia. Hänellä oli yhtä monta sormusta sormissaan kuin vanhalla Banbury Crossin naisella, ja kauniit pienet jalat, joita lady mielellään näytteli, ja sukissa suuret kultakellot ja jalassa punakorkoiset valkoiset tohvelit; ja myöskin tuoksu tulvahti hänen vaatteistaan aina, kun hän liikkui tai poistui huoneesta, nojaten kilpikonnanluiseen keppiinsä, pikkuisen Raivon haukkuessa hänen kintereillään.
Mrs Tusher, pastorin vaimo, oli varakreivittären luona. Hän oli ollut tämän kamarineitinä entisen lordin aikana ja koska hän oli sydämestään kiintynyt toimeensa, otti hän luonnollisesti sen uudelleen vastaan, kun Castlewoodin varakreivitär palasi asumaan isänsä taloon.
"Esittelen teidän armollenne sukulaisenne ja pienen kunniapaashinne, nuoriherra Henry Esmondin", sanoi mr. Holt, kumartaen syvään melkein koomillisen nöyristelevästi. "Tehkää kaunis kumarrus hänen armolleen, monsieur, ja sitten toinen vähäisempi kumarrus madame Tusherille, Castlewoodin miellyttävälle papittarelle."
"Täällä olen elänyt, ja toivon saavani kuolla, sir", sanoi madame Tusher, heittäen terävän katseen lapsoseen ja sitten lady Castlewoodiin.
Tähän oli pojan koko huomio jonkun aikaa kiintynyt. Hän ei voinut pitää suuria silmiään poissa tästä. Ealingin keisarinnan jälkeen hän ei ollut nähnyt mitään niin peloittavaa.
"Miellyttääkö ulkonäköni sinua, pikku paashi?" kysyi lady.
"Hänelläpä täytyisikin olla kovin vaatelias maku, ellei se miellyttäisi", huudahti madame Tusher.
"Ole vaiti, sinä tyhmä Maria", virkkoi lady Castlewood.
"Olen kiintynyt siihen mihin olen, madame, ja kuolisin ennenkuin olisin sitä sanomatta."
"Je meurs ou je m'attache" [Kuolen siinä mihin kiinnyn], sanoi mr. Holt, hymyillen kohteliaasti. "Niin sanoo kuvakirjan muratti ja kiertyy tammen ympärille niinkuin hellän parasiitin sopiikin."
"Parricidenko, sir!" huudahti mr. Tusher.
"No, no, Tusher! aina sinä kinailet isä Holtin kanssa", huudahti kreivitär. "Tule suutelemaan kättäni, lapsi", ja tammi ojensi oksan pienelle Henry Esmondille, joka suuteli tottelevaisesti laihaa vanhaa kättä pahkuraisille vanhoille nivelille, joilla kimalteli satakunta sormusta.
"Tuon kätösen suuteleminen tekisi monta kaunista miestä onnelliseksi!" huudahti mrs. Tusher, jolloin lady huudahti: "Mene, sinä tyhmä Tusher!" ja löi häntä viuhkallaan, ja Tusher juoksi esiin ja otti hänen kätensä ja suuteli sitä. Raivo heräsi ja haukkui kiukkuisesti Tusheria, ja isä Holt katseli tätä omituista kohtausta viekkain, vakavin katsein.
Kunnioittava pelko, jota poika osoitti, varmaankin miellytti kreivitärtä, jolle tämä koruton imartelu osoitettiin; sillä kun poika oli polvistunut (niinkuin isä Holt oli poikaa opettanut ja niinkuin silloin oli tapana) ja suorittanut kunnioituksenosoituksensa, sanoi hänen armonsa hänelle: "Paashi Esmond, kamariherrani neuvoo sinulle, mitkä velvollisuutesi ovat palvellessasi lordia ja minua; ja hyvä isä Holt on opettava sinulle miten nimeämme kantavan herran on käyttäydyttävä. Sinä tottelet häntä kaikessa: ja rukoile, että sinusta tulisi oppinut ja hyvä kuin opettajasikin on."
Kreivitär näytti mitä syvimmin kunnioittavan mr. Holtia ja pelkäävän häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Olipa hän kuinka vihainen tahansa, niin isä Holtin sana tai katse riitti hänet tyynnyttämään; isällä olikin suunnaton voima hallita niitä, jotka tulivat hänen lähelleen, ja muiden ohella hänen uusi oppilaansa antoi itsensä kokonaan, luottamuksensa ja rakkautensa, hyvälle isä Holtille, tullen tämän nöyräksi orjaksi melkein ensi hetkestä hänet nähtyään.
Poika asetti pienen kätensä isän käteen heidän kulkiessaan ensi esittelyllä emäntänsä luota ja kyseli kaikenlaista koruttomaan, lapselliseen tapaansa. "Kuka tuo toinen nainen on?" hän kysyi. "Hän on lihava ja pyöreä; hän on kauniimpi kuin lady Castlewood."
"Hän on madame Tusher, Castlewoodin pastorin vaimo. Hänellä on sinun ikäisesi poika, mutta sinua isompi."
"Miksi hän pitää ladyn käden suutelemisesta? Ei sitä ole hyvä suudella."
"Maku on erilainen, pikku mies. Madame Tusher on kiintynyt kreivittäreen, sillä hän on ollut hänen kamarineitinään ennenkuin tämä oli naimisissa, entisen lordin aikana. Madame meni naimisiin tohtori Tusherin, kappalaisen kanssa. Englantilaiset perhepapit naivat usein kamarineitejä."
"Ethän sinä vain nai tuota ranskatarta? Näin hänen nauravan Blaisen kanssa säilykehuoneessa."
"Kuulun kirkkokuntaan, joka on vanhempi ja parempi kuin englantilainen kirkko", sanoi mr. Holt (tehden merkin, jonka merkitystä ei Esmond silloin ymmärtänyt, rintaansa ja otsaansa); "meidän kirkossamme eivät papit nai. Tulet pian ymmärtämään nämä asiat paremmin."
"Eikö Pyhä Pietari ollut teidän kirkkonne pää? — Ealingin tohtori Rabbits kertoi meille niin."
"Kyllä hän oli", vastasi isä.
"Mutta Pyhä Pietari oli naimisissa, sillä juuri viime sunnuntaina saimme kuulla, että hänen vaimonsa äiti oli sairaana kuumeessa." Tälle isä taas nauroi ja sanoi, että hän tulisi ymmärtämään tämänkin pian paremmin, ja puhui muista asioista ja vei pois Harry Esmondin ja näytti hänelle suuren vanhan talon, jonne hän oli tullut asumaan.
Se oli jyrkällä, viheriällä mäellä, jonka takana oli metsä; siellä oli peltovariksen pesiä ja linnut rääkyivät siellä aamuisin ja iltaisin kotiin palatessaan. Mäen alla oli joki ikivanhoine jyrkkine siltoineen, ja sen takana suuri, iloinen vihreä tasanko, jolla Castlewoodin kylä oli ja yhä on, kirkko keskellä, pappila aivan sen vieressä, majatalo ja sepän talo niiden lähellä. Majatalon edustalla olevassa jalavassa on nimi "Kolme linnaa". Lontoon tie kulki itään päin; ja lännessä yleni kukkuloita ja mäkiä, joiden taakse Harry Esmond monet kerrat näki saman auringon laskevan, jota hän nyt katselee tuhansien penikulmien takaa suuren meren toiselta puolen — uudesta Castlewoodista, toisen virran luota, jolla paikalla, kuten harhailevan Aeneaan maalla, ovat hänen nuoruutensa maan rakkaat nimet.
Castlewoodin linna oli rakennettu kahden kivillä vallitetun pihan ympärille, joista ainoastaan toista, suihkulähdepihaa, enää käytettiin, koska Cromwellin sodat olivat hävittäneet toisen seinät. Suihkulähdepihan ympärillä, joka yhä oli hyvässä kunnossa, oli suuri eteissali lähellä keittiötä ja ruokavarastohuoneita — pohjoispuolella kymmenkunta asuinhuonetta, joiden yhteydessä oli pieni kappeli. Sen pääty oli itäänpäin, ja itse rakennus johti pääportille ja eteissalin läpi (joka oli länteen päin), pihalle, joka nyt oli hyljätty. Tämä piha oli ollut noista kahdesta loistavampi, kunnes protektorin tykki hävitti siitä osan, ennenkuin linna valloitettiin ja hävitettiin. Piirittäjät saapuivat kellotorniin alla olevan pengermän yli, surmaten varusväen viimeiseen mieheen asti sekä heidän päällikkönsä, lordin veljen Francis Esmondin.
Restauratsioni ei tuonut lordi Castlewoodille tarpeeksi rahaa, jotta hän olisi kyennyt korjaamaan linnansa hävitetyn osan. Siinä osassa olivat aamupäivä-seurusteluhuoneet sekä niiden yläpuolella oleva pitkä musiikki-galleria, joiden huoneiden edessä oli puutarhapengermä. Pengermällä kasvoivat uudelleen kukat, jotka keropäiden saappaat olivat polkeneet heidän hyökätessään linnaan. Sen korjauttivat ilman suuriakaan kuluja — korjaamiseen tarvittiin vain huolellisuutta — molemmat ladyt, jotka tulivat toisen varakreivin jälkeen linnan omistajiksi. Pengermäpuutarhan ympärillä oli matala muuri ja siinä portti, joka johti ulompana olevalle metsäiselle kukkulalle, jota yhä nimitetään Cromwellin patteriksi.
Nuori Harry Esmond oppi käskyläisen osan velvollisuuksistaan — helppoa se olikin — kreivittären kamariherralta. Hän palveli kreivitärtä paashina, niinkuin yleisenä tapana oli hänen lapsuudessaan, seisoen hänen istuimensa ääressä, tuoden hänelle hajuvettä ja hopeamaljan päivällisen jälkeen, istuen hänen vaunujensa astimella juhlatilaisuuksissa tai esitellen hänen seuransa hänelle vastaanottopäivinä. Tähän seurapiiriin kuului suurimmaksi osaksi katolista ylimystöä, jota oli varsin paljon maaseudulla ja lähikaupungissa ja joka ei pitänytkään pitkiä väliaikoja saadakseen osansa Castlewoodin vieraanvaraisuudesta. Heidän toisena Castlewoodissa olovuotenaan näytti seura erikoisesti suurenevan. Mylord ja mylady olivat aniharvoin ilman vieraita, ja niiden seurassa oli omituista verrata eroa isä Holtin, perheen rippi-isän ja tohtori Tusherin, pitäjän pastorin käytöksen välillä — mr. Holt liikkui kaikkein ylhäisimpien joukossa aivan vertaisena ja pikemminkin kuin kaikkien käskijänä, kun taas tohtori Tusher-parka, jonka asema todellakin oli vaikea, koska hän kerran oli ollut linnan kappalainen ja yhä oli sen protestanttisten palvelijain sielunhoitaja, näytti pikemmin ovenvartijalta kuin vertaiselta ja nousi aina poistuakseen ensimmäisen ruokalajin tarjoamisen jälkeen.
Näihin aikoihin isä Holtille tuli myöskin useita yksityisvieraita, jotka Harry Esmond vähässä ajassa oppi helposti tuntemaan isän uskoon kuuluviksi pappismiehiksi, olipa heidän pukunsa millainen tahansa (ja he käyttivätkin kaikenlaisia). Nämä istuivat alinomaa isän kanssa kahden kesken ja tulivat usein ja ratsastivat pois tekemättä kohteliaisuusvierailuja lordin ja ladyn, tai pikemminkin ladyn ja lordin luona, koska lordi tuskin oli talossa paljon muuta kuin nolla ja kokonaan itsevaltiaan toverinsa alamainen. Pikkuisen linnustamista, pikkuisen metsästämistä, paljon unta ja pitkät ajat korttien ja ruokapöydän ääressä, siten kului lordilta päivä toisensa jälkeen. Heidän toisena sielläolovuotenaan oli linnassa paljon kokouksia. Ne pidettiin usein suljettujen ovien takana. Paashimme löysi lordin paperiarkin piirretyksi täyteen koirain ja hevosten kuvia, ja sanottiin, että hänellä oli kova vaiva pysyä hereillä näissä neuvotteluissa, joita varakreivitär johti ja joissa lordi tuskin oli muuta kuin hänen kirjurinsa.
Isä Holtin ajan nämä kokoukset alkoivat äkkiä vallata niin kokonaan, että hän hiukan laiminlöi tuon pienen pojan kasvatusta, joka niin iloisena oli antautunut hyvän papin käskettäväksi. Ensi aikoina he lukivat paljon ja säännöllisesti sekä latinaa että ranskaa; eikä isä missään tilaisuudessa laiminlyönyt teroittaa omaa uskoaan pojalle, vaikkei hän tätä siihen pakottanut, vaan kohteli tätä hellyydellä ja hyvyydellä, mikä hämmästytti lasta ja kiinnitti häntä isään, sillä lapsi oli helpompi voittaa näillä keinoilla kuin millään ankarilla pakkotoimenpiteillä. Ja hänen huvinsa oli kertoa Harrylle heidän kävelyretkillään veljeskuntansa kunniasta, sen marttyyreistä ja sankareista, veljistä, jotka käännyttivät pakanoita myriaadeittain, samosivat erämaita, olivat paaluun kytkettyinä, hallitsivat hoveja ja neuvostoja tai kestivät urhoollisesti kuninkaiden kidutukset. Eipä ihme, että Harry Esmond kuvitteli jesuiittoihin kuulumista elämän korkeimmaksi palkkioksi ja kunnianhimon uljaimmaksi päämääräksi — ylväimmän elämän täällä, elämän, joka oli saava varmimman korvauksen taivaassa — ja alkoi ikävöidä sitä päivää, jona hänet otettaisiin ainoaan oikeaan kirkkoon ja hän saisi ensimmäisen kerran herranehtoollista ja voisi liittyä tuohon ihmeelliseen veljeskuntaan, jolla oli edustajia yli koko maailman ja johon kuului viisaimmat, urhoollisimmat, jalosukuisimmat ja kaunopuheisimmat miehet. Isä Holt pyysi poikaa pitämään mielipiteensä salassa ja peittämään ne suurena aarteena, jonka hän paljastaessaan menettäisi; ja ylpeänä tästä luottamuksesta ja salaisuudesta, jonka sai säilytettäväkseen, poika alkoi kovin kiintyä opettajaan, joka tutustutti hänet niin ihmeelliseen ja peloittavan kunnioitettavaan salaisuuteen. Ja kun pikkuinen Tom Tusher, hänen naapurinsa, tuli koulusta lomalle, ja kertoi miten hänkin oli koulussa tullakseen englantilaiseksi papiksi ja saadakseen, kuten hän sanoi, palkinnon koulusta ja sitten yliopiston opin ja kenties opettajatoimen ja sitten lihavan papinviran, joutui Harry Esmondin vaiteliaisuus koetukselle, sillä oli vaikea olla nuorelle toverille sanomatta: "Kirkko! papinvirka! lihavat päivät! Voi hyvä Tom-kulta, sanotko sinä uskoasi uskonnoksi ja pappeudeksi? Mitä ovat hyvät päivät sen rinnalla, että kääntää satatuhatta pakanaa yhdellä ainoalla saarnalla? Mitä merkitsee Trinityn maisterinarvo, jos vertaa sitä marttyyrikruunuun, jonka saa palkkioksi kuolemasta, jota enkelit katseillaan seuraavat? Voisiko opettajasi purjehtia Thamesjoen yli viittansa päällä? Onko teillä kirkoissanne patsaita, jotka voivat vuotaa verta, puhua, kävellä ja itkeä? Hyvä Tom, rakkaan isä Holtin kirkossa tapahtuu tällaista jokapäivä. Tiedätkö, että Willowsin Pyhä Filip ilmestyi lordi Castlewoodille ja sai hänet kääntymään ainoaan oikeaan uskoon. Pyhimykset eivät koskaan tule sinun luoksesi." Ja Harry Esmond, vaikka hän peitti nämä uskonaarteet T. Tusherilta, koska oli luvannut niin isä Holtille, kertoi ne kuitenkin yksinkertaisesti isä Holtille, joka taputti hänen päätään, hymyili hänelle tutkimattomin ilmein ja sanoi hänelle, että hän teki oikein miettiessään näitä kalliita asioita ja ollessaan puhumatta niistä muuten kuin silloin kun isä oli häntä ohjaamassa.
IV luku.
MINUT PANNAAN ROOMALAISKATOLISEN PAPIN KASVATETTAVAKSI JA KASVATETAAN SIIHEN USKOON. — VARAKREIVITÄR CASTLEWOOD.
Jos olisi ollut aikaa siihen ja jos hänen lapsellisia taipumuksiaan olisi oikealla tavalla hoidettu, olisi Henry Esmond ollut jesuiittapappi, ennenkuin hän vielä oli kahtatoista vuotta vanhempi ja olisi voinut lopettaa päivänsä marttyyrinä Kiinassa tai Towerin mäen uhrina; sillä niinä muutamina kuukausina, jotka he viettivät yhdessä Castlewoodissa, mr. Holt sai kokonaan valtaansa pojan ymmärryksen ja tunteet ja oli saanut hänet ajattelemaan, niinkuin isä Holt koko sydämellään ajatteli, ettei mikään elämä ole niin jalo, ei mikään kuolema niin suotava kuin se, jonka useat hänen kuuluisan veljeskuntansa veljet olivat valmiit elämään ja kärsimään. Rakkaudellaan, terävällä järjellään ja iloisuudellaan, joka lumosi kaikki, vaikutusvallallaan, jota hän niin oikealla tavalla osasi käyttää, salaperäisyydellään ja omaan persoonaansa nähden osoittamallaan vaiteliaisuudella, joka lisäsi lapsen kunnioitusta häntä kohtaan, hän saavutti Harryn täydellisen uskollisuuden ja olisi sen epäilemättä säilyttänyt, elleivät häntä olisi kutsuneet muualle suuremmat ja tärkeämmät suunnitelmat kuin pienen poikaparan ottaminen veljeskuntaan.
Oltuaan muutamia kuukausia kodin rauhassa (mikäli heidän elämäänsä, joka oli ainaista riitelyä, saattoi rauhaksi sanoa) jättivät lordi ja lady maaseudun ja menivät Lontooseen ottaen rippi-isänsä mukaansa, ja hänen pieni oppilaansa on tuskin milloinkaan vuodattanut katkerampia kyyneleitä koko elämänsä aikana kuin useana yönä peräkkäin ensi kerran erottuaan rakkaasta ystävästään, maatessaan yksinäisessä kamarissa, joka oli sen huoneen vieressä, jota isä tavallisesti käytti. Harry ja muutamat palvelijat jätettiin suuren talon ainoiksi asukkaiksi; ja vaikka Harry uutterasti teki kaikki ne työt, jotka isä oli hänen toimekseen antanut, jäi hänelle useita tunteja vapaaksi, ja hän luki kirjastossa ja vaivasi pientä päätään niillä suurilla kirjoilla, jotka hän sieltä löysi.
Jonkun ajan kuluttua pieni poika tottui paikan yksinäisyyteen ja muisteli jälkeenpäin tätä elämänsä osaa aikana, joka ei ollut onneton. Kun perhe oli Lontoossa, matkusti koko palveluskunta sinne lukuunottamatta portinvartijaa — joka sitäpaitsi oli oluenpanija, puutarhuri ja puunhakkaaja — sekä hänen vaimoaan ja lapsiaan. Näillä oli asuntonsa portinvartijan tuvassa, jonka ovi johti linnan pihalle; kappalaisen huoneen akkuna oli tasangolle päin; tämän huoneen vieressä oli pieni kamari, jossa isä Holtilla oli kirjansa ja Harry Esmondilla makuukomeronsa. Itäänpäin oleva linnan osa oli säästynyt cromwellilaisten tykeiltä, joiden patteri oli läntiselle pihalle päin olevalla kukkulalla; niinpä olikin tässä itäisessä osassa vain vähän hävityksen merkkejä, lukuunottamatta kappelia, jonka Edward VI:n aikuiset maalatut akkunat tasavaltalaiset olivat rikkoneet. Isä Holtin aikana Harry Esmond toimi hänen tuttavallisena ja uskollisena pikku palvelijanaan — pudistellen hänen vaatteensa, järjestellen hänen papilliset pukunsa, hakien hänelle vettä kaivosta kauan ennen päivän sarastusta, valmiina juoksemaan mihin tahansa rakastetun pappinsa palvelukseksi. Kun isä lähti pois, hän lukitsi yksityishuoneensa; mutta huone, jossa kirjat olivat, jäi pienen Harryn käytettäväksi. Ellei ota lukuun isä Holtin seuraa, oli poika ollut, yhtä yksinäinen lordi Castlewoodin kotonakin ollessa.
Ranskalainen nero on sanonut, ettei kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä, ja vähemmänkin terävät silmät kuin varakreivittären pienellä paashilla oli, riittivät näkemään, että ladyllä oli paljon ominaisuuksia, jotka eivät olleet millään tavoin ylistettäviä huolimatta siitä, miten paljon mrs. Tusher häntä kehui ja imarteli. Kun isä Holt ei ollut lähellä, hän, jonka vallassa tuo aviopari täydelleen oli, riitelivät varakreivi ja varakreivitär, solvaillen toisiaan, saattaen palvelijat nauramaan ja pelästyttäen toimessaan olevan pikku paashin. Poika parka vapisi emäntänsä edessä, joka nimitti häntä sadoin haukkumanimin ja joka ilman muuta läimäytteli hänelle korvapuusteja ja viskasi hopeamaljan päin pojan kasvoja, vaikka maljan varakreivittärelle vieminen päivällisen jälkeen kuului pojan velvollisuuksiin. Lady on korvannut myöhemmin osoittamallaan hyvyydellä tämän kovuuden, joka epäilemättä teki pojan lapsuuden hyvin onnettomaksi. Olihan varakreivitär itsekin onneton siihen aikaan, ihmisparka, ja hän vaati alamaisensa elämään samaa surullista elämää. Luulen, että lordi pelkäsi häntä yhtä paljon kuin paashikin, ja talon ainoa henkilö, joka hallitsi häntä, oli mr. Holt. Henry oli aivan haltioissaan ilosta, kun isä aterioi pöydässä ja kun poika sai tilaisuuden pujahtaa tämän seuraan ja lörpötellä tämän kanssa myöhemmin tai lukea tai kävellä hänen kanssaan. Onneksi rouva varakreivitär ei noussut ennenkuin puolipäivän aikaan. Taivas armahtakoon kamaripalvelijatar raukkaa, jolle oli uskottu ladyn pukeminen! Olen usein nähnyt tuon onnettoman tulevan punaisin silmin huoneesta, jossa nuo pitkäveteiset ja salaperäiset kreivittären pukeutumismenot suoritettiin, ja kuullut lautapelilaatikon kannen kolahtavan mrs. Tusherin sormille, kun tämä pelasi huonosti tai kun peli kulki väärään suuntaan.
Siunattu olkoon kuningas, joka otti käytäntöön kortit, ja piketin ja cribbagen jalot keksijät, sillä nuo pelit veivät vähintään kuusi tuntia, hänen armonsa päivästä, jonka ajan kuluessa hänen perheensä hengitti vapaasti. Usein lady julistikin, että hän ilman tätä ajanvietettä kuolisi. Toinen toisensa jälkeen hänen alamaisensa vaihtuivat vartiossa, — vaarallista oli olla hänen armonsa vastapelaajana — ja ottivat korttivelvollisuuden käsiinsä. Mr. Holtilla oli tapana istua hänen kanssaan pikettiä pelaamassa useita tunteja peräkkäin, jonka ajan varakreivitär käyttäytyi soveliaasti; ja luulen, että tohtori Tusher olisi jättänyt pitäjäläisen kuolinvuoteelleen, jos häntä olisi tultu kutsumaan Castlewoodiin pelaamaan ratkaisevaa peliä emäntänsä kanssa. Joskus, kun he olivat hyvissä väleissä, lordikin otti osaa peliin. Näiden toverien ohella kreivittärellä oli uskollinen emäntä Tusher ja pari kolme seuranaista, jotka Henry Esmond voi aikanaan muistaa. He eivät voineet kestää tuota hienoa tointa kauankaan; toinen toisensa perään koetti ja epäonnistui. Näillä ja taloudenhoitajalla ja pikku Henry Esmondilla oli oma pelipöytänsä. Naisraukat! heidän elämänsä oli vielä paljon kovaosaisempi kuin paashin. Hän oli jo sikeässä unessa kääriytyneenä pieneen vuoteeseensa, kun he yhä istuivat hänen armonsa luona, lukien hänet uneen News Letterin ja Grand Cyruksen avulla. Kreivitär sai tavallisesti laatikoittain uusia näytelmiä Lontoosta, ja Harrya oli kielletty selkäsaunan uhalla tutkimasta niitä. Pelkäänpä, että hän ansaitsi tuon rangaistuksen tuhkatiheään ja saikin sen toisinaan. Isä Holt antoi sen pari kolme kertaa yllättäessään nuoren huimapään tyynyn alta Shadwellin tai Wycherleyn häijynilkisen hauskan huvinäytelmän.
Nämä olivat lordin lempilukemista mikäli hän yleensä luki. Mutta häntä ei miellyttänyt lukeminen, eikä, kuten hänen pieni paashinsa luuli huomanneensa, mikään työ suuressa määrin.
Nuoresta Harry Esmondista tuntui aina, että hänen isäntänsä kohteli häntä lempeämmin silloin, kun ei hänen vaimonsa ollut saapuvilla, ja toisinaan lordi Castlewood vei pojan pienelle metsästysretkellekin. Lordi pelasi mielellään korttia ja lautapeliä hänen kanssaan, -isäntänsä mielihyväksi poika, oppi pelit — ja alkoi päivä päivältä pitää hänestä enemmän, osoittaen erityistä suosiota, jos isä Holt antoi hänestä hyvän lausunnon, taputtaen häntä päähän ja luvaten pitää pojasta huolen. Lordi ei kuitenkaan osoittanut ladyn läsnäollessa mitään sellaisia lempeyden merkkejä ja koetti kohdella poikaa karkeasti, moittien häntä ankarasti pienistä virheistä, mitä hän tavallaan pyysi anteeksi nuorelta Esmondilta heidän ollessaan kahden kesken, sanoen että ellei hän olisi puhunut tylysti, olisi sen tehnyt kreivitär ja ettei hänen kielensä ollut aivan yhtä ilkeä kuin hänen ladynsä — seikka, josta poika, niin nuori kuin hän olikin, oli täydelleen selvillä.
Suuria valtiollisia tapahtumia sattui koko tämän ajan, mutta näihin asioihin ei yksinkertainen nuori paashi kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta eräänä päivänä ajaessaan naapurikaupunkiin kreivittären vaunun astinlaudalla vaunuissa oli kreivi, kreivitär ja isä Holt — kokoontui suuri kansanjoukko pilkaten ja ivaten vaunun ympärille huutaen: "Eläkööt piispat!" "Alas paavi! pois paavi! Iisebel, Iisebel!" niin että kreivi alkoi nauraa ja kreivittären silmät pyöriä vihasta, sillä hän oli yhtä rohkea kuin naarasleijona eikä pelännyt mitään; kun taas mr. Holt, kuten Esmond näki paikaltaan astimelta, nojautui taaksepäin hätääntyneenä, huutaen kreivittärelle: "Jumalan tähden, madame, älkää puhuko älkääkä katsoko akkunasta; istukaa hiljaa." Mutta varakreivitär ei totellut tätä isän viisasta käskyä; hän työnsi päänsä vaunun akkunasta ja kirkaisi kuskille: "Raivaa tiesi, Jaakko, noiden lurjusten läpi ja käytä piiskaasi!"
Väkijoukko vastasi ulvovalla pilkkanaurulla ja uusilla: "Iisebel, Iisebel" huudoilla. Lordi yhä vain yltyi nauramaan: hän oli hidasverinen herra; mikään ei näyttänyt häntä yleensä kiihdyttävän, vaikka olen nähnyt hänen kehoittavan ja huutavan koiriaan hyvin reippaasti ja hänen kasvojensa (jotka tavallisesti olivat hyvin keltaiset ja tyynet) käyvän aivan punaisiksi ja iloisiksi kiitäessämme tasankoja jäniksen jälkeen ja nauravan ja kiroilevan ja hurraavan kukkotaistelussa, josta urheilusta hän paljon piti. Ja nyt, kun väki alkoi pilkata hänen vaimoaan, hän nauroi näyttäen hieman vahingoniloiselta, aivan kuin olisi odottanut kilpailua ja ajatellut, että varakreivitär ja väkijoukko olivat tasaväkisiä.
Jaakko-kuski pelkäsi varmaankin enemmän emäntäänsä kuin väkijoukkoa, sillä hän käytti piiskaansa käskyn mukaan ja poika, joka ratsasti ensimmäisen parivaljakon ohjaajana (varakreivitär kulki aina kuusivaljakolla), löi suitsilla hartioihin erästä miestä, joka ojensi kättään etumaisen hevosen ohjiin tarttuakseen.
Oli toripäivä, ja maalaisväki oli kaikki koossa siipikarjakoreineen, munineen ja sen semmoisine tavaroineen. Tuskin valjakonratsastaja oli lyönyt miestä, joka aikoi ottaa kiinni hänen hevosensa, kun suuri kaalinkupu pyrähti kieppuen vaunuihin, aivan kuin suuri kanuunankuula, ja kreivi alkoi yhä enemmän nauraa, sillä se löi kreivittäreltä viuhkan kädestä ja maksahti päin isä Holtin vatsaa. Sitten seurasi porkkana- ja perunakuuro.
"Taivaan tähden, olkaa hiljaa!" sanoi mr. Holt; "emme ole enää kymmenenkään askeleen päässä 'Bellin' holvikäytävästä, jossa portti voidaan sulkea meidän jälkeemme ja tämä Canaille[roskajoukko] pitää ulkopuolella."
Pieni paashi oli vaunun astimella, ja eräs mies väkijoukosta heitti häntä perunalla, joka sattui häntä silmään, jolloin onneton pikku raukka alkoi huutaa; mies, lihava, suuri kaupunkilainen satulasepänsälli, nauroi. "Oh! senkin —keleen ulvova paavilaisäpärä", hän sanoi ja kumartui ottamaan toista perunaa. Väkijoukko oli sillä aikaa kokoontunut aivan hevosten ja majatalon oven väliin, ja vaunut pysähtyivät kokonaan. Mylord hyppäsi vaunuista reippaasti kuin poika, paashin puolella olevasta ovesta, kiskaisten pikku Henryn sen taakse ja otti kiinni perunanheittäjän kauluksesta silmänräpäyksessä. Seuraavalla hetkellä olivat konnan jalat ilmassa ja hän putosi tömähtäen kivitykselle.
"Sinä kelvoton konna!" ärjyi lordi, "mokoma kirkuva roskajoukko! kuinka te uskallatte ahdistaa lapsia ja loukata naisia? Yritäpä kertakaan uudelleen noihin vaunuihin, sinä luikkija, siannahkainen rajasuutari, niin Herra nähköön, lähetän miekkani lävitsesi!"
Muutamat väkijoukosta huusivat: "Hurraa, mylord!" sillä he tunsivat hänet, ja satulasepän sälli oli tunnettu nyrkkisankari, melkein toista vertaa isompi mies kuin mylord.
"Väistykää tieltä", huusi tämä (hän puhui korkealla, terävällä äänellä, mutta tavattoman arvokkaasti). "Väistykää ja antakaa hänen armonsa kreivittären vaunujen kulkea!" Miehet, jotka olivat vaunujen ja "Bellin" portin välillä, todellakin väistyivät ja hevoset menivät portista, ja mylord käveli niiden perästä hattu päässään.
Kun hän oli menemäisillään portista, josta vaunut olivat juuri kulkeneet, alkoi toinen huuto, "pois paavin valta — alas katolilaiset!" Mylord kääntyi ja katsahti heihin vielä kerran.
"Jumala suojelkoon kuningasta!" huusi hän kaikin voimin. "Kuka uskaltaa solvata kuninkaan uskontoa? Sinäkö, sinä kirottu virren vinkuja, rajasuutari ja niin totta kuin olen tämän kreivikunnan viranomainen, vangitsen sinut!" Mies vetäytyi pois ja mylord palasi takaisin kaikella ajan arvokkuudella. Mutta kun pieni kiihko, jonka kohtaus oli aiheuttanut, oli ohitse ja puna sammui mylordin kasvoilta, hän vajosi tavalliseen velttouteensa ja leikki pienen koiransa kanssa ja haukotteli, kun mylady puhutteli häntä.
Väkijoukko oli eräs niistä monituhatlukuisista joukoista, jotka maleksivat maata siihen aikaan, vaatien niiden seitsemän piispan vapauttamista, jotka juuri oli tuomittu ja joista pieni Henry Esmond siihen aikaan tiesi tuskin mitään. Hextonissa oli käräjät ja "Bellissä" suuri ylimystön kokous, ja mylordin palvelijoilla oli yllään uudet, livreansa ja Harryllä pienoinen sininen hopeakoristeinen puku, jota hän käytti juhlatilaisuuksissa. Ja ylimystö tuli ja puhutteli mylordia, ja tuomari oli puettu punaiseen kaapuun näyttäen hyvin mahtavalta henkilöltä, ja lausui erikoisia kohteliaisuuksia mylordille ja myladylle, joka oli kovin mahtava. Harry muistaa, että hänen laahustintaan kantoivat hänen seuranaisensa. "Bellin" suuressa huoneessa oli iltahuvit ja tanssiaiset ja toiset kreivikunnan perheiden nuoret herrat olivat sitä katsomassa niinkuin Harrykin. Eräs niistä pilkkasi hänen mustaa silmäänsä, joka perunakuulasta oli ajetuksissa; ja toinen nimitti häntä äpäräksi, jonka johdosta hän ja Harry joutuivat nyrkkisille. Mylordin serkku, eversti Esmond Walcotesta, oli siellä ja erotti nuo kaksi poikaa — pitkä, vahvarakenteinen herra, jolla oli sievät, hyvät kasvot. Poika ei tietänyt, miten läheisesti hän myöhemmin oli liittyvä eversti Esmondiin ja miten paljosta hyvyydestä hän sai olla tälle kiitollisuuden velassa.
Näiden kahden perheen välillä ei vallinnut hyvinkään lämmin rakkaus. Myladylla ei ollut tapana sääliä eversti Esmondia hänestä puhuessaan, syistä, joihin jo on viitattu, mutta joista Harry Esmondin, kovin nuoren ikänsä vuoksi, ei voitu otaksua tietävän mitään.
Hyvin pian tämän jälkeen mylord ja mylady menivät Lontooseen isä Holtin seurassa jättäen paashin kotiin. Pikku miehellä oli Castlewoodin suuri linna kokonaan käytettävänään, tai hänellä ja taloudenhoitajalla emäntä Worksopilla, yhteisenä. Tuo vanha nainen oli jokin perheen etäinen sukulainen ja protestantti, mutta luja konservatiivi ja kuningasmielinen, kuten kaikki Esmondit. Henry kävi koulua tohtori Tusherin luona tämän ollessa kotona, mutta tohtorinkin aika oli hyvin rajoitettua. Kaikkialla oli hyvin levotonta ja kiihkeätä, Castlewoodin pienessä, hiljaisessa kylässäkin, jonne tuli eräs joukkio kaupungista. Nämä olisivat rikkoneet Castlewoodin ikkunat, mutta kylän kansa ajoi tiehensä heidät. Ottipa linnan puolustukseen osaa vanha Sievewrightkin, tasavaltalainen seppä; sillä kreivitär, vaikka olikin katolilainen ja vaikka hänellä oli paljon omituisia tapoja, oli lempeä vuokralaisia kohtaan ja Castlewoodin linnassa oli aina yltäkyllin lihaa ja vuodevaatteita ja lääkkeitä köyhille. Kuningaskunta vaihtoi omistajaa kreivin ja kreivittären poissaollessa. Jaakko kuningas oli pakomatkalla ja hollantilaiset tulossa; heistä ja Oranian prinssistä oli mrs. Worksopin tapana kertoa kauhistuttavia kertomuksia joutilaalle pikku paashille.
Poika rakasti suuren talon hiljaisuutta. Hänellä oli kaikki näytelmäkirjat vapaasti luettavinaan, eikä isä Holt ollut häntä kurittamassa, ja sadoittain lapsekkaita puuhia ja huvituksia sekä ulkona että sisällä. Ne tekivät hänen olonsa hyvin hauskaksi.
V luku.
HALTIJAVÄKENI OVAT SALALIITOSSA KUNINGAS JAAKKO II:N VALTAANPALAUTTAMISEKSI.
Poika makasi pienellä vuoteellaan voimatta nukahtaa ajatellessaan muutamia ankeriaan koukkuja, jotka hän oli edellisenä iltana asettanut jokeen ja odottaen hetkeä, jolloin portti aukeaisi ja hän ja hänen toverinsa, John Lockwood, portinvartijan poika, voisivat mennä purolle katsomaan, oliko heillä ollut onnea. Päivänkoittaessa Johnin piti herättää hänet, mutta hänen oma intonsa tuohon urheiluun oli jo kauan ollut hänen herättäjänään. Hän oli ollut valveilla niin kauan, että hänestä tuntui siltä, ettei päivä koskaan tullut.
Kello oli neljän tienoissa, kun hän kuuli viereisen kamarin, kappalaisen huoneen, oven aukeavan ja miehen yskivän käytävässä. Harry hypähti vuoteeltaan ajatellen, että huoneessa varmasti oli rosvo, tai kukaties toivoen sen olevan haamun, ja työntäen oman ovensa auki hän näki edessään isän huoneen oven avoinna ja huoneen valaistuna ja olennon seisovan sisäänkäytävällä sakean savun keskellä, joka tuli huoneesta.
"Kuka siellä?" huudahti poika, joka oli rohkealuontoinen.
" Silentium " [Hiljaa], kuiskasi toinen; "minä täällä olen, poikaseni!" ja kun tämä ojensi kättään, tunsi Harry hänet hyvin opettajakseen ja ystäväkseen isä Holtiksi. Verho oli kappalaisen huoneessa pihallepäin olevan akkunan edessä ja Harry näki, että savu syntyi suuresta paperikasasta joka paloi hiilipannussa, kun hän saapui kappalaisen huoneeseen. Suotuaan pikaisen tervehdyksensä ja siunauksensa pojalle, joka oli ihastuksissaan saadessaan nähdä opettajansa, isä jatkoi paperiensa polttamista, ottaen niitä kaapista, joka oli uunihyllyn yläpuolella. Kaappia Harry ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Isä Holt nauroi nähdessään pojan huomion kokonaan, kiintyneen tähän syvennykseen. "Se on oikein, Harry", sanoi hän; "uskollinen pikkuinen heimolainen, tarkasta kaikkea äläkä sano mitään. Sinä olet uskollinen, sen tiedän."
"Tiedän, että menisin hirteen teidän puolestanne", sanoi Harry.
"En tahdo päätäsi", sanoi isä taputtaen sitä lempeästi; "Sinun ei tarvitse muuta kuin olla vaiti. Polttakaamme nämä paperit ja olkaamme sanomatta kellekään mitään. Haluttaisiko sinua lukea niitä?"
Harry Esmond punastui ja painoi alas päänsä. Oli niin, että hän jo oli ajattelematta katsonut edessään olevaa paperia; ja vaikka hän oli sen nähnyt, hän ei voinut ymmärtää siitä sanaakaan, sillä kirjaimet olivat varsin selviä, mutta aivan tarkoituksettomia. He polttivat paperit, musertaen tuhan erääseen hiilipannuun, niin että niistä tuskin jäi jälkeäkään.
Harry oli tottunut näkemään isä Holtin useammassa kuin yhdessä puvussa — ei ollut turvallista eikä vaaran arvoista paavin kirkonmiesten käyttää oikeata pukuaan, eikä hän siis ollut vähääkään hämmästyksissään siitä, että pappi nyt ilmaantui puettuna ratsastusasuun, suuriin puhvelinahkaisiin saappaisiin ja sulkahattuun, joka oli yksinkertainen, mutta sellainen, jota herrat käyttivät.
"Tiedät kaapin salaisuuden", hän sanoi nauraen; "ja sinun on valmistuttava muihin salaisuuksiin", ja hän aukaisi — ei salaista kaappia tällä kertaa — vaan vaatekammion, jonka hän tavallisesti piti lukossa ja josta hän nyt otti kaksi tai kolme eriväristä pukua ja tekotukkaa, muutamia hienotekoisia miekkoja (isä Holt oli innokas miekkailutaidon harrastaja, ja kun hän oli kotona, harjoittivat hän ja hänen oppilaansa joka päivä tätä urheilua, jossa pojasta tuli suuri mestari), sotamiehen takin ja viitan sekä maamiehen puseron ja pani ne tuohon suureen syvennykseen uunihyllyn päälle, josta paperit oli otettu.
"Elleivät he löydä tuota kaappia", hän sanoi, "eivät he löydä näitä; jos he löytävät nämä, he eivät niistä saa mitään juttua kokoon, paitsi että isä Holt on käyttänyt useampia kuin yhtä vaatekertaa. Niin tekevät kaikki jesuiitat. Tiedäthän millaisia petkuttajia me olemme, Harry."
Harry oli hädissään siitä, että hänen ystävänsä aikoi heti jättää hänet; "Mutta ei tiedä", sanoi pappi, "on hyvin todennäköistä, että tulen takaisin mylordin kanssa muutaman päivän kuluttua. Luultavasti meitä tullaan suvaitsemaan; ehkäpä meitä ei vainota. Mutta heidän päähänsä varmaankin pälkähtää tulla vierailulle Castlewoodiin ennen meidän palaamistamme. Ja koska minun puvussani kulkevia herrasmiehiä epäillään, he voisivat nähdä hyväksi tutkia minun paperini, jotka eivät koske ketään — eivät ainakaan heitä." Ja tähän päivään asti Harry Esmond, hänen oppilaansa, on pysynyt täydelleen tietämättömänä siitä, koskivatko nuo kyseenalaiset paperit politiikkaa, vaiko tuon salaperäisen seuran asioita, jonka jäsen isä Holt oli.
Muun osan tavaroistaan, pienen vaatevarastonsa ja muun, Holt jätti koskemattomaksi hyllyilleen ja kaappiinsa ottaen sieltä kuitenkin nauraen ja heittäen hiiliastiaan, jossa hän vain puoliksi poltti ne, muutamia teologisia kirjoitelmia, joita hän oli kirjoittanut englantilaisia pappeja vastaan. "Ja nyt", hän sanoi, "voi Harry poikani todistaa puhtaalla tunnolla nähneensä minun polttavan latinalaisia saarnoja viimeisen kerran täällä ollessani ennen Lontooseen menemistäni; ja kohta on päivänkoitto ja minun on oltava poissa, ennenkuin Lockwood liikkuu."
"Eikö Lockwood päästä sinua ulos, sir?" kysyi Harry. Holt nauroi; hän ei milloinkaan ollut iloisempi ja hyväntuulisempi kuin ollessaan täydessä toimessa tai vaarassa.
"Lockwood ei tiedä mitään minun täällä-olostani, huomaa se", hän sanoi; "etkä sitä tietäisi sinäkään, pikku rasu, jos olisit nukkunut paremmin. Sinun täytyy unohtaa, että olen ollut täällä, ja nyt, hyvästi. Sulje ovi ja mene omaan huoneeseesi äläkä tule ulos ennenkuin — odotahan, miksi et voisi tietää yhtä salaisuutta lisäksi? Tiedän, ettet koskaan petä minua."
Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa — toinen pihalle päin, josta oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna, joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla. Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta, mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen, josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.
"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain — mihin panisimmekaan avaimen? — pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut, rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin, tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.
Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko, jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin, väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, — tällöinhän cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten hänen isälleen tekivät — vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät. Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän perästä joutui kuulusteltavaksi.
Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,) ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta, nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.
Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti; ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä, että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa; mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin kiitollisia tästä tunnustuksesta.
Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat, rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita. Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.
Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli, eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.
"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja. Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan). "Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit — nuo Juudakset, jotka suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä" (epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä — senkin peto! — senkin lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme: 'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen majesteettinsa.
"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa. Uhrasin itseni — puolisoni — linnani hänen asialleen." Varmaankin hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka polvistui — ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond, joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua kunnioitti."
Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa — joista tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.
Isä Holt tuli usein linnaan, mutta ei enää julkisesti toiminut kappalaisena. Hän nouti ja vei aina vieraita, sota- ja kirkonmiehiä (viimemainitut Harry tunsi, koska he tulivat kaikenlaisissa valepuvuissa), saapui ja poistui yhtämittaa. Varakreivi teki pitkiä retkiä ja ilmestyi odottamatta, käyttäen toisinaan samaa tietä, jota isä Holt oli käyttänyt, vaikkei Harry voinutkaan tietää kuinka usein tuo pieni, kappalaisen huoneessa oleva akkuna päästi sisälle tai ulos lordin ja hänen ystävänsä. Hän piti uskollisesti isälle antamansa lupauksen olla urkkimatta, ja jos hän keskiyöllä kuuli pieneen huoneeseensa ihmisten liikettä viereisestä huoneesta, kääntyi hän seinään päin ja hautasi uteliaisuutensa tyynyyn, kunnes nukahti. Hän ei kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että papin matkat tapahtuivat tiheään, ja käsitti sadoista merkeistä, että jokin vakava, vaikkakin salainen asia oli vaatinut tämän palveluksia. Mikä tämä oli, voidaan varsin helposti arvata siitä, mitä pian tapahtui mylordille.
Vartioväkeä ei asetettu Castlewoodiin, kun lordi palasi, mutta kylässä oli vartiosto ja joku heistä oli aina tasangolla, pitäen silmällä suurta porttiamme ja niitä, jotka siitä menivät tai tulivat — Lockwood sanoi, että erittäinkin iltaisin jokaista henkilöä, joka tuli tai meni, pitivät silmällä ulkopuolella olevat kenttävahdit. Onneksi meillä oli portti, josta eivät heidän ylhäisyytensä tienneet mitään. Mylordin ja isä Holtin täytyi tehdä alituiseen yöllisiä retkiä. Pari kertaa pikku Harry toimi heidän lähettiläänään ja varovaisena pikku adjutanttinaan. Hän muistaa, että hänen käskettiin mennä kylään onkineen, käydä muutamissa määrätyissä taloissa, pyytää vettä juodakseen ja sanoa isäntämiehelle: "Newburyssa olisi hevosmarkkinat ensi torstaina", ja sitten viedä uutinen seuraavaan luettelossa olevaan taloon.
Hän ei silloin tietänyt, mitä tuo uutinen merkitsi tai mitä parhaillaan tapahtui. Se kuitenkin selvyyden vuoksi voidaan selittää tässä. Kun Oranian prinssi oli mennyt Irlantiin, jossa kuningas oli valmistunut häntä kohtaamaan suurella sotajoukolla, päätettiin, että hänen majesteettinsa puoluelaiset nousisivat suureen kapinaan tässä maassa, ja kreivistä piti tulla kreivikuntamme sotajoukon päällikkö. Viime aikoina hän oli ottanut paremmin johtaakseen asioita kuin ennen, ja hänellä oli tuo uupumaton isä Holt apunaan ja rouva kreivitär innokkaana kehoittajanaan; ja koska lordi Sark oli Towerissa vankina ja Sir Wilmot Crawley, Queen's Crawleysta, oli mennyt Oranian prinssin puolelle, tuli mylordista kreivikunnan huomattavin henkilö kuninkaan puoluelaisista.
Oli järjestetty niin, että rykmentti skotlantilaista harmaaväkeä ja rakuunoita, jotka silloin oli majoitettu Newburg'iin, jonakin määrättynä päivänä julistautuisi kuninkaan miehiksi — ja myöskin aateliston, joka oli suosinut hänen majesteettinsa asiaa, oli määrä vuokrata sineen ja liittolaisineen tulla Newburg'iin — ja kaikkien marssia hollantilaista Ginckelin johtamaa armeijaa vastaan Readingiin, ja heidän kukistettuaan nämä sekä heidän kesyttömän pienen herransa siellä Irlannissa, ajateltiin, että meidän puoluelaisemme voisivat edetä itse Lontooseen ja kuninkaalle ennustettiin varmaa voittoa.
Kun näitä suuria asioita pohdittiin, häipyi lordista kokonaan hänen velttoutensa ja hän näytti ruumiillisestikin virkistyvän; mylady ei riidellyt hänen kanssaan. Isä Holt kulki aina kiireissään väliä edestakaisin; ja pikku Harry olisi toivonut olevansa muutamaa tuumaa pitempi, jotta olisi voinut paljastaa miekkansa tämän hyvän asian puolesta.
Eräänä päivänä (varmaankin kesäkuussa 1690), kutsui lordi, puettuna suureen ratsastustakkiin, jonka alta Harry saattoi nähdä kirkkaan teräksisen rintasuojuksen, pikku Harryn luokseen, työnsi hiukset pois lapsen otsalta ja suuteli häntä ja rukoili Jumalaa suojelemaan häntä, ja hänen puheensa oli lempeämpää kuin milloinkaan ennen. Isä Holt siunasi myöskin pojan. Ja sitten he jättivät jäähyväiset rouva kreivittärelle, joka tuli huoneestaan nenäliina silmillään; hänen seuranaisensa ja mrs. Tusher tukivat häntä. "Te menette — menette ratsastamaan", sanoi hän. "Voi, jospa minäkin voisin tulla! Mutta tässä tilassani minulta on ratsastaminen kielletty."
"Suutelemme rouva markiisittaren kättä", sanoi isä Holt. "Jumala teitä suojelkoon, mylord", sanoi lady astuen esiin ja syleillen mylordia suurin elein. "Isä Holt, pyydän siunaustanne", ja hän kumartui sitä saamaan, kun taas mrs. Tusher keikautti ylpeästi päätään.
Mr. Holt antoi saman siunauksen pienelle paashille, joka polvistui ja piteli mylordin jalustinta, kun hän nousi ratsaille. Kaksi palvelijaa antoi niinikään apuaan; ja sitten he ratsastivat kaikin Castlewoodin portista.
Kun he menivät sillan yli, saattoi Harry nähdä punapukuisen upseerin ratsastavan esiin, koskettavan hattuaan ja puhuttelevan mylordia.
Seurue pysähtyi ja joutui jonkinlaiseen keskusteluun tai väittelyyn, joka pian päättyi, sillä mylord pani hevosensa nelistämään otettuaan ensin hattunsa päästään ja kumarrettuaan upseerille, joka ratsasti hänen vieressään askel askeleelta — ja häntä seuraava sotamies jäi jälkeen, ratsastaen mylordin kahden palvelijan seurassa. He nelistivät tasangon yli ja jalavain taakse (lordi heilautti kädellään, niin Harry luuli huomaavansa), ja niin he katosivat. Sinä iltana olimme kovin peloissamme, sillä lypsyaikaan tuli paimenpoika ratsastaen yhdellä ratsuistamme, jonka oli löytänyt ruohoa syömästä ulomman puistomuurin luota.
Koko illan varakreivitär oli hyvin hiljaisella ja masentuneella mielellä. Hän ei huomannut juuri kenessäkään mitään vikaa ja pelasi korttia kuusi tuntia. Pieni paashi meni nukkumaan. Hän rukoili mylordin ja hyvän asian puolesta, ennenkuin ummisti silmänsä.
Aamu alkoi jo sarastaa kun portinvartijan kello soi, ja vanha Lockwood heräsi ja päästi sisään erään mylordin palvelijoista, joka aamulla oli mennyt hänen mukaansa ja joka palasi surullisin sanomin. Upseeri, joka oli ratsastanut mylordin luo, oli, kuten ilmeni, sanonut hänelle, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa hänen ylhäisyydelleen, ettei tämä ollut vanki, mutta silti tarkastuksenalainen, ja pyytää häntä olemaan ratsastamatta kartanon ulkopuolelle sinä päivänä.
Mylord vastasi, että ratsastaminen teki hyvää hänen terveydelleen, että, jos kapteeni näki hyväksi häntä seurata, sai tehdä mielensä mukaan; ja silloin juuri lordi kumarsi ja he ratsastivat pois yhdessä.
Kun hän saapui Wanseyn lakeudelle, mylord aivan äkkiä pysähtyi ja seurueen täytyi pysähtyä siinä teiden risteyksessä.
"Sir", hän sanoi upseerille, "mitä on neljä kahta vastaan. Oletteko ystävällinen ja valitsette tuon tien ja jätätte minut kulkemaan omaani?"
"Teidän tienne on minun, mylord", sanoi upseeri.
"Siinä tapauksessa —" sanoi mylord. Mutta hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää; sillä upseeri veti esiin pistoolin ja näpsäytti sitä mylordin edessä, mutta samalla hetkellä myös isä Holt paljasti pistoolin ja ampui upseeria pään lävitse. Se oli tehty ja mies kuolleena silmänräpäyksessä. Sotamies tuijotti upseeriinsa näyttäen säikähtäneeltä hetkisen ja nelisti sitten pois henkensä edestä.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi isä Holt, lähettäen toisen luodin sotamiehen jälkeen; mutta nuo kaksi palvelijaa olivat liian säikähtäneitä kyetäkseen käyttämään aseitaan, ja kun mylord käski heidän olemaan asiaan puuttumatta, pääsi sotamies karkuun.
"Mr. Holt, qui pensait à tout " [joka ajatteli kaikkea], sanoi Blaise, "astui ratsultaan, tutki kuolleen upseerin taskut, löytääkseen papereita, antoi hänen rahansa meille kahdelle ja sanoi: 'Viini on laskettu, m le Marquis', — miksi hän sanoi markiisiksi herra kreiviä? — 'meidän on se juotava'."
"Tuon herraparan hevonen oli parempi kuin se, jolla minä ratsastin", jatkoi Blaise. "Mr. Holt pyysi minua nousemaan sen selkään; ja niinpä sivalsin Sukkajalkaa selkään piiskalla ja se juosta hölkötti kotiin. Ratsastimme, eteenpäin Newburya kohti. Keskipäivän ajoissa kuulimme ammuntaa. Kahden aikaan antaessamme hevosillemme juotavaa eräässä majatalossa tuli luoksemme ratsastaja, joka sanoi: 'Kaikki on lopussa! Skotlantilaiset antoivat julistuksen tuntia liian aikaisin — kenraali Ginckel hyökkäsi heidän kimppuunsa.' Koko asia oli menetetty.
"'Ja me olemme ampuneet upseerin virantoimituksessa ja antaneet hänen käskyläisensä pujahtaa pakoon'", sanoi mylord.
"'Blaise', sanoi mr. Holt, kirjoittaen pari riviä muistikirjaansa — toisen myladylle ja toisen teille, nuoriherra Harry — 'sinun on mentävä takaisin Castlewoodiin ja vietävä nämä sinne' ja katsokaapa nyt!"
Ja hän antoi Harrylle nuo kaksi paperia. Harry luki hänelle osoitetun ja siinä oli ainoastaan: "Polta kaapissa olevat paperit; polta tämä. Et tiedä mistään mitään." Harry luki tämän ja juoksi yläkertaan emäntänsä huoneeseen, jossa tämän seuranainen nukkui lähellä ovea, sekä pani tämän hakemaan kynttilän ja herättämään myladyn, jonka käsiin hän antoi tuon paperin. Lady oli ihmeellinen nähtävyys yöasussaan. Harry ei milloinkaan ollut nähnyt mitään sen veroista.
Niin pian kuin lady sai paperin käsiinsä, Harry palasi takaisin kappalaisen huoneeseen, aukaisi tulisijan yllä olevan salakaapin, poltti kaikki siellä olevat paperit, ja, kuten oli nähnyt papin tekevän, otti erään arvoisan isän käsinkirjoitetun saarnakokoelman ja poltti sen puoliksi hiiliastiassa. Kun paperit oli täydelleen hävitetty, oli jo aamu valjennut. Harry juoksi takaisin emäntänsä luo. Tämän seuranainen johdatti hänet taas kreivittären kamariin. Kreivitär pyysi (aviovuoteensa verhojen takaa) poikaa käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen, sanoen aikovansa lähteä heti matkaan.
Mutta hänen armonsa pukeutumismenot olivat yhtä mahdottoman pitkät tänä päivänä kuin muinakin, ja vaunut olivat olleet jo kauan odottamassa, kun mylady pukeutui vielä. Ja juuri kun kreivitär astui huoneestaan valmiina poistumaan, saapui nuori John Lockwood juoksujalkaa kylästä tuoden sen sanoman, että eräs lakimies, kolme upseeria ja parikymmentä sotamiestä marssi sieltä linnaa kohti. John oli vain kahden minuutin verran heitä edellä ja tuskin hän vielä oli kunnolleen saanut kerrotuksi sanottavansa, kun sotajoukko ratsasti pihallemme.
VI luku.
SALALIITON TULOS. THOMASIN, CASTLEWOODIN KOLMANNEN VARAKREIVIN KUOLEMA JA KREIVITTÄREN VANGITSEMINEN.
Ensin mylady aikoi kuolla kuten Maria, Skotlannin kuningatar (jonka kaltainen kaunotar hän kuvitteli olevansa), ja sivellen suonista laihaa kaulaansa, hän sanoi: "He saavat nähdä, että Castlewoodin Isabel on kohtalonsa tasalla." Hänen seuranaisensa Victoire neuvoi, että koskei hän enää voinut paeta, oli hänelle kaikkein viisainta ottaa vastaan sotamiehet aivan kuin hän ei epäilisi mitään ja että varakreivittären omassa huoneessa oli paras odottaa niitä. Niinpä tämän musta kiiltonahkainen matkalipas, jonka Harry oli viemäisillään vaunuihin, vietiin takaisin hänen armonsa huoneeseen, jonne palvelija ja emäntä vetäytyivät. Victoire tuli heti takaisin käskien paashin sanoa, että rouva varakreivitär oli sairas ja vuoteen omana reumatismin vuoksi.
Tällä aikaa sotamiehet olivat saapuneet Castlewoodin linnaan; Harry Esmond näki heidät seinäverhokamarin akkunasta. Portille asetettiin pari vahtia, puolikymmentä miestä kävi talliin ja muutamat muut, päällikkönsä ja erään mustapukuisen miehen johtamina, joka varmaankin oli lakimies, menivät erään palvelijan neuvosta rappusille, jotka johtivat siihen linnan osaan, jossa mylord ja lady asuivat.
Niinpä saapuivat kapteeni, sievännäköinen, ystävällinen mies, ja hänen kanssaan asianajaja eteisen läpi seinäverhokamariin, jossa nyt ei ollut ketään muita kuin nuori Harry Esmond, paashipoika.
"Sano emännällesi, pikku mies", sanoi kapteeni ystävällisesti, "että meidän täytyy saada puhutella häntä."
"Minun emäntäni on sairaana vuoteessa", sanoi paashi.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi kapteeni.
"Reumatismi", vastasi poika.
"Reumatismiko! Se on ikävä sairaus", jatkoi iloinen kapteeni; "ja varmaankin vaunut ovat pihalla tohtorin hakemista varten?"
"En tiedä", vastasi poika.
"Kuinka kauan hänen armonsa on sairastanut?"
"En tiedä", vastasi poika.
"Koska mylord poistui?"
"Eilen illalla."
"Isä Holtin kanssako?"
"Mr. Holtin kanssa."
"Entä mitä tietä he matkustivat?" kysyi lakimies.
"En minä ollut heidän mukanaan", vastasi paashi.
"Meidän täytyy saada tavata lady Castlewood."
"Minulla on määräys, ettei kukaan mene hänen armonsa luo — hän on sairas", sanoi paashi, mutta samalla tuli Victoire kreivittären huoneesta. "Hiljaa!" hän sanoi, ja muka tietämättä, että vieraita oli lähellä. "Mitä melua täältä kuuluu?" hän kysyi. "Tämä herrako on tohtori?"
"Pötyä! meidän täytyy saada tavata lady Castlewood", sanoi asianajaja työntyen sisälle.
Hänen armonsa huoneen akkunaverhot oli laskettu alas, ja kamari oli pimeä, ja kreivitär itse vuoteessa yömyssy päässään ja kohotettuna tyynyjensä varaan. Hän oli kaamean näköinen, vaikka puna vielä olikin hänen poskillaan; punamaalista hän ei halunnut luopua.
"Onko siellä tohtori?" hän kysyi.
"Tästä kujeilusta ei ole mitään hyötyä, rouva", sanoi kapteeni Westbury (se oli hänen nimensä). "Minun velvollisuuteni on vangita Thomas, Castlewoodin varakreivi, uskoton ylimys, Robert Tusher, Castlewoodin kappalainen, ja Henry Holt, jolla on monta nimeä ja tuntomerkkiä, jesuiittapappi, joka toimi täällä kappalaisena entisen kuninkaan aikana ja on nyt sen salaliiton johtaja, joka oli syntymäisillään tässä maassa heidän majesteettiensa kuningas Wilhelmin ja kuningatar Marian valtaa vastaan; ja minut on määrätty etsimään tästä talosta salaliiton papereita tai merkkejä. Teidän armonne suvainnee siis antaa minulle avaimensa, ja parasta olisi, että kaikin tavoin auttaisitte meitä tarkastuksessamme."
"Näettehän, sir, että minulla on reumatismi ja etten voi liikkua", sanoi lady näyttäen tavattoman aavemaiselta istuessaan vuoteellaan, jossa hän sentään oli antanut maalata poskensa ja panettanut uuden myssyn päähänsä voidakseen esiintyä parhaassa valossaan, kun upseerit tulivat.
"Otan itselleni vapauden asettaa vahdin tähän huoneeseen, jotta teidän armollanne, jos haluaisitte nousta, on käsivarsi, johon nojata", sanoi kapteeni Westbury. "Teidän seuranaisenne näyttää minulle, missä minun on tehtävä tarkastuksia;" ja Madame Victoire, lörpötellen ranskan ja englannin sotkuaan, aukaisi laatikon toisensa perästä kapteenin tutkittavaksi; mutta Harry Esmond huomasi, että kapteeni teki työnsä hyvin huolimattomasti, hymy kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tehnyt tutkimusta vain muodon vuoksi.
Erään kaapin edessä Victoire polvistui, kohotti käsivartensa rukoilevaan asentoon ja huudahti läpitunkevan terävästi: "Non, jamais, monsieur l'officier! Jamais! [Ei, ei koskaan, herra upseeri! Ei koskaan!] Kuolen mieluummin kuin annan teidän nähdä tämän kaapin."
Mutta kapteeni Westbury tahtoi aukaista sen, hymy yhä kasvoillaan. Kun komero aukaistiin, muuttui hymy iloiseksi naurun puuskaksi. Se sisälsi — ei salaliittoa koskevia papereita — vaan myladyn tekotukkia, ihovoiteita ja ihomaalipönttöjä; ja Victoire väitti, että miehet olivat petoja; kapteeni puolestaan jatkoi yhä toimitustaan. Hän koputti kaapin taustaa kuullakseen, oliko se ontto ja kun hän työnsi kätensä kaappiin, huusi mylady vuoteelta äänellä, joka ei kuulostanut kovin sairaan ääneltä: "Onko teidän toimenanne loukata naisia, samoinkuin vangita herroja, kapteeni?"
"Nämä esineet ovat vaarallisia vain silloin, kun teidän armonne niitä käyttää", sanoi kapteeni syvään kumartaen ja hymyillen pilkallisen kohteliaasti. "En ole vielä löytänyt mitään valtiollista — vain sellaisia aseita, joilla kaunotar voi tappaa", hän sanoi osoittaen miekankärjellään erästä tekotukkaa. "Meidän täytyy nyt tutkia talon muita osia."
"Ettehän vain aio jättää tuota hylkyä samaan huoneeseen minun kanssani?" huudahti mylady osoittaen sotamiestä.
"Mitäpä minä voin tehdä, rouva? Joku täytyy teidän saada silottamaan tyynyänne ja antamaan teille lääkettä — suokaa minun —"
"Sir!" kirkaisi mylady.
"Madame, jos olette liian sairas noustaksenne vuoteelta", sanoi kapteeni silloin melkoisen ankarasti, "minun täytyy käskeä tänne neljä miestäni nostamaan teidät siitä lakanoissanne. Minun täytyy, sanalla sanoen, tutkia tämä vuode. Papereita voi olla piilotettuna vuoteeseen yhtä hyvin kuin muuallekin, sen tiedämme varsin hyvin, ja —"
Nyt oli hänen armonsa vuoro kirkaista, sillä kapteeni, joka puserteli nyrkeillään tyynyjä ja patjoja, saapui viimein "polttopisteeseen" ja kiskaisi pois yhden tyynyistä sanoen: "Katsokaapa nyt! Enkö sitä sanonut? Tässä on papereilla täytetty tyyny."
"Joku konna on meidät kavaltanut!" huudahti mylady istuutuen vuoteelleen ja näyttäen, että hänellä oli täysi vaatetus yöpukunsa alla.
"Ja nyt teidän armonne epäilemättä voi liikkua; sallikaa minun tarjota teille käteni noustaksenne. Teidän on matkustettava joltinenkin matka, — Hexton-linnaan asti tänä iltana. Tahdotteko vaununne? Seuranaisenne seuraa teitä, jos haluatte — ja tuo kiiltonahkalaatikko."
"Sir, te ette lyö lyötyä miestäkään", sanoi mylady arvokkaasti; "ettekö siis voi armahtaa naista?"
"Teidän armonne on suvaittava nousta ja sallittava minun tutkia vuode", sanoi kapteeni; "ei enää ole aikaa hukata kinastelemiseen."
Ja muitta mutkitta tuo vanha, laiha nainen nousi vuoteeltaan. Harry Esmond muistaa elämänsä loppuun asti tuon olennon kirjosilkkipukuineen ja valkoisine yövaippoineen, kultakelloisine punaisine sukkineen ja valkoisine, punakorkoisine kenkineen istumassa vuoteellaan ja nousemassa siitä. Matka-arkut olivat valmiiksi sullottuina varakreivittären eteishuoneessa ja hevoset valmiiksi valjastettuina tallissa; tästä kaikesta kapteeni näytti saaneen joltain taholta tietoja; Esmond saattoi jälkeenpäin tehdä melko terävän arvauksen, kun tohtori Tusher valitti, että kuningas Wilhelmin hallitus oli kohdellut häntä huonosti huolimatta niistä palveluksista, joita hän oli sen hyväksi tehnyt.
Ja tässä hän voi mainita, vaikka hän silloin olikin liian nuori käsittääkseen kaiken mitä tapahtui, mitä ne paperit sisälsivät, jotka kapteeni Westbury oli anastanut ja jotka oli siirretty kiiltonahkalippaasta vuoteeseen upseerin saapuessa.
Niissä oli luettelo kreivikunnan aatelismiehistä isä Holtin käsialalla — herra Vapaamielien (kuningas Jaakon) ystävistä — ja samanlainen paperi oli löydetty myös Sir John Fenwickin ja mr. Coplestonin papereista; nämä molemmat kärsivät kuolemanrangaistuksen osallisuudestaan tähän salaliittoon.
Niissä oli valtakirja, joka antoi Esmondin markiisin arvon lordi Castlewoodille ja hänen miehisille perillisilleen; sekä julistus, joka määräsi hänet kreivikunnan käskynhaltijaksi ja kenraalimajuriksi. [Rouva varakreivittären kunnianhimona oli aina ollut saada tämä markiisin arvo palautetuksi perheelle; kun hänen vanha naimaton tätinsä, Barbara Topham, kultasepän tytär, kuoli näihin aikoihin jättäen koko omaisuutensa lady Castlewoodille, niin kerrottiin, että hänen armonsa lähetti melkein koko tuon omaisuuden kuningas Jaakolle, mikä menettely siinä määrin ärsytti lordi Castlewoodin, että hän meni kylän kirkkoon ja rauhoittui vasta markiisin arvosta, jonka hänen karkoitettu majesteettinsa lähetti hänelle korvaukseksi niistä 15,000 punnasta, jotka hänen uskollinen alamaisensa hänelle lainasi.]
Siellä oli useita kirjeitä aatelistolta ja ylimystöltä; toisissa kirjeissä tulkittiin tulisesti uskollisuutta kuningasta kohtaan, toiset olivat epäröiviä; siellä oli myös kaksi eversti Francis Esmondia koskevaa kirjettä (jotka olivat hyvin suotuisia hänelle), — yksi isä Holtilta, joka kuului: "Olen ollut tapaamassa mainittua everstiä hänen talossaan Walcotessa, Wellsin lähellä, jonne hän on asettunut asumaan kuninkaan lähdön jälkeen, ja kiihkeästi koetin häntä taivuttaa herra Vapaamiehen asian puolelle, osoittaen hänelle ne suuret edut, joita hänelle koituisi siitä, että asettuisi liikesuhteisiin tuon kauppiaan kanssa, ja tarjoten hänelle suuria palkkioita, kuten olimme edeltäpäin keskenämme sopineet. Mutta hän kieltäytyy: hän pitää herra Vapaamiestä yhä liikkeen päällikkönä eikä tahdo milloinkaan olla liikesuhteissa tämän vahingoksi eikä myöskään asettua liikesuhteisiin minkään muun kauppaseuran kanssa, mutta katsoo velvollisuutensa päättyneen silloin, kun herra Vapaamies poistui Englannista. Tämä eversti näyttää välittävän enemmän vaimostaan ja vainukoiristaan kuin liikeasioistaan. Hän kyseli minulta paljon nuoresta H. E:stä, 'tuosta äpärästä', kuten hän häntä nimitti, epäillen varmaankin mylordin tarkoituksia hänen suhteensa. Vahvistin hänen uskoaan tässä asiassa ja ilmoitin mitä tiesin pojasta ja selitin meidän tarkoituksemme hänen suhteensa, mutta Vapaamiehen suhteen hän oli taipumaton."
Toinen kirje oli eversti Esmondilta hänen sukulaisilleen; siinä ilmoitettiin, että eräs kapteeni Holt on oli käynyt hänen luonaan tarjoten hänelle suuria palkkioita, jos hän yhtyisi tiedätte kehen, ja tämä oli maininnut, että Castlewoodin linnan isäntä oli osallisena asiaan. Mutta omalta osaltaan hän oli katkaissut miekkansa, kun K. jätti maan, eikä enää milloinkaan aikonut taistella tämän riidan johdosta. O. P. oli ainakin mies, jolla oli jalo luonne, ja hänen velvollisuutensa, ja jokaisen englantilaisen, hänen mielestään, oli pitää maa rauhallisena ja ranskalaiset sieltä poissa; joten, sanalla sanoen, hän ei tahtonut olla missään tekemisissä tuon suunnitelman kanssa.
Näiden kahden kirjeen olemassaolosta sekä tyynyn sisällöstä eversti Frank Esmond, josta tuli Castlewoodin kreivi, kertoi jälkeenpäin Henry Esmondille ja onnitteli itseään hyvällä syyllä siitä, ettei ollut liittynyt suunnitelmaan, joka osoittautui niin tuhoisaksi usealle osanottajalleen. Mutta poika ei luonnollisesti tiennyt paljoa näistä asioista niiden tapahtuessa hänen silmäinsä nähden, vaan oli ainoastaan huomaavinaan, että hänen isännällään ja emännällään oli joitakin huolia, jotka olivat aiheuttaneet toisen paon ja saattaneet kuningas Wilhelmin upseerit pidättämään toisen.
Kun herrat olivat saaneet takavarikoiduksi paperit, eivät he näyttäneet pitemmälti tarkastavan Castlewoodin linnaa kovinkaan innostuneesti. He tutkivat isä Holtin huoneen, jonne heidät johdatti tämän oppilas, joka näytti, kuten isä Holt oli käskenyt, paikan missä tämän huoneen avain oli, aukaisi oven herroille ja johdatti heidät huoneeseen.
Kun herrat huomasivat puoliksi palaneet paperit hiiliastiassa, he tutkivat ne kylläkin innokkaasti, ja heidän nuorta opastansa hieman huvitti heidän ällistyksessä.
"Mitähän nämä ovat?" kysyi eräs.
"Ne on kirjoitettu vieraalla kielellä", sanoi asianajaja. "Mitä sinä naurat, penikka?" lisäsi hän kääntyen, huomatessaan pojan hymyilevän.
"Isä Holt sanoi niiden olevan saarnoja", virkkoi Harry, "ja pyysi minua polttamaanne", — tämä olikin noihin papereihin nähden totta.
"Saarnojapa kylläkin — kavallusta ne ovat, siitä lyön vaikka vetoa", huudahti asianajaja.
"Herra nähköön! Se on hepreaa minulle", virkkoi kapteeni Westbury. "Osaatko sinä lukea sen, poikanen?"
"Kyllä sir, vähäsen," sanoi Harry.
"Lue siis, ja lue englanniksi, sir, tai on leikki kaukana", sanoi asianajaja. Ja Harry alkoi kääntää:
"Eivätkö omat kirjoittajanne ole sanoneet: 'Aatamin lapset näkevät nyt vaivaa yhtä uutterasti kuin hän itse konsanaan hyvän ja pahan tiedon puusta, puistellen sen oksia ja etsien hedelmiä, ja ovat suurimmaksi osaksi välinpitämättömiä elämän puusta.' Oi, sinä sokea sukukunta! tämä tiedon puu on se, johon käärme on sinut johdattanut", — tässä pojan oli pakko pysähtyä koska muu osa sivua oli tulen hiillyttämää, ja hän kysyi asianajajalta: "Jatkanko minä, sir?"
Asianajaja sanoi: "Tämä poika on viisaampi kuin miltä hän näyttää; kukapa tietää, ettei hän vain tee pilaa meistä?"
"Käsketään sisälle oppinut-Dick", huudahti kapteeni Westbury nauraen; ja hän huusi akkunasta eräälle ratsusotilaalle: "Hei, Dick! tule tänne selittelemään."
Ja lujarakenteinen sotamies, jolla oli nelitahoiset, iloiset kasvot, tuli sisään kutsun saatuaan, tervehtien upseeriaan.
"Kerro meille, mitä tämä on, Dick", sanoi asianajaja —
"Minun nimeni on Steele, sir", sanoi sotamies. "Saatan olla Dick ystävilleni, mutta en laske teidän puvussanne kulkevia herroja niiksi."
"No, siis Steele."
"Mr. Steele, sir, jos suvaitsette. Kun puhuttelette hänen majesteettinsa henkivartiostoon kuuluvaa herraa, niin suvaitkaa olla vähemmän tuttavallinen."
"Sitä en tiennyt, sir", sanoi asianajaja.
"Mitenkäpä te sen olisittekaan tiennyt! Ette varmaankaan ole tottuneet tapaamaan herrasmiehiä", sanoi ratsumies.
"Ole lörpöttelemättä ja lue tuo paperipalanen", sanoi Westbury. "Se on latinaa", sanoi Dick vilkaisten siihen ja tehden uudestaan kunniaa upseerilleen, "ja se on eräästä mr. Cudworthin saarnasta;" ja hän käänsi sanat melkein samalla tavalla kuin Henry Esmond oli ne kääntänyt. "Sinäpä vasta olet nuori oppinut!" sanoi kapteeni pojalle.
"Olkaa varma, että hän tietää enemmän kuin kertoo", sanoi asianajaja. "Luulenpa, että viskaamme hänet vaunuihin vanhan Isebelin viereen."
"Niin sentähden, että hän on kääntänyt palasen latinaa!" sanoi kapteeni kovin iloisena.
"Menisin yhtä mielelläni sinne kuin mihin tahansa", sanoi Harry Esmond yksinkertaisesti, "sillä ei kukaan välitä minusta."
Lapsen äänessä tai tässä hänen yksinäisyytensä määrittelyssä oli jotain liikuttavaa, sillä kapteeni katsahti häneen lempeästi ja Steele-niminen ratsusotilas laski hellästi kätensä pojan pään päälle ja sanoi muutamia sanoja latinaksi.
"Mitä hän sanoi?" kysyi asianajaja.
"Herran tähden, kysykää Dickiltä itseltään", huudahti kapteeni Westbury.
"Sanoin, etten itsekään ollut vieras onnettomuudelle ja että olin oppinut tukemaan onnettomia; se ei ole teidän toimenne, herra Pergamentti", sanoi ratsumies.
"Teidän näyttää olevan edullisinta jättää oppinut Dick rauhaan, mr. Corbet", sanoi kapteeni. Ja Harry Esmond, jota aina liikuttivat ystävälliset kasvot ja ystävällinen sana, tunsi olevansa hyvin kiitollinen tälle hyväluontoiselle puolustajalleen.
Hevoset oli tällävälin valjastettu vaunujen eteen ja kreivitär ja Victoire tulivat ulos ja heidät asetettiin ajoneuvoihin. Tämä kamarinainen, joka riiteli Harry Esmondin kanssa päivät pitkät, joutui vallan liikutuksen valtaan hänestä erotessaan, ja nimitti häntä "enkeli-kullaksi" ja "lapsi-raukaksi" ja sadoilla muilla hyväilynimillä.
Kreivitär pyysi häntä, tarjoten hänelle laihan kätensä suudeltavaksi, aina pysymään uskollisena Esmond-suvulle. "Jos onnettomuus tapahtuisi mylordille", sanoi hän, "olen varma, että hänelle saadaan seuraaja ja hän on antava sinulle suojeluksensa. Nyt kun olen tässä tilassa he eivät uskalla vuodattaa kostoaan minun ylitseni." Ja hän suuteli kuvaa, joka oli hänen kaulassaan, kovin kiihkeästi, eikä Henry Esmond vähääkään käsittänyt, mitä kreivitär tarkoitti, hän on jälkeenpäin oppinut ymmärtämään, että kreivitär, vaikka olikin jo vanha, odotti aina pyhimysten välityksen ja pyhäin jäännösten avulla saavansa perillisen Esmondin arvolle.
Harry Esmond oli liian nuori ottaakseen osaa vehkeilyihin, joihin hänen haltijaväkensä oli kietoutunut; ja miehet tekivätkin pojalle (joka oli kooltaan pieni ja näytti ikäistään paljon nuoremmalta) vain muutamia kysymyksiä; ja niihin kysymyksiin poika vastasi varsin varovaisesti ja tekeytyi vielä tietämättömämmäksi kuin hän todellisuudessa oli; hänen tutkijansa uskoivat häntä helposti. Hän ei maininnut sanaakaan ikkunasta eikä tulisijan yläpuolella olevasta kaapista; ja nämä salaisuudet säilyivät kokonaan hakijain silmiltä.
Niinpä asetettiin mylady vaunuihin ja lähetettiin Hextoniin mukanaan seuranaisensa, asianajaja ja muutamia ratsusotilaita vaunujen kummallakin puolella. Ja Harry jätettiin linnaan aivankuin ei hän kuuluisi kenellekään, aivan yksinäiseksi maailmassa. Kapteeni ja joukko sotamiehiä jäivät linnan haltijoiksi, ja sotamiehet, jotka olivat kovin hyväluontoisia ja lempeitä, söivät herra varakreivin lammaspaistia ja joivat hänen viiniään ja asettuivat mukaviin oloihin, — mitenkäpäs muuten he olisivat tehneet näin miellyttävässä ympäristössä.
Kapteenit söivät päivällisensä varakreivin seinäverhohuoneessa, ja pikkuinen Harry luuli, että hänen velvollisuutensa oli palvella kapteeni Westburyn takana, niinkuin hän oli palvellut varakreiviä hänen istuessaan samalla istuimella.
Kreivittären lähdön jälkeen oppinut Dick otti Harry Esmondin erikoiseen suosioonsa ja tutki häntä tieteissä ja puhui hänelle sekä ranskaa että latinaa, joissa kielissä poika huomasi olevansa vielä suurempi mestari kuin oppinut Dick; tämän hänen uusi ystävänsäkin kernaasti myönsi. Kuultuaan, että poika oli ne oppinut eräältä jesuiitalta, jota ja jonka hyvyyttä Harry ei milloinkaan väsynyt ylistämästä, hämmästytti Dick poikaa, joka alkoi tulla pikkuviisaaksi niinkuin useat yksinään kasvatetut lapset, osoittamalla suurta teologista tietoa selittäessään näiden kahden kirkkokunnan erimielisyyksiä niin, että hänellä ja Harryllä oli useita tunteja kestäviä väittelyjä, joissa poika joutui tappiolle tämän tavattoman ratsusotilaan todistellessa. "En ole mikään tavallinen sotamies", oli Dickin tapana sanoa; ja helppo olikin huomata se hänen oppineisuudestaan, kasvatuksestaan ja useista sivistyksen merkeistä, "Olen valtakunnan erään kaikkein vanhimman perheen jäsen; ja olen saanut kasvatukseni kuuluisassa koulussa ja kuuluisassa yliopistossa ja oppinut latinan ensi alkeet lähellä Smithfieldiä, Lontoossa, siellä missä marttyyreitä kärvennettiin."
"Te hirtätte yhtä monta meidän marttyyriämme", keskeytti Harry; "ja mitä kidutukseen tulee, niin isä Holt kertoi minulle, että eräs nuori herra Edinburghista, kahdeksantoistavuotias ylioppilas Edinburghin yliopistosta, hirtettiin vääräoppisena vielä viime vuonna, vaikka hän teki peruutuksen ja juhlallisesti pyysi hairahduksiaan anteeksi."
"Totta on! on ollut liian paljon vainoa molemmin puolin, mutta te sen opetitte."
"Ei, alun tekivät pakanat", huusi poika ja alkoi esimerkiksi luetella kirkkonsa pyhimyksiä ensimmäisestä marttyyrista alkaen; — tämän alla tuli sammui; tuon kattilassa jäähtyi öljy; kolmatta pyhää päätä löi mestaaja kolme kertaa eikä se eronnut ruumiista. "Näyttäkää meille teidän kirkkonne marttyyrejä, joille sellaisia ihmeitä on tapahtunut!"
"Ei", sanoi ratsusotilas vakavana, "ensimmäisen kolmen vuosisadan ihmeet kuuluvat minun kirkolleni yhtä hyvin kuin sinunkin, herra paavilainen". Ja lisäsi sitten, kasvoillaan jotain hymyn tapaista ja katsellen omituisesti Harrya: "Ja kuitenkin, pikkuinen saarnamies, olenpa toisinaan ajatellut noista ihmeistä, ettei niistä ollut paljon hyötyä, koska uhrin pää aina lopuksi putosi kolmannella tai neljännellä iskulla, ja kattila, vaikkei se jonakuna päivänä kiehunut, kiehui seuraavana. Olkoonpa miten tahansa, kirkko on meidän aikanamme menettänyt lykkäyksien epäilyttävät edut. Rankkasade ei ole milloinkaan ehkäissyt Ridleyn tulta eikä enkeli kääntänyt Campioniin kirveen terää. Kidutuspenkki repi samalla tavalla Southwell-jesuiitan kuin Sympson-protestantinkin jäsenet. Uskon puolesta kuolee kaikkialla joukoittain ihmisiä varsin kernaasti. Olen lukenut monsieur Rycaut'n 'Turkin historiasta' tuhannesta Muhametin seuraajasta, jotka taistelussa syöksyivät kuolemaan aivankuin olisivat syöksyneet paratiisiin; ja Suuren Mogulin alusmaissa heittäytyy sadoittain ihmisiä epäjumalain vaunujen alle joka vuosi, ja lesket polttavat itsensä miestensä ruumiiden ääressä, kuten on hyvin tunnettua. Uskon puolesta kuoleminen ei ole niinkään kovaosaista, herra Harry — jokaisen kansan yksilöt ovat sen tehneet — sen mukaisesti eläminen on vaikeampaa, sen tiedän omasta kokemuksestani", hän lisäsi huokaisten. "Ja voi!" jatkoi hän, "en ole poika raukkani, tarpeeksi vahva vakuuttamaan sinulle totuutta elämälläni — vaikkakin uskoni puolesta kuoleminen antaisi minulle suurimman ilon — mutta minulla oli hyvä ystävä Magdalen yliopistossa, Oxfordissa; toivon, että Joe Addison olisi täällä käännyttämässä sinua ja sen hän tekisi nopeasti — sillä luulenpa, että hän on koko jesuiittakoulun veroinen, ja mikä vielä parempi, noudattaa oppiaan elämässään. Sanat, joita mestarisi lainaili ja jotka kärsivät marttyyrikuoleman hiiliastiassa", sanoi Dick hymyillen, "olivat tohtori Cudworthin. Kun kuulin Cudworthin itsensä niitä käyttävän, ajattelin valita mustan takin (mutta häpesin elämääni, näes, ja valitsin tämän surullisen punaisen); olen usein ajatellut Joe Addisonia, — tohtori Cudworth sanoo: 'Hyvä omatunto on taivaan paras peili', ja ystäväni kasvoilla on rauha, joka aina sitä heijastaa. Toivon, että saisit nähdä hänet, Harry."
"Tekikö hän teille paljon hyvää?" kysyi poika yksinkertaisesti.
"Hän olisi voinut tehdä", — vastasi toinen — "ainakin hän opetti minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki, deteriora sequi." [Huonompien seuraaminen.]
"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.
"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin, jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan: "Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"
Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä, näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja — siksi hänen vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus kruunuun) — ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet taatusti lukkojen takana.
Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä, joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään. Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä, tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan kuin muuten olisi voinut.
Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa. Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen, katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen — hänhän ei tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita — mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa, antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla! Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa, että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut. Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle onnettomuudesta.
Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta kodistaan — hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen saapuessa Castlewoodiin, — mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä päällysmiehenä toimiva upseeri.
Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.
"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry, oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.
Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä pidetyissä tanssiaisissa.