Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

SAMUEL TITMARSH

eli

Tarina isosta Hoggartyn timantista

Kirj.

W. M. THACKERAY

Englannista suomentanut Heikki Impivaara

Elämäkerrallisella katsauksella varustettu

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

Lahden Kirjapaino- Ja Sanomalehti Oy.

WILLIAM MAKEPEACE THACKERAY.

Englannille ilmestyi 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla kolme, neljäkin harvinaisen kyvykästä romaanikirjailijaa, jotka pystyivät tekemään itsensä huomatuksi Scottinkin suositun romantisen romaanin rinnalla. Se johtui siitä, että he eivät ruvenneet tämän mestarin jäljittelijöiksi ja hänen kunniaan saattamansa romaanilajin enemmän tai vähemmän onnistuneiksi viljelijöiksi, vaan valitsivat huomionsa esineeksi alan, jota ennenkin oli Englannissa menestyksellä muokkailtu, nimittäin yhteiskunnallisen romaanin, ja jakoivat sen sillä tavalla, että Dickens pääasiassa pysytteli Lontoon East Endissä, köyhälistön puolessa, ja Bulwer West Endissä, varakasten parissa, Thackeray taas seurasi ylimystön ja keskisäädyn piirejä ja George Eliot liikkui maaseudulla.

Thackeray kuului syntyperänsä kautta itse tähän samaiseen yläluokkaan, joka oli hänen kuvaustensa aihe ja esine. Hänen isänsä oli ylhäinen virkamies Itä-Intian kauppaseuran palveluksessa. Intiassa syntyikin tuleva romaanikirjailija, heinäk. 18 p:nä 1811 Kalkutan kaupungissa. Isä kuoli jo 1815 ja äiti meni pian uusiin naimisiin. Sitten poika kuusivuotiaana lähetettiin sukulaisten luo Englantiin saamaan kotimaassa kasvatuksensa. Hän pantiin Lontoon vanhaan Charter-House -kouluun. Siellä ylemmistä säätyluokista oleville pojille vanhojen perintötapojen mukaan anteliaasti keppiä heilutellen opetettiin kreikkaa ja latinaa eikä muuta mitään. Hyvin vähän kasvoikin Thackerayssä rakkautta tähän oppilaitokseen. Siellä vallitseva raaka henki, kuritusjärjestelmä ja vanhempien oppilasten sortovalta nuorempia kohtaan tympäsivät hänen mieltänsä, ja ruumillisiin leikkeihin hän oli haluton. Oppilaana hän oli varsin keskinkertainen, mutta sen sijaan osasi kaikessa saada näkyviin koomillisen puolen, mitä todistavat hänen siihen aikaan piirtelemänsä kaikenlaiset pilakuvat ja sepittämänsä ivalliset ja ilveelliset runonpätkät. Koulusta päästyään hän vietti lähes pari vuotta Cambridgen yliopistossa lueskellen yhtä ja toista, etupäässä toki kaunokirjallisuutta, mutta ennen kaikkea nauttien elämää ja tutkien ihmisiä ja maailmaa. Täälläkin hän kirjoitteli ylioppilasten kalentereihin onnistuneita ivamukailuja ja suunnitteli suorittamatta jääneitä suuria runoteoksia. Mitään yliopistollista arvoastetta hankkimatta Thackeray 1830 jätti Cambridgen ja lähti matkoille käyden Pariisissa, Roomassa, Dresdenissä ja Weimarissa, missä hän viipyi useita kuukausia ja pääsi vanhan Goethen puheille.

Palattuaan Englantiin hän kävi kiinni lakitieteeseen, mutta oikeuskysymykset eivät kauankaan jaksaneet kiinnittää puoleensa hänen mieltänsä, joka yhä paloi kaunokirjallisuuteen, ja kokonaan hän luopui lainopista, kun v. 1832 tuli täysikäiseksi ja sai haltuunsa melkoisen omaisuuden. Siitä hän teki pikaisen lopun. Osaa nielivät hänen useat sanomalehtiyrityksensä, toinen osa meni menojaan muutaman intialaisen pankin vararikossa ja loput vei hänen oma kevytmielisyytensä, peli, petturit ja keinottelijat. Näinä vuosina hän eli enimmästä päästä Pariisissa, työskennellen Louvressa. Hän oli näet intohimoisesti mieltynyt maalaustaiteeseen ja kuvitteli osaavansa sitä paremmin kuin mitään muuta. Hyvä koomillinen vaisto hänellä olikin, mutta lahjat muuten siihen suuntaan liika heikot. Ja pettymykset tällä alalla olivatkin yksi syy, joka ohjasi hänet toiseen taidetuotantoon, kirjallisuuteen. Muita syitä olivat jo varhaisesta nuoruudesta asti kytevä mieltymys ja tuo kerrottu aineellisen huolettomuuden äkillinen loppu. Hän rupesi kokonaan kirjailijaksi, ensi aluksi sanomalehtimieheksi, jota tointa hän jo ennen oli menestyksellä koetellut. Pian sen jälkeen, v. 1836, hän Pariisissa meni naimisiin neiti Isabella Shawen, iiriläisen everstin tyttären kanssa, ja huolimatta vähemmän loistavasta aineellisesta asemasta ja perhehuolista olivat seuraavat vuodet onnellisimpia kirjailijan elämässä. Mutta tämä onni oli lyhytikäinen. Neljättä vuotta kestettyään avioliitto särkyi, vaimo asettui maalle asumaan (toisten tietämän mukaan hän oli tullut parantumattomasti mielisairaaksi) ja kirjailija oli jälleen yksin. Isku oli kova Thackeraylle, mutta sekä se että rahatappiot terästyttivät hänen veltonlaista luonnettaan ja saivat hänet yrittämään parastansa hankkiakseen itselleen ja lapsilleen (avioliitosta oli syntynyt kolme tytärtä, joista yksi kuoli pienenä) vahvan ja varman taloudellisen aseman.

Lähes kaksitoista vuotta kesti taistelua tämän päämäärän saavuttamiseksi. Pitkä ja kova oli oppiaika, jonka kuluessa hän leipäkullan edestä kirjoitti aikakauslehtiin ivailuja, piloja, matkakuvauksia, taide- ja kirja-arvosteluja, leikkisiä ballaadeja, novelleja, miehuullisesti ja väsymättömänä käyden sotaan ja kirjoitukseen aina valmiin sanomalehtimiehen taistelua. Varsinkin hän kirjoitti, erilaisissa valepuvuissa, nimeään ilmaisematta, nyt jo kuolleeseen kuukauslehteen "Fraser's Magazineen", "Timesiin" ja v. 1841 perustettuun pilalehteen "Punch", jonka päätuki hän yhteen aikaan oli. Hänen antamansa avustukset olivat kaikki älykkäitä, sukkelia ja täynnä purevaa ivaa, toisinaan herttaisen leikillisyyden elävöimiä, ja niin erilaiset kuin ne ovatkin, näkyy jo kuitenkin kaikissa oma omituinen, tarkkapiirteinen henkilöllisyys.

Thackerayn tarkotus ja päämäärä oli totuuden julistaminen. Hän oli saanut kokea onnettomuutta ja vastoinkäymistä. Onnettomuus oli terottanut hänen katseensa. Ihmisten virheet paljastuivat hänen silmälleen. Hän, jossa eli puhdas ja jalo kristillinen henki, näki ihmisten vajonneen tuhansiin heikkouksiin ja isompiin ja pienempiin synteihin. Sen tähden hän ottaa opettaakseen heitä ja valaistakseen heidän mieltänsä. Mutta hän tekee sen ensi aluksi katkerasti, synkkämielisesti. Hän sairastaa pessimismiä. Siitä hänen ensimäisen kirjailijakautensa tavattoman mustat yhteiskuntakuvaukset. Tekijälle kuvaavaa kuitenkin on, ettei näissä maalata murhia, raiskauksia ynnä muuta semmoista, vaan toisellaisia inhimillisiä virheitä, kuten voitonhimoa, ulkokultaisuutta, petosta, kavaluutta, kateutta, itsekkäisyyttä. Tekijän tuomiot ovat tosin liialliset. Mutta näissäkin tuotteissa (niitä ovat esim. eri sarjat Yellowplushin — herraslakeijan — nimissä sepitettyjä kirjoituksia) on havaittavissa mestarin käsiala ja kuohumistilassa oleva luomiskyky.

Tietenkään ei Thackeray näin ollen voinut noudattaa yleisön makua. Mitä silloin olisi totuuden puhumisesta tullut? Hän päinvastoin kävi sotaa yleisöä ja yleisön lempikirjailijoita, taiteellisia ja yhteiskunnallisia puolijumalia vastaan. Ensinnäkin hän kaunokirjallisessa taistelussaan ahdistaa romantiikan kasvannaisia. Walter Scottin kuulumattoman menestyksen jälkeen oli romantinen romaani tavattomasti siinnyt ja synnyttänyt muutamia omituisia hedelmiä. Näihin kuuluu rikosromaani, yleväsydämisten, jalojen rosvojen ja filosoofisten murhamiesten romaani. Thackeray huomasi näiden mieltäkiinnittävien konnien esityksessä siveellisen erehdyksen ja vaaran, ja hän päätti ajaa pois myrkyn vastamyrkyllä. Pienessä "Catherine" -nimisessä novellissa (1839-40), jonka esineenä on miehensä surmaajan tarina 18:nnelta vuosisadalta, näytetään meille alaston kuva turmeltuneesta ihmisestä ilman hyveen ja paheen välillä liikkuvia silmänkääntötemppuja, jotka lopuksi panevat lukijan niin pyörälle, ettei hän tiedä, mikä on mitäkin näistä ominaisuuksista, ja tämän kuvan tekee siedettäväksi jännittävä esitystapa ja kertojan sukkeluus ja huumori. Samanlaatuinen teos on "Memoirs of Barry Lyndon" (B. L:n muistelmat) (1844), iiriläisen seikkailijan omakertoma elämäkerta. Seikkailija kohottautuu huimapäisten petkutustensa kautta joksikin aikaa vaikuttavaan asemaan, rikastuu ja pääsee parlamentin jäseneksi, mutta lopuksi joutuu ansaan ja köyhänä ja kurjana kuolee velkavankilassa. Hieno, Swiftin suuntainen itse-ivailu käy läpi kertomuksen. Barry pitää itseään gentlemannina, sillä onhan hän valmis ritarilliseen tapaan kaksintaistelussa ampumaan tai pistämään kuoliaaksi jokaisen, joka sitä epäilisi! Ja mitä hänen ammattiinsa, pelaamiseen, tulee, ei hän katso tekevänsä pahemmin kuin kauppamies pörssissä tai asianajaja ja lääkäri virassaan. Vain kamasaksain ennakkoluulo on heittänyt tahrapilkun tähän jaloon kutsumukseen. — Tässä teoksessa, joka tekijän kiihkeäin vastustajainkin mielestä ei ainoastaan ole hänen paraitaan, vaan todella oivallinen teos, johdonmukaisesti ajan tyyliä noudattava ja kiinteästi sommiteltu, Thackeray osottaa ensi kertaa mestarillista taitoansa 18:nnen vuosisadan sivistysolojen kuvaamisessa, ala, jolla hän liikkui kuin kotonaan.

Totuus pilaan puettuna on johtavana aatteena hänen mainioissa romaanien ivamukailuissaan, joissa hän sattuvasti jäljitteli ajan suosituimpia romaanikirjailijoita Bulweria, Disraelia, Cooperia y.m. Lopuksi hän rohkeni kajota romantisen romaanin suureen taitoteokseenkin, Walter Scottin "Ivanhoeen". Hän kirjoitti tälle jatkon "Rebekka ja Rovena" (1850), jossa sankari uskomattomia sankaritöitä tehtyään ja määrättömästi vuodatettuaan verta lopuksi nai kauniin juutalaistytön, joka tietysti on kääntynyt kristinuskoon, kun taas ylpeä ja kylmä neito Rovena kahden puolison elämän katkeroitettuaan kuolee vankilassa. Tämä erittäin oivasti osattu ivamukailu — paraimpia mitä on kirjoitettu — jossa iva vastoin Thackerayn tapaa on hyvin lievää, eikä tavota Scottia itseään, on vastalause romantiikan epätodellisuutta vastaan, sen väärää raa'an keskiajan ihannoimista, kaikkea tuota kirjavaa kudelmaa vastaan, jossa on niin vähän totuutta ja niin paljon keksittyä, joka kyllä aina ilahuttaa lapsen mieltä, mutta ei voi täysikasvaneille tarjota henkistä ravintoa. Hyvänsävyisen hilpeällä pilalla ahdistaessaan historiallis-romantisen romaanin kuolematonta mestariteosta kohottaa hän luonnontotuuden, realismin, lipun.

Mutta hän ei tyydy yksistään kaunokirjalliseen ivailuun, vaan ryhtyy elävää yhteiskuntaa vitsomaan. Varsinkin kohdistaa hän ivansa ylhäisen aateliston ryömivää kunnioittamista vastaan, josta hän kerta murhaavasti sanoo: "Jos saatana itse olisi lordi, luulen, että moni englantilainen äiti mielellään ottaisi hänet vävypojakseen." Tämän aateliston kunnioittamisen ohella Thackeray yleensä ruoskii erästä englantilaisissa tavattoman runsaassa määrässä tapaamaansa pahetta, jolle hän on antanut nimen "Snobbery", mikä suomeksi on tullut käännetyksi sanalla "keikailu". Keikari ("the snob") on Thackerayn määritelmän mukaan henkilö, "joka ihmettelee alhaisia, jokapäiväisiä asioita alhaisella, jokapäiväisellä tavalla". Sellaisia asioita ovat ennen kaikkea raha- ja säätyarvo.

Kaikki Thackerayn tähänastiset teokset olivat ilmestyneet salanimillä — oman nimensä hän vasta 1843 asetti julki eräässä esipuheessa; toinen yhtäläisyys oli ollut se, että ne olivat jääneet yleisöltä kokonaan huomaamatta. Samoin kävi senkin kirjasen, joka nyt niin monen kymmenen vuoden päästä tarjotaan suomenkielisen yleisön käteen, hänen pienen novellinsa "History of Samuel Titmarsh and The Great Hoggarty Diamond" [1] (1841), joka ensimäisenä osottaa, mikä mielen syvyys, todellinen tunnelmarikkaus piili Thackerayn ivallisen naamion takana. Hän kirjoitti tämän pienen kertomuksen kauppapalvelijan iloista ja suruista taidokkaasti kutoen yhteen hienoimman ivan ja syvän myötätunnon, kun hänen elämänsä suuri suru, avioliiton rikkoutuminen, oli hänen sydämensä hellyttänyt. Ja siitä syntyi todellinen taitoteos, oikea ivan ja sukkeluuden helmi. Samuel Titmarsh kertoo itse kipeistä kokemuksistaan suuressa maailmankaupungissa ja tekee sen hänen kaltaiselleen maaseutulaispojalle ominaisella suoran avomielisellä tavalla. Hän ei milloinkaan mutkittele eikä koreile, vaan käy oikopäätä asioista kiinni, nimittää kaikki oikealla nimellään ja pitää hyvin vähä melua urheasta sydämestään, joka aina on oikealla paikallaan. Tästä esityksen hillitystä sävystä johtuu, että tämä paikottain syvästi liikuttava, aina viehättävä ja läpeensä lämmittävä kertomus koruttomuudestaan huolimatta pystyy tekemään sellaisen vaikutuksen, että Thackeray itse kerta (v. 1848) kirjoitti, luettuaan sen uudelleen: "Kautta kunniani, ellei se saa teitä itkemään, niin täytyy minun uskoa teistä huonoa."

Kertomus ilmestyi ensinnä edellämainitussa "Fraser's Magazinessa". Sitä tuskin huomasi suuri yleisö, joka ei aavistanut, että ihaillulle ja juhlitulle Dickensille oli syntynyt tasaväkinen kilpailija. Kuitenkin jo silloin joku sattui panemaan sen merkille. Niinpä John Sterling huudahtaa: "Mitä parempaa on Fielding tai Goldsmith kirjoittanut? Se mies on oikea nero ja voisi, jos saisi viettää rauhallista, huoletonta elämää, luoda mestariteoksia, jotka eläisivät yhtä kauan kuin mikään niistä, joita meillä jo on, ja ilahuttaisivat miljoonia vielä syntymättömiä lukijoita."

Vasta kun vuosina 1847 ja 1848 keltaisissa shillingin hintaisissa vihoissa oli ilmestynyt suuri tapainkuvaus "Vanity Fair" (Turhuuden markkinat) — kansilehdellä näkyi nyt ensi kertaa tekijän oma nimi ilman minkään salanimen suojaa — saavutti Thackerayn kyky täyden tunnustuksen, ja sen jälkeen hän myöskin aineellisesti pääsi hyvin "hyville jaloille".

John Bunyanin vertauskuvallisessa kertomuksessa "Kristityn vaellus", kerrotaan, kuinka kristitty matkallaan tuli "Turhuuden markkinain" kaupunkiin. Hän kiiruhtaa nopeaan tämän paikan ohitse, jossa näkyy ilveilijöitä ja apinoita, kauppakojuja ja nukketeattereja, jossa kaikilla maailman kielillä myydään, ostetaan, petetään ja huvitteleidaan. Mutta filosoofinen ihmisten tutkija vaeltaa miettien paikan läpi, näkee iloisuuden varjon alla tuskan ja vaivan, korun ja kaunistuksen alla alastomuuden ja rumuuden, näennäisen riemun ja yksimielisyyden alla tämän maailman hyvyyksien turhan tavottelemisen ja intohimojen tappelun, ja ryhtyy sitten kirkastetun kaihoksivassa mielialassa jälleen päivätyöhönsä. Se on perussävel tässä romaanissa, jossa Thackeray kuvaa vuoden 1815 seuraelämää. Hän nimittää teosta "romaaniksi ilman sankaria". Tällä hän tahtoo sanoa, ettei kirjassa ole sankaria sanan hyvässä ja tavallisessa merkityksessä. Sen sijaan on siinä kyllä pääluonne, pieni kotiopettajatar Rebekka Sharp, joka viekasten juonien avulla joksikin aikaa pääsee vaikuttavaan asemaan, mutta lopuksi omien vehkeittensä tähden joutuu perikatoon. Hänen ympärilleen ryhmittyvät muut henkilöt, hurjisteleva ja itsekäs aatelisperhe, pöyhkeileviä, rahoillaan komeilevia, kovasydämisiä kauppamiehiä, kevytmielisiä upseereja, norkkailijoita, roistomaisia palvelijoita j.n.e. Thackeray on tässä suuremmoiseksi maalaukseksi yhdistänyt kaikki, mitä vastaan hän tähän asti paloitellen oli taistellut. Iva on vielä kylläkin katkerata eikä pahoista ihmisistä ole puutetta, mutta hyvä se lopultakin jää voitolle, joskin sen taistelut ovat olleet pitkät ja vaivaloiset. Ja entiseen verraten on iva jo paljon heltynyt. Miltei isällisen hyväntahtoisesti hän soimaa ihmisten heikkouksia.

Nyt alkaakin Thackerayn elämässä toinen tuotantokausi, jossa katkeroittuneen vitsojan ääni lievenemistään lievenee. Hänen seuraavat tapainkuvauksensa ovat romaanit "History of Arthur Pendennis" (1848-50), "The Newcomes" (1853-55) ja "The adventures of Philip" (P:n seikkailut) (1862). Pendennis on jonkinlainen ja hyvinkin tarkka tekijän oma elämäkerta. Sankari ei ole mikään ihannehenkilö, pikemmin horjuva luonne, joka hyvää tahtoo, mutta enimmäkseen tekee päinvastoin, mutta lopullisesti pääsee oikealle tielle jalon naisen rakkauden ja vahvan miehen ystävyyden avulla. Samanlaiseen puolihämärään tapaan, hienosti liittäen toisiinsa hyvän ja pahan, itsekkäisyyden ja uhrautuvaisuuden, jonkalaista tapaa Thackeray mielellään käyttää, koska se vastaa todellisuutta, on muutkin henkilöt kuvattu.

Romaani "The Newcomes" ("Newcome-suku") on kertomus rikkaasta perheestä, jonka hyörinän ja pyörinän Thackeray on asettanut peiliksi Englannin suku- ja raha-aatelin eteen. Hän ruoskii tämän piirin maailmallisuutta, miesten sydämettömyyttä ja naisten rahanalaisuutta, avioliiton alentamista kauppa-asiaksi, koko sitä onttoutta, joka peittyy "arvokkuuden" kiillon alle. Mutta ei puutu jalompiakaan ilmiöitä, joista etenkin pistävät näkyviin päivänpaisteinen, ilomielinen, jalosydäminen, vaikkei suinkaan itsekkyydestä vapaa Ethel Newcome ja eversti Newcome, oikea gentlemanni, jolla on lapsen sydän. Romaani sisältää kauneimpia ja ylentävimpiä kohtia, mitä Thackeray koskaan on kirjoittanut ja ylipäänsä on hänen parhaimpia teoksiaan.

Thackerayn viimeinen tapainkuvaus "Philipin seikkailut", joka ilmestyi hänen 1860 perustamassaan aikakauslehdessä "The Cornhill Magazine", ei ole muiden teosten arvoinen. Juttu on pitkäveteinen, ja tuo 'vanitas vanitatum' (turhuuksien turhuus), josta Thackeray lakkaamatta saarnaa, se väsyttää lukijaa.

Tapainkuvausten ohella on Thackeray luonut eteviä teoksia historiallisenkin romaanin alalla. Mutta tätäkin romaanilajia hän käyttää tapojen kuvailuun, sillä erotuksella vain, että nykyajan asemesta pitää silmällä 18:tta vuosisataa. 18:s vuosisata oli Thackerayn toinen henkinen koti. Sen kirjallisuus ja ajatustapa oli monin kohdin hänelle tutumpi kuin hänen omansa. Kirjailijana hän näyttää pikemmin Addisonin ja Fieldingin nuoremmalta veljeltä kuin Tennysonin ja Carlylen aikalaiselta.

Romaani "Esmond" (1852) kuvaa tapahtumia kuningatar Annan ajoilta. Se perustuu mitä seikkaperäisimpiin tutkimuksiin ja loihtii silmiemme eteen tuon ajan yhteiskunnan, sen keikarit ja maailmanmiehet, jesuiitat ja jakobiitit, sen tappelusankarit ja kirjailijat, sievistelevät hovinaiset ja arvokkaat maa-aatelisrouvat. Kirjassa esiintyvistä ja toimivista henkilöistä sopii erityisesti mainita tunnetut kirjailijat Addison ja Steele. Mutta nämät sivistyshistorialliset havainnot eivät suinkaan tukehuta puhtaasti inhimillisiä ominaisuuksia. Thackeray on tässä luonut ihmeteltävän todellisia ja sydämellisen runollisen hengen koskettamia henkilöitä. Silmäillessään menneitä aikoja katoaa hänestä katkeruuden tunne, jonka nykyaika hänessä herättää, ja sydämen ja tunteellisuuden runous, joka hänessä uinuu, pääsee paremmin oikeuksiinsa. "The Virginians" (Virginialaiset) (1857-59) muodostaa jatkon "Esmondiin". Molemmat päähenkilöt, kaksi veljestä, ovat amerikkalaisia ja taistelevat yhdessä Washingtonin johdolla intiaaneja vastaan ja myöhemmin eri puolilla Amerikan vapautussodassa. Me tunnemme itsemme kokonaan siirretyiksi Yrjö III:n aikoihin, puhumme "Pamelan" tekijän, kunnon Richardsonin kanssa, suuren arvostelijan Samuel Johnsonin, älykkään maailmanmiehen, veltostuneen lordi Chesterfieldin ja ritarillisen kenraali Wolfen, Quebecin voittajan kanssa. Me seuraamme suuren kansan syntymistä tuolla puolen valtameren ja ihailemme Yrjö Washingtonin antiikista suuruutta. "Esmond" on kaiketikin etevämpi, eheämpi taideteos, mutta molemmat pystyvät lukijassa herättämään harvinaisen voimakkaan todellisuustunnon. Siinä kyvyssä Thackeray on Scottin vertainen.

Hänen perinpohjaisiin 18:nnen vuosisadan tutkimuksiinsa liittyy jakso luentoja — 18:nnen vuosisadan englantilaisista humoristeista" (1851 ja 52) sekä "Neljästä Yrjöstä" (1855-57). Ne osottavat terävää arvostelukykyä, syventymistä aikaan ja täydellistä tyylin hallitsemista; ovat lähdekirjoina paljon käytettyjä.

Thackerayn viimeinen teos, historiallinen romaani "Denis Duval", on jäänyt keskeneräiseksi tekijänsä ennenaikaisen kuoleman kautta — hän tavattiin jouluk. 24 p:nä 1863 hengettömänä vuoteessaan; kuoleman syy oli verensyöksy aivoihin. Teos herättää "loppumatonta kaipausta". Se oli taaskin Thackerayn mielikkialalta 18:lta vuosisadalta, jolta kirjoittaessaan hän aina noudatti erityistä huolta valmistelussa, suunnittelussa ja toteuttamisessa. Romaanista olisi nähtävästi tullut runoilijan kypsin luoma. Kieli, sommittelu ja luonteenkuvaus on täydellinen ja kaikkea kannattamassa on tuo lämmin tunnelma ja syvä leikkisyys, johon Thackeray oli kohonnut ivallisesta, myrskyisestä nuoruuden mielialastaan.

Thackerayn päälähde oli jokapäiväinen elämä. Hänen romaaninsa ovat sarja tapahtumia siitä, mitä hän saattoi havaita itsessään ja muissa hänen ympärillänsä. Ja tällä alalla hän tuntee niin monta eri puolta ja muunnosta, että hänen kuvauksensa eivät koskaan yksitoikkoisuudella pitkästytä. Ne kuvaukset ovat realistisia, mutta hillittyjä. Ne tavoittelevat vain elämänkuvain esittelemistä, joista kaikki epätosi ja luonnottomuus on poissa. Niinpä ovat hänen henkilönsä suurimmalta osaltaan tavallisia syntisiä ihmisiä, joilla hyvien ominaisuuksien ohella on runsas määrä tavallisia inhimillisiä vikoja ja heikkouksia. Kauniissa sopusoinnussa tämän tosioloisen elämänkuvauksen kanssa on Thackerayn kieli ja tyyli. Se on koristelemattoman yksinkertaista, mutta juuri siitä syystä tavattoman selvää ja tajuttavaa. Mahtavia, kaikuvia sanoja hän välttää, koska ne hänestä ovat turhamaisia, ja saa kuitenkin yksinkertaisilla ja jokapäiväisillä sanoillaan aikaan mitä erilaatuisimpia vaikutuksia. Kylmä ja kuiva ei hänen tyylinsä ole koskaan. Ja vielä yksi piirre, joka todistaa tekijän hienoa ja puhdasta mieltä: hän ei milloinkaan vie lukijaa himoja kutkutteleviin kohtauksiin, vaan mitä huolellisimmin niitä välttää.

Thackeray oli ruumiinkooltaan jättiläismäinen mies, hänellä oli mahtava ajattelijan pää ja lapsen kasvot, suun seutuvilla ivallisen vakava hymy. Seurustelussa hän oli miellyttävä mies ja hyvä ystävä, joka mielellään lasketteli hyväntahtoista pilaa, yksityisenä ihmisenä suuresti eroten runoilija Thackeraystä, jota on moitittu ylen kohtuuttomaksi arvostelussaan, yksipuolisen pessimistiseksi. Vaan eihän kenelläkään voi kirjallisuudessa yhtä vähän kuin muutenkaan elämässä olla kaikkia mahdollisesti tarvittavia ominaisuuksia. Kukin näkee tavallaan, tuntee tavallaan ja omalla tavallaan esittää. Me emme toki hyvällä syyllä voi moittia Thackeraytä siitä, että elämä on häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen kuin miksi hän sitä kuvaa — koska se semmoinen on. Ja joskin hän etupäässä näkee elämän varjopuolet ja tuo ne esiin kehottaen: elä tee näin! on kuitenkin hänen mieleensä tie avoinna kaikille hellille tunteille ja hänen ivaansa kannattaa luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja vahva vakaumus, että elämä on siveellinen koettelemus, alituinen taistelu itsekkäisyyden ja ylpeyden paholaista vastaan.

SUOMENTAJA.

TEKIJÄN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Hyvillä ystävilläni, tämän pikku kirjasen julkaisijoilla, näyttää olevan perin korkea käsitys alkulauseitten hyödystä ja he pyytävät sellaista tätä tilaisuutta varten lausein niin vakavin, että on mahdotonta kieltäytyä myöntymästä heidän pyyntöönsä.

Tarina ilmestyi alkuisin Fraser's Magazinessa vuonna 1841 ja on kirjoitettu aikaan, jolloin kirjoittajaa itseään painoivat mitä raskaimmat persoonalliset surut ja vastoinkäymiset. Niille, jotka ovat huvitetut tämäntapaisista seikoista kirjailijan elämäkerrassa, saattaa tämä riittävästi selittää sen hillityn ja alakuloisen sävyn, joka on läpikäyvänä tässä pikku kertomuksessa. Lukiessani sitä itse seitsemän vuoden kuluttua minä saatan johtaa muistiini ne olosuhteet, joissa se kirjoitettiin, ja ajatukset, toiset kuin on paperille pantu, jotka seurasivat tekijää hänen teoksensa halki.

Kertomusta, joka aina on ollut kirjoittajansa lemmikkejä, ei otettu erikoisen hyvin vastaan sen ensi ilmestymisen aikaan. Sen otti huomatakseenkaan vain pari henkeä, yksi heistä John Sterling-vainaja [2], joka kirjoitti sen johdosta minulle siihen aikaan paljon iloa ja mielihyvää tuottaneen kirjeen. Toisille kirjallisille alottelijoille olkoon lohdutukseksi omissa epäonnistumisissaan tieto, että eräs aikakauskirja hylkäsi tämän tarinan, ennen kun se sai paikan Fraserissa. Ja vasta Vanity Fairin menestyksen jälkeen (jonka senkin eräs aikakauskirja hylkäsi) minä löysin tai kenties paremmin sanoen etsin kustantajia kyllin rohkeita uskaltamaan painattaa Hoggartyn timantin sen nykyisessä yhtäjaksoisessa asussa.

Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta? Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa? Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti ajatelleeksi itseäni — miksi en muistanut Ison Hoggartyn timantin viimeistä sivua?

Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä puhe ole ylen pitkä.

W. M. Thackeray.

Kensington, tammikuun 25 p. 1849.

ENSIMÄINEN LUKU

ANTAA KUVAUKSEN KYLÄSTÄMME JA VILAUKSELTA NÄYTTÄÄ TIMANTIN.

Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na 1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, — mutta eihän se asia oikeastaan kuulu tänne.

Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen univormuun puettuna — hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran yhtä monen sisaren omat.

Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta, jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme perheen keskuudessa).

Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, — vieläpä kutsui minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki minulle kovin pahaa.

No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) — jonka, sanon minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet, ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä onnellista hopeakappaletta!

Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.

Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.

"Sam, kultaseni", sanoi hän kopeloidessaan avaimiaan, — kaada itsellesi vielä lasillinen Rosoliota" (sennimelliseksi hän oli ristinyt kirotun juomansa), — se tekee sinulle hyvää."

Minä kaasin lasillisen ja te olisitte voineet nähdä käteni vapisevan, kun pullo kilk—kilk kilahteli lasia vasten. Sillä välin kun minä nieleskelin juomaa, oli vanha rouva saanut puuhansa pöydän ääressä loppuun ja asteli minua päin heiluva vahakynttilä toisessa kädessä ja toisessa iso mytty.

"Nyt on hetki", ajattelin minä.

"Samuel, rakas sisarenpoikani", sanoi hän, — ensimäisen nimesi sinä sait eno-vainajaltasi, autuaalta mieheltäni, ja kaikista mies-vainajani ja omien sisarteni pojista ja tyttäristä sinä olet ainoa, jonka elämänkäytös on minua erittäin miellyttänyt."

Jos ajattelee, että tätini oli yksi seitsemästä naidusta sisaresta, että Hoggartyt olivat joutuneet naimisiin Irlantiin ja tulleet lukuisan lapsiparven äideiksi, täytyy minun sanoa, että kohteliaisuus, jonka tätini minulle lausui, oli todella sievä.

"Rakas täti", sanoin arasti ja vapisevin äänin, "olen usein kuullut Teidän sanovan, että meitä oli kaikkiaan seitsemänkymmentä kolme, ja uskokaa minua, että pidän Teidän korkeata käsitystänne, minusta todella mairittelevana. Minä en ansaitse sitä, en tosiaankaan."

"Mitä tuohon inhottavaan iiriläiseen joukkokuntaan tulee", sanoo tätini jokseenkin terävästi, "niin älä puhu heistä, minä kammon heitä ja kaikkien heidän äitejäänkin" (seikka on se, että Hoggartyn omaisuudesta oli käyty käräjiä), "mutta kaikista muista sukulaisistani sinä, Samuel, olet ollut uskollisin ja huomaavaisin minua kohtaan. Esimiehesi Lontoossa kiittävät säännöllisyyttäsi ja hyvää käytöstäsi mitä parhaimmaksi. Vaikka sinulla on ollut kahdeksankymmentä puntaa vuodessa (sangen runsas palkka), et ole menettänyt shillinkiäkään yli tulojesi, niinkuin muut nuoret miehet olisivat tehneet. Ja vapaakuukautesi sinä olet omistanut vanhalle tädillesi, joka, vakuutan sen sinulle, on kiitollinen siitä."

"Oh, täti kulta!" sanoin minä. Siinä kaikki, minkä sain virketyksi.

"Samuel", jatkoi hän, — minä lupasin sinulle lahjan, ja tässä se on. Ensinnä arvelin antaa sinulle rahaa, mutta sinä olet säännöllinen poika etkä tarvitse sitä. Sinä et ole riippuvainen rahasta, rakas Samuel. Minä annan sinulle, mitä enimmän pidän arvossa elämässäni, Hoggarty-vainajani m-mu-muo-to-kuvan (kyyneleitä) rintasoljessa, jota kaunistaa se kallisarvoinen timantti, mistä useasti olet kuullut minun puhuvan. Pidä sitä, rakas Samuel, minun tähteni, ja ajattele tätä enkeliä taivaassa ja sinun omaa tätiäsi Susyä."

Hän pisti vehkeen käsiini. Se oli jokseenkin parranajorasian kannen kokoinen. Ja minun olisi yhtä helposti pälkähtänyt päähän pitää sitä rinnassani kuin käyttää kolmikolkka hattua ja kankipalmikkoa. Minä tunsin niin suurta harmia ja pettymystä, etten todellakaan pystynyt saamaan suustani halkaistua sanaakaan.

Kun olin hieman saavuttanut mielenmalttini jälleen, otin rintasoljen esiin paperista (rintasolki! kyllä kai, se oli yhtä iso kuin munalukko) ja hitaasti kiinnitin sen paidan rinnukseeni.

"Kiitos, hyvä täti", sanoin mainiosti salaten ivani. — Pidän aina arvossa tätä lahjaa Teidän tähtenne, joka olette sen minulle antanut, ja se on muistuttava mieleeni enoni ja kolmetoista tätiäni Irlannissa."

"Minä en tahdo, että pidät sitä tuolla tavalla!" kiljasi rouva
Hoggarty. — Ei noiden ilkeitten punatukkaisten naisten hiuksia!
Sinun täytyy ottaa pois heidän hiuksensa."

"Mutta sittenhän rintasolki on pilalla, täti hyvä."

"Älä huoli rintasoljesta. Laitata se uuteen malliin."

"Tai kenties", sanoin, "minä en ensinkään sitä muuta — kuva on hieman liika iso nykyisen käsityksen mukaan —, vaan laitatan enon muotokuvan kehyksiin sekä asetan uuninkamanalle, Teidän kuvanne vierelle. Se on hyvin soma pienoiskuva."

"Tämä pienoiskuva", sanoi rouva Hoggarty juhlallisesti, "oli suuren Mulcahyn chef-d'ouvre (lausuttu shef dööver), tätini lempisana, joka ynnä sanat bongtong ja allimod de Pariis muodostikin hänen ranskankielensä koko sanavaraston). Sinähän tunnet tämän säälittävän taiteilija-paran kauhean historian. Kun hän oli saanut valmiiksi tämän ihmeteltävän kuvan edesmenneelle rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta, Mayon kreivikunnasta, kantoi rouva Hoggarty sitä rinnassaan kaupunginpäällikön tanssiaisissa, joissa hän pelasi erän pikettiä ylipäällikön kanssa. Mikä oli voinut saada hänet asettamaan typeräin tytärtensä hiukset Mickin muotokuvan ympärille, en pysty käsittämään, mutta sellainen se oli kuin sen nyt tuossa näet. 'Hyvä rouva', sanoo ylipäällikkö, 'ellei tuo ole ystäväni Mick Hoggarty, niin olen minä hölmöläinen!' Nämät olivat hänen ylhäisyytensä omat sanat. Rouva Hoggarty Castle Hoggartysta irroitti soljen rinnastaan ja näytti hänelle sitä.

'Ken on taiteilija?' sanoo armollinen herra. 'Se on ihastuttavin kuva, mitä olen elämässäni nähnyt!'

'Mulcahy, Ormondin rantakadulta', sanoo rouva Hoggarty.

'Jumal'auta, minä otan hänet suojaani', sanoo armollinen herra. Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän antoi maalauksen takaisin tyytymättömän näköisenä. 'Tässä muotokuvassa on virhe', sanoi hänen ylhäisyytensä, joka oli ankara järjestyksen mies. 'Ja minä ihmettelen, että ystäväni Mick, joka on hyvä sotilas, ei ole huomannut sitä.'

'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.

'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan enään sanomatta.

Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton taiteilija tuli hulluksi heti paikalla. Hän oli pannut koko maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin takia, vaikka — noita kiittämättömiä olentoja — hän teki sen yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä, mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."

Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle. Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun. "Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella. Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä, mitä mielit."

Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista, kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin' näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" — ja kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" — joita minä, entre nous, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista kuukautta sitten.

No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat, mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut — no samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä, minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta taskussani.

Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja armaat hiukset paperruksissa.

Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään. Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti, vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan ristikon väliin — en saanut hereille ketään muuta kuin ison vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani hampaittensa väliin.

Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös katolle näkemättä Mary Smithiä.

Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.

* * * * *

"Äläs! Onpa siinä kroosia!" sanoi ajajalle tallipoika, joka poltteli sikaaria, katsellen minua ja sormella tonkien nokkaansa.

En ollut nimittäin ensinkään riisuutunut tätini kesti-illan jälkeen, ja kun olin pahalla tuulella ja kaikki vaatteet oli vielä sullottava kirstuihin ja paljon muuta ajattelemista, olin kokonaan unhottanut rouva Hoggartyn rintasoljen, jonka edellisenä yönä olin pistänyt paidanrinnukseeni.

TOINEN LUKU

KERTOO, KUINKA TIMANTTI TULEE LONTOOSEEN JA AIKAAN SAA IHMEELLISIÄ ASIOITA SEKÄ CITYSSÄ ETTÄ WESTENDISSÄ.

Tässä tarinassa kerrotut tapahtumat sattuivat parisenkymmentä vuotta sitten, jolloin, kuten lukija mahtanee muistaa, Lontoon Cityn oli vallannut kaikenkaltaisten yhtiöitten perustamiskiihko, mikä moniaille ihmisille tuotti sievät omaisuudet.

Olin tähän aikaan, koska totuus on saatettava ilmi, kolmastoista kirjanpitäjä neljästäkolmatta nuorukaisesta, jotka työskentelivät valtaavan laajassa West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiössä yhtiön muhkeassa kivitalossa Cornhillissa. Äiti oli eläkerahaa vastaan sijoittanut neljäsataa puntaa tähän yhtiöön, joka maksoi hänelle kokonaista kolmekymmentä ja kuusi puntaa vuodessa — mikään muu Lontoon yhtiöistä ei luvannut enempää kuin kaksikymmentäneljä. Johtokunnan puheenjohtaja oli suuri herra Brough, toiminimestä Brough ja Hoff, Crutched Friarskadulta, jonka laivat purjehtivat Välimerta. Kauppahuone oli uusi, mutta sen viikunain ja pesusienten liike oli mahtava ja Zanten korinttien kaupassa se oli kaikkien Cityn toiminimien edellä.

Brough oli suuri mies eriuskolaisten keskuudessa ja hänen nimensä näkyi aina keräyslistan otsikossa satojen puntien edessä, milloin nämät hyvät ihmiset perustivat jonkun hyväntekeväisyysseuran. Hänellä oli yhdeksän kirjanpitäjää konttorissaan Crutched Friarsilla. Ei yhtään hän suostunut ottamaan vastaan ilman pyrkijän syntymäpaikan koulunopettajan ja papin antamaa todistusta, jossa nämät menivät täyteen takuuseen hänen siveellisyydestään ja uskonnollisuudestaan. Ja paikat olivat niin haluttuja, että hän sai neljän tai viiden sadan punnan hyvityksen jokaisesta nuoresta miehestä, jonka teki orjaksi kymmeneksi tunniksi päivässä ja jolle siitä korvaukseksi paljasti kaikki Välimeren kaupan salaisuudet. Hän oli suuri mies myöskin Lontoon pörssissä. Ja meidän nuoret pojat kuulivat useasti pörssikauppiasten kirjanpitäjiltä (me näetsen tapasimme syödä päivällistä yksissä "Kukossa ja lampaassa", kunnianarvoisessa paikassa, jossa saa mainion palan lihaa, leipää, vihanneksia, juustoa ja puolikkaan portteria, kaikki yhdestä shillingistä ja vielä jää pennyn-lantti juomarahaksi) — nuorten pörssikauppiasten oli siis tapana kertoa meille, mitä äärettömiä eriä Brough sijoitti espanjalaisiin, kreikkalaisiin ja kolumbialaisiin papereihin. Hoff ei niihin puuttunut ollenkaan, hän vain pysyi kotona yksinomaan hoitaen kauppahuoneen asioita. Hän oli nuori mies, hyvin hiljainen ja vakava, uskonnoltaan kveekari. Brough oli ottanut hänet kauppakumppanuuteen kolmisenkymmenen tuhannen punnan hintaa vastaan, ja varsin hyvä kauppa se oli sittenkin. Minulle kerrottiin suurimmassa tuttavallisuudessa, että kauppahuone säännöllisesti joka vuosi jakoi voittoa runsaat seitsemän tuhatta puntaa, josta puolet peri Brough, Hoff kaksi kuudennesta ja viimeisen kuudenneksen vanha Tudlow, joka oli ollut herra Broughin kirjanpitäjä ennen kun uusi yhtiö pantiin alkuun. Tudlow kävi aina kovin kehnosti puettuna, ja me pidimme häntä vanhana saiturina. Muuan meidän miehistämme, Bob Swinney nimeltään, tapasi sanoa, että Tudlowin osuus oli pelkkää lorua ja että se tuli kaikki Brough'ille, mutta Bob tiesi aina asiat vain puoliksi, käytti tavallisesti viheriätä ratsastustakkia ja pääsi vapaasti Covent Gardenin teatteriin. Hän piti aina ääntä putikassa, kuten me sitä kutsuimme (vaikkei se ollut mikään putikka, vaan yhtä pulska konttori kuin mikä muu hyvänsä Cornhillissa) — hän piti aina ääntä Vestriksestä ja neiti Treestä ja lauleli laulua "Peipposesta", erästä Charles Kemblen[5] kuuluisaa laulua "Neito Mariannasta", kappaleesta, johon silloin kaikki olivat hullaantuneet ja joka oli otettu tunnetusta kertomuskirjasta, minkä oli tehnyt muuan Peacock, Itä-Intian komppanian kirjanpitäjiä; ja mainion hyvä paikka hänellä onkin.

Kun Brough sai kuulla, millä tavalla nuorukainen Swinney solvasi häntä ja että hänellä oli vapaapaikka teatterissa, niin hän saapui päivänä muutamana alas konttoriin, missä me kaikki neljäkolmatta olimme koolla, ja piti puheen, jonka vertaista kauneudessa minä harvoja olen elämässäni kuullut. Parjauksesta hän ei välittänyt, sanoi hän, panettelu on osa ja kohtalo jokaisen julkisen miehen, jolla on ankarat periaatteet ja joka näitä tinkimättä seuraa, mutta sitä vastoin hän ei voinut olla välinpitämätön jokaisen gentlemannin luonteesta, jotka kuuluivat West Diddlesex-yhtiöön. Tuhansien menestys oli heidän huostassaan, miljoonia puntia kulki joka päivä heidän kättensä kautta, City, koko maa katsoi ylös heihin, järjestyksen, kunniallisuuden, esimerkillisyyden esikuviin. Ja jos hän huomasi, että näiden joukossa, joita hän piti kuin omina lapsinaan — joita hän rakasti kuin omaa lihaansa ja vertansa — oli poikettu pois tästä järjestyksestä, että tätä säännöllisyyttä ei oltu ylläpidetty, että tätä hyvää esimerkkiä ei oltu kannettu korkealla (herra Brough puhui aina tähän juhlalliseen tapaan) — jos hän huomasi lastensa poikenneen pois siveellisyyden, uskonnon ja sopivaisuuden terveellisistä käskyistä — jos hän huomasi ylimmässä tai alimmassa — pääkirjanpitäjästä, jolla on kuusi sataa vuodessa, aina ovimieheen, joka lakaisi portaat — jos hän havaitsi pienimmänkin säädyttömyyden tahran, hän heittäisi rikkojan luotaan — niin, vaikka se olisi hänen oma poikansa, heittäisi hän tämän luotaan.

Kun hän puhui näin, puhkesi Brough kyyneliin; ja me jotka emme tienneet, mitä tuleman piti, katselimme toisiimme kalpeina kuin lakanat; kaikki paitsi Swinney, 12. virkailija, joka oli viheltelevinään. Kun Brough oli pyyhkinyt silmänsä ja toipunut ennalleen, hän kääntyi ympäri; ja ah, kuinka sydämeni tykyttikään hänen katsoessaan minua suoraan kasvoihin! Olipa kuitenkin helpottavaa, kun hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Herra Robert Swinney!"

"Sir Teille", sanoi Swinney niin viileästi kuin mahdollista, jolloin muutamat miehistä alkoivat tirskua.

"Herra Swinney, jyrisi Brough, vielä kovemmalla äänellä kuin aikaisemmin, — kun tulitte tähän toimistoon — tähän perheeseen, sir, sillä sellainen se on, olen ylpeä voidessani niin sanoa — te kohtasitten 23 niin hurskasta ja säännöllistä nuorta miestä kuin koskaan on työskennellyt yhdessä — joille koskaan on uskottu tämän mahtavan pääkaupungin ja kuuluisan imperiumin rikkaudet. Te kohtasitten, sir, kohtuullisuutta, säännöllisyyttä ja hyvää käytöstä; ei mitään säädyttömiä lauluja kuulunut tässä paikassa, joka on pyhitetty — liikeasioille; mitään panetteluja ei kuiskailtu laitoksen johtoa vastaan — mutta ohitan menneet: voin hyvin ohittaa ne, sir — ei mikään maallinen keskustelu tai ruma leikinlasku häirinnyt näiden herramiesten huomiota tai pilannut heidän työnsä rauhallista näyttämöä. Kohtasitten kristittyjä ja herrasmiehiä, sir."

"Maksoin paikastani kuten muutkin", sanoi Swinney. "Eikö isäni ostanut osakk—?"

"Hiljaa, sir! Arvoisa isänne kyllä osti tämän yrityksen osakkeita, jotka tulevat jonakin päivänä tuottamaan hänelle suurenmoisen voiton. Hän siis todellakin hankki osakkeita, muuten ette olisi koskaan täällä. Voin tyydytyksellä sanoa, että jokaisella täällä olevalla nuorella ystävälläni on isä, veli, rakas sukulainen tai ystävä, jolla on samanlainen suhde yritykseemme; eikä yksikään heistä ole ilman motivaatiota hankkimaan, hyvää komissiota vastaan, muita henkilöitä liittymään mainioon yhdistykseemme. Mutta, sir, minä olen sen johtaja. Näette minun allekirjoittaneen työsopimuksenne; ja samalla tavoin minä, John Brough, peruutan sen. Menkää pois, sir! — jättäkää meidät — luopukaa perheestä, joka ei voi enää pitää teitä rinnoillaan! Herra Swinney, olen itkenyt — olen rukoillut, ennenkuin tulin tähän johtopäätökseen; olen kuunnellut neuvoja, sir, ja olen lujasti päättänyt. Lähtekää luotamme!"

"En kuitenkaan ilman kolmen kuukauden palkkaa, herra Brough."

"Se maksetaan isällenne, hyvä herra."

"Vielä mitä! minäpä kerron Teille jotakin, Brough, minä olen täysikäinen, ja jollette Te maksa minulle palkkaani, niin minä laitan Teidät arestiin — lempo soi, sen minä teen! Minäpä tyyrään Teidät tyrmään, taikka ei nimeni ole Bob Swinney!"

"Kirjoittakaa, herra Roundhand, tälle turmeltuneelle nuorelle miehelle kolmen kuukauden palkan määräys."

"Kaksikymmentä yksi puntaa ja viisi, Roundhand, eikä leimasta mitään", huusi julkea Swinney. — Siinä se on, kuitataan! Ei Teidän tarvitse osottaa sitä pankkiirilleni. Ja jos joku Teistä, pojat, haluaa lasillisen punssia tänä iltana kello kahdeksan, niin Bob Swinneyn luo! Maksusta ei puhetta. Jos herra Brough tahtoisi tehdä minulle sen kunnian ja lyöttäytyisi joukkoon? Tulkaa pois, elkää huoliko kieltäytyä!"

Me emme jaksaneet kestää enään tätä häpeämättömyyttä, vaan purskahdimme nauramaan kuin villityt.

"Ulos huoneesta!" kiljui herra Brough, jonka kasvot olivat menneet aivan sinisiksi. Ja Bob otti naulakosta vaalean hattunsa ja marssi matkaansa, "savipönttönsä", kuten hän sitä nimitti, vahvasti kallellaan. Hänen mentyään herra Brough piti meille toisen luennon, jonka neuvoja me kaikki päätimme käyttää hyväksemme, ja astuen Roundhandin pöydän ääreen, asetti kätensä kassanhoitajan olalle ja katsoi pääkirjaan.

"Paljonko rahaa on tänään tullut, Roundhand?" sanoi hän hyvin ystävällisesti.

"Se leskihän se toi rahansa: yhdeksänsataa ja neljä puntaa kymmenen shillinkiä ja kuusi pennyä. Kapteeni Sparr on maksanut osakkeensa täyteen, mutta hän nurisee ja sanoo, ettei hänellä ole enään mitään; viisikymmentä osaketta, kaksi maksuerää, tekee kolme viideskymmenesosaa, herra johtaja."

"Hän nurisee aina!"

"Hän sanoo, ettei hänellä ole penniäkään, millä ravita ruumisraukkaansa osingon jakopäivään asti."

"Entä mitä muuta?"

Herra Roundhand selaili kirjan läpi ja sai kokoon kaikkiaan yhdeksäntoista sataa puntaa. Meidän liikkeemme luisti erinomaisesti nykyisin. Vaan siihen aikaan kun minä tulin konttoriin, meidän oli tapana istuskella ja naureskella, laskea leikkiä ja lukea lehtiä päivät päästään, ja hirveällä hopulla laittautua paikoillemme, kun joku sattumoisin asioissaan astui sisään. Silloin ei Brough koskaan välittänyt naurustamme tai laulustamme ja oli mitä parhaissa väleissä Bob Swinneyn kanssa. Mutta se oli entisiin aikoihin, ennen kun me olimme päässeet oikein varuksiimme.

"Yhdeksäntoista sataa puntaa, ja tuhat puntaa osakkeita! Oivallista, Roundhand — oivallista, hyvät herrat! Muistakaa, että jokainen osake, minkä Te tuotte lisää, tuottaa Teille viisi prosenttia käteistä! Pitäkää mielessä ystävänne — pysykää uskollisesti paikallanne — eläkää säännöllisesti — toivon, ettei Teistä kukaan unohda käydä kirkossa. Kuka astuu herra Swinneyn paikalle?"

"Herra Samuel Titmarsh."

"Herra Titmarsh, minä onnittelen Teitä. Antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Te olette nyt tämän yhtiön kahdestoista kirjanpitäjä ja Teidän palkkanne on niinmuodoin kasvanut viisi puntaa vuodessa. Kuinka jaksaa Teidän arvoisa äitinne, hyvä herra — Teidän kallis ja erinomainen äiti-rouvanne? Hyvässä voinnissa toivoakseni? Ja minä palavasti rukoilen, että tämä konttori kauan, kauan saa maksaa hänelle vuosieläkkeensä! Pankaapa muistiin, että jos hänellä on enemmän rahoja talletettavana, niin hän nyt saa korkeamman koron kuin viimeksi, koska hän on vuotta vanhempi, ja viisi prosenttia Teille, poikaseni! Miksi ette Te yhtä hyvin kuin joku muu? Nuoret miehet ovat aina nuoria miehiä eikä kymmenen punnan paperi ole haitaksi. Vai miten, herra Abednego?"

"Oh, eihän toki!" vastaa Abednego, kolmas kirjanpitäjä, joka juuri oli kielinyt Swinneystä, ja hän rupesi nauramaan, kuten me tosiaan kaikkikin teimme, milloin hyvänsä herra Brough laski jotakin pilan tapaista, emme siksi että se oli pilapuhetta, vaan meidän oli tapana nähdä tarkotus hänen kasvojensa ilmeestä.

"Noo, Roundhand", sanoo hän, "sananen Teidän kanssanne muista asioista. Rouva Brough tahtoo tietää, miksi ihmeessä Te ette koskaan eksy Fulhamiin."

"Hyvänen aika, se on liika ystävällistä", sanoi Roundhand perin ihastuneena.

"Mainitkaa joku päivä, ukkoseni. Sanotaan lauantaina, ja ottakaa yömyssy mukaanne."

"Te olette tosiaan liika ystävällinen. Minä olisin ylenmäärin ihastunut, mutta —"

"Mutta — ei mitään muttaa, ukkoseni. Kuulkaapas, kun rahaministeri osottaa minulle sen kunnian, että syö päivällistä kanssamme, ja minä tahdon, että Te kohtaatte hänet. Sillä asia on se, että minä olen Hänen Ylhäisyydelleen kehunut Teitä parhaimmaksi kassanhoitajaksi koko saarivaltakunnassa."

Roundhand ei voinut kieltäytyä seuraamasta tällaista kutsua, vaikka, kuten hän oli kertonut meille, rouva Roundhand ja hän olivat aikeissa viettää lauantain ja sunnuntain Putneyssä,[6] ja me, jotka tiesimme minkälaista mies-polosen elämä oli, olimme varmat siitä, että pääkirjanpitäjä saisi koreat haukkumiset vaimoltaan, kun tämä kuulisi, mistä oli kysymys. Hän oli näetsen kovasti nyreissään rouva Broughille, sillä rouva Brough, jolla oli vaunut, väitti, ettei tiennyt, missä Pentonville[7] sijaitsi, eikä siksi voinut käydä tervehtimässä rouva Roundhandia. Vaikka olisihan toki luullut hänen ajajansa löytävän tien.

"Jaha, ja sitten, Roundhand", jatkoi johtajamme, "kirjoittakaa, tehkää hyvin, seitsemän sadan määräys. Hoo, elkäähän repäiskö silmiänne, mies, en ole karkuun lähdössä. Kas niin — seitsemän sataa — ja yhdeksänkymmentä, sanokaamme yksin tein. Meillä on yhtiökokous lauantaina, mutta elkää olko huolissanne, minä kyllä teen niistä tilin, ennen kun ajetaan luokseni. Ministerin otamme vaunuihin Whitehallissa".[8]

Niin sanoen herra Brough käänsi maksuosotuksen kokoon ja hyvin sydämellisesti puristaen herra Roundhandin kättä, nousi nelivaljakon vetämiin vaunuihinsa (hän käytti aina neljää hevosta, Cityssäkin, missä se on niin vaikeata), jotka odottivat häntä konttorin ovella.

Bob Swinneyn oli tapana sanoa, että Brough velkoi yhtiötä kahdesta hevosesta, mutta ei koskaan ollut uskominen puoliakaan Bobin puheista, hän oli semmoinen koiranleuka ja pilkkakirves.

En tiedä, mitenkä lie ollut, mutta minusta ja eräästä Hoskins nimisestä pojasta (yhdestoista kirjanpitäjä), joka asui kanssani Salisburyn torikorttelissa, Fleet-kadulla, missä meillä oli hauska asumus toisessa kerroksessa, tuntui huilunsoittelumme tavattoman ikävältä tänä iltana, ja kun ehtoo oli hyvin kaunis, lähdimme kuljeksimaan West Endiin[9] päin. Saapuessamme vastapäätä Covent Gardenin teatteria olimme aivan lähellä "Globen krouvia" ja muistimme samalla Bob Swinneyn vieraanvaraisen kutsun. Emme olleet mitenkään kuvitelleet, että hän oli tarkottanut totta kutsullaan, mutta arvelimme, että saattaisi sittenkin pistäytyä sisälle; missään tapauksessa siitä ei voinut vahinkoa olla.

Vaan sielläpä me tapasimmekin Bobin takasalissa, missä hän oli luvannut olla, istumassa pöydän päässä, paksun tupakansavun keskellä, ja kahdeksantoista pojistamme kalistelemassa ja hakkaamassa lasejansa pöytään.

Minkä rähinän he nostivat meidän astuessamme sisään! "Hurraa!" huusi Bob, "tässä tulee kaksi lisää! Vielä kaksi tuolia, Mary, vielä kaksi lasia, vielä lämmintä vettä ja vielä kaksi kippoa viinaa! Kukapa herran nimessä olisi uskonut näkevänsä Titin täällä?"

"Niin", sanoin minä, "me tulimme tänne aivan sattumalta."

Nämät sanat synnyttivät uuden kauhean metakan — seikka oli nimittäin tosiaan se, että joka mies näistä kahdeksastatoista oli sanonut tulleensa sattumalta. Miten olikaan, hupaisen illan se sattuma meille antoikin, ja antelias Bob Swinney maksoi joka killingin.

"Hyvät herrat!" sanoi hän maksettuaan laskun, "olen kutsunut Teidät juomaan kunnioitettavan herra John Broughin terveydeksi, koska minun on kiittäminen häntä siitä kahdenkymmenen yhden punnan ja viiden shillingin lahjasta, minkä hän antoi minulle tänä aamuna. Mitä sanonkaan — kaksikymmentä yksi ja viisi? Ei, vaan sen ja vielä yhden kuukauden palkan, joka minun olisi ollut maksaminen — sakkoa — viimeistä penniä myöden, — lempo soi! siitä että olin lähtenyt paikastani, kuten olin aikonut tehdä huomen-aamulla. Minä olen saanut uuden paikan, erinomaisen paikan, voin vakuuttaa. Viisi guineaa viikossa, kuusi matkaa vuodessa, oma hevonen ja kevät kiesit ja kuljettava Länsi-Englannissa öljyä ja valaanrasvaa tarjoten. Hornaan kaasuyhtiö, ja eläköön herrat Gann ja Kumpp., Thames-kadulla Lontoon Cityssä!"

Olen näin seikkaperäisesti kertonut West Diddlesex vakuutusyhtiöstä ja herra Broughista, sen toimeenpanevasta johtajasta (vaikkei yhtiötä eikä sen johtajaa, hyvin ymmärrettävästi ole mainittu oikealta nimeltä), sen tähden että minun ja timanttineulani kohtalo oli salaperäisellä tavalla yhteydessä kummankin kanssa, kuten kohta näytän.

Teidän täytyy saada tietää, että West Diddlesexin pojat suuresti kunnioittivat minua, sen tähden, että minä tulin paremmasta perheestä kuin enimmät heistä, olin saanut klassillisen kasvatuksen, ja etenkin, koska minulla oli rikas täti, rouva Hoggarty, josta, täytyy se tunnustaakseni, minun oli tapana vankasti kerskailla. Ei ole mitenkään haitallista olla arvossa pidetty tässä maailmassa, mikäli olen huomannut, ja ellei hieman kehuskele puolestaan, niin saattaa olla varma siitä, ettei tuttavista kenkään näe vaivaa toisen tähden eikä kerro maailmalle hänen ansioitaan.

Niin että kun minä kotona käytyäni palasin konttoriin ja asetuin sijalleni vanhan päiväkirjan ääreen vastapäätä Birchin-kujaa päin antavaa likaista ikkunaa, annoin piankin poikasten tietää, että vaikka rouva Hoggarty ei ollut suonut minulle suurta rahasummaa, kuten olin odottanut — minä olin todella luvannut tusinalle heistä pitää kekkerit joen varrella, jos luvatut rikkaudet tulisivat minulle — minä annoin heidän tietää, sanon, että vaikka tätini ei ollut suonut minulle yhtään rahaa, hän oli lahjoittanut minulle komean timantin, joka oli ainakin kolmenkymmenen guinean arvoinen, ja että minä jonakuna päivänä prameilisin liikkeessä timantti rinnassani.

"Oo, antakaa nähdä se!" sanoo Abednego, jonka isä oli väärien jalokivien ja kultaketjujen kauppias Hanway Yardissa, ja minä lupasin, että hänen piti saada se silmätäkseen, heti kun se oli uudessa asussa. Kun kaikki taskurahanikin olivat lopen huvenneet (istuinpaikka vaunuissa kotiin ja takaisin, viisi shillinkiä piikatytölle kotona, kymmenen tätini neitsyelle ja palvelijalle, viisikolmatta shillinkiä häviötä whistipelissä, kuten jo kerroin, ja viisitoista shillinkiä kuusi pennyä pieniin hopeasaksiin erään henkilön armaille pikku sormille), niin Roundhand, joka oli perin hyväsydäminen mies, kutsui minut päivälliselle ja antoi etukäteen kuukauden palkan: seitsemän puntaa yhden shillingin ja kahdeksan pennyä. Roundhandin kotona Myddeltonin torikorttelissa Pentonvillen varrella syötäessä vasikan selkäpaistia ja juotaessa lasillista portteria opin tuntemaan ja näinkin, kuinka pahasti vaimo häntä piteli, niinkuin taannoin kerroin. Poika parka! — meidän kaikkien alakirjanpitäjäin mielestä oli mainio asia istua yksinään pöytänsä ääressä ja nostaa viisikymmentä puntaa kuussa, kuten Roundhand, mutta minusta tuntuu, että Hoskinsin ja minun oli, luritellessamme yhdessä huilua toisen kerran kamarissamme Salisburykorttelissa, koko paljoa parempi olla kuin päämiehemme — ja sopusointukin eheämpi, vaikka meidän soittelumme oli kylläkin säälittävää.

Eräänä päivänä Gus Hoskins ja minä pyysimme Roundhandilta lupaa saada lähteä jo kello kolmelta, meillä kun oli erityistä asiaa West Endiin. Hän tiesi, että se koski Hoggartyn isoa timanttia, ja antoi luvan, ja me matkaan. Saavuttuamme St. Martin's-kujalle Gus osti sikaarin näyttääkseen juhlalliselta, ja puhalteli sitä koko matkan kujaa ja lehtokujia pitkin Coventry-kadulle asti, missä herra Poloniuksen kauppa on, kuten jokainen tietää.

Ovi oli auki, ja useat vaunut täynnä naisia pysähtyivät ulkopuolelle ja purkivat kuormansa. Gus pisti kädet taskuunsa — siihen aikaan käytettiin hyvin laajoja housuja, joissa oli avarat laskokset ja hyvin kapeat lahkeen suut, mistä saappaat tai puolisaappaat pistettiin ulos (hienostolla oli saappaat, mutta me Cityn puotipojat, joilla oli kahdeksankymmenen punnan vuosipalkka, tyydyimme puolisaappaisiin) —, ja kun Gus levitti housujansa niin kauas lonkistaan kuin mahdollista ja tuprutteli tupakkaansa ja iski katuun kenkiensä raudoitettuja korkoja ja kun hänellä lisäksi oli niin nuoreksi mieheksi perin tuuhea poskiparta, niin hän todella näytti oikein komealta pojalta, jota jokainen pitikin merkittävänä henkilönä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut tulla puotiin sisälle, vaan jäi ulos katsoa tuijottamaan akkunassa olevia kultaisia patoja ja kattiloita. Minä astuin sisään ja vähän yskittyäni ja ryittyäni, sillä en ollut koskaan ennen käynyt niin hienossa paikassa, pyysin eräältä herrasmieheltä saada puhutella herra Poloniusta.

"Millä saatan Teitä palvella, hyvä herra?" sanoo herra Polonius, joka sattui seisomaan siinä vallan vieressä palvellen kolmea naisihmistä, yhtä hyvin vanhaa ja kahta nuorta, jotka tarkasti tutkivat muuatta helmistä kaulakoristetta.

"Tämä koriste on luullakseni ennenkin ollut Teidän huostassanne, hyvä herra", sanoin minä vetäen esiin solkeni takin taskusta. — Se on kuulunut tädilleni, rouva Hoggartylle Castle Hoggartysta."

Vanha nainen, joka seisoi lähellä, katsahti taakseen, kun tätä puhuin.

"Minä myin hänelle kultaiset kaulavitjat ja lyövän taskukellon vuonna 1795", sanoi herra Polonius, joka tahtoi osottaa muistavansa kaikki, "ja kapteenille hopeaisen punssikauhan. Miten jaksaa majuri — eversti — kenraali — hm! hyvä herra?"

"Kenraali", sanoin minä. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa", vaikka olin vallan ylpeä siitä, että tämä hieno mies puhutteli minua tällä tapaa, "herra Hoggartya ei — ole enään. Mutta minun tätini on lahjoittanut minulle tämän — tämän korukalun, joka, kuten näette, sisältää hänen miehensä kuvan. Sitä minä pyydän Teitä, hyvä herra, huolella säilyttämään, ja tätini haluaa, että te laitatte tämän timantin sievästi uusiin puitteisiin."

"Sievästi ja soreasti, tietenkin, hyvä herra."

"Niin, nykyaikaiseen tapaan, ja lähettäkää lasku hänelle. Siinähän on tuon korukapineen ympärillä melko määrä kultaa, jonka Te tietenkin suvaitsette laskea pois."

"Viimeistä pennyä myöten", sanoo herra Polonius kumartaen ja katsellen timanttia. "Se on tosiaan ihmeellinen kapine", sanoi hän, "vaikka timantti on todellakin soma pieni kappale. Katsokaahan sitä, mylady. Se on iiriläistä tekoa, leimattu v:lta 95 ja saattaa kenties muistuttaa Teidän Armonne varhaisimman nuoruuden aikoja."

"Olkaa höpisemättä, herra Polonius!" sanoi vanha nainen, pieni kaitakasvoinen vaimo, jonka kasvot olivat tuhansissa rypyissä. "Kuinka Te rohkenette, herra hyvä, puhua sellaista hölynpölyä minun kaltaiselleni vanhalle vaimolle. Enkö minä ollut viisikymmenvuotias vuonna 95 ja iso-äiti vuonna 96?" Hän pisti esiin pari kuihtunutta, vapisevaa kättä, avasi kannen, tarkasti sitä hetkisen ja sitten purskahti nauramaan: "Niin totta kuin elän, onhan se iso Hoggartyn timantti!"

Taivasten tekijät! mikä talismani olikaan joutunut käsiini?

"Katsokaa, tytöt", jatkoi vanha nainen, "tämä on koko Irlannin isoin koriste. Tämä punanaamainen mies tässä keskellä on polonen Mick Hoggarty, eräs orpanani, joka oli rakastunut minuun vuonna 84, kun minä juuri olin menettänyt rakkaan isoisä-parkanne. Nämät kolmetoista punaista hiuksenheiskaletta edustavat hänen kolmeatoista kuuluisaa sisartaan — Biddy, Minny, Theddy, Widdy (lyhennys Williaminasta), Freddy, Izzy, Tizzy, Mysie, Grizzy, Polly, Dolly, Neil ja Bell — kaikki naimisissa, kaikki julmia ja kaikki punatukkaisia. Ja kenen heistä Te olette poika, nuori mies? — vaikka oikeus vaatii myöntämään, ettette ole perheen muotoon."

Kaksi kaunista nuorta naista käänsi minuun kaksi kaunista mustaa silmäparia ja odotti vastausta, jonka he olisivat saaneetkin, ellei vanha vaimo olisi ruvennut latelemaan satoja juttuja yllämainituista kolmestatoista naisesta ja kaikista heidän rakastajistaan, kaikista heidän vastoinkäymisistään ja kaikista Mick Hoggartyn kaksintaisteluista. Hän oli viidenkymmenen vuoden roskajutut tietävä kronika. Vihdoin hänet keskeytti ankara yskäkohtaus, jonka loputtua herra Polonius erinomaisen kohteliaasti kysyi minulta, mihin hän saisi lähettää neulan ja tahdoinko pitää hiukset.

"En", sanoin minä, "en välitä hiuksista."

"Entä neula, hyvä herra?"

Minua oli hävettänyt osotteeni ilmoittaminen. "Mutta kissa vieköön!" ajattelin minä, "miksi minä? —"

Saa kuninkaalta aatelin ja arvon kreivi, herttua, on miehen kunto kuitenkin jaella vaikea.

Mitä syytä minun olisi salata näiltä naisilta, missä asun?

"Olkaa hyvä ja lähettäkää kapine, saatuanne sen valmiiksi, herra
Titmarshille, n:o 3 Bell-kuja, Salisburyn kortteli, lähellä St.
Briden kirkkoa, Fleet-katu. Pyydän, soittakaa toisen kerroksen
kelloa."

"Hyvä herra, kuinka?" sanoi herra Polonius.

"Kuinka!" huusi vanha vaimo. "Herra Kuinka? Mais, ma chère, c'est impayable.[10] Tulkaa pois — tääll' on vaunut! Antakaa käsivartenne, herra Kuinka, nouskaa sisään ja kertokaa minulle kaikki kolmestatoista tädistänne."

Hän tarttui minua käsipuolesta ja hynttäsi puodista niin kerkeään kuin mahdollista, nuorten naisten nauraen seuratessa perästä.

"No, hypätkää sisään, kuuletteko?" sanoi hän pistäen terävän nokkansa ulos vaunun akkunasta.

"En voi, mylady", sanon minä, "minulla on täällä ystävä."

"Vielä vai! mäkeen koko ystävänne ja hypätkää sisään!" Ja ennen kun kerkesin kunnolleen saada sanaa suustani, työnsi muuan iso puuteroitu roikale, keltaiset samettiset polvihousut jalassa, minut vaunujen portaita ylös ja paiskasi oven kiinni perässäni.

Juuri vaunujen vieriessä pois ennätin silmätä Hoskinsiin, enkä koskaan unohda hänen muotoansa. Siinä seisoi Gus, suu ammollaan, silmät pyöreinä muljottaen, savuava sikaari kädessään, ihmetellen minkä jaksoi minulle juuri sattunutta merkillistä seikkailua.

"Kuka on tämä Titmarsh?" sanoo Gus. "Vaunuihin oli aatelinen kruunu maalattu, niin hitto soi olikin!"

KOLMAS LUKU

KUINKA TIMANTIN OMISTAJA VIEDÄÄN POIS UPEISSA VAUNUISSA JA HYVÄ ONNI HÄNTÄ VIELÄ EDELLEEN SEURAA.

Minä istuin vaunujen takaistuimella vierelläni sangen sievä nuori nainen, rakkaan Maryni iässä — nimittäin seitsemäntoista vuotta ja yhdeksän kuukautta; ja meitä vastapäätä istui vanha kreivitär ja hänen toinen pojantyttärensä — kaunis hänkin, vaikka kymmentä vuotta vanhempi. Muistan, että minulla tuona päivänä oli ylläni kiiltonappinen sininen takkini ja nankinihousut, valkea koruliivi ja päässä Dandon silkkihattu, joka juuri oli tullut muotiin vuonna 22 ja näytti melkoista loistavammalta kuin paras majavanhattu.

"Ja kuka oli se kamala olento" — alotti hänen armonsa jälleen — "se kauhean raakamainen, suurikitainen tomppeli korkorautaisine kenkineen ja jäljiteltyine kultavitjoineen, joka töllisteli meitä noustessamme vaunuihin?"

Kuinka hän oli saattanut huomata, että Gusin vitjat olivat jäljitellyt, sitä en voi sanoa, mutta niin ne olivat, ja me olimme ostaneet ne viidelläkolmatta shillingillä ja kuudella pennyllä vain viikko takaperin MacPhailin kaupasta St. Paulin kirkkotorin varrelta. Mutta minä en pitänyt siitä, että ystävääni soimattiin ja siksi puhuin hänen puolestaan:

"Rouva hyvä", sanon minä, "se nuori gentlemanni on nimeltään Augustus Hoskins. Me asumme yhdessä eikä löydy parempaa eikä hyväsydämisempää poikaa."

"Te teette aivan oikein puolustaessanne ystäviänne, hyvä herra", sanoi toinen naisista, jonka nimi näkyi olevan lady Jane.

"Niin totta vie tekeekin, lady Jane, ja minä pidän uljuudesta nuoressa miehessä. Vai on hänen nimensä Hoskins? Minä tunnen, ystäväiseni, kaikki Englannin Hoskinsit. Niitä on Lincolnshiren Hoskinsit, Shropshiren Hoskinsit — sanotaan, että amiraalin tytär, Bell, oli rakastunut mustaan palvelijaan tai laivamieheen tai johonkin semmoiseen, mutta maailmahan on niin panettelevainen. Niitä on myöskin tohtori Hoskins Bathista, joka hoiti rakasta Drum-parkaa hänen sairastaessaan kurkkumätää. Ja rakas vanha Fred Hoskins-raukka, luuvaloinen kenraali. Minä muistan, kuinka hän oli hoikka kuin hämähäkki vuonna 84 ja elävä kuin ammatti-ilveilijä ja rakastunut minuun — oo, kuinka hän oli rakastunut minuun!"

"Sinulla näyttää olleen kokonainen lauma ihailijoita noihin aikoihin, isoäiti?" sanoi lady Jane.

"Satoja, rakkahani — satoja tuhansia! Minä olin koko Bathin suosikki ja suuri kaunotar myöskin. Olisitteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi nyt, vastatkaa omantunnonmukaisesti ja imartelematta, herra… kuinka se nimenne kuuluikaan?"

"Tosiaankaan, hyvä rouva, en koskaan", vastasin minä, sillä vanha vaimo oli niin ruma kuin olla saattaa. Ja sen sanoessani molemmat nuoret naiset kirkuen nauramaan, ja minä näin, mitenkä suurine poskipartoineen ylvästelevät lakeijat virnottelivat vaunujen perässä.

"Toden totta, Te olette sangen suorapuheinen, herra… mikä olikaan nimenne — sangen suorapuheinen todellakin, mutta minä pidän suorapuheisista nuorista miehistä. Mutta kaunotar minä olin. Kysykääpä ystävänne sedältä, kenraalilta. Hän kuuluu Lincolnshiren Hoskinsien haaraan. Minä näin, että hänellä oli suuressa määrin perheen sukupiirteet. Onko hän vanhin poika? Se on sievä tila, vaikka pahasti velkaantunut, sillä vanha Sir George oli aika pahuus mieheksi — Hanburyn Williamsin ja Lyttletonin ja noiden muiden kauheitten, ilkeitten, hirveitten ihmisten ystäviä! Kuinka paljon luulette, herraseni, hänen saavan nyt, kun amiraali kuolee?"

"Kas sitä en osaa sanoa, mutta amiraali ei ole ystäväni isä."

"Eikö hänen ystävänsä — mutta onpahan, sanon minä, enkä minä ole koskaan väärässä. Kuka hänen isänsä sitten on?"

"Mylady, Gusin isä on nahkakauppias Skinnerkadulta Snow Hillistä, hyvin arvossa pidetty kauppahuone, mylady. Mutta Gus on vain kolmas poika eikä siksi saata odottaa suurta osuutta omaisuudesta."

Molemmat nuoret naiset hymyilivät tälle selitykselle — vanha vaimo sanoi: "Kuinka?"

"Minä pidän siitä, hyvä herra", sanoi lady Jane, "että Te ette häpeä ystäviänne, minkälainen heidän asemansa elämässä lieneekin. Onko meidän sallittu päästää Teidät alas jossakin, herra Titmarsh?"

"Ei mitään hätää, mylady", sanon minä. "Meillä on tänään vapaata konttorista — ainakin antoi Roundhand lupaa minulle ja Gusille, ja minun on erittäin mieluista ajella vähäsen puistossa, ellei se ole vaivaksi."

"Epäilemättä se on meille — äärettömän hauskaa", vastasi lady Jane, vaikka pikemmin vakavan muotoisena.

"Oi, aivan varmasti!" vahvistaa lady Fanny paukuttaen käsiään. "Eikö totta, isoäiti? Ja sen jälkeen kun me olemme olleet puistossa, me saatamme ajella Kensingtonin puutarhassa, jos herra Titmarsh ystävällisesti tahtoo olla seuranamme."

"Mutta, Fanny, emme tee sillä tavoin", sanoo lady Jane.

"Mutta me teemme kumminkin!" huusi lady Drum. "Olenhan vallan menehtyä halusta kuulla jotakin hänen enostaan ja kolmestatoista tädistään, ja te nuoret tytöt pärisette vielä siinä niin, etten tässä saa siunattua sanaa vaihtaa nuoren ystäväni kanssa."

Lady Jane kohautti olkiaan eikä virkennyt enään sanaakaan. Lady Fanny, joka oli iloinen kuin kissanpoikanen (jos minun sallitaan sanoa sillä tavoin ylimystöstä), nauroi ja hihitti ja taas punastui, ja näytti olevan kovasti huvitettu sisarensa huonosta tuulesta. Ja kreivitär kävi heti käsiksi Hoggartyn kolmentoista missin historiaan, joka ei ollut läheskään lopussa, kun me saavuimme puistoon.

Ette voi ajatellakaan, mitkä sadat herrat siellä selkähevosella ajoivat vaunujen tykö ja puhuttelivat naisia. Heillä oli kaikilla leikkisana lady Drumille, jolla näkyi olevan omalaatuinen luonne, kumarrus lady Janelle ja, varsinkin nuorilla miehillä, kohteliaisuus lady Fannylle.

Vaikka lady Fanny kumarteli ja punastui, kuten nuoren naisen tulee, näytti hän kuitenkin ajattelevan jotakin muuta, sillä hän ojenteli päätään ulos vaunuista innolla pälyen ratsastavien joukkoon, ikäänkuin toivoen näkevänsä jonkun. Ahaa, hyvä lady Fanny, minä kyllä tiesin, mitä merkitsi, että teidän kaltaisenne nuori nainen oli hajamielinen ja vaaniskeli ja vain puolittain vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin. Ei huolta Sam Titmarshista, hän kyllä tietää yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, mitä eräs henkilö merkitsee, sen takaan. Kun minä näin näiden temppujen jatkuvan, en malttanut olla vihjaisematta lady Janelle osottaakseni, että tiesin mistä päin tuuli kävi.

"Minä arvaan, että nuori neiti etsiskelee 'erästä henkilöä'", sanon minä.

Silloin oli hänen vuoronsa näyttää totiselta, sen vakuutan, ja hän karahti punaseksi kuin kukko, mutta hetkisen päästä se hyvänluontoinen typykkä katsoi sisareensa ja molemmat nuoret naiset nostivat nenäliinat silmilleen ja alkoivat nauraa — nauraa ikäänkuin minä olisin sanonut kaikkein hullunkurisinta maailmassa.

"IL est charmant, votre monsieur",[11] sanoi lady Jane isoäidilleen. Johon minä kumarsin ja vastasin: "Madame, vous me faites beaucoup d'honneur",[12] sillä minä osaan ranskankieltä ja olin hyvilläni, että nämät hyvät naiset olivat suopuneet minuun. "Minä olen vähäpätöinen poika parka, rouva hyvä, enkä ole tottunut Lontoon hienoon elämään, ja minusta todella te olette hyvin ystävällisiä sillä tavoin ottaessanne minut suojaanne ja antaessanne minun ajella hienoissa vaunuissanne."

Tällä hetkellä kalpeakasvoinen, viiksihuulinen herra mustan hevosen selässä tuli ratsastaen vaunujen luo, ja siitä, että lady Fanny hieman hytkähti ja samassa kääntyi katsomaan muuanne, minä älysin, että eräs henkilö vihdoinkin oli tullut.

"Nöyrin palvelijanne, lady Drum", tervehti hän. "Olen juuri ratsastanut miehen kanssa, joka oli vähillä ampua itsensä rakkaudesta kauniiseen kreivitär Drumiin vuonna — no samapa tuo."

"Oliko se Killblazes?" tiedusti vanha rouva. "Hän on armas vanha äijä, ja minä olen aivan valmis karkaamaan hänen kanssansa tällä samalla hetkellä. Vai oliko se ihastuttava vanha piispa? Hänellä on kihara hiuksistani — hän sai sen ollessaan isän kappalaisena; ja saatanpa sanoa Teille, olisi aika työ löytää toinen semmoinen nyt samalta paikalta."

"Elkää nyt, mylady!" sanon minä, — elkää sanoko niin!"

"Mutta teenpä sen sittenkin, herraseni", sanoo hän, "sillä näin meidän kesken, on minun pääni yhtä paljas kuin tykin kuula — kysykää Fannylta, eikö ole. Mitenkä se lapsirukka säikähtyi kerta pienenä odottamatta tullessaan pukuhuoneeseeni, kun minulla ei ollut tekotukkaa päässä!"

"Minä toivon, että lady Fanny on tointunut siitä pelästyksestä", sanoi "eräs" katsoen ensin häntä ja sitten minua sen näköisenä kuin olisi tahtonut syödä minut. Ja uskoisitteko sen? Lady Fanny ei osannut muuta vastata kuin "kiitos, varsin hyvin, mylord", ja sen hän sanoi niin hämillään ja punastuvana kuin meidän oli tapana koulussa lausua Virgiliusta — kun emme sitä osanneet.

Mylord yhä katseli minua ylen tuikeasti ja mutisi jotakin toivoneensa saavansa sijan lady Drumin vaunuissa, kun oli väsynyt ratsastukseen, mihin lady Fanny hänkin mutisi jotakin "isoäidin ystävästä".

"Sinun ystäväsihän, Fanny, pitäisi sinun sanoa", sanoo lady Jane. "Me emme varmaankaan koskaan olisi tulleet puistoon, ellei Fanny ehdottomasti olisi tahtonut tuoda herra Titmarshia tänne. Sallikaa minun esittää kreivi Tiptoff — herra Titmarsh." Mutta sen sijaan että olisi nostanut hattua, niinkuin minä tein, hänen armonsa murahti toivovansa toista tilaisuutta ja nelisti taas pois mustan hevosensa selässä. Miten pirhanassa minä olisin häntä loukannut, en ollenkaan osaa ymmärtää.

Mutta näyttipä siltä, että minä olin määrätty sinä päivänä loukkaamaan kaikkia herrasmiehiä, sillä eikös nyt tullut paikalle hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä (minkä aivan hyvin tiesin konttorimme kalenterista) ja lady Janen herra mies.

Hänen kunnianarvoisuutensa ratsasti pientä vankkaa kimoa ja oli lihava, kalvakka mies, joka näytti siltä kuin ei hän koskaan liikkuisi raittiissa ilmassa.

"Kuka perhana tuo on?" tokasi hän vaimolleen äreästi katsellen minua ja häntä.

"Oh, hän on isoäidin ja Janen ystäviä", ehätti lady Fanny sanomaan samalla silmäten, kuin mikäkin viekas vekkuli kun hän oli, perin veitikkamaisesti sisareensa, joka puolestaan näytti hirveän säikähtyneeltä ja pyytelevästi katsoi sisareensa eikä uskaltanut ääntää sanaakaan. "Niin, todella", jatkoi lady Fanny, "herra Titmarsh on isoäidin serkku, äidin puolelta, Hoggartyn kautta. Etkö tullut tuntemaan Hoggarteja, Edmund, ollessasi lordi Bagwigin kanssa Irlannissa? Salli minun esittää sinulle isoäidin serkku, herra Titmarsh; herra Titmarsh, lankoni, herra Edmund Preston."

Koko ajan koetti lady Jane polkea sisartansa jalalle niin kovaan kuin taisi, mutta se pieni ilkimys ei ottanut sitä miksikään, ja minä, joka en ollut koskaan kuullut tästä orpanuudesta, olin niin hämilläni kuin olla saattaa. Mutta minä en tuntenut kreivitär Drumia läheskään niin hyvin kuin hänen pojantyttärensä, se hurja tyttö. Sillä vanha vaimo, joka juuri oli kutsunut serkukseen Gus Hoskins parkaa, näytti kuvittelevan koko maailman olevan sukulaisuussuhteissa hänen kanssansa, ja sanoi:

"Niin, me olemme sukua, emmekä kovin etäistäkään. Mick Hoggartyn isoäiti oli Millicent Brady, ja hän ja täti Towzer olivat sukua, kuten koko maailma tietää, sillä Decimus Brady Ballybradystä nai täti Towzerin äidin oikean serkun, Bell Swiftin — hän ei ollut sukua tuomioprovastille, rakkaani, jonka perheen laita oli niin ja näin.[13] No, eikö se ole selvä?"

"Oi, täydellisesti, isoäiti", myönsi lady Jane nauraen, mutta kunnianarvoisa herra, joka vielä ratsasti vierellämme, näytti perin äreältä ja happamalta.

"Varmaanhan sinä tulit tuntemaan Hoggartyt, Edmund? — ne kolmetoista punatukkaista tyttöä — yhdeksän sulotarta ja neljä päällisiksi, kuten Clanboy paran oli tapana kutsua heitä. Clan parka! Teidän ja minun serkkuni, herra Titmarsh, ja hirveästi rakastunut minuun hänkin. Etkö nyt muista niitä kaikkia, Edmund? — etkö muista? — et muista Biddyä ja Minnyä, ja Theddyä ja Widdyä, ja Mysiä ja Grizzyä, ja Pollya ja Dollyä ja niitä muita?"

"Hiiteen kaikki Hoggartyn missit!" sanoi kunnianarvoisa herra, ja sanoi sen niin pontevasti, että hänen harmaa kimonsa äkkiä potkasi takajaloillaan, jolloin herra oli vähällä lentää päistikkaa maahan. Lady Jane kirkasi, lady Fanny nauroi, vanha lady Drum ei näyttänyt olevan millänsäkään ja sanoi: "Sen olette ansainnutkin siinä kiroillessanne, te ilkeä mies!"

"Eikö Teidän olisi parempi tulla vaunuihin, Edmund — herra Preston?" lausui hänen vaimonsa tuskaisena.

"Minä kyllä nousen heti pois, rouva hyvä", sanon minä.

"Mitä joutavia, pysykää paikallanne!" käski lady Drum, "vaunut ovat minun. Ja jos herra Preston näkee hyväksi kiroilla minun ikäiselleni naiselle tuohon inhottavaan moukkamaiseen tapaan — inhottavaan moukkamaiseen tapaan, sanon vieläkin kerran —, en voi käsittää, mistä hyvästä minun ystäväni näkisivät vaivaa hänen vuoksensa. Antaa hänen istua ajajan kanssa, jos hän haluaa, tai tulla istumaan meidän kahden keskelle." Ilmeistä oli, että lady Drum vihasi sydämensä pohjasta poikansa vävyä, ja minä olen huomannut, ettei tämäntapainen viha ole hienoissa perheissä mitenkään harvinainen.

Herra Preston, Hänen Majesteettinsa valtiosihteerejä, oli totta puhuaksemme kovasti peloissaan hevosensa selässä ja siksi suuresti iloissaan päästessään pois hyppivältä ja potkivalta elukalta. Hänen kalvakat kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta kuin ennen ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat, kun hän kapusi alas kimon selästä ja antoi ohjakset palvelijalleen. Minusta mies — tarkotan isäntää — tuntui vastenmieliseltä heti ensi hetkestä, kun hän tuli luoksemme ja puhutteli niin raa'alla tavalla lempeätä, suloista vaimoansa, ja mielestäni hän oli kurja pelkuri, niinkuin seikkailu kimon selässä osottikin hänen olevan. Sillähän olisi, lempo soi, lapsikin ratsastanut, ja tuossa iso mies haihatteli sydän kurkussa jo ensi potkauksesta.

"Oo, joutukaa, tulkaa toki sisään, Edmund", sanoi lady Fanny nauraen, ja vaunujen astuimet laskettiin alas ja heittäen minuun tuikean silmäyksen hän astui sisään aikoen asettua lady Fannyn kolkkaan (minäpä en mielinyt hievahtaa omastani, sen takaan), kun tuo pieni hulivili huudahti: "Oi ei, ei millään muotoa, herra Preston! Sulkekaa ovi, Thomas. Voi, kuinka hauskaa näyttää koko maailmalle kuinka valtiosihteeri istuu penkillä kolmantena!"

Ja koko murjottavalta se valtiosihteeri näyttikin, sen voin vakuuttaa!

"Ottakaa minun paikkani, Edmund, elkääkä välittäkö Fannyn hullutuksista", pyysi lady Jane arasti.

"Oh, ei, pyydän, rouva hyvä, istukaa pois. Minun on tässä varsin mukava, varsin mukava, ja niin toivon, että herra — tämän herrankin on."

"Täydellisesti, sen vakuutan", sanon minä. "Minä olin aikeissa tarjoutua ratsastamaan hevosenne kotiin Teidän puolestanne, koska Te näytitte sitä kovasti pelkäävän, mutta seikka oli se, että minun oli tässä niin mukava, että todellakaan en voinut irtautua paikaltani."

Kuinka virnistelikään vanha lady Drum, kun minä puhuin näin! Kuinka hänen pienet silmänsä vilkuttivat ja hänen pieni viekas suunsa liehehti! Minä en voinut olla puhumatta, nähkääs, sillä sisuni kiehui.

"Teidän seuranne on aina meille iloksi, serkku Titmarsh", sanoo hän ojentaen minulle kultaista nuuskarasiaa, josta minä otin hyppysellisen ja aivastin ylväästi kuin lordi.

"Koska olette kutsunut tämän herrasmiehen vaunuihinne, lady Jane Preston, niin totta kai kutsutte hänet kotiin päivällisellekin," sanoo herra Preston, sinisenä kiukusta.

"Minä kutsuin hänet minun vaunuihini", oikasee vanha lady, "ja koska olemme menossa päivälliselle Teidän luoksenne ja Te niin hartaasti haluatte, niin on minun erittäin mieluista nähdä hänet siellä."

"Valitan, että olen lupautunut toisaalle", sanoin minä.

"Oh, tosiaan, mikä vahinko!" sanoo kunnianarvoisa herra Edmund, yhä äkäisenä tuijottaen vaimoonsa. "Mikä vahinko, että tämä herrasmies — en muista nimeä — että Teidän ystävänne, lady Jane, on lupautunut toisaalle! Teidän olisi varmaankin ollut erinomaisen mieluista nähdä sukulaisenne Whitehallissa."

Lady Drum oli ilmeisesti hassastunut sukulaisuuksien keksimiseen, mutta tämä hänen kunnianarvoisuutensa puhe oli sentään liika paljon.

"Kuules Sam", sanon minä itselleni, "oles mies ja näytä kuntoasi!" Ja niin minä heti puutuin puheeseen ja sanoin: "No koska herra valtiosihteeristä se on niin kovasti tärkeätä, hyvät naiset, niin minä peruutan toisaalle antamani lupauksen, ja todellisella mielihyvällä haukkaan palasen hänen kanssaan. Mikä on Teidän ruokailuaikanne, sir?"

Hän ei alentunut vastaamaan enkä minä puolestani pitänyt sillä väliäkään, sillä nähkääs, ei minulla ollut aikomus syödä miehen kanssa päivällistä, vaan ainoastaan opettaa hänelle ihmistapoja. Sillä vaikka minä olen vain köyhä poikaparka ja kuulen ihmisten huutavan, kuinka alhaista on syödä herneitä veitsellä tai kolmasti pyytää juustoa tai muuta sentapaista metkua, niin on minun mielestäni olemassa jotakin paljoa alhaisempaa kuin tämä, ja se on häpeämättömyys alempiansa kohtaan. Minä vihaan olentoa, joka täten käyttäytyy, yhtä syvästi kuin halveksin alhaissäätyistä, joka tekeytyy ylhäiseksi, ja siksi minä päätin sanoa suorat sanat herra Prestonille.

Kun vaunut pysähtyivät hänen kotinsa edustalle, autoin minä naiset ulos niin kohteliaasti kuin taisin ja seurasin eteiseen, ja sitten, ovessa ottaen herra Prestonia napista kiinni, sanoin hänelle, naisten ja kahden pitkän palvelijan edessä — kautta kunniani, sen tein — "Herraseni", sanoin minä: "Tämä ystävällinen vanha rouva kutsui minut vaunuihinsa, ja minä ajoin niissä hänen mieliksensä, en omakseni. Kun Te yhdyitte meihin ja kysyitte, kuka perhana minä olin, niin arvelin, että olisitte saattanut asettaa kysymyksenne vähän kohteliaampaan muotoon, mutta minun asiani ei ollut siihen puuttua. Kun Te piloillanne kutsuitte minut päivälliselle, arvelin, että saattaisin piloillani vastata minäkin, ja tässä minä olen. Mutta elkää peljätkö, en minä aio syödä kanssanne päivällistä. Vaan jos Te haluatte käyttää samaa pilapuhetta muille — joillekuille meidän konttorimme pojille esimerkiksi —, niin minä kehotan teitä pitämään varanne, sillä he saattavat ottaa Teidän sananne todeksi."

"Onko siinä kaikki, herraseni?" sanoo herra Preston vielä raivoisempana. "Jos olette lopettanut, niin Te lähdette tästä talosta, tai heittävät minun palvelijani Teidät ulos. Heittäkää ulos tuo mies! Kuuletteko!" ja hän tempautui irti minusta ja julmistuneena syöksyi huoneeseensa.

"Hän on ilkeä, kauhea peto ihmiseksi, tuo sinun herra miehesi!" sanoi lady Drum ottaen vanhempaa pojantytärtään käsivarresta, "ja minä vihaan häntä. Ja kas, mennään nyt, sillä päivällinen odottaa ja jäähtyy." Ja hän oli ilman muuta juoksuttaa pois lady Janen. Mutta tämä ystävällinen rouva astui luokseni hyvin vaaleana ja vapisevana ja sanoi: "Herra Titmarsh, minä toivon, että Te ette ole pahoillanne — minä tarkotan, että Te voisitte unohtaa, mitä on tapahtunut, sillä uskokaa minua, minun on ollut suuresti —" Suuresti mitä, sitä en koskaan saanut tietää, sillä nais-paran silmät täyttyivät kyynelillä, ja huudahtaen: "so, so, ei mitään tyhmyyksiä!" lady Drum veti häntä käsipuolesta portaista ylös. Mutta pikku lady Fanny astui rivakkaasti luokseni, ojensi minulle pienen kätösensä, puristi vankasti käpälääni ja sanoi: "hyvästi, rakas herra Titmarsh," niin perin ystävällisesti, että minä totta toisen kerran punastuin korvia myöten ja vereni alkoi suhista korvissani.

No, kun hän oli mennyt, löin hatun päähäni ja astuin ulos ovesta ylpeänä kuin riikinkukko ja tuimana kuin leijona, ja minä vain toivoin että joku noista hävyttömistä, virnottelevista palvelijoista olisi sanonut tai tehnyt minulle jotakin vähimmässäkään määrässä epäkohteliasta, jotta minä olisin ilokseni voinut hieman kurittaa häntä ja lähettää parhaat terveiseni isännälle. Mutta ei kukaan heistä tehnyt sitä palvelusta, ja minä menin pois ja söin kotona keitettyä lammasta ja lanttuja kaikessa rauhassa Gus Hoskinsin kanssa.

En katsonut sopivaksi kertoa Gusille (joka, näin meidän kesken puhuen, on sangen utelias ja taipuvainen lörpöttelemään) kaikkia sen perhekiistan yksityiskohtia, jonka syynä ja todistajana minä olin ollut, ja sanoin siksi vain, että vanha rouva — ("se oli Drumin vaakuna", sanoo Gus, "minä kävin samalla hetkellä katsomassa sen Aateliskalenterista") —, että vanha rouva oli sattunut olemaan minulle sukua ja oli ottanut minut ajelemaan puistoon. Seuraavana päivänä me menimme konttoriin tavallisuuden mukaan, ja saatte olla varma siitä, että Hoskins kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja koko joukon enemmänkin, ja miten olikaan, vaikka minä en ollut viiden pennin edestä välittävinäni koko jutusta, täytyy minun tunnustaa, että olin varsin hyvilläni siitä, että toverit konttorissa saisivat kuulla vähän seikkailustani.

Mutta kuvitelkaa hämmästykseni, kun illalla kotiin tullessani tapasin rouva Stokesin, emäntäni, neiti Selina Stokesin, ja nuoren herra Bob Stokesin (laiska nuori vetelehtijä, joka aina oli marmorikuulasilla St. Briden kirkon rappusilla tai Salisburyn torilla, — kun tapasin heidät suurella touhulla ja tohinalla kapuamasta edelläni ylös portaita huoneisiimme, toiseen kertaan, ja näin siellä, pöydällä, missä huilumme olivat toisella puolen ja toisella albumini, Gusin "Don Juan" ja Aateliskalenteri, seuraavata:

1. Korillisen suuria punaisia persikoita, kauniit kuin rakkaan Mary Smithin posket.

2. Samaten korillisen isoja, lihavia, mehukkaita, raskaita viinirypäleitä.

3. Aikamoisen kimpaleen lampaanlihaa, kuten luulin, mutta rouva Stokes sanoi sen olevan komein hirvipaisti, mitä hän koskaan on nähnyt.

Ja kolme korttia, nimittäin:

leskikreivitär Drum
Lady Fanny Rakes

Herra Preston
Lady Jane Preston

Kreivi Tiptoff

"Mimmottiset vaaknut!" sanoo rouva Stokes (sillä siihen tapaan haastoi se vanha vaimo-parka), "Mimmottiset vaaknut! Kruunui joka paikas! Ja mimmottiset livereijat! Kaks suurt pikenttii ja niil semmottiset punaset pulisonkit ja keltaset samettipöksyt, ja sisäs hyvin vanha frouva, kel oli valkonen olkihattu ja toinen nuari frouva, kel oli iso leekhornihattu ja siniset nauhat, ja pitkä, salskea, kalpeaverinen herra, kel oli partaa huules."

'Pyyrän, frouva hyvä, asuuks herra Titmarsh tääl', sanoo nuari frouva heliäl äänelläns.

'Juu, armollinen frouva', sanon minä. Mut hä on konttoris ny, West
Diddlesex palo- ja henkivakuutuskonttoris Cornhillis.'

'Kalle, nosta ulos tavarat', sanoo herra juur förnäämist.

'Kyl, mylord', sanoo Kalle ja tuo minul paistin aviisis ja posliiniastias, just kuin sen näette, ja nua kaks fruktikorii lisäks.'

'Olkai niin ystävällinen, frouva hyvä,' sanoo mylord, 'ja viekäi nämä tavarat herra Titmarshin huaneisiin ja meirän, lady Jane Prestonin terveiset, ja pyytäkää hänet pitämään hyvänäns, ja sit hä telläs kortit pöyräl ja tän spreivin, jos on hänen ylhäisyytens oma kruunu."

Ja näin sanoen rouva Stokes antoi minulle kirjeen, jota, sivumennen sanoen, vaimoni säilyttää vielä tänäpäivänä, ja joka kuuluu näin:

"Kreivi Tiptoff on lady Jane Prestonilta saanut toimeksi ilmaista syvän valituksensa ja mielipahansa siitä, että hänellä ei eilen ollut iloa nauttia herra Titmarshin seurasta. Lady Jane on juuri lähtemässä pois kaupungista eikä sen tähden saata ottaa vastaan ystäviään Whiteball Placessa tällä seurakaudella. Mutta kreivi Tiptoff uskoo, että herra Titmarsh ystävällisesti suostuu vastaanottamaan muutamia tuotteita myladyn puutarhasta ja metsästä ja niillä kenties kestitsemään muutamia niistä ystävistä, joiden puolesta hän osaa niin hyvästi puhua."

Kirjeessä oli myöskin paperi, jossa oli sanat: "Lady Drum kotosalla perjantai-iltana kesäk. 17 p:nä". Ja kaikki tämä sen tähden, että täti Hoggarty oli antanut minulle timanttineulan!

Minä en lähettänyt takaisin hirvipaistia. Ja miksikä olisinkaan? Gus olisi tahtonut lähettää sen heti johtajallemme Broughille ja viinirypäleet ja persikat tädilleni Somersetshireen.

"Eipä sentään", sanon minä, "me kutsumme tänne Bob Swinneyn ja puolisen tusinaa muita poikiamme ja pidämme iloisen illan lauantaina." Ja iloinen ilta meillä olikin. Ja vaikka meillä ei ollut viiniä kaapissa, olipa meillä viljalta olutta ja päälliseksi viinapunssia. Ja Gus istui pöydän alapäässä ja minä yläpäässä, ja me lauloimme lauluja, sekä iloisia että surullisia, ja joimme maljoja, ja minä pidin puheen, josta en mitenkään voi tehdä selkoa tässä, koska entre nous, aamulla olin kerrassaan unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut vissin ajan jälkeen edellisenä yönä.

NELJÄS LUKU

KUINKA TIMANTIN ONNELLINEN OMISTAJA SYÖ PÄIVÄLLISTÄ PENTONVILLESSÄ.

Maanantaina minä en saapunut konttoriin, ennen kun puolisen tuntia avaamisen jälkeen. Jos totuus on tunnustettava, en ollut pahoillani siitä, että Hoskins ennätti ennen minua ja sai kerrotuksi pojille, mitä oli tapahtunut — sillä kaikillahan meillä on pienet turhamaisuutemme, ja minusta oli mieluista nähdä, että kumppaneilla oli hyvä ajatus minusta.

Kun astuin sisään, näin asiani jo toimitetuksi, siitä tavasta nimittäin, millä pojat katsoivat minuun, etenkin Abednego, joka ensi töiksi tarjosi minulle hyppysellisen kultaisesta nuuskarasiastaan. Roundhandkin puristi lämpimästi kättäni tullessaan katsomaan minun päiväkirjaani, kiitteli käsialaani erinomaiseksi (ja kerskailematta uskon sen niin olevankin) ja kutsui minut päivälliselle ensi sunnuntaiksi Myddelton-kortteliin. "Aivan yhtä upeata kestitystä kuin ystäväinne luona West-Endissä Te ette voi saada", sanoi hän erikoisella äänenpainolla, "mutta Amelia ja minä aina mielihyvällä näemme ystävän yksinkertaisessa pöydässämme — kirkasta sherryä, vanhaa portviiniä ja palanen haukattavaa, ja tervetuloa toisten! Vai mitä?"

Minä lupasin tulla ja tuoda Hoskinsin mukanani.

Hän vastasi, että minä olin hyvin kohtelias ja että hän erittäin mielellään näkisi Hoskinsin luonaan. Me siis olimme paikalla sovittuna päivänä ja hetkenä. Mutta vaikka Gus oli yhdestoista kirjanpitäjä ja minä kahdestoista, niin huomasin, että pöydässä minulle tarjottiin ensimäiseksi ja parasta. Minulla oli kaksi kertaa niin paljon lihapalleroita valekilpikonnanliemessä ja minä sain milteipä kaikki osterit kastikemaljasta. Kerta Roundhand oli tarjota Gusille ennen minua, kun hänen vaimonsa, joka istui pöydän päässä ja näytti perin ankaralta ja ylväältä punaiseen silkkiharsokankaaseen ja turbaaniin puettuna, kiljasi "Antony!", ja Roundhand polonen pudotti lautasen ja lennähti punaiseksi kuin mikäkin. Kyllä vaan rouva Roundhand puhui kanssani West-Endistä! Hänellä oli, selvä se, Aateliskalenteri, ja hän tiesi Drumin perheestä kaikki ihan hämmästyttävällä tavalla. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon lordi Drumilla oli vuodessa, luulinko minä, että hänellä oli kaksikymmentä, kolme- tai neljäkymmentä tai sata ja viisikymmentä tuhatta vuodessa, olinko kutsuttu Drum Castleen, minkälaista pukua perheen nuoret naiset käyttivät ja oliko heillä sellaiset inhottavat pussihiat, jotka silloin olivat juuri tulemassa muotiin, ja siinä rouva Roundhand katsoi pulleihin, kirjaviin käsivarsiinsa, joista hän oli ylen ylpeä.

"Kuulkaas, Sam poikaseni!" huusi keskellä keskusteluamme herra Roundhand, joka oli varsin anteliaasti antanut portviinin kulkea ympäri, "minä toivon, että Te katsoitte omaakin etuanne ja myitte joitakuita West Diddlesexin osakkeita! Vai miten?"

"Oletteko saattanut viinikannut alas palvelijain luo, herra
Roundhand?" huudahti rouva kiukustuneena keskustelun keskeytyksestä.

"En, Milly, minä olen tyhjentänyt ne", sanoo Roundhand.

"Ei millytellä minua hyvä herra! ja suvaitkaa mennä alas ja sanoa Lancylle, kamarineitsyeelleni, (silmäys minuun), että hän asettaa teen kirjastohuoneeseen. Meillä on täällä vieraana herra, joka ei ole tottunut Pentonvillen tavoille (toinen silmäys), mutta hän ei pahastu ystäviensä tapoja." Ja tässä rouva Roundhand kohotti leveätä rintaansa ja antoi minulle kolmannen silmäyksen, joka oli niin ankara, että minun, vakuutan sen totisesti, tuli aivan paha olla. Mitä Gusiin tulee, ei rouva puhunut hänen kanssansa halkaistua sanaa koko illassa, mutta Gus lohdutti mielensä syömällä kosolta leipäsiä ja istui melkein koko illan (oli kamalan kuuma kesä) kuistilla vihellellen ja puhellen Roundhandin kanssa. Minä olisin kovin kernaasti ollut heidän kanssansa — sillä huoneessa oli todella ahdasta, kun tuo iso, paksu rouva Roundhand istui sohvalla painautuneena toiseen aivan kiinni.

"Muistatteko, mikä hauska ilta meillä oli täällä viime kesänä?" kuulin Hoskinsin sanovan hänen nojatessaan kuistin rinta-aitaa vasten ja silmillään seuraten kirkosta palaavia tyttöjä. — Te ja minä liivisillämme, viljalti kylmää rommia ja vettä, rouva Roundhand Margatessa[14] ja meillä kokonainen laatikollinen Manilla-sikaareja?"

"Sss! hiljaa!" kielteli Roundhand hädissään. "Milly saattaa kuulla!"

Mutta Milly ei kuullut, sillä hän oli paraikaa kertomassa minulle päättömän pitkää kertomusta siitä, kuinka hän oli valssannut kreivi von Schloppenzollernin kanssa, kun Cityssä pidettiin tanssiaiset liittyneille hallitsijoille, ja kuinka kreivillä oli pitkät tuuheat, vaaleat viikset ja kuinka omituista "hänestä oli pyöriä ympäri huonetta suuren miehen käsivarsi uumalla. "Herra Roundhand ei ole koskaan sallinut sitä avioliittomme aikana — ei koskaan, mutta vuonna 14 sitä pidettiin, katsokaas, sopivana kohteliaisuutena hallitsijoita kohtaan. Ja siten oli kaksikymmentäyhdeksän nuorta naista, Lontoon Cityn parhaimmista perheistä, saatan sen vakuuttaa, herra Titmarsh — heitä olivat pormestarin omat tyttäret, kaupunginvanhin Dobbinin tytär, Sir Charles Hopperin kolme tyttöä, hänen, joka omistaa sen suuren talon Baker-kadulla, ja Teidän nöyrin palvelijanne, joka oli hiukan hoikempi siihen aikaan — kaksikymmentäyhdeksän meistä ahkerasti harjotti erityisen tanssimestarin johdolla valssaamista huoneessa, joka on egyptiläissalin päällä pormestarin palatsissa. Hän oli uljas mies, se kreivi Schloppenzollern!"

"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja sanojani punastuin hiusmartoa myöten.

"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia, te West Endin miehet — pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia, tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella nenäliinallaan! Saattaako sellainen mies ymmärtää minua? saattaako hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! Tulettekohan Te sillä lailla laiminlyömään vaimonne, kun Te naitte, herra Titmarsh?"

Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta, ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean- ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan, alhaisen naisen puhetta.

Minä en voinut olla tunnustamatta muuatta kuuden pennyn rahan puolikasta, josta olette kuulleet minun puhuvan, ja konemaisesti nostaessani käden rinnalleni, minä raapasin sormeni uuden timanttineulani kärkeen. Herra Polonius oli lähettänyt sen kotiin edellisenä iltana, ja minä prameilin sillä ensi kertaa Roundhandin päivällisillä.

"Se on kaunis timantti", sanoi rouva Roundhand. "Minä olen katsellut sitä koko päivällisen ajan. Kuinka rikas Te mahdattekaan olla, kun pidätte niin komeita koruja ja kuinka Te saatatte pysyä alhaisessa konttorissa Cityssä, — Te, jolla on niin suurellisia tuttavia West Endissä?"

Akka oli viimein saanut minut niin kiihtymään, että minä lensin ylös sohvalta ja sanaa vastaamatta syöksyin kuistille, — niin tosiaan, ja olin vähällä murskata pääni ovenpieleen pyrkiessäni toisten luo ulkoilmaan. "Gus", sanon minä, "minä voin kovin pahoin. Etkö tahdo tulla kanssani kotiin?" Gus ei pyytänyt parempaa, sillä hän oli silmillään saattanut viimeisen tytön viimeisestä kirkosta ja yö oli alkanut saapua.

"Kuinka! Joko?" sanoi rouva Roundhand. "Kun juuri tulee vähän hummeria — vaatimaton virkistys, ei sellaista, johon hän on tottunut, mutta —."

Pahottelen, että täytyy tunnustaakseni olleeni vähällä huutaa "vieköön p— hummerin!", kun Roundhand ennätti kuiskaamaan hänelle, että voin pahoin.

"Jaa, jaa", sanoi Gus paljontietävän näköisenä. "Muistakaa, rouva Roundhand että hän oli torstaina kutsuttu päivälliselle West Endiin, rouva hyvä, kaikkein hienoimpain hyväin kanssa. Suotta ei päivällistä syödä West Endissä, eikö totta, Roundhand? Joka peliin antautuu, tiedättehän —"

"Hän pelatkoon loppuun asti", lisäsi Roundhand tuossa tuokiossa.

"Ei minun talossani sunnuntaina", sanoi rouva Roundhand näyttäen hirveän juhlalliselta ja tuikealta. "Ei yhtään korttia liikahuteta täällä. Elämmekö protestanttisessa maassa, herraseni? Kristillisessä valtakunnassa?"

"Sinä et ymmärrä meitä oikein, rakkaani. Me emme puhu korttipelistä."

"Ei mitään peliä sallita täällä sapatin iltana", sanoi rouva Roundhand, ja hän ryntäsi ulos huoneesta toivottamatta meille edes hyvää yötä.

"Jääkää", sanoi isäntä näyttäen perin pelästyneeltä, "jääkää! Hän ei palaa, niin kauan kun Te olette täällä, ja minä soisin Teidän jäävän."

Mutta me emme halunneet. Ja saapuessamme Salisburykortteliin pidin Gusille ripitykset pyhäpäivän viettämisestä riettaudessa ja luin yhden Blairin saarnoja ennen maata menoa. Vaan kääntäessäni vuoteessa kylkeä en voinut olla ajattelematta, mitä onnea neula oli minulle tuottanut, eikä se vielä nytkään ollut lopussa, kuten saatte nähdä seuraavassa luvussa.

VIIDES LUKU

KUINKA TIMANTTI SAATTAA HÄNET VIELÄ HIENOMPAAN PAIKKAAN.

Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15] Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.

No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä otin timanttineulan esiin, — voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja kimalsi ainoan kynttilämme valossa!

"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen", sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, — his-historiassa".

Se oli historiassa Kogia Hassan Alhabbalista, "Tuhannen ja yhden yön" kertomuksissa, kuten vallan hyvin tiesin. Mutta me koetteeksi kuitenkin puhalsimme kynttilän sammuksiin.

"Kas niin, eikös totta vie se valaisekin koko paikkaa!" sanoo Gus. Mutta seikka oli se, että vastapäätä akkunaamme oli kaasulyhty, ja minä luulen, että siinä oli syy, miksi me saatoimme nähdä varsin hyvin. Ainakin sattui niin, että kun minun oli ilman kynttilää meneminen makuuhuoneeseeni, jonka akkuna oli silmättömään seinään päin, en saattanut Hoggartyn timantista huolimatta nähdä hiventäkään, vaan täytyi minun pimeässä hapuillen etsiä neulatyynyä, jonka eräs henkilö oli antanut minulle (miksi empisin tunnustaa, että se oli Mary Smith?) ja johon minä pistin sen yöksi. Mutta miten olikaan, suuria en nukkunut, vaan ajattelin neulaani, ja heräsin hyvin varhain aamulla. Ja, jos totuus on ilmaistava, niin pistin, hupsu, sen yöpaitaani, ja ylenpalttisesti ihailin itseäni kuvastimessa.

Gus ihaili sitä yhtä paljon kuin minä. Sillä kaupunkiin paluuni jälkeen ja nimenomattain sitten kun olin ajellut lady Drumin kanssa ja saanut hirvipäivälliset, hän piti minua hienoimpana poikana maailmassa ja kaikkialla kopeili "ystävällään West Endistä".

Kun me olimme lähdössä päivälliselle Roundhandiin, eikä minulla ollut mustaa silkkistä kaulahuivia, mihin kiinnittää se, niin olin pakotettu asettamaan sen paraimman paitani röyhelykseen, jolloin kangas muuten pahasti repeytyi. Timantilla oli kuitenkin vaikutuksensa isäntäväkeeni, kuten olemme nähneet — toiseen heistä kenties aivan liiaksikin —, ja seuraavana päivänä se oli minulla konttorissakin, niinkuin Gus tahtoi, vaikka se ei näyttänyt läheskään yhtä hyvältä kaksi päivää vanhassa paidassa kuin ensimäisenä päivänä, jolloin liinavaate oli vallan valkea ja kiiltävä Somersetshiren pesun jäljiltä.

Kaikki West Diddlesexin pojat ihailivat sitä tavattomasti, kaikki paitsi neljäs kirjanpitäjä, äreä skottilainen MacWhirter — pelkästä kateudesta, minä kun en ajatellut suuria isosta keltaisesta kivestä, jonka nimi oli korumgorum[16] tai jotain sentapaista ja joka oli hänen nuuskatoosassaan, kuten hän sanoi — kaikki paitsi MacWhirter, sanon minä, olivat ihastuneet siihen, ja itse Abednego, jonka piti tuntea asiat, koska hänen isänsä oli ammattimies, sanoi minulle, että jalokivi oli vähintäin kymmenen punnan arvoinen ja että hänen isänsä kyllä antaisi siitä sen verran.

"Mikä todistaa, että Titin timantti on ainakin kolmenkymmenen punnan arvoinen", sanoi Roundhand ja me nauroimme kaikki ja yhdyimme häneen.

Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että kaikki nämät ylistykset ja se kunnioitus, jota minulle osotettiin, panevat pääni hieman pyörälle, ja kun kaikki pojat sanoivat, että minulla täytyy olla musta silkkinen kaulahuivi, mihin kiinnittää neula, niin olin kyllin höpsä ostamaan Ludlamilta Piccadillyssä[17] kaulahuivin, joka maksoi minulle viisikolmatta shillinkiä, sillä Gus sanoi, että minun todella täytyi mennä paraimpaan kauppaan eikä ottaa halpaa ja tavallista East Endin törkyä. Kuudellatoista ja kuudella minä olisin Cheapsidessa[18] saanut joka suhteessa yhtä hyvän, mutta kun nuori mies tulee turhamaiseksi ja tahtoo hienostella, niin nähkääs hän ei saata olla hurvittelematta rahojaan.

Johtajamme herra Brough tuli tietysti hänkin kuulleeksi hirvipaistijutusta ja sukulaisuudestani lady Drumin ja hänen kunnianarvoisuutensa Edmund Prestonin kanssa. Mutta Abednego, joka kertoi sen hänelle, sanoi, että minä olin rouvan oikea serkku, ja siitä Brough sai vain isommat ajatukset minusta eikä suinkaan huonommat kuin ennestään.

Herra Brough oli, kuten jokainen tietää, Rottenburghin edustaja parlamentissa. Ja kun häntä pidettiin Lontoon Cityn rikkaimpina miehinä, oli hänellä tapana ottaa vastaan koko maan suurelliset huvilassaan Fulhamissa,[19] ja me luimme usein lehdistä, miten suuremmoisia tilaisuuksia ne olivat.

No niin, neula ilmeisesti sai ihmeitä aikaan. Sillä ei kylliksi siinä, että se oli hankkinut minulle ajeluretken kreivittären vaunuissa, hirvipaistin ja kaksi korillista hedelmiä ja edelläkuvatun päivällisen Roundhandissa, oli timantillani minulle varalla vielä muita arvonosotuksia ja tuotti se minulle sen kunnian, että minut kutsuttiin johtajamme, herra Broughin, kotiin.

Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se täytyy muistaa, rouva Broughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia. Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan häntä.

Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch, yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit, herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä — ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään, ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte siellä muutamia sukulaisianne."

"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti maksoi kahdeksan shillinkiä.

Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä, soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee, niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten" luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli suuremmoinen — mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.

No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata, ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita. Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.

Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.

Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.

Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta, sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella. Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset koristuksensa.

"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso, lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."

"Fanny!" sanoi lady Jane.