DWIGHT L. MOODY

Hänen elämänsä ja vaikutuksensa

Kirj.

William Moody

ja

T:ri Davenport Northrop

Suomensi

Akseli S.

Kuopiossa, C. J. Bergströmin kustantama, 1901.

SISÄLLYS:

1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä. 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa. 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa. 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla. 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa. 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa. 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä. 8. Työskentely Farwell Hall'issa. 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867. 10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen. 11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika. 12. Toinen käynti Englannissa 1872. 13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75. 14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. 15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset. 16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa. 17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä. 18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla. 19. Kuoleman edessä Atlantilla. 20. Mr. Moody perhepiirissään. 21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki. 22. Kruunauspäivä. 23. Hautajaisjuhlallisuudet. 24. Muistojumalanpalvelukset. 25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä. 26. Muutamien ystävien lausuntoja.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.

"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä! Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt korkeammalle — siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".

Nämä ovat D. L. Moodyn sanat — hänen oma sepittämänsä — muutamiin harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä, joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen näkymättömissä maailmoissa.

Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5 p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli kuudes.

Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.

Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:

"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".

"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa tai nuora kaulassa".

Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.

"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.

Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen lupauksissaan leskille ja orvoille.

Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla siteillä sinne.

Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä, että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.

Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen myöhemmälle elinuralleen.

Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle. Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto, opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen kerran katsoakseen Caesaria, silloin — hyppäsi kissa laatikosta.

"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.

Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin. Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa — kaatoi omenaviinin astiasta ja täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:

"Georg Washingtonin malja".

Itse hän enimmän nautti pilasta.

Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.

Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti. Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.

Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet; se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa, mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.

Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain. Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli, että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:

"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".

Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja liittolainen.

Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä", erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden, palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan. Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka kelpaamattomaksi.

Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä, ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa paraiten Mr. Moodyn omat sanat:

"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi, että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta. Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin. Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen. Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:

"'Aijon mennä kotiin'.

"'Miksi niin?'

"'Minun on koti-ikävä'.

"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.

"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee pimeä'.

"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".

Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.

"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle centin".

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.

"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee kaupunkiin".

"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää, etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat, iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi veljelleni:

"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"

"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".

"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun. Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin tähteni.

"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan. Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle. Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".

Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se kadulle asti.

Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.

Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa läpikäyden tätä puhettaan.

Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet, mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:

"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi kuin puntarit".

Monta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount Hormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi päättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:

"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin. Seuraavalla kerralla onnistutte paremmin".

Lukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa aikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on kieltävä.

Hänen äitinsä oli hurskas vaimo — hän omasi tuollaisen hiljaisen, voimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän kuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat, uskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli maltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut oikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä kokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta. Northfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka oli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei kuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.

Kotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs hartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin lähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän kuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät sunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä, menisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja kantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta kun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli erittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun tämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan ja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo jumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää saarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa — siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina — tapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää riemunsa valloilleen.

Tämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän milloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden. Suoment. muist.]

Hänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän oli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei päässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana asunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: "Ehkä Jumala tahtoo minua auttaa", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen huutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.

Yksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli, että kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien tavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta, jos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli: "Lupasitko sinä?" eli "Voitko sinä?" Kerran kun Dwight meni vanhemman veljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän oli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille ylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin asia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että hän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan ohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi muutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia syödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen, millaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan täyttämään.

Mr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan niin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen rakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila (silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen tunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa tovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin vuosina, jotka sitte seurasivat.

TOINEN LUKU.

Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.

Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö, jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen tilaisuuksia koulunkäyntiin.

Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:

"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".

Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen, mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin, jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.

Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja, huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.

Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys, kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette saaneet".

Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos kadulle.

Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.

Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän, mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko tunsi ruudin hajun.

Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:

"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä, oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen johtajaksi.

"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona pyytämässä tointa tämän liikkeessä.

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr. Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä, niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni, tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä, ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, — jos tämän kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi. Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi. Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa — aivan sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa. Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni, että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen, viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä. Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle. Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan, syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita, joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia, hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla. Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin, sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään hengellisiä kokemuksiaan — kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän, kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan — mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin, että jotkut niistä ovat valheellisia — että yksi ja toinen koetti tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu) kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään, josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.

KOLMAS LUKU.

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.

"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan kaupunkiin viikko sitten yöllä… Eilen illalla menin erääsen rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa, ja hänessä minä löydän rauhan… Toivon että olisit nähnyt muutamia naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä…"

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta, sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot, saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini, jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria viikossa… Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta, jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla, ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä, tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin", vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista, niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen, joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa. Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa, jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia, jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella". Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo, että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi. Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä) oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle. Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter, joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön. Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista), joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä auttamaan itseään uudessa tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit, luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia, panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä. Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella, viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä karitsoja".

" Karitsoja? Susia, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen — mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa". "Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."

Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen. Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää koko luokkansa.

Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.] joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin oli toisinaan selässä.

Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea. Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana. Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan, jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.

Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa. Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen" ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä: "Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".

Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä astumaan sisään ja sanoi hänelle:

"Te ette näy tuntevan minua".

"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".

"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"

"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".

"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja tässä toimessa".

Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.

Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli, sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.

Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:

"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä palaan".

Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on pelastettu".

Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä käsintuntuvasta evankeliumista.

Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen ulos.

"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen, mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla, pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen, täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.

"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.

"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"

"Kyllä sen voisitte tehdä".

"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"

He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.

Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:

"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".

Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.

Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa. Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya. kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.

Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn ystävänä.

Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle, toisen lausuessa hänelle:

"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".

Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle. Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella. Mutta Mr. Moody virkkoi:

"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".

Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.

Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse, Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".

"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".

Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.

"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.

Miks'ei?

"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.

"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen poikki astua. Antakaamme rakkauden astua velvollisuuden sijalle seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille voitetuksi".

NELJÄS LUKU.

Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.

Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa kristilliseen toimintaan.

Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa, tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti. Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa käyntiin.

Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi, rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä ajassa hän siinä onnistuikin.

Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N. Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.

Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859, osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:

"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea, ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli kuollut… Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut, sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin olisin ollut hänen poikansa".

Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies, empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin. Älä kerro tästä kenellekään".

Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen, omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän. Tästä kertoo hän itse:

"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa, mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan kehoittanut".

"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan. Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi. Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi Jumala silmäni".

"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".

"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti kalpealta ja hyvin heikolta".

"Miten on laitanne? kysyin häneltä".

"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin. Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"

"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen levottomuuteensa, vastasi hän":

"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".

"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani minut miettimään".

"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan, miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos haluatte".

"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata, ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli rukouksemme".

"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät pelastusta".

"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin kerrassaan paistavilla kasvoilla".

"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".

"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta, niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"

"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua, sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"

"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus, minkä tänä iltana olen saanut".

"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään. Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt. Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät. Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin, kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".

"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"

Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle 1,000 doll. — siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll. Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla, niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena, jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.

Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä" eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.

Hän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia vaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen rakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä samoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian tuntui yli koko kaupungin.

VIIDES LUKU.

Vaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.

Useimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa, olivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä vaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että hänellä — kuten hän lausui — oli tunnin verta viikossa lapset hallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen alkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi hänen — ei mitenkään vasten tahtoaan — pitää niitä joka ilta. Ennen pitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin, jota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella ja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui paisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi, syntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody kyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta köyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua noissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet siihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat saaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa soveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita tavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat kääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa eivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi. Sellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut, eivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi välttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti hankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.

Tuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi sekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa ihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.

Se vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta kirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody oli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan tehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin kokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille; raamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia; puhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset. Paitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä ulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja kaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta vaikutusta ja elämää.

"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa", kirjoitti muuan matkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, "niin alottaisi Mr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön".

Mr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain aamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua, jonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti hän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä kyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin kokouksia kirkossa.

Mr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä saatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen työntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri Morley Punshon ja John Darby.

Eräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan johonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta Henry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui saarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja sunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä suuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä. Diakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli heidän hämmästyksensä — ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi — kun hän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi kokouksensa täten:

"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin siellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin häneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että hän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'."

Kun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut, aukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla sellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä ahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli tutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin "raamatunlukemiskokouksiin", joita Amerikassa pidettiin.

Kaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan puhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai hän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot sillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat herätyskokouksiksi.

"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina iltoina paitsi kahtena", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861. "Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle: Jumala siunatkoon sinua jatkuvasti… Olin koko viime viikon poissa pyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä tulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan ennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli huone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi avata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa. Herra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat jälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et olisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen sitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä kaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat tehneet vararikon…"

Eräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen luo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody kysyi tältä: "Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen poika?" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin vieras läksi talosta.

Monta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita mutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.

Eräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka nojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Oletteko kristitty?"

Mies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn katuränniin. Tämä lausui:

"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille asettaneeni sopimatointa kysymystä".

"Pysykää omassa toimessanne!" ärjäsi toinen.

"Tämä onkin toimeni", vastasi Moody.

Päivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme kuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.

"Kuka siellä", kysyi tämä, "ja mitä Te tahdotte?"

"Tahdon tulla kristityksi", kuului vastaus. Moody avasi oven ja hämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä, että hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.

Mies lausui: "Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän sananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole saattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä ja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani".

Tulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään kysyi hän heti:

"Mitä minä voin tehdä hänelle?"

Hän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi sotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä ennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.

Erästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli Moody samaan tapaan kadulla:

"Oletteko kristitty?"

"Se ei ole Teidän asianne".

"Ompa se minun asiani".

"Sitte mahdatte olla D. L. Moody", virkkoi muukalainen.

Muuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian innokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.

"Teidän ei tulisi yleisesti puhua", lausui hän, "Te teette niin monta kieliopillista virhettä".

"Tiedän kyllä, että teen virheitä", kuului vastaus, "ja että minulta puuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni mukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on kielioppitietoa kylliksi — miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?"

Eräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa kokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi arvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli kokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut paikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän tunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden pitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen heikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen rukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.

Mr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä koskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän kutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä kokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä käsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä kansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri haarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat autettavissa.

Suurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä paikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen ihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.

Muuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä pyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja kauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään, ja että "eteviä puhujia" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa läsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera, joka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä, kykenemättömänä "etevänä puhujana" esiintymään. Kokous, jota pidettiin jossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut kokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.

Mr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse olevansa nuo ainoat "etevät puhujat" Chicagosta. Tulee huomata, ett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän yön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen paneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan rukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.

Kokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan odotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon, vuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.

Hänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää. "Tarvitsen sen jälkikokousta varten", vastasi Mr. Moody. Hän ei lainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.

Mr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään, sitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui noin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun hän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili sellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa ensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi liikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin kaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka halusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle, täyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista kertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.

Siitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli maakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle suuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli edellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut myöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra hyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.

Monet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa ajamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi. Pelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin itse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä usein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla toimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti läpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen, ajoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan kokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä oli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan vaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä seudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.

"Sanokaa naapureillenne", lausui Mr. Moody, "että tuossa kouluhuoneessa pidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia". Kun he tulivat seuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin lapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä käymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi häneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä tulisi johtamaan. "Te", vastasi Moody.

Ylenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan elämässään ollut sellaista tehnyt. "Vai niin", virkkoi Moody, "sitten on todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa väistyä".

Mies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti senvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät harrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.

Hänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että "profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla". Chicagolla oli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen muurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla rohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu järistyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin onneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.

Kun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän ensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin ennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus vastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän voittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi suurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.

Kerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: "Maailma ei vielä ole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä yhdessä ainoassa ihmisessä, sen kanssa, edestä ja kautta, joka kokonaan on hänelle antautunut". Tämä lausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: "Hän ei sanonut suuri, tai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi vaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän tai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani tullakseni sellaiseksi ihmiseksi".

Tämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen elämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.

"Sano kaikille ystävilleni", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, "ett'ei löydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Toivon, että perhealttari pyhitetään kotona".

"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden persoonallisesti", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865. "Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja tee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava. Lue usein Joh. 14 lukua".

Hänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän kohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa häiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä rauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä rukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi Mr. Moody kätensä ja lausui:

"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas Iskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne".

KUUDES LUKU.

Millä tavalla Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.

Moneen vuoteen ei Mr. Moody ajatellut enempää saarnaaja-alalla aikaansaada, kuin pitää viisi tai kymmenen minuuttia kestävän esitelmän pyhäkoululapsilleen. Myöhemmin hankki hän itselleen avuksi raamatunlukemisessa n.k. "tekstiselityskirjan" ja rupesi valmistamaan esitelmäänsä "raamatusta". Tämä sana oli hänen aineenaan ensikerran koettaessaan aikaansaada säännöllistä raamatunlukemista.

Hänen menettelytapansa oli yksinkertainen ja tarkoitustaan vastaava. Hän kehotti jotakuta kuulijoista lukemaan jonkun tekstin. Sillävälin oli hänellä aikaa koota ajatuksensa, jonka jälkeen hän lausui muutamia sanoja tai kertoi jonkun tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun hän oli aineen tyhjentänyt, pyysi hän monasti että vieläkin joku muu teksti luettaisi, ja siihenkin hän samoin liitti muutamia selityksiä. Kun hänen kuulijakuntansa kasvoi, niin että hänen itse tarvitsi lukea tekstinsä, täytyi hänen huolellisemmin valmistautua, kun ei ollut niin paljon tilaisuutta tilapäisten huomautusten tekemiseen.

Ennen pitkää pyysi Mr. Goodwin, Chicagon ensimmäisen congregationalistisen seurakunnan pastori, Mr. Moodya toistamaan yhden näistä raamatunluvuista hänen kirkossaan. "Minä hieroin silmiäni", sanoi Moody, "nähdäkseni kuka olin!" Hän ei milloinkaan ollut ajatellutkaan niin pitkälle yleisessä opetustoimessa ennättävänsä. Raamatunluku Mr. Goodwinin kirkossa koski ainetta: Pyhä Henki, aine, joka siihen aikaan oli vähäisen tunnettu, mutta jolla nyt kautta koko maailman on sangen tärkeä sija kaikkien niiden luvuissa ja ajatuksissa, jotka raamattua tutkivat. Tämä on suureksi osaksi Mr. Moodyn ponnistusten tuloksena.

Kohta sen jälkeen pyydettiin Mr. Moodya pitämään raamatunlukua kolmannessa presbyteriläisessä kirkossa, ja vähitellen levisi hänen maineensa kautta koko kaupungin ja vielä sen rajojen ulkopuolellekin.

Itse teossa hän ei milloinkaan muuttanut saarnojen järjestämistapaansa, joka oli seuraava:

Kun hän jostakin erityisestä aineesta tai tekstistä oli päättänyt pitää esitelmän, hankki hän ensin suuren kuoren, jonka päälle hän kirjoitti aineen osoituksen, kuten "Taivas", "Psalmi 23", "Luopiot", "Jumalatoin hyljätköön", "Miten murheellisten kanssa on meneteltävä". Näihin kuoriin kokosi hän otteita saarnoista, selityksiä, sanomalehdistä leikattuja kirjoituksia, kertomuksia sekä valaisevia tapauksia hänen omasta elämästään; sanalla sanoen, kaikenlaista, mikä jollakin tavalla koski kysymyksessä olevaa ainetta. Sadottain näitä kokoelmia löytyy hänen työhuoneessaan, monet niistä sangen laajoja ja kantaen jälkiä ahkerasta käyttämisestä, monet taasen vasta saarnojen alkuja.

Kun Mr. Moody tahtoi puhua jostakin erityisestä aineesta, tarkasteli hän niitä aineksia, joita hänellä vastaavassa paperikuoressa oli ja valitsi niistä sellaiset kohdat ja kertomukset, joita hän halusi käyttää. Nämä järjesti hän kokonaisuudeksi ja kirjoitti alkusanat paperilehtisille, joita hän sitte venyvillä nauhoilla kiinnitti raamattuunsa.

Mr. Moody aloittaa saarnan, jonka aineena on "Katumus", esiintuoden tavallisia vastaväitteitä. Ensin: "Minua ei sureta minun syntini". Tätä vastaväitettä aikoo hän kohdata esiintuomalla Hes. 33: 11, ja senvuoksi leikkaa hän mainitun värsyn isoränttisestä raamatusta sekä liistaroi sen paperille, ettei hänen tarvitse etsiä sitä raamatustaan. Myöhemmin hän lisäsi: "En ole tullut ajatelleeksi" — muistaakseen puolustusta, joka häntä usein kohtasi puhellessaan kääntymättömien kanssa. Sana "totella", sekin myöhemmin lyyjykynällä lisätty, huomautti hänelle, että kuulijaisuus, eikä tunteet, oli raamatun vaatimus.

Toinen vastaväite: "Kuinka paljon ja kuinka kauvan pitää minun syntejäni sureman?" Vastauksena tähän käytti hän 2 Kor. 7: 9, 10; myös kehoitusta Jes. 55: 7, "Jumalatoin hyljätköön tiensä ja pahantekijä ajatuksensa ja kääntyköön Herran puoleen".

"Olen katunut paljon enemmän sittekun tulin Kristuksen luo, kuin sitä ennen", kirjoitti Mr. Moody edelleen, muistuttaakseen itselleen yhtä ajatusta, jota hän usein teroitti kuulijoittensa sydämmiin, nimittäin että katumus ja uudestisyntyminen ovat vain alkuna kokemukseen, joka kristityllä yhä jatkuu, koska hänen alituisesti tarvitsee katua syntiään ja luottaa Vapahtajansa apuun.

Tämänkaltaisella saarnojen valmistustavalla katsoi hän olevan monta hyvää puolta. Se ei estänyt hetken inspirationia, koska puhuja ei orjallisesti ole kirjoitettuun sanaan sidottu. Monet Mr. Moodyn parhaimmista ja useimmin käytetyistä lausunnoista ovat hetken tuotteita. Hän huomauttikin aina, että kirkko tarvitsee miehiä, jotka voivat "seistessään ajatella".

"Ihmiset sanovat, että kertaan saarnojani", lausui Moody. "Tietysti sen teen ja teen mielelläni. Muutamat saarnaajat pelkäävät, että kadottavat maineensa, jos kertaavat saarnojaan. Anna maineesi mennä menojaan, niin sinun käy hyvin. Jos sinulla on Jumalan siunaama saarna, niin älä pelkää käyttää sitä yhä uudelleen". Mr. Moody varmaan kertasi osan saarnojaan satoja kertoja, mutta aina ne kuulijoista tuntuivat uusilta. Salaisuus on varmaan osaksi etsittävä itse aineen luonteessa; näyttelijää tai luennoitsijaa, joka kertaisi samaa asiaa, ei kenkään kerta toisensa perästä jaksaisi kuunnella; mutta raamattu pysyy lähteenä, josta alituisesti pulppuaa uutta. Osaksi riippui se Mr. Moodyn vilkkaasta esitystavasta. Mutta epäilemättä johtui se myöskin hänen saarnojensa valmistustavasta, joka myönsi vaihtelua esityksessä ja tuotti senkautta yhä uutta valoa itse aineesen nähden, ilman että hänen tarvitsi noudattaa samaa järjestystä pääkohtien ja kertomusten kokoonpanossa.

Kolme kirjaa kehoitti Mr. Moody jokaista kristittyä itselleen hankkimaan: hyvän raamatun, suurella, selvällä räntillä; Crudenin raamatunoppaan ja tekstiselityskirjan. Olemme jo nähneet, millä tavalla hän viimemainittua käytti apunaan saarnojensa valmistuksessa, Hänellä oli aina mainittu kirja käsillä työhuoneessaan samoinkuin raamatunopas. Viisi vuotta hän oli ollut uskovainen, ennenkuin hän sai kuulla sellaisesta puhuttavan. Muuan vapaa-ajattelija sai kohta hänen kääntymisensä jälkeen hänet käsiinsä Bostonissa, ja nuori Moody koetti puolustaa raamattua ja kristillisyyttä. Vapaa-ajattelija lausui lauseen, jonka Moody väitti olevan toisin raamatussa. Monta päivää sai hän selailla raamattua voidakseen näyttää toteen, että vapaa-ajattelija oli väärässä. Monta vuotta myöhemmin huomasi hän, että jos hänellä silloin olisi ollut joku raamatunopas, niin olisi hän muutamassa silmänräpäyksessä voinut löytää raamatunpaikan.

Mr. Moodyn raamatut ovat kalleimpia aarteita, joita hän on jättänyt jälkeensä. Hänellä oli niitä koko joukko — pariinkymmeneen kappaleesen — alituisessa käytännössä. Hänen työhuoneessaan löytyy useita, jotka ovat lähes loppuun kuluneita, irtonaisia ja reunoista repaleisia lehtiä, mutta sanomattoman kalliita niiden huomautusten tähden, joita on reunoihin ja muihinkin tyhjiin paikkoihin kirjoitettu.

Hänellä oli tusina välilehdillä varustettuja raamattuja. Mr. Moody teki sen huomion, että muistiinpanokirjoja ja muita lippusia, aikaa voittain kokoontui joukottain ja tulivat syrjään pannuiksi, jääden siten käyttämättä. Senvuoksi hankki hän nämä välilehdillä varustetut raamatut, joissa muistiinpanot olivat aina käsillä. Näistä jakeli hän kultapaloja kokouksissaan, ja kun ystävät lainasivat tuollaisen raamatun kopioidakseen siinä löytyvät huomautukset, toivoi hän että he siihen merkitsisivät joitakin kultapalasia, ennenkuin jättivät sen takaisin.

"Älkää peljätkö lainata raamattuanne toisille tai päinvastoin", tapasi hän lausua. "Vähän aikaa sitten pyysi eräs mies minun raamattuani lainaksi kirjoittaakseen siitä jotakin muistiin, ja saatuani sen takaisin, löysin siinä seuraavan huomautuksen":

" Jeesus yksin:

"Taivaan valkeus on Jeesuksen kasvot.

"Taivaan ilo on Jeesuksen läsnäolo.

"Taivaan laulu on Jeesuksen nimi.

"Taivaan sopusointu on Jeesuksen ylistys.

"Taivaan puheaihe on Jeesuksen työ.

"Taivaan ajanvietto on Jeesuksen palvelus.

"Taivaan täydellisyys on Jeesus itse.

"Taivaan olemassa-olo on Jeesuksen ikuinen pappeus".

Hän tapasi lausua, että kannatti kävellä tuhannen penikulmaa, jos oli tilaisuudessa saamaan hyvä ajatus. Miten innokkaasti hän kuunteli muita saarnaajia siepatakseen heiltä sattuvia ajatuksia ja valaisevia kuvia; ja miten hänen kasvojaan valaisi onnellinen hymy, kun hän otti taskukirjansa esiin, joka hänellä aina oli mukanaan, merkitäkseen siihen jonkun kultajyvän. Hän vaati, että pitäisi tottua merkitsemään muistiin kaikki hyvä, minkä näki ja kuuli, koska tämän pitäisi päivä päivältä tekemän raamatun yhä huvittavammaksi.

Mr. Moody ei milloinkaan kyllästynyt raamatun tutkimiseen. Kesäsin hän tavallisesti nousi päivänkoitossa saadakseen olla kaksi tai kolme tuntia kahden Jumalansa ja raamattunsa kanssa, kun mieli vielä oli raitis ja ennenkuin päivän askareet olivat huomion kiinnittäneet. Hänen kirjastonsa seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjahyllyjä. Kirjojen joukossa, joita hän piti suurimmassa arvossa, oli suuri kirkkoraamattu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mr. D. L. Moody, Mrs. C. H. Spurgeonilta, rakkaana muistona rakastetulta, joka on mennyt kotiin Jumalan luo. Tätä raamattua on kallis puolisoni käyttänyt ja lahjoitetaan nyt vilpittömällä ilolla sille, jonka käsissä sen siunattu tehtävä tulee jatkettavaksi ja laajennetuksi.

S. Spurgeon.

Westwood, London 20 p. Marrask. 1892".

Tämä on sama raamattu, johon C. H. Spurgeon merkitsi ne saarnansa, jotka painettiin. Punaisella musteella reunoihin tehdyistä muistutuksista tiesi hän heti, mihin saarnakokoelmaan tai mihin aikakauslehteen mikin saarna oli painettu. Sen raamatun kansilehteen, jota Mr. Spurgeon päivittäin käytti, oli omistaja kirjoittanut huomautuksen, josta Mrs. Spurgeon kirjoitti otteen ja liistaroi sen siihen raamattuun, jonka hän antoi Mr. Moodylle. Se on näin kuuluva: