DWIGHT L. MOODY

Hänen elämänsä ja vaikutuksensa

Kirj.

William Moody

ja

T:ri Davenport Northrop

Suomensi

Akseli S.

Kuopiossa, C. J. Bergströmin kustantama, 1901.

SISÄLLYS:

1. Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä. 2. Työskentely ja kääntyminen Bostonissa. 3. Hänen aikaisempi uransa Chicagossa. 4. Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla. 5. Työskentely saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa. 6. Miten Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa. 7. Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä. 8. Työskentely Farwell Hall'issa. 9. Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja mannermaalla 1867. 10. Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen. 11. Chicagon palo ja sitä seuraava aika. 12. Toinen käynti Englannissa 1872. 13. Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75. 14. Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. 15. Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenen luvun suuret kokoukset. 16. Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa. 17. Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä. 18. Mr. Moodyn käynti Pyhällä maalla. 19. Kuoleman edessä Atlantilla. 20. Mr. Moody perhepiirissään. 21. Viimeinen evankeelinen lähetysretki. 22. Kruunauspäivä. 23. Hautajaisjuhlallisuudet. 24. Muistojumalanpalvelukset. 25. Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä. 26. Muutamien ystävien lausuntoja.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hänen aikaisempi elämänsä Northfieldissä.

"Jonakin päivänä tulette sanomalehdissä lukemaan, että D. L. Moody itäisestä Northfieldistä on kuollut. Vaan älkää uskoko sanaakaan siitä! Sinä hetkenä olen oleva elävämpi kuin mitä nyt olen. Olen mennyt korkeammalle — siinä koko asia. Olen siirtynyt tästä savimajasta asuntoon, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on hänen oman kirkastetun ruumiinsa kaltainen. Minä synnyin lihaan v. 1837. Minä synnyin Hengestä v. 1856. Se, mikä on lihasta syntynyt, kuolkoon; se mikä on Hengestä syntynyt, on ikuisesti elävä".

Nämä ovat D. L. Moodyn sanat — hänen oma sepittämänsä — muutamiin harvoihin sanoihin puheltu elämäkertansa. Hänen lihaan syntymisensä, joka tapahtui 5 p. helmikuuta 1837 ja hänen poismenonsa Kristuksen kanssa olemaan, mikä tapahtui 22 p. joulukuuta 1899, välinen aika sisältää useampia ja erilaisempia kokemuksia, kuin mitä ylipäänsä yhden ihmisen osalle sattuu, mutta hänen luja vakuutuksensa aina viimeiseen asti oli, että kun taivaan portit aukenivat, päästäisivät ne hänet vaan laajempaan ja uskollisempaan Jumalansa ja Vapahtajansa palvelukseen näkymättömissä maailmoissa.

Jumalan armon voimasta hän oli se, mikä hän oli, mutta sitä lähinnä oli hänen äidillään suuri vaikutus hänen elämäänsä. Betsy Holton syntyi 5 p. helmikuuta 1805. Hän oli syntyisin vanhasta puritaanilaisesta [eräs uskonlahko. Suoment. muist.] perheestä, joka jo 1673 oli asettunut Northfieldiin asumaan. Hän meni 3 p. tammikuuta 1828 avioliittoon Edwin Moodyn kanssa, joka oli ammatiltaan muurari. Heillä oli Northfieldissä hauska koti sekä pari tynnyrinalaa maata. Seitsemän lasta syntyi heidän avioliitostaan, joista Dwight Lyman, syntynyt 5 p. helmikuuta 1837, oli kuudes.

Toukokuun 28 p. 1841 oli pikku Dwight koulussa. Eräs naapureista pisti päänsä ikkunasta sisään ja kysyi, oliko siellä ketään Edwin Moodyn lapsista, kertoen samalla, että heidän isänsä vastikään oli äkkiä kuollut. Hän oli saman päivän aamuna tavallisuuden mukaan mennyt työhönsä, mutta äkkinäiset tuskat kyljessä pakoittivat häntä palaamaan kotiin lepäämään. Noin kello 1 ajoissa päivällä meni hän horjuen vuoteensa luo, jonka viereltä hän jokunen hetki myöhemmin löydettiin kuolleena, ikäänkuin rukoukseen polvistuneena. Isän kuolema oli ensimmäinen tapaus, jonka Dwight muisti. Hän ei muistanut mitään hautaustilaisuudesta, mutta mieltä jännittävä äkkinäinen kuolema oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen häneen.

Leski jäi tukaliin olosuhteisiin, mutta tämä vaan kehitti hänen lujaa ja urhokasta luonnettaan. Hänen vanhin lapsensa oli ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Kuukausi miehen kuoleman jälkeen syntyi vielä kaksoset, Isä oli kuollessaan vararikkotilassa, ja saamamiehet ottivat melkein kaikki. Äidillä ei toimeentulonsa nähden ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Kun naapurit joskus tulivat hänen luokseen kehoittaen häntä panemaan lapset oppiin, tapasi hän vastata:

"Ei niinkauvan kun minulla on nämä molemmat kädet".

"Mutta", jatkoivat he, "tiedättehän ettei yksinäinen vaimo voi kasvattaa seitsemää poikaa. Niiden tie tulee päättymään joko vankilassa tai nuora kaulassa".

Äiti teki ahkerasti työtä, eikä ainoakaan hänen lapsistaan joutunut vankilaan, eikä myöskään kenkään niistä kuollut naru kaulassa.

"Jos jokaisella olisi sellainen äiti kuin tuo äiti", lausui Mr. Moody tämän haudalla, "jos maailmaa kasvattaisi tämänlaiset äidit, niin ei vankiloita tarvittaisi". Eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, täytyi hänen pidättää lapset vuoteessa kouluun meno-aikaan asti, kun hänellä ei ollut puita millä huonetta lämmittää.

Hän oli lastensa läsnäollessa aina leikkikäs ja iloinen, mutta ensi vuotena miehensä kuoleman jälestä itki hän itsensä uneen joka-ikinen ilta. Surut ajoivat häntä Jumalan luo, ja hän riippui Hänen lupauksissaan leskille ja orvoille.

Moodyn lapsille oli koti kieltäymyksistä huolimatta suloisin paikka maan päällä, ja niinkauvan kun tämä sama äiti vielä oli elossa tässä samassa kodissa, joka nyt oli kaikilla mukavuuksilla, joita hän taisi toivoa, varustettu, veti se Dwightin ja muut lapset rakkauden vahvoilla siteillä sinne.

Dwightin aikaisempi elämä ei pääpiirteissään sanottavasti eronnut poikien elämästä yleensä Uudessa Englannissa. Hän jatkoi talvella koulunkäymistään ja oppi päätöslaskua ja hieman algebrata. Kesäsin antautui hän jonkun palvelukseen. Ensi kerran hän tienasi rahoja sillä, että hän paimensi muutamia naapurin lehmiä ulkona laitumella eräällä läheisellä kalliolla; siitä työstä hän sai yhden centin päivässä.

Löytyy monta pientä kertomusta, jotka todistavat Dwightin leikkisyyttä ja rakkautta viattomaan pilaan, mitkä ominaisuudet hän vähentymättöminä säilytti loppuun saakka. Ne todistavat myös hänen taitoaan saada toisten johto haltuunsa, mikä olikin niin kuvaava piirre hänen myöhemmälle elinuralleen.

Erään lukukauden lopettajaistilaisuutena piti poikien lausua joitakin runoja ja esittää muutamia dialoogeja. Dwight valitsi Markus Antoniuksen puheen Caesarin ruumiin ääressä. Hän toi mukanaan erään laatikon, joka oli kuvaavinaan ruumisarkkua ja asetti sen pöydälle. Kuulijakunta, jonka muodosti paikkakunnan papit, kouluneuvosto, opettajat, lasten vanhemmat ja ystävät, kyyneltyivät hänen esitelmäänsä kuullessaan. Yhtäkkiä kohotti hän laatikon kantta vielä viimeisen kerran katsoakseen Caesaria, silloin — hyppäsi kissa laatikosta.

"Schas"! huusi Dwight. Yleinen nauru seurasi.

Jotkut pojista kantoivat eräänä iltapäivänä pientä tynnyriä viinitehtaalle, vaan kun eivät tahtoneet, että heitä huomattaisi omenaviiniä päivännäöllä kantamassa, panivat he sen syrjään, tullakseen myöhemmin sitä sieltä noutamaan. Dwight oli tarkastellut heitä, ja kun pojat olivat menneet matkaansa, otti hän tynnyrin ja kantoi sen kotiin. Yksi Dwightin veljistä jatkoi pilaa — kaatoi omenaviinin astiasta ja täytti sen etikalla. Iltasta syötäessä asetti Dwight juhlallisesti astian pöydälle, täytti lasin ja lausui:

"Georg Washingtonin malja".

Itse hän enimmän nautti pilasta.

Erään kerran kirjoitti hän ilmoituksen raittiuskokouksesta, joka tulisi pidettäväksi koulutalolla, määräsi päivän ja kirjoitti ilmoituksen alle väärennetyllä käsialalla erään tunnetun diakoonin nimen. Joukko kuulijoita saapui, mutta ei ketään puhujaa näkynyt.

Hänen koulupiirissään oli kaksi eri puoluetta olemassa. Toinen puolue väitti, että oli mahdoton pitää poikia kurissa ilman keppiä, ja he pitivät opettajaa, joka toimi heidän mielipiteittensä mukaisesti. Toinen puolue vaati, että poikia on ohjattava rakkaudella. Taistelu jatkui, mutta vihdoin eräänä vaalipäivänä hävisi edellinen puolue, ja jälkimmäinen pääsi valtaan. Pojat kertoivat toisilleen, että heillä sinä talvena oli ihana aika edessään. Ruumiinrangaistusta ei enää olisi olemassa, heitä hallittaisi vaan rakkaudella.

Eräs opettajatar oli valittu koulun johtajattareksi, ja hän avasi sen rukouksella. Pojat eivät milloinkaan olleet sellaista ennen nähneet; se vaikutti syvästi heihin, erittäinkin kun hän pyysi armoa ja voimaa ohjatakseen koulua rakkaudella. Koulunkäynti jatkui monta viikkoa, mutta mitään keppiä eivät pojat nähneet.

Dwight, joka oli kaikessa johtajana, rikkoi ensimmäiseksi koululain. Opettajatar käski häntä jäämään jälelle toisten mentyä. Dwight luuli, että keppi jälleen otettaisi esiin ja oli senvuoksi niskoittelevalla mielialalla. Opettajatar otti hänet erikseen, istui hänen viereensä ja rupesi puhelemaan ystävällisesti hänelle. Tämä tuntui pahemmalta kuin keppi, eikä Dwight siitä laisinkaan pitänyt. Opettajatar lausui:

"Olen päättänyt, että ellen voi hallita koulua rakkaudella, niin jätän sen mieluummin. En tahdo mistään rangaistuskeinoista tietää. Jos minusta pidät, niin koeta pitää koulun lait".

Rakkaus voitti pojan, ja hänestä tuli tämän opettajattaren luja liittolainen.

Hänen vanhemmat veljensä koettivat ansaita rahoja "affääreillä", erittäinkin hevoskaupoilla. Dwightiinkin tarttui kuume. Kuuluisin tällaisista affääreistä, joka on muistissa säilynyt, oli se, kun hän sitoutui tekemään työtä eräälle naapurille kokonaisen kuukauden, palkaksi tästä piti hänen saaman erään kuolleen hevosen nahan. Mutta kun hän oli sopimuksensa täyttänyt, huomattiinkin nahka kelpaamattomaksi.

Kun hän oli noin kymmenen vuoden vanha, tapahtui jotakin, jota hän myöhemmin tapasi kiitollisuudella kertoa. Eräs hänen vanhemmista veljistään läksi kaksitoista peninkulmaa sieltä sijaitsevaan Greenfieldin kaupunkiin, jossa hänen piti käydä koulua ja ylläpidokseen palvella eräässä kaupassa. Mutta hän tunsi itsensä niin yksinäiseltä, ja hankki senvuoksi Dwightillekin siellä paikan. Tämän tapahtuman kuvaa paraiten Mr. Moodyn omat sanat:

"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi, että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta. Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin. Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen. Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:

"'Aijon mennä kotiin'.

"'Miksi niin?'

"'Minun on koti-ikävä'.

"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.

"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee pimeä'.

"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".

Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.

"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle centin".

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.

"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee kaupunkiin".

"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää, etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat, iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi veljelleni:

"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"

"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".

"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun. Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin tähteni.

"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan. Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle. Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".

Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se kadulle asti.

Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.

Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa läpikäyden tätä puhettaan.

Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet, mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla:

"Intiaanit marssivat pohjoisnavalle, ja siellä he jäätyivät kankeiksi kuin puntarit".

Monta vuotta sen jälkeen lohdutti hän erästä oppilasta Mount Hormonissa, jolta oli paljon odotettu, mutta joka hämmentyi päättäjäispuheessaan, seuraavilla sanoilla:

"Älkää siitä huoliko! Minäkin hämmennyin kun ensi kerran koetin. Seuraavalla kerralla onnistutte paremmin".

Lukija luonnollisestikin kai kysynee, osoittiko Dwight lapsuutensa aikana erityisempiä taipumuksia hengelliseen suuntaan. Vastaus on kieltävä.

Hänen äitinsä oli hurskas vaimo — hän omasi tuollaisen hiljaisen, voimakkaan uskonnon, joka Uudelle Englannille on merkillinen. Hän kuului silloin unitaareihin [unitaarit ja kongregationalistat, uskonnollisia suuntia Amerikassa. Suoment. muist.], mutta oli maltillisempaa puoluetta eikä uskonnossaan huomattavasti eronnut oikeauskoisista kongregationalisteista. Mutta tähän aikaan ei hän vielä kokemuksessa tietänyt mitään elävästä uskosta ja pyhän Hengen voimasta. Northfield ei ole kaukana sen herätysliikkeen vaikutusalasta, joka oli Jonathan Edwardsin työskentelyn hedelmänä, mutta sen vaikutus ei kuitenkaan ulettunut Moodyn perheesen.

Kotona ei löytynyt paljo muita kirjoja, kuin raamattu ja eräs hartauskirja. Joka aamu luki Mrs. Moody lapsilleen näistä. Sunnuntaisin lähetettiin kaikki lapset unitaariseen kirkkoon, joka oli enemmän kuin penikulman (engl.) päässä sieltä ja siellä he viipyivät sunnuntaikoulussakin. Ei milloinkaan ollut kysymystäkään siitä, menisivätkö he tai ei. Pojat kävelivät tavallisesti avojaloin ja kantoivat jalkineita ja sukkia kädessään, jotka pantiin jalkaan vasta kun kirkko tuli näkyviin. Pastori Everett unitaarisessa kirkossa oli erittäin ystävällinen leskirouva Moodya kohtaan sinä aikana, kun tämä oli avun tarpeessa. Yhteen aikaan asui Dwight hänen luonaan ja oli avullisena yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta läsnäolo jumalanpalveluksissa tuntui väsyttävältä. Dwight ei voinut ymmärtää saarnoja. Itse teossa oli pyhä pojille ikävä päivä, ja auringonlaskussa — siihen aikaan alettiin sapatti auringonlaskussa lauvantaina — tapasivat he juosta ulos, heittää lakkinsa ylös ilmaan ja päästää riemunsa valloilleen.

Tämä unitaarinen pappi antoi Moodylle ainoan vesikasteen, minkä hän milloinkaan on saanut, mutta se toimitettiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. [Unitaarit muuten kieltävät Jumalan kolminaisuuden. Suoment. muist.]

Hänen äitinsä koetti saada häntä rukoilemaan, mutta hän sanoi, että hän oli koettanut, eikä se ollut auttanut. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli noin kuuden vuoden vanha, kaatui eräs aita hänen päälleen. Hän ei päässyt sen alta pois. Turhaan hän huusi apua, hän oli liiaksi kaukana asunnoista. Silloin tuli hänen mieleensä: "Ehkä Jumala tahtoo minua auttaa", ja hädässään hän rukoili ja uskoi, että Jumala kuuli hänen huutonsa, kun hän kohta sen perästä onnistui nostamaan aidan päältään.

Yksi niitä opetuksia, joita äiti teroitti poikainsa mieleen, oli, että kerran tehtyä lupausta ei medialaisten ja persialaisten lakien tavoin voitu muuttaa. Ei mitään puolustuksia koskaan varteenotetta, jos lupaus oli jätetty täyttämättä. Äidin ainainen kysymys oli: "Lupasitko sinä?" eli "Voitko sinä?" Kerran kun Dwight meni vanhemman veljensä luo ja pyysi päästä vapaaksi eräästä sitoumuksesta, jonka hän oli tehnyt ja jonka mukaan hän oli luvannut tehdä työtä naapurille ylläpidokseen talven aikana, samalla kun hän kävi koulua, lykättiin asia äidin ratkaistavaksi. Dwightin valituksen aihe oli se, että hän yhdeksäntoista kertaa jälekkäin oli ruakseen saanut ainoastaan ohrapuuroa ja maitoa, Vaihtelun vuoksi annettiin hänelle siihen lisäksi muutamia kuivia leivänkannikkaita, jotka perheelle olivat liian kovia syödä. Kun Dwightin äiti huomasi, että hän sai syödä kylläkseen, millaista ruoka muuten olikin, lähetettiin hän takaisin sitoumustaan täyttämään.

Mr. Moodyn poikavuosista ei tiedetä mitään, joka panisi odottamaan niin suuria, kun sittemmin hänen elämässään ilmestyi. Mutta hänen rakkautensa viattomiin kepposiin, hänen nopea kykynsä käsittää pila (silloinkin kun se tapahtui hänen omalla kustannuksellaan), hänen tunteellisuutensa, hänen säälivä luonteensa ja hänen johtaja-asemansa tovereihinsa nähden, ovat piirteitä, jotka seurasivat häntä niinäkin vuosina, jotka sitte seurasivat.

TOINEN LUKU.

Työskentely ja kääntyminen Bostonissa.

Kun Dwight oli kasvavalla ijällä, rakasti hän vaihtelua. Ympäristö, jossa hän eli, oli liian ahdas. Hän rupesi panemaan yhä enemmän arvoa kasvatukselle ja koetti mikäli mahdollista käyttää hyväkseen tilaisuuksia koulunkäyntiin.

Eräänä päivänä keväällä 1854, ollessaan metsässä hirsiä kaatamassa ja vedättämässä, sanoi hän veljelleen Edille, joka oli hänen kanssaan:

"Olen kyllästynyt tähän kaikkeen. En aijo kauvemmin viipyä näillä seuduilla, vaan tahdon päästä pois ja saada muuta työtä".

Lopuksi jättikin Dwight Northfieldin ja meni Clinton Massiin, jossa yhdellä hänen veljistään oli paikka. Dwight sai paikan eräässä paperikaupassa, jossa hänellä oli tehtävänä osoitteiden kirjoittaminen, mutta tämä ei häntä miellyttänyt, ja hän jatkoi matkaansa Bostoniin, jossa hän monen vaikeuden perästä sai toimen enojensa jalkinekaupassa.

Vaikk'ei hän juuri sanottavasti tuntenut kaupunkien elämää ja tapoja, huomasi pian selvästi että nuoren Moodyn luonnollinen kekseliäisyys ja älykkäisyys korvasivat, mitä ulkonaisesta sivistyksestä puuttui.

Kirjeet, jotka hän tähän aikaan kirjoitti kotiinsa, osoittavat, että hän lakkaamatta kaipasi Northfieldiä. Erään kirjeen jälkilisäys, kirjoitettu hänen äidilleen 22 p. elok. 1854. on omiaan valaisemaan hänen kirjoitustapaansa. "Halloo Georg", kirjoitti hän, "sanoppas minulle minkälaisen vilja- ja perunasadon te tänä vuonna olette saaneet".

Liike-elämä ei niin hänen huomiotaan kiinnittänyt, että hän olisi unhottanut kepposensa. Hän oli vasta vähän aikaa ollut puodissa, kun hän päätti käydä erään kengänpaikkaajan kimppuun. Yhtenä päivänä hän viilsi syvän uurteen nahkaistuimeen kengänpaikkaajan laatikossa ja asetti vesivadin sen alle. Kun kengänpaikkaaja istui ales, tuli hän tietysti märäksi. Tämä uudistui kolmasti, kunnes kengänpaikkaaja potkaisi laatikon kumoon päästäkseen asian perille. Hän tempasi heti veitsen käteensä ja juoksi nuorta Moodya kohti, joka puodin etupuolessa juuri oli ostajia palvelemassa. Moody huomasi sen ja ryntäsi ulos kadulle.

Eräänä iltana, kun Moody taasen kaipasi jotakin pilaa, tuli muuan hänen ikäisensä nuorukainen pitkin jalkakäytävää, juuri kun hän oli menossa puodista pois. Moody meni hänen luokseen ja seurasi häntä, lakkaamatta katsellen häntä suoraan silmiin. Nuorukainen joudutti kulkuaan, ja samoin teki Moodykin. Vihdoin rupesi hän juoksemaan, mutta Moody seurasi häntä, kunnes nuorukainen oli aivan väsynyt.

Hän otti kaikkiin laillisiin liikkeisiin osaa kaupungissa. Orjien vapautus miellytti häntä suuresti, ja hän kävi kokouksissa Faneuil Hall'issa. Samoin oli hän mukana kun käytiin vanhan raatihuoneen kimppuun orjan Anthony Burnsin vapauttamiseksi. Hän kertoi sittemmin usein, miten kiskottiin suuria lankkuja, joilla ovet piti särjettämän, mutta vetäydyttiin takaisin, kun sotilaat ampuivat ja kansanjoukko tunsi ruudin hajun.

Hänen kääntymisensä tapahtui tähän aikaan. Monta erilaista kertomusta on tästä tapauksesta olemassa. Edward Kimball, joka siinä oli näkyväisenä välikappaleena, lausuu siitä:

"Voidakseni täydellisesti kertoa tapahtuman, täytyy minun siirtyä taaksepäin erääsen päivään monta vuotta takaperin. Moodyn kodissa, joka sijaitsi eräässä maatalossa puolitoista penikulmaa Northfieldistä, oli päivälliset perheen sukulaisille toimeenpantu. Pöydässä istuivat m.m. Samuel ja Lemuel Holton Bostonista, lasten molemmat enot. Ilman muita mutkitta alkoi Dwight, 17 vuotias nuorukainen, puhumaan ja lausui enolleen Samuelille: 'Eno, minä haluan tulla Bostoniin ja päästä sinun kenkäkauppaasi. Tahdotko ottaa minut mukaasi?' Vaikka kysymys esitettiin näin suorasti, palasi eno Bostoniin antamatta sisarenpojalleen vastausta. Kun Mr. Holton neuvotteli Dwightin vanhemman veljen kanssa, sanoi tämä, että eno tekisi viisaimmin, jos hän ei ottaisi poikaa, sillä ennen pitkää hän pyytäisi päästä liikkeen johtajaksi.

"Dwight oli lujatahtoinen nuori mies, joka ei halunnut käydä koulua, ja joka paljon enemmän rakasti seikkailuja kuin lukuja. Hänen esittämänsä toivomus päästä Bostoniin ja saada työtä, ei ollut ajatus, jonka hän toisena päivänä unhotti. Enot hämmästyivät, kun hän eräänä päivänä seuraavana keväänä ilmestyi Bostoniin, etsien jotakin tointa. Hänen enonsa Samuel ei tarjonnut hänelle minkäänlaista tointa. Kun Dwightilta kysyttiin, millä tavalla hän aikoi menetellä, vastasi hän, että hän kyllä jotakin saisi toimeen. Monen päivän turhien ponnistusten jälkeen tunsi hän pettyneensä Bostonin suhteen ja kertoi enolleen Lemuelille aikovansa lähteä New-Yorkiin. Häntä kehoitettiin luopumaan siitä tuumasta ja keskustelemaan asiasta Samuel enonsa kanssa. Poika vapisi ja sanoi, että Samuel kyllä hyvästi tiesi, mitä hän tahtoi. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja toistamiseen oli hän Samuel enonsa luona pyytämässä tointa tämän liikkeessä.

"Dwight, minä pelkään, että jos sinä saat paikan täällä, niin sinä ennen pitkää pyydät itse päästä liikkeen johtajaksi", lausui Mr. Holton. "Minun apulaiseni täällä tahtovat toimittaa tehtävänsä, niinkuin minä ne haluan tehdyiksi. Mutta jos tahdot täällä työskennellä ja toimittaa tehtäväsi parhaasi mukaan ja oikein, ja kysyä minulta, kun et tiedä miten menetellä, tai jos minä olen poissa, kirjanpitäjältäni, tai jos hän ei ole täällä, joltakin apulaisista tai työntekijöistä, ja jos lupaat käydä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, kun pyhäsin pääset ulos, ja jos iltasin tai jonakin muuna aikana päivästä et mene pois paikkoihin, joita et soisi minun tai äitisi tuntevan, — jos tämän kaiken minulle lupaat, niin voit aloittaa, ja saamme nähdä, sovimmeko keskenämme. Voit miettiä asiaa maanantaihin!"

"En maanantaihin asti tarvitse miettiä", lausui Dwight, "voin luvata heti". Ja nuori Moody alkoi toimensa enonsa kenkäkaupassa.

"Eräs lausunto, jonka pojan eno sittemmin antoi, luo meille käsityksen tuon nuoren miehen kasvatuksen puutteesta tähän aikaan. Hänen enonsa kertoi, että Dwightin lukiessa ääneen raamatusta, ei siitä enempää ymmärtänyt, kuin variksien rääkynästä. Monet sanoista olivat kaukana pojan käsityskyvyn yläpuolella, josta syystä hän kerrassaan jätti ne lukematta, ja suurimman osan muista sanoista hän armottomasti väänsi. Sunnuntaisin hän sopimuksen mukaan tuli pyhäkouluun vanhassa Mount Vernonin kirkossa. Hän kertoi superintendentti Palmerille kuka hän oli, ja pyysi päästä johonkin luokkaan. Superintendentti sijoitti hänen minun luokkaani, ja hän asettui muiden poikien joukkoon. Minä annoin hänelle raamatun huomauttaen, että teksti löytyi Johanneksen evankeliumissa".

"Hän otti raamatun käteensä ja alkoi selailla lehtiä, etsien Johanneksen evankeliumia raamatun alusta. Pojat, huomatessaan tämän ja nähdessään hänen tietämättömyytensä, silmäilivät salavihkaa toisiaan. Minä katsoin heihin nuhtelevasti, ja se riitti rauhoittamaan heitä. Jätin tyyneesti oman kirjani hänelle, joka oli oikeasta paikasta avattu, ja otin itse hänen kirjansa. En silloin luullut hänen huomanneen niitä silmäyksiä, joita pojat keskenään hänen tietämättömyytensä johdosta olivat vaihtaneet. Mutta hänen lausunnoistaan myöhempinä vuosina näkyy, että hän oli sen huomannut, ja sen johdosta että vaihdoin kirjaa hänen kanssaan, sanoi hän että hän syvästi liittyi minuun, joka olin häntä täten auttanut."

"Tuli sitten se päivä, jolloin päätin puhella Moodyn kanssa Kristuksesta ja hänen omasta sielustaan. Läksin kotoa, mennäkseni Holtonin puotiin. Lähemmäksi päästyäni aloin miettiä, menisinkö juuri silloin työtunneilla. Ja tuli mieleeni, että kenties saattaisin hänet niin hämilleen, että hänen toverinsa jälestäpäin kysyisivät häneltä kuka olin ja saatuaan siitä tiedon, rupeisivat ehkä pilkkaamaan häntä ja kyselemään, koetinko tehdä hänestä kilttiä poikaa. Näitä miettiessäni menin huomaamatta puodin ohi. Huomatessani menneeni oven ohitse, päätin mennä suoraan sisään ja saada asia ratkaistuksi. Löysin Moodyn puodin peräosassa kietomassa jalkineita kääröihin ja asettelemassa niitä hyllyille. Menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen olkapäälleen, ja kun kumarruin eteenpäin, asetin jalkani eräälle kenkälaatikolle. Tunnen että hyvin heikolla tavalla puhuin Kristuksesta. En muista, mitä sanoja käytin, eikä Mr. Moodykaan jälestäpäin niitä muistanut. Sanoin hänelle vaan, että Kristus rakasti häntä ja pyysi tulla puolestaan rakastetuksi. Siinä kaikki. Nuorukainen oli nähtävästi kypsynyt sitä valkeutta vastaanottamaan, joka silloin häneen tunkeutui, ja siellä, kenkäpuodin peräosassa Bostonissa, jätti tuo tuleva evankelista itsensä ja elämänsä Kristukselle."

Ennen tätä ratkaisevaa käännekohtaa hänen elämässään, olivat hänen kirkossa käyntinsä vain kaavamaisia, enon kanssa tehdyn sopimuksen seurauksena. Siellä oli moni Eliab, Abinadab tai Samma, joiden päälle Hengen voide pikemmin olisi voinut tulla kuin tämän Davidin päälle.

Mount Vernonin kirkko oli laitettu herätyskirkoksi, ensi sijassa pidättämään Bostonissa T:ri Edward N. Kirkin tulista kaunopuhelijaisuutta, pyhää kiivautta ja hehkuvaa intoa — aivan sellainen kirkko kuin Mr. Moodyn oma kirkko myöhemmin Chicagossa. Mutta T:ri Kirkin vakavat, huolellisesti valmistetut esitelmät eivät vaikuttaneet nuoreen Moodyyn. Kerrotaan, että hän valitsi jonkun pimeimmistä paikoista lehterillä, ja että hän siellä, viikon työstä väsyneenä, tapasi nukkua enimmän osan sunnuntaijumalanpalveluksista.

Yllämainitusta tapahtumasta pyhäkoulussa lausui hän kerran: "Minä panin peukaloni kysymyksessä olevalle paikalle ja ajattelin itsekseni, että jos pääsisin tästä pulmasta vielä pois, niin en enää siihen toista kertaa joutuisi. Alusta aikain hän tarkasti seurasi opettajansa opetusta, ja hänen käytöksensä koulussa oli aina vakavaa, tyyntä ja tarkkaavaista. Harvoin hän jotakin puhui. Kerran, kun Mr. Kimball puhui Mooseksesta ja koetti näyttää toteen, että hän oli itsensäkieltäväinen, viisas ja valtiotaitoinen mies, joka olisi kyennyt johtajaksi minä aikana ja mille kansalle tahansa, kysyi Moody epäröiden:

"'Mr. Kimball, eikö Mooses mielestänne ollut erinomainen?'"

Kääntymisestään tapasi Mr. Moody kertoa erityisellä hellyydellä. Saarnatessaan kerran Tremont Temple'ssä alussa vuotta 1898 lausui hän:

"Voisin paiskata kiven Tremont Temple'stä siihen paikkaan, jossa enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten löysin Jumalan. Tahtoisin tehdä jotakin johdattaakseni muitakin nuoria ihmisiä saman Jumalan luo. Tahtoisin opettaa ihmisiä ymmärtämään, mitä hän on ollut minulle. Hänestä on minulle ollut miljoona kertaa enemmän hyötyä, kuin minusta hänelle".

Toisissa tilaisuuksissa hän lausui: "Sinä päivänä, jona käännyin, menin minä ulos ja opin rakastamaan kaikkea. En ennen milloinkaan ollut rakastanut tuota kirkasta aurinkoa, joka maanpinnan valaisee, niinkuin nyt rakastin. Ja kuullessani lintujen laulavan herttaisia laulujaan, syttyi minussa rakkaus lintuihin. Kaikki oli niin toisenlaista."

Moodyn innokas ja voimakas luonne puhkesi heti työhön uuden Mestarinsa eteen, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ensimmäisiä askeleita, joita hän siinä suhteessa otti, oli se että hän tuli seurakunnan johtajan luo pyytäen päästä "seurakunnan jäseneksi". Hän oli silloin vain kahdeksantoista vuotias. Muutamia kuukausia hän vasta oli ollut Mr. Kimballin luokassa. Seurakunnan vanhimmat olivat vakavia, hyväsydämisiä miehiä, niiden joukossa Mr. Kimball, jotka tutkivat häntä suurella huolella ja lempeydellä, koska tunsivat hänen epävarmuutensa ja puuttuvat tietonsa. Kysymykset puettiin sellaiseen muotoon, ettei vastauksiin tarvittu muuta kuin "on" ja "ei". Lopuksi kysyi eräs diakooneista:

"Mr. Moody, mitä on Jeesus Kristus tehnyt Teidän ja meidän kaikkien edestä, jonka tähden hän ennen kaikkia ansaitsee meidän rakkautemme ja kuuliaisuutemme?"

Kysymys saattoi hänen hämilleen. Se oli liian pitkä, ja tarvittiin liiaksi monta sanaa, että hän heti olisi voinut siihen vastata, mutta hän sanoi:

"Luulen, että hän on tehnyt sangen paljon meidän kaikkein tähden, vaan en muista mitään erityistä, jota hän on tehnyt, mikäli minä tiedän".

Tässä kuulustelussa ei siis ilmaantunut mitään, jota olisi voitu katsoa tyydyttäväksi todisteeksi hänen kääntymisestään. Näin ollen siirsivät vanhimmat hänen seurakuntaan tulonsa tuonnemmaksi, mutta valittiin heidän joukostaan kolme, joiden tuli ottaa häntä hoitoonsa ja koettaa saattaa hänelle selvempi ymmärrys Jumalan teissä. Kun hän jälleen tuli seurakunnan johtajien eteen tutkittavaksi, ei hänelle opinkysymyksiin nähden asetettu useampia kysymyksiä kuin edelliselläkään kerralla. Mutta hänen harras halunsa päästä Jumalan kansan keskuuteen, tunto siitä, että hän seurakunnan keskuudessa saisi suurempaa siunausta, kuin jos pääsö sinne häneltä kiellettäisiin ja tuonnemmaksi lykättäisiin, sekä vakuutus, ettei hän millään tavalla tulisi seurakuntaa vahingoittamaan, jos kohta hän ei tyydyttävästi kyennytkään selittämään hengellisiä kokemuksiaan — kaikki nämä syyt aiheuttivat hänen seurakuntaan ottamisensa toukokuussa 1856.

Mr. Moody ei milloinkaan moittinut seurakunnanjohtajien menettelytapaa siinä tilaisuudessa. Päinvastoin katsoi hän niiden menetelleen paraimmalla ja viisaimmalla tavalla. Myöhempinä vuosina hän suuresti pelkäsi sitä, että uudesti syntymättömiä henkilöitä otettaisi seurakunnan jäseniksi. Hän tahtoi senvuoksi, että miehet ja naiset asetettaisi kasvoista kasvoihin tämän kysymyksen eteen, että he näkisivät, ei ainoastaan, olivatko tulleet jumalallisesta luonnosta osallisiksi, vaan myös voivatko Paavalin kanssa sanoa: "Minä tiedän, kenen päälle minä uskon ja olen luja, että hän voi minulle kätkeä minun uskotun kaluni siihen päivään asti".

Kerrotaan — mahdoton on kussakin erityisessä tapauksessa näistä kertomuksista päättää, ovatko ne totta tai ei, vaikka tiedetäänkin, että jotkut niistä ovat valheellisia — että yksi ja toinen koetti tukahuttaa nuoren Moodyn intoa ja nuhdella häntä siitä, että hän puhui rukouskokouksissa. Helppo on ymmärtää, että hän pani koko sielunsa uskontoonsa, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta Mr. Kimball, jonka lämmin harrastus oppilaasensa hänen sunnuntaikoulussaan ei milloinkaan laimentunut, sanoo, että Moody säännöllisesti kävi seurakunnan rukouskokouksissa perjantai-iltasin, vaan hän ei muista Moodyn puhuneen kuin pari kertaa, jolloin kokouksen johtaja kehoitti häntä osaa-ottamaan. "Voin todellakin sanoa" (ja niin tehdessäin kirkastaa samalla sitä ääretöntä Jumalan armoa, joka Mr. Moodylle oli suotu) kirjoitti Mr. Kimball, "että olen harvoin nähnyt ketään, jonka mieli on ollut syvemmässä hengellisessä pimeydessä kuin Mr. Moodyn, kun hän tuli luokkaani pyhäkoulussa. Harvoin olen myöskään nähnyt ketään, josta vähemmän voisi otaksua milloinkaan tulevan kristityn kirkkaalla ja omintakeisella valkeudella evankeliumin totuuksiin nähden, tai henkilön, joka täyttää paikkansa yleiseksi hyödyksi laajoissa piireissä". Tri Kirk ja seurakunnan johtajat saivat elää ja kiittää Jumalaa Mr. Moodyn ihmeellisestä kasvamisesta armossa ja meidän Herran ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa ja palveluksessa.

KOLMAS LUKU.

Hänen aikaisempi uransa Chicagossa.

"Chicago, 20 päivä syyskuuta 1856. Tulin tänne Lännen kuuluisaan kaupunkiin viikko sitten yöllä… Eilen illalla menin erääsen rukouskokoukseen, ja heti kun esitin itseni, oli minulla ystäviä kylläksi. Kokouksen jälestä tulivat he minun luokseni ja näkyivät iloitsevan minun näkemisestäni, niinkuin olisin ollut heidän maallinen veljensä. Jumala on täällä sama kuin hän oli Bostonissa, ja hänessä minä löydän rauhan… Toivon että olisit nähnyt muutamia naishenkilöltä, jotka tulivat kanssani tänne. Minut esitettiin heille Bostonin asemalla. He olivat niin herttaisia kristityitä. Täällä he viipyivät perjantai iltaan; sitte menivät he eteläänpäin, ja silloin tuntui niinkuin Kristus olisi ainoa ystäväni Chicagossa. Mutta sittemmin olen tavannut muutamia hyviä ihmisiä…"

Yllämainitut otteet ovat ensimmäisestä kirjeestä, jonka Moody kirjoitti äidilleen, sittenkun hän oli saapunut Chicagoon.

Suuren Lännen avaaminen sivistykselle oli herättänyt hänen kunnianhimonsa. Boston oli hänestä liian vanhoillaan-olija. Hän ei viihtynyt ympäristössään ja päätti itsekseen lähteä sinne, missä halulla ja tarmolla varustettu nuori mies voi kauppamaailmassa onnistua. Kenties myös ne siteet, joilla häntä hengellisessä suhteessa kahlehdittiin, vaikuttivat, että hän halusi muutosta. Hänen omaisensa vastustivat hänen aijottua matkaansa tuonne kaukaiseen Chicagon kaupunkiin, mutta hän kirjoitti äidilleen, että jos Jumala veisi hänet sinne, pyhittäisi hän koko elämänsä Jumalan palvelukseen. Varmaankaan hän ei tarkoittanut, että tämä sisältäisi luopumisen kauppa-alalta, sillä hän himoitsi tällöin vielä päästä eteväksi kauppiaaksi, mutta se todistaa, miten valmis hän oli Jumalan johtoa seuraamaan ja elämällään Kristuksesta todistamaan.

Tultuaan Chicagoon, hankki hän itselleen toimen Wiswall'in kenkäliikkeessä. Vaikka hänen ulkomuotonsa vielä oli hänelle vastukseksi, näyttäytyi hän ennen pitkää eteväksi myöjäksi. Erittäinkin sivistymättömämpi osa ostajista piti hänestä ja hän palveli etenkin mielellään koukuttelevia henkilöitä.

Jonkun ajan kulutta kun Wiswall laajensi liikettään kaikissa siihen kuuluvissa haaroissa, pääsi Moody vasta oikeaan asemaansa. Sen kautta aukeni hänelle tilaisuus ruveta omin päin ulkopuolella jokapäiväistä kaupankulkua harjoittamaan väsymätöintä kauppaintoaan. Hän tapasi käydä rautatieasemilla ja lukea läpi hotellien matkustajaluettelot, saadakseen tietää, keitä matkustajia oli saapunut. Kun puoti iltasin suljettiin, meni hän ohikulkevien luo tarjoillen heille kalosseja ja muita esineitä myötäväksi. Alituisesti hän oli ostajien etsinnässä.

Joulukuun 16 päivänä 1856 kirjoitti hän Sam veljelleen Northfieldiin seuraavasti:

"Minä otaksun, että mielellään haluat tietää, miten minun täällä käy. Kaikki käy mainiosti. Tulen luoksenne kesällä ellen ennen. Olin tulemaisillani viime viikolla. Eräs mies tarjoutui maksamaan pilettini, jos matkustaisin hänen kanssansa ostamaan tavaroita, mutta Mr. Wiswall oli niin lujilla, ettei hän voinut tulla minutta toimeen. Tahtoisin päästä takaisin Massachusettsiin. Täällä ei ole lainkaan saman näköistä kuin Bostonissa. Suuri osa puodeista pidetään sapattinakin avoinna. Se onkin täällä suuri lupapäivä".

Samana päivänä kirjoitti hän äidilleen:

"Olen siitä saakka kun tänne tulin tienannut kolmekymmentä dollaria viikossa… Älä kerro sitä Samuel sedälle, mutta on näkynyt, että tein viisaasti lähtiessäni tänne. Lähetän sinulle ruokalistan siitä talosta, jossa syön, niin saat nähdä, tarvitseeko minun nähdä nälkää tai ei".

Muuan hullunkurinen tapaus, jonka Mr. Moody suurella ihastuksella tapasi itsestään kertoa, sattui tähän aikaan.

Oli parhaillaan presidentti Lincolnin ensimmäinen presidenttikausi ja Mr. Moody matkusteli Etelä-Illinoisvaltiossa. Juna oli pysähtynyt erään pienen kylän luo. Muuan talonpoika käveli edes takaisin asemasillalla, ja kun hän tuli Mr. Moodyn vaunu-ikkunan luo, kysyi tämä häneltä, tiesikö hän että Lincoln oli junassa. Mies tuli utelijaaksi ja vastasi:

"Ei! Onko hän todella?"

"Sitä en luule", vastasi Moody. "Kysyin vaan, tiesittekö te hänen olevan".

Talonpoika ei virkkanut mitään, jatkoi vaan kävelemistään asemasillalla. Tullessaan seuraavan kerran ikkunan luo, sanoi hän, että siinä kaupungissa oli suuri hälinä.

"Mikä on hätänä?" kysyi Moody.

"Virastot eivät tahtoneet sallia, että erästä vaimoa haudattaisiin", vastasi talonpoika.

"Minkätähden?" kysyi Moody.

"Kun hän ei ole kuollut", oli lyhyesti vastaus.

Ensimmäisenä sunnuntaina Chicagossa kävi hän baptistikirkon pyhäkoulussa. Hänen tuleva puolisonsa, äsken täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö istui siellä oppilasten joukossa. Moodylla oli kirje Plymooth Congregational seurakunnalle, jossa Tri Joseph E. Roy oli opettajana, ja tähän seurakuntaan hän liittyikin jäseneksi. Täällä hän aloitti ensimmäisen kristillisen toimintansa. Hän huomasi, että täällä Lännen yhä kasvavassa kaupungissa löytyi monta nuorukaista, niinkuin hänkin kaukana kodista ja ystävistä, joilla ei ollut halua käydä kirkoissa, joissa kaikki penkit olivat ulos vuokratut. Sen vuoksi vuokrasi hän neljä penkkiä Plymooth kirkossa ja tarjosi nuorukaisia tulemaan ja sijoittumaan hänen penkkeihinsä. Tässä työssään onnistui hän erinomaisesti.

Tähän aikaan liittyi hän myös nuorten miesten Lähetys-yhdistykseen, joka kuului ensimmäiseen M. E. Kirkkoon [Methodisti Episkopaali kirkko. Suoment. muist.] ja jonka tehtävä oli käydä pyhä-aamusin hotelleissa ja vuokra-asunnoissa jakamassa lentolehtisiä ja kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Iltapäivät kulutti hän pienessä lähetyspyhäkoulussa Chicago Avenue- ja Wells Street-katujen kulmassa. Hän tarjoutui luokan johtajaksi, mutta sai superintendentiltä sen vastauksen, että hänellä jo oli kaksitoista opettajaa ja vaan kuusitoista oppilasta, mutta mielellään hän saisi ottaa työhön osaa, jos hän voisi hankkia itselleen oman luokan. Seuraavana pyhänä tuli Moody kahdeksantoista, kaduilta kerätyn, repaleisen ja likaisen olennon seurassa, joista jokainen tarvitsi pelastusta. Moody jätti nämä lapset jollekin opettajista ja etsi yhä useampia, kunnes koulu tuli ylentäyteen. Hän ei ajatellutkaan kykenevänsä itse opettamaan, hän vaan palveli Jumalaa kokoomalla rekryyttejä, nuorukaisia ja lapsia, jumalanpalveluksiin.

Mr. J. B. Stillson Rochesteristä, N. Y., rakennutti tähän aikaan parhaillaan Chicagon vanhaa tullihuonetta. Hän tapasi samalla jakaa lentolehtisiä ja pitää kokouksia virran rannalla. Eräänä päivänä tapasi hän Moodyn, josta häneen jäi kuva "nuoresta miehestä vakavalla päämaalilla, yksinkertaisilla tavoilla ja puuttuvalla kasvatuksella". Nämä molemmat liittyivät yhteistyöhön levittämään hengellistä lukemista merimiesten kesken, kapakoissa, hotelleissa ja sadoissa köyhissä perheissä, jotka asuivat tässä kaupungin osassa, jota kutsuttiin nimellä "the Sands", ja joka sijaitsi kaupungin pohjoisosassa, vankilan ja järven välissä.

Kirjeet kotiin tältä ajalta todistavat, että hän jo tunsi Jumalan salaisuudet, miten vähän hän muuten tunsikin oikeata oppia. Vanhemmalle Georg veljelleen kirjoittaa hän maaliskuun 17 p. 1857:

"Minä voin täällä ansaita viikossa enemmän rahoja kuin Bostonissa kuukaudessa. Mutta siinä ei ole kaikki. Täällä olen uskonnosta nauttinut enemmän kuin koskaan ennen elämässäni. Oi Georg, toivon että pysyttelet raamatun lupauksissa. Minä huomaan, että mitä parempaa elämää elän, sitä suurempi nautinto on minulla; ja mitä enemmän ajattelen Jumalaa ja hänen rakkauttaan, sitä vähemmän muistan maailman vaikeuksia. Georg, älä anna minkään estää sinua Jumalan rakkauden täydestä nautinnosta. Minä luulen, että muutamien asioiden sallitaan meitä toisinaan kiusata uskomme koettelemukseksi, ja Jumala haluaa nähdä meidän niissä kestävän. Kuten psalmista eräässä paikassa sanoo, että Jumala kurittaa niitä, joita hän rakastaa. Siis rukoilkaamme toinen toistemme edestä, sillä luulen, että kristittyjen tulee rukoilla toistensa edestä. Olen rukouksissani kantanut sinua Jumalan eteen, ja minä toivon, että sinäkin olet tehnyt samoin minun suhteeni".

Vuotta myöhemmin (28 p. toukok. 1858) kirjoitti hän äidilleen:

"Minulla on hyvä paikka ja toivon voivani saada sen vielä paremmaksi. Tähän asti olen ihmeellisesti onnistunut, ja ellei mitään estettä kohtaa, käy kaikki edeskinpäin hyvin. Lutherista (hänen veljensä) oli tyhmää, että jätin Wiswallin liikkeen, mutta olen saanut toimen, joka on viisi kertaa sen arvoinen. Olen terve, ja Jumala on kanssani, ja asemani täällä Chicagossa tulee olemaan parempi kuin mitä konsanaan aavistin. Äitini, toivon ett'et unhoita rukoilla poikasi edestä täällä Lännessä, ympärilläni on kiusauksia kaikilla puolin. En milloinkaan kääntymiseni jälestä ole työskennellyt paikassa niin täynnä kevytmielisiä, nuoria miehiä kuin täällä. Toivon, että rukoilet Jumalaa, että voisin elää vakavaa kristillistä elämää heidän keskellään, etteivät he johtaisi minua harhateille. Toivon niin voivani elää heidän keskellään, että voittaisin heidän sielunsa Kristukselle. Rukoile edestäni, rakas äitini!"

Syksyllä 1858 aloitti Moody oman pyhäkoulun eräässä tyhjässä kapakassa, jossa hänellä apulaisina oli Mr. Stillson ja Mr. Carter, joka johti laulua. Kohta tarvittiin avarampia huoneita, ja kun kaupungin pormestari huomasi, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa lapsia tässä vesiperäisessä osassa kaupunkia, antoi hän heille mielihyvällä luvan käyttää North Market Hall'ia sunnuntaikoulutyöhön. Tämä tilava sali sijaitsi erään torin varrella ja oli kaupungin oma sekä vuokrattiin melkein joka lauvantai-ilta paaleihin, joissa ahkerasti nautittiin väkijuomia ja poltettiin sikaria. Mutta sali oli tilava ja sopiva sille sitkeälle työalalle, jossa Mr. Moody rakasti työskennellä.

Mr. Moody valitsi muutamia niistä "katuaraapeista" (kodittomista), joita ei miellyttänyt Wells Streetin lähetyskoulu ja jotka senvuoksi olivat sen jättäneet, ja pyysi heitä auttamaan itseään uudessa tehtävässään. Pojat olivat tyytyväisiä päästessään apulaisiksi ja liittyivät ilolla työhön. Eräs näistä pojista pääsi sittemmin Chicagon postimestariksi ja tasavallan sotajoukkojen korkeimmaksi johtajaksi.

Kun salia pantiin kuntoon paalitilaisuuksia varten, sullottiin tuolit, luokkamerkit ja muut kapineet, joita Mr. Moody käytti, yhteen läjään salin toiseen päähän. Mr. Moody ja hänen apulaisensa menivät sentähden tavallisesti sinne jo kello 6 sunnuntaiaamusin siivoamaan salia, panemaan syrjään olutpulloja, sikaripätkiä ja muuta sellaista, sekä järjestämään penkit ja muut oikealle paikalleen jumalanpalvelusta varten kello 2 j.pp. Lattioiden lakaseminen oli hänen silmissään yhtä todellista työtä Jumalan valtakunnan eteen, kuin jumalanpalvelusten johtaminen.

Sunnuntaikokoukset eivät olleet kankeita muotomenoja. Mr. Moodyn keksintökyky pantiin monasti koetukselle järjestyksen ylläpitämisessä. Pojat huvittelivat itseään jonkinlaisella kissannaukumisella, viheltelemisellä j.n.e., ja minkäänlaisesta luokkajaosta ei siellä ollut jälkeäkään.

Eräänä pyhänä oli Mr. John V. Farwell pyydetty käymään koulussa. Hän löysi pojat seiniä vasten nojailemassa. Kun hän astui sisään, ryntäsi puoli tusinaa heistä esiin hänen jalkineitaan kiilloittamaan. Mr. Moody pyysi häntä pitämään esitelmän, ja kun hän lopetti, tuli hän suureksi hämmästyksekseen yhteisäänestyksellä valituksi koulun ylijohtajaksi.

Mr. Moody sanoi eräälle miehelle: "Toivon että neuvotte näitä karitsoja".

" Karitsoja? Susia, kai tarkoitatte!" vastasi tämä.

Mr. Moody tai joku apulaisista luki tavallisesti jonkun lyhyen kappaleen raamatusta, lauloi laulun tai kertoi kertomuksen — mitä tahansa ajan kuluksi. Näin kasvoi oppilasmäärä vähitellen viideksitoista sadaksi, ja kun uusia opettajia tuli lisäksi, saatiin vähitellen jonkinlainen järjestys tähän sekamelskaan. Tämä oli ennen kuin alettiin käyttää kansainvälisiä pyhäkoulutekstejä, ja opettajilla sekä oppilailla oli yhteinen tekstikirjansa, uusi testamentti. Mitään eroitusta eri suuntien välillä ei otettu huomioon.

Mr. Moodyn suunnitelmat rahojen hankkimiseksi koulun ylläpitoa varten onnistuivat mainiosti. Hän jakoi kiinnitystodistuksia "North Market sunnuntaikoulu-yhdistykseen, pääoma 10,000 dollaria: 25 centiä kappale". Nämä olivat osakekuitteja "uudessa rakennushankkeessa". "Ulosjakoa varten tehdään ilmoitus koululla joka pyhä kello 3 j.pp."

Hänellä oli mainio tapa päästä kelvottomista opettajista. Oppilasta voitiin superintendentin luvalla siirtää luokasta toiseen. Välttämättömänä seurauksena tästä oli, että opettajat, jotka eivät kyenneet herättämään oppilaissaan harrastusta, kadottivat ennen pitkää koko luokkansa.

Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.] joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin oli toisinaan selässä.

Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea. Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana. Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan, jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.

Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa. Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen" ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä: "Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".

Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä astumaan sisään ja sanoi hänelle:

"Te ette näy tuntevan minua".

"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".

"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"

"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".

"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja tässä toimessa".

Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.

Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli, sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.

Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:

"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä palaan".

Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on pelastettu".

Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä käsintuntuvasta evankeliumista.

Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen ulos.

"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen, mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla, pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen, täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.

"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.

"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"

"Kyllä sen voisitte tehdä".

"Vai niin", lausui Moody, "jos katolilainen voi rukoilla protestantin kanssa, niin ehkä tahdotte langeta polvillenne, ja yhdessä minun kanssani rukoilla Jumalaa, että hän avaisi silmämme totuudelle?"

He lankesivat polvillensa ja rukoilivat yhdessä, ja seuraus tästä kohtaamisesta oli, ettei Mr. Moodyn enää tarvinnut kärsiä jatkuvaa vaivaa roomalaiskatoolisten naapuriensa puolelta.

Kun Abraham Lincoln oli valittu presidentiksi, vietti hän erään pyhäpäivän Chicagossa, jolloin hän Mr. Farwellin pyynnöstä kävi koulussa, mutta sillä ehdolla, ettei häntä pyydettäisi puhumaan. Kun pojat saivat tietää, kuka hän oli, nousi heidän ihastuksensa yli äyräiden. Kun Lincoln nousi poistuakseen, kertoi Mr. Moody millä ehdoilla hän oli tullut käymään, mutta lisäsi:

"Jos Mr. Lincolnin sydän kehoittaa häntä lausumaan joitakin sanoja rakennukseksi meille, niin tahdomme tietysti tarkkaavaisina kuunnella".

Täten yllätettynä, piti Mr. Lincoln kehoittavan puheen, perustettu hänen omaan aikaisempaan kokemukseensa. Hän neuvoi innokkaasti poikia olemaan opettajiaan kohtaan tarkkaavaiset sekä noudattamaan heidän opetuksiaan; jos he sen tekisivät, niin tulisi kenties jostakusta heidän joukostaan vielä Yhdysvaltojen presidentti.

Erään oppilaan vanhempi veli oleskeli sodan syttyessä Etelävaltioissa. Kuullessaan kerrottavan siitä vaikutuksesta, joka Moodylla oli hänen perheesensä, kirjoitti hän heti kotiin palattuaan ruoskivansa Moodya. kunnes hänen olennossaan tuskin löytyisi elämän pisaraakaan.

Kun hän palasi kotiin, sairastui hän lavantautiin, ja Mr. Moody oli avullisena hänen hoitamisessaan. Se liikutti niin miestä, että hänen vihansa haihtui, ja hän kääntyi sekä pysyi alituisesti Mr. Moodyn ystävänä.

Eräänä päivänä tuli luokkahuoneesen muuan hajamielinen tai välinpitämätöin oppilas ja istuutui lakki päässä. Yksi "Moodyn henkivartijastosta" huomasi hänen ja antoi hänelle huimaavan iskun silmien väliin, niin että hän kaatua käpertyi pitkäkseen lattialle, toisen lausuessa hänelle:

"Minä opetan sinua tulemaan hattu päässä Moodyn pyhäkouluun".

Erään kerran käynneillään tuli Mr. Moody huoneesen, jossa ei ainoastaan ollut lapsia vaan senlisäksi tuoppi viinaa, jonka isä oli hankkinut pyhäpäivähumalakseen. Mr. Moody otti tuopin ja kaatoi viinan kadulle. Seuraavalla viikolla palasi hän samassa tarkoituksessa, mutta silloin olikin mies kotona, ja kun Moody ilmaisi tarkoituksensa olevan tyhjentää viinatuoppi, otti mies takin päältään ja tahtoi tapella. Mutta Mr. Moody virkkoi:

"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".

Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.

Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse, Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".

"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".

Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.

"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.

Miks'ei?

"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.

"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen poikki astua. Antakaamme rakkauden astua velvollisuuden sijalle seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille voitetuksi".

NELJÄS LUKU.

Miten hän tuli jättäneeksi toimensa kauppa-alalla.

Vuoden 1860 kuluessa johtui Mr. Moody jättämään työskentelynsä ruumiillisen toimeentulonsa hyväksi ja omistamaan kaiken aikansa kristilliseen toimintaan.

Paitsi pyhäkoulua, jota iltapäivällä pidettiin North Market Hall'issa, tapasi Moody pitää sunnuntai-ilta-jumalanpalveluksia pojille eräässä pienemmässä huoneessa, joka oli suuren salin yhteydessä. Alusta pitäin hän teroitti Kristuksen tunnustamisen tärkeyden, oman sisäisen kristillisen kokemuksensa esittämisen, sekä osanoton suoranaiseen kristilliseen toimintaan. Myöhemmin, kun lasten vanhemmissakin heräsi harrastus, lisääntyi osanotto näihin iltakokouksiin moninkertaisesti. Viikon varrella käytti Mr. Moody paljon aikaa oppilasten kodeissa käyntiin.

Vuosina 1857-58 tapahtuneen herätyksen tuloksena on N.M.K.Y:n perustaminen Chicagoon. Joka päivä pidettiin päivärukouskokous samoinkun Fulton Streetin rukouskokoukset New-Yorkissa. Siinä tapasi Mr. Moody käydä. Aluksi eivät nämä kokoukset herättäneet suurta huomiota; mutta kun yhtenä päivänä eräs vanha skottlantilainen tuli yksin kokoukseen ja ilman seuraa suoritti koko ohjelman, sekä lauloi, rukoili että luki raamattua, vaikutti tämä valtavasti Moodyyn ja hän rupesi toimimaan saadakseen osanottajia näihin kokouksiin, ja vähässä ajassa hän siinä onnistuikin.

Samalla johti hän kenkäkauppaansa yhtäläisellä innolla ja jatkuvalla menestyksellä. Tapauksia sattui toinen toisensa jälkeen, joilla oli tärkeitä seurauksia hänen tulevaisuuteensa nähden. Oltuaan kaksi vuotta Mr. Wiswallin luona, sai hän kauppamatkustajatoimen Mr. C. N. Hendersonilla, joka harrastuksella seurasi työskentelyä North Market Hall'issa. Nyt oli hänen aikansa paremmin hänen omassa vallassaan, ja hänen asemansa salli hänen vapaammin antautua lähetystyöhön.

Eräs kirje, jonka hän kirjoitti kotiinsa, päivätty 2 p. tammik. 1859, osoittaa hänen tunteitaan Mr. Hendersoniin nähden. Hän kirjoitti:

"Tullessani viime viikolla kotiin, löysin minä toiveeni kokonaan raunioina. Se, jonka puoleen olin katsonut saadakseni neuvoa ja tukea, ja joka minulle oli näyttäytynyt olevan enemmän kuin ystävä, oli kuollut… Tämä mies oli työnantajani, Mr. Henderson. Häntä olen sangen suuresti kaipaava. Hän oli todellisin ystävä, jonka olen tavannut, sittenkun jätin kodin. Menestyksestäni hän näkyi huolehtivan ikäänkuin olisin ollut hänen poikansa".

Millaisen luottamuksen Mr. Moody oli voittanut, osoittautui vuotta myöhemmin, kun rouva Henderson pyysi häntä järjestämään heidän kauppa-asiansa. Ollen vasta kahdenkymmenenkolmen vanha mies, empi hän ottaa edesvastauksensa alaiseksi 30,000 punnan arvoisen pesän, mutta hän kirjoitti äidilleen: "Tunnen saaneeni suurta kunnioitusta osakseni, sillä heillä on suuri joukko tuttavia etevimmän kauppasäädyn keskuudessa. En ole kertaakaan elämässäni ollut niin tärkeässä asemassa, ja rukoilen senvuoksi, että voisin vastata niitä odotuksia, joita minuun nähden on olemassa. Toivon ettet unohda minua rukouksissasi, sillä itsessäni en ole mitään, ellei sama Jumala minua auta, joka on ollut kanssani, siitäperin kuin oman onneni nojaan jäin. Älä kerro tästä kenellekään".

Sen jälestä joutui hän toiminimi Bud, Hill & Springer'in palvelukseen, omistaen työnsä ohessa suuren osan päivää kodeissa käynteihin ja muuhun työhön pyhäkoulun yhteydessä. Iltakokouksia pidettiin entistä tiheemmin. Ennen vuoden loppua oli hän kokonaan jättänyt liike-elämän. Tästä kertoo hän itse:

"En ollut milloinkaan kadottanut Kristusta näkyvistä siitä ensimmäisestä illasta alkaen, kun löysin hänen Bostonin kauppapuodissa, mutta vuosikausia luulin todellakin, etten kyvennyt mihinkään työhön Jumalan kunniaksi. Eikä kenkään ollut minua siihen kertaakaan kehoittanut".

"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan. Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi. Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi Jumala silmäni".

"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".

"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti kalpealta ja hyvin heikolta".

"Miten on laitanne? kysyin häneltä".

"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin. Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"

"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen levottomuuteensa, vastasi hän":

"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".

"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani minut miettimään".

"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan, miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos haluatte".

"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata, ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli rukouksemme".

"Menimme toisiin taloihin. Hän käveli portaita ylös, sai kovan hengenahdistuksen ja kertoi perille päästyään tytöille, minkävuoksi hän tuli. Kauvan ei kestänyt, ennenkuin ne tulivat voitetuiksi ja etsivät pelastusta".

"Kun hän ei enää jaksanut, saatoin minä hänen kotiin. Seuraavana päivänä läksimme taasen ulos. Kymmenen päivän perästä tuli hän puotiin kerrassaan paistavilla kasvoilla".

"Mr. Moody", virkkoi hän, "viimeinen minun luokastani on antautunut Jumalalle. Totisesti on meillä ollut autuas aika".

"Seuraavana iltana täytyi hänen lähteä, ja senvuoksi kokosin samana iltana hänen luokkansa rukouskokoukseen ja siellä viritti Jumala sieluuni tulen, joka ei sitte milloinkaan ole sammunut. Korkein kunnianhimoni oli ollut kohota eteväksi kauppiaaksi; ja jos olisin tietänyt, että se kokous oli päästävä minut sellaisesta kunnianhimosta, niin kenties en lainkaan olisi mennyt sinne. Mutta miten monasti olenkaan sittemmin kiittänyt Jumalaa siitä kokouksesta!"

"Tuo kuoleva opettaja istui oppilastensa joukossa, puhui heidän kanssaan ja luki Johanneksen 14 lukua. Koetimme laulaa erästä laulua, sitte lankesimme maahan ja rukoilimme. Olin juuri nousemaisillani, kun eräs heistä rupesi rukoilemaan kuolevan opettajansa edestä. Joku muukin rukoili ja sitte taas joku, ja ennenkuin nousimme ylös, oli koko luokka rukoillut. Mennessäni ulos sanoin minä itselleni:"

"Oi Jumala, salli minun mieluummin kuolla kuin kadottaa se siunaus, minkä tänä iltana olen saanut".

"Seuraavana iltana menin asemalle jäähyväisiä opettajalle heittämään. Aivan ennen junan lähtöä, saapui yksi tytöistä, ja ilman mitään edeltäpäin tehtyä sopimusta kokoontui sinne ennen pitkää kaikki tytöt. Oi sitä kokousta! Koetimme laulaa, vaan mielenliikutus valtasi meidät. Viimeinen vilaus minkä kuolevasta pyhäkouluopettajasta näimme, oli, kun hän seisoi viimeisen vaunun latvormulla viitaten sormellaan ylöspäin, kehoittaen tyttöjä kohtaamaan itseään taivaassa".

"En aavistanut, mitä tämä oli minulle maksava. Olin tehty liike-elämälle mahdottomaksi, se oli käynyt vastenmieliseksi minulle. Olin maistanut toista maailmaa enkä enää pitänyt rahojen ansaitsemisesta väliä. Muutamia päiviä sen jälestä taistelin elämäni vaikeimman taistelun. Jättäisinkö liike-elämän ja antautuisinko kokonaan kristilliseen työhön, tai enkö? Jumala auttoi minua oikeaan ratkaisuun, enkä milloinkaan ole vaaliani katunut. Oi, mikä sanomatoin rikkaus on siinä, että saamme johtaa jonkun ulos tämän maailman pimeydestä sisälle evankeliumin ihanaan valoon ja vapauteen!"

Viimeiset vuodet, jotka hän palveli liikealalla, tuottivat hänelle 1,000 doll. — siihen aikaan suurena pidetty summa. Ensimmäisenä vuotenaan evankeliumin palveluksessa ei hän saanut kuin 60 doll. Vaan hän ei koskaan peräytynyt. Hän teki työtä Kristuksen eteen, ja hän uskoi, että Kristus oli varustava häntä ajallisilla tarpeilla, niin kaavan kun Hän häntä tarvitsi. Hän sai elää kovalla leivällä ja juustolla, maata kovilla penkeillä N.M.K.Y:n huoneustoissa; mutta näissä kaikissa puutteissa pysyi hän sille tehtävälle uskollisena, jonka hän tiesi ylhäältä saaneensa.

Kun tuli tunnetuksi, että hän oli päättänyt työskennellä Jeesukselle ja elää uskossa, sai hän liikanimen "Hullu Moody". Myöhemmin, kun hänen yrityksensä onnistuivat ja hänestä tuli yksi johtavia hengellisiä vaikuttimia kaupungissa, tuli hänestä "Veli Moody". Vieläkin myöhemmin ajassa, kun hänen maineensa lensi kautta kahden maanosan, ruvettiin häntä kutsumaan "Mr. Moodyksi"; ja samana yksinkertaisena "Mr. Moodynä" eli "D. L. Moodyna" pysyi hän, ja on pysyvä, kunnes hän kruunataan.

Hän oli nyt vapaa suuremmalla voimaila johtamaan niitä monia vaikutusaloja, jotka kuuluivat hänen pyhäkouluunsa ja hänen uuteen rakkautensa esineesen N.M.K.Y:een Hänen johdollaan tuli jälkimmäisestä samoinkuin edellisestäkin elokas, yleinen laitos, jonka vaikutus pian tuntui yli koko kaupungin.

VIIDES LUKU.

Vaikutus saarnaajana ja seurakunnan johtajana Chicagossa.

Useimmat lapset, jotka kävivät North Market Hall'in pyhäkoulussa, olivat koottuja kodeista, joissa ei ollut minkäänlaista kristillistä vaikutusta tai kristillistä opetusta olemassa. Mr. Moody tunsi, että hänellä — kuten hän lausui — oli tunnin verta viikossa lapset hallussaan, ja saatanalla oli ne lopun aikaa. Tämä aiheutti hänen alkamaan iltakokouksia sunnuntaisin, ja kun osanotto kasvoi, täytyi hänen — ei mitenkään vasten tahtoaan — pitää niitä joka ilta. Ennen pitkää täytyi hankkia suurempia huoneustoja. Hän vuokrasi kulmapuodin, jota oli käytetty kapakkana, varusti sen tarpeellisella sisustuksella ja piti siinä joka ilta rukous- ja kehoituskokouksia. Virta paisui paisumistaan; ja kun kääntyneiden luku lisääntymistään lisääntyi, syntyi toden teolla kysymys, mitä niiden kanssa oli tehtävä. Mr. Moody kyllä koetti taivuttaa niitä liittymään jo oleviin seurakuntiin, mutta köyhemmät kansaluokat vierastivat niitä eivätkä voineet kotiutua noissa komeissa kirkkorakennuksissa. Sitäpaitsi olivat he kiintyneet siihen yksinkertaisempaan huoneesen, jossa ensin siunausta olivat saaneet kokea; ja Mr. Moodyn yksinkertainen ja suora menettelytapa soveltui heille paremmin kuin ne monimutkaiset järjestelmät, joita tavallisissa kirkkojumalanpalveluksissa noudatettiin. Useimmat kääntyneistä eivät ennestään tunteneet mitään hengellistä suuntaa eivätkä senvuoksi katsoneet jotain erityistä lahkoa toista paremmaksi. Sellaisilla siteillä, joilla he olivat Mr. Moodyn lähetykseen sidotut, eivät he voineet mihinkään kirkkoon tulla sidotuiksi. Oli senvuoksi välttämätöintä saada aikaan oikea järjestys, ja Mr. Moody otti hankkiakseen rakennuksen, joka heidän tarpeitaan vastasi.

Tuloksena oli Illinois Street Church, joka laitettiin käytettäväksi sekä kouluna että kirkkona. Isoon saliin mahtui viisitoista sataa ihmistä, sitäpaitsi löytyi useita luokkahuoneita.

Se vihittiin tarkoitukseensa alussa vuotta 1864, ja tuosta uudesta kirkosta tuli kaupungin menestysrikkaimpia ja vaikuttavimpia. Mr. Moody oli pastorina, mutta diakoonit ja muut jäsenet saivat hänen ohellaan tehdä ankarasti työtä. Paitsi tavallisia jumalanpalveluksia pidettiin kokouksia miehille, nuorukaisille ja pojille, äideille ja tytöille; raamattu-, evankeliumi-, ylistys-, rukous- ja todistuskokouksia; puhumattakaan erityisistä kuten valvonta-yöt ja kiitoskokoukset. Paitsi näitä kaikkia pidettiin kotikokouksia jäsenten kodeissa, sekä ulkoilmakokouksia. Kirkkorakennus oli melkein aina käytännössä, ja kaikessa oli Mr. Moody elämänä ja sieluna. Se oli katkeamatonta vaikutusta ja elämää.

"Luullaan, että jos Pandemonium olisi saatavissa", kirjoitti muuan matkustaja Chicagossa, joka kävi mainitussa kirkossa, "niin alottaisi Mr. Moody viikon sisässä sielläkin lähetystyön".

Mr. Moodyn tavaksi kävi saarnata sunnuntain aamupäiväjumalanpalveluksessa ja johtaa iltapäivällä pyhäkoulua, jonka oppilasmäärä nousi tuhanteen ja siitäkin yli. Illalla toisti hän aamupäivän esitelmän Farwell Hallissa, pitäen esitelmän jälestä kyselykokouksen; joku vieras pastori tai muu ystävä johti sillävälin kokouksia kirkossa.

Mr. Moodylla oli erinomainen lahja saada toisia työhön mukaan, ja tämä saatti häntä läheiseen tekemiseen usean muun johtavan kristillisen työntekijän kanssa, jotka Chicagoon saapuivat, joista mainittakoon T:ri Morley Punshon ja John Darby.

Eräänä päivänä, kun Mr. Moody juuri oli kotoaan matkustamaisillaan johonkin yleiseen kokoukseen, sai hän kirjeen eräältä englantilaiselta Henry Moorehouselta, joka kirjoitti tulevansa Chicagoon ja tarjoutui saarnaamaan hänen kirkossaan. Moorehouse sai siihen luvan, ja sunnuntaiaamupäivällä puhui hän Joh. 3: 16 johdosta. "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman". Tämä herätti suurta huomiota, ja yhä suuremmaksi se kasvoi, kun hän illalla puhui samasta tekstistä. Diakoonit pyysivät häntä pitämään kokouksia koko viikon, ja suuri oli heidän hämmästyksensä — ei kuitenkaan heidän hyötyään suurempi — kun hän ilta illan perästä puhui saman tekstin johdosta ja päätti lopuksi kokouksensa täten:

"Jos minä tänä yönä kuolisin ja menisin ylös taivaasen sekä kohtaisin siellä Gabrielin, joka seisoo Jumalan kasvojen edessä ja kysyisin häneltä, miten paljo Jumala rakastaa syntisiä, niin luulen että hän vastaisi: 'Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman'."

Kun Mr. Moody palasi kaupunkiin ja kuuli, mitä oli tapahtunut, aukeni hänelle sen kautta raamatun tyhjentymättömyys tavalla sellaisella, jota hän ei ollut aavistanut. Tästä ajasta tuli hänestä ahkerampi raamatuntutkija. Moorehouselta hän kysyi, miten sitä oli tutkittava, ja kutsui ystäviä kotiinsa ottamaan osaa ensimmäisiin "raamatunlukemiskokouksiin", joita Amerikassa pidettiin.

Kaikkina näinä vuosina ruvettiin häntä yhä enemmän vaatimaan puhujaksi pyhäkoulun ja N.M.K.Y:n konferenseissa. Yhdellä iskulla sai hän ne tavallisesti haltuunsa ja pyyhkäisi pois kaikki muotomenot sillä seurauksella, että nämä konferensit useimmiten muuttuivat herätyskokouksiksi.

"Olen kahdeksan kuukauden aikana ollut rukouskokouksissa kaikkina iltoina paitsi kahtena", kirjoitti hän äidilleen jo 5 p. kesäk. 1861. "Herra siunaa työtäni, ja otaksun että haluaisit sanoa minulle: Jumala siunatkoon sinua jatkuvasti… Olin koko viime viikon poissa pyhäkoulukonferenseissa. Täydyn mennä koko täksikin viikoksi ja vielä tulevaksikin, niin että näet että minulla on enemmän työtä kuin koskaan ennen. Täydet huoneet minulla on joka paikassa. Viime viikolla oli huone täysi, samoin katukäytävä ulkopuolella, jonkatähden niiden täytyi avata yksi kirkko lisäksi, niin että sain puhua kahdessa huoneustossa. Herra siunasi minua suuresti, työ alkoi tositeolla, ja senvuoksi ovat jälleen kutsuneet minua sinne. Oi, äiti, jos olisit täällä, niin et olisi pahoillasi siitä, että jätin liike-elämän. Luulen, että ellen sitä olisi tehnyt, niin olisin kadottanut kaiken, mitä omistin, sillä kaikki liikemiehet jalkineliikealalla, kahta lukuunottamatta, ovat tehneet vararikon…"

Eräässä kaupungissa halusi hän päästä asumaan jumalattomimman miehen luo koko ympäristössä. Hän lähetettiin erään salvumiehen luo. Mr. Moody kysyi tältä: "Tiedättekö, että Jeesus Natsaretista oli salvumiehen poika?" Tämä teki mieheen syvän vaikutuksen ja hän kääntyi, ennenkuin vieras läksi talosta.

Monta kertomusta voidaan esiintuoda osoittamaan, miten hän ilman muita mutkitta puhutteli ihmisiä uskontoa koskevissa asioissa.

Eräänä iltana, kun hän oli matkalla kotiinsa, näki hän miehen, joka nojaili erästä lyhtypylvästä vasten. Hän meni miehen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Oletteko kristitty?"

Mies raivostui, pui nyrkkiä ja valmistautui heittämään Mr. Moodyn katuränniin. Tämä lausui:

"Mieleni on paha että loukkasin Teitä, vaan en luullut Teille asettaneeni sopimatointa kysymystä".

"Pysykää omassa toimessanne!" ärjäsi toinen.

"Tämä onkin toimeni", vastasi Moody.

Päivänkoitossa eräänä kylmänä, sangen kylmänä talviaamuna noin kolme kuukautta myöhemmin naputti joku Mr. Moodyn ovelle.

"Kuka siellä", kysyi tämä, "ja mitä Te tahdotte?"

"Tahdon tulla kristityksi", kuului vastaus. Moody avasi oven ja hämmästyksekseen näki hän saman miehen, joka oli häntä kironnut siitä, että hän puhutteli häntä, kun hän seisoi nojaillen lyhtypylvästä vasten.

Mies lausui: "Siitä illasta asti ei minulla ole ollut rauhaa. Teidän sananne vainosivat ja tekivät levottomaksi minut. En tänä yönä ole saattanut nukkua, ja siksi päätin lähteä luoksenne puhuttelemaan Teitä ja pyytämään Teitä rukoilemaan kanssani".

Tulokseksi tuli, että mies otti vastaan Kristuksen, ja sen tehtyään kysyi hän heti:

"Mitä minä voin tehdä hänelle?"

Hän opetti pyhäkoulussa sodan syttymiseen asti, jolloin hän liittyi sotajoukkoon ja kaatui ensimmäisten joukossa, saatuaan kumminkin sitä ennen lausua selvän todistuksen Jumalastaan.

Erästä toista miestä, joka hiljan oli tullut maaseudulta, puhutteli Moody samaan tapaan kadulla:

"Oletteko kristitty?"

"Se ei ole Teidän asianne".

"Ompa se minun asiani".

"Sitte mahdatte olla D. L. Moody", virkkoi muukalainen.

Muuan liian kriitillinen arvostelija, joka ei itse suinkaan ollut liian innokas työmies, pani Moodya lujalle hänen huonon kielitaitonsa vuoksi.

"Teidän ei tulisi yleisesti puhua", lausui hän, "Te teette niin monta kieliopillista virhettä".

"Tiedän kyllä, että teen virheitä", kuului vastaus, "ja että minulta puuttuu koko joukko alkeistietoja; mutta käytän parhaimman ymmärrykseni mukaan ne kuin minulla on. Mutta kuulkaapa nyt, ystäväni, Teillä on kielioppitietoa kylliksi — miten käytätte sen Jeesuksen kunniaksi?"

Eräässä tilaisuudessa oli Mr. Moody puhujana jossakin suuressa kokouksessa. Muuan pastori, joka puhui hänen jälestään, rupesi arvostelemaan häntä hänen puheensa johdosta, väittäen että se oli kokoonpantu sanomalehtiuutisista j.n.e. Kun pastori oli istunut paikalleen, astui Mr. Moody jälleen esiin ja myönsi kaikki todeksi; hän tunnusti puuttuvat tietonsa ja kykenemättömyytensä hienojen puheiden pitämisessä; hän kiitti pastoria siitä, että tämä oli viitannut hänen heikkoihin puoliinsa ja pyysi pastoria johtamaan kaikkia yhteiseen rukoukseen Jumalan puoleen, että tämä häntä auttaisi.

Mr. Moody tiesi puutteellisuutensa yleisessä esiintymisessä eikä koskaan hakenut siihen tilaisuutta, mutta siitä huolimatta sai hän kutsuja monelta taholta, usein hyvinkin kaukaa, missä kristillisiä kokouksia pidettiin. Hänen etevyytensä ilmeni käytännöllisessä käsityskyvyssä ja hänen taidossaan saavuttaa syrjäytettyjä kansanluokkia. Hän oli työskentelyyn perehtynyt ja tunsi kaikki sen eri haarat; hän tiesi, missä oli erehdytty ja millä keinoilla asiat olivat autettavissa.

Suurissa yleisissä kokouksissa hän mielellään esiintyi vähäpätöisellä paikalla, eikä hän matkustellut pitkiä matkoja vain näytelläkseen ihmisille, minkä näköinen D. L. Moody oli.

Muuan hauska kertomus on säilynyt siitä, miten hän eräässä yleisessä pyhäkoulukokouksessa pakoitettiin asettumaan ensi sijalle. Lähelle ja kauvaksi oli kuulutettu, että eräs erinomainen kyky tulisi esiintymään, ja että "eteviä puhujia" Chicagosta tulisi olemaan kokouksessa läsnä. Mr. Moody matkusti Mr. Hawleyn, N.M.K.Y:n sihteerin kera, joka ei suinkaan pitänyt itseään muuna kuin nöyränä työntekijänä, kykenemättömänä "etevänä puhujana" esiintymään. Kokous, jota pidettiin jossakin Illinoisin maakunnassa, odotti suuria ja oli eroittanut kokonaisen iltapäivän molemmille vieraille puhujille.

Mr. Moody ja hänen toverinsa peljästyivät, kuullessaan juuri itse olevansa nuo ainoat "etevät puhujat" Chicagosta. Tulee huomata, ett'eivät he päässeet perille ennenkuin kello 2 aikaan jotenkin kylmän yön aamupuolella, ja silloin olivat he liiaksi huolissaan voidakseen paneutua levolle ja liian väsyneet valvomaan. He käyttivät ajan rukoukseen ja koettivat valmistautua siihen, mitä heillä oli edessään.

Kokouksen aamupäiväkokous oli hidas ja raskas eikä näyttänyt vastaavan odotusta. Kun iltapäiväkokous oli alkava, ja oltiin matkalla kirkkoon, vuokrasi Moody ohimennessä erään yleisen koulurakennuksen illaksi.

Hänen toverinsa kysyi, mihin hän aikoi kouluhuoneustoa käyttää. "Tarvitsen sen jälkikokousta varten", vastasi Mr. Moody. Hän ei lainkaan epäillyt, ettei sitä tultaisi tarvitsemaan.

Mr. Hawleyn piti ensin puhua ja Moodyn rukoilla hänen edestään, sitte piti Moodyn puhua ja Hawleyn rukoilla. Mr. Hawley puhui noin kaksikymmentä minuuttia sangen suurelle kuuliakunnalle. Kun hän istui alas, astui Mr. Moody esiin, ja hänen suustaan virtaili sellainen tulva lämpimiä sanoja, täynnä henkeä ja elämää, että kansa ensin jäi hämmästyksestä katsoa tuijottamaan ja sitte tuli syvästi liikutetuksi tuon oppimattoman, voimakkaan nuoren Chicagon sankarin kaunopuhelijaisuudesta. Hän puhui yli tunnin, ja kun henkilöitä, jotka halusivat autuuden tiestä keskustella, kehoitettiin lähtemään koululle, täyttyi huoneusto paikalla, ja noin kuusikymmentä läsnäolijoista kertoivat ennen kokouksen päättymistä saaneensa siunausta.

Siitä päivästä alkoi herätys, joka suurella voimalla levisi yli maakunnan ja kautta koko lähiseudun. Tämä kokemus oli Mr. Moodylle suuresta merkityksestä, sillä se todisti hänelle, että hänellä oli edellytyksiä työhön, joita hän ennen tuskin oli itselleen uskaltanut myöntää, ja että avoin ovi oli hänelle annettu. Hän ymmärsi, että Herra hyväksyi hänen työnsä ja että se oli Jumalan mielihyvällä vahvistettu.

Monet luulivat, että hän suureksi osaksi toimi oman vaistonsa ajamana, jota hän väärinkäsittäen luuli jumalalliseksi vaikutukseksi. Pelättiin että se, mitä hän katsoi jumalalliseksi johdoksi, olikin itse teossa vain inhimillistä liikutusta. Tämä, sanottiin, vei häntä usein kummallisiin toimenpiteihin. Mutta juuri näillä kummallisilla toimenpiteillä oli usein hyvät seuraukset. Kun hän kerran matkusti läpi maan herättääkseen kristityitä virkeämpään toimeliaisuuteen, ajoi hän erään henkilön kanssa, jonka piti viemän hänet seuraavaan kokouspaikkaan. He ajoivat pienen koulutalon ohi ja aivan sen vieressä oli asuinrakennus. Mr. Moody nousi seisomaan karreissa ja huusi. Muuan vaimo tuli pihalle ja kysyi, mitä hän tahtoi. Moody kysyi, oliko sillä seudulla hartauskokouksia pidetty. Vaimo vastasi kieltävästi.

"Sanokaa naapureillenne", lausui Mr. Moody, "että tuossa kouluhuoneessa pidetään ensi viikolla joka ilta rukouskokouksia". Kun he tulivat seuraavaan taloon, tapasivat he opettajattaren, jota pyydettiin lapsilla ilmoituttamaan kokoukset ja kehoittamaan jokaista niissä käymään. Mies, joka ajoi Mr. Moodyn kera, hämmästyi suuresti ja kysyi häneltä, kenen edesvastuulla näitä kokouksia pidettäisi ja kuka niitä tulisi johtamaan. "Te", vastasi Moody.

Ylenmäärin kummastuneena selitti mies, ett'ei hän milloinkaan elämässään ollut sellaista tehnyt. "Vai niin", virkkoi Moody, "sitten on todellakin jo aika aloittaa. Asia on ilmoitettu ettekä te saa väistyä".

Mies huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa päästä pulasta, ja koetti senvuoksi parhaansa. Kokoukset olivat hyvin onnistuneita, herättivät harrastusta ja olivat seudulle suureksi siunaukseksi.

Hänen toiminnastaan ensi aikana Chicagossa voitaneen sanoa, että "profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla". Chicagolla oli merkillinen mies keskuudessaan, mutta se ei tiennyt siitä. Sen muurien sisässä yleni palava ristinsaarnaaja, joka lannistumattomalla rohkeudellaan, apostolisella innollaan ja puhujakyvyllään oli valittu järistyttämään maailmaa. Hän ei itse tietänyt suuruuttaan. Ja se olikin onneksi, sillä täten hän pysyi nöyryydessä.

Kun hän vuosikausia myöhemmin palasi siihen kaupunkiin, jossa hän ensin oli toiminut, oli hän sama yksinkertainen, vaatimaton mies, kuin ennenkin. Hänellä oli, aloittaessaan lähetystyötään, hyvä perustus vastaiselle toiminnalleen. Askel askeleelta talutettuna kulki hän voittajana eteenpäin, ja kertomus hänen kulustaan tulee asetettavaksi suurimpien ja parhaiden menestyneiden viinamäentyömiesten rinnalle.

Kerrotaan Mr. Moodyn kerran kuulleen jonkun lausuvan: "Maailma ei vielä ole nähnyt, mitä Jumala voi tehdä yhdessä ainoassa ihmisessä, sen kanssa, edestä ja kautta, joka kokonaan on hänelle antautunut". Tämä lausunto valtasi Moodyn. Hän ajatteli itsekseen: "Hän ei sanonut suuri, tai oppinut, rikas tai kaunopuhelijas tai viisas ihminen; hän sanoi vaan ihminen. Ja minä olen ihminen. Ihmisestä riippuu, tahtooko hän tai eikö tahdo kokonaan uhrata itsensä. Tahdon tehdä kaikki voitavani tullakseni sellaiseksi ihmiseksi".

Tämä henki nähtävästi läpitunki hänet. Kirjeet tältä ajalta hänen elämäänsä todistavat hänen sisällistä päätöstään.

"Sano kaikille ystävilleni", kirjoitti hän 12 p. helmik. 1861, "ett'ei löydy mitään, jota voitaisi verrata Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin. Toivon, että perhealttari pyhitetään kotona".

"Toivon, että teet kaiken voitavasi Vapahtajasi tähden persoonallisesti", kirjoitti hän Sam veljelleen 3 p. helmik. 1865. "Puhu hänen puolestaan, rukoile häntä, työskentele hänen tähtensä, ja tee kaikki hänelle; ja tuo rakas Herra ei koskaan ole sinua ylenantava. Lue usein Joh. 14 lukua".

Hänen suurenmoinen sydänlaatunsa ilmeni siinä tavassa, jolla hän kohteli erästä miestä, joka tapasi käydä päivä- ja vapaailmakokouksissa häiriötä matkaansaattamassa. Mr. Moodykaan ei saanut häntä rauhoittumaan. Kun hän kerran seisoi ovella ja kätteli ihmisiä rukouskokouksen loputtua, tuli mies esiin. Hetken epäröittyään ojensi Mr. Moody kätensä ja lausui:

"Jos Jeesus Kristus taisi syödä viimeisen ateriansa yhdessä Juudas Iskariotin kanssa, niin voinen minä paiskata kättä teidän kanssanne".

KUUDES LUKU.

Millä tavalla Mr. Moody valmistautui saarnoihinsa.

Moneen vuoteen ei Mr. Moody ajatellut enempää saarnaaja-alalla aikaansaada, kuin pitää viisi tai kymmenen minuuttia kestävän esitelmän pyhäkoululapsilleen. Myöhemmin hankki hän itselleen avuksi raamatunlukemisessa n.k. "tekstiselityskirjan" ja rupesi valmistamaan esitelmäänsä "raamatusta". Tämä sana oli hänen aineenaan ensikerran koettaessaan aikaansaada säännöllistä raamatunlukemista.

Hänen menettelytapansa oli yksinkertainen ja tarkoitustaan vastaava. Hän kehotti jotakuta kuulijoista lukemaan jonkun tekstin. Sillävälin oli hänellä aikaa koota ajatuksensa, jonka jälkeen hän lausui muutamia sanoja tai kertoi jonkun tekstiä valaisevan kertomuksen. Kun hän oli aineen tyhjentänyt, pyysi hän monasti että vieläkin joku muu teksti luettaisi, ja siihenkin hän samoin liitti muutamia selityksiä. Kun hänen kuulijakuntansa kasvoi, niin että hänen itse tarvitsi lukea tekstinsä, täytyi hänen huolellisemmin valmistautua, kun ei ollut niin paljon tilaisuutta tilapäisten huomautusten tekemiseen.

Ennen pitkää pyysi Mr. Goodwin, Chicagon ensimmäisen congregationalistisen seurakunnan pastori, Mr. Moodya toistamaan yhden näistä raamatunluvuista hänen kirkossaan. "Minä hieroin silmiäni", sanoi Moody, "nähdäkseni kuka olin!" Hän ei milloinkaan ollut ajatellutkaan niin pitkälle yleisessä opetustoimessa ennättävänsä. Raamatunluku Mr. Goodwinin kirkossa koski ainetta: Pyhä Henki, aine, joka siihen aikaan oli vähäisen tunnettu, mutta jolla nyt kautta koko maailman on sangen tärkeä sija kaikkien niiden luvuissa ja ajatuksissa, jotka raamattua tutkivat. Tämä on suureksi osaksi Mr. Moodyn ponnistusten tuloksena.

Kohta sen jälkeen pyydettiin Mr. Moodya pitämään raamatunlukua kolmannessa presbyteriläisessä kirkossa, ja vähitellen levisi hänen maineensa kautta koko kaupungin ja vielä sen rajojen ulkopuolellekin.

Itse teossa hän ei milloinkaan muuttanut saarnojen järjestämistapaansa, joka oli seuraava:

Kun hän jostakin erityisestä aineesta tai tekstistä oli päättänyt pitää esitelmän, hankki hän ensin suuren kuoren, jonka päälle hän kirjoitti aineen osoituksen, kuten "Taivas", "Psalmi 23", "Luopiot", "Jumalatoin hyljätköön", "Miten murheellisten kanssa on meneteltävä". Näihin kuoriin kokosi hän otteita saarnoista, selityksiä, sanomalehdistä leikattuja kirjoituksia, kertomuksia sekä valaisevia tapauksia hänen omasta elämästään; sanalla sanoen, kaikenlaista, mikä jollakin tavalla koski kysymyksessä olevaa ainetta. Sadottain näitä kokoelmia löytyy hänen työhuoneessaan, monet niistä sangen laajoja ja kantaen jälkiä ahkerasta käyttämisestä, monet taasen vasta saarnojen alkuja.

Kun Mr. Moody tahtoi puhua jostakin erityisestä aineesta, tarkasteli hän niitä aineksia, joita hänellä vastaavassa paperikuoressa oli ja valitsi niistä sellaiset kohdat ja kertomukset, joita hän halusi käyttää. Nämä järjesti hän kokonaisuudeksi ja kirjoitti alkusanat paperilehtisille, joita hän sitte venyvillä nauhoilla kiinnitti raamattuunsa.

Mr. Moody aloittaa saarnan, jonka aineena on "Katumus", esiintuoden tavallisia vastaväitteitä. Ensin: "Minua ei sureta minun syntini". Tätä vastaväitettä aikoo hän kohdata esiintuomalla Hes. 33: 11, ja senvuoksi leikkaa hän mainitun värsyn isoränttisestä raamatusta sekä liistaroi sen paperille, ettei hänen tarvitse etsiä sitä raamatustaan. Myöhemmin hän lisäsi: "En ole tullut ajatelleeksi" — muistaakseen puolustusta, joka häntä usein kohtasi puhellessaan kääntymättömien kanssa. Sana "totella", sekin myöhemmin lyyjykynällä lisätty, huomautti hänelle, että kuulijaisuus, eikä tunteet, oli raamatun vaatimus.

Toinen vastaväite: "Kuinka paljon ja kuinka kauvan pitää minun syntejäni sureman?" Vastauksena tähän käytti hän 2 Kor. 7: 9, 10; myös kehoitusta Jes. 55: 7, "Jumalatoin hyljätköön tiensä ja pahantekijä ajatuksensa ja kääntyköön Herran puoleen".

"Olen katunut paljon enemmän sittekun tulin Kristuksen luo, kuin sitä ennen", kirjoitti Mr. Moody edelleen, muistuttaakseen itselleen yhtä ajatusta, jota hän usein teroitti kuulijoittensa sydämmiin, nimittäin että katumus ja uudestisyntyminen ovat vain alkuna kokemukseen, joka kristityllä yhä jatkuu, koska hänen alituisesti tarvitsee katua syntiään ja luottaa Vapahtajansa apuun.

Tämänkaltaisella saarnojen valmistustavalla katsoi hän olevan monta hyvää puolta. Se ei estänyt hetken inspirationia, koska puhuja ei orjallisesti ole kirjoitettuun sanaan sidottu. Monet Mr. Moodyn parhaimmista ja useimmin käytetyistä lausunnoista ovat hetken tuotteita. Hän huomauttikin aina, että kirkko tarvitsee miehiä, jotka voivat "seistessään ajatella".

"Ihmiset sanovat, että kertaan saarnojani", lausui Moody. "Tietysti sen teen ja teen mielelläni. Muutamat saarnaajat pelkäävät, että kadottavat maineensa, jos kertaavat saarnojaan. Anna maineesi mennä menojaan, niin sinun käy hyvin. Jos sinulla on Jumalan siunaama saarna, niin älä pelkää käyttää sitä yhä uudelleen". Mr. Moody varmaan kertasi osan saarnojaan satoja kertoja, mutta aina ne kuulijoista tuntuivat uusilta. Salaisuus on varmaan osaksi etsittävä itse aineen luonteessa; näyttelijää tai luennoitsijaa, joka kertaisi samaa asiaa, ei kenkään kerta toisensa perästä jaksaisi kuunnella; mutta raamattu pysyy lähteenä, josta alituisesti pulppuaa uutta. Osaksi riippui se Mr. Moodyn vilkkaasta esitystavasta. Mutta epäilemättä johtui se myöskin hänen saarnojensa valmistustavasta, joka myönsi vaihtelua esityksessä ja tuotti senkautta yhä uutta valoa itse aineesen nähden, ilman että hänen tarvitsi noudattaa samaa järjestystä pääkohtien ja kertomusten kokoonpanossa.

Kolme kirjaa kehoitti Mr. Moody jokaista kristittyä itselleen hankkimaan: hyvän raamatun, suurella, selvällä räntillä; Crudenin raamatunoppaan ja tekstiselityskirjan. Olemme jo nähneet, millä tavalla hän viimemainittua käytti apunaan saarnojensa valmistuksessa, Hänellä oli aina mainittu kirja käsillä työhuoneessaan samoinkuin raamatunopas. Viisi vuotta hän oli ollut uskovainen, ennenkuin hän sai kuulla sellaisesta puhuttavan. Muuan vapaa-ajattelija sai kohta hänen kääntymisensä jälkeen hänet käsiinsä Bostonissa, ja nuori Moody koetti puolustaa raamattua ja kristillisyyttä. Vapaa-ajattelija lausui lauseen, jonka Moody väitti olevan toisin raamatussa. Monta päivää sai hän selailla raamattua voidakseen näyttää toteen, että vapaa-ajattelija oli väärässä. Monta vuotta myöhemmin huomasi hän, että jos hänellä silloin olisi ollut joku raamatunopas, niin olisi hän muutamassa silmänräpäyksessä voinut löytää raamatunpaikan.

Mr. Moodyn raamatut ovat kalleimpia aarteita, joita hän on jättänyt jälkeensä. Hänellä oli niitä koko joukko — pariinkymmeneen kappaleesen — alituisessa käytännössä. Hänen työhuoneessaan löytyy useita, jotka ovat lähes loppuun kuluneita, irtonaisia ja reunoista repaleisia lehtiä, mutta sanomattoman kalliita niiden huomautusten tähden, joita on reunoihin ja muihinkin tyhjiin paikkoihin kirjoitettu.

Hänellä oli tusina välilehdillä varustettuja raamattuja. Mr. Moody teki sen huomion, että muistiinpanokirjoja ja muita lippusia, aikaa voittain kokoontui joukottain ja tulivat syrjään pannuiksi, jääden siten käyttämättä. Senvuoksi hankki hän nämä välilehdillä varustetut raamatut, joissa muistiinpanot olivat aina käsillä. Näistä jakeli hän kultapaloja kokouksissaan, ja kun ystävät lainasivat tuollaisen raamatun kopioidakseen siinä löytyvät huomautukset, toivoi hän että he siihen merkitsisivät joitakin kultapalasia, ennenkuin jättivät sen takaisin.

"Älkää peljätkö lainata raamattuanne toisille tai päinvastoin", tapasi hän lausua. "Vähän aikaa sitten pyysi eräs mies minun raamattuani lainaksi kirjoittaakseen siitä jotakin muistiin, ja saatuani sen takaisin, löysin siinä seuraavan huomautuksen":

" Jeesus yksin:

"Taivaan valkeus on Jeesuksen kasvot.

"Taivaan ilo on Jeesuksen läsnäolo.

"Taivaan laulu on Jeesuksen nimi.

"Taivaan sopusointu on Jeesuksen ylistys.

"Taivaan puheaihe on Jeesuksen työ.

"Taivaan ajanvietto on Jeesuksen palvelus.

"Taivaan täydellisyys on Jeesus itse.

"Taivaan olemassa-olo on Jeesuksen ikuinen pappeus".

Hän tapasi lausua, että kannatti kävellä tuhannen penikulmaa, jos oli tilaisuudessa saamaan hyvä ajatus. Miten innokkaasti hän kuunteli muita saarnaajia siepatakseen heiltä sattuvia ajatuksia ja valaisevia kuvia; ja miten hänen kasvojaan valaisi onnellinen hymy, kun hän otti taskukirjansa esiin, joka hänellä aina oli mukanaan, merkitäkseen siihen jonkun kultajyvän. Hän vaati, että pitäisi tottua merkitsemään muistiin kaikki hyvä, minkä näki ja kuuli, koska tämän pitäisi päivä päivältä tekemän raamatun yhä huvittavammaksi.

Mr. Moody ei milloinkaan kyllästynyt raamatun tutkimiseen. Kesäsin hän tavallisesti nousi päivänkoitossa saadakseen olla kaksi tai kolme tuntia kahden Jumalansa ja raamattunsa kanssa, kun mieli vielä oli raitis ja ennenkuin päivän askareet olivat huomion kiinnittäneet. Hänen kirjastonsa seinät ovat lattiasta kattoon täynnä kirjahyllyjä. Kirjojen joukossa, joita hän piti suurimmassa arvossa, oli suuri kirkkoraamattu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mr. D. L. Moody, Mrs. C. H. Spurgeonilta, rakkaana muistona rakastetulta, joka on mennyt kotiin Jumalan luo. Tätä raamattua on kallis puolisoni käyttänyt ja lahjoitetaan nyt vilpittömällä ilolla sille, jonka käsissä sen siunattu tehtävä tulee jatkettavaksi ja laajennetuksi.

S. Spurgeon.

Westwood, London 20 p. Marrask. 1892".

Tämä on sama raamattu, johon C. H. Spurgeon merkitsi ne saarnansa, jotka painettiin. Punaisella musteella reunoihin tehdyistä muistutuksista tiesi hän heti, mihin saarnakokoelmaan tai mihin aikakauslehteen mikin saarna oli painettu. Sen raamatun kansilehteen, jota Mr. Spurgeon päivittäin käytti, oli omistaja kirjoittanut huomautuksen, josta Mrs. Spurgeon kirjoitti otteen ja liistaroi sen siihen raamattuun, jonka hän antoi Mr. Moodylle. Se on näin kuuluva:

"C. H. Spurgeon 1856.

Valkeus minun työhuoneessani.

Valo on niin kirkasta kuin ennen koskaan. 1861.

Oi, että silmäni enemmän aukenisivat! 1864.

Kulunut käytännössä, uudestaan sidottu 1870.

Lyhty korjattu ja valo silmilleni niin miellyttävä kuin ennen milloinkaan".

Sittekun Mr. Spurgeonin raamattu (ja samalla täydellinen kokoelma hänen saarnojaan) joutui Mr. Moodyn haltuun, tapasi Moody aina ensin katsoa, oliko Mr. Spurgeon saarnannut siitä tekstistä, josta hän aikoi puhua.

SEITSEMÄS LUKU.

Sota Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä.

Sodan syttyminen Pohjois- ja Etelävaltioiden välillä avasi Mr. Moodyn kristilliselle lähetystyölle uuden työvainion.

Hän oli innokkaasti puoltanut neekeriorjuuden poistamista siitä ajasta asti, kun hän oleskeli Bostonissa ja otti elävästi asioiden kulkuun osaa. Sinä päivänä, jona Lincolnin kutsumus sotilaille julistettiin, oli Mr. Moody eräässä pyhäkouluopettajien kokouksessa paikkakunnalla nimeltä Sycamore, 111. Hän kääntyi erään ystävän puoleen ja lausui:

"Meidän on lähteminen, mutta nyt olemme täällä. Tehkäämme minkä voimme voittaaksemme tänään joukon sieluja Kristukselle".

Lincolnin käynti New Market Hallissa oli oppilaissa herättänyt mitä hehkuvimman isänmaanrakkauden, ja seitsemänkymmentä viisi heistä noudatti heti kutsumusta. Mr. Moodyn sydän seurasi luonnollisestikin heitä heidän palvelukseensa. Leiri pystytettiin Chicagon eteläisen rajan läheisyyteen, Camp Douglass, ja sinne lähetettiin sittemmin kunniasanansa päälle kymmenen tuhatta kapinallista. "Army and navy Committee" muodostettiin heti N.M.K.Y:n keskuudessa. Siihen yhdistyi U. S. Christian Commissionin luoteinen haara, sittekun vanhempien yhdistys 16 p. marraskuuta 1861 oli perustettu. Mr. Moody ei välittänyt yhdistyä "the Christian Commission'iin", koska hän arveli, että sellainen yhdistys sitoisi hänen vapauttaan ja estäisi häntä hänen laajassa vaikutuksessaan, jonka tuloksena oli monet kääntymiset. Samanlaisista syistä kieltäytyi hän, innokkaista hänelle tehdyistä tarjoumuksista huolimatta, rupeamasta rykmenttipastoriksi.

Eräässä kirjeessä 19 p:ltä marrask. 1861 kirjoitti hän äidilleen:

"Minä luulen, että sinä mielelläsi kävisit meidän kokouksissamme New Market Hall'issa. Niissä käy paljon kansaa ja ne ovat sangen hauskat. Toisinaan nousee viisitoista vieläpä kaksikymmentäkin henkeä rukoilemaan… Nykyään työskentelen sangen paljon sotamiesten kesken. Kentuckyssä viihdyin erinomaisesti. Pojat tahtoivat minua rykmenttipastorikseen, mutta minun ystäväni eivät tahtoneet laskea minua, ja senvuoksi jään edeskinpäin kaupunkiin. Tahtoisin Teitä kaikkia tavata ja puhella kanssanne Vapahtajastani, jonka tunnen olevan minua läsnä. Oi, mitä olisi elämä ilman Kristusta! Toisinaan tulen katsoneeksi ales tähän synnin pimeään maailmaan, mutta kun katson Jeesukseen, ojennan minä katseeni ylöspäin".

Yksi hänen veljistään — Warren — otti sotamiehen pestin ja tämäkin seikka kiinnitti vielä enemmän hänen sydämmensä leiriin. Hän kirjoitti 13 p. syysk. 1862 äidilleen ja pyysi saada tarkat tiedot veljensä olinpaikasta, koska hän halusi lähettää kirjoja hänelle. "Pidän joka ilta leirissä kokouksia sotamiehille. Suuri osa heistä kääntyy vääriltä teiltään. Sano Georgelle ja Edille (kaksi veljeä Northfieldissä) etteivät he saa jättää noita rukouskokouksia. Rukoile eteenkinpäin. Nyt on olemassa tärkeät syyt rukoukseen. Näyttää siltä kuin Jumala odottaisi, että tämä kansa huutaisi hänen puoleensa. Minä toivon todellakin, että nämä kokoukset jatkuvat ja ett'eivät Jeesuksen ystävät väsy, ja, äitini, minä toivon, että sinä puhut Warrenin kanssa hänen sielustaan. Sano hänelle, että sinä tahdot joka päivä rukoilla hänen edestään, ja Jumala on kuuleva rukouksesi. Pyydä, ettei hän harjoittaisi korttipeliä, sillä korttipeli johtaa hasardipeliin, ja hasardipeli johtaa helvettiin".

Evankeelisten kokousten, rukouskokousten, laulukokousten (uskonnollisten ja isänmaallisten), raamattujen, kirjojen ja lehtisten jakamisella sekä persoonallisten luonakäyntien kautta koetti Mr. Moody voittaa sotilaita Kristuksen puolelle. Hän järjesti ne, jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, "Veljesliitoiksi", joiden tuli kantaa "Kristuksen lippua" mukanaan ja olla uskolliset toisiaan kohtaan ja sille asialle, jota he ajoivat. 72:ta Illionoisin rykmenttiä kutsuttiin ensin "N.M.K.Y:n rykmentiksi". Aate oli, että se muodostaisi rykmentin "rautakylkiä", jossa joka mies olisi kristitty. Mr. Moody oikein ahmimalla ahmi ne monet tilaisuudet, joita sotajoukkojen kokoominen tuotti hänelle, työhön Kristuksen eteen.

Yhdeksän eri kertaa lähti Mr. Moody taistelutantereelle — toisinaan "the Christian Commissionin" jäsenenä saarnaamaan ja auttamaan sotilaita, väliste taasen "the Sanitary Commission" tai "the Chicago Citizens' Committee" yhdistysten lähettiläänä viemään elintarpeita haavoitetuille taistelun jälkeen. Hän oli taistelutantereella ja palveli haavoitettuja tappelujen jälkeen Port Donelson'in, Pittsburgh Landing'in, Shiloh'n ja Murfreesboron luona, hän oli armeijan kanssa Clevelandin ja Chattanoogan luona ja marssi ensimmäisten joukossa Richmondiin.

Hän oli sotamiesten suosittu lemmikki ja erinomaisesti kunnioitettu itsensäuhraavan työnsä takia. Joka ilta, kun hän oli taistelukentällä, kokoontuivat pojat loimuavan leiritulen ympäri kuuntelemaan hänen vakavia kehoituspuheitaan. Hän kävi tavallisesti telteissä, puheli innokkaasti sotamiesten kanssa ja nuhteli jumalattomia. Koska hän tunsi useita sotilaita monesta eri rykmentistä, otti hän persoonallisesti osaa heidän menestykseensä ja pyysi Jumalalta, että hän antaisi heille voiton synnin, saatanan ja kapinallisten yli. Usein kuultiin hänen äänensä rukouksen muodossa kohoavan jumalattomien telteistä. Erittäinkin sinä aikana, jolloin kenraali O. O. Howard, joka täydellisesti hyväksyi hänen toimintaansa, oli armeijan ylijohtajana, näki hän runsaat hedelmät työstään.

Mr. Moodyn sodanaikana voitetut kokemukset valmistivat häntä monessa suhteessa hänen vastaista laajempaa vaikutustaan varten. Hän tuli kautta koko maan tunnetuksi. Chicagon puolipäivärukouskokoukset muodostuivat kokous paikaksi, jossa hän ja hänen työtoverinsa kohtasivat toisensa ja tekivät toisilleen käynneistään taistelupaikalla tiliä. Kaikkialta Lännen pohjoisosista saapui esirukouspyyntejä puolisojen, veljien ja poikien edestä. Mr. Moody oppi kanssakäymisessään kuolevien kanssa, miten vaarallista on viivytellä ikuisen autuutemme asian ratkaisussa, ja sen kautta kehittyi hänen taitonsa käydä asiaan suoraan käsiksi, persoonallisesti puhellessaan kääntymättömien kanssa. Hän oppi kalliita totuuksia siihen lohdutukseen nähden, jonka evankeliumi antaa, ja siihen alttiuteen nähden, jolla Jumala kuulee ja vastaa rukouksiimme, ja samalla oppi hän tuntemaan lupausten sanomattoman arvon. Sitäpaitsi kokosi hän joukon kertomuksia ja tapauksia elämästä, jotka myöhempinä vuosina näyttäytyivät erinomaisen tehokkaiksi hänen saarnojaan valaisemaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Työskentely Farwell Hall'issa.

Se erinomainen menestys, jonka N.M.K.Y. Mr. Moodyn taitavalla johdolla sai osakseen, teki ennen pitkää suuremman huoneuston hankkimisen välttämättömäksi. Johtokunta mietti, teki suunnitelmia ja rukoili Jumalalta omaa huoneustoa — tehtiin kaikkea muuta, toimeen vaan ei ryhdytty. Vihdoin ehdoitettiin, että Mr. Moody, joka hiljattain oli onnistunut saamaan Illionois Street kirkon toimeen, valittaisi puheenjohtajaksi ja John V. Farwell varapuheenjohtajaksi. Mutta Mr. Moodya katsottiin liian radikaaliseksi tullakseen puheenjohtajaksi, ja senvuoksi vaihdettiin nimiä. Vaalia toimitettaessa oli Mr. Moody ulkona varoja hankkimassa, ja ennen iltaa oli varoja tiedossa rakennuksen teettämiseksi, joka sisältäisi salin istumasijoilla kolmelletuhannelle hengelle, ja sitäpaitsi pienempiä kokoushuoneita ja konttorihuoneustoja. Tätä pidetään yhdistyksen ensimmäisenä rakennuksena Amerikassa.

Vihkiminen, joka toimitettiin 29 p. syysk. 1867, oli tärkeä tapahtuma hengellisten liikkeiden historiassa. Georg H. Stuart, U.S. Christian Commissionin presidentti, matkusti kahdeksan sataa penikulmaa (engl.) saadakseen olla tilaisuudessa läsnä. Sali oli täpösen täynnä; monet läsnäolijoista olivat muista kaupungeista ja valtioista. N.M.K.Y:n puoluehengestä vapaata luonnetta todisti pappien läsnäolo kaikista tunnuskunnista — ja tämä aikana, jolloin sen työ oli vielä kehdossaan, jolloin kateelliset katseet tarkastelivat, näyttäytyisikö se olevan ristiriidassa kirkkojen kanssa.

Mr. Moody huomautti sinä iltana puheessaan Jumalan hyvyyttä, joka vähäpätöisestä alusta oli johtanut heitä nykyiseen vaikuttavaan asemaan. Hän kehoitti heitä voimakkaisiin hyökkäyksiin synnin varustuksia vastaan ja lausui, että oli liian kauvan tyydytty vain puolustussotaan. Samalla hän ennusti, että vaikutus oli vasta kehdossaan.

Salia oli aijottu kiitollisuuden osoitteeksi hänen väsymättömistä ja onnistuneista ponnistuksistaan kutsua Mr. Moodyn nimellä. Vaan kun hetki oli käsillä, nousi Mr. Moody lavalle ja esitti lyhyen, innokkaan pyynnin seurakunnalle, että sitä kutsuttaisi nimellä "Farwell Hall", sen miehen kunniaksi, joka oli rakennuskomitean puheenjohtaja ja joka siihen oli lahjoittanut runsaita avuja. Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

Mr. Moody kokosi alituisesti rahoja sekä Englannissa että Amerikassa N.M.K.Y:n kirkkorakennuksiin, lähetystoimeen ja kokoushuoneisiin, mutta hän kieltäytyi kaikesta kunniasta tämän työnsä tähden ja tukehdutti kaikki yritykset käyttää johonkin hänen nimeään.

Seuraavan vuoden tammikuussa paloi rakennus, mikä oli suuri vahinko, kun se vaan osaksi oli vakuutettu. Mr. Moody ryhtyi kumminkin semmoisella tarmolla asiaan, että hänellä sanottiin olleen tiedossa varat uuteen rakennukseen, ennenkuin tuli lakkasi raivoamasta. Seuraavana vuonna valmistui ja tarkoitukseensa vihittiin uusi "Farwell Hall", joka monessa suhteessa oli entistä parempi. Tämäkin rakennus joutui suuren tulipalon raivotessa v. 1871 saman kohtalon alaiseksi kuin edellinenkin.

Kahden vuoden ajan oli Mr. Moody N.M.K.Y:n puheenjohtajana.

YHDEKSÄS LUKU.

Mr. Moodyn ensimmäinen käynti Englannissa ja Europan mannermaalla v. 1867.

Vuonna 1867 määräsi lääkäri, että Mrs. Moodyn, jota vaivasi pitkällinen yskä, oli lähdettävä merimatkalle. Koska Mr. Moody hartaasti halusi tavata pastori C. H. Spurgeonia ja Mr. Georg Mülleriä, päätettiin, että he matkustaisivat Englantiin. He lähtivät 22 p, helmikuuta samana vuonna matkaan.

Tähän aikaan ei Mr. Moodya ylipäänsä tunnettu Englannissa, paitsi niiden ystävien keskuudessa, jotka olivat käyneet Amerikassa. Eräs näistä oli Fountain J. Hartley, "the London Sabhath-school Union" yhdistyksen sihteeri, joka pyysi Mr. Moodya puhumaan eräässä vuosikokouksessa Exeter Hallissa. Mr. Moody valittiin lausumaan kokouksen kiitoksen illan puheenjohtajalle, jona tässä tilaisuudessa oli tuo hyvin tunnettu kreivi Shaftesbury.

Kokouksen loppupuolella jätti puheenjohtaja paikkansa varapuheenjohtajalle, jotta mainittu ehdoitus voitaisi tehdä. Varapuheenjohtaja ilmoitti, että he ilolla lausuivat "amerikkalaisen serkkunsa, pastori Moodyn Chicagosta" tervetulleeksi, ja tämä "esiintoisi nyt heidän kiitoksensa jalolle kreiville", joka tässä tilaisuudessa oli puheenjohtajana toiminut.

Tämä oli aivan Mr. Moodyn ohjelman ulkopuolella. Raikkaalla suoruudella ja lainkaan välittämättä tavallisista tavoista ja tyhjänaikaisista kohteliaisuuksista, hämmästytti Mr. Moody seurakuntaa seuraavalla rohkealla puheella:

"Puheenjohtaja on tehnyt kaksi erehdystä. Ensiksikin en lainkaan ole mikään 'pastori' Moody. Olen vain D. L. Moody, pyhäkouluopettaja. Ja toiseksi en ole teidän 'amerikkalainen serkkunne'. Jumalan armosta olen teidän veljenne, joka yhdessä teidän kanssanne otan osaa Isämme työhön hänen lastensa eteen".

"Ja mitä taas kiitoksen esittämiseen tulee 'jalolle kreiville' siitä, että hän on ollut puheenjohtajanamme tänä iltana, niin en käsitä, miksi häntä kiittäisimme enemmän kuin hänkään meitä. Kerran kun tahdottiin kiittää Mr. Lincolnia, joka oli johtanut erästä kokousta Illinois maakunnassa, kieltäytyi hän sitä vastaanottamasta. Hän sanoi koettaneensa tehdä velvollisuutensa samoinkuin hekin. Hänestä siis kummatkin olivat tehtävänsä suorittaneet".

Tätä kuullessaan istuivat Mr. Moodyn kuulijat hämmästyksestä sanattomina. Uutuus siinä viehätti heitä, ja siitä hetkestä voitti Mr. Moody kerrassaan englantilaiset kuulijansa puolelleen.

Ennen pitkää löysi hän N.M.K.Y. Aldersgate Streeti'llä ja puhui sellaisella uutuuden viehätyksellä ja sellaisella voimalla kokemuksistaan evankelistana Chicagossa, että hän voitti kaikki, jotka häntä kuulivat. Kertomus hänen ennen kuulumattomasta, omituisesta tavastaan koettaa pelastaa Chicagon raakoja ja laittomia lapsia herätti suurta huomiota.

Mr. Moody kävi Mr. Spurgeonin puheilla, vaan ei voinut saada häntä myöntymään Amerikassa käymään. Bristoliin hän myös matkusti. "Bristol", kirjoitti hän äidilleen, "on se paikka, johon Georg Müllerin suuret koulut orpolapsille ovat sijoitetut. Hänellä on viisitoista sataa lasta kodissaan, mutta hän ei milloinkaan pyydä keltään ihmiseltä penniäkään niiden ylläpidoksi. Hän kääntyy Jumalan puoleen, ja Jumala lähettää hänelle rahoja. On ihmeellistä nähdä, mitä Jumala voi rukousihmisen kautta vaikuttaa".

Ennen lähtöä New-Yorkista oli eräs ystävä mitä innokkaimmin neuvonut häntä, ettei hän jättäisi käymättä lähetyssaarnaajavanhuksen T:ri Duffin luona, sekä kehoittanut häntä tutustumaan T:ri Guthrie'n vaikutukseen Edinburgissa. Sinne suuntasi siis Mr. Moody matkansa. Alkuperäiset tarkoituksensa hän ei nähnyt toteutuvan, mutta sai sen sijaan tilaisuuden esiintyä eräänä iltana "Free Assembly Hall'issa", jossa hän tapasi monta etevää kristittyä.

Ainoa erityistä huomiota herättävä paikka, jossa Mr. Moody matkallaan kävi, oli Pariisi, johon hän viikon ajaksi läksi vaimoineen päästäkseen Englannin rasittavasta ilmanalasta. Hän käytti ajan kaupungin katselemiseen. Pariisin näyttely oli juuri silloin parhaillaan.

Hänen vaikutuksensa Englannin uskonnolliseen elämään sai pysyväisen merkityksen sen kautta, että hän järjesti samanlaiset puolipäivärukouskokoukset N.M.K.Y:n huoneustossa Aldersgate Street'illä kuin ne, joita Chicagossa pidettiin. "Olen lähettänyt sinulle kertomuksen niistä päivittäisistä rukouskokouksista, joita vihdoinkin täällä olen saanut toimeen", kirjoitti hän äidilleen. "Ne ovat saavuttaneet suurta menestystä, ja nyt aletaan samanlaisia pitämään eri osissa kaupunkia. Toivon, että niistä koituu paljon hyötyä. Niitä järjestetään myöskin eri osiin maata".

KYMMENES LUKU.

Mr. Moodyn ja Mr. Sankeyn ensimmäinen kohtaaminen.

Mr. Sankeyn ja Mr. Moodyn ensimmäisen kohtaamisen kertoi edellinen käydessään Philadelphiassa kohta sen perästä, kun maailma oli saanut tiedon siitä, että se oli kadottanut yhden suurimmista evankelistoistaan. Oli vuosi 1870, kun kaksi miestä matkusti Indianopolis nimiseen kaupunkiin, ollakseen läsnä siinä kansainvälisessä kokouksessa, jonka N.M.K.Y. sinne oli järjestänyt. Toinen niistä oli Dwight L. Moody, joka tuli Chicagosta; toinen Ira D. Sankey, jonka asuntopaikka oli Newcastle, Pa.

He olivat kuulleet toisistaan puhuttavan, vaan eivät milloinkaan olleet tavanneet. Moody oli jo jossain määrässä puhujana tunnettu, Sankey samoin kykynsä kautta laululla voittaa sieluja, vaan ei toisella enemmän kuin toisellakaan tässä tilaisuudessa ollut johtajien joukossa mitään huomattavaa sijaa. Sankey oli tähän aikaan valtion virkamiehenä Pennsylvaniassa, jossa hänellä siviliosastossa oli paikka 1500 dollarin vuotuisella palkalla. Hänen hengellinen vaikutuksensa oli siihen saakka rajoittunut siihen, mitä hän joutohetkinä ennätti toimia.

Sankey oli siksi paljon kuullut Moodysta, että hän oli utelijas näkemään ja kuulemaan häntä, ja kokoukseen tullessaan, rupesi hän heti tähystelemään ympärilleen, nähdäkseen nuorukaista Chicagosta. Saapuessaan musikaaliseen akatemiaan, jossa kokousta pidettiin, asettui hän istumaan lähellä alinta uloskäytävää. Hän odotti ja kuunteli tunnin ajan, mutta täytyi lähteä sieltä kuulematta edes sen henkilön nimeäkään mainittavan, jota hän tavoitti.

Harvat ihmiset näkyivät tuntevan Moodya persoonallisesti tai edes huhujakaan myöten. Sittemmin sai hän kuulla Moodyn istuneen aivan lähellä sitä paikkaa, jossa Sankey kokousta avattaessa oli. Kumpikaan heistä ei esiintynyt, sillä ohjelma käsitti vain enemmän tunnettuja nimiä.

Nämä molemmat miehet kohtasivat toisensa vasta toisena tai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Indianopolikseen, ja silloinkin sangen omituisissa olosuhteissa. Ilmoitettiin, että "Mr. Moody Chicagosta" johtaisi erästä rukouskokousta kl. 6 aamulla eräässä pienessä huoneessa musikaalisen akatemian lähistössä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, päätti Sankey käyttää tilaisuutta nähdäkseen ja kuullakseen miestä, jota hän ei tähän asti ollut tavannut.

Matka rukouskokouksen pitopaikkaan oli paljon pitempi, kuin Sankey oli aavistanut, ja kun hän pääsi perille, oli kokous jo puolivälissä. Hän löysi paikan "amen nurkassa", kuten hän lausui, ja istuutui siihen. Hän oli tuskin istunut, kun joku kosketti häntä käsivarteen, ja kääntyessään katsomaan huomasi hän istuvansa pastori Robert Mc Millenin vieressä, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä tuttava.

Mc Millen pyysi Sankeyta johtamaan laulua, koska ei löytynyt ketään, joka siihen kykeni. Sangen pitkäveteisen rukouksen loputtua nyökkäsi Mc Millen Sankeylle sekä pyysi häntä aloittamaan laulun. Muuta pyyntiä odottamatta, nousi nuori Sankey ja lauloi erinomaisella tunteella:

"On verilähde sydämen Avattu Jeesuksen Ja siinä kurjin syntinen Saa uuden sydämen".

Seurakunta unhoitti yhtyä kuoroon ja Sankey lopetti laulun yksin. Kokouksen lopussa pyysi Mc Millen Sankeyta tulemaan esille, niin hän esittelisi häntä Moodylle. Asetuttiin pitkään jonoon, joka verkalleen eteni huoneen etupuolta kohti, jossa Moody seisoi. Kun Sankey pääsi Moodyn läheisyyteen, astui tämä esiin ja tarttui hänen käteensä.

"Mistä Te olette?" kysyi Moody.

"Pennsylvaniasta", vastasi Sankey.

"Nainut vai naimaton?"

"Nainut. Minulla on vaimo ja yksi lapsi".

"Millä Te elätätte itseänne?"

"Olen hallituksen palveluksessa".

Koko ajan piti Moody Sankeyta kädestä. Katsoen häntä kasvoihin terävillä, mustilla silmillään lausui Moody:

"Hyvä, Teidän tulee luopua toimestanne".

Sankey seisoi hämmästyneenä eikä voinut käsittää, mitä Moody sillä tarkoitti, että hän jättäisi toimen, joka hänestä oli erinomainen ja joka hänelle tuotti runsaan tulon. Hän hämmästyi niin, ettei hän voinut vastata sanaakaan. Mutta Moody selitti tarkoituksensa:

"Teidän tulee jättää toimenne ja yhtyä minuun. Te olette juuri se henkilö, jota kauvan olen etsinyt. Tahdon että matkustatte kanssani, niin Te voitte laulaa ja minä puhun".

Sankey oli nyt osaksi toipunut hämmästyksestään, mutta kysymys toimensa hylkäämisestä jonkun epävarman eteen oli liiaksi tärkeä, ja hän pyysi senvuoksi ajatusaikaa. Moody kysyi, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan panemaan asia rukouksessa Jumalan eteen, ja kohtelijaisuudesta suostui Sankey siihen. Moody rukoili, että Sankey näkisi, että hänen tuli käydä ehdotettua tietä, mutta Sankey pani sisässään sitä vastaan. He erkanivat ja Sankey palasi asuntoonsa Moodyn rukouksesta tosin liikutettuna, mutta vieläkin epävarmana. Tämä tapahtui sunnuntaina. Koko päivän ja seuraavan yön ajatteli Sankey Moodyn sanoja, mutta seuraavana aamuna oli hän vieläkin yhtä haluton jättämään tointaan kuukauspalkkoineen.

Juuri kun hän oli valmis vetäytymään syrjään, sai hän kortin. Katsoessaan sitä, huomasi hän sen olevan Mr. Moodylta, joka pyysi häntä kohtaamaan itseään kl. 6 iltapäivällä eräässä määrätyssä kadunkulmassa. Tietämättä, mitä Mr. Moody tahtoi, kirjoitti Sankey kortin takasivulle myöntävän vastauksen ja lähetti sen takaisin Moodylle. Muutamien ystävien kera oli hän kl. 6 sovitulla paikalla ja jonkun hetken kuluttua saapui Moody.

Pysähtymättä lainkaan heidän kanssaan puhelemaan, meni Moody heidän ohitsensa erääsen läheiseen kauppapuotiin sekä pyysi tyhjää laatikkoa lainaksi. Hän saikin sellaisen ja vieritti tuon suuren laatikon kadulle sekä asetti sen kadunkulmaan. Sitte kutsui hän Sankeyn erikseen ja pyysi häntä nousemaan laatikolle laulamaan joku laulu. Sankey suostui, ja kun hän oli laulanut pari laulua, kiipesi Moody laatikolle ja rupesi saarnaamaan. Työmiehet olivat juuri kotimatkalla myllyiltä ja tehtaista, ja ennen pitkää oli Moodylla suuri kuulijakunta. Sankey sanoo, että Moody sillä kertaa saarnasi laatikon päällä voimalla sellaisella, jolla hän ei sittemmin koskaan kuullut hänen puhuvan.

Joukko seisoi hämmästyksen valtaamana, samalla kuin sanat tulvailivat Moodyn huulilta ihmeteltävän voimakkaasti ja helposti. Puhuttuaan noin viisitoista minuuttia, hyppäsi hän alas laatikolta ja ilmoitti omin päinsä pitävänsä kokouksen musikaalisessa akatemiassa, ja sinne pyysi hän kansajoukkoa seuraamaan itseään. Käsi kädessä marssivat Moody ja Sankey pitkin katua ja samalla laulettiin laulu toisensa jälkeen. Kansajoukko seurasi heitä kintereillä, ja miehet eväskonttineen unohtivat lähteä kotiin, niin kokonaan oli laatikon päällä pidetty saarna heidät hurmannut.

Tästä marssista selitti Sankey, että se oli hänen ensimmäinen kokemuksensa pelastussotilaana. Parissa minuutissa oli musikaalinen akatemia kuulijoita täynnä ja Moody piti huolta siitä, että työmiehet työmekoissaan ensin saivat istuimet, ennenkuin hän meni ylös lavalle puhumaan.

Hänen toinen esitelmänsä oli yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin oli ollut, jonka hän piti kadunkulmassa, eikä kokous loppunut ennenkuin edustajat tulivat iltakokoustaan pitämään. Sankey oli vieläkin epävarma, kun Moody toistamiseen nosti kysymyksen heidän yhteistyöstään. Kuitenkin suostui hän tarjomukseen viettää viikko yhdessä Moodyn kanssa, ja ennenkuin tämä viikko oli kulunut, oli hän jättänyt erohakemuksensa Hugh Mc Cullough'ille, joka siihen aikaan oli valtiovarain-osaston sihteerinä, ja muuan sotilas, joka oli istunut vankina Libby Prisonissa, sai Sankeyn paikan.

YHDESTOISTA LUKU.

Chicagon palo ja sitä seuraava aika.

Vuosi 1871 on merkillinen Moodyn elämässä. Hän tunsi yhä selvemmin, miten vähän hän vastasi niitä persoonallisia vaatimuksia, joita hänen työnsä häneen nähden synnytti. Syvä nälkä ja jano hengellisen voiman perään heräsi hänessä kahden hurskaan vaimon kautta, jotka tapasivat käydä hänen kokouksissaan ja istua etumaisilla penkeillä. Hän huomasi heidän kasvojensa ilmeestä, että he rukoilivat. Kokouksen lopussa he usein sanoivat hänelle:

"Olemme rukoilleet Teidän edestänne".

"Miks'ette rukoile kansan edestä?"

"Koska Te tarvitsette Hengen voimaa".

"Minä tarvitsin voimaa!" lausui Mr. Moody monta vuotta myöhemmin, kun tästä tuli puhe, "minä luulin, että minulla oli voimaa. Olihan minulla suurimmat kuulijajoukot Chicagossa ja monet kääntyivät. Olin yhdessä suhteessa tyytyväinen. Mutta koko ajan jatkoivat nuo kaksi hurskasta vaimoa rukoilemistaan edestäni, ja heidän vakavat huomautuksensa siitä, että tarvitsin voitelua erityistä palvelusta varten, panivat minut ajattelemaan heidän sanojaan. Pyysin heitä tulemaan kanssani puhelemaan, ja me lankesimme polvillemme rukoukseen. He vuodattivat rukouksessa sydämmensä Jumalan eteen pyynnöllä, että minä tulisin Pyhällä Hengellä täytetyksi. Suuri nälkä heräsi sielussani. En ymmärtänyt, mitä se oli. Aloin itkeä ja itkin niin, ett'en milloinkaan siten ollut itkenyt, ja nälkä kasvoi. Tunsin, etten tahtonut elää kauvemmin, ellen voinut saada tätä voimaa vaikutukseen".

Siihen aikaan kun Mr. Moody oli tässä hengellisessä asemassa, paloi Chicago poroksi. Tuo suuri tulipalo alkoi 8 p. marraskuuta 1871 ja sekä Farwell Hall että Illinois Street Church paloivat kokonaan. Mr. Moody oli Farwell Hallissa viitenä pyhäiltana jälekkäin pitänyt sarjan esitelmiä Kristuksen elämästä. Hän seurasi Vapahtajan elämää seimestä tuomiosaliin asti, ja teki silloin oman mielipiteensä mukaan suurimman erehdyksen, minkä hän koskaan elämässään on tehnyt. Raatihuoneen kello läpätti tulipalon merkiksi, mutta hän ei siitä välittänyt. He kuulivat usein tulipalomerkkejä, eikä ne heitä tavallisesti sanottavasti häirinneet.

Mr. Moody puhui loppuun tekstinsä: "Mitä tulee minun tehdä Jeesuksen kanssa?" ja sanoi kuulijoille:

"Minä toivon, että otatte kysymyksen mukaanne ja mietitte sitä, ja ensi pyhänä saatte tulla takaisin ja sanoa minulle, mitä hänen kanssaan aijotte tehdä".

"Mikä erehdys!" lausui hän sittemmin. "Näyttää siltä, kuin vastaus olisi ollut mielessäni lausuessani tämän. Siitä ajasta aikain en koskaan ole uskaltanut antaa kuulijoilleni viikon mietintöaikaa pelastukseensa nähden. Jos he hukkuisivat, niin voisivat he syyttää minua tuomiolla".

"Muistan vieläkin, kuinka Mr. Sankey lauloi, ja miten kirkkaasti hänen äänensä sointui, kun hän pääsi tuohon kehoittavaan värsyyn:

"Sinua kutsuu, oi sinua kutsuu Jeesus sua kutsuu, Hän kutsuu nyt sua".

Mennessään kokouksen loputtua kotiin, näki Mr. Moody liekkien leimun ja ymmärsi, että se merkitsi Chicagon täydellistä hävitystä. Noin kl. 1 aikaan paloi Farwell Hall. Kohta oli hänenkin kirkkonsa raunioina. Kaikki paloi poroksi. Noin keskiyön aikoina näyttivät liekit asettuvan, ja luultiin että palosotilaat saisivat ne tukahutetuiksi, jonka vuoksi perhe meni levolle. Mutta ennen tunnin kuluttua annettiin niille, jotka sen kadun varrella asuivat, äänekäs varoitus kiirehtimään liekkien alta pois. Tuli oli päässyt virran poikki ja eteni kiireesti sitä kaupunginosaa kohti.

Oli myöhäistä ajatellakaan pelastaa enempää kuin mitä käsissä voitiin kantaa. Muuan naapuri otti Mr. Moodyn kaksi lasta jo ennestään täyteen ahdettuun vaunuunsa ja pakeni pohjoiseen päin. Muutamia hopeaesineitä ja pieniä muistolahjoja ystäviltä sullottiin kiireesti lastenvaunuihin. Mutta oli vieläkin yksi esine, jonka rouva Moody oli päättänyt pelastaa. Se oli öljyvärikuva Mr. Moodysta, taiteilija Healy'n maalaama, joka riippui seinällä heidän vierashuoneessaan. Se oli taiteilijan lahja rouva Moodylle heidän palattuaan ensimmäiseltä retkeltään Europaan v. 1867, jolloin Chicagon ystävät Mr. Moodylle lahjoittivat tämän talon täysine sisustuksineen ja huonekaluineen. Tätä kuvaa piti rouva Moody suuremmassa arvossa kuin kaikkea muuta, mitä talossa löytyi. Muuan vieras, joka tuli huoneesen, oli avullisena sen alasottamisessa seinältä. Rouva Moody kutsui miestään ja pyysi häntä pelastamaan sitä hänelle.

"Minäkö ottaisin oman kuvani!" huudahti hän. "Sekös vasta olisi hullunkurista. Ajatelkaapa, jos minä kadulla tapaan ystäviä, jotka ovat samassa vaarassa kuin me itsekin, ja ne sanovat: Halloo, Moody, sepä hauska, että olet päässyt pakoon; mikä tuo on, jonka onnistuit pelastamaan ja jota semmoisella hellyydellä kannat? — Eikö kuuluisi hullulta, jos vastaisin: Se on oma muotokuvani?"

Mitkään pyynnit eivät auttaneet, kangas leikattiin kiireesti raskaasta, kullatusta kehyksestään, ja rouva Moody kantoi itse sitä. Mustelma silmässä ja rikkirevityt kasvot oli osa siitä palkasta, minkä tämä ponnistus maksoi, sillä ulkona kadulla syntyi alituinen ottelu taulun kantajan ja ankaran tuulen välillä tämän kaihin aarteen omistusoikeudesta. Rakkaus voitti, mutta vasta pitkällisen taistelun perästä. Tämä muotokuva riippuu nyt seinällä kotona Northfieldissä, muistona siitä tulikoetuksesta, jonka moni sielu sinä yönä sai läpikäydä.

Heti kun vaimo ja perhe olivat ystävien luona turvassa, omisti Mr. Moody pelastustyöhön kaikki voimansa. Ennen pitkää matkusti hän itään hankkimaan rahoja kodittomille, sekä varoja uuden kirkon rakentamiseksi. George H. Stuart ja John Wanamaker Philadelphiasta yhdessä muiden ystävien kanssa idässä kokosivat 600 puntaa. Väliaikainen rakennus 75x100 jalkaa, rakennettiin heti lähelle sitä paikkaa, missä entinen kirkko oli ollut. 24 p. joulukuuta 1871, kaksi kuukautta ja neljätoista päivää tulipalon jälkeen, vihittiin tämä rakennus, tunnettu nimellä "The North Side Tabernacle".

Käynti idässä tuotti suuren siunauksen Mr. Moodyn elämässä. Hän janosi yhä vieläkin suurempaa hengellistä voimaa. Tuli ei tätä tarvetta tyhjäksi tehnyt. "Sydämeni ei ollut kerjuutyössä mukana", lausui hän. "Minulla ei ollut voimaa vedota. Huusin yhä vaan Jumalan puoleen, että Hän täyttäisi minua Hengellään. Eräänä päivänä New-Yorkissa — oi sitä päivää! — en voi sitä kuvailla, ja puhunkin siitä harvoin, sillä se on melkein liian pyhä kokemus mainita. Paavalillakin oli kokemus, jota hän ei maininnut neljääntoista vuoteen. Voin vaan sanoa, että Jumala ilmoitti itsensä minulle; ja minä tunsin hänen rakkautensa sellaisena, että täytyi pyytää häntä pidättämään kätensä. Aloin taaskin saarnaamaan. Saarnat eivät olleet toisenlaiset. En mitään uusia totuuksia esittänyt ja sittenkin kääntyi satoja. En tahtoisi tulla siirretyksi sinne, missä ennen tätä siunattua kokemusta olin, vaikkapa saisin koko maailman."

Hänen palaamisensa jälkeen Chicagoon edistyi lähetystyö uudessa tabernaklissa ihanalla tavalla. Herätystulet syttyivät uudestaan ja paloivat kauvan ja kirkkaasti.

Vuoden kuluessa ryhdyttiin toimeen uuden, pysyväisen rakennuksen aikaansaamiseksi. Perustus, jolla nykyinen kirkko seisoo, ostettiin. Varoja kerääntyi kaikilta puolilta, samalla kun tuhannet pyhäkoululapset antoivat viisi senttiä kukin tiilien ostamiseksi. Kaksi vuotta tyydyttiin nykyisen rakennuksen pohjakerroksen päälle laaditun tilapäisen katon suojaan, mutta vihdoin, kuten eräässä seuraavassa luvussa kerrotaan, hankittiin varoja tämän rakennuksen täydelliseen kuntoon saamiseksi, joka sittemmin on tunnettu nimellä Chicago Avenue Church eli Moodyn kirkko.

KAHDESTOISTA LUKU.

Toinen käynti Englannissa, 1872.

Vaikka kuulijajoukot North Side Tabernaklet'issa olivat suuret ja kokoukset hedelmää tuottavat, oli Moodyn kumminkin mahdoton työskennellä kodeissa, koska sellaisia ei enää löytynyt. Tuli oli suurella alueella Tabernakletin ympärillä polttanut kaupungin tuhaksi. Mistä kansaa kerääntyi kokouksiin oli kerrassaan arvoitus. Sellaiset, jotka mökkinsä raunioiden sekaan pystyttivät, muuttivat alituisesti. Kun hän senvuoksi huomasi, että hänettä voitiin tulla toimeen Chicagossa ja hän halusi englantilaisten raamatuntutkijain jalkain juuressa tulla raamattua enemmän tuntemaan, päätti Mr. Moody vieläkin kerran lähteä Atlannin poikki. Hän matkusti kesäkuussa 1872.

Tämä käynti vaatii erityistä huomiota erään tapahtuman johdosta, joka epäilemättä merkitsi uutta käännekohtaa Mr. Moodyn elämässä.

Hän oli päättänyt olla minkäänlaiseen toimintaan ryhtymättä, jos hän vaan sitä voisi välttää; mutta eräänä päivänä meni hän rukouskokoukseen Old Baileyn luona, ja kokouksen lopussa pyysi Rev. Mr. Lessey, erään pohjois-Lontoon seurakunnan pastori, että hän seuraavana pyhänä saarnaisi hänen edestään. Mr. Moody suostui.

Paikka tuntui aamujumalanpalveluksessa sangen kylmältä ja kuolleelta. Kuulijat näyttivät jotenkin välinpitämättömiltä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi tyhjää tavoitellut, ja näytti, että aamu oli mennyt turhaan.

Seuraava jumalanpalvelus oli kello puoli seitsemän illalla, ja saarnatessaan tunsi hän, ikäänkuin koko ilma olisi ollut Jumalan Hengellä täytetty. Hiljaisuus ylhäältä valtasi kansan ja todisti, että Jumala tutki heidän sydämiään. Hän oli vähäisen rukoillut sinä päivänä eikä voinut ymmärtää, mistä tämä siunaus tuli.

Kun hän oli saarnansa lopettanut, pyysi hän kaikkia, jotka halusivat pelastusta, nousemaan, että hän voisi rukoilla heidän edestään. Sadottain ihmisiä nousi kaikkialla kirkossa — näytti siltä kuin koko kuulijakunta olisi noussut.

Mr. Moody sanoi itselleen: "Nämä ihmiset eivät ymmärrä minua. He eivät käsittäneet, mitä tarkoitin, kun pyysin heitä nousemaan".

Hän ei Amerikassakaan ollut milloinkaan nähnyt niin monen nousevan eikä tiennyt, mitä tehdä, jonka tähden hän uudelleen pani heitä koetukselle.

"Nyt", lausui hän, "tulee kaikkien, jotka haluavat pelastusta, mennä kyselyhuoneesen".

He menivät sinne ja täyttivät huoneen, niin että useampia tuoleja täytyi siirtää sinne, että kaikki saisivat istumasijoja. Pastori oli hämmästyneenä ja Moody samoin. Kumpainenkaan ei ollut sellaista siunausta uskaltanut odottaa. Heillä ei ollut uskoa toivoakseen, että Jumala voisi pelastaa sadottain ja tuhansittain niin hyvin kuin yksittäin tai kaksittain.

Kun Mr. Moody uudestaan pyysi niitä, jotka todellakin halusivat tulla pelastetuiksi, nousemaan, nousivat kaikki. Hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä, jonka vuoksi hän pyysi kaikkia, joilla oli todellinen tarkoitus, kohtaamaan pastoria siellä seuraavana iltana.

Seuraavana päivänä matkusti hän Dubliniin, mutta tiistai aamuna sai hän sähkösanoman, jossa hänen palaamistaan vaadittiin ja ilmoitettiin, että pelastusta etsivien luku maanantaina oli suurempi kuin sunnuntaina. Hän matkusti takaisin ja piti kokouksia kymmenen päivää, ja neljäsataa henkeä otettiin silloin siihen seurakuntaan.

Jonkun ajan kuluttua selvisi tämä ihmeellinen Hengen vaikutuksen ilmauksen salaisuus. Siellä oli kaksi sisarta, jotka kuuluivat seurakuntaan, toinen niistä terve, toinen vuoteella viruva. Eräänä päivänä, kun tuo sairas nainen makasi vuoteellaan ja suri tilaansa, tuli hänelle se ajatus, että hän taisi rukoilla, ja sitten hän rupesi pyytämään Jumalalta, että hän elvyttäisi sitä seurakuntaa, jonka jäsen hän oli. Yötä ja päivää kohosi hänen rukouksensa Jumalan puoleen, mutta yhä pysyi seurakunta kylmänä ja kuolleena.

Eräänä päivänä luki hän sanomalehdessä kertomuksen muutamista kokouksista, joita Mr. Moody oli Amerikassa pitänyt, ja vaikk'ei hän häntä tuntenut, rupesi hän pyytämään Jumalalta, että Hän lähettäisi Moodyn siihen seurakuntaan.

Hänen sisarensa tuli kotiin samana pyhänä, jolloin Mr. Moody oli saarnannut, ja sanoi: "Arvaappas, kuka tänään saarnasi?" — Hän arvaili useita, joiden kanssa heidän pastorinsa tapasi vaihtaa saarnavuoroja.

Vihdoin sanoi sisar: "Se oli Mr. Moody Amerikasta".

Sairas sisar kalpeni ja lausui:

"Minä tiedän, mitä se sisältää. Jumala on rukoukseni kuullut".

Hän vietti iltapäivänsä paastossa ja rukouksessa, ja illalla tuli vastaus tulella taivaasta. Mr. Moody uskoi, että se oli juuri tämä herätys, joka toi hänet Englantiin takaisin seuraavana vuonna. Tästä johtui, että Rev. William Pennefather, kirkkoherra, ja St. Judes, Mildmay Park, Lontoo, ja Mr. Bainbridge, etevä methodisti-maallikko, Newcastle on Tyne, pyysivät häntä kokouksia pitämään. Mutta hän ei ollut aikonut kauvemmin pysähtyä, vaan palasi kolmen kuukauden kuluttua Amerikaan ja yhtyi perheesensä, innokkaasti kutsuttuna seuraavana vuonna Englantiin palaamaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Suuri sotaretki Englantiin Mr. Sankeyn seurassa, 1873-75.

Kun Mr. Moody ensi kerran kävi Englannissa, ei hän siellä suurta huomiota herättänyt. Häntä pidettiin tosin vakavana nuorena miehenä, mutta hänen erinomainen kykynsä voittaa ihmisten sydämiä, joka ominaisuus myöhempinä vuosina teki hänen merkilliseksi, ei silloin vielä tullut näkyviin. Kun hän kolmannen kerran meni Atlantin poikki, otti hän Mr. Sankeyn mukaansa, ja tämä yhdistys näytti tuottavan suuria seurauksia. Täytyy sanoa, että Mr. Moodylla tällä kertaa oli varma päämaali edessään. Hän ei lähtenyt Englantiin katsomaan ympärilleen, voisiko hän mahdollisesti saada siellä jotakin tekemistä; hän ei lähtenyt sinne odottamaan ja katsomaan, olisiko mahdollisesti joku ovi hänelle avoinna, niin että hänen voimansa voisivat tulla käytäntöön. Olemme sanoneet, että hänellä oli varma päämaali; mikä se oli?

"Matkustan Englantiin voittamaan kymmenentuhatta sielua Kristukselle". Nämä merkilliset sanat hän lausui — sanat, joita moni piti ei ainoastaan liiallisina vaan myöskin ajattelemattomina. Mutta ei ne siltä tuntuneet niistä, jotka hänen tunsivat. Hän ei ollut seikkailija, joka odotti sopivia tilaisuuksia; hän tiesi, mitä hän tahtoi ja oli varmasti päättänyt tuumansa toteuttaa. Hän tunsi kylliksi englantilaisen luonteen ja sen laajan vaikutusalan, mikä evankelistalla on, tunteakseen itsensä vakuutetuksi siitä, että hän, kerran alkuun päästyään, oli voittava kaikki vaikeudet ja suorittava suurenmoisen työn.

On huvittavaa tietää, että Mr. Sankey empi seurata Moodya Englantiin, vaikka hän juuri silloin oli saanut kutsun tuolta hyvin tunnetulta laulajalta Philip Phillipsiltä, joka tahtoi häntä mukaansa pitämään hengellisiä konsertteja Tyyneen Valtameren rannikolla. Mutta eräs Sankeyn ystävä lausui tälle: "Lähde Moodyn kanssa eikä Phillips'in. Kaksi samanlajista työmiestä, ja erittäinkin kaksi laulajaa, eivät varmaankaan sovi yhteen". Mr. Sankey seurasi neuvoa eikä milloinkaan ole sitä katunut.

Chicagon palon jälkeen olivat nuo molemmat evankelistat ilman huonetta, missä olisivat voineet kokouksiaan pitää. Jo aikaisemmin oli Moody saanut useita kirjeitä pastoreilta Englannissa, jotka kehoittivat häntä tulemaan siellä käymään. Hän oli halunnut tehdä matkan maan ympäri, ja hän piti sopivana tilaisuutena tehdä se Silläaikaa kun hänen ystävänsä uudestaan rakensivat kirkon. Hän laski voivansa suorittaa matkan siksi, kuin uuden kirkon rakennustyö valmistuisi.

Juuri niin paljolla rahoilla, että he taisivat maksaa matkansa Lontooseen, läksivät Moody ja Sankey perheineen matkaan 1873. Matka Atlantin poikki meni ilman mitään erityisiä tapahtumia, mutta perille päästessä sai Moody kirjeellisesti ilmoituksen, että ne miehet, jotka häntä olivat kutsuneet, olivat kuolleet, ja että senvuoksi oli mahdoton häntä siellä vastaanottaa. Sankey tuli alakuloiseksi, mutta Moody oli vakuutettu siitä, että he olivat oikealla tiellä. Kirje vielä kädessään kääntyi hän Sankeyn puoleen ja virkkoi: "Sankey, jos Herra avaa meille oven, niin pääsemme sisälle. — Muussa tapauksessa palaamme heti Amerikkaan".

Ei kummallakaan heistä ollut rahoja, ja asema oli kaikkea muuta kuin valoisa. Samassa löysi Moody taskustaan kirjeen, jonka hän ennen New-Yorkista lähtöä oli saanut, ja jonka hän oli unhoittanut avata. Hän repi kotelon auki ja silmäili sitä äkkiä katseillaan, jonka perästä hän kääntyi Sankeyn puoleen ja huudahti: "Sankey, Herra on avannut oven; tulemme viipymään".

Kirje oli eräältä henkilöltä Yorkissa, joka pyysi että Moody ja Sankey kävisivät siinä kaupungissa, jos tulisivat Englannissa käymään. Mutta eräs sähkösanoma Mr. George Bennett'iltä, Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen sihteeriltä, ilmoitti heille, että tämä kaupunki oli niin kylmä ja kuollut, että oli mahdoton toivoa siellä saada jalansijaa. Silloin ilmestyi kuvaava piirre Mr. Moodyn hengestä. Tämä masentava sähkösanoma, joka olisi peljästyttänyt kenen muun miehen tahansa ja sulkenut häneltä tien, sai Moodyn heti sähköteitse vastaamaan: "Tulen tänä iltana Yorkiin". Ja Yorkiin hän meni.

Mr. Bennetin tiedonanto tämän kaupungin hengellisestä välinpitämättömyydestä ei ollut liioiteltu. York oli kuollut ja kylmä. Siellä ei ollut mitään liikettä kansan keskuudessa, ei ketään, joka olisi lausunut näitä ristin ilmoittajia tervetulleiksi. Aivan hiljaisesti, ilman kaikkea melua ja liikettä, torviin toitottamatta, saavuttivat he päämääränsä ja valmistuivat kokouksiaan aloittamaan. Heikkouskoisina olisivat he kohta alussa kadottaneet rohkeutensa. Ainoa kehoitus, mikä tuli heidän osakseen, oli vastaus, jonka he saivat pyyntiinsä, että kirkkoja avattaisi heille seuraavaksi pyhäksi. Monien arvelujen ohella annettiin heille neljä kirkkoa käytettäväksi, nimittäin yksi baptisti-, yksi congregationalisti- ja kaksi methodistikirkkoa.

Heidän ensimmäinen kokouksensa sunnuntai aamupuolella pidettiin N.M.K.Y:n huoneustossa, ja oli siinä läsnä ainoastaan kahdeksan henkeä, mutta he tiesivät, ettei Herran läsnäolo ollut läsnäolijoiden luvusta riippuvainen, ja senvuoksi eivät he kadottaneet rohkeuttaan. Tämä harvalukuinen kokous oli alkuna laajalle leviävään ja ihmeelliseen liikkeesen, joka käsitti koko Suurbrittanian ja Irlannin, ja joka tempasi mukaansa ihmisiä joukottain, sekä kääntyneitä että kääntymättömiä. Sellaisista pienistä aluista johtuu usein mitä suurimpia seurauksia; sinapin siemen kehittyy puuksi, ja sen oksien alle rakentavat taivaan linnut pesänsä. Toisissa kokouksissa, joita tänä ensimmäisenä pyhänä pidettiin, oli lukuisammin kuulijoita, ja saatiinpa jo viikolla kokea hieman menestystäkin; mutta että York hengellisessä suhteessa kuului kylmän vyöhykkeen seutuihin, se saatiin tuskalla kokea.

Mr. Moody huomasi heti, että hänen tuli tähdätä saarnansa uskonnollisia tunnustajia kohti, voidakseen jos mahdollista herättää heitä unestaan. Heistä sanoi Mr. Bennet, että "he tarvitsivat melkein yhtä paljon herätystä kuin itse unikeot". Aivan varmaan eivät nämä evankelistat milloinkaan olleet niin kovissa koettelemuksissa ja niin vaarassa menettää rohkeuttansa kuin ensimmäisenä työskentelynsä aikana Yorkissa. Toisella viikolla rupesi totuus vaikuttamaan, ja yhdessä methodistikirkoista heräsi harrastus.

Ansaitsee ottaa huomioon syy, jonka nojalla Mr. Moody päivä päivältä voitti vaikutusalaa kansassa. Se johtui kokonaan hänen raamatunkeskusteluistaan ja raamatunselityksistään. Siitä huomasi heti, että hän oli mies, joka oli sanassa perehtynyt; tämä voitti kristittyjen myötätuntoisuuden ja veti ne hänen puolelleen. Esitelmät olivat erittäin yksinkertaiset ja asialliset, kosketellen evankeliumin ensimmäisiä perustotuuksia ja tunkivat suoraan kuulijoiden sydämiin.

Oli harvinainen näky nähdä ihmisten arkipäivinä raamatut kädessä menevän kirkkoihin, valmiina esitelmää seuraamaan. Ja omituista kyllä, sisällysluettelolla ja raamatunoppaalla varustettuja raamattuja ostettiin siinä määrässä, että kustantajien täytyi painattaa paljon suurempia painoksia, eivätkä sittenkään voineet tyydyttää tarvetta siihen aikaan, kun evankelistat matkustivat paikasta toiseen. Mitä tahansa muuta voidaan sanoa, niin syntyi kaikissa tapauksissa herätys raamatun lukemisen harrastukseen nähden.

Mr. Moody pani myös toimeen kyselykokouksia, joissa uskovaiset pääsisivät läheiseen tekemiseen sellaisten kanssa, jotka olivat hengelliselle opetukselle vastaanottavaisia ja halusivat tulla oikealle tielle johdetuiksi. Tämä oli uutta, ja kaiken uutuuden täytyy kestää taisteluja, miten hyvää se muuten lieneekin. Jos enkeli Gabriel tulisi taivaasta alas, niin pyytäisivät monet ihmiset nähdä hänen valtakirjaansa. Nämä kokoukset näyttäytyivät lopputulostensa kautta hyviksi, eikä kukaan voinut niitä vastaan mitään muistuttaa, paitsi niitä, jotka kaikkea kristillistä työtä moittivat.

Mr. Moody lopetti työskentelynsä Yorkissa kokopäiväkokouksella, jossa hän kullekin tunnille määräsi erityisen aineen erityisillä puhujilla. Uutuus tämänlaisessa kokouksessa herätti huomiota ja voitti ylipäänsä hyväksymistä kristittyjen joukossa, vaikka mainita täytyy, että suurin este työskentelylle Yorkissa oli tuo kriitillinen kylmyys ja välinpitämättömyys pastoreissa, joista moni piti evankelistoja toisten työalueelle tunkijoina, jotka kulkivat olematta lähetetyt. Mutta tämä kokous oli sopiva loppu sille työlle, joka oli tehty. Yksi tunti oli osoitettu tunnustukselle, yksi todistukselle, yksi äskenkääntyneille, että he saisivat tilaisuuden Kristusta tunnusteta, ja lopuksi oli yksi tunti omistettu Herran kuoleman muiston vietolle, jota useat pastorit johtivat, ja jossa tilaisuudessa m.m. Mr. Moody puhui.

"Jumalalle kiitos, että tunnen Mr. Moodyn", kirjoitti joku aika sitten pastori F. B. Meyer Lontoosta; "olen tuntenut hänen eräästä muistorikkaasta aamusta saakka v. 1873. Muistan vielä, miten hän nousi johtamaan ensimmäistä puolipäivärukouskokousta pienessä, huonosti valaistussa huoneessa Coney Street kadun varrella Yorkissa. Vähän hän silloin aavisti, että se oli mahtavan sadon kylvöjyvä, ja että liike oli syntymässä, joka muutaman kuukauden kuluttua oli saavuttava loistokohtansa Free Assembly Hallissa Edinburgissa, ja vihdoin Agricultural Hall'issa sekä kuninkaallisessa oopperahuoneessa Lontoossa. Se oli syntymäaika uusille käsityksille työstä, uusille työskentelytavoille, uusille inspirationeille ja toiveille".

Pohjoiseen Yorkista, Durhamin rannikolla on tuo suuri kaupunki Sunderland. Tämän kaupungin sanottiin olevan yhtä kovan ja vastaanottamattoman kuin York. Mutta siellä asui muuan ystävällinen baptistaveli, joka oli käynyt Yorkissa ja ollut läsnä muutamissa kokouksissa sillä seurauksella, että hän syttyi tuleen ja hehkui innosta. Hän päätti oman vastuunsa päälle kutsua Moodya ja Sankeyta pitämään kokouksia kirkossaan. Hän oli innokas pastori ja oli valmis käyttämään mitä keinoja tahansa herättääkseen kansaansa ja edistääkseen Jumalan työtä.

Tässä voimme mainita, että pääsyy, minkä vuoksi Mr. Moody ei heti voittanut pastorien ja muiden vaikuttavien henkilöiden kannatusta ja myötävaikutusta oli se, että hänen menettelytapansa olivat jotenkin uudet, että ne monesta näyttivät liiallisilta, ja että he senvuoksi epäilivät kannattaa häntä. Hänen ainoa vastauksensa oli, että liioiteltu maailmallisuus ja välinpitämättömyys vaati liioiteltua menettelyä. Eihän kumminkaan ole ihmeteltävä, että pastorit ja muut halusivat nähdä ja tutkia, ennenkuin rupesivat hyväksymään ja kiittämään. Mr. Moody piti omasta menettelytavastaan kiinni, sillä hän oli liiaksi kauvan sitä koetellut epäilläkseen sen vaikutusta, ja hän ei suinkaan ollut valmis sitä hylkäämään senvuoksi, että jotkut arat veljet vanhoillaan-olossaan pudistivat päitään lausuen: "Sellaista ei koskaan ole nähty Israelissa".

Pastori Arthur Rees oli se mies, joka kutsui Moodyn Sunderlandiin tulemaan. Hän oli sydämmellään mukana työssä. Muuan henkilö lausui asemasta: "Mr. Moodylla oli yksi kokonainen pastori, kolme neljättäosaa eräästä toisesta, ja tuskin mitään kaikista muista kokouksissa apuna".

Mr. Rees oli vapaamielinen kristitty, ja vaikka hän oli baptista, jota Moody ja Sankey eivät olleet, ei tämä millään tavalla vaikuttanut siihen lämpimään tervehdykseen, jonka hän näille miehille esitti, eikä siihen sydämmellisyyteen, jolla hän heidän työtään edisti. Mutta työmaa oli kova, ja hetken aikaa näytti siltä, kuin maaperä ei koskaan tulisi muokatuksi. Kuulijajoukot olivat tosin suuret, mutta utelijaisuuden vetämät, samoinkuin kansa olisi kerääntynyt, jos cirkus olisi kaupunkiin saapunut. Saarna oli hyvä ja Sankeyn laulu ihmeellinen; mutta siitä huolimatta edistyi työ kovin hitaasti ja lopputulokset olivat huonot. Vihdoin lausui Moody: "Me emme täten voi jatkaa. Perkeleen kanssa on helpompi sotia kuin pastorien kanssa".

Eräänä päivänä saapui lähetystö N.M.K.Y:ltä pyynnöllä, että Mr. Moody seuraavana sunnuntai-iltapäivällä Victoria Hallissa pitäisi esitelmän. "Hyvä", virkkoi Moody, "tulen saarnaamaan teille".

"Me emme pyydä että meille saarnaatte vaan Kristukselle". "Ei suinkaan", lausui Moody, "tulen saarnaamaan teille".

Lähetystö rupesi nyt Moodylle selittämään, että syy, minkä vuoksi ei yhdistys koko sielustaan ja sydämmestään ollut häneen yhtynyt, ei suinkaan ollut myötätuntoisuuden puute, vaan se, että hän oli tullut sinne erään lahkon yhteydessä. Yhdistys ei tuntenut uskaltavansa ottaa sitä edesvastausta päälleen, että se yhdistyisi johonkin erityiseen lahkoon. Mr. Moody älysi voiman, minkä heidän väitteensä sisälsi, ja selitti ettei sillä ollut minkäänlaista merkitystä, että hän jonkun lahkokunnan kirkossa piti kokouksia, sillä hän oli yhtä altis menemään johonkin toiseen. Mutta kaikkia sellaisia väärinkäsityksiä poistaakseen, piti hän sittemmin kaikki kokouksensa Victoria Hallissa, huomauttaen että hän aina pyrki työskentelemään siellä, missä hän taisi enimmän hyödyttää.

On huvittava kuulla, minkälaisen vaikutuksen hän teki niihin nuoriin miehiin, jotka kävivät hänen luonaan. Suuri osa heistä tunsi itsensä pettyneiksi evankelistojen sivistymättömän ulkonäön ja kömpelön käytöksen takia. Eräs heistä luuli, että kaikki olikin vain rahakeinottelua. Tämä osoittaa, miten helposti voi joutua harhaan viepien vaikutusten alaiseksi. Olikin aivan luonnollista, että epäluuloja syntyisi, sillä nämä miehet olivat aivan tuntemattomia eivätkä vielä olleet mainetta saavuttaneet.

Kaikeksi onneksi sai Moodyn työ Sunderlandissa tukea tuolta kuuluisalta methodistisaarnaajalta pastori William Morley Punshonilta. Mr. Punshon oli kautta maailman tunnettu kaunopuhelijaana saarnaajana ja kaiken tosi evankeelisen työn lämpimänä ystävänä. Näyttää siltä, kuin muutamat methodistipastorit Sunderlandissa olisivat luulleet keksineensä kalvinistista teologiaa ei niin paljon Mr. Moodyn esitelmissä kuin muutamissa hänen kehoituspuheissaan pelastusta etsiville, ja he olivat senvuoksi epäröiviä, tuliko heidän yhteistyön merkiksi ojentaa hänelle kättään. Mr. Punshon oli juuri siihen aikaan presidenttinä methodistikonferensissa ja tuli sattumalta Sunderlandiin erästä erityistä kokousta varten.

Hän oli Mr. Moodyn oppinut tuntemaan Chicagossa eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä, ettei hän olisi rehellinen ja hänen työnsä oikeata. Hän tiesi, että Mr. Moody oli Chicagossa saanut ihmeellisiä asioita aikaan, että hänen henkensä oli vapaamielinen ja laajaperäinen, että hänen tarkoituksensa oli täyttä totta, ja että, jos hän saisi kylliksi kannatusta, tulisi hänen olonsa Sunderlandissa olemaan merkillinen tapaus tämän kaupungin hengellisessä historiassa. Mr. Punshon antoi kaikille pastoreille sen viisaan neuvon, että toimisivat Mr. Moodyn kanssa yhdessä. Siitä huolimatta olivat monet heistä vielä sotajalalla liikkeesen nähden ja kirjoittivat lentokirjasia sitä vastaan, koettaen siten tehdä sitä tyhjäksi.

Sellaista sydämmeen tunkevaa vaatimusta, sellaisia vapaita kutsuja tulemaan elämän vettä noutamaan ken vaan halusi, sellaista kaikenlaisen kirkollisen muotomenon täydellistä poissaoloa ei osa papeista voinut kärsiä. Mutta elämä tukahutti vastuksen ja Sunderlandin kaupunki valloitettiin myrskyllä. Monet eivät pitäneet Mr. Sankeyn soololaulusta, toisiin se sitävastoin syvästi vaikutti, ja hän jatkoi lauluaan. Muutamien mielestä käytettiin liiaksi pakkoa ihmisten käännyttämiseksi; mutta kaikki mitä Mr. Moody tähän vastasi oli: "Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", ja nämä olivat raamatun omat sanat. Mitä merkitsi tuo halpamainen kritiikki ja ahdasmieliset vastaväitteet raamatun omien sanojen rinnalla?

Mr. Moodyn täällä oleskelun aikana sattui tapaus, joka on huomiota ansaitseva, kun se asetetaan hänen viimeisen sairautensa yhteyteen. Matkoillaan tapasivat he Indian ylisotalääkärin, ja Moody kyseli tältä tarkasti ilmanalaa y.m. hänen kotimaassaan. India oli yksi niitä maita, jossa evankelistat olivat aikoneet käydä, ja kun ylisotalääkäri tämän kuuli, tutki hän tarkasti Mr. Moodyn ruumista.

Katsoen suoraan Mr. Moodya silmiin lausui lääkäri: "Mr. Moody, jos menette Indiaan, lyhenee Teidän elämänne kymmenellä vuodella. Sydämenne tulee ilmanalasta kärsimään".

Hetken seisoi Moody sanattomana, mutta äkkiä sai hän malttinsa takaisin ja lausui alakuloisesti: "Vai niin, sitte emme matkusta sinne!"

Tuon intialaisen ylisotalääkärin lausunto Mr. Moodyn ruumiillisesta terveydestä oli nähtävästi oikea.

Seuraava paikka, johon evankelistat matkustivat oli Newcastle. Tämä kaupunki sijaitsee keskellä pohjoisia hiilikaivosalueita ja sillä on suuri asukasluku, enimmäkseen työkansaa. Se seikka, että täällä ympäristössä löytyy suuremmoinen kivihiilikaivosliike, on aiheuttanut sananparren "kantaa hiiliä Newcastleen". Tarkoitetaan sillä, että muutamat kappaleet ovat turhia. Vaan ei ollut turha viedä nämä evankelistat Newcastleen, sillä siellä viettivät he yhden suurimpia voittojaan, ja juuri tässä kaupungissa aukenivat sulkuportit ja mahtava vaikutus alkoi, joka levisi kautta koko brittiläisen valtakunnan.

Kokoukset ilmoitettiin ei ainoastaan kirkoissa ja sanomalehdissä, vaan vieläpä naulattiin seiniin suuria ilmoituksia tiedonannolla, että Mr. Moody saarnaisi evankeliumia ja Mr. Sankey laulaisi sitä. Ilmoitustapa veti yleisen huomion puoleensa, ja kaupungin suurimmat huoneustot olivat alusta pitäin hartaasti kuuntelevaa yleisöä täynnä. Tuo kunnioitettava pastori presbyteriläisestä kirkosta, joka tapasi Mr. Moodyn hänen ensimmäisellä käynnillään Englannissa, hämmästyi jotenkin suuresti tuollaisesta ilmoitustavasta. Mutta hän oli kuitenkin ensimmäisessä kokouksessa läsnä. Koska hän tuli jotenkin myöhään, tapasi hän juuri Mr. Moodyn lähettämässä suuren joukon pelastusta etsiviä keskustelua varten erääsen yksityiseen huoneesen. "Tule tänne, veli Lowe", huudahti Moody, "mene sisään ja puhele niiden kanssa, jotka pyytävät johdatusta. Niitä on niin monta, että saatte samalla kertaa puhella kaikkien kanssa".

Ensimmäisellä viikolla annettiin viisi eri kirkkoa Mr. Moodyn käytettäväksi, ja kaikissa pidettiin kokouksia, mutta lopuksi piti hän kokouksiaan vaan yhdessä ainoassa, nimittäin kaupungin suurimmassa. Kokouksissa käynnin into oli niin suuri ja kuulijajoukot niin suunnattomat, että eräs veli suoraan tunnusti iloitsevansa siitä, että Moody läksi matkaansa. Ne, jotka eivät päässeet sisälle, kun huone ennestään oli täysi, olivat niin tyytymättömiä, että häiriöitä syntyi. Mr. Moody selitti tahtovansa viipyä Newcastle'ssa, kunnes hän oli voittanut pastorien ennakkoluulot ja opettanut ihmiset ymmärtämään hänen oikeat perusvaikuttimensa.

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin useimmat Newcastlen pastorit olivat yksi sydän ja yksi sielu hänen kanssansa. Ympäristön kaupungit ja kylät tunsivat tuon ylenpalttisen siunauksen voiman ja tulivat siitä osallisiksi. Sadottain kokouksia pidettiin eri paikoilla kaupungin ulkopuolella, ja lähellä ja kaukana herätettiin kansa unestaan. Yorkissa oli pidetty yksi kokopäiväkokous; Newcastlessa pidettiin kaksi. Tällaiset kokoukset olivat niin uusmuotisia, että niihin kerääntyi kansaa joukottain. Yhden niistä muodosti sangen merkillinen kiitos-jumalanpalvelus, jota Mr. Sankey johti. Koko pohjois-Englanti ja Skottlanti oli tällöin saanut tiedon Newcastle'n tapahtumista. Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia niistä, ja monet pastorit ja muut, jotka olivat tulleet kaukaa katsomaan armon ihmeitä, palasivat kertomaan, mitä olivat nähneet, ja täten heräsi uutta innostusta monella taholla.

Sen perästä tapaamme Moodyn ja Sankeyn Skottlannissa. Saattaa kysyä: mitä nämä miehet voivat sellaisessa maassa kuin Skottlanti? Skottlantilaiset ovat itsepäisiä, väittelyihin taipuvaisia, dogmeihin ihastuneita ja kunnioittavat suuresti menneen ajan oppeja ja traditioneja. On sanottu, että jos on hiuskarva niin hieno, ettei kenkään voi sitä halasta, niin skottlantilainen halkasee sen ja halkoo vielä osatkin. Jos evankelistojen onnistuisi saamaan Skottlanti liikkeelle, niin täytyi heidän olla ihmeellisiä miehiä. Me tiedämme, että niin todella kävi, ja se ei siis saattanut vain inhimillisellä voimalla tapahtua.

Yksi seikka oli Mr. Moodylle suureksi hyödyksi, nimittäin hänen raamattutaitonsa. Skotlantilaiset ovat innokkaita raamatuntutkijoita. Kaikissa kirkoissa on tavallista, että raamatut avattuina seurataan pappia, kun tämä lukee, ja puolet kaikista skottlantilaisista saarnoista ovat raamatuntutkistelemuksia. Mr. Moody tuli ilman "pastori"-arvoa nimensä edellä, ilman akateemista sivistystä, ilman diploomia jostakin jumaluus-opillisesta opistosta, ilman minkäänlaista muuta suositusta, paitsi uutteruuttaan evankelistatoimessaan ja sitä asianhaaraa, joka hänelle oli erittäin edullinen, nimittäin että hänellä oli ollut menestystä. Mutta mitä ihmettä oli Sankeyn kanssa tehtävä? Sankey lauloi evankeelisia lauluja, ja skottlantilaiset olivat aina laulaneet Davidin psalmeja. Hänen harmooniotaan kutsuttiin "vihellyspilleillä varustetuksi laatikoksi" ja pidettiin kauhistuksena. Hänen lauluaan vastustettiin senvuoksi kaikin voimin, koska se muka oli perkeleen keksintö, joka oli tekevä kaikesta evankeelisesta uskonnosta lopun. Myöntää kuitenkin pitää, että suuri joukko henkilöitä Skottlannissa olivat jumaluusopillisiin väittelyihin ja riitoihin väsyneitä. He olivat huomanneet, ettei kylmissä todisteissa ollut sieluille minkäänlaista rakennusta, ja olivat senvuoksi valmiit nousemaan sotaan puustavioppeja ja muotomenoja vastaan ja aloittamaan evankeelista vallankumousta. Kun vuosikausia aikasemmin Richard Weaner, muuan kääntynyt hiilikaivostyömies, erinomainen mies, joka ei ollut saanut minkäänlaista kasvatusta, mutta oli suurilla luonnonlahjoilla varustettu, vaelteli läpi Skottlannin, pitäen yksinkertaisia saarnojaan ja laulellen jokapäiväisiä lauluja, kuunteli häntä tuhannet minne ikänä hän tuli.

Löytyi tunnetuita pastoreja, jotka lausuivat evankelistat tervetulleiksi. Näitä oli Rev. John Kelman, Leithin, erään Edinburgin esikaupungin vapaakirkkoon kuuluva, joka oli ollut Newcastle'ssa ja omin silmin ja korvin nähnyt ja kuullut ihmeellisiä asioita. Hän ei tyytynyt, ennenkuin sai veljensä taivutetuiksi käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja kutsumaan amerikkalaiset ystävät siellä käymään. Häneen yhtyi Rev. J. H. Wilson Edinburgista, ja kun Mr. Moody sai kutsun näiltä molemmilta, katsoi hän saaneensa kutsuja kylliksi yksinkertaisen evankeliumin voimassa ja uskossa mennäkseen "nykyajan Athenaan".

Alusta pitäin tuntui, että herätys syntyisi. Jo edeltäkäsin pidettiin jokapäiväisiä rukouskokouksia. Ensimäinen kokous pidettiin 23 p. marraskuuta Musiikkihallissa, jonne suunnaton joukko ihmisiä oli kokoontunut esitelmää ja laulua kuulemaan. Mr. Moody oli sairas, eikä voinut olla läsnä, niin että Mr. Wilsonin täytyi astua hänen sijalleen. Seuraavana iltana oli Sankeyn soittokone epäkunnossa, niin ettei hän voinut ottaa kokoukseen osaa. Vastuksista huolimatta järistettiin Edinburgia päästä toiseen, ja alusta alkain kokoontui suunnattomia joukkoja kirkkoihin ja yleisiin saleihin. Herätys kiinnitti silminnähtävästi kaikkien huomion. Kuudessa eri paikassa pidettiin yht'aikaa kokouksia, kaikkialla täysille huoneille, ja sittenkin täytyi suurten joukkojen kokoushuoneiden puutteessa kääntyä kotiin.

Harrastus levisi äkkiä paikasta toiseen, ja näytti siltä kuin koko Skottlanti syttyisi tuleen. Kaikki puhuivat Moodysta ja Sankeysta, ja joskin muutamat Moodyn virheellisen kielen ja puutteellisen kasvatuksen tähden mielellään tahtoivat arvostella ja tehdä ivaa hänestä, tunsi kumminkin kansan suuri enemmistö vaistomaisesti, kuka hän oli, ja piti häntä profeettanansa. Kautta maan alkoivat sanomalehdet ilmoittamaan kokouksia, ja Moodyn ja Sankeyn työ Skottlannissa ei ollut vähemmän kuin suuri kansallinen tapahtuma. Vanhemmat kävivät lapsineen kokouksissa, ja perheenisät ja -äidit lähettivät niihin palvelijansa, toivossa että nämä saisivat niissä hengellistä voimaa.

T:ri Horatius Bonar lausui mielipiteenään, "että Edinburgissa tuskin löytyi ainoatakaan perhettä, jossa ei yksi tai useampia tämän herätyksen aikana kääntynyt". Pastorit pelkäsivät, että ne, jotka kävivät kyselyhuoneissa, johdettaisiin väärään sellaisten kautta, jotka eivät kyenneet heitä neuvomaan ja elämän tietä esittämään. Tämän estämiseksi jakoi erityisesti valittu komitea pilettejä sellaisille henkilöille, jotka keskustelussa komitean kanssa oli käyttökelpoisiksi huomattu. Tällainen järjestys näyttäytyi erinomaiselta ja siitä oli hyvät seuraukset. Suuri joukko hengellisiä työntekijöitä, joista monella oli suuri taito ja eroituskyky, tarjosivat apuaan, ja aivan varmaan ei heitä paitsi olisi saatu aikaan, mitä nyt tapahtui. Muiden muassa oli Henry Drummond, joka siihen aikaan ylioppilaana oleskeli Edinburgin yliopistossa. Kun Mr. Moody huomasi hänen kykynsä, liitti hän hänet omaan persoonaansa ja sai hänen vuoden parin työskentelemään nuorten miesten keskuudessa niissä kaupungeissa, joissa he kävivät.

On luonnollista, ettei Mr. Moodyn suunnaton työ voinut mennä eteenpäin herättämättä vastusta. Sellaisissa tilaisuuksissa pitää saatana aina kovasti huolta puhtaasta opista ja pelkää suuresti harhaan viepää opetusta. Ruvettiin huhuilemaan, ettei Mr. Moody muka ollut aivan puhdasoppinen, että hänellä oli kummallisia käsityksiä, että ihmisten tulisi olla varuillaan ettei totuutta väärennettäisi, vieläpä käytiin hänen persoonansakin kimppuun toivossa, että hänen menestyksensä siten ehkäistäisiin. Joku sai, tai sanoi saaneensa Amerikasta kirjeen, jossa ilmoitettiin, etteivät pastorit hyväksyneet Mr. Moodya ja hänen menettelytapaansa. Moody päätti kuristaa valheen kapalossa.

Koko Amerikassa ei löytynyt ketään, joka taisi hankkia itselleen sellaisia puoltolauseita kuin hän, ja hän päätti saada ne niin pian kuin mahdollista. Tunnetuimmat pastorit ja maallikot Chicagossa lähettivät todistuksen, joka täydellisesti kumosi ne valheet ja salajuorut, joita pahuuden ja kurjuuden orjat levittivät toivossa, että siten vahingoittaa kristityn maailman suurinta johtajaa. Ne kömpivätkin takaisin kurjiin luoliinsa eikä niitä sittemmin näkynyt eikä kuulunut.

Kaikesta huolimatta tapahtui kuitenkin kokouksissa välistä sellaista, jota täytyy surkutella. Kun vuolas virta syöksyy alas laaksoon, seuraa kaikenlaista mukana, ja kun taivaan valtakunnan siemen on kylvetty, tulee vihollinen yöllä ja kylvää rikkaruohoja joukkoon. Mutta kaikki ystävällismieliset pastorit nousivat Mr. Moodya puolustamaan, ja työ edistyi voitokkaasti. T:ri Bonarin sielu syttyi oikeutetusta kiivaudesta, ja hän levitti lentokirjasen, jossa hän jalolla tavalla puolusti Moodya ja Sankeyta.

Puoli Skottlantia oli tyydytetty, kun tämä mies antoi todistuksensa, sillä hänen rehellisyyteensä ja viisauteensa luotettiin täydellisesti. Rakastettavampaa ja evankeelisempaa miestä on tuskin löytynyt.

Suuri joukko henkilöitä eri osista Skottlantia kävi tähän aikaan Edinburgissa, sinne houkuteltuina ihmeellisten kertomusten kautta asioista, joita siellä tapahtui. Taistelu oli taisteltu ja voitto saatu. Tuo vanha Edinburg oli voitettu ja sen mukana suuri osa Skottlantia. Kaukaisilta seuduilta saapui pyyntejä, että lähetettäisi työmiehiä sinne, ja ne, jotka olivat tulleet uskolla ja innostuksella kastetuiksi, läksivät levittämään tämän evankeelisen työn siunattuja vaikutuksia.

Kääntyneiden luku nousi tuhansiin. Vaikein kysymys oli, mitä niiden kanssa oli tehtävä, miten nuo palautetut, eksyksissä olleet lampaat saataisi lammashuoneesen johdetuiksi, miten kristillisiä koteja heille saataisi hankituksi, ja miten heitä heidän uudessa elämässään oli tuettava. On helppo ymmärtää, mihin edesvastaukseen sielunpaimenet tällaisen herätyksen kautta joutuivat, ja ainoastaan heidän henkiset miehet voivat koota Mr. Moodyn työn hedelmät talteen.

Eräs väkevimpiä vastavaikutuksia Moodyn ja Sankeyn työlle Edinburgissa oli muuan kuuluisa uskottomuusseura. Joku määrä henkilöitä harjoitti järjestettyä vastustusta kristinuskoa vastaan ja tulivat tietysti suuresti häirityiksi, kun koko kaupunki sokeasti riensi evankeliumia kuulemaan. Seuran puheenjohtaja tuli eräänä iltana Mr. Moodyn kokoukseen ja meni kokouksen jälestä kyselyhuoneesen keskustelemaan. Kun Mr. Moody puhutteli häntä, otti hän tuiman muodon päälleen ja tahtoi ruveta väittelemään. Mr. Moody pidätti häntä hänen aikeessaan, hyvin tietäen, ettei toteennäyttämiset mihinkään lopputulokseen vie. Hän kysyi mieheltä, tahtoiko hän ruveta kristityksi. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi, että hänellä oli kristityistä hyvin alhaiset ajatukset.

"Tahdotteko, että rukoilen kanssanne?" kysyi Mr. Moody.

"Voittehan koetella voimianne minun suhteeni", virkkoi toinen, "jos Teillä on siihen halua, mutta minä luulen, että olen yhtä väkevä kuin Tekin".

Mr. Moody lankesi polvilleen hänen viereensä ja rukoili hänen edestään. Merkillistä on, että tämä sama mies sittemmin yhtyi heihin ja hänen kanssaan seitsemäntoista muuta seuran jäsentä. Yksi niistä antautui myöhemmin evankelistaksi ja teki parastaan hävittääkseen sitä pahaa, jota hän ja hänen toverinsa olivat matkaansaaneet.

Mr. Moody kävi Glasgowissa v. 1872, mutta silloin ei siellä erinomaisempaa liikettä syntynyt. Kun hän tällä kertaa Mr. Sankeyn seurassa tuli Edinburgista sinne, oli tien avaamiseksi heille pidetty rukouskokouksia edeltäkäsin kokonaisen kuukauden ajan. He aloittivat kokouksensa 8 p. helmikuuta 1874. Suuret kansajoukot tulvailivat kuulemaan ja täyttivät monet suurimmista kirkoista. Eräässä aikaisemmassa kokouksessa saarnaajia varten, joka oli ohjelman laatimiseksi kokoonkutsuttu, nähtiin suureksi mielihyväksi saarnaajien presbyteriläisen kirkon kaikista eri suunnista, valtiokirkkokin siihen luettuna, yhdessä muiden kanssa, joilla ei ollut presbyteriläistä uskonoppia, istuvan samalla lavalla ja siten esittävän ihanan kuvan hengen yhteydestä.

Sellainen kyky oli Mr. Moodylla yhdistää kristityt kaikista tunnuskunnista ja koota ne yhdeksi ainoaksi suureksi työvoimaksi. Kun evankelistat saapuivat Glasgowiin, oli kaikki valmiina ja he ennustivat, että suuri siunaus oli tuleva. Kaikenlaisia kokouksia pidettiin kaikille eri kansaluokille, ja järjestetty koe pantiin toimeen tarkoituksella saavuttaa jokainen ihminen kaupungissa. Ihmisiä tulvaili ympäristöistä kaupunkiin ja palasivat kertomaan, mitä suuria töitä Herra teki. Kerran oli viisi nuorta miestä muutamissa kokouksissa läsnä ja palasivat sitten kaukaisiin koteihinsa, missä heti suuri innostus syttyi sen johdosta, mitä he kertoivat.

Huomattava piirre Glasgow-kokouksissa oli sinne saapuneiden esirukousanomusten paljous. Anomuksia saapui henkilöiltä kaikilta maailman ääriltä — Kanadasta, Yhdysvalloista, Australiasta ja aina Uudesta Seelannista asti. Eräskin kirje saapui muutamalta nuorelta mieheltä Uudessa Seelannissa, joka kertoi, että esirukous hänen puolestaan oli kuultu ja että hän nyt oli ratsastanut sataviisikymmentä penikulmaa (engl.) lähettääkseen vanhemmilleen kirjeen, jossa hän heiltä onnettoman epäsovun jälkeen etsi sovintoa.

Vapaailmakokouksia pidettiin eri paikoilla, ja miehet työmekoissaan ruoka-astiat kädessä pysähtyivät innokkaasti kuuntelemaan. Näihin kokouksiin otti N.M.K.Y. tehokkaasti osaa. Lapsiakaan ei unhoitettu; heille pidettiin erityisiä jumalanpalveluksia ja niissä oli suuret paljoudet lapsia läsnä. Mr. Moody oli erinomaisessa suosiossa alhaisemman kansan keskuudessa. Eräässä suuressa laivaveistämössä allekirjoitti viisisataa miestä kutsun hänelle tulemaan päivällistunnilla heille kokousta pitämään. Siitä seurasi rukouskokous samassa paikassa, johon monet veistämön kahdesta tuhannesta työmiehestä otti osaa. Jumalanpalveluksia varten harjoitetun vakinaisen lauluköörin jäseniä kävi joka päivä laulamassa heille.

Näin edistyi työ jotenkin samoin, kuin se muillakin paikkakunnilla oli menestynyt — samat valmistukset, sama yksimielisyys uskovaisissa, samat suunnattomat joukot, yhteisen sisällisen vaiston vetäminä, sama vakava saarna, samat Mr. Sankeyn laulamat liikuttavat laulut, samat jälkikokoukset ja yhtäläiset lopputulokset. Nuorten miesten ja naisten yhdistykset menivät ulos kaduille ja kujille ja kokosivat joukottain sellaisia, jotka ikänsä ovat eläneet kirkon varjossa ja kuitenkin harvoin, tuskinpa koskaan, ovat sen kynnyksen poikki astuneet. Vaikutus ulottui kaikkiin kansaluokkiin ja siitä oli vain yksi mielipide olemassa. Kenkään ei epäillyt sitä, että se oli oikeata, että sen perusvaikuttimet olivat jalot ja että sillä oli pysyväinen merkitys kaupungin, vieläpä koko Skottlannin hengellisessä elämässä.

Huhtikuun 16 p. pidettiin merkillinen kristillinen konferenssi Kibble Kristall-palatsissa, jossa on istumasijoja 6000 hengelle. Suurin osa läsnäolijoista tässä konferensissa oli evankeeliumin levittäjiä. Etevimmät pastorit ei ainoastaan Glasgowista, vaan muiltakin seuduilta olivat kokouksessa mukana. Viimeisellä viikolla Mr. Moodyn oleskelusta Glasgowissa pidettiin jumalanpalvelukset tässä samassa paikassa, ja ilta illan jälkeen oli tuo suuri sali täpösen täynnä ja sitäpaitsi täytyi monen tilan puutteessa palata takaisin. Eräänä iltana pidettiin siellä kokous naispuolisille kauppapalvelijoille, jotka eivät aikaisempiin kokouksiin ennättäneet. Vaikka kokous oli sangen myöhäinen, laskettiin salin sisässä ja ulkopuolella olleen 9000 tyttöä. Seuraavana iltana oli kokous, jossa 7000 nuorta miestä oli läsnä.

Kaikkien näiden suunnattomien kuulijakuntien yli kuului Mr. Sankeyn kirkas, täytelijäs ääni, vuoroon hehkuvan hellänä ja taasen voimakkaana, pitäen kansajoukot sanattomassa jännityksessä. On mahdotoin luoda täydellinen kuva tästä erittäin merkillisestä hengellisestä vaikutuksesta länsi-Skottlannissa. Juuri tähän aikaan keksi Mr. Sankey jossakin sanomalehden nurkassa sen laulun, joka sittemmin nimellä "Yhdeksänkymmentä yhdeksän" on tullut niin kuuluisaksi.

"Yhdeksänkymrnentä yhdeksän".

Oli yhdeksänkymmentä yhdeksän Jälell' lammashuoneessa, Mutt' korven helmahan synkeän Yks' erkani laumasta. Pois kau'as se eksyi harhaillen Jo hoidosta hellän paimenen.

"Sull' on yhdeksänkymment' yhdeksän, Eikö siinä kyllin ois?" "Ei", kuultiin paimenen ääntävän, Kun kiiruhti korpeen pois, "Mä etsiä tahdon, vaikka lie Kuink' ahdas ja kolkko korven tie".

Yli Herramme kahlas virtojen, Yhä etsi päivin, öin, Ja vihdoin viimeinkin löysi sen Kadonnehen tuskin töin; Hän kuuli sen kurjan huudon kai Ja nääntyvän raukan kiinni sai.

"Miksi vuorelle tie on verinen, Rakas, kallis Herrani?" — "Kas, siihen vuos' veri paimenen, Kun lammasta etseili". — "Mi haavoitti kätes armahat?" — "Nuo pistävät orjantappurat".

Ylös taivasta kohden kohoaa Ilohuuto kaikuvin: "Kaikk kaikki kilvassa iloitkaa, Jo lampahan saavutin!" Ja enkelten riemulaulu soi: "Jo Herrall' on morsionsa, oi!"

Tästä ajasta alkaen oli Moodyn ja Sankeyn eteenpäinmeno kuin voittokulkua, ja heidän työnsä menestys oli jo edeltäpäin taattu. "Näiden miesten kulku on kuin lumipallon vieriminen", kirjoitti se pastori, joka ensin kutsui heitä Sunderlandiin, "se kasvaa sikäli kun se etenee; ensin kädellinen, lopussa vuori". Viimeisessä kokouksessa Glasgowissa oli 50,000 henkeä läsnä, ja koska tällainen paljous ei kristallipalatsiin mahtunut, pidettiin kokous ulkoilmassa, jolloin Moody ja Sankey seisoivat eräällä kuski-istuimella.

Samanlaisia näkyjä seurasi muissakin Skottlannin kaupungeissa. Maa kynnettiin syvemmältä kuin ennen milloinkaan. Mr. Moody kävi sittemmin Mr. Sankeyn seurassa kahdesti tai kolmasti tässä maassa, saaden joka kerta kokea innokasta vastaanottoa ja saavuttaen hyvät hengelliset tulokset. Ei siis ihme, että lord Overtoun hänen kuoltuaan sähköitti:

"Koko Skottlanti suree!"

Oleskellessaan Skottlannissa, saivat evankelistat monta kutsua Irlannista, jonka vuoksi he syyskuussa 1874 läksivät Belfastiin. Ensimäinen kokous pidettiin eräässä suurimmista kirkoista kello 8 aamulla. Näinkin varhain oli kirkko jo kauvan ennen jumalanpalveluksen alkua täpösen täynnä, ja monet eivät lainkaan mahtuneet sisälle. Aamupäiväkokous pidettiin suuremmassa huoneessa, ja vieläkin suurempi oli iltakokousta varten hankittava. Täällä kuten kaikkialla muuallakin pantiin jokapäiväinen rukouskokous toimeen, jolla työskentelyn menestymisessä oli suuri merkitys. Joku sanoi, että se oli koko liikkeen keskuspiste.

Todisteeksi kansan kuulemishalusta mainittakoon, että kun eräänä iltana pidettiin kokous sellaisille, jotka eivät ennen olleet päässeet sisään, pyysi yli kolme tuhatta henkilöä pilettejä tähän kokoukseen. Kuusisataa miestä oli eräässä tilaisuudessa keskusteluhuoneessa läsnä.

Työskentelyn luonnetta Belfastissa kuvaa suunnattoman suuri vapaailmakokous lokakuun alkupuolella. Niin suuri oli osanotto, että rautatiet alensivat pilettien hinnat ja panivat ylimääräisiä junia toimeen. Komitea oli päättänyt saada 100,000 ihmistä kokoon ja ottanut päämääräkseen: "Koko Irlanti Kristukselle".

Belfastista matkustivat evankelistat moneen muuhun paikkaan, ja olisi jo kuvailtujen tapausten kertaamista, jos kaikkia näitä kokouksia rupeisi kertomaan. Heitä otettiin kaikkialla avoimin käsin vastaan. Vastustus voitettiin; pastorit ja seurakunnat yhtyivät työhön; Mr. Sankeyn laululla oli sama valtava vaikutus, ja Mr. Moodyn saarnat tunkivat suoraan ihmisten sydämiin. Jäähyväiskokouksen jälestä Belfastissa suunnattiin hyökkäys Dublinin synninvarustuksia vastaan. Täälläkin tapahtui ihmeellisiä asioita, ja kaupunki järistettiin perustuksiaan myöden.

Mr. Moodyn työtä oli suuresti vaikeuttanut se seikka, että hänen oli täytynyt pitää kokouksensa liian ahtaissa huoneustoissa. Mennessään Dubliniin, pani hän senvuoksi ehdoksi, että kokoukset pidettäisiin Expositions palatsissa, joka oli komea, huvipaikaksi tehty rakennus. Tämäkin rakennus oli päivittäin täynnä, ja työ edistyi ihmeteltävällä voimalla. Jälkikokouksissa oli toisinaan aina 700 henkeen asti.

Kokous, joka kannattaa mainita, pidettiin sotilasten kesken kaupungin lähistössä olevassa majoituspaikassa, Mr. Moody tunsi näiden sotilasten keskellä olevansa kuin kotona sen kokemuksen perustuksella, minkä hän lähetystyöntekijänä Amerikan sisällisen sodan aikana oli saavuttanut.

Kuvaavalla kielellään kertoi hän miehille monta tapausta, jotka syvästi heitä liikuttivat ja panivat heitä itkemään kuin lapset, ja hän voitti heidän luottamuksensa sen lämpimän harrastuksen kautta, jota hän heidän menestykseensä nähden osoitti.

Kun Mr. Moody oli lopettanut työnsä Irlannissa, palasi hän Englantiin, jossa hänen palaamistaan innokkaasti odotettiin. Kokouksia pidettiin melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, kuten Manchester, Sheffield, Birmingham ja Liverpool. Yksi toisensa jälestä näistä kaupungeista käännettiin ylös alas; niitä järistytti totuuden mahtava voima, sellaisena kuin kaukaisen lännen miehet sitä julistivat.

Erittäinkin Liverpoolissa, missä Mr. Moody edellisten käyntiensä kautta Englannissa oli hyvin tunnettu, otettiin häntä sydämmellisesti vastaan, ja uskovaiset tekivät kaikkensa saadakseen työlle menestystä. Kaikki koettivat persoonallisesti ottaa evankeliumin levittämiseen osaa. Täällä, kuten Skottlannissa ja Irlannissa, tuli ihmisiä jumalanpalveluksiin joukottain, ja sanomattoman suuria kokouksia pidettiin. Samoin kävi muissakin kaupungeissa, jonne evankelistat tulivat.

Kerrotaan, että Birminghamissa kokoontui suurempia joukkoja kuin mitä koskaan siinä kaupungissa on evankeliumia kuulemaan kokoontunut. Moody ja Sankey näkyivät erinomaisesti viihtyvän tässä kaupungissa, jossa kokoukset pidettiin Bingley Hallissa. "Minun täytyy tunnustaa", lausui Mr. Moody, "etten koskaan ole niin nauttinut evankeliumin saarnaamisesta, kuin tuloni jälkeen Birminghamiin. Olemme saavuttaneet niin paljon kansaa. Jos voisimme, niin nostaisimme Bingley Hallin paikaltaan ja ottaisimme sen maailman ympäri mukaamme".

Mutta Lontoolle oli säästynyt etuoikeus hurmaantuneena nousta vastaanottamaan evankelistoja tavalla, jota he eivät milloinkaan olleet kokeneet. Lontoo on maailman suurin kaupunki. Kun se joutuu liikkeesen, vyörivät sen aallot kuin valtameren. Oli tarpeellista jakaa se piirikuntiin ja toimia järjestyksessä, jotta se kokonaisuudessaan saavutettaisiin. Jokaiseen piirikuntaan asetettiin sihteeri. Paikalliskomiteoja, jotka olivat pääkomitean alaisia, valittiin myöskin. Pidettiin valmistava kokous kaikkiin tunnuskuntiin kuuluvien pastorien kesken, joiden lukumäärä nousi satoihin. He asettivat Mr. Moodylle sangen läpikäypiä kysymyksiä, ja tätä hän juuri halusikin. Hän tahtoi poistaa jokaisen epäilyksen ja ennakkoluulon ja raivata tietä sille suurelle yhdysliikkeelle, joka oli käsittävä pappeja valtiokirkosta ja kaikista muista tunnuskunnista. Lopuksi pyysi eräs heistä saada tietää Mr. Moodyn uskontunnustuksen. Moody vastasi, että se jo kauvan sitte oli kirjoitettu. Tuo oppinut mies otti lyijykynän ja paperia esille ja valmistautui merkitsemään sen paperille.

"Olkaa hyvä ja esittäkää se", lausui eräs läsnäolijoista, katsoen pelottavasti lasisilmiensä yli. Moody vastasi samassa silmänräpäyksessä:

"Se löytyy kirjoitettuna Jesaian 53 luvussa" — vastaus, joka vastaanotettiin vilkkailla kättentaputuksilla.

Täällä kokoontui suurempia kuulijakuntia kuin missään muualla. Agricultural Hall, Lontoon pohjoisosassa, oli alituisesti ääriä myöden täynnä, vaikka siihen mahtuu 15-20,000 henkeä. Tuossa rikkaassa West End'in kaupunginosassa sijaitsevaan kuninkaalliseen oopperahuoneesen, jossa on 5000 istumasijaa, ei mahtunut neljättä osaa sisäänpyrkijöistä. Kaikissa kirjakauppa-ikkunoissa oli Moodyn ja Sankeyn valokuvia. Jokapäiväisissä sanomalehdissä oli seikkaperäisiä kertomuksia kokouksista. Helppohintaisia painoksia laulukirjasta "Lauluja Karitsan kunniaksi" tarjoiltiin kaupaksi kaduilla. Ei ainoastaan Lontoossa, vaan koko maailmassa herätti liike huomiota.

Mr. Moody oli tähän aikaan ainoastaan kolmenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen. Ei kukaan saattanut häntä itseään enempi ihmetellä tätä suunnatonta työtä, joka niin epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa kaksi vuotta aikaisemmin oli Yorkissa alkanut. Alkaen pienestä lähetyksestä Chicagon kodittomien poikien keskuudessa, oli Jumala johtanut häntä olemaan välikappaleena syvimmän ja laajaperäisimmän hengellisen vaikutuksen aikaansaamiseen, mitä tähän asti Suurbritanniassa ja Irlannissa, ja niiden kautta koko englanninkieltä puhuvassa maailmassa on saatu kokea.

Kaiken ohella pysyi Mr. Moody täydellisen nöyränä Jumalansa edessä. "Minä iloitsen siitä, että saat lukea sanomalehtiä", kirjoitti hän kerran äidilleen, "niistä on sama hyöty kuin kirjeistä, vieläpä suurempi, sillä en tahtoisi itsestäni niin paljon kirjoittaa".

T:ri R. W. Dale, yksi vapaakirkollisia johtajia Englannissa, istui Mr. Moodyn tultua Birminghamiin, kolmena neljänä päivänä kaikissa eri kokouksissa ja tarkasteli häntä, voidakseen, jos mahdollista, keksiä hänen voimansa salaisuuden. Sitte sanoi hän Mr. Moodylle, että vaikutus silminnähtävästi oli Jumalasta, koska hän ei voinut keksiä mitään yhteyttä hänen persoonansa ja sen vaikutuksen välillä, jota hän aikaansai.

Mr. Moody nauroi sydämmellisesti ja vakuutti, että hän olisi pahoillaan, jos asianlaita olisi toisin.

T:ri Dale'lla oli syvä kunnioitus Mr. Moodya kohtaan ja katsoi hänellä olevan oikeuden saarnata evankeliumia, "sillä", lausui hän, "hän ei saattanut puhua kadonneesta sielusta ilman kyyneliä silmissä".

Muutamat suoranaiset lopputulokset tästä käynnistä Englannissa voidaan supistaa seuraavaan lausuntoon: Tuhannet kääntymättömät ja tuhannet luopiot johdettiin lähempään tekemiseen Jumalan kanssa. Lähetysinto heräsi, joka sittemmin ei koskaan ole sammunut. Suuri lukumäärä kaupunginlähetyksiä ja muita toimivia yhdistyksiä perustettiin. Opinkäsitteiden eroitus lakkasi suuressa määrässä. Pastorit eri tunnuskunnista tulivat vedetyiksi yhteiselle lavalle, josta pelastusta syntisille ilmoitettiin. Raamatut avattiin jälleen ja raamatuntutkiminen sai uuden herätyksen. Vanhat ennakkoluulot hävisivät. Uutta elämää vuosi kaikkiin kristillisiin työskentelytapoihin. Minkäänlaisia uusia suuntia ei koetettu perustaa, vaan kääntyneet jätettiin jo olevien kirkkokuntien huostaan Jumalan sanan mukaan hoidettaviksi ja johdettaviksi. Laululle alettiin antaa sille kuuluva merkitys jumalanpalveluksessa. Shaftesburyn kreivi lausui kerran, että vaikk'ei Mr. Sankey olisi tehnyt jäitään muuta, kuin opettanut laulun "Pysykää kalliolla", niin olisi hän sittenkin tuottanut Englannille arvaamattoman suuren hyödyn. "Aina siitä kun Mr. Moody ensi kerran tuli tänne 23 vuotta sitten", kirjoitti muuan etevä skottlantilainen pastori 1896, "on tuo amerikkalainen saarnaaja ollut täällä tervetullut vieras".

New York Tribune lausuu eräässä pääkirjoituksessaan heidän menestyksestään Englannissa:

"Moodyn ja Sankeyn rehellisyydestä voi löytyä vain yksi mielipide. He eivät ole affäärimiehiä eikä myöskään pettureita". Tuo vanhoillaan-olija Englanti, joka moitti sekä heidän työtään että menettelytapaansa, piti heitä kuukausmääriä ankarasti arvostelevien katseittensa alaisina, vaan ei voinut keksiä heissä ainoatakaan väärää vaikutusta.

Kun Mr. Moody muutamia viikkoja oli oleskellut ystävien luona Wales-maakunnassa, jossa hän silloin tällöin piti jonkun esitelmän, piti hän jäähyväissaarnansa Liverpoolissa 3 p. elokuuta 1875 ja läksi seuraavana päivänä Amerikaan. Hänen päämääränsä voittaa kymmenentuhatta sielua Kristukselle, joka monen mielestä tuntui kuin unennäöltä, oli enemmän kuin toteutunut, ja jos sanomme, että kymmenen kertaa mainittu lukumäärä oli saatettu uuden elämän omistukseen, niin pääsemme totuutta lähemmäksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty.

Toinen piirre Mr. Moodyn väsymättömyydestä ja uskonlujuudesta on Moody- ja Sankey-laulukirjojen synty. Se suuri tehtävä, mikä näillä kirjoilla on senkautta ollut, että niistä ei ainoastaan ole laulettu evankeliumin ilo miljoonien sydämmiin, vaan ovat myöskin olleet suurten kasvatus- ja raamatunopetuslaitosten syntyyn syynä, kuuluu uskonnon ja kaupan romantiikkaan.

Kun Mr. Moody ja Mr. Sankey tulivat Englantiin, huomasivat he, että kirkoissa käytettiin eräänlaisia, tarkoitukseensa sopimattomia laulukirjoja, aivan toisenlaisia kuin ne, joihin he itse olivat tottuneet. Mr. Sankey saattoi tosin laulaa soololaulajaan, mutta jotta seurakunta voisi lauluun yhtyä, oli välttämätöintä hankkia amerikkalainen laulukirja.

Mutta kustantajaa ei löydetty, joka olisi uskaltanut asiaan ryhtyä. Rahallisessa suhteessa ei yritys näyttänyt lupaavalta. Mr. Sankey ei luullut, että se onnistuisi. Rouva Moodynkin usko petti. Mr. Moody oli siis aivan yksin, mutta arvelematta painatti hän laulukirjan omalla edesvastuullaan ja omalla kustannuksellaan. Kaikki hänen jäljellä olevat rahansa (noin 20 puntaa) meni pienen tekstipainoksen painattamiseen. Niitä myytiin sitte kokouksissa yhdestä pennysta kappale.

Vähässä ajassa myytiin painos loppuun. Nyt ilmestyi heti kustantaja, joka uskalsi tarjoutua toista painosta painattamaan ja sitoutui sitäpaitsi maksamaan runsaan tekijäpalkkion. Mr. Moody hyväksyi ehdotuksen, koska hän siten arveli osan niistä kulungeista tulevan kuitatuiksi, joista hän persoonallisesti oli edesvastuun alainen. Niin suuri oli yhä kasvava harrastus, ettei tekijäpalkkiota paljo muistettukaan, vaan rahat jätettiin kasvamaan. Ennen pitkää heräsi kysymys, mitä sillä summalla, joka Moodylle kuului, oli tehtävä.

Lontookokousten lopussa, vähän ennen Moodyn ja Sankeyn kotimaahan lähtöä, näytti kustantaja tilit, joiden mukaan Mr. Moodyn saatava tekijäpalkkioina oli kokonaista 7000 puntaa. Mr. Moody ilmoitti komitealleen Lontoossa, että rahat olivat heidän käytettävinään ja tulisi niitä käyttää kristilliseen toimintaan tavalla, jonka he saivat lähemmin määrätä, lisäten, ettei hän tahtonut niistä mitään omaksi hyväkseen. Komitea kieltäytyi rahoja vastaanottamasta, koska he väittivät, että ne kuuluivat Mr. Moodylle persoonallisesti, eivätkä he tahtoneet sallia hänen maksavan niin korkeata hintaa oikeudesta saarnata heille evankeliumia. Tämä oli omituinen tapaus — rahat etsivät omistajaa, kun ei kukaan niistä huolinut.

Yksi Chicago Avenue Churchin esimiehistä, joka kuuli kerrottavan tästä, ehdotti Lontookomitealle, että rahasumma lähetettäisiin Chicagoon ja käytettäisiin kirkkorakennuksen valmistamiseen. Vuosina 1873-74 vallinneen rahapulan takia olivat ne avunsitoumukset, joita tämän rakennuksen valmistamiseksi oli merkitty, tulleet arvottomiksi. Työ keskeytyi, kun vasta ensimmäinen kerros — pienempi sali — oli valmis. Tilapäinen katto peitti tämän, ja siinä oli kahden vuoden ajan pidetty jumalanpalveluksia.

Ehdotus hyväksyttiin, rahat lähetettiin, ja Moodyn kirkko tuli valmiiksi.

Myöhemmin ilmestyneiden laulukirjojen myönti on niin menestynyt, että tekijäpalkkio yksin Amerikassa epäilemättä nousee yli miljoonan dollarin; mutta ei centtiäkään siitä ole milloinkaan jäänyt Mr. Moodyn tai Mr. Sankeyn taskuun. Kaiken ovat valtuutetut käyttäneet Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen hyväksi, kirkkojen rakentamiseksi ja (myöhempinä vuosina) Mr. Moodyn koulujen hyväksi Northfieldissä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Palaaminen Amerikaan. Seitsemänkymmenluvun suuret kokoukset.

Ei ole oikein sanoa, kuten jotkut ovat sanoneet, että Suurbritannia "keksi" Moodyn. Hän oli laajalta tunnettu ja laajoissa piireissä kunnioitettu kristillinen työmies, ennenkuin hän kolmannen kerran läksi Englantiin. Mutta kieltämättömästi on totta, että hän vielä paljon kuuluisampana palasi Amerikaan. Hänen kykynsä (sekä luontaisen että saadun) ilmeneminen niin merkitsevällä näyttämöllä ja saavutettujen tulosten suuruus teki koko kristilliseen maailmaan syvän vaikutuksen. Tästä ajasta alkaa Mr. Moodyn maailmanmaine.

On luonnollista, että hänen maanmiehensä mitä syvimmällä harrastuksella seurasivat hänen kulkuaan kolmen kuningaskunnan läpi. Sanomalehtien kertomukset noista suunnattoman suurista kokouksista Lontoossa, Liverpoolissa, Birminghamissa, Manchesterissa, Glasgowissa, Belfastissa ja Dublinissa levittivät Yhdysvalloissa sekä toivoa että vakuutusta siitä, että suuri herätys syntyisi, kuin Mr. Moody palaisi kotiin. Siunauksen odotus luo ilmanalan, joka on uuden elämän synnylle edullinen, kuten ne tietävät, jotka herätyshistoriaa ovat tutkineet.

Jo kauvan ennen työskentelyn loppumista Englannissa oli Mr. Moody saanut joukottain kutsumuksi ja koko Amerikka oli hänelle avoinna. Varmalla sotapäällikkökatseellaan teki hän valintansa.

"Kaupungit", lausui hän, "ovat ne paikat, joista vaikutus lähtee. Vesi virtaa vuoren rinteitä ales, ja suurkaupungit ovat Amerikan korkeimmat vuoret. Jos niitä onnistumme järistyttämään, niin järisee koko maa."

New-Yorkiin, Philadelphiaan, Baltimoreen, St. Louis'iin, Cincinnatiin, Chicagoon, Bostoniin ja sittemmin pienempiin kaupungeihin toi hän evankeliumin tulta, Yhteiskunnan parhaimmat voimat kokoontuivat hänen ympärilleen. Etevimmät liikemiehet antoivat ei ainoastaan tarvittavia varoja vaikutuksen menojen suorittamiseksi, vaan he antoivat myöskin itsensä. He tunsivat itsensä vedetyiksi tähän hallitsijahenkeen ja seurasivat iloisesti hänen johtoaan.

Aina elämänsä loppuun saakka säilytti Mr. Moody liikemiesten rajattoman luottamuksen. Eräillä päivällisillä New-Yorkissa ei täyttä vuotta ennen hänen kuolemaansa lausui joku vieraista eräälle suurelle rautatiekuninkaalle, joka oli läsnä:

"Mistä se johtuu, että vaikka Te ja Teidän kaltaisenne miehet olette kaikkea muuta kuin helposti tavattavat, lukittujen ovien ja kohteliasten mutta taipumattomien yksityissihteerien taakse piiloutuneita, niin pääsee D. L. Moody luoksenne milloin tahansa?"

"Hän on yksi meitä", kuului vastaus.

Mutta ennen kaikkia oli hänen tärkein velvollisuutensa ja samalla hänen suurin nautintonsa kotiin tulon jälkeen Englannista käydä vanhassa kodissaan Northfieldissä. Rakkaus ja kiintyminen äitiin oli hänen luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia. Moody antoi ensimmäiselle opetukselle tuossa vuorten keskellä sijaitsevassa köyhässä kodissa kunnian niiden ominaisuuksien olemassa olosta hänen persoonassaan, jotka soivat menestystä hänen työlleen evankeliumin levittämisessä ja kasvatuksen edistämisessä.

Tämä jalo nainen sai taistelustaan köyhyyttä ja velkaa vastaan osakseen palkan sellaisen, jota harvat äidit ovat saaneet. Hän eli siksi kauvan, että näki poikansa kaikkialla kunnioitetuksi. Tuo vähäpätöinen kylä Northfield Uudessa Englannissa tuli pojan syntymäpaikkana ja hänen kotinaan tunnetuksi. Juhlalliset seminaarirakennukset varjostivat tämän paikan. Toiselle puolelle Connecticutlaaksoa Mount Hermonin rinteelle rakennettiin koulurakennukset. Satojen ylioppilasten kesken oli hän "Moody muori"-nimellä tunnettu. Opettajia ja oppilaita kaikista maailman osista vaelsi joka kesä tänne jumalanpalveluksen ja opetuksen pyhättöön. Kun Mr. Moody matkoiltaan palasi Northfieldiin, ajoi hän tavallisesti ensin äitinsä luo saamaan tämän tervetulotervehdyksen, ennenkuin hän meni perheensä luo. Enemmän kuin viidenkymmenen vuoden ajan etsi hän äitinsä luota neuvoja ja hyväksymistä. Betsey Moody sai olla poikansa luona, kunnes hän oli yhdeksänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Kun hänen voimansa rupesivat uupumaan, oli Mr. Moody pitämässä kokouksia eräässä kaukaisessa kaupungissa. Hänen loppunsa tiedettiin olevan läsnä, mutta pojalle ei siitä ilmoitettu. Loppupuolella viikkoa tuli Moody levottomaksi ja hänen valtasi vastustamatoin halu päästä kotiin. Ilman muuta syytä keskeytti hän työnsä ja läksi Northfieldiin, jonne hän juuri saapui saamaan äitinsä viimeisen siunauksen.

Syksyn v. 1875 vietti Mr. Moody Northfieldissä, jossa hänen luonaan kävi monta etevää pastoria ja kristillistä työntekijää. Hän piti tällä ajalla muutamia kokouksia synnyinkaupungissaan ja sai ilokseen nähdä veljensä Samuelin seurakuntaan otetuksi. Tästä tuli sittemmin N.M.K.Y:n puheenjohtaja Northfieldissä ja sangen hyödyllinen mies yhteiskunnassa.

Innokkaita kehoituksia tulemaan herätyskokouksia pitämään saapui yhä kaikilta suunnilta. T:ri Cuyler Brooklynistä, laajalta tunnettu etevänä puhujana ja innokkaana työntekijänä, kävi itse persoonallisesti Mr. Moodyn luona saadakseen häntä "kirkkokaupunkiin" lähtemään. T:ri Cuyler kuvaa käyntinsä seuraavasti:

"Mr. Moody otti minut kaikkialle mukaansa tuossa kauniissa vuoristomaisemassa. Itse hän tavan takaa pysähtyi puhelemaan jonkun naapurin kanssa ja muistuttamaan häntä illan kokouksesta congregationalistikirkossa tai sanomaan jonkun kehoitussanan jollekulle äskenkääntyneelle, jonka sattumalta tapasimme, tai esittämään vierastaan näillä sanoilla: 'Tämä on minun hyvä ystäväni, T:ri Cuyler. Hän puhuu tänä iltana, tulkaa kuulemaan häntä' j.n.e. Hänellä oli työtä yllin kyllin, ja kun palasin Brooklyniin, sanoin minä seurakunnalleni: 'Tämä Moody tuntee menestyksen salaisuuden Herran työssä. Hän tekee työtä, tekee kovasti ja tekee aina'."

"Sinä iltana oli kirkko aivan täysi. Moody silmäsi kuulijakuntaa ja virkkoi sitte minulle: 'Puolet tuolla alhaalla olevista on unitaareja, ja puolet lehtereillä on katolilaisia'. Mutta hänestä oli saman tekevää, kun he vaan olivat pelastusta tarvitsevia syntisiä tai uskovaisia, jotka rakastivat häntä".

Lopuksi päätettiin, että Moody ja Sankey alottaisivat työnsä Brooklynissa "The Rink" nimisessä rakennuksessa, johon mahtui 6000 henkeä. Tämä olisi kenelle muulle tahansa ollut suunnaton kuulijakunta, mutta näille evankelistoille se ilman haittaa olisi saanut olla puolta suurempi. Heidän äänensä kuului selvästi yli niin monen tuhannen, kuin yhden katon alle mahtui. Kokoukset alkoivat suunnattoman suurella kuulijakunnalla 24 p. lokak. ja jatkuivat vähentymättömällä osanotolla. Brooklyn kaikkine etevine saarnaajineen ei milloinkaan ollut niin perustuksiaan myöden tullut järistetyksi.

Moodyn esiintymisestä lausuu T:ri Cuyler:

"Mr. Moody ei milloinkaan ole pitänyt parempia saarnoja, kuin Brooklynissa. Hänen esitelmänsä 'synnintunnustuksesta', siitä miten 'Kristus pelastaa kadonneen lampaan' ja 'oikeasta katumisesta' ovat mestariteoksia herättävinä, läpitunkevina ja opettavina saarnoina. Arvostelijat huomaavat, että hän yhä lausuu 'Isrel' 'Israel' sijasta, 'he oli' 'he olivat' sijasta, j.n.e; mutta vähät siitä, jos kielessä joskus onkin virheitä, kun Hengen miekka tulee työnnetyksi suoraan Kuninkaan vihollisten sydämiin. Veli Moody kyllä nöyrästi tunnustaa, että Brooklynissa löytyy monta pastoria, jotka osaavat paremmin saarnata kuin hän. Mutta muutamat meistä tietävät, ettei joukossamme löydy ainoatakaan pastoria, joka voi sovittaa niin paljon Jumalan pelastavaa totuutta lyhyeen, sopivaan muotoon ja lähettää sydämeen niin suurella voimalla kuin D. L. Moody. Charles M. Morton, eräs etevä työntekijä Plymouthkirkossa Bethelissä, kertoo monta tapausta kyselykokouksista reformeeratussa kirkossa ja Simpsonin M. E. kirkossa. Tämä entinen sotilas, joka lopun itsestään, ruumiinsa ja sielunsa näyttää uhranneen Kristukselle, oli muinoin jonkinlaisena alapastorina Mr. Moodyn kirkossa Chicagossa. 'Illustrated Christian Weekly' nimisessä lehdessä hän kertoo":

"Melkein alusta alkaen ovat kyselykokoukset olleet täynnä kaiken ikäisiä ja kaiken arvoisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta".

"Muuan vanha mies ja hänen vaimonsa, kumpikin harmaapäisiä, tulivat yhdessä ensi penkille esille pyytäen armoa 'yhdennellätoista hetkellä' ja menivät onnellisina matkaansa. Kiitollisuuden kyyneliä vieri kummankin poskille".

"Eräs nuori räätälin työntekijä, joka juuri oli viemässä valmiiksi neulottua vaatekertaa kotiin jollekin teettäjälle, pistäytyi hetkeksi kokoukseen, ja meni sieltä Kristuksessa iloiten matkaansa. Hän on vastaisuudessa hoitava tointansa vielä paremmin kuin ennen".

"Toisella puolen erästä lähetystyöntekijää polvistui muuan vanha, harmaapäinen mies ja toisella puolen hento, seitsemäntoista vuotias tyttö. Kyynelten tulvaillessa pitkin kummankin poskia, aloittivat he samalla kertaa vaellustaan elämäntiellä".

"Muuan täydellinen epäilijä tuli kokoukseen tyydyttämään uteliaisuuttaan saada kuulla Moodya ja Sankeyta, mutta ei päässyt sisälle, kun huone oli täysi. Eräs hänelle tunnettu uskovainen kohtasi hänen kadulla ja keskusteli kauvan hänen kanssansa. Seuraavana iltana tuli hän uudestaan ja oli ensimmäinen, joka nousi esirukousta pyytämään. Mennessään kotiin kokouksesta, lausui hän: En olisi koskaan luullut sen ajan koittavan, jolloin teaatterin sijasta menisin kokoukseen. Samana päivänä osti hän itselleen pienen taskutestamentin, ja lausui sydämmellisimmän kiitoksensa, kun hänen ystävänsä alleviivasi hänelle muutamia värsyjä. Rukoilevalla äidillä, jonka luottamus ei ollut horjunut, oli tässä kaikessa suuri merkitys".

"Hämmästyttävää on, että Mr. Moody voi työskennellä niin paljon ja sittenkin elää", sanoo eräs, joka paljon on ollut hänen seurassaan. "Hän johtaa aamupäiväkokousta Tabernaklissa; k:lo 4 j. p. uskovaistenkokousta; pitää saarnan Rink'issä 7,30; menee 8,30 kyselykokoukseen vastapäätä; ajaa sitte Tabernakliin ja saarnaa kauppapalvelijoille ja mekanityömiehille k:lo 9. Kaikissa kokouksissa on paljon kuulijoita, tavallisesti huoneiden täydeltä".

"Viime viikolla hän ilmoitti, että tällä viikolla ei kenkään pääsisi ilman pilettiä Rinkiin. Pilettejä tultaisiin jakamaan vaan sellaisille, jotka eivät ole seurakunnan jäseniä. 'Olemme kylliksi kauvan puhuneet teille, kirkkoihmisille', lausui hän; 'aijomme nyt eroittaa tämä kuulijakunta itsestämme ja puhua toiselle seurakunnalle'. Se näytti vaaralliselta yritykseltä. Tulisiko seitsemän tai kahdeksan tuhatta ihmistä hakemaan pilettejä, jotka oikeuttivat evankeliumin kuulemiseen, ilman muuta edellytystä kuin se, etteivät he olleet minkään kristityn seurakunnan jäseniä? Mutta tuloksena oli suuremmat kuulijakunnat kuin ennen milloinkaan. Komitea kertoi, että jos heillä olisi ollut kaksikymmentä tuhatta pilettiä lisää, niin olisivat sittenkin kaikki menneet".

Valmistuksia suureen evankeeliseen liikkeesen oli jo kauvan sitte Philadelphiassa aloitettu. Koska suuria ihmispaljouksia otaksuttiin kokouksiin tulvivan, vuokrattiin vanha Pennsylvaniaradan tavara-asemarakennus, josta sittemmin tehtiin Wanamakerin kauppahuoneusto. Rakennukseen laitettiin istumasijoja 13,000 hengelle, ja marraskuusta 1875 huhtikuuhun 1876 oli huone viikon joka päivänä kolmasti päivässä täpösen täynnä. Muutamiin kokouksiin jaettiin aina 16,000 pilettiin. Kääntymisien luku oli sangen suuri, jota todistaa se suuri paljous henkilöitä, joka pyrki jäseniksi osaksi kaupungin seurakuntiin, osaksi seurakuntiin monen peninkulman alalla sen ympäristöllä.

Mr. Moodyn suuri johtajakyky ilmeni silloin paraiten. Oman edun etsimistä ei ilmestynyt rahtuakaan ei hänessä eikä Sankeyssa. Mitään kolehteja ei kannettu. Tulot laulukirjojen myynnistä käytettiin evankeelisiin tarkoituksiin etenkin Chicagossa. Niitä jakoi komitea, jossa Mr. Georg H. Stuart oli puheenjohtajana, ja ne nousivat tähän aikaan 300,000 dollariin. Ainoa kolehti, mikä kokouksien lopussa kannettiin, käytettiin Philadelphian N.M.K.Y:n rakennusvelan kuittaamiseksi. Eräs etevä ihmisystävä lahjoitti 25,000 dollaria, ja koko kolehti nousi 125,000 dollariin.

Mr. Wanamaker, Mr. Moodyn monivuotinen lämmin ystävä ja aulis suosija, oli hänen käytettäväkseen luovuttanut tuon vanhan tavara-aseman. Hän oli juuri aikeessa avata maailman suurimman kauppahuoneuston, mutta jätti sen siksi, kuin Moodyn kokoukset olivat pidetyt. Itse hän persoonallisesti johti huoneuston sisustusta kokouksia vasten. Tabernakli oli erään senaikaisen kuvauksen mukaan seuraavan näköinen:

"Kymmenen suurta ovea johtavat suureen, rakennuksen kolmelle puolelle ulottuvaan etehiseen. Tämän sisäpuolella on tuo äsken kuntoonpantu kokoussali. Neljää, läpi koko salin pitkinpuolin ulottuvaa pääkäytävää leikkaa kahdeksan samanlaista poikittaista käytävää, joista kukin päättyi sisään- tai uloskäymistä varten aijotulle ovelle. Puhujalava, joka ulettuu poikki koko salin yläpään, on neljäkymmentä viisi jalkaa syvä. Lattia kohoaa vähitellen lavan vastaista päätä kohti, niin että kauvimpanakin istuvat voivat nähdä puhujan. Kymmenentuhatta kaksisataa tuolia on erittäin asetettu lattialle ja lavalle".

"Hirret ja parrut ovat valkiaksi maalatut, aistikkaasti valkoisilla viivoilla reunustetut sekä tulipunaisella koristetut. Noin tuhannen kaasuliekkiä valaisee salia. Käytäviä peittää kookosniinistä tehdyt matot. Rakennusta lämmitetään höyryllä ja ilmanvaihto on mainio. Salin puhujalavan puoleiseen päähän ja sivuseinille on tarkoitukseen soveltuvia raamatunlauseita maalattu".

"Suuria huoneita kyselykokouksia varten, samoinkuin yksityinen huone Moodylle, suoraan puhujalavan alitse hänen pulpetilleen johtavalla käytävällä, on laitettu puhujalavan päähän. Sanomalehtimiehille, komitean jäsenille ja sihteerille on hyviä sijoja järjestetty".

"Kun tämä rakennus on valaistu ja ihmisiä täynnä, tekee se katsojaan valtavan vaikutuksen. Ei mitään kokoon ja mukavuuteen nähden sen vertaista salia ole milloinkaan millekään yleiselle kokoukselle Philadelphiassa toimitettu. Sen kuntoonpano, ja siihen tarkoitukseen uhratut suuret summat todistavat itsestään, että Herran työn harrastus oli tässä kaupungissa herännyt".

Mr. Georg H. Stuart oli toimeenpanevan ja piispa Newton pastoraalisen komitean puheenjohtaja. Komitean jäseninä olivat tarmokkaimmat, vaikutuskykyisimmät ja kunnollisimmat miehet, joita vaan voitiin saada. Niitä oli yhteensä kokonainen armeija.

Työsuunnitelma kyselykokouksissa oli jotenkin sama, jota aikaisemmissa herätyksissä oli käytetty. Osanottajat olivat koeteltuja ja luotettavia miehiä ja naisia. He työskentelivät raamattu kädessä, lukien sellaisia raamatunpaikkoja, jotka kysymyksessä olevaan tilaisuuteen parhaiten soveltuivat.

Rev. T:ri Newton sanoo tästä työstä:

"Sitä valmistettiin siten, että valittiin joukko kristillisiä lähetystyöntekijöitä, jotka olivat halukkaat auttamaan työtä kysely huoneissa johtamalla murheellisia Jeesuksen luo. Kolme neljä sataa sellaista miestä ja naista yhdistettiin yhdeksi luokaksi, jota sitte neuvottiin. He olivat koottuja kaupungin eri seurakunnista ja tunnettuja myötätuntoisuudestaan evankelistoihin ja heidän työhönsä. He olivat parhaita kristillisen tiedon ja kokemuksen esimerkkejä, mitä näistä seurakunnista voitiin löytää. Ja yhteen paikkaan koottuna muodosti tämä 'kristillisten lähetystyöntekijäin' joukko erinomaisen miellyttävän seurakunnan".

"Näiden työntekijöiden valmistaminen jätettiin komitealle, johon kuului neljä pastoria, jotka edustivat neljää johtavaa protestantista tunnuskuntaa. Rev. T:ri Breed edusti presbyteriläistä kirkkoa, Rev. T:ri J. Wheaton Smith baptistikirkkoa, Rev. T:ri Hatfield metodistikirkkoa ja allekirjoittanut episkopaalikirkkoa. Tämä komitea piti lähetystyöntekijöiden kanssa useita kokouksia antaakseen heille neuvoja ja opetuksia siinä vakavassa ja edesvastuunalaisessa työssä, jonka he olivat ottaneet tehdäkseen. Näissä kokouksissa pitivät pastoraalisen komitean jäsenet esitelmiä, toinen toisensa jälkeen. Ei mitään ennen tehtyä sopimusta niistä kohdista, joita piti esitettämän, ollut olemassa, ja siitä huolimatta vallitsi kaikissa näissä harjoituksissa mitä ihanin sopusointu".

"Ei ainoatakaan soraääntä kuulunut alusta loppuun asti. Jos joku muukalainen olisi ollut läsnä, niin olisi hän voinut suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunnella näiden miesten opetusta keksimättä pienintäkään erilaisuuden vivahdusta heidän esityksessään. Kaikesta mitä hän näki ja kuuli, ei hän olisi voinut päättää, kuka heistä oli presbyteriläinen, kuka baptista, metodista tai episkopaalinen. Vartijat Siionin muureilla katselivat toisiaan kasvoista kasvoihin".

Kaikkialla, missä evankelistat olivat työskennelleet, olivat he jättäneet suuren joukon äskenkääntyneitä jälkeensä. Nämä halusivat olla alituisessa yhteydessä evankelistojen kanssa saadakseen heitä tukea ja apua siinä uudessa elämässä, jota he olivat aloittaneet elämään, ja jonka koettelemuksia ja vaikeuksia he tunsivat olevansa liian heikkoja kantamaan. Mr. Moody kirjoitti kaikille näille Brooklynista jonkinlaisen kiertokirjeen eli apostolisen kirjeen. Se painettiin Philadelphiassa ja lähetettiin hyödylliselle lähetysretkelleen kaikkien luo, jotka siellä ja täällä häneltä olivat kuulleet elämän sanaa.

Tämä kirje vakuutti heille, ettei heidän suuri johtajansa ollut heitä unhoittanut, etteivät he olleet kuin lampaat jätetyt hukkumaan ilman paimenta. Kirjeen sisältö oli tämä:

Kalliit uskovat ystävät: Kotiintuloni jälkeen Amerikaan olen vastaukseksi kehoituksiini saanut monta kallista tietoa useilta teistä. Jos olisi mahdollista, niin vastaisin mielelläni jokaiselle teistä, mutta koska se ei käy päinsä, niin käytän hyväkseni "The Christianin" palstoja lähettääkseni teille muutamia tervehdyssanoja.

Minä kiitän aina Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt teille, kun hän on pelastanut sielunne Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veren kautta. Te olette usein ajatuksissani ja rukouksissani. Mutta enimmän iloitsen siitä varmuudesta, että minun lopettaessani teitä muistuttamasta, on Jeesus alituisesti kantava jokaista teistä Isänsä edessä. Te olette hänen käsiinsä pyälletyt (Jes. 49: 16) ja hänen sydämeensä kirjoitetut (2 Moos. 28: 29); ja teistä on hän lausunut: "Ei heidän pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään reväisemän heitä minun kädestäni" (Joh. 10: 28).

Te olette ottaneet Herran Jeesuksen vastaan lunastajananne, ja se on tullut teille ikuiseksi autuudeksi. Mutta Jeesus on teille vielä enemmän. Hän on tullut ylimmäiseksi papiksenne. Hänen suuri tehtävänsä tänään taivaassa on edustaa teitä — teidän tarpeitanne, teidän heikkouksianne ja koettelemuksianne. Toivon, että täydellisesti ja selvästi käsitätte tämän, sillä ei mikään muu totuus voi teille tuottaa suurempaa päivittäistä apua ja voimallisemmin vahvistaa teitä pyhään vaellukseen. Se Jeesus, joka kuoli teitä pelastaakseen, elää varjellakseen teitä. Ristillä hän pesi teidät synnin tuomiosta vapaiksi; armoistuimen luona on hän teitä jokapäiväisestä saastutuksesta puhdistava.

Muutamat teistä ovat kertoneet minulle, miten vanhat helmasynnit vaivaavat heitä. Viekää ne suoraan Jeesuksen luo. Älkää niiden voittamisessa liiaksi luottako itseenne; älkää liian paljo ihmisten neuvoja seuratko ja älkää liiaksi noudattako muiden esimerkkiä voittaaksenne niitä. Heittäkää kaikki siunatun välimiehenne eteen, ja suokaa hänen kantaa teitä ja teidän taakkojanne.

Ja ennen kaikkia, älkää jättäkö raamattujanne. Te ette milloinkaan voi eroittaa Jeesusta, lihaksi tullutta sanaa, kirjoitetusta sanasta. Hän joka sanoi olevansa tie, Hän on myöskin totuus. Täyttäkää muistinne raamatunlauseilla, joilla te voitte saatanaa kohdata, kun hän tulee teitä viettelemään ja syyttämään; ja älkää vain tyytykö siihen että tunnette, vaan ahkeroitkaa myös tottelemaan Jumalan sanaa. Älkää milloinkaan luulko, että Jeesuksen käskyt ovat vähästä merkityksestä, ja älkää rohjetko halveksia, mitä hän on käskenyt.

Minä kehoitan nuoria miehiä olemaan raittiit. Harjoittakaa itseänne jumalisuudessa; juoskaa kiistaradalla Paavalin neuvon mukaan: "Katsoen Jeesukseen"; tuottakaa vaikuttimenne ja voimanne suoraan häneltä.

Minä neuvon nuoria naisia suureen kohtuuteen. Teidän vaikutusalanne ei kenties ole yleinen; se ei useinkaan ole niin laaja; kaunistakaa Jumalan ja Vapahtajanne oppia kodissa. Muistakaa vain tämä: "Minun on vain etsittävä Jeesuksen mielisuosiota". Ja antakaa pukunne olla niin yksinkertaisen, kuin tiedätte Herran tahtovan; olkoon käytöksenne niin kaino, että se kelpaa hänelle.

"Ja teidän kaikkien edestä, joiden keskellä me olemme työskennelleet, on rukouksemme, että teidän rakkautenne enemmän ja enemmän yltäkylläiseksi tulisi kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä, että te koettelisitte, mikä paras olisi, ja olisitte vilpittömät, ei kellekään pahennukseksi Kristuksen päivään asti, täytetyt vanhurskauden hedelmillä, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta teissä tapahtuvat, Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi".

Kerran pidettiin valvonta-yö, joka kaikkiin läsnäolijoihin teki syvän vaikutuksen. Kun lähestyttiin keskiyötä, pani Mr. Moody toimeen jotakin uutta, joka valtavasti vaikutti. "Sunday School Times" kertoo siitä seuraavasti:

Vuoden viimeinen hetki oli edessä. Kirkko oli täpösen täynnä. Kaksitoista tuhatta henkeä istui hartaasti kuunnellen evankelistaa. Mr. Moody oli lopettanut saarnansa tekstin johdosta: "Kuinka kauvan te onnutte molemmin puolin? Jos Herra on Jumala, niin seuratkaa häntä, mutta jos Baal on, niin seuratkaa häntä". Sanat olivat tunkeneet syvästi monen sydämeen, jotka nyt odottivat persoonallisia neuvoja, tai jotka olivat syntiensä raskauttamia. Tavallista kyselykokousta ei tällä kertaa voitu pitää, sillä jumalanpalveluksen piti jatkua uuden vuoden alkuun asti.

Mr. Moody lausui: "Teitä näkyy kyselykokoukset aina huvittavan. Minä näen usein muutamien teistä seisovan ja katselevan ovista sisälle nähdäksenne, mitä siellä tapahtuu. Toiset teistä ovat olleet sisällä. Jotkut teistä haluaisivat tänä iltana päästä sinne, mutta me emme nyt ole tilaisuudessa pitämään sellaista kokousta. Senvuoksi ehdotan, että teemme koko tästä kokouksesta kyselykokouksen. Täällä on pastori, T:ri Plumer Etelä-Karolinasta. Hän on seitsemänkymmentä neljä vuotta vanha. Hän on elänyt neljä vuotta enemmän kuin hänellä korkeintaan olisi oikeus elää. Viisikymmentä viisi vuotta on hän istunut Jeesuksen jalkain juuressa. Minä, pyydän häntä istumaan todistajien paikalle, ja sitte tahdon teidän kaikkien kuullen kysellä häntä tarkasti. T:ri Plumer, olkaa hyvä ja astukaa saarnalavalle!"

Tuo vanha, kunnioitusta herättävä kirkkoherra patriarkaalisella ulkomuodollaan nousi ja meni horjuvin askelin tuon suuren kuulijajoukon eteen. Hän tervehti odottavaa kuulijakuntaa seitsemännelläkymmenellä kolmannella psalmilla. Omalla, erikoisella tavallaan asetti Mr. Moody hänelle kysymyksen toisensa jälkeen. Jokainen sana vastauksissa lausuttiin selvästi ja syvällä tunteella, ikäänkuin sen suuren edesvastauksen tunnossa, joka lepäsi hänen päällään, kun hän täten Herrastaan todisti.

Se oli liikuttava jumalanpalvelus. Monet läsnäolijoista tunsivat itse olevansa ikäänkuin kysyjän asemassa, ja odottivat vastausta, niinkuin henki olisi ollut kysymyksessä. Tällöin tuntui, ikäänkuin Jumalan ennustus viimeisten päivien suhteen olisi toteutunut: "Ja minä annan kahden todistajani profeteerata". Heidän puheensa ja saarnansa ei ollut korkeissa sanoissa ihmisviisauden jälkeen, vaan Hengen ja voiman osoituksissa.

Niinkuin muuallakin oli ollut tapana, piti Mr. Moody Philadelphiassakin suuren kristillisen konferensin, jossa enemmän kuin tuhannen pappia ja suunnaton joukko ihmisiä oli läsnä. Kaikenlaatuiset henkilöt, yksin katolilaisetkin, yhtyivät pidettyjä jumalanpalveluksia kiittämään, aikaansaatua hyvää ylistämään. Mr. Moodyn hyvästijättökokoukseen jaettiin kolmelle tuhannelle äskenkääntyneelle sisäänpääsypilettejä. Hänen viimeisen saarnansa aineena oli sana "kelvollinen". Hän lausui m.m.:

"Olen kauan sitten lakannut itseeni luottamasta. Ainoa turvani on Kristus. Parempia miehiä ja naisia, kuin meistä täällä yksikään, on langennut. David oli ollut Jumalan kuninkaana kaksikymmentä vuotta, ja sittenkin hän lankesi. Valvo edeskinpäin aina hautaan asti. Jos sinä paisut ja tulet itserakkaaksi kuvitellen mielessäsi, että olet itsestäsi kyllin voimakas taistelemaan vastusten läpi, niin tulet pian lankeemaan. Muista Jes. 41: 10: 'Minä vahvistan sinun, minä autan myös sinua, ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä'. Ahkeroitse enemmän sitä, että Jumala pitää sinusta kiinni, kuin että sinä pidät Jumalasta. Pane kätesi Jumalan käteen ja sano: Pidä minua! Löytyy kaksi elämää, joita kristityn tulee elää: Ensiksi, elämä Jumalan yhteydessä; toiseksi, elämä maailman edessä. Katso, että sisäänpäinkäännetty elämä, joka tunkee pinnan alle ja juurtuu Jumalaan, tulee oikein eletyksi, niin ulkonainen elämä menee itsestään. Meillä on yllin kyllin pintapuolisia kristittyjä. Ne ovat puiden kaltaisia, jotka ovat juurtuneet ohueen maakerrokseen tai vuoren kukkulalle. Myrsky tulee, ja ne kaatuvat. Etsi syvälle juurtunutta sisällistä elämää, ei pintapuolista elämää. Olin hiljattain Floridassa. Siellä on ollut erittäin kuiva aika, moneen kuukauteen ei lainkaan ole satanut. Mutta appelsiinipuut olivat niin mehevän näköisiä, että kysyin mistä se johtui. 'Appelsiinipuulla nähkääs', lausui muuan mies, 'on sydänjuuri, joka tunkee suoraan alespäin, kunnes se saavuttaa veden!' Niin tulee sinunkin tunkea. Perusta syvälle. Jos niin teet, niin ei tarvitse peljätä, että lankeisit".

Nyt siirrymme hetkeksi 2 Tim. 1: 12. "Sillä minä tiedän, kenen päälle minä uskon, ja olen luja, että hän voi siihen päivään kätkeä sen, mitä minä hänelle olen uskonut" (Engl. käänn.). Mitä Paavali oli hänelle uskonut? Tietysti sielunsa. Sen hän voi varjella. Eräältä mieheltä kysyttiin, mihin uskoon hän kuului. Hän vastasi: "samaan uskoon kuin Paavalikin kuului". "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mikä se oli", virkkoi kysyjä. "Se usko, joka voi", ja se on kaikista paras usko. Jos sinun pitäisi itse sieluasi varjella, niin saisi saatana sen käsiinsä, ennenkuin sinä joutuisit kotiin.

"Monet väittävät: 'Suuri osa näistä äskenkääntyneistä tulee lankeemaan'. Se on totta. Vertaus kylväjästä tulee kaiketi toteutumaan maailman loppuun asti. Muuan mies tuli Chicagoon ja avasi kaupan samassa paikassa, jossa kaksi tai kolme muuta olivat epäonnistuneet. Hän avasi sen lisäksi aivan samanlaisen kaupan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän taisi tulla toimeen. Vihdoin tuli tiedoksi, että hänellä oli sangen rikas veli. Sinullakin on rikas veli, ja hän on kaikki tarpeesi täyttävä".

Muutamat numerot Philadelphian kokouksista tuntuvat melkein satumaisilta. Marraskuun 21 p:stä 1875 helmikuun 4 p:ään 1876 oli kokouksissa käyneiden luku 1,050,000. Keskimäärin, kun kaikki eri kokoukset otetaan lukuun, kävi päivässä 22,000 henkeä kuulemassa. Eräänä sunnuntaina oli eri jumalanpalveluksissa yhteensä 28,000 henkeä läsnä. Yhden ainoan viikon kuluessa jätti eräs naisista kokoonpantu komitea 19,000 pilettiä sellaisille henkilöille, jotka tunnustivat ei olevansa kristittyjä. Kokouksien siunatut tulokset olivat kauvan silminnähtävät ja muodostivat uuden vaiheen kveekkarikaupungin ja sen ympäristön hengellisessä elämässä.

Professori W. J. Fischer Philadelphiasta tuli kuuluisaksi siitä mestarillisesta tavasta, jolla hän harjoitti tuon suuren, 800 henkisen lauluköörin, joka lauloi tuossa vanhassa Pennsylvania-radan rahtitavaramakasiinissa ensimmäisen Moody- ja Sankey-herätyksen aikana tässä kaupungissa. Sittemmin liittyi hänen nimensä vielä lähemmin noiden kahden suuren evankelistan nimiin senkautta, että hän pani säveleen moniin, tuon nyttemmin kuolleen suuren johtajan parhaimpiin lempilauluihin.

Professori Fischer lausuu: "Evankelistat tulivat kotiin Englannista, ja heidän käyntinsä perästä Brooklynissä, kokoontui Philadelphiassa suurin kuulijakunta, jolle evankelistat pitkään aikaan olivat puhuneet. Liikkeen aloittivat muutamat etevät papit kaupungissa, ja heihin liittyi sittemmin sadat tuhannet. Ainoa paikka, johon ne suuret joukot mahtuivat, jotka kokouksiin tulvailivat, oli tuo vanha tavaramakasiini Thirteenth ja Market street katujen varrella. Me kokosimme kirkoista ja ympärillä olevasta maakunnasta parhaimmat saatavissa olevat äänet, ja muodostimme niistä köörin, jonka vertaista Mr. Moody ei sanonut ikänä kuulleensa."

Kokouksia jatkettiin yhtämittaa kolmen kuukauden ajan, ja niissä kävi keskimäärin päivässä noin 16,000 henkeä. Vaikutukset niistä tuntuivat kautta kaupungin, joskin monet raa'at henkilöt ivallisesti niitä pilkkasivat. Mr. Moodyn vaikutus täällä oli hedelmää tuottava, ja senvuoksi otettiinkin häntä aina tänne ilolla vastaan. Monet maan etevimmistä henkilöistä kävivät koko ajan kokouksissa, ja presidentti Grant otti niihin monasti hartaasti osaa. Se oli läpeensä rehellistä ja oikeata työskentelyä. Ei senttiäkään maksettu yhdelle enemmän kuin toisellekaan, ja ne kriitikot, jotka toisinaan vaikutusta pilkkasivat, kutsuen sitä tuottavaksi affääriksi, ovat halveksittavat.

"Mr. Moodylla oli sangen vähän taipumusta musiikkiin. Vaivalla hän eroitti nuotin toisesta. Sittenkin hän usein uudelle paikkakunnalle saavuttuaan aloitti kokouksen laululla, joka puuttuvasta sopusointuisuudesta huolimatta, voitti totuudellaan kaikkien sydämmet. Minä pidän häntä ihmeellisenä miehenä, ja luulen, ett'emme pitkään aikaan saa nähdä ketään niin kokosydämmistä sielua kuin hän oli".

Mr. Moodyn vaikutus tuossa suunnattoman suuressa Hippodromissa New-Yorkissa alkoi eräänä maanantai iltana, helmikuun 7 p. 1876. Hänelle sanottiin: "New-Yorkissa ette saa paljon aikaan, se on kova kaupunki, siellä ette tule onnistumaan". Hän vastasi: "Eikö isäimme Jumala ole New-Yorkin kaupungille kylliksi? Eikö Jumalamme voi tarttua tähän kaupunkiin ja järistyttää sitä, niinkuin te tekisitte pienelle lapselle?" Tämä luottamus oli oikea, sillä jos koskaan New-Yorkia on järistetty, niin tapahtui se näiden evankeelisten kokousten aikana.

Äärettömän suuren kuulijakunnan edessä ja tuon suuren kaupungin etevimpien pappien ja liikemiesten ympäröimänä, piti Mr. Moody ensimmäisen saarnansa seuraavan tekstin johdolla: "Ne, kuin maailman edessä hullut ovat, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattaisi, ja ne, kuin heikot ovat maailman edessä, on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattaisi, ettei hänen edessään yksikään liha kerskaisi".

Mitä laajaperäisempiä valmistuksia oli tuossa suunnattomassa Hippodromissa pantu toimeen, jotta kokoukset voitaisiin pitää siellä. Toimiva komitea ja joukko apulaisia oli jo kauvan ennen evankelistojen tuloa valittu. Mr. Moody selitti, ettei hän milloinkaan siihen asti ollut saanut niin tehokasta apua osakseen. Ennen ensimmäisen viikon loppua nousi kuulijoiden luku keskimäärin päivittäin 20,000 henkeen.

Meidän ei tässä tarvitse tarkempaa selvää käydä tekemään työskentelystä New-Yorkissa, siitä syystä että se pääpiirteissään oli täydellisesti samanlainen, kuin jo aikaisemmin tässä kirjassa kerrottu vaikutus. Oli olemassa sama utelijaisuus, sama ihmistulva, samat vakavat rukoukset, samat jännittävät kohtaukset kyselyhuoneissa, sama erinomainen johto ja sama Mr. Sankeyn laulujen aikaansaama valtava vaikutus.

Eräässä kokouksessa istui Brasilian keisari, Don Pedro II muutamien ystävien kanssa heille puhujalavalla erityisesti varatuilla penkeillä. Keisari oli syvästi liikutettuna eräästä Mr. Sankeyn laulusta ja seurasi syvällä harrastuksella Mr. Moodyn puhetta. On väitetty, että Mr. Moodyn lausunnot sillä kertaa olivat jotenkin terävät, mikä silminnähtävästi johtui siitä, ettei hän joka päivä saanut keisarille saarnata.

Toiselta puolen väitettiin, ettei Mr. Moody tietänyt, että keisari oli läsnä. Hämmästyneenä huudahti hän: "Oi! minä luulin hänen joksikin lämminsydämiseksi metodistasaarnaajaksi, joka hiljan on maalta tullut kaupunkiin".

Eräs suurimpia seurauksia näistä kokouksista oli se apu, jonka Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys New-Yorkissa sai. Mihin ikänä Mr. Moody meni, siellä hän kannatti yhdistyksen vaikutusta ja puhui mitä lämpimimmin sen asian eteen.

Ei ole välttämätöintä Mr. Moodyn vaikutusta kerrottaessa, seurata häntä hänen loistavalla retkellään kaupungista toiseen. Hän kävi melkein kaikissa suuremmissa kaupungeissa, ja mullisti sisimpää myöden näiden hengellistä elämää. Hartfordista, jossa "The Rink", mihin mahtui 3000 henkeä, oli kaikissa kokouksissa joka aikana päivästä tungokseen asti täynnä, ja jossa tuloksena oli 1200 kääntymystä, siirsi hän vaikutuksen New Haveniin ja kävi nuorten miesten pesäpaikan Yale College'n kimppuun. Harvoin tapahtuu, että tällainen sivistymätöin ja oppimatoin mies saavuttaa yhden maailman etevimpien yliopistojen huomion, vieläpä ihmettelynkin.

Tämän suuren kokousten sarjan aikana pääsivät Mr. Moodyn lahjat täyteen käytäntöön. Hänen menettelytapansa käsitti sekä piiritystä että hyökkäystä. Toisinaan, esim. Baltimoressa ja St. Louisissa, oleskeli hän useita kuukausia samalla paikalla, tutki tilaa erinomaisella tarkkanäköisyydellä, täytti koko kaupungin kokouksilla, joissa, hän käytti apunaan sekä pappeja että maallikkoja, ja usein, etenkin loppupuolella, kutsui hän evankelistoja ja laulajia läheltä ja kaukaa avukseen. Hän ei ainoastaan tavoittanut suoranaisia kääntymisiä — vaikka tietysti niitä etukädessä — vaan tahtoi myös saattaa pysyväistä elämää seurakuntiin ja edistää raamatuntutkimista. Viimemainittuun pantiin alusta alkaen suurta painoa. Iltapäiväkokouksia käytettiin ylipäänsä raamatun tutkimiseen, ja joka niissä kävi, ei ikänä voi noita alkuperäisiä, syvää hengellistä kokemusta todistavia raamatunselityksiä unhoittaa. Mutta yleiset kokoukset olivat sittenkin ihmeellisimmät todistukset jumalallisen voiman läsnäolosta tämän muistettavan sotaretken aikana.

Ei löytynyt mitään kirkkoa tai muuta salia, johon ne tuhannet olisi saatu mahtumaan, jotka kuulemaan tulvailivat. Täydyttiin senvuoksi turvata suurimpiin huoneustoihin, joita saatavissa oli. New-Yorkissa käytettiin kokoushuoneena erästä äärettömän suurta rakennusta, tunnettu nimellä Hippodromi. Alkujaan rautatieasemaksi aijottu ja sittemmin sirkukseksi laitettu, oli se erinomaisen sopiva Moodyn ja Sankeyn kokouksille. Kokoukset oli ylipäänsä toistensa kaltaisia. Seuraava Nathaniel P. Babcockin, erään silminnäkijän huvittava kuvaus tapahtumista hippodromissa luo meille käsityksen Mr. Moodyn vaikutuksesta seitsemänkymmenluvulla.

"Hippodromiin! kuului huuto New-Yorkin protestanttisessa maailmassa ensimmäisinä kuukausina vuotta 1876. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä vuotta kulunut, ja sittenkin muistan vielä elävästi nuo harvinaiset päivät, jolloin ilma, hengellisen innon sähkövoimaa täynnä, raskaana painoi tuota suurta pääkaupunkia. 'Hippodromiin!' Tämä sana kaikui kymmenien kirkkojen saarnatuoleilta — ensin vaan neuvona, sitten pappien käskynä seurakunnilleen. 'Hippodromiin!' Se sana kuultiin raitiotievaunuissa, hotelleissa, vieläpä noilla vilkkailla avenye'illäkin. Varhaisissa, esikaupungeista tulevissa aamujunissa nähtiin sadottain eväskoreilla varustettuja vaimoja, joita ei kaupunkiin houkutellut muotikauppojen kevätkuosit vaan tuo kymmenien tuhansien kristittyjen sydämmissä kaikuva huuto: Hippodromiin!"

Moody ja Sankey olivat suuren pappien paljouden ja useiden vapaehtoisten lähetystyöntekijöiden yhdistysten avustamina päättäneet panna koko New-Yorkin Kristuksen rakkauden voimasta tuleen. Heidän erinomaista menestystään todistaa parhaiten se seikka, että löytyi päiviä herätyskauden aikana, mikä kesti 7 p:stä helmikuuta 19 p:ään huhtikuuta, jolloin aina 60,000 henkeen oli evankelistojen ympäri kokoontuneena. Kokous seurasi toista päivällisestä myöhään iltaan saakka, jokaisessa 7-8,000 henkeä läsnä. Suunnaton näyttämö eli puhujalava rakennettiin itse kokoushuoneesen. Sille mahtui kuusisata-henkinen kööri ja sitäpaitsi ainakin neljäsataa läsnäolevaa pappia ja muita eteviä vieraita. Tämän suunnattoman lavan äärimmäisessä kulmassa oli aitaus — se tuskin kannatti saarnastuolin nimeä — josta saarnaajan piti puhua. Se osa, joka muodosti aitauksen eturivin, tarvitsi olla vahvatekoinen, sillä kun ihmisten omat-tunnot rupesivat heräämään, ja tuo suuri evankelista vakavilla silmillään katsoi ales kuulijoiden tuskallisiin kasvoihin, tapahtui usein, että hän nojasi raskaan olentonsa aitausta vasten ja levitti kätensä, ikäänkuin olisi hän tahtonut koko tuon suuren kärsivien syntisten maailman sulkea lohduttavaan syliinsä. Kun Mr. Moody pienestä, puhujalavan takana olevasta ovesta astui tuon hartaasti odottavan seurakunnan eteen, oli hän seuraavan näköinen: voimakas, tyköistuvaan päällystakkiin puettu olento, kauniinmuotoinen pää, joka miehen leveiden hartijoiden ja lyhyen kaulan takia näytti pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa oli; sangen partaiset kasvot; tuo paksu, musta parta ei nimittäin ainoastaan ulottunut ales rinnan päälle asti, vaan kasvoi vielä ylös pitkin poskiakin; otsa, mikä nähtävästi esiinpistävän muotonsa tähden näytti matalalta; läpitunkevat silmät, varustetut rypyillä, jotka ulommasta silmäkulmasta levisivät pitkin noita punertavia poskia, sekä paksut, suuta varjoovat viikset. Kun Mr. Moody ensi kerran esiintyi tämän suuren pääkaupunki-yleisön edessä, piti hän raamattua kädessään. Mennessään ylös pitkin kaitaa käytävää lauluköörin ja puhujalavalla olevien vierasten keskeltä ja päästyään omalle paikalleen, otti hän kirjan vasempaan käteensä ja kohotti oikeata, sisäpuoli alespäin, tuota lukuisaa kuulijakuntaa kohti. Se oli hiljentymisen merkki, jota jokainen heti totteli.

Kun soitto Mr. Moodyn merkistä oli tauvonnut ja kuulijat koonneet huomionsa, lausui evankelista:

"Aloittakaamme kokous hiljaisella rukouksella!"

Nämä olivat ensimmäiset sanat, joita tämä merkillinen mies Amerikan suurimmassa kaupungissa lausui sen herätyskauden alussa, jonka vaikutukset tuntuivat mantereen toisesta päästä toiseen. Nämä lausuessaan painoi hän päänsä aitausta vasten puhujalavan nurkassa. Pyhällä hartaudella painuivat samassa kaikkien päät tuossa suuressa kuulijakunnassa, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.

En voi sanoa miten kauvan tämä hiljainen rukous kesti. Muistan vaan elävästi sen kummallisen liikkeen, mikä sen loputtua seurasi, kun Mr. Moody ilmoitti laulun. Koko tässä kuulijajoukossa löytyi vain aniharvoja, joilla ei ollut laulukirjoja, sillä ensimmäisestä kokouksesta saakka Brooklynissä 2 p. lokak. olivat Moody- ja Sankey-laulukirjat tulleet käytäntöön. Ja kun nyt pyynti "yhtymään lauluun" lausuttiin, ja evankelista ilmoitti yhden näiden herätyslaulujen numeron, alkoi kymmenentuhatta kättä selailla laulukirjojen lehtiä, synnyttäen äänen, mikä muistutti tuulen suhinaa puissa myrskyn lähestyessä. Mr. Sankey istuutui pienten urkujen luo puhujalavan etupuolessa ja otti laulun johdon käsiinsä…

Puhujalavalta tuli Mr. Moody ojennetuin käsin ales, ja kun hän käveli käytäviä pitkin, nousi henkilöitä siellä täällä ja läksivät päät ales painuneina kyselyhuoneisiin johtavia ovia kohti. Näiden ovien sisäpuolelle emme tahdo heitä seurata. Sen vaan tiedän, että näissä huoneissa odotteli joukko vakavia miehiä ja naisia kaikkia niitä, joita raskautetut omattunnot sinne ajoivat. Tiedän, että he polvistuivat rukoukseen, ja että rakkauden ja osanoton sanoja kuiskailtiin heidän korviinsa, ja muistan nähneeni ihmisiä tulevan sieltä ulos ilosta loistavilla kasvoilla; mutta emme tässä käy lähemmin kääntyneiden syntisten persoonallisia kokemuksia kertomaan. Me koetamme vaan kuvata seurakuntaa, jota jokin syvempi kuin maallinen innostus, veljellinen rakkaus tai isänmaanrakkaus on liikuttanut.

Kolme kokousta päivässä — toisinaan vaikka harvemmin viisi — on se päivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena iltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan sullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että hattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. "Rukoilkaa mieheni edestä!" "Rukoilkaa poikani edestä!" "Rukoilkaa veljeni edestä!" sopertavat he vapisevalla äänellä. "Rukoilkaa minun edestäni!" pyytää eräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule ihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.

Illalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet — vahvat vanhat ja nuoret miehet — ottaneet salin haltuunsa. Näissä kokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta miestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista maalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa Hippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan. Ei mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä tarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: "Minä tahdon! Minä tahdon!" kun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. "Amen, amen", kaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee uskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy viettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon heränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.

Useimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen yhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle tuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan pappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa kautta oli kääntynyt, vastasi hän:

"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä! Minä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa".

KUUDESTOISTA LUKU.

Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa.

Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.

Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa — Lincoln ja Grant — kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään; kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan korkeimmillaan.

Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus, myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr. Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin Mr. Moody.

Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä — se on Uuden Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.

Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä, jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen puhujalavalle.

"Hauska tavata Teitä, Lordi" — virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille tuolla".

Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi hämmästykseksi.

Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.

Mr. Moody vastasi tyyneesti:

"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".

Tämä riippumattomuus, mikä johtui ylevästä, yksinkertaisesta luonteesta eikä suinkaan mistään röyhkeydestä, hankki Mr. Moodylle kaikkien kansakerrosten rakkauden Suurbritanniassa. Ei matelevaisuutta eikä toiselta puolen ylpeyttä tavattu tässä yksinkertaisessa, voimakkaassa kristityssä.

Kaikki nämä ominaisuudet, joiden arvoa hänen maanmiehensä sitä ennen vain osaksi tunsivat, tulivat sanomalehtien kertomusten kautta tunnetuiksi ja valmistivat Amerikassa osaltaan sitä merkillistä luottamuksen ja kunnioituksen ilmausta, jolla Mr. Moodya kotiin palatessaan tervehdittiin. Koko Amerikan kristitty kansa nousi todella vastaanottamaan häntä.

Tällä kertaa huhu ei liioitellut. Ei ole liikaa, jos sanomme, että vuosien 1876-81 suuret kokoukset ilmitoivat Mr. Moodyn suuren etevämmyyden ihmisenä, saarnaajana, järjestäjänä ja kristillisenä taistelujohtajana.

Mr. Moodyn johtajakyky, hänen valtansa suurten ihmisjoukkojen yli oli se, mikä ensin kiinnitti katsojan huomion, niin ettei hänen valtansa kuulijoittensa yli siis etupäässä ollut hänen saarnakyvystään riippuvainen. Toiset, kuten Whitfield ja Wesley ja nuo suuret walesilaiset kenttäsaarnaajat kokosivat suuria kuulijajoukkoja, jotka he vihdoin saivat kokonaan valtaansa, miten levottomia ja meluavia ne olivatkin, kun nämä suuret mestarit "jalossa saarnataidossa" nousivat heille puhumaan. Mutta Moody ei koskaan aloittanut saarnaansa ennenkuin hän täydellisesti hallitsi kuulijakuntaansa. Tämä oli hänelle erikoinen piirre, joka eroitti hänen kaikista muista yhtä mahtavista saarnaajista.

Tätä tarkoitusperäänsä saavuttaakseen käytti hän erästä keinoa, joka hänelle itselleen kyllä soveltui, mutta joka hänen jäljittelijöittensä käsissä epäonnistui. Hän järjesti nimittäin jonkinlaisen merkillisen jännittävän ja henkirikkaan esijumalanpalveluksen, joka paitsi laulua ja rukousta käsitti jonkun lyhyen, sattuvan lausunnon häneltä itseltään. Siitä hetkestä, jolloin hän suurelle kuulijakunnalleen näyttäytyi, siihen asti, kun hän aloitti saarnansa, piti hän koko seurakunnan huomion kiinnitettynä johonkin, joka sitä miellytti. Suuren kirkkoköörin esittämät laulut, kvartetit, duetit, soololaulut ja koko seurakunnan yhteisesti laulamat laulut vaihtelivat keskenään, jättäen välillä tilaisuuden kokoukseen. Mutta suuresti erehtyisimme, jos otaksuisimme Mr. Moodyn päämaalin tai lopputuloksen olleen kansan huvittaminen. Hänen oma esiintymisensä todisti heti hänen syvää vakavuuttaan, hänen suurta huolenpitoaan sielujen pelastuksesta.

Laululla oli näissä kokouksissa suuri, toisinaan ylenmäärin valtava vaikutus. Ennenkuin Moody nousi saarnaamaan, olivat kuulijat jo järkytettyjä, liikutettuja ja voitettuja. On kerrottu monta tapausta, jolloin varma päätös Kristukselle kokonaan antautumisesta tehtiin, sillä aikaa kun Mr. Sankey vielä lauloi. Ajattelemattomampaa kritiikkiä on tuskin koskaan lausuttu, kuin se, että Mr. Moody muka käytti musiikkia vaan vetovoimana.

Mutta niin yksinkertaiselta ja läpinäkyvältä kuin Moodyn tarkoitus esijumalanpalvelusten käyttämisellä näyttikin, huomattiin ennen pitkää, kun jäljittelijät ottivat sen ohjelmaansa, että se, kuten kaikki muukin pelkkänä metoodina katsottuna oli vähäisestä arvosta. Sellaisenaan ja ennen kaikkia voiman puutteessa ei sillä mitään saatu aikaan.

Kun Mr. Moodyn melkein erehtymätöin arvostelukyky sanoi hänelle, että sopiva hetki oli käsissä, nousi hän puhumaan.

Saarnaajana katsottuna arvosteli akateemisesti sivistynyt papisto Mr. Moodya sangen ankarasti. Tältä kannalta ei hänen saarnatapaansa suinkaan voikaan puolustaa. Mutta se seikka, että tämä itseoppinut saarnaaja kolmekymmentä viisi vuotta yhtämittaa suurimmissa sivistyksen ja käytännöllisen vaikutuksen keskustoissa, missä englannin kieltä puhutaan, veti suurimmat kuulijajoukot ympärilleen, mitä ketään uudemman ajan puhujaa on nähty kuulemassa — tämä seikka pitäisi mielestämme saattaa jumaluusoppineet näkemään, että heillä mahdollisesti on tästä miehestä jotakin oppimista.

Hänen menettelytavassaan ei piile mitään mystiikkaa. Hän tuotti aineensa pyhästä raamatusta, ja koska hän suuresti vihasi kaikenlaisia muodollisia alkulauseita, kävi hän heti itse aineesen käsiksi. Hän teki kyllä kieliopillisia virheitä, eikä viitsinyt vähintäkään parantaa nenä-äänistä lausuntotapaansa. Mutta melkein alusta hän omisti itselleen voimakkaan, saksilaisen kielimurteen, ja hänen selvä ymmärryksensä opetti häntä käsittämään lyhyeiden lauseiden ja muotojen arvon.

Tästä kaikesta oli mies itse, siinä kuulijoittensa edessä seistessään, täydellisesti tietämätön. Hän oli peljättävän vakava, täydellisesti rehellinen ja korulauseita muodostamaan kokonaan kykenemätöin. Jumalan Henki oli ottanut hänet haltuunsa, ja tämä asianhaara sekä hänen erinomainen ymmärryksensä oli hänen suojanaan korkealle tavoittelevaa, upeilevaa kaunopuhelijaisuutta, teeskentelyä ja luonnotonta esiintymistapaa vastaan. Kuten kaikki luontaiset kaunopuhujat käytti hän usein ja menestyksellä vertauksia. Mutta sittenkin on luultavaa, ettei hän milloinkaan käyttänyt parhaintakaan vertausta vaan tunteen herättämiseksi. Hän mainitsi jonkun kuvauksen tai viittasi johonkin kertomukseen tai tapahtumaan raamatussa, koska se selvitti sitä ainetta, jota hän esitti.

Hän oli luonteeltaan sangen humoorillinen; sitäpaitsi oli hänellä kertomiskyky, joka oli hänen vilkkaan mielikuvituksensa tuote. Harvoilla on ollut sellainen kyky kuulijoilleen esittää raamatullinen tapahtuma koko laajuudessaan, kuin hänellä. Ja hän osasi sitäpaitsi supistaa esityksensä lyhyeen muotoon. Hän tiesi, milloin tuli lopettaa, eikä koskaan heikontanut loppupuolella saamaansa vaikutusta uudelleen kertomalla pääasioita.

Mutta tosi seikka on, että vaikka Mr. Moodylla yleisenä puhujana oli kaikki nämä erinomaiset ominaisuudet, olisi hän sittenkin päämaalinsa sivuuttanut, ellei hän olisi ollut Pyhän Hengen väkevällä voimalla kastettu; mutta täydellä syyllä, voimme sanoa, että Henki tässä nöyrässä palvelijassaan esiintoi erään kaikkien aikojen suurimmista saarnaajista.

Mr. Moody ilmitoi kerran eräälle sanomalehtimiehelle käsityksensä siitä, minkälaisen evankelistan tulisi olla. Hän lausui: "Työ on monenlaista, ja siihen tarvitaan suuri paljous monenlaisia ihmisiä. Me tarvitsemme oppineita evankelistoja, ja me tarvitsemme evankelistoja, jotka ovat kansan miehiä. Mutta menestyksen saavuttamiseksi tarvitsee jokainen selvää arvostelukykyä, moitteetonta luonnetta, pyhitettyä elämää, laveita tuttavuuksia, rakkautta kanssaihmisiin, uskoa, kärsivällisyyttä, toimelijaisuutta, tarmoa, Jumalan sanan tarkkaa tuntemista ja, ennen kaikkia, Pyhän Hengen kastetta. Sanalla sanoen, evankelista-ihanne on saarnata yksinkertaista evankeliumia Pyhän Hengen voimassa sekä tulla todelliseen tekemiseen ihmisten kanssa".

Hänen neuvonsa Chicagon työväestölle v. 1893 oli seuraava: "Ensin ja ennen kaikkia etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; luottakaa hänen lupauksiinsa, joiden en milloinkaan tiedä pettäneen, ja kaikki muu annetaan teille; toiseksi pyytäkää Jumalalta työtä; olkaa kovinakin aikoina niin kärsivälliset kuin mahdollista; neljänneksi etsikää vakavasti työtä; viidenneksi ottakaa vastaan mikä kunniallinen toimi tahansa, mikä vaan on tarjona; kuudenneksi tutkikaa taloudenhoitoa".

Tieto Mr. Moodyn kuolemasta herätti raamattu-opistossa suurta surua. Lukuja kyllä jatkettiin keskeyttämättä, mutta suru painoi raskaana tuota suurta laitosta, ja opettajat eivät enemmän kuin oppilaatkaan koettaneet kyyneleitään salata. Pastori Torrey, opiston johtaja, matkusti Northfieldiin olemaan hautaustilaisuudessa läsnä. T:ri Torrey selitti ettei Mr. Moodyn kuolema tuottaisi minkäänlaista muutosta raamattu-opiston johdossa.

"Olemme kadottaneet johtajamme ja rakkaan isämme", lausui hän, "mutta opisto kykenee jatkamaan työtään, vaikka syvästi tulemmekin Mr. Moodyn neuvoja ja apua kaipaamaan. Rakennukset ovat meidän, ja uskon, että tulemme saamaan kylläksi apua lisätäksemme riittämätöintä pääomaamme. Mr. Moodya rakasti joka ihminen, joka lapsi, joka hänen tunsi. Osa hänen voimastaan oli se rakkaus, mikä hänellä oli kaikkiin Jumalan luomiin olentoihin, mutta hänen suurin voimansa oli minun luullakseni Pyhän Hengen läsnäolossa. Hän oli nöyrä kuin lapsi, vaikka hänen erinomainen tarmonsa ja etevä persoonallisuutensa saatti hänet joskus näyttämään itsepäiseltä. Hänen evankeliuminsa oli evankeliumi Jumalan rakkaudesta".

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Mr. Moody kansalaisena ja naapurina jokapäiväisessä elämässä Northfieldissä.

Kun joku henkilö on tullut yleisesti tunnetuksi, huvittaa yleisöä myös tuntea hänen elämäänsä esiripun takana. Tahdotaan mielellään tietää, millainen se henkilö, joka nähdään puhujalavalla ja saarnatuolissa, on kotielämässään, ja mitä hänen naapurinsa hänestä ajattelevat.

Ei kenenkään yksityinen elämä kestä paremmin tarkastelua kuin D. L. Moodyn, tarkastettakoon häntä sitte isänä, naapurina tai ystävänä. Aina, kaikissa vaiheissa oli hän tosi kristitty, tosi mies.

Hänen kotinsa Chicagossa paloi tulipalossa v. 1871. Seuraavan talven asui hän itse tabernaklissa Chicagon pohjois-osassa, ja hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat itäisessä kaupunginosassa. Seuraavat kolme vuotta kuluivat lähetysretkiin Englantiin, niin että hänellä Amerikaan, takaisin palatessaan ei vieläkään ollut vakinaista kotia.

Näin ollen läksi hän Northfieldiin äitiään tervehtimään. Hän päättikin asettua sinne vakinaisesti asumaan, niin että hän vaikutuksensa lomassa saisi olla äitinsä läheisyydessä. Siinä tarkoituksessa osti hän vanhan asuinrakennuksen, joka oli kivenheiton päässä hänen synnyinkodistaan.

Northfield on todellinen Uuden Englannin kaupunkien tyyppi. Sen historia ulettuu kaksisataa vuotta taaksepäin ajassa. Sen asema on erittäin ihana Connecticut virran rannoilla, juuri siinä paikassa, missä nuo kolme valtiota Massachusetts, New Hampshire ja Wermont yhtyvät. Mr. Moodyn kodista on ihmeellinen näköala Connecticut virran laaksoon ja etempänä Green Mountainin vuoristoylängön yli.

Vuosien vieriessä tuli kylästä todellinen Mekka Mr. Moodyn monien koulujen, suurten kokousten ja muiden laitosten kautta, joista tässä vain lyhyesti mainittakoon:

"Northfield Seminary", nuoria naisia varten, avattiin 3 p. marrask. 1879.

"Mount Hermon School", nuoria miehiä varten, suunniteltiin v. 1879 ja avattiin opetukselle 4 p. toukok. 1881.

Ensimmäinen "General Conference for Christian Workers" pidettiin v. 1880.

Ensimmäinen "World's Student Conference" pidettiin v. 1886.

"Northfield Training School" naisia varten avattiin v. 1890.

Ensimmäinen "Womens Conference" järjestettiin v. 1893.

"Northfield Echoes" lehti alkoi ilmestyä v. 1894.

"The general Eastern Depot of The Bible Institute Colportage Association" Chicagossa, avattiin v. 1895.

"Camp Northfield" miehiä varten pantiin toimeen v. 1896.

Seikkaperäisempi kertomus näiden koulujen ja laitosten synnystä ja kehityksestä, mikä melkein tuntuu romaanilta, jätetään tuonnemmaksi.

Myöhempinä vuosina käytti Mr. Moody tavallisesti loka- ja huhtikuun välisen ajan saarnamatkoihin. Miten hänen perheensä ja opiskeleva nuoriso odotti hänen kotiintuloaan Northfieldiin noin 1 p. toukok.! Ei löytynyt ainoatakaan paikkaa, jota hän niin rakasti kuin Northfieldiä, ja hänen oli aina mielensä paha, jos hänen, vaikka lyhyemmäksikin ajaksi, täytyi kesäkuukausina matkustaa sieltä pois. Eräässä kirjeessä, päivätty: New-York City joulukuussa 1896 lausuu hän:

"Tämä kaupunki ei ole minun paikkani. Ellen olisi kutsuttu täällä jotakin toimittamaan, niin en ikänä enää astuisi tähän kaupunkiin, enemmän kuin mihinkään muuhunkaan. Täällä juostaan ja ajetaan lakkaamatta. Oi, miten kaipaan noita hiljaisia päiviä Northfieldissä".

Mr. Moody nousi varhain, kesäsin tavallisesti auringonkoitossa. Kuten jo eräässä edellisessä luvussa olen maininnut, käytti hän ylipäänsä aamuhetket raamatunlukuun ja Jumalan kanssa seurusteluun. Hän tapasi sanoa, että joka näin teki, ei koskaan voinut joutua etemmäksi kuin kahdenkymmenen neljän tunnin matkan päähän Jumalasta. —

Sattui kuitenkin usein, että hänen tarvitsi ennen aamiaista kiinnittää johonkin käytännölliseen kysymykseen huomionsa, toisinaan hänen taasen nähtiin rientävän "Mount Hermon School" opiston kyökkiin (neljän engl. penink. päässä hänen kodistaan) kello kuusi aamulla, tutkivan ruokaa, mikä aamiaiseksi valmistettiin ja maistelevan yhtä ja toista lajia päästäkseen sen laadun perille, taikka ajoi hän puutarhaansa noutamaan munia ja vihanneksia aamiaiseksi.

Tämän aterian hän nautti yhdessä perheensä kanssa kello 7,30, ja kohta sen perästä pidettiin aamurukous, jossa talon palvelijat ja muu työväki olivat läsnä. Mr. Moody luki kappaleen raamatusta ja piti sitte yksinkertaisen ja vakavan rukouksen.

Koulujen toiminta-aikana johti Mr. Moody tavallisesti kokouksen seminaarin kappelissa kello 9 e. pp. ja Mount Hermon School opistolla kello 12. Näissä lyhyeissä jumalanpalveluksissa, jotka kestivät noin kaksikymmentä minuuttia, pääsi Mr. Moody hengellisiin asioihin nähden läheiseen ja sydämmelliseen yhteyteen oppilastensa kanssa. Hän käsitteli ylipäänsä kristillisyyden perustotuuksia sangen käytännöllisissä ja persoonallisissa keskusteluissa, joista kaikenlaiset muotomenot puuttuivat. Hänen päätarkoituksensa oli auttaa opiskelevia syvempään Jumalan tuntemiseen, ja hän oli aina valmis kohtaamaan niitä puolitiessä, jotka olivat hengellisestä tilastaan levottomat. Viimeisinä aamuina, joita hän oppilastensa kanssa vietti, oli "ijankaikkinen elämä" heidän keskustelunsa aineena.

Kun hän kello yksi palasi kotiin Mount Hermon School opistolta, syötiin päivällinen. Tähän aikaan oli aamuposti jaettu.

Hänen kirjeenvaihtonsa oli sangen laaja, ja hän tahtoi mielellään avata joka kirjeen itse. Kirjeet, jotka koskivat eri kouluja, pantiin syrjään ja jätettiin asiaan kuuluville, ja yleisiä asioita koskevat kirjeet jätettiin tavallisesti hänen sihteerilleen. Erityisissä tapauksissa ilmasi Mr. Moody lyhyeillä huomautuksilla, minkälaisen vastauksen hän halusi annettavaksi. Kirjeisiin vastattiin nopeasti — uskonnolliset ja muunlaiset intoilijatkin saivat kohtelijaan vastauksen.

Muut tunnit päivästä kuluivat ahkeraan työhön sekä leikkiin. Hän valvoi persoonallisesti kaikkia noita suuria laitoksia Northfieldissä, Mount Hermonissa ja Chicagossa. Meidän tulee nimittäin muistaa, että hänellä, paitsi kaikkia toimia Northfieldissä, oli ylijohto "Chicago Bible Institute" nimisen laitoksen yli siihen kuuluvine vaikutushaaroineen vankiloissa ja leireissä, paitsi kaikkia niitä tavallisia aloja, joilla hänen "Colportage Association" vaikutti.

Hän kiinnitti tarkkaa huomiota niihin ehdoituksiin, joita suurten kesäkokousten järjestämiseen nähden tehtiin. On usein huomautettu, että paras puoli näissä suurissa kokouksissa oli se alkuperäisyys, se vapaa henki, mikä niissä vallitsi. Tämä onkin tuloksiin nähden totta, mutta nämä tulokset saavutettiin vasta kuukausia kestävien, tarkkojen valmistuksien ja erikoiskohtien pohtimisen jälkeen.

"Mr. Moodyn suuri johtokyky ilmenee kenties paraiten hänen taidossaan ottaa erikoiskohdat huomioon", kirjoittaa muuan ystävä. "Ei löydy mitään niin vähäpätöistä, joka ei ansaitsisi hänen tarkinta huomiotaan, sillä hän tietää, miten suuresti lopputulos on pikkuseikoista riippuvainen. Paitsi tätä erikoiskohtien huomioonottokykyä, on hänellä erinomaisen nopea käsitys- ja päättämiskyky".

Mr. Moody teki kymmenen muun miehen työn. Miten tämä kävi päinsä, pysyi aina salaisuutena, kunnes otettiin huomioon 1) hänen täysi luottamuksensa Jumalan johtoon kaikista pienimmissäkin ja siitä seuraava vapaus lopputuloksen pelosta; 2) hänen johtajakykynsä; 3) se seikka, että hän ripeesti teki sen, mikä kuului hänelle, ja jätti apulaisilleen sellaiset asiat, joita he saattoivat toimittaa.

Miten usein hän vaikeuden kohdatessa lausui: "Oi, jos saisin tavata Kristusta viisi minuuttia ja kysyä häneltä, mitä hän tekisi".

Kaikki nämä asiat kysyivät Mr. Moodyn huomiota hänen kesä-"loma-aikoinaan;" mutta hänen parasta huviaan emme vielä ole maininneet. Hänestä jokaiselle ihmiselle tuli olla jotakin huvia. Moodyn lempityötä oli hänen puutarhansa ja hänen kananpoikansa. Hän kaipasi elämää ympärillään, hän halusi nähdä kehitystä. "Kirjoittakaa minulle oikein maanmieskirje", kirjoitti hän usein kotiinsa.

Hänen kirjeittensä joukossa löytyy yksi, joka voisi saattaa meitä siihen luuloon, että hän kaksikymmentä vuotta sitten poikakoulun sijasta Mount Hermonissa puuhasi maanviljelystä:

"Ostin poikakoulua varten kaksikymmentä viisi vanhaa lammasta ja kaksikymmentä viisi karitsaa", kirjoitti hän, "ja lähetin lehmät sinne, niin että meillä nyt on siellä kahdeksan lehmää ja lähes seitsemänkymmentä viisi kanaa. Yksi kalkkunoista hautoo. Aijon vielä hankkia ankkojakin, että elämä tulee oikein vilkkaaksi. Huomen iltana meillä on siellä seitsemän poikaa. Useampia odotan ensi viikolla".

Hänen puutarhaansa ei juuri tuottavasti hoidettu. Hän koetti siinä viljellä kaikenlaisia vihanneksia koulujen tarpeeksi. Ensimmäisenä hän tahtoi paikkakunnalla korjata sadon. Suuresti hän iloitsi, jos hän sai syyskuussa herneitä puutarhastaan. Kesäkuukausina varusti hän ainakin kymmenkunta perhettä joka päivä tuoreilla vihanneksilla.

Kananpojat tuottivat hänelle ruumiinharjoitusta, sillä hänen täytyi joka päivä kävellä puoli peninkulmaa (engl.) edestakaisin syöttämässä niitä. Joka kevät hän keinotekoisella hautomisella sai satoja — toisinaan tuhansiakin kananpoikasia.

Seuraava ote eräästä sanomalehdestä luo meille käsityksen D. L. Moodysta kansalaisena ja naapurina:

"Tuota vanhaa sananpartta, 'profeetta ei ole ylenkatsottu paitsi isäinsä maalla', ei voida Moodyyn sovittaa, sillä tuskin voi kenkään todellisemmin olla kaupunkilaistensa kesken rakastettu ja kunnioitettu, kuin hän oli. Kaupungin kaikkien kansaluokkien kesken vallitsi hänen kuolemansa johdosta suru. Kaupunkilaiset ovat kansalaisena, miehenä ja hengellisenä työntekijänä kunnioittaneet häntä. Joskin kaikki eivät ole hänen uskonnollista vakaumustaan omistaneet, ovat he kuitenkin luottaneet hänen rehellisiin tarkoituksiinsa ja hänen vilpittömyyteensä ja ovat vakuutetut siitä, että hänen elämäntyönsä tulos on tuleville sukukunnille oleva pysyväisestä ja arvaamattoman suuresta merkityksestä. He tietävät, että Northfield maalaiskylästä on muuttunut yhäti kasvavaksi pirteäksi kaupungiksi, ja että siellä ja Mount Hermonissa on kohonnut kaksi valtion parhaita seminaareja, kaikki yksinomaan tämän miehen tarmon ja väsymättömyyden kautta. Kaikin tavoin on hän koettanut tehdä näihin kouluihin pääsön kaupungin pojille ja tytöille mahdolliseksi, ja moni kunnianhimoinen isä ja äiti on hänen ponnistustensa hedelmänä ollut tilaisuudessa suomaan lapsilleen hyvä kasvatus".

Viime kesänä kuuli hän eräästä vaimosta, joka pyykinpesolla elätti perhettään. Hänen tyttärensä piti aloittaa seminaarissa käynnin, mutta äiti epäili sen mahdollisuutta. Mr. Moody sanoi heti:

"Sanokaa johtajalle, että hän merkitsee hänet vapaaoppilasten joukkoon ja hankkii hänelle seminaarirakennuksessa huoneen. Oman kaupungin tytöt tarvitsevat ensi kädessä tulla autetuiksi".

Tämä esimerkki on vaan yksi monista. Muutamia vuosia sitten tarjosi hän erityisillä ehdoilla vapaaopetuksen ensimmäisenä vuonna Mount Hermonissa joka pojalle Northfieldissä ja Gillissä. Monet pojat ovatkin sittemmin vuosittain käyttäneet tätä tarjoumusta hyväkseen.

Hän oli aina valmis sekä varoilla että työllä edistämään kaikkia kaupungin parasta tarkoittavia suunnitelmia. Kun "The Village Improvement Society" perustettiin, merkitsi hän 100 dollaria katujen kuntoon saattamiseksi, vaikka hän tiesi, että ne tulivat käytettäviksi kaupunginosassa, joka oli kaukana sekä koulusta että hänen asunnostaan. Siitä perin on hän auliisti tätä yhdistystä auttanut ja tukenut sitä arvokkailla neuvoilla ja viisailla ehdoituksilla.

Hän iloitsi suuresti kaupungin mahtavista puista, eikä mikään häntä enemmän suututtanut kuin yritys vahingoittaa niitä. Oman talonsa ja seminaarin ympäri hän antoi istuttaa suuren joukon puita ja pensaita. Ja hänelle oli varmaan erinomainen ilo nähdä Seminary Hill täydessä kesäpuvussaan, kun hän muisti, että paikka hänen lapsuudessaan luettiin kaupungin hedelmättömimpien joukkoon.

Naapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina aineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat hänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään hän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa auttamassa.

Syksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt vapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä minkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy lahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta sekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta, jaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.

Hänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan. Muutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja ehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody nousi ylös lausuen: "Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että jotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän tekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä komitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan olisi valmistunut".

Hän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta hänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita pohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan, keskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.

Kun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat perheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla jokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta. Ei mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen laiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän seurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti heidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea kilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista voittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi kaikista kuskeista. "Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!" Kuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja ajaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi näyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin jotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen keinoa, miten lähteestä johdettiin vettä "Mount Hermon School" opiston tarpeeksi.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mr. Moodyn käynti pyhällä maalla.

Mr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti kyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten oli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla — ja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään. Myöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten ja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen soivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään toimekkaasta osanotosta niiden johtoon.

Keväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua lepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen halun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith Edinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia skotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran käymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja piti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr. Moodyn viimeinen käynti tässä maassa.

Huhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan matkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: "Minulla on suuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki". Vaimonsa ja nuorimman poikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.

Roomassa oleskelustaan nautti Mr. Moody sanomattomasti. Jokaisessa paikassa, jonka voitiin todistaa olleen jonkinlaisessa yhteydessä apostoli Paavalin kanssa — Mr. Moodyn suurin sankari raamatussa, lähinnä Herraa Jeesusta — käytiin uskollisesti. Via Appiaa käytiin katsomassa, ja kun päästiin alkuperäiselle kivitykselle, tahtoi Moody että astuttaisi vaunusta ja käveltäisi jalan niillä kivillä, joilla Paavali oli astellut. Neron palatsin jäännökset Palatinilaisella kukkulalla vaikuttivat häneen paljon enemmän kuin Pyhä Pietarinkirkko tai joku muu nykyisen Rooman merkillisyyksiä.

Jätettiin sitte tuo ikuinen kaupunki selän taa ja purjehdittiin Port Saidiin. Heidän täytyi matkustaa Suezin kanavaa ales Ismailaan ja sieltä junalla Aleksandriaan. Aleksandriasta kirjoitti Moody:

"Olemme nyt lähellä sitä paikkaa, jossa Israelin lapset kulkivat, lähtiessään ulos Egyptistä. Maa on santaperäistä ja hedelmätöintä, mutta kanava on merkillinen, ja tuntuu muutenkin kummalliselta oleskella täällä Faraoonien, Moseksen, Aronin ja Josefin maassa".

Jerusalemiin tulonsa jälkeisenä päivänä, joka sattui olemaan palmusunnuntai, puhui hän uuden (Gordonin) Golgatan huipulta seuraavan tekstin johdosta: "Jerusalemin ympäri ovat vuoret, ja Herra on kansansa ympärillä, hamaasta nyt ja ijankaikkiseen", Ps. 125: 2, osoittaen samalla Hermonia, Öljymäkeä ja Moabin vuorta, jotka kaikki näkyivät siitä paikasta, jossa hän seisoi. Sittemmin saatiin tietää, että hän tietämättään oli puhunut keskellä erästä muhamettilaista kirkkomaata, joka synnytti pahennusta. Ei katsottu viisaaksi uudistaa koe, ja hän saarnasi senvuoksi seuraavana pyhänä eräässä syvänteessä kukkulan rinteellä. Sadottain ihmisiä kaikenlaisista kansa- ja uskontokunnista oli näissä kokouksissa läsnä.

Viikon päivät kuluivat käynteihin kaikissa muistettavissa paikoissa Jerusalemissa ja sen lähistössä. Yksi kokonainen päivä omistettiin Hebronille. Jerusalemissa olivat kaikki pyhät paikat liiaksi epävarmoja ja koristettuja miellyttääkseen häntä. Hänen lempipaikkojaan oli Öljymäki, jonne hän monasti palasi takaisin, ja tuo pieni Betanian kylä sen rinteellä. Täällä hän ainakin tiesi olevansa niillä paikoilla, joissa hänen Mestarinsa niin usein oli kulkenut.

Betaniassa hän pyysi tulkkiaan kysymään, löytyikö lasten joukossa ketään Marttaa tai Mariaa. Joukko lapsia omisti heti näiden nimien valtavat araapialaiset muodot. Kukaan ei pilasta nauttinut enemmän kuin Mr. Moody, kun sittemmin huomattiin, että useimmat näistä Martoista ja Marioista olivat poikia.

Kun ei Mr. Moody tainnut ratsastaa, niin ei hän voinut tehdä monta matkaa Palestinassa, mutta hän oli sangen innokas näkemään niin monta merkillisyyttä kuin mahdollista.

Jerusalemissa syntyperäiset lapset huvittivat häntä suuresti. Hänen tullessaan ulos hotellista, ympäröi häntä heti joukko repaleisia, pieniä araapeja, ja hän huvittelihe antamalla niille rahaa. Vanhemmatkin huvittivat häntä, ja hän puheli paljon heidän kanssaan kysellen heidän elintapojaan y.m. Viikon lopussa tunsi hän tarkoin kansan tavat, maanviljelyksen kannan, hallintotavan ja monta muuta asiaa.

Pääsiäisen jälkeisenä päivänä matkusti Mr. Moody seurueineen Egyptiin. Useita päiviä viivyttiin Kairossa, jossa pyramiidit ja muut merkillisyydet katsottiin. Ensimmäisellä viikolla toukokuussa suunnattiin matka Italiaan. Toukokuu kului matkoilla Neapelissa, Florensissa, italialaisilla järvillä ja Schweitsissä. Kuukauden lopussa hän oli jälleen Englannissa oltuaan sieltä kaksi kuukautta poissa, joka luultavasti oli pisin loma minkä hän oli nauttinut, sittenkuin hän seitsemäntoista vuotiaana poikana antautui kauppa-alalle. Eikä tämäkään lepo ollut yhtämittainen, sillä hän oli saarnannut Roomassa, Jerusalemissa, Kairossa, Neapelissa ja Pariisissa, toisinaan kahdestikin päivässä. Sitä paitsi oli hän tyydyttääkseen väsymättömiä englantilaisia ja amerikalaisia ystäviään, jotka hänen kaikkialla tunsivat, johtanut useita raamatunkeskusteluja. Sen lisäksi keskusteli hän mitä mahdottomimpien ihmisten kanssa kaikenlaisissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa heidän sielustaan.

"Mr. Moody", lausui eräs korkea-arvoinen nainen hänelle, "kenkään ei ole tällä tavalla minulle ennen puhunut".

"Sitte on aika jonkun se tehdä", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät ystävät.

Hänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään. Usein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen kurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen katsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat vielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman edessä Atlantilla.

Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta on kerrottu.

Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa. "Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska, lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani, 'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa. Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin, sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".

"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä, tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".

"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys, ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en ensiksi kovinkaan peljästynyt — kenties olin siihen liiaksi sairas. Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita, peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".

"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan. Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet. Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla laivalla katsellen kamalaan hautaamme".

"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen, oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".

"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle. Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä. Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa nähneet".

"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa — juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat — vaikka minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta. Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara kasvavan".

"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O. O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":

"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"

"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".

"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps. 107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".

"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan — sanoin monasti — sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt kuolemaa".

"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa. Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät rakkaitteni luokse siellä kotona — vaimo, lapset, ystäviä kummallakin puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus — ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".

"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun täytyi saada huojennusta, ja huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!' Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni. En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa olemassa-oloani epäillä".

"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin olevan höyrylaiva Lake Huronin tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan sitä unhoittaa?"

"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?' Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä. Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi, niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki tyynesti Lake Huronin vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme, mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa. Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun satamaan".

"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää, oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta, kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen, joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi, kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia ihmisparkoja".

Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n päällystö ja miehistö osoitti.

Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta, jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.

Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä "Etruria" nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.

Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla, musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Mr. Moody perhepiirissään.

"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"

"On".

"Sinne, missä Dwight ja Irene ovat?"

"Niin".

"Sitte tahdon minäkin mennä sinne, ja minä syleilen iso-isää, kun minä tapaan hänen, ja sitte leikimme kaikki yhdessä".

Nämä, erään pienen nelivuotijaan tytön kysymykset, joita hän teki, kuullessaan ettei hän koskaan enää saisi nähdä iso-isäänsä täällä alhaalla, ilmituovat yhden yleisölle sangen vähän tunnetun puolen Mr. Moodyn luonteesta.

Uusi ajanvaihe alkoi Mr. Moodylle hänen ainoan tyttärensä ja vanhimman poikansa avioliittoon menosta alkaen, mikä tapahtui samana vuonna 1894. Ilo ja suru, terveys ja sairaus kulkivat käsi kädessä. Neljä lasta syntyi viimeisten kuuden vuoden ajalla hänen lähimmässä perhepiirissään — neljä lastenlasta — ja neljä kuolinkohtausta sattui — hänen äitinsä, hänen anoppinsa ja kaksi lastenlapsista.

D. L. Moody oli hellä poika. Tuskin viikkoakaan kului siitä, kun hän v. 1854 jätti kotinsa, ettei hän kirjoittanut äidilleen tai lähettänyt hänelle sanomalehtiuutisia vaikutuksestaan. Aina hän kääntyi hänen puoleensa saamaan neuvoja. Hän asettui v. 1875 asumaan Northfieldiin saadakseen olla hänen läheisyydessään. Joka päivä, kun hän oli kaupungissa, kävi hän häntä tervehtämässä, tuoden tavallisesti mukanaan jotakin hedelmiä tai vihanneksia puutarhasta. Hän rakennutti tuohon vanhaan rakennukseen yhden valoisan huoneen lisäksi, jossa hänen äitinsä tavallisesti viime vuosinaan istuksi, iloiten siitä työstä, minkä Jumala hänen poikansa kautta teki.

Äidin syntymäpäivä sattui samana päivänä kuin hänen omansakin (helmik. 5 p.), ja hänen kirjeensä näissä tilaisuuksissa olivat erittäin hellät.

"Sinä ja minä olemme jälleen päässeet yhden penikulmapylvään ohi matkallamme maasta taivaasen. Meillä on kummallakin syy kiittää Jumalaa kaikesta osoittamastaan hyvyydestä meitä kohtaan".

"Kun sinä saat tämän kirjeen, niin olet taasen mennyt yhden penikulmapylvään ohi, matkallasi ikuista kaupunkia kohti", kirjoitti hän Porthista v. 1892. "Lähetän parhaimmat onnentoivotukseni sille uudelle vuodelle, joka nyt sinulle koittaa. Toivon, että se on oleva sinulle täynnä iloa, auringonpaistetta ja rauhaa".

Viimeinen syntymäpäiväkirje, minkä hän äidilleen kirjoitti, on päivätty San Antonio, Texas, 2 p. helmik. 1895:

"Silloin, kun saat tämän kirjeen, olet sinä aloittanut yhdeksättäkymmentä ensimmäistä ikävuottasi. Ajatteles, että kun sinä synnyit tähän maailmaan, taisteli Napoleon suuria taistelujaan! Se tuntuu pitkältä ajalta, kun ajattelee kaikkea, mitä sillävälin on tapahtunut. Kansakunta on noussut, toinen sortunut. Mutta sinä yhä elät ja omaat täydet sielunkyvyt ja hyvän terveyden. Sinun on paljosta kiittäminen Jumalaa, ja kaikki lapsesi iloitsevat, kun ovat saaneet pitää sinut niin kauvan".

"Viidenkymmenen vuoden ajan olen joka kerta suuresti iloinnut, kun olen saanut kääntyä kotiini Northfieldiin", lausui Moody kerran. "Kun pääsen vain viidenkymmenenkin penikulman päähän kodistani, niin tulen levottomaksi ja kävelen edestakaisin vaunussa. Minusta tuntuu niinkuin ei juna milloinkaan tulisi perille Northfieldiin. Jos pimeän tultua pääsen kotiin, niin katson aina, onko äitini ikkunassa tulta".

Tammikuun 26 p. 1896 kuoli äiti. "Ystävät", lausui Mr. Moody hänen haudallaan, "nyt ei ole aikaa suruun. Me olemme kiitolliset siitä, että meillä on ollut sellainen äiti. Hän on jättänyt meille ihmeellisen perinnön… Jumala siunatkoon sinua äiti; me rakastamme sinua vielä. Kuolema on vaan tehnyt rakkautemme suuremmaksi. Hyvästi vähäksi aikaa!"

Joitakin kuukausia ennen äidin kuolemaa oli hän saanut maistaa iso-isäniloa, kun Irene Moody syntyi 20 p. elok. 1895, ja Emma Fitt 16 p. jouluk. samana vuonna.

"Tiedättekö, että minulla on tyttärentytär? Olen juuri viemässä lahjaa hänelle", huusi hän kääseistään eräälle kesävieraalle tuona muistettavana elokuun-aamuna, osoittaen erästä kaakkuja sisältävää koria. Hän oli yhtä iloinen, kuin joku koulupoika lupapäivänä ja kertoi uutisen jokaiselle, kenen hän vaan kohtasi. Myöhemmin päivällä meni hän vielä kerran Mount Hermoniin lasta tervehtämään; tällä kertaa vei hän mukanaan suunnattoman suuren kukkakaalin pään, parhaimman, mitä hän puutarhastaan löysi.

Kirje, minkä hän kirjoitti Emmalle vuotta myöhemmin, osoittaa hänen sydänlaatuaan:

Joulukuun 10 p. 1896.

"Kuuden päivän kuluttua tulet sinä vuoden vanhaksi, ja siksi leipoo mummosi sinulle kaakun ja päällystää sen kokonaan valkealla sokerilla, ja sitte he panevat siihen yhden ainoan pienen kynttilän… Ensi torstaina on vuosi sitten kuin minä istuin ylhäällä ja odotin äidinäitiäsi, ja kun aika kului yli keskiyön, aijoin minä mennä katsomaan, miksi hän ei jo tullut kotiin, ja silloin kuulin sinun ensi kerran huutavan. Ilonkyyneleet nousivat silmiini ja siitä hetkestä asti olen paljon ajatellut sinua. Kohta senperästä kuoli äitini, ja näytti niinkuin sinä olisit tullut hänen sijalleen, ja sinä olet ollut kiltti pieni tyttö…"

"Ensi kesänä minä aijon hiipiä kotiisi, ottaa sinut kanssani ajelemaan, ennenkuin vanhempasi ovat nousseet ylös. Ajatteles vaan, kauniina kesäkuun aamuna voimme ajaa ylös 'Loveris Retreat'ille'. Siellä linnut laulavat sinulle kauniin laulun. Voi, miten hauska meillä on oleva yhdessä! Minun tulee oikein koti-ikävä, kun ajattelen sitä?"

"Ja nyt, rakas Emmani, rukoilen minä puolestasi, että Herra varjelisi sinua päivää ja yötä ja kätkisi sinua kaikelta pahalta. Sinä et lainkaan voi käsittää, kuinka suuresti iso-isäsi rakastaa sinua. Oi, kuinka taasen olen iloinen, kun saan sulkea sinut syliini".

Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen viikon vanha:

"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni. Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä. Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä äitisi eräänä päivänä sanoi — hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".

Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän. Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon — eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua! — Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".

Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia, ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän ajoi kylän läpi.

"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr. Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".

Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask. 1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa. Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p. elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui keuhkotaudiksi.

Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen Dwightin kuolemasta:

Colorado, Springs, Colo.

"… Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa, vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".

"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi! Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas, rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen, niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen, että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan, hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja me saamme pian nähdä hänet.

Sinua rakastava isäsi

D. L. Moody".

Vähää ennen Irenen hautausmenon loppua nousi Mr. Moody ja lausui:

"Tahtoisin lausua muutamia sanoja, jos voin luottaa itsehillitsemiskykyyni. Olen tänään muistanut tuota vanhaa profeettaa, joka monta vuotta sitten Jordanin laaksossa odotti, että Jumalan vaunut tulisivat häntä kotiin noutamaan. Jumalan vaunut tulivat ales Connecticut laaksoon eilen aamulla noin kello puoli seitsemän aikaan ja noutivat pienen Irenemme kotiin. Edellinen noudettiin kotiin vuosikausia kestäneen palveluksen jälkeen, jälkimmäinen aikaisimman nuoruutensa koitossa. Mutta profeetan palvelus ei ollut Herran pienen palvelijattaren palvelusta täydellisempi, sillä Jumala kutsui kummankin, ja hän ei milloinkaan omiensa palvelusta keskeytä". "Irene on vaelluksensa päättänyt. Hän teki työnsä täällä hyvin. Hän sai enemmän aikaan, kuin moni, joka on täyden elinijän saavuttanut. Me emme tahtoisi häntä takaisin, vaikka hänen äänensä oli suloisin, minkä ikänä maan päällä olen kuullut. Kolmen viikon vanhasta aina viimeisiin tuskallisiin päiviin saakka ei hän milloinkaan ole hymyilemättä minua kohdannut. Mutta Kristus tarvitsi siellä häntä. Minun elämäni on paljon hänen lähetystyönsä kautta maan päällä parantunut. Hän teki meitä kaikkia paremmiksi".

"Viimeiset harvat päivät ovat olleet minulle suureksi siunaukseksi. Olen saanut monta uutta ja kallista opetusta. Hän ajeli mielellään ulkona minun kanssani. Maanantai-aamunakin hän pyysi, että ottaisin häntä ulos ajelemaan, ja kello puoli seitsemän olimme yhdessä ulkona. Milloinkaan hän ei ollut niin kaunis kuin silloin. Hän oli juuri taivasta varten kypsymäisillään. Hän oli tätä maata varten liian ihana".

"Minä kiitän Jumalaa tänä päivänä kuolemattomuuden toivosta. Minä tiedän, että olen kerran ylösnousemuksen kirkkaudessa näkevä hänet vielä ihanampana, kuin mitä hän ikänä täällä olikaan".

Jumala täytti vieläkin kerran hänen maljansa, kun neljäs lapsenlapsi syntyi 13 p. marrask. 1899, neljää päivää ennenkuin hän itse sairastui Kansasin kaupungissa. "Kiitollinen hyvistä uutisista", sähköitti hän pojalleen, "tulkoon hän suureksi taivaan valtakunnassa, se on hänen iso-isänsä rukous". Myöhemmin hän kirjoitti:

"Olen tänään kiitoksella ja ilolla täytetty… Rakas pikku lapsi, tunnen jo, miten sydämmeni rakastaa häntä! Suutele äitiä ja pikkulasta puolestani… Jumalalle olkoon kiitos vieläkin yhdestä lapsenlapsesta!"

Samana päivänä kirjoitti hän ainoalle, elossa olevalle lapsenlapselleen, Emma Fitt'ille, yhden noita yksinkertaisia, rakkaudesta uhkuvia kirjeitä, jotka sitoivat lapsenlapset häneen rakkaudelta, mikä ei ikänä ole sammuva. Hän kirjoitti:

"Rakas Emmani, — iloitsen siitä, että olet saanut serkun. Tahdotko suudella häntä minun puolestani ja näyttää hänelle iso-isäsi kuvan (tällä hän tarkoitti erästä sanomalehtiotetta, minkä hän liitti kirjeesen)? Minä en luule, että hän on minut tunteva, mutta sinä voit kertoa hänelle minusta, niin hän vanhemmaksi tultuaan tuntee minut, ja silloin leikimme yhdessä hänen kanssaan. Minä aijon lähettää hänelle suutelon, vaan pienen, pienen. Iso-isäsi D. L. Moody. Suutelon minä panen pieneen laatikkoon, niin voit viedä sen hänelle.".

Pikku Mary, tuo äskensyntynyt, kannettiin kymmenen päivää myöhemmin iso-isän kotiin, mutta hän saa oppia tuntemaan hänen rakastavan, leikillisen ja hellän sydämmensä niistä kalliista kirjeistä ja valokuvista, joiden omistuksesta hänen perheensä nyt on niin onnellinen.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn viimeinen evankeelinen lähetysretki.

Mr. Moody jätti viimeisen kerran kotinsa 8 p. marrask. 1899. Hänen perheensä ei mitenkään aavistanut, ettei hän ollut yhtä terve ja voimakas kuin tavallisesti. Hän oli sitoutunut viikon ajan johtamaan kokouksia kaupungissa nimeltä Kansas City, Mo. Matkalla poikkesi hän Philadelphiassa katsomassa erästä rakennusta, jota häntä varten rakennettiin, ja jossa piti pidettämän sarja samanlaisia kokouksia, joita pidettiin 1875-76.

Hän tuli Kansasiin sairaana miehenä. Kun jotkut ystävät kävivät häntä hotellissa tervehtämässä, pyysi hän heiltä anteeksi, kun ei voinut nousta ylös, sanoen olevansa väsynyt. Ensimmäisenä iltapäivänä kuljetti kolme hänen oppilaitaan Mount Hermonista, O. M. Vining, pastori D. Baines Griffiths ja C. S. Bishop, häntä vaunuilla kaupungilla. Hän näytti olevan hyvällä mielellä, mutta he huomasivat siitä huolimatta, ettei hän ollut oikein näköisensä.

Siihen suureen saliin, jossa kokoukset pidettiin, arvellaan helposti mahtuvan viisitoista tuhatta henkeä. Ystävät kertovat, että ainakin sen verta oli ensimmäisen sunnuntain kokouksissa; sitäpaitsi täytyi tuhansien tilan puutteessa jäädä pois. "Se oli valtava näky. Tuo suuri areena näytti laaksolta, täynnä ylöspäin käännettyjä kasvoja, ja täyteen ahdatut lehterit olivat kuin suunnattomalla kansanpaljoudella peitettyjä vuorenrinteitä — kaiken keskellä vallitsi syvä hiljaisuus. Yksinään, keskellä tätä suurta joukkoa tuon suuren puhujalavan etupuolessa, seisoi Mr. Moody. Hänen äänensä kuului siltä, kuin olisi hän tuttavallisesti puhellut jonkun ystävän kanssa kahdeksannella tai kymmenennellä penkkirivillä, ja ilman vähintäkään ponnistusta kuului hänen äänensä rakennuksen kaikkiin osiin". Mr. Moody kertoi sittemmin, ettei rakennus lainkaan hänen saarnatessaan vaivannut hänen ääntänsä.

Ennenkuin hän ensimmäisenä iltapäivänä aloitti saarnansa, sattui kuvaava tapaus. Hän kohoitti kätensä, missä hän piti lehtisen painettuja lauluja, joita vahtimestarit olivat jaelleet, ja lausui:

"Jokainen, jolla on tällainen lehti, ojentakoon sen ylös".

Tuhansittain lehtisiä ojennettiin ilmaan. "Istukaa nyt niiden päälle", lausui Mr. Moody, ja kansa pani nauraen lehtiset syrjään, ettei niiden rapina häiritsisi kokousta.

Hän saarnasi sekä aamupäivällä että illalla "kylvöstä ja niittämisestä" Gal. 6: 7, 8. "Älkäät eksykö. Jumala ei anna itseänsä pilkata, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihassansa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää, mutta joka hengessä kylvää, se hengestä ijankaikkisen elämän niittää".

Iltajumalanpalveluksen loputtua tunkeili tavallisuuden mukaan hänen ympärillään joukko miehiä ja naisia, jotka olivat häntä kuulleet ja tulleet vuosikausia sitten autetuiksi, monet toisissakin kaupungeissa, ja jotka nyt halusivat pusertaa hänen kättään.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kertoi Mr. Moody Mr. Viningille, ettei hän ollut nukkunut hyvästi, mutta kielsi häntä sitä kertomasta, koska hän ei halunnut, että sanomalehdet saisivat siitä tietää. Seuraavana päivänä hän lausui: "Minulla on ollut kauhea yö. Olen tuskin hetkeäkään nukkunut". Mutta hän ei tahtonut, että Mr. Vining kirjoittaisi perheelle tai kutsuisi lääkäriä, vaikka hän suostui tämän ehdotukseen saada seuraavan yön istua hänen luonaan.?

Keskustelut Mr. Viningin kanssa näinä harvoina päivinä koskettelivat niitä laitoksia, joita hän oli perustanut, ja hän sanoi, että työ Kansas City'ssä oli hänen arvelunsa mukaan suuremmoisin, minkä Jumala hänelle tehtäväksi oli uskonut. Hän puheli perheessään edellisenä vuonna sattuneista kuolemantapauksista, ottaen samalla esille kappaleen "Thoughts from my Library" nimistä kirjaansa, josta hän luki erään kohdan, mikä nyttemmin on erityisestä merkityksestä. Luettu paikka sisälsi mietelmiä Ps. 30: 6 johdosta: "Ehtoolla on itku, mutta aamulla ilo". Se loppuu seuraavilla sanoilla:

"Minä olen sen kuullut valkeuden maassa, josta minä olen tullut. Lähenee aika, varmasti joskaan ei niin nopeasti, jolloin Herra on pyyhkivä kyyneleet kaikkien silmistä. Tämä vaivaloinen maailma on vihdoinkin saapa kokea iloa ja riemua, ja murhe ja huokaus on pakeneva. Niin lohduttakaat siis toisianne näillä sanoilla".

Mr. Moody saarnasi Pyhästä Hengestä ja Luuk. 19: 10 johdosta: "Ihmisen Poika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, kuin kadonnut oli", ja muista hänelle rakkaista teksteistä. Torstaina marraskuun 16 päivänä hän saarnasi viimeisen kerran.

Uhkaavasta ilmasta huolimatta oli mainitun päivän iltapuolella kolme tuhatta henkeä läsnä. Mr. Moodyn aineena oli: "Armo, kolmelta eri puolen katsottuna". Tekstin sanat olivat nämä:

"Jumalan armo kaikille ihmisille terveellinen on ilmestynyt, joka meitä opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi, hurskaasti ja jumalisesti elämään, odottaen autuaallista toivoa, ja suuren Jumalan ja meidän Lunastajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä, joka itsensä antoi meidän edestämme, että hän meitä kaikesta vääryydestä lunastais, ja itsellensä erinomaiseksi kansaksi puhdistaisi, ahkeraksi hyviin töihin". Tit. 2: 11-14.

Viimeisenä iltana oli Convention Hall aivan täynnä. Noin kymmenen tuhatta henkeä oli läsnä. Mr. Moodyssa ei näkynyt pienintäkään väsymyksen merkkiä.

Hänen valtansa ihmisjoukkojen yli oli merkillinen. Esimerkiksi siitä mainittakoon seuraava tapaus. Molemmat kädet ojennettuina huusi hän eräänä iltana: "Kaikki, jotka täällä tahtovat Jumalan apua, sanokoot korkealla äänellä: 'Herra auta minua!'" Hän odotti toivokkaana. Jotkut harvat toistivat puoleksi kainostellen: "Herra auta minua!"

"Vielä kerran!" käski evankelista. Toinen vastaus oli ensimmäistä paljon kovempi. "Herra — auta — minua!" vastasi monta sataa ääntä.

Mr. Moody laski käsivartensa ales.

"Uskotteko, että hän on teitä kuullut?"

"Uskomme", vastasivat samat, jotka olivat hänen sanansa toistaneet.

"Hän on täällä tänä iltana", vastasi Mr. Moody vakavana. "Hän kuuntelee teitä. Hän on teidän luonanne. Ajatelkaa, mikä näky! Kaikki nämä ihmiset huutavat Herralta apua! Sanokaamme kaikki: 'Herra, muista minua!'"

Mahtava äänien paljous vastasi: "Herra, muista minua!"

Moody puhui aina lyhyeillä, ytimekkäillä lauseilla, jotka vaikuttivat kuulijoihin.

"Voitte tavata tuhannen miestä, joilla on vaikutusvaltaa, yhtä vastaan, jolla on voimaa", lausui hän.

"Luin sanomalehdestä", lausui hän, "että eräs etevä kauppias on kuollut. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden ja kaksi poikaa, joista molemmat ovat juomareja".

"Ei kannata olla maailmallinen kristitty. Jää maailmaan tai jätä se kokonaan. Eräs mies kertoi, että hänellä on mainio kaivo, jolla kuitenkin on kaksi pahaa puolta — talvella se jäätyy ja kesällä se kuivuu. Niin on monen kristitynkin laita. Joko ne ovat jäätyneitä tai kuivuneita".

"Jumalan sanotaan vihaavan tyhjää paikkaa. Mutta sinä et, ystäväni, voi ihmissydäntä tyhjentää".

"Sinä et voi karkoittaa pimeyttä, mistään".

"Ainoa keino päästä siitä on laskea valoa sisälle".

"Mene tomuun, ihminen, jos tahdot tulla koroitetuksi!"

Kerran kysyi hän juhlallisesti: "Uskotteko te siellä alhaalla, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Ääni kaukaa tämän ihmismeren keskeltä kuultiin päättävästi vastaavan: "Uskon".

"Uskotteko, pastorit, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

Pastorit puhujalavalla vastasivat yhteen ääneen:

"Uskomme". —

"Uskooko tämä ympärilläni oleva laulukööri, että voimme löytää Jeesuksen täällä tänä iltana?"

"Uskomme", vastasi kööri.

"Löytäkää hänet sitten", pauhasi Mr. Moody.

Hän oli pitkän ajan ääneti. Sitten hän lausui: "Tahtooko joku sanoa: 'Minä tahdon luottaa Herraan tänä iltana, enkä peljätä?' Tahtooko joku suoraan sanoa: 'Minä tahdon?' Ovi on raollaan. Tahdotko työntää sen auki ja sallia Kristuksen tulla sisälle? Tahdotko? Tahdotko?"

Hän vaikeni ja odotti hartaasti sydämmestä lähtevää vastausta yksinkertaiseen, suoraan kysymykseensä.

Vallitsi haudan hiljaisuus, sillä kukaan ei vastannut. Vihdoin kuului ääni kaukaa: "Minä tahdon".

Mr. Moody huokasi syvään. "Minä tahdon", lausui toinen. Mr. Moody hymyili. "Minä tahdon koettaa", sanoi vieläkin joku.

"Mitä se oli?" kysyi Mr. Moody.

"Minä tahdon koettaa", lausui mies.

"Kuule ystäväni", sanoi Mr. Moody, lyöden raamattuunsa, "parempi on sanoa: Minä tahdon, kuin: minä tahdon koettaa. Jos tahdotte, niin aijotte saavuttaa päämäärän; jos tahdotte koettaa, niin esiintuotte puolustuksia, jos epäonnistuisitte".

"Minä tahdon", lausui mies.

"Oletteko joskus nähneet nuorukaisen, jolla on rakas äiti, sisarukset ja koti kuin pieni taivas? Hän jättää kodin, joutuu huonoon seuraan ja luisuu alespäin, alespäin, alespäin".

Mr. Moody melkein vajosi polvilleen, kämmenet alespäin käännettyinä.

"Hän puhdistaa sylkyastioita eräässä kapakassa. Muuan ystävä tapaa hänet siellä ja kertoo hänelle, että hänen äitinsä haluaisi häntä nähdä. Mutta hän ei tahdo tulla. Hänen täytyy saada ryyppy. Hän ei viitsi tulla, hän ei tahdo tulla, hän sanoo".

Mr. Moody vallan huusi: "Hänen — täytyy — saada — ryyppy!" Hetken äänettömyys seurasi.

"Mutta jos Jumala tahtoo, voi hän nostaa tuon juomarin ylöspäin, ylöspäin". — Mr. Moody piti kätensä korkeutta kohti ylennettyinä — "keruupeja ylemmäksi". — Hän ojensi itsensä korkeammalle. — "Seraafeja ylemmäksi. Oman valkoisen istuimensa luokse".

Joukko sähkölamppuja sytytettiin samassa. Mr. Moody, joka aina oli kekseliäs, käytti tämän hyväksensä.

"Valot sytytetään. Sytyttäköön Jumala valonsa teidän sydämmissänne!"

Erään jumalanpalveluksen loppupuolella nojasi Mr. Moody urkuja vasten ja kysyi pastoreilta: "Sallitteko, pastorit, minun lausua teille muutamia sanoja?"

"Kernaasti, sanokaa mitä tahdotte", oli vastaus.

"No niin, minä en ole mikään profeetta, mutta luulen kuitenkin voivani ennustaa erään seikan".

"Nykyään kuulee niin paljon puhuttavan kahdennenkymmenennen vuosisadan saarnaajasta. Tiedättekö, minkälainen mies hän on oleva? Hän on oleva sellainen, joka avaa raamattunsa ja saarnaa siitä. Voi, minä olen aivan kyllästynyt näihin kaavamaisiin saarnoihin! Minua äitelöittää kuulla noita 'hopeakieli-puhujia'. Minä tahdon kuulla saarnaajia eikä tuulimyllyjä".

Eräänä päivänä hän sanoi: "Jumala auttaa aina niitä, jotka hänen apuaan haluavat. Sellaiset ihmiset vain pettyvät, jotka seuraavat Kristusta senvuoksi, mitä he häneltä voivat saada, eikä senvuoksi, mitä hän itsessään on. Jos tämä joukko, mikä on täällä tänä iltana, voitaisiin läpinähdä, niin saisimme huomata sangen omituisia vaikuttimia monen läsnäoloon. Tuolla istuu parvella eräs mies, joka on tullut tällaista kansanpaljoutta katsomaan. Joka tapauksessa minä olen iloinen siitä, että tulit. Kenties saa Kristus sydäntäsi liikuttaa, ja siinä tapauksessa tulet tämän perästä toisesta syystä. Tuolla on yksi, joka tulee tehdäkseen vaimonsa mieliksi, ja tuolla yksi, joka tulee voidakseen sanoa olleensa kerran tällaisessa suuressa kokouksessa. Tuolla on yksi, joka on tullut siitä syystä, ettei hänellä ollut muuta tekemistä. Mutta minä luulen, että täällä löytyy sellaisiakin, jotka ovat tulleet saadakseen nähdä Jeesusta. En koskaan ole nähnyt pelastuksestaan huolehtivaa ihmistä, joka ei olisi tullut taivaasen".

Tällä esipuheella aloitti Mr. Moody saarnansa. Hän näytti uupuneelta, ja hänen kasvonsa olivat hikiset ja punottivat. Mutta sellaisen kuuliakunnan vaikuttama inspiratiooni ylläpiti häntä.

Hänen viimeisen saarnansa aineena oli: "Esteet". Hän luki vertauksen Luuk. 14: 16-24.

"Niin hän sanoi hänelle: Yksi ihminen teki suuren ehtoollisen, ja kutsui monta. Ja lähetti palvelijansa ehtoollisen hetkellä sanomaan kutsutuille: Tulkaat, sillä kaikki ovat valmistetut. Ja he rupesivat järjestänsä kaikki heitänsä estelemään. Ensimmäinen sanoi hänelle: minä ostin pellon, ja minun pitää menemän sitä katsomaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja toinen sanoi: minä ostin viisi paria härkiä, ja menen niitä koettelemaan. Minä rukoilen sinua, sano minun esteeni. Ja kolmas sanoi: minä olen emännän nainut, ja en taida sentähden tulla".

"Ja kun se palvelija tuli, sanoi hän nämät herrallensa".

"Silloin perheenisäntä vihastui, ja sanoi palvelijallensa: Mene nopiasti kaupungin kaduille ja kujille, ja saata tänne vaivaiset ja raajarikot, ontuvat ja sokiat".

"Ja palvelija sanoi: Herra, minä olen tehnyt niinkuin sinä käskit, ja vielä nyt sijaa on".

"Ja herra sanoi palvelijalle: Mene maantielle ja aidoille, ja vaadi heitä sisälle tulemaan, että minun huoneeni täytettäisiin; sillä minä sanon teille, ettei yhdenkään niistä miehistä, kuin kutsuttiin, pidä maistaman minun ehtoollistani".

Torstaina hän kylmetytti itsensä kylpyhuoneessa, ja täytyi perjantaina kutsuttaa lääkäri. Lääkärin neuvosta päätti hän jättää vaikutuksen jatkamisen sikseen. Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, vapautui hän painavasta taakasta, ja voimat rupesivat palaamaan. Pikaista kotiin palaamista ruvettiin puuhaamaan.

Mr. Moody mainitsi kiitollisuudella sen kohtelijaisuuden, jota ystävät Kansasissa hänelle osoittivat. Kotimatkalla tapahtui jotakin, joka on kuvaavaa sille, mitä usein viime vuosina tapahtui. Kun juna saapui Detroitin asemalle, oli se enemmän kuin tunnin myöhästynyt, ja ellei onnistuttaisi voittamaan takaisin ainakin puolta tästä ajasta, niin eivät he ennättäisi Niagaraan ennen läpikulkevan Boston-junan lähtöä, jonka kanssa itäinen juna oli yhteydessä. Junan seistessä asemalla, lähtömerkkiä odottaen tuli junankuljettaja, harmahtava vanha rautatieveteraani, käyden läpi junan, kunnes hän saavutti ylimääräisen vaunun.

"Kenen vaunu tämä on?" kysyi hän eräältä joukosta, joka seisoi vaunun ulkopuolella.

"Se on yksityinen vaunu, joka vie Mr. Moodyn hänen kotiinsa".

"Missä hän on ollut?"

"Hän on pitänyt kokouksia Kansasissa, jossa hän sairastui, ja nyt me viemme hänet kotiinsa. Me olemme noin tunnin myöhästyneet, ja ellemme voita aikaa takaisin, niin emme saavu ajoissa Bostoniin".

"Kuulkaa", virkkoi junankuljettaja äänellä, joka liikutuksesta oli tukehtumaisillaan, "viisitoista vuotta sitten käännyin minä Mr. Moodyn kautta, ja siitä perin olen elänyt parempaa ja onnellisempaa elämää. Minä en tiennyt, että Moodyn vaunu oli tänä yönä mukana; mutta jos tahdotte, että minä ajan niin nopeasti, että voitamme takaisin sen ajan, minkä olemme kadottaneet, niin teen sen. Sanokaa vaan Mr. Moodylle, että eräs hänen ystäviään kuljettaa junaa, ja katsokaa sitte ettette vaan läkähdy".

Heti kun juna oli päässyt kaupungin ulkopuolelle, lisäsi kuljettaja höyryä, ja hänen kerrotaan ajaneen suurimmalla nopeudella, millä koskaan hänen piirissään on kuljettu. Pysäykset lukuunottamalla kulki hän 130 penikulmaa (engl.) tasan 130 minuutissa. Niagaraan he ennättivät hyvissä ajoin, ja kun yksityisvaunussa olijat seuraavana aamuna heräsivät, olivat he Boston-junassa.

Ensimmäisen tiedon Moodyn sairaudesta sai perhe näin kuuluvan sähkösanoman kautta: "Lääkäri katsoo minun tarvitsevan lepoa. Olen matkalla kotiin". Sitte seurasi lyhyeillä väliajoilla toisia. "Paraneminen edistyy. En ole kokonaiseen viikkoon voinut niin hyvin", ja "Olen viettänyt ihanan päivän. Ei lainkaan kuumetta. Sydän paranee paranemistaan. Ei mitään tuskia. Olen itseeni nähden hyvin varovainen, en vaan rakkaitteni tähden, vaan myöskin sen työn tähden, jonka uskon Jumalan minulle antaneen maan päällä tehtäväksi".

Mr. Moody pääsi onnellisesti kotiin. Hän sanoi kestäneensä tuon viisitoista sataa penikulmaa pitkän matkan paremmin kuin ennen koskaan. Ei hän näyttänyt uskovan olevansa ikuista kotia niin lähellä. Illalla hän meni ylös makuuhuoneesensa iltaseksi itseään siistimään, mutta voimain ponnistus portaiden nousemisessa tuotti sellaisen sydäntykytyksen, että hän aivan uupui. Hän ei sieltä enää milloinkaan tullut ales.

Kotiin tultuaan sähköitti hän ystäville Kansas City'ssä seuraavasti:

"Olen onnellisesti päässyt kotiin. Neljäkymmentä vuotta olen matkustellut enkä milloinkaan paremmin matkaa kestänyt. Jos olisin ollut luonanne tänä iltana, niin olisin puhunut aineesta: 'Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta'. Rukoilen, että monta Mr. Torreyn saarnan kautta tulisi viedyksi taivaan valtakuntaan. Pyydän kiittää Kansas City'n hyväntahtoista kansaa heidän ystävällisyydestään ja esirukouksistaan".

Sunnuntaista 19 p. marrask. perjantaihin 22 p. jouluk. ei Mr. Moody kyennyt jättämään huonettaan. Mutta hän ei koskaan valittanut. Hän yhtä vähän kuin hänen perheensäkään aavisti, millainen loppu oli oleva. Kerran kysyi Mr. Moody, löytyikö alustassa tarpeeksi puita ja hiiliä perheen talvitarpeeksi. Toisen kerran kertoi hän vaimolleen, ettei hän milloinkaan ollut odottanut mitään pitkällistä tautia. Hän oli luullut loppunsa tulevan äkkiä ja aiheutuvan sydänhalvauksesta, hänen ollessa täydessä toiminnassa. Kun aika kului verkalleen — verkalleen miehelle, joka oli tottunut alituiseen työskentelyyn — sanoi hän usein, että hän joka ilta odotti aamua. Tullessaan heikommaksi, sanoi hän, että hän nyt ymmärsi mitä tällä värsyllä tarkoitetaan: "Heinäsirkka vaivaa". Mutta aina k:lo 2:een a.-p. sinä päivänä, jona hänen henkensä triumfeeraavasti liiteli taivaan portista sisälle, puheli hän tulevaisuudesta ja teki suunnitelmia; ja joskin hän itse ymmärsi, mitä todella oli tapahtuva, ei hän ilmoittanut sitä toisille. Hänen perheensä tiesi, että hänen sydämmensä oli heikko; mutta vaikka he tiesivät, että loppu voi tulla minä hetkenä tahansa, niin ei he sittenkään luulleet, että niin todella oli tapahtuva.

Suoranainen fyysillinen syy Mr. Moodyn sairastumiseen Kansas City'ssä oli epäilemättä se, että hänellä oli rasvamuodostus sydämmen ympärillä. Kesällä 1899 eivät olosuhteet myöntäneet hänelle yhtä paljon liikettä kuin tavallisesti, ja senvuoksi lisääntyi hänen painonsa kolmellatoista kilolla. Tällainen lihavuus oli tuhoisa miehelle, jolla oli sellainen ruumiinrakenne ja niin heikko sydän. Mutta hänen ääretöin elinvoimaisuutensa ja hänen vahva ruumiinrakenteensa saattoivat hänen kestämään ponnistuksen, jonka alle ken tahansa ennen pitkää olisi sortunut. Parhaasta lääkärinhoidosta huolimatta heikkoni hän yhä enemmän, kunnes hän saavutti luonnon asettaman rajan, ja kristittyä maailmaa hämmästytti sanoma, ettei häntä kauvemmin ollut olemassa, sillä Jumala oli ottanut hänet pois.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mr. Moodyn kruunauspäivä.

Maailmalle on joulukuun 22 päivä koko vuoden lyhin päivä, mutta D. L. Moodylle oli sen koitto alkuna päivään, jolla ei ole lainkaan iltaa. Neljäkymmentä neljä vuotta oli hän ollut jumalallisesta elämästä osallisena, ja hänen siirtymisensä näkyväisestä näkymättömään, ajallisesta maailmasta ijankaikkiseen, ei mitenkään tuottanut pysäystä hänen elämässään. Toisissa maailmoissa palvelee hän yhä samaa Mestaria, jonka asiaa hän niin sydämmensä pohjasta rakasti ja niin väsymättömällä innolla palveli. Hänen ainoa päämääränsä hänen ajallisen elämänsä aikana oli ollut Jumalan tahdon tekeminen, ja hänelle omituisella kuuliaisuudella totteli hän Jumalan viimeistä kutsua.

Vielä muutamia tuntia ennen loppua oli Mr. Moodylla sama vakuutus kuin hänen perheelläänkin, nimittäin että hänen terveytensä oli parantumaan päin. Edellisenä päivänä tuntui hän melkein tavallista hermostuneemmalta, mutta hän puhui iloisesti itsestään.

Vastaukseksi kysymykseen, oliko hänen hyvä olla, lausui hän:

"Oi, on. Jumala on kohtaani sangen hyvä — ja perheeni samoin".

Ei ainoakaan ihminen ole sydämmellisemmin voinut rakastaa perhettään ja elintehtäväänsä kuin hän, ja hänen kuultiin usein lausuvan:

"Elämä on minulle sangen suloinen, eikä mikään mahtiasema taikka rikkaus voisi houkutella minua siltä istuimelta, jolle Jumala minut on asettanut".

Se, että hän oli niin valmis erkanemaan täältä, ei johtunut elämään kyllästymisestä eikä halusta päästä kauvemmin palvelemasta, sillä työ Kristuksen eteen tuotti hänelle sellaista iloa, että harvat ovat vertaista kokeneet.

Viimeinen kutsu tuli odottamatta. Alkupuolella yötä oli A. P. Fitt, hänen vävynsä, valvonut hänen vuoteensa vieressä. Hän näytti suurimman osan tästä ajasta nukkuvan levollisesti. Kello kolme aamupuolella tuli hänen poikansa W. R. Moody valvomaan sairashuoneessa. Useita tuntia makasi potilas levottomana, eikä voinut nukkua. Noin kello 6 aikaan a. p. tyyntyi hän ja vaipui luonnolliseen uneen, josta hän noin tunnin kuluttua heräsi. Hänen poikansa kuuli äkkiä, miten hän matalalla äänellä ja täsmällisesti puheli, lausuen:

"Maa väistyy, taivas aukeaa eteeni".

Hänen poikansa ensi ajatus oli herättää häntä jostakin, jonka hän otaksui uneksi.

"Ei, tämä ei ole mikään uni, William", lausui Mr. Moody. "Tämä on ihanaa! Tämä on kuin jonkinlainen hengellinen huumaustila! Jos tämä on kuolema, niin kuolema on suloinen! Täällä ei löydy mitään laaksoa! Jumala kutsuu minua, ja minun täytyy mennä!"

Hoitajatar kutsutti samassa perheen ja lääkärin, joka oli ollut yötä siellä. Mr. Moody jatkoi tyyntä puhettaan, tuntui ikäänkuin hän toisesta maailmasta olisi lausunut viimeisiä tervehdyksiään rakkailleen, jotka hän juuri oli jättämäisillään.

"Olen aina ollut kunnianhimoinen mies", hän sanoi, "en ole himonnut jättää jälkeeni rikkauksia ja tavaroita, vaan paljon työtä, jota teidän on jatkettava. Sinä saat jatkaa työskentelyäsi Mount Hermonissa, Paul saa vanhemmaksi tultuaan ottaa seminaarin johdon, Fitt'in tulee ottaa opisto haltuunsa, ja Ambert (hänen veljenpoikansa) voi auttaa teitä taloudellisissa tehtävissä".

Sitte näytti kuin olisi hän katsahtanut esiripun toiselle puolen, sillä hän huusi:

"Tämä on minun triumffini; tämä on minun kruunauspäiväni! Minä olen tätä vuosikausia odottanut".

Hänen kasvonsa paistoivat, ja äänellä täynnä iloista ihastusta hän lausui: "Dwight! Irene! Minä näen lasten kasvot!" Hän tarkoitti kahta lastenlastaan, jotka Jumala viime vuoden kuluessa oli luokseen korjannut.

Sitte hän lausui, luullen olevansa tajuntansa kadottamaisillaan:

"Tervehtäkää heitä kaikkia".

Juuri samassa astui hänen puolisonsa huoneesen. Hän huusi:

"Äiti, sinä olet ollut minulle hyvä vaimo".

Sitte tuli hän tajuttomaksi. Siihen asti ei oltu käytetty lääkkeitä, ei minkäänlaisia.

Perheestä näytti kuin ei hän ikänä enää palaisi tajuntaansa takaisin, niin suuri oli voimattomuus. Puolen tunnin kuluttua hän kumminkin kiihoittavien aineiden vaikutuksesta virkosi, ja kun tajunta palasi, lausui hän heikolla äänellä seuraavat sanat:

"Ei mitään tuskaa! Ei mitään laaksoa!" Hetken kuluttua, kun hän hieman oli tointunut, hän lisäsi:

"Jos kuolema on tällainen, niin ei se ole lainkaan vaikea. Se on suloinen!"

Vähän myöhemmin nousi hän äkkiä kyynäspäilleen ja huusi:

"Mitä tämä kaikki merkitsee? Mitä te kaikki täällä teette?"

Hänen vaimonsa selitti, ettei hän ollut voinut hyvin. Heti näytti ikäänkuin kaikki olisi hänelle selvinnyt. Hän lausui:

"Tämä on merkillistä! Olen ollut kuoleman porttien tuolla puolen aivan taivaan ovella saakka, ja täällä minä nyt taasen olen. Se en sangen merkillistä".

Taasen hän sanoi: "Tämä on minun kruunauspäiväni. Tämä on ihanaa!" Hän puheli siitä vaikutuksesta, jonka hän jätti jälkeensä, ja uskoi Northfieldin koulut molempien poikiensa haltuun. Tyttärelleen ja tämän miehelle hän uskoi Chicagon raamattuopiston. Kun häneltä kysyttiin, minkä tehtävän hänen vaimonsa saisi, virkkoi hän:

"Oi, hän on Eevan tavoin meidän kaikkien äiti!"

Innokkaaseen pyyntöön, että hän jäisi perheensä luo, hän vastasi:

"Minä en aijo elämääni heittää luotani. Minä viivyn niin kauan kuin Jumala tahtoo, mutta jos hetkeni on tullut, niin olen valmis".

Eräs tätä seuraava lausunto osoittaa miten selvä hänen ajatuskykynsä oli. Hän huomautti:

"Meillä on tänään 22 päivä joulukuuta vai kuinka? Viisi kuukautta sitten kuoli Irene… juuri tässä huoneessa!"

Todellisuudessa oli siitä vain neljä kuukautta (22 p. elok.), mutta muuten oli kaikki juuri niinkuin hän lausui.

Yht'äkkiä näytti hänen vallanneen uusi ajatus, jolloin hän epäilemättä tunsi olennossaan sen uudistetun voiman, joka usein juuri on lopun enteenä; hän huusi:

"Minusta tuntuu melkein kuin Jumala tahtoisi tehdä ihmeen ja nostaa minut pystyyn Minä nousen ja istuudun tuoliin. Jos Jumala tahtoo ihmeen kautta tehdä minut terveeksi, niin on hyvä, muussa tapauksessa voin kohdata kuoleman tuolissani niinhyvin kuin tässäkin".

Kääntyen jonkun puoleen, joka juuri asetteli lämpimiä kääreitä, hän lausui:

"Ei, ota pois nuo! Jos Jumala aikoo tehdä ihmeen, mm me emme niitä tarvitse, ja ensimmäinen, minkä siinä tapauksessa tekisimme olisi kaiketi se, että lähettäisimme Teidät, herra tohtori, tiehenne".

Hän ei sitä kuitenkaan vaatinut, mutta nousemasta ylös häntä ei voitu estää. Hän käveli poikki lattian erään lepotuolin luo, johon hän hetkeksi istahti. Uusi horrostila, joka kesti vain muutamia silmänräpäyksiä, uuvutti hänet kokonaan; hän palasi mielellään sänkyynsä ja makasi siinä yli tunnin loppua odotellen. Hän vaipui vieläkin ennen loppua lyhyeen horrostilaan.

Viimeiseen asti osoitti hän huolenpitoa ympäristöstään. Hetkisen ennen lähtöään kääntyi hän vaimonsa puoleen, lausuen:

"Tämä on sinulle kauheata; se tulee niin äkkiä. Olen pahoillani, kun vaivaan sinua täten. Tällaisessa jännityksessä on vaikea olla".

Muutamia minuutteja ennen kahtatoista oli hän silminnähtävästi vieläkin kerran tajuntansa menettämäisillään, ja kun lääkäri tuli hänen vuoteensa luo uudelleen ruiskuttaakseen häneen kiihoittavaa ainetta, katsoi Mr. Moody häneen kysyväisesti ja ikäänkuin epäröivänä ja lausui aivan luonnollisella äänellä:

"Tohtori, en tiedä teemmekö tätä. Luuletteko, että se on minulle parasta?"

Tohtori sanoi että hän luuli sen olevan hänelle hyödyllistä.

"Mutta", virkkoi Mr. Moody, "se käy perheelleni niin pitkäksi!"

Tohtori kääntyi poispäin nähdessään, ettei potilaan henkeä voitu pelastaa, ja vähän hetken perästä vaipui Mr. Moody jälleen horrostilaan, josta hän heräsi Hänen luonaan, jota hän oli rakastanut ja niin kauan uskollisesti palvellut. Se ei muistuttanut kuolemaa, sillä hän nukkui tyynesti ja rauhallisesti, ja helposti saattoi mielessään kuvitella hänen vastaanottoaan toisessa maailmassa monien rakkaiden keskellä, jotka hänen tuloaan odottivat.

Muuan kaukaisessa kaupungissa oleva ystävä sähköitti: "Mr. Moodyn rakkaus musiikkiin oli vihdoinkin tänä jouluaamuna tullut tyydytetyksi".

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Hautajaisjuhlallisuudet.

"Hän on mennyt korkeammalle — siinä kaikki; mennyt vanhasta majasta huoneesen, joka on kuolematon, ruumiisen, johon ei kuolema voi koskea, jota ei synti voi tahrata, ruumiisen, joka on Hänen oman ylösnousemusruumiinsa kaltainen".

Tämä hänen kuolinvuoteensa ääreltä lausuttu todistus voi selvittää sen harvinaisen hautajaisjuhlan luonnetta, mikä pidettiin tiistaina joulukuun 26 päivänä iltapuolella. Se oli todellakin kristillinen hautajaisjumalanpalvelus. Oikeaan kieleen kosketettiin, kun T:ri C. J. Scofield, kongregationalistikirkon pastori Northfield'issä, jumalanpalveluksen alussa lausui: "Me emme ole täällä tappiota suremassa vaan voittojuhlaa viettämässä".

Mr. Moody eli ja kuoli voittajana. Hän haudattiin niinkuin hän kuolikin — voittajana. Tosin ei siellä nähty mitään sotilasmusiikkia tai komeata paraatia töyhdöillä varustettujen ruumisvaunujen jälessä. Itse teossa ei löytynyt ruumisvaunuja eikä surumusiikkia, ei soitettu kirkonkelloja eikä nähty suruharsoja, kyyneltyneitä kasvoja peittämässä. Kyyneleet nähtiin jokaisen silmissä tuossa suuressa, läsnäolevassa seurakunnassa. Mutta mitään itkua ei kuultu, ja tyyneimmät kasvot koko kirkossa olivat niiden, jotka kuuluivat lähimpään perhepiiriin. Rouva Moodyn osoittama tyyneys soveltui sille, jonka puoliso oli siirtynyt sanomattomaan iloon, joka häntä itseäänkin odottaa ja jota hän on puolisonsa kera jakava.

"Toivon, ettei kukaan ole kutsuva minua isättömäksi", lausui tytär aamulla eräälle ystävälle. Vanhimman pojan vaimon kuultiin kirkkaalla äänellään ottavan lauluun osaa, osoittaen siten mitä ihmeteltävintä mielenmalttia: siinä ei piillyt vähintäkään merkkiä kahden lapsen kadottamisesta, hänen oman isänsä vaarallisesta sairaudesta ja rakastetun appensa kuolemasta, kaikki samana vuonna. Pojat olivat yhtä innokkaita kuin jos olisivat olleet jossakin isänsä johtamassa kokouksessa. Koko perhe oli ihmeteltävän tyyni.

Hautajaispäivä oli ihana — "yksi Herran omia päiviä", kuten läsnäolijat sitä nimittivät. Kirkkaana nousi aurinko vuoren takaa, jonka juurella Northfield sijaitsee. Etäällä, Green Mountain'in rinteillä näkyi paikottain lunta. Aamu oli kalsea, mutta iltapäivällä ystävien kokoontuessa jumalanpalvelukseen, oli ilma käynyt koko lailla lämpimämmäksi. Bostonista, New-Yorkista ja muista kaupungeista saapui heti päivällisen jälestä joukottain ihmisiä. Brattletown'ista Vt. saapui ylimääräisellä junalla useita ystäviä. Monta tunnettua pappia ja maallikkoa oli saapunut paitsi niitä, jotka olivat jumalanpalveluksessa osallisina. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn kumppani kolmenkymmenen vuoden aikana, vaimonsa seurassa sekä kolme muuta Mr. Moodyn laulajaa — Georg C. Stebbins, D. R. Fowner ja F. H. Jacobs — olivat läsnä.

Muukalainen, joka aamupuolella olisi käynyt Mr. Moodyn oven ohi, ei olisi voinut huomata, että kuolema hiljan oli tässä kodissa vieraillut. Ei surunmerkkiäkään näkynyt. Ei mitään suruharsoja ovella; ei verhoja ikkunoissa. Kansaa tulvaili taloon kuin pitotilaisuudessa. Jumalanpalveluksen loputtua istuttiin kirjastossa ja vierashuoneessa iloisesti puhellen. Puhe koski etupäässä Mr. Moodya; muistettiin tapahtumia hänen vaiherikkaasta elämästään, kehoittavia sanoja, joita hän oli lausunut ja rakkaudentöitä, joita hän oli tehnyt. Kello 10 pidettiin jumalanpalvelus, jonka toimittivat t:ri Scofield ja t:ri R. A. Torrey, Chicago Avenue-kirkon pastori ja Chicagon raamattuopiston superintendentti, jossa tilaisuudessa luettiin kappaleita raamatusta ja rukoiltiin. Sitten vietiin ruumis kilometrin päässä sieltä sijaitsevaan kirkkoon, paareilla, jota kantoi kolmekymmentäkaksi Mount Hermon koulun oppilasta. Kello 2,30 j. pp. alkoi yleinen jumalanpalvelus.

Kirkon parvet olivat viheriänkeltasella koristetut; arkun päällä ja ympärillä oli kukkasseppeleitä opettajilta ja oppilailta Northfieldin ja Chicagon eri laitoksista. Pään puolessa oli patja, johon aistikkaasti oli laitettu valkea ruunu purppuranpunaisella nauhalla, jolle Mr. Moodyn sanat: "Jumala kutsuu minua", olivat painetut. Avattu raamattu, johon vasemmalle puolen oli kirjoitettu: "Voitto. 1 Kor. 15: 55-57", ja oikealle: "2 Tim. 4: 7, 8" oli jalkain puolessa. Palmuja, sanajalkoja, laakeripuita, orvokkeja ja muita kukkia oli asetettu saarnalavan koristeeksi. Kun kansi siirrettiin arkun päältä pois, näkyivät kasvot ja kädet kaikkialle kirkossa. Kun aurinko laski, tunkeutui yksi yksinäinen säde uutimien välitse jääden arkun päälle. Aurinko nousi vähitellen, kunnes säde saavutti tuon monelle niin rakkaan kasvot. Tämän ihanan kohtauksen huomasi heti tuo suuri seurakunta. Kun nyt ilta lähestyi ja varjot täyttivät huoneen, tuntui tämä yksinäinen eksynyt auringonsäde valkeudelta, lähetetty kultaporttien tuolta puolen.

T:ri Scofield oli saanut tehtäväkseen johtaa jumalanpalvelusta, joka aloitettiin laulamalla: "Vähäinen hetki", Majuri Whittlen ja James Mr. Grahananin säveltämän laulun.

Laulun loputtua rukoili T:ri Scofield, T:ri Arthur T. Pierson luki päivän tekstin, jonka perästä T:ri George C. Needham rukoili. "Immanuelin maa" laulettiin sitte. Puheessaan lausui T:ri Scofield:

"Tämä ei ole oikea paikka Dwight L. Moodyn elämän ja luonteen kuvailemiseen, enkä minä ole oikea mies sitä tekemään. Sellainen kertomus ilmestyy myöhemmin. Mutta muutamia asianhaaroja täytyy ainakin heti mainita. Muutamat seikat ovat siksi silminnähtäviä, ettei aika eikä tarkempi mietintö niitä voi järkyttää. Kenkään ei ole sitä milloinkaan epäilevä, että tänään laskemme maan rakkaaseen poveen suuren miehen kuolevaisen ruumiin".

"Joko me mittaamme hänen suuruuttaan luonnollisten ominaisuuksien perusteella, sielunkykyjen tai aikaansaadun vaikutuksen pohjalla, niin täytyy meidän tunnustaa, että Dwight L. Moody oli suuri mies. Hänen luonteensa peruspiirteet olivat rehellisyys ja läpikotainen kunnollisuus. Hänellä oli luontainen vastenmielisyys kaikkea kavaluutta, epätodellisuutta ja teeskentelyä vastaan. Kaikkein enimmän hän vihasi hengellistä ulkokullaisuutta, tekopyhyyttä. Tässä suhteessa olivat hänen mielipiteensä vaativat ja ankarat. Mutta hän ei niitä myöskään missään niin armottomassa toteuttanut kuin omassa elämässään. Hän ei suinkaan ollut sairaloiseen itsensäkoettelemiseen taipuvainen, mutta hän tutki perusvaikuttimiaan tältä kannalta. Sopusoinnussa tämän piirteen kanssa, joka muodosti hänen luonteensa pohjan, oli hänen rakkautensa kaikkeen oikeaan".

"Ensimmäinen kysymys minkä hän aina johonkin uuteen yritykseen nähden asetti, oli seuraava: 'Onko tämä oikein?' Mutta molemmat nämä ominaisuudet, jotka aina ovat jokaisen jalon luonteen pohjana, olivat hänessä jumalallisen armon läpitunkemia ja kirkastamia. Mr. Moody oli vanhurskauteen nähden vaativaisempi kuin useimmat muut, mutta hän ei milloinkaan epäillyt Jumalan armon voimaa mitä puutteellisimman luonteen muuttamisessa: ja jos hän löysi ihmisessä heikonkin halun tähän suuntaan, niin oli hänen kärsivällisyytensä loppumaton. Sitäpaitsi oli Mr. Moody erinomaisen rohkea, jalo ja itsensä kieltävä. Me emme ole kokoontuneet tänne korottamaan Mr. Moodya lihan jälkeen. Epäilemättä teki Jumalan armo tämän oppimattoman maalaispojan Uudesta Englannista siksi mikä hän oli. Mutta laki leivisköiden jaossa on selvä: 'Kullekin hänen kykynsä mukaan'."

"Dwight L. Moodyn voiman salaisuus oli viidenlainen. Ensinkin riippui se hänen elävästä kokemuksestaan Kristuksen pelastavasta armosta. Uusi syntyminen oli hänelle persoonallinen varmuus. Henki todisti hänen henkensä kanssa, että hän oli Jumalan poika. Se vapautti hänet maallisten kappalten himosta, kaiken ajallisen suuruuden turhasta kunnioituksesta. Hän oli mitä nöyrin kristitty, mutta hän ei tiennyt mitään jumalallista lapsioikeutta korkeampaa. Toiseksi uskoi Mr. Moody pyhän raamatun jumalalliseen auktoriteettiin. Raamattu oli hänelle Jumalan ääni, ja sellaisena antoi hän sen kaikua ihmisten omiintuntoihin. Kolmanneksi oli hän Pyhällä Hengellä kastettu ja tiesi sitä olevansa. Tämä kokemus oli hänelle yhtä varma kuin hänen kääntymisensäkin, ja saarnatessaan hän odotti, että Henki nuhtelisi kuulijoita heidän synneistään ja kääntäisi heidät".

"Neljänneksi hän oli rukouksen, mies. Hän uskoi elävään ja toimintavapaaseen Jumalaan. Hänen ei koskaan tullut mieleen luulla, että Jumala olisi luonnonlaeilla sitonut kätensä. Hän piti uskon ylenluonnollisiin luvallisena. Vuoret hänen ympärillään olivat hevosia ja tulisia vaunuja täynnä. Ja viidenneksi luotti Mr. Moody työhön, väsymättömään ahkeroimiseen, toimelijaaseen huolenpitoon ja järjestetyn työskentelyn ja julkisuuden voimaan. Hän odotti että ylenluonnollinen vaikuttaisi, mutta luonnollisen tietä. Hän valjasti tähteen vaununsa, mutta piti pyörät aina maan päällä ja akselit hyvin voideltuina".

H. G. Weston, Crozier Teological Seminaryn presidentti, esiintyi T:ri Scofieldin jälestä. Hän lopetti kauniin muistopuheensa ystävälleen sillä vakaalla väitteellä, että, jos Jeesus Kristus olisi syntynyt tänä vuosisatana Mr. Moodyn mielellä ja ruumiilla, niin hän luuli, että hän olisi menetellyt aivan niinkuin Mr. Moody menetteli. T:ri Weston lausui m.m.:

"Yhtenä elämäni suurimmista siunauksista pidän minä tuttavuuttani Mr. Moodyn kanssa, sitä vaikutusta, mikä hänellä minuun nähden on ollut, ja etua saada hänen elämässään ja työssään tutkia Jumalan teitä. Ne menestykset, joita kaikki ne voittavat, joilla on erinomainen kyky kiinnittää toisia itseensä ja vaikuttaa heihin, luemme me vaistomaisesti erinomaisen luonnollisen lahjakkaisuuden, kasvatuksen ja kehityksen tai erinomaisen viehättävän persoonallisuuden ansioksi. Mr. Moody ei omannut mitään tästä kaikesta, ja sittenkään ei kukaan ole voittanut häntä kyvyssä voittaa puoleensa ja vaikuttaa suureen enemmistöön ja yksityisiin henkilöihin, varustetut lujalla luonteella, suurella toimeenpanevalla kyvyllä ja laajoilla mahdollisuuksilla, jotka ihmiset hän liitti itseensä rautakahleilla ja teki heidät ei ainoastaan ystävikseen elinajaksi vaan myöskin pysyväisiksi auttajiksi toiminnassaan kaiken hyvän palveluksessa. Tämä ihmeellinen voima, jonka hän vähentymättömänä niin monen vuoden ajan aina kuolemaansa saakka omasi, ei siis johtunut mistään Mr. Moodyn erinomaisesta luonnollisesta lahjakkaisuudesta, koska hänellä sitä ei ollut".

"Mitä hänellä oli? Hänellä oli elämä. Minä en tarkoita elämisen ominaisuutta, vaan sitä, mitä raamattu tällä sanalla tarkoittaa — sitä, mitä Kristus tarkoitti, kun hän selitti lihaan tulemisensa syyn, 'minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi'. Jumala vuodatti häneen elämän, teki hänet jumalallisesta luonnosta osalliseksi; ja siitä hetkestä, kun hän sen sai, tuli tämän elämän kehitys, kasvaminen ja toisille ilmoittaminen hänen olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi. Sille pyhitti hän kaikki voimansa, ja tämä alttius herätti mitä innokkaimpaan toimintaan kaiken hänen luontaisen tarmonsa ja teki hänestä sen kaikinpuolin kokosydämmisen miehen, mitä hän oli, soi hänelle hänen vaistomaisen arvostelukykynsä ja tarkkatuntoisuutensa, hänen ihmeellisen valtansa toisten yli".

"Sitä lähinnä ravitsi ja vahvisti hän tätä elämää Jumalan sanan harrastuksen kautta. Hän kunnioitti sitä aarteena, jonka kautta hänen elämänsä voi rikastua. Hän käsitti täydessä merkityksessä Kristuksen sanat: 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee'. Tämän sanan kätki hän sydämmeensä, niinkuin jyvä kätketään maahan, jotta se itäisi ja kasvaisi. Hän kätki sen sinne, käytettäväksi kaikissa tilaisuuksissa, kun sitä vaan tarvittiin. Se oli hänelle suloisempi kuin hunaja. Hänen mielensä ja sydämmensä löysivät iloa Jumalan sanan tutkimisesta".

"Mutta hänen elämänsä oli kuten Kristuksenkin elämä, elämää toisten eteen. Hän ei tutkinut raamattua tietojaan kartuttaakseen, vaan pelastaakseen ihmisiä synnistä. Hänen lähin päämääränsä, hänen elämänsä väkevin vaikutin oli se, että jokainen omistaisi sen elämän, josta hän itse oli tullut osalliseksi, sitä hänen saarnansa tarkoittivat; hän piti kaikki raiskana, ellei hän tätä päämaalia saavuttanut, ja sitä lähinnä tavoitti hän keinoja tämän elämän kehittämiseksi ja hedelmälliseksi tekemiseksi".

"Nähdessään köyhiä poikia ja tyttöjä, joilta puuttui varoja kasvatuksen hankkimiseen, hän ei suonut itselleen lepoa, ennenkuin oli miettinyt jonkun keinon, jolla heidän elämänsä voitiin rikastuttaa ja tehdä enemmän Jumalan tarkoitusperien kanssa sopusointuisaksi. Hän täytti tämän kauniin tasangon rakennuksilla, jotta nuoret miehet ja naiset saisivat tilaisuuden elämänsä kehittämiseen, ollakseen siten kanssa-ihmisilleen hyödyksi. Hänen toimintansa oli Kristuksen ihmetöiden kanssa sopusoinnussa, jotka eivät milloinkaan esinettään maallisilla omaisuuksilla, rahoilla tai muilla tarpeilla rikastuttaneet, vaan aina tuottivat voimaa elämään senkautta, että Hän teki kuolleen silmän eläväksi, kosketti kuollutta kieltä, kuollutta korvaa, kuolleita jäseniä, ja kaikkein korkeimmissa ihmetöissään tuotti sanallaan kuolleille elämää".

"Tämä yhdenkaltaisuus Kristuksen kanssa, tämä hänen ylösnousemisvoimansa tunteminen ja hänen kuolemansa kaltaisuus oli syynä siihen, että, hänen puhuessaan, kaikki ihmiset luottivat hänen täydelliseen rehellisyyteensä. Se oli syynä siihen, että ihmiset kuuntelivat häntä ja uskoivat häntä sekä olivat hänen vaikutusvaltansa alaisina, sekä suureen yleisöön että yksilöön nähden. He eivät nähneet miestä, vaan totuuden, jota hän esitti. Hänessä oli tuo omituinen itsekkäisyys, että hän alituisesti taisi puhua itsestään kuitenkaan huomiota itseensä kääntämättä. Kaikessa mitä hän teki, näkivät ihmiset totuuden sellaisena kuin se Jeesuksessa ilmeni. Minä luulen, että jos Jeesus olisi syntynyt tänä vuosisatana ja tässä kaupungissa, Mr. Moodyn ruumiilla ja mielellä, niin olisi hän elänyt ja toiminut jotenkin niinkuin Mr. Moody teki".

"Ja senvuoksi, koska Mr. Moody omasta puolestaan taisi itseensä sovittaa Kristuksen sanat: 'Minä tulin, että heillä elämä olisi ja yltäkyllä olisi', koska nämä sanat ilmaisevat koko hänen olentonsa, rakastin, kunnioitin ja pidin häntä arvossa, ja sen perusteella mitä hän oli, ja siis myös mitä hän teki, sanon minä tänään, että olisin mieluummin Mr. Moody ja makaisin kuolleena tuossa arkussa kuin mikä muu elävä ihminen tahansa maan päällä".

T:ri Torrey piti vakavan puheen, kehoittaen läsnäolevia sekä Mr. Moodyn ystäviä kaikkialla maailmassa "menemään eteenpäin". Hän lausui:

"Useimmiten on pastorin tehtävä puhua lohdutuksen sanoja niille, joiden sydämmet kaipauksesta kirvelevät ja ovat suuren surunsa taakan alla pakahtumaisillaan, mutta sitä ei tänään lainkaan tarvita. Kaiken lohdutuksen Jumala on jo runsaasti lohduttanut heitä sillä lohdutuksella, jolla he tulevina päivinä voivat toisia lohduttaa. Minä olen viime päivinä viettänyt useita tuntia yhdessä niiden kanssa, jotka ovat kuollutta ystäväämme lähinnä, ja ne sanat, joita olen kuullut heidän lausuvan, ovat olleet lepoa Jumalassa ja voittoa todistavia sanoja. Eräs heistä on sanonut: 'Jumala varmaankin vastaa niihin rukouksiin, joita puolestamme kautta maailman Hänen puoleensa kohoo; me tunnemme ihmeellistä ylläpitävää voimaa'. Eräs toinen on sanonut: 'Hänen neljä viimeistä ihanaa tuntiaan maan päällä ovat kokonaan poisottaneet kuoleman odan'. Vieläkin kolmas: 'Katsokaa, että joka sana, mikä tänään lausutaan, on voiton sana'".

"Jumala on tätä hetkeä varten pannut kaksi ajatusta sydämmelleni. Ensimmäinen löytyy Paavalin sanoissa 1 Kor. 15: 10: 'Jumalan armosta minä olen se, mikä minä olen'. Jumala on D. L. Moodyssa ihmeellisesti kirkastanut armonsa ja rakkautensa. Hänen syntymisensä kirkasti Jumalaa. Se poikanen, joka kuusikymmentäkaksi vuotta sitten tuolla kunnaalla syntyi kaikkine häneen kätkettyine mahdollisuuksineen, oli Jumalan lahja maailmalle. Miten paljo tämä lahja sisälsikään! Kuinka paljon siunausta ja kuinka paljon hyötyä maailma tämän lahjan kautta on saanut, emme koskaan ennen Jeesuksen tuloa saa tietää. Jumalan armo ilmestyi hänen kääntymisessään. Hän syntyi synnissä niinkuin mekin, mutta Jumala teki hänestä kaitsemuksensa, sanansa ja Pyhän Henkensä lunastavan voiman kautta sen voimallisen Jumalan miehen, miksi hän tuli".

"Miten paljon tämä Boston-pojan kääntyminen neljäkymmentä kolme vuotta sitten maailmalle merkitsi, ei kenkään ihminen voi arvata; se oli kokonaan Jumalan armon työ. Jumalan rakkaus ja armo kirkastui taasen sen luonteen kehityksessä, joka on tehnyt hänet niin rakastetuksi ja kunnioitetuksi kaikissa maissa. Hänen luonteessaan oli voima ja ihanuus, jonka vertaa vaan aniharvalla ihmislapsella tavataan, mutta kaikki on Jumalalta. Jumalalle yksin tulee kunnia siitä, että hän oli muista ihmisistä erinkaltainen".

"Toinen ajatus löytyy Joosuan kirj. 1: 2: 'Mooses, minun palvelijani on kuollut; niin valmistaudu nyt menemään Jordanin poikki, sinä ja kaikki kansa, siihen maahan, jonka minä olen heille antanut'. Mr. Moodyn kuolema on meille kutsumus menemään eteenpäin. Kutsumus hänen lapsilleen, hänen apulaisilleen, sananpalvelijoille kautta maailman, koko uskovaisten seurakunnalle, 'Johtajamme on kaatunut, jättäkäämme työskentely', lausuisivat muutamat. Ei suinkaan! Kuule, mitä Jumala sanoo: 'Teidän johtajanne on kuollut, menkää eteenpäin! Mooses, minun palvelijani, on kuollut; valmistaudu nyt, mene ja ota maa haltuusi. Ole luja, äläkä pelkää! Niinkuin minä olen ollut D. L. Moodyn kanssa, niin olen minä sinunkin kanssas oleva. Minä en ole jättävä sinua, enkä koskaan sinua hylkäävä'. Nämä ovat ne kehoitukset, joita meidän tänään tulisi kuulla".

Piispa Willard F. Mallalieu, joka kuuluu metodisti-episkopaalikirkkoon ja joka vuodesta 1875 oli tuntenut Mr. Moodyn, lausui että hänessä yksi vuosisadan totisimmista, puhtaimmista, rohkeimmista ja vaikuttavimmista miehistä on mennyt lepoon palkkaansa niittämään. Piispa lausui:

"Lontoossa, kesällä 1875 tapasin minä ensi kerran ja tutustuin siihen mieheen, jonka kuolemaa me nyt suremme. Siitä päivästä, kun hän pani maailman pääkaupungin kansajoukot liikkeelle, aina siihen hetkeen kun hän totteli Jumalan kutsua tulemaan korkeammalle, olen minä tuntenut, kunnioittanut ja rakastanut häntä. Aivan varmaan on maailma todeksi vakuuttava väitteemme, että hänen kuolemansa kautta yksi vuosisatamme totisimpia, puhtaimpia, rohkeimpia ja vaikuttavimpia miehiä on siirtynyt lepoon. Sanomattoman kaipauksen ja tappion tunteilla kokoonnumme sen arkun ympäri, joka kätkee kaiken sen, mikä Dwight L. Moodyssa oli kuolevaa. Ja kuitenkin pitäisi meidän tuntea itsemme mahtavasti kohotetuiksi ja elähytetyiksi, kun ajattelemme hänen luonnettaan ja hänen vaikutustaan, sillä hän oli mies, joka aina katsoi eteenpäin eikä koskaan taaksepäin, joka ei koskaan kadottanut rohkeuttaan eikä koskaan epäillyt totuuden lopullista voittoa".

"Luita ja ytimiä myöden oli hän uus-englantilaisen perikuva; hän polveutui oivallisimmasta Uuden Englannin suvusta; hän syntyi uusenglantilaisesta äidistä, ja varhaisimmasta lapsuudesta oli hän hengittänyt vapaata ilmaa kotiseutunsa kunnailla ja kasvatettu Jumalan, arvossa pidettyjen esi-isäinmuistojen ja kunniakkaan menneisyyden historian tuntemisessa. Voitiin odottaa, että hänestä tulisi etevä kristitty, sillä hän pyhitti itsensä kokonaan ja peruuttamattomasti Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Ei yhdenkään Jeesuksen opetuslapsen sydän ole milloinkaan sykkinyt todellisemmasta, osaaottavammasta ja itsensäkieltävämmästä rakkaudesta, kuin poismenneen ystävämme suuri, jalo ja rakastavainen sydän".

"Koska hän riippui raamatun ehdottomassa totuudessa, ja koska hänellä oli sydämmellinen ja järkähtämätön usko siihen, että tämä kirja sisälsi Jumalan virheettömän sanan, koska hän pikemmin saarnasi evankeliumia kuin puhui evankeliumista, koska hän käytti äidinkieltään, tuota kirkasta, selvää, sointuvaa ja suoraa anglosaksilaista murretta; koska hänellä oli sydämmellinen osanotto ja veljellisyys kaikkia köyhiä ja yhteiskunnan hylkyjä kohtaan, koska hän oli niin todellisesti hellä ja kärsiväinen heikkoja ja synnillisiä kohtaan; koska hän vihasi pahaa yhtä syvästi kuin hän hyvää rakasti, koska hän tiesi, kuinka katuvia sieluja oli johdettava Vapahtajan luo; koska hänellä oli tuo mainio kyky herättää kristittyjä heidän velvollisuuksiensa tuntoon ja koska hän osasi kiihoittaa heitä velvollisuuksiensa täytäntöön; koska hänellä omassa sielussaan oli itsetietoinen, iloinen kokemus persoonallisesta pelastuksesta, — kaikista näistä syistä kokoontui ihmisiä joukottain hänen kokouksiinsa, kuunneltiin häntä mielellään, käännyttiin Kristuksen puoleen hänen kauttaan, ja hän tuli kaikkien uskontokuntien kunnioittamaksi, niin että koko protestanttinen maailma tänään tunnustaa, että hän oli Jumalan palvelija, Kristuksen lähettiläs ja totuudessa valittu ase kantamaan Jeesuksen nimeä kansojen keskelle".

"Me emme enää saa nähdä tuota miehekästä, reipasta olentoa, kuulla hänen valtavaa ääntänsä, emme saa tulla liikutetuiksi hänen pyhitetystä olemuksestaan; mutta jos olemme Herraa kohtaan uskolliset, niin saamme nähdä hänet kunniassa, sillä hän vaeltaa jo taivaan kaupungin kaduilla, hänen äänensä yhtyy valkopukuisten pyhien lukemattoman joukon kiitoslauluihin, hän näkee Kuninkaan ihanuudessaan ja odottaa meidän tuloamme. Suokoon Jumala, että kun aikamme on tullut, saisimme siellä ylhäällä hänet kohdata". Näillä sanoilla päätti piispa Mallalieu sydämmellisen muistopuheensa monivuotiselle ystävälleen.

Tri Pierson, Mr. Moodyn monivuotinen ystävä, viittasi neljään merkilliseen kuolemantapaukseen muutamien viimeisten vuosien kuluessa — C. H. Spurgeon Lontoossa, Adoniram J. Gordon Bostonissa, Catherine Booth, pelastusarmeijan äiti sekä George Müller Bristolissa; hän lisäsi, että Mr. Moodyn kuolema tuotti tuntuvamman tappion kuin yhdenkään edellämainitun neljän henkilön poislähtö. Mr. Moody oli suuri mies, sanoi hän, hänellä oli hyvyyden suuruus. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, onnistui. Puhuja arvioitsi niiden luvun, joille Mr. Moody julkisen vaikutuksensa ajalla oli puhunut, sadaksi miljoonaksi henkilöksi. Hänen kirjansa ovat sitäpaitsi levinneet kautta maailman; hän on rakennuttanut pari kymmenkunta rakennusta Europassa ja Amerikassa ja sitäpaitsi kahdenkymmenen vuoden ajan johtanut suuria sivistyslaitoksiaan.

"Minulla on kolme lasta, ja elämäni hartain toivo on, että he kääntyisivät", sanoi Mr. Moody eräässä saarnassaan 'taivaasta', "jotta minä tietäisin, että heidän nimensä ovat elämän kirjassa. Kenties tulen aikasin heiltä otetuksi pois; kenties täytyy minun jättää heidät tänne vaihtelevaan maailmaan ilman isän huolenpitoa, mutta minä tahtoisin, että minun lapseni kuoltuani sanoisivat minusta, tai jos he kuolevat ennen minua, että veisivät sen sanoman Mestarille mukanaan — että niin varhaisesta ajasta asti, kuin he muistavat, olen minä koettanut johdattaa heitä Mestarin luo, paljon mieluummin, kuin että he pystyttäisivät minulle pilviä tavoittelevan hautapatsaan".

William Revell Moody nousi ja pyysi luvan saada lausua muutamia sanoja. Se oli kuuliaisen pojan kiitollisuuden osotus rakkaan isän muistolle. — Hän lausui:

"Poikana haluan minä lausua hänestä muutamia sanoja isänä. Me olemme kuulleet hänestä hänen pastoreiltaan, työkumppaneiltaan ja ystäviltään, ja hän oli yhtä uskollinen isänä, kuin hän oli suhteessaan heihin. Minä en luule, että hän milloinkaan esiintyi todellisemmassa valossa, kuin silloin kun hän, meidän vielä lapsina ollessamme, lausuttuaan helposti kuohahtavalla luonteellaan muutamia jotenkin ankaria sanoja, tuli luoksemme lausuen: 'Lapseni, poikani, tyttäreni, minä pikastuin, minä tein väärin; anna minulle anteeksi'. Sellainen oli D. L. Moody isänä".

"Hän ei tavotellut itselleen kuolemaa; hän rakasti työtään. Elämällä oli häneen nähden suuri vetovoima; näyttää siltä kuin hänen tuona varhaisena aamuhetkenä, jolloin hän seisoi toinen jalka kynnyksellä, meidän tähtemme olisi suotu katsahtaa sinne, jotta hän voisi meille lausua lohdutuksen sanan. Hän sanoi: 'Tämä on autuutta, tämä on kuin hengellinen huumaustila. Jos tämä on kuolema, niin se on ihana'. Hänen kasvonsa säteilivät mainitessaan niiden nimet, joita hän näki. Me emme voineet kutsua häntä takaisin, me koetimme hetken, mutta me emme voineet. Me kiitämme Jumalaa hänen rehellisestä elämästään, hänen totisesta elämästään ja me kiitämme Jumalaa siitä, että hän oli meidän isämme ja että hän johdatti jokaisen lapsistaan Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen. Isämme on päässyt satamaan; Jumalalle kiitos, että hänen matkansa päämaalina oli koti, ja että hän laski sinne täysillä purjeilla".

John Wanamaker Philadelphiasta lisäsi hänkin muutamia sanoja todistukseksi hänestä, joka monta vuotta oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja sitten lauloi Mount Hermon kvartetti, jonka laulu tavallisesti tuotti Mr. Moodylle niin suurta huvia, "The Hope of the Coming of the Lord", uuden, Majuri Whittlen sepittämän laulun, johon Mrs. Moody, hänen tyttärensä, oli pannut säveleen.

Julkisen jumalanpalveluksen loputtua kantoivat Mount Hermonin oppilaat arkun "Round Top" nimiselle paikalle, Northfieldin öljymäelle, sen pienen kunnaan harjalle, jossa monet parhaimmista kokouksista vuosittain oli pidetty. Mr. Moody arveli, että Herra kenties vielä hänen eläissään tulisi takaisin, ja hänen oli kuultu lausuvan, ettei löytynyt mitään paikkaa maan päällä, jossa hän tuona tärkeänä hetkenä niin mielellään olisi, kuin Round Top. Hänen kuoltuaan muistettiin tämä lausunto, ja mikään muu paikka ei tullut kysymykseenkään. Haudalla lauloivat läsnäolijat "Jeesus Lover of my Soul", T:ri Torrey rukoili, ja T:ri Scofield luki siunauksen.

Kun ystävät olivat väistyneet, kokoontui perhe arkun ympäri. Kantta kohotettiin, ja viimeinen silmäys luotiin puolison ja isän kasvoihin. Kansi pantiin jälleen sijalleen, ja arkku kalliine sisältöineen laskettiin koteloonsa yksinkertaisessa kiviholvissa. Tästä lepopaikasta näkyy hänen synnyinkotinsa, vähän runsaammin kuin kivenheiton päässä etelään; hänen oma kotinsa, jossa hän kaksikymmentäviisi viimeistä vuotta oli asunut, näkyy lähes saman matkan päässä länteen, muutamat seminaarirakennuksista minuutin matkan päässä pohjoseen, kaksi viimeksi Mount Hermonin luona valmistunutta rakennusta, kappeli ja Overton Hall, neljä penikulmaa sieltä, esiintyvät tuon luonnonihanan Connecticutvirran laakson toisella puolen. Pohjosessa, Brattleboron ympäristössä olevien kukkulain välitse näkyy selvästi New Hampshiressa sijaitsevan Hinsdalen piirteet esiinpistävästi kuvastuvan etäisyydessä.

Kokouksessa, minkä Mr. Moodyn ystävät illalla hautauksen loputtua pitivät, päätettiin julaista tilastollinen tiedonanto niistä laitoksista, joita hän oli perustanut. Nämä ovat: Northfield Seminary ja Northfield Training School nuoria naisia varten, Mount Hermon School nuoria miehiä varten sekä Raamattuopisto Chicagossa sekä miehiä että naisia varten. Northfieldin laitokset käsittävät 1200 acresta maata ja kolmekymmentä rakennusta. Nykyisten rahastojen kanssa lasketaan niiden arvo 1,250,000 dollariksi ja ne ovat kokonaan velasta vapaat. Chicagossa nousee rakennusten, tonttien ja rahastojen arvo enemmän kuin 250,000 dollariin. Northfieldin kouluissa on yhteensä noin 900 oppilasta, jotka täysihoidosta ja opetuksesta maksavat sata dollaria vuodessa; heidän vuotuinen ylläpitonsa nousee todellisuudessa 200 dollariin. Chicagossa nousee tarvittava summa lähes 150 dollariin jokaista kohti siellä olevista 300 oppilaasta.

Toisin sanoen, tarvitaan 125,000 dollaria sen vaikutuksen ylläpitoon, jonka Mr. Moody aloitti tarkoituksella valmistaa vähävaraisille nuorille miehille ja naisille mahdollisuus saada kasvatus, mikä perusteellisesti varustaa heitä elämää varten Kristuksen palveluksessa. Tämä summa hankittiin suureksi osaksi Mr. Moodyn persoonallisten ponnistusten kautta. Tehtiin ehdotus, että aloitettaisiin keräys "Moody Memorial Endowment"-rahaston aikaansaamiseksi 3,000,000 dollarin pääomalla, mikä takaisi vaikutuksen jatkon.

Seuraavat muistosanat lainaamme "The Ram's Horn" nimisestä uskonnollisesta lehdestä:

"Jättiläistammi on kaatunut. Mutta vaikka Dwight L. Moodyn kuolema kohtasi äkkinäisenä iskuna kumpaakin pallonpuoliskoa, niin ei sitä sittenkään voi kutsua oudoksi tapahtumaksi. Ei mikään salama Jumalan vihan purkauksena väärin käytetyn elämän johdosta silponut tätä suurta puuta. Ei mato jäytänyt sen ydintä saattaen sille ennenaikaisen tai odottamattoman lopun. Mr. Moodyn sairaus oli lyhyt ja hänen kuolemansa kunnollinen. Se oli arvokas loppu elämälle, täynnä ihmeellistä toimelijaisuutta ja ääretöntä merkitystä hyvän menestykselle. Hänen eläissään koettivat muutamat ihmiset ja jotkut sanomalehdet pilkata hänen oppimatonta puhettaan, kömpelöä olentoaan ja yksinkertaista uskoaan, mutta nyt hänen kuoltuaan, huomaamme hämmästyksellä, miten koko ihmiskunta rientää 'kumartamaan' häntä. Ei ainoakaan hallitsija, valtiomies, oppinut tai ihmisystävä, joka milloinkaan on elänyt, ole saanut useampia ylistyspuheita haudallaan".

"Jos Mr. Moodya olisi maailman ihmettely miellyttänyt, niin olisi niiden ylistysten, jotka hänen kuoltuansa lausuttiin, pitänyt ilahuttaman häntä, kun hän meni kunniaan. Mutta me emme milloinkaan ole kuulleet puhuttavan yhdestäkään yleisesti tunnetusta henkilöstä, joka niin vähän kuin hän on välittänyt ihmisten ylistyksestä tai moitteesta. Hän koetti vaan olla nuhteeton työntekijä Jumalan silmissä, ja mennessään kunniaan, hän ei pysähtynyt ihmisten ihmettelyhuutoja kuuntelemaan, vaan hän tarkkasi varmaan mieluummin kuullakseen Mestarin 'hyvin tehty'".

"Mr. Moodyssa Jumala vielä kerran näytti, kuinka hän voi valita maailmassa heikon ja ylenkatsotun saattaakseen väkevät häpeään. Jos satamiehinen, etevimmistä kristillisistä johtajista kokoonpantu komitea neljäkymmentä vuotta sitten olisi asetettu, jotta se etsisi läpi maailman valitakseen nuoren miehen, jolla olisi parhaimmat edellytykset suureksi evankelistaksi tulemiseen, niin luulemme, että Dwight L. Moody melkein olisi ollut viimeinen poika, jonka he olisivat valinneet. Ollen kömpelö, saamaton, oppimaton ja tunteeton, puuttui häneltä mielikuvitus ja muut lahjat paitsi yhtä, jotka voisivat tehdä hänestä suuren miehen, ja erittäinkin suuren evankelistan. Mutta tämä ainoa lahja oli äärettömän arvoinen, kun se käytettiin Jumalan palveluksessa".

"Hänellä oli kiivautta. Mutta hänen kiivautensa ei ollut sitä lajia, joka vaahtoavan virran tavoin kuluttaa itsensä turhissa ja mielettömissä yrityksissä. Sellainen on 'kiivautta, mutta ei taidon jälkeen'. Hänen voimaansa voidaan paremmin verrata vesivirtaan, jota käytetään vedenvoimaisessa louhimisessa. Kaukana yläpuolella penikulmien päässä siitä paikasta, jossa vesi puristetaan kallioseinää vastaan, ovat säiliöt sijoitettuina. Näiden väkevä paino on se, mikä antaa virralle voimaa. Se mies, mikä johtaa putkea, on tärkeä vaikutin, sillä hän taidolla ja kokeneesti suuntaa sen voiman, jonka tieltä kaihot ja maa särkyy kuin lentohiekka. Mr. Moody asettui Jumalan sanomattoman rakkausvaraston yhteyteen. Hän käsitti että rakkaus sisältää enemmän särkemisvoimaa kuin kokonainen maailma vettä, ja Jumala käytti hyväkseen hänen oikein ohjattua kiivauttaan rakkautensa sanoman levittämiseen, sen kautta murtaakseen ylpeyden, pintapuolisuuden ja tuon kylmän tekopyhyyden sekä hävittääkseen raaemman pahuuden maailmassa kokonaisuudessaan".

"Hän ohjasi evankeliumin rakkauden henkivirran ensin tätä kaupunkia kohti. Kaupan muurit murtuivat, ja sen raunioille kohosi yksinkertainen tabernakli, jonka täytti suuremmat ihmispaljoudet, kuin mitä kokonaisena elinkautena Jerusalemin templiin tulvaili. Hän suuntasi rakkauden virran Britannian graniittikallioita kohti, jossa pappisvallalla vuosisatoja oli ollut luja ankkuripaikka. Muurit horjuivat ja kaatuivat, ja niiden raunioista nousi Drummond, Stalker, Meyer ja tuhansia muita, jotka uudestaan rakensivat uskonlinnoitukset ja asettivat ne pyhitetyn sivistyksen vapaammalle pohjalle".

"Mr. Moody suuntasi senjälkeen rakkauden virran omaa Natsaretiansa kohtaan, jossa olisi luullut profeetan omalla maallaan tulevan ylenkatsotuksi. Tuota valistunutta Uutta Englantia kohti, jossa on yliopistoja tuon tuostakin, mutta joka ei nuorelle Moodylle ollut suonut edes yhtä kurssia kieliopissa, suuntasi tuo oppimaton evankelista sen jälkeen kiivautensa".

"Minä olen kerran kuullut hänen puhuvan tuhannelle ylioppilaalle, jotka Uuden Englannin kaikista osista olivat kokoontuneet Howardin kokoussaliin. Hänen puheensa oli vielä oppimatonta. Ei mitään hunajamakeita fraaseja, joihin nämä klassilliset kuulijat olivat tottuneet, virtaillut hänen huuliltaan. Hänen sanojaan olisi kenties ollut vaikea selvittää tai purkaa hänen lauseitaan, mutta me tiesimme kaikki, mitä hän tarkoitti. Koko seurakunnassa ei huomattu minkäänlaisia pidätettyjä naurunpurskauksia, mutta sen sijaan nähtiin moni kyynel. Uudessa Englannissa hän osoitti kunnioitustaan sivistystä kohtaan sillä, että hän Northfieldiin perusti kaksi koulua — yhden naisia ja yhden miehiä varten, ja vastapalkaksi osoittaa Uusi Englanti samoin kuin koko maailma, joka on tullut hänen vaikutuksensa alaiseksi, kunnioitustaan häntä kohtaan elämällä korkeampaa hengellistä ja itsensäkieltävää elämää. Hänen kulkunsa on suuremmoinen todistus Jumalan olemassa olon todellisuudesta, siitä että Kristuksen risti on mahtavin tuki maailmassa ihmiskunnan nostamiseen ja helvetin kumoamiseen. Mitä Jumala Dwight L. Moodyn kautta teki, sen tahtoo hän mielellään jokaisen kautta tehdä, joka hänen tavallaan pyytää Jumalan voimaa ja osaa käyttää sitä".

Rev. J. Scofield, Mr. Moodyn pastori Northfieldissa, lausui hänestä:

"Syvä ja yleinen on se kaipauksen tunne, minkä Mr. Moodyn kuolema maailmassa on herättänyt, mutta täällä Northfieldissa häntä sittenkin enimmin kaivataan, syvimmin surraan. Ei vain senvuoksi, että hän oli niiden jalojen laitoksien perustaja, jotka hän arvokkaana muistomerkkinä on jättänyt jälkeensä ja jotka ovat kaupunkimme merkillisyyksinä, ei myöskään senvuoksi, että juuri hänen tarmonsa oli niiden suurten kesäkokousten alkuunpanija, jotka tekivät Northfieldin niin laajalti tunnetuksi, vaan pikemmin sentähden, että meidän Northfield-elämämme oli hänen voimakkaan persoonallisuutensa täyttämää ja läpitunkemaa. Ei missään paikassa ole Mr. Moodya niin ymmärretty kuin Northfieldissa. Vanhempi osa asukkaistamme ovat hänen kasvukumppaniaan, ovat käyneet hänen kanssaan koulua, leikkineet ja tehneet työtä yhdessä hänen kanssaan. Niillä on joukottain muistoja hänen lapsuudestaan, ja lukuisia todistuksia on siitä, että hän aikaisemmasta nuoruudestaan oli sama väkevä henki, jonka maailma sittemmin oppi uudemman ajan suurimpana kansanjohtajana tuntemaan. 'Hän on aina ollut johtavana', sanoi Deacon Edward Barber, hänen entinen leikkikumppaninsa ja persoonallinen ystävänsä koko elämän ajan".

"Mr. Moody oli läpeensä Uuden Englannin vuoristolaisen tyyppi. Minne ikänä hän menikin, ja kuinka maailman suurten ympäröimänä tahansa, hän ei koskaan kadottanut tätä oman arvonsa tietoisuutta ja sitä selvää arvostelukykyä, mikä näille vanhoille vuoristolaisille on omituista. Hän ei koskaan nähnyt maisemaa niin kaunista, että sitä hänen mielestään voitiin Northfieldiin verrata".

"Oli hauska nähdä Mr. Moodya hänen niin kutsuttuina lepoaikoinaan. Kuukausia kestäneen rasittavan työn jälestä suurten kokousten johtamisessa, palasi hän tavallisesti Northfieldiin 'lepäämään'. Se tapahtui täten: kun hän oleskeli kodissaan, nousi hän aina kello viisi, meni keittiöön saamaan kupin kahvia ja pyysi sitten ajopelejään. Kuuden aikaan tapasi hänet useimmiten maitotyttöjen joukosta Mount Hermonissa tai keittiöstä, jossa opiskelevien aamiaista parhaillaan valmistettiin. Jos jokin erityinen työ oli tekeillä, ei hän laiminlyönyt tarkastella sitä, syventyä sen erikoiskohtiin, ja jaella sattuvia käytännöllisiä neuvoja. Kello kahdeksan oli hän jälleen Northfieldissa ja söi perheensä seurassa aamiaista. Kokonaisia viikkoja jälekkäin tapasi hän puhua nuorille tytöille seminaarissa kello yhdeksän, sitten tarkastella laajan postinsa ja päättää aamupäivä ajamalla uudelleen Mount Hermoniin ja puhumalla siellä pojille kello yksitoista".

"Millaista hänen työnsä suurten kokousten aikana oli, kuinka terävä, tarkka ja vaikuttava hän oli, on jokaiselle tuttua. Me tiesimme, että hän liiaksi rasitti itseään, mutta hän hymyili leppeästi meidän varoituksillemme ja jatkoi entiseen tapaansa. Epäilemättä oli Dwight L. Moody yksi noita omituisia ja alkuperäisiä ihmisiä, jotka ovat niin suuren mallin jälkeen luodut, että koko maailma heidät oikeudella omistaa, mutta me Northfieldiläiset tunsimme hänet niin, kuin ei ikänä maailma ole häntä tuntenut, ja suremme häntä niin, kuin ei ikänä maailma voi häntä surra".

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Muistojumalanpalveluksia Mr. Moodylle.

Eräässä suuressa kokouksessa, mikä pidettiin Philadelphian Templissä, jossa pastori Russell H. Conwell toimii johtajana, avasi piispa Cyrus D. Foss kokouksen ja piti lyhyen rukouksen jälestä näin kuuluvan puheen:

"Me emme ole kokoontuneet tänne tänä iltana sankarin kiitosta korottamaan tai hänen mainettaan pasunoimaan. Jumala ja enkelit pitävät siitä seikasta huolta, sillä jos taivaassa on ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, minkälaisen tervehdyksen sitte rakas ystävämme saikaan, hän joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia monelle miljoonalle ihmiselle ja ollut Jumalan aseena saattamaan monia tuhansia ristin juurelle! Mikä enkelein ja pyhäin laulu, mikä kultaharppujen yhteissoitto mahtoikaan taivaassa kaikua, kun hän tuli sinne! Me olemme itse tähtemme täällä; me emme ole täällä hänen tähtensä, vaan noutaaksemme uutta voimaa ajatellessamme, mitä hän Jumalan armon ja niiden lahjain kautta, joita Jumala hänelle luonnosta oli suonut, oli ja on. Epäilemättä on hyvä, että kristityltä eri tunnuskunnista kirkollisiin käsityksiinsä katsomatta on tänne kokoontunut puhumaan tästä rakastetusta ystävästä, tästä ihmeellisestä miehestä, joka kuului kaikille kirkoille — vieläpä, joka oli kristikunnan Atlantin kummallakin puolen yhteinen omaisuus".

"Mitä hän oli? Toiset tulevat tänä iltana lausumaan muutamia sanoja tämän kysymyksen vastaukseksi; minun täytyy puhua lyhyesti, kun minä täten aloitan kokouksen. Minä toivon voivani neljässä minuutissa lausua neljä seikkaa, jotka ovat sydämmelläni. Ensinkin, hän oli suuri ihmisen esikuva. Kun Jumalalla on jokin suuri työ tehtävänä, herättää hän siihen erityiset välikappaleet. Ja toisinaan on näissä malli-ihmisissä, jotka saavat enimmän aikaan, vikoja — minä otaksun että kaikissa ihmisissä on vikoja — mutta näiden ihmisten viat tulevat silmiinpistävämmiksi heidän suuruutensa tähden, Lutherilla oli vikansa, Wilhelm hiljaisella ja Cromwellilla omansa. Meidän ystävällä oli mahdollisesti myös vikansa — minä en niitä tunne — mutta Jumala loi hänet suuren mallin mukaan, soi hänelle suuren luonteen, ja minun täytyy otaksua, että hän, joka epäilemättä on saarnannut evankeliumia useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen minä aikana tahansa elänyt mies, (minä pyydän teitä kiinnittämään huomionne tähän väitteesen, sillä minä luulen sen olevan oikean) että hän olisi voinut suorittaa minkä muun tahansa kahdestakymmenestä muusta suuresta tehtävästä. Jos hänen osakseen olisi tullut, ja hänen kehityksensä olisi häntä siihen valmistanut, olisi hän voinut tulla suureksi kenraaliksi kuten Wellington tai Grant; hän olisi voinut olla suuri puhuja edustajahuoneessa. Hänen olisi ollut mahdollinen suorittaa mikä tahansa kahdestakymmenestä suuresta tehtävästä, jos Jumalan neuvopäätös olisi sen hänen eteensä asettanut".

"On vieläkin yksi seikka, josta minä olen täydesti vakuutettu, nimittäin, että hän oli harvinaisen pyhitetty mies. Voi, miten monet kristityt kuluttavat elämänsä kyselemällä, onko heidän velvollisuutensa täyttäminen. Tämä kysymys ei milloinkaan hänen kääntymisensä jälestä näyttänyt hänessä heräävän, niinkuin ei se Paavalissakaan herännyt. Kerran kaikkiaan hän ratkaisi kysymyksen: 'Herra, mitä sinä tahdot, että minun pitää tekemän?' ja tämän tehtyään, oli seuraava kysymys vain: 'Mikä on velvollisuus?' Ja minusta näyttää, että tämä hyvä mies aina ilolla ja riemulla meni velvollisuuttaan täyttämään ja ettei hän milloinkaan kuluttanut aikaa kyselemällä, oliko velvollisuus täytettävä tai ei. Ajattelemattomasta ja taitamattomasta lapsuudestaan asti, jolloin hän, joka tapasi käydä T:ri Kirkin kirkossa Bostonissa, oli löytänyt tien ristin juurelle, mutta tiesi siitä niin vähän, ettei häntä koko vuoteen voitu hyväksyä seurakunnan jäseneksi; siitä ajasta, kun tuo suuri liike kurjissa Chicagon syrjä-osissa alkoi — alussa — niin kömpelösti johdettuna — ja sitten pitkin tietä, ilmestyi hänessä henki, kokonaan Jumalalle, velvollisuudelle, Jeesukselle Kristukselle ja evankeliumin levittämiselle pyhitetty. Minä luulen, että jos häntä olisi herätetty keskellä yötä, kun hän päivän rasittavasta työstä oli kokonaan uupunut, ja pyydetty johdattamaan syntistä Jeesuksen luo, niin olisi salama leimahtanut hänen puoleksi avoimista silmistään, joka olisi vienyt syntisen ristin juurelle. Hän oli kiireestä kantapäähän olentonsa jokaista syytä myöden Jumalalle pyhitetty, niin minä uskon, ja sille suurelle evankeliselle toimelle, johon Jumala hänet oli kutsunut".

"Hän oli samalla mies, joka pitäytyi yhteen ainoaan kirjaan. Tämä oli suuri piirre hänessä. Hän rakasti raamattua, hän uskoi raamattuun, hän tunsi raamatun, niinkuin vain aniharvat oppivat tämän kirjan tuntemaan, ja hän käytti sitä, käytti sitä luottamuksella, niinkuin Herrakin sitä käytti, eikä luultavasti kertaakaan asettanut itselleen sitä kysymystä, oliko Mooses kirjoittanut viisi Mooseksenkirjaa vaiko ei. Minä sanon, että Moody, kuten Jeesuskin, käytti raamattua luottamuksella. Eikä hän joutunut häpeään".

"Vieläkin sananen, ennenkuin minä jätän toisille tilaisuuden. Jumala oli lahjoittanut hänelle harvinaisen johtajakyvyn. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja voimakas, hänen katseensa terävä ja läpitunkeva, hänen tahtonsa jalo ja käskevä. Me muistamme, miten toisinaan, kun hän kohotti kättään melkein näytti, kuin sotapäällikkö olisi kohottanut miekkaansa, miten hänen äänensä kaikui kuin sotatorvi, ja miten hän suuremmoisen huomiokykynsä kautta saattoi hallita suuren kuusi- tai seitsentuhathenkisen kuulijakunnan. Se oli merkillistä jokaiselle, joka inhimillistä luonnetta tutkii. Hän voi suuren työnsä toteuttamiseen käyttää mitä erilaisimpien ihmisten suosiollista apua. Hän oli mestari ihmisluonteen sävelikön kaikissa eri äänissä alusta loppuun saakka. Hän oli meidän aikamme evankeelisen työskentelyn suuri johtaja".

"Mutta hän on mennyt ikuiseen kunniaan. Minä tahtoisin vielä paljon enemmän sanoa, mutta minun täytyy jättää tilaa toisille. Minä käsitän että ohjelman mukaan nyt on Hon. John Wanamakerin vuoro".

Mr. John Wanamaker vastasi seuraavasti:

"Herra puheenjohtaja; minun tulisi olla ohjelmassa viimeinen sen sijaan että olen ensimmäinen. On myrskyinen ilta seistä avoimen haudan äärellä. Näyttää melkein siltä kuin koko maan kyyneleet olisivat tulleet Philadelphiaan muodostamaan muistojumalanpalvelukselle sopivan pohjan. Minä tuskin tiedän, miten parhaiten puhuisin tai koittaisin puhua tänä iltana. Ajatukseni voidaan jakaa kolmeen lukuun — en niitä kaikkia voi esittää — joista ensimmäinen käsittää ne muistot, jotka vievät poikavuosiini, jolloin Mr. Moody juuri oli lapsesta nuorukaiseksi kehittymisen kohdalla, ja jolloin minä ensi kerran kohtasin hänet; sitte seuraa noiden kahden tunnin historia hautauksen jälkeen Northfieldissa, ja vihdoin kolmas luku, käsittäen ne opetukset, joita sellaisesta elämästä voidaan saada. Olisi kenties paras pitäytyä yhteen ainoaan, sillä sanomalehdet ovat niin täynnä niitä tapauksia, joita Amerikan kansa monta vuotta tämän perästä on säilyttävä tuoreessa muistissa, tapauksia hänen elämästään, joka todellakin oli elämää. Hänessä ei koskaan mikään osa näyttänyt olevan puolinukuksissa. Jos mitään Mr. Moody rakasti, niin hän rakasti elämää. Ja hän oli itse ruumistunut elämä fyysillisessä, tiedollisessa ja hengellisessä merkityksessä. Ja senvuoksi teitä kenties enimmin huvittaisi viivähtää muutaman hiljaisen hetken siinä yksinkertaisessa kodissa, jossa hän rauhallisessa huoneessaan laskeutui levolle, kasvot käännettyinä auringonlaskua kohti, ja nukkui".

"Ei kenkään, joka vaan joskus kävi Northfieldissa, voinut lähteä sieltä viemättä muassaan syvää vaikutusta tästä suloisesta kodista. Oli kuin jotakin innostavaa elämää olisi sen kunnaiden päällä levännyt. Mutta kuinka paljon valtavampaa olikaan tulla sinne sinä päivänä, jona kaikki liikkeet olivat suljetut, ja jolloin ihmiset, ne nimittäin, jotka eivät mahtuneet kirkkoon, surullisin kasvoin seisoskelivat parvittain kylässä ja maantiellä, ja jolloin tuo suuri kirkko, johon ei edes kaikki oppilaatkaan mahtuneet, heidän hyväntahtoisuutensa kautta oli avattu kansalle, joka läheltä ja kaukaa oli saapunut saadakseen istua vainajan läheisyydessä. Olisi turha koettaa luoda teille selvä kuva tästä iltapäivästä — kokous alkoi itse teossa kello puoli yksitoista aamupäivällä, josta ajasta k:lo 2,30 saakka, jolloin varsinainen jumalanpalvelus alkoi, kansaa yhtenään tulvaili edes takaisin luomassa viimeistä katsettaan vanhan ystävämme olentoon. Olisi samoin melkein mahdotonta koettaa kokonaisuudeksi liittää puoli tusinaa johtavaa ajatusta niissä hehkuvissa ylistyspuheissa, joita pidettiin. Teidän tulee hankkia ne itsellenne, kun se pieni vihkonen ilmestyy, jossa seikkaperäisesti kerrotaan kaikki ne rakkautta uhkuvat, totiset sanat, joita lausuttiin. Minä vain koetan luoda teille heikon kuvan tästä tilaisuudesta. Minä en saata unhoittaa sitä vaikutusta, minkä tämä hetki teki, ei vaan yhteen tai muutamaan tämän miehenläheisimpään ystävään, vaan koko kansaan. Siinä maatessaan, pienellä vuoteellaan, jolle hän oli sijoitettu, näytti melkein kuin hän vielä olisi elänyt".

"Epäilemättä johtuivat hänen sanansa mieleemme — niiden meistä, jotka kuulimme häntä hänen viimeisellä käynnillään Philadelphiassa — kun hän lausui: 'He tulevat teille kertomaan, että D. L. Moody on kuollut, mutta älkää uskoko sitä; hän on aina elävä, hän on oleva ikuisesti olemassa'. Saattoi tuskin muuta luullakaan, kuin että hän nukkui. Hänessä näkyi sama elävä väri, ei ainoatakaan ryppyä löytynyt hänen kasvoillaan, ja tuntui kuin sama mahti, jolla hän hallitsi suuria seurakuntia, vieläkin olisi hänestä lähtenyt, kun hän siinä lepäsi kansan edessä. Kun nuo kalliit sanat olivat lausutut, ja hämärä peittänyt paikan, läksi hautajaissaatto rakennuksen ulkopuolelle, jossa kolmekymmentäkaksi Mount Hermonin ylioppilasta sitä odotti. Arkku kannettiin kukilla koristetun lavan poikki paareille, ja sitten kantoivat nämä nuoret pojat, kuusitoista kummallakin puolen, ääneti kuollutta, jota pitkä jono nyyhkiviä ihmisiä seurasi, Round Top'ille, sille paikalle, jota hän niin suuresti rakasti".

"Oi, miten hän tätä maata rakasti! Hän tapasikin usein lausua: 'Maa on hyvä paikka. Minun on ollut sangen hyvä täällä, mutta tämän perästä on oleva vielä paljo parempi'. Erittäin hauska oli nähdä, miten hän oli kotiinsa kiintynyt. Usein hän sanoi syksysin: 'Minun täytyy kiirehtää kotiin. Minä tahdon nähdä ruskean maan, ennenkuin lumi levittää lehtien päälle vaippansa'. Niin oli hänen viime käynnilläänkin Philadelphiassa. Kokouksen jälestä Witherspaon Hallissa, jossa hän otti evankeelisiin jumalanpalveluksiin osaa, riensi hän kouluja katsomaan ja palasi alussa marraskuuta kaupunkiin takaisin. Muutamat hänen ystävistään toivoivat, että hän syksymyöhällä viipyisi kaupungissa, mutta hänen täytyi matkustaa seurakuntien luo Länteen. Matkalla hän poikkesi Philadelphiassa ilmoittaakseen sen suuren toivon, joka hänen sydämensä täytti, sanoakseen ystäville: 'Minä toivon, että ennenkuin kuolen, Jumala käyttäisi minua käännyttämään yhden ainoan suuren syntisen'. Miten Elia lausui? 'Minun täytyy mennä Gilgaliin ja sitte Jerikoon ja sitte Jordanin läpi'."

"Minä menin kotiin sinä iltana, kun hän oli Philadelphiassa ja lausui edellä mainitun toivomuksen, ja sanoin muutamille ystäville, jotka asuivat talossani: 'Mr. Moody näytti innokkaammalta kuin koskaan. Toivossaan että Philadelphiassa syntyisi herätys ja hehkuvassa vakavuudessaan muistutti hän profeetta Eliasta. Hän halusi että asetettaisiin niin, että hän voisi yhdeksi talveksi tulla tähän kaupunkiin, josta hän toivoi suurta siunausta".

"Ja nyt, rakkaat ystävät, vain hetkinen vielä, sillä minä näen, että löytyy niin monta muuta, jotka aikovat puhua. Kun hetki tuli, jolloin minun piti tuolle pienelle, haudan ympäri polvistuneelle perheelle jättää jäähyväiset, taivuin minä heidän kehoituksistaan jäämään seuraavaan aamuun. Siitä, mitä sittemmin lausuttiin, tahdon minä toistaa vaan sen, mikä teille voi olla muistoksi vanhasta ystävästänne ja kehoitukseksi hänen uskollisen elämänsä triumfista, nimittäin muutamia sanoja, joita se vaimo lausui, jonka avulla tämän miehen elämä tuli niin erinomaiseksi — rouva Moody itse. Hän, hänen poikansa ja hänen ainoa tyttärensä istuivat perhelieden ympärillä ja kertoivat, mitä viimeisinä tunteina oli tapahtunut, kuinka isä uudelleen ja uudelleen oli sanonut: 'Ei ole vaikea lähteä, ellei juuri teidän tähtenne, sillä täällä ei löydy mitään pimeätä laaksoa'. Tässä ajatuksessa piilee jotakin erinomaisen lohdullista. Monet kyselevät, tunnemmeko niitä, jotka aikasemmin ovat muuttaneet. Ja tämän rakkaan miehen suotiin nähdä lapset ja lapsenlapset ja päästä niiden luo takaisin. Minä olen näkevinäni rouva Moodyn kirkkaat kasvot, kun hän kysyi: 'Uskotteko että Jumala soi hänelle tämän siunauksen, jotta hänen olisi helppo palata?' ja Will sanoi: 'Isämme kuoli kolmasti — hän palasi takaisin kahdesti kertomaan meille, ettei ollut vaikea kuolla'."

"Rakkaat ystävät, Jumala ei unohda niitä, jotka häneen ovat luottaneet; löytyneekö mitään kaikesta siitä suuresta, mitä niiden miesten elämässä on tapahtunut, joista arvokas piispa tänä iltana on puhunut, jota voitaisiin verrata siihen, mitä alusta loppuun saakka tälle suurelle vanhalle sotilaalle Mestarin henkikaartissa hänen elinkautisessa taistelussaan suuren päällikkönsä eteen suotiin? Minä toivon, että viette mukananne kuvan tästä pienestä yksinkertaisesta kodista, jossa vallitsee ilo jälellejääneen perheen luottamuksen vuoksi ja senvuoksi, mitä heidän tämän ihanan elämän laskussa suotiin nähdä, jota tänään muistelemme".

"Tahdon vielä kerran palata siihen tapahtumaan, josta olen kertonut (ja sillä lopetan, vaikka minä kuten piispakin olen sanonut vaan pienen osan siitä, mitä minun oli sydämelläni). Ajatukseni ovat niin usein kääntyneet siihen takaisin, että päivä päivältä olen mielikuvituksessani kävellyt Round Topille, johon panimme hänet. Venedigin vanhassa tuomiokirkossa on alttarin takana muutamia alabasterpylväitä, ajan hampaan kuluttamia ja, kuten kirkossa vallitsevassa synkässä puolihämärässä näyttää, erityisempää huomiota ansaitsemattomia; mutta kun joku sytyttää vahakynttilät niiden takana, loistavat ne kuin kristalli monivärisinä ja kilpailevat loistossa aamun valon tai ihanan auringonlaskun kanssa. Mr. Moody oli suuren alabasterpylvään kaltainen, jolla kenties itsessään ei ollut mitään erityisesti puoleensavetävää, mutta joka näkymättömän käden voimasta tuli niin ihanaksi ja kunnioitusta herättäväksi, että olemme täynnä ihmettelyä katsellessamme sitä. Jospa olisimme ymmärtäneet, että George Whitefield jälleen eli, että meillä oli uusi John Wesley! Monessa suhteessa hän oli Wesleyn kaltainen, yksinkertaisuudessaan, ihmeteltävässä huomiokyvyssään ja erinomaisessa kyvyssään ottaa erikoiskohdat huomioon. Hänestä olisi minun mielipiteeni mukaan tullut mitä etevin liikemies, jos Jumalan tahto olisi ollut johdattaa häntä liikealalle. Tuskin tulimme huomanneeksi, ennenkuin katsoimme ylös hänen kasvoihinsa, että olimme suuremmoisen luonteen majesteetin edessä. Joku on sanonut, ettemme enään milloinkaan saa nähdä hänen vertaansa".

"Inhimilliseltä kannalta katsoen on D. L. Moodya yhtä mahdoton korvata kuin Abraham Lincolniakin. Nämä kaksi miestä ovat, kuten T:ri Cuyler maanantaina lausui, Amerikan kansalle, vieläpä koko maailmalle esiintyvät kahtena vuosisatamme suurimpana luonteena. Ei ainoakaan meistä voi tänä iltana hänen jalkainsa juureen kantaa kunnioitusta, joka on toivomuksiemme ja kokeidemme vertainen, koska hän oli niin suureksi siunaukseksi jokaiselle, jolla oli onni tuntea hänet".

Pastori Wan C. Webb, Jumaluusopin tohtori, Evankeelisen Alliansin sihteeri, jonka pääjohdolla kokous pidettiin, luki nyt muutamia monista tähän tilaisuuteen saapuneista kirjeistä. Niitä olivat lähettäneet tohtorit Charles Wood ja Henry C. Mc Cook, piispa Whitaker, Mr. Lewis H. Redner ja pastori Russell H. Conwell. Viimeksi mainittu kirjoitti seuraavasti:

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kokoukselle, jonka Allianssi on kutsunut kokoon osoittamaan kunnioitustaan Mr. Moodyn muistolle, todellisen mielipahani siitä, että minä jo ennen Mr. Moodyn kuolemaa annetun lupauksen perustuksella käydä eräässä kaukaisessa kaupungissa, olen pakoitettu olemaan poissa. Mainitkaa myös, olkaa hyvä, että minulle olisi kallis etu saada ottaa osaa mihin veljien kokoonkutsumaan kokoukseen tahansa, jonka tarkoituksena on kunnioituksen osoittaminen tämän pyhän miehen luonteelle, arvonanto hänen työlleen ja kiitollisuuden ilmituominen hänen ystävyydestään. Jumalan voima lepäsi hänen päällään. Hänen tekonsa on pysyvä ajassa ja ikuisuudessa".

Mr. Ira D. Sankey, Mr. Moodyn monivuotinen työkumppani, esiinhuudettiin. Hänen puheensa kuului näin:

"Minä olen vastikään saapunut suuresta Northfieldin koulujen ja Chicagon raamattu-opiston valtuutettujen kokouksesta. Me kokoonnuimme tänään New-York Cityssä keskustelemaan ehdotuksestamme muistorahaston kokoomisesta Mr. Moodyn vaikutuksen jatkamiseksi. Tämä seikka on yksi tärkeimpiä huolia, mikä nyt näiden laitosten valtuutetuilla on. Valtuutetut valitsivat puolestaan lukuisan ja vaikutusvaltaisen komitean, käsittäen muutamia etevimpiä nimiä kaikkien suurempien kaupunkien rahamaailmassa. Huomispäivän sanomalehdet varmaankin lähemmin kertovat tästä kokouksesta. Se alkoi kello kymmenen ja jatkui vielä, kun minun tänne matkustaakseni täytyi jättää se. Minä toivon, ja uskon myöskin, että tämä valtuutettujen toimenpide on johtava muistorahaston kokoomiseen, joka on kylliksi suuri, jotta voidaan kolmea Mr. Moodyn perustamaa koulua jatkaa, nimittäin Northfieldin seminaaria, Mount Hermonin poikakoulua ja Chicagon raamattu-opistoa. Nämä laitokset olivat erittäin Mr. Moodyn sydämmellä, kuten kaikki tiedätte ja olette tänä iltana kuulleet".

"Ennenkuin laulamme yhden Mr. Moodyn lempilauluja, tahtoisin minä lausua sanan tai pari Northfieldin kouluista, niin että kun kehoitus avunantoon Philadelphian kansalaisille täten koko maallekin saapuu, he olisivat valmistuneemmat toimintaan, kun he tietävät, mitä nämä koulut ovat, mitä ne tarkoittavat, ja miten ne ovat syntyneet".

"Kotiintulomme perästä vanhalta mantereelta ja kun Mr. Moody muutaman kuukauden ajan piti kokouksia kotiseudullaan, nähtiin hänen eräänä kesäpäivänä ajavan kääseissään (pienet, yhdenvedettävät ajoneuvot, joilla hän kotipaikallaan tapasi ajella) eräälle niistä vuorista, jotka sijaitsevat hänen kotinsa takana. Kun hän oli päässyt lähelle vuoren huippua, ajoi hän pienen maatalon ohi, johon kuului vaan muutama acres maata. Koko sen ympäristö tällä alastomalla kalliolla todisti köyhyyttä. Hän löysi sieltä perheen, jonka hän oli tuntenut, kun hän poikana tapasi kiipeillä kallioilla kotinsa läheisyydessä. Hän sitoi hevosensa aitaan ja meni sisälle".

"Hän löysi isän sairasvuoteella makaamassa, ja toisessa osassa taloa makasi äiti, hänkin kovin sairaana. Tervehdittyään hän istuutui puhelemaan hetkeksi, jonka perästä vanhuksien molemmat tyttäret tulivat sisään, kantaen suuren kimpun pajun-oksia, joita he olivat Connecticutlaaksosta koonneet. He istuutuivat ja rupesivat työhönsä pajukorien tekoon. Mr. Moody, jota nuorten naisten työ huvitti, sanoi heille: 'Mikä on teidän elämänne päämaali — mihin te aijotte kääntyä?' 'Mr. Moody, me haluaisimme mielellämme päästä sivistyksestä osalliseksi, jos meillä olisi siihen tilaisuus. Me olemme kyllä saaneet tavallisen koulusivistyksen, mutta jos pääsisimme korkeammasta sivistyksestä osalliseksi, niin opettajattarina mahdollisesti voisimme hankkia varoja köyhäin vanhempaimme ylläpitämiseksi. Asiain näin ollen, Mr. Moody, kuluu koko aikamme tähän työhön, jolla vaan sen verran tienaamme, että voimme pitää perheen koossa'."

"Mr. Moody mietti hetkisen ja sanoi sitten: 'Rukoilkaamme!' Ja polvistuen tuon vanhan isäraukan vuoteen ääreen, nojaten käsivarttaan sängynlaitaa vasten hän rukoili, että Jumala aukaisisi tien, jolla tämä perhe tulisi autetuksi. Rukouksen loputtua jätti hän heille hyvästi, meni ulos, istuutui kääseihinsä ja ajoi vuorta ales".

"Eräänä päivänä muutamia kuukausia tämän perästä kertoi hän tämän tapahtuman minulle ja sanoi: 'Mr. Sankey, ennenkuin olin päässyt vuoren juurelle, oli Jumala täydellisen selvästi minulle osoittanut, mitä minun tuli tehdä auttaakseni näitä kahta nuorta naista ja kaikkia nuoria naisia Uudessa Englannissa jotka ovat samassa asemassa, joilla on tahtoa ja kykyä, mutta joilta puuttuu varoja, joilla he voisivat itselleen sivistystä hankkia'. Kotiin päästyään hän oli varmasti itsekseen päättänyt perustaa koulun sellaisille tytöille, ja hän ryhtyi heti toimeen tämän tuumansa toteuttamiseksi. Vähän sen jälestä kokosi hän suuren joukon ystäviään. Muistan hyvästi sen päivän, kun erään Northfieldin kadun varrelle suurten jalavain varjoon laskettiin sen rakennuksen perustus, joka on kouluvaikutuksen yhteydessä. Mr. Durand, jonka nuoret teistä varmaan muistavat, tuo etevä lakimies Bostonista, Wellesley College'n perustaja, oli läsnä. Mr. Moody oli asunut tämän miehen kodissa suuren sotaretkemme aikana Bostonissa vuonna 1876, ja Mr. Durand tuli nyt saapuville auttamaan Mr. Moodya tämän rakennuksen kulmakiven laskemisessa".

"Pieni tapahtuma sattui tämän perustuskiven laskemisen yhteydessä, mikä syvästi koski kaikkien läsnäolevien sydämmiin, ja sen tahdon teille kertoa. Kun Mr. Durand ynnä monet muut olivat puhuneet, oli Mr. Moodyn tehtävä laskea perustuskivi. Hän nousi puhujalavalle, piti lyhyen puheen ja pitäen hopeista muurikauhaa seurakunnan nähtäviin kohotettuna hän lausui: 'Ystäväni ovat tämän kauniin kauhan hankkineet, jotta sillä perustuskivi muurattaisiin; se on melkein liian kaunis tässä tilaisuudessa käytettäväksi'. Hän katsoi olkapäänsä takaa pientä taloa, joka ei ollut kaukana sieltä ja lisäsi: 'Eilen minä olin äitini kodissa ja menin siellä pienelle ullakolle, jossa poikana tapasin kiipeillä, ja siellä löysin minä tämän kauhan'. Hän piti työkalua kädessään ja lausui: 'Tämä on isäni muurikauha; hän hankki sillä perheelleen leipää; se on tosin kulunut ja ruosteinen, mutta kelpaa kyllä minulle tämän perustuskiven laskemiseen'."

"Sitten muurasi hän kiven tuolla vanhalla muurikauhalla, jota hänen isänsä neljäkymmentä vuotta aikasemmin oli käyttänyt. Jumala siunasi tämän kiven laskemisen, ja se omaisuus, mikä tänään noilla kunnailla sijaitsee, nousee luullakseni miljoonaan dollariin, ja toisiakin rakennuksia on uhrilahjoina toinen toisensa perään kohonnut, rakennuksia joissa nuoret naiset ja miehet, joilla on halua ja kykyä mutta ei varoja, saavat kasvatusta. Ja Philadelphian ystävät, minä tahdon että tietäisitte, että tämä koulu on juuri tässä puhteessa erilaisempi kaikkia muita kouluja. Se on olemassa sen pojan tai tytön auttamiseksi, joka muuten ei koskaan saisi mitään sivistystä. Se ei ole olemassa kilpaillakseen jonkun muun koulun kanssa minkälaatuisen kanssa tahansa, vaan se on auttamassa niitä, jotka tarvitsevat apua ja antavat arvoa sille avulle, jota saavat. Minä luulen teidän myöntävän, että tämänlaisen koulun pitäisi saaman kehoitusta ja kannatusta kansan keskuudessa tässä maassa, ja minä uskon varmasti, että niin on käypäkin".

"Nyt en tahdo aikaa pitemmältä kuluttaa, vaan tahdon laulaa sen laulun, jonka Mr. Moody on tehnyt minulle melkein pyhäksi ja kuolemattomaksi, sen kautta että hän, mennessään päärlyporttien läpi, lausui: 'Siellä ei löydy mitään pimeätä laaksoa, ja minä pyydän laulukööriä ja koko seurakuntaa siihen yhtymään'. Mr. Sankey lauloi nyt laulun, ja tuo vanha 'Moody ja Sankey lauluyhdistys' yhtyi kuoroon".

Sihteerin, T:ri Webbin kehoituksesta huomautti Mr. Sankey lämpimin sanoin siitä kolehdista Mr. Moodyn koulujen hyväksi, mikä seurakunnassa piti kannettaman. Hän lausui:

"Minä tahdon vaan hetken kiinnittää huomiotanne sanomalla, että täydellisesti yhdyn veljeeni siinä, että meidän kaikkien nyt on välttämätöntä ottaa haltuumme ja jatkaa Mr. Moodyn vaikutusta Northfieldissa. Ja toivon että ennen pitkää järjestetään dollar-keräys, minkä kautta alempi kansa, joka rakasti Mr. Moodya, saa tilaisuuden pienelläkin rovolla lisätä tätä suurta rahastoa. Minä sanon niille, joilla tänä iltana on tilaisuus auttaa sitä työtä, jota siellä tehdään, että siellä löytyy noin kahdeksansataa nuorta ihmistä, ja että menoihin, täysihoito ja opetus siihen luettuna, ei riitä ne 100 dollaria, minkä kukin heistä maksaa. Toiset 100 dollaria on kutakin oppilasta kohti vuosittain hankittava. Siis ne rahat, joita hyväntahtoisesti annatte, käytetään toiminnan jatkamiseksi Northfieldissa. Jumala siunatkoon joka dollarin, mikä annetaan. Tahdon vaan lisätä, että se komitea, mikä New-Yorkissa on muodostettu, on oleva takuuna jokaiselle Yhdysvalloissa, joka tahtoo asiaa auttaa, että rahat joutuvat hyviin käsiin ja sijoitetaan varmaan paikkaan kaikkien tulevien aikojen varalle".

Pastori Wayland Hoyt, Teol. toht., esiintyi sen perästä ja puhui seuraavasti: "Minun täytyy koettaa niin lyhyesti kuin mahdollista kertoa teille meidän viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa, ja muutamia niistä opetuksista, joita siinä tilaisuudessa sain. Tämä keskusteluni hänen kanssaan tapahtui ainoastaan muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja vain muutamia päiviä ennen viimeistä suurta kokousta, jonka hän piti Kansas Cityssä. Jos minä olisin arvannut, että se olisi viimeinen keskustelumme, niin olisin tarkemmin pannut sen mieleeni, mutta, me, kuten tiedätte, emme pane tarpeeksi arvoa tärkeimmille tilaisuuksille, juuri kun ne ovat käsillä. Minä olin matkalla Windsoriin Vermontissa puhumaan eräässä Christian Endeavorkongressissa, kun minä Springfieldin asemalla tapasin Mr. Moodyn, ja hänen kanssaan aloitimme keskustelun, jota sitten jonkun aikaa junassa jatkettiin. Opetus, jonka tästä sain, koski väsymättömyyttä Mestarin palveluksessa. Hän kertoi minulle, miten hän juuri oli palannut kahden viikon päivää ja yötä kestäneeltä sotaretkeltä New-Yorkissa ja Brooklynissä, mutta levon sijasta puhui hän koko ajan innokkaasti tilaisuuksista päästä uudestaan työhön. En kysymystäni pukenut sanoihin, mutta minä ajattelin: Ettekö milloinkaan lepää?"

"Minun mielestäni esiintyy Mr. Moody meille ihanana esimerkkinä väsymättömyydestä Herran palveluksessa. Eikö hän melkein saavuta suuren Mestarimme palavan kiivauden ihannetta, hän joka sanoi: 'Minun tulee tehdä hänen työtään, joka minun lähetti, niinkauvan kun päivä on'. Muistuu mieleemme se seurakunta, johon hän yhtyi Chicagossa, ne neljä penkkiä, jotka hän vuokrasi kirkossa, vaikka hän vaan palveli köyhänä apulaisena eräässä kenkäkaupassa, jotka penkit hän aina kokosi täyteen nuoria miehiä. Muistuu mieleemme pyhäkoulu, jonka hän Chicagon slummipiirissä aloitti, ja josta Tabernaakli sittemmin kohosi; Tabernaaklin nopea uudestirakentaminen Chicagon palon jälkeen hävitetyn kaupunginosan sydämmessä, vaikka hänen oma talonsa oli tuhkana. Muistamme hänen innokkaan ja väsymättömän tapansa puhella miehille ja naisille Jeesuksesta Kristuksesta, kun hän tapasi heitä jokapäiväisen elämän eri oloissa. Muistelemme sitä vilkkautta, millä hän omisti omakseen ja pani käytäntöön uusia työskentelytapoja Herransa palveluksessa, esim. ensimmäinen kristillinen konferenssi Bostonissa; niitä suuria kokouksia, jotka tietysti sen johdosta kokoontuivat hänen ääreensä Atlantin kummallakin puolen, ja joiden kautta hän voitti niin ihmeteltäviä tuloksia; muistelemme hänen koulujaan Northfieldissa ja Chicagossa, ja vihdoin tuota suurta kokousta Kansas Cityssä, jossa tämä väsymätön sotilas kaatui".

"Väsymättömyys Jeesuksen Kristuksen eteen! Eikö nämä sanat jonkinlaisena sotahuutona kajahda meille kaikille Mr. Moodyn elämästä? Minä toivon, että kaikki kuulisimme tämän sotahuudon, minä toivon, että meihin kaikkiin edes pieneksi osaksi tarttuisi tämä innostus; minä toivoisin, että tämä tarttuva innostus olisi perusteellisemmin selvitetty. Jos niin olisi asian laita, niin ei kukaan voisi Kristuksen seurakuntaa vastustaa; jos niin olisi, niin olisi maa ennen pitkää hengellistä elinvoimaisuutta täynnä; jos niin olisi, niin ei tuhatvuotinen valtakunta olisi kaukana".

"Eräs toinen opetus, minkä sain tästä viimeisestä keskustelustamme Mr. Moodyn kanssa', koski sitä, johon meidän on pantava suurin paino. En ole koskaan muutamaa hänen lausuntoaan unhottava. Hän oli kertonut minulle eräästä vaikeudesta, joka erittäinkin viime vuosina oli häntä kohdannut. Hän tarkoitti niiden suurta tulvaa hänen kokouksiinsa, jotka tunnustivat olevansa uskovaisia, minkä kautta häntä estettiin saavuttamasta ulkona olevia, niitä, jotka eivät Herraa tunteneet. Tämä oli hänen vaikeutensa. Hän sanoi näin: 'Maineeni on minulle esteeksi'. Minusta se oli hyvin kuvaavaa Mr. Moodyn suurelle itsensäkieltämiselle ja nöyryydelle, ja samalla tuntui se minusta ilmauksena siitä, mihin uskovaisen enimmän tulee panna painoa. Minä olen varma siitä, että Mr. Moody, samoin kuin jokainen rehellinen ihminen piti omaa mainettaan suuressa arvossa, mutta hänen ensi ajatuksensa ei koskenut häntä itseä; se koski Jeesuksen Kristuksen kunniaa; ja minä olen varmasti vakuutettu siitä, että Mr. Moody mielellään olisi suuresta ja hyvinansaitusta maineestaan luopunut, jos hän sillä olisi voinut voittaa sieluja Kristukselle".

"Suokoon Jumala, että tämä henki olisi yleisempi, että vähemmän ajattelisimme itseämme ja olisimme rohkeammat uskollisuudessamme Jeesusta Kristusta ja hänen asiaansa kohtaan. Tohtori Trumbull kertoo, että kerran Mr. Moodyn aikaisempina vuosina Chicagossa muuan henkilö, jolla hengellisessä työskentelyssään ei ollut sanottavaa menestystä, mutta joka oli sangen terävä arvostelija (terävät arvostelijat eivät useinkaan ole parhaimpia työmiehiä) sanoi hänelle: 'Moody, sinun ei milloinkaan pitäisi yleisesti puhua, sinä teet kieliopillisia virheitä'. Mr. Moody vastasi: 'Minä tiedän, että minä teen monta virhettä ja että minulta monta tarpeellista ominaisuutta puuttuu, mutta, ystäväni, sinulla on hyvät kieliopilliset tiedot — miten sinä niitä Kristuksen kunniaksi käytät?'"

"Sain vieläkin erään opetuksen tästä viimeisestä keskustelustani Mr. Moodyn kanssa, nimittäin hänen järkähtämättömästä uskostaan Jeesukseen Kristukseen maailman ainoana auttajana ja Vapahtajana. Hän lausui minulle: 'Oletteko koskaan ennen kuullut puhuttavan niin monenlaisesta 'ism'-ista, kuin meillä nyt on — socialismi, spiritismi, mutta Mestarilla ei ole mitään ism'ia. Hän halusi yhtä kiivaasti saada saarnata Jeesusta Kristusta, kuin suurenmoisen ratansa alussa. Hän toivoi vaan saada tietää, miten ja missä hän parhaiten taisi häntä saarnata. Ja kun hän sinä iltapäivänä Mt. Holyoken asemalla astui junasta puhuakseen siellä löytyvän naisseminaarin tytöille, jätti hän minuun kiivaamman päätöksen pyhittää uudella voimalla itseni tälle ainoalle: puhua Jeesuksesta, maailman ainoasta toivosta ja ainoasta avusta. Tulkoon tämä teidän, ja jääköön tämä minun päämaalikseni; ja saadessamme suuren veljemme ylevästä esimerkistä ja suurenmoisesta menestyksestä voimaa, tulee meidän katsoa, että vakavammin kuin ennen koskaan, kaikkialla missä vaan voimme, omistamme voimamme ja työmme Jeesuksen Kristuksen eteen. Mr. Wanamaker sanoi: 'He hautasivat hänet Mount Hermoniin'. Tämä on hänen ruumiisensa nähden totta, mutta se ei ole totta mitä hänen henkeensä tulee. Se on Herran kanssa paratiisissa. Saakoon kerran jokainen meistä Vapahtajamme kautta sinne pääsön!"

Pastori S. W. Dana, seuraava puhuja, sanoi että eräs Mr. Moodyn huomattavimpia luonteenpiirteitä oli se into ja väsymättömyys, jolla hän loppuun saakka korkean ja ainoan maalinsa saavuttamiseksi työskenteli. Vastakohtana sille papille, joka pitää saman saarnasarjansa eri paikkakunnilla, kunnes ne ovat kadottaneet alkuperäisyytensä ja käyneet hengettömiksi, oli Mr. Moodyn laita niin, ett'eivät ainoastaan hänen puheensa alati olleet uusia ja voimakkaita, vaan hänen sielussaankaan ei huomannut mitään merkkiä "viidenkymmenenrajan" poikkimenosta. Hän oli yhtä innokas ja kiivas, mentyään tämän rajan poikki, kuin hän ennenkin oli ollut; ja viimeinen kymmenvuodenaika hänen elämästään oli hedelmällisin ja hyödyllisin hänen elinurallaan.

Vieläkin yhden opetuksen saamme siitä puolesta, että hän pyhitti kaikkensa Jumalalle. Vastakohtana niille, jotka kuluttavat elämänsä toivomalla, että olisivat jotakin muuta, kuin mitä he ovat, käytti hän tarkoin ne leiviskät, jotka Jumala hänelle oli suonut. Suurempaa sivistystä hän ei ollut saanut, mutta hän tutki Englannin kieltä innokkaasti ja saavutti jonkinlaisen kaunopuhelijaisuuden, jota selvyyteen ja vakuuttavaan voimaan nähden ei sitte Bunyanin päiväin ole voitettu. Sitäpaitsi osasi hän valloittaa kuulijansa ja istuttaa heihin suuria totuuksia ihmeteltävällä selvyydellä ja voimalla.

Hänen kykynsä perehtyä uusiin oloihin osoittautuu sekä niiden konferenssien tuloksissa, joita hän kaikista maailmanosista turvaaville oppilaille piti että koulujen perustamisessa. Hänen läpeensä kelpo luonteensa ja se seikka, että hän säilytti nimensä tahrattomana, ansaitsee erityistä mainitsemista. Hän ei elänyt mainetta ja rahoja kootakseen; hänen kunnianhimonsa koski ainoastaan hengellistä menestystä.

Erittäin hauska tilaisuus tässä jumalanpalveluksessa oli se, kun Mr. Sankey lauloi Mr. Moodyn lempilauluja, jolloin seurakunta yhtyi kuoroon.

Kaksituhatta henkeä oli Dwight L. Moodyn muistojuhlassa Tremont Templessä Bostonissa läsnä, jolloin eteviä pappeja ja maallikoita monista eri tunnuskunnista kokoontui samalle lavalle kahden tunnin ajan ylistellen tuon suuren evankelistan elämää ja vaikutusta. Kokousta pidettiin "The Evangelistic Association of New England" yhdistyksen ylijohdolla. Henry M. Moore Bostonista, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut Mr. Moodyn liittolaisena, oli esimiehenä ja puhujien joukossa huomattiin pastorit T:ri L. B. Bates, D. A. A. Plumb, T:ri George O. Lorimer, Piispa W.F. Mallalieu, Pastori Herbert J. White ja John Willis Baer, "Society of Christian Endeavor" yhdistyksen sihteeri.

Monta liikuttavaa kohtausta sattui kokouksen aikana, ja kyyneleet valuivat virtoina monen silmistä.

Pastori John A. Mc Elwain Clarendon Street Churchista johti rukoukseen, kiittäen Mr. Moodyn lapsellisesta hurskaudesta ja pyhitetystä miehuudesta sekä hänen työstään evankelistana ja kasvattajana.

Mr. Moore lausui m.m.: "Me olemme kokoontuneet tänne puhelemaan yhdeksännentoista vuosisadan Paavalista, hänen elämästään, työstään ja vaikutuksestaan. Jos yhteen ainoaan sanaan sisältäisin D. L. Moodyn koko elämän, niin olisi tämä sana 'Voitto'. Tappiota hän ei tuntenut. Hänen elämänsä oli yhtämittaista menestystä. Tultuaan seitsemäntoista vuoden vanhana kääntymykseen eräässä puodissa Court streetin varrella täällä Bostonissa läksi hän yhdeksäntoista vuotiaana Chicagoon, ja siellä, voimme sanoa, hän elämäntyönsä aloitti. Vuonna 1872 tulin läheiseen tuttavuuteen hänen kanssaan. Hän tuli eräänä päivänä puotiini, pyysi kynää ja kirjoitti raamatunvärsyn tähän Baxterin uuteen testamenttiin, jota sittemmin kaksikymmentä vuotta olen kalliina muistona kantanut. Olin tilasuudessa työskentelemään hänen kanssaan, ja kokousten aikana Tabernaaklissa täällä Bostonissa johdin minä neljänäkymmenenä neljänä päivänä nuorten miesten kokousta".

Mr. Moore puhui suhteestaan Mr. Moodyyn Northfieldin kouluihin nähden ja sanoi uskovansa, ettei Mr. Moodyn maine muutaman vuoden kuluttua niin paljon perustuisi hänen evankeeliseen työhönsä kuin hänen toimintaansa sivistyksen edistämiseksi. Northfieldin kouluissa käy 900 ylioppilasta, jotka edustavat seitsemäätoista lahkoa ja kuuttatoista kansakuntaa.

"Hän oli rukouksen mies", jatkoi Mr. Moore. "Minä olen kuullut hänen sanovan, että jos Kaikkivaltias antaisi hänen valita hänen oman tiensä ja Jumalan tien välillä, niin hän heti valitsisi Jumalan tien. Hän sai kaikki rukouksen kautta toimeen ja ylläpiti sitä rukouksella. Kaikki koulurakennukset Northfieldissa ovat hänen rukoustensa tulosta. Jokainen evankeelinen sotaretki saatiin hänen rukouksensa kautta aikaan, ja kun hän oli ryhtynyt työhön, ei hän kysynyt mitä ihmiset arvelivat. Hänessä toteutuivat raamatun sanat: 'Jos te minussa pysytte, niin minä pysyn teissä'. Sydämmeni on tänään täynnä. Oi, miten häntä kaipaan! Mutta minä luulen hänen tietävän, että meillä on täällä, kokous".

Kun Mr. Moore sitten seikkaperäisesti oli kertonut mitä kuolinvuoteen ääressä oli tapahtunut, lausui hän: "Ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Jumala kutsuu minua. Maa väistyy. Taivas avaantuu'. Minä en epäile, että Jumala lähetti vaununsa häntä noutamaan, ja astuessaan niihin lausui hän omaisilleen: 'Jumala kutsuu minua'. Mennessään ylös taivaasen hän sanoi: 'Maa väistyy, taivas aukenee'. Ja kun hän astui pyhien yhteiskuntaan, joista hän täällä alhaalla oli saarnannut, lauloivat enkelit: 'Tehkäät portit avaraksi ja ovet maailmassa korkiaksi!' Mikä vastaanotto! Minkälainen kotiinlähtö yhdelle yhdeksännentoista vuosisadan merkillisimmistä miehistä!"

Mr. Mooren pyynnöstä lauloi Mr. Lawrence B. Greenwood kaksi värsyä laulusta: "Armosta autuas", joka oli Moodyn lempilauluja.

Pastori L.B. Bates lausui: "Vaikka viisikymmentä vuotta olen ottanut suoranaiseen toimintaan osaa, en kuitenkaan vielä milloinkaan ole koko sanomalehdistön, niin hengellisen kuin maallisenkin, niin yleisesti nähnyt yhdenkään kuolemaa valittavan, kuin tämän miehen. Hänen elinaikanaan pyysivät ne usein häntä pidättymään, mutta nyt ne yhtyvät kilvan häntä kiittämään. Mr. Moody polveutui kansasta, eikä hän sitä milloinkaan unhottanut. Hän eli kansalle eikä hyljännyt sitä koskaan. Hän saarnasi evankeliumia kansalle eikä koettanut konsanaan tehtäväänsä muuttaa. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hänen uskonsa oli eroittamattomasti Jumalan työhön yhdistetty".

"Jumala on meille puhunut", lausui T:ri Lorrimer, "ei ainoastaan Dwight L. Moodyn sanojen vaan myös hänen elämänsä kautta, samalla tavalla kuin hän Eliaan, Esaian ja Johannes Kastajan kautta puhui. Minun mielipiteeni mukaan oli Moody yhtälailla Jumalan lahja kuin Spurgeon tai Whitefield, tai muut miehet, joita on pyhällä öljyllä ja kätten päällepanemisella siunattu. Jumala tarvitsi erityistä miestä erityistä tehtävää varten, ja hän löysi sen tuossa oppimattomassa pojassa, joka näyttäytyi työhön kykeneväksi. Moody pani Jeesuksen Kristuksen sovintovoimalle arvoa".

Piispa Mallalieu lausui, että maailman velka Mr. Moodylle kasvoi, sikäli kun vuodet lisääntyivät, jonka jälkeen hän esitti hänelle kaunissanaisen kiitoslausunnon siitä työstä, minkä hän uskonnollisessa maailmassa oli aikaansaanut.

Jumalanpalvelus Mr. Moodyn muistoksi pidettiin samoin Calvaryn baptistakirkossa viidennenkymmenennen seitsemännen kadun varrella, West, New-York City samaan aikaan kun hautausjumalanpalvelusta Northfieldissa vietettiin. Se oli vapaa Mr. Moodyn ystävien toimeenpanema kokous, ja joukko pastoreja eri tunnuskunnista oli läsnä. Tri B. S. Mc Arthur lausui:

"Viime kesänä, kun avasimme telttakokoukset viidennenkymmenennen kuudennen kadun varrella, olin minä Mr. Moodyn kanssa kirjeenvaihdossa pyytääkseni häntä puhumaan iltapäiväsin teltassa ja iltasin kirkossa. Hän kirjoitti ettei hän tuntenut itseänsä oikein terveeksi ja epäili ottaa niin paljon työtä lämpimänä aikana. 'Minä tulen kuitenkin kohdakkoin luoksenne', hän kirjoitti, 'ja pidämme Calvarykirkossa suuren kokouksen'. Tätä jumalanpalvelusta vietämme nyt Mr. Moodyn muistoksi ja hänen ja Mestarimme kunniaksi".

"Mr. Moody on nyt astunut kuolemattomien joukkoon. Hänen evankeelinen työnsä aloitti uuden aikakauden Englannin ja Amerikan evankeliseerauksessa. Akateemista oppia vailla oli hän kuitenkin alallaan sivistynyt mies. Tämä alue oli tosin rajoitettu, verrattuna siihen oppialueesen, jolla muutamat Jumalan työmiehet liikkuvat, mutta Mr. Moody oli kuuliainen oppilas Kristuksen koulussa, joka sittenkin on kaikista kouluista jaloin".

"Mr. Moodyn toiminta on osoittanut maallikkojen työn merkityksen hengellisellä alalla. Maallikko-apu oli liiaksi syrjäytettyä seurakunnissamme, ja keskiajan taikauskoinen käsitys, että papit yksin kykenevät jumalanpalvelusta johtamaan, löytyy vieläkin keskuudessamme. Mr. Moody hankki maallikkotoiminnalle kunnioitusta. Minkään ihmisen papiksivihkimä hän ei ollut. Jumala oli itse pannut hänen sieluja voittamaan ja uskovaisia kehoittamaan".

"Minä erotan kaksi eri suuntaa meidän päiväin hengellisen elämän alueella Amerikan seurakuntien keskuudessa. Toinen tavottelee korkeakirkollisuutta ja esiintyy paljon. Tuo entinen matalakirkollisuus, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli yleinen, on lähes kokonaan kadonnut. Meillä on korkeakirkollisuus ja vapaakirkollisuus, mutta meillä on tuskin mitään vanhasta matalakirkollisuudesta jälellä. Mr. Moody piti sellaisesta Kristuksen kirkosta, joka ei tunne mitään ahtaita kirkollisia muotoja. Moodyn pysyväisen muistomerkin muodostavat epäilemättä hänen kasvatuslaitoksensa Northfieldissa".

Kun oli laulettu eräs laulu, luettiin seuraava Northfieldiin lähetettäväksi aijottu sähkösanoma:

"Rouva D. L. Moody Northfieldiin kokoontuneine sukulaisineen ja tuttavineen".

"Muistojumalanpalvelukseen Calvarykirkkoon New-Yorkissa kokoontuneet ystävät yhtyvät myötätuntoisuuden ja rakkauden ilmaukseen. Ilmestysk. 14: 13".

Koko seurakunta nousi seisomaan osottaakseen osanottoaan sähkösanomaan, joka heti lähetettiin.

T:ri Hillis, pastori Brooklynin Plymouth kirkossa, puhui kaunopuhelijaasti Mr. Moodyn työstä. M.m. hän sanoi:

"Hän oli minun ajatukseni mukaan suurin evankelista lähinnä Whitefieldiä, ja sitte Paavalin päivien ei ainoakaan ole puhunut niin suurille ihmisjoukoille tai johtanut niin monta Kristuksen luo kuin hän. Mr. Moodyn työ on pysyvä aikojen loppuun saakka. Jumala oli häntä varustanut. Älköön kukaan sanoko, ettei hän ollut täydellisesti työtään varten varustettu. Hänen yksinkertaiset sanansa tunkeutuivat suoraan ihmisten sydämmiin; hänen tunnollisuutensa, hänen intonsa, hänen inspireerattu, selvä huomiokykynsä, hänen ystävällisyytensä, kaikki teki hänet työhönsä erittäin sopivaksi".

Hyperionissa, New Haven, Conn, pidettiin Mr. Moodyn muistoksi suuri kokous, suurin laatuaan siinä kaupungissa. Melkein jok'ainoa niistä 5000 hengestä, jotka täyttivät teaatterin, tai jotka olivat kokouksessa Calvarykirkossa New-Yorkissa läsnä, olivat nähneet ja kuulleet Mr. Moodya hänen elinaikanaan ja olivat nyt kokoontuneet hänen muistoaan kunnioittamaan. Kuulijakunta täytti tuon suuren teaatterin lattiasta kattoon asti, ja niiden joukossa oli suuri luku Yale-ylioppilaita.

Mr. Sankey oli läsnä ja lauloi kokouksessa erittäin tuntehikkaasti kaksi laulua. Toisen niistä nimeltä: "Pois varjojen maasta", oli hän toisena päivänä Moodyn kuoleman jälkeen sepittänyt. Hänen oman toivomuksensa mukaan yhtyi seurakunta kuoroon.

Kokouksen avasi professori Fischer, joka puhui Mr. Moodyn voiman salaisuudesta. "Hän himoitsi yhtä asiaa", huomautti puhuja, "nimittäin ihmisten pelastusta siinä merkityksessä, jossa raamattu tätä sanaa käyttää. Tämän päämaalin saavuttamiseksi osoitti hän erinomaista kestävyyttä. Jos Moody olisi ollut arkatuntoinen mies, niin olisi hänestä hänen rajoitetulla kasvatuksellaan tullut intoilija, mutta niin ei käynyt. Hänellä oli rakastava, hellä luonne, joka todellisessa merkityksessä kaikissa hänen toimissaan teki hänet katoliseksi. Mr. Drummond lausui, ettei hän milloinkaan ole nähnyt miestä, joka hänelle niin suuresti muistutti apostoleja".

Prof. Fischer kertoi nyt erään tapauksen Mr. Moodyn elämästä, joka todisti hänen suurta rehellisyyttään. Hän kertoi noin kaksikymmentä vuotta sitte viettäneensä yhden illan Thurlow Weedin seurassa New-Yorkissa, ja illan kuluessa kääntyi puhe Mr. Moodyyn. Mr. Weed puhui hänestä lämmöllä ja lupasi prof. Fischerille lähettää jäljennöksen eräästä kirjeestä, jonka hän hiljan oli Mr. Moodylta saanut. Mr. Weed oli käynyt muutamissa kokouksissa ja oli kunnioituksensa ilmauksena Moodya kohtaan lähettänyt hänelle sangen suuren lahjan. Vastauksena tähän sai hän kirjeen.

Tämän kirjeen veti prof. Fischer esiin ja luki sen. Siinä tunnustettiin vekseli kiitollisuudella vastaanotetuksi, mutta samalla ilmaisi Mr. Moody epäilyksensä siitä, tuliko hänen käyttää sitä hyväkseen tai ei. Hän kysyi, oliko Mr. Weedillä oikeus tuntea itsensä jotenkin loukatuksi, jos Mr. Moody kieltäytyisi hänen lahjaansa vastaanottamasta, niinkuin Mr. Weed itse oli kieltäytynyt Jumalan lahjaa vastaanottamasta. Hän ilmaisi samalla mielipahansa siitä, että niin jalo ja todellinen ystävä jäisi kääntymättömäksi, ja lopetti lausumalla sen toivon, että asiat olisivat toisin, kun he taasen toisensa kohtaisivat.

"Tämä", lisäsi puhuja, "osottaa millainen Moody oli. Itsensä unhottaminen ja toisten etujen katsominen oli aina hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Hänen muistonsa kannattaa niin paljon kunniaa, kuin suinkin voimme hänelle antaa".

Sitten puhui Mr. Sankey seuraavasti: "On kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitte kuin ensi kerran sain tilaisuuden matkustaa Mr. Moodyn seurassa. Ja minä haluan lausua sen todistuksen, että jalompaa ja mieleltään ystävällisempää miestä en koskaan ole tavannut. Tärkein piirre Mr. Moodyssa oli minun käsitykseni mukaan hänen suuri huomiokykynsä. Me tapasimme toisemme Indianopoliksessa v. 1870. Usein on kysytty, miten ensin yhteen yhdyimme, ja täällä läsnäolevien nuorten hyödyksi tahdon sanoa, että kumpikin jo nuoruudessamme olimme ruvenneet Herraa palvelemaan. Kaksi kristillistä elämää liittyivät toisiinsa. Ensimmäisiä sanoja, joita hän minulle tuossa tunnetussa kokouksessa lausui, oli: 'Minä olen etsinyt teitä kahdeksan vuotta'. Te olette minua etsineet? lausuin minä ja vedin kättäni takaisin. Minkätähden? Hän sanoi toivovansa että minä lähtisin hänen kanssansa Chicagoon ja ottaisin laulun johdon haltuuni".

"Hänellä oli siitä sangen paljon vastusta. Toisinaan, hän kertoi, ilmoitti laulunjohtaja laulun, jota olisi pitänyt laulettaman hitaasti mutta joka laulettiin kiireellä tahdilla. Minulla oli siihen aikaan runsastuloinen toimi, ja minä sanoin Moodylle: 'Minä en luule voivani niin tehdä'. Mr. Moody virkkoi: 'Oh, minä luulen sen kyllä käyvän päinsä. Minä toivon että menette kotiin ja panette sen rukouksessa Herran eteen, ja minä tahdon tehdä samoin'. Ei kestänyt kauvan ennenkuin Moody oli rukoillut minut pois liike-elämästä".

Mr. Sankey kertoi sitten kuinka hän lauloi ja Mr. Moody saarnasi laatikon päältä kadun kulmassa, ja jatkoi:

"Minä menin seuraavana päivänä toimistooni takaisin, mutta sydämmeni ei kauvemmin ollut mukana työssä. Pian senjälestä pyysin minä eroa valtion virasta ja yhdyin Mr. Moodyyn. On sanottu, että me erosimme, mutta ei, me emme eronneet ennenkuin kuolema meidät Northfieldissa eroitti".

"Viimeisen kerran minä lauloin Mr. Moodylle T:ri Storrin kirkossa Brooklynissa. Vaimoni kanssa menimme kuuntelemaan hänen saarnaansa. Minä en koskaan väsynyt kuulemaan hänen puhuvan. Laulu oli, omituista kyllä, sama, minkä ensi kerralla hänelle lauloin. Seuraavan kerran kuulin häntä T:ri Barkin kirkossa, jolloin hän lausui nuo tunnetut sanansa: 'Jonakin lähimmistä päivistä luette, että Dwight L. Moody on kuollut, mutta älkää uskoko sitä'. Seuraavan kerran näin hänet kuolleena Northfieldissa. Siunatkoon Jumala hänen muistoaan!"

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hajanaisia muistoja Mr. Moodyn elämästä.

Hämmästyttävä piirre siinä liikkeessä, joka D. L. Moodyn kautta syntyi, oli se seikka, ettei siinä huomattu mitään seisahdusta. Se oli yhtämittaista herätystä. Usein kuullaan sanottavan, että kun erittäin suuri hengellinen harrastus syntyy, laimenee se ennen pitkää ja sitä seuraa kylmä ja tuskallinen taantuminen. Mutta tässä kohdin ei asianlaita ollut niin. Alttaritulet paloivat koko ajan, eikä päivääkään koko vuotena kulunut, ettei jotain askelta eteenpäin otettu ja joku voitto evankeliumille voitettu. Toiset olisivat peräti uupuneet ja olleet pakoitetut lepäämään, mutta Mr. Moodyn suunnattomat varastot ruumiillista voimaa auttoivat häntä kestämään työtaakkoja, joiden alla toiset olisivat sortuneet. Silloinkin kun hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tarvitsi lepoa, esiintyi hän toisinaan yhtäkkiä vahvana kuin jättiläinen ja näytti niin terveeltä ja voimakkaalta, ikäänkuin hän juuri olisi nauttinut pitempää virkalomaa.

Hänen vanha ystävänsä, eversti Hammond kertoo seuraavan esimerkin: "Mr. Moody tuli ylös luokseni eräänä pyhänä aamupäiväjumalanpalveluksen jälestä, silminnähtävästi aivan uupuneena. Hän heittäysi erääsen tuoliin ja virkkoi: 'Minä olen läpeensä rasittunut enkä voi ajatella, puhua tai toimia mitään. Siellä on kirkossa tänä iltana kokous — sinun täytyy ottaa se haltuusi. Minussa ei ole kerrassaan mitään jälellä'."

"Kun minä tiesin, ettei Mr. Moody milloinkaan pyytänyt apua, ellei hän sitä tarvinnut, niin lupasin minä tehdä hänen virkaansa. Määrättynä aikana menin Illinois Street kirkkoon ja löysin sen täpösen täynnä kuulijoita. Minun piti juuri aloittaa jumalanpalvelus, kun ovi avattiin ja Mr. Moody tuli tai paremmin ryntäsi sisälle seurassaan pitkä jono nuoria miehiä, joita hän oli kapakoista ja kadunkulmista koonnut ja joita hän nyt hänelle, kuten näytti, aivan uudessa tarkoituksessa toi muassaan".

"Hän hyppäsi puhujalavalle, tempasi laulukirjan ja aloitti, ja sen jumalanpalveluksen alusta loppuun saakka ei minulla ollut mitään muuta tekemistä kuin pysytellä pois tieltä".

"Mr. Moody oli pari tuntia levännyt, ja kun ei hänellä ollut iltakokousta edessään, läksi hän vanhaan työhönsä rekryyttejä kokoomaan, jossa toimessa hän sinä päivänä tavallista paremmin onnistuikin. Johdattaessaan heitä kirkkoon, heräsi hänessä joku sattuva ajatus, ja kadunkulman ja saarnatuolin välillä suunnitteli hän saarnansa, joka oli voimakkaimpia kaikista, joita häneltä olen kuullut".

On olemassa hauska kertomus siitä, miten Mr. Moody eräänä uudenvuoden päivänä kävi vieraissa kahdessasadassa perheessä. Hän läksi kotoaan aikoen käydä näin monessa paikassa ja hän todella ennättikin. Tietysti hän ei voinut muuta kuin hetken viivähtää joka paikassa, ja vierailu ei kestänyt missään kahta minuuttia kauvemmin. Hän hyppäsi vaunustaan parin ystävänsä saattamana, jotka hän oli ottanut mukaansa, kiirehti sisään, katseli ympärilleen ja sanoi: "Minä olen Moody; kaiketi tunnette minut? Kuinka on laitanne? Minä toivotan teille onnellista uutta vuotta. Rukoilkaamme!"

Sitten hän lankesi polvilleen, ja muutamia sanoja rukoiltuaan hän kiireesti nousi, tarttui hattuunsa ja istuutui vaunuunsa jälleen. Seuraavassa talossa tehtiin samoin ja niin edespäin. Iltapuolella olivat hänen molemmat ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä, aivan väsyneitä, niin että heidän täytyi lähteä kotiin; mutta Moody jatkoi, ja kun hän oli lopettanut, näytti hän voivan tehdä saman vielä kerran. Tämä on kuvaava esimerkki sekä hänen ruumiilliseen voimaansa että intoonsa nähden. Hevosetkin sinä päivänä väsyivät, ja hänen täytyi käydä loppumatka jalkasin, mutta hän piti päälle loppuun asti ja kävi kaikissa paikoissa, jotka hän oli listaansa merkinnyt.

Mr. Moody perusti erään auttajayhdistyksen, nimeltä "Työtoverit" (Yokefellows). Heidän tehtävänä oli mennä yleisille paikoille, käydä kodista kotiin ja seistä katujen kulmissa kaikkialla levittääkseen lentolehtisiä ja painettuja kutsumuksia kokouksiin Illinois Street-kirkossa ja Farwell Hallissa. Missä vaan paljon kansaa oli koolla, nähtiin näitä nuorukaisia, ja täten pysyi Mr. Moodyn työ aina yleisölle tunnettuna ja edistyi voimalla. Muuan nuori mies kertoo, miten hänestä tuli Työtoveri-Yhdistyksen jäsen ja lähetystyöntekijä:

"Minä olin muukalainen Chicagossa. Eräänä pyhäaamuna seisoin muutamassa kadunkulmassa lähellä Mr. Moodyn kirkkoa ja katselin ympärilleni tietämättä, minne mennä tai mitä tehdä. Mr. Moody, joka parhaillaan lähetti Työtovereita heidän aamutyöhönsä, tuli luokseni ja sanoi tuttavallisesti: 'Katsokaa tässä, ottakaa tämä paperikäärö ja asettukaa tuohon kadunkulmaan ja antakaa lehtinen jokaiselle ohikulkevalle'."

"Minä tulin iloiseksi kuullessani ystävällisen äänen, ja koska mielelläni halusin jotakin tekemistä, niin otin lehtiset ja jakelin ne neuvon mukaisesti ja olen siitä perin ollut yhdistyksen jäsen".

On hauska seurata muutamien kehitystä niistä puoleksi villiintyneistä pojista, jotka joutuivat Moody-lähetyksen vaikutuksen alaisiksi. Se oli uuden elämän alku monelle heistä. He huomasivat kuinka tyhmää ja alentavaa oli sonnin elämä; heidän ajatuksensa tulivat suunnatuiksi parempaa kohti, heidän oman arvonsa tunto ja oikeutettu itsetietoisuutensa heräsi ja sen armon vaikutuksesta, jonka alaiseksi he tulivat, kasvoivat he hyödyllisiksi kansalaisiksi ja jaloiksi ihmisiksi. Mr. Moodyn aate oli panna kukin johonkin toimeen. Senvuoksi hän tavallisesti aina, tullessaan uudelle paikkakunnalle, saarnasi tekstistä "Kullekin oma tehtävänsä" siten herättääkseen uinailevia uskovaisia toimintaan ja saattaakseen heitä lähtemään työhön kaikkialle, missä he mahdollisesti voivat saada jotakin aikaan tai tehdä jotakin hyvää.

On hyvin tunnettu tosiseikka, että Mr. Moody aina lämpimästi suosi sitä liikettä, joka on Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen nimellä tunnettu. Hän omisti paljon aikaa ja paljon työtä sen menestyksen eteen Chicagossa, ja se kasvoi hänen johdollaan kuten hänen lähetystyönsäkin, kunnes hän ei tiennyt, missä löytää kotia sille. Ensin oli yhdistyksellä huoneustonsa metodistikirkon alueella, mutta tämä tuli ennen pitkää liian ahtaaksi, etenkin sittenkun uusia osastoja oli järjestetty. Oli selvä, että nuorille miehille oli oma koti hankittava, ja uuden rakennuksen aikaansaaminen tuli nyt vakavaksi rukousaiheeksi. Suuria vaikeuksia näytti kuitenkin asettuvan tielle, ja jokainen, jolla olisi ollut vähemmän vahva usko, olisi heti alussa kadottanut luottamuksensa ja jättänyt koko hankkeen. Mutta Chicagossa löytyi suuria rikkauksia; siellä löytyi jaloja miehiä, joilla oli yleviä käsityksiä kristillisestä anteliaisuudesta; tarvittiin ainoastaan että heidän sydämensä tulisivat liikutetuiksi, niin heidän kukkaronsa kyllä avaantuisivat ja tarvittavat varat saataisiin.

Monien täytyi jokapäiväisistä rukouskokouksista tilan puutteen tähden palata takaisin, ja oli selvä että suurempi huoneusto oli hankittava. "Ainoa keino tämän aikaansaamiseksi", huomautti eräs ystävistä, "on Mr. Moodyn nimittäminen yhdistyksen puheenjohtajaksi". Hänen menestyksensä varojen hankkimisessa Illinois Street kirkon rakentamiseksi on tunnettu. Mr. Moodylla on enemmän intoa kuin tietoa — niin ajattelivat monet; häneltä puuttui se kehitys ja hienostuminen, jota korkeampaan kristilliseen vaikutukseen katsottiin välttämättömäksi; löytyi monta ylhäistä, jotka välinpitämättömyydellä kohtelivat hänen työskentelyään. Tämä nuorten miesten yhdistys oli nyt voimakkain koko Lännen pohjoisosassa. Sen jäsenien joukossa oli monta etevää miestä; he olivat kehittyneitä, jalostuneita, kykeneviä edullisella tavalla yleisiä jumalanpalveluksia johtamaan, ja nyt ehdotettiin yleisesti heidän johtajakseen nuorta miestä, jonka, ainoa suositus oli se, että hän menestyksellä oli saanut järjestetyksi pelastustyön ja perustanut kirkon köyhän väestön keskuuteen.

Mr. Moodyn valitsemista toimeen vastustettiin monelta taholta, mutta hän ja hänen ystävänsä voittivat vilkkaan, vaikka ystävällisen vaalitaistelun jälkeen, ja jälestäpäin huomattiin, ettei mikään toimenpide yhdistyksen historiassa siinä määrässä ole lisännyt sen vaikutusvaltaa ja menestystä. Useimmat hänen vastustajistaan taipuivat nöyrästi päätöksen alle siinä luottamuksessa, että jos Herra oli hänet erityiseen tehtävään kasvattanut, niin oli siinä kyllä, eikä heillä ollut oikeutta käydä asiaa toiseksi muuttamaan.

Suunnitelma, jonka Mr. Moody uuden rakennuksen hankkimiseksi ehdotti, käsitti osakeyhtiön perustamista kahdellatoista luottamusmiehellä, jotka olisivat edesvastuunalaiset uuteen rakennukseen nähden ja hoitaisivat sitä. Osakkeista maksettaisiin kuuden prosentin korko, sittenkun rakennus oli valmistunut. Tämä korko hankittaisiin antamalla rakennuksessa sellaisia huoneita vuokralle, joita ei yhdistys omaan tarkoitukseensa tarvinnut. Jos tulot koituisivat korkoa suuremmiksi, niin jäännös käytettäisiin osakkeiden lunastamiseen, ja tätä suunnitelmaa seuraamalla pääsisi yhdistys vähitellen velasta vapaaksi. Kun näin kävisi, alettaisiin kaikki tulot käyttämään yhdistyksen vaikutuksen laajentamiseksi ja siten edistettäisiin sen suuria hengellisiä tarkoitusperiä.

Huomioon otettava seikka on, että tämä nuori mies, jota monet hänen ollessaan puheenjohtajana katselivat epäilevin silmin, vieläpä selittivät hänen olevan kaikkeen hyvään mahdottoman, ennen pitkää hankki osakkeita tähän yritykseen 100,000 dollarin arvosta. Tämä ei ainoastaan tehnyt uhkean rakennuksen rakentamisen mahdolliseksi vaan osoitti samalla mitenkä taitavan liikemiehen käsissä yritys oli. Rakennuskomitea valitsi viisaasti kyllä paikan kaupungin kauppakeskustassa, missä se ei ainoastaan ollut helposti jokaisen löydettävissä, vaan jossa myös korkeasta vuokramaksusta sopi antaa vapaita huoneita vuokralle. Rakennuksessa löytyi lukuhuoneita, rukouskokoushuoneita, komiteahuoneita ja konttorihuoneustoja eri osastoille sekä sitäpaitsi suuri, 3000 henkeä vetävä sali. Se oli kaikissa suhteissa täydellinen, tarkoitustaan vastaavasti sisustettu rakennus.

Se avattiin pyhäiltana 29 p. syysk. 1867 — ja vihittiin juhlallisesti Jumalan kunniaksi ja palveluspaikaksi. Tämä tapahtuma vaikutti harvinaista liikettä kaupungin uskonnollisissa piireissä. Suunnaton ihmispaljous kokoontui, ja tuon suuren puhujalavan täytti joukko eteviä pastoreja eri tunnuskunnista, kaikki valmiita tunnustamaan yrityksen menestystä, ja kaikki toivottaen Jumalan siunausta yhdistyksen vaikutukselle. Presidentti Moodyn esitelmän pääsisältö oli seuraava:

"Jos mikään seikka on Chicagolle erityisesti omituista, niin on se nopeus, jolla tämä kaupunki sekä suuruuteen, rikkauteen että kauppaan nähden kehittyy. Mutta kaikesta tästä saavuttamastamme nopeasta menestyksestä ei kuitenkaan mikään ole niin merkillistä, kuin se, mikä N.M.K.Y:stä on kohdannut".

"Viime kuukautena, kun rakennus on ollut valmistumaisillaan, lausui joku minulle: 'Älä tule ylpeäksi'. Tämä on hyvä neuvo. Minä tunnen ennen kaikkia ja elävämmin kuin ennen koskaan, että Jeesus on tämän suuren työn meidän edestämme tehnyt. Ja tästä ihmeellisestä siunauksesta minä tahdon, että te kiitätte häntä".

"Muutamia vuosia sitten tämä yhdistys heikkeni heikkenemistään, ja yhteen aikaan se oli melkein kuolemaisillaan. Ne, jotka sen järjestivät, erehtyivät luullessaan, että kun he vaan avaavat muutamia huoneitapa ilmoittavat että niissä tullaan pitämään kokouksia, niin syntiset kyllä itsestään tulevat pelastusta etsimään. Mutta he huomasivat ennen pitkää, että jos he tahtoivat eksyneitä pelastaa, niin tuli heidän etsiä heitä syrjäisiltä ja pimeiltä paikoilta, jossa he ovat Kristuksen evankeliumin valkeudelta peitossa".

"Silloin aloimme etsiä heitä ja noutaa heitä kokouksiin. Näin Kristus käskikin meidän tekemään. Ja kun nyt olemme totelleet häntä ja työskennelleet hänen neuvonsa mukaan, on hän auttanut meitä rakentamaan tämän huoneen. Mutta minusta näyttää, ikäänkuin yhdistys vasta olisi aloittanut työnsä. Tosin löytyy niitäkin, jotka väittävät, että olemme saavuttaneet voimamme korkeimman kohdan. Mutta meidän täytyy liittyä ristin ympäri; meidän täytyy käydä kaupungin kimppuun ja valloittaa se kokonaan Kristukselle".

"Kun näen nuorten miesten tuhansittain vaeltavan kuoleman tietä, tunnen minä ikäänkuin lankeevani Jeesuksen jalkain juureen, pyytäen rukouksilla ja kyyneleillä häntä tulemaan pelastamaan heitä ja auttamaan meitä saattamaan heitä hänen luokseen. Hänen vastauksensa meidän rukouksiin ja hänen siunauksensa meidän työhömme nähden antavat heille oikeuden uskoa, että meistä vielä on lähtevä voimakas vaikutus, joka on ulettuva läpi koko maakunnan, vieläpä läpi kaikkien maakuntien ja joka vihdoin toisellakin puolen atlanttia on auttava meitä saattamaan syntisiä Jumalan luo".

"Me olemme liiaksi kauvan tyytyneet vaan puolustusasemaan. On aika panna kaikki voimansa liikkeelle ja samota suoraan keskelle vihollisten leiriä".

"On sanottu, että yhdistyksen vaikutus nyt on onnellisessa mitassa ja että sillä on käytettävänään niin paljon varoja, kuin tarvitaan; mutta jos alkaisimme niin ajattelemaan, niin tulisi siitä meille kuolema. Kun herkeämme koettamasta vaikutustamme laajentaa ja koota siihen tarvittavia varoja, niin muutumme elottomiksi ja kuiviksi kuten muutamat Europan rikkaista laitoksista, jotka ovat laiskuuteen vajonneet ja ruvenneet mädäntyneen puun tavoin lahoamaan, koska 'he ovat rikkaat eivätkä mitään tarvitse'. Meidän täytyy pyytää rahoja, rahoja, enemmän rahoja joka kokouksessa, mutta ei pitääksemme yhdistystä sen nykyisellä kohdalla vaan laajentaaksemme sen vaikutusta".

"Meidän tulee rakentaa koteja nuorille miehille ja nuorille naisille, lähetyskouluja, armelijaisuuslaitoksia, erilaatuisia parannuslaitoksia niin hyvin kuin paikkoja viatonta huvitusta, hengellistä ja yhteiskunnallista kehitystä varten, niin ettei nuorisollamme olisi mitään oikeutettua syytä antautua niihin verkkoihin, joita saatana kaikkialla koko kaupungissa heidän tielleen virittää".

Joku on sanonut, että N.M.K.Y:n tehtävä on hävittää lahkoeroitus, ja Mr. Moody näkyi tässä tilaisuudessa asettuvan samalle pohjalle, sillä hän huomautti sitä seikkaa, että henkilöitä kaikenlaisilla uskonnollisilla nimillä otettiin jäseniksi ja saivat yhdistyä yhdeksi ainoaksi kristilliseksi perheeksi. Innostus oli kokouksessa sangen suuri, ja oltiin sydämmellisesti iloisia siitä että oli onnistuttu toteuttamaan jalo tuuma, joka tarkoitti kaupungin nuorten miesten hyödyttämistä ja keskustan muodostamista hengelliselle toiminnalle, jonka vaikutukset epäilemättä tuntuisivat kautta koko pohjois-Lännen.

Yhdistyksen taloudenhoitajana oli tähän aikaan Mr. Farwell, jonka avutta Mr. Moody tuskin koskaan olisi saanut aikaan, mitä hän Chicagossa toimitti. Tämä mies muistutti vahvaa tornia. Hän oli sekä sydämmellisen hyvä että antelijas. Missä hän vaan näki tilaisuuden hyväntekemiseen, käytti hän sitä hyväkseen. Mr. Moody oli jo aikaisemmin kokenut hänen antelijaisuuttaan, ja koko Amerikan uskonnollisessa historiassa löytyy tuskin ainoatakaan nimeä, joka kristityltä yleisöltä ansaitsee enemmän kunniaa, kuin Mr. Farwell, tuo rikas ihmisystävä ja nöyrä Herran työmies Chicagossa. Hänen puheensa tässä tilaisuudessa oli seuraava sisältöinen:

"Kaksikymmentäviisi vuotta sitten nähtiin joukko pyörien päälle asetettuja tynnyreitä kuljetettavan pitkin Chicagon likaisia katuja, joista jaettiin järvestä noudettua vettä perheille. Vähän myöhemmin onnistuivat jotkut saamaan vetensä pitkin puuränniä eräästä pienestä vesisäiliöstä, joka täytettiin liikanaisen voiman avulla sen ajan ainoan jauhomyllyn höyrykoneesta".

"Silloin joku yrittelijäs kapitalisti tuumi rakentaa jättiläissäiliön, niin suuren että siitä riittäisi vettä koko kaupungille, ja sen maan, jolla tämä rakennus nyt sijaitsee, osti tarkoitusta varten Chicago Hydraulic Company. Mutta kaupungin nopea kasvaminen osoitti tuuman epäkäytännölliseksi, ja kaupungin hallinto otti asian omiin käsiinsä ja rakensi joka kaupunginosaan suuria vesisäiliöitä, jotka täytettiin läheltä rantaa otetulla, enemmän tai vähemmän likaisella vedellä".

"Tämän järjestelmän on vuorostaan syrjäyttänyt tunneli, jonka kautta raikasta vettä syvältä järvestä — loppumattomista varastoista — johdetaan koteihimme".

"Kun tämän rakennuksen muureja alettiin pystyttää juuri tälle paikalle, mikä kerran valittiin keskussäiliön sijaksi, ja ne nyt siunataan hengelliseksi keskustaksi, josta toivomme, että elämän puhdasta vettä on vuotaileva kaikille tahoille ihmisten janoa sammuttamaan — olen minä huomannut, että Jumalan käsi oli kaikessa tässä mukana, ja että, siunatessamme häntä järven syvyydestä saadun puhtaan veden edestä, meidän myös tulee ylistää hänen hyvyyttänsä, joka on opettanut meitä menemään lahkolaisuuden matalien ja sameiden rantojen ohi saamaan hengellistä elämäämme Kristuksen sydämmen kirkkaista syvyyksistä, ja lähettämään siunauksen virrat tähän suureen kaupunkiin kristillisen yhdistyksen kautta, joka ei tunne kirkko- ja uskontokuntien eroitusta".

"Tämä rakennus on käytännöllinen esitys Kristuksen kirkon yhteydestä. Täällä emme ole baptisteja tai metodisteja tai presbyteriläisiä; me olemme vaan uskovaisia. Ja jos Herran tahto niin on, niin ei mikään ole minua enemmän ilahuttava, kuin nähdä tämän yrityksen tuloksena täydellinen ja sydämmellinen yhdistys kaikkien välillä, jotka meidän Herraa Jeesusta Kristusta rakastavat, yhdistys, joka hävittää käsitysten eroituksen ja tekee hänen kirkkonsa yhdeksi kokonaisuudeksi moninaisuudessa, niin että on yksi laidun, yksi lauma ja yksi paimen".

"Tämä yritys, jonka onnellista täydentymistä tänä iltana vietämme, on kauan ollut tuumailun alaisena. Mutta vasta viime aikana on kellä tahansa ollut kylliksi uskoa käsittämään sen nykyistä laajuutta. Hyvä onkin, että sitä on tuonnemmaksi siirretty, muuten olisi siitä kenties suuren keskussäiliön sijasta tullut vaan tavallinen vesitynnyri".

Mr. Georg H. Stuart Philadelphiasta, lausui m.m. tässä tilaisuudessa:

"Minä olen matkustanut kahdeksan sataa penikulmaa (engl.) vaan saadakseni olla läsnä tämän ensimmäisen rakennuksen vihkimisessä, mikä koskaan kristillisille nuorille miehille on rakennettu. Sallikaa minun ajatuksessa viedä teidät erääsen puotiin Pyhän Paavalin kirkkomaalla Lontoossa, ja tutustuttaa teitä vähäpätöiseen liikemieheen, nimeltä Georg Williams, joka 1844 oli kauppa-apulaisena siellä. Hän tapasi kutsua tovereitaan omaan pieneen huoneesensa rukoukseen — ja näiden kokousten tuloksena oli 6 p. kesäk. 1844 perustettu yhdistys nimellä 'Lontoon Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys'. Sieltä on yhdistys levinnyt kautta Europan ja Amerikan, ja se toiminta, jota kaikenlaiset kelpo miehet kaikenlaisten onnettomien ja huonojen kumppaniensa eduksi harjoittavat, on osoittautunut hyödylliseksi ja voimalliseksi".

"Chicagon N.M.K.Y. syntyi hengellisen herätyksen tuloksena ja oli ensimmäisiä, joita on ollut olemassa. Se oli samalla aikaisimpia ja onnistuneimpia lähetysyhdistyksiä, jotka toimivat sisällisen sodan aikana. Jumala on ollut kanssanne. Tuhannet sotilaat ovat teille lausuneet: 'Jumala siunatkoon teitä!' ja kun sota nyt on loppunut, odottavat lukemattomat tuhannet syntiset, että jatkatte rauhantointanne hänen nimessään".

"Vuonna 1865 saavutti yhdistyksemme täysikäisyytensä; ja nyt nuoruuden toivolla ja miehuuden voimalla varustettuna aloittaa se uutta ja loistavaa rataansa., kaikkien kristillisen kirkon haarojen luottamuksella siunattuna ja heidän lahjoillaan kannatettuna. Piirtäkää senvuoksi lippuunne tuon sankarillisen lähetyssaarnaaja Careyn sanat: 'Koettakaa tehdä suuria Jumalan eteen ja odottakaa suuria Jumalalta'".

Tämän uhkean rakennuksen tarkoitukseensa vihkiminen oli suuren ilon aiheena, ja N.M.K.Y:n ystävät kaikkialla tunsivat että heidän työnsä oli saanut mahtavan kohotuksen. Kaikkialla kysyttiin: "Oletteko kuulleet hyviä uutisia Chicagosta?" Toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä, ja monet Amerikan parhaimmista rakennuksista ovat valmistetut suunnattomilla kustannuksilla täyttämään nuorten miesten hengellisiä tarpeita ja valmistamaan heille tilaisuus pakenemaan niitä pauloja ja kiusauksia, joita niin usein heidän tielleen asetetaan. Loppupuolella yllämainittua kokousta annettiin rakennukselle nimi, joka siltä tähän asti oli puuttunut. Siellä näytti sen nimestä vallitsevan vain yksi mielipide. Mr. Moody nousi ja lausui: "Se oli juuri komiteapuheenjohtajamme jalomielinen 30,000 dollarin lahja, joka teki maan oston mahdolliseksi, ja joka alusta pitäin herätti meissä toivon sen tuloksen saavuttamisesta, minkä tänä iltana näemme. Antaaksemme sille kunnia, jolle kunnia kuuluu, ehdotan minä, että panemme tämän rakennuksen nimeksi Farwell Hall. Kaikki, jotka suostuvat, lausukoot 'hyvä'".

Mahtava "hyvä" huuto kaikui kaikkialta todistaen antajan yleistä suosiota kansan keskuudessa. Mr. Moody, joka oli käytännöllinen mies, ja aina osasi ottaa tilaisuudesta vaari, pyysi että kaikki läsnäolijat antaisivat apuansa, ja hänen ehdotustaan tervehdittiin suosiolla. Suuremmoinen keräys pantiin toimeen.

Tuntuu kummalliselta kun tämänlainen hyvä yritys onnettomuuden kautta häviää. Ei kestänyt kauvan, ennenkuin tämä ihana rakennus oli tuhkana. Kaikkialla oli hämmästys sen johdosta suuri ja peljättiin, että tämän perästä olisi mahdoton saada omaa kotia nuorille miehille Chicagossa aikaan. Mutta ne ainekset, joista Moody ja hänen apulaisensa olivat tehdyt, voittivat kaikki vastukset, ja työ edistyi, melkein kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mitä oli tehtävä, kun niin monen kuukauden kova työ yhdessä ainoassa tunnissa joutua liekkien uhriksi? Usko voi voittaa tulen ja veden ja kaikenlaisen pahan. Ennenkuin se tuli oli sammunut, joka hävitti tämän uuden ja ihanan rakennuksen, joka vaan osaksi oli vakuutettu, oli uusi keräys pantu toimeen rahojen hankkimista varten vahingon korvaamiseksi. Mr. Moody ja Mr. Farwell saivat tämän työn toimekseen. Miten se tapahtui, on kaikille tuntematonta, eikä olekaan tarpeellista kenenkään sitä tietää; lopputuloksena vaan oli, että uusi koti nuorille miehille kohosi vanhan raunioista.

Mr. Moody oli neljä vuotta N.M.K.Y:n puheenjohtajana ja olisi ollut kauvemminkin, jos hän olisi suostunut tulemaan jälleen valituksi, mutta hän tuli sensijaan varapuheenjohtajaksi ja Mr. Farwell puheenjohtajaksi. Erilaisia suunnitelmia tehtiin varojen hankkimiseksi, jotta uuden rakennuksen velka saataisiin kuitatuksi ja yhdistyksen toiminta edistetyksi.

Muun muassa pantiin komeat juhlapidot toimeen Tremont Housessa, joihin kaupungin pastorit ja johtavat liikemiehet kutsuttiin. Epäilemättä tiesivät kaikki, minkätähden heitä tähän tilaisuuteen oli kutsuttu. He käsittivät selvästi, mitä Farwellilla ja Moodylla oli mielessä. Ihmiset ovat tavallisesti juhlapöydässä istuessaan ystävällisellä, antelijaalla mielellä, ja tässä tilaisuudessa onnistuttiin herättämään sangen suuri innostus yhdistyksen toimintaan nähden. Ensin vedottiin osakkeiden omistajiin pyynnöllä, että nämä lahjoittaisivat osakkeita, ja sitten käännyttiin muiden puoleen uusien varojen saamiseksi. Tuuma osottautui hämmästyttävän hyväksi, ja suuri joukko rahoja kerääntyi. Löytyi hyviä ystäviä, jotka suorittivat juhlapitojen kulut, ja yhdistyksen kassa sai täten tarpeellisen lisäyksen, joten voitiin juoksevat menot suorittaa ja kohdata seuraavan vuoden työkautta. Tämä tapaus todistaa, miten helposti Mr. Moody keksi keinoja rahojen hankkimiseksi. Itse teossa hänellä aina oli oivallinen menestys, kun keinot ja välikappaleet olivat kysymyksessä.

Minkätähden hänellä oli niin paljon parempi menestys kuin muilla? Tämä kysymys esitettiin usein, ja monet ihmiset jäivät neuvottomiksi koettaessaan selittää hänen aineellista menestystään. Mutta siinä ei ollut mitään salaperäistä. Hän oli vakava mies, kokonaan työlleen uhraantunut, jolla aina oli suurenmoisia suunnitelmia toisten hyväksi ja joka rehellisyytensä ja selvän arvostelukykynsä vuoksi oli ajattelevien liikemiesten keskuudessa voittanut suurta kunnioitusta. Hän sai kokoon miljoonan dollaria, kun muut eivät saaneet tuhatta.

Tässä maassa on aina löytynyt rikkaita kristillisiä perheitä, jotka ovat tunteneet, etteivät parempaan voi rahojaan uhrata kuin käyttää niitä niihin tarkoituksiin, joita Mr. Moody edusti. Ei lainkaan ole luultava, että hän vielä läheskään oli tyhjentänyt kaikki mahdollisuudet rahojen hankkimiseen yrityksiinsä. Yksi seikka oli kaikille selvä: hän ei koettanut itseään rikastuttaa. Hän olisi voinut jättää jälkeensä suuren omaisuuden, mutta hänen jälkeenjättämänsä omaisuus on hänen suuri nimensä, hänen koulunsa nuorten kasvatusta varten ja ne joukot, jotka hänen saarnansa kautta tulivat siunatuiksi. Hän rakensi muistomerkin itselleen lukemattomissa sydämmissä, ja hänen nimensä ja maineensa on säilyvä kauvemmin kuin marmori ja pronssi.

Moodyn elämässä kumoutui se väite, että ankara työskentely ja alituinen tarmonsa kuluttaminen välttämättömästi on elämälle ja terveydelle tuhoa tuottava. Hän kyllä kuoli vaan kuudenkymmenenkahden vuoden vanhana, ja on kyllä mahdollista, että liiallinen ponnistus hänen viime vuosinaan joudutti loppua, mutta jää sittenkin tosiseikaksi, että hän väsymättömästi, enemmän kuin miehenijän oli katkeamattomassa toiminnassa, useinkin erinomaisesti liikuttavien näkyjen keskellä, jolloin ilma hänen ympärillään oli erinomaisessa määrässä hengellistä sähköä täynnä, ja joukot taipuivat hänen palavaan pyyntiinsä luopumaan synnistä ja omistamaan se yksinkertainen, pettämätön usko, jonka järkähtämätön apostoli hän oli. Tämä jännitys ei kuitenkaan hänen hermojaan pilannut tai muuttanut häntä ärttyisäksi olennoksi. Ollen viime vuosinaan vielä laajempiin suunnitelmiin taipuvainen ei hän koskaan kadottanut rahtuakaan järkähtämättömästä uskostaan siihen evankeliumiin, jota hän saarnasi, ja hänen kulkunsa siihen asti kun tuo tuhoisa tauti vihdoin kuudennenkymmenennen vuoden rajapylvään tuolla puolen hänet yllätti, oli kuva ylipäänsä terveestä ja muuttumattomasti iloisasta miehuudesta.

Hänen työnsä merkityksestä harrastuksen herättäjänä evankeelisessa kristikunnassa alempaa kansaluokkaa kohtaan ei löydy vähintäkään epäilystä. Niidenkin kirkon miesten, jotka hänen menettelytapojaan paheksuivat, täytyi myöntää, että ne olivat erittäin tehokkaita yksinkertaisen kansan sekä saavuttamiseksi että herättämiseksi. Kun Robert Ingersoll aloitti hyökkäyksiään kristittyä uskoa vastaan koristellen esitystään loistavalla kaunopuhelijaisuudella ja teroitellen nuoliaan purevalla ivalla ja terävällä sukkeluudella, tunsivat monet vakavat uskovaiset, että seurakuntaa uhkasi todellinen vaara.

Mutta kaikki tämän kuuluisan epäuskonsankarin kaunopuhelijaisuus ei saanut aikaan kymmenettä osaa niin pysyväistä vaikutusta ihmisten sydämmiin ja mieliin, kuin Moodyn suora, yksinkertainen puhe, hänessä asuvan rehellisen uskon vahvistamana ja Sankeyn liikuttavien laulujen tukemana. Nämä uskonsankarit yhdessä eivät ainoastaan suuremmaksi osaksi hävittäneet sitä, mitä Mr. Ingersoll oli aikaansaanut; he kykenivät päälle päätteeksi kääntämään pakoveden toiseen suuntaan ja sytyttämään kristilliseen uskonelämään uutta tulta.

Kristilliselle kirkolle oli todella suuri etu saada viimeisellä kolmanneksella yhdeksättätoista vuosisataa omistaa niin uskollinen, peloton ja toimelijas sotilas kuin Dwight L. Moody.

Moody oli erinomainen kyky. Se palava into, joka hänessä hehkui, levitti lämpöä minne ikänä hän tuli ja lämmitti kylmiä ihmisiä lämminsydämiseen vaikutukseen. Siitä johtui, että kirkot kaikkialla ilolla tervehtivät hänen tuloaan, hyvin tietäen että se tuotti innostuksen kauden, joka kesti vielä kauvan hänen poislähtönsä jälkeen. Hän tunsi maailman, hän käsitti inhimillisen luonteen ja hänellä oli rakkaudesta uhkuva myötätuntoisuus sitä kohtaan. Tuo vanha sananparsi vihasta syntiin ja rakkaudesta syntiseen toteutui erinomaisen täydellisesti hänessä.

Mr. Moody suoritti suuren tehtävän. Monet tuhannet sekä miehet että naiset elävät parempaa elämää, senvuoksi että hän on ollut olemassa. Näiden koroitetut, laajentuneet ja puhdistetut elämät ovat hänen jaloimpia muistomerkkejään. Jalon miehen teot säilyvät hänen kuoltuaan ihmiskunnan siunaukseksi.

Herätyssaarnaajanakin erosi hän suuresti edellisen sukupolven vanhanaikuisista herätyssaarnaajista, jotka peloittivat syntisen katumukseen pidättelemällä häntä kuilun päällä, jossa hän taisi nähdä kadotuksen vaaleankeltaisten liekkien selvästi osoittavan haluaan ahmia häntä. Mr. Moodylla oli epäilemättä aivan samat käsitykset tulevaisen rangaistuksen laadusta ja kestävyydestä, kuin hänen edeltäjilläänkin. Mutta kenties lievitti hänen itsensä tietämättä tämän opin näennäistä kovuutta hänen syvä luottamuksensa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen. Tälle kohdalle hän usein pysähtyi eikä koskaan jättänyt siitä huomauttamatta, silloinkin kun hän kosketti tulevaisen rangaistuksen varmuutta. Tämä piirre hänen varoituksissaan eroitti hänet suuressa määrässä vanhemmista herätyssaarnaajista, ja vaikutti paljon suurempaa vastaanottavaisuutta, kuin mitä hänen edeltäjäinsä osaksi oli tullut.

Vaan ei tässäkään kaikki. Mr. Moody oli mies, jolla oli erinomaisen selvä huomiokyky. Hengelliseen juoruamiseen hän ei puuttunut eikä paljon niitä kärsinyt, jotka sitä tekivät. Ollen itse kansanmies, ymmärsi hän vaistomaisesti, miten hän voi kansan sydämmet saavuttaa. Vaikka häneltä kirjallinen sivistys puuttui, oli hän alallaan yksi aikansa voimakkaimpia ja suurinta menestystä saavuttaneita puhujia. Hänen puhemuotonsa oli puhdasta, voimakasta ja vakuuttavaa, ja hänen ajatuksensa olivat aina puetut yksinkertaiseen anglosaksilaiseen kieleen, jota aina mielellään sekä kuunteli että luki.

Ollen todellisella inhimillisellä myötätuntoisuudella ja samalla erinomaisella käytännöllisyydellä varustettu mies, valitsi hän elämäntehtäväkseen saarnata evankeliumia, koska hän katsoi sen hyödyttävän sekä nykyistä että tulevaista maailmaa. Toisinaan sai hän runsaita palkinnolta osakseen, mutta hänelle olisi ollut saman tekevä, jos köyhyys ja unhotus olisi häntä kohdannut. Missään suhteessa hän ei itsekkäitä tarkoituksia palvellut.

Viimeisinä vuosinaan kehittyi Mr. Moody monessa suhteessa. Hän lueksi ja tutki muutamia aineita suurella menestyksellä, ja hänen tuttavuutensa monen etevän miehen ja naisen kanssa Europassa ja Amerikassa laajensi hänen näkökantaansa. Hänen kasvatuslaitoksensa Mount Hermonissa ja Northfieldissa mies- ja naispuolisia oppilaita varten ansaitsevat täydellisesti niiden osalle tulleen myötäkäymisen. Ja nämä mainiot koulut ovatkin kenties tuon suuren evankelistan pysyväisimmät muistomerkit. Hänen sanansa olivat välikappaleina lukemattomain uudestisyntymiseen, ja hänen tahrattoman ja hyödyllisen elämänsä muisto on oleva kehoitukseksi niille, jotka häntä tunsivat.

Ensimmäisinä vaikutusvuosinaan oli Moody taistelevan kirkon ruumistunut perikuva. Hänen lähikäypäisyytensä teki usein hienotunteisiin ihmisiin huonon vaikutuksen. Kun hän oli innossaan päässyt korkeimmilleen, ei hänen persoonallinen läsnäolonsa ollut voittava, hänen äänensä oli karkea ja esiintymisensä kömpelöä. Mutta hänessä ilmeni samalla kertaa rohkeuden ja sanomattoman vakavuuden piirre; ja se voima ja mestarillinen kyky, jolla hän noita suunnattoman suuria kansajoukkoja johti, tuotti hänelle kunnioitusta niiden joukossa, jotka tutkivat hänen voimaansa ja menettelytapansa omituisuutta, vaikk'eivät hänen periaatteisiinsa yhtyneetkään. Niiden, jotka hänen esitelmiään kirjoittivat muistiin, oli usein muistiinpanojaan puhtaaksikirjoittaessaan vaikea hänen katkonaista kieltään tasotella, mutta tämä johtui hänen valtavasta, kiivaasta lausuntotavastaan.

Hänen yksinkertainen, suora englanninkielensä oli kansan kieltä; hän puhui sitä lyhyeihin, innostusta uhkuviin lauseisin puettuna, ja siinä ilmeni sama koruton yksinkertaisuus, mikä Bunyanille on omituista. Sen vaikutus noihin suunnattomiin joukkoihin oli toisinaan ihmeteltävä. Se tuotti huokauksia ja innostusta; ja kun hän oli lopettanut, tai oikeimmin kun Sankey oli jonkun valtavista lauluistaan laulanut, tulvaili seurauksena siitä pitkä jono syntisiä "kyselyhuoneesen".

Kirjailijanakin oli Mr. Moodylla laaja vaikutus. Hänen etevimpiä tuotteitaan ovat: "Kristuksen tuleminen" (1877); "Sana ja tie" (1877); "Salainen voima eli menestyksen salaisuus kristillisessä elämässä ja työskentelyssä" (1881); "Tie Jumalan luo ja miten se on löydettävä" (1884); "Iloisia uutisia" (1876); "Nuolia ja kertomuksia" (1877); "Hyviä mietteitä ja keskusteluja" (1877). Sekä kirjailijana että saarnaajana oli suoruus ja yksinkertaisuus huomattavimpia ominaisuuksia Mr. Moodyn esitystavassa. Suuren osan hänen saarnoistaan muodostivat kertomukset, mutta ne olivat aina huolellisia, voimakkaita ja vakuuttavia. Hän rakasti erittäin raamatullisia vertauksia, ja hänen saarnansa perustuivat suureksi osaksi niiden esitystapaan ja opetuksiin.

Kahtenatoista viimeisenä vuotena kasvoi työskentely kasvatuksen eteen Northfieldissa suunnattomassa määrässä.

Ensin avasi Moody oman kotinsa muutamille nuorille tytöille ja aloitti siten tyttökoulunsa. Sen perästä rakennutti hän vähäpätöisen rakennuksen toiselle puolen tietä; sitte rakennettiin East Hall, joka maksoi 30,000 dollaria. Sitte seurasi Frederick Marquand Hall, joka maksoi 60,000 dollaria, ja oli lahja Marquand suvulta. Sitte rakennettiin Stone Hall. Lisäksi rakennettiin uusi kirjastorakennus 20,000 dollarin hinnasta, sekä vielä toinen samanhintainen makuuhuoneita sisältävä rakennus. Vieläkin kaksi rakennusta rakennettiin, joihin yhteensä mahtui 300 tyttöä.

Koulurakennukset käsittävät yli 200 tynnyrinalaa maata, joka on kauniiksi puisto- ja metsikkömaaksi istutettua, ja on romantillisen kauniin Bonar Glen nimisen laakson läpileikkaama. Keinotekoinen 24 tynnyrinalaa käsittävä järvi on 4000 dollarin kustannuksella kaivettu. Mount Hermonin koulu nuorukaisia varten on noin kahden penikulman (engl.) päässä Northfieldista. Sen asema on erinomainen Connecticut virran läntisellä rannalla ja käsittää 400 acresta maata, josta on maksettu 12,500 dollaria. Tämän koulun aikaansaamiseksi lahjoitti Mr. Hiram Camp, New Havenista 25,000 dollaria. Se aloitettiin vanhassa farmirakennuksessa, johon rakennettiin puurakennus lisäksi, aijottu harjoitussaliksi.

Sitte rakennettiin neljä kivirakennusta ja suuri päivällissali. Mutta ennen pitkää olivat nämä rakennukset riittämättömät, ja senvuoksi rakennettiin Cronley Hall sekä toinen päivällissali, niin että saatiin tilaa vieläkin 200 oppilaalle ja sitäpaitsi kokoussaleja, kirjastohuoneita, museo j.n.e. Enemmän kuin tuhannen nuorta miestä ja naista, kahdestatoista eri kansakunnasta, on näissä kouluissa opiskellut. Mr. Moody ei ollut mikään uskonnollinen kiihkoilija. Hänen erinomaista tarmoaan uskonnollisessa suhteessa seurasi vapaamieliset ja valaistut käsitykset kasvatuksesta, jonka käytännöllisestä tuloksesta koko maailma on hyötynyt.

"Ole hyvä, ja sinä olet oleva onnellinen". Siinä Mr. Moodyn elämänohje, jota hän kuolemaansa saakka seurasi. Jos joku on tämän yksinkertaisen perusohjeen todellisuutta epäillyt, niin olisi hän löytänyt sen sisältämän lupauksen täytännön tutkimalla tämän suuren evankelistan elämää. On tuskin koskaan löytynyt miestä, joka suuremmalla ilolla ja sydänlämmöllä on omistanut ja pannut käytäntöön kristillisyyttä kuin Mr. Moody.

Hänen elintehtävänsä oli milloinkaan "olla tilaisuutta kadottamatta jonkun onnelliseksi tekemiseen", ja kun ei tilaisuuksia ilmaantunut, etsi hän niitä. Neljänkymmenen vuoden ajan oli Mr. Moodyn tehtävänä ollut "tehdä ihmisiä onnellisiksi". Jos hän olisi saman tarmonsa ja kekselijäisyyskykynsä käyttänyt jossakin liike- tai ammattihaarassa, niin olisi hän epäilemättä koonnut itselleen suuren omaisuuden. Nyt sen sijaan oli hän yhtä köyhä kuollessaan, kun evankelistavaikutustaan aloittaessaan, lukuunottamatta sitä maailmallista rakkautta, kunnioitusta ja kiitollisuutta, joka tuhansista sydämmistä hänelle tulvaili.

Mr. Moodyn menestys ei rajoittunut Amerikaan. Englannissa syntyi hänen kauttaan suuri liike, ja Lontoon alhainen kansa pysähtyi kuuntelemaan tätä reipasta, lämminsydämmistä uusenglantilaista, joka astui alas heidän omalle kannalleen ja ojensi sydämmellisesti lämpimän kätensä, samalla kun hän tarjosi heille uskonnon, jota ei harjoitettu säkissä ja tuhassa vaan riemulla ja kiitollisuudella.

Siinä oli Mr. Moodyn menestyksen salaisuus. Hän nousi puhujalavalle — se sai olla mikä tahansa, nimeen ja tunnustukseen katsomatta — hymyily huulillaan ja silmissään, joka oli käytännöllisen elävänä esimerkkinä siitä, mitä hänen uskontonsa hänelle itselleen merkitsi. Opinmuoto ei hänen vaikutuksensa ulettuvaisuutta rajoittanut, sillä Mr. Moodyn väite oli, ettei Kristus välittänyt mistään uskontunnustuksista vaan "saarnasi evankeliumia kansalle".

Penkit eivät milloinkaan olleet tyhjinä eikä niissä olijat nukkuneet, kun Mr. Moody saarnasi. Henkilöt, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, jotka kerskasivat "omasta uskonnostaan", "moraali-uskonnostaan", perustuva "selvään järkeen" ja "tosi seikkoihin" takana lihalle mukava logiikka — tällaiset henkilöt menivät kuulemaan Moodyn saarnaavan ja Sankeyn laulavan saadakseen suoraan sanoen uutta inspiratioonia heidän iloisuudestaan ja ihaillakseen heidän uskoaan.

Mrs. Moody, hänen vaimonsa, lausui kerran, kun oli kysymys siitä, tokko hän ennen kuolinsanoman tuloa toivoi parantumista: "Hänen uskonsa parantumiseen oli rajaton ja ihana; hänellä ei ollut muuta toivoa kuin saada parantua. Hän oli iloinen ja koetti tuskattomina hetkinä viekotella meitä nauramaan. Me emme näyttäneet hänelle mitään postista, mutta emme voineet estää häntä ajattelemasta. Koulut olivat hänelle levottomuuden lähteenä. Oppilaat maksavat, nähkää, vaan puolet opetuskustannuksista, ja toinen puoli saatiin Mr. Moodyn ponnistusten kautta".

"Jotakin Mr. Moodyn elämästä? Se on ollut elämä täynnä työskentelyä; työskentelyä, jota hän rakasti, työskentelyä, joka teki hänet esikuvaksi kaikille niille, joilla oli onni saada elää hänen läheisyydessään. Hänen mielenlaatunsa oli aina ollut rakastettava ja nöyrä ja hänen luonteensa voimakas ja horjumaton. Pelkkä hänen läsnäolonsa vaikutus oli ihmeellinen. En muista päivää tai edes tuntiakaan Mr. Moodyn elämästä, jolloin hän oli lakannut evankeliumiaan saarnaamasta, ei tosin aina sanoilla; hänen uskontonsa ei myöskään ollut pelkkää raamatun lukemista. Se oli usein siinä, mitä hän ei pukenut sanoihin, silloin kun useimmat meistä olisimme puhuneet, tai ilmeni se kädenpuristuksena tai ystävällisenä tekona, jota ei milloinkaan kukaan muu käsittänyt, kuin se, joka sitä tarvitsi. Puolisona, isänä, neuvonantajana ja kumppanina on hän aina toiminut saarnansa mukaisesti, ja hänen luottamuksensa Jumalaan on auttanut meitä läpi monen vaikeuden, ja tehnyt matkamme monen raivaamattoman taipaleen poikki miellyttäväksi".

Kristikunta kadottaa hänen kuolemansa kautta suuren kyvyn, joka omisti aikansa ihmisten ja yhteiskunnan parantamiseksi. Hänellä oli edeltäjänsä ja on oleva seuraajansa. Jossakin on tänä päivänä jonkun kauppapuodin tiskin takana tai jollakin rautatieasemalla joku nuorukainen, joka tulee hänen työtään jatkamaan, niinkuin hän jatkoi Finneyn työtä, ja niinkuin Finney pitemmän väliajan perästä jatkoi Wesleyn ja Whitefieldin työtä.

Mikään ei ole totuudesta etempänä kuin se käsitys, että ihmiset sellaiset kuin Mr. Moody luovat itselleen tilaisuudet. Ne sattuvat heidän tielleen ja he käyttävät niitä hyväkseen. Yhteiskunnassa on aina suuria hengellisiä voimia olemassa. Siellä löytyy suuria hengellisiä tarpeita. Ihmiset eivät senvuoksi ole uskonnollisia, että uskontoja on olemassa. Uskonnot ovat senvuoksi olemassa, että ihmiset ovat uskonnollisia. Jokaisessa elämässä, miten surutonta ja väärää se lieneekin, miten ahkeraa ja ahertavaa, miten tietämätöntä ja jokapäiväistä, löytyy kuitenkin hämärä, sanaton halu saada maailmankaikkeudesta selvitys; jano, heikko, katkonainen ja vähäpätöinen, mutta siitä huolimatta todellinen, sanan tai sanoman perään, joka panisi sielun tasapainoon, saattaisi elämän korkeamman päämääränsä kanssa yhtäpitäväisyyteen ja sopusointuun, vapauttaisi ihmiset tottumuksen ja himojen kahleista ja suuntaisi heidän elämänsä ylhäisyyttä kohti.

Tämä kaipaus on yleinen. Se on todellisesti joka ihmisen sisällisenä kokemuksena olemassa. Joko se selitys hyljätään tai hyväksytään, että tämä johtuu hengellisistä tai jumalallisista ihmisen alempaa elämää ympäröivistä voimista, jää sittenkin se kaikille selväksi tosiasiaksi, että halu ja kaipaus sopusoinnun saavuttamiseksi sielun ja ympäröivässä maailmassa vanhurskaina pidettyjen kappalten välillä, voidaan joka luonteessa huomata ja on yhteistä kaikille ihmisille. Tämä totuus on yhtälailla kokemuksen todistama ja yhtä silmäänpistävä kuin mikä muu tahansa inhimillisen luonteen alueella.

Milloin tahansa Mr. Moodyn kaltainen mies, rehellinen, kaunopuhelijas, täynnä uskoa ja vakavuutta astuu tämän sanattoman synnistä vapautumisen kaipauksen eteen, on vastakaiku silmänräpäyksellinen. Onnistutaan aivan samasta syystä kuin evankeliumin ensimmäinen sanoma voitti ihmiset, kun se heikkona ja tuntemattomana sanomana pienen kansan kautta heikolla ja sopertavalla kielellä esitettiin roomalaiselle maailmalle. Tämä sanoma voitti silloin, koska se vastasi ihmisten tarpeita. Se voittaa nytkin, koska eivät ihmiset ole muuttuneet ja sanoma on sama.

Tämä alkuperäinen olosuhde, josta suuren uskon voima ja väkevyys riippuu, himmenee kaikkien niiden konemaisuuksien paljoudesta, joita kirkot ovat tämän sanoman ympäri latoneet; se himmentää sen tarkoitusta, peittää sen valoa ja tylsentää sen miekantapaisten sanojen terää. Jonkun kerran pesee ihminen viikon liat päältään, panee parhaimmat juhlavaatteena päälleen, vaeltaa rauhallisesti pitkin hiljaisia katuja astuu puolihämärään, kauniisen huoneesen, kuulee hurmaavaa musiikkia ja lepää mukavasti pehmeällä sohvalla; mutta siellä on hän kaukana siitä taistelusta ja niistä kiusauksista, siitä liasta ja hiestä, siitä synnistä ja niistä kärsimyksistä, jotka hänen työnsä aikana pakoittivat häntä korkealla äänellä huutamaan ja panivat häntä valtavasti vapauttajaa kaipaamaan.

Tuo suljettu penkinovi, matoilla peitetty käytävä, koristeltu ikkunalasi ja sen himmeä, hengellinen valo ovat peloittavana vastuksena jokaiselle saarnaajalle, kun hän ihmisille tahtoo kuvata keinoa, jolla tästä kuoleman ruumiista päästään, jota he laahaavat tuskalla perässään Se on kaikki tyyni arvokasta, mikäli se koskee kirkon säilyttämistä hyödyllisenä ja pyhänä laitoksena, jonka suojassa miehet, naiset ja lapset ovat rauhassa ja mukavassa turvassa; mutta kun on kysymys ihmisistä, joiden pyrkimys parempaa kohti on tämän maailman ja sen hälinän tukahuttama ja alaspainama, on se tarkoitukseensa kelpaamatonta.

Mutta taitava herätyssaarnaaja kääntyy ihmisten puoleen silloin juuri, kun nämä ovat syntiin kyllästyneitä, kun he ovat työnutuissaan ja tulevat suoraan kadulta jokapäiväisen elämän kuuman uunin käry vielä vaatteissaan, epäonnistumisen tunteen alaspainamina, joka meitä kaikkia masentaa koettaessamme oikein ja hyvästi toimittaa rehellistä päivätyötämme. Kun silloin puhuja tällaisille jossakin vajassa, katoksessa tai sellaisessa paikassa, missä ihmiset ovat tehneet työtä, hikoilleet ja kantaneet päivän kuorman ja helteen, esittää yksinkertaista pelastuksen sanomaa, joka vastaa heidän tarpeitaan ja koskettaa heidän sisimpää olentoaan, syntyy aivan varmaan se, mitä ihmiset kutsuvat herätykseksi.

Niiden hämmästystä herättävien ilmiöiden todellisuutta, jotka seurasivat Mr. Moodyn työtä tähän suuntaan, on yhtä mahdoton epäillä kuin mitä muuta yhteiskunnallista ihmistä tahansa. Aloittaen toimintansa varastohuoneissa, vajoissa ja saleissa, siirtyi hän sittemmin kirkkoihin ja sai siellä aikaan, mitä muut ihmiset eivät kyenneet tekemään. Hänen teknillinen kykynsä oli parhainta lajia. Hänellä oli täydellisesti koulutettu ja vallassaan oleva ääni, joka oli ihmeteltävän väkevä ja läpitunkeva. Mutta nämä ajalliset lahjat eivät olisi olleet minkään arvoisia ilman hänen rehellisyyttään, vakavuuttaan ja hänen vahvaa vakuutustaan siitä, että joka kellon näppäys ratkaisi jonkun sielun ihmisyysonnen. Hän oli peloittavan vakava.

Tämä täytti hänen sielunsa tulella. Hän löysi ihmiset heikkoina ja jätti heidät väkevinä. Hän tuki heikkoa päätöstä. Hän täytti tyhjät elämät, antaessaan päämaalin niille. Monet lankesivat. Monet kadottivat ensimmäisen rakkautensa. Mutta suuret joukot jäivät pysyväisiksi, joiden elämät todistivat, että he olivat löytäneet, mitä he etsivät, ja ovat nyt vuosikausia kanssaihmisiään palvelleet.

Tällaisia sai hän aikaan. Mutta koko hänen merkillisen elämänsä ajan ei mikään ollut hänelle itselleen tai yleiselle katsojalle selvempää kuin se seikka, että hänen todellinen voimansa oli sen evankeliumin ilmoittamisessa, jonka hän oli saanut, sellaisena kun se alussakin ilmoitettiin, totutuista tavoista, muotomenoista ja kaikenlaisesta konemaisuudesta vapaana, jotka vain heikontavat sen yksinkertaista suoraa totuutta. Mr. Moodyn kuolema herätti surua tuhansissa sydämmissä, ei ainoastaan Amerikassa vaan myös Suurbritanniassa ja Irlannissa. Häneltä tosin puuttui ne edut, joita syntyperä ja kasvatus tuottavat, mutta hänestä oli hänen väkevän persoonallisuutensa, palavan kiivautensa, täydellisen vilpittömyytensä ja pettämättömän kestävyytensä kautta tullut merkillinen henkilö hengellisen työskentelyn alueella.

Mr. Moody ei milloinkaan koettanut muodostaa omaa lahkokuntaa vaan saarnasi Kristuksen evankeliumia kokonaisena, jättäen sanankuulijoilleen vapauden liittyä mihin seurakuntaan halusivat.

Kun hän matkusteli Mr. Ira D. Sankeyn kanssa, kohtasi heitä kaikkialla menestys, vaikka heidän usein oli voitettava esteitä, joita ennakkoluulosta evankeliumin vapaata saarnaa kohtaan heidän tielleen asetettiin. Vaikka he etupäässä kääntyivät sellaisten henkilöiden puoleen, jotka eivät olleet seurakunnan jäseniä, kävi kuitenkin tuhansia miehiä ja naisia kaikista eri tunnuskunnista heidän kokouksissaan. Tämä lisäsi etenkin kokousten voimaa, samoinkuin toiselta puolen Mr. Moodyn kiivaus Jumalan kunnian eteen täten tuli todistetuksi, ja tuloksena tästä oli uuden elokkaisuuden ilmeneminen kaikkialla kirkollisten laitosten hengellisessä työskentelyssä.

Kaikkien pastorien vaikea ratkaistava probleemi on kysymys, kuinka kansan alemmat kerrokset parhaiten saavutettaisiin. Saarnat kirkossakävijöille, jotka mielellään kuuntelevat, muodostavat osan vaan ei kirkon koko tehtävää. Nekin lampaat, jotka eivät ole lammashuoneessa, kaipaavat paimenen hoitoa. Mr. Moody läksi ulos avaraan maailmaan, ulos kaduille ja kujille ja tarjosi kätensä muukalaiselle vieden häntä hengellisen vaikutuspiirin sisäpuolelle. Hän kehoitti ihmisiä olemaan hyviä ja tekemään hyvää ja osoitti heille, että ajallisessakin suhteessa ne ovat siunattuja, jotka rehellisesti vaeltavat.

Maailma on hänen kuolemansa kautta köyhtynyt, mutta rikastunut hänen elämänsä kautta, ja tuhannet siunaavat Jumalaa ja tulevat ikuisesti häntä siunaamaan sen sanoman tähden, jonka he tämän miehen kautta ovat kuulleet. Hänen esitelmissään ei ollut erinomaista kaunopuhelijaisuutta, s.o. sellaista jota ihmiset pitävät kaunopuhelijaisuutena, eikä hänen esiintymisessään liioin ollut erinomaista majesteetillisyyttä, hän oli suora ja yksinkertainen, tavoiltaan ja näöltään melkein halvan näköinen. Ja sittenkin voitti hän ihmiset kuin taikavoimalla, koska hän oli niin totinen, ja kun hänellä oli heille sanoma saatettavana. Hänestä voidaan sanoa kuin kerran Johannes Kastajasta: "Hän ei tehnyt yhtään merkkiä, mutta kaikki mitä hän on sanonut Jeesuksesta on totta".

Ne "kesäkoulut", joita tuossa pienessä rauhaisassa Northfieldissa pidettiin, ovat tehneet sen kautta maailman kuuluisaksi ja vaikuttaneet enemmän, kuin mitä yhdessä tuokiossa voidaan arvata, kristillisen uskonnon lisääntymiseksi täällä kotimaassa ja muualla.

Mr. Moody ei milloinkaan ottanut vastaan rahoja palvelustensa palkaksi, vaikka hän kyllä otti lahjoja vastaan aikaansaamansa työskentelyn kannatukseksi. Kerrotaan, että eräs ystävä piti hänen aineellisesta puolestaan huolta ja valmisti siten hänelle tilaisuuden vapaasti saarnata rahallisten asioiden häntä häiritsemättä, jotka usein kyllä asettuvat esteeksi evankeliumin työmiehille. Ja täten työskenteli hän loppuun saakka ilman muita siteitä kuin Mestarin rakkaus.

Merkillinen on todella se historia, jonka tämän oppimattoman maalaispojan elämä meille esittää. Kaikki siitä lähtevät opetukset eivät kenties heti hänen kuolemansa jälestä osoittaudu. Mutta muutamat ovat selvät ja ansaitsevat hyvästi tulla vaarinotetuiksi.

Ensinkin oli hän todellisesti vilpitön ja ilman pelkoa. Uskonto oli hänen kaikkensa, ja senvuoksi oli hänen uskonsa suuri.

Toiseksi oli Mr. Moody suora. Hän ei paljon kärsinyt jumaluusopillisten teoriojen saivarruksia. Hän tiesi, että maailma oli vajonnut syntiin ja voitiin pelastaa vaan evankeliumin kautta, tämä oli hänen uskontunnustuksensa ja hänen saarnansa perusjuuri. Ja me voimme meidän aikamme pastoreille vakuuttaa, että vaikka ihmiset ovat niin kutsutuille dogmeille välinpitämättömiä ja vihaavat tyhjiä muotomenoja, kuuntelevat he mielellään ja hyötyvät tuosta vanhasta Jeesus Natsarealaisen ilmoittamasta rakkauden sanomasta. Toiset voivat täyttää kirkkonsa yhtä helposti kuin Moodykin, jos he vaan ovat vilpittömiä ja esittävät yksinkertaisen evankeelisen sanoman.

Kolmanneksi hän oli ihminen, "Jumalan jaloin teko". Hänellä olisi saattanut olla enemmän kirjallista tietoa; yliopistosivistyksen omistaminen on edullista. Hänellä olisi saattanut olla enemmän tottumusta seurustelutavassaan, vaikka hän itse teossa oikeastaan aina vähän halveksi hienostumista yhteiskunnallisessa suhteessa korkealla olevissa henkilöissä. Mutta hän oli ylevämielinen ja omasi laajan sydämen sekä suuren rohkeuden ja oli vaistonsa kautta hienosti sivistynyt mies, ja nämä ominaisuudet tuottivat vaikutusvaltaa hänelle.

Ja hänen jälkeensä jättämä vaikutus on kestävä kauan, niinkuin sellainen vaikutus aina kestää. Suokoon Jumala, että meillä olisi monta sellaista miestä, sillä maailma tarvitsee heitä! Nimestä ja tunnuskunnasta riippumatta surevat kaikki sellaisen miehen poislähtöä ja liittyvät jäseninä tuohon pieneen perheesen Northfieldissa, tuossa pienessä valkeassa huoneessa ikivanhan Round Topin juurella.

Olkoon vaan, että "sydämmen uskonnolla" on vähemmän huomattava sija amerikalaisten elämässä kuin ennen; mutta katsoen Mr. Moodyn tasaisesti lisääntyvään vaikutusvaltaan on vaikea näyttää sitä väitöstä toteen. Hänen viimeinen kuulijakuntansa Kansas Cityssä sanottiin olleen suurimman, mitä hänellä tässä maassa milloinkaan on ollut. Mutta hänen työnsä vanhurskauden levittämiseksi ei suinkaan viime aikoina niihin rajoittunut, joita hän äänellään saavutti. Joka kesä kokoontui joukottain oppineita ja sivistyneitä miehiä hänen kouluunsa Massachusetts maakunnassa tältä yksinkertaiselta mieheltä oppimaan sanan istuttamisen salaisuuden ihmisten mieliin. Senvuoksi on luultava että viimeisinä aikoina paljon suuremmat joukot olivat hänen vaikutuksensa alaisia kuin siihen aikaan, jolloin hänen maineensa herätyssaarnaajana oli korkeimmillaan.

Amerikalaiselle ylipäänsä on elämä käynyt paljon monimutkaisemmaksi kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Löytyy miehille ja naisille paljon useampia työ-, puhe- ja kirjoitusaiheita; mutta siitä ei seuraa, että olisimme ainoankaan "viidestäkymmenestä uskonnostamme" hyljänneet tai käytännössä jonkun parhaimmista joukossa jättäneet. Ja sittenkin kuulemme valitettavan että "usko laimenee", koska ei löydy ketään yleisesti tunnettua saarnaajaa, joka yleisöltä nauttii sellaista kunnioitusta, kuin D. L. Moodyn voimansa päivinä oli laita.

Hänellä oli sitäpaitsi aikaa kirjoittaa useita kirjoja, ja hänen saarnansa painettiin useissa osissa. "Lauluja Karitsan kunniaksi", jotka hän yhdessä P. P. Blissin ja Ira D. Sankeyn kanssa toimitti, sanotaan levinneen 20,000,000 kappaletta ja tuottivat 1,250,000 dollaria tekijäpalkkiota. Nämä rahat joutuivat komitean haltuun, joka niitä käytti erilaisiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Mr. Moody ei niistä saanut penniäkään, sillä hän ei huolinut mitään vaivastaan.

Kaikki hänen palkkionsa ovat jaetut tasan hänen laitostensa kesken. Vuotena 1899 nousivat ne 20,000 dollariin. Chicago Avenue-kirkko ja raamattuopisto olivat hänen erityisen huomionsa esineinä, ja hän johti kummankin aineellisia asioita sekä hankki varoja niiden tarpeisiin. Ennen olemme maininneet hänen toiminnastaan sisällisen sodan aikana. Espanjalaisamerikalaisen sodan aikana hän toimi Tampassa, Chicomangassa, Jacksonvillessä ja Camp Algerissa. Hän olisi sitäpaitsi seurannut Shafterin joukkoa Santiagoon, ellei hänen lääkärinsä olisi sitä vastustanut.

Viimeisen esitelmänsä Chicagossa piti hän raamattuopistossa 10 p. marraskuuta 1899, matkalla Kansas Cityn kaupunkiin, jossa hän sairastui. Lokakuun kuluessa johti hän viimeistä "sotaretkeään syntiä vastaan" Chicagossa ja saarnasi tällöin ensimmäisessä baptistakirkossa, Läntisessä Avenue-Metodistakirkossa ja Chicago Avenue-kirkossa suunnattomille kansajoukoille. Hänen kurkkutorvensa vikaantui 5 p. lokak., ja hänen täytyi jättää perjantai- ja lauvantaikokoukset pitämättä.

Huomattavin Mr. Moodyn työskentely Chicagossa viime vuosina oli se, minkä hän näyttelykesänä järjesti. Hän koetti etenkin saavuttaa ne suunnattomat kansajoukot, jotka kaikista maailman osista tulvailivat kaupunkiin, ja kutsutti senvuoksi etevimmät pastorit Englannista ja Amerikasta Chicagoon puhumaan niille tuhansille, jotka saapuivat hänen kokouksiinsa. Suurimman osan kesää piti hän päivittäin tai kahdesti viikossa allianssikokouksia kahdeksassa kirkossa, kahdessa teaatterissa, viidessä teltassa ja kahdessatoista lähetyssalissa, ja jatkoi sitäpaitsi säännöllistä työskentelyään raamattuopistossa. Sunnuntaisin oli monasti kaikissa kokouksissa yhteensä 50,000 henkeä.

Mr. Moody tunsi hyvästi koko raamatun, mutta löytyi toisia kohtia, jotka erinomaisesti soveltuivat hänen työhönsä, ja näitä käytti hän uudelleen ja uudelleen, pani ne monet kymmenet kerrat saarnansa perustukseksi ja valaisi niitä kaikenmoisilla tavoilla. Hänen lempipaikkojaan oli 91 psalmi, erittäinkin 14 ja 15 värsyt: "Että hän minua halasi, niin minä hänen päästän: hän tuntee minun nimeni, sentähden minä varjelen häntä. Hän avuksihuutaa minua, sentähden minä kuulen häntä; minä olen hänen tykönänsä tuskassa; minä tempaan hänen siitä pois ja saatan hänen kunniaan".

Kerrotaan, että muuan neekerivaimo eräänä iltana makasi kuolevana jossakin Chicagon vinttikamarissa. Suru hänen pienen lapsensa tulevaisuudesta yhtyi taudin tuskiin ja siihen vakavaan varmuuteen, että hän nyt seisoi ijankaikkisuuden partaalla. Muuan vakava, nöyrä Kristuksen palvelija istui hänen vuoteensa ääressä. Toisella käsivarrellaan tuki hän kuolevan vaimon lasta, joka istui valkean miehen polvella, pitäen samalla kädessään kynttilää, jonka heikot säteet valaisivat lehtiä sangen kuluneessa raamatussa.

Toisessa kädessään piti hän raamattua, jonka lehdillä lukija tuolle neekerivaimoparalle julisti ikuisen elämän sanaa.

Vaimon kasvot loistivat toivosta samalla kuin tuo pieni lapsi hämmästyneenä katseli häntä, jonka ääni tulevina vuosina oli kaikuva suurille kansajoukoille, jotka tuon kuolevan neekerivaimon, viisaiden miesten ja paimenten tavoin Betlehemin tasangoilla etsivät häntä, josta Mooses ja profeetat ovat puhuneet.

Jumala oli ainiaaksi laskenut varjon sekä äidin että lapsen kasvoille, ja sen illan hämärä valo ei ollut kylliksi väkevä valaisemaan miehen piirteitä. Mutta tämä mies on sittemmin kolmessa maanosassa saarnannut sadoille tuhansille samaa yksinkertaista evankeliumia, jota hän sinä iltana tuossa yksinäisessä vinttikamarissa kuolevalle neekerivaimolle esitti.

Moody, joka istui ja luki puolipimeässä kuolevan neekerivaimon vuoteen ääressä, on sama mies ja sama evankelista, joka kirkkaasti valaistulta puhujalavalta saarnasi kymmeniin tuhansiin nousevalle kuulijakunnalle. Hänen tehtävänsä tuon kuolevan vaimon suhteen mahtoi merkitä apostoolista vihkimistä, joka soi hänelle vallan lukemattomien joukkojen yli, jotka eivät milloinkaan väsyneet Jumalan sanomaa niiltä huulilta kuulemasta, joita sinä iltana tulisella hiilellä Jumalan alttarilta kosketettiin.

Mikä kuningas tai kuningatar, keisari tai presidentti on persoonallisella luonteellaan milloinkaan koonnut suurempaa ihmisjoukkoa peräänsä kuin se, joka seurasi Moodya hänen juhlallisissa hautajaisissaan.

Mr. Moody luotti evankeliumiinsa ja hänen auktoriteettiin, joka sen oli antanut. Hän luki raamatusta ikäänkuin hän olisi ollut Jumalan läheisyydessä, kun hän lausui nuo pyhät sanat. Vaikka hän ei lähtenyt korkeaoppisista kouluista, saattoi hän oppineet häpeään, kun häntä mitataan sillä tarkoitusperällä, jonka mukaan Jumala jättää sanansa oppineille ja oppimattomille ihmisille. Sillävälin kun oppineet kiistelivät "Jehovistillisten" ja "Eloistillisten" kirjojen paikasta kaanonissa, selitti Moody, että hän tyytyi yhtä mittaa saarnaamaan "niistä kohdista raamatussa, joita jokainen voi käsittää".

Hän sanoi hymyillen ja samalla kumminkin kyynel silmässä, että tuo värsy. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", sisältää tarpeeksi jumaluusoppia ja uskontoa mille miehelle tai naiselle tahansa maan päällä. Oli ihmeteltävän ja erinomaisen valtavaa, kun Mr. Moody viidelle tuhannelle ihmiselle puhui ihmetyöstä, jonka kautta Jeesus paransi sokean miehen. Hän puhui niistä olosuhteista, joissa sokea, joka hartaasti halusi päästä näkeväksi, kohtasi Kristuksen, jonka voimaa hänen auttamisekseen voidaan ainoastaan verrata hänen palavaan haluunsa auttaa jokaista sielua, joka todella tahtoo tulla parannetuksi. Moody tapasi lukea tämän vertauksen, joka on ollut kymmenien tuhansien saarnaajien tekstinä, ja puhua sen johdosta, esittää sitä, iloita siitä ja toistaa sitä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen ja ainoa saarnaaja, joka sen on ihmisten kuuluviin tuonut.

Moody eli Jumalan läheisyydessä, ja Jumala oli aina tuota yksinkertaista evankelistaa läsnä, milloin ja missä ja millaisten olosuhteiden vallitessa tahansa hän esiintoi tuota vanhaa rakasta sanomaa Jeesuksesta ja hänen armostaan. Hän puhui kymmenille tuhansille samoin kuin hän puhui tuolle nöyrälle, haluavalle, kuolevalle neekerivaimolle Chicagossa.

Eräässä hänen ensimmäisistä kokouksistaan Englannissa tapahtui kääntymys, jonka Mr. Moody katsoi merkillisimmäksi, johon hän oli ollut välikappaleena. Kokous oli Agricultural Hallissa Lontoossa, ja enemmän kuin 15,000 henkeä oli läsnä. Itse on hän kertonut siitä seuraavasti:

"Mies oli englantilaisten rotuhevosten omistaja. Hän oli suurimman osan elämäänsä omistanut kilpa-ajoihin ja kaikkeen muuhun, mitä niihin kuuluu. Hän oli Epsom-kilpa-ajoradan kolmas omistaja ja kaikissa urheilupiireissä hyvin tunnettu henkilö. Hän tuli uteliaisuudesta kokoukseen, mutta ennen kokouksen loppua oli hänen sydämmensä muuttunut. Hänestä tuli uskovainen, hän erkani kaikista urheilupiireistä, möi hevosensa ja eroittautui kaikesta, mikä koski kilpa-ajoja, sekä eli lopun ikänsä mallikelpoista kristillistä elämää. Hänellä oli useita poikia, jotka kaikki ovat vakavia kristillisiä työmiehiä".

"Tämä on merkillinen tapaus, mutta löytyy kenties muita yhtä merkillisiä, vaikk'ei muutos ole yhtä jyrkkä. Minä olen aina tuntenut, että elämäntyöni on hyvästi maksettu, vaikk'en olisi voittanut muuta kuin tämän ainoan miehen".

Ihmisrakkaus ilmeni yhtälailla Mr. Moodyn elämässä, kuin Jumalan rakkaus hänen saarnoissaan. Koskaan hänellä ei ollut niin kiire, ettei hänellä ollut aikaa pysähtyä kuulemaan vähäpätöisimmänkin valitusta, koski se sitten ajallista tai hengellistä hätää. Muuan etevä pastori on sanonut, että tämän miespolven aikana ei kenkään ole tehnyt niin paljon kuin Moody, "ihmisten liittämiseksi toisiinsa, opin väliaitojen särkemiseksi, eri käsitysten tasoittamiseksi ja rahojen hankkimiseksi toisten yrityksiin".

Mr. Moody oli aina valmis toimimaan. Kun hän huomasi, että joku asia oli saatava aikaan, antautui hän sitä koko tarmonsa takaa ajamaan, eikä levännyt, ennenkuin oli päämääränsä saavuttanut. Eräs tätä hänen luonteensa piirrettä kuvaava tapaus sattui hänen ensi käynnillään Englannissa.

Hänellä oli kokous Liverpoolissa, jolloin eräs saarnaajista samassa tilaisuudessa huomautti, että Liverpool kipeästi kaipasi halpahintaisia virvokepaikkoja, jotka voisivat kapakoiden huonoa vaikutusta ehkäistä. Kun puhuja lopetti, pyysi Mr. Moody häntä vielä kymmenen minuuttia jatkamaan. Sillä aikaa puheli hän kuiskien muutamien puhujalavalla olevien etevien kansalaisten kanssa.

Kymmenen minuutin kuluttua astui Mr. Moody esiin ja ilmoitti, että yhtiö juuri tätä tarkoitusta varten oli muodostettu. Osakkeet merkittiin paikalla. Täten syntyi "British Workmen Company, Lim". Se on vieläkin olemassa ja on saanut paljon hyvää aikaan sekä on melkein alusta alkaen jakanut voitto-osuutta.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Muutamien ystävien lausunto.

[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]

Ira D. Sankey lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:

"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr. Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt nuorten miesten keskuudessa".

"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia. Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr. Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan', 'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".

"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä 'Tuhlaajapoika' laulettiin".

"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman, mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan. Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi. Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".

"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla tavalla käyttää ääntäni".

"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun, jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin: 'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että, jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle, ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa tahtoisi saarnata".

"Hän huomasi, että minä olin oikeassa, ja päätettiin että laulaisin ilman soittokoneen säestystä, minkä suuren pelvon alaisena teinkin. Viimeisen värsyn lopussa:

"'Käy kotiin, käy kotiin! Älä vieraana enää kulje, Tääll' kotisi uottaa; Miks' kuolisit suotta? Oi, tuhlaajapoika! Käy kotiin, oi, käy kotiin!'

"nousi Mr. Moody ja lausui: 'Jos täällä on sellaisia tänä iltana, jotka haluavat kääntyä synnistä ja palata Isän kotiin, niin tahdon mielelläni rukoilla teidän puolestanne, jos nousette seisomaan'. Yli sata henkeä seurasi ehdotusta ja nousi. En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista voimaa kokouksessa. Tämä oli ensimmäinen soololauluni Mr. Moodyn kokouksissa, ja siitä tuli enimmin käytettyjä lauluja vastaisen vaikutuksemme aikana".

"Tullessamme 1873 Englantiin aloimme pitää evankeelisia kokouksia Yorkin kaupungissa. Joka kokouksessa laulettiin joku soololaulu, etenkin 'Tuhlaajapoika', ja monen kuukauden ajan ei mikään laulu niin saattanut kadotettuja palaamaan kuin tämä".

"Eräässä kaupungissa pohjois-Englannissa nousi eräs nuori mies kuulijoiden joukosta, tätä laulua laulaessani, ryntäsi oven puoleen käytävää ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, jonka kanssa hän siihen asti oli ollut huonossa välissä, huutaen: 'Oi, isäni, voitko antaa minulle anteeksi!' Isä, joka ei ollut kääntynyt, vastasi: 'Mielelläni, poikani; menkäämme nyt kyselyhuoneesen ja pyytäkäämme Jumalaa antamaan meille kummallekin anteeksi'. He menivät käsi kädessä kirkon sakastiin, jonne kymmenittäin murheellisia heitä seurasi, joita tämä sovinto isän ja pojan välillä oli liikuttanut".

"Ollessamme Skottlannissa saimme monta kirjettä niiden laulujen johdosta, joita käytimme. Eräs näistä oli muutamalta uskovaiselta äidiltä, joka kauvan oli rukoillut merillä kuljeksivan poikansa edestä. Jättäessään kotinsa otti tämä mukaansa pienen raamatun, johon äiti oli merkinnyt muutamia raamatunpaikkoja ja kirjoittanut hänen nimensä. Mutta, kuten usein käy, poika unhotti äitinsä rukoukset ja raamattu jäi syrjään".

"Kirjeessä kerrottiin edelleen, miten poika uteliaisuudesta oli mennyt yhteen meidän kokouksistamme Glasgowissa ja tuli niin loppusanojen kautta, 'Oi tuhlaajapoika, käy kotiin, oi, käy kotiin!' voitetuksi, että hän meni kyselyhuoneesen, jossa hän sai rauhan Jumalan kanssa ja tuli uskovaiseksi, jonka perästä hän heti kirjoitti kotiin äidilleen elämänsä muutoksesta. Monen monituista samanlaista kohtausta sattui kuusikuukautisen oleskelumme ajalla Skottlannissa".

"En milloinkaan ole unhottava, miten Jumalan Henki käytti tätä laulua erään kokouksemme lopussa Agricultural Hallissa; Lontoossa 1875. Kokous oli ainoastaan miehiä varten ja oli N.M.K.Y:n toimeenpanema. Sisäänpääsöpilettejä oli jaettu kaikissa kaupungin suurimmissa tehtaissa ja liikepaikoissa, ja kuulijakunta nousi seitsemääntoista tuhanteen, suurin kokous, minkä koko työskentelymme aikana seinien sisällä pidimme. William E. Gladstone, Lord Kinnaird ja muita eteviä henkilöitä istui puhujalavalla".

"Esitelmänsä päätettyään kehoitti Moody seurakuntaa painamaan päänsä hiljaiseen rukoukseen sillä aikaa kun eräs soololaulu laulettaisiin. Sitte pyysi hän minua laulamaan laulun 'Tuhlaajapoika'. Minusta tuntui kovin edesvastuunalaiselta, kun kokous tänä tärkeänä hetkenä jätettiin minun haltuuni, joskin vain niiksi harvoiksi hetkiksi, jotka laulun laulamiseen tarvittiin. Vaan kun näin kuulijakunnan painavan päänsä rukoukseen ja huomatessani minkälainen hiljaisuus valtasi kokouksen, sain minä rohkeutta astua esiin, nojaten hänen käsivarteensa, joka on sanonut: 'En suinkaan minä sinua anna ylön, enkä ikänä sinua hyljää'."

"Laulua seurasi vakava rukous ja kokonaista kaksituhatta miestä meni Mr. Moodyn kehoituksesta rakennuksen suuriin sivuhuoneisiin keskustelemaan ja rukoilemaan. Monet kertoivat tähän aikaan omistaneensa Kristuksen vapahtajanaan tätä ja muita evankeelisia lauluja laulettaessa. 'Tuhlaajapoika' laulun tekijä, Mrs. Ellen M. Huntington Gates, East Orange, N.J., on kirjoittanut useita muitakin lauluja, joita paljon työskentelyssämme olemme käyttäneet".

"Minä olen vakuutettu, että sellaiset laulut, joita olen maininnut, Mr. Phillips'in, Mr. Millerin, Mr. Doanen, Mr. Blissin y.m. laulamina ovat olleet välikappaleina tuhansien ihmisten saattamiseksi Kristuksen yhteyteen. Minä haluan lausua kiitollisuuteni niille, jotka auttoivat minua, kun alotin lähetystointani, evankeliumin laulamista".

"Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun kuulin Mr. Millerin laulavan Indianopoliksessa, tapasin hänet samanlaisessa kokouksessa Philadelphiassa. Eräänä kauniina iltapäivänä menimme vanhan ystävämme ja työtoverimme Georg H. Stuartin luo, joka makasi kovin sairaana. Hän iloitsi lyhyestä käynnistämme ja ennen lähtöämme lauloimme tuon kuolevan ystävän pyynnöstä hänen lempilaulunsa: 'Jeesus vapahtaja, johda mua'. Mr. Miller lauloi vanhalla rakastettavalla ja valtavalla tavallaan ja sai sydämmellisen kiitoksen tältä mieheltä, joka juuri oli kuoleman Jordanin synkkien vesien poikki menossa".

"Mr. Miller on myöskin jo purjehtinut elämän myrskyisen meren poikki ja mennyt siihen lepoon, joka Jumalan kansaa odottaa. Hänen pyhitetyn elämänsä ja ihanan äänensä vaikutus tuntuu vieläkin kaikissa niissä, jotka hänen tunsivat".

T:ri Georg F. Pentecost kirjoittaa Mr. Moodysta m.m. seuraavaa:

Kertomus D. L. Moodysta ja hänen työstään pitäisi mieluimmin supistettaman muutamaan harvaan sanaan, ellei ole tilaisuus kirjoittaa kokonainen kirja. Minä en aijo puhua hänen toiminnastaan — se on kautta maailman tunnettua; aijon puhua hänen persoonastaan, sellaisena kuin kahdenkymmenen vuotisen enemmän tai vähemmän tuttavallisen seurustelun ohella olen oppinut sen tuntemaan. Minä kirjoitan tätä Northfieldissa, ollessani vielä hänen suurten ominaisuuksiensa vaikutuksen alaisena, sillä emme vieläkään tahdo uskoa, ettemme enää saa nähdä hänen kasvojaan tai kuulla hänen ääntään. Jos hän olisi elänyt ensimmäisinä Israelin koetusten aikoina siinä maassa, jonka Herra Jumala heille antoi, niin olisi hän ollut "tuomari Israelissa" ja vapauttanut heidät heidän vihollistensa vallasta.

Hän oli Gideonin kaltainen ja luonteinen mies, mies, jonka kätketyt voimat yksin Jumala tunsi, ja joka kerran valittuna ja kutsuttuna, voi vaan uskoa, totella, uskaltaa ja toimia. Hän oli Jumalan kansan tuomari, profeetta ja saarnaaja tämän nyt loppuaan lähenevän vuosisadan viimeisellä kolmanneksella. Jumala herätti hänen saarnansa kautta torkkuvan seurakuntansa, yhtä varmasti kuin kerran Lutherin ja Wesleyn kautta. Moodyn nimi on säilyvä tulevina aikoina samalla tavalla kuin näiden miesten nimet.

Mr. Moody oli monessa suhteessa ystävällisin ja helläsydämisin mies, minkä ikänä olen tuntenut, enkä minä luule, että hän milloinkaan tarkoitti ketään loukata; se tapahtui vaan väärinkäsityksestä, sillä hän ei aina osannut asettua toisen asemaan.

Hänen tyly ja ajattelematon esiintymistapansa olikin luullakseni hänen muuten jalon luonteensa pahin vika. Niitä kohtaan, jotka hänen vastustamattoman persoonallisen vetovoimansa houkuttelemina kokoontuivat hänen ympärilleen, oli hän toisinaan niin tyly, että se läheni epäystävällisyyttä. Tämän tähden ovat monet etevät ja lahjakkaat miehet, etenkin pappien joukosta, jotka muuten koko elämän ajan olisivat olleet hänen luotettavia ja uskollisia auttajiaan, vetäytyneet hänestä syrjään, syvästi loukattuina sellaisen menettelyn kautta, jota he katsoivat sopimattomaksi, epähienoksi, epäystävälliseksi ja veljeyttä loukkaavaksi. Mutta hän oli tässä suhteessa puolueeton, hänessä ei ilmaantunut "ihmisten muodon katsomista". Muuan englantilainen sanoi kerran: "Tiedättehän, että me olemme hänen lakeijojaan, valmiit menemään sinne tänne, sikäli kun hän meitä käskee. Tehköön hän meitä ovenvartijoiksi tai vaikkapa ovimatoiksi, jos hän tahtoo, me rakastamme häntä sittenkin ja teemme, mitä voimme palvellaksemme ja auttaaksemme häntä hänen työskentelyssään".

Jos tämä tuntuu Mr. Moodyn luonteenvikojen luettelemiselta, on se aivan varmasti samalla kunnioituksen osoitus hänen suuremmoista persoonaansa kohtaan ja siihen valtaan nähden, joka hänellä ihmisten yli oli. Kenties valaisee tätä omituista — ja minun mielestäni — surkuteltavinta piirrettä Mr. Moodyn luonteessa parhaiten muuan lausunto, jonka kuulin eräältä hänen totisimmista ja uskollisimmista ystävistään, joka kumminkin muutamia vuosia sitten "läheisimmästä piiristä" katosi: 'Tuo rakas vanha Moody! Kaikki me rakastamme häntä, mutta jotkut meistä emme hyväksy häntä'.

Mr. Moodyn kunnioitus kaikkea pyhää ja jumalallista kohtaan oli melkein liiallista. Kertaakaan en kuullut hänen leikillisesti käyttävän jotakin sanaa tai värsyä raamatusta, eikä hän kärsinyt että kukaan muukaan siten käytti Jumalan sanaa hänen läheisyydessään. Sukkeluus tai pila raamatun kustannuksella oli hänelle kerrassaan vierasta. Lepopäivään nähden hän oli puritaaneista puritaani. Hän ei sinä päivänä edes tahtonut ajaa raitiotiellä tai muilla kulkuneuvoilla, ei kokoukseenkaan mennäkseen. Vaikka hän oli lihava ja tottumaton kävelemään, niin minä tiedän, että hän mieluummin kulki penikulmia ja väsytti itsensä, kuin ajoi hevosella. Ja kuitenkin saatti hän samalla kertaa lähettää "evankeliumi-vaununsa" kaikille Northfieldin kunnaille noutamaan pyhä-aamusin köyhiä talonpoikia ja heidän lapsiaan kirkkoon. Tässä suhteessa hän ei tunnonarvelujaan toisille tuputtanut.

Sanomattakin on selvä, ettei hän välittänyt ja tuskin kärsikään n.k. "korkeampaa kritiikkaa". Kun kaksi kesää sitten tuo etevä oppinut George Adam Smith oli Northfieldin konferensissa läsnä, sanoi hän tälle: "Smith, miten kannattaa kansalle puhua kahdesta profeetta Jesaiasta, kun ei edes puolet heistä tiedä, että löytyy yhtäkään?" Se oli terävä ja suora, hänen kantaansa kuvaava huomautus. "Minä luotan vanhaan raamattuun, sellaisena kun se on — kannesta kanteen ", oli hänen tavallinen lausuntonsa.

Minä olen jo puhunut hänen hellyydestään ja hänen rajattomasta hyvyydestään niitä kohtaan, jotka olivat surun ja hädän alaisia. Hän kärsi ja suri kuin isä, kun hänen täällä oleskelunsa aikana eri tilaisuuksissa kaksi tai kolme poikaa uimassa ollessaan hukkuivat, tai muuten joutuivat onnettomuuden uhriksi. Väkevän ja rakastavan luonteen koko kiihkolla sääli hän köyhiä ja onnettomia. Ihmisiä, erittäinkin poikia ja tyttöjä kohtaan, joilla ei, kuten hän sanoi, ollut suotuisia elämässä etenemään pääsemisen mahdollisuuksia, oli hän erittäin osanottavainen — kenties johtuen hänen omasta aikaisemmasta kokemuksestaan. Tämä osanotto sekä se, että hän oivalsi hyvän kasvatuksen suuren merkityksen, herätti hänessä ajatuksen perustaa ne kasvatuslaitokset Northfieldiin, jotka aina tulevat pysymään hänen parhaimpana ja suurimpana näkyväisenä muistomerkkinään.

Mr. Moody oli mitä yksinkertaisin mies kaikissa tavoissaan. Hän käytti vaikutuksessaan alttiisti rahoja toisten hyväksi, mutta sitävastoin tuskin mitään omaksi edukseen. Hänellä ei ollut rakkautta rahoihin ja halusi niitä vaan sen hyvän tähden, jota hän niillä sai aikaan, viime aikoina erittäinkin koulujensa yhteydessä. Hän olisi helposti ja täydellä oikeudella voinut olla rikas mies, mutta Samuelin ja Paavalin tavoin "ei hän keltään pyytänyt kultaa tai hopeaa". Siihen kuninkaalliseen omaisuuteen, minkä laulukirjat tuottivat, oli hänellä täysi oikeus, mutta minä luulen varmasti, ettei hän siitä milloinkaan ottanut penniäkään omaksi tarpeekseen. En koskaan kuullut hänen yksityisistä raha-asioistaan puhuvan, eikä hän milloinkaan tahtonut, että hänen läsnäollessaan niistä keskusteltiin.

Moodyn evankeliumin pääsisältö sisältyy Paavalin yksinkertaisiin sanoihin 1 Kor. 15: 1-4. Hänen menettelytapansa ei ollut jumaluusoppineen, vielä vähemmän kaunopuhelijaan; se oli innokasta ja suoraa puhetta ihmisten sydämmille ja omilletunnoille. Hän ei paljon lueksinut, tuskin muuta kuin raamattua. Hän ei kärsinyt pitkiä lauseita ja loogillisia, monimutkaisia ajatuksia. Hän luki ihmisiä; missä hän tapasi ihmisen, jolla oli jotakin sisässään, tyhjensi hän sen.

Hänen vaikutuksestaan voidaan syystä sanoa, että se on laatuaan suurin, mikä konsanaan evankeliumin alku-ajoista asti on saatu aikaan. Se on pysyvä — ei metodismin tavoin järjestettynä työskentelynä — vaan koko Jumalan seurakuntaan kaikkialla maailmassa muodostettuna tuoreena verenä ja uutena elämänä. Kaikki protestanttiset kirkot ovat kokeneet sen eloa antavaa voimaa, samoin episkopaalikirkko sekä Englannissa että Amerikassa. Onpa roomalais-katolinen kirkkokin tuntenut sen vaikutusta. Väitänpä vielä, että Mr. Moody on pelastusarmeijankin todellinen isä, vaikka tämän liikkeen jatkuva kehittäminen joutui toisiin käsiin, jotka johtivat sen vapaampaan suuntaan kuin mitä Mr. Moody oli aikonut.

Kysytään: "Kenestä tulee Mr. Moodyn seuraaja?." Vastaus: "Hänellä ei ole eikä koskaan tule saamaan seuraajaa". Yhtä hyvällä syyllä voitaisiin kysyä, kuka oli Mooseksen, Esaian, Jeremian tai Paavalin seuraaja. Jumala on herättävä toisia, jotka täydentävät hänen työtään, mutta seuraajaa ei Mr. Moody saa. Mr. Moodyn poika on yleisen mielipiteen mukaan se, jonka isä on valinnut ottamaan Northfieldin koulujen yleisen johdon käsiinsä, mutta isänsä seuraajaa ei hänestä ikänä voi tulla.

Levätköön rauhassa tämä suuri mies, lepo hänen suurelle sielulleen! Emme koskaan enää tämän maan päällä saa hänen vertaistaan nähdä.

Piispa Willard F. Mallalieu lausuu m.m. kirjoituksensa lopussa:

"On laskettu, että kuulijoiden luku hänen yleisen vaikutuksensa aikana yhteensä nousee aina sataan miljoonaan henkilöön. Tästä suunnattomasta kansajoukosta on ainakin kaksikymmentäviisi miljoonaa nuoria miehiä. Hänen sanojensa ja esiintymisensä, hänen pyhityksensä ja sammumattoman intonsa, hänen hellän osanottonsa ja sydämmellisen rakkautensa kautta parantuivat monet tuhannet näistä kaikiksi ajoiksi, tuhannet taasen kääntyivät synnistä vanhurskauteen ja tulivat hyvän Paimenen lammashuoneesen saatetuiksi".

"Tuo suuremmoinen mies, tuo uskollinen kristitty soturi, yhdeksännentoista vuosisadan suurin evankelista on jättänyt meidät! Milloinkaan emme tässä elämässä enää saa nähdä hänen miehekästä olentoaan, kuulla hänen sydämmeen tunkevaa, kehoittavaa ääntään, kertaakaan eivät hänen vakavat rukouksensa enää aja meitä armoistuimen juureen. Hänen päivätyönsä on loppunut, mutta hänen jälkeenjättämänsä vaikutus pysyy alati. Kaipaavat katseemme seuraavat häntä, maan väistyessä, taivaan auvetessa, ja Jumalan kutsuessa häntä, kunnes näemme hänen astuvan päärlyporteista sisälle. Hän katselee nyt Kuningasta ihanuudessaan, hän kävelee kultakaduilla, hän kantaa ruunuaan paratiisissa".

"Suokoon Jumala että, joskin emme hänen suuren vaikutuksensa vertaa voi saada aikaan, hänen pudonneen manttelinsa varjo lepäisi päällämme, ja meidän sielumme siten pyhittyisivät täydellisemmin Jumalalle, pyhempiin pyrkimisiin ja uskollisempaan, urhokkaampaan ja epäitsekkäämpään palvelukseen ja kieltäytymiseen, kuin mitä ikänä tähän saakka olemme kokeneet!"