ANTONIUS JA CLEOPATRA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1895.

Näytelmän henkilöt:

MARCUS ANTONIUS | OCTAVIUS CAESAR | triumviireja. M. AEMILIUS LEPIDUS | SEXTUS POMPEJUS, | DOMITIUS ENOBARBUS, | VENTIDIUS, | EROS, | Antonion seuralaisia. SCARUS, | DERCETAS, | DEMETRIUS, | PHILO, | MAECENAS, | AGRIPPA, | DOLABELLA, | Caesarin seuralaisia. PROCULEJUS, | THYREUS, | GALLUS, | MENAS, | MENECRATES, | Pompejon seuralaisia. VARRIUS, | TAURUS, Caesarin ylipäällikkö. CANIDIUS. Antonion ylipäällikkö. SILIUS, sotaherra Ventidion armeijassa. EUPHRONIUS, airut. ALEXAS, | MARDIANUS, | Cleopatran palvelijoita. SELEUCUS, | DIOMEDES, | Tietäjä. Talonpoika. CLEOPATRA, Egyptin kuningatar. OCTAVIA, Caesarin sisar, Antonion puoliso. CHARMIANA, | Cleopatran naispalvelijoita. IRAS, | Sotapäälliköitä, sotamiehiä, lähettiläitä y.m.

Tapaus eri osissa Rooman valtakuntaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aleksandria. Huone Cleopatran hovilinnassa. (Demetrius ja Philo tulevat.)

PHILO. Tuo päällikkömme lemmenhurma yltyy Jo määrättömiin. Ylväs silmä, joka Välähti taajaa sotarintaa pitkin Kuin pantsaroittu Mars, nyt luo ja kiintää Katseensa jumaloivan hartauden Kellervän tummaan otsaan. Sankar'sydän, Jok' ottelujen pauhinassa särki Sopansa paulat, miehuutensa kieltää Ja viuhkana nyt vain ja palkehena Himoja mustalaisen jäähdyttää. Kas, tuossa ovat!

(Torventoitauksia. Antonius ja Cleopatra seurueineen tulevat; kuohilaat leyhyttelevät viuhkoilla Cleopatraa.)

Tarkkaa vain, niin näet, Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

CLEOPATRA. Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä.

ANTONIUS. Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä.

CLEOPATRA. Min' asetan sun lemmellesi määrän.

ANTONIUS. Luo ensin uusi maa ja uusi taivas.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Roomasta uutisia!

ANTONIUS. Kiusallista! Lyhimmin siis!

CLEOPATRA. Ei, kuule heit', Antonius! Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo! Tuo valta valloita, tuo vapauta! Ja oiti, muuten voi sua!»

ANTONIUS. Mitä, armas?

CLEOPATRA. Kenties — ei, tietystikin — tääll' et olla Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu. Siis häntä kuule! — Mik' on Fulvian haaste — Caesarin, tarkoitin — ei, kumpaisenkin? Siis kutsu airuut. — Punastut, Antonius! Niin totta kuin Egyptin olen valtias, Tuo puna veroa on Caesarille, Tai maksaa poskes sillä häpeänsä Tuon Fulvian räikän nuhteista. — No, airuut!

ANTONIUS. Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs Suurvalta pylvästöineen sortukoon! Mun maailmani tääll' on; vallat ovat Tomua vain; niin ihminen kuin eläin Maan lannast' elää; suurint' elämässä On tehdä näin, (Syleilee häntä.) kun voi sen moista kaksi, Näin sopusoiva pari, jonka vertaa — Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön — Ei ole toista.

CLEOPATRA (syrjään). Aimo kavaluutta! Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? — Ma houkon osaa näyttelen; Antonius On mikä on.

ANTONIUS. Mut Cleopatran kautta. — Nyt lempeämme ja sen nautinnoita Ei nurja haastelu saa katkeroittaa. Ei elämästä tuokiota saisi Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?

CLEOPATRA. Airutta kuule!

ANTONIUS. Armas riidan henki, Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku; Sinussa joka kiihko kilvan koittaa Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi. Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä Katuja kahden käymme, tiedustellen Yleisön mieltä. Tule, valtiaani! Sit' eilen halusit. — En tahdo kuulla.

(Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)

DEMETRIUS. Noin halpako Antoniost' on Caesar?

PHILO. Välistä, kun hän ei Antonius ole, Se jalous hältä puuttuu, joka tulis Antoniolla olla.

DEMETRIUS. Mieltä särkee. Kun näin hän oikeuttaa ne juorut, joita Roomassa liikkuu hänestä; mut toivon Parempaa huomisesta. Hyvää yötä!

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Charmiana, Iras, Alexas ja tietäjä tulevat.)

CHARMIANA. Alexas, rakas Alexas, ainokaiseni, kultukaiseni, sano, Alexas, missä on se tietäjä, jota kuningattarelle niin kovin kehuit? Tahtoisin tuntea sen aviomieheni, jonka sanot kukilla sarvensa koristelevan.

ALEXAS. Tietäjä, hoi!

TIETÄJÄ. Mitä tahdotte?

CHARMIANA. Tuoko se on? Tekö se olette kaikkitietävä?

TIETÄJÄ. Ma luonnon suurten salaisuutten kirjaa Lukea osaan hiukan.

ALEXAS. Näytä kätes!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS. Ruokia joutuun! Riittävästi juomaa! Cleopatran nyt malja juodaan.

CHARMIANA. Ystävä, anna minulle onnea.

TIETÄJÄ. Ma sit' en anna, ma vain ennustan.

CHARMIANA. No, ennustahan sitä sitten mulle.

TIETÄJÄ. Näköisämmäksi tulette kuin nyt.

CHARMIANA. Tarkoittaa pintaa.

IRAS. Eikä, kuin että vanhaksi tultuasi maalaat poskesi.

CHARMIANA. Rypyistä varjele!

ALEXAS. Rohveettaa älä häiri! Kuule tarkkaan!

CHARMIANA. Hst! hiljaa!

TIETÄJÄ. Enemmän rakkautt' annatte kuin saatte.

CHARMIANA. Ennemmin viinillä maksaani kuumennan.

ALEXAS. No, mutta kuulehan häntä!

CHARMIANA. No, siis jotakin oikein verratonta! Laita, että tulen naiduksi kolmelle kuninkaalle yhtenä aamupäivänä ja sitten leskeksi heistä kaikista. Anna minun viisikymmenvuotiaana saada lapsi, jota itse Judean Herodes herranansa kumartaa. Laita, että tulen Octavius Caesarin vaimoksi ja yhdenvertaiseksi hallitsijattareni kanssa.

TIETÄJÄ. Elämään jäätte emäntänne jälkeen.

CHARMIANA. Verratonta! Pitkää ikää himoitsen enemmän kuin viikunoita.

TIETÄJÄ. Suurempi teill' on onni takananne Kuin edessänne.

CHARMIANA. Siis jäävät lapseni varmaankin nimettömiksi: — sano kuitenkin, montako poikaa ja tyttöä saan?

TIETÄJÄ. Jos kaikill' oisi toiveillanne kohtu Ja kaikki hedelmikkäät: miljoonan.

CHARMIANA. Ulos, narri! Saat anteeksi, koska olet velho.

ALEXAS. Luuletko, ettei muut kuin hurstisi tunne sinun toiveitasi?

CHARMIANA. No, sano Iraankin toivomukset.

ALEXAS. Kaikki tahdomme tietää kohtalomme.

ENOBARBUS. Minun ja meidän useampain kohtalo on mennä tänä iltana päissämme makuulle.

IRAS. Tuossa on käsi, joka tietää siveyttä, jos mitään.

CHARMIANA. Aivan niinkuin Niilin tulviminen tietää nälkää.

IRAS. Vait, sinä hillitön vieruskumppanini! Sinä et osaa ennustaa.

CHARMIANA. Jos ei kostea käsi tiedä hedelmällisyyttä, niin en osaa minä korvuksiani kynsiä. — Kas niin, ennusta hänelle nyt jotakin arkionnea.

TIETÄJÄ. On yhdenlaiset teidän kohtalonne.

IRAS. Mutta kuinka? Kuinka? Selitä tarkemmin.

TIETÄJÄ. Nyt olen kaikki sanonut.

IRAS. Siis ei tuumaakaan enemmän onnea kuin tuolla?

CHARMIANA. Mutta jos nyt saisit tuuman verran enemmän onnea, niin missä sen olisi paikka?

IRAS. Ei ainakaan mieheni nenässä.

CHARMIANA. Taivas varjele pahoista ajatuksista! — Alexas, tule! Hänenkin kohtalonsa! Anna hänelle vaimo, joka ei osaa kävellä, rakkahin Isis, sitä sinulta rukoilen! Ja anna sen sitten kuolla, ja laita hänelle vielä pahempi sijaan, ja pahemman jälkeen vieläkin pahempi, kunnes pahin kaikista saattaa nauraen hänet hautaan, tuon viisikymmenkertaisen aisankannattajan! Isis hyvä, kuule rukoukseni, vaikka minulta kieltäisitkin paljon painavampaa; Isis hyvä, sua rukoilen!

IRAS. Aamen! Rakas jumalatar, kuule kansasi rukous! Sillä jos sydäntä särkee nähdä kaunista miestä haureelliseen naiseen kytkettynä, niin on surmaavan surullista katsella rumaa lurjusta sarvettomana. Siis, rakas Isis, noudata säädyllisyyttä ja anna hänelle ansaittu osansa.

CHARMIANA. Aamen!

ALEXAS. Kas, kas vain! Jos noiden vallassa olisi tehdä minusta aisankannattaja, niin rupeisivatpa vaikka portoiksi sen asian vuoksi.

ENOBARBUS. Antonius tulee. Hst!

CHARMIANA. Ei, kuningatar.

(Cleopatra tulee.)

CLEOPATRA. Näittekö herraa?

ENOBARBUS. Emme, kuningatar.

CLEOPATRA. Tääll' eikö ole ollut hän?

CHARMIANA. Ei, rouva.

CLEOPATRA. Hän oli hilpeä, mut äkist' iski Hänehen aatos, joka Roomaa koski. — Enobarbus!

ENOBARBUS. Ruhtinatar?

CLEOPATRA. Etsi hänet Ja tänne hänet tuo. Miss' on Alexas?

ALEXAS. Täss' olen; käskekää. — Jo saapuu herra.

(Antonius seurueineen ja airut tulevat.)

CLEOPATRA. En tahdo häneen katsoa. Pois tulkaa!

(Cleopatra, Enobarbus, Alexas, Iras, Charmiana, tietäjä ja seurue poistuvat.)

AIRUT. Ensinnä Fulvia, vaimos, sotaan lähti.

ANTONIUS. Luciota, veljeäni vastaan?

AIRUT. Niin. Pian sota päättyi; ajan pakko heistä Tek' ystäviä; Caesaria vastaan He yhtyivät; mut tämä, jolle onni On suopeempi, ens' ottelulla heidät Italiast' ajoi.

ANTONIUS. Hyvä! Pahempaako?

AIRUT. Sanoman huonous kertojaankin tarttuu.

ANTONIUS. Niin, narreissa ja pelkureissa. Jatka! Minust' on mennyt mennyttä. — Se tiedä: Ken toden mulle sanoo, vaikka piilis Sanoissaan surma, häntä kuuntelen ma Kuin mairitusta ikään.

AIRUT. Labienus — Ikävä tieto! — Euphratista saakka On Aasian valloittanut partheillansa; Syyriast' aikain Lyydiaan ja Jooniaan Voittoisa liehuu lippunsa; sill'aikaa —

ANTONIUS. Antonius, aiot sanoa.

AIRUT. Oi, herra!

ANTONIUS. Sano suoraan, kansan puheit' älä peitä; Cleopatraa vain Rooman tavoin rienaa, Herjaile niinkuin Fulvia; virheitäni Vapaasti moiti, niinkuin voi vain totuus Ja ilkeys. Oo, rikkaruoho versoo, Jos laimea on tuuli! Paheen soima Pois paheen kitkee. Kyllin täksi erää!

AIRUT. Niin kuin vain suvaitsette.

(Poistuu.)

ANTONIUS. Sicyonista mit' uutta? Anna kuulla!

1 PALVELIJA. Hoi, Sicyonin mies! Sit' onko siellä?

2 PALVELIJA. Hän vartoo käskyä.

ANTONIUS. No, sisään tulkoon! Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy, Tai hulluuteen ma sorrun. (Toinen airut tulee.) Mitä tiedät?

2 AIRUT. Fulvia, vaimosi, on kuollut.

ANTONIUS. Missä?

2 AIRUT. Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää, Tää kirje kertoo.

(Antaa hänelle kirjeen.)

ANTONIUS. Poistu! — (Airut poistuu.) Siinä lähti Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin. Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks, Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa. Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi, Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää. Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy; Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän, Tää laiskuus ilmi hautoo. — Enobarbus!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS. Tahtonne, herra?

ANTONIUS. Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.

ENOBARBUS. Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin kestää, niin on kuolema varma.

ANTONIUS. Mun täytyy täältä päästä.

ENOBARBUS. Jos siihen on pakottavat syyt, niin kuolkoot naiset. Vahinko olisi viskata heitä pois turhanpäiten; mutta kun heidät ja tärkeä asia pannaan rinnan, niin ovat he tyhjänarvoiset. Jos Cleopatra saa vähääkään vihiä tästä, niin kuolee hän heti paikalla; olen nähnyt hänen parikymmentä kertaa paljon turhemmastakin kuolevan. Arvelen, että tuossa kuolemassa on jotakin tenhoa, joka lempiseikan lailla hurmaa, koska hän on niin kärkäs kuolemaan.

ANTONIUS. Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa.

ENOBARBUS. Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole, nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää. Viekkautta se ei voi olla; jos se sitä on, niin saa hän aikaan sadekuuron yhtä hyvin kuin Jupiter.

ANTONIUS. Voi, ett'en olis koskaan häntä nähnyt!

ENOBARBUS. Rakas herra, niinhän olisi teiltä jäänyt ihmeellinen taiturintyö näkemättä; ja sitä onnea vajaana olisi koko matkanne ollut joutava.

ANTONIUS. Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS. Mitä?

ANTONIUS. Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS. Fulvia?

ANTONIUS. Kuollut!

ENOBARBUS. No, laittakaa siis kiitosuhri jumalille. Kun heidän taivaalliset ylhäisyytensä suvaitsevat ottaa mieheltä vaimon, niin muistuttaa tämä maallisista räätäleistä, lohduttaen sillä, että kun vanha vaate on kuluksi pidetty, ovat he miehiä tekemään uuden. Jos ei muita naisia olisi kuin Fulvia, niin olisitte varmaankin myyty mies, ja tapaus olisi surkuteltava. Tällä surulla on lohdutus kaunistuksena; vanhasta paidasta voi tehdä uuden alushameen; ja, totta puhuen, sipulista ovat ne kyyneleet kasvaneet, jotka tätä surua kostuttavat.

ANTONIUS. Hän valtioss' on vehkeit' aikaan saanut, Jotk' eivät täällä viipyä mun salli.

ENOBARBUS. Ja ne vehkeet, joita te olette täällä aikaan saaneet, eivät salli teidän lähteä; vallankin suhteenne Cleopatraan, joka kokonaan kysyy täällä-oloanne.

ANTONIUS. Jo pila riittää. Päälliköille tieto Vie aikeestamme. Kuningattarelle Syyn kerron äkki-lähtöömme ja koitan Sovussa erota. Ei Fulvian kuolo Ja muut sellaiset hellät seikat yksin Pakota lähtöön; hartaat ystävätkin Roomasta kirjoittavat, kovistaen Kotihin meitä. Caesarille pystyn Sextus Pompejus tehnyt on ja merell' On vallan saanut. Horjuvainen kansa, Jok' arvon antaa ansiolle vasta, Kun ansio on mennyttä, nyt alkaa Pompejon suuren teot siirtää poikaan. Tää, jolla nimi on ja valta suuri Ja vielä suuremp' urheus ja mieli, Nyt päivän sankar' on. Jos maineens' yltyy. Niin mailman järjestystä uhkaa vaara. On hautumassa paljo, jossa vasta On, niinkuin jouhen karvass', elon alku, Vaan myrkkyä ei vielä. Päälliköille Vie tieto, että tahtomme on täältä Pois päästä viipymättä.

ENOBARBUS. Kyllä, herra.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Cleopatra. Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA. Miss' on hän?

CHARMIANA. Hänt' en sitten ole nähnyt.

CLEOPATRA. Tiedusta, missä on hän, kenen kanssa Ja mitä tekee — mua älä maini — Jos murheissaan on, sano, että tanssin; Jos iloissaan, niin kerro, että äkist' Olen sairastunut. Joutuin tieto!

(Alexas menee.)

CHARMIANA. Rouva, Jos oikein häntä lemmitte, niin minust' Ei viisas tämä keino vastalempeen Pakottaa häntä.

CLEOPATRA. No, mut kuinka tehdä?

CHARMIANA. Mukautua, ei missään esteeks olla.

CLEOPATRA. Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

CHARMIANA. Varokaa liiaks häntä kiusaamasta. Mit' usein kaihdat, sitä vihdoin vihaat. (Antonius tulee.) Tuoss' on hän.

CLEOPATRA. Sairas olen, haluton.

ANTONIUS. Mun raskas aiettan' on ilmi tuoda.

CLEOPATRA. Charmiana, auta, auta; minä kaadun! On kohta loppu; ihmisluonto moista Ei saata kestää.

ANTONIUS. Armas kuningatar —

CLEOPATRA. Ei, pysy etäämmällä.

ANTONIUS. Mikä on sun?

CLEOPATRA. Luen silmistäsi ilonsanomaa. Mitä sanoo vihkivaimo? Mene, mene! Voi, että sinut tänne päästikään! Sanoa ei hän saa, ett' estän sua; Ei mulla sinuun valtaa: hänen olet.

ANTONIUS. Oo, taivas tietää —

CLEOPATRA. Näin ei kuningatart' Ikänä vielä petetty; mut näinkin Jo oiti vilpin idun.

ANTONIUS. Cleopatra! —

CLEOPATRA. Kuin voinkaan uskoa — jos kohta vannoit, Niin että jumaltenkin istuin järkkyi —, Ett' olla voisit mun ja uskollinen, Kun Fulvialle olit uskoton. Oo, hullutusta, luottaa lörpän valaan, Mi vannoissa jo rikkuu!

ANTONIUS. Kuningatar, —

CLEOPATRA. Ei, älä kaunistele lähtöäsi; Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi, Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa, Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut. Sit' on se vieläkin, tai olet sinä, Maailman suurin soturi, nyt suurin Valehtelija.

ANTONIUS. Mutta, ruhtinatar, —

CLEOPATRA. Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta, Ett' Egyptiss' on sydäntä.

ANTONIUS. Mua kuule! Tapausten tuima pakko toimiani Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne Jää sydän kokonaan. Italiassa Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy; Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa; Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa Vaarallist' eripuraisuutta siittää. Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus, Isänsä maineest' ylvästellen, mairii Nyt niiden mieltä, joita nykyolot Ei tyydytä ja joit' on julma joukko. Levosta sairas rauha lääkett' etsii Rajuista muutoksista. Lisäsyy, Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa, On Fulvian kuolema.

CLEOPATRA. Ikäisekseni Ma saatan hupsu olla, mutta toki En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?

ANTONIUS. Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä: Lukea joskus voitte, minkä hälyn Hän aikaan sai, ja — paras viimeiseksi — Havaita, miten kuoli hän ja missä.

CLEOPATRA. Oi, sua uskotonta! Missä pyhät On maljat, jotka murheen kyynelillä Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.

ANTONIUS. Torasi heitä; maltahan ja kuule Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu, Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon, Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden Soturinasi, palvelijanasi! Tee, miten mielit, sota taikka rauha.

CLEOPATRA. Charmiana, vyöni päästä! — Ei, ei tarvis! — Tilani vuoroin hyvä on ja paha, Niinkuin Antonion lempi.

ANTONIUS. Vaiti, armas! Todista totta lemmestä, mi kestää Kovimmat koitokset.

CLEOPATRA. Sen Fulvia tietää. Pois käänny, häntä itke; sano sitten Hyvästi mulle, sano kyyneleesi Mua tarkoittavan. Kelpo teeskelyllä Osaasi näytä; paina siihen täysi Totuuden leima.

ANTONIUS. Vereni jo kuohuu.

CLEOPATRA. Kah, hyvin käy; mut osaat paremminkin.

ANTONIUS. Haa, kautta miekkani!

CLEOPATRA. Ja kilpesi! Yhä parempaa, mut viel' ei parahinta. Charmiana, kas, kuin Rooman Herkulesta Tuo raivo kaunistaa.

ANTONIUS. Hyvästi, rouva!

CLEOPATRA. Sananen vielä, kohtelias herra! Erota meidän täytyy, — ei, ei sitä — Olemme lempineet, — ei, sitäkään ei — Sen kyllä tiedät; mitä aioinkaan ma? — Oh, muistini on oikea Antonius, Unohdan kaikki!

ANTONIUS. Jos ei houre oisi Sun valtas orja, luulisin ett' olet Sa houre itse.

CLEOPATRA. Tuskalloist' on kantaa Houretta moista sydäntään niin liki Kuin minun tätä. Vaan suo anteeks mulle! Suloni surmaa mun, jos ei sun silmääs Se sulosta. Sua kunniasi kutsuu. Siis kuuroks turhille jää houreilleni. Jumalat varjelkoot sua! Seppelöitköön Miekkaasi voitto! Hyvänsuopa onni Kukittakoon sun tiesi!

ANTONIUS. Lähtekäämme! Eromme kiirehtii ja aikailee: Sa tänne jäät, mut seuraat kanssani, Ma lähden pois, mut jään sun luoksesi. Tule!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Rooma. Huone Caesarin asunnossa. (Octavius Caesar ja Lepidus tulevat seuralaisineen.)

CAESAR. Nyt näette, Lepidus, ja käsitätte, Ett' ominaist' ei ole Caesarille Vihata suurta liittoveljeämme. Näin Egyptistä kerrotaan: hän siellä Kalastaa, juo ja aamuyöhön mässää; Cleopatraa hän miesmäisemp' ei ole, Ptolemeon leski hänt' ei naisekkaampi. Puheilleen tuskin päästää; virkaveljist' Ei ole tietääkseenkään. Kaikki virheet, Mit' ihmisissä olla voi, ne häness' On yhtyneinä.

LEPIDUS. Minust' ei nuo virheet Viel' ihan kaihda hänen avujansa; Vikansa, niinkuin taivaan tähdet, välkkyy Heleimmin mustass' yössä; perityt Ne ovat pikemmin kuin hankitut, Ei vapaan valinnan, vaan pakon tuomat.

CAESAR. Olette liian suopea. Mut olkoon: Rypeköön Ptolemeon vuotehessa, Huveihin valtakunnat vaihtakoon, Lasia kilistelköön orjain kanssa, Kaduilla päivät hoippukoon ja käyköön Likaisten ruojain kanssa nyrkkisille: Sopikoon hälle tuo, — ja kumma luonne Se ompi, jok' ei moisesta saa tahraa — Mut siinä hän on syyssä, että meille Näin irstaisuudellansa lisää kuormaa. Jos hekkumaan hän joutohetket käyttää, Niin kyllästys ja luiden kuivuus siit' on Vain seuraus. Mut jok' aikaa moista tuhlaa, Mik' ilon helmast' irti häntä toittaa Ja meidän kanssa yhteistyöhön kutsuu, Sit' ompi nuhdeltava niinkuin poikaa, Jok', ikään varttuneena, järkens' antaa Haluilleen alttiiksi, näin niskuroiden Älyä vastaan.

(Airut tulee.)

LEPIDUS. Lisää uutisia!

AIRUT. Täytetty tahtosi on, suuri Caesar; Saat tapauksista joka tunti tiedon. Pompejus merellä on valtiaana Ja, niinkuin näyttää, niiden suosiossa, Jotk' yksin Caesaria peljänneet on. Satamat täynnä nurkuvia on; Vääryytt' on hälle tehty, väittää kansa.

CAESAR. Sen arvasin. Jo ammoisist' on tietty: Ken jotain on, hänt' ikävöidään, kunnes Hän näyttää, mitä on; ja mennyt mies, Jok' ennen lemmen arvoinen ei ollut, Kuollessaan arvon saa. Tuo roistoväki, Kuin vita virrassa se killuu, kelluu. Ajellen vuoroveden mukaan, kunnes Mädäntyy vihdoin.

AIRUT. Lisää kuule, Caesar: Menecrates ja Menas, kuulut rosvot. Vallanneet ovat meren, jota nyt he Vakovat, raatelevat emäpuillaan. Mont' ilkihyökkäyst' ovat maahan tehneet; Pelosta rantalaiset kalpenevat, Ripeä nuoruus kapinoi. Jos laiva Näkyviin nousee, siepataan se oiti: Pompejon nimi surmaavampi on Kuin julki sota.

CAESAR. Oi, Antonius, heitä Humusi hurjat! Kun Modenasta, Miss' ensin Hirtion ja Pansan voitit, Sä itse karkoitettiin, kulki nälkä Sun jäljissäs; mut hemmoteltunakin Sen vaivat sinä kestit kärsivämmin, Kuin voisi raakalainen; hevon virtsat Sa joit ja kuljuvedet, joita inhoo Jo itse peto; hylkinyt ei suusi Koleimman pensaan katkerinta marjaa; Kuin hirvi, lumen peittäessä nurmet, Nakersit puiden kuorta; Alpeill' olit Niin inhaa lihaa syönyt, että monen Sen pelkkä näkö tappoi. Kaiken tään — Voi kunniaasi, että nyt sen kerron! — Niin urhokkaasti kestit, ett'ei poskes Ohennut siitä lainkaan.

LEPIDUS. Surku miestä!

CAESAR. Häpeä hänet Roomaan pian tuokoon! Nyt sopiva on aika meidän kahden Sodassa näyttäytyä; siksi oiti Kutsumme kokoon neuvoston; Pompejus Vain hyötyy työttömyydestämme.

LEPIDUS. Caesar, Huomenna annan tarkan tiedon siitä, Mit' aikaan merellä ja maalla saan Nykyisen vaaran torjuksi.

CAESAR. Se sama On huolena myös mulla. Hyvästi!

LEPIDUS. Hyvästi! Mitä ulkoasioista Sill' aikaa saatte tietoonne, niin suokaa Minulle siitä osa.

CAESAR. Tietystikin; Velvollisuushan sitä multa vaatii.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)

CLEOPATRA. Charmiana, —

CHARMIANA. Rouva?

CLEOPATRA. Ho, hoo! Anna mulle Mandragoraa!

CHARMIANA. Mut miksi?

CLEOPATRA. Nukkumalla Tät' ajan suurta juopaa täyttääkseni, Kun poissa on Antonius.

CHARMIANA. Aattelette Liiaksi häntä.

CLEOPATRA. Kavaltaja!

CHARMIANA. Enkä! Erehdytte.

CLEOPATRA. Mardianus, eunukki!

MARDIANUS. Mit', armollinen rouva, halaatte?

CLEOPATRA. En suinkaan lauluasi; kuohilaasta En mitään halaa. Onneks sulle, että Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?

MARDIANUS. On, armollinen rouva.

CLEOPATRA. Oikeinko?

MARDIANUS. Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä, Kuin mik' on oikein kunniallista. Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen, Mit' oli Venukselle Mars.

CLEOPATRA. Charmiana! Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu? Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo, Joll' ompi kantamuksenaan Antonius! Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat: Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa: »Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?» Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni On myrkky suloisin. — Mua muisteletko, Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä, Leveäotsa Caesar, täällä liikuit. Min' olin valtain herkku; Pompejuskin Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli Näin elämänsä katsomiseen.

(Alexas tulee.)

ALEXAS. Terve, Egyptin hallitsija!

CLEOPATRA Kovin olet Antoniost' erilainen. Hänen luotaan Sa toki tulet, ja se tenholiuos Sun kiillollaan on kullannut. — Kuin voipi Mun uljas Antonioni?

ALEXAS. Kuningatar, Hän viime työkseen painoi viimeisimmän Monista suuteloista tähän helmeen. — Sanansa juuttui sydämmeeni.

CLEOPATRA. Sieltä Mun korvani ne nyhtää.

ALEXAS. Näin hän käski Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle Lähettää uskollinen roomalainen Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla Sirottaa hänen ylväst' istuintaan; Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään. Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan Mykistyi puhe.

CLEOPATRA. Iloinenko oli Vai suruinenko?

ALEXAS. Niinkuin vuoden aika On lämpimän ja kylmän taittehessa: Ei iloinen, ei suruinen.

CLEOPATRA. Se vasta Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana, Näetkös: siinä mies! Ei suruinen. Näin valostaakseen niitä, jotka hältä Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan. Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss' Elelee muistoineen; vain sillä välin! Ihana seos! — Ilo taikka suru — Kummankin liiallisuus sopii sulle, Jos kellekään. — Lähettiäni näitkö?

ALEXAS. Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi Niin monta, rouva?

CLEOPATRA. Kerjääjänä kuolee Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius Saa sanaa multa. — Kirjoittimeni! — Alexas, tervetullut! — Charmiana, Näin rakas minullenko Caesar koskaan?

CHARMIANA. Se jalo Caesar!

CLEOPATRA. Tukehtukoon henkes, Jos toiste kuulen moisen huudahduksen! Jalo Antonius! sano.

CHARMIANA. Ylväs Caesar!

CLEOPATRA. Kautt' Isiksen! Lyön, että hampaas vertyy, Jos tätä miesten miestä Caesariin Sa vielä vertaat.

CHARMIANA. Teidän luvallanne Vain teitä säistin.

CLEOPATRA. Kevätaikaan, milloin Älyni taimell' oli. — Kylmä sydän, Jok' ajattelet niin kuin minä silloin! — No, tänne mustetta ja paperia! Hän joka päivä terveiset on saapa, Vaikk' asukkaist' Egypti tyhjentyisi.

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Messina. Huone Pompejon asunnossa. (Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)

POMPEJUS. Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä He hurskait' auttakoot.

MENECRATES. Pompejus hyvä; Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.

POMPEJUS. Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa, Kun heiltä ryömien sit' anelemme.

MENECRATES. Sokeudest' anelemme usein tyhmää; Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat; Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.

POMPEJUS. Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii. Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa, Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän. Antonius Egyptissä juo ja mässää. Ei ulkosotia käy enää; Caesar Sydänunia menettää ja kultaa voittaa; Lepidus mairittuna näitä mairii, Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest' Ei liioin huoli.

MENECRATES. Lepidus ja Caesar Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.

POMPEJUS. Valetta! Ken sen sanoo?

MENECRATES. Silvius.

POMPEJUS. Hourii. Ma tiedän, että Roomass' Antoniota He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules, Hauras Cleopatra! Sulohon tenho Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun Kemujen huuma nielköön, aivot hältä Sumentain! Epikuurolaiset kokit Lakea muikein liemin kiillotelkoot, Ett' ahmien ja maaten kunniansa Hän hautaa Lethen yöhön! (Varrius tulee.) Varrius! Mitä?

VARRIUS. Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki Antoniota Roomaan varrotaan. Pitemmällekin ennättänyt oisi Egyptin jätettyään.

POMPEJUS. Mieluump' oisi Turhempi tieto. — Menas, enpä luullut Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan Näin turhan kinan vuoksi. Soturina Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon Siis meissä uskallus, kun melullamme Tuon kylläymättömänkin riistää voimme Egyptin lesken syleilystä.

MENECRATES. Tuskin Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar. Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan, Vaikk' ei lie syy Antonion.

POMPEJUS. Ei tiedä. Vähempi viha suurempaansa väistää. Jos emme nousisi nyt heitä vastaan, Niin joutuisivat kiistaan keskenään; Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä On kullakin. Vaan tokko pelko meistä Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä. Jumalten olkoon tahto! Elämämme On siinä, miten miekkaa häilytämme. Tule, Menas.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Rooma. Huone Lepidon asunnossa. (Enobarbus ja Lepidus tulevat.)

LEPIDUS. Enobarbus hyvä, jalon tekisit Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas Sävyisään haasteloon.

ENOBARBUS. Hän haastaa niinkuin Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää, Pään yli katsokoon Antonius häntä Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä Tänäpä leikattais!

LEPIDUS. Nyt yksityiseen Ei kinastukseen aikaa.

ENOBARBUS. Joka aika Sopiva omille on siittämilleen.

LEPIDUS. Suurempaa tulee pienen väistää.

ENOBARBUS. Eikä, Jos pieni tulee ensin.

LEPIDUS. Intos nousee; Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa Jalo Antonius.

(Antonius ja Ventidius tulevat.)

ENOBARBUS. Ja tuossa Caesar.

(Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

ANTONIUS. Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy; Ventidius, kuule!

CAESAR. Maecenas, en tiedä; Kysy Agrippalta.

LEPIDUS. Jalot ystävät, Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha Meit' älköön erottako. Epäkohdat Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke On kuolemaksi. Jalot liittoveljet, Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi! Pois viha, kiukku!

ANTONIUS. Hyvin puhuttu! Vastakkain vaikka käytäis asevoimin, Tekisin näin ma.

CAESAR. Tervetullut!

ANTONIUS. Kiitos!

CAESAR. Istukaa!

ANTONIUS. Tehkää hyvin, herra!

CAESAR. No, siis —

ANTONIUS. Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi, Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin, Ei teitä koske.

CAESAR. Naurettava oisin. Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin. Etenkin teihin; enin naurettava, Jos halpaa teistä lausunut ma oisin, Nimenne lausuminen kun ei lainkaan Mua koskenut.

ANTONIUS. Mut mitä teitä koski Egyptiss' oloni?

CAESAR. Sen verran kuin Mun tääll' oloni teitä Egyptissä. Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte, Egyptiss' olonne mua kenties koskee.

ANTONIUS. Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?

CAESAR. Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle On tehty. Veljenne ja puolisonne Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä Se sota koski, te sen tunnussana.

ANTONIUS. Petytte. Veljeni ei ole koskaan Viitannut minuun. Olen kuulustellut; Taholta varmalt' ovat tietoni, Omilta ystäviltänne. Hän eikö Samassa mua loukannut kuin teitä Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani, Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni Sen näyttävät. Tikusta riidan teette Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan Noin iskette.

CAESAR. Kehuksi itsellenne Näin älyäni halvennatte; te vain Haette verukkeita.

ANTONIUS. Enkä, enkä! Käsittää voinette, siit' olen varma, Kuin mahdoton on aatos, että minä, Osakas asiassa, jota vastaan Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä, Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas. Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin, Ett' olis teillä yhtä tuima eukko. Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä On suistaa helpompi kuin moista naista.

ENOBARBUS. Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot, niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!

ANTONIUS. Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen Ja viekkaan valtataidon kutomat, — Surulla tunnustan sen — teitä paljon On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut, Se myöntäkää.

CAESAR. Ma teille kirjoitin, Kun Egyptissä mässäsitte; te Panitte syrjään kirjeeni ja ivall' Ajoitte luotanne mun airueni.

ANTONIUS. Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään Kolm' oli kuningasta vierainani, Enk' ollut sama, mikä aamull' olin, Sen itse hälle huomenissa sanoin; Se anteeks-pyynnön veroista jo oli. Tuo mies on tyhjän turha riidassanne; jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.

CAESAR. Valanne söitte; moisest' ette koskaan Voi mua syyttää.

LEPIDUS. Caesar, tyyntykää!

ANTONIUS. Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain. Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar: Valani söin —

CAESAR. Niin, lupasitte mulle Aseellist' apua, kun sitä vaadin. Sen kielsitte.

ANTONIUS. Pikemmin laimin löin, Kun myrkylliset hetken nautteet multa Tajunnan veivät. Minkä verran saatan, Osoitan katumusta, kunhan suoruus Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia, Mua Egyptistä houkutellakseen, Viritti täällä sodan, josta minä, Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän, Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.

LEPIDUS. Ylevä sana!

MAECENAS. Suvaitkaahan jättää Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi, Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa. Mi sovintoon nyt vaatii.

LEPIDUS. Oiva sana!

ENOBARBUS. Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne; voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole muuta tekemistä.

ANTONIUS. Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!

ENOBARBUS. Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.

ANTONIUS. Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!

ENOBARBUS. Niin oikein, vaikenen kuin kivi.

CAESAR. Tuon puheen min' en moiti sisällystä, Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen, Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta Maailman hakisin ma päästä päähän.

AGRIPPA. Suvaitkaa, Caesar, —

CAESAR. Puhu, Agrippa!

AGRIPPA. Sinulla sisar äidin puolelt' on, Tuo ihana Octavia. Antonius Nyt leskimies on.

CAESAR. Malta, Agrippa; Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä Hopusta soimaisi.

ANTONIUS. En ole nainut, Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.

AGRIPPA. Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi Ja höltymätön veljesside sopuun Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius Octavian vaimoksensa, jonka kauneus Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan Ja jonka sulous ja hyve voittaa Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää, Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa, Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus, Kun puoli taruakin nyt on totta. Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin. Anteeksi puheeni, se velvoituksen On kypsä harkinta, ei hetken oikku.

ANTONIUS. Tahtooko Caesar puhua?

CAESAR. Ei ennen Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun Sanoopi.

ANTONIUS. Mikä valta Agrippalla, Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!» Toteuttaa tämä?

CAESAR. Valta Caesarin, Ja tämän valta Octavian yli.

ANTONIUS. En esteit' uneksikaan hankkehelle, Joll' on näin kaunis muoto. — Kätes anna: Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain Ohjatkoon veljesmieli liittoamme Ja suurta yhteistointa!

CAESAR. Tuohon käteen! Sisaren sulle annan, jota lemmin Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän, Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto Ikänä älköön lauetko!

LEPIDUS. Niin, aamen!

ANTONIUS. En aikonut Pompejoa sodittaa; Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä Osoittanut; mun tulee häntä kiittää, Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten Vaadimme häntä taistoon.

LEPIDUS. Aika rientää; Nyt meidän tulee etsiä Pompejus; Hän muuten meidät etsii.

ANTONIUS. Missä on hän?

CAESAR. Misenon niemessä.

ANTONIUS. Maavoima hällä Lie suurikin?

CAESAR. Suur' on ja kasvaa yhä; Mut merell' on hän yksin valtias.

ANTONIUS. Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet! Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta, Kun toteutettu äskeinen on puhe.

CAESAR. Mielisti. Sisartani näkemään Teit' oiti pyydän.

ANTONIUS. Teitä, Lepidus, Seuraamme toivon.

LEPIDUS. Arvoisa Antonius, Ei sairauskaan pidättää mua voisi.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)

MAECENAS. Terve tuloa Egyptistä, herraseni!

ENOBARBUS. Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. — Kunnian-arvoinen ystäväni, Agrippa!

AGRIPPA. Kelpo Enobarbus!

MAECENAS. Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te voitte hyvin Egyptissä?

ENOBARBUS. Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että yöstä tuli päivä.

MAECENAS. Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista hengelle ainoastaan, onko se totta?

ENOBARBUS. Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.

MAECENAS. Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.

ENOBARBUS. Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli Cydnus-virralla.

MAECENAS. Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.

ENOBARBUS. No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän, Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa; Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset Säveltä huilun säistävät, ja kiirein Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä Teltassa kullan-kirjaillussa viruu, Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät, Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat, Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.

AGRIPPA. Miekkoinen Antonius!

ENOBARBUS. Hovinaiset, Kuin aallottaret, häntä ympäröivät Ja silmää noutavat ja viehättävän Tekevät kumarruksen; peränpidoss' On merenneito; silkkiköysi paisuu Puristuksesta käden kukkahienon Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta Hajoilee kumma, näkymätön lemu Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan Väkensä purkaa kaupunki; Antonius Valt'istuimellaan torill' yksin istuu, Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt, Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo, Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon Näin jättänyt.

AGRIPPA. Oi, ihmeellinen nainen!

ENOBARBUS. Kun maihin laski hän, niin iltaiselle Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas: Parempi tämän tulla hälle vieraaks. Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius, Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen, Viidesti siisti partansa ja läksi Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa, Vaikk' yksin silmä nautti.

AGRIPPA. Velhonainen! Levolle sai hän Caesarinkin miekan; Mies kynti, nainen niitti.

ENOBARBUS. Kerran hyppäs Askelta pari julkikadulla; Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi Ja hengettömänäkin voimaa henki.

MAECENAS. Nyt Antonion täytyy hänet jättää.

ENOBARBUS. Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan Vähennä hänen sulojensa voimaa. Muut naiset halun tyydyttäissään tympää, Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää; Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa Pyhiltä papeilta saa siunauksen.

MAECENAS. Jos viehättää voi siveys, somuus, äly Antonion sydäntä, niin onnen osa On Octavia hälle.

AGRIPPA. Lähtekäämme. — Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää Tääll'olo-ajaksenne.

ENOBARBUS. Nöyrin kiitos!

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa. (Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia tulevat seuralaisineen.)

ANTONIUS. Maailma ja mun suuret tehtäväni Poveltas joskus riistää mun.

OCTAVIA. Sill'aikaa Rukoilen polvillani jumalia Sun puolestasi.

ANTONIUS. Hyvää yötä, Caesar! — Octavia, mailman huudoist' älä päätä Mun virheitäni; hairahtunut olen, Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki. Hyv' yötä, armahani!

OCTAVIA. Hyvää yötä!

CAESAR. Hyvää yötä!

(Caesar ja Octavia poistuvat.) (Tietäjä tulee.)

ANTONIUS. No, ystävä, Egyptiin halajat?

TIETÄJÄ. Oi, ett'en olis minä sieltä tullut Ja tekään sinne koskaan mennyt!

ANTONIUS. Syysi?

TIETÄJÄ. Näyssä näen sen, kielell' ei se asu. Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!

ANTONIUS. Mies, kenen onni ylemmäksi nousee, Caesarin vaiko minun?

TIETÄJÄ. Caesarin. Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu! Sun haltijasi, suojelijahenkes On ylväs, jalo, reipas, verraton, Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä, Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu. Siis väljä tila välillenne!

ANTONIUS. Siit' ei Sen enempää.

TIETÄJÄ. Ei muille kuin vain sulle, Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat; Hän perityllä onnellaan sun voittaa, Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä, Mut nousee, kun hän poiss' on.

ANTONIUS. Mene! Käske Ventidius tänne; — (Tietäjä menee.) Parthiaan hän menköön. — Niin, se on totta, olkoon sitten juonta Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa; Paremman taitoni hän onnellansa Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii; Mun kukostani hänen viepi voiton, Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan, Ja peltopyyni aina alle joutuu. Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni Rakensin tämän avion, niin asuu Idässä iloni. (Ventidius tulee.) Ventidius, tule! Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Seutu sama. Katu. (Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

LEPIDUS. Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa Nyt päälliköitä vain.

AGRIPPA. Antonius ensin Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.

LEPIDUS. Hyvästi siksi, kunnes somistavan Näen sotisovan yllänne.

MAECENAS. Me ollaan, Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä Misenossa.

LEPIDUS. Lyhempi teill' on tie; Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää Te siten voitatte.

MAECENAS ja AGRIPPA. Hupaista matkaa!

LEPIDUS. Hyvästi!

(Poistuvat.)

Viides kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA. Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa On meille lemmekkäille.

KAIKKI. Soittoa!

(Mardianus tulee.)

CLEOPATRA. Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!

CHARMIANA. Kipeä mull' on käsi; pelatkaa Mardianon kanssa.

CLEOPATRA. Nainen yhtä hyvin Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. — No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?

MARDIANUS. Parasta koitan, armollinen rouva.

CLEOPATRA. Pelurin puoltona on hyvä tahto, Vaikk' onkin kyky huono. — Ei, ei kelpaa! — Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä Etäisen soiton soidess' eksytän Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun Käy niljanielustaan; sen vedän maalle, Ja aina silloin Antoniota muistan Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»

CHARMIANA. Hupaista, Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja Antonion koukkuun pani suolakalan, Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.

CLEOPATRA. Niin, silloinhan — oi, niitä aikoja! — Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten Makuulle aamull' yhdeksältä juotin, Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse Philippiläisen voittomiekan otin. — (Airut tulee.) Italiasta? — Virkistävä sade Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.

AIRUT. Oi, rouva, rouva, —

CLEOPATRA. Antoniusko kuollut? Sa kuningattaresi surmaat, konna, Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa — Jos niin — he, tuossa kultaa, tässä käsi Ja sinisuonet suudellasi, joit' on Vavisten kuninkaatkin suudelleet.

AIRUT. Siis ensin: hyvin voi hän.

CLEOPATRA. Lisää kultaa! — Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin: He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses, Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan Kitaasi häijyyn.

AIRUT. Suvaitkaa mua kuulla.

CLEOPATRA. No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää. Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa, Miks ilotiedolle noin ärjy muoto? Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa, Äläkä ihmishahmossa.

AIRUT. Mut kuulkaa.

CLEOPATRA. Halaisin ennen puhettas sua piestä. Mut sano: Antonius voi hyvin, elää, Caesarin ystävä on eikä vanki, Niin kultaa päällesi ja helmilöitä Rakeina sataa.

AIRUT. Hän voi hyvin.

CLEOPATRA. Hyvä!

AIRUT. Caesarin ystävä on.

CLEOPATRA. Kunnon poika!

AIRUT. Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.

CLEOPATRA. Minulta onnes löydät.

AIRUT. Mutta, rouva, —

CLEOPATRA. En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta» Se on kuin vanginvahti, jota seuraa Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä Yht'aikaa korvahani koko tukku. Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä. Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.

AIRUT. Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut. Sitounut on Octavialle.

CLEOPATRA. Mihin?

AIRUT. Avioliittoon.

CLEOPATRA. Pyörryn, Charmiana.

AIRUT. Octavian on hän nainut, hyvä rouva.

CLEOPATRA. Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!

(Lyö häntä.)

AIRUT. Malttukaa, armo hyvä!

CLEOPATRA. Mitä sanot? (Lyö häntä uudestaan.) Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs Kerinä kierii; tukkasi ma riistän, (Repii häntä tukasta.) Teräksin pieksätän ja suolaveessä Sua hivutellen haudon.

AIRUT. Armo hyvä, En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.

CLEOPATRA. Peruuta, niin maakunnan olet herra Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit; Ja mitä muuta kohtuullista vaadit, Sen lupaan täyttää.

AIRUT. Nainut on hän.

CLEOPATRA. Konna, Elänyt olet liiaksi!

(Paljastaa tikarin.)

AIRUT. Ma karkaan. — Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.

(Menee.)

CHARMIANA. Mieltänne, kuningatar, malttakaa; Mies syytön on.

CLEOPATRA. Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä. Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma Käärmeeksi tulkoon! — Paluuta se orja; Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. — Joudu!

CHARMIANA. Hän pelkää tulla.

CLEOPATRA. Pahaa en tee hälle. (Charmiana menee.) Häväisty käteni, kun halvempaani Se löi eik' itseäni, vaikka itse Syyn siihen annoin. — (Charmiana palajaa airuen kanssa.) Tänne, ystävä! Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä Julistaa pahaa. Ilosanomaa Tuhannet kielet kantakoot, mut paha Se julistukoon itse tuntuessaan.

AIRUT. Ma tehtäväni tein.

CLEOPATRA. Hän onko nainut? Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan, Jos vielä sanot: on.

AIRUT. On, hän on nainut.

CLEOPATRA. Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?

AIRUT. Valehdellako pitäisi?

CLEOPATRA. Oi, tee se, Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene! Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust' Olet sa inhottava. Hänkö nainut?

AIRUT. Anteeksi, kuningatar —

CLEOPATRA. Hänkö nainut?

AIRUT. Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa. On vääryyttä mua rangaista, kun täytin Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.

CLEOPATRA. Oi, että työnsä konnaksi sun tekee, Joka et ole! Siiskö varma? Mene! Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus Ja turmelkoot sun!

(Airut poistuu.)

CHARMIANA. Rauhoittukaa, rouva!

CLEOPATRA. Antonion kehuks Caesaria moitin.

CHARMIANA. Useinkin kyllä.

CLEOPATRA. Palkkan' olen saanut. Taluttakaa mua pois! Mua pyörryttää. Oi, Iras, Charmiana! — Ei, ei mitään. — Alexas, mene miehen luo ja kysy Octavian näköä ja luonnett', ikää, Ja hiusten karvaa, muista. Heti joutuun! (Alexas menee.) Ijäksi menköön hän! Ei, ei! — Charmiana, Jos toiselt' onkin puolelta kuin Gorgo, Niin toiselt' on hän Mars. — (Mardianolle.) Alexaan käske Kysellä hänen pituuttaan. — Charmiana, Mua sääli, mutta vaiti vaan! — Nyt sisään!

(Lähtevä.)

Kuudes kohtaus.

Misenon lähellä.

(Torventoitauksia. Toisaalta tulevat Pompejus ja Menas, torvien ja rumpujen soidessa; toisaalta Caesar, Lepidus, Antonius, Enobarbus ja Maecenas sotajoukkoineen.)

POMPEJUS. Molemmin puolin meill' on panttivangit; Siis ennen tappelua haastelkaamme.

CAESAR. Kohtuullist' ensin neuvotella; siksi Ennalta ehdot kirjeess' ilmoitimme. Jos niitä olet miettinyt, niin sano, Halaatko tuppeen pistää vihan miekan Ja uljaan nuorisosi surman suusta Sisiliaan lähettää?

POMPEJUS. Te kolme, kuulkaa, Te mailman suuren yksinvaltiaat, Jumalten sijaiset, — en tiedä, miksi Isäni kostamatta jäis, kun poika Häll' on ja ystäviä, koska Caesar, Jonk' aaveen Brutus näki Philippissä, Sai puoltajia teistä. Mikä saattoi Kapinaan kalvaan Cassion? Mikä Bruton, Tuon jumaloidun, kunnon roomalaisen, Ja muutkin kauniin vapauden sulhot Pani upottamaan veriin Capitolin? Ei muu, kuin että heist' ol' ihminen Vain ihminen. Se syy myös, miksi minä Varustin nämä laivat, joiden taakast' Ärjäänä meri vahtoaa, ja joilla Sen pilkan kostan, jota luihu Rooma Osoitti jalolle mun isälleni.

CAESAR. Älähän hädi.

ANTONIUS. Meit' et aluksillas Sa pelota. Merellä haastelkaamme; Maall' on, sen tiedät, valta meidän.

POMPEJUS. Aivan; Maall' isäni sa talon valtaas otit; Mut kosk' ei käell' ole omaa pesää, Niin pidä se, jos voit.

LEPIDUS. Tuo viepi syrjään. Mut ole hyvä, sano, mitä tuumit Sa tarjostamme?

CAESAR. Siinäpä se temppu.

ANTONIUS. Ei mitään tyrkytystä; tutki vainen, Mit' etuja se tuo.

CAESAR. Ja mitä lisää Voi onni tuoda.

POMPEJUS. Tarjoatte mulle Sisilian ja Sardinian, ja mun tulee Meriltä rosvot karkoittaa ja Roomaan Sen viljatarpeet laittaa. Sen jos lupaan, Palaamme kotiin lovettomin miekoin Ja silein kiivin.

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS. Se on tarjomme.

POMPEJUS. Siis tietkää: tulin tänne aikehessa Tarjoonne suostua; mut hiukan kärtyks Antonius sai mun. — Vaikka kertomalla Kehuni pilaankin, niin kuule toki: Kun veljes kanssa Caesar kävi sotaa, Tul' äitisi Sisiliaan ja siellä Sai ystävyyttä.

ANTONIUS. Tiedän sen, Pompejus, Ja aioinkin sen aimo kiitoksilla Sinulle sovittaa.

POMPEJUS. No, tuohon käteen! En luullut, että täällä tavattaisiin.

ANTONIUS. Idäss' on vuode pehmyt; sua kiitän, Ett', ennen aikomaani, tänne jouduin; Ma kostuin siitä.

CAESAR. Viime näkemästä Sin' olet muuttunut.

POMPEJUS. Mit' otsalleni Lukuja laskenut lie kova onni, En tiedä lain; mut poveen ei se pääse Sydäntä valtaamaan.

LEPIDUS. No, tervetullut!

POMPEJUS. Niin toivon, Lepidus. — Siis kaikki selvää. Mut välikirja tehtäköön, ja siihen Sinetit alle.

CAESAR. Tapahtukoon oiti.

POMPEJUS. Sitt', ennen eroamme, pidot teemme; Ken alkaa, arpa ratkaiskoon.

ANTONIUS. Min' alan.

POMPEJUS. Ei, Antonius, arpa ratkaiskoon. Mut ensinnä tai jäljinnä, niin voiton Egyptin hieno keittotaito viepi. Ma kuulin, että Julius Caesar siellä Kemuista lihoi.

ANTONIUS. Paljon olet kuullut.

POMPEJUS. Vain hyvää tarkoitan.

ANTONIUS. Ja hyvää puhut.

POMPEJUS. No niin, sen olen minä kuullut; Ja senkin, ett' Apollodorus vei —

ENOBARBUS. Vait vain. — Niin teki.

POMPEJUS. Mitä?

ENOBARBUS. Caesarille Vei patjass' erään kuningattaren.

POMPEJUS. Sun tunnen, solttu; mitä kuuluu?

ENOBARBUS. Hyvää, Ja hyvää, toivon, vastakin, kun tiedoss' On neljät pidot.

POMPEJUS. Kättäs saanko puistaa? Vihannut en sua koskaan; miehuuttasi Vain kadehdin, kun näin sun taistelevan.

ENOBARBUS. En teitä koskaan juuri rakastanut, Mut kehuin teitä silloin, kun sen kehun Olitte kymmenesti ansainnut.

POMPEJUS. Suoruutes säilytä; sua kaunistaa se. Nyt laivalleni kutsun teidät kaikki; Suvaitkaa!

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS. Tietä näyttäkää.

POMPEJUS. No, tulkaa.

(Pompejus, Caesar, Antonius, Lepidus, sotamiehet ja seuralaiset menevät.)

MENAS (syrjään.) Isäsi, Pompejus, ei olisi koskaan tuota sopimusta tehnyt. — Herraseni, olemme toisemme ennenkin nähneet.

ENOBARBUS. Merellä, luullakseni.

MENAS. Niin oikein.

ENOBARBUS. Te olette ollut urhokas vesillä.

MENAS. Ja te maalla.

ENOBARBUS. Minä kehun jokaista, joka minua kehuu; vaikka eihän sitä voida kieltää, mitä maalla olen tehnyt.

MENAS. Eikä sitä, mitä minä vesillä.

ENOBARBUS. Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika rosvo vesillä.

MENAS. Ja te maalla.

ENOBARBUS. Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa toistansa suutelemasta.

MENAS. Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita lieneekin.

ENOBARBUS. Mutta eipä kaunista naista ole, jolla olisi rehelliset kasvot.

MENAS. Oikein osattu: he ovat sydämmen varkaita.

ENOBARBUS. Me tulimme tänne taistelemaan kanssanne.

MENAS. Minä puolestani olen pahoillani, että siitä tuli juomingit. Pompejus nauraa tänään poikkeen onnensa.

ENOBARBUS. Jos sen tekee, niin, totta tosiaan, hän ei saa sitä itkemälläkään takaisin.

MENAS. Siinä olette oikeassa, herra. Me emme luulleet tapaavamme Marcus Antoniota täällä. Sanokaa, onko hän nainut Cleopatran?

ENOBARBUS. Caesarin sisaren nimi on Octavia.

MENAS. Aivan oikein; hän oli Cajus Marcellon vaimo.

ENOBARBUS. Mutta on nyt Marcus Antonion vaimo.

MENAS. Joutavia!

ENOBARBUS. Totta!

MENAS. Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.

ENOBARBUS. Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en ennustaisi.

MENAS. Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset seikat kuin asianomaisten rakkaus.

ENOBARBUS. Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa. Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.

MENAS. Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?

ENOBARBUS. Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius. Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se, mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on; täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.

MENAS. Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän onneksenne.

ENOBARBUS. Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.

MENAS. Siis, lähtekäämme.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Pompejon laivalla Misenon lähistössä. (Soittoa. Kaksi tai kolme palvelijaa kantaa sisään päällisruokia.)

1 PALVELIJA. He ovat heti täällä; jotkut heistä ovat jo niin horjuvalla kannalla, että pieninkin tuulenpuuska voi kaataa heidät.

2 PALVELIJA. Lepidus on aivan tulipunainen.

1 PALVELIJA. Hän onkin saanut juoda almujuomat.

2 PALVELIJA. Kun toinen heistä koskee toisen kipeään kohtaan, huutaa hän: »vaiti jo!», lähentelee heitä toisiinsa ja itseään juoman luo.

1 PALVELIJA. Mutta se synnyttää vielä suuremman riidan hänen ja hänen tajunsa välillä.

2 PALVELIJA. Niinhän sitä käy, kun pyrkii suurten herrain seuraan. Minä yhtä mielisti kannan ruokoa, josta ei ole vähääkään hyötyä, kuin tapparakeihästä, jota en jaksa nostaa.

1 PALVELIJA. Suureen piiriin kutsuttu, joka ei voi siinä liikkua, on niinkuin silmäkuopat ilman silmiä; ne vain surkeasti rumentavat kasvoja.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius, Pompejus. Lepidus, Agrippa, Maecenas, Enobarhus, Menas ja muita päälliköitä tulee.)

ANTONIUS. Näin tehdään: pyramiidin askelmista Mitataan Niilin tulva: silloin näyttää Mataluus, korkeus tai keskimäärä, Tuleeko viljavuos vai kallis aika. Jot' enemmän Niil' paisuu, sitä suuremp' On toivo; kun se laskee, silloin maamies Sen liejumutaan kylvää siemenensä Ja ennen pitkää siitä sadon niittää.

LEPIDUS. Teillä on siellä kummallisia käärmeitä.

ANTONIUS. On, Lepidus.

LEPIDUS. Tuo Egyptin käärme sikiää siis tuosta mudasta tuon auringon vaikutuksesta; samaten tuo krokotiilikin.

ANTONIUS. Niin aivan.

POMPEJUS. Istukaa! — Viiniä, hoi! — Lepidon malja!

LEPIDUS. Minä en voi niin hyvin kuin pitäisi; mutta ilolientä minä en hylkää.

ENOBARBUS. Ette ennen kuin nukutte; mutta pelkäänpä, että silloin jo olette liemessä.

LEPIDUS. Niin, tosiaankin, olen kuullut, että nuo Ptolomeojen piramiidit ovat sangen sieviä laitoksia; oikein totta, niin olen kuullut.

MENAS (syrjään). Pompejus, kuule!

POMPEJUS. Mitä? Kuiskaa korvaan.

MENAS. Ma pyydän, nouse pois ja kuule mua.

POMPEJUS. Odota hetki. — Lepidon on malja.

LEPIDUS. Mikä laitos se on tuo krokotiili?

ANTONIUS. Se on muodoltaan itsensä kaltainen; ja on niin leveä, kuin sillä on levyyttä; tasan niin korkea, kuin se on korkea, ja liikkuu omilla jäsenillään; se elää siitä, mikä sitä ravitsee, ja kun se kerran hajoaa alkuaineisiinsa, niin menee sen sielu vaelluksille.

LEPIDUS. Mikä väri sillä on?

ANTONIUS. Oma värinsä.

LEPIDUS. Sepä on kumma käärme.

ANTONIUS. Niin on, ja sen kyyneleet ovat kosteat.

CAESAR. Tyytyykö hän tuohon selitykseen?

ANTONIUS. Kyllä, kaikkien niiden maljojen jälkeen, joita Pompejus on hänen juottanut; muuten hän on täydellinen epikuurolainen.

POMPEJUS (syrjään Menaalle). He, mene hirteen! Moista puhut mulle! Tee, niinkuin käskin. — Missä särkkäni?

MENAS (syrjään). Jos ansioni vuoks mua tahdot kuulla, Niin nouse pois.

POMPEJUS. Olethan hullu. Mitä?

(Käyvät syrjään.)

MENAS. Ain' onnellesi lakkia ma nostin.

POMPEJUS. Niin, uskollinen olit palvelija. Mut asias? — Iloitkaa, hyvät herrat.

ANTONIUS. Lepidus, vaivut; juoksuhiekkaa karta!

MENAS. Maailman herraksiko tahdot?

POMPEJUS. Mitä?

MENAS. Maailman herraksiko tahdot, kysyn.

POMPEJUS. Miten se kävisi?

MENAS. Jos suostut vain. Niin minä, vaikka köyhä mies, teen sinut Maailman herraksi.

POMPEJUS. Oletko päissäs?

MENAS. En, herra, maljaa olen karttanut. Jos tohdit vain, niin olet Zeus maan päällä; Mit' ilma kaartaa, mitä meri saartaa On sun, jos tahdot.

POMPEJUS. Mitenkä?

MENAS. Nuo kolmet Maailman jakajat, nuo kilpailijat, Laivallas ovat; köyden katkaisen, Vesille työnnämme, heit' isken kurkkuun. Ja kaikk' on sun.

POMPEJUS. Ah, jos sen oisit tehnyt, Mut siit' et virkkanut. Se palvelusta Ois sulta ollut, konnuutt' on se multa. Etuni, näet, ei ohjaa kunniaani, Vaan kunnia sitä. Kadu, että kieles Tekosi ilmaisi. Jos oisit tehnyt Sen tietämättäni, niin hyväksynyt Jälestäpäin sen oisin; nyt mun täytyy Se hyljätä. Siis, heitä se ja juo!

MENAS (syrjään). Tään jälkeen min' en enää ikänäni Sun häältynyttä onneasi seuraa. Ken etsii ja, kun tarjoll' on, ei ota, Jää ijäks ilman.

POMPEJUS. Maljas, Lepidus!

ANTONIUS. Hän viekää maihin! Minä vastaan maljaan.

ENOBARBUS. Saas tästä, Menas!

MENAS. Terve, Enobarbus!

POMPEJUS. Kukulleen malja!

ENOBARBUS. Tuo mies kestää, Menas.

(Osoittaa palvelijaa, joka kantaa pois Lepidon.)

MENAS. Kuin niin?

ENOBARBUS. Hän kolmanneksen mailmaa kantaa.

MENAS. Kolmannes päissään siis! Jos koko mailma Samaten ois, niin pyörisipä tuo!

ENOBARBUS. Siis, auta vauhtia ja juo!

MENAS. No niin!

POMPEJUS. Egyptin pitoja ei nämä vielä.

ANTONIUS. Likipä pitää. — Sarkat täyteen, hei! Caesarin malja!

CAESAR. Tästä soisin päästä. Tukala työ on aivojansa pestä, Kun yhä ne vain ryöttyy.

ANTONIUS. Aikaas seuraa.

CAESAR. Ma vastaan: sitä hallitse. Mut ennen Janoan neljä päivää, kuin näin yhden Kulutan juontiin.

ENOBARBUS (Antoniolle). Päällikköni ylväs, Egyptiläinen Bacchus-tanssi nyt Pitojen höysteheksi!

POMPEJUS. Oikein, solttu!

ANTONIUS. Niin, käsi kätehen ja riviin, kunnes Suloiseen Lethen uneen viinin voima Nukuttaa aistimme.

ENOBARBUS. No, käsi käteen! Korviimme myrskytköön nyt räikkä soitto! Ma teidät sijoitan; tuo poika laulaa; Ja kaikki säistäkää niin voimakkaasti, Kuin suinkin keuhkoistanne ääntä saatte!

(Soittoa. Enobarbus asettaa heidät käsikkäin riviin.)

Laulu:

Bacchus, juoman jumala, Punasilmä, pullakka, Murehemme viiniin vierrä, Hiuksihimme köynnös kierrä. Juo, niin että pyörii maa! Juo, niin että pyörii maa!

CAESAR. Nyt riittää jo. Pompejus, hyvää yötä! Pois lähde, veljyt: moist' ei pilaa salli Vakava tehtävämme. — Erotkaamme. Poskemme hehkuu; vahvan Enobarbon On viini voittanut, ja minullakin Kangertaa kieli. Niinkuin narrit melkein Me riehumme. Tää riittää. Hyvää yötä! — Kätes, Antonius!

POMPEJUS. Ensi koitos maalla.

ANTONIUS. Niin oikein! Kättä päälle!

POMPEJUS. Oi, Antonius, Sull' isäni on talo, — mut, ei, — nythän Olemme ystäviä. Tulkaa purteen.

ENOBARBUS. Varotkaa putoomista. (Pompejus, Caesar, Antonius seuralaisineen menevät.) Minä jään.

MENAS. Kojuuni tulkaa. — Hei vaan, rummut soimaan, Ja torvet, huilut, hei! Neptunus kuulkoon, Kuin raikkaast' isoisia hyvästellään! Soittakaa, soittakaa, sen vietävät!

(Torventoitauksia ja rummun pärrytystä.)

ENOBARBUS. Hih! Ilmaan lakki!

MENAS. Hih! — No, tulkaa, herra.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko Syyriassa.

(Ventidius tulee voittosaatossa, hänen mukanaan Silius ja muita roomalaisia, päälliköitä ja sotamiehiä; edellä kannetaan Pacoron ruumista.)

VENTIDIUS. Nyt, Parthia, taitoin peitsesi; näin onni Nyt soi mun kostaa Marcus Crasson surman. — Kuninkaan poika sotajoukon edell' On kulkeva. — Pacorosi, Orodes, Nyt Crasson sovittaa.

SILIUS. Ventidius, miekkas Kun vielä parthilaisten verta höyryy, Niin pakoojia vainoo; Meediat urki, Mesopotamiat ja kaikki hyylät, Miss' olla voivat. Suur' Antonius sitten Sun voittovaunuun asettaa ja pääsi Koristaa laakereilla.

VENTIDIUS. Silius, Silius, Min' olen kyllän tehnyt. Alamainen Voi liikojakin tehdä. Tiedä, Silius: Parempi työtönnä, kuin töistään saada Liiaksi mainetta, jos meistä etääll' On palveltava. Caesar ja Antonius Enemmän saivat aikaan muiden kautta Kuin itsestään. Maaherra Syyriassa, Edeltäjäni Sossius, herrans' armon Menetti, kun hän äkkiarvaamatta Sai liian suuren maineen. Joka sodass' On päällikköään toimess' etevämpi, Tuleepi päällikkönsä päälliköksi, Ja kunnian himo, sotamiehen hyve, Valitsee ennen tappion kuin voiton, Joss' itse varjoon joutuisi. Ma voisin Antonion hyväks enemmänkin tehdä, Mut hän vaan suuttuisi, ja hänen vihans' On surma toimilleni.

SILIUS. Sull' on sitä, Jot' ilman miekankantajaa ei miekast' Erottaa saata. Kirjoitatko hälle?

VENTIDIUS. Nöyrästi kerron, mit' Antonion nimi — Tuo taika-sotahuutomme — sai aikaan: Kuin hänen lipuillaan ja armeijoillaan On voittamaton Parthian ratsuväki Ajettu tantereelta.

SILIUS. Miss' on nyt hän?

VENTIDIUS. Athenaan aikeessa; ja meidän tulee, Niin pian kuin vain voimme taakaltamme, Siell' ennen häntä olla. — Mars, siis matkaan!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Rooma. Vierashuone Caesarin asunnossa. (Agrippa ja Enobarbus kohtaavat toisensa.)

AGRIPPA. No, ovatko jo langot eronneet?

ENOBARBUS. Pompejon kanssa sopivat; hän läksi; Muut kolme vielä allekirjoittavat. Octavia itkee Roomast' eroansa; Murheissaan Caesar on; ja Lepidus Pompejon pidoista — niin sanoo Menas — Sai keltataudin.

AGRIPPA. Jalo mies, se Lepidus!

ENOBARBUS. Tavaton! Kuinka Caesaria lempii!

AGRIPPA. Ja kuink' Antoniota jumaloipi!

ENOBARBUS. Caesar? — Se ihmiskunnan Jupiter!

AGRIPPA. Antonius? — Jupiterin jumala!

ENOBARBUS. Caesarko? Mitä? — Oi, se verraton!

AGRIPPA. Antonius! Oi, sa Arabian Phoenix!

ENOBARBUS. Caesarin kehuks pelkkä Caesar riittää!

AGRIPPA. Niin kyllä, kummankin hän pilviin kiitti.

ENOBARBUS. Enimmin Caesarin; mut myös Antonion. Ei sydän, kieli, kynä eikä runo Voi ajatella, haastaa, piirtää, laulaa, Kuin suurest' on Antonius hälle rakas. Mut Caesar? Vaiti vain, ja polvi maahan, Niin, polvi maahan!

AGRIPPA. Kumpaakin hän lempii.

ENOBARBUS. Hän sontiainen on, ja he sen siivet. — (Torventoitaus.) Ratsaille kutsu! — Hyvästi, Agrippa!

AGRIPPA. Hyvästi, sotur' uljas! Onneksenne!

(Caesar, Antonius, Lepidus ja Octavia tulevat.)

ANTONIUS. Ei enempää!

CAESAR. Te viette osan suuren itsestäni; Mun häness' omistatte. — Sisko, ollos Semmoinen puoliso, kuin sydämmeni Voi toivoa ja pyhästi sen taata. — Antonius, veljeni, tää hyveen kuva Se rakkautemme välill' olkoon juote, Jok' yhdistää ja kiintää, eikä murrin, Mi kaikki rikkoo. Paremp', ett'ei tätä Sidettä oisikaan, kuin ett'ei sitä Molemmat hellisi.

ANTONIUS. Mua epäilette; Se mua loukkaa.

CAESAR. Sanoin, minkä sanoin.

ANTONIUS. Vaikk' olettekin tarkka, pienint' ette Te syytä löynne tuohon pelkohonne. Jumalat teitä varjelkoot ja teihin Taivuttakohot roomalaisten mielen! Me eroamme tässä.

CAESAR. Hyvästi, rakkain sisko, hyvästi! Sua elementit hellikööt ja mieles Ilolla täyttäkööt! Hyvästi jää!

OCTAVIA. Oi, jalo veljyt!

ANTONIUS. Hänen silmäns' ovat Kuin huhtikuu: niiss' asuu lemmen kevät, Tuo vihma sitä tietää. — Iloitse!

OCTAVIA (Caesarille). Herrani, katso huonetta, ja —

CAESAR. Mitä? Octavia, sano!

OCTAVIA. Korvaasi sen kuiskaan.

ANTONIUS. Sydäntä eipä tahdo kieli kuulla. Ja kielt' ei ohjata voi sydän; noin se Utu joutsenenkin tulvavesill' uipi, Kallistumatta puoleen taikka toiseen.

ENOBARBUS (syrjään Agrippalle). Itkeekö Caesar?

AGRIPPA. Otsassa on piirto.

ENOBARBUS. Se oisi paha merkki hevosessa, Mut hän on toki mies.

AGRIPPA. Kas, Enobarbus, Antonius milt'ei ulvoi, nähdessänsä Caesarin surmattuna; ja hän itki. Kun Philippissä näki Bruton ruumiin.

ENOBARBUS. Niin, häness' oli sinä vuonna nuha. Mit' ilolla hän pilloi, sitä itki: Mua usko, kunnes itsekin ma itken.

CAESAR. Sua aina muistan, armain sisko; kuvaas Ei haihduttaa voi aika.

ANTONIUS. Tänne, veljyt! Kanssanne lemmen voimassa ma kilpaan: Nyt teitä syleilen, nyt teidät päästän Ja heitän jumalille.

CAESAR. Onnen huomaan!

LEPIDUS. Valaiskoon taivaan koko tähtisarja Ihanan tiesi!

CAESAR. Hyvästi!

(Suutelee Octaviaa.)

ANTONIUS. Hyvästi!

(Torvet soivat. He lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA. Miss' on se mies?

ALEXAS. Hän tuskin tohtii tulla.

CLEOPATRA. Niin vain? Mies, tänne!

(Airut tulee.)

AIRUT. Suuri valtias Judean Herodeskin silmääs säikkyy. Kun vihastut.

CLEOPATRA. Sen Herodeksen pään Ma tahtoisin, mut kuin? Antonion piti Se tuoda, vaan hän poiss' on. — Lähemmäksi!

AIRUT. Armoisin rouva, —

CLEOPATRA. Octavian näitkö?'

AIRUT. Näin, kuningatar.

CLEOPATRA. Missä?

AIRUT. Roomassa. Hänt' ihan silmiin katsoin; näin, kun häntä Antonius ja veli taluttivat.

CLEOPATRA. Mun pituiseni onko?

AIRUT. Eikä, rouva.

CLEOPATRA. Ja äänen kuulit? Heleä vai heikko?

AIRUT. Sen kuulin, rouva; ääni häll' on heikko.

CLEOPATRA. Ei hyvä! Hän ei kauan tuota lemmi.

CHARMIANA. He, tuotako? Oi, Isis! Mahdotonta!

CLEOPATRA. Niin kyllä: kääpiö ja ääni heikko! — Oliko käynti majesteetin? Mieti, Oletko milloin majesteetin nähnyt?

AIRUT. Hän kömpii; yhtä on, käy tai seisoo; Kuin ruumis ilman eloa hän on, Ei ihminen, vaan patsas.

CLEOPATRA. Niinkö totta?

AIRUT. Jos sokea en lie.

CHARMIANA. Ei Egyptissä Näe kolmekaan noin hyvin.

CLEOPATRA. Järkimies, Sen kyllä huomaan. — Siit' ei toki vaaraa. On hyvä tuolla äly.

CHARMIANA. Verraton!

CLEOPATRA. Kuin vanha lienee hän?

AIRUT. Hän oli leski —

CLEOPATRA. Vai leski? Charmiana, kuulehan!

AIRUT. Ja kolmenkymmenen lie vaiheell' ikä.

CLEOPATRA. Ja kasvoin muoto? Pyöreä vai pitkä?

AIRUT. Rumuuteen asti pyöreä.

CLEOPATRA. Se usein Osoittaa tyhmyyttä. — Ja hiusten väri?

AIRUT. Punainen, rouva; otsa matala. Niin matala kuin suinkin.

CLEOPATRA. Tuossa kultaa! Mun taannoist' älä tuimuuttani muista. Takaisin sanan viedä saat; ma huomaan Sun toimiin sopivaksi. Valmistaudu, Jo kirjeet odottavat.

(Airut menee.)

CHARMIANA. Sievä mies!

CLEOPATRA. Niin tosiaankin; kadun suurest', että Häväisin häntä noin. Niin, näistä päättäin Ei otuksesta vaaraa lie.

CHARMIANA. Ei laisin.

CLEOPATRA. Hän majesteetin tuntee, on sen nähnyt.

CHARMIANA. Nähnytkö sen? Oi, Isis varjelkoon! Niin kauan teitä palvellut!

CLEOPATRA. Charmiana, Hält' yhtä vielä aioin tiedustella; Mut sama se! Tuo tänne hänet oiti. Ma kirjoitan. Kaikk' ehkä hyvin päättyy.

CHARMIANA. Siit' olla voitte, kuningatar, varma.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Athena. Huone Antonion asunnossa. (Antonius ja Octavia tulevat.)

ANTONIUS. Ei, ei, Octavia, ei yksin se, — Sen soisin anteeks, sen ja monta muuta Sen tapaista; — mut Pompejoa vastaan Uutt' alkoi sotaa, testamenttins' sääsi Ja kansalle sen julki luki, pahaa Minusta puhui, ja kun vihdoin täytyy Mua kiitelläkin, niin on kiitos kylmää Ja kuivaa, perin niukkaakin. Kun tarjon On paras tilaisuus, hän sit' ei käytä. Tai nurkuen sen tekee.

OCTAVIA. Armahani, Äl' usko kaikkea; mut jos sun täytyy, Niin kaiken älä anna mieltäs painaa. Mua onnetonta vaimoa, kun pitää, Jos rikko syntyy, kahden väliss' olla, Rukoillen kumpaisenkin puolesta! Mua nauraa hyvät jumalat, kun pyydän: »Siunatkaa miestäni ja isäntääni!» Ja sen taas puran yhtä äänekkäällä: »Siunatkaa veljeäni!» Toinen rukous Näin toisen kumoo, kumpi voittaneekin; Ei keskitietä, ei.

ANTONIUS. Octavia armas, On lemmen paras siellä, missä paras On turva. Mun jos kunniani kaatuu, Niin kaadun itse; paremp', ett'en oisi Sun ollenkaan, kuin sun näin alastonna. Mut, niinkuin pyysit, välihimme astu; Sill' aikaa hankin sotaa, josta tulee Häpeä veljellesi. Joutuun toimeen, Niin voitat, mitä toivot.

OCTAVIA. Kiitos, armas! Zeus valtias mun, heikon, heikon, suokoon Sovittaa teidät! Sota välillänne. Se on kuin halkeaisi maailma, Ja ruumihilla rotko täytettäisiin.

ANTONIUS. Kun huomaat, miss' on tämän riidan alku. Niin siihen moittees käännä; niin ei yhtä Voi rikoksemme olla, että lempes Voi tasan puoltaa kumpaakin. Nyt lähde, Valitse seurasi ja määrää itse Ne kulut, joita matkaa varten vaadit.

(Lähtevät.)

Viides kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Enobarbus ja Eros kohtaavat toisensa.)

ENOBARBUS. No, Eros hyvä, mitä kuuluu?

EROS. Kummia kuuluu, herra.

ENOBARBUS. Mitä? Sano!

EROS. Caesar ja Lepidus ovat ryhtyneet sotaan Pompejoa vastaan.

ENOBARBUS. Se on vanhaa. Entä tulos?

EROS. Caesar, ensin käytettyään häntä sodassa Pompejoa vastaan, kieltää nyt häneltä kaiken valtamiehyyden eikä suo hänelle mitään osaa voiton kunniasta; eikä siinä kyllin, vaan lisäksi syyttää häntä entisestä kirjeenvaihdosta Pompejon kanssa, ja panee, oman ilmiantonsa nojalla, hänet vankeuteen, jossa nyt se kolmas mies raukka istuu, kunnes tuoni hänen tyrmänsä avaa.

ENOBARBUS. Siis, mailma, sull' on enää kaksi leukaa; Nyt niiden väliin kaikki syöttees aja; Ne toistaan järsivät. Miss' on Antonius?

EROS. Kävelee puistikossa — näin, ja kortta Edessään potkii, huutaa: »Lepidus, hölmö!» Ja kurkkua sen miehen uhkaa, joka Pompejon tappoi.

ENOBARBUS. Varusteiss' on laivat.

EROS. Italiaa ja Caesaria varten. — Mut kuulkaahan, teit' odottaa Antonius; Ma oisin voinut uutiseni säästää.

ENOBARBUS. Ei siitä apua; mut menneeks olkoon. Antonion luokse minut saata.

EROS. Tulkaa.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Rooma. Huone Caesarin talossa. (Caesar, Agrippa ja Maecenas tulevat.)

CAESAR. Tuon kaiken teki Roomaa pilkatakseen, Ja vielä muuta; Aleksandriassa — Niin tässä kuuluu — hän ja Cleopatra Torilla hopeelavall' istuivat Ja kultaisilla valtaistuimilla, Ja heidän jaloissaan Caesanon — Isäni poikaa siksi nimittävät — Ja kaikki sekasikiöt, joit' ovat Maailmaan siittäneet. Cleopatran Tek' Egyptin hän kuningattareksi Ja ali-Syyrian, Lyydian ja Kypron Täys valtiaaksi.

MAECENAS. Kaikkienko nähden?

CAESAR. Niin, huvitaistelujen kentäll' aivan. Hän siellä kuningasten kuninkaiksi Julisti poikansa: heist' Aleksander Armenian sai, suur-Meedian, Parthian; Sisilian, Phoinikian ja Syyrian Sai Ptolemeus. Cleopatra itse. Puvuss' ol' Isis-jumalattaren, Joss' usein ennenkin lie esiintynyt.

MAECENAS. Sen Rooma kuulkoon!

AGRIPPA. Se Antonion korskaan On kylläynyt ja selin häneen kääntyy.

CAESAR. Sen kansa tietää; hältä valituksen Se sai vast ikään.

AGRIPPA. Kestä valittaa hän?

CAESAR. He, Caesarista: siitä, ett'ei silloin, Kun Pompejolta Sisilian veimme, Hän saanut osuuttansa; sitten sanoo Laivoja mulle lainanneensa, joit' ei Takaisin ole saanut; vihdoin mankuu, Ett' erotettu kolmimiehistöstä Lepidus on ja että tämän varat Me anastimme.

AGRIPPA. Siihen vastattakoon.

CAESAR. Se tehty on, ja matkall' on jo airut: Lepidus, kerroin, liian hirmuks yltyi Ja, suurta valtaansa kun väärin käytti, Ansaitsi kohtalonsa. Osan hälle Suon voittomaistani, mut Armeniasta Ja muista hänen valloiluksistansa Ma samaa vaadin.

MAECENAS. Siihen hän ei suostu.

CAESAR. Siis hänkään pyyntööns' ei saa suostumusta.

(Octavia tulee seurueineen.)

OCTAVIA. Oi, terve, herra! Terve, suuri Caesar!

CAESAR. Oi, ett'en sanoisi sua hyljätyksi!

OCTAVIA. Et siksi sanonut, ei liioin syytä.

CAESAR. Miks sitten tänne hiivit noin? Et tule Kuin sisko Caesarin. Antonion vaimon Pitäisi saatton' olla sotajoukko Ja ratsuin hirnun hänen tuloansa Ennalta ilmoittaa; puut kansaa täynnä Tien varsill' olla; itse odotuksen Hivua ikävästä; taivaan kattoon Pitäisi kansantungon pyörtämänä Pölynkin nousta. Nyt kuin torityttö Sa Roomaan tulet, ja näin estit meitä Osoittamasta sulle rakkauttamme, Jot' usein epäillään, jos ei se näy. Meritse oisimme ja maitse tulleet Sua vastaan, paikka paikalt' ylentäen Komeutta tuliaisten.

OCTAVIA. Veli hyvä, Pakost' en tullut näin, vaan omin ehdoin. Antonius, puolisoni, kuullessansa Sun varusteistas, kuiskasi ne minun, Surevan, korvaan; silloin pyysin lupaa Matkustaa tänne.

CAESAR. Jonka heti saitkin, Kun esteeks olit hänen himoillensa.

OCTAVIA. Noin älä puhu!

CAESAR. Silmin häntä seuraan, ja hänen töitään mulle tuuli kertoo. Miss' on hän nyt?

OCTAVIA. Athenass', armas veli.

CAESAR. Häväisty sisko, ei! Cleopatra On luokseen häntä viitannut. Hän valtans' On suonut portolle. Nyt palkkaavat he Maan kuninkaita sotaan. Heidän puoltaan On Philadelphus Paphlagoniasta, Kuningas Kappadokian, Archelaus, Libyan Bacchus, Thrakian Adallas, Arabian Malchus, Ponton kuningas, Herodes Judeasta, Commagenen Mithridates, Polemon ja Amyntas. Lykaonian ja Meedian kuninkaat, Ja paljon muita valtoja.

OCTAVIA. Mua kurjaa. Min sydän kahden oma on, ja nämä Erottaa hurja viha!

CAESAR. Tervetullut! Kirjeesi meitä pidätteli, kunnes Nä'imme pettymykses suuruuden Ja viivytyksen vaaran. Huolet' ollos! Äl' aikaa tuskastu, vaikk' onnes yli Se vyöryttääkin vastuksien kuormaa, Vaan itkemättä anna sallimuksen Vaeltaa tietään. Tervetullut Roomaan, Rakkaista rakkain! Yli ymmärryksen Petetty olet. Suuret jumalat Valinneet ovat mun ja ystäväsi Sua kostamaan. Siis tyynell' ole miellä. Tuhansin tervetullut!

AGRIPPA. Tervetullut!

MAECENAS. Niin, tervetullut, rouva! Teitä hellii Jokainen sydän Roomassa ja säälii. Avionrikkoja Antonius vain, Tuo iljettävän irstas, teidät hylkää Ja vallan antaa luuskalle, jok' yltyy Pauhaamaan meitä vastaan.

OCTAVIA. Tottako?

CAESAR. Niin, toden totta! Tervetullut, sisko! Ah, malta mieltäs, tyynny! Armain sisko!

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Antonion leiri Action niemekkeellä. (Cleopatra ja Enobarbus tulevat.)

CLEOPATRA. Sen vielä sulle kostan, ole varma.

ENOBARBUS. Mut miksi? Miksi?

CLEOPATRA. Sa panit vastaan sotaan lähtöäni, Sanoen: se ei sovi.

ENOBARBUS. Sopiiko se?

CLEOPATRA. Kuin? Meitä sotaan haastetaan, ja meidän Sopisi poissa olla!

ENOBARBUS (syrjään). Siihen vastaan: Jos sotaan viedään orihit ja tammat, Niin orhit ovat liikaa; tamma kantaa Soturin orhinensa.

CLEOPATRA. Mitä sanot?

ENOBARBUS. Läsnäolonne Antonion hurmais aivan, Veis hältä järjen, sydämmen ja ajan, Joit' on nyt tarvis. Löyhyydestä häntä Jo syytetään: käy huhu Roomass', että Photinus, kuohilas, ja hovinaiset Nyt sotaa ohjaavat.

CLEOPATRA. Kadotkoon Rooma! Mädätköön kieli, joka meitä parjaa! Sodassa mull' on tehtäväni: minä, Jok' olen vallan pää, myös tahdon miesnä Siell' esiintyä. Vastaan älä väitä; Min' en jää jälkeen.

ENOBARBUS. Vaikenen. Kas, tuossa On päällikkö.

(Antonius ja Canidius tulevat.)

ANTONIUS. Canidius, eikö kummaa? Hän Tarentosta ja Brundusista Noin valeen Joonian meren halkaisee ja Torynen valtaa. — Kuulitko sen, armas?

CLEOPATRA. Ei kerkeyttä niin kukaan kummastele Kuin jahnus.

ANTONIUS. Oiva hitauden läksy: Sopisi hyvin miesten parhaimmalle. — Merellä otellaan siis hänen kanssaan.

CLEOPATRA. Merellä! Kuinkas muuten?

CANITIUS. Miksi niin?

ANTONIUS. Siks, että vaatinut on meitä siihen.

ENOBARBUS. Vaaditte tekin häntä miekkasille.

CANITIUS. Ja tuohon taisteluun Pharsalon luona, Miss' Caesar otteli Pompejon kanssa; Mut hän, kun siit' ei hyötynyt, sen kielsi; Niin tehkää tekin.

ENOBARBUS. Laivaväki teillä On kehnoa ja kiirein haalittua, Elomiehiä ja aasin-ajureita; Caesarin miehet on Pompejon kanssa Otelleet usein; teill' on laivat raskaat, Hänellä keveät. Ei häpeätä Merellä väistää taistoa, kun maalla On teidän voima.

ANTONIUS. Merellä, merellä!

ENOBARBUS. Näin menetätte vankan maineen, jonka Maasodassa te saitte; hajoitatte Pois armeijan, jost' enin osa uljast' On jalkaväkeä, ja käyttämättä Jätätte kuulun sotataitonne; Hylitte keinon taatuimman, ja vaaran Ja sattumuksen valtaan heittäytte Vahvasta turvastanne.

ANTONIUS. Merellä Otella tahdon.

CLEOPATRA. Laivaa kuusikymment' On mulla; enempää ei Caesarilla.

ANTONIUS. Poltamme liiat laivat; jäännöksellä Täyskuntoisella sitten Actiosta Ajamme Caesarin. Jos häviämme. Niin uusi koitos maalla. — (Airut tulee.) Asiasi?

AIRUT. Huhu on tosi: hän on siellä itse. Caesar on valtaans' ottanut Torynen.

ANTONIUS. Siell' itse? Mahdotonta! Ihme, että Väkensä siellä on. — Canidius, sinä Jäät maalle kuudentoista legioonan Ja tarpeellisen ratsuväen kanssa; Me käymme laivaan. — Tule, armas Thetis! — (Soturi tulee.) No, kunnon solttu?

SOTAMIES. Jalo päällikkö, Merellä älkää taistelko! Ei luottaa Saa lahoon lautaan. Epäilettekö Mun miekkaani ja näitä arpiani? Egyptin ja Phoinikian miehet uikoot; Lujalla maalla, uljaast' otellen, On meidän tapa voittaa.

ANTONIUS. Hyvä! — Matkaan!

(Antonius, Cleopatra ja Enobarbus lähtevät.)

SOTAMIES. Herkules vieköön, oikeassa lienen!

CANITIUS. Niin olet, mies; mut kaikki hänest' yksin Ei riipu; ohjaajall' on ohjaajansa: Me naisten ollaan orjia.

SOTAMIES. Te maalla Siis legioonat hoidatte ja ratsut?

CANITIUS. Marcus Octavius, Marcus Justejus, Publicola ja Caelius ovat merta, Me maata varten. Caesarin tuo kerkeys On uskomaton.

SOTAMIES. Roomast' armeijansa Niin parvittain hän matkaan laittoi, että Vakojat pettyi.

CANITIUS. Ken on johtajana?

SOTAMIES. Sanovat, muuan Taurus.

CANITIUS. Miehen tunnen.

(Airut tulee.)

AIRUT. Canidiota kutsuu päällikkö.

CANITIUS. Nyt uutisten on synnyintuskiss' aika, Ja joka hetki jotain uutta poikii.

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Tasanko Action lähellä. (Caesar, Taurus, sotapäälliköitä ynnä muita tulee.)

CAESAR. Taurus!

TAURUS. Niin, herra?

CAESAR. Maall' ei tapella! Varulla vain, ja taistelua vältä, Siks kunnes merell' asiat on selvät. Näit' ohjeitani rikkoa et saa: Täst' arvanheitost' onnemme nyt riippuu.

(Menevät.) (Antonius ja Enobarhus tulevat.)

ANTONIUS. Tuon kummun taakse tuonne ratsuväki Caesarin joukon vastapäätä! Sieltä Lukua laivain voimme tarkastella Ja toimia sen mukaan.

(Menevät.)

(Canidius tulee, marssien maajoukkoineen toista puolta näyttämöä, Taurus toista puolta. Kun nämä ovat ohi kulkeneet, kuullaan meritappelun pauhua. Sotahuutoja. Enobarbus palajaa.)

ENOBARBUS. Kurjaa, kurjaa, Perin kurjaa! Sit' en siedä katsella: Antonias, Egyptin päällyslaiva, Pakenee, kääntäin keulansa, ja kaikki Kuuskymmentä sen jälkeen. Silmää vihloo Se näky.

(Scarus tulee.)

SCARUS. Jumalat ja jumalattaret Ja koko taivaskunta!

ENOBARBUS. Mitä riehut?

SCARUS. Hukattu maailman on paras pala Sulasta tyhmyydestä: muiskut meiltä On vieneet maat ja vallat.

ENOBARBUS. Miltä siellä Taistelu näyttää?

SCARUS. Meidän puolella Kuin paisettunut rutto, joka varman Tuo kuoleman. Egyptin karjas narttu — Sen syököön kuppa! — kesken taistelua — Kun oli voitto niinkuin kaksoispari, Näöltään yhtä, meidän vanhemp' ehkä, — Kuin paarman alta lehmä kesäkuulla. Pakenee, purjeet levällään.

ENOBARBUS. Sen näin; Se silmiäni kivisti, en voinut Enempää sietää.

SCARUS. Hän kun tuuleen käänsi. Niin Antonius, tuon velhon jalo uhri, Haritti siipiään kuin kärväs sorsa. Paeten jäljestä, kun kuumimmillaan Juur' oli taistelu. En herjatyötä Moist' ole vielä nähnyt; noin ei ole Kokemus, kunnia ja miehuus koskaan Häväissyt itseään.

ENOBARBUS. Voi meitä, voi!

(Canidius tulee.)

CANIDIUS. Merell' on henkiheitoss' onnemme Ja uupuu surkeasti. Kaikk' ois hyvin, Jos päällikkö ois ollut entisellään. Oo, paollemme jyrkän esikuvan Hän omall' antoi paollaan!

ENOBARBUS (syrjään). Vai niin? No sitten hyvää yötä, täyttä totta!

CANIDIUS. Peloponnesoon päin he pakenivat.

SCARUS. Se lyhin tie. Minäkin siellä tahdon Odottaa, mitä tulee.

CANIDIUS. Caesarille Legioonat minä jätän sekä ratsut; Jo kuudelta ma kuninkaalta opin, Kuink' aseet heitetään.

ENOBARBUS. Mut minä seuraan Antonion siipirikkoist' onnea, Vaikk' äly siinä vastahankaa vetää.

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Antonius tulee seuralaisineen.)

ANTONIUS. Haa! Maa mua pyytää, ett'en siihen astu: Mua häpee kantaa. — Tulkaa, ystävät; Maailmaan olen yöpynyt ja tietä En enää kotiin löydä. — Laiva mulla On kultaa täynnä; viekää, jakakaa se; Pakohon menkää, turviin Caesarin.

SEURALAISET. Pakohon? Emme.

ANTONIUS. Itse pakenin ma, Opettain pelkureille, miten juosta Ja selkää näyttää. — Menkää, ystävät; Valita aion toisen elintien, Miss' en ma teitä tarvitse; siis menkää. Satamass' aarre on, se viekää. — Oh! Jot' äsken seurasin, nyt häpeen nähdä; Hiuskarvanikin kapinoivat: harmaat Ruskeita syyttää malttamattomiksi, Ja nää taas niitä hupsun pelkureiksi. — Nyt menkää; kirjeet laitan mukananne Eräille ystäville, jotka tiellä Teit' auttavat. Pois surun silmäykset Ja vastuut kiertäväiset! Tilaisuuteen Vain tarttukaa, jonk' epätoivo tarjoo; Hukassa on, ken itse hukkaans' etsii. Satamaan heti! Laivat, aarteet, kaikki Ma teille suon. Rukoilen, että hetkeks Mun jätätte; kas niin; pois mult' on johto, Ja siksi rukoilen. — Ma tulen heti.

(Istuutuu.)

(Eros tulee ja Cleopatra, jota Charmiana ja Iras taluttavat.)

EROS. No, rouva, lähennelkää, lohdutelkaa'

IRAS. Se tehkää, hyvä kuningatar!

CHARMIANA. Niin, tehkää, kaikin mokomin!

CLEOPATRA. Mut antakaa, ett' istuudun. Oi, Juno!

ANTONIUS. En, en, en, en!

EROS. Silmätkää tänne, herra!

ANTONIUS. Oh, hyi, hyi, hyi!

CHARMIANA. Hyvä rouva, —

IRAS. Hyvä rouva, armas kuningatar!

EROS. Hyvä, hyvä herra!

ANTONIUS. Niin, herra, niin! Philippin luona miekkaa Hän käytti niinkuin tanssija, kun minä Tuon kuivan, kalvaan Cassion kaadoin. Minä, Niin, minä Bruton lopetin, sen hupsun; Hän muiden kautta toimi vain, kosk' oli Harjaantumaton jaloon sotatyöhön. Ja nyt? Ei, siitä ei sen enempää!

CLEOPATRA. Ah, häntä auttakaa!

EROS. Kah, herra: kuningatar, kuningatar!

IRAS. Oi, menkää luo ja häntä puhutelkaa: Hän häpeäst' on hämmentynyt aivan.

CLEOPATRA. No siis, — mua taluttakaa. — Oh!

EROS. Jalo herra, nouskaa! Kuningatar saapuu; Hän alla päin on; tuoni hänet tempaa, Jos lohtunne ei pelastusta tuo.

ANTONIUS. Häväissyt olen hyvän maineeni; Oo, halpa hairaus!

EROS. Kuningatar, herra!

ANTONIUS. Egyptitär, oo, mihin minut saatoit? Kah, häpeäni katsettasi karttaa Ja taakseen katsoo, mitä herjan uhriks Jälkeeni jätin.

CLEOPATRA. Anteeks, herra, anteeks Mun vauhkot purjeeni! En luullut teidän Mua seuraavan.

ANTONIUS. Egyptitär, sä tiesit, Ett' oli sydämmeni syistään kiinni Sun ruorissas ja johdossasi kulki. Vallassas oli intoni, sen tiesit. Ja että silmäniskusi mun voisi Jumalten teiltä eksyttää.

CLEOPATRA. Oi, anteeks!

ANTONIUS. Nyt nöyrä sopimus mun täytyy tehdä Tuon nuorukaisen kanssa, halpamaisest' Imarrella ja madella, mun, joka Pitelin mieltä myöten puolta maailmaa Ja onnen loin ja kukistin. Sa tiesit, Kuink' olin kiinni pauloissas ja kuinka Mun miekkanikin, lemmen hervaisema, Sokeesti sitä kuuli.

CLEOPATRA. Anteeks, anteeks!

ANTONIUS. Ei, kyynelt' ei! Yks ainoa jo korvaa Tapot ja voitot. Muisku vain! Se kaikki Hyvittää. — Opettajan matkaan laitoin; Palannut liekö? — Olen lyijyn raskas. — Viiniä! Ruokaa! — Uhkaa ainoastaan Ma panen onnettaren kiusaa vastaan.

(Menevät.)

Kymmenes kohtaus.

Caesarin leiri Egyptissä. (Caesar, Dolabella, Thyreus ja muita tulee.)

CAESAR. Antonion sanantuoja sisään tulkoon. — Ken on hän!

DOLABELLA. Hänen lastens' opettaja. Pahasti lie hän kynitty, kun tänne Noin kurjan sulan siivestänsä laittaa; Ja kuukaus sitten kuninkaita kyllin Häll' oli lähettää.

(Euphronius tulee.)

CAESAR. Lähemmä! Puhu?

EUPHRONIUS. Antonion luota tämmöisenä tulen; Niin halpa hänen toimiins' olin taannoin, Kuin suureen mereen nähden myrtinlehdell' On aamukaste.

CAESAR. Hyvä! Asiasi?

EUPHRONIUS. Sua, kohtalonsa herraa, tervehtii hän Ja pyytää saada Egyptissä olla; Jos ei, niin tinkii vaateistaan ja tyytyy, Kun maan ja taivaan välill' elää saa Yksityishenkilönä Athenassa. Hänestä tämä. Sitten: Cleopatra, Kumartain suuruuttas ja myöntäin valtas. Pojilleen Ptolemeolaisten kruunun Armosta pyytää.

CAESAR. Mit' Antonioon tulee, Hänest' en kuulla tahdo. Kuningatar Saa suostumuksen pyyntöönsä, jos maastaan Karkoittaa kurjan lemmittynsä taikka Hält' ottaa hengen. Sen jos tekee, niin ei Rukoillut turhaan. Siinä heille vastaus.

EUPHRONIUS. Onneksi vain!

CAESAR. Vie hänet kautta leirin.

(Euphronius menee.)

(Thyreolle.) Nyt puhelahjaas koita, nyt on aika. Cleopatra Antoniolta voita; jos mitä vaatii, nimessämme lupaa, Omasta päästäs yhä lisää tarjoo. Onnellisimmillaan on vaimo heikko; Hädässä vestaalinkin vala horjuu. Rupea juoniin; vaivas palkan itse Saat määrätä: lain voima sill' on.

THYREUS. Kyllä.

CAESAR. Ja tarkkaa, kuink' Antonius iskun kestää Ja miltä eleensä ja olentonsa Sinusta näyttää.

THYREUS. Käskys, Caesar, täytän.

(Menevät.)

Yhdestoista kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Enobarbus, Charmiana ja Iras tulevat.)

CLEOPATRA. Nyt mitä tehdä?

ENOBARBUS. Miettiä ja kuolla.

CLEOPATRA. Antonionko syy on tuo vai meidän?

ENOBARBUS. Antonion yksin, järkensä kun saattoi Himonsa orjaks. Te jos sodan suurta Näkyä pakenitte, jossa toinen Pelottaa toistaan, miksikä hän seuras? Päämiehen arvohon ei himon kiihko Ois saanut loukkaa tehdä, kun juur' soti Maailman toinen puoli toista vastaan Ja hänen tähtens' yksin. Hukkaa vähemp' Ei häpeä noin rientää jäljissänne Ja laivans' antaa töllistellä.

CLEOPATRA. Vaiti!

(Antonius ja Euphronius tulevat.)

ANTONIUS. Tuo siis on hänen vastuunsa?

EUPHRONIUS. Niin, herra.

ANTONIUS. Kuningatar siis armon saa, jos minut Hän uhraa.

EUPHRONIUS. Niin.

ANTONIUS. Sen kuulkoon hän. — No, laita Nyt Caesar-pojalle tää harmaa pää, Niin herrauskunnilla hän kukkuroilleen Sun toivehesi täyttää.

CLEOPATRA. Tuoko pää?

ANTONIUS. Palaa ja sano: hällä kukkeimmallaan On nuoruus, mailma hältä vartoo suurta. Rahoja, laivoja ja sotureita On pelkurillakin, jonk' apurit Voi lapsen johdoll' yhtä hyvin voittaa Kuin Caesarin. Siis vaadi, että pois hän Tuon onnen loiston riisuu, ja mun kanssa, Mun, miehen murtuneen, käy miekkamittaan, — Me kahden vain. Sen kirjoitan ma. Tule!

(Antonius ja Euphronius menevät.)

ENOBARBUS (syrjään). Niin kyllä, voittorikas Caesar alttiiks Onnensa heittäis, miekkailijan kanssa Ruveten kilpasille! — Miehen äly On osa hänen onnestaan, ma huomaan; Ulkoinen tila mielen tilan määrää. Ett' olis tuska tasan. Kuinka voi hän, Oloja tuntevana, uneksia, Ett' täyttyä vois hänen tyhjyydestään Kylläinen Caesar! — Caesar, älynkin sä Lamasit hältä!

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Sana Caesarilta!

CLEOPATRA. Kuin? Menoja ei laisin? Nähkääs naiset: Kun kukka kuihtuu, nenää nyrpistellään, Vaikk' imarreltiin umpua. — Hän tulkoon!

ENOBARBUS (syrjään). Rehellisyyden kanssa joudun riitaan. Sen uskollisuus houkkuutt' on, ken houkan Noudattaa mieltä; vaan kell' uskallusta On sorrettua seurata, hän voittaa Herransa voittajan, ja aikakirjoiss' On maineen saapa.

(Thyreus tulee.)

CLEOPATRA. Mitä tahtoo Caesar?

THYREUS. Sen sanon kahden kesken.

CLEOPATRA. Puhu, tääll' on Vain ystäviä.

THYREUS. Varmaankin Antonion.

ENOBARBUS. Hän yhtä monta tarvitsee kuin Caesar, Tai meit' ei tarvitse. Jos sallii Caesar, Niin herramme het' ystävänä hälle Sylihin syöksee. Me taas olemme Sen oma, kenen hän, siis Caesarin.

THYREUS. Sa, kiitetty, siis kuule: Caesar pyytää. Ett', tilaasi kun mietit, aina muistat, Ett' on hän Caesar.

CLEOPATRA. Kuninkaallist' aivan! No niin?

THYREUS. Hän tietää, ett'ei rakkaus teitä Antonioon kiinnitä, vaan pelko.

CLEOPATRA (syrjään). Oo!

THYREUS. Siis surkuttelee kunnianne vammaa, Jok' on vain tahra tahaton ja lainkaan Ei ansaittu.

CLEOPATRA. Hän jumalana tietää, Mik' oikeint' on. En kunniaani myynyt, Se valloitettiin.

ENOBARBUS (syrjään). Tuota Antoniolta Kysellä pitää. — Nyt sait vuodon, herra; Syvyyteen kai sun vaipua nyt täytyy, Kosk' armaasi sun jätti.

(Menee.)

THYREUS. Caesarille Siis vienkö pyyntönne? Hän milt'ei kerjää Rukousta teiltä. Suurest' ihastuupi, Jos onnestaan te sauvan itsellenne Tueksi teette; mutta sydän syttyy, Jos kuulee, että jätitte Antonion Ja pakenitte hänen turvihinsa, Maailman herran.

CLEOPATRA. Mikä nimenne?

THYREUS. Thyreus.

CLEOPATRA. Kiltti airut, suurelle Sanokaa Caesarille: voitonkättään Nöyrästi suutelen ma; jalkoihinsa, Sanokaa, kruunuineni polvistun, Ja kaikkivoivan suusta varron kuulla Egyptin tuomion.

THYREUS. Jalosti tehty! Jos äly, taistellessaan onnen kanssa, Vain uskaltaa, min voi, niin voitto sillä On varma. Kättänne mun kunnioittain Suudella suokaa.

CLEOPATRA. Caesarimme isä, Usein, kun valtain valloitusta mietti, Huulillaan koski tätä halpaa kättä, Ja suuteloita satoi.

(Antonius ja Enobarbus palajavat.)

ANTONIUS. Lemmenkohtaus! Haa! Kautta pauvanteen! Ken olet, mies?

THYREUS. Mies, joka täytän miesten miehen käskyn, Sen-moisen, jonka sanaa tulee kuulla.

ENOBARBUS. Hän tahtoo ruoskaa.

ANTONIUS. Lähemmäksi, mies! — Haa! Sinä haukka! — Jumalat ja perkeleet! Mult' arvo liukee pois. — »Hoi!» huusin taannoin. Ja kuninkaita, niinkuin kilpaan pojat, Esille syöksi, huutain: »mitä käsket?» Sull' onko korvat? (Palvelijoita tulee.) Viel' Antonius olen. Pois viekää kurja tuo ja pieskää hänet!

ENOBARBUS (syrjään). Parempi pennun kanssa leikitellä Kuin vanhan kuolevaisen jalopeuran.

ANTONIUS. Haa! Kautta kuun ja tähtein! Pieskää hänet! Vaikk' olis kymmenittäin Caesarin Suurvasalleita ja niist' yksi julkeis Tuon kättä tuossa — mikä nimens' onkaan? Cleopatra hän oli — Pieskää hänet, Siks että vääntää kasvojaan kuin piltti Ja vinkuu armoa. Pois vaan!

THYREUS. Antonius, —

ANTONIUS. Pois hänet raastakaa! Kun piesty on hän, Takaisin tuokaa. — Caesar-pojan narri Saa sanan viedä herralleen. — (Palvelijat vievät pois Thyreon.) Sin' olit Jo puoleks kuihtunut, kun näin sun: — haa! Jätinkö patjan koskematta Roomaan, Rodunko puhtaan itseltäni kielsin Ja valituimman vaimon, tullakseni Ivaksi sulle, norkkoin vilkkujalle?

CLEOPATRA. Hyväinen, —

ANTONIUS. Irstas olet ollut aina. Mut syntihin kun paadumme, — oi, kurjaa! — Jumalat viisaat meidät soentavat, Likaamme upottavat kirkkaan järjen, Meit' erheitämme jumaloimaan saavat, Ja nauravat, kun omaa kurjuuttamme Isottelemme.

CLEOPATRA. Oo, niiks onko tullut?

ANTONIUS. Murunen Caesar-vainaan lautaiselta, Gnejus Pompejon kylmä ruoan jäännös! Iloja muita lukematta, joista Ei huhu tiedä, vaan joiss' elämöinyt Yleti olet; sillä varmaan, vaikka Voinetkin aavistaa, mit' ollee kohtuus, Et tiedä, mitä on se.

CLEOPATRA. Miksi tuota?

ANTONIUS. Ett' orja, joka ottaa juomarahaa Ja sanoo »kostjumala!», hyväillä Sun kättäs saa, mun kisaystävääni, Jok' on vain suurten henkein valtaleima! Oo, jospa Basanin nyt vuorell' oisin, Pahemmin mylvisin kuin karjalauma! Syy mull' on raivota; nyt korupuhe Ois samaa, kuin jos uhri hirsipuussa Hyvästä työstä pyöveliä kiittäis. (Palvelijat palajavat Thyreon kanssa.) Hän onko piesty?

1 PALVELIJA. Tarpeen mukaan, herra.

ANTONIUS. Parkuiko? Rukoiliko armoa?

1 PALVELIJA. Rukoili armahdusta.

ANTONIUS. Isäsi katukoon — jos elää — ettei Sinusta tullut tyttö! Kavahtaos Nyt mennä Caesar-herran voittosaattoon, Kun piiskaa siitä maistaa sait! Vast'edes Sua vilunväreet karsikoot, kun naisen Näet valkokäden! — Caesarin luo palaa Ja kerro vastaanottos; sano, että Hän vimmaan saa mun; röyhkän korska on hän, Ja muistaa vain, mit' olen, eikä muista, Mit' olen ollut. Vimmaan hän mun saapi, Ja helppoa se tähän aikaan onkin, Kun hyvät tähteni, nuo muinaisoppaat, Radaltaan syöksevät ja hornan kuiluun Tulensa viskaavat. Puheeni, työni Jos häntä loukkaa, sano, ett' on hällä Hipparchus, vapautettu orjani; Kostoksi mulle häntä mielin määrin Hosukoon, piesköön, hirttäköön; niin sano. Pois naarmuinesi!

(Thyreus menee.)

CLEOPATRA. Joko lopetit?

ANTONIUS. Ah, pimennyt mun maallinen on kuuni! Se Antonion häviötä tietää.

CLEOPATRA. Mun oottaa täytyy.

ANTONIUS. Caesarille mieliks Sa isket silmää hänen heitukalleen.

CLEOPATRA. Et mua tunne.

ANTONIUS. Kylmä olet mulle.

CLEOPATRA. Oi, armas! Minä kylmä! Silloin taivas Mun sydämmeni jäistä myrkkyisintä Raetta valakoon! Sen ensi kuuro Mua kohdatkoon; kun sulaa se, niin myöskin Hajotkoon henkeni! Caesarionin Surmatkoon toinen, sitten yhteen jaksoon Kohtuni hedelmät ja kaikki kunnon Egyptiläiseni; ja hautaamatta He raemyrskyn sulangossa maatkoot, Siks että Niilin kärpäset ja sääsket Makoonsa heidät hautaavat!

ANTONIUS. Nyt tyydyn. Aleksandriassa on Caesar; siellä Koettaa tahdon hänen onneansa. Maajoukkomme on uljaast' otellut; Hajonneet laivat jälleen yhtyneet Ja uhkaavina, merikunnoss' aivan. Miehuuteni, miss' olit? — Kuule, armas! Jos tuota kättä suutelemaan vielä Sodasta palaan, verissä ma tulen. Ma miekkoineni maineen vielä voitan; Viel' elää toivo.

CLEOPATRA. Sankarini-ylväs!

ANTONIUS. Kolmasti kovaan suonet, jänteet, mielen Ja hurjast' ottelen. Kun vielä olin Iloinen, onnekas, niin miehen hengen Pelasti sukkeluus; nyt tahdon purra, Kaikk' estelijät hornaan syöstä. — Tule; Viel' yksi hauska yö! Nyt tänne kaikki Apeat päällikkömme! Maljat täyteen! Viel' yksi yö humussa hummatkaamme!

CLEOPATRA. Tää on mun syntypäiväni; sit' aioin Vain hiljaa viettää; mut kun sinä olet Antonius taas, niin minä Cleopatra.

ANTONIUS. Käy vielä kaikki hyvin.

CLEOPATRA. Pääherran luokse kaikki päälliköt!

ANTONIUS. Niin, heitä tahdon lohduttaa. Tän' yönä Sirisköön viini heidän arvistansa! Tule, kuningatar; vielä meiss' on voimaa! Ens' ottelussa laitan, että surma Minuhun rakastuu, kun kilpaa teen Ma hänen hirmuviikatteensa kanssa.

(Antonius, Cleopatra ja seuralaiset menevät.)

ENOBARBUS. Salaman uhka katseessaan on. Raivo Kaunastunutt' on pelkoa. Tuon laisna Voi kyyhky haukkaan iskeä. Kun aivot Kutistuu päällikkömme, paisuu sydän. Jos miehuus älyn ahmaisee, niin nielee Se itse miekan, millä taistelee. Nyt koitan, miten päästä hänest' irti.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian luona. (Caesar, lukien kirjettä, Agrippa, Maecenas ynnä muita tulee.)

CAESAR. Pojaksi kutsuu, sättii, niinkuin hällä Ois voimaa minut pois Egyptist' ajaa; Raipoilla pieksee airuttani; vaatii Mua miekkasille: Caesar ja Antonius! Haa, vanha mässäri! Jos mieli kuolla, On monta muuta tapaa; minä nauran Vain hänen vaateilleen.

MAECENAS. Oi, Caesar, muista: Kun moinen valta-eläin raivoon yltyy, On saalis taattu. Hengen aikaa hälle Äl' anna; vimmaans' eduksesi käytä; Ei ole kiukku koskaan varoillansa.

CAESAR. Vie tieto päälliköille, että huomenn' On monist' otteluista viimeinen. Antoniota äsken palvelleita On meidän armeijassa tarpeeks asti Vangitsemahan häntä. Käske se. Väkemme kestitse; on varaa meillä; Se on sen ansainnut. — Antonius parka!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Antonius, CLeopatra, Enobarbus. Charmiana, Iras, Alexas ja muita tulee.)

ANTONIUS. Tapella kanssani ei tahdo?

ENOBARBUS. Ei.

ANTONIUS. Ja miksi ei?

ENOBARBUS. Hän varmaan luulee, että. Kun häll' on kymmenesti suuremp' onni, Hän kymmentä myös vastaa.

ANTONIUS. Huomenn' aion Maall' otella ja merellä. Ma joko Jään eloon, taikka kuolleen kunniani Niin veress' uitan, että elpyy jälleen. Uljaasti taisteletko?

ENOBARBUS. Lyön, ja huudan: »Kaikk' ottakaatte!»

ANTONIUS. Oikein! Kutsu tänne Mun talon väkeni. Tän' yönä aulius Pidoissa vallitkoon! — (Palvelijoita tulee.) Kätesi mulle! Sin' olit aina kelpo mies; — ja sinä, — Ja sinä myöskin: — hyvin teitte työnne; Toverinanne oli kuninkaita.

CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle). Mit' ompi tää?

ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle). Vain oikku, jonka siittää Sydämmen tuska.

ANTONIUS. Kelpo mies myös sinä. Oi, jaota noin moneksi jos voisin, Ja tekin kaikki sulautua yhdeks Antonioks, niin palvelisin teitä Kuin te nyt mua!

1 PALVELIJA. Taivas varjelkoon!

ANTONIUS. Tää yö mua vielä palvelkaatte. Sarkat Nyt täyttäkää, ja niin mua ylistelkää, Kuin valtakuntan' viel' ois toverinne Ja käskyjäni kuulis.

CLEOPATRA (syrjään Enobarbolle). Mitä aikoo?

ENOBARBUS (syrjään Cleopatralle). Heit' itkettää.

ANTONIUS. Tää yö mua palvelkaa; Se ehkä viimeinen on tehtävänne: Kenties mua ette enää näe, tai näette Verisen varjon vain; jo huomenn' ehkä On teillä toinen herra. Katson teihin Kuin hyvästelijä. Mut, hyvät miehet, En luovu teistä; palveluksihinne Ijäksi olen vihitty kuin ylkä. Kaks tiimaa mua palvelkaa, ei muuta, Ja jumalat sen palkitkoot!

ENOBARBUS. Mut miksi Noin heitä murhetuttaa? Itkeväthän; Ja minä myöskin, laukkasilmä hölmö! Hyi, teette meistä akkoja!

ANTONIUS. Ha, ha! Mun velho noitukoon, jos sitä aioin! Sateesta tuosta onni nouskoon! Liiaks Sanani teihin, ystäväni, koski: Lohduttaa teitä aioin, pyysin teitä Yön viettoon soinioilla. Hyvää, nähkääs, Ma toivon huomisesta; silloin meitä Pikemmin voittorikas elo vartoo Kuin kuolema ja kunnia. Pois pöytään, Ja viiniin hukuttakaa huolet! Tulkaa.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Hovilinnan edusta. (Kaksi sotamiestä on vartiolla.)

1 SOTAMIES. Hyv' yötä, veikko! Huomenna on päivä.

2 SOTAMIES. Ja silloin nähdään, kuinka käy. Hyv' yötä! Kadulla etkö kuullut mitään kummaa?

1 SOTAMIES. En. Mitä?

2 SOTAMIES. Juorua kai vain. Hyv' yötä!

1 SOTAMIES. Hyv' yötä!

(Toista kaksi sotamiestä tulee.)

2 SOTAMIES. Soltut, vahdiss' olkaa valppaat!

3 SOTAMIES. Te myös. Hyv' yötä!

(Ensimmäiset kaksi asettuvat paikoilleen.)

4 SOTAMIES. Täss' on meidän paikka. (Kolmas ja neljäs asettuvat paikoilleen.) Jos huomenn' onnistaa vain laivastomme, Niin varmaan toivon, että puoltaan pitää Maa-armeijakin.

3 SOTAMIES. Uljas sotajoukko Ja uskalias.

(Hoboijan soittoa näyttämön alta.)

4 SOTAMIES. Vait! Mikä ääni?

1 SOTAMIES. Hiljaa!

2 SOTAMIES. Vait! Kuulkaa!

1 SOTAMIES. Sointaa ilmassa.

3 SOTAMIES. Maan alla.

4 SOTAMIES. Se tietää hyvää, niinhän?

3 SOTAMIES. Ei.

1 SOTAMIES. Vait, sanon! Mit' ompi tää?

2 SOTAMIES. Antonion haltija, Herkules jumala, nyt hänet jättää.

1 SOTAMIES. Menkäämme, kyselkäämme, onko samaa Toisetkin kuulleet.

(Lähestyvät toisia vartijoita.)

2 SOTAMIES. Kuulkaa, miehet! KAIKKI. Kuulkaa! Haa! Kuulettenko?

1 SOTAMIES. Kyllä. Eikö kummaa?

3 SOTAMIES. Kuulkaahan, miehet, kuulkaa!

1 SOTAMIES. Seuratkaamme Niin pitkälle, kuin lupa on, sit' ääntä; Saas nähdä, miten loppuu.

KAIKKI. Kummallista!

Neljäs kohtaus.

Seutu sama. Huone hovilinnassa. (Antonius ja Cleopatra, Charmiana ja muita seuralaisia tulee.)

ANTONIUS. Eros! Asuni, Eros!

CLEOPATRA. Nuku hiukan.

ANTONIUS. Ei, kyyhkyni! — Eros! Asuni, Eros! (Eros tulee, tuoden asun.) No, poika, ylleni nyt haarniska! Jos onnetar ei tänään meitä suosi, On syynä uhkamme. — No!

CLEOPATRA. Suo mun auttaa. Mihinkä tää?

ANTONIUS. Oi, älä! Sydäntäni Vain varustele. — Väärin! Noin, kas noin!

CLEOPATRA. Ei, anna minun. — Nyt se kelpaa.

ANTONIUS. Hyv' on. Nyt meill' on onni. — Näetkös, poikaseni? Nyt varustaudu itse.

EROS. Heti, herra.

CLEOPATRA. Ovatko soljet hyvin?

ANTONIUS. Oivast' aivan. Ken nämä aukoo, ennenkuin sen itse Leponi tähden suon, saa tuta myrskyn. — Haperrat, Eros; kuningatar paremp' On asemies kuin sinä. Joutuun! — Armas, Jos tänään taisteluni näkisit ja Kuninkaan ammattia ymmärtäisit, Näkisit taitoniekan! — (Aseisiin puettu soturi tulee.) Terve, uros! Soturin tiedät tehtävän, se näkyy: Varahin mielityöhön herätään Ja ilon siihen käydään.

SOTAMIES. Tuhansia, Vaikk' aikaist' onkin, rautapuku yllä Teit' oottaa satamassa.

(Ilohuutoja ja torventoitauksia.) (Päälliköitä ja sotureita tulee.)

2 PÄÄLLIKKÖ. Kaunis aamu! Hyvää huomenta, kenraali!

KAIKKI. Hyvää huomenta, kenraali!

ANTONIUS. Soma toitaus! Tää aamu, niinkuin nero nuorukaisen, Jost' odotetaan suurta, alkaa varhain. — No niin; tuo mulle anna, — tuo — niin — hyvä! Hyvästi, rouva! Käyköön mun jos kuinkin, Tuoss' soturin on muisku! (Suutelee Cleopatraa.) Hävettävät Ja narrimaiset on nuo alhaiskansan Jäähyväistemput. Minä nyt sun jätän Kuin rautamies. — Ken taisteluhun mielii, Mua seuratkoon! Tien näytän. — Hyvästi!

(Antonius, Eros, päälliköt ja sotamiehet poistuvat.)

CHARMIANA. Huoneisiinneko mielitte?

CLEOPATRA. Mua tue! Kuin sankar' astuu hän. Tää suuri sota Jos päättyis miekkasilla heidän kesken! Antonius silloin — mutta nyt — no, tule!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Antonion leiri Aleksandrian luona. (Torvet soivat. Antonius ja Eros tulevat. Sotamies kohtaa heidät.)

SOTAMIES. Jumalten onni tänään Antoniolle!

ANTONIUS. Jos sinä arpinesi taannoin oisit Maataisteluun mua taivuttanut!

SOTAMIES. Silloin Nuo vilpistyneet kuninkaat ja tuokin Tään-aamullinen luopio sua yhä Kannoilla seurais.

ANTONIUS. Ken se luopio?

SOTAMIES. Ken? Mies kaikkein lähin. Huuda: »Enobarbus!», Niin hän ei sua kuule, taikka vastaa Leiristä Caesarin: »En ole sinun».

ANTONIUS. Haa! Mitä?

SOTAMIES. Niin, hän Caesarin on mies.

EROS. Mut kirstujaan ja aarteitaan ei vienyt Hän mukanaan.

ANTONIUS. Vai luopunut?

SOTAMIES. Niin aivan.

ANTONIUS. Lähetä aarteet, Eros, miehen jälkeen; Kuuletko? Pienintäkään et saa jättää. Kirjoita — itse kirjoitan ma alle — Jäähyväiset ja tervehdykset. Toivon — Niin sano — ett'ei hällä enää koskaan Ois syytä vaihtaa herraa. — Kohtaloni Rehellisetkin turmelee. Oh! — Joutuun! — Enobarbus!

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian edustalla. (Torvenräikkinää. Caesar, Agrippa, Enobarbus ja muita tulee.)

CAESAR. Agrippa, mene, ala taistelu. Antonius elävält' on vangittava; Julista tahtoni.

AGRIPPA. Sen täytän, Caesar.

(Menee.)

CAESAR. Yleisen rauhan aika lähestyy. Nyt voitto vain, niin kolmois-maailmassa Itsestään kasvaa öljypuu!

(Airut tulee.)

AIRUT. Antonius On sotaan marssinut.

CAESAR. Agrippan käske Asettaa eturintaan karkulaiset, Niin ett' Antonius itsehensä purkaa Saa sappeaan.

(Caesar seurueineen menee.)

ENOBARBUS. Alexas hänet petti; Antonion lähettinä Judeassa Omalta herraltansa Herodeksen Hän Caesarille voitti; siitä vaivast' Uus herra hänet hirtätti. Canidius Ja muutkin karkulaiset palkkaa saavat, Mut ei vain kunniaa. Tein itse pahoin; Ja sitä kadun nyt niin karvaast', ett' on Ijäksi ilo mennyt.

(Eräs Caesarin sotureista tulee.)

SOTAMIES. Enobarbus, Antonius kaikki aartees sulle laittaa Ja vielä lahjojakin. Tuoja tuli Mun vahtimolleni, ja telttas luona Nyt purkaa muulinsa.

ENOBARBUS. Kaikk' annan sulle.

SOTAMIES. Äl' ivaa, Enobarbus; puhun totta. Parasta, että turvaan laitat tuojan; Mun tulee täyttää virkani, tuon muuten Olisin itse tehnyt. Teidän päämies On sentään nyt ja aina Jupiter.

(Menee.)

ENOBARBUS. Min' olen suurin konna päällä maan; Sen itse enin tunnen. Oi, Antonius, Lempeyden lähde, kuinka olisitkaan Mun hyvät työni palkinnut, kun kehnot Kullalla maksat! Sydäntäni särkee; Jos sit' ei murra aatos tää, niin toinen Nopeempi keino murtaa sen; mut aatos Sen kyllä tekee, tunnen sen. Sua vastaan Minäkö taistelisin? Ennen etsin Lätäkön, mihin kuolla; likaisinkin Pareiksi sopii viime teolleni.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus

Taistelutanner molempien leirien välillä. (Sotahuutoja, rummun pärrytystä ja torven räikkinää. Agrippa ja muita tulee.)

AGRIPPA. Takaisin! Liian kauas uskalsimme. Caesarkin itse liekiss' on, ja suuremp' On vastustus, kuin mitä odotimme.

(Menevät.) (Sotahuutoja. Antonius ja Scarus, haavoitettuna, tulevat.)

SCARUS. Päällikkö uljas! Tää vast' ottelua! Jos taannoin näin ois tehty, kotiin heidät Pää veriss' olis piesty.

ANTONIUS. Vuodat verta.

SCARUS. Sain haavan; se ol' ensin niinkuin T, Mut nyt se on kuin H.

ANTONIUS. He pakenevat.

SCARUS. Nyt survokaamme heidät tunkiolle; Minuss' on vielä kuuden naarman tila.

(Eros tulee.)

EROS. He ovat lyödyt; hyötymme on yhtä Kuin kauniin voitto.

SCARUS. Selkään heitä haudo Ja niinkuin jänist' iske takakoipeen; Juoksusta hauska piestä!

ANTONIUS. Kerran maksan Puheesi lohdukkaat ja kymmenesti Tuon reippaan mieles. Tule!

SCARUS. Jäljess' onnun.

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Aleksandrian muurien edustalla. (Sotahuutoja. Antonius tulee marssien, hänen jäljessään Scarus ja sotaväkeä.)

ANTONIUS. Leiriinsä hänet karkoitimme. Joutuun Ennalta viekää kuningattarelle Sanoma, keitä vieraakseen hän saa. — Huomenna ennen päivää vuodatamme Sen veren, joka tänään pakoon pääsi. Kaikille kiitos! Vankat teill' on kourat, Ja ette taistelleet vain palkan eestä, Vaan niin kuin asia ois ollut teidän, Eik' yksin mun; jokainen oli Hektor. Nyt kaupunkiin, ja vaimon, ystäväin Kavutkaa kaulaan; kertoelkaa työnne, Kun ilokyynelin he haavoistanne Pesevät hurmeen ja nuo kunnon raannat Terveiksi suutelevat. — Kätesi! (Cleopatra tulee seurueineen.) Tuon suuren keijon suosiin sinut suljen, Kiitollisuutens' onnen sulle tuokoon! — Sa, mailman päivä, teräskaulahani Kätesi kierrä; juokse semmoisenaan Sopani raudan läpi sydämmeeni, Ja voittoretkes tee sen kuohupäillä!

CLEOPATRA. Oi, herrain herra! Kaiken kunnon kunto! Maailman suurest' ansast' ehjänäkö Hymyillen tulet?

ANTONIUS. Armas satakieli, Makuulle heidät pieksimme. Haa, tyttö! Ruskeihin harmait' eksyy; mut viel' aivo Ravitsee hennoja ja nuoruudelta Voi viedä voiton. Katso tuota miestä! Huulilleen armon kättä tarjoo! — Uros, Suutele tuota! — Taistellut hän niin on, Kuin vihast' ihmiskuntaan joku jumal' Ois surmaa tehnyt hänen hahmossansa.

CLEOPATRA. Saat multa kulta-asun, jok' on ollut Kuninkaan oma.

ANTONIUS. Ansainnut hän on sen, Vaikk' ois se rubiineilla koristeltu Kuin pyhän Phoibon vaunut. — Kätesi! Nyt riemukulku kautta kaupungin Ja kilvet hajanaiset koristeina! Jos olis linnassamme leirin tila, Niin yhdess' illasteltaisi ja juotais Onneksi huomispäivän, josta koituu Kuninkaallinen seikkailu. — Soi, torvi! Kaupungin korvat vasken räminällä Nyt huumaa, säistäin rummun pärrytystä, Niin että maa ja taivas yhteen ääneen Jymisten tuloamme ylistää!

(Menevät.)

Yhdeksäs kohtaus.

Caesarin leiri. (Sotureita on vartiolla.)

1 SOTAMIES. Jos meit' ei tunnin aikaan vaihdeta, Palata täytyy vahdistoon. On kuudan, Ja sanotaan, ett' toisell' alkaa valveell' Ottelu taas.

2 SOTAMIES. Kirottu päivä meille Tuo eilinen!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS. Yö, ole näkijäni! —

3 SOTAMIES. Ken tuo mies on?

2 SOTAMIES. Vait vain, ja kuunnelkaamme.

ENOBARBUS. Todista puolestani, armas kuu, Kun pettureista inhottava muisto Jää maailmaan, ett' Enobarbus raukka Sinulle työnsä katui.

1 SOTAMIES. Enobarbus!

2 SOTAMIES. Vait! Lisää kuulkaamme.

ENOBARBUS. Sa, raskaan mielen ylin valtias, Yön myrkkyist' usvaa päälleni nyt seulo, Ett' elämä, tuo tahdon vastustaja, Minusta luopuis! Sydämmeni murskaa Piikovaan rikokseeni! Rauetkoon se, Surusta kuivuneena, tomuksi Pahoine mietteinensä! Oi, Antonius, Jalompi kuin mun ilkityöni halpa, Anteeksi omast' anna puolestasi, Mut mailma kirjoihinsa minut pankoon Vain luopioiden, pettureiden joukkoon! Antonius! Oi, Antonius!

(Kuolee.)

2 SOTAMIES. Puhutella Pitääpi häntä.

1 SOTAMIES. Niinpä niinkin; saattaa Puheensa Caesaria koskea.

3 SOTAMIES. Niin oikein. Mutta hän on nukuksissa.

1 SOTAMIES. Pikemmin taineissaan; noin häijy rukous Ei hevin unta tuo.

2 SOTAMIES. Lähemmä tulkaa.

3 SOTAMIES. Herätkää, herra! Puhukaa!

2 SOTAMIES. Hoi! Kuulkaa!

1 SOTAMIES. Häneen on kuolon käsi iskenyt. — Haa! Rummun vakaa ääni uinuvia Jo herättää. Päävahtiin hänet viemme; Hän arvomies on. Vuoromme nyt päättyy.

3 SOTAMIES. No, tulkaa pois; hän ehkä vielä tointuu.

(Menevät, ruumitta kantaen.)

Kymmenes kohtaus.

Molempien leirien välimaalla. (Antonius ja Scarus tulevat, marssittaen sotajoukkojaan.)

ANTONIUS. Merillä tänään varustauvat; emme Lie maalla heille mieleen.

SCARUS. Kaikkialla.

ANTONIUS. Tulessa tulkoot taikka ilmassa, Niin vastaan käymme. Muista: jalkaväki Kaupungin ulkokunnahilla meihin On liittyvä. Merellä kaikk' on selvää; Sataman jättäneet on laivat. Paras Nyt tilaisuus on heidän hankkeitaan Ja varustuksiansa vakoella.

(Menevät.) (Caesar tulee, marssittaen sotajoukkojaan.)

CAESAR. Jos teit' ei ahdisteta — niinkuin luulen — Pysykää hiljaa maalla. Parhaat voimans' On laivoihin hän vienyt. Laaksoiss' olkaa Ja kestäkäätte, miten parhain voitte.

(Menevät.) (Antonius ja Scarus palajavat.)

ANTONIUS. Ei mitään vieläkään! Tuon männyn luota Ma näen kaikki; kohta tiedon annan, Mitenkä käy.

SCARUS. Cleopatran on laivaan Pesineet pääskyt; auguuri on vaiti, Ei tiedä mitään, synkkänä vain katsoo, Peläten suutaan avata. Antonius On rohkea ja arka, pelkää, toivoo Sen mukaan, miten onnen oikku vuoroin Vie taikka antaa.

(Kaukaista melua, meritappelun kaltaista. Antonius palajaa.)

ANTONIUS. Hukassa on kaikki! Tuo rietas egyptitär minut petti! Laivastoni on antaunut; tuolla Nakellaan pilviin lakkeja ja juodaan, Kuin kauan eross' olleet ystävykset. Sa, kolminainen portto, minut tuolle (Menee.) Möit oppipojalle! Sua vastaan yksin Nyt sydämmeni sotii. — Pakoon kaikki! Kun lumoukseni kostanut ma olen, Niin kaikk' on tehty. — Käske pakoon kaikki. (Scarus menee.) Oi, päivyt, nousuas en enää näe! Täss' onnestaan Antonius erii; tässä Me kättä paiskaamme! — Näiks onko tullut? — Sydämmet, jotka liepeissäni lieri Ja joiden toiveet täytin, mehuaan nyt Caesarin kukkakupuun heruttavat; Ja kolottu on honka tää, mi kaikki Varjoonsa peitti. Petetty ma olen! Egyptin viekas henki! Ilki lumous! Sa, jonka silmäys mua viittoi sotaan Ja kotiin taas, jonk' oli povi korkein Mun silmämääräni ja ylpeyteni, Kuin aimo mustalainen petosjuonin Sydäntä myöten minut paljaaks riistit! — Hoi, Eros! Eros! (Cleopatra tulee.) Lumous, väisty pois!

CLEOPATRA. Miks armahallesi noin riehut?

ANTONIUS. Poistu, Tai ansaitun saat palkkasi ja Caesar Häväistyn voittosaaton! Hän sun vieköön Ja plebejien riemutessa ilmaan Sun nostakoon! Sa vaunujansa seuraa Häväistyksenä koko sukupuolesi Kuin hirmu-otusta sua näyteltäköön Rovosta roistokansalle! Tuo hellä Octaviakin siksi säätyin kynsin Vanatkoon kasvos! (Cleopatra menee.) Hyvä, että menit, Jos hyvä, että elät. Parempi, Jos raivoni sun saavuttaisi; silloin Yks surma monta estäisi. — Hoi, Eros! — Mua Nesson paita polttaa! Kantaisä Alcides, neuvo mulle raivos, että Kuun sarviin Lichaan lennätän ja noilla Käsillä, joille raskain nuija kevyt, Arvoisan itseni ma tyynni murskaan! Tuo noita kuolkoon! Rooman nulikalle Hän minut möi; petokseen minä sorruin, Ja siitä nyt hän kuolkoon! — Eros, hoi!

(Menee.)

Yhdestoista kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa. (Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)

CLEOPATRA. Avuksi, naiset! Pahemmin hän raivoo Kuin Ajax kilvestään. Thessalian karju Noin vaahtea ei vala.

CHARMIANA. Hautamajaan Sulkeukaa, kuolon sana hälle pankaa. Niin tuskaillen ei sielu ruumiist' erii, Kuin suuruus itsestään.

CLEOPATRA. Pois hautamajaan! — (Mardianolle.) Sana hälle vie, ett' itseni ma tapoin, Ett' oli viime sanani: »Antonius»; Se kerro oikein surkutellen. Joudu! Tuo tieto mulle, miten hän sen kestää.

(Menevät.)

Kahdestoista kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone. (Antonius ja Eros tulevat.)

ANTONIUS. Mua erotatko, Eros?

EROS. Kyllä, herra.

ANTONIUS. Näet joskus pilven lohikäärmeenmoisen, Udussa näet kuin leijonan tai karhun Tai tomillisen linnan, jyrkän vuoren, Särmikkään kallion, sinervän niemen Ja puita, jotka maailmalle nuokkuu — Lumetta kaikki. Sinä näit nuo näyt. Nuo iltahämyn kuvajaiset?

EROS. Kyllä.

ANTONIUS. Mik' on nyt hevonen, se tuokiossa Hajautuu pilveen, erottamatonna Kuin vesi vedestä.

EROS. Niin kyllä, herra.

ANTONIUS. Niin, ystävä, semmoinen varjokuva On päällikkösi nyt. Täss' on Antonius, Mut tätä hahmoa ei voi hän pitää. Egyptin vuoksi ryhdyin tähän sotaan, Ja kuningatar — jonka syämmen luulin Omaavani, kosk' omasi hän minun, Jok', omanani, miljoonittain muita, Nyt kadonneita, yhdisti — hän, näet sen, Pelissä petti mun ja Caesarille, Vihamiehelleni, kunniani hukkas. — Äl' itke, hyvä Eros; jäihän meille Viel' itsemme, jok' itsemme voi tappaa. (Mardianus tulee.) Se kirottu! Hän miekan multa ryösti.

MARDIANUS. Antonius, ei! Sua kuningatar lempi Ja omakseen sun kohtalosi otti.

ANTONIUS. Vait, rietas kuohilas! Hän minut petti. Sen vuoksi kuolkoon!

MARDIANUS. Ihminen vain kerran Voi kuolemalle maksaa velkansa; Hän on sen maksanut. Mit' aioit sinä, Se on jo tehty. Viime sanans' oli: »Antonius, ylevä Antonius!» Silloin Antonion nimen syvä, raskas huokaus Katkaisi kesken; sydän vei ja huulet Siit' osansa; hän kuoli pois, ja nimes On häneen haudattuna.

ANTONIUS. Kuollut?

MARDIANUS. Kuollut.

ANTONIUS. Asuni riisu, Eros! Lopuss' on Nyt päivän pitkä työ ja lepo tarpeen. — Se kyllin korvaa vaivas, että pääset Täält' eheänä. Mene! (Mardianus menee.) — Pois, pois tuo! — Ajaxin seitsenkertamenkaan kilpi Tält' iskulta ei sydäntäni suojais. Pakahdu, povi! Sydän, vahvemp' ennen Kuin verhosi, nyt heikko majas murra! — Välehen, Eros! — Soturi on mennyt! — Pois, aseet särkyneet; te kunnialla Olette palvelleet. — (Eros poistuu.) Sa ennalt' ehdit, Mut sinut saavutan, Cleopatra, Ja itken sulta anteeks'antamusta. Mun täytyy se; on kidutusta viipy. Kun sammunut on soihtu, pane maata Ja heitä päivän huolet! Kaikki puuha Nyt työn vain turmelee, ja itse voima Takertuu omaan väkeensä. Nyt kiinni Sinetti vain, ja kaikk' on kaikki! — Eros! — Ma tulen, armas! — Eros! — Mua varro: Miss' sielut lepää kukilla, me siellä Käsikkäin kuljemme ja kaikki henget Imehdytämme reippaall' ilollamme; Aeneas Didoineen saa yksin jäädä, Muut kaikki meitä seuraa. — Eros! Eros!

(Eros palajaa.)

EROS. Mitä, herra?

ANTONIUS. Cleopatran kuoltua Niin häpeään nyt häädyn, että inhoo Mua jumalatkin. Minä, jonka miekka Nelitti mailman, joka laivalinnat Rakensin vehreän Neptunon selkään, Nyt itseäni soimaan, että puutun Tuon naisen uljuutta, tuot' ylvää mieltä, Mi kuollen sanoo meidän Caesarille: »Ma voitin itseni.» Sa vannoit, Eros, Kun niiksi tulee — ja nyt niiks on tullut — Kun auttamaton häpeä ja herja Mua takaa väijyy, että käskystäni Mun silloin surmaat. Tee se! Nyt on aika! Et mua loukkaa, Caesarin vain kaadat. No, punaa poskiin!

EROS. Hyvät jumalat! Sen tekisinkö minä, mit' ei voinut Sodassa kaikki parthilaisten nuolet!

ANTONIUS. Halaatko Roomass' ikkunasta nähdä, Kuin herras, kädet sidottuina, niskans' Ikeeseen laskee, alas painain päänsä Hävystä hehkuvan, kun vaunuissansa Tuo onnenmiekko Caesar edell' ajaa, Häväisten seuraajaansa.

EROS. En, en koskaan.

ANTONIUS. No, tule siis; mua haava vain voi auttaa. Tuo kunnon miekkas sivalla, mi maalles Niin mont' on hyvää tehnyt.

EROS. Anteeks suokaa!

ANTONIUS. Kun sinut vapautin, sen vannoit tehdä, Milloinka vaadin vain. Nyt tee se; muuten On kaikki palvelukses entisetkin Vain tyhjää sattumaa. No, survaise!

EROS. Nyt pois siis kääntäkää tuo jalo muoto, Joss' asuu koko mailman jumaloimus.

ANTONIUS. Kas min!

(Kääntää pois kasvonsa.)

EROS. Jo maall' on miekka.

ANTONIUS. Joutuun sitten Se tehköön tehtävänsä.

EROS. Rakas herra, Ylevä valtiaani, salli minun, Ennenkuin verisen ma iskun isken, Hyvästi jättää.

ANTONIUS. Sen jo teit. Hyvästi!

EROS. Hyvästi, herra! Nytkö jo?

ANTONIUS. Nyt, Eros!

EROS. No, tuossa siis! (Kaatuu miekkaansa.) Näin pääsen suremasta Antonion kuolemaa.

(Kuolee.)

ANTONIUS. Jalompi mua Sin' olet monta vertaa. Uljas Eros, Näin näytit, mitä pitää mun ja mitä Et sinä voi. Kuningatar ja Eros Jalolla käytöksellään ikimaineen Minulta voittivat; mut ylkä tahdon Viel' olla kuolemassakin ja rientää Kuin morsiusvuoteeseen. Siis joutuun! Eros, Sun oppilaanasi nyt herras kuolee; Tään sinult' opin. — (Kaatuu miekkaansa.) Kuin? En kuollut? Enkö? — Hoi! Vahdit! — Surmaa auttakaa!

(Dercetas ja vahtimiehiä tulee.)

1 VAHTIMIES. Mit' ääntä?

ANTONIUS. Tein patustyön; oi, päättäkää te, miehet, Mit' aloin minä.

2 VAHTIMIES. Pudonnut on tähti!

1 VAHTIMIES. Ja aika tekee loppuaan!

KAIKKI. Voi meitä!

ANTONIUS. Ken lempii mua, lyököön kuoloniskun!

1 VAHTIMIES. En minä.

2 VAHTIMIES. Enkä minä.

3 VAHTIMIES. Eikä kukaan.

(Vahtimiehet menevät.)

DERCETAS. Tuho ja kuolo luotas ajaa kaikki. — Tää sanoma ja miekka tuo, ne mulle Caesarin lemmen hankkii.

(Diomedes tulee.)

DIOMEDES. Miss' Antonius?

DERCETAS. Kah, tuossa, Diomedes!

DIOMEDES. Elääkö hän? Et vastaa, mies?

(Dercetas poistuu.)

ANTONIUS. Sinäkö, Diomedes? Vedä miekkasi ja kelpo surmanisku Minuhun iske!

DIOMEDES. Herra, tänne minut Lähetti Cleopatra.

ANTONIUS. Milloin?

DIOMEDES. Nyt.

ANTONIUS. Miss' on hän?

DIOMEDES. Sulkeunut hautamajaan. Häll' oli aavistava pelko siitä, Mit' oli tuleva. Kun näki, että Te syyttä suotta epäilitte hänen Caesariin liittyneen, ja ett'ei ollut Vihanne hillittävissä, niin laittoi Hän teille sanoman, ett' oli kuollut. Nyt, seurauksista huolissaan, mun käskee Totuuden kertoa; mut pelkään, että Ma tulen liian myöhään.

ANTONIUS. Liian myöhään. Diomedes hyvä, kutsu tänne vahti.

DIOMEDES. Päämiehen vahti, hoi! Hoi, vahti tänne! Herranne kutsuu.

(Vahtimiehiä tulee.)

ANTONIUS. Hyvät ystävät, Kuningattaren tykö minut viekää, Se viime työ on, minkä teiltä vaadin.

1 VAHTIMIES. Voi meitä! Miehenne kun uskotuimmat Jätätte jälkeenne!

KAIKKI. Voi, surun päivää!

ANTONIUS. Ei ystävät, teit' ei saa suru painaa, — Sit' älkää hyvää suoko kohtalolle. Sanokaa rangaistusta tervetulleeks, Niin sitä rankaisette, kun sen tuskat Ilolla kärsitte. Avuksi tulkaa! Mua, johtajaanne, te nyt johtakaa! Ja kiitos kaikest', ystäväni, kiitos!

(Menevät, kantaa Antoniota.)

Kolmastoista kohtaus.

Paikka sama. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras ylhäällä hautamajassa.)

CLEOPATRA. En, Charmiana, täält' en lähde koskaan.

CHARMIANA. Mieltänne lohduttakaa.

CLEOPATRA. En, en tahdo. Kaikk' ihmeet, kauhut tervetulleiks sanon, Mut lohdun hylkään. Syyn mukainen tulee Suruni määrä olla, yhtä suuri Kuin on sen aihe. — (Diomedes ilmestyy alhaalla.) Mitä? Kuollutko?

DIOMEDES. Ei kuollut, mutta kuolon kielissä. Kas, tuolta puolen hautamajaa vahdit Jo häntä kantavat.

(Vahtimiehet tulevat, kantaen Antoniota.)

CLEOPATRA. Oi, aurinko, Kehäsi suuri polta tuhkaksi! Pimetköön mailman ranta vaihteluineen! Antonius! Oi, Antonius, Antonius! Charmiana, auta, auta, Iras, auta! Te siellä, auttakaa hänt' ylös!

ANTONIUS. Hiljaa! Antoniota ei kukistanut Caesar, Vaan itse itsensä Antonius voitti.

CLEOPATRA. Niin kyllä, niin: Antonius yksin saattoi Antonion voittaa; mut voi kuitenkin!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Hetken Vain tässä kalmaa viivyttelen, kunnes Viimeisen tuhansista suuteloista Huulilles painan.

CLEOPATRA. Min' en tohdi, armas. — Suo anteeks, rakkahani, — min' en tohdi; Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar Ei voittosaatollensa koristusta Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint' On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä, Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia, Tuo salamiettijä ja kainosilmä, Ei kunniata voittaakseen saa mua Mitellä katseillaan. — Antonius, tule! — Avuksi naiset! — Nostamme sun tänne. — Apuhun tulkaa!

ANTONIUS. Joutuun! Kohta kuolen.

CLEOPATRA. Tää vasta leikki! — Kuinka painat, armas! Tää mielen raskaus kaikk' on voimat vienyt, Se tekee painon. Oi, jos Juno oisin, Niin vahvasiipinen Mercurius saisi Zeun rinnalle sun nostaa! — Vielä vähän! — On toivo aina hupsu. — Tule, tule! (Nostavat Antonion ylös.) Oi, tervetullut! Kuole nyt miss' elit! Muiskuista elvy! Huulet jos sen voisi, Ne kuluttaisin näin.

KAIKKI. Oi, surkeutta!

ANTONIUS. Egyptitär, ma kuolen, kuolen! Viiniä tilkka, sitten puhun hiukan.

CLEOPATRA. Ei, annas minä puhun: torun, kunnes Vihasta onnetar, tuo kiero vaimo, Rukkinsa rikkoo.

ANTONIUS. Armas, sana vain! Caesarilt' arvoa ja turvaa pyydä. — Oi!

CLEOPATRA. Ne ei sovi yhteen.

ANTONIUS. Kuule, armas: Väestä Caesarin äl' usko muihin Kuin Proculejoon.

CLEOPATRA. Uljuuteeni uskon Ja käteeni, mut Caesarin en väkiin.

ANTONIUS. Eloni surkeata loppua Äl' itkein sure! Virkistä vain mieltäs, Muistellen entist' onnenaikaani, Kun elin niinkuin ylevin ja suurin Maan ruhtinas. Nyt kurjana en kuole, En pelkurina kypärääni heitä Maanmiehelleni; roomalainen olen Ja uljaan roomalaisen voittama. Nyt henki lähtee, enempää en jaksa.

CLEOPATRA. Oo, sinä miesten parhain, niinkö kuolet? Minusta etkö huoli? Tähän inhaan Mun jätät maailmaan, jok' ilman sua Ei paremp' ole pahnaa. — Nähkää, naiset: (Antonius kuolee.) Maan valtakruunu sulaa! — Oi, Antonius! — Oi, kuihtunut on sodan voittoseppel, Sen lippupuu nyt kaatui! Miehen verrall' On poika nyt ja tyttö; kaikk' on yhtä; Kuun alla kaikkinäkevän ei enää Mitäkään merkillistä.

(Menee tainnoksiin.)

CHARMIANA. Malttukaatte!

IRAS. Oo, hänkin kuollut, valtiaamme!

CHARMIANA. Rouva!

IRAS. Kuningatar!

CHARMIANA. Oi, jalo, jalo rouva!

IRAS. Egyptin valtaemäntä!

CHARMIANA. Vait! Hiljaa!

CLEOPATRA. Ei muuta kuin vain vaimo; samain kurjain Himojen alainen kuin lypsyakka Tai palkkapiika! Nurjiin jumaloihin Halaisin heittää valtikkani, huutaa, Ett' tämä mailma veti vertaa heille, Siks kunnes varastivat kalleuteni. On tyhjää kaikki; maltti hupsutusta, Ja maltittomuus hullun koiran virkaa. Rikosko syöstä surman salamajaan, Ennenkuin surma noutaa? — Mitä teette? Uljuutta, naiset! Sun mik' on, Charmiana? Ylevät immet! — Nähkääs, hyvät naiset, Lopuss' on öljy, lamppu sammunut! — Miehuutta, naiset! Ensin ruumis hautaan, Sitt' ylväs, suuri, roomalainen teko, Ett' ylpeillä saa meistä tuoni. Tulkaa! Tuon jättihengen maja nyt on kylmä. Oo, tulkaa, naiset! Ainoo auttaja Nyt uljuus on ja äkkikuolema.

(Menevät. Antonion ruumis kannetaan pois.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Caesarin leiri Aleksandrian edustalla. (Caesar, Agrippa, Dolabella, Maecenas, Gallus, Proculejus y.m. tulevat.)

CAESAR. Dolabella, mene, vaadi antaumista; Kun kaikk' on turhaa, sano, että viipy On pelkkää vehkeilyä.

DOLABELLA. Kyllä, Caesar.

(Menee.) (Dercetas tulee, kädessä Antonion miekka.)

CAESAR. Mit'. ompi tämä? Ken se meitä tohtii Noin lähetä?

DERCETAS. Nimeni on Dercetas. Antoniota palvelin, mi parhain Ol' ansaitseva parhaan palveluksen; Hän oli herrani, kun eli, toimi, Ja hänen vihaajiaan vastustamaan Kulutin elämäni. Mieheksesi jos tahdot mun, niin olen Caesarille, Mit' Antoniolle olin; jos et tahdo, Niin ota henki multa.

CAESAR. Mitä sanot?

DERCETAS. Sen sanon, Caesar: Antonius on kuollut.

CAESAR. Kun moinen pylväs kaatuu, suuremp' olla Pitäisi ryske: maankin järähtää ja Kaduille leijonia lennätellä Ja ihmisiä taasen niiden luoliin. Antonion surma ei vain yhden surma, Se nimi tietää puolen maailmaa.

DERCETAS. Hän kuollut on, ei puukon palkatun, Ei telakirveen kautta; sama käsi, jok' urotöillään hälle maineen hankki, Sydämmen antamalla miehuudella Sydämmen särki. Tässä urhon miekka; Sen vedin haavasta; kas, veri jalo Sit' yhä punaa.

CAESAR. Suretteko miehet? Anteeksi, jumalat; mut moinen tieto Kuninkaan silmää kostuttaisi!

AGRIPPA. Kummaa, Ett' ajaa luonto meitä vaikeroimaan Hartainta toivettamme!

MAECENAS. Häness' oli Avut ja viat tasan.

AGRIPPA. Ihmisessä Tavata ei voi ylevämpää mieltä. Mut, ollaksemme ihmisiä, saamme Vikoja jumalilta. Caesar heltyy.

MAECENAS. Noin suuren peilin vastassa on pakko Kuvansa siinä nähdä.

CAESAR. Oi, Antonius, Näin kävi siis! Mut puhkaisin vain paiseen Omasta ruumiistani. Sinut täytyi Mun työntää tieltä pois, tai mennä itse; Ei koko maailmassa meidän kahden Ois ollut tilaa. Kuitenkin ma suren Ja sydämmeni verta haikeest' itkee, Kun sinä ystäväni, kilpaajani Jaloissa töissä, valtakumppanini, Toveri, veikko sotatantereella, Oikea käteni, sydän, josta lennon Sai mieleni, — kun, sanon, tähtiemme Noin leppymättä piti riitaiseksi Välimme tehdä! — Kuulkaa, ystävät, — (Airut tulee.) Mut se nyt jääköön sopivampaan aikaan. Tuon miehen silmist' asia jo kuultaa; Kuulkaamme, mit' on hällä sanomista. — Mist' olet?

AIRUT. Egyptistä kurja mies. Kuningattareni, mi hautamajaans' On sulkeunut — ei muuta hällä omaa — Nyt aikeistasi pyytää tiedon saada, Jott' ehtisi hän pakkopäivillensä Varustua.

CAESAR. Hän hyvill' olkoon mielin; Hänelle heti tiedon laitan siitä. Ett' arvokasta, hellää kohtelua Hän meilt' on saapa. Caesar ei voi elää Ja tyly olla.

AIRUT. Jumalien haltuun!

(Poistuu.)

CAESAR. Käy tänne, Proculejus. Mene, sano. Ett' emme hälle häväistystä aio; Aseta lohtu mielen tilan mukaan; Hän ylpeydessään surmatyön voi tehdä Ja meidät voittaa. Roomassa hän tuottais Mun riemusaatolleni ikimaineen. Tuo joutuun tieto, mitä sanoo hän Ja millaiselta näyttää.

PROCULEJUS. Kyllä, Caesar.

(Menee.)

CAESAR. Käy mukaan, Gallus. (Gallus menee.) — Miss' on Dolabella? Seuratkoon Proculejoa.

AGRIPPA ja MAECENAS. Dolabella!

CAESAR. Ei, antaa olla; muistan, että muuta On tointa hällä. Pian on hän täällä. Telttaani tulkaa; siellä saatte nähdä, Kuink' oli täytymys tää sota mulle Ja kuinka kirjeissäni aina olin Sävyisä, tyyni. Tulkaa näkemään, Mit' ilmaistavaa mulla on.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Aleksandria. Hautamaja. (Cleopatra, Charmiana ja Iras tulevat.)

CLEOPATRA. Paremman elämän on alku vain Tää auteus. Mitä Caesar on? Vain tyhjää; Ei onnetar, vaan onnettaren orja, Sen oikkuin palvelija. Suurta vain on Se teko, joka kaiken teon päättää, Satunnan salpaa, köyttää kohtalon, Pois nukkuu, maan ei saastaa enää maista, Tuot' imettäjää Caesarein ja loisten.

(Proculejus, Gallus ja sotureita lähestyy hautamajan ovea.)

PROCULEJUS. Caesar sua tervehtii, Egyptin valtias, Ja pyytää tietää, minkä toivomuksen Sa soisit täytetyksi.

CLEOPATRA. Nimesi?

PROCULEJUS. Nimeni Proculejus on.

CLEOPATRA. Antonius Sinusta puhui, luottaa käski sinuun; Mut suuresti en pettymystä pelkää, Kun luottamust' en tarvitse. Jos herras Kuningatarta vaatii kerjäämään, Niin majesteetin täytyy arvon vuoksi Kuningaskuntaa kerjätä. Jos suo hän Egyptin pojalleni, niin hän antaa Sen verran omastani, että siitä Voin polvillani kiittää.

PROCULEJUS. Huolet' olkaa! Käsissä ruhtinaan ei vaaraa teillä. Vapaasti turvautukaa herraani, Jonk' aulis armo runsain määrin vuotaa Tarvitseville. Syvän nöyryytenne Kun tietää saa hän, näette voittajan, Jok' apuun kutsuu hyvyyden, kun polvill' Anotaan hältä armoa.

CLEOPATRA. Vie sana, Ett' olen hänen onnens' alamainen, Ja annan hälle vallan, minkä voitti. Nöyryyttä opettelen joka hetki, Ja hänen kasvonsa vain nähdä soisin.

PROCULEJUS. Sen teen ma, jalo rouva. Rauhoittukaa; Ma tiedän, että tilaanne hän säälii, Johonka itse syypää on.

GALLUS. Nyt nähkääs, Kuin olis helppo hänet vangiks ottaa.

(Proculejus ja kaks' vartijaa nousevat tikapuita myöten hautamajaan ja asettuvat Cleopatran taakse. Toiset vartijat murtavat oven auki salvasta.)

Vahtikaa häntä, kunnes Caesar tulee.

(Poistuu.)

IRAS. Oi, valtaemäntä!

CHARMIANA. Cleopatra! Voi, kuningatar, sinä olet vanki!

CLEOPATRA. Pian, pian, kädet!

(Paljastaa tikarin.)

PROCULEJUS. Seis, seis, arvo rouva! (Pidättää häntä ja riisuu häneltä aseen.) Moist' älkää pilaa tehkö! Emme pettää, Vaan pelastaa teit' aiomme.

CLEOPATRA. Ei suoda Siis kuollakaan! Se hoiva koirallakin.

PROCULEJUS. Caesarin hyvyys loukkaantuu, jos noin te Itsenne turmelette, Cleopatra. Maailma hänen jaloutensa nähköön; Sit' estäis kuolonne.

CLEOPATRA. Miss' olet, kuolo? Oi, tule, tule, kuningatar ota; Hän vastaa monta imevää ja loista!

PROCULEJUS. Mieltänne malttakaa.

CLEOPATRA. En syö, en juo, Ja jos on kerran tyhjä puhe tarpeen, En myöskään nuku. Tämän tomumajan Ma kaadan, tehköön Caesar, minkä voi. Mies, tiedä, herras hoviss' ei mua koskaan Kahleissa nähdä; typerän Octavian Ei kaino silmä moittimaan mua pääse. Mua hurraall' ilmahanko nostettaisi Räyhäävän Rooman roskan nähtäväksi? Egyptiss' ennen hautamajanani Ojanne olkoon; ennen Niilin mutaan Mun syöskööt alastonna, vesitoukkain Kaluta kauheaksi; ennen tehkööt Korkeimman pyramiidin hirsipuuksi Ja kahleilla mun siihen hirttäkööt!

PROCULEJUS. Kuvittelette julmempaa, kuin mihin Syyt' antaa teille Caesar.

(Dolabella tulee.)

DOLABELLA. Proculejus, Mit' olet tehnyt, tietää herras, Caesar; Sua kutsuu hän; ja kuningatar minun Jää huostaani.

PROCULEJUS. Se mieluisinta mulle. Sävyisä ole hälle, Dolabella. — (Cleopatralle.) Ma Caesarille lausun toivehenne, Jos suotte.

CLEOPATRA. Sano, että kuolla tahdon.

(Proculejus ja sotamiehet menevät.)

DOLABELLA. Nimeni liette kuullut, arvo rouva?

CLEOPATRA. En tiedä.

DOLABELLA. Varmaankin mun tunnette.

CLEOPATRA. Vähät siitä, mitä kuulin taikka tunnen. Nauratte kai, kun vaimot taikka lapset Unia kertovat; se eikö hauskaa?

DOLABELLA. En teitä, rouva, käsitä.

CLEOPATRA. Näin unta. Ett' oli kerran keisari Antonius: — Oi, vielä moinen uni, että vielä Näkisin moisen miehen!

DOLABELLA. Suvainnette —

CLEOPATRA. Häll' oli kasvot niinkuin taivas, missä Kuu kiertelee ja päivä, valostellen Maan pientä ympyrää.

DOLABELLA. Ylevä rouva, —

CLEOPATRA. Hän jalan polki valtamerta, käsin Syleili maailmaa; kuin sfeerein sointu Ol' äänensä, kun ystäville haastoi, Mut järkyttää maanpiirin kun hän tahtoi, Se pauvanteena pauhas. Hyvyydellään Ei ollut talvea, vaan aina syksy, Jok' annistaan vain versoi; nautintonsa Kuin delphiinit vain uivat, selkäns' ylös Kuohuista nostain; palvelijoina hällä Kuninkaat oli, ruhtinaat; kuin rovot Varisi hänen kädestänsä sääret Ja valtakunnatkin.

DOLABELLA. Cleopatra, —

CLEOPATRA. Moist' onko miestä ollut, voiko olla, Kuin tuo, mink' unissani näin?

DOLABELLA. Ei, rouva.

CLEOPATRA. Jumalten kuultaviin sa valehtelet. Mut ollutko vai oleva, niin uneen Ei moinen mahdu. Uupuu luova luonto, Jos mielikuvain kanssa kilpaan ryhtyy; Mut Antoniota kuvaillessaan luonto Veis voiton kuvas-aistista ja saattais Sen varjot häpeään.

DOLABELLA. Mua kuulkaa, rouva. On tappionne kuin te itse, suuri. Ja kuorman mukainen on kestämyskin. Hyljätköön minut halaamani onni. Jos tuskastanne kimmahdust' en tunne Sisimpään sydämmeeni.

CLEOPATRA. Kiitos, herra! Mit' aikoo Caesar mulle, tiedättenkö?

DOLABELLA. Sen soisin sanomatta tietävänne.

CLEOPATRA. Sanokaa.

DOLABELLA. Vaikk' on hällä jalo mieli, —

CLEOPATRA. Mua voittosaatossaanko käyttää aikoo?

DOLABELLA. Kyll' aikoo varmaan.

(Ulkoa.) Tilaa Caesarille!

(Caesar, Gallus, Proculejus, Maecenas, Seleucus ja seuralaisia tulee.)

CAESAR. Ken on Egyptin kuningatar?

DOLABELLA. Rouva, Se imperaator' ompi.

(Cleopatra polvistuu.)

CAESAR. Nouskaa, pyydän. Ei polven notkistusta! Nouse, nouse, Egyptin valtias!

CLEOPATRA. Siis jumalten se On tahto. Herraani ja voittajaani Totella täytyy mun.

CAESAR. Pois arka huoli! Vääryytenne, vaikk' onkin verihimme Se kirjoitettu, sallimuksen työnä Pidämme vain.

CLEOPATRA. Maailman valtaherra, En niin voi ajaa asiaani, että Sen puhtaaks saisin. Myönnän, että mua On haitannut se hairaus, jok' on usein Häväissyt sukupuoltani.

CAESAR. Cleopatra, Pikemmin liennämme kuin suurennamme. Jos hankkeisiimme mukautte, jotka On teitä kohtaan suopeat, niin hyödyn Vaihdosta saatte. Mut jos julmuudesta Mua syytätte, niinkuin Antonius teki. Niin hyvist' aikeistani tyhjäks jäätte, Lapsenne syöksette myös perikatoon, Jonk' estäisin, jos minuun turvaisitte. Nyt voinen mennä.

CLEOPATRA. Halki mailman menkää; Sen voitte, se on teidän. Meidät saatte, Kuin mitkä kilvet taikka voittomerkit. Ripustaa mihin mielitte. Kas, tässä —

(Antaa Caesarille paperin.)

CAESAR. Mua neuvoihinne kaikess' ottakaa.

CLEOPATRA. Siin' omaisuuteni on lueteltu, Koristeet, kullat, helmet, tarkoin kaikki, Pait pientä joutavaa. — Miss' on Seleucus?

SELEUCUS. Täss', armo.

CLEOPATRA. Hän on varainvartijani. Sanokoon henkens' uhalla, jos mitään Salasin itselleni. — Puhu totuus.

SELEUCUS. Lukitkaa ennen suuni, kuin ett' annan Valheesta hengen.

CLEOPATRA. Salasinko mitä?

SELEUCUS. Sill' ostaa voisi sen, mink' ilmoititte.

CAESAR. Cleopatra, oi, älkää punastuko! Ylistän älyänne.

CLEOPATRA. Loisto tenhoo! Kas, Caesar: nyt mun omani on teidän, Ja teidän olis mun, jos vaihtuis onni, Tuon kiittämättömyys vie multa mielen. — Oo, orja, sinä taatumpi et ole Kuin altis naikko! Mitä? Peräydytkö? Peräydy vaan! Mut silmäsi ma yllän, Vaikk' oisi niillä siivet. Orja, koira, Katala konna!

CAESAR. Pyydän, leppykää.

CLEOPATRA. Oi, Caesar, tämä häpeä mun surmaa! Kun sinä suvaitset mua etsiä Ja majesteetillasi kunnioittaa Mua nöyryytettyä, niin oma orja Mun häväistyksiem määrään vielä Petoksen lisää! Caesar, olkoon, että Pidätin pienen korun, turhan hemmun, Sen arvoisen, mit' ensi ystävälle On tapa lahjoittaa; ja olkoon, että Octaviaa ja Liviaa varten kätkin Paremmat lahjakalut, niillä heitä Lepyttääkseni; oman elätinkö Mua siltä pettää täytyy? Jumalat! Tää sortumustakin on katkerampaa. — (Seleucolle.) Pois! Muuten kohtaloni tuhkass' ilmi Vihani hehku leiskaa. Mies jos oisit, Niin mua säälisit.

CAESAR. Seleucus, mene!

(Seleucus menee.)

CLEOPATRA. Niin, meidän suurten päähän muiden Useinkin pannaan; kaatuissamme saamme Syyn siitä, mit' on nimessämme tehty; Siis surku meitä on.

CAESAR. Cleopatra, Mit' ilmi toitte, mitä salasitte. Se meit' ei liikuta; se teidän olkoon, Huviinne käyttäkää se. Caesar, tietkää, Ei ole kauppi, joka teidän kanssa Romusta tinkii. Huoletta siis olkaa, ja kahleit' älkää uneksiko, älkää. Teit' aiomme niin kohdella, kuin itse Te neuvotte. Nyt syökää, nukkukaa; Niin paljon meill' on säälin huolta teistä, Ett' ystäviksi jäämme. Hyvästi!

CLEOPATRA. Herrani, voittajani!

CAESAR. Ei, ei sitä; — Hyvästi!

CLEOPATRA. Tyhjää laverrusta, tytöt, Jott' en ois itseäni kohtaan jalo. Charmiana, kuule!

(Kuiskaa Charmianan koreaan.)

IRAS. Päättäkää jo, rouva; Paennut päivän valo on, ja meidät Pimeys yllättää.

CLEOPATRA. Takaisin kiirein! Tilaus on tehty, valmista on kaikki; Se jouduta vain tänne.

CHARMIANA. Kyllä, rouva.

(Dolabella palajaa.)

DOLABELLA. Miss' emäntäsi?

CHARMIANA. Tuossa.

(Menee.)

CLEOPATRA. Dolabella!

DOLABELLA. Lupasin tulla, rouva, käskystänne, Ja sitä kuulen niinkuin jumalaani. Nyt tietkää, että Syyrian kautta Caesar On kulkeva ja kolme päivää eeltä On teidän lähtö lapsinenne matkaan. Sanoma hyödyks olkoon; lupaukseni Ja tahtonne ma täytin.

CLEOPATRA. Olen aina Velallisenne.

DOLABELLA. Minä palvelijanne. Hyvästi, kuningatar! Caesar vartoo.

CLEOPATRA. Hyvästi! Kiitos! — (Dolabella menee.) Mitä sanot, Iras? Egyptin tanssinukkina nyt meitä Roomassa näytellään; käsityöläis-orjat, Kädessä paljat, tuumapaut ja vyöllä Likaiset nahat, nostavat meit' ilmaan; Inhasta ravinnosta haiskahtava, Sakea hengen höyry meidät peittää, Ja niellä saamme heidän löyhkiänsä.

IRAS. Jumalat varjelkoot!

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras. Meit' irstas liktori kuin luuskaa väijyy; Rupiset runoniekat loiluillansa Herjaavat meitä; kiekkaat ilvehtijät Meit osoittelevat ja matkivat Egyptin pitoja; Antonius päissään Esitetään, ja Cleopatran osaa Nalikka naukuu, tehden majesteetist' Irvokkaan porton.

IRAS. Hyvät jumalat!

CLEOPATRA. Niin kyllä, Iras.

IRAS Sit' en näe koskaan; Mun kynteni on vahvemmat, sen takaan, Kuin silmäni.

CLEOPATRA. Niin, sillä keinoin heidän Ivaamme juoniaan ja tyhjäks teemme Typerät hankkeet. — (Charmiana palajaa.) No, Charmiana? — Immet, Pukekaa minut kuningattareksi; Pukuni parhain tuokaa; taaskin tahdon Kydnolle mennä Antoniota vastaan. — No, joudu, Iras! — Charmiana hyvä, Nyt kiire tarpeen on; tään palveluksen Kun vielä teet, niin tuomiopäivään asti Saat leikitellä. — Kruunu tuokaa, kaikki. — (Iras menee. Melua kuuluu ulkoa.) Melua mitä?

(Vahtimies tulee.)

VAHTIMIES. Tuoll' on talonpoika, Puheille majesteetin tungettelee; Hänell' on viikunoita.

CLEOPATRA. Laske sisään. — (Vahtimies menee.) Pien' ase usein tekee valtatöitä. Vapauden tuo hän. Päätös mull' on luja; Ei naista minuss' enää; kiireest' olen Ja kantapäähän asti marmorista. Sa, vaihteleva kuu, et enää sinä Mun ole tähteni.

(Vahtimies palajaa, seurassaan talonpoika, joka kantaa vasua.)

VAHTIMIES. Täss' on se mies.

CLEOPATRA. Pois mene sinä, jätä hänet tänne. (Vahtimies poistuu.) Sull' onko myötä Niilin soma liero. Se, joka kivuttoman surman tuo.

TALONPOIKA. Onpa niinkin. Mutta neuvoa en tahtoisi teitä koskemaan sitä, sillä sen pisto on kuolettamaton: se, joka siitä kuolee, toipuu harvoin tai ei koskaan.

CLEOPATRA. Tiedätkö ketään, joka siit' on kuollut?

TALONPOIKA. Tiedän useita, miehiä ja myöskin naisia. Viimeksi eilen sen kuulin eräältä vaimolta, perin rehelliseltä vaimolta, joka vain oli hiukan valheeseen menevä, — ja sitä ei vaimon pitäisi koskaan olla muulla, kuin rehellisellä tavalla, — hän kertoi, kuinka hän sen pistosta kuoli ja mitä tuskia hän tunsi. Totta totisesti, hän puhui sangen hyvää käärmeestä; mutta joka uskoo kaikkia, mitä ihmiset puhuvat, häntä ei auta puoletkaan siitä, mitä he tekevät. Mutta joka tapauksessa on tavatonta, että tuo käärme on yksi omituinen käärme.

CLEOPATRA. No niin; nyt hyvästi, ja mene!

TALONPOIKA. Toivotan teille paljon iloa käärmeestä.

(Laskee maahan vasun.)

CLEOPATRA. Hyvästi!

TALONPOIKA. Mutta pankaa mieleenne, nähkääs, että käärme tekee, mitä sen luonto käskee.

CLEOPATRA. No, kyllä, kyllä. Hyvästi!

TALONPOIKA. Nähkääs, käärmettä ei ole uskomista muiden kuin viisasten ihmisten käsiin; sillä siinä elukassa ei, totta totisesti, ole mitään hyvää.

CLEOPATRA. Huoletta ole, kyllä varotaan.

TALONPOIKA. Hyvä vaan! Mutta kuulkaa: älkää mitään sille antako; se ei ole ruokaansa ansainnut.

CLEOPATRA. Syökö se minut?

TALONPOIKA. Älkää luulko minua niin tuhmaksi, ett'en tietäisi, että naista ei syö itse pirukaan. Tiedän kyllä, että nainen on herkkua jumalille, jos ei piru pääse sitä laittelemaan. Mutta ne pirut hunsvotit antavat jumalille, piru olkoon, paljon harmia noista naisista, sillä joka kymmenestä heidän luomastansa pilaavat pirut viisi.

CLEOPATRA. No, mene nyt vaan! Hyvästi!

TALONPOIKA. Niin, totta totisesti; toivotan teille iloa käärmeestä.

(Menee.) (Iras palajaa, tuoden manttelin, kruunun y.m.)

CLEOPATRA. Mantteli ylleni ja kruunu päähän! Minuss' on kuolemattomuuden kaipuu. Egyptin viininesteet huuliani Ei enää kasta. — Joutuun, Iras, joutuun! — On niin kuin kuulisin Antonion kutsun; Näen, kuinka nousee hän ja tekoani Jaloksi kiittää; kuulen, kuinka pilkkaa Caesarin onnea, jot' ihmiselle Jumalat suovat, saadaksensa syytä Vastaiseen vihaan. Tulen, puoliso: — Sen nimen miehuudellani nyt ostan. Tult' olen, ilmaa; maan omaksi jätän Muut elementit. — Onko valmis? Tulkaa Ja huuliltani viekää viime lämpö! Hyvästi, Charmiana! — Iras impi, Hyvästi kauaks aikaa! — (Suutelee heitä, Iras kaatuu ja kuolee.) Sinä kaadut? Kyy onko huulillani? Jos noin kauniist' Eriät elosta, niin kuolon isku On vain kuin rakastajan nipistely; Se koskee, mut on mieleen. Tyynnä lepäät? Noin kuollen maailmalle julistat, Ett'ei se ansaitse jäähyväisiä.

CHARMIANA. Pakahdu, paksu pilvi; sada, että Sanoa voisin: jumalatkin itkee.

CLEOPATRA. Häpeän tästä saan! Hän ensin kohtaa Kiharapään Antonion; tämä häntä Puhuttelee ja hälle tuhlaa muiskun, Jok' on mun taivaani. — Nyt, surman leikku, (Panee käärmeen povelleen.) Terävin hampain kerrassa nyt pura Tää elämäni sykertynyt solmu! Mujuinen hupsu parka, suutu, joudu! Jos voisit puhua, niin kuulla saisin, Ett' on tuo suuri Caesar pelkkä narri, Typerä narri.

CHARMIANA. Oo, koin tähti!

CLEOPATRA. Vaiti! Näetkö rinnoillani lapsukaista, Jok' uneen imee imettäjänsä?

CHARMIANA. Oi, murru, sydän!

CLEOPATRA. Lienteää kuin voide. Suloista niinkuin ilma, ihanaa — Antonius, oi! — Oi, tule vielä sinä! (Panee toisen käärmeen käsivarrelleen.) Miks aikailen?

CHARMIANA. Täss' inhass' elämässä? — Hyvästi vain! — Nyt, surma, pöyhkeile! Sait omaksesi naisen, joll' ei vertaa. — Nyt umpeen, vienot ikkunat! Ei koskaan Noin kuninkaallista saa katsett' enää (Kuolee.) Kultainen Phoibos. Kallellaan on kruunu; Asetan paikoilleen sen; sitten leikkiin!

(Vahtimiehiä ryntää sisään.)

1 VAHTIMIES. Miss' ompi kuningatar?

CHARMIANA. Vait! Hän nukkuu.

1 VAHTIMIES. Caesarilt' airut —

CHARMIANA. Tulee liian myöhään. — (Panee käärmeen povelleen.) Oo, joutuun! Joutuun nyt! Se tuskin tuntuu.

1 VAHTIMIES. Hoi! Tääll' ei hyvää. Petetty on Caesar.

2 VAHTIMIES. Dolabella kutsukaa; hän tääll' on.

1 VAHTIMIES. Mitä? Tää onko kunnon työtä, Charmiana?

CHARMIANA. On kunnon työtä tää ja sopivaa Niin suurten kuningasten jälkeiselle. — Haa, soturi!

(Kuolee.)

DOLABELLA. Mit' ompi täällä?

2 VAHTIMIES. Kaikki kuolleet.

DOLABELLA. Caesar, Oikeinpa aavistit; nyt itse tulet Ja tehtynä näet teon, jota varoit Ja estää koitit.

(Ääniä ulkoa.) Tietä Caesarille!

(Caesar palajaa seurueineen.)

DOLABELLA. Oi, herra! Liian totta ennustitte; Se, mitä varoitte, on tapahtunut.

CAESAR. Lopussa jaloin! Hankkeemme hän arvas, Ja valtiaana omaa tietään kulki. — Mitenkä kuolivat? En näe verta.

DOLABELLA. Ken täällä viimeks oli?

1 VAHTIMIES. Halpa maamies. Joll' oli viikunoita; tuoss' on vasu.

CAESAR. Siis myrkkyä!

1 VAHTIMIES. Oi. Caesar, äsken vielä Charmiana eli, seisoi tuossa, haastoi Ja valtiatar-vainajansa kruunun Asetti kuntoon; vapisi ja värjyi. Ja kaatui äkisti.

CAESAR. Oi, jalo heikkous! Näkyisi turpous, jos kuolon syynä Ois myrkky; vaan hän näyttää, niinkuin nukkuis Ja niinkuin vielä uuden Antonion Ihainsa tenhoverkkoon pyytää tahtois.

DOLABELLA. Kas, rinnassa on tuossa verinyplä, Jok' ompi hiukan turvonnut, ja samoin On käsivarressa.

1 VAHTIMIES. Kyyn puremia. Ja viikunankin lehdillä on näljää, Sellaista, jota käärmeen tapa jättää On Niilin kuoppiin.

CAESAR. Luultavaa on, että Hän siit' on kuollut; lääkärinsä kertoi. Ett' alati hän tutki, mikä helpoin Ois kuolintapa. — Vuode nostakaa. Ja hänen naisensakin täältä viekää. Hän haudattava on Antonion viereen; Maan pääll' ei hautaa, joka kuuluisamman Kätkeepi parin. Moinen tapaus vihloo Sen synnyttäjääkin; ja noiden vaiheet On yhtä paljon heille sääliksi, Kuin kunniaksi mulle, joka olin Sen säälin alku. Koko armeijan Nyt tulee saattaa heitä hautahan. Pois sitten Roomaan. — Sinä, Dolabella, Saat tätä surujuhlaa valmistella.

(Menevät.)