CYMBELINE

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1901.

Näytelmän henkilöt:

CYMBELINE, Britannian kuningas. CLOTEN, kuningattaren poika ensimmäisestä naimisesta. LEONATUS POSTHUMUS, Imogenin puoliso. BELARIUS, maanpakolainen ylimys, valenimeltään Morgan. GUIDERIUS, | Cymbelinen pojat, valenimiltään Polydor ja ARVIRAGUS, | Cadwal, Belariuksen poikina pidetyt. PHILARIO, Posthumuksen ystävä, | italialaisia. JACHIMO, Philarion ystävä, | Ranskalainen ylimys, Philarion ystävä. CAJUS LUCIUS, roomalaisen sotajoukon johtaja. Roomalainen sotapäällikkö. Kaksi brittiläistä sotapäällikköä. PISANIO, Posthumuksen palvelija. CORNELIUS, lääkäri. Kaksi ylimystä. Kaksi vanginvartijaa. Kuningatar, Cymbelinen puoliso. IMOGEN, Cymbelinen tytär edellisestä naimisesta. HELENA, Imogenin kamarirouva.

Herroja ja rouvia, Rooman senaattoreja, tribuuneja, henki-ilmiöitä, tietäjä, hollantilainen ylimys, espanjalainen ylimys, soittoniekkoja, sotaherroja, päälliköitä, sotamiehiä, lähettiläitä ja muita seuralaisia.

Tapaus milloin Britanniasta, milloin Italiasta.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Britannia. Cymbelinen lumilinnan puutarhat

(Kaksi ylimystä tulee.)

1 YLIMYS. Tääll' ovat kaikki nurpeillaan; ei veri Niin ilmaa noudata kuin hovikkomme Kuninkaan katsetta.

2 YLIMYS. Mut mikä syynä?

1 YLIMYS. Näet, tyttärensä, vallan perillinen, Jot' avionsa ainoon pojan vaimoks Hän aikoi — lesken, näet, nai hän hiljan — Valinnut köyhän on, mut kelpo herran. Vihityt ovat; vankina on vaimo; Mies maanpaossa; muodoissa on murhe, Mut kuningas, ma luulen, sydämmessään Sen tuntee.

2 YLIMYS. Kuningasko vain?

1 YLIMYS. Hän myöskin, Jok' immen kadotti, ja äiti myöskin, Mi kauppaa suosi; mutta ylimykset, Vaikk' onkin heillä kasvot yhtä maata Kuin kuninkaan ja vaikka nurisevat, Niin sydämmestään iloitsevat.

2 YLIMYS. Miksi?

1 YLIMYS. Hän, jok' ei neittä saanut, mies on halpa, Huonolle maineellekin liian huono. Ken hänet sai, — ma tarkoitan: ken nai, — Mies-parkaa, oi! ja siksi maanpaossa — Niin kelvos mies on, että, vaikka etsit Maanpiirin halki hälle vertaista, Niin verrattavasi aina jotain puuttuu. Ma luulen, ettei toista ole, jossa Niin kaunis ulkomuoto somistaisi Niin ehon sielun.

2 YLIMYS. Liikoihin jo menee.

1 YLIMYS. Ei toki yli hänen ansionsa; Kutistan pikemmin kuin venytän Arvonsa mittaa.

2 YLIMYS. Nimi? Sukuperä?

1 YLIMYS. En tunne juuriaan. Mut isä oli Sicilius, joka kunnialla soti Cassibelanin kanssa Roomaa vastaan. Tenantiukselt' arvonsa hän sai,[1] Jot' urhokkaasti palveli ja taidoin; Sai siitä liikanimen Leonatus. Häll' oli, paitse tätä nuorukaista, Kaks poikaa vielä, jotka miekka käessä Sortuivat sotaan. Isä, ollen vanha Ja lapsirakas, katoaan niin suri, Ett' uupui hautaan. Jalo puolisonsa Hän tätä silloin kantoi, mutta kuoli, Kun syntyi tää. Kuningas lapsen otti, Sill' antoi nimen Posthumus Leonatus, Kasvatti, teki kantapojakseen, Opetti kaikki, mitä sen-ikäinen Omistaa saattoi; laps sen otti vastaan, Niin kuin me ilmaa, heti tarjomalta. Jo kevät sadon soi. Hän hoviss' oli — Mi harvinaist' on — kehuttu ja rakas, Nuorille esikuva; vanhemmille Avujen peili; vanhuksille lapsi, Jok' ikäheikot ohjaa; armaalleen, Jost' on nyt maanpaossa, — tämän maine Jo todistaa, mink' arvoiseksi miehen Ja miehen avut katsoi; vaimon vaali On selvä näyte siitä, mikä oli Hän miehiään.

2 YLIMYS. Ma häntä kunnioitan Jo kertomastanne. Mut sanokaahan: Kuninkaan ainoako laps tuo tyttö?

1 YLIMYS. Niin, ainoa. Häll' oli kaksi poikaa — Jos kuulla kannattaa, niin mieleen pankaa — Vanhempi oli kolmen vuoden vanha, Kehdossa toinen; imettäjältään He varastettiin; mihin joutuivat, Ei tietoa.

2 YLIMYS. Kuin pitkä siit' on aika?

1 YLIMYS. Hyvinkin vuotta parikymmentä.

2 YLIMYS. Niin ryöstetäänkö kuninkaankin lapset? Niin pahoin kaitaan? Etsitään niin vitkaan, Ett' umpeen jäljet käyvät?

1 YLIMYS. Kummaa olkoon Ja naurettavaa moinen laiminlyönti, Mutta totta vain se on.

2 YLIMYS. Sen kyllä uskon.

1 YLIMYS. Mut vaiti nyt! Se tuossa on se herra, Ja kuningatar myös ja prinsessa.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

(Kuningatar, Posthumus ja Imogen tulevat.)

KUNINGATAR. En, tytär, koskaan en sua karsastele, Jost' usein moitett' äitipuolet saavat. Sin' olet vankini, mut vartijaltas Avaimet saat sa, jotka tyrmäs ovet Sinulle avaa. Ja te, Posthumus, — Kuninkaan vihat kun saan lauhtumaan, Niin puhun puolestanne. Häness' yhä Kytevi raivo; paras teidän oisi Mukauta tuomioon niin alttihisti Kuin vaatii viisaus.

POSTHUMUS. Jos suvaitsette, Niin tänään lähden.

KUNINGATAR. Vaaran tuntenette. Ma kerran puiston kierrän, säälitellen Ehätyn lemmen tuskaa, vaikk' on teiltä Kuningas kieltänytkin haastelun.

(Menee.)

IMOGEN. Tekohyvyyttä! Se käärme hienost' ensin Kutittaa, sitte pistää. — Rakas ylkä, Isäni vihaa pelkään, mut en mitään — Kun valani vain säilyy — mitä mulle Hän tehnee raivossaan. Sun täytyy mennä; Mua joka hetki täällä iskut kohtaa Vihaisten silmäin, muu ei lohtunani Kuin ett' on mailmass' aarre, jonka kerran Näen vielä.

POSTHUMUS. Valtiaani! Puolisoni! Armaani! Älä itke, muuten annan Syyt' epäilyyn, ett' olen hempeämpi Kuin sopii miehen. Uskollisin ylkä, Mi koskaan lemmen vannoi, olen aina. Pakenen Roomaan nyt, Philarion luo, Jok' isäni ol' ystävä ja mulle Kirjeistä tuttu. Sinne kirjoita: Sanasi, armas, silmin juon, vaikk' onkin Sapesta muste tehty.

(Kuningatar palajaa.)

KUNINGATAR. Joutukaa! Jos tulee kuningas, niin tiesi mitkä Saan vihat kestää. — (Syrjään.) Tänne häntä toki Ma johdatan. Jos kuinka häntä loukkaan, Niin loukkaukset hän lemmen töinä ostaa Ja kalliin niistä maksaa.

(Menee.)

POSTHUMUS. Vaikka kestäis Elomme loppuun nämä jäähyväiset, Niin kasvais eron tuska vain. Hyvästi!

IMOGEN. Ei, viivy vielä! Vaikka ratsasajoon Huvikses lähtisit, niin liian köyhä Tänlainen ero ois. Kas tässä, armas: Tää äitini on helmi; ota, armas; Se kätke, kunnes toista kosit naista, Kun Imogen on kuollut.

POSTHUMUS. Mitä? Toista? Hyvä taivas, omani vaan mulle anna Ja toisen halauksesta kuolon kahle Mua estäköön! — (Panee sormuksen sormeensa.) Tuoss' ole sinä, tuossa, Siks kunnes tunto turtuu! Sulo armas, Niinkuin ma sinuun köyhän itseni Rajattomaksi tappiokses vaihdoin, Niin sinust' aina turhissakin hyödyn. Minulle tätä kanna, lemmen kahle Se on, sill' ihanimman sidon vangin.

(Kiinnittää rannerenkaan hänen ranteeseensa.)

IMOGEN. Oi, jumalani! Milloin toisemme Tapaamme taas?

(Cymbeline tulee seurueineen.)

POSTHUMUS. Voi meitä! Kuningas!

CYMBELINE. Pois, kurja olento! Pois silmistäni! Jos halpuudellas hovia sa lokaat, Tään kuultuas, niin kuolet. Mene sinä, Vereni myrkky!

POSTHUMUS. Taivas teitä kaitkoon Ja kaikki hyvät täällä siunatkoon! Ma menen.

(Poistuu.)

IMOGEN. Kuolemassa ei voi tuskaa Kovempaa olla.

CYMBELINE. Sinä epäkelpo, Mun oisit voinut nuorentaa; nyt vuoden Ikääni lisäät.

IMOGEN. Isä, kiukull' älkää Pilatko itseänne; vihanne Ei minuun pysty; kaikki pelot, tuskat Sulompi tunne voittaa.

CYMBELINE. Armotonko? Nöyryyttä vailla?

IMOGEN. Epäilyksess' aivan Ja vailla toivoa, siis armoton.

CYMBELINE. Sa kuningattareni ainoon pojan Olisit saanut.

IMOGEN. Onni etten saanut! Ma kotkan valitsin ja pöllön vältin.

CYMBELINE. Sait kerjäläisen; valtaistuimestain Ois tullut halpa istuin.

IMOGEN. Uuden loiston Se oisi saanut.

CYMBELINE. Kurja sinä!

IMOGEN. Isä, Syy teidän, että Posthumusta lemmin; Hänestä mulle leikkiveikon teitte; Hän vaimon ansaitsee jos millaisen; Mun arvoni hän kaksin kerroin korvaa.

CYMBELINE. Oletko hullu?

IMOGEN. Melkein vain; mut taivas Mua auttakoon! — Josp' oisin paimentyttö, Ja lampurimme poika naapurista Leonatukseni!

CYMBELINE. Mieletönkö olet? — (Kuningatar palajaa.) Taas ovat yhtyneet; te ette tehnyt Niin kuin mä käskin. Tyttö oiti pois Ja salvan taa!

KUNINGATAR. Mut malttukaahan! — Vaiti, Vait, neiti, rakas tytär! — Ruhtinaani, Nyt meidät jättäkää, ja lohdutaitkaa Parhaanne mukaan.

CYMBELINE. Hivukoon hän verta Pisaran päivässä, ja houkkuuteensa Näin kuolkoon vanhoillaan!

(Cymbeline seuralaisineen menee.)

KUNINGATAR. Hyi! — Taipukaa! (Pisanio tulee.) Kas, tuossa palvelijanne. — Mitä tiedät?

PISANIO. Herraani vastaan miekan veti prinssi, Poikanne.

KUNINGATAR. Eihän vaaraa?

PISANIO. Vähän oli; Mut herrani ei taistellut, vaan leikki, Vähääkään kiihtymättä. Pari herraa Erotti heidät.

KUNINGATAR. Hyvä.

IMOGEN. Poikanne On isän ystävä ja puoltaa häntä. — Maanpakolaista hätyyttää! — Mik' uljuus! Oi, Afrikass' ett' oisivat he kaksin[2] Ja minä siellä neuloin pistämässä Sitä, ken väistyy! — Miksi herras jätit?

PISANIO. Hän käski; itseään ei minun suonut Satamaan saattaa; listan antoi siitä, Mill' oisi minun teitä palveltava. Jos käskette.

KUNINGATAR. Hän alttiisti on aina Sua palvellut, ja, kautta kunniani, Sen vastakin hän tekee.

PISANIO. Nöyrin kiitos!

KUNINGATAR. Kävellään hiukan.

IMOGEN. Tule hetken päästä Mun puheilleni. Täytyyhän sun toki Isäntäs lähtö nähdä. Tavataan.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Julkinen paikka.

(Cloten ja kaksi ylimystä tulee.)

1 YLIMYS. Prinssi hyvä, neuvoisin teitä muuttamaan paitaa; tappelun palavuudesta höyryätte kuin polttouhri. Mistä ilmaa virtaa ulos, siitä ilmaa virtaa sisäänkin; mikään ulkoilma ei ole niin terveellistä, kuin se, mikä teistä lähtee.

CLOTEN. Jos olisi veressä paitani, niin sopisihan muuttaa. Haavoitinko häntä?

2 YLIMYS (syrjään). Et ikään; et edes hänen malttiaan.

1 YLIMYS. Vieläkö kysytte? Kuultava luurankale hänen ruumiinsa on, jos hän ei ole haavoittunut; avoin ajotie se on raudalle, jos ei se haavaa saanut.

2 YLIMYS (syrjään). Hänen rautansa teki niinkuin velkamies: kierteli takateitä.

CLOTEN. Se konna ei mielinyt pitää puoliaan minua vastaan.

2 YLIMYS (syrjään). Ei, hän karkasi aina vain eteenpäin, suoraan silmillesi.

1 YLIMYS. Pitääkö puoltaan teitä vastaan; Teillä oli maata tarpeeksi itsellänne, mutta hän antoi teille vielä lisää: hän pakeni tantereelta.

2 YLIMYS (syrjään). Niin, yhtä monta tuumaa kuin mitä teillä on valtameriä. — Senkin hölmöt!

CLOTEN. Olisin suonut, ett'eivät olisi väliimme tulleet.

2 YLIMYS (syrjään). Niinpä minäkin, kunnes olisit ottanut maasta mittaa, kuinka pitkä olet narri.

CLOTEN. Ja että se naikkokin rakastaa mokomaa ja antaa minulle rukkaset!

2 YLIMYS (syrjään). Jos on syntiä tehdä oikea valinta, niin hän on kadotettu.

1 YLIMYS. Niinkuin aina teille sanoin, eivät pidä yhtä hänen kauneutensa ja hänen aivonsa; hän on hyvä kylttikuva, mutta heikosti olen nähnyt hänen älynsä heijastavan.

2 YLIMYS (syrjään). Hän ei paista narreihin; heijastus tekisi hänelle pahaa.

CLOTEN. Tulkaa mukaan huoneeseeni. Voi, ettei tässä vahinkoa tullut!

2 YLIMYS (syrjään). Sitä en minä toivoisi, paitse jos aasi olisi kaatunut, joka ei ole suuri vahinko.

CLOTEN. Tuletteko mukaan?

1 YLIMYS. Seuraan teidän ylhäisyyttänne.

CLOTEN. Ei, kaikki yhdessä joukossa.

2 YLIMYS. No niin, herra prinssi.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Imogen ja Pisanio tulevat.)

IMOGEN. Jos voisit rantaan juuttua ja laivaa Jokaista urkkia! Jos kirjoittaa hän, Ja sit' en saa — oi, kirjeen kato oisi Kuin kadotettu armo! Mitä viimeks Hän lausui?

PISANIO. Valtiaani, valtiaani!

IMOGEN. Ja liinaa viuhtoi?

PISANIO. Jopa suutelikin.

IMOGEN. Tunteeton vaate, mua onnekkaampi! — Ja siinä kaikki?

PISANIO. Ei; niin kauan kuin Voi saada minut silmin, korvin häntä Muist' erottamaan, kannella hän viipyi Ja viuhtoi hatuin, sormikkain ja liinoin, Miten vain parhain mielenkuohultaan Voi näyttää, kuinka vitkaan sielu lähti Ja joutuun laiva.

IMOGEN. Pieneltä kuin pääsky, Viel' ehkä pienemmältäkin hän näytti, Kun tarkkaamasta herkesit.

PISANIO. Niin kyllä.

IMOGEN. Min' oisin tuijottanut silmät puhki Ja tähystellyt, kunnes etäisyydess' Ois pieneks pienennyt kuin neulankärki, Niin, seurannut siks, kunnes sääsken hahmost' Ois ilmaksi hän siintynyt, ja sitten Pois katseen kääntänyt ja kyynelöinyt. — Mut sano, milloin hältä tiedon saamme?

PISANIO. Ens tilaisuudessa, siit' olkaa varma.

IMOGEN. En häntä hyvästellyt; paljon sievää Ois ollut sanottavaa: kuinka häntä Ma määräajoin ajattelisin Ja määrätavoin; vannottaa en saanut, Ett' Italian naisille ei uhrais Hän oikeuttani ja kunniaansa; En pyytää, että kuudelt' aamulla Ja keskipäivällä ja keskiyöllä Rukouksiss yhtyisimme, — silloin häntä Taivaassa kohtaan; ehtinyt en antaa Jäähyväis-suudelmaakaan, johon liittyi Kaks taikasanaa, — kun jo isä tuli Ja niinkuin pohjan hirmuviima taittoi Ituunsa kukat kaikki.

(Hovinainen tulee.)

HOVINAINEN. Kuningatar Halaisi teidän korkeutenne seuraa.

IMOGEN. Tee mitä sulle käskin. — Heti lähden Kuningattaren pateille.

PISANIO. Sen lupaan.

(Menevät.)

Viides kohtaus..

Rooma. Huone Philarion talossa.

(Philario, Jachimo, ranskalainen, hollantilainen ja espanjalainen tulevat.)

JACHIMO. Toden totta, herra, olen nähnyt hänet Britanniassa; hänen maineensa oli silloin nousemassa; hänestä odotettiin sitä arvon miestä, joksi hänet sittemmin yleisesti on tunnustettu; vaan silloin olisin voinut katsella häntä ilman vähääkään ihmettelyä, vaikkapa koko hänen avujensa luettelo olisi riippunut hänen sivullaan ja olisin sen siitä kohta kohdalta läpi lukenut.

PHILARIO. Puhutte siitä ajasta, jolloin hänessä oli vähemmän kuin nyt sitä, mikä tekee hänestä sekä sisällisesti että ulkonaisesti täydellisen.

RANSKALAINEN. Minä olen nähnyt hänet Ranskassa; siellä niitä oli monta, jotka osasivat katsoa aurinkoon yhtä tiukasti kuin hänkin.

JACHIMO. Se asia, että hän on nainut kuninkaan tyttären — jossa kohden hän on mitattava pikemmin vaimon kuin oman arvonsa mukaan —, saattaa hänet tietystikin suurempaan huutoon, kuin mitä hän itse teossa ansaitsee.

RANSKALAINEN. Ja maanpakolaisuus sitten!

JACHIMO. Niin, ja niiden ylistelyt, jotka prinsessan lipunkantajina tätä surkeata eroa itkevät, ne ihmeteltävästi häntä suurentelevat, olkoonpa vain, että sillä tahtovat tukea prinsessan päätöstä — jonka muuten kevyt tykistö pian kumoon ampuisi — kun otti tuollaisen mitättömän kerjäläisen. Mutta mistä se tulee, että hän teidän luonanne oleskelee? Mitä teitä se tuttavuus on kierrellyt?

PHILARIO. Hänen isänsä ja minä olimme sotatovereita, ja usein olen saanut isää kiittää niinkin paljosta kuin hengestäni. — Tuossa se tulee, se brittiläinen. Ottakaa häntä vastaan niin, kuin teidänlaisten älymiesten tulee kohdella hänen-arvoistaan muukalaista.

(Posthumus tulee.)

Pyydän, eitä kaikki likemmin tutustutte tähän herraan, jota teille suosittelen jaloimpana ystävänäni. Minkä-arvoinen hän on, sen näyttäköön aika; en tahdo häntä tässä hänen itsensä kuullen ylistellä.

RANSKALAINEN. Hyvä herra, olemme tehneet tuttavuutta Orleansissa.

POSTHUMUS. Siitä ajasta olen teille velassa palveluksista, joita en alituisellakaan maksamisella koskaan saisi maksetuksi.

RANSKALAINEN. Liian suuriksi arvotte pieniä palveluksiani. Mielityökseni vain lepyttelin teitä ja omaa maanmiestäni toisiinne. Surkeaa olisi ollut, jos olisitte yhteen törmänneet niin murhaavissa aikeissa, kuin teillä silloin kummallakin oli, ja niin turhan ja perin joutavan asian tähden.

POSTHUMUS. Anteeksi, herra, olin silloin nuori matkustaja, joka ennemmin koetin olla omia kuulemiani noudattamatta, kuin annoin muiden kokemuksen kaikissa toimissa itseäni johdattaa; mutta kypsyneenkin ymmärrykseni mukaan — jos en sillä loukkaa, että sitä kypsyneeksi sanon — ei ollut riita-asiani niin aivan joutava.

RANSKALAINEN. Oli kyllä, miekan ratkaistavaksi, vallankin kahden sellaisen miehen välillä, joista, kaiken todennäköisyyden mukaan, toinen olisi tappanut toisen, tai molemmat kaatuneet.

JACHIMO. Saisiko, olematta epäkohtelias, kysyä, mikä se riita oli?

RANSKALAINEN. Kaiketikin, minun luullakseni. Olihan asia julkinen ja sietää siis kieltämättä mainitsemista. Se oli hyvin sen asian kaltainen, josta eilen illalla riitelimme, jolloin jokainen meistä laveasti ylisteli oman maansa naisia. Tämä herra vakuutti — ja oli valmis verellään sen vahvistamaan — että hänen oli kauniimpi, siveellisempi, viisaampi, puhtaampi, uskollisempi ja viettelykseen taipumattomampi, kuin yksikään meidän valionaisistamme siellä Ranskassa.

JACHIMO. Se nainen ei elä enää, tai ovat tämän herran hyvät luulot sittemmin muuttuneet.

POSTHUMUS. Hänellä on vielä avunsa ja minulla mielipiteeni.

JACHIMO. Älkää vain asettako häntä yhtä paljon ylemmäksi meidän italiattariamme.

POSTHUMUS. Jos niin minua ärsytetään kuin silloin Ranskassa, niin en tingi hänestä vähääkään, vaikka sillä tunnustaisinkin, että vain olen hänen ihailijansa enkä rakastajansa.

JACHIMO. Yhtä kaunis ja yhtä hyvä — jonkinlainen mukiin käypä vertaus! — olisi jo ollut liian kaunista ja liian hyvää Britannian naiselle. Jos hän on niin paljon edellä muista, joita olen havainnut, kuin tuo teidän hohtokivenne loistossa voittaa monta muuta, mitä olen nähnyt, niin täytynee tosin uskoa, että hän on monia muita parempi; mutta kaikista kalliinta hohtokiveä en ole vielä nähnyt, ettekä tekään täydellisintä naista.

POSTHUMUS. Häntä ylistin sen mukaan, miten paljon arvoa häneen panen; samoin menettelen kiveeni nähden.

JACHIMO. Kuinka kalliina sitä pidätte?

POSTHUMUS. Kalliimpana kaikkia maailman hyvyyksiä.

JACHIMO. Joko on tuo verraton haltijattarenne kuollut, tai on joutava kapine hänestä voiton vienyt.

POSTHUMUS. Erehdytte. Toisen voi myydä tai antaa pois, jos on kyllin varaa ostamiseen tai ansiota lahjan saamiseen; toinen ei ole kaupan, se on sula jumalten lahja.

JACHIMO. Jonkako jumalat ovat teille antaneet?

POSTHUMUS. Jonka heidän armostaan aion pitää omanani.

JACHIMO. Niin, omananne nimeksi; sillä tiedättehän, että vieraskin lintu pulikoi naapurin lammikossa. Sormuksennekin voidaan varastaa; ja niin on noista kahdesta verrattomasta kalleudestanne toinen varsin heikko ja toinen sattuman varassa; viekkaan varkaan tai siinä suhteessa täydellisen hovimiehen voisi pistää päähän puijata teiltä sekä toinen että toinen.

POSTHUMUS. Teillä Italiassa ei ole niin täydellistä hovimiestä, että voisi haltijattareni kunnian valloittaa, vaikka sanottekin häntä heikoksi taistelemaan sen puolesta. En ollenkaan epäile, että teillä on suuri varasto varkaita; sittenkään en ole peloissani sormuksestani.

PHILARIO. Lopettakaamme jo, hyvät herrat.

POSTHUMUS. Aivan mielelläni. Tämä arvoisa signori — kiitän häntä siitä — ei kohtele minua niinkuin vierasta; olemme alusta pitäen tuttavallisia.

JACHIMO. Viisi kertaa näin pitkällä puhelulla saisin minä voiton teidän kauniista haltijattarestanne, pakottaisin häntä väistymään, jopa antaumaankin, jos olisi minulla vain pääsy hänen luokseen sekä tilaisuus tutustua.

POSTHUMUS. Ette, ette.

JACHIMO. Panen vetoa puolet omaisuudestani teidän sormustanne vastaan, joka panos minun luullakseni on enempi kuin tasavertainen; mutta vetoni koskeekin enemmän teidän luottamustanne kuin hänen kunniaansa; ja jotta sillä en mitenkään teitä loukkaisi, niin uskallan sovittaa koetukseni kehenkä naiseen hyvänsä.

POSTHUMUS. Petytte aika lailla liian rohkeassa luulossanne, enkä epäile, että saavutatte sen, minkä koetuksenne ansaitsee.

JACHIMO. Minkä sitten?

POSTHUMUS. Epäyksen; vaikka koetuksenne, niinkuin sitä nimitätte, ansaitsisi enempääkin, nimittäin kuritusta.

PHILARIO. Jo riittää, hyvät herrat; tämä tuli liian äkkipäätä; antakaa asian kuolla niinkuin se syntyikin, ja pyydän, oppikaa paremmin tuntemaan toisianne.

JACHIMO. Panisin alttiiksi omani, vieläpä naapurinikin omaisuuden, sanojeni totuudesta.

POSTHUMUS. Kenenkä naisen aiotte ottaa hyökkäyksenne esineeksi?

JACHIMO. Teidän, jonka uskollisuuden te pidätte niin taattuna. Panen sormustanne vastaan kymmenentuhatta dukaattia vetoa siitä, että, jos minua suositatte siihen hoviin, missä haltijattarenne oleksii, ja suotte minulle tilaisuuden vain kahdesti häntä puhutella, niin tuon sieltä mukanani hänen kunniansa, jonka luulette olevan niin hyvässä tallessa.

POSTHUMUS. Kultaa panen vetoa kultaanne vastaan; sormukseni on minulle yhtä kallis kuin sormeni, se on osa siitä.

JACHIMO. Olette rakastaja ja sen vuoksi varovainen. Vaikka naisen lihasta maksaisitte miljoonan luotineljänneksestä, niin ette sittenkään voisi estää sitä pilaantumasta. Mutta huomaanpa, että teissä on hieman uskontoa, koska pelkäätte.

POSTHUMUS. Tuo vain lienee puhumatapaa teissä; vakavammat teillä on aikeet, luulisin.

JACHIMO. Tiedän mitä puhun, ja otan tehdäkseni mitä olen sanonut, sen vannon.

POSTHUMUS. Todellako? — Lainaan vain teille hohtokiveni siksi, kuin palajatte. Tehkäämme kirjallinen sopimus. Haltijattareni avut ovat suuremmat kuin teidän halpain ajatustenne suunnattomuus. Minä vaadin teitä tähän vetoon. Tuossa sormukseni!

PHILARIO. Minä en salli vetoa.

JACHIMO. Kautta jumalien, se on jo tehty. — Jos en tuo teille riittävää todistusta siitä, että olen nauttinut haltijattarenne hempeintä hempeyttä, niin ovat minun kymmenentuhatta dukaattiani teidän omanne; niinikään hohtokivenne. Jos minä väistyn ja hänen kunniansa jää niin eheäksi kuin te uskotte, niin hän, se teidän helmenne, ja tämä teidän helmenne ja minun kultani ovat teidän, — olettaen, että suositatte minulle vapaan pääsyn hänen luokseen.

POSTHUMUS. Suostun näihin ehtoihin; pankaamme kirjaan kaikki kohdat. — Yhtä vain varaan itselleni: jos teette hyökkäyksen häntä vastaan ja suoraan minua vakuutatte siitä, että olette voittanut, niin en ole kauemmin vihamiehenne; hän ei ole sen arvoinen, että hänestä kannattaisi riidellä. Vaan jos hän pysyy raiskaamattomana ja te ette voi näyttää toteen vastakohtaa, niin ilkeästä luulostanne ja siitä haavasta, minkä olette hänen kunniaansa iskenyt, saatte minulle vastata miekallanne.

JACHIMO. Tuohon käteen! Sovittu siis! Kaikki tämä pantakoon laillisesti paperille. Ja sitten suoraa päätä Britanniaan! Rauta on taottava ennenkuin se jäähtyy. Toimitan kullan ja panetan kirjaan molemminpuolisen vetomme.

POSTHUMUS. Päätetty.

(Posthumus ja Jachimo menevät.)

RANSKALAINEN. Mitä luulette, tuleeko tästä mitään?

PHILARIO. Signori Jachimo ei asiaa heitä? Seuratkaamme heitä, jos suvaitsette.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Britannia. Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Kuningatar, Cornelius ja hovinaisia tulee.)

KUNINGATAR. Niin kauan kuin on kaste vielä maassa, Ko'otkaa yrtit. Joutuun! Kell' on lista?

1 HOVINAINEN. Minulla, armo hyvä.

KUNINGATAR. Joutuun siis! — (Hovinaiset menevät.) No, tohtor', onko mukananne rohdot?

CORNELIUS. On, teidän korkeutenne; tässä ovat. (Antaa hänelle pienen pullon.) Mut, armo hyvä, älkää suuttuko — Mua tunto käskee kysymään — miks multa Vaaditte tätä myrkkyseosta, Mi riuduttaen tappaa, tosin vitkaan, Mut varmaan?

KUNINGATAR. Ihmettelen, että moista Minulta kysyt; oppilaasi olen Jo kauan ollut, sulta oppinut Tislaukset, mehunkeitot, suitsutukset, Niin että kuningaskin usein pyytää Mun laitteitani. Näin kun työssä vartun — Jos et mua koko perkeleeksi luule — Mun eikö tule tietojani muilla Kokeilla laajentaa? Tään nesteen voimaa Eläimiin koitan moisiin, joita hirttää Ei kannata — en ihmisiin -: sen tehon Näin huomaten, voin toisin ainein sitä Taas vaimentaa ja näin sen vaikutuksen Ja laadun selvittää.

CORNELIUS. Oi, armo hyvä, Kokeista moisista vain sydän paatuu, Ja vielä inhoksi ja turmioksi On moinen näky.

KUNINGATAR. Ole huoletta! — (Pisanio tulee.) (Syrjään.) Imarteleva konna tuossa; häneen Sit' ensin koitan. Herraansa hän puoltaa Ja poikaani hän vihaa. — No, Pisanio! — Täll' erää tohtori on työstään vapaa; Te saatte mennä.

CORNELIUS (syrjään). Epäiltävä olet, Mut vikaa et voi tehdä.

KUNINGATAR (Pisaniolle). Kuule, sinä!

CORNELIUS (syrjään). En kärsi häntä. Saaneensa nyt luulee Ihmeellisen ja hivuttavan myrkyn. Ma hänet tunnen; moista hornan juomaa Niin häijylle en anna. Minkä sai hän, Se hetkeks tunnon turruttaa ja huumaa. Sit' ensin varmaan koittaa kissaan, koiraan, Ja sitten ylemmäksi; mut ei vaaraa Sen tuottamassa valekuolemassa; Ajaksi elo turteutuu, mut sitten Vain vilkkaampana herää. Väärä luulo Häll' on sen tehosta; ja minä olen Mies rehellisin, näin kun petän häntä.

KUNINGATAR. Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.

CORNELIUS. Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!

(Menee.)

KUNINGATAR. Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy Ja järjelle suo sijan, missä tyhmyys Nyt vallitsee, — vai mitä? Toimi sinä. Tuo sana, että poikaani hän lempii, Niin hetikohta olet yhtä suuri Kuin herrasi, niin, suurempikin; sillä Sen onni makaa turtana ja nimi On kuolemallaan; palata ei voi hän, Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa Hän muuttaa, kurjuuden vain vaihtaa toiseen, Ja joka päivä eilispäivän työn Hävittää hältä. Mitä hyvää varrot, Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen, Jot' ei voi uusia ia joll' ei myöskään Tukea ystävistä? (Kuningatar pudottaa pullon; Pisanio ottaa sen maasta.) Arvaa, mitä Nyt maasta otit. Pidä vaivastasi. Tuo laitokseni kuninkaan on hengen Viidesti pelastanut. Parast' on se Sydämmen vahvistusta. Ota, ota! Se alkumyönti vain on lisäarmoon, Jot' aion sulle. Emännälles kerro, Kuink' asiat nyt on, — mut omastakaa. Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä On emäntäsi; poikani pait sitä, Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin Sua korottamaan, miksi itse mielit; Ja minä etupäässä, minä, joka Sua tähän kehoitin, min' olen paljon Sinulle velkaa. Kutsu naiseni. Sanani muista. — (Pisanio menee.) Viekas, jäykkä mies Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa Ja puolisota penää pysymään Valassaan kiinni. — Jos hän tuota maistaa, Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen Rakastajansa välimiestä vaille, Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse Saa sitä maistaa. — (Pisanio palajaa hovinaisten kanssa.) Vai niin; — hyvä, hyvä! Esikot, orvokit ja säynäänkukat Kamariin viekää. — Hyvästi, Pisanio! Sanani muista.

(Kuningatar ja hovinaiset menevät.)

PISANIO. Kylläpä sen teenkin! Mut ennen herraani kuin pettää hannon, Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.

(Menee.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen huone hovilinnassa.

(Imogen tulee.)

IMOGEN. Isä julmuri ja äitipuoli viekas, Aviovaimon kosijana hupsu, Ja ylkä maanpaossa! — Oi, se ylkä! Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset Nuo solvaukset! Miks ei mua vieneet, Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan kurjaa Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät Nuo alhaiset, joill' on vain kainot toiveet, Mut elo metinen! — Ken tulee? Hyi!

(Pisanio ja Jachimo tulevat.)

PISANIO. Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä, Tuo kirjeen herraltanne.

JACHIMO. Kalpenette? Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin; Lähettää hellät terveisensä.

(Antaa hänelle kirjeen.)

IMOGEN. Kiitos, Ja herttaisesti tervetullut, herra!

JACHIMO (syrjään). Kaikk' ulkoasu kuinka täydellistä! Jos sielu yhtä rikas on, niin itse Hän tarun Phoenix on, ja minä olen Hukannut vedon. Rohkeus, avukseni! Terästä minut päästä jalkaan, julkeus! Tai väistyn taistellen kuin parttilainen, Tai suoraa päätä pakenen.

IMOGEN (lukee). "Hän on miesten paraita, ja hyvyydestään olen hänelle loppumattomassa kiitollisuuden velassa. Kohtele häntä sen mukaan, miten suureksi katsot luottamustani, — Leonatus."

Sen verran luen ääneen? Mut lopustakin olen kiitollinen, Sisintä sydäntä se lämmittää. — Te olette niin tervetullut, herra, Kuin sanoin saatan lausua, ja työssä Sen näyttää tahdon.

JACHIMO. Kiitos, jalo rouva! — Haa! Onko miehet hupsut? Luonto heille Silmätkö antoi nähdä taivaan laen Ja maan ja meren rikkaudet kaikki, Selittää tulipallot taivahalla Ja rannan määrättömät sorajyvät, Ja somaa emme rumast' erottaisi Näin oiva laseilla?

IMOGEN. Mik' ihmetyttää?

JACHIMO. Ei silmän syytä: kahden moisen väliss' Apinakin se toista irmastaisi Ja toista liehisi; ei järjen liioin: Tuon kauneuden tajuu hupsu siinä Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta, Noin kirkkaan puhtauden kanssa rinnan, Ajaisi himon tyhjääns' okselle, Eik' yllyttäisi nälkää.

IMOGEN. Mik' on teidän?

JACHIMO. Yltäinen tahto tuo, — tuo kyllytetty, Mut kylläymätön himo — aami täysi, Mut vuotava, — se, lampaan nieltyänsä, Sen rapaa vielä isoo.

IMOGEN. Mikä vaivaa? Voitteko hyvin?

JACHIMO. Kiitos, rouva; hyvin. (Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän: tuonne ulos Jäi palvelijani, häntä etsikää, Hän outo on ja ujo.

PISANIO. Menoss' olin Juur' häntä tervehyttämään.

(Menee.)

IMOGEN. Mun ylkän'. Hyvinkö voi hän yhä?

JACHIMO. Hyvin, rouva.

IMOGEN. Ja iloisella mielin? Eikö totta?

JACHIMO. Iloinen varsin; toist' ei muukalaista Niin hullun hauskaa; irstas brittiläinen Nimenä hällä onkin.

IMOGEN. Täällä oli Hän surunvoipa, usein ilman syytä.

JACHIMO. En suruisena häntä koskaan nähnyt. Häll' yli toverina ranskalainen, Yleä herra, jolla nähtävästi On kotimaassa helttu; niinkuin pätsi Hän huokailee, ja hauska brittiläinen, Ylkänne, nauruun nikahtuu ja huutaa: "Haleta olen, nähdessäni miehen, — Mi tietää kokeistaan ja kuulemistaan, Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, — Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän Orjuuden paulaa."

IMOGEN. Minun miehenikö?

JACHIMO. Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä! Hupia kuulla, kuinka ranskalaista Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas, Monikin moitittava.

IMOGEN. Hän ei toki.

JACHIMO. Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin Sais taivaan lahjasta; se häneen nähden On paljon; teihin nähden — jolle annan Ylimmän arvon — tuota ihmettelen, Ihanpa säälin.

IMOGEN. Mitä säälitte?

JACHIMO. Kaht' olentoa sydämmestäni.

IMOGEN. Minäkö toinen? Minuun katselette. Mit' inhaa minussa on säälittävää?

JACHIMO. Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.

IMOGEN. Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini: Minua miksi säälitte?

JACHIMO. Siksi että Muut nauttii teidän — olin sanoa — Mut kosto taivaan on, ei minun tule Puhua siitä.

IMOGEN. Tietävän te näytte Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan — Kosk' usein pahempaa on pahan pelko Kuin varmuus siitä, sillä varma joko On auttamaton taikka voi sit' auttaa, Jos ajoissa sen tietää — mikä samass' Ajaa ja suistaa teitä?

JACHIMO. Nuo jos posket Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi, Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto, Mi silmän hurjan lennon kahlehtien Itseensä kiintää, voisinko — hyi, sentään! — Kuolailla huulia niin likaisia Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä, Jonk' ainainen on petos paaduttanut — Ei työ, vaan petos -, tirkistellä silmään Niin haljakkaan kuin savuava tuohus, Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais Moist' ilkiötä.

IMOGEN. Mieheni, ma varon, Britannian unhotti.

JACHIMO. Ja itsensäkin. Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla Halua kannella, mut kauneutenne Se tunnon pohjukasta kielelleni Sanoman loihti.

IMOGEN. Muut' en kuulla tahdo.

JACHIMO. Olento kallis! Kohtalonne säälin Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa. Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu, Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin, Luuskainko vertainen, joit' ostetaan Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa — Kuppaisten aattain, jotka kullasta Panevat kaupan kaikki taudit, mitä Mädännys siittää, — kaltattujen haaskain, Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon! Tai äitinne ei kuningatar ollut Ja suuren sukupuunne häpäisette.

IMOGEN. Vai kostoon! Kuinka kostaa? Tuo jos totta — Mut sydän mull' on moinen, ettei korvat Sit' äkin petä — niin, jos se on totta, Niin kuinka kostaa?

JACHIMO. Kuin Dianan pappi Vilussa vuoteessako viruisitte, Kun kiusaksenne hän ja rahoillanne Himoissa telmii riettaissa? Ei, kostoon! Ma itse tarjoun lemmen uhriks teille, Ja, jalompana tuota uskotonta, Lujasti pysyn rakkaudessanne Vakaana vaiteliaana.

IMOGEN. Hoi, Pisanio!

JACHIMO. Valani saanko huulillenne painaa?

IMOGEN. Pois! Kirotut korvani, kun näinkin kauan Sua kuuntelivat! — Kunnon mies jos oisit, Niin hyvettä sä puolustaisit, etkä Noin kummaa, halpaa pyydett' ilmi toisi. Häpäiset miestä, jolle yhtä vieras On moinen työ, kuin sulle kunnia, Ja kiusaat naista, joka sua kammoo Kuin ikään paholaista. — Hoi, Pisanio! — Isäni, kuningas, on tiedon saapa Sun aikeistas; jos kärväs muukalainen Hovia näin saa kaupantekoon käyttää Kuin roomalaista saunaa[3] ja näin julki Eläimen kiihkaans' ilmaista, ei isä Hovistaan paljon välitä ja lainkaan Ei tyttärestään huoli. — Hoi, Pisanio! —

JACHIMO. Oi; sinä, onnellinen Leonatus! Tuo vaimos luottamus se uskomusta Myös sulta vaatii, ja sun puhdas hyvees Häneltä ehdotonta luottamusta. — Oi, siunattuna kauan eläkää, Te, vaimo miehen parhaan, mitä maassa On missäkään; te puolisona myöskin Parahan miehen arvoinen! Oi, anteeksi Koitella tahdoin, syvällekö juurtui Tuo luottamuksenne; nyt hänet jälleen Teen siksi, mikä on hän. Hän on mies Tavoiltaan puhtain, moinen pyhä noita. Ett' ympärilleen laumoja hän kokoo Ja voittaa puolen mailman sydammet.

IMOGEN. Te parannusta teette.

JACHIMO. Miesten kesken Kuin taivahinen jumala hän istuu Ja kunnioitust' yliluonnollista Saa osaksensa. Älkää pahastuko, Ylevä prinsessa, ett' uskalsin Valeilla teitä koitella; mut tää vaan Todistaa suurta älyänne miehen Niin jalon valinnassa, mik' ei koskaan Voi harhaan viedä. Rakkaudesta häneen Näin teitä seulon; mutta vihneettömäks Olette luotu, erilaiseks muista. Siis pyydän, anteeks suokaa.

IMOGEN. Hyvin kaikki. Hovissa minun valtani on teidän.

JACHIMO. Nöyrimmät kiitokset! Unohtaa olin Anoa pientä armotyötä, joka On tärkeää ja miestännekin koskee. Pait mua, monta hyvää ystävää On toimess' osakkaana.

IMOGEN. Mitä on se?

JACHIMO. Tusina roomalaisia ja myöskin Miehenne — paras sulka siivessämme — Ko'onneet ovat lahjan keisarille; Mun oli toimeni se Ranskast' ostaa: Hopeinen, kallis pöytäkalusto Ja juveleita rikas valikoima; Suur'arvoinen se on, ja muukalaisna Sen säilymisest' olen levoton. Suvaitsetteko huostaanne sen ottaa?

IMOGEN. Mielisti; kunniani turviss' on se, Kosk' osakas on mieheni; sen kätken Ma makuusuojaani.

JACHIMO. Se kirstuss' on, Väkeni sitä valvoo. Saanko vallan Sen teille lähettää vain ensi yöksi; Huomenna laivaan astun.

IMOGEN. Älkää!

JACHIMO. Kyllä; Sanani rikon, kotimatkaa vielä Jos lykkään. Galliasta tulin tänne, Kun teidän korkeutenne luona varmaan Lupasin käydä.

IMOGEN. Kiitos vaivoistanne! Mut huomenn' älkää menkö.

JACHIMO. Täytyy, rouva. Suvaitkaa siis, jos mieli kirjeen kautta Miestänne tervehtää, se heti tehdä. Mun aikani jo ohi on, ja kiire On lahjan antamisen.

IMOGEN. Kirjoitan. Kirstunne tuokaa; turvass' on se täällä Ja ehjänä sen saatte. Tervetullut!

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

(Cloten ja kaksi ylimystä tulee.)

CLOTEN. Onko nähty mokomaa huonoa onnea! Liipaisin jo pääpalloa, kun toisella heitolla palloni työnnettiin pois. Olin pannut vetoa sata puntaa; ja sitten tuollainen saakelin tolvana moittii minua kiroilemisesta! Ikäänkuin olisin häneltä valani lainannut enkä saisi niitä tuhlata mielin määrin.

1 YLIMYS. Mitä hän sillä voitti? Te löitte pallollanne läven hänen päähänsä.

2 YLIMYS (syrjään). Jos hänellä ei olisi ollut älyä enemmän kuin lyöjällä, niin olisi se juossut kaikki kuiviin.

CLOTEN. Jos ylimyksellä on halua kiroilla, niin ei kenenkään sivullisen ole valta hänen valojaan typistää. Häh!

2 YLIMYS. Ei, prinssi. (Syrjään.) Eikä niiltä korvia leikata.

CLOTEN. Saakelin koira! — Minäkö hänelle hyvitystä? Olisipa vain ollut minun säätyluokkaani!

2 YLIMYS (syrjään). Niin, sitä narrin luokkaa.

CLOTEN. Ei mikään maailmassa niin minua harmita. — Rutto vieköön! Voi, ett'en olisi niin ylhäinen kuin olen! Eivät tohdi tapella minun kanssani sen vuoksi, että kuningatar on äitini. Jok'ainoa renttu-jaakko saa halunsa täydestä tapella, vaan minun täytyy kävellä edes takaisin kuin kukko, johon ei kukaan uskalla kajota.

2 YLIMYS (syrjään). Kukko olet, oikein salvökukko; ja kieut siinä, narrinkypäri päässä.

CLOTEN. Sanotko mitä?

2 YLIMYS. Ei sovi teidän ylhäisyytenne käydä käsiksi joka tolvanaan, jota loukkaatte.

CLOTEN. Ei niin, tiedän sen; mutta minun sopii loukata alempiani.

2 YLIMYS. Niin, se sopii teidän ylhäisyydellenne yksin.

CLOTEN. No, sitähän minäkin sanon.

1 YLIMYS. Oletteko kuullut, että eräs muukalainen on tänä iltana tullut hoviin?

CLOTEN. Muukalainen! Ja sitä kummaa minä en tiedä?

2 YLIMYS (syrjään). Kumma hän on itse, eikä sitä tiedä.

1 YLIMYS. Tänne on tullut italialainen, joku Leonatuksen ystävä, arvellaan.

CLOTEN. Leonatus! Henkipatto konna! Ja se on tuo toinenkin, olkoon kuka hyvänsä. Kuka teille tästä muukalaisesta kertoi?

1 YLIMYS. Eräs teidän ylhäisyytenne kantapojista.

CLOTEN. Sopineeko minun käydä häntä tervehtimässä? Eihän se liene alentavaa?

1 YLIMYS. Teitä, prinssi, ei voi alentaa.

CLOTEN. Ei vähällä, luulisin.

2 YLIMYS (syrjään). Olet kieltämätön narri; mikä sinusta sikiää, ei siis ole alentavaa, kun se on narrimaista.

CLOTEN. Tulkaa, tahdon nähdä tuota italialaista. Mitä tänään päivällä pallopelissä menetin, sen voitan häneltä takaisin illalla. No, tulkaa!

2 YLIMYS. Tulen jälestä, prinssi hyvä.

(Cloten ja ensimmäinen ylimys menevät.)

Niin liukas perkele, kuin hänen äitins', On moisen aasin synnyttänyt! Äiti Älyllään kaikki kaataa! Poika, vaikka Ois päällään, ei vois kahta kahdeksasta Vähentää kuudeksi. Prinsessa raukka, Ihana Imogen, oi, mitä kärsit! Tuoss' isä, jota äitipuoli ohjaa; Tuoss' äiti, joll' on aina häijyt juonet; Kosija inhempi, kuin mit' on miehes Maanpakokaan ja kuin se eron kauhu, Mill' uhkaa hän! Sun kunniasi muurit Tuetkoon taivas, kauniin sielus templin Lujaksi varatkoon, niin että taaskin Saat ylkäsi ja tämän kauniin maaskin!

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Makuuhuone; nurkassa kirstu.

(Imogen, vuoteessa, lukien; kamarineitsyt.)

IMOGEN. Ken siellä? Helenako?

KAMARINEITSYT. Tässä, rouva.

IMOGEN. Mitä on kello?

KAMARINEITSYT. Puoliyö on kohta.

IMOGEN. Siis kolme tiimaa lu'in. Silmä raukee. Jäin tuohon; taita lehti. Nukkumaan! Pois älä tulta vie, sen anna palaa. Jos heräät ennen neljää, ole hyvä Ja mua huuda. Uni minut valtaa. — (Kamarineitsyt poistuu.) Jumalat, turvihinne antaun? Yön kiusahengiltä ja keijusilta Mua varjelkaa ja kaitkaa!

(Nukkuu. Jachimo nousee esiin kirstusta.)

JACHIMO. Sirkka laulaa, Ja työstä vaivaantunut ihmishenki Unessa virkistäytyy. Näin Tarqvinius Kaislalla hiipi, kunnes havahdutti Puhtauden, jonka raiskas. — Cytherea, Kuink' olet kaunis tuossa! Raikas lilja, Yöliinaa valkeampi! Tohtisinko? Yks muisku vain! — Rubiinit verrattomat, Somasti viettelevät! — Hengellään hän Lemustaa koko huoneen! Tulen liekki Päin häntä kääntyy, silmälautain alta Tähystäin valoja, joit' uudinpari Nyt peittää sinivalkoinen ja reunass' Ihana taivaan väri. — Mutta toimeen! Huonetta tarkkaan, kaikki panen kirjaan: — Nuo taulut tuossa, — tuossa ikkuna, — Tuo vuoteen koristus, — tapetit, kuvat, — Kas noin, kas noin, — ja kuvausten aine. — Ah! Nyt vaan täytteheksi ruumiin luomi; Se todistaisi enemmän kuin kaikki Tuhannet pikkuseikat nuo. Oi, uni, Sa kuolon apina, hänt' uuvuta! Ja tuntos' olkoon niinkuin hautakuorin Kuvapatsaan![4] — Irti! Irti! — (Ottaa häneltä rannerenkaan.) Yhtä höllä Kuin gordilainen solmu oli luja! — Mun on se! Todistus tää ulkonainen — Yht' ankara kuin tunnon sisällinen — Se saanee hänen puolisonsa raivoon. — Nisässä vasemmassa tuoss' on luomi, Viistäplikäs kuin rusepisarat Esikon kuvussa! Kas, siinä näyte Lakia lujempi! Tuo salamerkki Saa miehen luuloon, että lukon särjin Ja vaimoltaan vein kunniansa aarteen. Nyt riittää! Miksi tätä kirjaan panna, Mik' uutattu ja niitattu on muistoon? Hän luki Tereuksen tarinaa;[5] Ja lehti tuoss' on taitettu, miss' alttiiks Antautuu Philomela. — Tässä kyllin! Takaisin kirstuun nyt, ja salpa kiinni! Yön lohikäärmeet, joutuun, joutuun! Koitar, Jo korpin avaa silmät! Tuska kaivaa: Tuoss' enkel' taivaan, täällä hornan vaivaa! (Kello lyö.) Yks, kaks, kolme. — Nyt on aika!

(Menee takaisin kirstuun.)

Kolmas kohtaus.

Etuhuone Imogenin huoneiston kyljessä.

(Cloten ja ylimykset tulevat.)

1 YLIMYS. Teidän ylhäisyytenne, te olette mitä maltillisin, vaikka häviättekin, kylmäverisin mies, mikä koskaan on noppaa heittänyt.

CLOTEN. Tuleehan sitä joka mies kylmäksi, kun häviää.

1 YLIMYS. Mutta ei joka miehellä ole teidän ylhäisyytenne jaloa mielenmalttia. Te olette kuumin ja tulisin silloin, kuin voitatte.

CLOTEN. Voitto tekee joka miehen uljaaksi. Jos vain saisin tuon hupsun Imogenin omakseni, niin olisi sitä rahaa yllinkyllin. On kai kohta aamu, vai mitä?

1 YLIMYS. Päivä, teidän ylhäisyytenne.

CLOTEN. Kun ei se soittokunta jo tule! On neuvottu minua tarjoamaan hänelle soittoa aamuisin; sanotaan, että se tepsii.

(Soittajia tulee.)

Kas niin, kaiuttakaapas nyt! Jos saatte sormenne häneen tepsimään, niin hyvä on; me koetamme sitten vielä kielellämme; jos ei kumpikaan auta, niin jääköön sikseen; mutta minä vain en häntä päästä. Ensiksi komea, jaloaatteinen kappale; sitten ihmeen ihana aaria, mainion kaunis sanoiltaan, — ja sitten hän jääköön miettimään asiaa.

Laulu.

Jo leivo laulaa taivaalla Ja Phoiboskin jo havaa; Kukista juovat varsansa Jo kastett' ouruavaa; Jo leinikkökin vaivaantuu Ja kultasilmäns' avaa; Kun kaikki kaunis havaantuu, Sa, kultani, myös havaa! Havaa! Havaa!

CLOTEN. Kas niin, nyt saatte mennä. Jos tämä tepsii, pidän sitä enemmän mielessäni soittoanne; jos ei se tepsi, niin on vika hänen korvissaan, joita ei hevosen jouhet eikä vasikan suolet eikä edes leikatun salvikon ääni voi parantaa.

(Soittajat menevät.)

2 YLIMYS. Tuossa tulee kuningas.

CLOTEN. Olipa hyvä, että olin niin myöhään jalkeilla, sillä siitä syystä olen nyt näin varhain jalkeilla. Hän ei muuta voi, kuin isällisesti hyväksyä tätä kohteliaisuuttani.

(Cymbeline ja kuningatar tulevat.)

Hyvää huomenta, teidän majesteettinne, ja armollinen äiti!

CYMBELINE. Ovella tylyn tyttäreni varrot? Hän eikö mieli ulos tulla sieltä?

CLOTEN. Olen häntä ahdistellut soitolla, mutta hän ei suvaitse siitä välittää.

CYMBELINE. Tuo kullan maanpako on vielä uutta; Hänt' ei hän vielä unhota; mut aika Sen muiston jäljet kyllä umpeen huhtoo; Sun on hän silloin.

KUNINGATAR. Kuningasta kiitä; Hän kaikin keinoin koittaa taivutella Tytärtään sinuun. Tee nyt parastasi Ja kosi säällisesti; ystäväkses Sopiva aika hanki. Jos saat kiellon, Niin kiihtyköön vain intos; näytä, että Sua henki ajaa palvelustas hälle Näin tarjoomaan, ja aina mieltään nouda, Pait jos hän käskee sua matkoihisi, Niin silloin paadu vain.

CLOTEN. En paadu, en.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Anteeksi! Lähetystö Roomasta; Yks heist' on Cajus Lucius.

CYMBELINE. Kelpo mies Vaikk' aikeet hällä tosin nyt lie huonot. Vaan syy ei hänen; häntä kohdelkaamme Lähettäjänsä arvon mukaisesti, Ja muistakaamme myöskin, mit' on meille Hän ennen tehnyt hyvää. — Rakas poika, Kun olet lemmityistäs huomennellut, Niin kuningatarta ja meitä seuraa; Tuon roomalaisen pateill' on sua tarvis. — No, tulkaa, puoliso!

(Kaikki menevät, paitse Cloten.)

CLOTEN. Jos jalkeill' on hän, Niin puhuttelen häntä; mut jos ei, Niin maatkoon vain ja uinailkoon. — (Kolkuttaa.) Hoi, auki! — Kamarineitsyet on hänen luonaan. Mitä, jos heitä lahjoisin? Tuo kulta Se pääsyn hankkii, useinkin, ja viehtää Dianan metsäväen ajamaan Eränsä varkaan lymyyn. Rehtimiehen Se kulta tappaa, varkaan pelastaa se, Mut joskus hirttää rehdin sekä varkaan. Mit' ei se uhoa ja tuhoa? Asiamiehen noista naisist' otan, Sill' itse olen tässä ymmäll' aivan. Suvaitkaa avata. (Kolkuttaa.)

(Kamarineitsyt tulee.)

KAMARINEITSYT. Ken kolkuttaa?

CLOTEN. Ylimysmies.

KAMARINEITSYT. Ei enempää?

CLOTEN. On niinkin: Ylimysnaisen poika.

KAMARINEITSYT. Enemmän siis, Kuin millä moni kerskaa, jolla puku Niin kallis on kuin teillä. Mitä mieli?

CLOTEN. Prinsessa; hän on valmis kai?

KAMARINEITSYT. On kyllä Pysymään huoneessaan.

CLOTEN. Kas, tuossa kultaa! Minulle myykää hyvä mainintanne.

KAMARINEITSYT. Nimenikö? Vai että mainitseisin, Mit' arvaan teistä hyvää? — Prinsessa!

(Menee.) (Imogen tulee)

CLOTEN. Huomenta, kaunis sisko! Saanko kättää?

IMOGEN. Huomenta, herra! Liian vaivan palkaks Vain harmin saatte; kiitokseni kaikki On siinä, ett' oon köyhä kiitoksista; Ei varaa.

CLOTEN. Vannon, että lemmin teitä.

IMOGEN. Ois sanomisesta jo sama hyöty; Jos aina vannotte, niin tulos aina On ylönkatse.

CLOTEN. Se ei ole vastaus.

IMOGEN. Vain siksi puhun, ettei suostunnaksi Vait'olo näyttäisi. Mua säästäkää! Paraankin hellyytenne palkitsen ma Säädyttömyydellä. Noin viisaan miehen Tulisi ojennuksest' ottaa vaari.

CLOTEN. On synti jättää teidät hulluuteenne; En sitä tahdo.

IMOGEN. Eipä narri hullu.

CLOTEN. Mua narriks sanotte?

IMOGEN. Kun olen hullu. Mut malttukaa, niin hulluudesta pääsen; Molemmat parannumme. Mieltä särkee, Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa Puheita pitää. Kerrassaan siis kuulkaa: Ma sydämmeni tunnen, ja niin totta Kuin tunnen sen, niin sanon: teist' en huoli. Niin olen armoton, ett' inhon teitä, Sen tunnustan; se tulis teidän nähdä, Niin säästyis multa tämä omakiitos.

CLOTEN. Rikotte nöyryyden, jonk' isällenne Olette velkaa; sillä liitto, johon Te vetootte — tuon kurjan raukan kanssa, Tuon norkon, jota hovin pöytäjätteill' On ruokittu — ei ole mikään liitto. Ja vaikka sallitaankin alhaison — Ja ken hänt' alhaisempi? — omin takein Solmeilla sielujansa — josta kerjuu Ja kurjat kakarat on tuloksena — Niin tästä vapaudesta teitä estää Perintökruunu, jonka loistett' ei saa Ryvettää halpa orja, juoksupoika, Lakeijaks omansa ja passariksi Ja tuskin sitä.

IMOGEN. Sinä herjakieli! Zeun poika vaikka oisit ja sen lisäks Et muuta kuin mu' olet, liian halpa Hänelle rengiks oisit; paras paikkas — Ja sekin kadehdittava, jos arvo On mittana — on olla hänen maassaan Piiskaajan renkinä, ja siitäkin Edusta vihattuna.

CLOTEN. Rutto häneen!

IMOGEN. Pahinta, mitä tehdä voit, on että Nimeltä häntä mainit. Huonoin vaate, Mi häntä verhoo, kalliimpi on mulle Kuin kaikki hivuksesi, vaikka kukin Niist' oisi mies sun-laisesi. — Pisanio!

(Pisanio tulee.)

CLOTEN. Vai vaate! Piru olkoon!

IMOGEN. Mene oiti Kamarirouvan, Dorothean, luo.

CLOTEN. Vai vaate!

IMOGEN. Täällä kummittelee narri Ja pelottaa ja kiusaa. — Käske häntä, Ett' etsii renkaan, joka ranteestani On suljahtanut. Se on herras lahja. Niin rikast' Europass' ei kuningasta, Jonk' aarteista sen myisin. Muistan, että Aamulla näin sen; illalla se varmaan Käsvarress' oli; sitä suutelin. Ei vain lie herrallesi kertomassa, Ett' olen muita suudellut kuin häntä.

PISANIO. Se löytynee.

IMOGEN. Niin toivon; käy ja etsi.

(Pisanio menee.)

CLOTEN. Te mua herjasitte. — Huonoin vaate!

IMOGEN. Niin sanoin, herra. Syyttäkää mua siitä Ja vieraat miehet kutsukaa.

CLOTEN. Sen kerron Ma isällenne.

IMOGEN. Äidillenne myöskin. Se hyvä rouva varmaan tahtoo kuulla Minusta pahinta. Nyt jätän teidät Pahimman tuulen valtaan.

(Menee.)

CLOTEN. Vielä kostan. — Vai huonoin vaate! — Hyvä!

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Rooma. Huone Philarion talossa.

(Posthumus ja Philario tulevat.)

POSTHUMUS. Ei pelkoa; jos kuninkaan ois armo Niin varma vain, kuin taattu puolisoni On kunnia.

PHILARIO. Mit' armon eteen teette?

POSTHUMUS. En mitään; varron vain, ett' aika muuttuu; Värisen talven kourissa ja halaan Suvempaa ilmaa. Huono palkka teille On tämä marras toivo; se jos pettää, Niin kuolen teidän velkamiehenänne.

PHILARIO. Hyvyytenne ja seuranne jo liiaks Mun palkitsee. Suur' Augustus on pannut Kuninkaallenne sanan; Cajus Lucius On siihen toimeen omansa; ja varmaan Kuningas verot sekä rästit maksaa, Peläten Rooman voimaa, jonka muisto Suruna heissä elää.

POSTHUMUS. Valtaviisas En ole, siks' en tulekaan, mut uskon, Ett' uhkaa sota. Ennen saatte kuulla, Ett' ovat legioonat Galliasta Uljasten brittein maahan maalle nousseet, Kuin että verost' osaakaan hän maksaa. Väkemme nyt on toisempi, kuin milloin Sen kömpelyyttä Julius Caesar nauroi, Mut huomas miehuuden tok' ansaitsevan Vihaista katsetta; nyt sotakuri, Uljuuteen yhtyneenä, näyttää sille. Ken koittaa tahtoo, että ovat kansaa, Jok' ajast' ottaa vaarin.

(Jachimo tulee.)

PHILARIO. Jachimo!

POSTHUMUS. Nopeimmat hirvet teitä maitse kantoi Ja purjeitanne kaikki tuulet liehi, Keveeksi tehden laivan.

PHILARIO. Tervetullut!

POSTHUMUS. Toivonpa, että vastauksen lyhyys Keritti paluutanne.

JACHIMO. Vaimonne On kauniimpia, mitä olen nähnyt.

POSTHUMUS. Ja paras myös; jos ei, niin ikkunoissa. Sulollaan irstaajoita houkutelkoon, Ja irstaelkoot kilvan.

JACHIMO. Tässä kirje.

POSTHUMUS. Sisällys varmaan hyvä.

JACHIMO. Luultavasti.

PHILARIO. Oliko, hoviss' ollessanne, siellä Myös Cajus Lucius?

JACHIMO. Häntä odotettiin, Ei ollut vielä.

POSTHUMUS. Viel' on hyvin kaikki. — Tuo kivi vielä säihkyykö? Vai teille Se liian himmi lie?

JACHIMO. Jos hävitin, Niin kullassa sen arvon hävitin. Tekisin matkan kahta pitemmänkin, Jos tiedoss' yö niin lyhyt ois ja maire Kuin tuolla Britanniassa. Mun on sormus.

POSTHUMUS. Sen kivi liian lujass on.

JACHIMO. Ei lainkaan, Kun vaimonne niin hölläss' on.

POSTHUMUS. Ei pilaa Häviö siedä; tietäkää, ett'emme Voi ystäviksi jäädä.

JACHIMO. Meidän täytyy, Jos puhe pitää. Jos en likelt' oisi Vaimoonne tutustunut, silloin meillä Ois riidan syytä, myönnän sen; vaan nyt Vakuutan, että hänen kunniansa Ja sormuksenne voitin; sill' en loukkaa En häntä, enkä teitä, kun vain mieliks Tein kummallenkin.

POSTHUMUS. Häntä hyväilleenne Jos toteen näytätte, niin tuossa käsi Ja sormus! Vaan jos ette, niin se tahra, Min häneen loitte, voittaa taikka kaataa Mun miekkani tai teidän; ehkä jäävät Molemmat herratonna löytäjälle.

JACHIMO. Niin lähellä on totuutta ne seikat, Jotk' ilmi tuon, ett' uskoa ne täytyy. Ne valallani vahvistaa ma voin; Mut toivon, että säästätte mua siitä, Kun näätte, miten ois se tarpeetonta.

POSTHUMUS. No, jatkakaa.

JACHIMO. Siis, ensin makuuhuone — Joss' en ma kyllä nukkunut, mut kyllin Sain sitä, mikä valvonnankin korvas, — Hopeaan, silkkiin verhottu: Cleopatra Kopeena siinä kohtaa roomalaistaan, Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu Veneitten tungosta tai ylpeydestä: Niin oiva, kallis taulu, että siinä Työ kilpaili ja arvo; ihme, kumma, Kuink' oli hienosti ja tarkoin tehty, Niin, tosi elämätä. —

POSTHUMUS. Totta kyllä, Mut tuon te liette täällä kuullut multa Tai toisilta.

JACHIMO. Muut yksityiset kohdat Puheeni vahvistakoot.

POSTHUMUS. Niinpä kyllä, On muuten kunnianne myyty.

JACHIMO. Uuni Etelä-seinällä, sen otsikossa Diana kaino kylpee. Lienkö nähnyt Niin sielukasta kuvaa! Taitur' ilmi Tuo mykän luonnon, enemmän kuin luonnon, — Liikunto vain ja henki puuttuu.

POSTHUMUS. Tuohan Voi olla kuulon mukaan laiteltua; Puhuttu siit' on paljon.

JACHIMO. Huoneen kattoon On kultakeruubeja leikeltynä. Lies'nytteinä — ne unhotin — on kaksi Hopeista uinailevaa lemmetärtä Yhdellä seisten jalalla ja soihtuun Somasti nojaten.

POSTHUMUS. Mut kunnia! — Niin olkoon, että kaiken tuon te näitte — Ja kiitos muistonne, — mut kertomalla, Mitä on hänen huoneessaan, te ette Vetoa voita.

JACHIMO. Kalvetkaa, jos voitte! Mun suokaa näyttää tämä rengas; nähkääs; (Ottaa esiin rannerenkaan.) Nyt on se poissa. Teidän timanttiinne Se vihittävä on. Ne pidän.

POSTHUMUS. Zeus! Näyttääpäs vielä kerran. Sama onko, Min sai hän multa?

JACHIMO. Sama, kiitos hälle! Sen veti ranteestaan; näen hänet vielä; Tuo sulo liike lahjan arvon voitti, Mut sille arvon toi. Sen mulle antoi Ja sanoi rakkahan sen olleen hälle.

POSTHUMUS. Sen aikoi ehkä mulle lähettää.

JACHIMO. Vai niinkö kirjoittaa?

POSTHUMUS. O, ei, ei, ei! Se on totta! Tuossa tuokin! (Antaa hänelle sormuksen.) Basiliski Se silmilleni on, sen näky tappaa. Ei kunniata, missä kauneutta! Ei totuutta, miss' on sen ulkomuoto! Ei rakkautta, miss' on toinen mies! Lujempaa tavaraa ei naisen vala Kuin hänen hyveensä, ja se on tyhjää. Petosta määrätöntä!

PHILARIO. Malttukaahan. Pois soimus! Viel' ei voitettu se ole. Hän ehkä on sen hukannut, tai kenties On joku naisistansa, lahjottuna, Sen hältä varastanut.

POSTHUMUS. Aivan oikein! Ja hän on niin sen saanut. — Sormus pois! Mainitkaa jokin ruumiin tunnusmerkki, Tuot' ilmeisempi; tuo on varastettu.

JACHIMO. Zeun kautta! Tään sain hänen ranteestaan.

POSTHUMUS. Hän vannoo, kuulkaa, vannoo kautta Zeun. Se on totta — sormus viekää — se on totta! Hän sit' ei ole voinut hukata; On naiset hällä taatut, valan tehneet; Varkauteen heitä vietelläkö voisi! Ja vierasko! — Ei, hän on hänet maannut: Tuo tuoss' on haureuden tuntomerkki. Niin kalliista hän porton nimen osti! — Tuoss', ota palkkas! Kaikki hornan henget Jakaukoot teidän kesken!

PHILARIO. Malttukaa! Ei tässä kyllin todistetta sille, Ken luottaa tahtoo.

POSTHUMUS. Vaietkaa jo siitä; Hän pitänyt on häntä.

JACHIMO. Näytteitä Jos lisää mieli: rinnan alla, — jota Puristaa kelpaa, — luomi, oikein ylväs Ihanast' asunnostaan. Jumaliste, Ma sitä suutelin ja, vaikka kylläs, Isosin oiti lisää. Muistattehan Tuon pilkan?

POSTHUMUS. Niin, se vahvistaa vain toista Häpeäpilkkaa, joka yksinäänkin Jo täyttäis helvetin.

JACHIMO. Lisääkö kerron?

POSTHUMUS. Ei, laskuoppi hiiteen! Turha tietää, Kuin monta kertaa — yks tai miljoona!

JACHIMO. Ma vannon, —

POSTHUMUS. Älä vanno! Valehtelet, Jos sanot, ett'et ole häntä maannut; Ja tapan sun, jos kiellät, että sulle Nyt aisaa kannatan.

JACHIMO. En kiellä mitään.

POSTHUMUS. Jos tässä ois hän, murskaks hänet löisin! Mut menen, teen sen, vaikka hovissa, Vaikk' isän nähden. — Jotain teen —

(Menee.)

PHILARIO. Hän raivoo, On aivan järjiltään! — Te voiton saitte. Jälestä oiti hillitsemään vimmaa, Joll' itseään hän uhkaa.

JACHIMO. Mielist' aivan.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Philarion talossa.

(Posthumus tulee.)

POSTHUMUS. Pitääkö luomistyössä naisell' olla Osansa myös? Kaikk' ollaan äpäriä; Ja tuokin kunnon mies, jot' isäkseni Ma nimitin, en tiedä, missä oli, Kun minut tehtiin; väärän rahan leima Minuhun lyötiin. Aikansa Diana Ol' äitini, niin luultiin, niinkuin nyt on Parini ilman vertaa. — Kostoon, kostoon! Mult' usein laillisen hän nautteen esti Ja kohtuutt' anoi, poskilla niin vieno Häpeän puna, että siitä lämpeis Saturnus vanhuskin. Hänt' uskoin puhtaaks Kuin uutta lunta, — tuhat tulimmaista! — Keltainen Jachimo, hän tunnissa Ei, vähemmässä, — oiti! — Puhui tuskin, Vaan niinkuin aito Saksan terhokarju Huus: Uh! ja astui; — muut ei vastaan pantu, Kuin mitä pitikin ja mitä vaimon Ois tullut kaita. Jospa keksis, mikä Minuss' on vaimon puolta! Kiihka pahaan Ei ole miehen, vannon sen, se kaikki On vaimon puolta; valheellisuus, huomaa, On vaimon, maire vaimon, vilppi vaimon, Hekuma vaimon, kostonhimo vaimon, Kopeilu, ahnaus, turhuus, ylenkatse, Panetus, hullut oikut, kaikki, millä On paheen nimi vain ja hornan leima, On vaimon, osittain tai kokonaan; Ei, kokonaan! Sill' itse paheessakaan Ei heissä lujuutta, vaan vaihtavat Minuutin vanhan toiseen, jok' on puoliks Niin vanha. Heitä vastaan kirjoitan; Heit' inhon, kiroon. — Vaan lie viisainta Rukoilla, että saakoot tahtonsa! Pahempaa tuskaa pirukaan ei keksi.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Britannia. Valtasali Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline kuningatar, Cloten ja seuralaisia tulee toisesta ovesta, toisesta Cajus Lucius seurueineen.)

CYMBELINE. No, mit' Augustus Caesar meistä tahtoo?

LUCIUS. Kun Julius Caesar — jonka muisto vielä On kaikkein silmissä ja jota ijäks Saa kielet kuluttaa ja korvat kuulla — Tääll' oli ja Britannian valloitti, Niin setäsi, Cassibelan, — min Caesar Kehuillaan teki yhtä kuuluks, kuin Hän itse töillään — lupas itsensä Ja seuraajainsa puolest' antaa Roomaan Veroa vuosin kolmetuhat puntaa, Se viime vuodelta on maksamatta.

KUNINGATAR. Ja — tappaaksemme kaiken ihmetyksen — Ijäksi jääkin.

CLOTEN. Mont' on Caesaria, Mut Juliusta harvassa. Britannia On oma maailma; omat nokat meillä, Niist' emme mitään maksa.

KUNINGATAR. Minkä onni Soi heidän ottaa meiltä, suo se meidän Takaisin ottaa. — Herra, kuninkaita, Es'isiänne, muistakaa ja myöskin Tään saaren luontaisvoimaa: se on niinkuin Neptunin puisto, jota jyrkät töyryt Ja kuohuaallot ympäröi ja saartaa; Vihollislaivaa ei sen hiekka kanna. Vaan mastoineen sen nielee. Caessr hiukan Tääll' eteni, mut "tulin, näin ja voitin" Ei huuliltaan nyt päässyt: häpeällä — Jot' ensi kertaa koki — kahdesti Hän lyötiin rannoiltamme; laiva-raukat — Kuin munankuoret kelluivat ja murskaks Kareihin särkyivät. Siit' iloissaan Tuo suur' Cassibelan, mi Caesarilta — Oi, onnen irstautta! — ol' ottaa miekan, Tek' ilotulet Lud'in kaupunkiin,[6] Ja voitost' ylväät oli brittiläiset.

CLOTEN. No niin, täältä ei sitä veroa enää makseta; kuningaskuntamme on vahvempi, kuin mitä se siihen aikaan oli, ja, niinkuin sanoin, niitä ei ole enää sellaisia Caesareita; toisillakin kyllä voi olla könkkänenä, mutta niin tukevia käsivarsia ei ole kellään.

CYMBELINE. Vait, poika! Äitis anna lopettaa.

CLOTEN. Meissä on vielä monta yhtä kovakouraista kuin Cassibelan; en sano, että minä olen niitä, vaikka on se minullakin nyrkki. — Miksi veroa? Miksi me maksaisimme veroa? Jos Caesar voi peitteellä kaihtaa meiltä auringon, tai pistää taskuunsa kuun, niin maksamme kyllä hänelle veroa valosta; muutoin, herraseni, ei verosta puhettakaan, pyydän nöyrimmästi.

CYMBELINE. Olimme vapaat, tiedätte sen, kunnes Kiristi Rooma väkivalloin meiltä Tuon veron. Vallanhimo Caesarin — Mi paisui niin, ett' oli mailman sivut Haleta melkein — julkeasti meidät Ikeeseen pani. Sitä päältään puistaa Sotaisan tulee kansan, jota mekin Kyll' ollaan. Sanomme siis Caesarille, Ett' esi-isämme Malmutius[7] meille Lain sääti, jot' on liiaks typistellyt Caesarin miekka; mut sen vapaan käytön Omalla voimallamme vanhoilleen Taas järjestämme, vaikka Rooma kuinka Siit' äkäilköön. Lain meille toi Malmutius, Jok oli ensimäinen brittiläinen, Mik ohimoilleen laski kultakruunun Ja kuninkaaksi kutsui itseään.

LUCIUS. Siis surukseni julistaa mun täytyy Augustus Caesar — Caesar, jonka palkoiss Enemmän kuninkaita on, kuin sulla On renkejä — sun viholliseksesi. Siis kuule: sotaa, hävitystä sulle Nimessä Caesarin nyt julistan; Et kostoa sa vältä. Haasteen annoin; Nyt kiitän puolestani.

CYMBELINE. Tervetullut! Sun Caesarisi löi mun ritariksi; Ma nuorna häntä palvelin, ja niitin Näin kunniaa; jos nyt hän pois sen vaatii, Niin viimeiseen mun täytyy sitä puoltaa. Ma kuulin, että vapautensa tähden Pannonian ja Dalmatian miehet[8] Aseissa ovat; kurjaa oisi, jos ei Tät' esikuvaa brittiläiset seurais: Sit' ei näe Caesar.

LUCIUS. Toimi puhukoon.

CLOTEN. Hänen majesteettinsa sanoo teidät tervetulleiksi. Hauskutelkaa siis meillä päivä tai pari, tai vaikka enemmänkin. Jos sitten tahdotte etsiä meitä toisissa aikeissa, niin tapaatte meidät suolavesi-vyöhykkeessämme; jos sieltä pieksette meidät pois, niin on se omanne; jos seikkailussa kaadutte, niin saavat variksemme pitää sitä parempia päiviä, ja sillä loppu.

LUCIUS. Niin oikein, herraseni.

CYMBELINE. Nyt tiedän minä valtiaanne tahdon, Ja minun hän; siis, tervetullut vain!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone hovilinnassa.

(Pisanio tulee, lukien kirjettä.)

PISANIO. Kuin? Uskotonko? Miksi ette maini, Ken herja häntä syyttää? — Leonatus! Oi, herra, mikä inha rutto korvaas On tarttunut? Mik' Italian konna, Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi,[9] On liian alttiin korvas harhaan vienyt? Hän hauras? Ei! Hänt' uskollisuudestaan Näin rangaistaan, ja jumalatar on hän, Ei nainen, kestäessään hyökkäystä, Joll' ihka hyveen valtaisi. — Oi, herra, Niin halpa häneen nähden nyt on mieles Kuin ennen säätys! — Minä hänet tappaa? Siks että vala, rakkaus, uskollisuus Mua velvoittaa? Ma häntä? Hänen vertaan? Jos hyvää palvelust' on tuo, niin koskaan En hyvä palvelija olla tahdo. Mink' olen näköinenkään, jos niin julmaa Minusta luullaan, kuin tuo teko vaatii? — "Tee se. Ma hälle kirjoitan, ja itse Hän antaa sulle siihen tilaisuuden" — Kirottu lehti, yhtä musta kuin on Sinussa muste! Tunnoton sa liuska, Apuri tässä työssäkö? ja näytät Noin immen puhtaalta? Hän tulee tuossa. Ma tästä käskyst' olen tietämätön.

(Imogen tulee)

IMOGEN. Pisanio hyvä, mitä kuuluu?

PISANIO. Tässä Ois kirje, rouva, minun herraltani.

IMOGEN. Sun herraltasi! Mun hän on: Leonatus. Se viisas tähtitaikur' ois, ken tähdet Niin tuntis kuin tuon käsialan minä; Hän tietäis tulevaiset. — Jumalani, Suo että tuosta henkäis yljän lempi Ja terveys, mielihyvä — erostamme Ei toki, ei — se tuskaks olkoon hälle — On lääkett' usein tuska, niinpä tääkin, Se lemmen nuorentaa — niin, mielihyvä, Mut ei vain tästä! — Anteeks, vaha kulta! — Oi, onnen mehiläiset, jotka teette Nää salausten lukot! Lempivällä Ja velkain ahtamalla eri toive: Syynalaiset te tyrmään heitätte, Mut Cupidonin kirjeet lukitsette! — Hyviä uutisia, jumalat!

(Lukee.) "Oikeus, ja isäsi viha, jos hän minut alueellaan tapaisi, eivät voi olla niin julmat minulle, ett'et sinä, luoduista kallein, voisi katseellasi minua jälleen elvyttää. Tiedä siis, että olen Cambriassa, Milfordin satamassa. Tee, mitä lempesi tämän johdosta sinulle neuvoo. Tällä toivottaa sinulle kaikkea onnea hän, joka pysyy valassaan uskollisena ja yhä lemmessä kasvaa, sinun omasi,

Leonatus Posthumus."

Nyt hepo siivekäs! Pisanio, kuule: Hän Milfordin on satamassa. Lue, Ja sano matka sinne. Arkitoimi Jos viikossa sen tarsii, miks en minä Päivässä lentäis? — Siis, Pisanio hyvä, Jok' ikävöit, kuin minä, herraas nähdä; Jok' ikävöit — et sentään, et kuin minä — Mut toki ikävöit, jos heikomminkin — Oi! et kuin minä, jonka ikävällä Ei määrää, rajaa — sano, puhu joutuun — Oi! lemmen uskotuisen tulis täyttää Niin kuulon solat, että suupuis aisti — Kuink' etääll' on tuo siunattu Milford; Ja miksi Walesill' oli onni saada Semmoinen satama? Mut kaikkein ensin, Mitenkä päästä täältä? Miten puoltaa Sit' ajan juopaa, mikä täältä-lähdöst' On paluuseen? Mut ensin, miten päästä? Miks syntyis puolto ennen siitäntäänsä? Puhumme tästä sitten. Pyydän, sano: Kuin monta sataa virstaa ratsastaa Voin tunnissa?

PISANIO. Jo sata virstaa päiväss' On teille, rouva, kyllin, milt'ei liikaa.

IMOGEN. Kuin? Hirsipuuhunkaan ei ratsasteta Niin vitkaan. Kilpa-ajoiss', olen kuullut, On ratsun juoksu joudumpi, kuin hiekan On tiimalasissa. Mut tää on höpsää. — Kamarirouvan täytyy sairaaks tulla Ja pyytää kotiin. Ratsupuku oiti Minulle moinen hanki, jota käyttää Maanmiehen vaimo.

PISANIO. Aatelkaahan, rouva!

IMOGEN. Eteeni näen vain, en tänne, tuonne, En mitä seuraa, kaikki se on usvaa, Sen läpi en voi nähdä. Mene joutuun! Niin tee, kuin käskin. Muut' ei tehtävää; Yks vain on tie, ja Milford määrän pää.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Wales. Vuoriseutu, siinä luola.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS. On päivä kaunis, huoneess' ei nyt viihdy, Kun maja on niin matala kuin meillä. Kumaraan, pojat! Ovi tämä neuvoo, Mitenkä taivasta on palveltava, Se taivuttaa teit' aamuhartauteen. Niin korkeat on kuningasten portit, Ett' aarnit niissä voisi rehennellen Kopeilla, korska käärelakki päässä,[10] Kumartamatta auringolle. — Terve, Ihana taivas! Vuoren asukkaina Me emme ynsistele, niinkuin rikkaat Palatsiherrat.

GUIDERIUS. Terve, taivas!

ARVIRAGUS. Terve, taivas!

BELARIUS. Nyt riistan ajoon! Ylös vuoriin tuonne! On jalat teillä nuoret. Minä tänne Jään aukealle. Kun mun sieltä näette Niin pienenä kuin varis, ajatelkaa, Ett' isontaa ja pienentää vain paikka; Muistelkaa, mitä kerroin ruhtinoista Ja prinsseistä ja sodan kohtaloista: Ei hyvää siellä hyvä työ, jos teet sen, Vaan jos se tunnustetaan. Sen kun muistat, Niin kaikki, mitä näet, on hyödyks sulle, Ja usein lohduksesi huomaat, ett' on Kopassaan kuoriainen turvatumpi Kuin kotka leijasiipi. Elo tääll' on Jalompi tiuskottavan käskytyötä, Parempi tyhjän tointa turhan eestä, Upeempi velkasilkiss' uljailua: Senlaista kyllä lakittelee saksa, Mut velka pannaan kirjaan. Tääll' on toista.

GUIDERIUS. Kokenut mies! Me siivettömät raukat Kierrämme pesää, tuntematta ilmaa Tuoll' ulkona. Tää elo ehkä paras, Jos rauha paras; herttaist' on se teille, Kovempaa kokeneelle, jäykän ijän Omaista myös; mut hengettyyden soppi, Vuoteessa kulkemista on se meille, Vain velkatyrmä, jonk' ei piirist' yli Saa mennä.

ARVIRAGUS. Mitä haastamista meillä, Kun teidän ikään joudumme? Kun pieksee Sade ja tuuli mustaa talvikuuta. Mitenkä luolass' ahtahassa viettää Viluista aikaa? Emme nähneet mitään: Petoja oomme; saalihille viekkaat Kuin ketut; ruoalle kuin sudet ahnaat; Pakoista ajaa, siinä miehuutemme: Kuoriksi häkin teemme, vapaasti Kuin häkkilinnut laulain tyrmässämme.

BELARIUS. Oi, puheitanne! Jospa lihaan vereen Kaupungin voitonpyynnön tuntisitte Ja hovin tavat, joit' on yhtä työläs Pitää kuin jättää! Jos ken huippuun nousee, Niin varmaan sortuu, tai on tie niin liukas, Ett' aina pelkää sortua. Ja sota: Ilmeistä vaivaa, vaaran etsimistä Vain maineen vuoks; jok' etsimiseen kuolee, Ja muistokseen saa yhtä usein pilkan Kuin kehun urhotöistäs; usein vielä Saa pahan palkakseen, kun hyvää teki, Ja — mikä pahempi on — potkustakin Saa kumartaa. — Tää taru, pojat, kerran Minusta kerrotahan. Rooman miekoist' On ruumiissani jäljet; paras muinoin Mull' oli maine; Cymbeline mua suosi; Kun urhon nimi mainittiin, niin minun Lähinnä oli; olin niinkuin puu, Jonk' oksat nuokkuu hedelmiä täynnä — Mut yhdess' yössä myrsky taikka ryöstö Karistaa kypsän viljan, lehdet riistää, Ja näin jään alastonna säiden valtaan.

GUIDERIUS. Kuink' epävarmaa suosio!

BELARIUS. Ja syytä Ei muuta — sen jo kuulitte — kuin että Kaks konnaa, joiden väärät valat tahri Mun puhtaan kunniani, Cymbelinen Sai uskoon, että roomalaisten kanssa Liitossa olin. Näin maanpakoon jouduin, Ja vuotta kaksikymment' on tää tanner Ja tämä vuori maailmani ollut; Tääll' elin kunnon vapaana, ja maksoin Taivaalle useamman hurskaan velan, Kuin ennen eläissäni. — Ylös vuoriin! — Ei metsämiehen kieltä tää. — Ken ensin Eränsä tuo, se juhlan sankar' olkoon Ja toiset kaksi häntä palvelkoot. Ei täällä myrkyn pelkoa; sen koti On ylhäisissä. Laaksoon tulen vastaan. (Guiderius ja Arviragus menevät.) Kuin työläs peittää luonnon kipinöitä! Nuo lapset kuninkuuttaan eivät tunne; Ei luule Cymbeline, ett' eloss' ovat. He uskovat, ett' ovat mun; ja vaikka Luolassa puuttees' ovat kasvaneet Ja selkää köyristäneet, mieli toki Palatsiin palaa; luonto heille neuvoo Toimissa halvoissakin prinssin tavat, Joit' oppii vaivoin muut. Tuo Polydore — Britannian vallan perijä, jok' isält' On saanut nimen Guiderius — Zeus! Kun istun jakkarallani ja kerron Sotaisist' urotöistäni, hän oiti Eloissaan hyökkää kertomukseen, sanoo: "Noin vihollisen kaadoin, noin sen niskaan Ma astuin jalkani" — ja heti syöksee Kuninkaanveri poskiin, hiki nousee, Kiristyy ruumiin jänteet, liikkeet kaikk' on Sanaini mukaan. Nuorempainen, Cadwal — Tät' ennen Arviragus — samoin luo Eloa kertomukseen, enemmän vain Omalla laillaan. — Kuule, ajo alkaa! — Oi! Cymbeline, sen vääräks sanoo taivas Ja tuntoni, ett' ajoit minut maasta; Siks otin poikas, kahden, kolmen vanhat, Perijät sulta ryöstääkseni, niinkuin Sa maat veit multa. Euryphile, sinä Heit' imetit; he äidikseen sun luuli, Ja päivittäin sun hautaas kunnioivat. Min' itse, Belarius — täällä Morgan — Käyn heidän isästään. — Haa! Ajo käy!

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milfordin sataman lähitteellä.

(Pisanio ja Imogen tulevat.)

IMOGEN. Kun ratsailt' astuimme, niin sanoit, ett' on Lähellä paikka. — Saalastaan ei äiti Niin nähdä halunnut kuin minä tuota. — Pisanio! Miss' on Posthumus? Mik' on sun, Kun noin sa tuijotat? Miks huokaus pääsi Sun rinnastasi? Maalattua moista Pidettäis ilman omaa selitystään Jo houruolentona. Ota muoto Vähemmän peljästynyt, ennenkuin Vie kauhu multa maltin! Mikä on? Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella Niin töykällä. Jos suvisanomia, Niin ensin hymyile; jos talvisia, Hymyile yhä! — Puolisoni käsi! Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä; Hänt' uhkaa vaara. — Puhu, mies; sun kieles Voi taittaa kauhun, joka lukiessa Mun tappaa voisi.

PISANIO. Lukekaahan, rouva, Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä, Ivainen onni seuraa.

IMOGEN (lukee). "Pisanio, haltijattaresi on aviovuoteeni häväissyt; todistukset ovat vertavuotavia sydämmessäni. En puhu heikkojen luulojen nojalla, vaan todistuksen perustuksella, joka on yhtä valtava kuin suruni ja niin varma kuin se, että vaadin kostoa. Tämä osa tulee sinun, Pisanio, minun puolestani toimittaa, jos ei uskollisuuttasi ole hänen uskottomuutensa tahrannut. Lopeta omalla kädelläsi hänen elämänsä, toimitan sinulle tilaisuuden siihen Milfordin satamassa. Olen hänelle sitä varten kirjoittanut. Jos pelkäät lyödä iskun ja antaa minulle tiedon, että se on tehty, niin olet hänen häpeänsä parittaja ja sinäkin minulle uskoton."

PISANIO. Miks miekkani ma paljastaisin? Kirje Jo hänet tappoi. — Tää on parjausta; Sen terä miekkaa tuimempi, sen kieli Niilinkin käärmehyistä myrkkyisempi, Sen henki vihurien seljäss' ajaa Ja panettelee kaikki maailman sopet: Kuninkaat, kuningattaret ja vallat, Matroonat, immet; haudan salaudetkin Sen muihe myrkyttää. — Kuin voitte, rouva?

IMOGEN. Vai uskoton! Mik' on siis uskotonta? Hereillä maata, aatella vain häntä? Yöt itkeä? Jos uni luonnon voittaa, Herätä huutooni, kun jotain hänest' Uneksin julmaa? Sekö uskotonta?

PISANIO. Ah, rouva hyvä!

IMOGEN. Uskotonko minä? Sun tuntos todistakoon, Jachimo! Kun häntä sinä riettaudesta syytit, Niin näytit konnalta; nyt muotos tuntuu Hyvältä kyllä. — Joku Rooman leikko, Jonk' äitinä on ruse, hänet voitti. Min' olen vanha, muotiheitto vaate,[11] Naulassa riippumahan liian kallis, Ja ratkottava siis; — paloiksi pankaa! Oi, miehen vala pettää naisen! Sinä Kun petit, ylkä, kaikki hyvä näkö Konnuuden verho vain on, vieras tuote, Vain naisten syötiks aiottu.

PISANIO. Oi, kuulkaa!

IMOGEN. Sai kunnon mieskin uskottoman nimen, Jos haastoi vain kuin uskoton Aeneas; Ja itku Sinonin sai huonoon huutoon Hurskaatkin kyyneleet ja säälin kielsi Tosi kurjuudelta. Näin, Posthumus, sinäi Hapatat tyynni kaikki kunnon miehet; Petokses jälkeen pattoist' on ja väärää Hyvyys ja kelpo. — Sinä ollos rehti, Tee herras käsky. Kun sa hänet tapaat. Kehaise nöyryyttäni. Katsos, itse Ma vedän miekan! Ota, sydämmeeni Se tähtää, lemmen viattomaan majaan! Älä pelkää: siell' ei muuta kuin vain tuskaa; Ei herras ole siellä, joka kyllä Sen aarre oli. Käsky täytä! Iske; Kyll' ehkä lienet suuremmissa uljas, Mut pelkur' olet nyt.

PISANIO. Pois, halpa ase! Käteni raiskaat.

IMOGEN. Kuollahan mun pitää; Ja jos et nyt mua surmaa, niin et ole Isäntäs palvelija. Itsemurhast' On kielto jumalallinen, se rampaa Mun heikon käteni. Kas, täss' on sydän! Edess' on jotain: — seis! en pyydä suojaa, Kuin tuppi olen nöyrä. — Mit' on tämä? Lähetyskirjat uskollisen yljän' Ja kaikki vääräoppiset! Pois, pois, Te uskon turmelijat! Teist' ei enää Sydämmen suojaksi! Näin, hupsut raukat, Uskomme väärää opettajaa. Vaikka Petettyyn tuimastikin petos koskee, Niin suuremmat on petturilla tuskat. Ja sinä, Posthumus, jok' opetit Mua tylyks isälleni, kuninkaalle, Ja vertaisteni prinssein kosinnat Näin sait mun hylkimään, sa huomaat vasta, Ett' ei se ollut tavallinen teko, Vaan harvinainen aivan. Tuskaks käy Mun aatella, kun häneen kyllästyt, Ken nyt sua hurmaa, kuinka muistoni Sua silloin vaivaa. — Riennä, ole hyvä! Teurastust' anoo lammas. Miss' on puukkosi Hitailet liiaks herras asioissa, Kun minäkin jo pyydän.

PISANIO. Armas rouva, Ei silmän' ole ummistunut siitä Kuin sain tään toimen.

IMOGEN. Tee se, niin saat maata!

PISANIO. Sokeiksi ennen valvon silmäni.

IMOGEN. Miks siihen suostuit? Miksi turha matka? Näin monta peninkulmaa? Tämä paikka? Omasi, mun ja ratsujemme vaivat? Näin suotu aika? Hovi säikkyneenä, Kun poistuin sieltä enkä enää koskaan Palata aio? Miks näin kauas tulit, Ja nyt et jousta jännitä, vaikk' erä On edessäsi?

PISANIO. Aikaa voittaakseni Ja välttääkseni tämän inhan toimen On mulla tuuma. Tyynesti mua kuulkaa.

IMOGEN. Väsyksiin kieles puhu. Olen portto, Sen kuulin; korvaan valhe tuo niin syvän Löi haavan, ettet syvempää voi tehdä Etk' auttaa tätäkään. No, puhu.

PISANIO. Rouva, Täält' ette palaa kai.

IMOGEN. En luultavasti, Kosk' aiot tappaa mun.

PISANIO. En, en. Mut jospa Niin viisas olisin kuin olen rehti, Niin onnistuisi tuuma. Muut' en usko, Kuin että herrani on petetty; Niin, konna, joku aimo konna teistä On molemmista tehnyt julmaa pilkkaa.

IMOGEN. Niin, Rooman portto kai.

PISANIO. Ei, totisesti Nyt teidät kuolleeks ilmoitan ja hälle Verisen merkin laitan; niin hän käski. Hovissa teitä kaivataan, ja tämä Sen vahvistaa.

IMOGEN. Mut, ystäväni, mitä Sill' aikaa teen? Miss' asun? Miten elän? Mik' elämässä lohduksi, kun olen Yljältä kuollut?

PISANIO. Jos on mieleen hovi. —

IMOGEN. Ei hovi, eikä isä, ei; ei myöskään Tuo raaka, pöyhkä, tyhmä tyhjikkö, Tuo Cloten, jonka kosintaa niin kammon Kuin piiritystä.

PISANIO. Jättämällä hovin Te saatte maankin jättää.

IMOGEN. Entä sitten? Britanniassako vain on aurinkoa? Britanniassako yksin päivää, yötä? Maailman kirjass' on Britannia Vain lisä, liite: joutsenuen pesä Isossa lammikossa. Lieneehän Sen ulkopuolellakin ihmisiä.

PISANIO. Iloitsen, että muut on seudut teillä Mielessä. Rooman lähettiläs, Lucius, Milfordin satamaan saa huomenna. Jos voitte mieltä pitää yhtä nöyrää, Kuin kohtalonne on, ja peittää sitä, Mik' ilmeisenä, vaaraks oisi teille, Niin tietä astelette mukavaa Ja toiverikasta ja Posthumusta Lähellä ehkä, niin lähellä, että, Vaikk' ette näkisikään hänen töitään, Huhulta joka hetki kuulla saatte, Miten hän elää.

IMOGEN. Oi, jos tuo käy laatuun, Nimeni vaaraan — kuolemaan ei toki — Ma uskallan.

PISANIO. No niin, on seikka tämä: Pois naiseus unhottakaa, käskeväisyys Nöyryyteen vaihtakaa, ja pelko, arkuus — Nuo naisen käskyläät, tai oikeammin, Naissuvun oma itse — karskiin luontoon; Pureva olkaa, kielevä ja sapi Ja riitaisa kuin kärppä; täytyy vielä Unohtaa poskienkin kallis aarre Ja jättää se — voi, sydämmettömyyttä! Ei auta muu — tuon himokkaan Titaanin, Tuon mailman suutelijan saalihiksi, Hylätä uuras, sievä korutaito, Jot' itse Juno kadehtii.

IMOGEN. Jo riittää: Ma huomaan, mihin tähtäät; olen melkein Jo mies.

PISANIO. Mut ensin miehen näköiseksi; On sitä vasten mulla laukussani Varattu takki, lakki, housut, kaikki, Mitä on tarvis. Näin jos puettuna Ja ikäistänne miestä jäljitellen Paraimman mukaan, Luciukselta Anotte palvelusta, kerrotte Mitä osaatte — ja hän sen pian huomaa, Jos soitantoa tajuaa — niin varmaan Ilolla teidän pyyntöönne hän suostuu. Hän kunnon mies on ja — mik' arvokkaampaa — Myös hurskas mies. Jos mitä tarvitsette, Niin minä olen rikas, teitä autan Nyt sekä vasta.

IMOGEN. Sinä ainoo lohtu, Mink' antaa mulle taivas! Mene toimiin: On paljon mietittävää; ajan varaa Nyt tulee käyttää. Uhkatuumaan suostun Kuin sotamies, ja ruhtinaisin mielin Sen aion täyttää. Mene, ole hyvä.

PISANIO. Niin, rouva, lyhyet jäähyväiset, Hovissa ettei kaivattais ja luultais Pakoonne mua syypääks. Tässä pullo; Sen kuningatar antoi mulle; kallis Sen neste on; jos sairaus merellä Tai huono vointi maalla teitä kohtaa, Niin tilkka tuosta auttaa. — Varjoon menkää Mieheksi varustaumaan. — Onneks kaikki Jumalat johdattakoot!

IMOGEN. Aamen! Kiitos!

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline, kuningatar, Cloten, Lucius, ylimyksiä ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE. Siis, — hyvästi vain!

LUCIUS. Kiitos, majesteetti! Mua kutsuu keisari, mun täytyy matkaan. Surettaa, että Rooman viholliseks Sanoa pitää teitä.

CYMBELINE. Väestömme Sen iestä ei kärsi; kuninkaallist' Ei oisi myös, jos vapauden tunne Vähempi meissä nähtäisi.

LUCIUS. Nyt pyydän Vain turvaa täältä maitse Milfordiin. — Kumarrus armo rouvalle ja teille!

CYMBELINE. Se toimi uskottu on teille, loordit. Mut tarkoin muistakaa, mit' arvo vaatii. — Hyvästi, jalo mies!

LUCIUS. Kätenne, prinssi!

CLOTEN. Se ystävän on nyt, mut tästä lähtein Se vihamiehen on.

LUCIUS. Niin, vasta loppu Sen sanoo, kuka voittaa. Hyvästi!

CYMBELINE. Saatelkaa, hyvät herrat, jalo Lucius Severnin tuolle puolen. — Onni matkaan!

(Lucius ja ylimykset poistuvat.)

KUNINGATAR. Hän vihass' eroo. Kunniaksi meille, Ett' aiheen siihen annoimme.

CLOTEN. Niin kyllä; Nyt saavat tahtons' uljaat brittiläiset.

CYMBELINE. Lucius kirjoitti jo keisarille, Miten on täällä laita. Siis on aika Asettaa vankkurit ja huovit kuntoon. Hänellä joukkoja on Galliassa, Ne pian kokoo hän, ja sitten johtaa Hän sodan tänne.

KUNINGATAR. Nyt ei auta maata, Vaan pontevasti toimihin ja joutuun.

CYMBELINE. Se luulo, ett' on käypä näin, se meitä On jouduttanut. Mutta, armas, missä On tyttäremme? Rooman lähetille Ei näyttäynyt, eik' ole meitä tänään Hän huomennellut. Siinä vesass' asuu Enemmän häijyyttä kuin lapsen mieltä, Sen kyllä näemme. — Kutsu hänet tänne. (Palvelija menee.) On oltu liian veltot.

KUNINGATAR. Kuninkaani, Hän Posthumuksen maanpaosta asti On yksin elellyt; ja aika yksin Voi moista parantaa. Oi, älkää olko Hänelle kova; hän on nuhteille Niin arka, ett' on sana hälle isku, Ja isku kuolema.

(Palvelija palajaa.)

CYMBELINE. Miss' on hän? Millä Tuot' ynseyttä puoltaa?

PALVELIJA. Majesteetti, Lukoss' on ovi; mitään vastausta Ei sieltä saa, jos kuinka kolkuttaa.

KUNINGATAR. Kun viimeks luonaan kävin, pyysi anteeks Hän huoneess'-oloansa; siihen häntä Pakotti sairaus; hänen täytyi jättää Tuo päivittäinen kunnioitus, johon Hän oli teille velkapää; mun pyysi Tät' ilmoittaa, mut, anteeks, hovin touhut Sen muistostani vei.

CYMBELINE. Lukossa ovi? Ei hiljan nähty? Suokoon Zeus, ett' aihett' Ei oisi pelkoon!

(Menee.)

KUNINGATAR (Clotenille). Seuraa kuningasta.

CLOTEN. Pisanio, tuo palvelija vanhus. On poikess' ollut kaksi päivää.

KUNINGATAR. Mene! — (Cloten menee.) Pisanio, Posthumuksen taattu mies! Hän on se myrkky. Josp' ois sen vuoks poissa, Ett' on hän sitä juonut, luullen sitä Hyväksikin! Mut tytär, miss' on hän? Kentiesi hänet valtasi epätoivo, Tai lemmen hehkusiivill' ehkä lensi Halutun Posthumuksen luo. Hän mennyt On kuolemaan tai häpeään; ja mulle Se yhtä on; kun poissa on hän vain, Britannian kruunu mun on hallussain. — (Cloten palajaa.) No poika?

CLOTEN. Karuss' on hän, se on varma. Kuningast' ilahuttaakaa; hän raivoo; Lähetä hänt' ei kukaan tohdi.

KUNINGATAR (syrjään). Hyvä! Ja hautaan hänet vieköön suru syvä!

(Menee.)

CLOTEN. Lemmin ja vihaan häntä; hän on kaunis Ja ruhtinaallinen ja tenhovampi Kuin nainen, naiset, koko sukupuoli. Hänell' on jokaisesta paras osa, Ja kaikist' yhdistettynä hän voiton Vie kaikista. Siks häntä lemmin. Vaan kun Mua inhoo hän ja halpaan Posthumukseen Lempensä tuhlaa, tuo niin älyn raiskaa, Ett' edut muutkin ehtyy; siitä syystä Vihata päätän häntä, vieläpä Hänelle kostaa. Sillä, kun on narrit — (Pisanio tulee.) Ken siellä? Mitä? Vehkeiletkö, lurjus? Käy tänne! Soma parittaja! Konna, Miss' on sun rouvas? Sano joutuun, tai Saat mennä hornaan heti.

PISANIO. Hyvä prinssi!

CLOTEN. Niin, missä rouvas? Kautta Zeun! En kysy Sit' enää toiste. Salaluikki sinä, Salaisuus ilmi, taikka sydämmestäs Sen riistän maalle! Armaansako luona, Jonk' alhaisuuden leiviskäst' ei irti Saa arvon hiukkaa!

PISANIO. Prinssi hyvä, kuinka Vois siellä olla? Milloin katosi hän? Mies Roomass' on.

CLOTEN. Mut nainen? Likemmäksi! Älähän koukkuile! Tee täysi selko: Mihinkä on hän joutunut?

PISANIO. Ah, arvollisin prinssi!

CLOTEN. Arvollisin konna! Miss' emäntäsi? Sano kerrassaan, Sana, ja oiti! — "Arvolliset" hiiteen! — Sanotko, taikka vait'olosi heti Tuo tuomion ja kuoleman.

PISANIO. No niin, Tää paperi se kertoo, mitä tiedän Paosta tuosta.

(Antaa hänelle kirjeen.)

CLOTEN. Näytähän! Ei turvaa Hänt' itse Augustuksen valtikka.

PISANIO (syrjään). Tuo taikka hukka! Kyllin etääll' on hän. Sen lukekoon! Siit' on vain hälle vaivaa, Ei vaaraa rouvalle.

CLOTEN. Hm?

PISANIO (syrjään). Herralleni Ma hänet kuolleeks sanon. Imogen! Menestys menolleen ja paluulleen!

CLOTEN. Mies, onko tämä kirje oikea?

PISANIO. On, tietääkseni.

CLOTEN. Se on Posthumuksen käsialaa, tunnen sen. — Kuules, mies, jos et tahtoisi olla konna, vaan palvella minua uskollisesti ja toimittaa kaikki tehtävät, joihin minulla olisi syytä käyttää sinua; vakaalla innolla — toisin sanoen: toimittaa kaikki konnantyöt, joihin käsken sinua, vilpittömästi ja uskollisesti — niin pitäisin sinua kunnon miehenä; silloin sinulta ei puuttuisi varoja elatukseesi eikä puoltolauseita virkaylennyksiin.

PISANIO. Hyvä on, armollinen prinssi.

CLOTEN. Tahdotko palvella minua? Koska olet niin sitkeästi ja itsepintaisesti kiintynyt tuon kerjurin Posthumuksen kehnoon onneen, niin, kiitollisuuden sääntöjen mukaan, sinun pitäisi olla minullekin harras seuralainen. Tahdotko palvella minua?

PISANIO. Tahdon, herra.

CLOTEN. Tuohon käteen! Tuossa on kukkaroni. Onko sinulla tallella vanhan isäntäsi vaatteita?

PISANIO. On, herra, asunnossani, sama puku, joka hänellä oli yllään, kun hän jätti hyvästi armollisen haltijattareni.

CLOTEN. Ensi toimeksesi tuo se puku tänne; se olkoon sinun ensimmäinen toimesi. Mene!

PISANIO. Heti paikalla, herra.

(Menee.)

CLOTEN. "Tapaan sinut Milfordin satamassa!" — Unohdin kysyä häneltä yhtä asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. — Juuri siellä, sinä konna, Posthumus, minä sinut tapan. — Jospa se puku vain jo olisi täällä! Se nainen sanoi kerran — se oli niin karvasta, että vieläkin sydäntä ellottaa — että Posthumuksen pelkät vaatteet olivat hänestä suurempiarvoiset kuin minun oma, jalo persoonani täydessä lahjaini koristuksessa. Nuo vaatteet ylläni minä sen naisen valtaan; ensin tapan miehen hänen silmäinsä edessä; siinä hän näkee minun miehuuteni, joka on oleva kova tuska hänen ylpeydelleen. Kun mies makaa maassa, ja kun olen pitänyt ivallisen hautapuheeni hänen kuolleen ruumiinsa ääressä, ja sitten himoni tyydyttänyt — jonka, niinkuin sanoin, teen hänen kiusakseen niissä vaatteissa, joita hän niin ylisteli — niin pieksen hänet takaisin hoviin, potkaisen hänet jälleen kotia. Hän on minua hilastellen halveksinut, ja minä hänelle riemastellen kostan.

(Pisanio palajaa, vaatteet mukanaan.)

Nuoko ovat ne vaatteet?

PISANIO. Nämä, armollinen herra.

CLOTEN. Kuinka kauan on siitä kuin hän läksi Milfordin satamaan?

PISANIO. Hän tuskin vielä lienee siellä.

CLOTEN. Vie tämä puku huoneeseeni, se on minun toinen käskyni; kolmas on se, että olet tahallasi mykkä hankkeisiini nähden. Täytä vain velvollisuutesi, niin tosi virkaylennys tulee itsestään. — Kostoni on nyt Milfordissa; oi, että olisi minulla siivet lentää jäljestä! — Tule, ja ole uskollinen.

(Cloten menee.)

PISANIO. Katala neuvo! Uskollisna sulle, Uskollisimman pettäisin — ja mulle Niin ei saa käydä. — Milfordissa et Sa löydä, ketä etsit, — Taivaiset Hänelle siunaukset! Myöhä olkoon Tuon narrin kiire; vaiva palkaks tulkoon!

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Belariuksen luolan edusta.

(Imogen tulee, pojan vaatteissa.)

IMOGEN. Oi, vaivaloista miehenä on olla! Väsynyt olen aivan; kaksi yötä Maa oli vuoteenani. Sairastuisin, Mut aikeeni mua vahvistaa. — Milford, Kun vuorenhuipulta sun näin, niin näytit Niin läheiseltä! Zeus! On niinkuin maakin Pakenis vaivaista, se maa, jost' etsii Hän lohtuaan. Kaks loista sanoi, ett'en Vois eksyä. Oi, valhehtiiko kurjuus, Jok' itse ahtaall' on ja siinä näkee Kurin ja koetuksen? Eikä ihme, Kosk' itse rikas tuskin puhuu totta. Pahempi kylläisen on hairaus kuin on Hätäisen pakkovalhe; kuninkaassa On vilppi pahempi kuin kerjääjässä. — Oi, kallis ylkä! Sinussa on vilppi; Mut kun sua aattelen, niin nälkä poistuu, Vaikk' äsken olin siihen kuolla. — Mitä? Täss' onko polku? Villin luola täällä? Huudanko? En, en tohdi. Mutta nälkä Rohkaisee luonnon, ennenkuin sen murtaa. Lepo ja kyllyys siittää pelkureita, Mut hätä aina rohkeuden on äiti. — Ken siellä? Jos liet sivistynyt, puhu; Jos villi liet, niin ota taikka anna. — Hoi! — Vastaust' ei. Siis sisään menen. Miekka Tok' esille! Jos vihamies niin pelkää, Kuin minä, miekkaa, pois hän päänsä kääntää. Hyväinen taivas, vihollinen moinen!

(Menee luolaan.)

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS. Polydor paras metsämies on, siis myös Pitojen herra; passari ja kokki Cadwal ja minä; niin on sopimus. Hiki ja into kuivuisi ja kuolis, Jos hyötyä ei työstä. Tulkaa; maitti Kotoisen ruoan höystää. Kalliolla Väsymys kuorsaa, höyhenpatjoillaan kun Vetelä laiskuus valvoo. — Rauha sulle, Poloinen mökki, oma vartijasi!

GUIDERIUS. Lamana olen.

ARVIRAGUS. Minä työstä heikko, Mut vahva mull' on ruokahalu.

GUIDERIUS. Luolass' On kylmää ruokaa; sitä järsikäämme, Siks että riista kypsyy.

BELARIUS (katsahtaen luolaan). Seis! Ei tänne! Jos ruokaamme ei söisi, luulisin Ett' on se keiju.

GUIDERIUS. Mitä siellä on?

BELARIUS. Zeus auta, enkeli! Tai jos ei se, Niin mainen ihme! Tuossa jumaluus, Ei poikaa vanhempi!

(Imogen palajaa luolasta.)

IMOGEN. Oi, hyvät herrat, Mua säästäkää! Ma kyllä huusin ennen Kuin sisään menin. Mitä otin, aioin Anoa taikka maksaa; totta, mitään En varkain vienyt, enkä tekis sitä, Vaikk' oisi tanner tuossa kultaa täynnä. Tää raha ruoast' oisi; syötyäni Sen oisin pannut pöydälle ja mennyt, Rukoillen antajalle siunausta.

GUIDERIUS. Rahaako, poika?

ARVIRAGUS. Hopeat ja kullat Loaksi ennen tulkoot! — jota kyllä Ovatkin muille paitse niille, joiden On jumalana loka!

IMOGEN. Vihastutte. Jos kuolen rikoksestani, niin tietkää, Ett' oisin kuollut, jos en sit' ois tehnyt.

BELARIUS. Mihinkä matka?

IMOGEN. Milfordiin.

BELARIUS. Ja nimi

IMOGEN. Fidele. Muuan sukulainen Roomaan On matkalla ja astuu siellä laivaan. Ma sinne aion; nälkään nääntymässä Näin jouduin tähän syntiin.

BELARIUS. Kaunis poika, Meit' älä moukiks usko; älä miestä Asunnon mukaan arvo. Tervetullut! Yö joutuu. Ennen lähtöäsi ruokaa Saat parempaa ja kiitoksen, jos viivyt. — No, pojat, tervetulettakaa vieras!

GUIDERIUS. Jos nainen olisit, niin sulhoks sulle Ma tarjouisin. — Kautta kunniani, Min lupaan, sen myös maksan.

ARVIRAGUS. Kiitos luojan, Ett' on hän mies! Kuin veljyt on hän rakas. Sua tervehdin kuin kauvan kaivattua Veljyttä tervehditään: tervetullut! Iloitse ystävissä!

IMOGEN. Ystävissä! (Syrjään.) Oi, jospa veljiä! Josp' oisivat Isäni poikia! Mull' arvo silloin Ois vähempi, mut tasapainoinen Sinulle, Posthumus.

BELARIUS. Hän joutuu tuskaan.

GUIDERIUS. Josp' auttaa minä voisin!

ARVIRAGUS. Taikka minä; En vaivaa, vaaraa katsois. Hyvä taivas!

BELARIUS. Kuulkaahan, pojat!

(He kuiskuttelevat keskenään.)

IMOGEN. Mahtimiehet, — joilla Ei hovi suuremp' ois kuin tämä luola, Ja muit' ei passareita kuin he itse, Ja kunto, jonka leimaa omatunto Eik' epävakaan joukon tyhjä suosi, — Ei noiden kahden tulis verroille. Jumalat, anteeksi! Mut sukupuolta Ma vaihtaa tahtoisin ja elää täällä, Kosk' uskoton Leonatus on.

BELARIUS. No niin! Nyt riistan laitamme. — Käy sisään, poika: Nälän on työläs haastaa. Kun on syöty, Suvainnet meille elinvaiheistasi Sen kertoa, min tahdot.

GUIDERIUS. Tule sisään.

ARVIRAGUS. Yö huuhkalle ja leivolle ei aamu Niin tervetullut.

IMOGEN. Kiitos!

ARVIRAGUS. Astu sisään.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Rooma. Julkinen paikka.

(Kaksi senaattoria ja tribuuneja tulee.)

1 SENAATTORI. Tää keisarin on kirjeen sisällys: "Taisteluss' on alhaisempi kansa Pannoniaa ja Dalmatiaa vastaan, Ja Gallian on joukot liian heikot Nyt kapinallista Britanniaa Kukistamaan, niin tämä aatelimme Jää tehtäväksi." Lucius on pantu Prokonsuliksi. Teillä, tribuunit, On tähän kiireelliseen väennostoon Täys valtuus. Kauan Caesar eläköön!

TRIBUUNI. Pääkomentaja Luciusko?

2 SENAATTORI. Niin.

TRIBUUNI. Ja Galliassa nyt?

1 SENAATTORI. Niin; niinkuin sanoin Sen joukon kanssa, jonka tämä nosto On täydentävä. Valtakirjassanne On luku määrätty ja aika, milloin On lähdettävä.

TRIBUUNI. Teemme tehtävämme.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Metsä luolan lähitteellä.

(Cloten tulee.)

CLOTEN. Olen lähellä sitä paikkaa, jossa heidän piti kohdata toisensa, jos Pisanion kartta on oikeassa. Kuinka hyvin hänen vaatteensa sopivat minulle! Miks ei henttunsakin, jonka se on tehnyt, joka räätälinkin on tehnyt, sopisi yhtä hyvin? Sitä enemmän kun — luvalla sanoen — sanotaan, että vaimo sopii, kun sovittaa. Ja siinä minun nyt tulee näyttää taitoani. Tohdin sen sanoa itselleni — sillä turhamaista ei liene, että mies ja hänen peilinsä neuvottelevat keskenään hänen omassa kamarissaan — tarkoitan, että minun ruumiini viivat ovat yhtä hyvin piirretyt kuin hänenkin. Yhtä nuori olen, vahvempi olen, en huonompi varallisuudessa, etevämpi arvosuhteissa, ylevämpi synnyltä, yhtä kokenut yleisessä sotapalveluksessa, ja enemmän huomattu yksityisessä käsikähmässä; ja kuitenkin tuo itsepintainen elävä rakastaa häntä minun kiusakseni. Kuolevaa ihmistä! Posthumus, sinun pääsi, joka istuu harteillasi, keikahtaa siitä tunnin sisässä maahan, henttusi vallataan, vaatteesi leikettään kappaleiksi omien silmiesi edessä, ja kun kaikki tämä on tehty, potkaistaan naikko kotiin isänsä tykö, joka kenties suuttuu minuun näin kovakouraisesta pitelemisestä; mutta äitini, joka hänen oikkujansa vallitsee, on kääntävä kaikki minulle kiitokseksi. Hevoseni on lujasti kiinni. Maalle, miekka, julmaan aikomukseesi! Onnetar, toimita heidät minun käsiini! Kertomus heidän yhtymäpaikastaan pitää täysin kutinsa; se mies ei tohdi minua pettää.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Luolan edusta.

(Belarius, Guiderius, Arviragus ja Imogen tulevat luolasta.)

BELARIUS (Imogenille). Sin' et voi hyvin. Tänne luolaan jää; Tulemme luokses metsästettyämme.

ARVIRAGUS. Jää, veljyt! Olemmehan veljeksiä?

IMOGEN. Pitäisi kaikkein olla veljeksiä; Mut savell' on ja savell' eri arvo, Vaikk' ovat samaa maata. Sairas olen.

GUIDERIUS. Te ajoon menkää; minä luokseen jään.

IMOGEN. Niin sairas en oo, vaikk' en voikaan hyvin. Kaupungin laps' en ole hemmoteltu, Mi kuolevansa luulee, ennenkuin On sairaskaan. Te päivätyönne tehkää; Ken rikkoo tapansa, se rikkoo kaikki. Voin pahoin; siit' en parane, jos jäätte; Ei seura hyödyks seuraa kammovalle. En lopen sairas lie, kun haastaa jaksan. Oi, minuun luottakaa; en ryöstä muita Kuin itseäni; suokaa minun kuolla Näin turhan ryöstöstä.

GUIDERIUS. Sua rakastan, En määrää tiedä, mut niin palavasti Kuin isääni.

BELARIUS. Haa! Mitä? Mitä kuulen!

ARVIRAGUS. Jos puhe tuo on syntiä, niin minuss' On veli hyvän vika. Tuota poikaa Rakastan, miks, en tiedä. Sanoitte, Ett' aiheeton on rakkauden aihe. Jos paarit ovell' on ja kysytään, Ken täällä kuolee, vastaan siihen: isä, Ei tämä nuorukainen.

BELARIUS (syrjään). Ylvä vietti! Peritty suuruus! Luonnon aateluus! Halvasta halpa syntyy, arast' arka. Leseet ja jauhot, arvottuus ja arvo On luonnosta. En heidän isäns' ole Jos ken hän on, on ihme sittenki, Ett' on hän heille mua rakkaampi. — (Ääneen.) Yhdeksän kello on.

ARVIRAGUS. Hyvästi, veljyt!

IMOGEN. Menestys teille!

ARVIRAGUS. Terveys sulle! — Tulkaa!

IMOGEN (syrjään). Hyviä ovat. Minkä valheen kuulin! "Se raakalainen, ken ei hovilainen." Kokemus, oi! sa toista näytät vainen. Petoja valtameri luo; mut kalaa Jokonen antaa, monta herkkupalaa. Olen sairas, kovin sairas. — Nyt, Pisanio, Nyt juomaas maistan.

(Ottaa pullon ja juo siitä.)

GUIDERIUS. Hänest' ei saa selvää; Ylimys on, mut onneton, hän sanoo, Ja kunnon mies, vaikk' epäkunnon uhri.

ARVIRAGUS. Minulle samaa vastasi, mut lupas Enemmän vasta haastaa.

BELARIUS. Metsään! Metsään! — Hyvästi hetkeksi! Käy lepäämään.

ARVIRAGUS. Palaamme kohta.

BELARIUS. Sairaus heitä; meille Jää emännäksi.

IMOGEN. Sairasko vai terve, Niin velkaan teille jään.

BELARIUS. Jää ijäksi! (Imogen poistuu.) Tuo poika, vaikka onneton, on varmaan Jaloa verta.

ARVIRAGUS. Laulaa niinkuin enkeli.

GUIDERIUS. Ja mainio on kokki: juuretkin Kuviksi leikkelee ja liemen höystää, Kuin Juno sairas ois ja vaalittava.

ARVIRAGUS. Ja hymyyn huokaus niin kauniist' yhtyy, Ikäänkuin huokaus sitä huokais, ettei Moist' ole hymyä, ja hymy taas Siit' ilkkuis huokausta, että jättää Noin pyhän templin liittyäkseen myrskyyn, Jot' yrmii merimiehet.

GUIDERIUS. Huomaan, kuinka Surun ja kärsimyksen juurikuidut Hänessä yhtyy.

ARVIRAGUS. Kasva kärsimys, Ett' inhan seljan juuret kuivettuu Ja vapahana versoo viinipuu!

BELARIUS. On iso päivä. Tulkaa. — Kuka tuossa?

(Cloten tulee.)

CLOTEN. En karkureita löytää voi. Se konna Mun petti. — Ihan uuvun.

BELARIUS. Karkureita! Hakenee meitä. Tuttu laillaan: Cloten, Kuningattaren poika. Varon vaaraa. Ma tunnen hänet, vaikk' en vuosiin nähnyt. — Olemme henkipattoja. Pois täältä!

GUIDERIUS. Vain yksi. Te ja veli, etsikää, Häll' onko seuralaista. Menkää! Minä Jään hänen kanssaan.

(Belarius ja Arviragus menevät.)

CLOTEN. Seis! Keit' olette, Kun pakenette? Metsärosvojako? Niist' olen kuullut. — Mikä orja sinä?

GUIDERIUS. En orjempi, kuin että orjan nimeen Ma nyrkilläni vastaan.

CLOTEN. Rosvo olet, Lainrikkoja, ja konna. Antau, varas!

GUIDERIUS. Kenelle? Sulle? Ken sa oot? Mull' yhtä On uljas nyrkki, yhtä uljas sydän. Sa sanoill' uljailet; mut minä en käy Tikari suussa. Sano, kuka olet? Miks antausin sulle?

CLOTEN. Halpa kuotus, Mua etkö tunne vaatteista?

GUIDERIUS. En, ruoja; En liioin räätäliäsi, vaariasi; Hän teki pukus, puku tekee sinut.

CLOTEN. Ovela roisto! Mun ei räätälini Sit' ole tehnyt.

GUIDERIUS. Mene kiittämään Siis lahjan antajaa. Sin' olet houkka, Sua inhon lyödä.

CLOTEN. Herjakieli, kuule Nimeni vain ja vavahda!

GUIDERIUS. No, nimes!

CLOTEN. On Cloten, konna.

GUIDERIUS. Cloten, kaksoiskonna, Nimesi olkoon, sit' en vavahda. Jos kyy se ois tai sammakko tai lukki, Enemmän säikkyisin.

CLOTEN. Siis lisää säiky, Muserru aivan, kuullessas, ett' olen Kuningattaren poika.

GUIDERIUS. Surkuttelen: Et tule sukuusi.

CLOTEN. No, etkö pelkää?

GUIDERIUS. Joit' arvon, niitä pelkään: älykkäitä; Narreille nauran, niit' en pelkää.

CLOTEN. Kuole! Sun tappanut kun olen omin käsin, Niin noita karkureita ajan takaa, Ja päänne naulaan Lud'in portteihin, No, antau, villimoukka!

(Poistuvat taistellen.)

(Belarius ja Arviragus palaavat.)

BELARIUS. Näitkö ketä?

ARVIRAGUS. En ketään. Varmaan hänest' erehdyitte.

BELARIUS. Kenties; en ole kaukaan häntä nähnyt, Mut kasvojen ei piirteit' ole aika Vähääkään muuttanut; hän änkytti Ja pärskytteli niinkuin tuokin. Varmaan Se Cloten on.

ARVIRAGUS. He tähän meiltä jäivät. Hänestä veli selviää, ma toivon. Sanovat julmaks häntä.

BELARIUS. Tuskin vielä Hän miehenäkään kauhua ja vaaraa Voi älytä; vaikk' älyn puute usein On syynä pelkoon. Katso veljeäsi!

(Guiderius palajaa, kantaen Clotenin päätä.)

GUIDERIUS. Se Cloten oli hupsu, kukkaro Rahasta tyhjä. Herkuleskaan hänelt' Ei puhkais aivoja, kun niit' ei ole. Jos tät' en tehnyt ois, niin näin se narri Mun päätäni nyt kantais.

BELARIUS. Mitä teit?

GUIDERIUS. Sen tiedän: Clotenin vain otin pään, Kuningattaren pojan mokoman. Mua rosvoks sanoi, petturiksi; vannoi, Ett' yksin meidät lannistais ja päämme — Ne paikoillaan on vielä, kiitos taivaan! — Naulaisi Lud'in porttiin.

BELARIUS. Hukass' ollaan!

GUIDERIUS. Mit' ottaa voivat, isä hyvä, muuta Kuin henkemme, jot uhkas hänkin? Laki Ei meitä suojaa. Miks siis arkailla Ja sietää röyhkän lihatönkän uhkaa, Ja lain pelosta antaa hänen olla Yht'aikaa tuomari ja hirttomies? Oliko siellä seuraa?

BELARIUS. Emme nähneet Niin päätäkään; mut tietystikin hällä On seuruetta. Vaikka luonteens' onkin Ikuista vaihtelua pahemmasta Vain pahempaan, niin tok' ei hurjapäisyys, Ei sula hulluuskaan niin mieltä veisi, Ett' yksin tullut ois hän. Hoviss' ehkä Hän kuuli, että henkipatto joukko Tääll' elelee ja metsää käy ja kerran Voi liitoks yhtyä; sen kuultuaan Tapansa mukaan raivostui ja vannoi Nutistaa meidät; mut ei luultavasti Hän tullut yksin; sitä ei hän tohtis Ja sit' ei sallittais. Siis syytä meillä Pelätä, että ruumiilla on häntä Pahempi päätä.

ARVIRAGUS. Kohtalomme olkoon Jumalten käsissä. Mut kaikitenkin Tek' oikein veli.

BELARIUS. Minulla ei tänään Halua metsään; lähdön tekee raskaaks Fidelen sairaus.

GUIDERIUS. Miekall' omallaan, Joll' uhkasi hän kaulaani, ma karsin Häneltä pään. Sen tuonne lahteen viskaan Luolamme taakse; mereen sieltä menköön Kaloille kertomaan, ett' on hän Cloten, Kuningattaren poika. Muusta viisi!

(Menee.)

BELARIUS. Mut pelkään kostoa. Oi Polydor, Tuot' ettet tehnyt ois! Vaikk' uljuutesi Sua kaunistaa.

ARVIRAGUS. Tuot' etten minä tehnyt, Ett' yksin koston saisin! — Polydor, Sua, veli, rakastan, mut kadehdinpa Sinulta moista työtä. Oi, jos kosto, Ja täyttä voimaa kysyvä, meit' etsis, Ja vaatis vastuuseen!

BELARIUS. On teko tehty. Nyt jääköön metsästys. Ei syytä suotta Hakea vaaraa. Luolaan käy! Fidele Ja sinä, olkaa kokkina. Ma varron Ravakan Polydorin palaamista Ja heti hänet pöytään tuon.

ARVIRAGUS. Fidele! Oi, sairas raukka! Menen mielelläni. Ja punaa häneen saadakseni, voisin Teurastaa kylän täyden Cloteneita, Ja sitä laupeudeksi ylistää.

(Menee.)

BELARIUS. Oi. jumalatar, taivaallinen luonto, Kuink' oman painat leimas noihin kahteen Kuninkaan lapseen! Niin he ovat vienot Kuin lännetär, jok' orvokeissa huokuu Kukankaan huojumatta; ja niin hurjat — Kun valtaveri kuohahtaa — kuin myrsky, Mi vuorihongan latvaa tuivertaa Ja laaksoon sitä kaataa. Kummallista, Ett' aisti näkymätön arvontuntoon Heit' ohjaa, jot' ei kukaan opettanut. Jalouteen, jot' ei kukaan neuvonut, Tapoihin, joit ei nähneet, uljauteen, Jok' itää itsestään, mut' istunnaisen Hedelmää kantaa? — Mitä kummaa tietää Tuo tulo Clotenin, ja mitä tuottaa Tuo surman isku meille?

(Guiderius palajaa.)

GUIDERIUS. Miss' on Cadwal? Clotenin kallon työnsin virran viedä Sanomaks äidille. Paluusta ruumis On panttina.

(Juhlallista soittoa kuuluu vuoren luolasta.)

BELARIUS. Älykäs soittimeni! Oi, kuule, Polydor! Mut mistä syystä Nyt Cadwal pani soimaan sen? Oi, kuule!

GUIDERIUS. Hän luolass' onko?

BELARIUS. Äsken tästä läksi.

GUIDERIUS. Mit' aattelee? Se äidin kuolinhetkest' Ei ole soinut. Juhlalliseen toimeen On juhlallinen syy. Tää mitä tietää? Apinan pilaa, lasten parkua On ilo suotta, itku turhasta. Houraako Cadwal?

(Arviragus tulee, sylissä Imogen kuolleena.)

BELARIUS. Kas, hän tuossa tulee, Sylissä murheen aihe, josta häntä Näin moitimme.

ARVIRAGUS. On kuollut lintumme, Tuo hellikkomme. Kuudentoista ijän Vaihtaisin ennen kuuteenkymmeneen Ja sauvaan nuoren lentoni, kuin tämän Näkisin näön.

GUIDERIUS. Kaunis, sulo lilja! Sua veljyt puoliks ei niin hyvin kanna, Kuin itse varttas kannoit.

BELARIUS. Mielisynkkyys, Ken mittaa pohjasi? Ken tutkii hiekat Sen rannan, mihin parhain ankkuroisi Venosi raskas? — Miekkonen! Zeus tiesi, Mit' oisit miesnä ollut; minä tiedän: Sulona lasna mielisynkkyyteen Sa kuolit. — Millaisena hänet löysit?

ARVIRAGUS. Näin ihan jäykkänä; noin hymyvänä, Kuin uness' oisi kärpänen vain häntä Kihaillut eikä surman nuoli lyönyt; Patjalla oikee poski.

GUIDERIUS. Missä?

ARVIRAGUS. Maassa; Näin käsivarret ristissä. Ma luulin, Ett' uness' oli; puiset hokkakengät Jalastan' otin, ettei astuntani Kovalta vastaisi.

GUIDERIUS. Ei, hän vain nukkuu. Jos kuoli hän, niin hauta on vain vuode; Naiskeijut väikkyy hänen kummullaan; Maan madot hänt' ei koske.

ARVIRAGUS. Kesäkaudet Ikäni kaiken kaunokukkasilla Koristan synkkää hautaas; sielt' ei puutu Esikko kalvas, muotos ilmikuva, Ei sinikello, suoniesi väri, Ei ruusunlehti, jonk' ei tuoksu voita Sun henkes suloisuutta; punatulkut, Nuo harrasnoukkaiset, — häväisten rikkaat Perinnönsaajat, jotk' ei hautapatsast' Isilleen suo — ne sulle tuo, ja sitten, Kun kukkasaika loppuu, talviturkiks Laheinta sammalta.

GUIDERIUS. Oi, herkeä; Näin pyhiin asioihin älä käytä Loruja naisten. Hänet haudatkaamme; Lähintä tehtävää ei ihmettely Saa viivytellä. — Haudan tekoon!

ARVIRAGUS. Minne?

GUIDERIUS. Emomme Euriphileen viereen.

ARVIRAGUS. Hyvä! Ja, Polydor, vaikk' ääni onkin meiltä Jo karjennut, me hänet, niinkuin äidin, Laulamme hautaan; sanat, nuotti samat, Euriphileen vain sijass' on Fidele.

GUIDERIUS. En, Cadwal, laulaa voi; vain itkullani Sanoja säistän; murhevirressä On epäsointu pahempi kuin templiss' On pappein valhe.

ARVIRAGUS. Lausukaamme siis.

BELARIUS. Isompi suru poistaa vähemmän; Sill' ihan Clotenin te unohdatte. Hän kuningattaren tok' oli poika; Jos vihamiesnä tulikin, niin siitä Sai palkkansa. Samaksi maaksi lahoo Isot ja pienet; mutta kunnioitus — Maan elon enkeli — se eri paikan Tok' ylhäisille suo ja alhaisille. Tuo vihamiehemme hän oli prinssi, — Ja vaikka sai hän vihamiehen surman, Niin saakoon prinssin hautuun.

GUIDERIUS. Hänet tuokaa. Thersites yhtä hyvä on kuin Ajax, Kun ovat kuolleet.

ARVIRAGUS. Hänet tuokaa. Runon Sill' aikaa sanelemme. — Ala, veljyt!

(Belarius menee.)

GUIDERIUS. Ei, Cadwal, pää on itään pantava; Niin pitää olla, sanoo isä.

ARVIRAGUS. Totta.

GUIDERIUS. Siis ruumis siirtäkäämme.

ARVIRAGUS. Noin. — Nyt ala!

Laulu.

GUIDERIUS.

Jäivät paahteet auringon, Talven myrskyt raivokkaat; Päivätyösi tehty on, Kotiin käyt ja palkkas saat. Pojat, immet ihanat Ne maan tomuksi vaihtuvat.

ARVIRAGUS.

Pääsit suurten vainosta, Uhkat vältit valtijain; Sure et ruokaa, vaatetta; Tammi nyt on ruoko vain. Oppineet ja ruhtinaat Ne maan tomuksi vaihtuvat

GUIDERIUS.

Jäivät nuolet ukkosen,

ARVIRAGUS.

Jyrinätkin pauanteen;

GUIDERIUS.

Ilon heitit, murenen,

ARVIRAGUS.

Herjat, moitteet polvekseen.

MOLEMMAT.

Lempi, nuoruus kuihtuvat, Maan mullaksi ne vaihtuvat.

GUIDERIUS.

Sua velhot älkööt turmatko!

ARVIRAGUS.

Sua taiat älkööt hurmatko!

GUIDERIUS.

Aaveet sua säästäköön!

ARVIRAGUS.

Paha sua väistäköön!

MOLEMMAT.

Rauha sielullesi tulkoon; Kunniassa hautas olkoon!

(Belarius palajaa, tuoden Clotenin ruumiin.)

GUIDERIUS. On hautamenot tehty. Tuohon pankaa.

BELARIUS. Myös kukkia — ja lisää keskiyöstä. Yön kylmän kasteen kostuttamat yrtit Haudalle sopivimmat. — Kasvoille! Te kukoistitte ja te kuihduitten: Ja tään käy kukkakylvön samaten. — Pois syrjään tänne, kukin polvilleen! Maast' ovat tulleet, maaksi palajavat: Maan ilot näin ja tuskat lopun saavat.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus poistuvat.)

IMOGEN (heräten). Niin, Milfordiin; mut mistä tie käy? — Kiitos! Tuon pensaan luota? — Pitkältäkö vielä? — Hyväinen aika! Kuusi peninkulmaa? — Ma kuljin koko yön; nyt tahdon maata. Mut vait! Ei vierellistä! — Taivaan vallat! (Huomaa Clotenin ruumiin.) Nuo kukat mailman iloja, ja ruumis, Tuo verinen, sen suru! — Näen kai unta; Minusta luolass' asuin; kelpo miesten Siell' olin kokkina, mut niin ei ole: Vain tyhjä nuoli, tyhjään ammuttu, Vain aivon utuluomaa! Usein silmä On sokko niinkuin järkikin. Voi sentään! Pelosta vielä vapisen. Jos viel' on Taivaissa säälin pisaraa niin pientä Kuin kitin silmä vain, niin tilkka siitä, Jumalat ankarat, te mulle suokaa. Yhäkö unta? Oikein valveill' olen, Mut sisässä se on ja ulkopuolla, Ei kuviteltuna, vaan tunnettuna. Mies päätä vailla! — Posthumuksen vaatteet! Tuon säären muodon tunnen, käden tunnen, Merkuriuksen jalan, Marsin reiden, Herkuleen jänteet; mutta Zeun kasvot — Taivaassa murhaa? — poissa on. — Pisanio, Sun päälles kaikki kirot, tulkoot, mitkä Hekuba hullu kreikkalaisiin syyti, Ja minun myös! Tuon hurjan liitoss' olit, Tuon Cloten perkeleen, ja yljältäni Pään katkaisit! — Petosta olkoon vasta Luku ja kirjoitus! — Pisanio konna Väärillä kirjeillä, — Pisanio konna — Päämaston huipun kaasi kauniimmasta Maailman laivasta! — Oi, Posthumus! Ah! Miss' on pääsi? Missä? Voi mua! Missä? Sydämmeen miks ei pistänyt, Pisanio, Ja päätä jättänyt? — Pisanio! Niinkö? Niin, hän ja Cloten, ahnaus ja häijyys Tään tuskan tuotti! Se on selvän selvää. Tuo juoma, jota kalliiksi hän sanoi, Sydäntä vahvistavaks, eikö vienyt Se vallan tuntoa? Se päivän selvää: Tuo Clotenin on ja Pisanion työtä. — Verelläs kalvaat poskeni nyt punaa, Niin että perin meitä kauhistuvat, Kun meidät löytävät! Oi, ylkä! ylkä!

(Kaatuu ruumiin päälle.)

(Lucius, päällikkö ja muita sotaherroja ja tietäjä tulee.)

PÄÄLLIKKÖ. Nuo Galliassa olleet legioonat On käskystänne tulleet meren poikki, Ja odottavat täällä laivojanne Valmiina ovat.

LUCIUS. Mitä Roomast' uutta?

PÄÄLLIKKÖ. Senaatti nostanut on rajalaiset Ja Italian aatelin: ne reipast' On väkeä ja kunnon sotureita, Ja heitä johtaa uljas Jachimo, Siennan veli.

LUCIUS. Milloin tulevat?

PÄÄLLIKKÖ. Kun tuuli myöttää.

LUCIUS. Hyvää toivett' antaa Nopeus moinen. Väen katselmuksen Nyt toimittakoot päälliköt. — No, mies, Oletko sotaretkest' unta nähnyt?

TIETÄJÄ. Jumalat viime yönä näyn soivat: Kun paastosin ja pyysin ilmestystä, Zeun linnun, Rooman kotkan, näin; se lensi Vetisest' etelästä lännen maille, Miss' aurinkoon se katosi. — Tää tietää — Jos synti lahjaani ei hervaissut — Roomalle hyvää.

LUCIUS. Moista unta usein Ja aina totta! — Mitä näen! Runko, Ja latvaa vailla! Raunioista näkyy, Ett' oli huone oiva. — Mitä? Paashi? — Kuollut vai nukkuvako? Kuollut varmaan: Jo luonto kammois maata kuolleen kanssa Tai pitää vainajia vuoteenansa. — Mut katsokaamme kasvoja!

PÄÄLLIKKÖ. Hän elää.

LUCIUS. Siis ruumiista voi tiedon antaa. — Poika, Elosi vaiheet kerro; niitä näyttää Kysellä kannattavan. Ken se tuo on, Tuo verinen sun patjasi? Ja kuka Päin vastoin jalon luonnon tarkoitusta Tuon kauniin kuvan muutti? Mitä osaa On sulla tässä haaksirikossa? Kuin tapahtui se? Ken hän on? Ken sinä?

IMOGEN. Min' olen tyhjä; tai, jos mitä oisin. Parempi tyhjä ois. Tää herrani Ylevä, uljas oli brittiläinen, Nyt vuorelaisten murhaamana tuossa. — Ah! Toist' ei ole moista. Idät, lännet Sais käydä, paikkaa pyytää, koittaa monta Ja hyvääkin, ja uskoon palvella, Ei löytäis moista herraa.

LUCIUS. Poika parka, Sua tuskassasi säälin yhtä paljon Kuin herraas verissänsä. Nimensä?

IMOGEN. Richard du Champ. — (Syrjään.) Jos valheellani ketään En vahingoita, toivon, että taivas Sen anteeks antaa. — Mitä sanotte?

LUCIUS. Ja sinun nimesi?

IMOGEN. Fidele, herra.

LUCIUS. Siis nimi miestä myöden; nimi sopii Uskollisuuteen, uskollisuus nimeen. Koehan mua! Yhtä hyvää herraa Et' minust' ehkä saa, mut' yhtä hellän Saat varmaankin. Ei keisarinkaan kirje, Konsulin lähettämä, suosittaisi Sua enemmän kuin oma arvos. Tule.

IMOGEN. Ma seuraan. Jumalien luvall' ensin Tok' isäntäni kärpäsiltä peitän Niin syvään, kuin nää kuokka-parat[12] pääsee. Kun lehvillä ja lauhall' olen haudan Ma kattanut ja sadat rukoukset Lukenut, niinkuin taidan, kahteen kertaan, Niin itken, huokaan; sitten työni heitän Ja teitä seuraan, jos mua tahdotte.

LUCIUS. Oi, poika hyvä, ennen isä sulle, Kuin herra, olla tahdon. — Ystävät, Tää poika meitä miehen toimiin neuvoo. Kauniimman ruohokentän valitsemme Ja siihen peitsin, keihäin haudan luomme. No, nostakaa! — Sun suosituksestas Hän haudattakoon niinkuin sotilas. Iloitse! Pyyhi silmäs! Toisinaan Alennus vain on askel kunniaan.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline, ylimyksiä, Pisanio ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE. Taas menkää tiedustamaan vointiaan. — (Eräs palvelijoista menee.) Tuo kuume pojan poissaolon tähden! Hengelle käypä raivo tuo! — Oi, taivas, Syvältä äkkiin isket! Imogen, Iloni paras, poissa! Kuningatar Poteva henkeään, juur' tähän aikaan, Kun uhkaa julma sota! Cloten poissa, Jok' oisi nyt niin tarpeen! Mennyt kaikki On lohdun toivokin! — Mut sinä, koira, Sa tiesit hänen lähdöstään, vaikk' olet Niin tietämättömänä. Piinapenkki Totuuden sinust' irti puristaa.

PISANIO. On vallassanne henkeni, ma siitä Nöyrästi luovun. Mutta prinsessasta En tiedä, missä on ja miksi läksi Ja milloin palaa. Nöyrin palvelijanne Yhäkin olla pyydän.

1 YLIMYS. Majesteetti, Kun kaivattihin prinsessaa, niin tämä Hovissa nähtiin; takaan, ett' on taattu Ja nöyrä alamainen. Clotenia Nyt ahkerasti etsitään, ja varmaan Hän löydetäänkin.

CYMBELINE. Tukalat on ajat. — (Pisaniolle.) Täll' erää pääset, mutta epäluulo Meiss' yhä istuu.

1 YLIMYS. Anteeks' majesteetti: Ne Rooman legioonat Galliasta On maalle nousseet nyt, ja niiden täytteeks Senaatin lähettämät aatelukset.

CYMBELINE. Nyt pojan ois ja vaimon neuvo kallis! En yksin tätä kestä.

1 YLIMYS. Majesteetti, Väkeä teill' on panna heitä vastaan, Ja lisää saatte, jos on lisää tarvis. Ei muuta nyt kuin työhön vain ne joukot, Jotk' odottavat työtä.

CYMBELINE. Kiitos! Tulkaa! Meit' aika etsii, vastaan käykäämme. Italiast' emme turmiota pelkää, Vain kotoseikat meitä vaivaa. — Tulkaa.

(Kaikki menevät, paitse Pisanio.)

PISANIO. Ei herraltani kirjettä sen jälkeen, Kuin Imogenin surmatuksi kerroin! Ei, kumma kyllä, myöskään rouvalta, Vaikk' usein lupas kirjoittaa! En tiedä Myös Clotenista. Ymmäll' olen aivan. Täss' yksin taivas auttaa. Rehellistä Petos on tää ja vilppi vilpitöntä. Sodassa nähdään, maataniko lemmin; Sen kuningaskin kuulee, jos en kaadu. Muut pulmat aika suorittakohon! Melaton pursi onnen varass' on.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Luolan edusta.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

GUIDERIUS. Ylt'ympärillä hälinää.

BELARIUS. Pois täältä!

ARVIRAGUS. Mit' elämässä iloa, jos sulkeiss' On urhotyöt ja vaarat?

GUIDERIUS. Mitä toivett' On lymyyksestä? Roomalaiset meidät Surmaavat brittiläisinä tai meitä Petoina, luopioina kohtelevat; Kun käyttäneet on, sitten tappavat.

BELARIUS. Ylemmä vuoristoon nyt turvaan, pojat! Kuninkaan puolelle ei menemistä: Olemme oudot, riviin emme kuulu, Ja Clotenin on surma liian veres; Tyyssijastamme saamme tilin tehdä; He tunnustukseen kiristävät, josta On seuraus piinakuolema.

GUIDERIUS. Se pelko Ei tähän aikaan sovi teille, isä, Eik' ole mieleen meille.

ARVIRAGUS. Luultavinta, — Kun Rooman ratsun hirnun kuulevat, Näkevät leiritulet, silmät, korvat Kun tärkeitä on asioita täynnä — Ett' aikaa heill' ei ole tiedustella. Mist' olemme.

BELARIUS. Ah, monet armeijassa Mun tuntevat; ja Clotenia — vaikka Nuor' oli silloin — muistostani vuodet Ei riistää voi. Kuningas sitä paitse Apua multa, rakkautta teiltä Ei ansaitse. Ei henkipatto teitä Sivistää voinut; kovat koittaa saitte; Ei toivoakaan hempeydestä, jota Lupasi kehtonne; te kesäkuuman Ko'itte paahteen, talven orjina Hytistä saitte.

GUIDERIUS. Paremp' elämättä Kuin elää näin. Pois, isä, sotajoukkoon! Mua ja veljyttä ei kukaan tunne. Ja teitä, unhoon jäänytt' ikämystä, Ei tutkita.

ARVIRAGUS. Ma sinne käyn, niin totta Kuin päivä paistaa! Miks en koskaan miehen Saa nähdä kuolevan? En muuta verta Kuin aran jänön, vuohen taikka kauriin? En koittaa muuta ratsua, kuin mikä Mun-laista miestä kantaa, jonka jalass' Ei kannust' eikä rautaa? Hävettää Jo katsellakin pyhää aurinkoa, Sen siunaavia säteit' ihannella Ja olla yhtä tuntematon raukka.

GUIDERIUS. Ma menen, kautta taivaan! Siunata Jos mua tahdotte ja luvan antaa, Niin henki sitä rakkaampi; jos ette, Niin uhkatyöni palkaks Rooman miekat Mun surmatkoot!

ARVIRAGUS. Ja minut myöskin. Aamen!

BELARIUS. Jos nuori henkenne niin turha teille, Niin vanhaa henkikuluani mulla Ei syytä säästää. Tulen mukaan, pojat. Jos maanne sodassa te kaadutte, Minäkin siellä kaadun, niinkuin te. Siis, pojat! — (Syrjään.) Kuinka veri heissä vahtoo! Kuningassukuaan se näyttää tahtoo.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kenttä brittiläisen ja roomalaisen leirin välillä.

(Posthumus tulee, kädessä verinen vaate.)

POSTHUMUS. Sun kätken, vaate verinen; noin minä Punata sinut käskin. Naineet miehet Jos kaikki tekis näin, niin moni murhais Sopunsa, itseänsä paremmankin, Vain pikku hairauksesta. — Oi, Pisanio! Ei hyvä käskyläs tee, mik' on käsky, Vaan mik' on oikein. — Jumalat, miks ette Mun syntejäni kostaneet, ett' oisi Tää teko multa jäänyt? Katumukseen Näin jalo Imogen ois säästynyt, Ja minä, kurja, sortunut, jok' olen Enimmän koston ansainnut. Mut, voi! Pois tempaisette toiset pikku syystä — Se rakkautt' on: näin eivät enää lankee — Ja toiset kasaa vikaa vian päälle — Pahempaa mitä myöhempää — siks että Niit' itse omaks onnekseen he kammoo. Mut, Imogen on teidän; tahtonne On mulle autuudeksi! — Tänne minut Toi Rooman aatelisto taisteluun Mun puolisoni valtakuntaa vastaan. Britannia, ruhtinattaresi tapoin; Se riittää! Rauhaa! Sinuun en lyö haavaa. Siis, taivaat, tyynnä aiettani kuulkaa! Nyt brittiläiseen maalais-asuun vaihdan Roomalais-pukuni. Näin taistan omaa Seuraani vastaan; näin sun tähtes kuolen, Sun, Imogen, jonk' eestä kuolemista On joka hengen henkäys; outona, Vihan ja säälin saavuttamatonna Näin vaaraan astun; näytän, että vaan Ei miestä arvostella puvustaan. Suo, taivas, Leonatein voima mulle! Maailman ivaks uutta tapaa käytän: Parempi sisäst' oon kuin päältä näytän.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka.

(Toisaalta tulee Lucius, Jachimo ja roomalainen sotajoukko; toisaalta brittiläinen armeija, jota Leonatus Posthumus seuraa alhaisena sotamiehenä. He marssivat näyttämin poikki ja poistuvat. Miekan kalsketta. Sitten palajavat taistellen Jachimo ja Posthumus; jälkimmäinen voittaa Jachimon, riisuu aseet häneltä ja poistuu.)

JACHIMO. Rikoksen raskas taakka rinnassani Vie multa miehuuden. Ma petin naisen, Britannian prinsessan, sen maan, jonk' ilma Nyt kostoksi mun lamaa. Kuinka muuten Tuo moukka, luonnon orja, taitoani Häväistä voisi? Aateluus ja maine, Näin käytettynä, tuottaa pilkkaa vainen. Jos tään maan aateli vie tuosta voiton Niin kuin hän meistä, silloin jumalia He ovat, ja me tuskin ihmisiä.

(Menee.)

(Taistelu jatkuu: brittiläiset pakenevat. Cymbeline vangitaan; silloin tulevat hänelle avuksi Belarius, Guiderius ja Arviragus.)

BELARIUS. Seis! Paikka meill' on edullinen. Louru On suojeltu. Muu mikään meit' ei voita Kuin kurja pelko.

GUIDERIUS ja ARVIRAGUS. Seisahdus ja vastus!

(Posthumus palajaa ja auttaa brittiläisiä; he vapauttavat Cymbelinen ja poistuvat. Lucius, Jachimo ja Imogen tulevat.)

LUCIUS. Pois täältä, poika, henkes pelasta! Tääll' ystäväkin tappaa ystävänsä, Ja kaikk' on sean, kuin ois sota sokko.

JACHIMO. Apua saivat.

LUCIUS. Kumma onnen käänne! Apua pian meille, taikka pakoon!

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta taistelutanteretta.

(Posthumus ja brittiläinen ylimys tulevat.)

YLIMYS. Tuletko taistolaisten luota?

POSTHUMUS. Tulen. Ja te kai pakolaisten luota?

YLIMYS. Niin.

POSTHUMUS. En teitä moiti; mennytt' oli kaikki; Apuna taivas yksin; turvaa vailla Kuningas itse; hajan armeijansa; Vain nähtiin selkiä, kun brittiläiset Katosi louruun. Korska vihollinen, Vert' ahnaileva kieli roikallaan, Ja työtä enemmän kuin työaseita, Löi toiset maahan kuolleina ja toiset Vähäisen viattuina; toiset kaatui Pelosta aivan; lourun täytti kuolleet, Selästä haavatut ja arkalaiset, Jotk' eloon jäivät, häpyyn kuollakseen.

YLIMYS. Miss' on se louru?

POSTHUMUS. Lässä sotakenttää, Ojat ja turvevallit ympärillä. Soturi-vanhus siihen asettui: Se kelpomies hän sillä urhotyöllään Ikänsä kunnosti ja valkopäänsä; Hän lourun suussa kahden pojan kanssa — Jotk' oli kylänkilpaan sopivammat Kuin tappotyöhön, kasvot naamarille Omansa, jopa kauniimmat kuin monen, Jok' aristain tai hävystä ne peittää — Tien sulki nyt ja karkureille huusi: "Paossa hirvi kuolee, mutt' ei britti; Kaikk' arkalaiset hornaan! Seis, seis! Muuten Me roomalaisina sen teille teemme, Te elukat, mit' elukkoina itse Näin kaihditte ja jota välttää voitte, Jos päin nyt käännytte! Seis, seis!" — Nuo kolme, Mut kolmetuhatt' itse teossa — Armeijaa kolmessakin, muut kun kaikki Ei mitään tee — "seis"-sanallansa tuolla, Etuisall' asemallaan, enemmän Tok' ylevällä jaloudellansa — Mi keihääks oisi tehnyt värttinänkin — Kiillotti kalvaat katseet, intoon toiset, Häpeään toiset saattain. Moni, jonka Tek' esimerkki pelkuriks — se sodass' On syntiä, ja kauheint' alkajassa — Nyt kääntyi päin ja ajomiesten peistä Kuin jalopeura irjui. Ajoss' alkoi Pysähdys, taantumus, ja sitten melu Ja hämmennys. Kuin kananpojat kaikkos Nyt ne, jotk' äsken päälle löi kuin kotkat; Äskeiset voittajat nyt oli orjat. Mut meidän pelkurit — nuo leivänmurut, Tukalan merimatkan hätävarat — Kun varomattomien sydänten Näkivät takaportit seljällänsä, Voi, taivas! miten ruhtoivatkaan: kuolleet Ja kuolevaiset, jopa ystävätkin, Äskeisen hyrskyn pirstat! Kymmenestä, Jotk' äsken yhtä pakeni, nyt yksi Löi maahan kaksikymmentä. Ne, joille Ol' äsken surma rakkaampi kuin puollus, Nyt ovat sodan murhapöpöt.

YLIMYS. Kummaa: Kaks poikaa, ikämies ja ahdas louru!

POSTHUMUS. Ei siinä kummaa. Omempaa lie teille Tekoja muiden kummailla kuin itse Ihmeitä tehdä. Lausunko ma runon, Noin suotta vain ja huviksi? Täss' yksi: "Kaks poikaa, ikämies ja vuorensola Pelastaa maan ja roomalaiset nolaa."

YLIMYS. Ei vihaa.

POSTHUMUS. Ei! Se ystäväni on, Ken pötkii vihamiestään pakohon; Jos sen hän tekee, mihin halu likin, Niin pian pakoo ystävyyttänikin. Taas runo!

YLIMYS. Hyvästi! Te vihastutte.

(Menee.)

POSTHUMUS. Kulussa aina? Kaunis ylimys! Oi, kurjuutt' ylevää! On sotamailla, Ja sentään sotatietoja on vailla! Ois moni tänään myynyt kunniansa, Ruhonsa pelastaakseen. Pakoon pötki Ja sentään kuoli! Minut suru lumoo: En löydä surmaa, vaikka voihkan kuulen, Sen iskuja en tunne. Kummaa, että Se peto ilomaljaan, höyhenpatjaan Ja makosanaan piilee: muita sillä On apureita kuin me, puukkoniekat. — Sen vielä löydän. Rooman mies taas olen, En enää brittiläinen; sotapukuun Taas pukeun; en taistele tok' enää, Vaan antaudun ensi moukalle, Jok' olkaan mua koskee. Roomalaiset Tek' aika teurasta, ja brittiläiset Sen täysin kostaa. Minä surmaa vaan Nyt etsin, missä tavata sen saan. On henki turha nyt; kun löydän tien, Niin Imogenille sen uhriks vien.

(Kaksi brittiläistä sotapäällikköä ja sotamiehiä tulee.)

1 PÄÄLLIKKÖ. Ylistys Zeulle! Vankina on Lucius. Ol' enkeleitä vanhus ja ne pojat.

2 PÄÄLLIKKÖ. Neljäskin siellä maalaispuvuss' oli, Jok' otteli kuin toiset.

1 PÄÄLLIKKÖ. Niinpä kuuluu; Mut kaikki hävinneet; — Seis! Kuka siellä?

POSTHUMUS. Mies roomalainen, jok' ei tässä hiukeis, Jos oisi muut niin otelleet kuin hän.

2 PÄÄLLIKKÖ. Sitokaa hänet! Senkin koira! Täältä Ei sorkkaa pääse Roomaan sanaa viemään, Mitenkä täällä korpit heitä noukki. Kehaisee töitään niinkuin mikä urho! Kuninkaan luokse hänet oiti viedään.

(Cymbeline tulee seurueineen; Belarius, Guiderius, Arviragus, ja roomalaisia vankeja. Päälliköt vievät Posthumuksen Cymbelinen eteen, joka jättää hänet vanginvartijalle. Sen jälkeen kaikki poistuvat.)

Neljäs kohtaus.

Vankila.

(Posthumus Ja kaksi vanginvartijaa tulee.)

1 VANGINVARTIJA. Noin, jalkaan kammitsa! Nyt ei vie varkaat. Jos lauhaa on, niin syökää.

2 VANGINVARTIJA. Niin, jos maittaa.

(Vanginvartijat menevät.)

POSTHUMUS. Sa, kahle, tervetullut! Vapauteen Sin' olet tie. Näin paremp' on mun olla Kuin luuvaloisen, joka ennen voihkaa Yöt päivät taudissaan, kuin kuoloon turvaa, Päälääkäriin, jok' avaa nääkin salvat. Mut enemmän, kuin kalvoimet ja nilkat, On kahleiss' omatunto. Hyvä taivas, Katuman ase suo, sen lukon tirkka! Sitt' olen iki-vapaa. Oisko surra? Näin maallist' isää lapset lepyttävät; Jumal' on armiaampi. Katuako? Sen paraiten teen raudoissa; se halun On eikä pakon työtä. Sovikkeeksi, Jos siinä vapauden ylin ehto, Mult' älä vaadi enempää kuin kaikki. Sin' olet lempeämpi saituria, Mi kolmet, viidet, kymmenetkin osat Hävinneelt' ottaa velkamieheltään, Siks että tämä jäännöksestä kostuis. En minä moista toivo. Imogenin Kalliista hengest' ota multa henki; Vaikk' ei niin kallis, on se toki henki; Sen itse leimasit; ei joka markkaa Ihmisten kesken punnita, vaan leima Se köykäisenkin rahan kelvoittaa; Kuvasi olen, sitä kelpoisempi. Näin velkalaskuni jos hyväksytte, Niin viekää, taivaan vallat, tämä henki, Ja raskas velkakuorma purkakaa! Oi, Imogen! Sinulle hiljaa haastan.

(Juhlallista soittoa. Näkynä ilmestyy Sicilius Leonatua, Posthumuksen isä, vanhus, sotatamineissa, taluttaen kädestä vanhaa mummoa, puolisoaan, Posthumuksen äitiä; sitten tulevat Posthumuksen veljet, kaksi nuorta Leonatusta, haavoitettuina, niinkuin olivat sodassa kaatuessaan. He asettuvat piiriin nukkuvan Posthumuksen ympärille.)

SICILIUS.

Sa, pauanne, maan matosiin Äl' iske nuolias; Mars ruhjo, Juno taltuta, Mi lemmen seikoistas Kostoa pauhaa! Min rikkoi polo poikani, Jot' en ma nähnytkään? Ma kuolin, hän kun kohdussa Odotti syntyään. Isänä — sua sanotaan Isäksi orpojen — Sun hänt' ois tullut taluttaa Läp' elon korpien.

ÄITI.

Lucina ei mua auttanut, Ma tuskiin kuolla sain, Minusta poika leikattiin, Tul', orpo, ruikuttain Vihollis-ilmaan.

SICILIUS.

Hänelle niinkuin isille Sulonsa luonto soi; Sicilius-suuren perijää Maailma ihannoi.

1 VELI.

Ja kun hän varttui mieheksi, Oliko vertaistaan Britanniassa yhtäkään, Jok' oisi avuillaan Niin Imogenin hurmannut, Tuon kuulun kautta maan?

ÄITI.

Miks aviotaan herjattiin? Miks syöstiin maasta hän Ja Leonatein huoneesta Ja helmast' ystävän, Tuon Imogenin?

SICILIUS.

Miks sallit sinä Jachimon, Italian epaton, Likaista kylvää luuloa Sydämmeen jalohon Ja tehdä miehest' ylväästä Vain narrin hupakon?

2 VELI.

Tulemme rauhan majoista, Niin vanhemmat, kuin me, Jotk' edest' oman isänmaan Uroina kaaduimme, Tenantiuksen asiaa Kun miekoin puolsimme.

1 VELI.

Kuningastaan myös uljaast' on Posthumus puoltanut; Mut, Zeus, sa taivaan kuningas, Et häntä palkinnut; Hänt' ansioistaan vaivoihin Vain olet suistanut.

SICILIUS.

Heloisa avaa ikkunas, Äläkä kauemmin Vihasi maljaa vuodata Uroihin uljaihin!

ÄITI.

Zeus, hyvä hän on, poikamme, Hänt' auta tuskissaan!

SICILIUS.

Käy esiin marmorlinnastas! Tuo apu! Muuten vaan Jumalten valtaneuvostoon Sinusta kannellaan.

2 VELI.

Zeus, auta, muuten käännymme Oikeuteen korkeempaan!

(Zeus astuu maahan ukkosen tulesta ja jyrinässä, istuen kotkan selässä; hän singahuttaa ukonnuolen; henget polvistuvat)

ZEUS. Vait, pikku henget ilman alhaisen! Ken teistä tohtii syyttää pauannetta, Mi nuolens' iskee halki pilvien Ja pirstaa kapinoivaa rantuetta? Elysiumiin heikot henget pois! Siell', iki-kukkea on vuode teillä. Teilläkö kuolevista huolta ois? Ne teit' ei koske, niist' on huoli meillä. Jot' enin lemmin, sitä kuritan; Säästöstä anti armain. Posthumuksen Ma alhost' ylös pilviin nostatan; Koetus loppuu, hän saa lohdutuksen. Zeun tähden alla on hän syntynyt, Vihitty templissämme. — Matkaan oiti! — Takaisin saa hän Imogenin nyt: Näin vaivoistansa hälle onni koitti. Tää taulu pankaa hänen rinnoilleen, Se hälle kertoo suurest' armostamme. Pois, pois! Jos napisette edelleen, Niin tuta saatte vihan kuohuamme. — Kohoa, kotka, valolinnahamme!

(Nousee ilmaan.)

SICILIUS. Jyryssä tuli; tulikivelt' ihan Hajasi jumalhenki. Pyhä kotka Meit' uhkas sortaa laskussaan; sen nousu On ihanampi kuin Elysium. Kuninkaan lintu jumalsiipiänsä Nyt suorivi ja siistii noukkaansa; Jumala nyt on hyvillään.

KAIKKI. Zeus, kiitos!

SICILIUS. Nyt sulkeutuu marmorlattia, Hän sädesaliins' astuu. — Pois nyt tulkaa! Uhalla onnen taivaan käsky kuulkaa!

(Henget katoavat.)

POSTHUMUS (kavahtaen). Unonen, isoisäkseni tulit, Ja isän mulle siitit, äidin loit Ja kaksi veljeä. Mut voi, mitk' ivat! Tuskinpa syntyivät, niin katosivat. Heräsin siihen. Kurja, joka luottaa Isoisten lempeen, uneksii, kuin minä, Ja herää tyhjään. — Ah! Vain houreksin: Moni tyhjää unelmoi, ja syystäkin, Mut onneen aivan uppoo. Minä samoin: On syyttä mulle kulta-aarre avoin. Keijunko työtä? Kirja? Kuinka soma! Et liene vain, kuin hieno muotivaate, Parempi kantajaansa. Sisusta, Toisin kuin meikäläisten hovimiesten, Se olkoon yhtä kaunis, kuin on kuori.

(Lukee.) "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, jälleen virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja hellyydessä."

Yhäkö unta? Tai vain mieletöntä Hupakon solkkaa? Toista tai ei mitään. Tai älytöntä puhetta tai puhett' Älylle tolkutonta. Mitä lienee, Se elämäni kaltaist' on, ja sitä Tallettaa myötätunnosta ma tahdon.

(Vanginvartija palajaa.)

VANGINVARTIJA. No, herraseni, oletteko kypsynyt kuolemaan?

POSTHUMUS. Liiaksikin paistunut, aikaa sitten kypsynyt.

VANGINVARTIJA. Ne tulee hirttäjäiset, nähkääs; jos olette niihin kypsynyt, niin hyvässä olette liemessä keitetty.

POSTHUMUS. Jos olen hyvä makupala katsojille, niin maksaa ateria kulungit.

VANGINVARTIJA. Tukala lasku teille, herraseni; mutta hyvä siitä, ettei teidän vastedes tarvitse velkomusta varoa, tai pelätä kapakkalaskuja, jotka alussa hiveltää, mutta lopussa useimmiten kirveltää. Tulette sisään raukeana syömättömyydestä ja menette ulos hoiperrellen liika juomisesta, pahoen, että olette liiaksi rahaa liottanut, ja pahoen, että teitä itseänne on liiaksi liotettu. Kukkaro ja pää, kumpikin tyhjä. Pää sitä painavampi, kuta köykäisempi se on, ja kukkaro liian köykäinen, siksi että sen paino on herutettu tyhjiin. Siitä ristiriidasta nyt pääsette kuitiksi. — Oi, kuinka laupias on se pennin nuora! Se laskee tuokiossa yhteen tuhatmääriä. Ei ole sen parempaa tilittäjää: se pyyhkii pois entiset, nykyiset ja tulevaiset. — Kaulanne on kynä, kirja ja rahakaappi; sitten seuraa suoritus.

POSTHUMUS. Minulle on kuolema hauskempi kuin sinulle elämä.

VANGINVARTIJA. Niin kyllä, ken nukkuu, ei tunne hampaan kolotusta. Mutta se mies, joka on menevä nukkumaan teidän untanne ja jota teloittaja vuoteeseen auttaa, se mies vaihtaisi, luulen ma, mielellään virkaa passarinsa kanssa; sillä nähkääs, herraseni, te ette tiedä, mitä tietä tulette menemään.

POSTHUMUS. Tiedän kyllä, ystäväni.

VANGINVARTIJA. Siis on teidän kuolemallanne silmät pääkallossa; minä en ole nähnyt häntä semmoiseksi kuvattuna. Teidän tulee hankkia oppaaksenne joku, joka ottaa sen tietääkseen, tai itse ottaa tietääksenne, mitä varmaankaan ette tiedä, tai sitten juosta omalla uhallanne sitä tiedustamassa; mutta miten matka teille lopulta onnistuu, sitä ette kait koskaan palaja kellekään kertomaan.

POSTHUMUS. Tiedähän, ystävä, ei keltään puutu silmiä näyttämään sitä tietä, jolle minä nyt olen lähtemässä, kuin siltä, joka silmänsä ummistaa eikä tahdo niitä käyttää.

VANGINVARTIJA. Hiton lystikästä, jos silmiä paraiten käytetään näyttämään tietä sokeuteen! Sen vain tiedän, että hirttonuora ne ummistaa.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Irti raudat, ja vanki kuninkaan luo!

POSTHUMUS. Tuot hyviä sanomia. Saan kutsun vapauteen.

VANGINVARTIJA. Minä silloin menen hirteen.

POSTHUMUS. Olet silloin vapaampi kuin vanginvartija; kuolleille ei ole salpoja.

(Posthumus ja sanansaattaja menevät.)

VANGINVARTIJA. Jos tulisi naida hirsipuu ja siittää pikku vipupuita, niin ei ole siihen toimeen sen kärkkäämpää kuin tuo. Mutta sen sanon, omantuntoni nimessä, että, niin roomalainen kuin onkin, on niitä pahempiakin konnia, jotka tahtoisivat elää, ja lisäksi on niissä semmoisiakin, jotka kuolevat vastoin tahtoansa; niin tekisin minäkin, jos siinä tilassa olisin. Oi, että olisimme kaikki samaa luontoa, ja samaa hyvää luontoa: silloin tehtäisiin tyhjää vanginvartijoista ja hirsipuista! Puhun vastoin omaa etuani, mutta tämä toivoni tähtääkin virkaylennystä.

(Menee.)

Viides kohtaus.

Cymbelinen teltta.

(Cymbeline, Belarius, Guiderius, Arviragus, Pisanio, ylimyksiä, sotaherroja ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE. Viereeni tulkaa! Valtikkani tueks Lähetti taivas teidät. Surukseni Mies halpa tuo, mut mielelt' ylvä, joka Häpeään ryysyillään sai kirkkaat aseet Ja avorinnoin vahvat kilvet eisti, On löytymättä. Joka hänet etsii, Se meidän armostamme onnen korjaa.

BELARIUS. Niin ylvää intoa noin alhaisessa En ole nähnyt, en niin kelpo töitä Miehessä, jonka muoto kurjuutta Ja kerjuun' osottaa.

CYMBELINE. Hänt' eikö nähty?

PISANIO. On kuolleist' etsitty ja elävistä, Ei jälkeäkään.

CYMBELINE. Kaihokseni olen Palkkansa perijä. Sen suon nyt teille, (Kääntyy Belariuksen, Guideriuksen ja Arviraguksen puoleen.) Te, Britannian maksa, sydän, aivo, Sen hengen pelastajat. Nyt on aika Kysellä syntyänne. Mist' olette?

BELARIUS. Olemme Cambriasta, aatelia. Ei kerska tässä paikallaan eik' oikein, Sen lisään vain, ett' ollaan kelpomiestä.

CYMBELINE. Polville! Kenttäritareina nouskaa. Valitsen teidät seuraani, ja arvon Te saatte säädyn mukaisen. (Cornelius ja hovinaisia tulee.) Nuo kasvot Pahoja tietää. — Voitto noinko synkän Saa tervehdyksen? Tuo on roomalaisen, Ei brittiläisen hovimiehen katse.

CORNELIUS. Terveeksi, majesteetti! Katkeraksi Ilonne teen, mut kertoa se täytyy: Kuningatar on kuollut.

CYMBELINE. Huono tieto Se lääkärin on suusta. Tosin kyllä Pidentää rohdot elämää, mut kuolo Vie tohtorinkin. — Miten oli loppu?

CORNELIUS. Kamala, raivoisa kuin elämänsä, Jok' oli kauhuks kaikille, mut loppu Hänelle kauhein. Mitä tunnusti, Sen luvallanne kerron. Nämä naiset Mua oikaiskoot, jos eksyn: kostein silmin He lopun näkivät.

CYMBELINE. No, kerro.

CORNELIUS. Ensin Hän sanoi teit' ei koskaan lempineensä; Vain suuruuttanne pyysi eikä teitä, Arvolle huoli vain ja valtikalle Ja teitä inhoi.

CYMBELINE. Tuon hän yksin tiesi; Jos kuolevan ei puhetta se oisi, En sitä uskois. — Jatka.

CORNELIUS. Tyttärenne, Jot' uskotteli hän niin totisesti Rakastavansa, oli hänen nähdä Kuin skorpiooni. Oisi hältä hengen Hän myrkyttänyt, jos ei pako oisi Siit' estänyt.

CYMBELINE. Mik' ilmiperkele! Ken naisen tutkii? — Vielä muuta?

CORNELIUS. Vielä, Ja pahempaa. Hän teitä varten laittoi Kivennäismyrkkyä, jok' elämäänne Hivuttais tuumittain ja kuolettaisi Sen vähin erin. Sillä välin aikoi Suudellen, itkien ja vaivatellen Lumota teitä ja, kun tepsis juoni, Niin laittaa, että Cloten saisi kruunun. Mut tää kun katosi ja tuuma petti, Niin kaiken hävyn kadotti ja järjen, Ja, uhall' ihmisten ja jumalain, Nyt aikeens' antoi ilmi, valitellen, Ett' ilkihankettaan ei täyttää saanut. Näin epätoivoon kuoli.

CYMBELINE. Ja te, naiset, Kuulitte kaikki?

1 HOVINAINEN. Kaikki, kuningas.

CYMBELINE. Mun silmäni ei siihen syypää ollut, Sill' ihana hän oli; eikä korva, Se mairetta vain kuuli; eikä sydän, Se katsoi muotoon. Rikost' oisi ollut Epäillä häntä; mutta tyttäreni! Sanoa sinä voit, ett' olin hupsu, Sen tunnet katkerasti. Taivas, auta!

(Lucius, Jachimo, tietäjä ja muita roomalaisia vankeja tulee vartijain saattamina; Posthumus ja Imogen perällä.)

Nyt, Cajus, veroa et velo meiltä; Sen brittiläiset pyyhki pois; se maksoi Mont' urhomiestä, joiden sielulle nyt Sovinnoks suku vaatii teidän verta, Te sotavangit. Siihen suostuimme; Siis kuoloon valmistukaa.

LUCIUS. Muistakaa, Ett' onni vaihtelee. Nyt teille voiton Toi sattumus; jos ois se meille suotu, Niin kylmin verin emme vankejamme Näin miekall' uhkaisi. Vaan koska taivaan On tahto, että muu ei lunnaaks kelpaa Kuin henkemme, niin menköön! Roomalainen Sen kestää roomalaisen miehuudella; Augustus elää ja sen muistaa. Muuta Ei itsestäni. Yhtä vain ma pyydän: Tää kantapoika, brittiläistä verta, Lunnailla päästäkää. Ei ole toista Niin hyvää, uutteraa, niin uskollista, Niin tarkkaa toimissaan, niin nöyrää, hellää, Niin naisellista. Avut nuo kun liitän Ma pyyntööni, sit' ette varmaan kiellä. Hän ketään brittiläist' ei loukannut, Vaikk' onkin palvellut hän roomalaista. Hänt' armaitkaa, mut muiden veri viekää.

CYMBELINE. Tuon olen varmaan nähnyt: kasvot tuntuu Niin tuttavilta. — Poika, suosioni Katseellas voitit; omani sa olet. En tiedä, miksi sanoa mun täytyy: Elä, poika! Herraas älä kiitä; elä, Ja Cymbelinelt' ano mitä tahdot; Jos vain se minulle ja sulle kelpaa, Niin saat sen, vaikka ylevimmän vangin Sa pyytäisitkin.

IMOGEN. Kiitän nöyrimmästi.

LUCIUS. En sulta, poika, henkeäni pyydä, Sit' anot mulle muutenkin.

IMOGEN. En, ah, en! On tärkimpää. — Näen jotain, mikä mulle On kalmaa katkerampi. — Hyvä herra, Te yksin huolehtikaa hengestänne.

LUCIUS. Se poika mua hylkii, pilkkaa, jättää. Iloa lyhytaikaista se tuottaa, Jos poikasiin ja tyttölapsiin luottaa. — Miks' ällistää hän noin?

CYMBELINE. Mik' on sun, poika? Sua lemmin yhä enemmän, ja sinä Enemmän yhä mieti, mitä pyytää. Tunnetko tuota, johon katsot? Sano! Eloa hälle anot? Sukulainen? Vai ystäväkö?

IMOGEN. Rooman mies, ei mulle enemmän sukua kuin minä teille; Ma vasallina synnyltäni lienen Suvumpi hiukan.

CYMBELINE. Miks noin häneen katsot?

IMOGEN. Sen sanon teille syrjässä, jos kuulla Mua suvaitsette.

CYMBELINE. Mielelläni vallan Ja perin tarkkaavasti. Nimesi?

IMOGEN. Fidele.

CYMBELINE. Kantapoikani sa ole, Min' olen herras. Tule; haasta mieles.

(Cymbeline ja Imogen puhelevat syrjässä.)

BELARIUS. Tuo poika eikö kuolleist' ole noussut?

ARVIRAGUS. Niin yhdennäköiset ei hiekan jyvät. Tuo ruusuposki poika, joka kuoli, Fidele hänkin. — Mitä luulet sinä?

GUIDERIUS. Se hän on: kuollut elää.

BELARIUS. Malttakaamme. Vait vain! Hän meit'ei näe; toisen näköön Voi toinen olla. Jos se oisi hän, Niin varmaankin ois meitä puhutellut.

GUIDERIUS. Mut kuolleena me hänet näimme.

BELARIUS. Vaiti, Ja malttakaamme!

PISANIO (syrjään). Emäntäni on se; Hän eloss' on! Nyt tulkoon mitä tulkoon, Hyvää tai pahaa!

(Cymbeline ja Imogen astuvat esiin.)

CYMBELINE. Viereheni tule, Ja kysy ääneen. — (Jachimolle.) Esiin tulkaa, herra; Pojalle tälle vastatkaa ja suoraan, Tai — kuninkuuden ja sen armon kautta, Mi kunniaks on meille — karvas piina Väärästä toden seuloo. — Jatka, kysy.

IMOGEN. Ma pyydän tätä herraa sanomaan, Mist' on tuo sormus.

POSTHUMUS (syrjään). Mitä hänen siihen?

CYMBELINE. Tuo kiiltokivi sormessanne — mistä Sen saitte?

JACHIMO. Kiduttaa mua siitä voisit, Ett' en sit' ilmaisis, jok' ilmaistuna Sua kiduttaisi.

CYMBELINE. Mua?

JACHIMO. Iloitsen, Ett on mun pakko näin se ilmi tuoda, Min salaus mua vaivaa. Konnuudella Sormuksen sain; se on Leonatuksen, Jonk' ajoit maanpakoon, ja — mikä sua Enemmän ehkä pahoittaa kuin mua — Ei maan ja taivaan välill' ole toista Elänyt jalompata. Jatkanko?

CYMBELINE. Kaikk' ilmaise.

JACHIMO. Valiotyttäres! — Hänt' aatellessa sydän vuotaa verta Ja petollinen sielu tuskaa tuntee — Anteeksi! Pyörryn.

CYMBELINE. Tyttäreni? Kuinka? Miehistä mieles! Mieluummin sun elää Suon täyden luonnonmääräsi kuin kuolla, Ennenkuin lisää kuulen. Toinnu! Puhu!

JACHIMO. Kerranpa — onneton se kellon lyömä! — Roomassa — olkoon kirottu se huone! — Pidoissa — oi, ett' oisi myrkkyä Se ruoka siellä ollut, ainakin Mun osani! — tuo hyvä Posthumus — Mitä ma sanon? liian hyvä mies Pahojen seuraan, hyväin hyvistä Parasten paras — huoliss' istui, kuullen, Kun maamme kaunoja me ylistimme Sulosta, joka parhaan kehujankin Tympäisi korskat, kasvusta, mi rammaks Sai Venuksen ja solakan Minervan, Nuo kauniit jumalkuvat, sielusta, Siit' avu-aitasta, mi naisen lempiin Vetävi miehen, ihaa mainimatta, Mi naimakoukku vain on, silmän syötti —

CYMBELINE. Tulessa palan. Joutuun!

JACHIMO. Liian joutuun Sa halaat surua. — Tuo Posthumus — Ylimys lemmessään ja lempenänsä Kuninkaan tytär — sanan sai ja alkoi — Ei meidän kehumia parjaamalla: Siin' oli tyyni hän kuin itse hyve — Kuvailla armastaan; sen kielin teki Ja siihen sielun loi; ol' ihanteemme Sen suhteen lönttäreitä, tai me itse Olimme mykät hölmöt.

CYMBELINE. Asiaan!

JACHIMO. Niin, tyttärenne siveys — se on alku. Dianan unet, sanoi hän, on kuumat, Vaimonsa yksin kylmä. Minä kehno, Epäilin kehujaan ja panin kultaa Vetoa kultaa vastaan, jota kantoi Hän sormessaan, siit' että anastaisin Aviovuoteensa ja sormuksensa Näin hältä voittaisin. Hän, jalo mies, Niin varma vaimons' oli kunniasta Kuin minkä minä nyt, ja vetoon pani Tuon sormuksen, ja ois sen tehnyt, vaikka Rubiini ois se Phoibon rattaiss' ollut, Niin, vaikka koko vaunuin arvoinenkin. Niiss' aikeissa Britanniaan ma riensin. Hovissa minut näitte, missä opin Kainolta tyttäreltänne, mik' ero On rakkauden ja vilpin. Näin kun toivo Minussa sammui, vaan ei mieliteko, Niin italialaiset aivoni Kutoa teidän hitaass' alkoi maassa Juont' ilkeää, mut hyötyyn nähden oivaa. Niin, petos luonnisti, ja valhenäytteet Toin myötäni niin vankat, että niistä Tul' aivan raivoon jalo Leonatus. Uskonsa vaimon maineeseen sai haavan, Kun todisteet toin ilmi: tapetit, Kuvaukset, rannerenkaan — millä juonin Sen voitinkaan! — ja vielä ruumiin luomen; Näin hänen täytyi luulla, että vaimo Siveyden liittons' oli rikkonut Ja mulle myynyt aarteensa. Ja sitten — On kuin nyt hänet näkisin —

POSTHUMUS (astuin esiin). Niin näetkin, Italian perkele! — Ma tyhmä houkko, Varas ja valtamurhaaja ja kaikki, Mit' ennen, nyt ja vasta konnan työlle Nimeksi pannaan! Hurskas tuomar', anna Minulle köyttä, veistä, myrkkyä! Kuningas, piinat taidokkaimmat keksi! Pahuutta mit' on maassa, arvoon nostan Sill', että vielä pahemp' olen itse. Minä, Posthumus, sun tyttäresi tapoin; — En, valhettelen, konna; siihen työhön Tilasin konnan pienemmän kuin minä, Pyhäkön varkaan: — hyveen templi oli Se nainen, hyve itse. Sylkekää, Kiviä minuun viskatkaa ja lokaa, Kaikk' usutelkaa katukoirat minuun! Posthumus olkoon joka konnan nimi! Halvassa olkoon konnuus! — Imogen, Eloni, iloni ja valtiaani! Imogen! Imogen!

IMOGEN. Vaiti, vaiti, herra! Kuulkaa.

POSTHUMUS. Kuin? Näytelmääkö? Korska kantapoika, Osasi maatkoon tuossa!

(Lyö häntä; hän kaatuu.)

PISANIO. Apuun, herrat! Minun ja teidän haltijattarenne! — Oi, Posthumus, mun herrani! Nyt vasta Tapoitte Imogenin. — Apuun, apuun! — Arvoisa rouva!

CYMBELINE. Pyöräll' onko mailma?

POSTHUMUS. Mua huimaiseeko?

PISANIO. Havahtukaa, rouva!

CYMBELINE. Jos niin on, silloin jumalat mua pieskööt Ilosta kuolemaan.

PISANIO. Kuin voitte, rouva?

IMOGEN. Pois silmistäni! Myrkkyä sa annoit. Pois turman mies, pois! Älä hengi siellä, Miss' elää prinssit!

CYMBELINE. Imogenin ääni!

PISANIO. Prinsessa! Tulikiveä ja tulta Minuhun syösköön taivas, jos en luullut, Ett' oli kallisarvoista se neste, Jonk' annoin teille! Sain sen äidiltänne.

CYMBELINE. Viel' uutta?

IMOGEN. Myrkkyä se oli.

CORNELIUS. Taivas! Kuningattaren tunnustuksest' yhtä En maininnut, jok' osoittaa, ett' olet Mies vakaa. "Jos Pisanio", hän sanoi, "Tuot' antoi juomaa emännälleen, jota Ma hälle annoin, niin se nainen siitä Kuin rotta kuolee."

CYMBELINE. Mitä tämä tietää?

CORNELIUS. Kuningatar mun, nähkääs, usein käski Sekoittaa hälle myrkkyä; syyks sanoi Hän tiedonhaluaan: hän tappaa tahtoi Vain kissoja ja koiria ja muuta Pient' elukkaa. Peläten, että hällä Pahemmat oli aikeet, juoman laitoin, Jok' oiti nautittua tyreytti Kaikk' elinhenget, mutta ennen pitkää Taas päästi luonnon voimat valloilleen. — Te sitä nautitteko?

IMOGEN. Totta kai, Kosk' olin kuollut.

BELARIUS. Siitä, pojat, harha.

GUIDERIUS. Fidele tottakin!

IMOGEN. Miks luotas syöksit Vihityn vaimosi? Nyt oletappa, Ett' olet jyrkänteellä: alas minut Taas syökse!

(Syleilee Posthumusta.)

POSTHUMUS. Riipu tässä hedelmänä, Mun sieluni, siks kunnes kuolee puu!

CYMBELINE. Kuin? Lihani ja lapseni! Ja minun Täss' annat älliönä tuijotella? Ei sanaa mulle?

IMOGEN (polvistuen). Siunatkaa mua, isä!

BELARIUS (Guideriukselle ja Arviragukselle). En soimaa, että häntä rakastitte; Teill' oli syytä.

CYMBELINE. Vihkivettä olkoon Tää kyyneltulva sulle! Imogen, Sun äitis kuollut on.

IMOGEN. Se minuun koskee.

CYMBELINE. Oi! Häijy oli hän, ja hänen syynsä Tää outo yhdyntä. Mut poiss' on Cloten, Ei kukaan tiedä, missä.

PISANIO. Pelotta Nyt toden sanon, herra. Cloten prinssi, Kun rouvaa kaivattihin, miekka maalla Tul' eteeni, suu vaahdossa, ja vannoi Ett' tappaisi mun oiti, jos en rouvan Tyyssijaa ilmoittaisi. Sattumalta Mull' oli taskussani herraltani Tekaistu kirje, ja se häntä ohjas Milfordin vuorist' etsimähän rouvaa. Raivossa, yllään isäntäni vaatteet, Jotk' ahdisti hän multa, sinne läksi Nyt riettaiss' aikeissa ja vannoen, Ett' emäntäni raiskais. Sitt' en tiedä, Miten on käynyt.

GUIDERIUS. Minä kerron lopun: Ma sinne hänet tapoin.

CYMBELINE. Herran tähden! En sois, ett' uljaat työsi huuliltani Sais kuulla ankaruutta. Nuori urho, Peruuta sanas.

GUIDERIUS. Sanoin sen ja tein sen.

CYMBELINE. Hän oli prinssi.

GUIDERIUS. Sangen raaka prinssi, Ei herjauksens' ollut prinssimäistä. Niin puheillaan mua härnäs, että merta Ma potkisin, jos niin se mulle ärjyis. Pään hältä poikki löin, ja ilo suuri, Ett' ei nyt tässä seiso hän ja kerro Minusta samaa.

CYMBELINE. Sua surkuttelen; Sua oma kieles syyttää. Kuolon oma Lain mukaan olet.

IMOGEN. Päättömän tuon ruumiin Ma miehekseni luulin.

CYMBELINE. Tuo mies köysiin, Ja viekää hänet pois!

BELARIUS. Seis, kuningas! Parempi hän on kuin se, jonka tappoi, Ja yhtä hyvä synnyltään kuin sinä. Sun edestäs hän kesti iskuja, Kun sadat Clotenit jo naarmaa vältti. — (Vartijalle.) Pois! Kädet irti! Ne ei ole tehty Kahleita varten.

CYMBELINE. Mitä, sotavanhus? Vihamme nostatko ja saamattoman Menetät palkkasi? Kuin? Yhtä hyvä Kuin minä synnyltään?

ARVIRAGUS. On liikaa siinä.

CYMBELINE. Ja siitä kuolet.

BELARIUS. Kaikki kolme kuollaan. Mut näytän, ett' on meistä kaks niin hyvää, Kuin mitä sanoin — Pojat, nyt mun täytyy Ilmaista seikka, jok' on vaaraks mulle, Mut onneks teille.

ARVIRAGUS. Sun on vaaras meidän.

GUIDERIUS. Ja meidän onni sun.

BELARIUS. Siis. — Jos saan luvan: Kuningas, sulla oli alamainen, Belarius nimeltä.

CYMBELINE. No, mitä siitä? Hän pettur' on ja henkipatto.

BELARIUS. Hän on Nyt tässä ijässä; — niin, henkipatto, Mut pettur' ei.

CYMBELINE. Hän viekää pois! Ei häntä Pelasta koko maailma.

BELARIUS. Liian kiivas! Mut ensin maksa poikiesi hoito. Ja kun sen saan, niin pane kiinni kaikki.

CYMBELINE. Poikaini hoito?

BELARIUS. Liiaks olen suora Ja tokinainen; tässä polvistun, Siks että poikani on aateloittu; Ei sitten vanhaa surku. Valtias, Nää nuoret mun ei ole, vaikka isäks Mua sanovat ja pojistani käyvät; Ne lanteenne on hedelmää, ja verta On verestänne.

CYMBELINE. Verta verestäni?

BELARIUS. Niin totta kuin isänne verta te. Minä, vanha Morgan, olen se Belarius, Jonk' ajoitte te kerran maanpakoon. Ol' oikkujanne vain mun rikokseni, Petos ja rangaistuskin; että kärsin, Siin' ainoo vikani. Nää jalot prinssit — Jalot ja prinssit! — ovat hoidossani Kakskymment' olleet vuotta; mitä tiesin, Opetin heille; tietomääräni Te tuntenette. Heidän imettäjäns' Euriphile, min ryöstön tähden nain, Varasti pojat, maanpakoon kun jouduin; Kehoitin häntä siihen; tein vain sen, Jost' ennalt' olin rangaistuksen saanut; Uskollisuudestani kostettuna Sain petturiksi. Jota haikeampi Vahinko teille, sitä kiihkeämpi Haluni ryöstöön. Mutta, herra, täss' on Poikanne jälleen; minä kadotan Kaks parast' yhdysmiestä maailmassa. Tuon taivaslaen siunaus kuin kaste Valukoon heihin! Arvolliset ovat Taivaalle tähdiköiksi.

CYMBELINE. Itkein haastat. Ihmeemmät teidän kolmen urotyöt on Kuin tämä taru. Nuo jos kadonneet On poikani, niin en vois toivoakkaan Kaht' arvokkaampaa.

BELARIUS. Hiukan vielä kuulkaa: Tää tässä, jota Polydoriks kutsun, Se teidän on Guiderius, ja tämä Nuorempi poikanne on, Arviragus, Minulle Cadwal. Kääritty hän oli Kuningattaren, äidin, kutomaan Valiovaippaan, jonka, vakuudeksi, Voin teille näyttää.

CYMBELINE. Guideriuksen oli Kaulassa luomi; verestävä tähti, Ihanpa ihme merkki.

BELARIUS. Hän se on. Häll' yhä vielä on se synnynnäinen: Sen hälle viisas luonto tätä varten Soi merkiksi.

CYMBELINE. Ma kolmoistenko emo? Näin synnytyksestään ei ole koskaan Iloinnut äiti. Taivaan siunaus teille, Kun oudon eksymyksen jälkeen taaskin Rataanne kierrätte! — Oi, Imogen! Kuningaskunnan näin sa menetit.

IMOGEN. En, isä; kaksi maailmaa ma voitin. — Oi, rakkaat veljet! Taasko kohdataan? Tosimman toden meistä puhuin minä, Se myöntäkää: te sanoitte mua veljeks, Mut sisar olin; minä teitä veljiks, Jot' olittekin.

CYMBELINE. Yhtyneet jo siis!

ARVIRAGUS. Niin olemme.

GUIDERIUS. Ja heti rakastuimme, Siks kunnes hänet kuolleeks luulimme.

CORNELIUS. Niin, kuningattarenko juomasta?

CYMBELINE. Oi, kumma vaisto! Milloin kuulen kaikki? Täss' äkin katkotussa tarinassa On monta haaraa, joiden syyt ja säikeet Erittää täytyy. Missä, kuinka elit? Kuin jouduit palkkoihin tuon roomalaisen? Kuink' yhdyit veljiisi? Kuin heidät jätit? Hovista miksi pakenit, ja mihin? Nää kaikki, sekin, miksikä te kolme Kävitte taisteluun, ja paljon muuta, Ties kuinka paljon liekään kyseltävää, Lisäksi kaikki syrjäseikkain vaiheet; Mut tämä laaja kysely ei paikkaan Eik' aikaan sovi. Nähkääs, Posthumus Jo Imogeniss' ankkuroi, ja tämä, Salaman vienon lailla, iskee silmää Hänehen, veljiin, minuun, roomalaiseen, Iloa kaikkiin leimuten ja kaikilt' Iloa saaden vastaan. Lähtekäämme, Ja templiss' uhratkaamme polttouhrit! — (Belariukselle.) Sin' olet veli mulle, nyt ja aina.

IMOGEN. Ja isä mulle; tähän onnentilaan Mua autoitte.

CYMBELINE. Näin kaikki riemuitsevat, Pait vankiraukat; hekin iloitkoot Ja lohdust' osan saakoot.

IMOGEN (Luciukselle). Hyvä herra, Nyt autan teitä.

LUCIUS. Onnellinen olkaa!

CYMBELINE. Kadonnut soturi, tuo uljas urho, Omansa tässä oisi kaunistamaan Kuninkaan kiitoksia.

POSTHUMUS. Minä olen Se soturi, jok', yllä köyhän puku, Seurailin näitä kolmea; se sopi Mun aikeeseeni. — Sano, Jachimo, Ett' olen se. Sa jalkoihini nöyrryit, Sun oisin tappaa voinut.

JACHIMO (polvistuen). Taaskin nöyrryn; Mut tunnon kuorma polveni nyt painaa, Kuin silloin teidän voima. Viekää henki, Jonk' ennenkin jo rikoin! Tässä sormus Ja rannerengas parhaan prinsessan, Mik' ikänään on lemmen valan tehnyt.

POSTHUMUS. Minulle älä nöyrry; voimani On sua armahtaa, ja kostoni On anteeksianto.

CYMBELINE. Jalo tuomio! Vävymme meille neuvoo ylevyyttä. Kaikille armo!

ARVIRAGUS. Meitä autoitte, Kuin todest' olisitte veli ollut, Ja iloksemme olettekin.

POSTHUMUS. Olen Vain palvelijanne. — Jalo Rooman mies, Nyt tietäjänne kutsukaa. Näin unta: Eteeni kotkan seljäss' ilmestyi Zeus itse ynnä monet henkihaamut Mun heimostani. Herätessän' oli Tää kirja rinnoillani; sisällys Niin hämärä on mulle, ett' en siitä Saa mieltä irti. Hänen näyttää suokaa Selitystaitoaan.

LUCIUS. Philarmonus!

TIETÄJÄ. Täss' olen.

LUCIUS. Lue tuo ja selitä.

TIETÄJÄ. (lukee). "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, taas virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja kyllyydessä."

Sin' olet poikaleijona, Leonatus, Sill', oikein selitettynä ja tarkoin, Nimesi Leo-natus siihen viittaa. (Cymbelinelle.) Tuo hento ilmatar sun tyttäresi, Nimeltä mollis aër; mollis aër On toisin: mulier, ja mulier On uskollinen vaimo tuo, jok' äsken, (Posthumukselle.) Ennuksen sanain mukaan, etsimättä Ja teille outona, kuin ilman henki, Syleili teitä.

CYMBELINE. Onhan tuossa mieltä.

TIETÄJÄ. Kuningas Cymbeline, tuo ylvä setri Se olet sinä; katkotut sen oksat Sun kaksi poikaas ryöstettiin Ja kuolleiks luultiin, mut taas elpyneinä Liittyivät valtasetriin, jonka versot Tuo Britanniaan kyllyyden ja rauhan.

CYMBELINE. Siis, rauha alkakaamme. — Cajus Lucius. Vaikk' olen voittaja, niin Caesaria Ja Rooman valtaa tunnustan, ja lupaan Sen vanhan veron maksaa, josta mua Tuo kuningatar häijy esteli. Nyt hänen niinkuin poikansakin päällä Vanhurskaan taivaan raskas käsi lepää.

TIETÄJÄ. Taivasten vallat sormin soinnuttavat Nyt rauhan virttä. Näky, jonka kerroin Ma Luciukselle ennen taistelua — Mi tuskin viel' on jäähtynyt — se täysin On toteen käynyt: Rooman kotka lensi Väkevin siivin etelästä länteen, Väheten yhä, kunnes sädeloistoon Katosi aivan; niin myös suuri Caesar, Tuo valtakotka, ystävyksiin liittyy Nyt Cymbelineen, joka lännen mailla Sädehtii täällä.

CYMBELINE. Jumalille kiitos! Ja templeistämme suitsusavut nouskoot Jumalten kotiin! Koko kansan tiedoks Tään rauhan teemme. Tulkaa! Ystävinä Britannian ja Rooman liput rinnan Nyt liehukoot! Näin Lud'in kautta käymme Zeun suuren templihin ja siellä rauhan Julistamme ja juhlin vahvistamme. — Eteenpäin! — Kädet suitsevina verta Lie moinen rauha tehty ensi kerta.

(Kaikki menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] Cassibelan, Trinobantien kuningas, soti Julius Caesaria vastaan. Tenantius, Cymbelinen isä, oli Cassibelanin veljenpoika ja seuraaja.

[2] Oi, Afrikast' ett' oisivat, s.o. erämaassa, missä prinssillä ei olisi ketään puoltajaa.

[3] Kuin roomalaista saunaa. Roomalaiset saunat olivat huonossa huudossa.

[4] Niinkuin hautakuorin kuvapatsaan. Tarkoittaa vanhoissa tuomiokirkoissa tavattavia hautapatsaita, joissa kuolleet kuvataan nukkuviksi kädet ristissä.

[5] Tereuksen tarina, luettavana Ovidiuksen Metamorfoseissa VI 423-674.

[6] Lud'in kaupunki, nykyinen Lontoo. Perintötarun mukaan oli Lud, Cassibelanin vanhempi veli ja edeltäjä, uudestaan rakennuttanut Trinobantien hävitetyn kaupungin ja pannut sille oman nimensä.

[7] Mulmutius (ei: Malmutius) oli brittiläisten ensimmäinen lainlaatija, joka, perintötarun mukaan, pitkällisen anarkian perästä jälleen yhdisti valtakunnan yhdeksi.

[8] Pannonian ja Dalmatian miehet. Näiden kansain kapina roomalaisia vastaan tapahtui oikeastaan Tenantiuksen aikana.

[9] Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi. Italialaiset olivat myrkynsekoittajiksi tunnetut.

[10] Korska käärelakki päässä. Sh:n aikuisissa ritariromaaneissa hämmentyivät usein saraseenit ja aarnit eli jättiläiset toisiinsa.

[11] Min' olen vanha, muotiheitto vaate. Oli tapana kätkeä vanhoja vaatteita. Jos kangas oli kallisarvoista, ratkottiin vaate joskus ja neulottiin uudeksi.

[12] Nää kuokka-parat. Imogen tarkoittaa käsiänsä.