JULIUS CAESAR

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1884.

Näytelmän henkilöt:

JULIUS CAESAR. OCTAVIUS CAESAR, | MARCUS ANTONIUS, | triumvireja Caesarin kuoltua. M. AEMIL. LEPIDUS, | CICERO, | PUBLIUS, | senaattoreja. POPILIUS LENA, | MARCUS BRUTUS, | CASSIUS. | CASCA, | TREBONIUS, | salaliittolaisia Julius Caesaria vastaan. LIGARIUS, | DECIUS BRUTUS, | METELLUS CIMBER, | CINNA, | MARULLUS, | tribuuneja. FLAVIUS, | ARTEMIDORUS, sophisti Cnidoosta. Tietäjä. CINNA, runoilija. Toinen runoilija. LUCILIUS, | TITINIUS, | MESSALA, | Bruton ja Cassion ystäviä. CATO nuori, | VOLUMNIUS, | VARRO. | CLITUS, | CLAUDIUS, | Bruton palvelijoita. STRATO, | LUCIUS, | DARDANIUS, | PINDARUS, Cassion palvelija. CALPURNIA, Caesarin puoliso. PORTIA, Bruton puoliso. Senaattoreja, kansalaisia, vartijoita, seuralaisia, y.m.

Tapahtumapaikka: alussa Rooma, sitten Sardes ja Philippi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus

Rooma. Katu.

(Flavius, Marullus ja joukko porvareita tulee.)

FLAVIUS. Pois, kotihinne, laiskat juhdat! Pois! Pyhäkö nyt on? Ettekö te tiedä. Ett' ilman ammattinsa merkkiä Käs'työläiset ei ulkon' arkipäivin Saa liikkua? Mik' elinkeino sulla?

1 PORVARI. Ma, hyvä herra, olen salvumies.

MARULLUS. Miss' etunahkasi ja kulmapuusi? Miks sulla pyhävaattehet on ylläs? — Te, ystävä, mit' ammattia te?

2 PORVARI. Totta puhuen, herra hyvä, hienoon taitotekoon verrattuna on minun työni, niin sanoakseni, vaan paikkurin työtä.

MARULLUS. Mit' olet ammattia? Suoraan vastaa.

2 PORVARI. Semmoista ammattia, jota, toivoakseni, saatan hyvällä omallatunnolla tehdä; sillä minä, totta puhuen, korjaan huonoa saattoa.

MARULLUS. Ammattis, konna? Vastaa, kurja konna!

2 PORVARI. Älkää, hyvä herra, älkää, herran tähden, minun tähteni revetkö! Kuitenkin, jos repeäisitte, niin kyllä minä teitä korjata saatan.

MARULLUS. Mitä sillä tarkoitat? Korjatako minua, sinä röyhkeä lurjus?

2 PORVARI. Niin, herra, paikata teitä.

FLAVIUS. Olet siis kengänpaikkuri, niinkö?

2 PORVARI. Niin, herra, naskali yksin se minua elättää. Minä en kamasaksain asioihin ryhdy, enkä saksattarien liioin, muulla kuin naskalillani. Niin, toden totta, minä olen vanhain kenkien haavalääkäri; kun ne hengenvaarassa ovat, autan minä niitä. Ei ole sitä sievää lehmännahkan polkijata, joka ei olisi liikkunut kätteni töillä.

FLAVIUS. Mut miks et ole verstaassas, vaan täällä Katuja laahaat tämän joukon kanssa?

2 PORVARI. Niin, herra hyvä, nähkääs, kuluttaakseni heidän kenkiänsä ja saadakseni näin enemmän työtä itselleni. Mutta, totta puhuen, pidämme nyt joutopäivää, nähdäksemme Caesaria ja iloitaksemme hänen voittoretkestänsä.

MARULLUS. Iloita? Miks? Hän mitä meille voitti? Mit' alamaisia hän Roomaan tuopi, Koristeiks vaunun pyöriin kahlittuina? Te kivet, pölkyt, tunnottomat kurjat! Pii-sydämet te, julmat Rooman miehet! Pompejon tunsitten. Kuink' useasti Muureille kapusitte, ikkunoihin, Torneihin, jopa savutorvihinkin, Kakarat helmoissa, ja päivän pitkän Niin kiltist' odotitte nähdäksenne Pompejon suuren käyvän Rooman halki. Kun hänen vaunuistaan vaan haameen näitte, Yleinen eikö soinut riemuhuuto, Niin että Tiber laidoiltansa säikkyi, Kun kirkunanne kajahtavan kuuli Kaaloisiin rantoihinsa? Ja nytkö teillä juhlapuku yllä? Ja nytkö vietätten te joutopäivää? Nyt senkö tietä kukitatte, joka Pompejon verta voittoriemuin sotkee? Pois! Kotiinne pois, rukoilkaa polvillanne, Ett' torjuis meiltä jumalat sen turman, Jok' ompi moisen kiittämättömyyden Ehdoton palkka!

FLAVIUS. Menkää, kansalaiset, Kokoilkaa rikoksenne sovinnoksi Kaikk' ammattinne köyhät, käykää sitten Luo Tiberin, sen juottiin kyyneleenne Vuodattakaatte, siks ett' alin virta Ylintä äyrään reunaa suutelee. (Porvarit lähtevät.) Kas, kuinka taipuu melto mieli! Pois he Nyt hiipivät, syyn salpa kielillänsä. Käy sinä Capitoliin tuota tietä, Min' astun tätä. Paljaiks riisu patsaat, Jos peitetyt ne juhlakoristeill' on.

MARULLUS. Tuo käykö päinsä? Nyt, tiedäthän, on Lupercali-juhla.

FLAVIUS. Viis siitä! Patsait' älä peittää salli Caesarin voittomerkeillä. Nyt lähden Ja kaduilt' ajan roistokansan pois; Tee samoin sinä, missä parven huomaat. Siivistä Caesarin nuo höyhenekset Kun pois vaan noukitaan, hält' estyy lento. Hän muuten yli silmänkannon kiitää Ja saattaa orjanpelkoon meidät kaikki.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Rooma. Julkinen paikka.

(Juhlasaatossa ja soitannolla tulevat Caesar, Antonius, kilpajuoksuun varustettuna, Calpurnia, Portia, Decius, Cicero, Brutus, Cassius ja Casca; heidän jäljissänsä suuri ihmisjoukko, muun muassa eräs tietäjä.)

CAESAR. Calpurnia!

CASCA. Caesar puhuu! vait!

(Soitanto lakkaa.)

CAESAR. Calpurnia!

CALPURNIA. Täss' olen, puolisoni.

CAESAR. Asetu suoraan Antonion tielle, Kun kilpaan ryntää hän. — Antonius!

ANTONIUS. Ylevä Caesar, mitä?

CAESAR. Äl' unhota, Antonius, vauhdissas Calpurniaa koskettaa; näet, luullaan että, Pyhässä kilvassa kun mahoon koskee, Hän kirouksestaan pääsee.

ANTONIUS. Kyllä muistan. Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

CAESAR. Siis toimeen! Menot kaikki muistakaatte.

(Soitantoa.)

TIETÄJÄ. Caesar!

CAESAR. Ken siellä huutaa?

CASCA. Vait, kaikki vaiti! Hiljaa vielä kerran!

(Soitanto lakkaa.)

CAESAR. Ken siellä tungoksessa mua huutaa? Lävitse soiton räikkä ääni kaikuu Ja huutaa: "Caesar!" Puhu! Caesar kuulee.

TIETÄJÄ. Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

CAESAR. Ken on hän?

BRUTUS. Tietäjä; hän pyytää ettäs Viidettätoista Mars-kuun päivää varot.

CAESAR. Hän tuokaa tänne: tahdon nähdä kasvot.

CASCA. Mies, esiin sieltä! Caesarihin katso!

CAESAR. No, mitä sanot nyt? Se kerro vielä.

TIETÄJÄ. Viidettätoista Mars-kuun päivää varo!

CAESAR. Uneksija! Pois tiekseen! — Tulkaa nyt.

(Torvimarssi. Kaikki lähtevät, paitsi Brutus ja Cassius.)

CASSIUS. No, etkö tule kilpaa katsomaan?

BRUTUS. Minäkö? En.

CASSIUS. Ma pyydän, tule pois.

BRUTUS. Ei mulle sovi leikit: mull' ei ole Tuot' Antonion hilpeätä mieltä. Mut huvias en estää tahdo, Cassius; Sun jätän nyt.

CASSIUS. Jo aikoj' olen tarkannut sua, Brutus: Ma silmissäs en näe sit' ystävyyttä Ja suoruutta, jot' ennen niissä näin. Sa liian kylmäks olet, vieraaks tullut Rakastavalle ystävälles.

BRUTUS. Cassius, Sin' älä pety. Muotoni jos peitän, Niin katseheni sekasorron käännän Vaan omaan itseeni. Mua jonkun aikaa Riitaiset intohimot vaivanneet on, Aatokset, jotka mulle yksin sopii; Ne ehkä käytökseeni varjon luovat. Mut tuota älkööt surko ystäväni, (Joit' olet sinä Cassius yks), ja älkööt Sanoko kylmyyttäni muuks, kuin että, Sielussaan sotaa käyden, Brutus parka Unohtaa muille ystävyyttä näyttää.

CASSIUS. Siis ymmärsin sun, Brutus, aivan väärin, Poveeni tuohon sen vuoks peitin monta Suur'arvoist' aatetta ja oivaa tuumaa. Sano, Brutus hyvä, voitko nähdä kasvos?

BRUTUS. En, Cassius; itseään ei näe silmä, Jos muist' ei esineistä heijastu se.

CASSIUS. Niin kyllä! Ja paljon surkutellaan sitä, Brutus, Ett'ei sull' ole kuvastinta, joka Salatun arvos silmiis tois, niin että Näkisit kuvajaises. Tiedän kuinka Monikin kelpo Rooman mies, — pait Caesar, Tuo jumala, — puhuissaan Brutosta Ja huokaillessaan ajan ikeen alla, Sois että Brutoll' olis heidän silmät.

BRUTUS. Mua mihin vaaraan vietteletkään, Cassius, Kun tahdot saada minun etsimään Sit' itsestäni, mit' ei minuss' ole?

CASSIUS. Siis, Brutus hyvä, kuule mitä lausun: Ja koska tiedät, että parhain itses Kuvastimessa näet, niin minä, peilis, Sinulle kainost' ilmaisen sen puolen Sinusta, jot'et itse vielä tunne. Mua, Brutus, älä epäile. Jos oisin Ma ilmi narri, taikka tapa mulla Tarita julkivalall' ystävyyttä Kaikille vastatulleille; jos tiedät Ett' ihmist' imartelen, syleilen Ja sitten häntä parjaan; tai jos tiedät Ett' ilmi-tunnustuksen juomingeissa Teen koko seuralle, mua silloin varo.

(Torventoitauksia ja ilohuutoa kuuluu.)

BRUTUS. Mik' ilo tuo? Mä pelkään että kansa Kuninkaaks valikoipi Caesarin.

CASSIUS. Vai pelkäät sitä? Siis mun täytyy luulla, Ett'et sa sitä sois.

BRUTUS. En soiskaan, Cassius; Rakastan häntä paljon kuitenkin. — Vaan miks mua täällä viivytät niin kauan? Mit' aiot mulle ilmoittaa? Jos koskee Se yhteishyvää, toisen silmän eteen Aseta kunnia ja toisen surma, Ma tyynnä katson kumpaakin. Niin totta Kuin jumal' auttakoon, ma kunniaa Rakastan enemmän kuin vaaraa pelkään.

CASSIUS. Sen kunnon sinussa ma tunnen, Brutus, Niin totta kuin ma ulkomuotos tunnen. No niin, nyt onkin kunniasta puhe. — En tietää voi mit' arvelette sinä Ja muut täst' elämästä, mutta minust' Olematonna paremp' ois kuin elää Ja kaltaistani peljätä. Kuin Caesar Vapaana minä synnyin, samoin sinä; Sam' oli meillä ravinto kuin hällä, Ja kestämme kuin hänkin talven kylmät. Kerranpa — oli kolkko, raju ilma, Ärjyillen Tiber rantojansa pieksi — Huus mulle Caesar: "tuohon raivoon virtaan Hypätä kanssan' uskallatko, Cassius, Ja niemeen tuonne uida?" Virtaan oiti Ma, vaatteet yllä, syöksin, pyytäin häntä Mua seuraamaan; ja sen hän, totta, teki. Rajuna tyrsky kuohui, suonin vahvoin Sysimme sitä, työntäen sen syrjään Tai rinnoill' uljailla sen salvaten. Mut ennen kuin me määrän saavutimme, Huus Caesar: "Cassius, auta, minä hukun!" Kuin suuri kanta-isämme Aeneas Harteillaan kantoi Trojan liekeistä Anchises-ukon, Caesarin ma samoin Tiberin laineist' uupuneena kannoin. Ja se mies on nyt jumala, ja Cassius Saa, kurja raukka, selkä köyryss' olla, Kun Caesar penseästi päätään nyökkää. Espanjass' oli horkka hällä; silloin Kun kohtas tauti, värisi hän, näin sen; Värisi tottakin se jumala! Huulilta pelkureilta katos puna, Ja silmä tuo, jonk' uhkaa mailma säikkyy, Kadotti loistonsa; ja voi! hän voihki; Tuo ääni, joka käskee roomalaisten Puheitaan kuulla ja ne kirjaan panna, Kuin sairas impi huusi: "juomist' anna, Titinius!" Taivaan vallat! Ihme että Mies, luonnoltaan niin heikko, kaiken suuren Edelle pääsee näin ja voitonpalmun Saa yksinään.

(Ilohuutoja ja torventoitauksia kuuluu.)

BRUTUS. Taas yleist' ihastusta! Nuo riemuhuudot tarkoittavat, luulen, Uutt' arvon kertymistä Caesarille.

CASSIUS. Tän ahtaan mailman ylitse hän astuu Kuin jätti, ja me kääpiöt me käymme Kolossin jalkain väliss' urkkien Ja tirkistellen inhaa hautapaikkaa. On ihmisellä onnens' ohjat joskus. Syy, rakas Brutus, kurjaan pienuuteemme On itsessämme eikä tähdissämme. Brutus ja Caesar! Mit' on siis se Caesar? Miks on se nimi kuulumpi kuin sun? Ne piirrä rinnan: sun on yhtä kaunis; Niit' äännä: yhtä soipa sun; ne vaakaa, Ja sun on yhtä raskas; loihdi niillä, Ja Brutus nostaa henkiä kuin Caesar. No, kaikkien jumalien nimessä! Hän mitä syö, tuo Caesar, kun hän kasvaa Noin suureksi? Häväisty olet, aika! Sun jalot sukuveres kuivui, Rooma! Isonko tulvan jälkeen aikakautta, Jonk' yksi mies vaan olis kuuluks tehnyt? Ken väittänyt on Roomast' ennen koskaan, Ett' yks mies vaan sen laajaan piiriin mahtuu? Se totta Rooma on, ja kyllin ruumaa, Jos siinä vaan on ainoakin mies. Oi, kuulimmehan kuinka isät lausui: Tääll' oli muinoin Brutus, joka ennen Suvainnut Roomass' olis pirun hovin Kuin kuninkaan.

BRUTUS. En lainkaan epäile ma ystävyyttäs, Ja arvaan mihin työntää mua tahdot; Mietteeni siitä sekä ajastamme Ma lausun vasta; tällä haavaa soisin — Sydämest' anon sitä — vapaaks päästä Kehoituksistas. Lausunut mit' olet, Ma sitä tuumin; lausua mit' aiot, Ma tyynnä kuulen, kun vaan aikaan sopii Niin suurist' asioista neuvotella. Siks, jalo ystäväni, harki tuota: Maamoukka tahtois Brutus ennen olla, Kuin Rooman pojaks itseänsä kiittää Oloissa näissä vaikeissa, joilla Rasittaa meitä tämä aika uhkaa.

CASSIUS. Iloitsen että heikot sanani Saa Brutost' irti senkin verran tulta.

BRUTUS. Jo loppui ilve; Caesar palajaa.

CASSIUS. Kun ohi käyvät, tartu Cascan hihaan; Tylyllä tavallaan hän sulle kertoo Mit' ompi tähdellistä tapahtunna.

(Caesar seuralaisineen palajaa.)

BRUTUS. Sen kyllä teen. — Mut, huomaitsetko, Cassius, Caesarin otsaa punaa vihan hehka, Ja seura on, kuin nuhteit' olis saanut. Calpurnian poski kalvas on, ja silmät Niin punaiset ja tuimat Cicerolla, Kuin Capitolin neuvostossa joskus, Kun senaattorit häntä vastaan väittää.

CASSIUS. Asian laidan kyllä Casca kertoo.

CAESAR. Antonius!

ANTONIUS. Caesar!

CAESAR. Ma seurahani lihavia tahdon, Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu. Nälkäinen, ontto Cassion on katse: Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.

ANTONIUS. Hänest' ei vaaraa, älkää peljätkö: Sävyisä hän on, jalo roomalainen.

CAESAR. Lihavamp' olla sais! Vaan hänt' en pelkää. Mut jos mun nimelleni pelko sopis, En tiedä ketä niin ma karttaisin Kuin tuota laihaa Cassiota. Hän lukee Ja huomaa paljon; ihmisien toimet Hän halki katsoo; leikist' ei hän huoli, Kuin sä, Antonius; soitannost' ei piittaa; Hymyilee harvoin, silloinkin on niinkuin Hän soimais itseään ja mieltään ilkkuis Siit' että nauruun heltyä se saattaa. Semmoiset henget ei saa koskaan rauhaa, Niin kauan kuin heit' etevämp' on ykskin. Ja sen vuoks ovat he niin vaaralliset. Ma sanon, mik' on peljättävää, enkä Mit' itse pelkään; Caesar olen aina! Käy oikealle, korva tää on kuuro, Ja suoraan hänest' ajatukses lausu.

(Caesar seuralaisineen lähtee. Casca jääpi.)

CASCA. Takista mua ny'it: mitä tahdot?

BRUTUS. Niin, Casca, kerro mit' on tapahtunna, Kosk' on niin synkkä muodoltansa Caesar.

CASCA. Kuin? Etkö muass' ollut? Etkö? Mitä?

BRUTUS. En kysyis silloin mit' on tapahtunna.

CASCA. No niin, hänelle tarjottiin kruunu; ja kun se hänelle tarjottiin, työnsi hän sen luotaan kätensä selkäpuolella, näin; ja silloin kansa nosti riemuhuudon.

BRUTUS. Mik' oli syynä toiseen riekkunaan?

CASCA. He, sama asia.

CASSIUS. Meluttiin kolmasti; mit' oli kolmas?

CASCA. He, aina sama asia.

BRUTUS. Kolmasti tarjottiinko kruunu hälle?

CASCA. No, kuinkas muuten; ja kolmasti hän sen luotaan työnsi, mutta joka kerta aina hiljemmin; ja joka työntämiseltä kunnon naapurini kajahuttivat riemuhuudon.

CASSIUS. Ken hälle tarjos kruunun?

CASCA. He, Antonius.

BRUTUS. Miten se kävi? Kerro, hyvä Casca.

CASCA. Yhtä hyvin voisin mennä hirteen kuin kertoa miten se kävi; pelkkää hullutusta kaikki, en pannut sitä merkille. Marcus Antonius, sen näin, tarjosi hänelle kruunun; — ei se oikeastaan kruunukaan ollut, se oli tuollainen virve vaan; — ja, niinkuin sanoin, työnsi hän sen luotaan kerran; mutta, kaikesta huolimatta, olisi hän, luullakseni, mielellään ottanut sen. Sitten hän sen tarjosi hänelle toistamiseen; sitten hän sen toistamiseen luotaan työnsi; mutta, luullakseni, hän sangen vastenmielisesti siitä sormensa hellitti. Ja sitten hän sen tarjosi kolmannesti; hän sen kolmannesti työnsi luotaan; ja aina kun hän sen hylkäsi, kiljui roistoväki ja paukutti yhteen karkeita käsiänsä ja nakkasi hikisiä yömyssyjänsä ilmaan ja purki semmoisen määrän haisevata henkeä, kun Caesar kruunun hylkäsi, että se oli Caesarin tukehuttaa; hän, näet, pyörtyi ja kaatui maahan. Ja mitä minuun tulee, en uskaltanut nauraa; pelkäsin, näet sen, suutani avata ja hengittää itseeni tuota pahaa ilmaa.

CASSIUS. Vait! minä pyydän. Mitä? Caesar pyörtyi?

CASCA. Niin, kaatui torille, valutti vaahtoa suustaan ja oli äänetön.

BRUTUS. Se luultavaa on: häll' on kaatuvainen.

CASSIUS. Ei, Caesarilla ei; vaan sulla, mulla Ja kelpo Cascalla on kaatuvainen.

CASCA. En tiedä mitä sillä tarkoitat; mutta Caesar kaatui, se on varma. Jos ei roskakansa hänelle käsiään taputtanut tai viheltänyt hänelle aina sitä myöden miten hän heitä miellytti tai ei, niinkuin näyttelijöille teatterissa tekevät, niin en ole minä kunniallinen mies.

BRUTUS. Mitä hän sanoi, kun hän siitä tointui?

CASCA. Niin, nähkääs, ennen kaatumistaan, kun hän huomasi roskaväen ihastuvan siitä, että hän kruunun hylkäsi, niin riisti hän auki nuttunsa ja tarjosi heille kurkkunsa poikki leikattavaksi. — Jos minä en olisi miestä sanasta ottanut, jos vaan olisin ammattimies ollut, niin menisin vaikka elävään helvettiin noiden konnain kanssa. — Ja sitten hän kaatui. Kun hän siitä tointui, sanoi hän toivovansa, että kunnioitettava seura lukisi sen hänen tautinsa syyksi, jos hän muka oli tehnyt tai sanonut jotakin sopimatonta. Kolme tai neljä luuskaa, jotka vieressäni seisoivat, huusivat: "voi, hyvä ihminen!" — ja antoivat hänelle anteeksi sydämensä pohjasta. Vaan se ei paljoa maksa; vaikka Caesar olisi heidän äitinsä kuoliaaksi pistänyt, eivät he olisi toisin tehneet.

BRUTUS. Ja sittenkö noin synkkänä hän läksi?

CASCA. Niin.

CASSIUS. Sanoiko Cicero mitään?

CASCA. Kyllä; hän puhui kreikankieltä.

CASSIUS. Missä tarkoituksessa?

CASCA. Niin, jospa minä sen voisin sanoa, niin en enää koskaan kehtaisi silmiisi katsoa. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, hymyilivät toisillensa ja pudistivat päätään. Mitä minuun tulee, oli se mulle kreikankieltä. Saattaisin teille kertoa vielä muita uutisia: Marullon ja Flavion on suu tukittu, kun riistivät pois virveet Caesarin kuvapatsailta. Hyvästi nyt! Oli siellä vielä muutakin hullutusta, jos sitä vaan jaksaisin muistaa.

CASSIUS. Tuletko luokseni illalliselle, Casca?

CASCA. En, olen luvannut muualle mennä.

CASSIUS. Tuletko huomenna päivälliselle luokseni?

CASCA. Tulen, jos elän ja sanassasi pysyt ja ruokasi kelpaa syötäväksi.

CASSIUS. Hyvä, odotan sua siis.

CASCA. Tee se. Hyvästi jääkää kumpikin.

(Lähtee.)

BRUTUS. Voi, mikä jörö hänestä on tullut! Hän koulupoikan' oli tulta täynnä.

CASSIUS. Niin on hän vieläkin, kun joku jalo Ja uljas yritys on hankkehessa, Vaikk' innottomaks teeskelee hän. Höystett' On vaan tuo raakuus hänen älyllensä, Se mielihalua vaan kiihoittaapi Sulattamahan hänen lauseitaan.

BRUTUS. Niin onkin. Nyt sun jätän täksi kertaa. Huomenna jos mua puhutella tahdot, Käyn luonasi, tai, jos sua haluttaa Mun kotihini tulla, niin sua varron.

CASSIUS. Sen teen. — Siks ajattele maailmaa. — (Brutus lähtee.) Niin, jalo olet, Brutus; mutta huomaan Ett' oiva luontos vieraantua saattaa Pois tarkoituksestaan. On senvuoks tarpeen Ett' etsii jalo henki vertaistansa. Niin luja ken, jot' ei vois vietellä? Mua Caesar kammoo, Brutoa hän lempii; Jos hän ois Cassius nyt, ja minä Brutus, Mun mielt' ei hän muuttaa vois. Tän' yönä Sisähän Bruton ikkunasta viskaan Ma kirjeit', eri käsi-alaa kaikki, Kuin eri kansalaisilt' ois ne tulleet, Jotk' osoittavat kuinka suuri Roomall' On luulo hänen nimestään, ja joiss' on Caesarin vallanhimoon hieno viittaus. Ja sitten, Caesar, varo sitten vaan: Sun survomme, tai meidät survotaan.

(Lähtee.)

Kolmas kohtaus.

Katu.

(Ukkosta ja leimausta. Casca, paljastettu miekka kädessä, ja Cicero tulevat eri haaroilta.)

CICERO. Hyv' iltaa. Caesarinko kotiin saatoit? Miks huohotat ja tuijottelet noin?

CASCA. Sua eikö hirvitä, kun vankka maakin Kuin heikko ruoko horjuu? Cicero! Säit' olen nähnyt, joissa pahkatammen Toraiset tuulet silponeet on; nähnyt Kuink' ylväs meri paisuu, vaahtoo Halusta nousta uhkaavihin pilviin. Mut tätä ennen, ennen tätä yötä En ole liekkisateen halki käynyt. Sisäinen joko sota taivahass' on Tai mailma, ynseänä jumalille, Heit' yllyttännä turmaa tuomaan meille.

CICERO. No, näitkö vielä muuta ihmeellistä?

CASCA. Näin: orja (miehen tunnet) ilmaan nosti Vasenta kättään: liekiten se leimus, Kuin kymmenittäin soihtuja, ja sentään Tulelle tunnotonna ehjäks jäi. Lisäks, (siit' asti miekkani on maalla,) Näin Capitolin luona jalopeuran, Mua mulkoili se, ärjyin ohi kulki, Vaan vahingoittamatta. Ryhmäss' aivan Siin' oli satakunta jylhää naista, Pelosta muuttunutta, jotka vannoi Nähneensä tuli-ihmisiä aivan Katuja pitkin liikkuvan. Yön lintu Torilla eilen keskipäivän' istui Huhuillen, huutaen. Kun nämä ihmeet Näin yhteen sattuvat, on turhaa väittää: "Se ja se syyn' on: kaikk' on luonnollista." Min' uskon, että turmaa ennustaa ne Juur niille maille, missä ilmestyvät.

CICERO. Niin, kumma kyll' on aika; oinaan tapaans' Selittää ihminen tok' esineitä Päin vastoin esineiden omaa mieltä. Huomenna Capitoliin käykö Caesar?

CASCA. Käy: Antonion hän käski laittaa sanan Sinulle, että huomenn' on hän siellä.

CICERO. Hyv' yötä, Casca, siis! Täss' ilmain melskees' Ei ole hauska olla.

CASCA. Hyvästi!

(Cicero lähtee) (Cassius tulee.)

CASSIUS. Ken siellä?

CASCA. Rooman mies.

CASSIUS. Haa! Cascan ääni.

CASCA. On tarkka korvas. Cassius, mikä yö!

CASSIUS. Yö sangen hauska kunnon ihmisille.

CASCA. Ken taivast' on näin uhkaavana nähnyt?

CASSIUS. Se, jok' on maan näin syyllisenä nähnyt. Katuja pitkin minä olen käynyt, Yön hirmuloille itsen' alttiiks pannen. Näin vyöttämättä, kuin mun näet, Casca, Poveni ukon vaajalle ma riisuin! Kun käärmeilevä sinileimaus näytti Avaavan taivaan rinnan, asetuin ma Sen tielle ja sen nuolen pilkaks aivan.

CASCA. Mut noin miks taivasta sa kiusasit? Vavista tulee ihmisen ja peljätä, Kun suuret jumalat noin jylhät airuut Lähettää varoituksen merkiks meille.

CASSIUS. Sin' olet tylsä, Casca; hengen hehku, Tuo roomalainen ele, sulta puuttuu, Tai sit' et käytä. Kalvas olet, pelkäät, Ja tuijottelet, ihmetyksiin vaivut, Kun näät näin oudon kiihkeänä taivaan. Vaan tosisyytä mietipäs, mit' ovat Nuo tulet, harhaavat nuo haamut kaikki, Miks poikkee pedot, linnut luonnostaan, Miks ennustaapi vanhus, laps ja narri; Nuo kaikki miksi tavastaan ne muuttuu, Päämäärästään ja alku-olennostaan Noin luonnottomiks, — mieti vaan, niin huomaa! Ett' on tuon hengen heihin taivas pannut Varoitukseks ja pelvoks heitä käyttäin, Kun luonnoton on jokin olokanta. Nimittää sulle miehen voisin, Casca, Kuin tämä yö niin jylhän, miehen, joka Tult' iskee, pauhaa, hautoj' aukoo, karjuu Kuin Capitolin jalopeura; miehen, Ei ruumiilt' etevämmän meitä kumpaa, Mut kauhistavaan määrään paisuneen Ja hirmuisen kuin nämä kummat ilmeet.

CASCA. Tarkoitat Caesaria? Niinkö, Cassius?

CASSIUS. Niin, ketä hyvänänsä: roomalaisill' On suonet niinkuin isillään ja raajat; Mut kuollut on, voi meitä! isäin henki, Ja äitiemme mieli meitä johtaa; Ikeemme sietämys on akkamaista.

CASCA. Senaatti huomenn' aikoo, niin maar kuuluu. Julistaa kuninkaaks Caesarin; Merillä, mailla, kaikkialla saa hän, Pait Italiassa, kruunuansa käyttää.

CASSIUS. Ma tiedän miss' on silloin puukon paikka: Cassion päästää orjuudesta Cassius. Jumalat, näin te heikon vahvaks teette! Jumalat, näin tyrannit kukistatte! Ei kivilinnat, takovaski-tornit, Ei tunkat tyrmät, vahvat rautakahleet Voi hengen valtaa estää; elämällä, Kun tähän mailman ikeesen se suuttuu, On aina voima päästä valloillensa. Kun tiedän sen, niin tietköön kaikki mailma, Ett' itse, milloin tahdon, pois voin heittää Sen sorron, jota kärsin.

(Ukkosen jylinätä kestää.)

CASCA. Samoin minä. Omassa kädessänsä joka orjall' On voima murtaa rikki kahlehensa.

CASSIUS. Miks Caesar siis on tyranni? Mies-parka! Ei hukka ois hän, jos ei Rooman miestä Hän lampaaks huomais, eikä jalopeura, Jos peuroj' eivät olis roomalaiset. Ken äkist' aikoo suuren liekin saada, Hän heikost' oljest' alkaa. Mitä roskaa Ja romua on Rooma, että sitä Voi halvaks viriks käyttää, joka loiston Lois tuohon Caesar-riepuun. Mutta voi! Mihinkä minut saatoit? Kenties puhun Nyt nöyrän orjan kuullen; silloin varmaan Tilille käydä saan. Vaan, mull' on miekka, Ja vaarat ne on joutavia mulle.

CASCA. Nyt puhut Cascalle: se miesi suotta Ei suutaan soita. Tuossa käteni! Käy toimeen vaan ja näistä tuskist' auta, Niin tämä mies se rohkeimmankin rinnall' Esillen astuu.

CASSIUS. Kauppa siis on tehty. Nyt tiedäs, Casca: taivuttanut olen Jo jotkut Rooman jalomielisimmät Mun kanssan' uskallettuun yritykseen, Joss' ompi maine tarjona ja vaara. Pompejon pylvästössä nyt he varmaan Mua vartovat; näät, tässä hirmu-yössä Ei kadull' ykskään ihmissielu liiku; Ja luonnonkin on katsanto ja muoto Sen työn näköinen, jota toimitamme, Verinen, tulinen ja julman julma.

CASCA. Vait hetki! Tänne joku kiireell' astuu.

CASSIUS. Niin, Cinna; hänen tunnen käynnistään. Hän ystäv' on. (Cinna tulee.) No, Cinna, minne kiire?

CINNA. Sua etsin. Kuka tuo? Metellus Cimber?

CASSIUS. Ei, se on Casca, yrityksessämme Yks osakas. Mua varrotaanko, Cinna?

CINNA. No, sepä hauskaa! Mikä julma yö! On pari kolme meistä nähnyt kummaa.

CASSIUS. Mua varrotaanko? sano.

CINNA. Varrotaan. Oi, Cassius, jos jalon Bruton voisit Vaan voittaa puolellemme!

CASSIUS. Huolett' ollos! Tuoss' ota, Cinna, kirje tuo, se kätke Praetorin istuimeen, niin että Brutus Sen yksin löytää; hänen ikkunastaan Sisähän viskaa tuo; tuo vanhan Bruton Kuvahan kiinnitä; ja riennä sitten Pompejon pylvästöön, niin meidät kohtaat. Siell' onko Decius Brutus ja Trebonius?

CINNA. On kaikki, pait Metellus Cimber, joka On mennyt sua etsimään. Nyt riennän Ja käytän nämä kirjeet niin kuin käskit.

CASSIUS. Pompejon pylvästöhön tule sitten. (Cinna lähtee.) Nyt, Casca, ennen päivää tavattav' on Kodissaan Brutus. Kolme osaa miehest' On meidän jo; ja ensi hyökkäyksessä Hän kokonansa meille antautuu.

CASCA. Niin, kansan silmiss' arvo häll' on suuri, Ja mikä meissä näyttäis rikokselta, Kuin kullantekijä sen maineellaan hän Hyveeksi kääntävi ja ansioksi.

CASSIUS. Hänt' oikein kuvaat, hänen arvoansa Ja hyötyänsä meille. Lähtekäämme, Jo puoliyö on mennyt; ennen päivää Hän herätettäv' on ja meidän oma.

(Lähtevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Rooma. Bruton puutarha.

(Brutus tulee.)

BRUTUS. Hoi, Lucius, hoi! — Kulusta tähtien en päättää saata Kuin pitkält' on. — Hoi, Lucius, kuule! — Jos mull' ois vika nukkua noin hyvin! — Hoi, Lucius! Heräjä jo! Lucius, hoi!

(Lucius tulee.)

LUCIUS. Mua kutsuittenko, herra?

BRUTUS. Vie tuohus lukuhuoneeseni, Lucius, Ja kun se palaa, anna tieto mulle.

LUCIUS. Kyll', oiti, hyvä herra.

(Lähtee.)

BRUTUS. Sen miehen kuolla täytyy. Syyt' ei mulla Omasta puolest' ole häntä sortaa, Vaan yhteishyvän vuoks. Hän tahtoo kruunun. — Ei tiedä, miks tuo miehen luonteen muuttaa. Heleä päivä kyyn tuo piilost' ilmi, Ja silloin varull' ole. Kruunun! — niin! Ja silloin varmaan hälle suomme okaan, Joll' ehdon tahdon voi hän turmaa tehdä. Suuruuden väärinkäytöst' on, jos tunto Eroittuu vallasta; ja Caesarista En, totta puhuin, juuri tiedä että Hänessä himo suuremp' ois kuin järki. Mut kokemus se näyttää, että nöyryys On nuoren vallanhimon tikapuina: Päin niitä kapuajan kasvot kääntyy, Mut korkeimman kun huipun saavuttaa hän, Hän selän niille kääntää, pilviin tähtää, Ja halvaks aliportaat katsoo, jotka Hänt' ylös johti. Niin myös Caesar saattaa — Ei, estää täytyy tuo! Ja kosk' ei riita Saa siitä tarpeeks muotoa, mit' on hän, Niin sano näin: mit' on hän, saavuttaa voi, Eneten, vaikka minkä ylimäärän. Siis kyyksi kuoress' ajattele häntä, Jok' ilmi hautuneena sukuun tulee Ja pureksii; ja kuoressaan se surmaa.

(Lucius palajaa.)

LUCIUS. Jo palaa tuohus huoneessanne, herra. Kun ikkunalta piitä etsin, löysin Näin sinetöityn kirjeen siinä. Varmaan Se siin' ei ollut, kun ma maata läksin.

BRUTUS. Käy maata jälleen, viel' ei ole päivä, Huomennako se Mars-kuun viidestoist' on?

LUCIUS. En tiedä, herra.

BRUTUS. Kalenterist' etsi Ja anna mulle tieto.

LUCIUS. Kyllä, herra.

(Lähtee.)

BRUTUS. Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa Juur siksi että näen lukea. (Avaa kirjeen ja lukee.) "Brutus, sa nukut: herää! Tunne itses! Pitääkö Rooman —? — Puhu, isku anna, Pelasta! Brutus, sinä makaat; herää!" — Kehoituksia moisia mun tiellen' On usein viskelty. "Pitääkö Rooman —?" Näin ehk on ajatus: Pitääkö Rooman Pelätä yhtä miestä? Mitä? Rooman? Es'isänipä Rooman kaduilt' ajoi Tarqvinion, tuo kun kuninkaaksi pyrki. "Puhu, isku anna, pelasta!" — Minunko Puhua pitäisi ja isku antaa? Oi, Rooma! jos siit' apua on, vannon, Ett' toivees täyttyy Bruton käden kautta.

(Lucius palajaa.)

LUCIUS. Mars-kuuta viidestoist' on kulumassa.

(Ovea kolkutetaan.)

BRUTUS. Vai niin. Ovea kolkutetaan; katso. (Lucius lähtee.) Siit' asti kuin mua Caesaria vastaan Cassius yllytti, en ole maannut. Hirmuisen teon ensi aiheest' alkain Sen täytäntöön on koko väliaika Kuin hourimista taikka julmaa unta. Jäsenten kuolevaisten kanssa neuvoiss' On silloin hengetär, ja ihmissielu, Kuin pieni valtakunta, tuntee silloin Kapinan oireita.

(Lucius palajaa.)

LUCIUS. Veljenne Cassius[1] ovell' on, hän teitä Haluais nähdä.

BRUTUS. Yksinkö hän on?

LUCIUS Ei, paljon muita.

BRUTUS. Tunnetko sa heitä?

LUCIUS. En; hatut heill' on päähän painettuina, Ja silmät puoliks vaippaan peittyneet, Ett' tuiki mahdoton on tuta heitä.

BRUTUS. Tuo heidät sisään. (Lucius lähtee.) Ne ovat liittolaiset. Oi, salaliitto! Häpeätkö näyttää Sa turmiollist' otsaas yölle, jolloin On pahuus rohkeimmallaan? Missä sitten Sa päivin löydät tarpeeks synkän luolan Koteloks hirmumuodolles? Äl' etsi! Hymyhyn peitä se ja ystävyyteen; Jos tuot, näet, luonnollisen muotos ilmi, Ei ole itse horna kyllin musta Sua peittämähän epäluulosta.

(Cassius, Casca, Decius, Cinna, Metellus Cimber ja Trebonius tulevat.)

CASSIUS. Huomenta, Brutus! Liian rohkeit' ollaan; Yörauhaas kenties häiritsemme?

BRUTUS. Tunnin Jo ylhääll' olen ollut, valveill' yön. Nuo miehet tunnenko, jotk' ovat kanssas?

CASSIUS. Kyll', ihan kaikki; heiss' ei ole yhtä, Jok' ei sua kunnioittais; kaikki toivoo Ett' itsestäsi sull' ois sama luulo, Mi joka kunnon roomalaisell' on. Täss' on Trebonius.

BRUTUS. Tervetullut tänne.

CASSIUS. Ja Decius Brutus.

BRUTUS. Hänkin tervetullut.

CASSIUS. Ja Casca, Cinna ja Metellus Cimber.

BRUTUS. Olette kaikki tervetullehet. No, mitkä valvottavat huolet nyt on Karanneet yön ja silmienne väliin?

CASSIUS. Sananen, kuulehan.

(Kuiskuttelevat.)

DECIUS. Tuoss' itä on; Tuoll' eikö päivä koita?

CASCA. Ei.

CINNA. Suo anteeks, Koittaapa: harmaat juovat, jotka tuolla Jakavat pilvet, päivän airuit' ovat.

CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää. Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää; Se hyvän matkan etelämpän' on, Jos aattelette nuorta vuoden aikaa. Kuukauden parin päästä pohjemmassa Sen liekki leimuaa; ja selvä itä On tuolla, Capitolin yli suoraan.

BRUTUS. Kätenne mulle, yksi kerrassaan.

CASSIUS. Ja vala päätöksemme vahvikkeeksi.

BRUTUS. Ei valaa laisin! Jos ei miehen muoto, Sielumme tuska, ajan väärinkäytös — Ne syyt jos heikot on, niin matkaan silloin Ja inhaan vuoteeseensa joka mies. Vallitkoon sitten pöyhkä hirmuvalta, Siks että kaikki arvan jälkeen kaatuu. Mut jos, mink' uskon, näiss' on kyllin tulta Pelokkait' innostuttamaan ja uljaaks Terästämähän naisen hellän mielen, Miks silloin tarvis muut' on yllytintä Kuin asiamme, pelastukseen meitä Kehoittamaan? Miks muuta lupausta Kuin: vaitelias Rooman mies ei petä, Kun sanans' antaa? Miksi muuta valaa Kuin suoran miehen liitto suoran kanssa: Ett' olla täytyy niin, tai kaikkein kuolla? Vannokoot papit, pelkurit ja konnat, Märänneet vanhukset ja kehnot sielut, Joit' onnistuttaa herjaus; vannokohot Olennot epäiltävät kurjiin syihin. Vaan älkää liatko suurta hankettamme Ja hengen voittamatont' uljautta Aatoksell' että työmme, asiamme Kaipaisi valaa; joka veren tippa, Mi Rooman miehen suoniss' on ja josta Hän ylpeilee, on äpäryyteen syypää, Jos osan pienimmänkin vaan hän rikkoo Sanasta, jonka antanut hän on.

CASSIUS. Mut Cicero? Hänt' eikö tiedustella? Hän, minä luulen, innoll' yhtyis meihin.

CASCA. Hänt' ei saa unhoittaa.

CINNA. Ei millään lailla.

METELLUS. Hänt' ei saa jättää: maineen meille hankkii Hän hopeahapsillaan ja ääniä Niill' ostaa kiittämähän tekojamme. Niin sanotaan: meit' älyllään hän johtaa, Ei nuoruutemme hurjuutt' enää nähdä, Hän peittää kaikki arvoisuudellaan.

BRUTUS. Hänestä vait! Ei hiiskausta hälle; Hän, näet, ei koskaan suostu mihinkään, Mit' aloittavat toiset.

CASSIUS. Jääköön sitten.

CASCA. Niin tottakin, ei sovi hän.

DECIUS. Mut eikö Kajota muihin, paitse Caesariin?

CASSIUS. Sep' oiva aatos! Minust' ei Antonius, Caesarin ystävä, sais Caesarista Elohon jäädä. Häijyn juoniniekan Hänestä saamme; tiedättehän, että, Jos keinojaan hän käyttää, meidät kaikki Tuhota saattaa hän. Sit' estääksemme Yht'aikaa kuolkoot Caesar ja Antonius.

BRUTUS. Näin liian veriseltä näyttäis työmme: Pää poikki, sitten raajat murskaks! Vihaa Se kuoloss' olis, vimmaa kuolon jälkeen. Antonius hän vaan jäsen Caesarist' on. Tehkäämme uhri, Cajus, eikä teurasta! Vihollisemme Caesarin on henki, Ja ihmishengessä ei ole verta. Voi, jospa Caesaria silpomatta Sais hengen Caesarilta! Mut, voi! siitä Saa Caesar vertaan vuotaa! Ystäväiset, Hän surman saakoon uljaan, vaan ei häijyn; Jumalten uhriks hänet leikelkäämme, Ei silpoen kuin koiran eteen haaskaa. Sydämemme kuin viekkaat herrat olkoot, Jotk' orjans' yllyttävät julmaan tekoon Ja näöks sitten soimaavat; näin työmme Saa pakon muodon eikä ilkeyden. Ja kansa kun sen katsoo siks, ei meitä Sanota murhaajiks, vaan perkaajiksi. Antonius jääköön rauhaan; muut' ei voi hän Kuin käsi Caesarin, kun Caesarilta Pää poikki on.

CASSIUS. Mut minä pelkään häntä: Hän helma-ystävä on Caesarille —

BRUTUS. Pois moiset mietteet, Cassius! Caesaria Jos lempii hän, sill' ei hän muita haittaa Kuin itseään — hän surra voi ja kuolla. Mut sit' ei hevin tee hän, sillä mieless' On huvit, irstaus vaan ja kemut hällä.

TREBONIUS. Ei vaaraa hänestä; hän ei saa kuolla. Kyll' elää hän ja tätä vielä nauraa.

(Kello lyö.)

BRUTUS. Vait! lyönnit lukekaa.

CASSIUS. Löi kolme kello.

TREBONIUS. Siis aika erota.

CASSIUS. Mut epäilenpä, Meneekö tänään Caesar ulos lainkaan. Hän viime-aikaan taikaiseks on tullut, Päinvastoin aivan mitä ennen uskoi Näöistä, unista ja merkeistä. Kenties nää ilmeiset ja kummat ihmeet, Nuo tämän yönkin omituiset kauhut Ja tietäjien houkutukset häntä Pidättää tänään Capitolista.

DECIUS. Ei vaaraa: niin jos on hän päättynytkin, Ma hänet muutan. Mielellään hän kuulee Ett' yksisarvisen voi puilla pyytää,[2] Hapaalla jalopeuran, peilill' otson, Kuopalla norsun, maireill' ihmisen. Mut jos ma sanon: mairetta hän vihaa, Niin mieltyy hän ja perin maireissaan on. Mun suokaa toimia: Min' osaan kyllä miehen mielen kääntää, Ja Capitoliin minä hänet tuon.

CASSIUS. Ei, mennään kaikin häntä noutamaan.

BRUTUS. Siis kahdeksalta viimeistäänkin, niinkö?

CINNA. Niin, viimeistäänkin; muistakaa se kaikki.

METELLUS. Ligarius vihaa Caesaria, joka Pompejon kiitoksista häntä sätti. Sep' ihme, ettei häntä kenkään muista.

BRUTUS. Metellus hyvä, lähde hänen luokseen; Mua lempii hän ja syystäkin; sa hänet Vaan tänne laita, kyllä häntä höylään.

CASSIUS. Meit' aamu yllättää; hyvästi, Brutus! Pois, veikot; muistakaatte sananne, Ja kelpo roomalaisin' ilmaantukaa.

BRUTUS. Iloiset, ripsaat olkaa, hyvät herrat, Ja hankett' älköön katse ilmi tuoko; Vaan olkoon, niinkuin meidän näyttäjöillä, Vakainen muotonne ja mieli vilkas. Niin, hyvää huomenta nyt, hyvät herrat! (Kaikki lähtevät, paitsi Brutus.) Hoi, Lucius! — Uness' aivan? — Yhtä kaikki. Sa nauti mesikastett' unen armaan; Ei näköij' eikä houreit' ole sulla, Joit' aivoon ahkerasti huoli kuvaa. Siks unes on niin raskas.

(Portia tulee.)

PORTIA. Brutus kulta!

BRUTUS. No, Portia, mitä nyt? Miks olet noussut? Ei ole sinun terveellistä panna Jääkylmän aamun alttiiks hento ruumiis.

PORTIA. Ei liioin sinun. Vuoteestani hiivit Tylysti pois; ja eilen, iltaselta Äkisti nousit, pitkin huonett' astuit Käs'varret ristissä ja huokailit. Ja kun ma kysyin, kuinka oli laitas, Vihaisin katsein tuijottelit minuun. Sua ahdistin: sa silloin otsaas hieroit, Ja sangen nurpeana poljit jalkaa; En helpoittanut: vastaust' en vaan saanut; Kädelläs vaan teit närkän viittauksen Merkiksi että lähtisin. Sen teinkin, Peläten lisääväni tuskaisuuttas, Jok' ilmankin jo kiihkeältä näytti, Ja luullen siihen syyks vaan huonon tuulen, Jok' aika ajoin jokahista vaivaa. Ei syödä, haastaa, maata se sun anna, Ja jos se ulkomuotoos vaikuttaisi Sen verran kuin se vallannut on mieles, En sua tuntis, Brutus. Miehen' armas, Oi, kerro mulle tuskiesi syy.

BRUTUS. En ole oikein terve, siinä kaikki.

PORTIA. On viisas Brutus: jos ei terve ois hän, Hän keksis keinon siksi tullakseen.

BRUTUS. Sen teenkin. — Hyvä Portia, mene maata.

PORTIA. Sairasko Brutus on? Ja lääkkeekseenkö Alasti pitkin käy ja aamun kylmää Sumua henkii? Onko Brutus sairas, Ja hiipii raittihista vuoteestansa, Yön inhaa saastaa vastaan urhostellen Ja houkutellen märkää rutto-ilmaa Lisäämään tautia? Ei, Brutoni, Sun sielussas on tuskan kipu, jota Tilani oikeudella tietää tahdon. Rukoilen polvillani, kautta muinoin Kehutun kauneuteni, kautta kaikkein Sun lemmenvalais, ja tuon valan suuren, Jok' yhdeks meidät liitti, ettäs kerrot Minulle, itsellesi, puolisolles, Miks olet murheinen, ja keiden kanssa Tän' yönä pidit seuraa; sillä täällä Kuus, seitsemän on miestä ollut, jotka Pimeydeltäkin kasvons' salanneet on.

BRUTUS. Hyvä Portia, älä polvistu.

PORTIA. Ei tarpeen Se oiskaan, jos sin' oisit hyvä Brutus. Avioliitossamme, sano, Brutus, Oliko ehto, ett'en minä osaa Sais salaisuuksistasi? Tavallaanko Ja poikkeuksilla vaan min' olen sinun, Vaan ruokatoveris ja vierellises Ja joskus puhekumppanis? Asunko Sun lempes esikaupungissa[3] vainen? Jos siinä kaikki, silloin Portia vaan On Bruton portto, eikä Bruton vaimo.

BRUTUS. Sin' olet puhdas vihkivaimoni, Niin kallis kuin nuo puna-pisaraiset, Jotk' ahtavat mun sydäntäni synkkää.

PORTIA. Jos niin on, saisin salaisuutes tietää. Min' olen vaimo, myönnän sen, mut vaimo, Jonk' otti jalo Brutus puolisokseen; Min' olen vaimo, myönnän sen, mut vaimo, Joll' ompi hyvä maine — Caton tytär! Mun muiden naisten kaltaiseksko luulet, Kun moinen mull' on mies ja isä moinen? Minulle tuumas kerro; vaiti olen. Lujuudestani oivan annoin näytteen, Kun ehdoll' iskin reiteen tuohon haavan. Sen tyynnä kestää voin, ja miehenikö salaisuutta siis?

BRUTUS. Oi, suokoon taivas Mun ansainneeksi moisen jalon vaimon! — (Kolkutusta ulkoa.) Vait! joku kolkuttaa! Pois, Portia, hetkeks; Ja viipymättä poves osan saapi Mun sydämeni salaisuuksista. Selitän tehtäväni kaikki sulle Ja synkän otsanikin piirteet kaikki. Pois, joutuun! — (Portialle.) (Lucius ja Ligarius tulevat.) Lucius, ken se kolkuttaa?

LUCIUS. Mies sairas, joll' on puhumista teille.

BRUTUS. Ligarius, jota mainitsi Metellus! — Käy syrjään, poika. — No, Ligarius, mitä?

LIGARIUS. Suo heikon äänen tehdä hyvä huomen;

BRUTUS. Voi, mihin aikaan, uljas Cajus, liinaan Sa kääriyt! Oi, ett'et olis sairas!

LIGARIUS. En ole sairas, jos vaan Brutoll' ompi Käsillä teko kunniallinen.

BRUTUS. Käsillä teko moinen mull' on, Cajus, Jos sull' on terve korva sitä kuulla.

LIGARIUS. No, kautta kaikkein Rooman jumalitten! Pois tautini nyt riisun. Rooman sielu! Sa kunnon esi-isäin uljas poika! Lumojan lailla henkeni sa kuolleist' Esihin loihdit. Käske vaan mun juosta, Niin mahdottomiakin vastaan ryntään, Ja voitan ne. Mik' ompi tehtävä?

BRUTUS. Tekonen, joka sairaan terveeks saapi.

LIGARIUS. Mut tervett' eikö sairahaksi myös?

BRUTUS. Sitäkin myös. Mit' on se, rakas Cajus, Sen kerron tiellä hänen luokseen, jota Asia koskee.

LIGARIUS. Siis vaan liikkehelle; Sua seuraan, sydämessä uusi into, Mihinkä, sit' en tiedä. Kyllin mulle Ett' ohjaajan' on Brutus.

BRUTUS. Seuraa sitten.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Caesarin hovilinnassa.

(Ukkosta ja leimausta. Caesar, yönuttu yllä.)

CAESAR. Tän' yön' ei taivas eikä maa saa rauhaa; Calpurnia kolmast' unissansa huusi: "Avuksi! Caesar murhataan!" — Ken siellä?

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Mun herrani!

CAESAR. Sa käske pappein oiti uhrata, Ja tieto tuo, kuink' onnistuupi taika.

PALVELIJA. Ma teen sen, herra.

(Lähtee.) (Calpurnia tulee.)

CALPURNIA. Mit'aiot, Caesar? Lähdetkö sä ulos? Et huoneestas saa tänään liikahtaa.

CAESAR. Caesarin täytyy mennä. Vaara ain' on Mua seljän takan' uhannut; kun näkee Se kasvot Caesarin, se raukee tyhjään.

CALPURNIA. En enteit' ole uskonut ma koskaan, Nyt niitä pelkään. Miesi tuolla kertoo, Pait mit' on itse huomattu ja kuultu, Kauheita vallan, joit' on nähnyt vahti. Kadulla poikinut on jalopeura, Kuolleensa haudat maalle haukotelleet; Palavat miehet pilviss' otelleet on Riveissä, joukoissa, kuin sodass' aivan, Niin että Capitoliin pärskyi verta. Ilmassa miekan kalsketta on kuultu, Hevon hirnuntaa ja kuolon korahdusta; Ja kaduill' aaveet parkuin vaikeroivat. Oi, Caesar! tämä kaikk' on tavatonta, Mua säikyttää se.

CAESAR. Voiko sitä välttää, Mit' isot jumalat on määräks panneet? Ei, Caesar lähtee; merkit nuo ne koskee Niin hyvin mailmaa kuin Caesaria.

CALPURNIA. Komeettoja ei näy, kun loiset kuolee, Mut ruhtinasten surmaks taivaat hehkuu.

CAESAR. Monesti eläissänsä arka kuolee, Mies uljas maistaa kalmaa kerran vaan. Kaikista kummista, mit' olen kuullut, On suurin kumma ihmisien pelko, Vaikk' älyävät kuolon täytymykseks, Mi tulee, kun se tullaksensa on. (Palvelija palajaa.) No, mitä ennustajat tietävät?

PALVELIJA. Sanovat: älkää tänään ulos menkö; Kun uhrist' otettihin totkut maalle, Sydäntä laisin elukast' ei löytty.

CAESAR. Sen jumalat tek' ivaks pelkureille. Elukka ilman sydänt' olis Caesar, Pelosta jos hän tänään kotiin jäisi. Ei, Caesar lähtee; turma kyllä tietää Ett' turmaa turmiollisemp' on Caesar. Kaks leijonaa yks'aikaist' olemme, Ja minä vanhempi ja hirmuisempi. Niin, Caesar lähtee.

CALPURNIA. Puolisoni armas, Tuo itse-uskallukses vie sult' älyn. Oi, tänään älä lähde; sano syyksi, Miks kotiin jäät, mun pelkon', eikä sun. Senaattiin Antonion lähetämme Sanalla, ett'et tänään jaksa hyvin; Oi, myönny siihen, polvillani pyydän!

CAESAR. No, sanan vieköön hän, ett'en voi hyvin. Ja oikkus vuoksi kotihin ma jään. (Decius tulee.) Kah, Decius Brutus! Hän sen saattaa tehdä.

DECIUS. Oi, terve, Caesar! Huoment', oiva Caesar! Senaattiin tulen sua noutamaan.

CAESAR. Ja sangen sopivahan aikaan tulit Senaattoreille viemään terveiseni Ja sanan, ett'en tänään tulla tahdo; En voi, on väärin, väärint', ett'en tohdi; En tahdo tulla, — sano niin.

CALPURNIA. Niin, sano, Ett' on hän sairas.

CAESAR. Valheit' ei luo Caesar. Maat, kansat valloitin, ja pelkäisinkö Nyt harmaapäille totuutt' ilmoittaa? Ei; sano, ett'ei Caesar tahdo tulla.

DECIUS. Syyn suo mun tietää, suuri Caesar; muuten Minua nauravat, kun tuota kerron.

CAESAR. Syy on mun tahtoni: en tahdo tulla; Senaatin muut' ei ole tarvis tietää. Mut mitä sinuun tulee, niin ma sulle, Syyst' että sua rakastan, sen sanon: Calpurnia, tuo mun vaimon', ei mua päästä. Kuvani yöllä unissaan hän näki, Sadasta aukosta, kuin suihkurista, Siit' ihka verta vuos, ja roomalaiset Iloiten, naurain tuli pesemähän Kätensä siinä. Tämän selittää hän Pahaksi merkiksi ja turman enteeks, Ja pyytää polvillaan mun kotiin jäämään.

DECIUS. Tuo unen selitys on aivan väärä. Se oli kaunis, onnellinen näky. Kun kuvas monest' aukost' uhkui verta, Joss' ilotellen roomalaiset kylpi, Se tietää että suuri Rooma sinust' Uutt' imee elinverta, josta kilvan Jaloimmat miehet pyytää juomun saada Tai pilkun pyhänjäännöksenä muistoks. Se on Calpurnian unen merkitys.

CAESAR. Ja tuolla lailla selitit sen oikein.

DECIUS. Niin, jahka kuulet mitä vielä kerron: Senaatti, tiedäs, päättänyt on tänään Suurelle Caesarille kruunun antaa. Jos nyt sa sanot, ett'et tahdo tulla, He voivat mieltä muuttaa. Lisäks syntyis Siit' ivajuttuja, jos joku sanois: "Lykätään istunto siks kunnes muuttuu Caesarin vaimon unet paremmiksi." Jos Caesar piilee, kuiskaillaanpa varmaan: "Kas, Caesar pelkää!" Suo anteeks, Caesar: hellä, hellä rakkaus Näin lausumaan mua vaatii käytöksestäs, Ja rakkauteni voittaa kylmän järjen.

CAESAR. Calpurnia, tuhmalta nyt näyttää pelko. Häpeän oikein että myöden annoin. — Toogani tänne! Lähteä ma tahdon.

(Publius, Brutus, Ligarius, Metellus, Casca, Trebonius ja Cinna tulevat.)

Kas, tuossa Publius noutamaan mua tulee.

PUBLIUS. Huomenta, Caesar!

CAESAR. Tervetullut, Publius! Kuin? Brutus, sinäkin näin varhain nousnut? Huomenta, Casca! — Cajus Ligarius, Noin milloinkaan ei vihannut sua Caesar, Kuin horkka tuo, jok' on sun laihaks tehnyt, Mit' on nyt kello?

BRUTUS. Lyönyt kahdeksan.

CAESAR. Kiitokset kohteliaasta vaivastanne! (Antonius tulee.) Antonius, kah, jok' yöhön myöhään mässää, Jo valveill' on! — Antonius, huomenta!

ANTONIUS. Huomenta, jalo Caesar!

CAESAR. Käsky viekää Sisähän tuonne, että ovat valmiit. On väärin itseään näin vartouttaa. — Oh, Cinna! — Oh, Metellus! — Kah, Trebonius! Ma tahdon hetken kanssas pakinoida; Sa muista tänään käydä luonani; Lähellän' ole, että sua muistan.

TREBONIUS. Kyll' olen, Caesar, — (syrjään) ja niin lähell', että Etemmäks parhaat ystäväs mun soisi.

CAESAR. Nyt lasi viiniä, ja sitten matkaan Yhdessä niinkuin ystäväin on tapa.

BRUTUS. Ei ole kaikki tavat yhtä, Caesar: Sydäntä Bruton kirveltää se aatos!

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu Capitolin lähellä.

(Artemidorus tulee, lukien erästä paperia.)

ARTEMIDORUS. "Caesar, varo Brutoa; Cassiota karta; älä Cascaa lähesty; pidä Cinnaa silmällä; tarkkaa tarkoin Metellus Cimberiä; Decius Brutus ei sua rakasta; Cajus Ligariota olet loukannut. Kaikissa näissä miehissä on vaan yksi mieli, ja se on Caesaria vastaan kääntynyt. Jos et ole kuolematon, niin katso eteesi. Huolettomuus raivaa kapinalle tietä. Suuret jumalat sua varjelkoot!

Ystäväsi Artemidorus."

Täss' seison, kunnes Caesar ohi kulkee, Ja anojana annan tämän hälle. Sydäntä kirveltää ett'ei saa kunto Vapaana kateuden hampaist' olla. Jos luet, Caesar, tän, jäät elohon, Tai petos onnen kanssa juoniss' on.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Toinen paikka samaa katua, Bruton asunnon edustalla.

(Portia ja Lucius tulevat.)

PORTIA. Senaatin kartanohon juokse oiti! Äl' aikaa tuhlaa vastimiin, vaan riennä! Mitä odotat?

LUCIUS. Mik' asianne, rouva?

PORTIA. Jos oisit siellä jo ja jälleen täällä, Ennenkuin sanoa sen sulle taidan. — Oi, lujuus, apu vahva mulle suo! Luo sydämen ja kielen väliin vuori! On mieli miehen, mutta voima vaimon; Voi, kuink' on työläs naisen vaiti olla! — No, miks et lähde?

LUCIUS. Mitä tehdä, rouva? Capitoliinko juosta, eikä muuta? Ja sieltä jälleen tänne, eikä muuta?

PORTIA. Niin, tieto hanki, miltä herras näyttää. Hän sairahana läksi. Tarkkaa, mitä Tekeepi Caesar, ketkä hakijat Hänt' ympäröivät. Vaiti! mikä melu?

LUCIUS. En mitään kuule.

PORTIA. Kuultelehan tarkkaan. Sekavan niinkuin taiston hälyn kuulin, Ja tuuli Capitolista sen toi.

LUCIUS. En, rouva, toden totta, mitään kuule. (Tietäjä tulee.) Mies, tule tänne! Mistä matka?

TIETÄJÄ. Kotoa, rouva hyvä.

PORTIA. Mit' on kello?

TIETÄJÄ. Yhdeksän seutuvilla.

PORTIA. Onko Caesar Capitoliin jo lähtenyt?

TIETÄJÄ. Ei vielä; Juur etsin paikkaa, josta näkisin mä, Kun Capitoliin käy hän.

PORTIA. Pyyntö sulla Onko Caesarille, eikö niin?

TIETÄJÄ. On, rouva. Jos suvaitsisi Caesar Caesarille Niin hyvä olla että mua kuulis, Niin pyydän että itseään hän muistais.

PORTIA. Pahaako tiedät hankittavan hälle?

TIETÄJÄ. En varmaan tiedä, mutta paljon pelkään. Hyvästi! Katu täss' on ahdas: joukko, Mi Caesaria kantapäillä seuraa, — Anojat, praetorit ja senaattorit — Rutistaa kuoliaaks voi heikon miehen. Vapaampaan paikkaan käyn, ja siellä puhun Suurelle Caesarille, kun hän saapuu.

(Lähtee.)

PORTIA. Mun täytyy sisään mennä. — Vaimon sydän, Voi! kuink' on heikko kappale! — Oi, Brutus! Sua hankkeessasi taivaat auttakoot! — Haa! poik' on kuullut! — Brutolla on pyyntö, Jonk' epää Caesar. — Pahoin voin ma! — Lucius, Oi, riennä, herraas tervehdi, ja sano, Ett' olen iloinen, ja palaa tänne Ja kerro mitä sanoopi hän sulle.

(Lähtevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus

Rooma. Capitoli. Senaatin istunto.

(Väkijoukko Capitoliin johtavalla kadulla; niiden joukossa Artemidorus ja tietäjä. Caesar, Brutus, Cassius, Casca, Decius, Metellus, Trebonius, Cinna, Antonius, Lepidus, Popilius, Publius, y.m. tulee.)

CAESAR. No, Mars-kuun viidestoist' on tullut.

TIETÄJÄ. On, Caesar, mut ei vielä mennyt.

ARTEMIDORUS. O, terve, Caesar! Lue tämä lippu.

DECIUS. Trebonius anoo että joutuessas Lukisit tämän alamaisen pyynnön.

ARTEMIDORUS. Mun ensin, Caesar! Caesaria minun Likemmin koskee; lue, suuri Caesar!

CAESAR. Mik' itseämme koskee, jääköön viimeks.

ARTEMIDORUS. Äl' aikaele, Caesar; lue se oiti!

CAESAR. Mit'? onko miesi hullu?

DECIUS. Tieltä, lurjus!

CASSIUS. Vai kadull' armokirjaas tyrkytät! Käy Capitoliin!

(Caesar menee Capitoliin, muut seuraavat häntä. Kaikki senaattorit nousevat.)

POPILIUS. Menestyköhön tänään hankkehenne!

CASSIUS. Popilius, mikä hanke?

POPILIUS. Hyvästi!

(Lähestyy Caesaria.)

BRUTUS. Mitä se Popilius Lena sanoi?

CASSIUS. Hän toivoi menestystä hankkeellemme. On ilmi tullut juonemme, ma pelkään.

BRUTUS. Hän Caesaria luotuu. Tarkkaa häntä!

CASSIUS. Pian joudu, Casca! Estymistä pelkään. — Kuin käypi, Brutus? Jos se ilmi tulee, Ei lähde täältä Cassius eikä Caesar, Sill' itseni ma tapan.

BRUTUS. Malta, Cassius; Ei haastele Popilius hankkeistamme: Hän, näetkös, naurahtaa, ja tyyn' on Caesar.

CASSIUS. Trebonius tietää aikansa; kas, Brutus, Hän korjaa Antonion tieltä pois.

(Antonius ja Trebonius lähtevät. Caesar ja senaattorit istuutuvat.)

DECIUS. Miss' on Metellus Cimber? Caesarille Hän armokirjans' oiti antakoon.

BRUTUS. Hän valmis on; käy luo ja auta häntä.

CINNA. Sun, Casca, tulee ensin kättäs nostaa.

CAESAR. Kaikk' onko valmiit? — Mitä puutteit' auttaa Tuleepi Caesarin ja neuvoskunnan?

METELLUS. Ylevä, mahtava ja suuri Caesar, Metellus istuimesi juureen laskee Sydämen nöyrän —

CAESAR. Se ei kelpaa, Cimber! Tuo liehakoiminen ja kurja nöyryys Voi halvan rahvaan verta kuohuun nostaa Ja lapsen leikiks tehdä valmiin säännön Ja sanan vankan. Älä ole hupsu Ja verta Caesarin niin herkäks usko, Ett' tosiluonnostaan sen pehmittäisi Se, josta heltyy narrit: lipokieli Ja hännänlierutus ja köyryselkä! Lain kautta veljes maanpakoon on syösty; Jos hänen puolestaan sa pokkuroitset Ja liehakoit ja kerjäät, niin sun potkaan Kuin koiran ulos. Caesar ei tee väärin, Se tiedä, eikä lepy ilman syytä.

METELLUS. Tääll' eikö arvokkaampaa kieltä, joka Caesarin korviss' ihanammin kaikuis, Palauttain pakolaisen veljeni?

BRUTUS. En liehakoi, mut kättäs suutelen, Ja pyydän, Caesar, että Publius Cimber Sais luvan viipymättä palata.

CAESAR. Kuin? Brutus?

CASSIUS. Armoa, Caesar! Armoa! Näin maahan jalkais juureen Cassius lankee Ja armoitusta Cimberille kerjää.

CAESAR. Ma heltyisin, jos oisin teidän-moinen; Rukous mua taivuttais, jos itse Rukouksiin taipuisin; mut vankka olen Kuin pohjantähti, jota kiinteämpää Ja lujempaa ei taivaall' ole toista. Tuhannet säihkyt ilman kannen kirjaa, Jokainen tult' on ja ne loistaa kaikki, Mut paikkansa vaan pitää yksi niistä. Niin mailmakin, se ihmisiä täynn' on, He lihaa, verta ovat, aistit heill' on; Mut tiedän heissä yhden vaan, jok' aina Vakaana, järkähtämätönnä seisoo. Ja tuo ett' olen minä, siitä näytän Es'merkin nyt, kun lujasti ma vaadin Maanpakoon Cimberin, ja vaateessani Lujana pysyn myös.

CINNA. Oi, Caesar —

CAESAR. Pois! Olympiako siirtää tahdot?

DECIUS. Suuri Caesar, —

CAESAR. Haa! Eikö turhaan polvistunut Brutus?

CASCA. Siis, puhukaa te, kädet, puolestani.

(Casca lyö tikarinsa Caesarin niskaan. Caesar tarttuu hänen käsivarteensa. Silloin häneen iskevät tikarinsa muut liittolaiset ja viimeiseksi Marcus Brutus.)

CAESAR. Sinäkin, Brutus? — Kaadu sitten, Caesar!

(Kuolee. Senaattorit ja kansa peräytyvät säikäyksestä.)

CINNA. Pelastus! Vapaus! Tyrannius on kuollut! Kaduilla joutuun huutakaa se julki.

CASSIUS. Ja toiset puhe-istuimille huutain: "Pelastus, vapaus ja vapahdus!"

BRUTUS. Senaattorit ja kansa! Älkää juosko! Ei vaaraa; seis! Sai koston vallanhimo.

CASCA. Puhe-istuimelle, Brutus!

DECIUS. Niin, ja Cassius!

BRUTUS. Mut miss' on Publius?

CINNA. Täällä, sekapäissään Kapinast' aivan.

METELLUS. Seiskaa tiheässä, Caesarin ystävät ne kenties muuten —

BRUTUS. Vait! nytkö seistä! — Malta mieltäs, Publius! Ei pahaa sulle suoda eikä kelleen, Ken roomalainen on. Se heille kerro.

CASSIUS. Ja lähde, Publius, täältä, ett'ei kansa, Kun meihin karkaa, vanhuuttasi loukkais.

BRUTUS. Niin, tee se; tästä työst' ei vastaa muut Kuin me, sen tekijät.

(Trebonius palajaa.)

CASSIUS. Miss' on Antonius?

TREBONIUS. Juoks' säikkyin kotiin. Miehet, vaimot, lapset Tuijottain juoksevat ja huutavat, Kuin päivä olis viimeinen.

BRUTUS. Nyt tahtos Tee, sallimus! Ett' täytyy meidän kuolla, Se tietty on; mut saada viivytystä Ja aikaa voittaa, siinä kaikki.

CASSIUS. Leikkaa Kakskymment' elinvuotta pois, niin leikkaat Pois yhtä monen vuoden kuolonpelvon.

BRUTUS. Jos niin on, kuolo voitto on, ja me siis Caesarin ystävät, kun kuolonpelvon Hält' ehkäisimme. — Maahan, roomalaiset! Veressä Caesarin nyt kyynärpäihin Peskäämme kädet! Miekat voidelkaamme! Torille sitten, ruskeit' aseitamme Pään yli heilutellen, kaikki huutain: "Pelastus, vapaus, rauha!"

CASSIUS. Maahan! Kylpyyn! Viel' aikain pitkäin päästä näytellähän Uusissa kansoissa ja uusin kielin Tää jalo näytelmä!

BRUTUS. Viel' usein huviks Saa vertaan vuotaa Caesar, joka tuossa Pompejon patsaan juuressa nyt makaa Kuin tomu halpana!

CASSIUS. Yht' usein kuin Se tapahtuu, yht' usein meistä kuuluu: "Nuo miehet vapauden maalleen hankki."

DECIUS. Nyt matkaan!

CASSIUS. Matkaan kaikki; Brutus eellä; Jälessä kaunisteena Rooman parhaat Ja rohkeimmat henget.

(Palvelija tulee.)

BRUTUS. Vait! Ken saapuu? Yks Antonion ystäviä.

PALVELIJA. Brutus, Näin herrani mun polvistua käski, Näin tomuun langeta mun käsk' Antonius, Ja maasta haastaa näin: Brutus on viisas, Jalo, urhoollinen, suora. Caesar oli Suur', uljas, kuninkaallinen ja armias. Sano: Brutus multa lemmen saa ja arvon; Sano: pelvon Caesar, arvon sai ja lemmen. Jos Brutus sallii Antonion luokseen Turvissa tulla, selvitystä saamaan Miks surman Caesar sai, niin Antoniolle Ei kuolleena niin rakas ole Caesar Kuin Brutus elävänä; ei, hän seuraa Uskollisesti onnessa ja työssä Tän horjuvaisen vallan vaarain kautta Jaloa Brutoa. Näin sanoi herrani.

BRUTUS. On uljas, viisas roomalainen herras; Pahemmaks hänt' en koskaan luullut. Sano, Jos tänne tahtoo tulla hän, saa täyden Hän selvikkeen; ja, kunniani kautta, Palata vaaratta.

PALVELIJA. Hänt' oiti noudan.

(Lähtee.)

BRUTUS. Saas nähdä, hänest' ystävän me saamme.

CASSIUS. Hyv' olis tuo. Mut mielessäni häntä Ma kammon suuresti, ja totehen Mun pahat aavistuksen' aina käyvät.

(Antonius tulee.)

BRUTUS. Tuoss' on hän jo. — Antonius, tervetullut!

ANTONIUS. Oi, suuri Caesar! Noinko halpa vuotees? Noin pieneen tilaan kutistuiko kaikki Sun voittos, saaliis, mainees, loistos? — Hyvästi! — En tunne, jalot herrat, aikeitanne, Ken vielä iskun saa ja päästään pääsee. Minäkö? Mik' on hetki sopivampi Kuin kuolinhetki Caesarin? Mik' ase On puolikskaan niin kallis kuin nuo miekat, Joit' uljain veri mailmassa kultaa? Jos vihaatten mua, pyydän, tehkää työnne, Kätenne verestä kun vielä suitsee. Vaikk' eläisin ma tuhat vuott', en oisi Näin valmis kuolemaan; näin mieleistäni Ei paikkaa, kuolintapaa ois, kuin tässä Caesarin kanssa kuolla, teidän kautta, Te ajan valitut ja suuret henget.

BRUTUS. Antonius, älä meiltä surmaas kerjää. Verisiks, julmiks meidät kyllä luulis, Niinkuin sen kätemme ja työmme tuossa Jo osoittaa; mut kätemme sa näet vaan Ja tämän verityön, jonk' on ne tehneet. Sydäntä sin' et näe; siin' asuu sääli. Niin, sääli Rooman kurjan kurjaa tilaa — Kuin tuli tuleen, sammuu sääli sääliin — Tuon teki Caesarille. — Sua kohtaan. Miekkamme kärjet tylsät on, Antonius. Kätemme, vaikk' on inhan työn ne tehneet, Ja sydämemme, hellät niinkuin veljen, Sun luottamuksella ja kunnioittain Ja kaikell' ystävyydell' ottaa vastaan.

CASSIUS. Sun mieltäs kysytään, jos kenenkään, Kun määrättävät ovat uudet arvot.

BRUTUS. Mut malta, kunnes rauhoitamme kansan, Jonk' aivan järjiltään on pelko vienyt. Syyn sitten selvitämme, miksi minä, Jok' iskeissäni Caesaria lemmin, Tuon teon tein.

ANTONIUS. Sun viisautees ma luotan. Veriset kätenne nyt tuokaa kaikki Sun kättäs, Marcus Brutus, puistan ensin; Sun kätees sitten, Cajus Cassius, tartun; Ja, Decius Brutus, sun; ja sun, Metellus; Sun, Cinna; uljas Casca, sun; ja viimeks — En viimeks ystävänä — sun, Trebonius. Ah, jalot herrat! Mitä sanoisinkaan Nimeni teist' on nyt niin halpa, että Kahdesta häijyst' olen jompikumpi: Joko imartelija tai pelkuri. Oi, Caesar, totta on, sua rakastin! Jos alas meihin henkesi nyt katsoo, Sua eikö koske tuimemmin kuin kuolo, Kun näet, ett' Antoniosi rauhaa hieroo Ja vainolaises verikättä puistaa, Mies suurin, ruumis vieressä? Jos mulla Niin monta silmää ois kuin haavaa sulla, Joist' itku purskuis niinkuin veri noista, Paremmin sopis tuo, kuin ystävänä Sun vihamiestes kanssa kättä lyödä. Oi, anteeks, Julius! — Tässä, jalo hirvi, Sa kierrettiin; sä tässä kaaduit; tässä Ajajas seisoi, murhan merkki yllä, Verelläs purppuroittuna. Oi, mailma! Sin' olit tämän ruunuhirven puisto; Hän, toden totta, mailma, oli ruunus. — Kuin hirvi, monen prinssin kaatamana, Nyt tuossa makaat!

CASSIUS. Antonius!

ANTONIUS. Oi, anteeks, Cajus Cassius, Sen sanoo vihamieskin Caesarista; Siis kylmää kohtuutt' on se ystävältä.

CASSIUS. En soimaa, ettäs Caesaria kiität, Vaan meillä mitä yhteist' on sun kanssas? Tahdotko ystäviämme sa olla, Vai tietämmekö käymme ilman sua?

ANTONIUS. No, kättähän jo löin; mut horjahdin, Kun Caesariin ma katsoin. Ystäv' olen Ma teille kaikille ja lemmin teitä Toivossa että syyn saan tietää, miksi. Ja missä oli vaarallinen Caesar.

BRUTUS. Tää hurjaa näytelmätä olis muutta. Niin täysin painavat on syymme, että, Vaikk' oisit Caesarinkin oma poika, Sa tyytyisit.

ANTONIUS. En muuta vaadikaan; Ja pyydän nyt vaan että ruumiin viedä Torille saan, ja puhe-istuimelta Saan ystävänä hautapuheen pitää.

BRUTUS. Sen saat, Antonius.

CASSIUS. Brutus, sana kuule! (Syrjään Brutolle,) Et tiedä mitä teet: oi, älä salli Antonion pitää hautapuhetta. Arvaatko minkä kiihkon puheellansa Hän saattaa nostaa kansassa?

BRUTUS. Suo anteeks: Käyn itse ensin puhe-istuimelle Ja Caesarimme surmaan näytän syyt. Mit' Antonius puhuu, sen — ma sanon Hän tekee meidän suostumuksella; Ja että Caesarille suomme kaikki Tapojen pyhittämät juhlamenot. Se hyödyttää meit' enemmän kuin haittaa.

CASSIUS. Kuin käy, en tiedä; tuo ei mieleen mulle.

BRUTUS. Tuoss', Antonius, Caesarin on ruumis. Meit' älä hautapuheessasi soimaa, Vaan kiitä Caesaria miten tahdot Ja sano, että luvallamme teet sen. Et muuten hautajaisiin osaa ottaa Saa laisin. Samalt' istuimelta, johon Nyt minä astun, puhua sun pitää, Kun minä olen päättänyt.

ANTONIUS. Niin olkoon; En muuta minä toivo.

BRUTUS. Siis ruumis valmiiks laita vaan ja seuraa.

(Kaikki lähtevät, paitsi Antonius.)

ANTONIUS. Verinen tomu, anteeks suo, ett' olen Leppyisä, nöyrä noille pyöveleillesi Jaloimman miehen raunio sa olet, Mik' aikakausiss' elänyt on koskaan. Voi kättä, joka kalliin veres kaasi! Täss' ennustan nyt haavoillasi, jotka Kuin mykät suut, punaiset huulens' aukoo Ja puhett', ääntä kieleltäni kerjää: Kirous tätä sukukuntaa painaa; Kotoinen raivo, tuimat kansanriidat Tuskauttaa kaikki Italian maat; Niin tavaks tulee hävitys ja veri Ja kauhun näyt niin yleisiks, ett' äiti Hymyilee vaan, kun hänen lapsukaistaan Palaiseks neljäks sodan koura silpoo. Hirmuihin tottuminen surmaa säälin, Ja Caesarinkin kostonahnas henki, Sivullaan Ate,[4] joka hehkuvana On helvetistä tullut, mailla kulkee Ja valta-äänellänsä huutaa: "murhaa!" Ja sodan koirat irroittaa, niin että Tää konnanteko pilviin asti leyhkää Raadoista, jotka voihkaa hautaan päästä. (Palvelija tulee.) Octavius Caesaria palvelethan?

PALVELIJA. Niin palvelen, Antonius.

ANTONIUS. Caesar hänen Kirjeessä käski tänne Roomaan tulla.

PALVELIJA. Hän kirjeen saanut on ja matkall' ompi, Ja suullisesti sanomaan mun käski — (Huomaa ruumiin.) O, Caesar!

ANTONIUS. Sydämes täys' on; syrjään käy ja itke. On, huomaan, suru tarttuvaa: mun silmän' Se kostui, kun sun silmissäs se näki Nuo murheen helmet. Tuloss' onko herras?

PALVELIJA. Hän yöt' on viisi peninkulmaa täältä.

ANTONIUS. Palaja, kerro mit' on tapahtunna. Suruinen tääll' on, vaarallinen Rooma, Octaviolle epävarma Rooma. Pois! joutuun! Kerro hälle se. — Ei, varro! Sin' et saa mennä, ennen kuin tän ruumiin Torille vien. Ma siellä tunnustelen Puheellani, mitenkä kansa noiden Veristen miesten julmaa työtä katsoo. Sen mukaan sitten kertoa sa saat Octaviolle, miten tääll' on laita. Avuksi tule mulle.

(Lähtevät, kantaen Caesarin ruumista.)

Toinen kohtaus

Forum.

(Brutus ja Cassius tulevat; kansanjoukko seuraa heitä.)

1 KANSALAINEN. Tiliä tahdomme; tee tili meille.

BRUTUS. No, seuratkaa mua, ystävät, ja kuulkaa; Käy sinä, Cassius, toisen kadun suuhun Ja ja'a joukot. — Ken mua kuulla tahtoo, jääköön tänne; Ken Cassiota, menköön hänen kanssaan. Ja julki tuodaan valtasyyt, miks surman Sai Caesar.

1 KANSALAINEN. Minä kuulen Brutoa.

2 KANSALAINEN. Ja minä Cassiota; sitten rinnan Syyt pannaan, mit' on kumpainenkin kuullut.

(Cassius lähtee, joukko kansalaisia hänen kanssansa. Brutus astuu puhe-istuimelle.)

3 KANSALAINEN. Vait! Brutus nousee puhe-istuimelle.

BRUTUS. Mua tyvenesti loppuun kuulkaa.

Rooman miehet, kansalaiset ja ystävät! Kuulkaa nyt minun puolustustani, ja kuullaksenne, olkaa hiljaa. Uskokaa minua kunniani tähden, ja uskoaksenne, pitäkää kunniani arvossa. Tuomitkaa minua viisaudessanne, ja teroittakaa aistinne, voidaksenne paremmin tuomita. Jos joku on tässä seurassa, joku Caesarin rakas ystävä, hänelle sanon, että Bruton rakkaus Caesariin ei ollut hänen rakkauttaan vähempi. Jos sitten kysyy tämä ystävä, miksi Brutus Caesaria vastaan nousi, niin vastaan näin: en senvuoksi että Caesaria vähemmän rakastin, vaan senvuoksi että enemmän rakastin Roomaa. Olisitteko mieluummin nähneet Caesarin elossa ja teidän kaikkien orjina kuolevan, Caesarin kuolleena ja teidän kaikkien elävän vapaina miehinä. Kun Caesar mua rakasti, itkin minä häntä; kun hän onnellinen oli, iloitsin siitä; kun hän oli urhokas, kunnioitin häntä, vaan kun hän vallanahnas oli, surmasin hänet. Siis kyyneleitä hänen rakkaudestaan, iloa hänen onnestaan, kunnia hänen urhoudelleen, ja surma hänen vallanhimollensa! Ken tässä niin halpa on, että tahtoisi orjana olla? Onko ken, hän puhukoon; sillä häntä olen loukannut. Ken tässä niin raaka on, ett'ei tahtoisi roomalainen olla? Onko ken, hän puhukoon; sillä häntä olen loukannut. Ken tässä niin katala on, ettei tahtoisi maataan rakastaa? Onko ken, hän puhukoon; sillä häntä olen loukannut. — Jään odottamaan vastausta.

KAIKKI. Ei kenkään, Brutus, ei kenkään.

BRUTUS. Siis en ketäkään ole loukannut. Muuta en ole Caesarille tehnyt, kuin mitä te Brutolle tekisitte. Hänen kuolemansa tutkimus on Capitolissa kirjoitettuna; hänen mainettaan ei ole halvennettu, mikäli se kiitettävää oli; eikä hänen rikostansa liioiteltu, josta hän surmansa sai.

(Antonius ja muita tulee, tuoden Caesarin ruumista.)

Tuossa hänen ruumiinsa tuodaan, Antonion saattamana, joka, vaikk'ei hänen surmaansa osallisena, kuitenkin saa hyödyn hänen kuolemastaan: aseman yhteiskunnassa. Ja ken teistä ei sitä saisi? Jätän tämän paikan, vakuuttaen: että niin kuin Rooman hyväksi parhaan ystäväni surmasin, niin on mulla itsellenikin sama tikari varalla, kun isänmaani katsoo hyväksi vaatia minun kuolemaani.

KAIKKI. Eläköön Brutus! Eläköön! Eläköön!

1 KANSALAINEN. Kotihin juhlasaatossa hän viekää!

2 KANSALAINEN. Es'isän viereen patsas hälle nouskoon!

3 KANSALAINEN. Hän Caesariksi tulkoon!

4 KANSALAINEN. Brutossa Caesarin hyvät puolet kruunattakoon!

1 KANSALAINEN. Kotihin riemuhuudoin hänet viemme.

BRUTUS. Maanmiehet, —

2 KANSALAINEN. Vaiti! hiljaa! Brutus puhuu.

1 KANSALAINEN. Vait siellä!

BRUTUS. Hyvät kansalaiset, yksin Mun mennä antakaa, ja pyydän, jääkää Antonion luo ja kunnioitus suokaa Caesarin ruumiille ja puheelle, Jonk' Antonius meidän luvallamme Pitääpi ylistykseks Caesarille. Rukoilen ett'ei muut kuin minä lähtis, Ennenkuin Antonius on puhunut.

(Lähtee.)

1 KANSALAINEN. Seis! jääkää! Antoniota kuulkaamme.

2 KANSALAINEN. Hän puhe-istuimelle astukoon; Me kuullaan. — Ylös, jalo Antonius!

ANTONIUS. Olen kiitollinen teille Bruton tähden.

4 KANSALAINEN. Hän mitä sanoo Brutosta?

3 KANSALAINEN. Hän sanoo, Ett' on hän Bruton tähden kiitollinen Kaikille meille.

4 KANSALAINEN. Parast' olis ett'ei Puhuisi Brutosta hän pahaa täällä.

1 KANSALAINEN. Tyranni oli Caesar.

3 KANSALAINEN. Niinpä kyllä; Ja onni että Rooma siitä pääsi.

2 KANSALAINEN. Vait! hiljaa! kuullaan mit' Antonius puhuu.

ANTONIUS. Te jalot Rooman miehet —

KANSA. Hiljaa! kuullaan.

ANTONIUS. Ystävät, Rooman kansalaiset, kuulkaa! En Caesaria kiitä, mutta hautaan. Pahatpa työmme usein eloon jäävät, Mut hyvät haudatahan luumme kanssa. Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus Hän sanoi vallanahnaaks Caesarin; Jos oli niin, se oli julma rikos, Ja julmast' on sen sovittanut Caesar. Ma Bruton suostumuksella ja muiden — On Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies, Niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki — Nyt pidän hautapuheen Caesarille. Hän ystäv' oli, hyvä, hellä mulle, Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä, Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies. Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon, Rahastot niiden lunnahilla täyttäin; Oliko siinä Caesar vallanahnas? Kun kurjuus vaikeroi, niin itki Caesar; Kovempi luonnoltaan on vallanahnas: Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä, Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies. Kolmasti Lupercalioissa hälle Taritsin kruunun, kolmasti hän kiels sen, Sen näittehän; tuo vallanahneutt' onko? Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä, Ja, totisesti, hän on kunnon mies. En Bruton puhetta ma vääräks väitä, Mut haastan tässä siitä, minkä tiedän. Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä, Siis mistä syystä ette suris häntä? Oi äly! villipetoon pakenit sa, Ja ihmisist' on järki mennyt! — Anteeksi Tuoll' arkuss' Caesarin on luona sydän, Vait olla täytyy, kunnes palajaa se.

1 KANSALAINEN. Hän puhuu mielestäni järkevästi.

2 KANSALAINEN. Jos oikein mietit asiaa, niin Caesar, Kärs suurta vääryyttä.

3 KANSALAINEN. Niin kyllä, miehet, Pahemman sijaan saamme, minä pelkään.

4 KANSALAINEN. Sanansa kuulitten: hän kruunun kielsi; Hän varmaankaan ei ollut vallanahnas.

1 KANSALAINEN. Jos niin on, käy se muutamille kalliiks.

2 KANSALAINEN. Mies-parka! Tulipunaiset sen silmät On itkust' aivan.

3 KANSALAINEN. Miestä jalompaa Kuin Antonius ei Roomass' ole toista.

4 KANSALAINEN. Vait! Kuulkaa! Puhua hän taasen alkaa.

ANTONIUS. Viel' eilen olis sana Caesarin Kumonnut mailman; nyt hän tuossa makaa, Ja ei niin halpaa, joka hälle nöyrtyis. Jos mieltänne ja sydäntänne, miehet, Kokisin kapinaan ja raivoon nostaa, Loukkaisin Brutoa ja Cassiota, Jotk' ovat kunnon miehiä, kuten tietty. En, heit' en loukkaa; tuota kuollutt' ennen. Ja itseäni loukkaisin ja teitä, Kuin loukkaisin noin kunnon miehiä. Tää pärmä, Caesarin sinetti alla, Vainaalta löytyi: se on jälkisäännös. Jos kansa vaan tän testamentin kuulis — Jot' — anteeks suokaa — lukea en aio — Caesarin haavoj' oiti suutelis se, Verehen pyhään liinojansa kastais, Ja hiuksen hänen päästään muistoks kerjäis, Ja kuollessaankin vielä säätäis siitä, Sen jättäin jälkeisilleen kallihina Perintönä.

4 KANSALAINEN. Me tahdomme sen kuulla. — Antonius, lue säännös!

KAIKKI. Säännös! säännös! Caesarin säännös!

ANTONIUS. Anteeks, ystäväni: En tohdi. Hyv' ei olis teidän tietää Kuin Caesar teitä lempi. Ettehän te Puut' ole, kiveä, vaan ihmisiä. Caesarin säännöksen jos kuulla saatte, Tulette kiihkohon ja raivoon aivan. Hyv' on, kun ette tiedä että hänet Periä saatte; jos sen tietäisitte, Oi, kuinka silloin käviskään!

4 KANSALAINEN. Lue säännös! Sen tahdomme me kuulla. Lue säännös! Caesarin säännös lukea sun täytyy.

ANTONIUS. No, malttukaa ja hiukan varrotkaa! Erehdyin, kun sen kerroin. Pelkään että Ma loukkaan noita kunnon miehiä, Jotk' iski puukkons' Caesariin; niin, pelkään.

4 KANSALAINEN. Kunnonko miehiä! — He pettureit' on.

USEAT. Lue säännös! lue testamentti!

2 KANSALAINEN. He konnia ja pettureit' on. Säännös! Lue säännös!

ANTONIUS. Siis sitä lukemaan mua pakoitatte. No, piirittäkää ruumis siis, niin näytän Ma teille ken sen säännöksen on tehnyt. Astunko alas? Saanko luvan siihen?

USEAT. Käy alas!

2 KANSALAINEN. Alas astu!

(Antonius astuu alas puhe-istuimelta.)

3 KANSALAINEN. Luvan saat.

4 KANSALAINEN. Kehäksi! piiriin!

1 KANSALAINEN. Paarin luota syrjään! Pois ruumiin luota!

2 KANSALAINEN. Tilaa Antoniolle! Jalolle Antoniolle tilaa!

ANTONIUS. Pois kauemmas! Noin älkää tungeskelko!

USEAT. Pois tieltä! Tilaa! Syrjään!

ANTONIUS. Kyyneleitä Jos teill' on, itkemään nyt olkaa valmiit. Tuon vaipan kaikki tunnetten. Ma muistan Ens kerran kun sit' yllään kantoi Caesar. Suv'ilta hänen teltassaan se oli, Samana päivänä, kun nervit löi hän. Kas, tuosta meni puukko Cassion! Kas, minkä teki reiän kade Casca! Tuost' iski Brutus, hänen lemmikkinsä, Ja kun murharaudan kiskoi maalle, Niin, nähkääs, veri Caesarin se seuras Ja ovest' ulos ryntäs, nähdäksensä Noin tylystikö Brutus kolkutti; Caesarin enkel' oli, nähkääs, Brutus. Jumalat, tuomitkaa, kuink' oli rakas Hän Caesarille! Isku tuo se kaikist' Ol' armottomin: hänen jalo Caesar Kun lyövän näki, kiittämättömyys hänt' Enemmän musersi kuin murha-ase. Nyt murtui suuri sydän tuo, ja vaippaan Kasvonsa peittäen, Pompejon patsaan Jalustan luona aivan, jossa verta Vuos virtanansa, kaatui suuri Caesar. Se vasta kaatumus, te Rooman miehet! Te, minä, kaikki kaaduimme me siinä, Verisen kavalluksen riemutessa. O, nyt te itkette, ja säälin voimaa Te tunnette, ma huomaan: kallihia Ne pisaroit' on! Hyvät ihmiset! Kuin? Itkettenkö nyt, kun Caesarin Vaan vaipan haavat näätte? Tässä, täss' on Hän itse, raatamana ilkimysten!

1 KANSALAINEN. Voi, surkeata näkyä!

2 KANSALAINEN. Oi, jalo Caesar!

3 KANSALAINEN. Voi, tuskan päivää!

4 KANSALAINEN. Voi, konnia ja pettureita!

1 KANSALAINEN. Veristä näytelmätä, voi!

2 KANSALAINEN. Kostoa tahdomme, kostoa! Ulos kaupungille! Etsikää — polttakaa — paahtakaa — tappakaa — lyökää! Ei ykskään petturi saa eloon jäädä.

ANTONIUS. Seis, kansalaiset!

1 KANSALAINEN. Vait siellä! Jalo Antonius puhuu.

2 KANSALAINEN. Kuulemme häntä, seuraamme häntä, kuolemme hänen kanssaan.

ANTONIUS. Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä Noin hurjaan kapinaan ma kiihtää tahdo. Tuon työn on, nähkääs, tehneet kunnon miehet. Mit' yksityist' on vihan syytä ollut Tekoonsa heill', en tiedä; viisait' on he Ja kunnon miehiä, ja työstään varmaan Vastaavat itse. Ystävät, en minä Sydämiänne teiltä ryöstää tahdo. En puhuja ma ole niinkuin Brutus; Vaan, kuten tietty, halpa, suora mies, Jok' ystävästään pitää; sen he tiesit, Kun puhevallan tässä mulle soivat. Ei äänt', ei liikenteitä ole mulla, Ei päät', ei kielt', ei sananvoimaa, jolla Vois kansaa kiihoittaa. Vaan suoraan haastan Ja kerron mitä tiedätten jo itse. Ja Caesar-kullan haavat teille näytän, Nuo mykät, raukat suut, ja niiden haastaa Edestän' annan. Mut jos Brutus oisin, Ja Brutus Antonius, sep' Antonius Sytyttää mielet vois ja kielen panna Caesarin joka haavaan, jotta nousis Kivetkin Roomass' ilmi kapinaan.

KAIKKI. Kapinaan!

1 KANSALAINEN. Bruton huoneen sytytämme.

3 KANSALAINEN. Pois! Salaliittolaiset etsikäämme.

ANTONIUS. Mut kuulkaa, hyvät miehet, kuulkaa!

KAIKKI. Hiljaa! Antonius puhuu, jalo Antonius.

ANTONIUS. Te ette tiedä mitä teette, miehet. Mill' ansainnut on Caesar rakkauttanne? Ah! ette tiedä: — kerron siis sen teille. Säännöksen unhotitte, josta puhuin.

KAIKKI. Niin oikein! säännös! Seis, ja kuullaan säännös!

ANTONIUS. Se täss' on, Caesarin sinetti alla. Jokainen Rooman miesi hältä saapi, Jok'ainoa, viis-kahdeksatta drakmaa.

2 KANSALAINEN. Oi, jalo Caesar! — Kosto surmaajille!

3 KANSALAINEN. Kuninkaallinen Caesar!

ANTONIUS. Mua kuulkaa loppuun asti.

KAIKKI. Hiljaa! vaiti!

ANTONIUS. Hän lisäks teille kaikki puistons' antaa Ja lehtonsa ja uudet kasvikkonsa Tiberin tällä puolla; ne hän teille Ja lapsillenne ikipäiviks antaa Yleisiks lystäily- ja käymäpaikoiks. Sep' oli Caesar! Milloin saadaan moinen?

1 KANSALAINEN. Ei koskaan, koskaan! — Tulkaa miehet! Ruumis Pyhällä paikalla me polttakaamme Ja kekäleillä pettureitten huoneet Sytyttäkäämme. Ruumis nostakaa.

2 KANSALAINEN. Käy, nouda tulta!

3 KANSALAINEN. Revi penkit rikki!

4 KANSALAINEN. Istuimet, ikkunat ja kaikki rikki!

(Kansa lähtee, vieden Caesarin ruumiin.)

ANTONIUS. Nyt nouskoon melske. Vauhdiss' olet, turma; Ties suuntaa, minne mielit, nyt. (Palvelija tulee.) No, mies?

PALVELIJA. Octavius on jo Roomaan tullut, herra.

ANTONIUS. Miss' on hän?

PALVELIJA. Hän ja Lepidus he ovat Caesarin huonehessa.

ANTONIUS. Sinne riennän Hänt' oiti kohtaamahan. Niin hän tulee Kuin käsketty. Nyt hilpeä on onni: Se tuolla päällä meilt' ei mitään kiellä.

PALVELIJA. Hän kertoi, että Cassius ja Brutus Kuin hullut portist' ulos ratsastivat.

ANTONIUS. He varmaan tiedon saivat, kuinka kansaa Min' yllytin. Octavion luo mua saata.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

(Runoilija Cinna tulee.)

CINNA. Unessa Caesarin kanss' atrioin ma, Ja mieltän' ahdistavat pahat enteet. Haluton kodist' olen lähtemään, Mut jotakin on, joka houkuttaa mua.

(Kansanjoukko tulee.)

1 KANSALAINEN. Nimenne?

2 KANSALAINEN. Minne matka?

3 KANSALAINEN. Missä asutte?

4 KANSALAINEN. Nainutko olette vai poikamieskö?

1 KANSALAINEN. Vastatkaa jokaiselle suoraan.

2 KANSALAINEN. Niin, ja lyhyesti.

3 KANSALAINEN. Niin, ja järkevästi.

4 KANSALAINEN. Niin, ja rehellisesti; se sulle parasta.

CINNA. Nimeni? Minne matka? Missä asun? Poikamieskö olen vai nainut? Siis, vastatakseni jokaiselle suoraan, lyhyesti, järkevästi ja rehellisesti, sanon järkevästi: olen poikamies.

2 KANSALAINEN. Ne siis hulluja, jotka naivat; niinkö? Varo vaan ett'et saa könttiis. — Jatka; suoraan!

CINNA. Suoraan, menen Caesarin hautajaisiin.

1 KANSALAINEN. Ystävänäkö vai vihamiehenä?

CINNA. Ystävänä.

2 KANSALAINEN. Sepä suora vastaus.

4 KANSALAINEN. Asuntosi? — Lyhyesti!

CINNA. Lyhyesti, asun Capitolissa.

1 KANSALAINEN. Nimesi, ystävä? Rehellisesti!

CINNA. Rehellisesti on nimeni Cinna.

1 KANSALAINEN. Palasiksi hänet repikää! Hän on salaliittolainen.

CINNA. Olen runoilija Cinna. Olen runoilija Cinna.

4 KANSALAINEN. Palasiksi, palasiksi huonoista runoista!

CINNA. En ole salaliittolainen Cinna.

2 KANSALAINEN. Se ei auta: hänen nimensä on Cinna; nyäistään vaan nimi pois hänen sydämestään, sitten saa hän mennä.

3 KANSALAINEN. Paloiksi hänet repikää, paloiksi! Kas niin, kekäleitä! Hei vaan, tulikekäleitä! Bruton luo! Cassion luo! Kaikki ilmituleen! Toiset Decion asunnolle, toiset Cascan, toiset Ligarion! Kas niin, joutuun!

(Lähtevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Huone Antonion asunnossa.

(Antonius, Octavius ja Lepidus istuvat pöydän ympärillä.)

ANTONIUS. Nuo kaikki listaan merkityt siis kuolkoot.

OCTAVIUS. Lepidus, veljes myöskin; suostutko sa?

LEPIDUS. Ma suostun.

OCTAVIUS. Listaan merkitse, Antonius.

LEPIDUS. Sill' ehdoll', Antonius, että kuolee Sisares poika, Publiuskin.

ANTONIUS. Kuolkoon! Kas noin vaan: piirre hänet kuoloon määrää. Lepidus, Caesarin käy asuntoon, Tuo sieltä jälkisäännös: katsotaanpa, Tuot' eikö voisi hiukan karsia.

LEPIDUS. Tapaanko teitä täällä sitten?

OCTAVIUS. Täällä Tai Capitolissa.

(Lepidus lähtee.)

ANTONIUS. Hän arvoton Ja halpa mies on, jok' ei muuhun kelpaa Kuin asioille. Onko kohtuus, että Kun mailman kolmikertaisen me jaamme, Hän kolmantena osan saa?

OCTAVIUS. Sen luulit, Kun listast' annoit hänen ääntää tässä Mustassa valtapannan neuvostossa.

ANTONIUS. Enemmän mull' on vuosia kuin sulla. Vaikk' arvoj' ahdammekin hänen päälleen, Keventäin omaa parjauksen taakkaa, Hän niitä kantaa vaan kuin aasi kultaa, Hikoilee, huokaa taakan alla, mennen Mihin sit' ajamme tai talutamme. Kun aarteet se on määräpaikkaan vienyt, Pois taakka riisutaan, ja joutilaana Saa aasi mennä, korviansa puistaa, Ja käyttää yhteislaidunta.

OCTAVIUS. Tee tahtos; Kokenut, reipas sotur' on hän vaan.

ANTONIUS. Octavius, niin on heponikin; senvuoks' Apetta saa se paljon. Sep' on eläin, Jok' oppimalla osaa taistella, Ja kääntää, seistä, täyttä laukkaa kiitää, Kun henkeni sen ruumiin liikkeit' ohjaa. Ja muut' ei Lepiduskaan laillaan; häntä Opettaa, ohjata ja ajaa täytyy. Mies tylsäpäinen, jonka ravintona Hylätyt tähteet on ja matkimiset. Se mik' on muille vanhaa, kulunutta, Se hälle uutta on; työkaluun häntä Vaan sopii verrata. — Ja nyt, Octavius, Saat suuria sa asioita kuulla: Väkeä Cassius ja Brutus pestaa, Ja oiti täytyy pysty tehdä heille. Siis liitto kokoon, ystävämme turvaan, Ja kaikki parhaat voimat käytäntöön! Ja neuvoa nyt oiti pitäkäämme, Mitenkä salajuonet saatais ilmi Ja julkivaarat parhain vältettäisi.

OCTAVIUS. Se tehdään: paaluss' olemme nyt kiinni, Ja ympärillä haukkuu vihamiehet. Ja monellapa hymysuulla, pelkään, Tuhansin juonia on sydämessä.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Bruton teltan edusta, leirissä Sardeen luona.

(Rummun pärrytystä. Brutus, Lucilius, Lucius ja sotamiehiä tulee. Pindarus ja Titinius kohtaavat heitä.)

BRUTUS. Seis!

LUCILIUS. Tunnussana! Seis!

BRUTUS. Kuink' on, Lucilius? Onko herras täällä?

LUCILIUS. Lähellä aivan; tässä Pindarus Tuo terveisiä sulle herraltansa.

BRUTUS. Terveiset hyvät. — Herras, Pindarus, — Tahallaan taikka vieteltynä — mulle Suurt' antanut on syytä toivomaan Työn tehdyn tekemättömäks; mut tyydyn, Jos lähell' on hän.

PINDARUS. Jalo herrani Esiintyy — muut' en luule — kaltaisenaan: Rehellisenä sekä arvokkaana.

BRUTUS. En häntä epäile. — Lucilius, kuules: Sanopa, kuinka hän sun otti vastaan.

LUCILIUS. Sävyisästi ja kohteliaasti aivan, Mut ei niin helläll' ystävyydellä, Niin suoralla ja tuttavalla lailla Kuin ennen muinoin.

BRUTUS. Ystävän sa kuvaat, Jonk' ompi lämpö jähtynyt. Lucilius, Kun rakkaus alkaa sairastaa ja kuolla, Se käyttää pakkotapoja; mut suora Ja puhdas ystävyys ei juonta tunne. Kavala mies, kuin hepo pohdikas, Rehentelee ja näyttää uljahalta, Mut verisen kun kannus-iskun tuntee, Niin kaatuu harja ja, kuin luihu luuska, Se uupuu. — Miss' on miehen sotajoukko?

LUCILIUS. Yöks oli määrä Sardeesen sen jäädä; Mut suurin osa, koko ratsasväki, On hällä myötänä.

(Marssi kuuluu.)

BRUTUS. Vait! Hän jo saapuu. Marssissa hiljaisessa häntä vastaan!

(Cassius ja sotamiehiä tulee.)

CASSIUS. Seis!

BRUTUS. Seis! Anna käskyn käydä,

1 SOTAMIES. Seis!

2 SOTAMIES. Seis!

3 SOTAMIES. Seis!

CASSIUS. Minulle väärin teit sä, jalo veikko.

BRUTUS. Jumalat, tuomitkaatte! Teenkö väärin Viholliselle? Kuin siis ystävälle?

CASSIUS. Sun tyynen muotos alla piilee vääryys; Ja kun sa sitä teet —

BRUTUS. Oi, tyynny, Cassius; Tuo kantees ilmi hiljaa. — Sinut tunnen. — Täss' sotajoukkojemme kuullen, joiden Pitäisi meitä ystävinä nähdä, Älkäämme kiistelkö. Pois heidät käske; Tuo sitten teltassani kantees julki, Niin kuulla sua tahdon.

CASSIUS. Pindarus, Sa käske päälliköitä viemään joukot Vähäisen matkan päähän.

BRUTUS. Samoin sinä, Lucilius; telttaan älä ketään päästä, Ennenkuin päättynyt on haastelumme. Ovelle vahdiks Lucius ja Titiniua.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Bruton teltassa.

(Brutus ja Cassius tulevat.)

CASSIUS. Minulle väärin teit, se näkyy tästä: Sa Lucius Pellaa herjasit ja haukuit, Kun Sardeelaisilta hän lahjoj' otti. Se kirje, jossa häntä puolustin ma, Kun tunsin miehen, halvaks katsottiin.

BRUTUS. Teit itse väärin, moista puolustaissas.

CASSIUS. Ei tähän aikaan ole sopivaista Jokaista pientä vikaa saivarrella.

BRUTUS. Suo anteeks: itselläs on huono maine. Siit' ett' on sulla pitkät sormet, Cassius; Rahasta virkoja sa myyt ja kaupit Kelvottomille.

CASSIUS. Mulla pitkät sormet? Sen tiedät Bruton sanovan; ne muuten Viimeiset sanas oisi, jumal'auta!

BRUTUS. On lahjain kaunisteena Cassion nimi, Ja senvuoks kurituskin peittää päänsä.

CASSIUS. Kuritus!

BRUTUS. Mars-kuuta muista, muista Mars-kuun päivää Viidettätoista! Eikö suuri Julius Oikeuden vuoksi vuodattanut vertaan? Ken konna häneen koski, puukkons' iski Muun vuoks kuin oikeuden? Nyt ykskö meistä, Joilt' uljain mies maan pääll' on surmans' saanut, Kun rosvoj' auttoi, — mekö tahraisimme Kätemme katalilla lahjoilla, Pois myyden kunniamme uran laajan Niin turhasta, kuin kouran täys' on kultaa. Parempi koira, joka kuuta haukkuu, Kuin moinen Rooman mies.

CASSIUS. Mua älä hauku! En sitä kärsi. Itses unhotat sa, Kun näin mua härnäät. Sotur' olen minä Vanhempi, kokeneempi, taitavampi Kuin sinä käskyj' antamaan.

BRUTUS. No, no! Sit' et sin' ole, Cassius.

CASSIUS. Mut kas olen.

BRUTUS. Et, sanon minä.

CASSIUS. Älä mua härnää; Ma hairahtua voisin. Omaa turvaas Sa katso; älä kauemmin mua kiusaa.

BRUTUS. Pois, halpa mies!

CASSIUS. Se onko mahdollista?

BRUTUS. Mua kuule; puhua nyt tahdon minä. Pitääkö mun sun hurjaa vimmaas väistää, Ja hullun tuijotusta säikähtää?

CASSIUS. Jumalat! Tuoko minun kestää täytyy?

BRUTUS. Niin se ja vielä muuta! Suutu, suutu, Siks että korska sydämesi halkee! Käy, orjillesi näytä kiukkus; pane Vapisemahan orjas. Munko väistää? Sua kursailla? ja nöyräst' imarrella Sun oikkupäisyyttäs? Ei, jumal'auta! Saat itse sappes myrkyn niellä, vaikka Repeisit siitä. Tästä päiväst' alkain Sua huvikseni käytän vaan, ja nauran, Kun sappes paisuu.

CASSIUS. Näikskö siis on tullut?

BRUTUS. Paremmaks soturiksi sanot itses: Osoita se ja toteen näytä kerskas; Mua huvittais se. Minä mielelläni Hyväksi käytän jalon miehen opit.

CASSIUS. Mua yhä loukkaat, Brutus, yhä; sanoin: Vanhempi sotur', enkä parempi. Sanoinko: parempi?

BRUTUS. Se mulle yhtä.

CASSIUS. Näin solvata ei tohtinut mua Caesar.

BRUTUS. Vait! Hänt' et kiusata näin tohtinut.

CASSIUS. En tohtinut?

BRUTUS. Et.

CASSIUS. Enkö tohtinut?

BRUTUS. Et tohtinut, vaikk' olis henkes mennyt.

CASSIUS. Äl' ystävyyteheni liiaks luota: Voin tehdä työn, jot' ehkä katuisin ma.

BRUTUS. Sen teit, jot' olis katua sun tullut. Mua ei sun uhkas, Cassius, säikytä. Niin vahva mull' on varus kunnossani, Ett' ohi käy ne niin kuin tuulen henki, Jost' en ma huoli. Rahasumman sulta Ma pyysin; kielsit sen. En kultaa minä Voi halvoin keinoin laittaa. Kautta taivaan! Sydämen' ennen rahoiks lyön ja valan Vereni drakmoiksi, kuin petoksella Maanmiehen känsäisestä kourast' äyrin Katalan kiskon. Sanan sulle laitoin Ja kultaa pyysin joukoilleni palkaks'; Sen kielsit. Tuoko Cassion kaltaist' on? Mult' oisko saman vastuun Cassius saanut? Niin saidaksi jos Brutus tulee, että Noin halvan rovon ystävältään kätkee, Varusta silloin nuoles, taivaan taatto, Ja hänet murskaks lyö!

CASSIUS. En kieltänyt ma.

BRUTUS. Sen teit.

CASSIUS. En tehnyt: vastuuntuoja viisas Ei ollut. — Sydämeni murtaa Brutus. Suo ystäv' anteeks ystävänsä puutteet, Mut mun vaan Brutus tekee suuremmiksi.

BRUTUS. En sitä tee, jos niill' et mua vaivaa.

CASSIUS. Et rakasta mua.

BRUTUS. Vikojasi en.

CASSIUS. Ei silmä ystävän näe vikaa moista.

BRUTUS. Imartelijan ei, vaikk' oliskin se Niin suuren suuri kuin Olympin huippu.

CASSIUS. Antonius, nuor' Octavius, tulkaa, tulkaa. Ja kostakaa nyt Cassiolle yksin! Väsynyt Cassius on mailmaan: Hänt' ystäv' ivaa, veli vainoo; häntä Kuin orjaa haukutahan; viat kaikki Vakoillaan, kirjaan pannaan, muistin avuks, Ja vasten naamaa viskataan. Oi, hengen Pois silmäin kautta voisin itkeä! — Tikari tuoss' on, tässä paljas rinta, Ja siinä sydän, kultaa kallihimpi Ja rikkahampi Pluton aarnioita; Jos olet roomalainen, pois se riistä! Ken kullan kielsi, antaa sydämensä. Nyt iske, niinkuin Caesariin; ma tiedän: Kun vihas suurin oli, silloin lemmit Hänt' enemmän kuin koskaan Cassiota.

BRUTUS. Tikaris tuppeen! Suutu mielin määrin; Tee, mitä mielit, herjan otan leikiks. Ikeessä, Cassius, olet lampaan kanssa: Se harmin kätkee niinkuin tulen pii; Jos kovaa lyöt, yht'äkkiä se säihkää, Mut koht' on kylmä taas.

CASSIUS. Elääkö Cassius Huviksi vaan ja nauruks Brutollensa, Kun synkeys ja huoli häntä vaivaa?

BRUTUS. Niin, synkkä olinkin, kun lausuin tuon.

CASSIUS. Sen verran tunnustat siis? Kätes mulle!

BRUTUS. Vie sydänkin!

CASSIUS. Oi Brutus!

BRUTUS. Mitä tahdot?

CASSIUS. Sull' eikö ystävyyttä suomaan anteeks, Kun kiukku tuo, jonk' äidiltäni perin, Mun saattaa muistamattomaks?

BRUTUS. On, Cassius! Kun vasta Brutoos vihastut, hän äitis Toruvan luulee, ja sun rauhaan jättää.

(Melua ulkona.)

RUNOILIJA (ulkona). Mua oiti päästä päälliköiden luo! Toraavat keskenään he; eikä hyvä, Ett' ovat yksin.

LUCILIUS (ulkona). Heidän luo et pääse.

RUNOILIJA (ulkona). Ei muu kuin surma voi mua estää.

(Runoilija tulee sisään. Lucilius, Titinius ja Lucius jäljissä.)

CASSIUS. Mik' ompi? Mitä tahdot?

RUNOILIJA. Hävetkää, päälliköt! Mit' aiotten? Sopikaa: riidellä ei kelpaa moisten meillä; Mull' enemmän on, tietkääs, vuosia kuin teillä.

CASSIUS. Ha, ha! Kuin kehnot on sen rentun riimit!

BRUTUS. Pois, lurjus! Mene tiehes, hävytön!

CASSIUS. Suvaitse häntä: tapa häll' on moinen.

BRUTUS. Sen tiedän, jos hän tietää aikansa. Mit' ilviöillä sodassa on virkaa? Pois täältä, mies!

CASSIUS. Pois! Tiehes!

(Runoilija lähtee.)

BRUTUS. Käskekäätte, Lucilius ja Titinius, päälliköitä Yösijaa miehillensä hankkimaan.

CASSIUS. Palatkaa sitten sekä tuokaa joutuun Messala tänne.

(Lucilius ja Titinius lähtevät.)

BRUTUS. Lucius, viinimalja!

(Lucius lähtee.)

CASSIUS. En olis noin sun luullut suuttuvan.

BRUTUS. Oi, Cassius, monet murheet mua painaa.

CASSIUS. Et käytä tietoviisauttas, jos voittaa Noin satunnainen haitta sun.

BRUTUS. Ei ykskään Näin kestä huoltaan: Portia on kuollut.

CASSIUS. Kuin? Portia?

BRUTUS. Hän on kuollut.

CASSIUS. Kuinka minä, Kun noin sua vastustin, voin surman välttää? — Oi, tappiota suurta, haikeaa! — Mihinkä tautiin?

BRUTUS. Suruun, pois kun läksin, Ja harmiin, ett' Antonius ja Octavius On vallan saaneet — kuolonsanan kanssa Se tieto tuli: — se vei järjen hältä, Ja yksin jäätyään hän tulen nieli.

CASSIUS. Ja kuoli?

BRUTUS. Niin.

CASSIUS. Ikuiset jumalat!

(Lucius palajaa, tuoden viiniä ja tuohuksia.)

BRUTUS. Hänestä vait nyt! — Viinimalja tänne! — Näin hautaan tuohon, Cassius, vihat kaikki.

(Juo.)

CASSIUS. Suloinen malja sydämeni janoon! Niin, Lucius, lasi kukkuralleen täytä; En Bruton lemmestä voi kyllin juoda.

(Juo.)

BRUTUS. Titinius, sisään! (Lucius lähtee.) (Titinius ja Messala tulevat.) Terve, Messala! Nyt valon ääreen tähän istukaamme Ja tuumailkaamme, mitä vaatii tarve.

CASSIUS. Vai Portia kuollut!

BRUTUS. Pyydän, vaiti siitä! — Messala, tuoss' on kirje, joka kertoo, Ett' Antonius ja nuor' Octavius Lukuisin määrin meitä vastaan ryntää, Philippiin kulkuansa ohjaten.

MESSALA. Mull' ompi kirje samaa sisällystä.

BRUTUS. No, mit' on siinä muuta?

MESSALA. Että panna- Ja henkipatto-julistusten kautta Antonius, Octavius ja Lepidus Senaattoreita sataan surmanneet on.

BRUTUS. Siis yht' ei pidä kirjeet: seitsenkymment' On tämän mukaan heitä, jotka käskyst' On surman saaneet; Cicerokin niitä.

CASSIUS. Kuin? Cicero?

MESSALA. Niin, Cicero on kuollut Ja saman pannajulistuksen kautta. — Kirjeenne saitteko te vaimoltanne?

BRUTUS. En, Messala.

MESSALA. Ja kirjeess' eikö mitään hänest' ole?

BRUTUS. Ei, Messala, ei mitään.

MESSALA. Kummallista!

BRUTUS. Kuin niin? No, onko teidän kirjeessänne?

MESSALA. Ei, herra hyvä.

BRUTUS. Totuus sanokaa, Niin totta kuin olette roomalainen!

MESSALA. Siis, totuus kestäkää kuin roomalainen. Hän kuollut on ja kummaisella lailla.

BRUTUS. Hyvästi, Portia! — Kuolla meidän täytyy. Se aatos, että kuolisi hän kerran, Nyt mulle voimaa kestämään sit' antaa.

MESSALA. Noin kestää suuret suuren tappion.

CASSIUS. Ma keinon niinkuin tekin kyllä tunnen, Mut tuota luontoni ei kestäis sentään.

BRUTUS. Nyt toimiin eläviin! — Mit' aattelette! Philippiinkö nyt marssitaan?

CASSIUS. Se minust' Ei ole hyvä.

BRUTUS. Perustus?

CASSIUS. On tämä: Parast' ett' etsii vihollinen meitä; Näin vahinkota saa hän, varat kuihtuu Ja väki uupuu, me kun paikoillamme Lepäämme, kooten miehuutta ja voimaa.

BRUTUS. Hyväkin syy saa parempaansa väistää Täält' alkain on Philippiin asti kansa Pakosta vaan ja muodoks ystävämme; Napisten suorittaa se verojansa. Vihollinen jos siitä kautta marssii, Lukunsa heistä täydentäin, hän meihin Rohkeena, uusin, tuorein voimin karkaa. Sen edun hältä estämme, jos teemme Philippin luona hälle vastarintaa, Tää kansa takanamme.

CASSIUS. Kuule, veikko!

BRUTUS. Suvaitse hiukan! — Muista lisäks, että Meist' ystävämme kärsineet on paljon. Asia kyps' on, joukot täpötäydet; Vihollinen se kasvaa joka päivä; Me huipull' olemme, nyt alkaa lasku. Vuoks' on ja luode ihmiskohtaloissa: Jos vaarin otat nousun, vie se onneen, Jos laiminlyöt sen, koko elinjuoksus st Kareihin takeltuu ja kurjuuteen. Semmoinen täysi luode nyt on meillä; Jos emme virtaa tarkkaa nyt ja seuraa, Niin hukkuu laivamme ja tavaramme.

CASSIUS. No, tehdään niinkuin tahdot; matkaan siis! Philippin luona heitä kohdatkaamme.

BRUTUS. Yö synkkä kesken puhett' yltää meidät; Veronsa luonto vaatii; suodaan sille Lepoa hiukan nyt, mut niukast' aivan. Viel' onko puhumista?

CASSIUS. Ei; hyv' yötä! Varahin pystyyn siis ja matkaan.

BRUTUS. Lucius! (Lucius tulee.) Yönuttuni! — (Lucius lähtee.) Hyvästi, Messala! — Titinius, hyvää yötä! — Jalo, jalo Cassius, Hyv' yötä! suloist' unta!

CASSIUS. Armas veikko! Tää yö se huonost' alkoi; älköön koskaan Väliimme tulko moinen epäsointu, Niin, älköön, Brutus!

BRUTUS. Kaikk' on hyvin taas.

CASSIUS. Hyv' yötä siis!

BRUTUS. Hyv' yötä, rakas veikko!

TITINIUS ja MESSALA. Hyv' yötä, herrani!

BRUTUS. Hyvästi, kaikki! (Cassius, Titinius ja Messala lähtevät.) (Lucius palajaa, tuoden yönutun.) Tuo tänne nuttu! Miss' on soittimesi?

LUCIUS. Teltassa tässä.

BRUTUS. Uninenko noin? Mies parka, en sua moiti: liiaks valvoit. Tuo tänne Claudius ja joku toinen Makaamaan patjoilla mun teltassani.

LUCIUS. Varro ja Claudius!

(Varro ja Claudius tulevat.)

VARRO. Kutsuitteko, herra?

BRUTUS. Ma pyydän, maatkaa teltassani täällä; Teit' ehkä kohta herätän mä viemään Sanoman veljelleni Cassiolle.

VARRO. Jos suvaitsette, jäämme vartomaan.

BRUTUS. Ei, sit' en tahdo; maatkaa, ystäväni; (Varro ja Claudius laskeuvat maata.) Kentiesi vielä päätökseni muutan. — Kas täss' on, Lucius, kirja, jota etsin, Yönutun taskuhun sen olin pannut.

LUCIUS. Niin, tiesin ett'en minä sitä saanut.

BRUTUS. Unohdan paljon: ole kärsiväinen. Viel' auki voitko pitää raskaat silmäs Ja soittaa soittimellas jonkun laulun.

LUCIUS. Jos tahdotte, niin kyllä.

BRUTUS. Tahdon, poika. Sua paljon vaivaan, mutta nöyrä olet.

LUCIUS. Velvollisuuten' on se.

BRUTUS. Ei mun pitäis Velvoilisuuttas käyttää yli voimais: Lepoa, tiedän, vaatii veri nuori.

LUCIUS. Min' olen nukkunut jo, hyvä herra.

BRUTUS. No, sepä hyvä; untas saat sa jatkaa; En kauan sua vaivaa; jos ma elän, Sua palkitsen. — (Laulua ja soittoa.) Uninen sävel! — Murhallinen uni! Noin lyijysauvallasko poikaa painat, Kun sulle soittaa hän? — Hyv' yötä, lapsi! Ei sydänt' ole mulla herättää sua. Mut jos sa nuokut, särjet soittimes; Sen otan pois. Nyt, poikani, hyv' yötä! — Mut, annas olla, lehden kai ma taitoin, Kun päätin lukuni? — Täss' on se, luulen. (Istuutuu.) (Caesarin haamu ilmestyy.) Kuink' on tuo valo himmi! — Haa! ken tuossa? Se, luulen, on vaan silmissäni heikkous, Jok' ilmiön tuon hirvittävän luopi. Se käypi päälle. — Oletko sa ken? Jumala, enkeli vai perkelekö, Kun hiukset pöyristät ja veren jäädät? Mik' olet, sano?

HAAMU. Paha henkes, Brutus.

BRUTUS. Ja miksi tulet?

HAAMU. Kertomahan, että Philippin luona näät mun jälleen.

BRUTUS. Hyvä! Siis nään sun jälleen?

HAAMU. Niin, Philippin luona.

BRUTUS. No niin, Philippin luona siis. — (Haamu katoaa.) Juur mieltän' Kun rohkaisin, sa katoot; enemmänkin Puhunut oisin kanssas, paha henki. — Hoi! Lucius! — Varro! Claudius! Nouskaa, miehet! — Claudius!

LUCIUS. Kielet, herra, eivät soinnu.

BRUTUS. Hän luulee yhä vielä soittavansa. — Heräjä, Lucius!

LUCIUS. Herra hyvä, mitä?

BRUTUS. Unissas huusit, Lucius; näitkö unta?

LUCIUS. En, herra, min' en huutaneeni tiedä.

BRUTUS. Ei, kyllä huusit. Näitkö sinä mitä?

LUCIUS. En mitään, herra.

BRUTUS. No, nuku jälleen, Lucius. — Claudius, hoi! (Varrolle.) Mies sinä, nouse!

VARRO. Mitä, herra?

CLAUDIUS. Mitä, herra?

BRUTUS. Miks huusitten te unissanne, pojat?

VARRO & CLAUDIUS. Me? Mekö?

BRUTUS. Niin, te; näittekö te mitä?

VARRO. En, min' en mitään nähnyt.

CLAUDIUS. Enkä minä.

BRUTUS. Terveiset viekää veli Cassiolle, Ett' ennalta hän varhain matkaan lähtee. Me tulemme jäljestä.

VARRO & CLAUDIUS. Kyllä, herra.

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Philippin kenttä.

(Antonius ja Octavius sotajoukkoineen tulevat.)

OCTAVIUS. Nyt toiveemme on täyttynyt, Antonius: Vihollinen ei tule alas, sanoit, Vaan pysyy vuorill' ylähällä tuolla. Ei käynyt niin; sen joukot saapuu, vaatein Philippin luona meitä taisteluun; He ennen vastaavat kuin kysytäänkään.

ANTONIUS. Pah! minä heidän aatoksensa tunnen Ja tiedän tuohon syyn: he mielellään nyt Toisaanne marssis; pelvon pöyhkeydellä Tuolt' alas astuvat he, luullen, että Meit' uskomaan saa muoto heidät uljaiks. Mut eipäs niin.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Aseihin, päälliköt! Vihollinen jo uhkeana saapuu, Veristä sotalippuansa nostain. Jotakin tehtävä on viipymättä.

ANTONIUS. Octavius, vie vastaan joukkos vitkaan. Vasenta sotakentän puolta kulje.

OCTAVIUS. Ei, oikeata; vasent' astu itse.

ANTONIUS. Miks riitaa haastat nyt, kun hätä pääll' on?

OCTAVIUS. En riitaa haasta, mutta niin sen tahdon.

(Marssi.)

(Rummun pärrytystä. Brutus ja Cassius sotajoukkoineen tulevat; Lucius, Titinius, Messala ja muita.)

BRUTUS. He seisattuvat: heill' on puhumista.

CASSIUS. Titinius, seis! Nyt esiin haasteluun.

OCTAVIUS. Antonius, merkin rynnäkköönkö annan?

ANTONIUS. Ei, Caesar, hyökätkööt he ensin päälle. Esille; päälliköill' on puhumista.

OCTAVIUS. Seis, kunnes saatte merkin.

BRUTUS. Kansalaiset, Sana ensin, isku sitten, eikö niin?

OCTAVIUS. Ei sanat meille rakkaampaa kuin teille.

BRUTUS. Octavius, parempi kuin häijy isku On kaunis sana.

ANTONIUS. Kauniin sanan alla On iskus häijyt, Brutus: muista haavaa, Min Caesarin sydämeen löitte, huutain: "Eläköön Caesar, eläköön!"

CASSIUS. Antonius, Sun iskus suunta tuntematon viel' on; Mut Hyblan mehiläisilt' ovat meden Sun sanas ryöstäneet.[5]

ANTONIUS. Mut pistint' ei.

BRUTUS. O, vieläp' äänenkin ja horinankin Varastit heilt', Antonius; viisast' ompi, Ett' uhkaat ennen kuin sa pistät.

ANTONIUS. Konnat, Sit' ette tehneet te, kun tikarinne Caesarin sydämessä toisiins' iski. Te irjuitte kuin apinat, kuin tiistit Te ryömitte, kuin orjat matelitte, Suudellen hänen jalkojaan, sill' aikaa Kun Casca piru niinkuin koira takaa Hänt' iski niskaan. Imartelijat te!

CASSIUS. Imartelijat! — Syytä itsees, Brutus. Tuo kieli noin ei tänään meitä herjais, Jos Cassiot' olis kuultu.

OCTAVIUS. Asiaan! Jos väite hien tuo, niin todistus se Punaisempia pisaroita kysyy. Näin, katsos, miekan vedän Nyt pettureita vastaan! Milloin luulet Mun pistävän sen tuppeen taas? En ennen, Kuin täysin kostetut nuo kolmekolmatt' On haavaa Caesarin, tai toinen Caesar Saa petturien miekan kautta surman.

BRUTUS. Sa, Caesar, et saa surmaas pettureilta, Jos niit' ei ole seurassas.

OCTAVIUS. Sen toivon. En Bruton miekan uhriks syntynytkään.

BRUTUS. Vaikk' oisit sukus suurin mies, et voisi Jalompaa surmaa saada, nuorukainen.

CASSIUS. Kurikas vesa, tuot' ei ansaitse hän, Se juomarin ja rentun seuralainen.

ANTONIUS. Se vanha Cassius!

OCTAVIUS. Tule pois, Antonius! Teit' ilkumme, te konnat, vasten naamaa! Kentälle otteluun, jos uskallatte! Jos ette nyt, niin toiste, milloin maittaa.

(Antonius ja Octavius sotajoukkoineen lähtevät.)

CASSIUS. Soi, tuuli! Paisu, aalto! Keinu, venhe! Nyt myrsky vallall' on, ja kaikki kaupan!

BRUTUS. Lucilius, hoi! Mua kuule!

LUCILIUS. Mitä, herra?

(Brutus ja Lucilius haastelevat keskenänsä syrjässä.)

CASSIUS. Messala!

MESSALA. Mitä, herrani?

CASSIUS. Messala, Tää synnyinpäivän' on; juur tällä päiväll' On Cassius syntynyt. Messala, kätes! Todista sinä, että pakost' aivan, Niin kuin Pompejus, kaiken vapautemme Nyt yhden tappeluksen nojaan heitän Sa tiedät että kiivaast' Epicuron Opissa riipuin; nyt on mieli toinen, Ja puoliks merkkejä ja enteit' uskon. Matkalla Sardeest' etulippuhumme Kaks suurta kotkaa laski, siihen jääden, Soturin kädest' ahmien ja syöden. Philippiin tänne seuras kotkat meitä; Tän' aamuna ne katosi. Sen sijaan Varikset, korpit, sääsket päämme päällä Nyt leijuu, alas meihin katsoin niinkuin Saaliisen sairaalloiseen. Niiden varjot Kuin pahan enteen taivas on, jonk' alla Väkemme makaa hengen hieverissä.

MESSALA. Tuot' älkää uskoko.

CASSIUS. Vaan puoliks uskon. Nyt mieli mulla raitis on ja valmis Lujana kestämähän kaikki vaarat.

BRUTUS. Juur niin, Lucilius.

LUCILIUS. Meitä, jalo Brutus, Jumalat tänään suosikoot, ett' elää Ikämme saamme rauhass' ystävyksin. Mut kosk' on epävarma ihmis-onni, Niin varokaamme mitä pahinta. Jos menetämme tämän tappelun, Niin tämä viimeinen on haastelumme. Mit' olet päättänyt sa silloin tehdä?

BRUTUS. Sen viisausopin mukaan, joka käski Mun moittimahan Caton itsemurhaa, — En tiedä miks, mut minust' akkamaist' on Ja halpaa, lyhentää noin elämäänsä, Pelosta mitä tapahtua voisi, — Ma kärsimähän valmistaun ja varron, Mit' ylivoimat suovat, joiden vallass' On kohtalomme.

CASSIUS. Siis, jos menetämme, Niin voittosaatoss' annat itses Rooman Katuja pitkin viedä?

BRUTUS. En, en, Cassius! Äl' usko, jalo Rooman mies, ett' astuu Kahleissa koskaan Brutus Roomaan. Siks on Hän liian ylpeä. Tää päivä päättäv' On työn, jonk' alkoi Mars-kuun viidestoista. Ja vieläkö me tavataan, en tiedä! Siis iki-jäähyväiset ottakaamme: Hyvästi, Cassius, ijäks, ijäksi! Jos vielä tavataan, niin hymyillään; Jos ei, — no, onhan jäähyväiset tehty.

CASSIUS. Hyvästi, Brutus, ijäks, ijäksi! Jos tavataan, niin totta hymyillään; Jos ei — no niin, on jäähyväiset tehty.

BRUTUS. Eteenpäin mars! — Oi, ennalta jos tietäis, Mitenkä tänkin päivän toimi päättyy! Mut onhan siinä, että päättyy päivä, On silloin päätös tietty. — Mars ja matkaan!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Tappelutanner.

(Sotahuutoja. Brutus ja Messala tulevat.)

BRUTUS. Messala, ratsahille joutuun! Laita Tuon puolen legioille nämä käskyt. (Ankarata melua.) Yht'aikaa rynnätkööt he: huomaan että Octavion sivustall' on toimet veltot; Pikainen ryntäys heidät kukistaa. Messala, joudu! Vuorilt' alas kaikki.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Miekankalsketta. Cassius ja Titinius tulevat.)

CASSIUS. Titinius, katsos, kuin ne konnat karkaa! Ma omiani vastaan sodin itse: Tuo lippumiesi tuossa pakoon kääntyi, Ma tapoin pelkurin ja otin lipun.

TITINIUS. Oi! Brutus liian varhain merkin antoi; Hän liian kiivaast' Octaviota vastaan Etuaan käytti; väki ryöstöön läksi; Sill' aikaa piiritti Antonius meidät.

(Pindarus tulee.)

PINDARUS. Kauemmaks paetkaatte, kauemmaksi! Antonius on jo teltoissanne, herra. Siis pakoon, jalo Cassius, kauas pakoon!

CASSIUS. Tää kunnas kyllin kaukan' on. Kas, kas! Titinius, telttaniko tuolla palaa?

TITINIUS. Niin, herrani.

CASSIUS. Titinius, jos mua lemmit, Heponi selkään käy ja kannust' anna, Siks että sun se vie tuon joukon luokse Ja tänne jälleen: tiedon tahdon, onko Vihollisia nuo vai ystäviä.

TITINIUS. Kuin aatos olen joutuun täällä jälleen.

(Lähtee.)

CASSIUS. Käy, Pindarus, ja kunnaan huippuun nouse. Näköni ain' on heikko ollut; tarkkaa Ja kerro, mitä näät sä tanterella. (Pindarus lähtee.) Enskerran tänä päivänä ma hengin; Nyt aika umpeen mennyt on: nyt päätän Miss' aloin; kiertons' elämä on tehnyt. — No, mitä näet?

PINDARUS (ylhäällä.) Oi, herra!

CASSIUS. Mitä näet sä?

PINDARUS. Titinion piirittävät ratsasmiehet; He täyttä laukkaa päälle käyvät; — hänkin Hevostaan kannustaa: — nyt kannoill' ovat; — Titinius, nyt! — he käyvät maahan; — hän myös: — Vangittu on hän; (Riemuhuutoja.) Kuulkaa riemastusta!

CASSIUS. Pois! Älä katso enää! — Voi, mua kurjaa, Kun elän siks ett' ystäväni parhaan Näen silmieni eessä vangituksi! — (Pindarus palajaa.) Käy tänne, poika! Kun Parthiassa vangiks sinut tein, Niin, henkes säästäin, valan otin sulta, Ett' tekisit sa kaikki mitä käsken. Valasi muista! Vapaa mies nyt ollos, Ja miekka tuo, mi Caesarin on ruumiin Lävistänyt, nyt tähän rintaan työnnä. Ei, älä vastaa! — Tuossa, kahvaan tartu; Kun kasvon' olen peittänyt — kas näin — Nyt iske miekkas! — Koston sait nyt, Caesar, Samalla miekalla, jok' itses surmas.

(Kuolee.)

PINDARUS. Siis olen vapaa; sit' en toki tahtois Ma tällä hinnall' olla. Cassius, oi! Pois Pindarus nyt täältä rientää maille, Miss' ei hänt' ykskään roomalainen näe.

(Lähtee.) (Titinius ja Messala tulevat.)

MESSALA. Titinius, niin, se vaihtokauppaa vaan on: Octavion voitti uljaan Bruton joukot, Ja Cassion väen taas Antonius.

TITINIUS. Se tieto Cassiot' ilahuttaa varmaan.

MESSALA. Mihinkä jäi hän?

TITINIUS. Toivotonna aivan Orjansa kanssa kunnahalle tälle.

MESSALA. Tuoll' eikö maassa makaa hän?

TITINIUS. Hän makaa Kuin olis hengetön. Voi!

MESSALA. Hänkö on se?

TITINIUS. Ei, Messala, se oli hän, mut enää Ei Cassiot' ole. — Ilta-aurinkoinen, Kuin sinä säderuskoss' yöhön vaivut, Niin laski veriruskoon Cassion päivä! Nyt Rooman aurinko on laskenut. Nyt päivämme on päässä; pilvet, usmat Ja vaarat uhkaa; työmme nyt on tehty! Epäilys voitostani tuon sai aikaan.

MESSALA. Epäilys kaikesta sen aikaan sai. Kirottu hairaus, raskaan mielen lapsi! Miks olemattomia kuvaat herkkäin Ihmisten mieliin? Hairaus, valeen siitty! Ei onnellinen ole koskaan syntys: Sa surmaat äidin, joka sua kantoi.

TITINIUS. Hoi, Pindarus! Miss' olet, Pindarus?

MESSALA. Titinius, etsi häntä; ma sill' aikaa Käyn jalon Bruton luona, jonka korvaan Sanoman tuon ma työnnän; sanon: työnnän; Myrkkyiset nuolet, näet, ja tuima teräs On Bruton korvaan yhtä tervetulleet Kuin kuolonsana tää.

TITINIUS. Messala, joudu! Sill' aikaa minä Pindarota etsin. (Messala lähtee.) Miks, uljas Cassius, lähetit mun pois? Satuinhan ystäviisi; nehän painoi Tän voitonmerkin otsaani ja käski Sen sulle tuomaan; soihan riemuhuudot! Ah, väärin olet käsittänyt kaikki! Vaan varro, ota otsaas tämä seppel, Sen Brutosi mun käski sulle antaa: Ma käskyn täytän. — Tule, Brutus, joutuun, Niin näet kuin Cassiota kunnioitan! — Jumalat, anteeksi — Rooman tapaa tää: Titinion Cassion miekka lävistää!

(Kuolee.)

(Miekankalsketta. Messala palajaa ja hänen seurassaan Brutus, nuori Cato, Strato, Volumnius ja Lucilius.)

BRUTUS. Messala, missä, miss' on ruumis?

MESSALA. Tuossa: Titinius sen vieress' itkee.

BRUTUS. Ilmaan Titinion kasvot katsoo.

CATO. Kuollut on hän!

BRUTUS. Oi, Julius Caesar, voimaa sull' on vielä. Sun henkes mailla käy ja miekkamme Omihin meidän rintoihimme kääntää.

(Helisevää miekankalsketta.)

CATO. Titinius urhokas! Oi, katsokaa, Kuink' on hän seppelöinyt Cassion ruumiin!

BRUTUS. Kaht' onko mointa roomalaista nähty? Hyvästi, viimeinen sa roomalainen! Ei koskaan Rooma synnytä sun laistas. — On tuolle kuollehelle kyynelvelka Isompi mulla, kuin nyt maksaa saatan. Mut tulee sekin aika, tulee, Cassius! Pois siis, ja Thassoon ruumis laittakaa Leirissä ei saa peijaisia viettää, Se meitä lannistais. — Lucilius, tule, Ja sinä, nuori Cato! Taisteluun nyt' Flavius ja Labeo, liikkehelle joukot! On kolme kello; päivää vielä on; Nyt onnen uhall' uuteen taistohon!

(Lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Miekankalsketta. Kummankin puolueen sotureita tulee taistellen sisään; sitten Brutus, Lucilius, Cato ja muita.)

BRUTUS. Pää pystyyn yhä vaan, te kansalaiset!

CATO. Äpärä, ken ei niin tee! Ken mua seuraa? Nimeni julki huudan kautta kentän. Min' olen, kuulkaa, Marcus Caton poika! Maan ystävä ja tyrannien hirmu! Min' olen Marcus Caton poika, kuulkaa!

(Ryntää vihollisia vastaan.)

BRUTUS. Ja minä Brutus, Marcus Brutus mini! Brutus, maan ystävä! min' olen Brutus!

(Lähtee, hyökäten vihollisiin. Cato voitetaan ja kaatuu.)

LUCILIUS. Oi, nuori, jalo Cato! joko kaaduit? Niin kuin Titinius urhokkaasti kuolit, Ja Caton poikana sua kunnioitaan.

1 SOTAMIES. Nyt antau, taikka kuole!

LUCILIUS. Kuollakseni Vaan antaun. Tuon saat, jos mun tapat oiti. (Tarjoo rahaa.) Nyt tapa Brutus, niin saat kunnian Sa hänen surmastaan.

1 SOTAMIES. Sit' ei saa tehdä. Mik' oiva vanki!

2 SOTAMIES. Syrjään! Tiedon saakoon Antonius, että vangittu on Brutus.

1 SOTAMIES. Sen hälle sanon. — Tuoss' on päällikkömme. (Antonius tulee.) Vangittu, herra, vangittu on Brutus.

ANTONIUS. Miss' on hän?

LUCILIUS. Turvassa, Antonius. Brutolla turvaa kyll' on. Usko pois: Ei elävältä jalo Brutus koskaan Viholliselleen antau. Taivaan vallat Häpeän moisen hältä torjukoot! Miss' onkaan, elossa tai kuollehena, Hän ain' on kaltaisensa, aina Brutus.

ANTONIUS. Ei Brutus tuo; mut kallis saanti hänkin. Mies säilyyn pankaa; olkaa hälle hellät. Paremmat moiset miehet ystävinä Kuin vihollisina. — Nyt tiedustelkaa, Elossako vai kuolleena on Brutus. Octavion telttaan sana mulle tuokaa, Mitenkä kaikk' on käynyt.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Brutus, Dardanius. Clitus, Strato ja Volumnius tulevat.)

BRUTUS. Poloiset ystaväini jätteet! Tuossa Levätkää kalliolla.

CLITUS. Tulimerkin Statilius[6] antoi, mut ei palannut; Hän vankin' on tai surman saanut.

BRUTUS. Clitus, Istuudu! Surma nyt on tunnussana, Se nyt on muodiks tullut. — Kuules Clitus!

(Kuiskuttaa hänen korvaama.)

CLITUS. Minäkö? En, en koko mailmasta.

BRUTUS. Hss! ole vaiti!

CLITUS. Itsen' ennen surmaan.

BRUTUS. Dardanius, kuules!

(Kuiskuttaa hänen korvaansa.)

DARDANIUS. Moisen työnkö minä?

CLITUS. O, Dardanius!

DARDANIUS. O, Clitus!

CLITUS. Mit' inhaa käski Brutus sinun tehdä?

DARDANIUS. Oi, Clitus, tappaa hänet! Kas, hän miettii.

CLITUS. Se jalo astia nyt täynn' on tuskaa, Niin että silmistä se yli vuotaa.

BRUTUS. Volumnius hyvä, tule! Sana kuule!

VOLUMNIUS. Mik' on se, herra hyvä?

BRUTUS. Tää, Volumnius! Caesarin henk' on öisin ilmestynnä Kaks eri kertaa mulle: Sardeess' ensin, Ja nyt Philippin luona viime-yönä, Nyt aika täys' on, tunnen sen.

VOLUMNIUS. Ei, herra!

BRUTUS. On, varmaan, usko pois, Volumnius! Sä näet, Volumnius, mik' on mailman meno: Meit' ajaa vihollinen haudan suulle: (Äänekästä melua.) On arvokkaampaa siihen itse juosta Kuin survaust' odottaa. Volumnius hyvä, Olimme koulukumppanit, sen tiedät: Sa pidä, vanhan ystävyyden vuoksi, Nyt miekkaa, että syöstä siiheen saan.

VOLUMNIUS. Se ystävän ei ole työtä, Brutus.

(Melua yhä.)

CLITUS. Pakohon, joutuun! Tääll' ei viipymistä.

BRUTUS. Hyvästi sinä, — sinä, — sinä, Volumnius! — Sin' olet kaiken aikaa maannut, Strato; Hyvästi sinäkin! — Nyt, kansalaiset, Iloinen mielen' on, ett' elämässän' En yhtä löynnyt uskotonta mulle. Saan kunniaa ma tästä tappiosta Enemmän, kuin Antonius ja Octavius Halvalla voitollansa saavuttavat. Hyvästi vielä kerran! Bruton kieli Elonsa tarinan jo päättää kohta. Yö näön kaihtaa, rauhaa kaipaa luuni: Tää hetki niill' on ollut määränpäänä.

(Miekankalsketta. Ulkona huudetaan: "pakoon, pakoon, pakoon!")

CLITUS. Pakohon, herra, pakoon!

BRUTUS. Pois! Ma tulen. (Clitus, Dardanius ja Volumnius lähtevät.) Sua pyydän, Strato, herras luokse jää; Mies olet hyvämaineinen, ja rahtu Rehellisyytt' on elämässäs ollut. Siis pidä miekkaani ja pois luo silmäs, Kun syöksen siihen. Teetkö, Strato, sen?

STRATO. Kätenne ensin! Hyvää yötä, herra!

BRUTUS. Hyvästi, Strato! — Lepy, Caesar, nyt: Sun surmaas puoleks näin en etsinyt.

(Syöksyy miekkaansa ja kuolee.)

(Miekankalsketta. Pako. Octavius, Antonius sotajoukkoineen, Messala ja Lucilius tulevat.)

OCTAVIUS. Ken tuo mies on?

MESSALA. Se herrani on orja. Miss' on sun herras, Strato?

STRATO. Messala, Vapaana kahleista, joiss' itse huokaat. Nyt voitonsaaja hänet voi vaan polttaa; Näet, Bruton voitti Brutus vaan, ei kenkään Saa kunniata hänen surmastansa.

LUCILIUS. Niin Bruton tuli tehdä! — Kiitos, Brutus! Todeksi teit Lucilion ennustuksen.

OCTAVIUS. Kaikk' otan seurahani Bruton miehet; Mua tahdotko sa, poika, palvella?

STRATO. Sen teen, jos Messala mun jättää teille.

OCTAVIUS. Messala hyvä, jätä hänet.

MESSALA. Kuin kuoli, Strato, herrani?

STRATO. Ma pidin miekkaa, ja hän siihen syöksi.

MESSALA. Octavius, seurahas siis ota mies, Jok' avun viimeisen soi herralleni.

ANTONIUS. Hän kaikist' oli jaloin roomalainen. Muut salaliittolaiset teki työnsä Kateudesta suureen Caesariin. Hän yksin vilpittömäll' aikehella Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi. Sävykäs oli hänen elämänsä, Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut, Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä Mailman tiedoks: "hän se oli mies!"

OCTAVIUS. Avuinsa mukaisen hän kohtelun Ja juhlalliset hautajaiset saakoon. Mun teltassani tän yön maatkoon ruumis, Niin kunnioittuna kuin tulee urhon. Levolle joukot viekää. Joutuun vaan Tän uljaan päivän voitot jakamaan!

(Lähtevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] Veljenne Cassius. Cassius oli nainut Bruton sisaren.

[2] Ett' yksisarvisen voi puilla pyytää. Kertomusten mukaan saattoi yksisarvista pyytää siten, että houkutteli sitä hyökkäämään puuta vastaan ja työntämään siihen sarvensa. — Karhuupyynnissä oli tapa semmoinen, että toinen metsästäjä näytti karhulle peiliä, ja toinen sill'aikaa tähtäsi ja ampui.

[3] Asunko Sun lempes esikaupungissa vainen.

Lontoon esikaupungit olivat tavallisesti porttojen asutuspaikkoina.

[4] Sivullaan Ate. Ate. yksi raivottaria, oli koston jumala.

[5] Mut Hyblan mehiläisilt' ovat meden Sun sanas ryöstäneet.

Katkera viittaus Antonion puhujataitoon, jolla hän äskettäin oli kansan voittanut puolelleen.

[6] Tulimerkin Statilius antoi.

Statilion oli määrä hiipiä vihollisen puolelle vakoomaan. Retkensä onnistumisesta tuli hänen antaa merkki tulisoihdulla. Sen hän antoikin, mutta sai paluumatkalla surmansa.