KAKSI NUORTA VERONALAISTA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos
ilmestyi v. 1910.

Näytelmän henkilöt:

Milanon herttua, Silvian isä.
VALENTIN, | kaksi veronalaista aatelismiestä.
PROTEUS, |
ANTONIO, Proteuksen isä.
THURIO, Valentinin kilpakosija.
EGLAMOUR.
VILKAS, Valentinin palvelija.
KEIHÄS, Proteuksen palvelija.
PANTHINO, Antonion palvelija.
Isäntä, jonka talossa Julia asuu.
Rosvoja.
JULIA, nuori veronalainen neiti.
SILVIA, herttuan tytär.
LUCETTA, Julian kamarineitsyt.
Palvelijoita. Soittoniekkoja.

Tapahtumapaikkana osaksi Verona, osaksi Milano ja Mantuan seudut.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tori Veronassa.
(Valentin ja Proteus tulevat.)
VALENTIN.
Mua älä houkuttele, rakas Proteus;
Ei kotikasvatilla äly kasva.
Jos nuoruuttas ei lempi kahlehtisi
Ihaillun kullan sulokatseisiin,
Niin pikemmin sua minä vietteleisin
Mukaani mailman ihmett' ihaamaan,
Sen sijaan että kotosalla nuhjaat,
Kuluttaan nuoruuttasi tyhjäntoimiin.
Kun lemmit, lemmi; hauskaa toivon sulle;
Jos itse rakastun, niin samaa mulle.
PROTEUS.
Menetkö? Rakas Valentin, voi hyvin!
Ja muista Proteusta, kun matkallasi
Näet monta ihmeellistä nähtävää;
Ja mua toivo onnes osakkaaksi,
Kun onni sulla on; ja vaarassa,
Jos vaara sua kohtais, murhees, huoles
Mun pyhäin rukousteni turviin heitä:
Sun edestäsi tahdon rukoilla.
VALENTIN.
Rukouskirjanas on lemmen kirja.
PROTEUS.
Niin, tietystikin kirja, jota lemmin.
VALENTIN.
Tuo syvän lemmen laaka tarina:
Kuink' yli Hellesponton ui Leander.[1]
PROTEUS.
Syvemmän lemmen syvä tarina:
Hän uppos lempeen uumiansa myöten.
VALENTIN.
Mut sinä siinä istut kaulaa myöten,
Ja kuitenkaan et Hellespontoss' uinut.
PROTEUS.
Kuin? Kaulaako? Mult' älä kaulaa vie.
VALENTIN.
Ei, tuo ei sulta kaulaa kysy.
PROTEUS.
Mikä?
VALENTIN.
Tuo lempi, missä oihkall' ostat pilkan,
Huokauksin' ylvän katseen, hetken ilon
Viikkoisten pitkäin öiden valvonnalla;
Jos voitat ehkä, häviöks' on voitto,
Jos häviät, saat voitoksesi tuskan.
Kuink' onkaan, älyll' ostat hupsuutta,
Tai hupsuus perin voittanut on älyn.
PROTEUS.
Kaikesta päättäen, siis olen hupsu.
VALENTIN.
Kaikesta päättäen, se kohta nähdään.
PROTEUS.
Häväiset lemmen; min' en ole lempi.
VALENTIN.
Se valtiaas on, se sua vallitsee;
Ja joka näin on hupsun ikeen alla,
Ei viisaan kirjoiss' ole ikänä.
PROTEUS.
Mut kirjoiss' on, ett' ihanimmat ummut
Syö ahnas toukka; samoin ahnas lempi
Kuluttain kalvaa hienoint' älyä.
VALENTIN.
Myös kirjoiss' on, ett' aikaisimmat ummut
Syö toukka ennen niiden kukintaa;
Ja samoin lempi nuoren hienon älyn
Hupsuksi muuttaa; umpuunsa se kuihtuu,
Menettäin kukkeimmillaan vehreytensä
Ja kaikki vastaisuuden kauniit toiveet.
Mut miksi tuhlaan sinuun neuvoja,
Jok' olet lemmenhalun pauloiss' ihan?
Hyvästi vielä kerran! Rannall' isä
Jo odottaa, mua laivaan saattaakseen.
PROTEUS.
Ma sinne sua seuraan, Valentin.
VALENTIN.
Älä, hyvä Proteus; tässä erotkaamme.
Milanoon mulle kirjeess' ilmoita,
Mitenkä lempes käy ja mitä muuten
Täält' ystäväsi poikess' ollen kuuluu.
Minäkin sulle samoin kirjoitan.
PROTEUS.
Sua Milanossa onni seuratkoon!
VALENTIN.
Sua samoin kotona! Jää hyvästi!
(Menee.)
PROTEUS.
Hän mainett' etsii, minä lempeä.
Hän heittää ystävät, sit' enemmän
Heit' ansaitakseen, minä lemmen tähden
Kaikk', itseni ja ystävätkin heitän.
Sa, Julia, sa muuttanut mun olet;
Opinnot laiminlyön ja aikaa tuhlaan,
Älyni turtuu, maailma on musta,
Pää heikko, sydän sairas sureilusta.
(Vilkas tulee.)
VILKAS.
Herra Proteus, päivää! Miss' on herrani?
PROTEUS.
Juur' läksi laivaan, mennäkseen Milanoon.
VILKAS.
Vetoa lyön, ett' on jo lähtenyt,
Ja kadonnut siis lammas olen minä.
PROTEUS.
Niin, usein lammas-raukka harhaan käy,
Kun paimenta ei saapuvilla näy.
VILKAS.
Minäkö lammas, herraniko paimen, niinkö vakaan?
PROTEUS.
Niin vakaan.

VILKAS. Mun sarveni siis hällä on, jos valvon taikka makaan.

PROTEUS. Typerä vastaus, niinkuin lampaan päästä.

VILKAS. Siis uusi todistus, ett' olen lammas.

PROTEUS. Niin oletkin, ja herrasi on paimen.

VILKAS. Eipäs; sen voin kumota yhdellä päätelmällä.

PROTEUS. Se ottaa kovalle; mutta minä voin sen toisella todistaa.

VILKAS. Paimen etsii lammasta, eikä lammas paimenta; mutta minä etsin herraani, eikä herrani minua; siis minä en ole lammas.

PROTEUS. Lammas seuraa paimenta saadakseen ruokaa, mutta paimen ei seuraa lammasta ruoan tähden; sinä seuraat herraasi palkan vuoksi, mutta herrasi ei seuraa sinua palkan tähden; siis, sinä olet lammas.

VILKAS. Mokoma todistus lisää, niin täytyy minun huutaa: "pää".

PROTEUS. Mutta kuuleppas: veitkö kirjeeni Julialle?

VILKAS. Vein, herra: minä, kadonnut lammas, annoin kirjeenne hänelle, kasonneelle lampaalle; ja hän, kasonnut lammas, ei antanut minulle, kadonneelle lampaalle, mittyisen mitään vaivastani.

PROTEUS. Täällä on liian pienet laidunmaat niin suurelle lammaslaumalle.

VILKAS. Jos maa on liian täysi, niin olisi teidän paras pistää hänet.

PROTEUS. Siinä sinä erehdyt; paras olisi kolikoida sinut.

VILKAS. Ei, herra; vähemmästäkin kuin kolikosta olisin vienyt kirjeenne perille.

PROTEUS. Käsität väärin; sanoin: kolikoida, tarkoitin: rusikoida.

VILKAS.
Vai kolikosta rusikka! En suostu tähän.
Se lemmenkirjeen viennistä on liian vähän.

PROTEUS. Mitä sanoi hän?

(Vilkas nyökäyttää päätään.)

Nyökäyttikö päätä?

VILKAS. Se lammas.

PROTEUS. Mitä sanot, sinä lampaanpää?

VILKAS. Käsitätte väärin; minä sanoin, että hän nyökäytti päätään; ja te kysyitte, nyökäyttikö päätään, ja minä sanoin: se lammas.

PROTEUS. Ja kun pää ja lammas pannaan yhteen, niin tulee siitä lampaanpää.

VILKAS. No, kun olette nähnyt vaivaa panna ne yhteen, niin pitäkää ne vaivastanne.

PROTEUS. Ei, sinä sen saat pitää kirjeen viennistä.

VILKAS. Huomaan että kaikki se köyhän pää saa kantaa.

PROTEUS. Mitä kantaa?

VILKAS. Niin, nähkääs: ensin kannan kirjeenne reilusti perille; ja sitten en saa vaivastani muuta kuin lampaanpään.

PROTEUS. Sinä olet sukkela mies, lempo soikoon!

VILKAS. Enkä kuitenkaan saa kiinni teidän hitaasta kukkarostanne.

PROTEUS. Kas niin, avaa suusi ja kerro asia: mitä sanoi hän?

VILKAS. Avatkaa tekin kukkaronne, niin että rahat ja asia tulevat yhtaikaa esille.

PROTEUS. No, tuossa on vaivastasi. Mitä hän sanoi?

VILKAS. Toden totta, herra, luulen ett'ette hevillä häntä saa.

PROTEUS. Kuinka niin? Saitko hänestä sen verran irti?

VILKAS. En saanut hänestä irti en mitään, en edes kolikkoakaan kirjeen kantamisesta. Ja kun hän oli niin tyly minulle, kun minä vein hänelle sydämmenne, niin pelkään että hän on yhtä tyly teille, kun itse tarjoatte hänelle sydämmenne. Älkää antako hänelle muuta lahjaksi kuin kiviä, sillä hän on kova kuin teräs.

PROTEUS. Mitä? Eikö hän mitään sanonut?

VILKAS. Ei senkään vertaa kuin että — "tuossa sinulle vaivastasi". Kiitän teidän äyriyttänne, kun annoitte mulle muutaman äyrin; palkaksi siitä saatte tästälähin itse viedä kirjeenne. Ja tällä, herra, suosittelen teitä herralleni.

PROTEUS.
Mene, mene, laiva haaksirikost' estä;[2]
Ei huku se, jos sinä laivall' olet:
Sun kuolemasi kuivalla on maalla. —
Paremman laitan sanansaattajan;
Mun kirjeitäni, varon, Julia hylkii,
Kun niitä moinen ryötys kuljettaa.
(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Julian puisto.
(Julia ja Lucetta tulevat.)
JULIA.
No, sano nyt, Lucetta, meidän kesken:
Pitääkö minun noutaa lemmen ääntä?
LUCETTA.
Se tietty on, mut umpipäin ei noutaa.
JULIA.
Tuost' ylkämiesten suloparvesta,
Jotk' ympäröivät mua päiväkausin,
Ken sinun mielestäs on mieluisin?
LUCETTA.
Ne nimitelkää, niin ma parhaan mukaan
Typerän arveluni niistä lausun.
JULIA.
Miten miellyttää sua kaunis Eglamour?
LUCETTA.
Mies kohtelias, hieno, sulokieli,
Mut mokomaa ei minun tekis mieli.
JULIA.
No, rikas Mercatio käykö päin?
LUCETTA.
On varat oivat, itse niin ja näin..
JULIA.
Kuink' arvostelet sievää Proteusta?
LUCETTA.
Taivasten taatto! Mitä hassutusta!
JULIA.
No, miksi noin se nimi sua hurmaa?
LUCETTA.
Anteeksi, neiti! Häpeä mun surmaa,
Noin herttaista jos herrahempukkaa
Mun, halvan raukan, tulee arvostaa.
JULIA.
No, miks et häntä niinkuin muitakin?
LUCETTA.
Hyvistä kaikist' on hän parahin.
JULIA.
Ja perustelusi?
LUCETTA.
Tuo tavallinen naisten perustelu:
Niin minust' on, siks että minust' on niin.
JULIA.
Siis lempenikö häneen tuhlaisin?
LUCETTA.
Se turhaan tuhlattua ei lie siltä.
JULIA.
Hän kaikkein vähin mua imartaa.
LUCETTA.
Mut kaikkein enin hän teit' armastaa.
JULIA.
Se vait ei ole, jonka sydän palaa.
LUCETTA.
Se tulta kumminkin, mi kytee salaa.
JULIA.
Ei lemmi se, jok' ei tuo ilmi mieltään.
LUCETTA.
Vähimmin se, jok' aina pieksee kieltään.
JULIA.
Oi, jospa mielensä ma tietäisin!
LUCETTA.
Lukekaa, neiti, tämä.
(Antaa kirjeen.)
JULIA.
"Julialle"
Keneltä, sano.
LUCETTA.
Sisällys sen sanoo.
JULIA.
Ken antoi tämän?
LUCETTA.
Valentinin poika,
Jonk' oli varmaan Proteus lähettänyt.
Hän ois sen teille tuonut, mutta minä vein
Sen häneltä; oi, anteeks, että niin ma tein.
JULIA.
Haa! Kautta kunniani, paritusta!
Vai rivoja sa kätket kirjeitä,
Vehkeillen salaa nuoruuttani vastaan!
Niin, totta tosiaankin, kaunis toimi,
Ja toimi sulle ihan omansa!
Tuoss', ota kirje, takaisin se laita,
Tai iäks pysy poissa silmistäni.
LUCETTA.
Vihaako lemmenairut palkaks saa?
JULIA.
Menetkö?
LUCETTA.
Miettikäähän asiaa.
(Menee.)
JULIA.
Hm! Kirjett' etten sentään silmäillyt!
Hävettää huutaa häntä takaisin
Ja pyytää sitä, josta häntä sätin.
Oi, houkkaa! Tietää että olen nainen,
Ja kirjettä ei kiusaa lukemaan!
Hävystä nainen sanoo "ei", mut toivoo
Ett' arvais kysyjä sen myönnöksi.
Hyi, kuink' on oikukas tuo hupsu lempi!
Kuin kärty laps se imettäjää kynsii
Ja nöyräst' oiti vitsaa suutelee.
Kuink' ajoin tylysti Lucettan pois,
Vaikk' oisin kyllä suonut hänen jäävän!
Kuink' ilkeästi otsaa rypistin,
Vaikk' ilo veti sydämmeni hymyyn!
Nyt kostoks saan Lucettan palauttaa
Ja pyytää hänelt' anteeks tyhmyyttäni. —
Lucetta, hoi!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA.
Mit', armo, suvaitsette?
JULIA.
Jo puolisenko aika?
LUCETTA.
Jospa oisi,
Niin syöntiin suuta käyttää saisitte,
Eik' aina palkollisen sättimiseen.
JULIA.
Mit' otit maasta joutuin noin?
LUCETTA.
En mitään.
JULIA.
Mut kumarruithan.
LUCETTA.
Otin paperin,
Min pudotin.
JULIA.
Siis paperi ei mitään?
LUCETTA.
Ei mitään minuun koskevaa.
JULIA.
Siis siihen
Se jätä niille, joihin totta koskee.
LUCETTA.
Se totta koskee niihin, joita koskee,
Jos sit' ei väärin selitellä vain.
JULIA.
Varmaankin jokin runo kullaltasi?
LUCETTA.
Jot' aikoisin ma laulaa nuotin mukaan.
Sanokaa nuotti, teill' on siihen taito.
JULIA.
Mokomaan turhaan taitoa ei tarvis:
No, laula "kevykäisen lemmen" nuottiin.
LUCETTA.
Niin kevykäiseen nuottiin liian raskas.
JULIA.
Raskasko? Baasi painonako?
LUCETTA.
Niin,
Se sointuisi, jos te sen laulaisitte.
JULIA.
Tee itse se.
LUCETTA.
Käy liian korkealle.
JULIA.
Näytäppä runos. — Mitä, vauvaseni?
LUCETTA.
Pitäkää tuota ääntä loppuun asti,
Vaikk' ei se ääni mulle mieluinen.
JULIA.
Vai ei.
LUCETTA.
Ei, neiti, se on liian kirpas.
JULIA.
Sun liian näsäkäs.
LUCETTA.
Nyt meni honkaan.
Tuo kova kimakkuus se pilaa soinnun;
Ois laulun täytteeks väliääni tarpeen.
JULIA.
Sen jylhä baasisi on hämmentänyt.
LUCETTA.
Vain Proteuksen tähden paasasin.
JULIA.
En vasta siedä moista lörpötystä.
Tuoss' ihan sotkunaan on vakuutteita!
(Repii kirjeen palasiksi.)
Pois täältä! Anna palasien olla,
En kärsi että niitä hypistelet.
LUCETTA.
Tylyksi teeskelee, mut muut' ei toivo
Kuin toista kirjett', yhtä suututtavaa.
(Menee.)
JULIA.
Ah! Noin mua suututtiko ensimmäinen?
Katalat kädet, rikki revitte
Noin hellät sanat! Häijyt ampiaiset,
Imette impihunajan, ja sitten
Tapatte valmistajat, mehiläiset!
Sovinnoks suutelen nyt joka liuskaa.
Kas, tuoss' on: "Hyvä Julia". — Paha Julia!
Nyt kiittämättömyytes kostoksi
Nimesi noihin kylmiin kiviin paiskaan
Ja halveksuen poljen ivaasi.
Ja tässä: "Lemmen haavoittama Proteus".
Nimi-parka haavan saanut! Poveeni
Sun peitän, kunnes haavas tervehtyy:
Noin siihen parantavan muiskun painan!
Kas, tuossa kaksi, kolme kertaa "Proteus".
Vait, tuuli, hiljaa, ettei mitään huku,
Siks kuin saan sana sanalt' yhteen kaikki,
Pait oman nimeni; sen kantakoon
Vihuri jylhän vuoren jyrkänteeseen
Ja ärjyyn mereen syösköön! Tuossa "Proteus"
Samalla rivillä on kahdesti!
"Poloinen Proteus; hurmaantunut Proteus
Armaalle Julialle". — Pois tuon revin.
Ei, ei! Niin kauniist' on hän yhdistänyt
Sen omaan vaikeroivaan nimeensä.
Ne käärin toisiansa vastaan, noin!
Halailkaa, suudelkaa ja torailkaa
Nyt keskenänne miten haluttaa!
(Lucetta palaa.)
LUCETTA.
Neiti,
Isänne vartoo, puolinen on valmis.
JULIA.
No hyvä, menkäämme.
LUCETTA.
Nuo sirut jääkö tuohon juorumaan?
JULIA.
Jos näet hyväksi, niin ota pois ne.
LUCETTA.
Pahaksi pantiin, kun ne siihen jätin;
Mut tuoss' ei saa ne olla: vilustuvat.
JULIA.
On, näen mä, sulla harras halu niihin.
LUCETTA.
Niin, nähkääs, neiti, mitä näettekään;
Näen minäkin, vaikk' ette sitä luule.
JULIA.
No tule, tule. Suvaitsetko tulla?
(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Sama seutu. Huone Antonion talossa.
(Antonio ja Panthino tulevat.)
ANTONIO.
Mik' oli vakaa keskustelu sulla
Ja veljelläni ristikäytävässä?
PANTHINO.
Se Proteusta koski, poikaanne.
ANTONIO.
Kuin niin?
PANTHINO.
Hän oudoksui, ett' täällä poika
Kodissa nuoruutensa kuluttaa,
Kun monet halvemmankin-arvoiset
Maailmaan laittaa poikans' edistymään:
Ken sotaan koittelemaan onneaan,
Ken meren selkään löytöretkille,
Ken opin teille yliopistoihin.
Johonkin näistä toimist', ellei kaikkiin,
Hän Proteuksen luuli sopivaksi,
Ja käski minun teille tyrkyttää,
Ett' ei sais virua hän kodiss' enää;
Hän vanhana saa siitä häpeää,
Jos nuorna maailmaa ei ole nähnyt.
ANTONIO.
Ei mulle tarvis sitä tyrkyttää,
Jot' olen miettinyt jo kuukausmäärän.
Tuot' ajan hukkaa olen aatellut
Ja ettei tule hänest' oikein miestä,
Jos mailma hänt' ei opeta ja neuvo.
Kokemust' ahkeruuden' yksin saadaan,
Ja ajan varrella se täysin kypsyy.
Siis sano, mihin paras hänet laittaa?
PANTHINO.
Ei liene tietymätönt' armollenne,
Ett' ystävänsä nuori Valentin,
Hoviss' on keisarilla palvelussa.
ANTONIO.
Sen kyllä tiedän.
PANTHINO.
Minun mielestäni
Ois paras hänet sinne lähettää.
Siell' oppii keihäiset ja turnaukset,
Saa suurta seuraa, kuulee hienoutta
Ja kaikkeen jaloon taitoon harjaantuu,
Mik' ikäns' on ja säätyns' arvoista.
ANTONIO.
Se neuvo miellyttää; on tuuma hyvä;
Ja näyttääkseni, miten siihen miellyn,
Sen tuuman heti panen täytäntöön.
Teen kiireimmiten kaikki valmistukset
Ja laitan hänet hoviin keisarin.
PANTHINO.
Jo huomenna, jos sopii: Don Alfonso
Ja muita arvon-ylimyksiä
Menoss' on keisaria tervehtimään
Ja hälle palvelustaan tarjoomaan.
ANTONIO.
On seura hyvä; Proteus menköön mukaan.
Paraiksi tulee, — saa sen heti tietää.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Suloinen kirje! Sulo lemmen-elo!
Tuoss' armaan käsi, airut sydämmen,
Ja tuossa lemmen vala, kunnian takuu!
Oi, lempeemme ett' isät suostuisivat,
Luvallaan vahvistaen onnemme!
Oi, taivaallinen Julia!
ANTONIO.
No vai? Mik' on tuo kirje, jota luet?
PROTEUS.
Luvalla sanoen, vain pari sanaa
Terveisiks Valentinilta; ne juuri
Sain ystävältä, joka tuli sieltä.
ANTONIO.
Tuo tänne kirje; mitä uutta siinä?
PROTEUS.
Ei mitään uutta, isä; hän vain kertoo,
Kuink' onness' elää, kuink' on rakastettu,
Kuink' yhä keisarinkin suosin voittaa;
Mua onnens' osakkaaksi toivoo vain.
ANTONIO.
Ja mitä sinä sanot siihen toivoon?
PROTEUS.
Ett' isäni ma tahtoon alistun
Enk' ystäväni toivehista riipu.
ANTONIO.
Mun tahtoni tuon toiveen kanss' on yhtä.
Äl oudoksu tät' äkki-päätöstäni;
Sen tahdon, minkä tahdon, sillä hyvä.
Päätetty on siis, että jonkun aikaa
Sa hoviss' elät Valentinin kanssa.
Mink' elatukseks suvultaan hän saa,
Sen saman määrän sinäkin saat multa.
Huomenna ole valmis lähtemään.
Ei estelyitä! Asia on selvä.
PROTEUS.
En voi niin pian tulla valmiiks, isä;
Ma pyydän parin päivän lykkäystä.
ANTONIO.
Jälestä laitan mitä tarvitset.
Äl' aikaile! Sun huomenna on matka. —
Panthino, tule mua auttamaan
Ja hänen lähtöänsä jouduttamaan.
(Antonio ja Panthino menevät.)
PROTEUS.
Pakenin tulta, etten palaisi,
Ja syöksyn mereen nyt ja siihen hukun.
En Julian kirjett' isän suonut nähdä
Pelosta, että lempeäni ehkäis;
Ja nyt on oma estelyni syynä,
Ett' ehkää lempeni hän kokonaan.
Oi, tämä lemmen kevät kerrassaan,
Kuin huhtikuinen taivas, karvaa vaihtaa:
Juur' aurinko kun paistaa parhaillaan,
Niin äkkipikaa pilvi päivän kaihtaa.
(Panthino palaa.)
PANTHINO.
Isänne kutsuu teitä, Proteus;
Hänell' on kiire, menkää pikaisesti.
PROTEUS.
No, täytyy kai; ei auta arvelus,
Vaikk' epäis sydämmeni tuhannesti.
(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Milano. Huone herttuan hovilinnassa.
(Valentin ja Vilkas tulevat.)
VILKAS.
Tuoss' sormikkaanne!
VALENTIN.
Se ei minun ole:
Mun kädess' on.
VILKAS.
Mut se vois olla teidän:
Tuon toisen käden.
VALENTIN.
Annahan, kun katson!
Niin, se on mun. — Oi, kaunett' ihanaa,
Mi taivaist' esinettä verhoaa!
Ah! Silvia! Silvia!

VILKAS. Neiti Silvia! Neiti Silvia!

VALENTIN. Mitä, tolvana?

VILKAS. Hän ei ole kuuluvilla, herra.

VALENTIN. Mitä? Kuka on sinua käskenyt häntä kutsumaan?

VILKAS. Itse teidän armonne, jos en ole väärin käsittänyt.

VALENTIN. Sinä olet aina liian hätikkö.

VILKAS. Ja äsken toruitte minua siitä, että olin liian hidas.

VALENTIN. Se sikseen! Sano, tunnetko neiti Silviaa?

VILKAS. Tuotako, jota teidän armonne rakastaa?

VALENTIN. Mistä sinä tiedät, että minä olen rakastunut?

VILKAS. Minulla on, nähkääs, nämä erityiset merkit: Ensiksi olette alkanut, niinkuin herra Proteus, käydä käsivarret ristissä, niinkuin mikäkin nureksija; liverrellä huviksenne lemmenlaulua niinkuin kultakerttu; kulkea ypöyksinänne niinkuin pitaalitautinen; huokailla niinkuin koulupoika, joka on hukannut aapiskirjansa; tillittää kuin nuori tyttö isoäidin hautajaisissa; paastota niinkuin olisitte nälkäparannuksella; valvoa kuin pelkäisitte rosvoja; mauruta kuin kerjäläinen pyhäinpäivänä.[3] Ennen, kun nauroitte, vaakuitte kuin varis; kun kävelitte, liikuitte kuin jalopeura; kun paastositte, niin teitte sen heti syötyänne; kun olitte nyreissänne, niin tapahtui se rahan puutteesta; ja nyt on tyttöhetukka niin teidät muuttanut, että, kun teitä katselen, tuskin tunnen teitä herrakseni.

VALENTIN. Olenko minä tuonsuuntainen?

VILKAS. Te olette vallan suunnaton.

VALENTIN. Suunnatonko? En ikinä.

VILKAS. Suunnaton olette, se on varma, ihan suunniltanne, sen hullukin huomaa; niin suunnattomasti hullaantunut, että hullutus on mennyt vereen ja kuultaa sieltä kuin vesi virtsalasista, niin että kenenkä silmä teidät vain näkee, se tulee heti lääkäriksi ja sanoo tautinne.

VALENTIN. Mutta sano, tunnetko neiti Silviaa?

VILKAS. Häntäkö, jota niin tuijottelette ruokapöydässä?

VALENTIN. Oletko sen huomannut? Häntä niin tarkoitan.

VILKAS. En, herra, en tunne häntä.

VALENTIN. Tunnet hänet siitä että häntä tuijottelen, etkä kuitenkaan tunne häntä?

VILKAS. Eikö hän ole niinkuin hiukan jolsa?

VALENTIN. Jolsako? Ei, poikaseni, kaunis hän on, ei kaunis vain, mutta hurmaava.

VILKAS. Niin, sen minä hyvin tiedän.

VALENTIN. Minkä tiedät?

VILKAS. Että hän ei ole kaunis, vaan — teitä — hurmaava.

VALENTIN. Tarkoitan, että hänen kauneutensa on harvinainen ja hänen suloutensa hurmaavainen.

VILKAS. Niin kyllä: toinen on maalattu ja toinen on arvoton.

VALENTIN. Maalattu? Arvoton? Mitä tarkoitat?

VILKAS. Niin, nähkääs: hän maalaa itsensä niin koreaksi, ettei kukaan voi arvoa hänen kauneuttaan.

VALENTIN. Mitä minusta luulet? Enkö minäkään voi arvoa hänen kauneuttaan?

VILKAS. Ette ole nähnyt häntä siitä pitäen kuin hän rumentui.

VALENTIN. Kuinka kauan hän sitten on ollut ruma?

VILKAS. Siitä saakka kuin te häneen rakastuitte.

VALENTIN. Olen rakastanut häntä siitä saakka kuin hänet ensi kerran näin, ja yhä näen hänet kauniiksi.

VILKAS. Jos häntä rakastatte, ette voi häntä nähdä.

VALENTIN. Miksi en?

VILKAS. Siksi että rakkaus on sokea. Oi, että teillä olisi minun silmäni, tai että omat silmänne olisivat niin selvänäköiset, kuin olivat silloin kuin toruitte herra Proteusta siitä, että kulki ilman sukkanauhoja!

VALENTIN. Niin mitä silloin näkisin?

VILKAS. Oman nykyisen narrimaisuutenne ja Silvian aikaa menneen kauneuden; sillä Proteus, kun oli rakastunut, ei nähnyt sitoa sukkiansa, mutta te, kun olette rakastunut, ette näe vetää sukkia jalkaanne.

VALENTIN. Sitten sinäkin varmaan olet rakastunut, sillä eilisaamuna et nähnyt harjata saappaitasi.

VILKAS. Oikein, herrani; olin rakastunut vuoteeseeni. Ja kiitän teitä että minua siitä rakkaudestani pieksitte, sillä olen siitä saanut rohkeutta torua teitä teidän rakkaudestanne.

VALENTIN. Lyhyesti, meidän kesken on hellät välit, minun ja hänen.

VILKAS. Paras sitten pitää vähän väliä, niin kyllä hellyys asettuu.

VALENTIN. Eilen illalla hän houkutteli minua kirjoittamaan pientä runoa eräälle henkilölle, jota hän rakastaa.

VILKAS. Ja te teitte sen?

VALENTIN. Tein.

VILKAS. Eikö se tullut rampa?

VALENTIN. Ei, poikaseni; niin hyvä kuin suinkin saattoi. — Vaiti! Tuossa hän tulee.

VILKAS. Verraton keikale! Erinomainen pelinukke! Nyt hän alkaa häntä selitellä.

(Silvia tulee.)

VALENTIN. Neiti ja haltijattareni, tuhansin hyvää huomenta!

VILKAS. Oi, hyvää iltaa, ja miljoonittain, kumarruksia!

SILVIA. Signor Valentin ja palvelijani, kaksin tuhansin hyvää huomenta!

VILKAS. Miehen tulisi antaa naiselle kasvua, mutta tässä antaa nainen.

VALENTIN.
Ma kirjeen laadin, niinkuin määräsitte,
Nimettömälle ystävällenne;
Se vastenmielist' oli, mutta tein sen
Sulasta velvoituksen tunnosta.
SILVIA.
Suur' kiitos, palvelija! Somaa työtä!
VALENTIN.
Se oli työläämpää kuin luulettekaan;
Kun kirjeensaajaa min' en tuntenut,
Niin tein sen epäillen ja umpimähkään.
SILVIA.
Näin suurta vaivaa kenties paljoksutte?
VALENTIN.
En suinkaan; käskystänne kirjoitan,
Jos suvaitsette, tuhansin sen verran,
Ja toki —
SILVIA.
Sirokas lause! Arvaan mitä seuraa;
En sano toki; — yhtäkaikki toki; —
Pois ottakaa se toki; — kiitän toki;
Vastedes min' en teitä enää vaivaa.
VILKAS (syrjään).
Sen teette toki, monta kertaa toki.
VALENTIN.
Mit' arvelette? Eikö mieleen runo?
SILVIA.
On, on; se sangen sievästi on tehty,
Mut vasten mieltänne, siis pois sen annan.
Tuoss' ottakaa se!
VALENTIN.
Se on teitä varten.
SILVIA.
Niin, niin; mun käskystäni teitte sen,
Mut siit' en huoli; se on teitä varten.
Min' oisin suonut paljon hartaampaa.
VALENTIN.
Jos suvaitsette, niin teen teille toisen.
SILVIA.
Niin, tehkää se ja lukekaa se itse.
Jos kelpaa, hyvä; jos ei, hyvä sekin.
VALENTIN.
Ja jos se kelpaa, neiti, mitä sitten?
SILVIA.
Jos kelpaa, pitäkää se vaivasta.
Niin, hyvää huomenta nyt, palvelija!
(Menee.)
VILKAS.
Oi, näkymätön, salainen ja tutkimaton kokka,
Kuin kukko kirkontornissa tai miehen päässä nokka!
Mun isäntäni kosioi ja häntä neuvoo nainen,
Mitenkä hälle holhojaks voi tulla holholainen.
Ovela juoni! Mokomaa en tiedä sattuneen,
Ett' isäntäni kirjeitä saa laittaa itselleen.

VALENTIN. Mitä päättömiä sinä siinä mielessäsi haudot?

VILKAS. En päättömiä, vaan virren päitä, joihin te saatte panna mielen.

VALENTIN. Miksi tarpeeksi?

VILKAS. Kun rupeatte neiti Silvian puhemieheksi.

VALENTIN. Kenelle?

VILKAS. Itsellenne. Hän kosii teitä kuvallisesti.

VALENTIN. Kuvallisesti?

VILKAS. Kirjallisesti, aioin sanoa.

VALENTIN. Ei hän ole minulle kirjoittanut.

VILKAS. Ei hänen tarvitsekaan: hän panee teidät kirjoittamaan teille itsellenne. Mitä? Ettekö huomaa kujetta?

VALENTIN. En, usko pois.

VILKAS. En sitä teistä usko, en tosiaankaan. Mutta ettekö huomannut hänen totisuuttaan?

VALENTIN. En, toden totta, muuta, kuin että sain pari purevaa sanaa.

VILKAS. Mutta antoihan hän teille kirjeen.

VALENTIN. Niin sen kirjeen, jonka minä kirjoitin hänen ystävälleen.

VILKAS. Ja sen kirjeen hän jätti teille, ja sillä hyvä.

VALENTIN. Hyvä, jos ei olisi sen pahempaa.

VILKAS.
Minä takaan, että kaikki on hyvin.
Te hälle kirjoittelitte, mut hän ei vastannut,
Ajanko puute ollut lie, vai kainous lastannut,
Vai sananviejää epäilikö viekkaaks asialleen,
Kun lempijällään kirjoitutti kirjeen kosijalleen.
Kaikki tämä on niin totta kuin präntätty, sillä olen itse sen nähnyt präntättynä. — Mitä siinä sureksitte? Nyt on puolisen aika.

VALENTIN. Minä olen jo syönyt.

VILKAS. Kuulkaahan, herra, mitä sanon: vaikka tuo kameleontti Lempi saattaa elää pelkästä ilmasta, niin minä olen senlajinen joka elätän henkeäni ruoaksilla, ja minua haluttaisi nyt syödä. Oo, älkää olko haltijattarenne kaltainen! Heltykää, heltykää!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Verona. Huone Julian kodissa.
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Oi, hyvä Julia, ole kärsiväinen.
JULIA.
Niin täytynee, ei muusta apua.
PROTEUS.
Niin pian palaan, kuin vaan suinkin voin.
JULIA.
Jos palat mulle, palaat piankin.
Täss', ota tämä muisto Julialta.
(Antaa sormuksen)
PROTEUS.
Siis vaihtakaamme: ota sinä tää.
JULIA.
Ja pyhä muisku liiton kiinnittää.
PROTEUS.
Tuoss', ikilemmen pantiks käteni!
Ja tuokio jos pääsee kulumaan
Niin, etten, Julia, sinun tähtes huokaa,
Niin ensi tuokiona kauhein turma
Mua lemmen-unheestani kohdatkoon!
Isäni mua vartoo; älä vastaa.
Nyt luode on, ei kyyneltesi luode:
Se luode liikaakin mua viivyttää.
(Julia menee.)
Hyvästi! — Menee sanaa sanomatta!
Niin, vait on uskollinen lempi, vait;
Töin eikä sanoin uskollisuus toimii.
(Panthino tulee.)
PANTHINO.
Pian, herra Proteus!
PROTHEUS.
Tulen, varrotkaa.
Tää eron tuska lemmen mykäks saa.
(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Katu.
(Keihäs tulee, taluttaen koiraa.)

KEIHÄS. Ei, tästä itkemisestä ei tule tuntikauteen loppua. Se on synnyntävika koko Keihään suvussa. Olen saanut perintöosani, niinkuin tuhlaajapoika, ja menen nyt herra Proteuksen kanssa keisarin hoviin. Luulenpa että Rappu, tuo minun koirani, on juroluontoisin koira koko maailmassa: äiti itki, isä valitteli, sisko huusi, piika ulisi, kissa väänteli käsiään ja koko talo oli ihan mullin mallin, mutta tuo julmasydämminen rakki ei vuodattanut kyyneltäkään. Se on kivi, oikea piikivi, ja siinä ei ole sääliä enemmän kuin koirassa. Juutalainenkin olisi meidän erotessamme itkenyt; muorinikin, jolla, nähkääs, ei enää ole silmiä päässä, itki silmänsä sokeiksi minun erotessani. Näytän teille, kuinka se kävi. Tuo saapas tuossa on isäni; — ei, tämä vasen saapas on isäni; — ei, ei, tämä vasen saapas on äitini; — ei, ei se sekään sovi: — on, on, on oikein: siinä on huonompi pohja. Tämä saapas, jossa on reikä, se on äitini, ja tuo tuossa on isäni; niin se on, saakeli soikoon! Sitten tämä sauva tässä on sisareni, sillä se, nähkääs, on valkoinen kuin lilja ja hoikka kuin ruoko; tämä hattu on Hanna, meidän piikamme; minä olen koira; — ei, koira on se itse, ja minä olen koira, — ei, ei, koira on minä, ja minä olen minä itse, niin se on. Nyt menen minä isäni tykö: "Isä, siunauksenne!" Nyt ei saapas voi sanoa sanaakaan itkusta; nyt suutelen isääni; niin oikein, hän yhä vain itkee. Nyt menen äitini tykö: — oi, että hän nyt vain voisi puhua niinkuin hourupää akka! — no niin, minä suutelen häntä; niin, aivan oikein: äitini hengenhaju säntilleen. — Nyt menen sisareni tykö: kuulkaas vain, kuinka hän nyyhkii! Ja koko aikana tuo koira ei kyyneltäkään vuodata, ei sanaakaan sano; ja näette, kuinka minä kastelen tomua kyynelilläni.

(Panthino tulee.)

PANTHINO. Pois laivaan, Keihäs, joutuin! Isäntäsi on jo laivalla, ja sinä saat soutamalla mennä perässä. Kuinka on laitasi? Miksi itket, mies? Pois, aasi! Menetät tulvan, jos viivyt kauemmin.

KEIHÄS. Tulvaahan tässä juuri odottelen, mutta tuo sydämmetön rakki ei tahdo.

PANTHINO. Mikä sydämmetön rakki?

KEIHÄS. Tuo koira tuossa, tuo Rappu, se ei tahdo mistään kyyneltulvasta tietää.

PANTHINO. Ole vaiti! Minä tarkoitin tulvan-aikaa; ja jos menee tulva, niin menee matkasi; ja jos menee matkasi, niin menee isäntäsi; ja jos menee isäntäsi, niin menee virkasi; ja jos menee virkasi, — mutta miksi sinä suuni tukit?

KEIHÄS. Pelosta ettei sinulta menisi kieli.

PANTHINO. Mihin se menisi?

KEIHÄS. Lorinaan hukkuisi.

PANTHINO. Sinunko lorinaasi?

KEIHÄS. Menee tulva, ja matka, ja isäntä, ja virka! Se tulva, niin! Kuules, mies! Vaikka joki olisi kuiva, niin voisin minä sen kyynelilläni täyttää; ja vaikka tuuli tyyntyisi, niin voisin minä huokauksillani ajaa laivan kulkemaan.

PANTHINO. Tule pois, mies! Lähettivät minut sinua peräämään.

KEIHÄS. Pysy sitten perässä.

PANTHINO. No, käytkö matkaan?

KEIHÄS. Kyllä käyn.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milano. Huone herttuan hovilinnassa.
(Valentin, Silvia, Thurio ja Vilkas tulevat.)

SILVIA. Palvelija!

VALENTIN. Haltijatar!

VILKAS. Herra hyvä, signor Thurio rypistää teille otsaansa.

VALENTIN. Niin, poikaseni, sen hän tekee rakkaudesta.

VILKAS. Ei ainakaan teihin.

VALENTIN. No, sitten haltijattareeni.

VILKAS. Olisi paras häntä vähän sätkäistä.

SILVIA. Palvelija, te olette pahoillanne.

VALENTIN. Totta, neiti, siltä näytän.

THURIO. Näytättekö siltä, mitä ette ole?

VALENTIN. Kenties.

THURIO. Niinkuin muotokuvat.

VALENTIN. Niinkuin te.

THURIO. Miltä minä näytän, mitä muka en ole?

VALENTIN. Älykkäältä.

THURIO. Mikä vastakohdan todistus!

VALENTIN. Tyhmyytenne.

THURIO. Mistä te tyhmyyteni näette?

VALENTIN. Takistanne.

THURIO. Niitä on mulla kaksittain.

VALENTIN. Niin on tyhmyyttäkin.

THURIO. Mitä?

SILVIA. Mitä? Vihastutte, signor Thurio! Muutatteko väriä?

VALENTIN. Suokaa anteeksi, neiti, hän on kameleontin sukua.

THURIO. Joka on halukkaampi juomaan vertanne kuin hengittämään ilmaanne.

VALENTIN. Se on sanottu.

THURIO. Niin, ja päätetty myös, täksi kertaa.

VALENTIN. Niin, sen kyllä tiedän: te päätätte aina ennen kuin alotatte.

SILVIA. Soma sanasota, ja hyvin ammuttu!

VALENTIN. Niin todellakin, neiti; kiitos antajalle!

SILVIA. Kuka se?

VALENTIN. Te itse, kaunis neiti; te annoitte tulta. Herra Thurio lainaa älynsä teidän silmistänne, neiti, ja antaa sitten auliisti pois teidän seurassanne kaikki, minkä lainasi.

THURIO. Jos haluatte, herra, antaa minulle sanan sanasta, niin panen teidän älynne vararikoksi.

VALENTIN. Sen kyllä tiedän; teillä on kokonainen varasto sanoja, eikä, luullakseni, muita varoja antaa palvelijoillenne; sillä heidän kuluneesta vaatteenparrestaan näkee, että elävät kuluneista sananparsista.

SILVIA. Jo riittää, hyvät herrat, jo riittää. Tuossa tulee isäni.

(Herttua tulee.)
HERTTUA.
No, tytär Silvia, nyt tiukass' olet. —
Isänne, herra Valentin, voi hyvin.
Mitä, jos saatte kirjeit' ystäviltä
Ja ilosanomia?
VALENTIN.
Kiitollinen
Ain' olen kodin hyvist' uutisista.
HERTTUA.
Maamiehenne Antonion tunnette?
VALENTIN.
Kyll', arvon herttua, hän kelpo mies on
Ja suuress' arvossa, ja kaikin puolin
Myös ansaitseekin hyvän maineensa.
HERTTUA.
On poika hänellä?
VALENTIN.
On, hyvä herra,
On poika, joka kunniata tuottaa
Isänsä nimelle ja maineelle.
HERTTUA.
Tunnette hänet?
VALENTIN.
Oi, niinkuin itseni. Me lapsest' asti
Yhdessä elimme ja kasvoimme.
Min' olin laiska: armast' ajan lahjaa
En käyttänyt ma niin, ett' enkeliksi
Hyvissä avuiss' edistynyt oisin.
Mut Proteus — se hänen nimensä —
Jalosti käytti aikaa edukseen.
Häll' ikä nuoren on, mut vanhan tieto,
Pää varttumaton, mutta järki kypsä.
Lyhyeen — sillä sanani ei yllä
Sen miehen arvon tasaan — täydellinen
Hän ruumiin, hengen puolest' on, ja kaikki
Häll' ylimyksen kauniit avut on.
HERTTUA.
Jos kaikki totta tuo, niin, toden totta,
Hän keisarinnan lemmen ansaitsee
Ja keisarin on neuvostoon kuin luotu.
No niin, tuo ylimys on tänne tullut
Ja, suurten valtain suositukset myötä,
Tääll' aikoo jonkun ajan viipyä.
Tää tieto varmaan mieleinen on teille.
VALENTIN.
Hänt' ikävöinyt olenkin, jos ketään.
HERTTUA.
Siis arvon mukaan häntä kohdelkaa:
Sa, Silvia, ja tekin, herra Thurio;
Ei kehoitusta kaipaa Valentin.
Ma tänne hänet heti toimitan.
(Menee.)
VALENTIN.
Se hän on, josta kerroin, jok' ois tänne
Mua seurannut, jos silmiä ei hältä
Ois armaan helokatse vanginnut.
SILVIA.
Ne näyttää vapaaks päästäneen, kai uutta
Uskollisuuden takausta vastaan.
VALENTIN.
Ei suinkaan; vankina ne yhä pitää.
SILVIA.
Mies silloin sokko ois; ja sokkona
Kuink' oisi löytänyt hän tänne tien.
VALENTIN.
Oi, kymmenet on silmät lemmellä.
THURIO.
Mut lemmellähän silmiä ei lainkaan.
VALENTIN.
Ei mokomia lempijöitä varten;
Se epatoilta silmäns' ummistaa.
(Proteus tulee.)
SILVIA.
Vait, herrat, vaiti! Tuossa tulee vieras.
VALENTIN.
Oi, tervetullut, rakas Proteus! —
Ma pyydän, neiti, tervetuliaiset
Erikois-suosiolla vahvistakaa.
SILVIA.
Arvonsa hänet tervetulleeks takaa,
Jos hän on se, jot' usein kaipasitte.
VALENTIN.
On, haltijatar; hänet ottakaa
Mun ohellani palvelijaksenne.
SILVIA.
Noin ylvään palvelijan käskijäksi
Min' olen liian halpa.
PROTEUS.
Minä halpa
Noin ylvähältä katsett' edes saamaan.
VALENTIN.
Jo jättäkää nuo puheet halpuudesta. —
Te palvelijaks hänet ottakaa.
PROTEUS.
On alttiuteni ainut, mistä kerskaan.
SILVIA.
Saa palkkans' aina alttius; tervetullut
Siis palvelijaks halvan haltijan.
PROTEUS.
Jos toinen sanois tuon, ois surman oma.
SILVIA.
Kuin? Tervetulleeks teitä?
PROTEUS.
Halvaks teitä.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Isänne pyytää teitä luokseen, neiti.
SILVIA.
Min' olen valmis. —
(Palvelija menet.)
Tulkaa, herra Thurio.
Uus palvelija, vielä kerran terve!
Puhella kotioloista nyt voitte;
Kun se on tehty, saanen teistä kuulla.
PROTEUS.
Molemmin käymme teidän pateillanne.
(Silvia, Thurio ja Vilkas menevät.)
VALENTIN.
Nyt kerro, mitä kuuluu kodista.
PROTEUS.
Omaises tervehtivät, voivat hyvin.
VALENTIN.
Ja sinun omaisesi?
PROTEUS.
Terveet ovat.
VALENTIN.
No, entä armas? Miten viihtyy lempi?
PROTEUS.
Ol' ennen lemmen jutut vaivaks sulle,
Ei nytkään mieleen lemmentaru lie.
VALENTIN.
Oi, Proteus, nyt on toisin. Lemmen pilkat
Sain katua: sen julma valtakäsky
On mulle rangaistukseks säätänyt
Katumus-voihkinat ja karvaat paastot,
Öin itkut, päivin mielenmurron tuskat.
Ivani kostoks Lempi karkoittanut
On unen vangituista silmistäni
Ja huolteni ne pannut vartijaks.
Oi, Proteus! Amor valtava on herra:
Niin nolannut on minut, että myönnän,
Ett' ei sen kurin vertaist' ole tuskaa,
Sen suosin vertaist' ihaa päällä maan.
Nyt lemmest' yksin haastelkaamme vain;
Tuo pieni lempi-sana se nyt mulle
On eine, louna, iltainen ja uni.
PROTEUS.
Jo riittää; onnes arvaan katseestasi.
Tuo lempesikö epäjumala?
VALENTIN.
Juur' hän; hän eikö taivaan enkel' ole?
PROTEUS.
Ei, mutta maallinen hän ihme on.
VALENTIN.
Oi, sano: jumalainen!
PROTEUS.
Hänt' en mairi.
VALENTIN.
Mua mairi siis; on kehu lemmen mieleen.
PROTEUS.
Kun minä sairastin, niin karvaat lääkkeet
Ma sulta sain; nyt samaa määrään sulle.
VALENTIN.
Siis sano totuus: jos ei jumalainen,
Hän ainakin on ylivaltoja,
Maan kaikist' olennoista ensimmäinen.
PROTEUS.
Pait minun kultaani.
VALENTIN.
Ei mitään "pait",
Pait armastani paitata jos aiot.
PROTEUS.
Omaani enkö saisi ylentää?
VALENTIN.
Viel' autankin sua ylentämään häntä:
Suon hälle kunnian, ett' armaani
Saa kantaa laahusta, jott' alha maa
Ei salaa suudella sais hameen helmaa
Ja, suosiosta moisest' ylvästellen,
Löis laimin suven sulokukkain hoidon
Ja päästäis talven vilut ikivaltaan.
PROTEUS.
Mut mitä korskapuhetta on tuo?
VALENTIN.
Anteeksi! Häneen nähden kaikk' on tyhjää;
Muut arvot tyhjäks saa hän arvollaan.
Hän yksin on —
PROTEUS.
No, jätä hänet yksin.
VALENTIN.
En mistään hinnasta! — Ei, hän on minun.
Kun moisen kalleuden omistan,
Niin olen rikkaampi kuin sadat meret,
Vaikk' oisi vesi niissä nektaria
Ja hiekka helmiä ja luodot kultaa.
En sinust' enää unta näe, suo anteeks;
Nyt hullaantunut olen kultaani.
Tuo Thurio-narri, jota tytön isä
Isojen omistusten vuoksi suosii,
Pois meni hänen kanssaan; minä seuraan;
On, niinkuin tiedät, lempi luulevainen.
PROTEUS.
Sua rakastaako?
VALENTIN.
Kihloiss' olemme;
Viel' enemmänkin! Itse vihkihetki,
Ja kaikki juonet, millä pakoon päästä,
On harkittu: kuink' ikkunaan ma nousen —
Niin, köysitikkaat, — kaikk' on apuneuvot
Sovittu valmiiks onneani varten.
Pois tule kamariini, hyvä Proteus,
Ja neuvo mua näissä hankkeissa.
PROTYEUS.
Edellä käy, ma haen sinut heti.
Mun laivaan täytyy mennä noutamaan
Ne kapineet, jotk' ovat tarpeen mulle;
Sitt' olen valmis sua palvelemaan.
VALENTIN.
Tuletko pian?
PROTEUS.
Tulen hetikohta.
(Valentin menee.)
Kuin liekki toisen liekin karkoittaa,
Ja niinkuin naula työntää maalle toisen,
Niin aikaisemman lempenikin muiston
Tää uusi kuva aivan unhoon saa.
Mun silmäni, vai ystävänkö kehut,
Vai immen avutko, vai oma vilppi
Näin tuumatonta saa mun tuumimaan?
Soma hän on, niin myös Julia, jota lemmin —
Jot' ennen lemmin —; sulanut on lempi,
Kuin vahakuva tulen hohteessa
Se kaikk' on menettänyt, mitä oli.
On rakkaus ystävääni kylmennyt,
En rakasta hänt' enää niinkuin ennen;
Rakastan morsiantaan liika paljon,
Ja siks niin vähän häntä rakastan.
Kun tulen malttiin, kuinka hullaannunkaan,
Kuin näin jo maltittakin impeen kiinnyn?
Ma hänest' olen nähnyt kuvan vain,
Ja se jo järkeni on soentanut,
Mut kaikin avuineen kun hänet näen,
Niin silloin sokenen ma järkiään.
Jos voin, niin tämän harhalemmen voitan,
Jos en, niin hänet vä'in voittaa koitan.
(Menee.)

Viides kohtaus.

Sama seutu. Katu.
(Vilkas ja Keihäs tulevat.)

VILKAS. Keihäs, totta jumal'avita, tervetullut Milanoon!

KEIHÄS. Älä tee nahkavalaa, poikaseni; minä en ole tervetullut. Arvelen aina, että mies ei ole mennyttä, ennenkuin hirtetään, ja ettei kukaan ole tervetullut paikalle, ennenkuin on etumaksun maksanut ja emäntä sanoo: "tervetullut!"

VILKAS. Tule, sinä houkkio; mennään heti paikalla olutkapakkaan, niissä viiden pennin maksusta saat viidet tuhannet tervetuliaiset. Mutta, sano, kuinka pääsi herrasi eroon Julia-neidestä?

KEIHÄS. No niin, kun olivat sopineet tosissaan, niin erkanivat koreasti pilallaan.

VILKAS. Mutta eikö hän aio naida herraasi?

KEIHÄS. Ei.

VILPAS. Kuinka niin? Eikö herrasikaan häntä?

KEIHÄS. Ei hänkään.

VILPAS. Onko kaikki rikki?

KEIHÄS. Ei, eheät ovat kumpikin kuin kalat vedessä.

VILPAS. No mihin päin sitten ovat asiat?

KEIHÄS. No, näin: kun herrani asiat ovat hyvään päin, niin ovat toisenkin hyvään päin.

VILKAS. Mikä olet tollo! Tuota ei minun pääni käsitä.

KEIHÄS. Pölkkypää, kun et sitä käsitä! Keppinikin sen käsittää.

VILKAS. Mitä höpiset?

KEIHÄS. Jos tahdot koittaa, niin näytän käsinpitäen, kuinka se tollon käsittää.

VILKAS. Älä hemmetissä; en minä semmoista tolloa tarkoittanut. Mutta sano nyt oikein totta: tuleeko siitä naimista?

KEIHÄS. Kysy koiraltani; jos se sanoo: tulee, niin tulee; jos se sanoo: ei, niin tulee; jos se heiluttaa häntäänsä eikä sano mitään, niin tulee.

VILKAS. Loppupäätös on siis, että tulee.

KEIHÄS. Semmoista salaisuutta et saa minusta irti muuten kuin kautta rantain.

VILKAS. Hyvä kun niinkin saan sen sinusta irti. Mutta, Keihäs, mitä sanot siitä, että minun herrani on lemmen kahleissa?

KEIHÄS. Sen olen jo kauan tiennyt.

VILPAS. Minkä?

KEIHÄS. Että hän on lemmon kahleissa, ihan niinkuin sanot.

VILPAS. Senkin hävytön aasi, kurielet kanssani!

KEIHÄS. Hupsu, enhän sinua tarkoittanut; tarkoitin herraasi.

VILKAS. Minä sanon sinulle, että herrani on lemmenliekissä.

KEIHÄS. Ja minä sanon sinulle, että hän minun puolestani vaikka lemmessä palakoon. Jos tahdot tulla kanssani olutkapakkaan, niin hyvä; jos et, niin olet heprealainen, juutalainen, etkä väärtti kristityksi kutsuttaa.

VILKAS. Miksi niin?

KEIHÄS. Siksi että sinussa ei ole sen vertaa lähimmäisen rakkautta, että voisit kristityn kanssa olutta juoda. Tuletko?

VILKAS. Niinkuin tahdot.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Kamari hovilinnassa.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Jos Julian hylkään, olen valapatto;
Jos Silviaa lemmin, olen valapatto;
Jos petän ystävän, niin pahin patto.
Se valta, joka sai mun valantekoon,
Nyt kolmiseen mun vaatii valanrikkoon.
Lemp' ajoi vannomaan ja rikkomaan.
Oi, lempi viehtävä, jos synnin teit,
Niin neuvo viehtyneelle synninpäästö!
Heloista tähteä ma ensin palvoin,
Nyt taivaan aurinkoa jumaloin.
Mies viisas epäviisaan valan rikkoo;
Silt' äly puuttuu, jolta puuttuu tahto
Älyllä vaihtaa paha parempaan. —
Hyi, herjakieli! Huonoks sanot häntä,
Jot' ylivaltiaaksesi niin usein
Tuhansin henkivaloin vakuuttelit.
Ma lemmen heitän, vaikka lemmest' elän;
Mut lemmen heitän, kun sen lempi vaatii.
Ma hylkään Julian, hylkään Valentinin;
Jos heissä pysyn, hylkään itseni.
Hyläten heidät, Valentinin sijaan
Saan itseni, ja Julian sijaan Silvian.
Min' olen itse kalliin ystäväni —
Ylimmäks' oman arvons' arvaa lempi —
Ja Silvia — minkä kaunon loitkaan, taivas! —
Saa Julian mustalaista mustemmaks.
Unohtaa tahdon, että Julia elää,
Ja kuollutta vain lempeäni muistaa.
Viholliseksi katson Valentinin
Ja Silviast' ikiystävän ma teen.
En vilpitön voi itselleni olla,
Jos Valentinia en hiukan petä.
Tän' yönä köysitikkait' aikoo nousta
Hän taivaallisen Silvian ikkunaan:
Sen mulle uskoi, kilpakosijalleen.
Nyt tuosta juonesta ja paon hankkeest'
Isälle heti tahdon ilmoittaa.
Vihoissaan karkoittaa hän Valentinin,
Kun Thuriota tahtoo vävykseen.
Kun poiss' on Valentin, niin viekkain juonin
Typerän Thurion ma tuumat sotken.
Suo, Lempi, siipesi, kun ryhdyn toimeen,
Sa, joka kuteet laitoit tähän loimeen.
(Menee.)

Seitsemäs kohtaus.

Verona. Huone Julian kodissa.
(Julia ja Lucetta tulevat.)
JULIA.
Lucetta, neuvo; auta, hyvä tyttö!
Nimessä lemmen sua rukoilen, —
Sin' olet kirja, johon kirkkain piirtein
On kaikki aatokseni kirjoitettu, —
Nyt neuvo mua, sano hyvä keino,
Mitenkä kunnialla matkan tehdä
Ma voisin rakkaan Proteukseni luo.
LUCETTA.
Ah, se on pitkä, vaivalloinen matka.
JULIA.
Kun hurskas pyhiinvaeltaja jaksaa
Samota avojaloin valtakunnat,
Väsyiskö se, ken lentää lemmen siivin,
Etenkin kun niin kalliin luo hän lentää,
Niin täydellisen enkelin kuin Proteus.
LUCETTA.
Ois odottaa siks, että Proteus palaa.
JULIA.
Oi, katseens' eikö mulle sielun ruokaa?
Mun sääli nälänhätääni, näin kauan
Kuin ruoan puutett' olen kärsinyt.
Jos lemmen ydintuskat tuntisit,
Lumella ennen virittäisit tulta
Kuin lemmen lieskaa sanoin sammuttaisit.
LUCETTA.
Lempenne lieskaa sammuttaa en aio,
Vaan tulen liikaa vimmaa hillitä,
Ett' ei se leiskais yli järjen rajan.
JULIA.
Sen rajummin se riehuu, jos sit' estät.
Puro, mi soljuu hiljaa solisten,
Näet, maltitonna raivoo, jos sen salpaat;
Mut jos sen tyyntä kulkua et häädä,
Kivien välitse se soittain liukuu,
Sipaisten suuta joka korrelle,
Jonk' yhdyttää se pyhämatkallaan;
Ja näin se kierrellen ja suikerrellen
Ja leikitellen valtamereen rientää.
Siis suo mun mennä, älä matkaa estä.
Min' olen tyyni niinkuin vieno virta;
Hupia vain on paino askelten,
Siks kuin ne vihdoin kullan luo mun vievät;
Siell' lepään sitten, niinkuin vaivain jälkeen
Elysiumiss' autuasten sielut.
LUCETTA.
Mut kuinka pukeutua aiotte?
JULIA.
En tytöks ainakaan; ma välttää tahdon
Rivojen miesten irstaat hyökkäykset.
Lucetta hyvä, hanki mulle puku
Siveän kantapojan arvoinen.
LUCETTA.
Siis hiukset teiltä täytyy keritä.
JULIA.
Ei, lapseni; ne silkkisitein sidon
Sen seitsemäänkin kummaan lemmen poimuun.
Ei haaveellinen puku nuorta haittaa,
Ei vanhempaakaan kuin mit' olen minä.
LUCETTA.
Mut mitä mallia ma housut teen?
JULIA.
Se sopii niin kuin: — "armollinen herra,
Kuink' avaran teen pönkkähameen teille?"
Ne laita mitä mallia vain tahdot.
LUCETTA.
Mut niissä täytyy tieten olla lämsä.
JULIA.
Lucetta, hyi, se näyttää rivolta!
LUCETTA.
Ei suorat housut maksa neulaakaan,
Jos niiss' ei lämsää, mihin neulan pistää.
JULIA.
Luoetta, jos mua rakastat, niin hanki
Vain mitä tahdot, mik' on sopivinta.
Mut sano, tyttö, mitä mailma sanoo,
Kun tällaisen ma hurjan matkan teen?
Ma pelkään että syntyy juoruja.
LUCETTA.
Jos sitä pelkäätte, niin jääkää kotiin.
JULIA.
En tahdo sitäkään.
LUCETTA.
No, menkää sitten,
Ja älkää surko mitä kielet juoruu.
Jos Proteukselle mieleen tulonne,
Niin parjatkoon, ken tahtoo, lähtöänne.
Mut pelkäänpä, ettei se hälle mieleen.
JULIA.
Sitä ma pelkään kaikkein vähimmin.
Tuhannet valat, koko kyynelmeret
Ja rajattoman lemmen vakuutteet
Takaavat, että olen tervetullut.
LUCETTA.
Nuo petollisten miesten palkkalaiset!
JULIA.
Niin, halpain miesten, halpaan tarkoitukseen.
Hän syntyi uskollisen tähden alla:
On sanat varmat, valat hällä pyhät,
On lempi puhdas, mieli vilpitön,
Sydämmen uskolliset lähettiläät
On kyyneleensä; hän on kavalasta
Niin kaukana kuin maa on taivahasta.
LUCETTA.
Niin olkoon tavattaissa, taivas suokoon!
JULIA.
Jos pidät minust', älä loukkaa häntä
Noin sääksimällä hänen kuntoaan.
Mun voitat lempeni, jos häntä lemmit.
Nyt seuraa mua heti kamariini,
Niin tuumailemme, mitä tarvitsen
Tät' ikävöitsemääni matkaa varten.
Omani kaikki sinun haltuus heitän,
Maat, tavarani, hyvän maineeni,
Ja pyydän vain, ett' autat mua tielle.
Pois tule, älä vastaa, joutuin toimeen;
Ma tähän aikailuun jo tuskistun.
(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Milano. Eteishuone herttuan hovilinnassa.
(Herttua, Proteus ja Thurio tulevat.)
HERTTUA.
Hetkeksi, herra Thurio, poistukaa:
Meill' olis puhuttavaa kahdenkesken. —
(Thurio menee.)
No, herra Proteus, mikä asia?
PROTEUS.
Niin, arvon herttua, ilmaista mun täytyy
Mit' ystävyyden lait mun käskee peittää.
Mut hyvyyttä kun muistan suopeaa,
Jot' olen teiltä ansiotta saanut,
Niin mull' on velvollisuus ilmoittaa,
Mit' en ma millään hinnoin muuten kertois.
Niin, herttua, ystäväni Valentin
Tän' yönä aikoo ryöstää tyttärenne:
Hän hankkeensa on mulle uskonut.
Nyt tiedän, että tyttärenne mieheks
Aiotte Thurion, jota neiti vihaa,
Ja jos hän nyt näin vietäis salaa teiltä,
Niin ois se kova isku vanhalle.
Velvollisuudentunnosta ma ennen
Siis ystäväni juonen paljastan,
Kuin sitä peittämällä teidän päähän
Kokoan huolten kuormaa, joka teidät
Vois painaa hautaan ennenaikaiseen.
HERTTUA.
Ma kunnon huolestas sua kiitän, Proteus;
Siit' ikipäiviks sulle velkaan jään.
Älysin usein itsekin tuon lemmen,
Kun sikein luulivat mun nukkuvan,
Ja usein aioin ajaa Valentinin
Pois hovista ja tytön seurasta.
Mut pelost', että epäilisin suotta
Ja miestä syyttömästi loukkaisin —
Tuot' olen kiivautt' aina vältellyt —
Sukoilin miestä, urkkiellakseni.
Mit' olet sinä ilmisaanut nyt,
Jo kauan tätä peljäten, — kun tiedän
Kuink' arka viettelyyn on hento nuoruus, —
Yöks tytön suljen torniin ylimpään,
Jonk' avain mun on yksin hallussani,
Ja sielt' ei häntä kukaan ryöstää voi.
PROTYEUS.
Mut, herttua, he keksineet on keinon,
Mitenkä nousta neiden ikkunaan
Ja hänet tuoda köysiportait' alas.
Nuor' rakastaja niitä noutamassa
Paraikaa on ja palaa heti tästä.
Jos mieli, voitte hänet yllättää;
Mut, herttua, tehkää se niin ovelasti,
Ett' ei hän petostani aavista.
Ei viha ystävään, vaan lempi teihin
Sai minut ilmaisemaan tämän juonen.
HERTTUA.
Ei, totisesti, koskaan saa hän tietää,
Ett' asiaan ma sulta vihjan sain.
PROTEUS.
Hyvästi, herttua; Valentin jo tulee.
(Menee.)
(Valentin tulee.)
HERTTUA.
Mihinkä kiire, herra Valentin?
VALENTIN.
On, arvon herttua, sananviejä tuolla,
Joll' aion laittaa kirjeit' ystäville;
Ne menoss' olen hälle jättämään.
HERTTUA.
Ovatko hyvin tähdellisiä?
VALENTIN.
Niiss' ilmoitan ma vain, ett' olen terve
Ja että hyvin viihdyn hovissa.
HERTTUA.
Ei tärkeitä siis ole; viivy hetki:
Asian sulle salass' uskoisin,
Jok' ihan läheisesti minuun koskee.
Sa tiedät, että Thurio-ystävälle
Ma aikeess' olen naittaa tyttäreni.
VALENTIN.
Sen tiedän, herttua; ylhäinen ja rikas
On tämä naiminen, ja lisäks ylkä
Niin hyvä, aimo, jaloarvoinen,
Ett' täysin ansaitsee niin kauniin immen.
Tät' ettekö saa mieheen suostumaan?
HERTTUA.
En; hän on tyly, nyry, oikukas,
Ykspäinen, kovakorvainen ja jäykkä,
Ei minuun katso niinkuin pitäis lapsen,
Ei kunnioita mua niinkuin isää;
Ja, tiedäs, kopeus tää, kun oikein mietin,
Hänest' on sydämmeni vieroittanut.
Vaikk' aattelin jo, että vanhoillani
Häneltä saisin lapsen lempihoidon,
Niin päättänyt nyt olen ottaa vaimon,
Ja tytön ottakoon, ken tahtoo vain.
Hän myötäjäisiks vieköön kauneutensa,
Kun min' en kelpaa eikä tavarani.
VALENTIN.
Mit', armo hyvä, minä tässä voin?
HERTTUA.
Tääll' asuu Milanossa eräs neiti,
Jot' armastan; mut hän on tyly, kylmä:
Mun, vanhan, puhelahjasta ei piittaa.
Siis tahdon kuulla sinun neuvojas —
Sill' aikaa lieheilyn jo unhotin,
Ja lisäks ajan tavatkin on toiset —
Miten ja kuinka käyttäytä mun tulee,
Tuon helosilmän että voittaisin.
VALENTIN.
Jos sanaa hylkii, lahjoin voitelkaa.
Juveeli mykkä kiilloin kiehtovana
Enemmän naisiin vaikuttaa kuin sana.
HERTTUA.
Mut hylkien hän lahjat luotaan lykkää.
VALENTIN.
Sen nainen usein hylkää, mistä tykkää.
Uus lahja vain! Ei auta väsähtää;
Pian lämpii hän, vaikk' aluss' on kuin jää.
Vaikk' onkin tyly, ei se tiedä vihaa,
Vain tahtoo teissä nostaa lemmen ihaa.
Jos toruukin, ei siltä aja pois;
Jos yksin jäisi, raivostua vois.
Tylyimmät sanat parhaaks selitelkää;
Jos sanoo: "menkää", niin se tietää: "elkää!"
Kehua vain, ja kiitost', imarrusta!
Sanokaa enkeliks, jos kuink' ois musta.
Mies, jolla kieli on, hän mies ei ois,
Jos kielellään ei naista voittaa vois.
HERTTUA.
Mut hänet luvanneet on sukulaiset
Nuorelle arvon ylimykselle
Ja tarkoin miesten seurast' estelevät,
Hänt' ettei edes päivin nähdä saa.
VALENTIN.
No, silloin voitte luonaan käydä öisin.
HERTTUA.
Lukossa ovi on ja piiloss' avain;
Ei öisin sinne kukaan päästä voi.
VALENTIN.
Mut miks ei voisi mennä ikkunasta?
HERTTUA.
Niin korkealla asuu ylisillä,
Niin maasta ylhääll', ettei sinne nouse,
Ken uskaltaa ei tahdo henkeään.
VALENTIN.
Mut köysitikkaat sievätekoiset,
Joiss' iskuhaat on kiintämistä varten,
Kapujan vaikka Heron torniin veis,
Jos uskaltaja uljas ois Leander.
HERTTUA.
Niin totta aatelis- kun verta olet,
Niin sano, mistä moiset tikkaat saan.
VALENTIN.
Sanokaa, pyydän, milloin niit' on tarvis.
HERTTUA.
Tän' yönä: lempi, näet, on niinkuin lapsi,
Jok' oiti tahtoo, mitä mieli tekee.
VALENTIN.
Ne kello seitsemäksi hankin teille.
HERTTUA.
Mut kuules: luokseen tahdon mennä yksin.
Mitenkä tikkaat parhain sinne saan?
VALENTIN.
Niit' itse kantaa voitte, armo hyvä,
Jos jotenkin on pitkä viittanne.
HERTTUA.
Sun viittas pituinen kai hyvin riittää?
VALENTIN.
Kyll' armo hyvä.
HERTTUA.
Näytä viittas mulle:
Ma teetän itselleni samanlaisen.
VALENTIN.
Oi, herttua, siihen kelpaa joka viitta.
HERTTUA.
Mut kuinka tulee minun viittaa käyttää? —
Sun viittaas saanko koittaa ylleni? —
Mik' on tuo kirje? Mitä? — "Silvialle".
Ja tässä vehkeet, joita mun on tarvis!
Suo anteeks että murran sinetin.
(Lukee.)
"Öin aatokseni hiipii Silvian luo,
Ne orjinani käsken sinne lentää;
Oi, että niiden herrakin vois entää
Ja maata missä tunnottomat nuo!
Povellas puhtaalla ne siellä lepää;
Mut minun, niiden yksinvaltiaan,
Kateeksi käy, kun niitä lempes sepää,
Ja orjain onnest' en saa osaakaan.
Ma, poloinen, ne sinne toimitan,
Miss' itseni mun pitäis asuman."
Ja mitä tässä?
"Tän' yönä, Silvia, sinut pelastan."
Vai niin, ja tässä tikkaat sitä varten! —
Haa, Phaeton, — Meropsin sa olet poika[4] —
Sinä taivaan valjakonko ohjiin pyrit
Polttaakses mailman tyhmän-rohkeudellas?
Ei tähti sun siks, että sinuun loistaa.
Pois, halpa norkko, orja hävytön!
Madellen mairittele vertaisias.
Mun armoni, eik' oma arvosi,
Sinulle takaa täältä vapaan lähdön.
Siit' enemmän kuin suosiosta kiitä,
Jot' olen liiaks sinuun tuhlannut.
Mut kauemmin jos viivyt maassani,
Kuin mitä kiireisimmät lähtöhankkeet
Sinulta vaativat, niin, jumal'auta,
Vihani yltyy suuremmaks, kuin koskaan
Oli rakkauteni lapseeni tai sinuun.
Pois! Pois! Ei auta turhat puoltosyyt.
Pois joutuin, henkesi jos rakas sulle!
(Herttua menee.)
VALENTIN.
Parempi kuolema kuin tuskass' elo!
On kuolo ero omast' itsestäni;
Oma itseni on Silvia: hänest' ero
On itsen ero itsestä — on kuolo.
Valoko valoa, jos poiss' on Silvia?
Iloko iloa, jos läsn' ei Silvia?
Kuvailla täytyy vain, ett' on hän läsnä,
Ja täydellisen varjost' elää vain.
Jos Silvian en luona ole öisin,
On satakielen laulu soinnuton;
Jos Silviaa en katsella saa päivin,
Ei päivää mulla, mitä katsella.
Eloni on hän: lakkaan elämästä,
Jos hänen sulotenhostaan en saa
Valoa, lämmint', eloa ja voimaa.
En surman-uhkaa välttäin surmaa vältä:
Jos tänne jään, niin olen surman oma,
Jos lähden täältä, lähden elämästä.
(Proteus ja Keihäs tulevat.)

PROTEUS. Juokse, poika, juokse, juokse, ja etsi häntä.

KEIHÄS. Hoi! Hoi!

PROTEUS. Mitä näet?

KEIHÄS. Sen, jota etsimme; joka hiuskarva hänen päässään on Valentin.

PROTEUS. Valentinko?

VALENTIN. Ei.

PROTEUS. Kuka sitte? Hänen haamunsako?

VALENTIN. Ei sekään.

PROTEUS. Mikä sitte?

VALENTIN. Tyhjä.

KEIHÄS. Voiko tyhjä puhua? Lyönkö, herra?

PROTEUS. Ketä aiot lyödä?

KEIHÄS. Tyhjää.

PROTEUS. Seis, konna!

KEIHÄS. No, lyön vain tyhjää; suvaitkaa —

PROTEUS. Seis, sanon minä! — Kuule, Valentin.

VALENTIN.
Hyvälle kuurot ovat korvani,
Ne tukkineet on pahat sanomat.
PROTEUS.
Siis hiljaisuuteen sanomani hautaan,
Se onkin paha, soinnuton ja jylhä.
VALENTIN.
Kuollutko Silvia?
PROTEUS.
Ei, Valentin.
VALENTIN.
Ei Valentin? On, pyhän Silvian tähden!
Hän minut kielsikö?
PROTEUS.
Ei, Valentin.
VALENTIN.
Ei Valentin, mut Silvia kielsikö?
Jo sano sanomasi.
KEIHÄS.
Te olette julistettu maan vakoon.
PROTEUS.
Maanpakoon, niin; niin kuuluu sanoma:
Täält', ystäväsi sekä Silvian luota.
VALENTIN.
Oi, tuota tuskaa särpinyt jo olen,
Sen ylenpalttisuus nyt tympäisee.
Maanpakoni jo Silvian tiedoss' onko?
PROTEUS.
On, on; ja uhriks tälle tuomiolle,
Jok' ehdotonna pysyy voimassaan,
Hän antoi meren täyden helmiä.
Joit' usein kyyneleiksi sanotaan;
Ne tuiman isän jalkoihin hän laski,
Ja nöyräst' itse myöskin polvistui,
Käsiään vääntäin, joiden valkeus kuulsi,
Kuin tuska ois ne valkaissut vastikään.
Mut tuimaa isää taivuttaa ei voi
Ei polven notkistus, ei kätten nosto,
Ei huoka, voihka, kirkas kyynelkään;
Vaan kuolkoon Valentin, jos tavataan.
Jop' esirukouskin, kun armoa
Hän sulle pyysi, suututti niin isää.
Ett' oiti käski panna hänet tyrmään,
Uhaten jyrkäst' ikivankeutta.
VALENTIN.
Vait! pait jos ensi sana, minkä sanot,
On tehokas mun heti surmaamaan.
Jos on, niin pyydän: korvaani se laula
Tään loputtoman tuskan loppuvirreks.
PROTEUS.
Sit' älä vaikeroi, jot' ei voi auttaa.
Vaan keksi apu vaikeroitavaan.
Hyvän äiti on ja imettäjä aika.
Jos tänne jäät, et armastas saa nähdä,
Ja henkesikin uskallat, jos jäät.
On toivo lemmen sauva, siihen tartu
Ja sillä häädä epätoivosi.
Voit kirjeet lähettää, vaikk' olet poissa;
Ne mulle toimita, ne minä laitan
Armaasi poveen lumivalkeaan.
Ei aika sättiä nyt sallimusta.
Pois tule, saatan sinut portist' ulos,
Niin, ennen eroamme, laajemmin
Puhella saamme lempes asioista.
Niin, Silvian tähden, jos et itses tähden,
Älyä vaarasi, ja tule pois.
VALENTIN.
Jos näet, Keihäs, poikaani, niin käske
Tulemaan oitis pohjoisportin luo.
PROTEUS.
Hänt' etsi, poika. — Tule, Valentin!
VALENTIN.
Oi, kallis Silvia! Kurja Valentin!
(Valentin ja Proteus menevät.)

KEIHÄS. Minä olen, nähkääs, vain narri; mutta minulla on sentään älyä hoksata, että herrani on vähän niinkuin konnan sorttia; mutta viisi siitä, kunhan vain ei ole kokonaan konna. Se ei vielä elä, joka tietää, että minä olen rakastunut; ja kuitenkin olen minä rakastunut; mutta sitä ei parihevosetkaan voi minusta kiskoa, eikä sitäkään, kehen olen rakastunut; ja kuitenkin on se nainen; mutta mikä nainen, sitä en sano itsellenikään; ja kuitenkin se on maitotyttö; eikä kuitenkaan se ole tyttö, sillä se on jo pitänyt ristiäisiä; ja kuitenkin se on tyttö, sillä se on isäntänsä tyttö ja palvelee palkasta. Sillä on avuja enemmän kuin uimakoiralla, ja siinä on jo paljon pelkän kristityn ihmisen osaksi. Tässä on katinluuki (ottaa esiin paperin) hänen luonnonlahjoistaan. Imprimis, "hän voi koota ja kantaa"; niin, eihän se hevonenkaan voi sen enempää; ei, hevonen ei voi koota, se voi vain kantaa; siis hän on parempi kuin mera. Item, "hän osaa lypsää"; kaunis puoli, nähkääs, puhdaskätisessä tytössä.

(Vilkas tulee.)

VILKAS. No, signor Keihäs, kuinka on patruunan laita?

KEIHÄS. Patruunanko? Se on pyssyssäni.

VILKAS. Aina sinulla on tuo vanha paha tapa väännellä toisen sanoja. Mitä uutta sitten tuossa paperissa.

KEIHÄS. Mustinta uutta, mitä koskaan on kuultu.

VILKAS. Mitä? Kuinka mustaa?

KEIHÄS. Niin mustaa kuin muste.

VILKAS. Annahan minun lukea.

KEIHÄS. Häpeä, pölkkypää! Sinä et osaa lukea.

VILKAS. Valehtelet; osaanpa.

KEIHÄS. Koitellaanpa. Vastaa minulle: kuka sinut teki?

VILKAS. Isoisäni poika, tiedämmä.

KEIHÄS. Mikä oppimaton hömmelö! Isoäitisihän poika se oli. Tästä nähdään, että et osaa lukea.

VILKAS. Ole vait, hupsu! Koittele minua paperista.

KEIHÄS. Tuossa on, ja pyhä Nikolaus[5] sinua vilkastuttakoon!

VILKAS. Imprimis, "hän osaa lypsää".

KEIHÄS. Niin, sitä hän osaa.

VILKAS. Item, "osaa panna oivaa olutta".

KEIHÄS. Ja siitä johtuu sananlasku: "Siitä sulle suuri kiitos, oivan kun panit oluen".

VILKAS. Item, "osaa kutoa".

KEIHÄS. Hyvä, kun ei vain kudo juonia.

VILKAS. Item, "osaa neuloa ja tikata".

KEIHÄS. Hyvä että voi neulantikillä ansaita, niin ei miehen tarvitse panna tikkua ristiin.

VILKAS. Item, "osaa pestä ja pyykätä".

KEIHÄS. Erittäin hyvä puoli; silloin ei häntä tarvitse pestä ja pyykätä.

VILKAS. Item, "osaa kehrätä hyrrätä".

KEIHÄS. Hyvä, silloin minä saan hurrata, kun hän hyrrää.

VILKAS. Item, "hänellä on monta nimetöntä hyvettä".

KEIHÄS. Se tahtoo sanoa: äpärä-hyvettä, jotka eivät tiedä isästään ja sen tähden ovat nimettömiä.

VILKAS. Nyt tulee paheet.

KEIHÄS. Ihan hyveiden kintereissä.

VILKAS. Item, "ei ole hyvä suudella häntä syömättömänä, hengen puolesta."

KEIHÄS. No, sen vian voi auttaa hyvällä suuruksella. Jatka!

VILKAS. Item, "hän on herkkusuu".

KEIHÄS. Se korvaa haisevan hengen.

VILKAS. Item, "puhuu unissaan".

KEIHÄS. Ei haittaa, kun ei vain nuku puhuessaan.

VILKAS. Item, "on kankeakielinen".

KEIHÄS. Jolppi sinä, kun panet sen hänen paheidensa joukkoon! Kankea kieli on vaimon paras hyve. Pyyhi se pois ja pane se hänen hyveidensä eturiviin.

VILKAS. Item, "on pöyhkeä".

KEIHÄS. Pyyhi pois sekin; se on Eevan perintöä, sitä ei saa hänestä pois.

VILKAS. Item, "on hampaaton".

KEIHÄS. Ei silläkään väliä, minä syön mielelläni leivänkannikkaa.

VILKAS. Item, "on äkäinen".

KEIHÄS. Olkoon vain, kun ei ole hampaita, millä purra.

VILKAS. Item, "maistelee mielellään".