KUNINGAS HENRIK KAHDEKSAS

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1910.

Näytelmän henkilöt:

Kuningas HENRIK kahdeksas. Kardinaali WOLSEY. Kardinaali CAMPEJUS. CAPUCIUS, keisari Kaarle V:n lähettiläs. CRANMER, Canterburyn arkkipiispa. NORFOLKin herttua. SUFFOLKin herttua. BUCKINGHAMin herttua. SURREYn kreivi. Lord Kamariherra. Lord Kansleri. GARDINER, Winchesterin piispa. LINCOLNin piispa. Lord ABERGAVENNY. Lord SANDS. Sir HENRIK GUILFORD. Sir ANTHONY DENNY. Sir THOMAS LOVELL. Sir NICHOLAS VAUX. Wolseyn kirjuri. CROMWELL, Wolseyn palvelija. GRIFFITH, kuningatar Katariinan marsalkka. Kolme aatelismiestä. Sukkanauhan ritariston airut. Tohtori BUTTS, kuninkaan henkilääkäri. Buckinghamin herttuan hovimestari. BRANDON, ja oikeudenpalvelija Valtaneuvoston ovenvartija. Portin vahti, ja hänen palvelijansa. Kuningatar KATARIINA, kuningas Henrikin puoliso. ANNA BULLEN, hovineiti. Vanha hovinainen, Anna Bullenin ystävätär. PATIENCE, kuningatar Katariinan kamarirouva.

Aatelisherroja ja -rouvia, juhlakulkueessa esiintyviä; kuningattaren seuranaisia; henkiä; kirjureita, sotaherroja, vahtimiehiä ja muita seuralaisia.

TAPAHTUMAPAIKKANA suurimmaksi osaksi Lontoo ja Westminster; kerran Kimbolton.

PROLOGI.

En naurattaa nyt aio; asioita Esitän vakavia, ankaroita, Surun ja loiston synkkää näytelmää, Mi silmist' itkuvirrat vierittää. Se, joll' on sydän säälivä ja hellä, Saa tässä tilaisuuden vetistellä; Sit' aine vaatiikin. Ken rahoistansa Totuutta pyytää nähdä, toivossansa Ei jouda petinkoon. Ken haluaa Vain nähdä komeutta loistoisaa, Levossa istukoon, niin minä lupaan Hän kahdess' että tunniss' aimo hupaa Saa rahoistaan. Se vain, jot' irstas juttu Huvittaa sekä miekan kalskunnat Ja narrin pitkä kellankirja nuttu, Se vainen pettyy. Jalot kuulijat, Jos narrinkujeilla ja miekkailulla Koemme teille totuutt' esittää, Niin taitomme voi pahaan huutoon tulla Ja järki-ystävänsä menettää. Siis te, jotk' arvoon sekä älyyn nähden Olette ensimmäiset, aineen tähden Nyt vakaat olkaa; kuvailkaa ett' tässä Jokainen sankarhenki elävässä On haahmossaan; ett' ihmisjoukot hyörii; Ett' ympärillä mahtimiehen pyörii Tuhansin ystäviä; kunnes äkin Kurjuuteen sortuu mahti yleväkin. Ken moista nähdessänsä ilakoi, Hääpäivänäänkin itkeä hän voi.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Etuhuone kuninkaan linnassa.

(Norfolkin herttua tulee toisesta ovesta, toisesta Buckinghamin herttua ja lord Abergavenry.)

BUCKINGHAM. Terveeksi! Mitä kuuluu siitä päivin Kuin Ranskass' yhdess' oltiin?

NORFOLK. Kiitos, hyvää; Ja mitä siellä näin, sit' elävästi Ihailen vielä.

BUCKINGHAM. Sopimaton kuume Mun huoneeseeni sulki, silloin kun Nuo maineen auringot, nuo mailman valot, Andrenin laaksoss' yhtyivät.

NORFOLK. Niin, Guynesin Ja Arden välillä; siell' olin läsnä, Kun ratsailta he toistaan tervehtivät Ja maahan astuttuaan syleilivät, Kuin olisivat yhteenkasvaneet; Moist' yhtymää ei neljä kuningasta Ois korvannut.

BUCKINGHAM. Sen ajan huoneessani Min' olin vankina.

NORFOLK. Siis mainen loisto Jäi teiltä näkemättä. Voisin väittää Ett' upeus, näihin asti naimatonna, Nyt tuli naiduks säätyyn ylempään. Jokainen päivä eilispäivän voitti, Ja viimeisenä kaikki ihmeet yhtyi Kuin huippuun. Toisin päivin ranskalainen, Kimaltain kullassa kuin pyhänkuva, Pimitti engelsmannin; toisin päivin Tul' Englannista India: joka mies on Kuin kiiltokivi-kaivos, pikku paashit On yltä kullatut kuin keruubit, Ja naiset, rasituksiin äkkinäiset, Upean taakkans' alla hikoilevat, Sasuilla vaivan puna. Mikä tänään On verratonta, huomenna jo köyhää Ja narrimaist' on. Itse kuninkaat, Jotk' ovat loistoss' yhtä, vuoroin vievät Toisestaan voiton; sitä ylistellään, Ken nähtäviss' on; molemmat jos ovat, Niin ovat niinkuin yksi; moitteen kieli Saa vaieta. Kun nämä auringot — Siks heitä nimitettiin — airuillaan Kutsuvat keihäisille sankarinsa, Ei järkeen mahdu näiden urhotyöt. Mik' ennen oli satua, se enää Ei ole mahdotonta, Bevistäkin Jo uskotaan.[1]

BUCKINGHAM. Jo liioittelette.

NORFOLK. Kautt' aateluuteni ja kunniani, Paraskin kuvaus perin laimentaisi Sit' eloisuutta, joka pienimmässä Tul' ilmi. Kuninkaallist' oli kaikki; Ei mikään ristiriidass' aiheen kanssa; Kaikessa kelpo järjestys, ja loimet Hyvät ja moitteettomat.

BUCKINGHAM. Kuka johti — Tarkoitan: kuka pani tämän loiston Ruhon ja raajat kokoon, tiedättekö?

NORFOLK. Mies, jolla ei niin alkeitakaan kuulu Olevan moiseen toimeen.

BUCKINGHAM. Kuka se? —

NORFOLK. Kaikk' oli älykkäästi järjestänyt Suur'arvollisin kardinaali York.

BUCKINGHAM. Se lemmon ruoka! Joka miehen puuroon Hän sormens' ahnaan pistää. Mitä häneen Nää turhat mailman menot koskevat? Mokoma lihatönkkä kupuineen Kaikk' auringonko armaat säteet kokoo Ja pidättää ne maalta?

NORFOLK. Todellakin Hänessä ainesta on moiseen tekoon. Ei sukupuuta hällä, jonka arvo Tien viittais jälkeisille; valtiolle Suurtöit' ei ole tehnyt; apureina Ei ylhät suosijat; vaan, niinkuin lukki, Kaikk' itsestään hän kutoo, näyttäin näin Ett' omall' ansiollaan tiensä raivaa; Se taivaan lahja hälle paikan hankki Lähinnä kuningasta.

ABERGAVENNY. Taivaan lahjast' En minä tiedä; terävämpi silmä Sen tutkikoon; mut kauttaaltaan näen korskan Hänestä pilkistävän. Mistä se? Jos hornast' ei, niin perkele on saita, Tai pani paljaaks itsensä, ja York Saa omastaan nyt luoda uuden hornan.

BUCKINGHAM. Miks, hitto, ryhtyi Ranskan matkalla, Kuninkaan tietämättä, valitsemaan Hänelle seuraa? Luetteloon pani Hän enimmäkseen moiset ylimykset, Joill' oli siitä suuret menot vain, Mut vähän kunniaa; vain kirje hältä — Ei arvon neuvoskuntaa edes kuultu — Ja lähde matkaan.

ABERGAVENNY. Kolme ainakin Ma tunnen suvussani, joilta on Niin varat huvenneet, etteivät koskaan He toinnu ennalleen.

BUCKINGHAM. Oh, moni selkäns' On taittanut, kun sukukartanonsa Sälytti sille tätä matkaa varten. Mit' auttoi turha loisto? Seuraus oli Vain kurjin kurjuus.

NORFOLK. Surull' aattelen, Ett' ei tää rauhanliitto Ranskan kanssa Tuo sitä, mitä vie se.

BUCKINGHAM. Joka mies Sen hirmumyrskyn jälkeen, joka seuras, Nous haltioihin; omin neuvoinsa Kaikk' ennustivat, että tämä myrsky, Jok' ihan rauhan puvun raateli, Ties äkkirikkoa.

NORFOLK. Se taimell' on jo: Jo Ranska, rauhan rikkoen, on pannut Bordeaux'ssa kauppiemme kalut kiinni.

ABERGAVENNY. Siks suuko lähetiltä tukittiin?

NORFOLK. Niin, tieten.

ABERGAVENNY. Kaunis rauha! Ylen kallis On ostohinta.

BUCKINGHAM. Ja tuon kaiken tehnyt Se arvoisa on kardinaali!

NORFOLK. Anteeks; On tunnettu, ett' yksityistä kaunaa On teillä kardinaaliin. Tietkää siis — On, nähkääs, maineenne ja turvanne Mun sydämmelläni — ett' yhtä maata On kardinaalin ilkeys ja valta. Lisäksi huomatkaa: jos mitä tahtoo Vihansa tehdä, valta-apureita Ei siltä puutu. Kostonhimoiseksi Te hänet tiedätte; ja minä tiedän, Häll' ett' on miekka terävä ja pitkä; Se kauas tapaa; ja jos ei se yllä, Hän määrään linkoo sen. Tää mieleen pankaa, Se hyödyks on. Kas, tuossa tulee kari, Jost' aioin teitä varoittaa.

(Kardinaali Wolsey tulee; valtasinetti-kukkaroa kannetaan hänen edellään. Vartijoita ja kaksi kirjuria papereineen. Kardinaali ohi kulkiessaan luo Buckinghamiin, ja Buckingham samaten häneen, halveksivan katseen.)

WOLSEY. Vai Buckinghamin hovimestari? Ja missä kuulustelukirja?

1 KIRJURI. Tässä.

WOLSEY. Ja itse onko läsnä hän?

1 KIRJURI. On, armo.

WOLSEY. No hyvä; saamme lisää kuulla; pian Tuo Buckinghamin korska katse talttuu.

(Wolsey seurueineen menee.)

BUCKINGHAM. Se lahtar'koira[2] myrkkyinen on suustaan, Ja min' en häntä suistaa voi! Siis paras, Hänt' etten herätä. Lois-oppi voittaa Ylimysveren.

NORFOLK. Mitä? Kiihdyttekö? Rukoilkaa malttia: se tautiinne On ainut lääke.

BUCKINGHAM. Pahaa mulle uhkaa Tuon miehen katse; silmillään mua ilkkui Kuin mitä loista. Mulle paulaa punoo Par'aikaa hän; luo kuninkaan hän meni; Hänt' uhallani seuraan.

NORFOLK. Ei, ei; jääkää. Vihanne kanssa neuvotelkoon järki, Mihin on ryhdyttävä. Jyrkkää vuorta Alussa verkkaan noustaan; viha on Kuin äksy ratsu: jos sen päästät valtaan, Se omaan intoons' uupuu. Teiltä aina Sain parhaat neuvot; itsellenne suokaa Mit' ystävälle.

BUCKINGHAM. Kuninkaan luo menen, Ja kunniani äänell' alas huudan Tuon Ipswichläisen hylkiön, tai saarnaan, Ett' arvon-erotust' ei ole enää.

NORFOLK. Oi, malttukaatte; älkää kiuasta Niin kuumaks tehkö vihamiestä varten, Ett' itse korvennutte. Kiivaudessa Ohitse määrän juoksemme ja vedon Hopulla menetämme. Tuli, nähkääs, Ylitse kuohuttaissaan nestettä Huventaa vain, vaikk' enentävän näyttää. Sen aina sanon: Englanniss' ei kukaan Paremmin teitä ohjaa kuin te itse, Jos älyn mehulla vain sammutatte Tai edes hillitsette kiihkon tulta.

BUCKINGHAM. Suur' kiitos vain; kyll' ohjettanne noudan. Mut pöyhkän pöyhkä konna tuo — niin siksi En sano, että sappeni nyt kuohuu, Vaan jalost' inhosta — on — niinkuin varmat Osoittaa tiedot, näytteet yhtä kirkkaat Kuin lähteensilmä, josta sorajyvä Pieninkin kuultaa — on — on lahjakontti Ja petturi.

NORFOLK. Ei toki petturi.

BUCKINGHAM. Sen kuulkoon kuningas; on näytteet vahvat Kuin kallio. Tuo hurskas kettu, nähkääs, Tai susi, taikka kumpikin — yht' ahnas Hän on kuin viekas, yhtä kärkäs pahaan, Kuin kyykäs tekoon: ammatti ja luonne Ne vastavuoroon toistaan saastuttaa — Vain Ranskass' ylpeilläkseen samoin kuin Kotona täällä, tuohon turman liittoon Kuninkaan saattoi, tuohon kokoukseen, Jok' aimo verot vei ja sitten särkyi Kuin lasi viruttaissa.

NORFOLK. Se on totta.

BUCKINGHAM. Niin, kuulkaa vain. Tuo viekas kardinaali Esitti kaikki liiton kohdat niin Kuin itse tahtoi; kun hän huus: "Niin olkoon", Niin suostuttiin; jok' auttoi yhtä paljon Kuin sauva kuollutta. Mut kardinaali Sen teki; hyvä siis; se kunnon Wolsey Ei erehtyä voi. Nyt mikä seuraa, Se vanhan petos-nartun vain on pentu. Sanottiin, Kaarle keisar' että tuli Luo kuningatar-tädin vieraisille, Mut itse asiassa Wolseyn kanssa Hän tuli kuiskuttelemaan; no niin. Hän varoi, että Englannin ja Ranskan Vois ystävyyden liitost' olla haittaa; Siin' uhkaa vaani hän, ja salaa sopi Siis kardinaalin kanssa. Luulen varmaan — Niin, tiedän — että keisar' ensin maksoi Ja siten pyyntönsä jo ennalta Sai täytetyksi. Kullalla kun tie on Näin tasoitettu, anoo keisar', että Kuninkaan suunnan kardinaali muuttais Ja rikkois rauhan. Kuninkaalle heti Vien minä tiedon, että kardinaali Noin mielinmäärin omaks hyödykseen Vain kauppaa käypi hänen kunniallaan.

NORFOLK. Surettaa moista kuulla; toivon ett' on Se erehdystä vain.

BUCKINGHAM. Ei rahtustakaan. Hänt' oikeassa kuvaan karvassaan, Jok' ilmeiseksi kohta todistetaan.

(Brandon tulee; hänen edellään kulkee aseellinen oikeudenpalvelija ja pari kolme vartijaa.)

BRANDON. Mies, tehtäväsi tiedät; toimeen käy!

OIKEUDENPALVELIJA. Lord, Buckinghamin herttua, Stratfordin, Northamptonin ja Herefordin kreivi, Maanpetoksesta sinut vangitsen, Nimessä majesteetin.

BUCKINGHAM. Siinä näette: Mun verkkoons' ovat saaneet; uhriks joudun Kavalan juonen.

BRANDON. Surku minun tulee Näin omin silmin nähdä, kuinka teiltä Vapaus viedään. Kuninkaan on käsky; Nyt matka Toweriin.[3]

BUCKINGHAM. Mun turha puoltaa On puhtauttani; mustattu niin olen, Ett' ei jää valkeata paikkaa minuun. Vaan taivaan olkoon tahto nyt ja aina! — Ma seuraan. — Hyvästi, lord Aberganny!

BRANDON. Hän tulee mukaan. (Abergavennylle.) Kuninkaan on käsky Toweriin teidät viedä, kunnes toisin On määrätty.

ABERGAVENNY. Ma sanon niinkuin herttua: Jumalan olkoon tahto! Kuningasta On toteltava.

BRANDON. Täss' on mulla valtuus Lord Montacute vangita, ja samoin John de la Car'kin, herttuan rippi-isä, Ja kanslerinsa, Gilbert Peck.

BUCKINGHAM. No, siinä On koko liittokunta. Eikö muita?

BRANDON. Kartheusi-munkki.

BUCKINGHAM. Niklas Hopkins?

BRANDON. Niin.

BUCKINGHAM. Kavala hovivoutini on; hänet Tuo yleti röyhkä pappi kullall' osti. Jo mitattu on elämäni lanka. Buckingham-raukan olen varjo vain, Jonk' ympärille synkät pilvet kertyy Ja aurinkoni kaihtaa. — Hyvästi!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Valtaneuvoston kokoushuone.

(Torvien toitotusta. Kuningas Henrik, kardinaali Wolsey, neuvoston jäsenet, sir Thomas Lovell, sotaherroja ja seuralaisia tulee, kuningas nojaten kardinaalin olkaan.)

KUNINGAS HENRIK. Eloni elinveret teitä auliist' Avusta kiittää. Valmiiks ladatun Petoksen suussa seisoin; kiitän teitä, Kun pois sen torjuitte. — Nyt tuokaa sisään Se Buckinghamin mies, jott' itse kuulen Kuink' uudistaa hän tunnustuksensa Ja isäntänsä kavalluksen jälleen Esittää kohta kohdalta.

(Kuningas käy istumaan valtaistuimelle; valtaneuvokset asettuvat paikoilleen. Kardinaali istuu kuninkaan jalkain juureen hänen oikealle puolelleen. Melua kuuluu ulkoa; huudetaan: "Tietä kuningattarelle!" Kuningatar tulee Norfolkin ja Suffolkin herttuain johdattamana; hän polvistuu. Kuningas nousee valtaistuimeltaan, nostaa hänet ylös, suutelee häntä ja tahtoo asettaa hänet viereensä istumaan.)

KUNINGATAR KATARIINA. Ei, viel' en nouse: mull' on armon pyyntö.

KUNINGAS HENRIK. Ei, nouskaa: tähän viereen! Puoli tehkää Vain pyyntöä; on puoli valtaa teidän, Ja toisen puolen saatte pyytämättä. Sanokaa vain se.

KUNINGATAR KATARIINA. Kiitos, majesteetti! Niin itseänne rakastakaa, niin, Ett' ylhä arvonne ja kunnianne Ei joutavaksi jää: se pyyntöni On ydin.

KUNINGAS HENRIK. Haltijani, jatkakaa!

KUNINGATAR KATARIINA. On mulle valittaneet taatut miehet, Eik' aivan harvatkaan, ett' alamaisill' On suuri hätä. Maassa kiertää käsky, Jok' irti repii kansan sydämestä Alamaissiteet; vaikka kohdistuukin, Lord kardinaali, haikein moite teihin, Tään veronryöstön alkuunpanijaan, Niin sentään majesteettikaan — jonk' arvoa Varjelkoon taivas tahrasta! — ei säästy Pahoilta kieliltä; ja tästä rikkuu Kaikk' alamaisuustunteet, melkein puhkee Jo ilmikapina.

NORFOLK. Ei melkein vain, Mut aivan varmaan. Tämän veron tähden Kaikk' kankurit, jotk' eivät enää voi Työvoimaa pitää, irtisanoneet on Kutojat, kehrääjät ja karstaajat; Ja nämä, muuhun työhön kömpelöinä, Nälän ja puutteen tuskauttamina, Pahimman uhallakin, kapinoivat, Ja vaara heill' on liittolaisna.

KUNINGAS HENRIK. Verot! Mitä veroja? Ja mistä? Kardinaali, — Teit' yhtä paljon moititaan kuin meitä, — Veroista näistä tiedättekö?

WOLSEY. Anteeks, Ma valtakunnan asioista tiedän Vain osaksi; mies riviss' olen vain Ja kuljen muiden myötä.

KUNINGATAR KATARIINA. Ette tiedä Muit' enemmän, mut teette mitä tietää Jok'ikinen, ja jota onnekseen Ei kukaan tietää tahtois, mutta siihen On tietoon pakotettu. Verotaakat, Joit' armo utelee, ne kauheit' ovat Jo kuullakin, ja niiden painosta Jo selkä taittuu. Teidän sanotaan Ne keksineen; jos valhe se, niin pahoin On teitä paneteltu.

KUNINGAS HENRIK. Taas nuo verot! No, mitä luontoa ne verot ovat? Sanokaa, mitä?

KUNINGATAR KATARIINA. Liiaks rohkenen ma Vedota malttiinne, mut armolupa Se rohkeutt' antaa. Kansan valituksiin On syynä käsky, että kuudennus Tuloista oiti ryöstön uhalla On maksettava; Ranskan sota muka On aiheena. Tuost' yltyy rohkeiks kielet, Suut vihaa sylkevät ja mielten viluun Uskollisuuskin jäätyy; kirot kulkee Rukousten sijassa, ja kuuliaisuus. Sopuisa ennen, nyt kuin orja noutaa Jokaista kiihkon puuskaa. Majesteetti, On kiireet tuumat tarpeen; tärkeämpää Ei mikään nyt.

KUNINGAS HENRIK. Niin totta kuin ma elän, Se tahtoni ei ole.

WOLSEY. Minä taas En tässä tehnyt muuta kuin ett' annoin Vain yksityisen ääneni, ja senkin Vain tietomiesten suostumuksella. Jos mua parjaa kieli, jok' ei tunne, Ei mieltäni, ei tointani, mut sentään Mun tekojani mestaroi, niin vastaan: Se vain on asemani kohtalo, Ja hyveen tie on aina ohdakkeinen. Ei tehtävää saa heittää pelosta Ett' ilki-moitteen kanssa kahnaan joutuu; Se uutta, ylvää laivaa aina seuraa Kuin petokala, mutta turhaan pyyntiin Sen ajo päättyy. Parhaamme kun teemme, Niin sairas — usein heikko — moite tätä Ei myönnä työksemme, tai suoraan parjaa; Mut huonoimmatpa työmme, tylsää mieltä Jos kutkuttavat, pilviin nostetaan. Jos alallemme jäämme pelosta Ett' ilkkuin liikkeitämme moitittaisiin, Niin paras kasvaa kiinni paikkaamme Ja kuvapatsait' olla.

KUNINGAS HENRIK. Huolelliset Ja viisaat toimet pelkoa ei tunne, Mut ohjeettomain töiden seuraukset On pelottavat; Onko tähän ryöstöön Tukea teillä? Luullakseni ei. Laist' ei saa kansaa irroittaa ja sitä Sitoa mielivaltaan. Kuudes osa? Kamala vero! Näinhän joka puusta Revimme lehvät, kuoren, lylynkin, Ja jos näin silvotulle juuri jääkin, Siit' ilma imee mehun. Joka, lääniin, Jot' yllätetty näin on, tieto viekää, Ett' armo jokaiselle tarjotaan, Jok' evännyt on veron. Toimeen käykää, Ja tehkää niinkuin käsken.

WOLSEY (kirjurille). Sananen! Jokaiseen kreivikuntaan laittakaa Kuninkaan armokirje. Minuun karvas On kansan mieli; huhu levitelkää — Ett' armo tää ja helpotus on tullut Mun välitykselläni. Paikalla Minulta saatte lisäohjeita.

(Kirjuri menee.)

(Hovimestari tulee.)

KUNINGATAR KATARIINA. Käy sääliks, ett' on herttua Buckingham Vihanne saanut.

KUNINGAS HENRIK. Sit' on monen sääli. Hän tietomies on, hyvä puhuja Ja luonnon suosikki; niin kasvatettu, Ett' opiksi on oppineimmillekin, Ja muilt' ei kysy neuvoa. Mut nähkääs, Noin jalot lahjat, väärin käytettyinä, Ne käyvät, jos on mieli turmeltunut, Paheiksi, tuhat kertaa häijymmiksi Kuin ennen kauniit' olivat. Tuo mies, Jok' oli täydellinen luonnon ihme Ja jonka puhe kuulijan niin hurmas, Ett' oli tunnit minuutteja, hän Nyt sulons' entiset on inhottavaan Pukenut pukuun ja niin mustaks tullut Kuin hornan karsta. Istukaa, niin saatte Tält' uskotultaan kuulla asioita, Joit' itkee kunnia. — Ne vehkeet taaskin Hän kertokoon; mit' emme liian vähän Voi tuta, emme liian paljon kuulla.

WOLSEY. Esille, mies, ja rohkein mielin kerro, Kuin taattu alamainen, mitä tiedät Sa Buckinghamista.

KUNINGAS HENRIK. Niin, puhu suoraan.

HOVIMESTARI. Ensinkin joka päivä saastaista Puhetta piti, sanoi: kuningas Jos lapsetonna kuoli, kyllä tiesi Hän ottaa valtikan. Nuo samat sanat Sanovan hänen kuulin vävylleen, Lord Abergavennylle; ja koston vannoi Hän kardinaalille.

WOLSEY. Suur' majesteetti, Havaitkaa, mikä vaara tuossa piilee. Kun hänt' ei suosita niin, kuin hän soisi. Niin purkaa teihin sappensa ja lisäks Myös ystäviinne.

KUNINGATAR KATARIINA. Hiukan laupeutta, Lukenut kardinaali!

KUNINGAS HENRIK. Sano, millä Hän oikeutensa kruunuun perustaa, Mun kuoltuani? Viittausta siihen Oletko kuullut?

HOVIMESTARI. Hänet tähän tuumaan Sai Niklas Hopkins tyhjin taikoineen.

KUNINGAS HENRIK. Mikä Hopkins?

HOVIMESTARI. Hänen rippi-isänsä, Kartheusi-munkki, joka herrautt' aina Hänelle syötti.

KUNINGAS HENRIK. Mistä tiedät sen?

HOVIMESTARI. Vähäistä ennen lähtöänne Ranskaan, Kun herttua Rosess' oli, Lawrence Poultneyn Pitäjäkunnassa, hän kysyi multa, Kuink' oli Lontoon asukkaille mieleen Tuo Ranskan matka. Sanoin pelättävän, Ett' aikeiss' ovat ranskalaiset pettää Kuningastamme. Herttua heti vastas: "Ei turhaa pelko"; sanoi varovansa, Ett' erään pyhän munkin ennustus Kävisi toteen; "tämä", niin hän sanoi, "Mult' usein pyysi päästä määrä-aikaan John de la Car'in, kappalaiseni, Puheille tärkeiss' asioissa; tämän Kun juhlallisen ripin turviss' oli Hän vannottanut, ettei salaisuutta Ilmaisis yhdellekään paitsi mulle", Niin vakavasti lausui hän ja verkkaan: "Ei kuninkaan, ei hänen sukunsakaan Käy hyvin, sanokaa se herttualle; Siis pyrkiköön vain rahvaan suosioon; Viel' Englantia herttua hallitsee."

KUNINGATAR KATARIINA. Olitte, muistaakseni, herttuan vouti, Ja alamaisten valituksesta Viralta teidät pantiin. Varokaa, Ett' ette vihast' ylvää miestä syytä Ja saata sieluanne vahinkoon. Varokaa; sitä sydämmestä pyydän.

KUNINGAS HENRIK. No, älkää! — Jatka!

HOVIMESTARI. Kautta sieluni! Vain totta puhun. Sanoin herralleni, Ett' oli munkki pirun riivaama, Ja ett' on vaarallista hautoa Niin kauan tuota, että siitä kypsyy Tehokas hanke, — jok' on luultavaa, Jos siihen uskoi. "Joutavaa!" hän sanoi, "Ei siitä vaaraa", lisäten: "Jos väin Kuningas viime tautiins' oisi kuollut, Niin kardinaali sekä Thomas Lovell Ois päässeet päästään."

KUNINGAS HENRIK. Haa! Mik' ilki-julmus! Se mies tuo turman. — Muuta tiedätkö?

HOVIMESTARI. Kyll', armon herra.

KUNINGAS HENRIK. Jatka!

HOVIMESTARI. Greenwichissä Kun majesteetti moitti herttuaa Sir William Blomerin tähden —

KUNINGAS HENRIK. Muistan sen; Hän palkoissani oli, mutta herttua Sai hänet miehekseen. — No, jatka, jatka!

HOVIMESTARI. "Vaikk' ois mun panneet Toweriin", hän sanoi, "Halunnut oisin tehdä saman teon, Mink' aikoi Rikhard-anastajalle Isäni tehdä, kun hän Salisburyssä Pyys audienssia; jos sen ois saanut, Niin tervehtäissä veitsen pistänyt Hän oisi häneen."

KUNINGAS HENRIK. Mikä jättikonna!

WOLSEY. No, rouva, turvass' oisko kuningas, Jos tätä miest' ei tyrmään suljettaisi?

KUNINGATAR KATARIINA. Jumala kaikki ohjatkoon!

KUNINGAS HENRIK. On jotain Sinulla vielä mielessäsi: puhu!

HOVIMESTARI. Kun "veitsen" mainitsi, hän oikaisihe Ja toinen käsi väkipuukossa, Povella toinen, silmänsä hän nosti Ja vannoi julman valan: että häntä Jos pahoin pidellään, niin saman verran Vie voiton isästänsä hän, kuin teko Vie epäröiväst' aikeesta.

KUNINGAS HENRIK. Ei enää Hän meihin veistään pistä. Tyrmäss' on hän. Hänt' oiti tutkittakoon. Jos hän laissa Saa armoa, niin saakoon; meiltä sitä Hän ei saa. Kautta päivän sekä yön! Hän teki vallankavaltajan työn.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Huone kuninkaanlinnassa.

(Lord kamariherra ja lord Sands tulevat.)

KAMARIHERRA. Mut kuinka Ranska tenhollaan voi miehet Noin houkkamaisiks tehdä?

SANDS. Uutta tapaa, Vaikka olkoon kuinka epämiehekästä Tai naurettavaa, aina seurataan.

KAMARIHERRA. Mun nähdäkseni meidän engelsmannit Ei muuta tuoneet viime matkaltaan Kuin pari kolme irvettä, ja nekin Niin vietäviä, jotta vaikka vannon, Ett' ovat olleet nokkaneuvokissa Pipinin kanssa taikka Lotharin, Niin ovat olevinaan.

SANDS. Heillä kaikill' On uutukaiset koivet, mutta rammat; Ken heit' ei ole ennen nähnyt, luulis Ett' ovat saaneet patin.

KAMARIHERRA. Niinpä niinkin; Ja vaatteet lisäks pakanain on partta: On kristillisyys loppuun kulutettu. — (Sir Thomas Lovell tulee.) Mit' uutta, Thomas Lovell?

LOVELL. Eipä muuta Kuin uusi sääntö, mikä linnan porttiin On naulattuna.

KAMARIHERRA. Mikä?

LOVELL. Uudismuutos Vain matkateikareille, linna kun on Lorua, riitaa, räätäleitä täynnä.

KAMARIHERRA. No, hyvä! Monsieurit nyt saavat tuta, Ett' Englanninkin hovikoiss' on mieltä, Vaikk' eivät ole Louvres'ia[4] he nähneet.

LOVELL. Nyt saavat — niin on käsky — joko heittää Nuo Ranskan narri-perut, sulkatöyhdöt Ja muutkin moiset kelpo tyhmyydet, Kuin kilpataistelut ja tulitukset Ja lainakommat, joilla ivailevat Vain parempiaan; kieltää uskonsa Lyhyihin lahkimoihin, pitkiin sukkiin Ja tennikseen ja muuhun matkamuotiin Ja elää kunnon ihmisiksi taas; Tai mennä vanhain kisaveikkain luo Ja siellä kuluttaa cum privilegio Nuo narriutensa riettaat riekaleet.

SANDS. On aika heitä parantaa; se tauti Jo alkaa tarttua.

KAMARIHERRA. Voi naisiamme, Kun menettävät kauniit lystit!

LOVELL. Kyllä Nyt alkaa ulina; noill' äpärillä On keinot, millä naista naurattaa: Niin, ranskalainen laulu vain ja huilu.

SANDS. Ne piru huilatkoon! Niin heistä päästään. Heit' ei voi kukaan kääntää. Maalaisloordi Nyt minunlaiseni, jok' aikaa leikist', On ollut pois, voi kelpo laulun laulaa Ja saada kuulijoita, jopa käydä Jo laulajastakin.

KAMARIHERRA. Niin oikein, kiinni Viel' istuu varsahammas.

SANDS. Eikä lähde, Jos jäljell' on vain tynkäkin.

KAMARIHERRA. Sir Thomas, Mihinkä aiotte?

LOVELL. Luo kardinaalin. Lie matka sinne teilläkin?

KAMARIHERRA. On oikein. Hänell' on tänään suuret iltapidot, Ja sinne tulee miestä sekä naista: Niin, varmaan valtakunnan kukasto.

LOVELL. On tuolla prelaatilla aulis mieli Ja käsi runsas niinkuin maaemolla: Sen kaste laskee kaikkiin.

KAMARIHERRA. Jalo on hän; Vain paha kieli saattaa toista väittää.

SANDS. Niin, häll' on siihen varaa; saituus hänest' On synti suurempi kuin harhaoppi. Senlaisten miesten täytyy auliit' olla: He ovat esikuvina.

KAMARIHERRA. Niin ovat; Mut harvat niinkuin hän. Jo vene vartoo; Mukahan tulkaa. — Joutukaa, sir Thomas, Ma muuten myöhästyn; ja se ei sovi: Sir Henry Guilfordin ja minun määrä On olla marsalkkoina.

SANDS. Teitä seuraan.

Neljäs kohtaus.

Juhlasali Yorkin linnassa.

(Hoboijan soittoa. Pieni pöytä kunniakatoksen alla kardinaalia varten, pitempi pöytä vieraita varten; toisesta ovesta tulee Anna Bullen, useita loordeja, ladyjä ja vallasnaisia juhlavieraina, toisesta sir Henrik Guilford.)

GUILFORD. Hyvät naiset, teille yhteistervehdys Lord kardinaalilta. Tään illan teille Ja ilolle hän pyhittää; ja toivoo, Ett' tähän leivoparveen huolt' ei kukaan Tuo mukanaan. Niin iloiset nyt olkaa, Kuin hyvä seura, hyvä vastaanotto Ja hyvä viinit hyvää aikaan saa.

(Lord kamariherra, lord Sands ja sir Thomas Lovell tulevat.)

Te myöhästyitte. Minä sain jo siivet, Kun tätä kaunoseuraa aattelinkin.

KAMARIHERRA. Sir Henrik, nuori olette.

SANDS. Sir Thomas, Jos kardinaalill' ois vain puolet minun Maallikkomieltäni, niin moni tässä Sais haukkapalan maatapaniaisiks Ja varmaan parempaa ei toivoiskaan. Niin maarin, soma liuta sulosuita!

LOVELL. Mitä jos moniaalle rippi-isäks Nyt rupeisitte.

SANDS. Tosiaan! Hän kyllä Sais helpon synninpäästön.

LOVELL. Kuinka helpon?

SANDS. Niin helpon kuin voi höyhenpatja antaa.

KAMARIHERRA. No, armaat, istukaahan! Tuota puolta Te, Guilford, järjestäkää; minä tätä. Koht' armo tulee. — Tääll' ei viluss' olla: Kaks naista rinnan tuopi kylmän pinnan. — Te valvattaa heit' osaatte, lord Sands. No, tuohon väliin istukaa.

SANDS. Kyll', armo, Suur' kiitos! — Luvallanne, kauniit naiset!

(Istuutuu Anna Bullenin ja erään toisen naisen väliin.)

Jos vähän hulluttelen, suokaa anteeks: Isääni tulen.

ANNA. Oliko hän hullu!

SANDS. Oli: hullu, varsin hullu, naisiin hullu; Ei sentään purrut, vaan, kuin minä nyt, Hän kymment' yhtä haavaa muiskas.

(Suutelee häntä.)

KAMARIHERRA. Hyvä! — Nyt kaikki hyvin on. — Te, hyvät herrat, Syyn saatte, jos nää kauniit naiset täältä Nyreissään poistuu.

SANDS. Pikku puolestani Koetan minä parastani.

(Hoboijan soittoa. Kardinaali Wolsey tulee seurueineen ja istuutuu kunniakatoksen alle.)

WOLSEY. Terveeksi, kauniit vieraat! Ken ei työkseen Nyt ilakoi, ei ole ystäväni. Ma teidän kaikkein tervetuliaisiks Juon maljanne.

(Juo.)

SANDS. On armo armollinen. Pikari tänne, johon kiitos mahtuu, Niin säästyy pitkät puheet.

WOLSEY. Kiitos, loordi! Mut naapureitanne nyt rohkaiskaa. — Nureissaan ovat naiset. — Hyvät herrat, Kenenkä syy on?

SANDS. Jahka viinin hehku Nuo kauniit posket punaa, kyllä meidät Puhuvat kumoon.

ANNA. Lysti mies se loordi!

SANDS. Niin, kahdenkesken-lystissä. Saas tästä! Juon onneksenne; vastatkaa, kun klikkaan. On kohta —

ANNA. Jota ette näyttää voi.

SANDS. Mit', armo, sanoin? Nyt jo puhuvat.

(Torvensoittoa, rummunpärrytystä ja tykinlaukauksia kuuluu ulkoa.)

WOLSEY. Haa! Mitä tämä?

KAMARIHERRA. Mene katsomaan.

(Palvelija menee.)

WOLSEY. Sotaista ääntä! Mitä tämä tietää? — Ei, naiset, älkää peljätkö; te turvass' Olette sota-asetusten mukaan.

(Palvelija palaa.)

KAMARIHERRA. Mit' on se?

PALVELIJA. Vierait' ylimyksiä — Silt' ihan näyttävät — on maihin noussut; Kuin suuren hovin ylhäis-airuina Tulevat tänne.

WOLSEY. Käykää heitä vastaan, Kamariherra; ranskaa osaatte; Jalosti kohdelkaa ja tuokaa sisään, Ett' tämä ihanuuden taivas heihin Sais täysin loistaa. — Jotkut mukaan menkää. —

(Kamariherra seuralaisineen menee. Kaikki nousevat, ja pöydät siirretään pois.)

Rikottu juhla on, mut korvaus suodaan. Nyt ruoka maistukoon; ja vielä kerran Satakoot tervehdykset: tervetulleet!

(Hoboijan soittoa. Kuningas ja muita tulee naamioittuina ja paimenpuvussa, lord kamariherran johdattamina. He astuvat suoraan kardinaalin eteen ja tervehtivät häntä kohteliaasti.)

Ylevä seura! Mitä haluavat?

KAMARIHERRA. Kun eivät kieltä osaa, pyytävät Mua ilmoittamaan, että, kuultuaan Ihanan, ylhän seuran täällä koolla Nyt olevan, he karjalaumansa Sulasta ihanuuden ihailusta Nyt ovat jättäneet ja teiltä lupaa Anovat katsellakseen tätä seuraa Ja hetken näiden kanssa viettääkseen.

WOLSEY. Sanokaa, loordi, että kunnian Tekevät halvalle mun majalleni; Ma tuhannesti heitä siitä kiitän Ja pyydän heitä tervetulleiksi.

(Herrat pyytävät naisia tanssiin, kuningas pyytää Anna Bullenia.)

KUNINGAS HENRIK. Ihanin käsi, mitä koskaan koskin; Oi kauneus, ennen en sua tuntenut!

(Soittoa, tanssii.)

WOLSEY. Mylord!

KAMARIHERRA. Mit', armo?

WOLSEY. Heille sanokaa, Ett' yks lie heidän joukossaan, jonk' arvo Tään paikan täyttää paremmin kuin minä; Jos hänet tuntisin, niin nöyrimmästi Sen luovuttaisin.

KAMARIHERRA. Käskyn teen, mylord.

(Menee naamioiden luo, ja palaa.)

WOLSEY. Mitä sanovat?

KAMARIHERRA. On heidän joukoss' yksi, Sen myöntävät; jos hänet keksitte, Hän kyllä paikan ottaa.

WOLSEY. Katsokaamme. —

(Astuu alas arvo-istuimeltaan.)

Anteeksi, hyvät herrat: teen vain tässä Kuninkaan vaalin.

KUNINGAS HENRIK (Paljastaa kasvonsa.) Oikein osattu! Ihana seura teill' on. Oikein tehty! Jos ette pappi ois, lord kardinaali, Vois teistä pahaa luulla.

WOLSEY. Hauskaa, ett' on Noin leikillinen majesteetti.

KUNINGAS HENRIK. Kuulkaa, Kamariherra: ken tuo kaunis neiti?

KAMARIHERRA. Armonne tiedoks, Thomas Bullenin, Rochfordin viskontin, on tytär hän Ja kuningattaremme hovineiti.

KUNINGAS HENRIK. Ihana, toden totta! — Armas aarre, Ois säädytöntä teitä tanssiin pyytää, Suudelmaa ottamatta. Muistoksenne! Pikari, hyvät herrat, kiertämään!

WOLSEY. Sir Thomas, onko huoneessani pöytä Jo katettuna?

LOVELL. On.

WOLSEY. Ma pelkään, armo, Ett' tanssi teitä hieman kiihoitti.

KUNINGAS HENRIK. Niin, pelkään, liiaksikin.

WOLSEY. Lähi-huoneess' On raittiimp' ilma, teidän armonne.

KUNINGAS HENRIK. Talutkoon kukin naistaan. — Viel' en teitä, Sulotar, päästä. — Ilo ylimmilleen! Lord kardinaali, puolen kymmenen Nyt kaunottaren maljan tässä juon. Ja tanssiin taas. Ja sitten uneksimaan, Ken on se onnellinen. — Soitto soimaan!

(Menevät torvien soidessa.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu.

(Kaksi aatelismiestä, tulevat vastatuksin.)

1 AATELISMIES. Mihinkä kiire noin?

2 AATELISMIES. Oo, Herran rauha, Käräjäsaliin kuulemaan, kuink' on Tuon suuren herttua Buckinghamin käynyt.

1 AATELISMIES. Sen vaivan teiltä säästän; kaikk' on ohi; Nyt tyrmään jälleen vanki saatetaan.

2 AATELISMIES. Läsn' olitte?

1 AATELISMIES. Se tietty.

2 AATELISMIES. Kuinka kävi?

1 AATELISMIES. On helppo arvata.

2 AATELISMIES. Syypääksi nähtiin?

1 AATELISMIES. Niin tietysti, ja sillä tuomittiin.

2 AATELISMIES. Ma häntä säälin.

1 AATELISMIES. Niinpä moni muukin.

2 AATELISMIES. Mut kuinka kävi se?

1 AATELISMIES. Näin, lyhyesti: Suur' herttua saapui aitauksen eteen Ja vastas kanteeseen ja yhä väitti, Ett' oli syytön, puolustuksekseen Esittäin monta vankkaa perustetta. Kuninkaan valtuusmies taas vetosi Useiden vierasmiesten todistuksiin Ja tunnustuksiin; niitä herttua sitten Mieskohtaisesti vaati kuultaviksi. Niin astuivat nyt esiin hovivouti, Kansleri Gilbert Peck, ja rippi-isä John Car, ja munkkiperkele, tuo Hopkins, Tuo kaiken pahan alku.

2 AATELISMIES. Joka hälle Noit' ennustuksiansa syötti?

1 AATELISMIES. Sama. Hänt' ankarasti kaikki syyttivät; Heit' yritti hän jäävätä, mut turhaan. Näin päärit havaitsivat hänet syypääks Maankavallukseen. Henkens' edestä Hän puhui paljon sekä oppineesti; Mut siit' ei huolittu, vain surkuteltiin.

2 AATELISMIES. Mut miltä tämän jälkeen näytti hän?

1 AATELISMIES. Kun astui lakisaliin kuulemaan Hän tuomiotaan, kuolinkellojansa, Niin tuska hänet valtas, hiki valui, Hän pahan lausui äkkivihan sanan; Mut pian malttui taas ja loppuun saakka Esiintyi tyynenä ja ylevänä.

2 AATELISMIES. Ei kuolemaa hän, luulen, pelkää.

1 AATELISMIES. Ei, Niin miehuuton ei ole. Syy vain häntä Pahoittaa hiukan.

2 AATELISMIES. Kardinaali varmaan On tähän syypää.

1 AATELISMIES. Siihen kaikki viittaa. Tul' ensin syytteenalaiseks Kildare, Maaherra Irlannin; kun pois hän saatiin, Niin kreivi Surrey joutuin pantiin sijaan, Ett' isäänsä ei ehtis auttaa.

2 AATELISMIES. Halpa Ja luihu vallan kuje.

1 AATELISMIES. Palatessaan Sen kyllä kostaa. Tiettyähän tää: Jos ketä suosii kuningas, niin heti Sen miehen kardinaali virkaan laittaa Hovista hyvin kauas.

2 AATELISMIES. Koko kansa Hänt' ankarasti vihaa, soisi hänet Kuus syltä syvään maahan. Herttuaa He jumaloivat: kelpo Buckinghamiks, Hyveiden esikuvaks sanovat.

1 AATELISMIES. Hän tuossa on, se kovan onnen mies.

(Buckingham tulee oikeushuoneesta; hänen edellään kulkee oikeudenpalvelijoita, mestauspiilun terä käännettynä häneen päin; saattajina sir Thomas Lovell, sir Niklas Vaux, sir William Sands ja kansanjoukko.)

2 AATELISMIES. Lähemmä käydään.

BUCKINGHAM. Hyvät kansalaiset, Näin kauas säälien mua saatoitte; Mua kuulkaa nyt, ja sitten kotiin menkää. Maankavaltajan tuomion sain tänään, Ja kuolla täytyy mun; mut taivas tietköön — Ja tunto jos on mulla, se mua lyököön, Kuin piilu tuo, jos haudon vilppiä. Lakia kuolemastani en syytä, Se kirjaimen on mukaan tehnyt oikein; Mut siihen vetoojille laupeutta Enemmän toivoisin; vaan näinkin ollen Suon heille sydämestän' anteeksi. Tok' älkööt tuhost' ylpeilkö ja älkööt Paheillaan ryvettäkö suurten hautaa, Vereni silloin maasta heille huutaa. Pitempää elämää en enää toivo, Enk' ano myös, vaikk' oiskin kuninkaalla Enemmän armoa kuin mulla syytä. Te harvat, jotka mua rakastitte Ja itkeä mua rohkenette, veljet Ja jalot ystävät, joist' ero jo On katkerata, on jo kuolemaa, Mua seuratkaa kuin hyvät enkelit; Ja haikean kun eron piilu iskee, Niin rukouksenne, kuin uhrisuitsu, Taivaaseen sielun nostakoon. — Nyt tulkaa, Jumalan nimeen. —

LOVELL. Teidän armonne Jos sydämmess' on vihan kaunaa minuun, Rukoilen, suokaa anteeksi.

BUCKINGHAM. Sir Thomas, Mult' anteeks saatte, niinkuin itsekin Ma anteeks toivon; kaikki anteeks saavat. Niin ääretön ei vääryys, ettei sitä Vois sovittaa; ei musta viha mulle Saa hautaa luoda. Terveiseni kuninkaalle; Jos hän mua mainitsee, niin sanokaa, Ett' olin taivaaseen jo puolitiessä. Kuninkaan puolest' aina rukoilen Ja viime hengenvetoon häntä siunaan. Eläköön kauemmin kuin mull' on aikaa Lukea vuosiaan; ja rakkaudella Hän hallitkoon ja rakastettuna! Ja vanhana kun uupuu matkastansa, Niin yhteen haudattakoon hyveen kanssa.

LOVELL. Ma rantaan saatan teidän armonne, Siell' annan toimeni ma Niklas Vaux'lle; Perille hän vie teidät.

VAUX. Valmiit olkaa, Jo herttua tulee; kuntoon pankaa laiva Ja kauniiks somistakaa, niin kuin pitää Moiselle henkilölle.

BUCKINGHAM. Ei, sir Niklas, Tuo jättäkää; mua arvoni nyt ilkkuu. Suurkonnetabel' olin tullessani Ja herttua Buckingham — nyt Edvard Bohun,[5] Vain köyhä raukka, toki rikkaampi Kun halvat syyttäjäni, jotk' ei koskaan Totuutta tunteneet; sen vahvistan nyt Verellä, josta vielä vaikeroivat. Isäni, Henrik Buckingham, — jok' ensin Nous' anastajaa Richardia vastaan, — Kun hädäss' etsi turvaa vasalliltaan, Tään konnan pettämänä mestattiin Ja tutkimatta; Herran rauha hälle! Seuraaja, Henrik seitsemäs, kun sääli Isäni surmaa, kuninkaallisesti Palautti arvoni ja kirkkaampana Nimeni nosti sorasta. Nyt poika, Kahdeksas Henrik, hengen, nimen, arvon, Kaikk' omimpani, yhdell' iskull' iäks Hävittää maailmasta. Tuomarit Mull' oli tosin jalotkin, siin' olin Parempi isä-raukkaani; mut muuten On kohtalomme sama: oma väki Molemmat petti, omat suosikit. Mik' urhoton ja luonnotonkin teko! Mut Herran tiet on hyvät. Kuulkaa nyt, Mink' antaa varman neuvon kuolevainen: Ken luottoaan ja ystävyyttään tuhlaa, Varuillaan olkoon: ne, joit' ystävinä Poveenne painatte, jos onnessanne Näkevät rikon pienenkin, niin teistä Valuvat pois kuin vesi, palatakseen Vain teitä upottamaan. Hyvät miehet, Rukoilkaa puolestani. Käyn nyt matkaan: Viimeinen pitkän, raskaan elämäni On hetki tullut. Hyvästi! Jos synkkää On mieli kertoa, niin kertokaa Mun loppuni. — Nyt päivätyö on tehty; Mua Jumal' armahtakoon!

(Buckingham saattoineen menee.)

1 AATELISMIES. Surkeaa! Mut pelkään, että monet kirot kokoo Se niiden päähän, joiden täss' on syy.

2 AATELISMIES. Jos syytön herttua on, niin tää on julmaa. Mut vihjan olen saanut, että tekeill' On toinen paha, vielä suurempi, Jos toteen käy se.

1 AATELISMIES. Avuks' enkelit! Sanokaa, mikä? Minuun voitte luottaa.

2 AATELISMIES. Salaisin salaisuus: se suurta vaatii Vait'olon voimaa.

1 AATELISMIES. Uskokaa se mulle, En minä liikaa puhu.

2 AATELISMIES. Luotan teinin. No, olette kai viime aikaan kuullut Sen huhun, että Katariinast' ottais Kuningas eron?

1 AATELISMIES. Kyllä, vaan se raukes; Kuningas kun sen kuuli, vihoissaan Lähetti sanan määrille ja käski Tukeuttaa huhun ja sen juorujilta Suut tukkia.

2 AATELISMIES. Mut juoru toteutuu, Se kasvaa virkeämpänä kuin koskaan; Ja varmaks luullaan, että kuninkaan On päätös tehty. Joko kardinaali, Tai hänen kätyrinsä, vihasta Kuningattareen ja hänet tuhotakseen, Sai tunnon epäilyksiin kuninkaan; Ja päälle päätteeksi on tänne tullut Campejus kardinaali, niinkuin luullaan Näiss' asioissa.

1 AATELISMIES. Wolseyn työtä kaikki. Hän tahtoo kostaa keisarille, tää Kun hänt' ei hänen pyynnöstänsä tehnyt Toledon arkkipiispaks.

2 AATELISMIES. Sattui pilkkaan, Mut julmaa, että kuningatar siitä Saa kärsiä. Vaan kardinaalin tahto Ei vääjää; kuningatar sortukoon.

1 AATELISMIES. On kurjaa tuo. Vois joku meitä kuulla; Siis paras tästä haastaa kahdenkesken.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Vierashuone kuninkaan linnassa.

(Lord kamariherra tulee, lukien kirjettä.)

KAMARIHERRA. "Mylord, hevoset, joita teidän ylhäisyytenne halusi, olin kaikella mahdollisella huolella valikoinut, opettanut ja varustellut. Ne olivat nuoria ja sieviä ja parasta pohjolan rotua. Kun olivat valmiit Lontooseen lähetettäviksi, niin kardinaalin mies tuli valtakirja taskussa ja otti ne minulta väkivoimin, sanoen herransa tahdon olevan, että häntä on palveltava ennen alamaista, jos ei ennen kuningasta; ja se tukki meiltä suun, mylord."

Hän sitä varmaan tahtoo. No, ne saakoon; Hän ottaa vielä kaikki.

(Norfolkin ja Suffolkin herttuat tulevat.)

NORFOLK. Hyvää päivää, Kamariherra!

KAMARIHERRA. Hyvää päivää, herrat!

SUFFOLK. Mitenkä kuninkaan on?

KAMARIHERRA. Yksin on hän Ja synkkiin huoliin vaipuneena.

NORFOLK. Mistä?

KAMARIHERRA. Tuo veljenvaimon naiminen se hänen Lie tunnollaan.

SUFFOLK. Ei, toinen nainen hällä On tunnollaan.

NORFOLK. Niin; kardinaalin työtä, Kuningas-kardinaalin. Sokko pappi, Tuo onnen vanhin poika, nurin kaikki Nyt kääntää. Kuningas jos tuntis hänet!

SUFFOLK. Jos vain! Hän ennen itseään ei tunne.

NORFOLK. Kuink' aina toimens' alkaa pyhästi Ja hartaasti! Kun rikkui keisarin, Kuningattaren langon, kanssa liitto, Nyt kuninkaan hän sieluun hiipii, sinne Epäilyst', uhkaa kylvää, tunnonvaivaa Ja arveluita — naimaliittoon nähden; Ja näistä hänet pelastaakseen neuvoo, Ett' avionsa hylkäis, hänet, joka Kakskymmentä on vuotta riippunut Kuin helmi hänen kaulassaan eik' ikään Viel' loistoansa menettänyt; hänet, Jok' on niin täysin häntä rakastanut Kuin hyvää ihmist' enkelit; niin, hänet, Jok' iskun kovimmankin kohdatessa Vain siunaa häntä. Hurskas eikö tuuma?

KAMARIHERRA. Mokomat neuvot taivas ehkäisköön! Niin totta, tuota kaikkein kielet mainii Ja kaikkein sydän itkee. Tarkka huomaa Sen, että Ranskan kuninkaan on sisar Pääsyynä kaikkeen. Taivas vielä avaa Kuninkaan silmät, jotk' on sokaissut Tuo halpa, kehno mies.

SUFFOLK. Ja moisen ikeest' Irroittaa meidät.

NORFOLK. Sydämmest' en tarvis Rukoilla pelastusta, muuten pian Tuo vallanahnas meidät kaikki sotkee Prinsseistä paasheiksi.[6] On ihmisarvo Hänestä savimöhkä, jota vatkaa Hän mielin määrin.

SUFFOLK. Sääntönä on mulla: En häntä rakasta, en pelkää häntä; Mua hän ei luonut; kuninkaani armoss' On onneni; jos kiroo hän tai siunaa, Se yhtä on, vain tuulta, jost' en piittaa. Ma tunsin, tunnen hänet; menköön paaviin, Mist' ylpeytens' on saanut.

NORFOLK. Menkäämme Ja koittakaamme kuninkaasta poistaa Nuo kalvavat ja synkät aatokset. Mukaamme tuletteko?

KAMARIHERRA. Anteeks suokaa, Kuninkaan olen asioilla; pelkään Pait sitä, ett' on aika sopimaton. Hyvästi, herrat!

NORFOLK. Kiitos vain, mylord.

(Lord kamariherra menee.)

(Norfolk avaa ovipuoliskon. Kuningas istuu lukemassa ja mietteisiinsä vaipuneena.)

SUFFOLK. Kas, kuink' on synkkä! Varmaan murhe painaa.

KUNINGAS HENRIK. Ken siellä?

NORFOLK. Hyvä taivas, torju viha!

KUNINGAS HENRIK. Ken siellä, sanon? Kuinka uskallatte Mua yksinmietteissäni häiritä? Ken olen?

NORFOLK. Armollinen kuningas, Jok' anteeks antaa rikokset, jos pahaa Ei tarkoiteta. Valta-asiat Tään aiheuttivat: majesteetin mieltä Tulimme tiedustamaan.

KUNINGAS HENRIK. Julkeat! Pois! Tiedättehän mik' on virka-aika. Nyt maallistenko tointen hetki on? —

(Wolsey ja Campejus tulevat.)

Ken se? Lord kardinaali? — Hyvä Wolsey, Sa tunnonhaavojeni lievike, Kuninkaan paras lääke! — (Campejukselle.) Tervetullut, Suur' arvoherra, meidän valtakuntaan. Sitä ja meitä hallitkaa. — (Wolseylle.) Te, mylord, Pitäkää huolta, etten tyhjää puhu.

WOLSEY. Sit' ette voi. Te suvainnette, armo, Meit' ottaa hetkeks kahdenhaasteluun.

KUNINGAS HENRIK (Norfolkille ja Suffolkille). Nyt meill' on kiire; menkää.

NORFOLK (Syrjään Suffolkille). Tuossa papiss' Ei ylpeyttä!

SUFFOLK (Syrjään Norfolkille). Ei juuri! Min' en tahtois Noin sairastaa, vaikk' arvonsakin saisin. Tät' ei voi jatkua.

NORFOLK (Syrjään Suffolkille). Mut jos niin käy, Niin minä iskun lyön.

SUFFOLK (Syrjään Norfolkille). Ja minä toisen.

(Norfolk ja Suffolk menevät.)

WOLSEY. Olette viisauden esikuva Kaikille ruhtinaille, epäilynne Kun kirkon haltuun auliist' uskotte. Ken nyt voi pahoilla? Ken vihaa teihin Voi kantaa? Espanjankin, johon hänet Veri ja heimous sitoo, täytyy myöntää, Jos tosi mieless' on, ett' oikea On tuomio ja jalo. Kristinuskon On kaikill' oppi-isill' äänivalta; Ja Rooma, kaiken viisauden juuri, On teidän pyynnöstänne nimissään Tään arvomiehen tänne lähettänyt, Tään oppineen Campejus-kardinaalin; Ma teidän armollenne vielä kerran Esitän hänet.

KUNINGAS HENRIK. Minä vielä kerran Syleillen hänet tervetulleeks sanon; Ja kiitos olkoon pyhän konklaavin, Kun laittoi tänne toivomani miehen.

CAMPEJUS. Armonne jalous kaikkein muukalaisten On ihailuna. Valtuuteni lasken Nyt käteenne; se Rooman hovin käskyst' Asettaa tämän Yorkin kardinaalin Mun, palvelijansa, kanssa yhdessä Täst' asiasta puolueettomasti Tekemään tuomion.

KUNINGAS HENRIK. Kaks tasavoipaa. Kuningatar on tännetulostanne Nyt heti saapa tiedon. — Miss' on Gardiner?

WOLSEY. Niin rakas hän on teille aina ollut, Ett' ette nytkään hältä evänne, Mit' alhaisinkin vaimo lailta vaatii: Asiamiestä puolustajakseen.

KUNINGAS HENRIK. Hän parhaan saakoon; suosioni lupaan Ma parhaalle; sen taivas tietköön! Wolsey, Tuo Gardiner tänne, uusi sihteerini, Hän sopiva on mies.

(Wolsey menee.)

(Wolsey palaa, mukanaan Gardiner.)

WOLSEY. No, tuohon käteen! Iloksi, onneks olkoon! Olette nyt Kuninkaan mies.

GARDINER (Syrjään kardinaalille). Mut teidän Ja auttajani käskettävä aina.

KUNINGAS HENRIK. Käy tänne, Gardiner!

(Keskustelevat syrjässä.)

CAMPEJUS. Herra kardinaali, Pace-niminenhän tohtor' oli ennen Tuon miehen paikalla?

WOLSEY. Niin oli.

CAMPEJUS. Sehän Ol' opin mies?

WOLSEY. Niin kai.

CAMPEJUS. Mut pahaa täällä, Lord kardinaali, teistä huhutaan.

WOLSEY. Kuin? Minustako?

CAMPEJUS. Julki väitetään Hänt' että kadehditte; pelkäsitte Ett' oiva-miehenä hän ylenisi, Ja siksi piditte hänt' etäällä; Hän tuli hulluks surusta, ja kuoli.

WOLSEY. Levossa maatkoon! Hurskaan Se kyllä riittää. Kurin alle pannaan Elävät nurkujat. Hän oli narri, Hyvettä teeskeli. Tää mies, kun käsken, Mun seuraa viittaustani; ei muuten Näin lähell' olla saisi. Opiks, veli! Meit' älkööt alhaisemmat mestaroiko.

KUNINGAS HENRIK. Tää nöyrin sana kuningattarelle.

(Gardiner menee.)

Minusta Blackfriars sopivin on paikka Näin oppineelle seuralle; niin, siellä Tää vakaa asia on tutkittava. — Käy toimeen, hyvä Wolsey. — Oi, mylord, On reippaan miehen tuskallista jättää Niin maire vierellinen. Mut se tunto, Se tunto! Arka paikka! Täytyy jättää.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Vierashuone kuningattaren asunnossa.

(Anna Bullen ja vanha hovinainen tulevat.)

ANNA. Ei sekään; — tämä vain se mieltä kaivaa: Elänyt hänen kanssaan on niin kauan, Ja hän niin hyvä rouva, ettei koskaan Hänessä moitteen sijaa, — totisesti, Ei pahuudesta tiedä hän, — ja nyt, Niin monta vuosikautta hallittuaan Ja vallan loistoss' elettyään, jota On tuhannesti katkerampi jättää Kuin suloist' ensin saavuttaa, — nyt saada Vain matkakäsky! Tuota surkutella Vois ihmispeto.

HOVINAINEN. Sydän paatuneinkin Siit' itkuun heltyy.

ANNA. Hyvä Jumala! Parempi, ettei loistost' oisi tiennyt. Vaikk' on se maallista, niin kuitenkin, Toraisa onnetar jos omaajalta Sen riistää pois, niin vihlova on tuska, Kuin riistyis sielu ruumiista.

HOVINAINEN. Voi raukkaa! Taas täällä vieras on.

ANNA. Sit' enemmän On säälist' itkettävä. Toden totta, Parempi olla halpa töllin laps Ja tyytyväisnä rahvaan pariss' elää Kuin huolen kiiltoon huoliteltuna Ja surun kultaan.

HOVINAINEN. Tyytymys on paras.

ANNA. Kautt' impeyteni, minä kuningatar En tahtois olla.

HOVINAINEN. Minä tahtoisin, Vaikk' impeyteni menis; tekin samoin, Tuost' ulkopyhyydestä huolimatta. Niin, teillä, joill' on kaikki naisen sulot, On naisen sydänkin, jok' aina halaa Suuruutta, herrautta, rikkautta; Ne kaikk' on taivaan lahjoja; ne kyllä — Jos kuinka tekeytte — teidän hienoon Ja säämiskäiseen mahtuu tuntoonne, Jos sitä venytätte.

ANNA. Ei, ei totta!

HOVINAINEN. On, totta! Kuningattareks ei mieli?

ANNA. Ei, vaikka koko mailman saisin.

HOVINAINEN. Vaikk' olen vanha, viisipennisellä Mun ostaa kuningattareksi vois. Mut entä herttuatar? Oisko voimaa Sit' arvon kuormaa kantaa?

ANNA. Eikä oisi.

HOVINAINEN. Siis heikko teill' on ruumis. Tinkikäämme: Jos nuorna kreivinä ma tulisin, Punastuin suostuisitte. Selkänne Jos tät' ei kuormaa kestä, ette koskaan Saa poikalasta.

ANNA. Mitä rupatatte! Uudelleen vannon: kuningattareksi En tulla tahtois koko maailmasta.

HOVINAINEN. Mut pikku Englannista ehkä sentään Te myöntyisitte. Minä suostuisin Carnarvonshirestäkin,[7] vaikka kruunuun Ei muuta kuuluisikaan. Kas, ken tulee!

(Lord kamariherra tulee.)

KAMARIHERRA. Huomenta, naiset! Mitä maksaa kuulla Puheenne salaisuutta?

ANNA. Arvon herra, Se kysymyst' ei maksa. Surkeilimme Vain haltijattaremme huolia.

KAMARIHERRA. Se kelpo naisille on sopiva Ja jalo toimi. Toivon mukaan kaikki Käy vielä hyvin.

ANNA. Herra suokoon, aamen!

KAMARIHERRA. On hellä sydän teillä; taivaan armo On moisten osa. Jotta näkisitte, Ihana neiti, että puhun totta, Kuningas teille lausuu suosionsa Ja teille arvonimen suo niin ylhän Kuin markiisitar Pembroke; johon arvoon Tuhannen punnan vuositulon liittää Viel' armossa.

ANNA. En tiedä, kuinka nöyrän Täst' annan kiitoksen; mun kaikkeni On tyhjää vähempi; mun rukoukseni Ei kyllin pyhät lie, ja toiveeni Vain turhuutt' on; mut rukoukset ja toiveet On kaikki, mitä antaa voin. Vain pyydän, Sanokaa, herra, kainon palvelijan Alaisin kiitos hänen armolleen, Jonk' onni loistakoon ja kruunu aina.

KAMARIHERRA. Kuninkaan hyvää arvelua teistä Lisäämään riennän. — (Syrjään.) Koitellut häntä olen; Niin kainous ja sulo häness' yhtyy, Ett' ansaan veivät kuninkaan; ken tietää, Hänestä eikö vielä synny helmi, Mi koko tämän saaren kirkastaa? — Käyn kuninkaalle sanomaan, ett' olen Nyt teitä puhutellut.

ANNA. Nöyrin kiitos!

(Lord kamariherra menee.)

HOVINAINEN. Siin' on se! Minä kuustoist' olen vuotta Hovissa kerjännyt, ja kerjään yhä, Enk' ole koskaan tullut parhaiksi, Vaan joko liian varhain taikka myöhään Palkinnon jakoon; ja te, — hyvä Luoja! — Tulokas vasta — hyi, sit' onnetarta, Kuin tunkeilee! — suun saatte täyteen ennen Kuin aukaisette sen.

ANNA. Tää kummallista.

HOVINAINEN. No, miltä maistuu? Onko karvasta? Ei, punta vetoa! Ol' ennen nainen — Tarina vanha — jok' ei tahtonut Kuningattareks tulla, ei, ei kaikest' Egyptin mudasta: — sen liette kuullut?

ANNA. Te suottailette.

HOVINAINEN. Teinä lentäisin ma Ohitse leivon. Markiisitar Pembroke! Ja tuhat puntaa, supi suosiosta! Ei mitään velvoitusta! Kyllä maarin Nyt tuhansia heruu! Arvon laahus On pitemp' etumusta. Herttuatarta Nyt varmaan kantaa selkänne. Nyt liette Jo vahvemp' entistänne.

ANNA. Hyvä neiti, Pitäkää ilo itsestänne; suokaa Mun jäädä rauhaan. Kuolisin, jos tämä Vähääkään kuihkois vertani. Jo voivun, Kun seuraust' aattelenkin. Kuningatar On lohduton, ja hänet unhottain Täss' aikailemme. Tästä älkää hälle Puhuko.

HOVINAINEN. Mitä minust' aattelette?

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Sali Blackfriars'issa.

(Trumpetit ja torvet soivat. Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee, kädessä lyhyt hopeasauva; heidän jälkeensä kaksi kirjuria, tohtorin puvussa; sitten Canterburyn arkkipiispa, yksin; hänen jälkeensä, Lincolnin, Elyn, Rochesterin ja Saint Asaphin piispat; heidän jälkeensä, vähän matkan päässä, aatelismies, joka kantaa valtasinetti-kukkaroa ja kardinaalin hattua; sitten kaksi pappia, kumpikin kantaen hopearistiä; sitten marsalkka avopäin, airuen seuraamana, joka kantaa hopeista valtikkaa; sitten kaksi aatelismiestä kantaen kahta suurta hopeapatsasta; heidän jälkeensä molemmat kardinaalit, Wolsey ja Campejus, rinnakkain; sitten kaksi loordia, kantaen miekkaa ja valtikkaa. Lopuksi kuningas ja kuningatar seurueineen. Kuningas asettuu valtaistuimen katoksen alle; molemmat kardinaalit istuutuvat alemma tuomareiksi. Kuningatar asettuu jonkun matkan päähän kuninkaasta; piispat kummallekin puolelle tuomioistuinta, niinkuin piispanoikeudessa ainakin; heitä alempana istuvat kirjurit; muu seurue seisoo asianmukaisessa järjestyksessä pitkin näyttämöä.)

WOLSEY. Vait'olon käsky! Rooman valtakirja On luettava julki.

KUNINGAS HENRIK. Mistä syystä? Johan se luettu on julkisesti Ja kummaltakin puolen tunnustettu. Vain aikaa kuluu.

WOLSEY. Jääköön siis. — Nyt toimeen!

KIRJURI. Julista: Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!

JULISTAJA. Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!

KUNINGAS HENRIK. Täss' olen.

KIRJURI. Julista: Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!

JULISTAJA. Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!

(Kuningatar ei vastaa, vaan nousee istuimeltaan, kulkee tuomarien sivuitse, tulee kuninkaan eteen, polvistuu hänen jalkoihinsa, ja sitten puhuu.)

KUNINGATAR KATARIINA. Ma pyydän oikeutta, majesteetti, Ja sääliä; min' olen kurja vaimo Ja muukalainen, valtakuntanne En synnynnäinen; tääll' ei puoletonta Mull' ole tuomaria eikä vakuutt', Ett' oikein mua kohdellaan. Voi, herra, Mill' olen teitä loukannut? Ja miten On käytökseni teitä pahoittanut, Ett' yritätte näin mun hyljätä Ja armon multa riistää? Taivas tietköön, Ett' aina olen ollut uskollinen Ja nöyrä, kuuliainen puoliso. Pelosta, etten teissä vihaa nostais, Iloinen olin, vakaa sitä mukaa Kuin jompaakumpaa katseessanne näin. Ma milloin haluanne vastustin Ja sit' en omannut? Ket' ystäväänne En ahkeroinut rakastaa, jos kohta Ma tiesin hänet vihamiehekseni? Ket' omist' ystävistäni, jos teitä Hän vihoitti, viel' armoissani pidin? Hänt' enkö heti vieroittanut pois? Oi, muistakaa, kakskymment' olen vuotta Ma ollut kuuliainen vaimonne Ja monta lasta teistä synnyttänyt; Jos voitte tältä ajalt' osoittaa, Ett' olen kunnian tai vihkivalan Tai uskollisuuteni unhottanut Tai pyhää persoonaanne loukannut, Niin, Herran nimeen, minut hyljätkää. Häväisten, halveksuen sulkekaa Mult' ovenne ja minut luovuttakaa Lain ankarimman kouriin! Pyydän, kuulkaa: Isäänne, kuningasta, kiitettiin Ovelaks ruhtinaaksi, joll' ei vertaa Älyssä, viisaudessa; Ferdinand, Espanjan kuningas, mun isäni, Älykkäin oli prinssi, mitä vuosiin Siell' oli hallinnut; he kieltämättä Kai kukin maastaan valikoivat parhaat Tät' asiata tutkimaan; ja nämä Avion hyväksyivät. Nöyrimmästi Rukoilen, säästäkää mua, kunnes ehdin Espanjast' ystäviltä neuvon saada. Jos ette voi, niin Herran nimeen tehkää Siis tahtonne.

WOLSEY. Täss' ovat, hyvä armo, Nää itse määräämänne arvon isät, Erittäin oppineet ja taatut miehet, Maan valiot, jotk' ovat asiaanne Ajamaan tulleet. Lykkäyst' anoa On tarpeeton niin oman rauhanne Kuin kuninkaankin tunnontuskan tähden.

CAMPEJUS. Puhutte hyvin, herra kardinaali, Ja oikein myös. Siis, rouva, jatkettava On tätä kuninkaallist' istuntaa Ja viipymättä syyt ja vastasyyt Esille tuotava.

KUNINGATAR KATARIINA. Lord kardinaali, Ma teille puhun.

WOLSEY. Mitä suvaitsette?

KUNINGATAR KATARIINA. Mun tulis itkeä; mut muistein' alta Olemme kuningatar — kauan olin Sit' uneksinut ainakin — ja varmaan Kuninkaan tytär, kyyneleeni muutan Ma tulipoukiks.

WOLSEY. Malttukaatte!

KUNINGATAR KATARIINA. Kyllä, Kun tekin nöyrrytte; ei, jo sit' ennen, Mua muuten taivas rangaiskoon! Min' uskon, Ja pätevillä syillä, että te Olette vihamieheni, ja siksi En tuomioonne alistu. Te tulta Lietsoitte mun ja puolisoni väliin; Jumalan kaste sammuttakoon sen! Siis, vielä kerran; koko sydämmestä Teit' inhoan ja tuomintanne epään; Ja vielä kerran sanon: pahin ootte Te vihamieheni, en teistä hyvää Ikänä usko.

WOLSEY. Tunnustan, ett' ette Nyt ole oma itsenne; te aina Olitte lempeä, ja hurskaan mieltä Ja viisautt' osoititte suurempaa Kuin mitä nainen voi. Mua loukkaatte. En teitä vihaa; vääryytt' en tee teille, En liioin muille; mitä olen tehnyt Tai vasta teen, mun siihen valtuuttanut On konklaavi, täys Rooman konklaavi. Ma tulta lietsoin, sanoitte; sen kiellän. Kuningas täss' on; jos hän tietää minun Epäävän tekojani, voi hän syystä Mua syyttää vilpistä, niin, yhtä paljon Kuin te mua totuudesta. Jos hän tietää Mun puhtaaks syytteistänne, tietää hän mun Vääryyttä kärsineen. Siis hänen tulee Hyvittää minua, ja hyvitykseks Nuo luulot teistä vieroittaa. Mut ennen Kuin puhuu kuningas, teit', arvon rouva, Ma pyydän sanojanne punnitsemaan, Kun vasta puhutte.

KUNINGATAR KATARIINA. Mylord, mylord, Min' olen tyhmä nainen, liian heikko Juontanne vastustamaan. Makosuinen Ja nöyrä ootte, niinkuin papin arvo Ja virka vaatii; mutta sydän teillä On täynnä vihaa, ylpeytt', ylimieltä. Kuninkaan suosion ja onnen kautta Olette asteilt' alimmilta noussut Asemaan, missä vallat teitä palvoo, Ja sanaanne, kuin orjat, tottelevat, Jos mitä käskenette. Mutta kuulkaa: Enemmän kunniaa te harrastatte Kuin pyhää virkaanne. Siis vielä kerran: En tuomioonne alistu; ja tässä Vetoan kaikkein kuullen paaviin, jättäin Asian Hänen pyhyytensä haltuun: Hän tuomitkoon.

(Lyykistää polviaan kuninkaan edessä ja aikoo mennä.)

KAMARIHERRA. On kuningatar jäykkä. Lakia syyttää, polkee sitä, ilkkuu Sen pätevyyttä; se ei ole hyvä. Pois menoss' on hän.

KUNINGAS HENRIK. Palauttakaa.

JULISTAJA. Englannin kuningatar, Katariina, Lain eteen!

GRIFFITH. Rouva, teitä kutsutaan.

KUNINGATAR KATARIINA. Mitä se teihin? Tiehenne! Te tulkaa, Kun kutsutaan. — Nyt auta, Jumala! He maltin multa vievät. — Pyydän, menkää, En tänne minä jää, en, enkä koskaan Täss' asiassa tule vastaamaan Mihinkään oikeuteen.

(Kuningatar seurueineen menee.)

KUNINGAS HENRIK. Niin, mene, Katri; Jos kuka väittää, ett' on itsellään Parempi vaimo, hän sen valehtelee, Hänt' ei saa uskoa. Sa yksin olet — Jos harvinaiset hyveet: vieno hellyys, Pyhäinen nöyryys, hieno naisellisuus, Alainen käskevyys ja muutkin hurskaat, Ylevät avut puhuis puolestas — Maan kuningattarien kuningatar. — Hän jalo synnylt' on, ja jalouttaan On mulle osoittanut.

WOLSEY. Majesteetti, Rukoilen nöyrimmästi: suvaitkaa Tään seuran kuullen — missä sidottiin, Myös siellä päästettäköön, vaikk' en sillä Saa täyttä hyvitystä — julistaa, Olenko koskaan tähän yllyttänyt Tai pienint' epäilystä lausunutkaan, Jok' oisi tätä seikkaa koskenut? Olenko, — paitse kiittämällä luojaa Näin kuninkaallisesta emännästä, — Sanaakaan sanonut, jok' oisi hänen Nykyistä arvoansa loukannut Tai hyvää mainettaan?

KUNINGAS HENRIK. Lord kardinaali, Ei syytä teissä; kautta kunniani Julistan puhtaaks teidät. Tiedättehän, Teit' että moni vihaa; syytä eivät He tiedä itsekään, vain haukkuvat, Kuin koirat, muiden mukaan. Kuningatart' On yllyttäneet nuo; ei teissä syytä. Lisääkö hyvitystä? Tätä seikkaa Nukuttaa aina mielitte, sit' ette Te koskaan herättänyt; tienkin usein Silt' ehkäisitte. — Kautta kunniani, Täss' asiassa kardinaalin täysin Julistan puhtaaksi. Nyt, kuulkaa syy; Mut aikaa se ja huomiota kysyy: — Siis, kuulkaa. Näin se kävi, — mieleen pankaa. Mun tuntooni toi ensin pienen vaivan, Epäilyn, piston, sanat, jotka lausui Bayonnen piispa, Ranskan lähettiläs, Jok' oli tänne tullut sopimaan Aviost' Orleansin herttuan Ja tyttäremme Maryn välillä. Kun asiasta vielä keskusteltiin, Hän — piispa, tarkoitan — pyys lykkäystä. Kun tahtoi tiedustella herraltaan, Oliko tyttäremme laillinen, Kun oli aviosta lesken kanssa, Veljemme vaimon. Tämä lykkäys iski Sisimpään tuntooni ja valtavasti Sydäntä runteli ja järkäytti Poveni pohjat; näin se uursi tien, Jost' arveluja joukoin tunki sisään, Mua varoitellen. Ensin tuntui siltä, Ett' ei mua taivas suosinut, kun luonnon Niin käänsi, että puolisoni kohtu, Jos poikalapsen synnytti, ei sille Enempää suonut elämää kuin mitä Suo hauta kuolleelle; näet, poikalapset Jo syntyessään kuolivat, tai heti Kun ilmaa henkivät. Siit' aatos johtui, Ett' oli vitsaus tämä; että maani, Jok' ansainnut ois perillisen parhaan, Sit' iloa ei multa saisi. Mietin Mik' yltyis vaara valtakunnalle, Jos kuolis sukuni, ja tuskan voihka Povesta nousi. Omantunnon tuimaa Ajellen merta näin, ma vihdoin laskin Sen pelastuksen turviin, jota varten Olemme täällä; tunnolleni, nähkääs, — Jok' oli silloin sairas, eikä vielä Kokonaan terve — viihdytystä etsin Maan kaikilt' arvoisilta isiltä Ja opintohtoreilta. Salass' aloin Ma teistä, mylord Lincoln; muistanette Miss' olin sielun tuskissa, kun teille Asian uskoin.

LINCOLN. Muistan, majesteetti.

KUNINGAS HENRIK. Puhunut olen kauan; kertokaa, Mua kuinka lohdutitte.

LINCOLN. Majesteetti, Niin kysymystä ensin hämmästyin — Kun tärkeä se on ja seuraukset Niin kauheat — ett' epäilyksen valtaan Ma heitin rohkeimmatkin neuvoni; Kehoitin korkeuttanne sille tielle, Jot' alatte nyt käydä.

KUNINGAS HENRIK. Sitten teiltä, Lord Canterbury, kysyin; tämän tuuman Te hyväksyitte. Samoin kysyin kaikkein Tään oikeuston arvomiesten mieltä; Jokainen nimellään ja sinetillään Soi suostumuksensa. Siis jatkakaa: Ei minkäänlainen vastenmielisyys Kuningatarta kohtaan siihen vaadi, Vain mainittujen syiden tuimat okaat. Jos liiton näette lailliseks, niin totta Kuin olen kuningas, niin ennen hänen, Katariinan, kuningattareni, kanssa Tulevat onnen vaiheet jakaa tahdon Kuin koko luomakunnan lumoovimman Valion kanssa.

CAMPEJUS. Armollinen herra, — Kun kuningatar poikess' on, lie paras Lykätä toistaiseksi istunto. Mut sillä aikaa häntä vakavasti On neuvottava, että peruuttaa Vetoomisensa Hänen pyhyyteensä.

KUNINGAS HENRIK (syrjään). Nuo kardinaalit kanssan' ilvehtivät. Mua tympää metkut nuo ja Rooman vehkeet. Oi, Cranmer, viisas, taattu palvelijani,[8] Palaja pian! Sinun tulohetkes, Sen tunnen, mulle lohdutuksen tuo. — Lopuss' on istuntomme. Lähtekää.

(Menevät samassa järjestyksessä kuin tulivatkin.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Bridewell. Kamari kuningattaren asunnossa.

(Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä istuvat työssään.)

KUNINGATAR KATARIINA. Laps, luuttus ota; huolet mua painaa; Jos voit, ne laulain poista. Heitä työsi.

Laulu.

Orpheon kun kannel kaikui, Puut ja lumivuoret taipui Kumartuen kuulemaan; Kukka nousi, heinä hieno, Niinkuin loisi päivä vieno Iki-kevään päälle maan.

Kaikki, mikä soiton kuuli, Itse meren ärjy tuuli Tyyntyi, laski levolleen. Sulosoittoon huolet hukkuu, Sydämmenkin tuska nukkuu Taikka kuolee hiljalleen.

(Aatelismies tulee.)

KUNINGATAR KATARIINA. No, mitä?

AATELISMIES. Luvallanne, majesteetti, Ne ylhät kardinaalit odottavat Tuoll' ulkona.

KUNINGATAR KATARIINA. Mua puhutellakseenko?

AATELISMIES. Niin, armo.

KUNINGATAR KATARIINA. Sisään heidät pyytäkää. — Mit' asiata heillä hyljätylle Heikolle mulle vaimo-raukalle? Jos oikein mietin, heit' en sietää voi. Tulisi heidän olla hyvät, hurskaat Ja töissään nuhteettomat; mut ei kaapu Tee papiksi.

(Wolsey ja Campejus tulevat.)

WOLSEY. Jumalan rauha teille!

KUNINGATAR KATARIINA. Mun näette tässä puoliks emäntänä; Josp' oisin täysin se, kun pahin tulee! Mit', arvon herrat, multa tahdotte?

WOLSEY. Suvaitkaa käydä sivuhuoneeseen, Niin, hyvä rouva, täysin tietää saatte Syyn tuloomme.

KUNINGATAR KATARIINA. Se tässä sanokaa. En totta ole mitään tehnyt, jota Tulisi piillä. Jos vois kaikki naiset Sanoa samaa samall' ylpeydellä! En pelkää, herrat — onnellisempi Siin' olen muita — vaikka tekojani Kaikk' urkkis silmät, kaikki kielet kaunais Ja kateus ja halpuus parjaisi. On elämäni puhdas. Tulitteko Vakoomaan, miten puolisona toimin? Sanokaa suoraan: suoruutt' etsii totuus.

WOLSEY. Tanta est erga te mentis integritas, regina serenissima —

KUNINGATAR KATARIINA. Ei latinata, herra! Niin en jouten Tääll' ole ollut, etten oppinut Maan kieltä oisi. Outo kieli tekee Vain oudoks, epäiltäväks asiani. Maan kieltä puhukaa siis. Moni teitä Poloisen emäntänsä tähden kiittää, Jos totta puhutte; hän paljon vääryytt' On kärsinyt, se varma. Kardinaali, Voi synneistä mun päästää suurimmista Maan kielelläkin.

WOLSEY. Surettaa mua, armo, Ett' intoa ja hartautta, jolla Kuningast' olen palvellut ja teitä, Näin epäillään, vaikk' oli tahto hyvä. Me syytteill' emme tule tahraamaan Nimeä, jota kaikki hurskaat siunaa, Tai huolta teille tuottamaan, kun sitä Jo teill' on liikaakin; vaan kuulemaan, Kuink' arvostatte kuninkaan ja teidän Välistä suurta riitaa, sekä teille Sanomaan mielemme, kuin kunnon miehet, Ja teitä lohduttamaan.

CAMPEJUS. Arvon rouva, Ylevää mieltään noudattain lord York Ja alamaisen innoss' unhottain, Kuin jalo mies, tuon herjan, jolla häneen Ja hänen kunniaansa iskitte, Nyt tarjoo, niinkuin minäi, sovinnoksi Apuaan, neuvoaan.

KUNINGATAR KATARIINA (syrjään). Mua pettääkseen. — Ma hyväst' aikeestanne kiitän teitä. Puhetta kunnon miesten: — suokoon luoja, Niit' että oisitte! — Mit' äkkipäätä Näin suuress' asiassa vastaisin, Mi koskee kunniaa, — ehk' elämääkin — Noin oppineille arvon miehille, Älytön nainen, sit' en totta tiedä. Täss' istuin työssä tyttöjeni kanssa, Ja, Herra tietköön, moinen asia Ja moiset vieraat tuskin tuli mieleen. Mut hänen tähtensä, mik' olen ollut, — Nyt mua suuruus viime kertaa huimaa — Oi, mulle neuvoa ja aikaa suokaa, Avuton olen, vaimo turvaton.

WOLSEY. Kuninkaan lemmen rikkoo moinen pelko; Teill' apu on ja turva loppumaton.

KUNINGATAR KATARIINA. Tääll' Englannissa tuskin. Luuletteko, Ett' täällä kukaan neuvoa mua tohtis? Tai ystäväni olla, kysymättä Kuninkaan lupaa? Ja noin hurjan suora Tääll' elää saisko? Ei; ne ystävät, Jotk' osaa ottavat mun huoliini Ja joihin luottaa voin, tääll' eivät elä; Ne, niinkuin muukin lohtu, kaukan' ovat Isäini maalla.

CAMPEJUS. Armo, jättäkää Nuo huolet pois ja kuulkaa neuvo.

KUNINGATAR KATARIINA. Mikä?

CAMPEJUS. Kuninkaan käsiin asianne pankaa, Hän hyvä on ja armias; se paremp' Ois asiallenne ja maineellenne. Jos laki langettaa, niin kunnianne On mennyt.

WOLSEY. Hyvä neuvo!

KUNINGATAR KATARIINA. Neuvotte Mit' itse toivoisitte: tuhoani. Tää kristitynkö neuvo on? Hyi teitä! Viel' elää taivas; tuolla tuomar' istuu, Jot' ei voi kuninkaatkaan lahjoa.

CAMPEJUS. Vihassa väärin päätätte.

KUNINGATAR KATARIINA. Sen suuremp' On häpeänne. Hurskaiks teitä luulin, Ja kardinaali-hyveen omaajiksi; Mut kardinaali-pahe teiss' on, pelkään, Ja ontto, luto sydän. Hävyn vuoksi Parannus tehkää, herrat. Tääkö lohtu? Ja lääke vaimo-poloiselle, jota Hylitte, nauroitte ja pilkkasitte? En puolta kurjuuttani teille toivo; Olen laupiaampi, varoitan vain teitä: Varokaa, taivaan tähden, varokaa, Ett' ei tää tuskan taakka teitä tapaa.

WOLSEY. Olette, armo, suunniltanne aivan: Pahaksi hyvän tarjon käännätte.

KUNINGATAR KATARIINA. Te käännätte mun tyhjäksi. Voi teitä, Te tekohurskaat! Oikeutta jos teiss' on Ja sääliä ja muuta papillista Kuin puku, kuinka vihamiehen luokse Mua sairaass' asiassa neuvotte? Ah, vuoteestaan mun karkoittanut on hän Ja lemmestään jo aikaa. Vanha olen, Ja muu ei enää yhdistä mua häneen Kuin kuuliaisuus. Mitä pahempaa Voi mulle tapahtua? Teill' on halu Tuhota minut.

CAMPEJUS. Pelko teidät tuhoo.

KUNINGATAR KATARIINA. Näin kauan olenko ma elänyi — Ma puhun itse, ystävää kun hyveell' Ei ole — uskollisna puolisona, Ja vaimona — sen sanon kehumatta — Joss' yht' ei epäluulon tahraa ole. Täytt' enkö sydäntäni kuninkaalle Ain' antanut? Hänt' enkö totellut? Lähinnä taivast' enkö rakastanut? Hulluuteen asti enkö jumaloinut? Rukousta hänen tähtens' unhottanut? Ja tääkö palkka? Täss' ei oikeutta. Miehelleen uskollinen vaimo tuokaa, Jok' iloa ei muuta uneksi Kuin miehens' iloa, ja tämän vaimon Paraimpiin hyviin töihin minä lisään Viel' yhden hyveen: kärsivällisyyden.

WOLSEY. Te hyvää aiettamme pakenette.

KUNINGATAR KATARIINA. Niin syylliseks en itseäni tee, Ett' itse riisun pois sen arvonimen, Jonk' aviossa herraltanne sain. Ei arvoani riistä muu kuin kuolo.

WOLSEY. Mua kuulkaa, pyydän.

KUNINGATAR KATARIINA. Etten oisi koskaan Jalkaani tähän maahan astunut, Tai maistanut sen mairett' imarrusta! Teill' enkelin on kasvot, mutta taivas Sydämmen tuntee. Mihin joudun nyt, Ma onnettomin naisist' elävistä! — (Naisilleen.) Laps raukat, missä nyt on onnenne? Pirstoina rannalla; ei ystävää, Ei sääliä, ei toivoa, ei sukua, Jok' itkis mua, tuskin hautapaikkaa. Kuin lilja, kedon kukkain kuningatar, Nyt alas pääni kallistan ja kuolen.

WOLSEY. Jos kunnon aikeemme vain huomaisitte, Niin lohdun saisitte. Miks, armo hyvä, Me teitä loukkaisimme? Asemamme Ja virkamme sen epää. Tehtävämme On tuskast' auttaa eikä tuskaa kylvää. Aatelkaa, Herran tähden, mitä teette; Siit' itse saatte haittaa vain, te sillä Kuninkaan suosin ihan menetätte. Nöyryyttä ruhtinasten sydän lempii, Se sitä suutelee; mut ynseydelle Se kuohahtaa kuin meri raivokas. Teill' ylvä, hellä mieli on, sen tiedän, Ja sielu tyynenkirkas; luottakaa Siis meihin, ystäviin ja rauhanmiehiin.

CAMPEJUS. Niin, meihin luottakaa. Tuo naisen pelko Häväisee hyvettänne. Jalo henki Epäilyt moiset niinkuin väärän rahan Pois heittää. Teillä kuninkaan on lempi; Se säilyttäkää. Meihin tässä luottaa Jos suvaitsette, niin me parhaan mukaan Koemme teitä auttaa.

KUNINGATAR KATARIINA. Tehkää, loordit, Vain mitä tahdotte, ja suokaa anteeks, Jos teit' en kohteliaasti kohdellut. Olenhan nainen, älyä ei mulla Noin oppineille taiten vastata. Mua suositelkaa majesteetille; Hänen on sydämmeni ja, niin kauan Kuin elän, rukoukseni on hänen. Nyt, arvon isät, mua neuvokaa; Ken sitä pyytää, tänne tullessaan Ei aavistanut, kuinka kallihisti Ol' ostettava tämä arvon risti.

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Vierashuone kuninkaan asunnossa.

(Norfolkin herttua, Suffolkin herttua, Surreyn kreivi ja kamariherra tulevat.)

NORFOLK. Jos kanteitanne kaikki yhdessä Ajatte ponnella, niin kardinaali On kukistuva; vaan jos tilaisuuden Jätätte käyttämättä nyt, niin varmaan Vain saatte uutta häväistystä kestää Entisten lisäksi.

SURREY. Mua riemastuttaa Vähinkin tilaisuus, jost' yllykettä Saan kostaa hälle jalon apen surman.

SUFFOLK. Ei sitä pääriä, jot' ei hän Suorastaan joko halveksinut taikka Tylysti kohdellut. Ei muissa näe Kuin itsessään hän aateluuden leimaa.

KAMARIHERRA. Puhukaa mitä mieli. Hyvin tiedän, Mit' ansainnut hän teiltä on ja multa. Mut pelkään, että mitään hälle voimme, Vaikk' aika oiskin sopiva. Jos häntä Kuninkaast' ette erota, niin turha On yrityskin; kielellänsä lumoo Hän kuninkaan.

NORFOLK. Hänt' älkää peljätkö; Se lumous on mennyt; kuningas on Hänessä jotain vainunut, jok' iäks Vie meden kieleltä. Hän istuu kiinni Ja epäsuosiost' ei koskaan pääse.

SURREY. Näin hyvää uutta oisi hauska kuulla Jokainen tunti.

NORFOLK. Se on toden totta. Kakskielisyytens' ero-asiassa On ilmeinen; en hänen nahkaansa Sois vihamiestäni.

SURREY. Kuink' ilmi tuli Se juoni?

SUFFOLK. Kummaa tietä.

SURREY. Kuinka? Kuinka?

SUFFOLK. He, kardinaalin kirje paaville Kuninkaan tuli käsiin; siinä näkyi, Ett' eron lykkäystä kardinaali Pyys Hänen pyhyydeltään; "Jos niin käy", Niin sanat kuuluivat, "on päivän selvää, Kuninkaan ett' on pauloihinsa saanut Kuningattaren piika, Anna Bullen."

SURREY. Tuon lukiko?

SUFFOLK. No, tieten.

SURREY. Tepsikö se?

KAMARIHERRA. Kuningas siitä näki, kuinka häntä Hän väijyilee ja vaanii. Tällä kertaa Se juoni petti; lääke tuli vasta Potilaan kuoltua: jo kuningas on Tuon kauniin tytön nainut.

SURREY. Jospa oisi!

SUFFOLK. No, onneks olkoon toivonne, my lord; Todeksi vannon sen.

SURREY. Niin siunaukseni Se liitto saakoon!

SUFFOLK. Aamen, sanon.

NORFOLK. Aamen!

SUFFOLK. Jo kruunauksest' on käsky annettu. Vaan tää on vielä uutta; kaikkein korvat Ei sitä kuulla saa. — Mut, hyvät herrat, Olento sievä on hän, täydellinen Älyn ja muodon puolesta; ja varmaan Hänestä tälle maalle siunaus koituu, Jot' aina muistellaan.

SURREY. Mut kuningas Sulattaa voiko kardinaalin kirjeen? Jumala siitä varjelkoon!

NORFOLK. Niin, aamen!

SUFFOLK. Ei, hänen nokkans' ympärillä hörrää Muit' ampiaisia; ne kohta pistää. Hyvästi sanomatta Campejus On livistänyt Roomaan; jättänyt on Kuninkaan asian, ja paavin luo On kardinaalin kätyrinä mennyt Tään vehkeit' edistämään. Tietkääs mitä: Kuningas huusi "haa!", kun tämän kuuli.

KAMARIHERRA. Niin suututtakoon häntä Jumala, Ett' yhä äänekkäämmin huutaa: haa!

NORFOLK. Mut sanokaahan, milloin palaa Cranmer?

SUFFOLK. On palannut, ja entist' on hän mieltä; Ja kuningaskin tyyntyy eron suhteen, Kun kaikki kristikunnan oppineet Sen ovat hyväksyneet. Kohta, luulen, Julaistaan tämä uusi naiminen Ja kruunaus myös, ja Katariina enää Ei kuningatar oo, vaan prinsessa, Arthurin prinssin leski.

NORFOLK. Cranmer tuo On kelpo mies: on paljo vaivaa nähnyt Kuninkaan tähden.

SUFFOLK. Pian tuleekin Hän arkkipiispaksi.

NORFOLK. Niin kai.

SUFFOLK. Niin, varmaan. Kah, kardinaali —

(Wolsey ja Cromwell tulevat.)

NORFOLK. Kas, kas, kuink' on kiivas!

WOLSEY. Te kuninkaalle annoitteko, Cromwell, Tuon käärön?

CROMWELL. Makuuhuoneess', omaan käteen.

WOLSEY. Katsoiko sisällystä?

CROMWELL. Heti mursi Hän sinetin, ja minkä ensin näki, Sen vakavana luki; mielenkiinto Kuvastui kasvoissa. Hän käski teidän Odottaa häntä täällä aamusta.

WOLSEY. Tuleeko piankin hän?

CROMWELL. Varmaan pian.

WOLSEY. Siis tuokioksi minut jättäkää. —

(Cromwell menee.)

Niin, Alençonin herttuatar, Ranskan Kuninkaan sisar, hänen pitää naida. — Vai Anna Bullen! Hittoon Anna Bullen! Ei kauniit kasvot tässä riitä. — Bullen! Ei mikään Bullen! — Oi, jos Roomasta Jo saapuis sana! — Markiisitar Pembroke!

NORFOLK. On suuttunut.

SUFFOLK. Kai kuullut kuninkaan Hiovan häneen vihaansa.

SURREY. Oi, Herra Vanhurskas, tee se kyllin purevaksi!

WOLSEY. Ritarin tytär, halpa hovineitsyt Kuningattaren kuningattareksi, Emäntäns' emännäksi! Kirkkaasti Se kynttilä ei pala; täytyy niistää; Ja niin se sammuu. Mitä, vaikk' on kaunis Ja siivokin? Hän on, sen tiedän, synkkä Luterilainen. Meidän asialle Ei hyödyllistä, että hän saa maata Povella itsepäisen kuninkaan. Pääkerettiläinen Cranmer hänkin noussut Ja kuninkaan on lempiin hiipinyt Ja oraakelin virkaan.

NORFOLK. Hautoo jotain.

SURREY. Oi, jos ne hauteet hältä syövyttäisi Sydämmen valtajuuret!

(Kuningas, lukien paperilehteä, ja Lovell tulevat.)

SUFFOLK. Kuningas!

KUNINGAS HENRIK. Oi, mitkä summat omiin tarpeisiinsa On koonnut! Mitkä kultavirrat hänest' On vuotaneet! Oi, pyhä säästäväisyys! Mist' on ne haalinut? — Ken teistä nähnyt On kardinaalin?

NORFOLK. Tässä tarkanneet Olemme häntä. Kumma kuohu aivoiss' On hällä; jalkaa polkee, pystyyn karkaa, Äkisti pysähtyy ja katsoo maahan Ja sormen nostaa otsalleen; mut heti Taas alkaa riehua, taas pysähtyy, Kovasti takoo rintaansa, ja katseen Kuun puoleen heittää; mitä kummimmissa Hän asennoiss' on ollut.

KUNINGAS HENRIK. Luultavasti; On mieli kuohuksissa. Tänään laittoi Hän mulle silmäiltäviks papereita, Joit' olin pyytänyt; mut arvatkaas, Ma mitä niihin kätkettynä löysin? Niin, totta, luettelon tavaroista: Siin' aarteit' oli, kultaa, hopeaa, Korua, loistokamaa siihen määrään, Ett' alamaisella ei luulis varaa Olevan moiseen.

NORFOLK. Se on taivaan tahto; Sen oli kääröön pannut jokin henki, Sill' armoittaakseen teidän silmäänne.

KUNINGAS HENRIK. Jos tietäisimme, että hänen mielens' On maasta taivaallisiin kääntynyt, Niin jouten saisi olla mietteissään. Mut varon, että alla kuun ne asuu Ja vakaan tuuman arvoiset ei ole.

(Asettuu istumaan ja kuiskaa Lovellille, joka sitten menee Wolseyn tykö.)

WOLSEY. Oi, anteeks, taivas! Teidän armoanne Jumala siunatkoon!

KUNINGAS HENRIK. Te, arvon loordi, Olette taivaan tavaroita täynnä Ja mieless' armon runsas kalusto, Jot' ikään tarkastitte; hetkeäkään Ei teiltä hurskaast' ajastanne riitä Tään mailman askareihin. Huono liette Talouden pitäjä, ja iloitsen, Ett' olette mun kaltaiseni siinä.

WOLSEY. Pyhillä toimill' oma aikans' on Ja oma valtakunnan asioilla, Ja luontokin se vaatii hoitoaan, Ja sitä minunkin, sen heikon lapsen, Kuin kuolevaisten veljienikin, Totella tulee.

KUNINGAS HENRIK. Hyvin puhuttu!

WOLSEY. Suvaitkaa, majesteetti, — itse siihen Syyt' antaa koitan — aina sovittaa Mun hyvät sanani ja hyvät työni.

KUNINGAS HENRIK. Taas hyvin puhuttu; ja tavallaan On hyvin-puhuminen hyvää työtä; Ja kuitenkaan ei sanat ole työtä. Isäni teitä suosi, sanoi sen, Ja tämän sanansa hän työssä näytti; Minä kuninkaana teille paikan soin Lähinnä sydäntäni, teilt' en koskaan Etua parast' evännyt; päinvastoin Omaani supistinkin, kootakseni Hyvyyttä teihin.

WOLSEY (syrjään). Mitä tietää tämä?

SURREY (syrjään). Suo, taivas, tätä jatkua!

KUNINGAS HENRIK. Teist' enkö Ma tehnyt valtakunnan ensi miestä? Sanokaa, onko totta mitä sanon? Ja, jos sen myönnätte, niin sanokaa, Velassa mulle oletteko? Mitä?

WOLSEY. Ma myönnän, kuningas, ett' armoa Niin sadellut on minuun joka päivä, Ett' en voi sitä palkita; se kävis Ylitse ihmisvoimain. Tekoni Ei koskaan päässyt tahdon tasalle, Jos kuinka ahkeroinkin. Omaa hyvää Sen verran katsoin, että määränäni Ain' oli teidän pyhä persoonanne Ja valtakunnan etu. Armontöistä, Joit' arvottomaan minuun tuhlasitte, On ainut palkka alamaisen kiitos, Rukous puolestanne, uskollisuus, Jok' yhä kasvoi vain ja yhä kasvaa, Siks kuin sen kuolon talvi tappaa.

KUNINGAS HENRIK. Oivaa! Täss' uskollisen, nöyrän alamaisen Te kuvasitte; kunnian se töistään Saa palkakseen, niinkuin sen vastakohta Häpeän kostoksensa. Luulis että, Kun sydämmeni ystävyytens' antoi, Käteni armot tuhlas, valtani Soi arvot teille suuremmat kuin muille, Myös teidän käsin, sydämmin ja voimin — Velvoituksesta puhumattakaan — Pitäisi erikoista ystävyyttä Enemmän mulle osoittaa kuin muille.

WOLSEY. Kuninkaan parast' enemmän ma katsoin Kuin omaani. Ain' ennen, nyt ja vasta — Vaikk' uskoton ois koko maailma Ja teidät kavaltais, vaikk' uhkuis vaara Niin julman valtavana kuin vain aatos Voi kuvailla — mun uskollisuuteni, Kuin luoto tyrskyn keskell', ärjyt aallot Poveensa särkisi ja järkkymättä Teit' aina suojais.

KUNINGAS HENRIK. Puhett' ylevää! Kas, tuossa, loordit, sydän vilpitön! Avoinna näitte sen. — Tuo lukekaa:

(Antaa hänelle paperin.)

Ja sitten tuo; ja sitten suurukselle, Jos ruoka maittaa.

(Kuningas menee, katsoen vihaisesti Wolsey-kardinaaliin, ylimykset tunkeilevat hänen jälkeensä, naurellen ja keskenään kuiskaillen.)

WOLSEY. Mitä tietää tuo? Mik' äkki-viha! Mikä siihen syynä? Rypisti otsaansa, ja silmä paloi, Kuin turmaa uhkais; ärjäs leijona Noin katsoo uskaljaaseen metsämieheen, Jok' on sen haavoittanut, — sitten ruhjoo.. Nyt tuota katson; pelkään, että se On vihan syynä. — Oikein: tuo se minut On kukistanut! Siinä luettelo On summa-aarteista, joit' itselleni Koonnut olen, päästäkseni paaviks Ja Roomass' ystäviä ostaakseni. Oo, huolimattomuus, jok' omiaan On narrin kaatamaan! Mik' ilkipeikko Mun pani kätkemään tuon salaisuuden Pakettiin, jonka laitoin kuninkaalle? Apua eikö? Eikö uutta juonta, Mill' ajaa tämä hänen aivoistaan? Sapettaa häntä tuo. Mut keinon tiedän; Jos tepsii tää, niin onnen kiusallakin Ma nousen taas. — Haa! Mitä? "Paaville?" Kirjeeni paaville, niin, toden totta, Ja koko sopimus! Siis, hyvästi! Min' olin suuruuteni kukkuloilla, Ja kunniani keskitaivaalta Nyt alan laskea; ma putoan Kuin kirkas tähdenlento iltasella, Koht' ei mua kukaan näe.

(Norfolkin ja Suffolkin herttuat, Surreyn kreivi ja kamariherra palaavat.)

NORFOLK. Kardinaali, Kuninkaan tahto kuulkaa, joka vaatii Ett' oiti meille valtasinetin Nyt annatte ja Winchesterin maalle Pois Asherhouseen itse vetäydytte, — Siks kunnes toisin määrätään.

WOLSEY. Seis! Hiljaa! Ei teillä valtuutta. Näin suureen toimeen Ei sanat riitä.

SUFFOLK. Vastustaa ken tohtii, Mit' itse kuninkaan on suusta tullut?

WOLSEY. Siks kunnes muuta näen kuin sanoja Ja tahdon, pahan tahdon, kärkkäät herrat, Niin uskallan ja täytyykin mun kieltää. Nyt näen, kuink' alhaa ainett' olette: Kateutta vain! Kuink' ahnaast' ahnehditte Mun turmaani, niin kuin se teitä ruokkis! Kuink' ilon ivaa kaikess' osoitatte, Mi turmioks' on mulle! Ilkimykset, Kateuden tietä käykää; teillä siihen On kristillinen oikeus; varmaan saatte Ajoissa palkankin. Tään sinetin, Jonk' ottaa uhkaatte, sen omin käsin Kuningas — teidän herranne ja mun — Minulle antoi elinkaudeksi, Ja arvon, viran myös, ja vahvistukseks Avoimen kirjeen. Ken sen riistää multa?

SURREY. Hän, ken sen antoi.

WOLSEY. Tulkoon sitten itse!

SURREY. Sin' olet pöyhkä petturi, sa pappi.

WOLSEY. Valetta, pöyhkä loordi! Eilen vielä Ois Surrey kielens' ennen polttanut Kuin moista puhunut.

SURREY. Sun vallanhimos, Punainen pahus, täältä murheenmaasta Vei appeni, sen jalon Buckinghamin. Ei kaikkein kardinaali-veljein päät — Sinä arvoinesi niihin luettuna — Sen miehen yhtä hivuskarvaa vastaa. Kirottu koko teidän politiikka! Mun lähetitte Irlantiin, jost' apu Ol' etäällä ja kuningas ja kaikki, Jotk' olemattomista rikoksista Ois hälle armon hankkineet; sill' aikaa Pyhästä säälistä sa hyvyydessäs Soit hälle synninpäästön kirveen kautta.

WOLSEY. Se valhett' on ja kaikki muukin, josta Tuo lörppäkieli loordi mua syyttää. Lain kautta herttua tuomionsa sai; Ett' olin hänen kuolemaansa syytön Ja vapaa juonista, sen päärein oikeus Ja asiansa huonous todistaa. Jos oisin kielevä, niin sanoisin, Ett' yhtä vähän teiss' on kuntoa Kuin kunniaa; ett' alttiudessa Kuningast', ylvää haltijaani, kohtaan Min' olen yhtä hyvä mies kuin Surrey Ja kaikki hänen narrikumppaninsa.

SURREY. Sun pitkä takkis sua suojaa, pappi, Sais sydänvertas muuten miekka maistaa. — Tuot' uhkaa siedättekö kuulla, loordit, Ja moisen suusta? Näin jos meitä saa Mokoma punareuhka koiritella, Hyvästi silloin aateluus! Hän meitä Hatullaan pyytää vois kuin leivosia.[9]

WOLSEY. On hyvyys sulle myrkkää.

SURREY. Niin se hyvyys, Joll' omiin käsiinne te kiskomalla Maan kaikki rikkaudet kiersitte; Se hyvyys, jolla kirjeissänne paaviin Kuninkaan petitte; sen hyvyytenne, Jos härnäätte, ma kuuluks teen. — Lord Norfolk, Jos tosi ylimys te olette, Jos yhteishyvää hellitte ja tilaa Ivatun aatelimme ja sen lasten — Jotk' aateliks ei nouse, tuo jos elää — Nyt hänen maineluettelons' esiin Ja syntikirjansa! — Se teitä, pappi, Pahemmin säikyttää kuin messukello,[10] — Kun tumman naikon kanssa kiemailitte. —

WOLSEY. Syvästi tuota miestä inhoisin, Jos sit' ei kieltäis kristillinen rakkaus.

NORFOLK. Kuninkaan käsiss' on se luettelo; Mut ruma on se.

WOLSEY. Sitä kauniimpana Ja kirkkaampana puhtauteni loistaa, Kun toden kuulee kuningas.

SURREY. Ei auta. On hyvä muisto mulla; jotkut kohdat Ma vielä muistan, ja ne julki tuon. Jos voitte, punastukaa, kardinaali, Ja tunnustakaa; se ois toki suoraa.

WOLSEY. Kaikk' esiin! Pahimmatkin syytteet torjun. Jos punastun, niin sitä punastun, Ett' ylimys on vailla tapoja.

SURREY. Parempi se, kuin päätä vailla. Siis: Kuninkaan tietämättä ensinnäkin Pyritte legaatiksi, jonka kautta Maan piispain toimivallan hervaisitte.

NORFOLK. Kirjeissä ulkovalloille ja Roomaan Ol' aina lause: ego et rex meus; Kuninkaan sillä käskyläiseksenne Te alensitte.

SUFFOLK. Lisäks kuninkaan Ja neuvoskunnan tietämättä veitte, Lähetiks keisarille mennessänne, Mukaanne Flandriin valtasinetin.

SURREY. Niinikään soitte laajan valtuudet Gregory Cassadolle liiton tekoon Ferraran välillä ja Englannin, Kuninkaan tiedotta ja neuvoskunnan.

SUFFOLK. Ja vallanhimosta te leimautitte Kuninkaan rahaan pyhän hattunne.

SURREY. Ja suunnattomat summat lähetitte — Ne kuinka saitte, tunto sanokoon — Syötiksi Roomaan, onkiaksenne Niill' arvopaikkoja, ja valtakunnan Näin köyhdytitte. Paljo muuta vielä, Mut kun se inhaa on ja teitä koskee, En sillä tahraa suutani.

KAMARIHERRA. My lord, On halpaa langennutta polkea. Lain valtaan jääköön; sen on tuomio, Ei teidän. Sydän itkee nähdessäni, Kuin pieneks hänen suuruutens' on käynyt.

SURREY. Suon hälle anteeksi.

SUFFOLK. Lord kardinaali, Kuningas vielä käskenyt on tämän: Kun kaikki, mitä Rooman legaattina Olette tässä maassa toiminut, On praemunire -säännön alaisena,[11] Niin tämä laki kohtaa teitä myös; Maat, mannut, kiinteän ja irtaimen Olette rikkonut, ja menettänyt Kuninkaan turvan. — Tää mun toimeni.

NORFOLK. Nyt jääkää miettimään, kuink' elämänne On parattava. Jyrkän vastauksenne, Kun sinetin meilt' epäsitte, teemme Kuninkaan tiedoks; varmaan kiittää teitä. Hyvästi, vähä hyvä kardinaali!

(Kaikki menevät, paitse Wolsey.)

WOLSEY. Hyvästi, vähä hyvä, mikä jää! Hyvästi iäks, kaikki suuruuteni! Se ihmisen on osa; tänään kasvaa Ujoa toivon tainta, huomenna Jo kukkii, loistaa täydess' uhkeudessaan, Ja sitten tulee halla, turmahalla, Ja — ihminen kun varmana jo levoss' Odottaa suuruutensa kypsyntää — Se juureen puraisee ja hänet kaataa Niinkuin nyt minunkin. Kuin huimat pojat, Jotk' uivat rakoilla, jo monta kesää Uhalla laskin maineen ulappaa, Mut liian kauas; pullistunut korska Mun särkyi aitani, ja vanhana Ja virass' uupuneena raivon virran Ma jouduin ajeluun; se nyt mun nielee. Sua vihaan, turha kunnia ja loisto. Nyt uuden mielen saan. Oi, kuink' on kurja Se raukka, joka luottaa valtoihin! Niin, ruhtinasten armonhymyilyn, Jot' ahnehdimme näin, ja tuhon välill' Enemmän tuskaa on ja kauhua, Kuin mitä sodist' on ja naisista. Kun sorrut, Luciferin lailla sorrut, On toivo mennyttä.

(Cromwell tulee säikähdyksissään.)

No, mitä, Cromwell?

CROMWELL. En puhua ma voi. —

WOLSEY. Noin hämmentynyt Mun turmiostaniko? Kummeksitko, Jos suistuu suuruuskin? Jos itket sinä, Niin toden totta olen mennyt mies.

CROMWELL. Kuink' armonne on laita?

WOLSEY. Hyvin; Cromwell; En onnellisemp' ole koskaan ollut. Nyt tunnen itseni, nyt tunnen rauhaa, Jot' arvot maalliset ei voita: tyyntä Omantunnon rauhaa. Kuningas mua auttoi, Hänelle kiitos; näiden hartioiden Lahoilta pylväiltä hän säälist' otti Pois painon, jot' ei kantais laivastot: Tuon liian kunnian. Oi, se on taakka, Niin, rakas Cromwell, taakka liian raskas Sen kantaa, joka toivoo taivaaseen.

CROMWELL. Iloitsen, että hyväll' ootte tiellä.

WOLSEY. Niin luulisin; nyt, toivon, olen valmis — Ma tunnen siihen hengessäni voimaa — Pahempaa, kovempaakin kestämään, Kuin millä heikot vihamiehet uhkaa. Mit' uutta?

CROMWELL. Pahin kaikista ja raskain Kuninkaan suosion on menetys.

WOLSEY. Jumala häntä siunatkoon!

CROMWELL. Ja sitten Sir Thomas More on teidän sijaanne Valittu kansleriksi.

WOLSEY. Kiire oli. Kyvykäs mies. Hän kauan pysyköön Kuninkaan suosissa ja tuomitkoon Totuuden sekä omantunnon mukaan, Niin että, kun on matkans' autuaasti Hän päättänyt, sais orpoin kyyneleistä Tomulleen hautapatsaan. Mitä muuta?

CROMWELL. Cranmer on suosittuna palannut Ja Canterburyn arkkipiispaks tehty.

WOLSEY. Se oli uutta.

CROMWELL. Vihdoin, lady Anna, Jonk' aikaa kuningas on salaa nainut, Kirkossa tänään kuningattarena On julki näyttäynyt. Nyt puhutaan Vain kruunauksesta.

WOLSEY. Cromwell, se se riippa Mun alas painoi. Kuningas on käynyt Omia teitään. Tuon, tuon naisen tähden Menetin iäks loistoni; ei enää Valaise mainettani aurinko, Ei enää kultaa tuota suurten seuraa, Jok' odotti vain hymyäni. Mene! Hävinnyt olen, köyhä, kelvoton Sun herraksesi. Etsi kuningasta — Se aurinkosi älköön laskeko! — Ma hälle olen kertonut, ken olet ja että taattu olet; hän sua auttaa. Mua muistellessaan — jalo häll' on luonto — Hän lämpenee ja toivorikasta Ei palvelustas hylkää. Hyvä Cromwell, Hänt' älä loukkaa, varull' ole, katso Etistä etuasi.

CROMWELL. Teistä, herra, Mun luopuako täytyy? Heittää täytyy Noin hyvä, jalo, vakaa isäntä? Todetkoon, kell' ei sydän kivest' ole, Kuink' on mun raskas jättää herrani. Saa palveluni kuningas, mut te Mun rukoukseni iänikuisesti.

WOLSEY. En kyynelt' ajatellut vuodattaa Täss' surkeudessa, mut hellyydelläs Sa sait mun naisen osaa näyttämään. Pois kyynel pyhkikäämme! Kuule, Cromwell, Kun joudun unheeseen — ja se käy pian — Ja kylmässä kun nukun marmorissa, Miss' enää minua ei mainita, Niin sano, näin sua neuvon, sano: Wolsey, Jok' astui kerran tietä kunnian Ja maineen mittas syvyydet ja särkät, Hän, haaksirikko, neuvoi sulle varman Ylennystien, vaikk' itse siitä eksyi. Tuhoni näet ja mikä minut kaatoi. Varoitan, Cromwell: vältä ylpeyttä; Se synti enkelitkin kukisti; Kuink' ihminen, tuo Luojan kuva, sillä Vois mitään voittaa? Itses unhota; Rakasta vihamiestäs; vilpillä Et voita enempää kuin suoruudella. Kädessäs aina rauhan oksaa kanna, Se kateelliset kielet vaientaa. Tee oikeutta, älä ketään pelkää. Jumalaa, isänmaata, totuutta Rakasta aina. Näin jos kaadut, Cromwell, Niin marttyyrina kaadut. Palvele Vain kuningasta. — Auta mua sisään; Siell' ota kirjaan kaikki tavarani Viimeiseen ropoon; se on kuninkaan. Jumalaan uskoni ja papin puku On ainut, mit on enää mulla omaa. Oi, Cromwell, Cromwell! Jumalaa jos puoliks Niin oisin palvellut kuin kuningasta, Hän ei mua vanhoillani syössyt ois Näin alastonna vihamiesten käsiin.

CROMWELL. Oi, malttukaa!

WOLSEY. Niin teenkin. Hovin liemu, Jää hyvästi! Mua kutsuu taivaan riemu.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu Westminsterissa.

(Kaksi aatelismiestä kohtaa toisensa.)

1 AATELISMIES. No, terve taaskin.

2 AATELISMIES. Samat sanat teille.

1 AATELISMIES. Tulitte tähän varmaan katsomaan, Kun lady Anna palaa kruunauksesta?

2 AATELISMIES. Niin, aivan niin. Kun viimein tavattiin, Tul' oikeudesta herttua Buckingham.

1 AATELISMIES. Niin oikein; silloin oli surun aika, Nyt julki riemu.

2 AATELISMIES. Niin, nyt porvaristo Kuninkaanmielisyyttään täysin näyttää; Se tätä päivää — oikeutensa mukaan — Kemuilla viettää, huvinäytelmillä Ja juhlakulkueilla.

1 AATELISMIES. Komeampaa Ja uljaampaa ei ole koskaan nähty.

2 AATELISMIES. Kysyä sallikaa mun, mikä teill' on Paperi kädessä?

1 AATELISMIES. Se luettelo On niistä henkilöistä, joilla tänään On virkatointa kruunauksessa. Suffolkin herttua drotsetina ylin, Norfolkin herttua sitten marskina. Lukea tuosta itse voitte loput.

2 AATELISMIES. Suur' kiitos. Jos en tapaa tuntisi, Niin lukisin ma kyllä paperinne. Mut miten käy nyt leski-prinsessan, Katariinan, sekä hänen asiansa?

1 AATELISMIES. Sen sanon, Canterburyn arkkipiispa Yhdessä muiden suuriarvoisten Ja oppineiden isäin kanssa istui Dunstabless' oikeutta, kuusi virstaa Ampthill'istä, miss' asui prinsessa; Sai monasti hän haaston, mut ei tullut. Kun pois hän jäi, ja tunnonvaiva valtas Kuninkaan yhä, niin nää opinmiehet Yksmielisesti eron päättivät Ja naimaliiton tyhjäks julistivat. Hän sitten Kimboltoniin siirrettiin, Siell' on nyt sairaana.

2 AATELISMIES. Voi, rouva-parkaa! —

(Torventoitotuksia.)

Seis! Torvet soivat: kuningatar tulee.

(Hoboijansoittoa.)

Kruunauskulkue.

Vilkkaita torventoitotuksia.

1. Kaksi tuomaria.

2. Lord kansleri, jonka edellä kannetaan valtasinettiä ja virkasauvaa.

3. Kuorolaulajia.

4. Lontoon määri, virkasauva kädessä. Sitten sukkanauhan tähdistön airut asepuvussa ja kullattu kuparikruunu päässä.

5. Markiisi Dorset, kultainen valtikka kädessä ja päässä kultainen puolikruunu. Hänen rinnallaan Surreyn kreivi, hopeainen sauva ja kyyhkynen kädessä ja kreivin kruunu päässä. Kummallakin sukkanauhantähdistön ketjut kaulassa.

6. Suffolkin herttua juhlapuvussa, kruunu päässä ja pitkä, valkea sauva kädessä, valtakunnan drotsina. Hänen rinnallaan Norfolkin herttua, marsalkansauva kädessä ja kruunu päässä. Kummallakin sukkanauhantähdistön ketjut kaulassa.

7. Kunniakatos, jota neljä satamaparoonia kantaa; sen alla kulkee kuningatar loistopuvussa, kruunu päässä ja hiukset runsaasti helmillä koristettuina. Toisella puolella Lontoon, toisella Winchesterin piispa.

8. Vanha Norfolkin herttuatar, päässä kruunu, johon on kukkia kudottu; kannattaa kuningattaren laahusta.

9. Ylimysnaisia ja kreivittäriä, yksinkertaiset, kukattomat kultakruunut päässä.

2 AATELISMIES. Niin, kulku kuninkaallinen! — Nuo tunnen; — Ken kantaa valtikkaa?

1 AATELISMIES. Markiisi Dorset; Ja kreivi Surrey tuo, ken kantaa sauvaa.

2 AATELISMIES. Komea ylimys! Ja kreivi Suffolk Tuo tuossa kai?

1 AATELISMIES. Niin, valtakunnan drotsi.

2 AATELISMIES. Ja Norfolk tuo?

1 AATELISMIES. Niin.

2 AATELISMIES (näkee kuningattaren). Siunatkoon sua taivas! En kasvoja noin kauniit' ole nähnyt. — Kautt' autuuteni, enkeli hän on. Kuninkaall' enemmän kuin Intiat On sylissään, kun tuota naista halaa. En soimaa hänen tuntoaan.

1 AATELISMIES. Nuo, jotka Katosta hänen päällään pitävät, Ne Viiden Sataman on parooneja.[12]

2 AATELISMIES. Noit' onnellisia! Niin ovat kaikki Jotk' ovat hänen lähellään. Ja tuo, Tuo hänen laahuksensa kannattaja, Kai vanha Norfolkin on herttuatar?

1 AATELISMIES. Niin on; muut kaikki kreivittäriä.

2 AATELISMIES. Sen sanoo kruunut. Tähtiä he ovat. Ja lentojakin jotkut.

1 AATELISMIES. Vaiti siitä!

(Kulkue poistuu torvien raikkaasti soidessa.)

(Kolmas aatelismies tulee.)

Kah, terve! Miss' on teitä paistettu?

3 AATELISMIES. He, kirkoss', ahdingossa; sormeakaan Ei mahtunut ois lisää. Ilon humuun Tukehduin melkein.

2 AATELISMIES. Juhlamenot näitte?

3 AATELISMIES. No, näinhän.

1 AATELISMIES. Millaisilta näyttivät?

3 AATELISMIES. Kannatti katsella.

2 AATELISMIES. No, kertokaa.

3 AATELISMIES. Kykyni mukaan. Kuningattaren Kun ladyjen ja loordein vuolas virta On korokkeelle kuoriin saattanut, Vetäytyy pois se; hänen armonsa Komealt' istuimellaan huokaa sitten Noin puolen tuntia ja kansan sallii Vapaasti ihanuuttaan ihailla. Hän totta onkin kauniin nainen, mit' on Mies ikänänsä syleillyt. Kun kansa Siin' oikein hänet näki, nousi telme Kuin myrskyn riehtoessa purjeita, Niin sekava ja hurja: hatut, takit, Jakutkin ilmaan lensi; nokat menneet Ois saman tien, jos ei ois kiinni olleet. Moist' iloa en ole koskaan nähnyt. Mahakkaat vaimot, aivan viimeisillään, Kuin entisaikain muurinsärkijät Tungokseen töytäsivät, joka horjuin Pakeni tieltä. Mies ei voinut väittää: "Tuo mun on eukkoni", niin yhdess' oli Mytyssä siinä kaikki.

2 AATELISMIES. Mitä sitten?

3 AATELISMIES. Nyt kuningatar nousi, nöyräst' astui Luo alttarin ja polvistui ja nosti Ihanat silmäns' ylös taivaaseen, Kuin pyhimys, rukoillen hartahasti. Nous sitten, kumartaen kansalle. Nyt hälle Canterburyn arkkipiispa Kuningattaren merkit, pyhän öljyn, Ja Edvard Tunnustajan kruunun, sauvan Ja rauhankyyhkyn antoi ynnä muut Ylevät arvonmerkit; sitten kuoro, Maan valituimman soiton säistämänä, Viritti yhdessä Te Deum virren. Samalla loistolla he palasivat York-placeen, miss' on juhlapidot nyt.

1 AATELISMIES. York-place ei enää ole sen se nimi On mennyttä, kun kardinaali kaatui. Se Whitehall on ja kruunun nyt.

3 AATELISMIES. Tuon tiedän; Se nimi uusi on, ja kielell' yhä On entinen.

2 AATELISMIES. Nuo kaksi arvon piispaa Molemmin puolin kuningatarta Keit' olivat?

3 AATELISMIES. Stokesley ja Gardiner: Winchesterin on toinen — äskettäin Viel' oli kuninkaalla kirjurina — Ja Lontoon toinen.

2 AATELISMIES. Winchesterin piispa Ei katso hyvin silmin arkkipiispaan, Vakaaseen Cranmeriin.

3 AATELISMIES. Sen tietää kaikki; Mut viel' ei välit rikki; niiks jos tulee, Peloton ystävä on Cranmerilla.

2 AATELISMIES. Sanokaa, kuka on se?

3 AATELISMIES. Thomas Cromwell, Kuninkaan suosittu ja todellakin Tehokas ystävä. Hän kutsuttu On kruununkalleuksien vartijaksi Ja salaneuvoston jo jäsen on.

2 AATELISMIES. Hän vielä nousee.

3 AATELISMIES. Varmaankin. Mut Nyt, hyvät herrat, mukanani hoviin. Mun olkaa vierainani; jotain siellä Voin tarjota, ja sinne matkalla — Ma lisää kerron.

MOLEMMAT. Niinkuin käskette.

Toinen kohtaus.

Kimbolton.

(Entinen kuningatar Katariina, sairaana; häntä taluttavat sisään Griffith ja Patience.)

GRIFFITH. Kuink', armo, voitte?

KATARIINA. Kuoloon valmis, Griffith; Kuin raskaat oksat maahan taipuu polvet, Väsyen kuormaansa. Tuo mulle tuoli. — Kas niin, — nyt tuntuu hiukan helpommalta. Sanoithan, Griffith, kun mua talutit, Ett' on tuo maineen laps, tuo suuri Wolsey, Jo kuollut.

GRIFFITH. Sanoin, rouva, mutta luulin Ett' ette surultanne sitä kuullut.

KATARIINA. Oi, Griffith, kerro, kuinka kuoli hän; Jos hyvin, niin hän edelläni kulki Esikuvana.

GRIFFITH. Näin sitä kerrotaan: Kun hänet tuikea Northumberland Yorkissa vangitsi ja oikeuteen Toi syytteest' ankarasta vastaamaan, Niin äkisti hän sairastui niin pahoin, Ett' istua ei voinut muulillaan.

KATARIINA. Mies-parka!

GRIFFITH. Vihdoin, vähin, erin, pääsi Hän Leicesteriin ja poikkes luostariin, Miss' abbotti ja koko veljeskunta Hänt' otti kunnioittavasti vastaan. Hän sanoi abbotille: "Hyvä isä. Mies vanha, vallan puuskain murjoma, Väsyneet luunsa tänne lepoon laskee; Maa-muru hälle rakkaudesta suokaa!" Näin kääntyi vuoteeseen, ja tauti yhä Paheni vain; ja kolmantena yönä Kahdeksan aikaan — itse oli tunnin Hän ennustanut — hiljaa mietiskellen Ja surren, katuen ja itkien, Pois arvoloistons' antoi maailmalle, Sielunsa taivaalle, ja nukkui rauhaan.

KATARIINA. Niin levätköönkin: älköön painako Rikokset häntä! Sen vain sanon, Griffith, Mut rakkaudessa: hillimätön oli Hänellä ylpeys; ruhtinasten pyrki Hän verroille; hän koko valtakunnan Juoniinsa kiersi; virkain myynti työnä, Lakina oma tahto; hovissa Valeita kylvi; kahtamoiset aina Sanat ja mieli; sääliä ei hällä, Pait milloin jonkun aikoi kukistaa; Lupaukset suuret, niinkuin itse silloin, Mut täytäntö, mit' itse nyt on, tyhjää. Lihaansa palveli ja huono oli Papeille esikuva.

GRIFFITH. Armo hyvä, Me toisten virheet vaskeen uurramme, Mut hyveet veteen kirjoitamme. Suokaa Mun hiukan häntä kiittää.

KATARIINA. Tee se, Griffith, Olisin muuten häijy.

GRIFFITH. Kardinaali, Vaikk' oli halpaa juurta, kieltämättä Jo kehdoss' oli luotu suuruuteen. Hän opiss' oli syvällinen, tarkka, Älykäs, varma, kaunopuheinen, Kopea, tyly vihamiestään kohtaan, Mut ystävilleen lempeä kuin kesä. Vaikk' oli pohjaton hän pyyteissään — Se synti on — niin antelias oli Kuin ruhtinas; sen aina todistavat Nuo kasvattamans' opin kaksoiset, Ipswich ja Oxford.[13] Toinen kohta kaatui; Ei hyväntekijästään eloon jäänyt; Mut toinen, vaikka keskoinen, jo kuulu Ja kukoistava on ja yhä kasvaa, Ett' ei sen vertaa kristikunnas' ole. Tuhonsa hälle tosi-onnen toi; Nyt, eikä ennen, itsensä hän tunsi, Nyt koki, mik' on autuus olla pieni Sai vanhus armon suuremman kuin mitä Voi mailma antaa: nukkui Herrassa.

KATARIINA. Muut' airutta en kuoltuani toivo, Parempaa puhujaa, jok' elämääni Ja mainettani suojaa herjaukselta, Niin ylevää kuin sinä, kunnon Griffith, Pahimman vihamiehen tomullekin Mun pani osoittamaan kunniaa Tuo hurskaan mieles nöyryys. Rauha hälle! — Patience, käy tänne, alemmaks mua auta, En sua enää kauan vaivaa. — Griffith, Nyt tuota surun sävelt' anna soittaa, Jot' aina kuolinkelloikseni sanoin; Sill' aikaa hengessäni kuuntelen Jo lähenevää taivaan sulosointaa.

(Surullista ja juhlallista soittoa.)

GRIFFITH. Hän nukkuu. Hiljaa, tyttö, istukaamme, Ett' ei hän herää. Hiljaa, hyvä Patience!

(Uni-ilmiö. Juhlallisessa, hiljaisessa kulussa leijailee näyttämölle, toinen toisensa jälkeen, kuusi haamua valkoisissa vaatteissa, päässä laakeriseppeleet, kultaiset naamarit kasvoilla ja laakeri- tai palmunoksat kädessä. Tehtyään muutamia kierroksia, kaksi ensimmäistä pitää kukkasseppelettä hänen päänsä päällä, jolla aikaa toiset neljä kunnioittavasti kumartavat. Sitten ne kaksi, jotka seppelettä kannattivat, antavat sen kahdelle seuraavalle, jotka liikkeissään noudattavat samaa järjestystä ja pitävät seppeliä hänen päänsä päällä. Nämä jättävät sitten seppeleen kahdelle viimeiselle, jotka nekin noudattavat samoja menoja. Sen jälkeen Katariina, ikäänkuin haltioissaan, osoittaa ilon ilmeitä ja nostaa kätensä taivaaseen. Sitten haamut tanssien katoavat, vieden seppeleen mukanaan. Soittoa jatkuu.)

KATARIINA. Miss' olette, te rauhan henget? Poissa? Ja jätitte mun yksin kurjuuteeni?

GRIFFITH. Täss' olemme.

KATARIINA. En teitä kutsunut. Kun nukuin, näittekö te mitä?

GRIFFITH. Emme.

KATARIINA. Vai ette? Ettekö vastikään nähneet, Kuink' enkeljoukko pitoihin mua kutsui? Tuhansin sätein niiden kasvot loisti Kuin auringon. He lupasivat mulle Ikuisen onnen, toivat seppeleitä, Joit' en ma vielä kelpaa kantamaan, Mut kohta varmaan, Griffith.

GRIFFITH. Iloitsen, Ett' elvyttävät teidän mieltänne Noin kauniit unet.

KATARIINA. Vaientakaa soitto; Se viiltää korviani.

(Soitto taukoaa.)

PATIENCE. Huomaatteko, Kuink' armo äkisti on muuttunut? Kuink' ovat kasvot kaidat, katse kalvas, Jääkylmä? Nähkääs silmiä?

GRIFFITH. Hän kuolee. Rukoile, rukoile!

PATIENCE. Hänt' auta, taivas!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Suvaitkaa, armo, —

KATARIINA. Häpeemätön mies, Noin meitä kunnioitatko?

GRIFFITH. On väärin Noin törkeästi häntä kohdella, Kun tiedätte ett' entinen on suuruus Hänelle rakas. Polvistukaa joutuin!

SANANSAATTAJA. Anteeksi, armollisin majesteetti! Unohdin tavat kiireessäni. Tuolla Kuninkaan lähettämä herra vartoo.

KATARIINA. Tuo hänet sisään, Griffith; tuota miestä En siedä nähdä.

(Griffith ja sanansaattaja menevät.)

(Griffith palaa, mukanaan Capucius.)

Jos ei näkö petä, Olette lähettämä keisarin, Mun lankoni, ja nimenne Capucius.

CAPUCIUS. Niin, nöyrin palvelijanne.

KATARIINA. Ah, mylord, Kovinpa ajat muuttuneet ja arvot On viime näkemästä. Mikä teidät On tänne johdattanut?

CAPUCIUS. Arvon rouva, Lähinnä halu palvella; ja sitten Kuninkaan käsky käydä pateillanne. Hän säälii tautianne, terveiset Lähettää kauttani, ja sydämmestään Hän pyytää saada teitä lohduttaa.

KATARIINA. Mylord, se lohtu tulee liian myöhään: Kuin teloituksen jälkeen armahdus. Se lääke ajoiss' oisi auttanut, Nyt rukoukset ainoa on lohtu. Kuningas voiko hyvin?

CAPUCIUS. Hyvin, rouva.

KATARIINA. Niin aina voikoon, kukoistakoon aina, Kun minä toukkain tulen saaliiksi Ja nimenikin tääll' on pannaan pantu. — Sa lähetitkö kirjeen, Patience, jonka Sun käskin kirjoittaa?

PATIENCE. En, hyvä armo.

(Antaa kirjeen Katariinalle.)

KATARIINA. Siis nöyräst' anon, että antaisitte Tään kuninkaalle.

CAPUCIUS. Mielelläni, rouva.

KATARIINA. Ma siinä hänen nuorta tytärtään, Tuot' oman puhtaan rakkautemme kuvaa, Hänelle hellimmästi suositan; Valukoon häneen taivaan runsas siunaus! — Kuningas häntä hurskaaks kasvattakoon, — Nuor' on hän, jalon kaino; hyväks hänet Myös soisin — kalliina hän pitäköön Hänt' äidin tähden, jolle itse oli, Ties taivas, kuinka kallis. Toinen pyyntö On, että majesteetti hiukan säälis Naisparkojani, jotka uskolliset On mulle kaikiss' onnen vaiheiss' olleet; Ei heissä yhtä, vannon sen, — ja nyt En valehtele — jonka sielun somuus, Siveys, kainous ja puhdas käytös Ei ansaitsisi miestä parasta, Vaan vaikka ylimyksen; niin, ne miehet On onnelliset, jotka heidät saavat. Lopuksi, palvelijani, — köyhät ovat, Mut köyhyydessään ei mua hyljänneet — He saakoot täyden palkkansa ja hiukan Sen lisäksikin, multa muistoksi; Jos taivas mulle viel' ois elämää Ja varaa suonut, näin en erois heistä. Niin, siinä kirjeen sisällys. Mylord, Nyt kaiken kautta teille kalleimman, Ja haudan rauhan kuolleille jos suotte, Niin noiden raukkain olkaa ystävä, Ja tämä viime oikeus mulle suomaan Kuningas pakottakaa.

CAPUCIUS. Kautta taivaan, Sen teen, niin totta miehestä kuin käyn.

KATARIINA. Suur' kiitos, kunnon loordi! Nöyrimmät Mun terveiseni viekää kuninkaalle; Sanokaa: hänen pitkä piinans' eroo Nyt maailmasta; kuollen häntä siunaan; Se sanokaa. — Jo näkö hämärtyy. — Hyvästi! — Griffith, hyvästi! — Ei, Patience, Sin' et saa mennä. Halaan vuoteeseen; Enemmän kutsu tänne naisia. Kun olen kuollut, kunnialla minut Sa, tyttö, hautaan laita; immenkukkaa Sirota sille, jotta mailma tietköön, Ett' olin puhdas vaimo hautaan asti. Minut balsamoi ja pane näytteille; Ja vaikk' en enää kuningatar ole, Niin hautaa minut kuningattarena, Kuninkaan tyttärenä. Muut' en jaksa.

(Menevät, taluttaen Katariinaa.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sali kuninkaanlinnassa.

(Gardiner, Winchesterin piispa, tulee, edellä poika, joka kantaa soihtua. Hänet kohtaa sir Thomas Lovell.)

GARDINER. Kai kello jo on yksi?

POIKA. Löi vast'ikään.

GARDINER. Nää hetket eivät ole huvin vuoksi, Vaan tarpeen; luonnon vahvistukseks näitä Ja lepoon tulis käyttää, eikä turhiin. Hyv' yötä, Lovell; mihinkä näin myöhään?

LOVELL. Kuninkaan luota tekö tulette?

GARDINER. Niin, jätin hänet lyömään prima vistaa[14] Suffolkin kanssa.

LOVELL. Ennen makuu-aikaa Minunkin täytyy luonaan käydä. Anteeks!

GARDINER. Ei vielä, Lovell. Missä asioissa? On kiire teillä; jos en sillä loukkaa, Niin, pyydän, suokaa öisist' aikeistanne Myös ystävälle vihja. Askareet, Jotk' aaveen lailla öisin liikkuvat, Rajumpaa ovat luontoa kuin konsaan On päivät toimet.

LOVELL. Teitä rakastan, — Ja salaisuuden, vielä suuremmankin Kuin tämän, teille uskon. Setkissä On kuningatar; suuri vaara pyörii; Pelätään että kuolee.

GARDINER. Hedelmälleen Rukoilen hartaast' elon onnea Ja menestystä; mutta runko, Lovell, Sen tien sais mennä.

LOVELL. Siihen minä voisin Lisätä "aamen"; tunto toki sanoo, Ett' on hän herttainen ja hyvä nainen, Paremman toivotuksen arvoinen.

GARDINER. Mut, herra, herra. — Kuulkaa, herra Lovell Ylimys ootte, karvaa oikeaa, Ja viisaaksi ja hurskaaks teidät tunnen — Mua kuulkaa, Lovell: siit' ei tule hyvää, Ei koskaan hyvää, kunnes Cranmer, Cromwell, Nuo hänen kaksi kättään, ja hän itse Makaavat haudassa.

LOVELL. Nyt mainitsitte Kaks valtakunnan mahtavinta. Cromwell, Tuo kruununkalleuksien vartija, Suur'arkkivaariksi on koroitettu Ja lisäks valtasihteeriksi, josta Tie ajan tullen auki korkeimpiin On valta-asemiin. Ja arkkipiispa Kuninkaan käsi on ja kieli; mene Ja häntä vastaan sano!

GARDINER. Kyllä, Lovell, On niitäkin, enk' itse minä pelkää Puhua julki mieltäni; juur' tänään — Voin ilmaista sen teille — raivoon sain Ma raatiherrat; sanoin, että on hän — Jonk' itse, niin kuin minä, tietävät — Pääkerettiläinen, joka ruttona Maan saastuttaa. Sen suuttuneina veivät Kuninkaan tietoon. Hän nyt syytöksen On korviins' ottanut, ja suosiosta Ja armosta ja hyvin ymmärtäen Sen hirmuvaaran, jonka ilmi toimme, Nyt huomen-aamuks hänet haastattanut On neuvostoon. Se ruma rikkaruoho On juurittava pois. Mut toimistanne Teit' estän liiaks. Hyvää yötä, Lovell.

LOVELL. Levollist' yötä. Nöyrin palvelijanne.

(Gardiner ja kantapoika menevät.)

(Kun Lovell on menemäisillään, tulevat kuningas ja Suffolkin herttua.)

KUNINGAS HENRIK. En pelaa enää tänä yönä, Kaarle; Hajall' on mieleni; sa voitat minut.

SUFFOLK. En koskaan ole teitä voittanut.

KUNINGAS HENRIK. Vain joskus, Kaarle; mutta sin' et voita, Jos olen kyllin huolellinen vain. — No, Lovell, mitä kuningattaresta?

LOVELL. En asiaanne hälle itse voinut Ma esittää; mut hänen neitsyensä Sen toimittivat. Kaikkein nöyrimmästi Hän teitä kiittää, pyytäin että hartaast' Edestään rukoilette.

KUNINGAS HENRIK. Mitä sanot? Rukoilla? Mitä? Onko setkissä?

LOVELL. Niin sanoi naisensa, ja joka tuska On miltei kuolon tuskaa.

KUNINGAS HENRIK. Vaimo-parkaa!

SUFFOLK. Jumala helpoks hälle tehköön taakan, Ett' armoanne pian ilahuttais Hän perillisellä!

KUNINGAS HENRIK. On kesk'yö, Kaarle; Käy maata sinä; kuningatar-parkaa Rukouksissasi muista. Jätä minut; Nyt ajatukseni ei seuraa siedä.

SUFFOLK. Levollist' yötä teidän armollenne. Ma hyvän emäntäni puolesta Rukoilla tahdon.

KUNINGAS HENRIK. Hyvää yötä, Kaarle.

(Suffolk menee.)

(Sir Anthony Denny tulee.)

No, mitä uutta?

DENNY. Käskystänne tänne Toin arkkipiispan.

KUNINGAS HENRIK. Haa! Vai Canterburyn?

DENNY. Niin, armo.

KUNINGAS HENRIK. Oikein, niin. Miss' on hän, Denny?

DENNY. Odottaa ulkona.

KUNINGAS HENRIK. Tuo hänet sisään.

(Denny menee.)

LOVELL (syrjään). Niin, siinä on se, mistä puhui piispa. Hyväänpä tulin aikaan.

(Denny palaa, mukanaan Cranmer.)

KUNINGAS HENRIK. Tyhjäks sali!

(Lovell näyttää aikovan jäädä.)

Haa! Ettekö te kuule? Menkää! Mitä?

(Lovell ja Denny menevät.)

CRANMER (syrjään). Mua pelottaa. — Miks otsaa rypistää? Tuo hirmun katse on: ei tiedä hyvää.

KUNINGAS HENRIK. No niin, mylord, te tahtonette tietää, Miks teidät tänne kutsuin.

CRANMER. Tehtäväni On kuningasta kuulla.

KUNINGAS HENRIK. Ei, ei, nouskaa, Hyvä ja arvoisa lord Canterbury. Kävellään tässä vähän yhdessä. Kätenne mulle! Uutisia tiedän. Ah, loordi, tuska siit' on puhua Ja sääli antaa teille tämä tieto: Olemme suruksemme äsken kuullut Pahoja syytöksiä teitä vastaan, Pahoja, sanon, joiden johdosta Olemme, neuvosto ja minä, tänne Täks aamuks teidät haastaneet; kun ette, Sen tiedän, nyt voi täysin puhdistauta, Niin toiseen kuulusteluun asti, jossa On vastaus annettava, täytyy teidän Tytyä Towerissa asumaan; Kun meikäläinen olette, niin täytyy Näin menetellä, todistusta mieli Jos yhtään saada.

CRANMER. Kiitän nöyrimmästi. Iloitsen, kun saan tilaisuutta tulla Niin täysin pohdituks, ett' akanoista Erottuu puhdas vilja; tiedän sen, Ett' ilkikielet ketään niin ei parjaa Kuin mua, raukkaa.

KUNINGAS HENRIK. Nouse, Canterbury; Vakava kuntos meihin, ystävääsi, On juurehtinut. Käsi mulle! Nouse! Kävellään tässä. Kautta pyhän äidin, Mik' olette te miehiänne? Luulin, Ett' anoisitte oikein karttaen Ett', asettaen vastatuksin teidät Ja syyttäjänne, teitä kuulustaisin Vangitsematta.

CRANMER. Suuri valtias, Ma kuntooni ja kunniaani turvaan; Jos pettää ne, niin vihamiehen kanssa Vain ilkun itselleni; ilman näitä Avuja olen tyhjän arvoinen. Sanokoot mitä hyvänsä, en pelkää.

KUNINGAS HENRIK. Siis ette tiedä, mitä mailma tietää Ja mikä suhteenne on maailmaan. Mont' on ja suurta vihamiestä teillä, Ja juonet saman mukaiset; ei aina Totuus ja oikeus, niinkuin pitäisi, Lain eessä voita. Väärän valan tekoon Voi halpa konna toisen halvan konnan Rahalla ostaa; onhan moista nähty. On valtavia teillä vainoojia Ja pahuus heissä yhtä valtava. Teill' oisko vääriin todistajiin nähden Parempaa onnea kuin mestarilla Ja herrallanne, hänen kulkeissaan Tään inhan ilman alla? Varokaa! Ken kuilun yli hyppää lystikseen? Vain omaa tuhoanne kosioitte.

CRANMER. Jumala vain ja teidän armonne Mun kaitkoon syyttömyyttäni, ma muuten Pahojen ansaan sorrun.

KUNINGAS HENRIK. Rohkeutta! Muut' eivät voi, kuin mitä minä sallin. Huoletta olkaa, tulkaa tänään varhain Vain heidän eteensä; jos yrittävät Esittää syitä, joist' on vankeutta, Niin vastaväitteit' älkää säästäkö, Vaan taistelkaa niin tulisesti vastaan, Kuin tarve vaatii; jos ei pyynnöt auta, Niin heille tämä sormus näyttäkää Ja heistä vedotkaa mun tuomiooni. — Hän itkee, hyvä mies! On. toden totta, Hän uskollinen. Kautta pyhän äidin! Hän taattu on, sen vannon. — Menkää nyt Ja tehkää niinkuin sanoin. —

(Cranmer menee.)

Itkuun hältä Tukehtui kieli.

(Vanha hovinainen tulee.)

HOVIHERRA (ulkoa). Seis, seis! Minne matka?

HOVINAINEN. En seiso. Sanaa saatan, joka puoltaa Mun rohkeuttani. — Hyvät enkelit Kuninkaan-pääsi päällä liidelkööt ja Pyhillä siivillään sua varjelkoot!

KUNINGAS HENRIK. Jo katseestasi asiasi arvaan. Mitä? Onko kuningatar synnyttänyt? On, sano vain, ja pojan.

HOVINAINEN. On, on, armo, Ihanan pojan; häntä nyt ja aina Jumala siunatkoon! — Se kyll' on tyttö, Mut siit' on poikain toivo. Kuningatar Odottaa teitä, jotta matkalaiseen Te tutustuisitte; hän tulee teihin Kuin marja marjaan.

KUNINGAS HENRIK. Lovell!

(Lovell palaa.)

LOVELL. Herra!

KUNINGAS HENRIK. Anna Hänelle sata markkaa. Menen nyt Kuningattaren luo. —

HOVINAINEN. Vain sata markkaa! Enemmän tahdon, kautta päivän valon! Sehän on halvan tallirengin palkka. Enemmän tahdon, vaikka haukkumalla. Sanoinhan, että tyttö tulee häneen! Sen peruutan, jos enempää en saa; Takoa täytyy, kun on rauta kuuma.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Eteiskäytävä valtakunnan-neuvoston istuntosalin edessä.

(Cranmer tulee. Palvelijoita, ovenvartijoita y.m. odottamassa.)

CRANMER. En myöhästynyt lie; se herra, joka Toi neuvostolta haasteen, pyysi mua Tulemaan joutuin. Ovet kiinni! Mitä? Hoi! Ovenvahti! — Lienen tuttu?

OVENVARTIJA. Kyllä, Mut en voi teitä auttaa.

CRANMER. Miksi niin?

OVENVARTIJA. Odottaa täytyy kutsua.

(Tohtori Butts tulee.)

CRANMER. Vai niin.

BUTTS (syrjään). Mit' ilkeyttä! Hyvä, että satuin Tulemaan tätä tietä. Kuningas On tästä tiedon saapa.

(Menee.)

CRANMER (syrjään). Se on Butts, Kuninkaan lääkäri. Kuink' ankarasti Mua mennessään hän katsoi! Suokoon taivas, Ett' ei vain tuhoani ennustaisi Tää varmaan pahain tahallist' on juonta — Jumala heidet paratkoon! En koskaan Ma heidän ilkeyttään härnännyt — Mua solvatakseen; häpeisivät muuten Ovella seisottaa mua, vertaistaan, Lakeijain, renkien ja poikain kanssa. Mut tehkööt tahtonsa, ma tyynnä varron.

(Kuningas ja Butts ilmestyvät katon rajalla olevaan ikkunaan.)

BUTTS. Nyt saatte nähdä oudon näyn, —

KUNINGAS HENRIK. Mitä?

BUTTS. Jot' ette ole moneen aikaan nähnyt.

KUNINGAS HENRIK. Tuli ja leimaus! Mitä?

BUTTS. Nähkääs tuossa. Kuink' on lord Canterbury ylennetty: Hovia pitää ovensuussa renkein Ja juoksupoikain kanssa.

KUNINGAS HENRIK. Toden totta! Mokoman arvon toisilleenko suovat? Hyv' ett' on heitä ylempikin. Uskoin Heiss' olevan sen verran kunniaa — Häpyä ainakin — etteivät sallis Noin jalon miehen, meidän suosikkimme, Mokomain herrain olla passarina, Ovella lisäks, niinkuin postimiehen. Butts, kautta Maarian, se koiruutt' on! Mut olkoot; vedä eteen esirippu! Me kohta saamme lisää kuulla.

(Poistuvat.)

Neuvossali.

(Lord kansleri, herttua Suffolk, kreivi Surrey, lord kamariherra, Gardiner ja Cromwell tulevat. Kansleri asettuu pöydän yläpäähän vasemmalle; arkkipiispa Canterburyn paikka hänen ylipuolellaan jää tyhjäksi. Muut asettuvat järjestyksessä kummallekin puolen pöytää; Cromwell pöydän alapäähän, sihteerinä.)

KANSLERI. No, käydään toimeen, herra sihteeri. Mit' asioita on?

CROMWELL. Jos suvaitsette, Niin ensinkin lord Canterburyn juttu.

GARDINER. Hän onko haasteen saanut?

CROMWELL. On.

NORFOLK. Ken tuolla?

CROMWELL. Tuoll' ulkonako?

GARDINER. Niin.

CROMWELL. Lord arkkipiispa; Jo puolen tuntia on odottanut.

KANSLERI. Hän tulkoon sisään.

CROMWELL. Käykää sisään, armo.

(Cranmer lähestyy neuvospöytää.)

KANSLERI. Lord arkkipiispa, syvään surettaa Täss' istua, kun tuo on paikka tyhjä. Mut ihmisiä kaikki olemme, Ja heikot luonnosta ja lihan orjat; On harvat enkeleitä. Moinen heikkous Ja älyn puute vietellyt on teitä — Jonk' oisi tullut muille opiks olla — Rikokseen suureen, ensin kuningasta Ja sitten hänen sääntöjänsä kohtaan, Kun valtakuntaan te ja pappinne — Niin kuuluu — levitätte vaarallista Ja harhauskoist' uutta oppia; Jos tät' ei ehkäistä, niin perii turma.

GARDINER. Ja heti, herrat, on se ehkäistävä. Ken villihevosia kesyttää, Ei sitä käsin tee, vaan kankisuitsin Hän niitä pakottaa ja kannuksin, Siks että talttuvat. Jos velttoudesta Tai yhden miehen mainett' arastellen Tään ruton suvaitsemme levitä, Hyvästi silloin lääkkeet! Mik' on seuraus? Kapinat, riidat, koko valtakunnan Yleinen turmelus; siit' Ylä-Saksass' On naapurimme kalliin maksaneet,[15] Jost' yhä meillä surkea on muisto.

CRANMER. Ain' olen, hyvät herrat, elämässä Ja virassani vakaast' ahkeroinut, Ett' opetukseni ja valtani Ain' yhtä varmaa suuntaa noudattaisi; Päämääräni ol' aina tehdä hyvää; Eik' ole sitä miestä — hyvät herrat, Vakaasta sydämmestä sanon sen — Jok' yksityisenä ja virkamiesnä Enemmän inhoisi ja vastustaisi Yleisen rauhan rikkojaa, kuin minä Rukoilen, ettei koskaan kuningas Vähemmän uskollista miestä löytäis. Ne, joiden ruokana on kateus Ja kiero kavaluus, ne parempaansa Purevat aina. Pyydän, hyvät herrat, Ken tässä kantajani lieneekin, Ett' avosilmin astuisi hän esiin Ja julki mua syyttäis.

SUFFOLK. Ei, mylord, Ei käy se: neuvoskuntaan kuulutte Ja siinä teit' ei tohdi kukaan syyttää.

GARDINER. Mylord, kun meill' on tärkempääkin tässä Niin lyhyesti: meidän neuvostamme, Asiaa jouduttaakseen, majesteetti Nyt käskee viedä teidät Toweriin. Kun yksityinen mies taas olette, Niin kyll' on niitä julkisyyttäjiä Enemmän, luulisin, kuin toivoisitte.

CRANMER. Suur' kiitos, lord Winchester; Aina hyvä Olette ystävä; jos teill' ois valta, Niin tuomari ja valamies yht' aikaa Te oisitte, — niin sääli teidät valtaa. Näen mitä tarkoitatte: tuhoani. Hyvyys ja rakkaus kirkonmiehelle Paremmin sopisi kuin vallanhimo. Sävyllä tulis eksytetyt voittaa, Ei työntää pois. Ma tästä suoriudun, Jos kuinka kiusaattekin malttiani, — Niin varma se, kuin että teitä tunto Noist' ainaisista synnintöistä soimaa. Sanoisin enemmänkin, mutta siitä Mua ammattinne kunnioitus estää.

GARDINER. Mylord, mylord, niin totta olette Kerettiläinen; silon pinnan alta Vain heikkous ja ontot sanat kuultaa.

CROMWELL. Olette, lord Winchester, suokaa anteeksi, Nyt liian ankara: noin suurta miestä, Vaikk' oiskin syypää, tulis kunnioittaa Tok' entisyydestänsä. Julma sortaa On sortunutta.

GARDINER. Herra sihteeri, Anteeksi suokaa, moinen puhe sopii Vähimmin teille.

CROMWELL. Kuinka niin, mylord?

GARDINER. Tuot' uutta lahkoa te suositte, Sit' enkö tietäis? Ette ole puhdas.

CROMWELL. En puhdasko?

GARDINER. Niin sanoin: ette puhdas.

CROMWELL. Niin vilpitön jos puoliks olisitte, Niin teit' ei peljättäis, vaan siunattaisiin.

GARDINER. Tuon riettaan puheen muistan.

CROMWELL. Muistakaa Myös rietast' elämäänne.

KANSLERI. Tää on liikaa. Hävetkää, herrat.

GARDINER. Lopettanut olen.

CROMWELL. Niinikään minä.

KANSLERI. Mitä teihin tulee, Mylord, niin yksimielinen lie päätös Lähettää teidät vangiks Toweriin Siell' olemaan, siks kunnes kuningas On toisin määrännyt. Se onko päätös?

KAIKKI. On, on.

CRANMER. Siis eikö muuta armon tietä? Vaan Toweriinko matka?

GARDINER. Mitä muuta Te voitte odottaa? Teist' on vain haittaa. Hakekaa vahti.

(Vartija tulee.)

CRANMER. Minuako varten? Kuin petturia?

GARDINER. Hänet ottakaa Ja viekää Toweriin.

CRANMER. Seis, hyvät herrat! Vain pari sanaa. — Nähkääs, täss' on sormus; Sen avull' asiani hirmulaisten Käsistä riistän pois ja vetoan Ylimpään tuomariini, kuninkaaseen.

KANSLERI. Kuninkaan sormus.

SURREY. Eikä väärennetty.

SUFFOLK. Jumaliste, oikea! No, sanoinhan: Tää turman kivi kierimään jos pannaan, Se meidät vielä murskaa.

NORFOLK. Luuletteko, Ett' tältä miehelt' antaa kuningas Tuhota sormeakaan?

KANSLERI. Eikä varmaan; Vähemmin vielä viedä henkeä. Kun tästä pääsis vain!

CROMWELL. Jo aavistin, Kun tätä miestä, jonka kuntoa Vain piru oppilaineen kadehtivat, Ko'itte syytteillänne halventaa, Ett' omat siinä palais sormenne; Sen siitä saitte.

(Kuningas tulee, katsoen tuimasti loordeihin; asettuu istuimelleen.)

GARDINER. Suuri valtias, Jumalaa tulee joka päivä kiittää, Kun antoi meille moisen ruhtinaan, Ei hyvän vain ja viisaan, vaan myös hurskaan, Jok' alttiisti on kirkon edun pannut Päämääräkseen ja — pyhää intoaan Ja kunnioitustansa osoittaakseen — Nyt itse tahtoo kuulla, kuinka tämä Suursyntisen ja kirkon riita päättyy.

KUNINGAS HENRIK. Teill' aina valmiina on kauniit sanat, Lord Winchester; mut tietkää, nyt en tullut Moist' ilmi-imarrusta kuulemaan; Se pahuuden on peitteeks liian harsu. Te ette minuun yllä. Yritätte Mua nuollen hyväillä kuin sylikoira. Mut mairi miten mairitkaan, sen tiedän, Ett' on sun mieles julma, verinen. (Cranmerille.) Mies hyvä, tuoss' on paikkas. Tahdon nähdä Sen julkean, ken tohtii sormellaankaan Sua koskea. Ois, kautta kaiken pyhän, Parempi hänen nälkään nääntyä, Kuin luulla, ettei sun tuo paikka ole.

SURREY. Suvaitkaa, armo, —

KUNINGAS HENRIK. En, en suvaitse. Ma luulin että älymiehiä On neuvostossani; mut niit' en näe. Vai onko säällist' antaa tämän miehen, Tään hyvän miehen, niinkuin juoksupojan, Ovella seistä, oman vertaisenne? Hyi, hävetkää! Te valtuudenko saitte Mokomaan hairahdukseen? Käskyn annoin Kuulustaa häntä valtaneuvoksena, En tallirenkinä. Mut moni teistä, Pahuudest' enemmän kuin vakuudesta, Kukistaa hänet tahtoisi, jos voisi, Mut sit' ei minun eläissäni voi.

KANSLERI. Mun suokaa, majesteetti, puolustukseksi Sanoa sana. Hänet vangittavaks Kun päätimme, niin minuss' ainakaan — Jos mieheen uskotaan — ei vihaa ollut, Vain tutkittavaksi ma tahdoin häntä Ja maailmankin eessä puhdistaa.

KUNINGAS HENRIK. No, hyvä; pitäkää hänt' arvossa Ja hyvin kohdelkaa, sen ansaitsee hän. Se, loordit, tietäkää: jos koskaan prinssi On velkaa kiitost' alamaiselleen, Niin minä hälle olen hänen töistään. Pois kursailut! Nyt häntä syleilkää, Ja ystävystykää! — Lord Canterbury, Nyt mitä pyydän, ette kieltää saa. Nuor' impi kastett' odottaa; te olkaa Hänelle kummina ja takaajana.

CRANMER. Maan mahtivallat katsois ylpeydekseen Niin suurta kunniata; millä minä, Alamais-raukka, moista ansaitsen?

KUNINGAS HENRIK. Haa! Lusikoita kitsastatteko?[16] Kaks ylvää teill' on kummitoveria: Norfolkin vanha kunnon herttuatar Ja markiisitar Dorset: eikö kelpaa? Lord Winchester, ma vielä kerran vaadin: Syleilkää, rakastakaa tuota miestä.

GARDINER. Sydämmen pohjasta, kuin veljeä.

CRANMER. Ja taivas todistakoon, kuinka kallis Tää sopu mulle on.

KUNINGAS HENRIK. Sa, kunnon mies! Noist' ilonkyyneleistäs kunto kuultaa. Nyt näen, ett' on tosi kansan sana: "Lord Canterburyä jos oikein loukkaat, Niin hänestä saat iki-ystävän." — Täss' aikaa, loordit, hukkaamme; ma halaan Tuon pienen saada pian ristityksi. Sovitin teidät, sovuss' asukaa; Ma siitä voimaa saan, te kunniaa.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Linnanpiha.

(Melua ja hälinää näyttämön takana. Portinvahti ja hänen palvelijansa tulevat.)

PORTINVAHTI. Ettekö ole meluamatta siellä, senkin roistot? Luuletteko, että hovi on mikään karhutarha? Suu kiinni, senkin raakalaiset!

ÄÄNI (ulkoa). Hyvä herra portinvahti, minä olen ruokakamariin kuuluva.

PORTINVAHTI. Hirteen olet kuuluva, pyövelinruokaa olet, senkin konna. Onko tämä mikään karjumispaikka? — Tusina tänne oikein vahvoja visakarttuja; noille ei riitä tämmöiset varvut. — Kyliä minä päänne kynsin. Vai ristiäisiä katsomaan? Luuletteko täällä saavanne olutta ja kakkua, senkin roistot?

PALVELIJA. No, malttukaahan; yhtä mahdotonta — Jos emme ammu tykeillä — on heitä Nyt karkoittaa kuin vapun-aamuna Unessa pitää; Paavalinkin kirkon Vois ennen siirtää paikaltaan kuin heidät.

PORTINVAHTI. Kuinka hitossa he pääsivät sisään?

PALVELIJA. En tiedä. Kuinka pääsee tulva sisään? Sen minkä neljän jalan kartusta — Kas, tuossa tynki-vaivaiset! — voi jakaa, Sen heille annoin.

PORTINVAHTI. Sin' et tehnyt mitään.

PALVELIJA. En ole Simson, en sir Guy,[17] en Colbrand, Kaikk' alas nuijimaan; mut yhtäkään Jos säästin, joll' on iskettävä, kallo, Nuor' olkoon taikka vanha, mies tai nainen, Tai aisankantaja tai -kannattaja, Niin lihanpuolt' en enää tahdo maistaa, En koko naudastakaan, Herra siunaa.

ÄÄNI (ulkoa). Kuuletteko, hyvä herra portinvahti?

PORTINVAHTI. Tulen kohta, hyvä herra rakki. — Pidä ovi lujassa, poika.

PALVELIJA. Mitä pitää minun tehdä?

PORTINVAHTI. Mitä muuta kuin kaataa heitä tusinakaupalla? Onko tämä mikään katselmus- tai harjoittelukenttä? Tai onko hoviin tullut joku outo, vahvatekoinen intiaani, kun naiset noin meitä ahdistelevat? Siunatkoon, mikä kutuparvi tuossa on ovella! Ristitty tuntoni sanoo, että nämä ristiäiset tuovat vielä tuhansia mukanaan. Täällä on isät, kummit ja kaikki yhdessä.

PALVELIJA. Sitä paksummat tulee lusikat. Tuossa seisoo ihan ovenpielessä mies, joka naamasta päättäen on vaskiseppä, sillä, niin totta kuin elän, kaksikymmentä mätäkuuta paahtaa hänen nokastaan. Kaikki, jotka hänen ympärillään seisovat, ovat linjan kohdalla eivätkä kaipaa muuta kiirastulta. Kolmasti iskin tuota tulipalloa kalloon, ja kolmasti suitsahti minuun tulta hänen nokastaan; hän seisoo siinä kuin mörssäri valmiina lennättämään meidät ilmaan. Hänen vieressään seisoi vähä-älyinen kaupus-akka, joka haukkui minua, siksi kunnes patamainen tykkimyssy lensi päästä, siitä, että olin tällaisen murhapolton valtakunnassa matkaansaattanut. Olin vielä kerran iskeä tulipalloon, mutta osuikin vaimoon, joka heti huusi: "nuijia, hoi!"; ja silloin näin kaukaa noin neljäkymmentä karttumiestä rientävän hänen avukseen, oikeita rantajätkiä, sillä hän asui rannassa. He karkasivat päälle; minä pidin puoliani; lopulta olivat luudanvarren matkan päässä minusta; aina vain heitä uhmailin; kunnes äkkiä löysä tykistö heidän takanaan, poikaliuta, lennätti minuun sellaisen mukulakivi-sateen, että katsoin parhaaksi laskea lippuni ja heittää heille koko varustuksen. Heillä oli piru joukossa, se on viljainen vissi.

PORTINVAHTI. Ne samat nulikat ne teatterissakin metelöivät ja tappelevat omenain jätteistä, ja heitä ei jaksa muut kuulla kuin Towerhillin jumaliset, tai näiden rakkaat veljet, Limehousen hurskaat.[18] Olen jo muutamia heistä pannut in limbo patrum,[19] jossa saavat tanssia kolmisen päivää ja läksiäisiksi maistaa vähän kuumaa keittoa parilta piiskurilta.

(Lord kamariherra tulee.)

KAMARIHERRA. Hyväinen aika, mikä täällä? Ja joka taholt' yhä lisää virtaa Kuin markkinoille! Miss' on portinvahdit, Ne laiskajaakot? — Mitä? Roskakansaa Päästätte sisään! Rakkait' ystäviä Kai laitakaupungilta? Tilat väljät Naisille tehkää, ristiäisistä Kun palajavat.

PORTINVAHTI. Anteeks, olemmehan Vain ihmisiä; teimme mitä suinkin Voi kaksi miestä ruhjaks joutumatta; Noit' ei voi armeijatkaan hallita.

KAMARIHERRA. Jos kuninkaalta nuhteet saan, niin totta, Panetan heti raudat jalkaanne Ja summa-sakot päähänne. Te, laiskat, Tääll' oluttako latkitte, ja virast' Ei huolta lainkaan! Kuulkaa! Torvet soivat: He ristiäisistä jo tulevat. No, tungos murtakaa; ja saattueelle Tie auki, muuten saatte Marshalsea'ssa[20] Huvia pitää kaksi kuukautta.

PORTINVAHTI. Tie auki prinsessalle!

PALVELIJA. Kolho sinä, Pois tieltä, muuten pian päätäs särkee.

PORTINVAHTI. Alallas pysy sinä, sarkatakki, Tai paiskaan sinut yli aidakkeen.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

(Torvensoittajia, kaksi ammattivanhinta, lord määri, sukkanauhanritariston airut, Cranmer, Norfolkin herttua, marsalkan sauva kädessä, Suffolkin herttua, kaksi aatelismiestä, kantaen suuria maljoja kumminlahjoiksi; sitten neljä aatelismiestä, kannattaen kunniakatosta, jonka alla Norfolkin herttuatar, äitikummina, kantaa kalliiseen mantteliin puettua ristilasta; hovinainen kannattaa hänen laahustaan. Hänen jäljissään kulkee markiisitar Dorset, toinen äitikummi, ja ylimysnaisia. Saatto kiertää kertaalleen näyttämön, ja airut puhuu.)

AIRUT. Taivas äärettömästä hyvyydestään suokoon pitkän, suositun ja aina onnellisen elämän korkealle ja mahtavalle Englannin prinsessalle, Elisabetille.

(Torventoitotuksia. Kuningas tulee seurueineen.)

CRANMER (polvistuen). Ja teidän korkeutenne puolesta Ja hyvän kuningattaren myös minä Ja jalot kanssakummit rukoilemme: Kaikk' onni, ilo, mitä taivas suinkin Voi vanhemmille suoda, aina tulkoon Tään armaan neiden kautta osaksenne.

KUNINGAS HENRIK. Suur' kiitos, arvollisin arkkipiispa; Mikä on nimi?

CRANMER. Elisabet.

KUNINGAS HENRIK. Nouskaa! —

(Kuningas suutelee lasta.)

Täss' ota suudelmassa isän siunaus. Jumala suojelkoon sua! Hänen huostaans' Elämäs annan.

CRANMER. Aamen!

KUNINGAS HENRIK. Jalot kummit, Olette olleet liian antiaat.[21] Ma teitä kiitän; samoin tämä neiti, Jahk' oppii hän sen verran englantia.

CRANMER. Puhua saanen? Jumala mua käskee. Ja älkää imarrukseks ottako Mun sanojani; toteen vielä käyvät. Tää lapsi — taivas häntä kaitkoon aina! — Jo lupaa tälle maalle kehdossaan Tuhansin onnenlahjoja, joit' aika On kypsyttävä. Hän on tuleva — Nyt elävistä harvat saa sen nähdä — Esikuvaks ruhtinaille aikaisilleen Ja vastaisille. Hartaammin ei Saba Hyveitä lempinyt ja viisautta, Kuin lempivä on tämä puhdas sielu. Kaikk' avut, jotka valtaa kaunistavat, Ja kaikki hurskaan hyveet häness' yhtyy Kakskertaisina; totuus imettää Ja pyhä, harras mieli häntä neuvoo. Saa rakkautt' osakseen ja pelkoa; Omaiset siunaavat, ja vihamiehet Kuin rakeen lyömä vilja vapisevat, Surusta päätään kallistaen. Onni Hänestä versoo; hänen aikanaan Jokainen oman viinapuunsa alla Levossa nauttii mit' on kylvänyt, Ja laulaa rauhanvirttä naapureilleen. Jumalaa totuudessa palvellaan; Hält' ympäristö oppii hyveen tiet Ja siihen panee arvon, eikä vereen. Ja rauha tää ei hänen kanssaan sammu, Vaan niinkuin Phoenixin, tuon ihmelinnun, Tuhasta nousee uusi perillinen, Yht' ihmeteltävä kuin emokin, Niin hänkin — täältä alhosta kun taivas Pois hänet kutsuu, — avuns' siirtää toiseen. Mi hänen pyhän kunniansa tuhast' Ylenee tähtenä niin kirkkaana Ja maineen ympäröimänä kuin hänkin. Menestys, rauha, rakkaus, totuus, pelko, Tään ihmelapsen alttiit käskyläät. Häneenkin kiintyvät kuin viiniköynnös. Niin laajalla kuin kirkkaus auringon Hänenkin nimensä ja mainehensa On loistava ja luova uudet kansat. Hän kukoistava on kuin vuoren setri, Ojentain yli maiden oksiaan; Ja lapsenlapsemme sen nähdessään Siunaavat Luojaa.

KUNINGAS HENRIK. Ihmeitä sä haastat.

CRANMER. Hän onneks Englannille vanhaan ikään On hallitseva. Monet päivät näkee, Mut yhtäkään ei päivää, jot' ei leimais Ihana työ. Josp' enempää en tietäis! Mut hänen täytyy kuolla — täytyy: taivas, Näet, häntä haluaa — mut neitsyenä; Kuin lilja tahraton hän kallistuva Maan poveen on, ja koko mailma häntä On itkevä.

KUNINGAS HENRIK. Lord arkkipiispa, miehen Minusta teit; ei mitään mulla ollut, Siks kunnes omaks sain tuon onnenlapsen. On ennukses niin sulo lohtu mulle, Ett' taivaastakin vielä halaan nähdä Tuon lapsen tekoja ja kiittää Herraa. — Ma teitä kiitän. — Suuress' olen, määri, Velassa teille sekä veljillenne; Läsn'olonne on kunniaksi mulle, Siit' olen kiitollinen. — Tulkaa, loordit, Teit' oottaa kuningatar; teitä kiittää Myös tahtoo hän, ei muuten tervehdy. — Kaikk' askareet ne jääköön sikseen yhä, Tään pienen muistoksi nyt meill' on pyhä.

(Menevät.)

EPILOGI.

Vetoa panen, ettei näytelmämme Lie kaikkein mieleen. Joku ystävämme On tullut tänne tunniks nukkumaan Ja suuttuu herätessään pasuunaan Ja noituu: "rojua!" Taas toinen halaa Loruja kuulla, mieli rivoon palaa, Mut pettynyt on hänkin. Ainoat, Jotk' ehkä kappaltamme suosivat, On hyvät naiset, jotk' on tänne tulleet Ja täällä oman vertaisensa kuulleet. Jos he vain kiittelevät kappaltamme Ja hymyilevät, niin on puolellamme Paraatkin miehet. Oiskin kamalaa, Jos vait' on mies, kun nainen taputtaa.

SELITYKSIÄ:

[1] Bevistäkin jo uskotaan. Bevis, Southamptonin kreivi, joka eli Wilhelm Valloittajan aikana, oli monet ajat balladien ja kansansatujen mieliaineena.

[2] Se lahtar'koira. Kardinaali Wolsey oli ipswichläisen teurastajan poika.

[3] Tower oli vanha linnoitus Lontoossa, jota muun muassa käytettiin valtiollisten pahantekijäin vankilana.

[4] Louvres'ia luettava: luuvria.

[5] Edward Bohun. Buckinghamin varsinainen sukunimi oli Stafford, mutta, polveutuen Bohun'eista, hän mieluummin käytti tätä nimeä, vallankin kun tähän perintönä liittyi Englannin suurkonnetabelin arvo.

[6] Prinsseistä paasheiksi. Kardinaalin palveluksessa oli satakahdeksankymmentä henkilöä, joiden joukossa useita aatelismiehiä ja ylimyksiä.

[7] Carnarvonshire. Köyhä, viheliäinen kreivikunta Walesissa.

[8] Cranmer, viisas, taattu palvelijani. Cranmer oli kuninkaan hovipappi, ja oli Cambridgessa väitöstilaisuudessa vastustanut kuninkaan laitonta avioliittoa. Lähetettiin sitten Ranskaan tätä mielipidettään ajamaan ja tehtiin vihdoin hyvistä töistään Canterburyn arkkipiispaksi.

[9] Hatullaan pyytää vois kuin leivosia. Kardinaalin hattu oli punainen, ja leivosten pyyntiin käytettiin punaista vaatetta.

[10] Messukello j.n.e. Viittaus Wolseyn hekumallisuuteen.

[11] Praemunire-säännön alaisena. Vieraan vallan etujen ajamisesta oli rangaistuksena omaisuuden menettäminen. Tämän lain nimi johtuu haastekaavan alkusanoista: praemunire facias.

[12] Viiden Sataman parooneja. Viidellä lounais-Englannin satamalla oli velvollisuus suojella rannikoita ranskalaissodissa. Siitä heillä oli erityisiä etuuksia, muun muassa saivat alahuoneeseen lähettää kaksi edustajaa.

[13] Ipswich ja Oxford. Kardinaali Wolsey oli suuri tieteiden suosija. Hän perusti Ipswichiin korkeakoulun, jonka kuningas sitten kurjilla tekosyillä lakkautti ja anasti lahjarahaston kruunulle. Oxfordin koulu, jonka nimenä oli kardinaalin kollegiumi, pidettiin kunnossa kardinaalin testamentin mukaisesti.

[14] Prima vista, tai primero, oli siihen aikaan tavallinen korttipeli.

[15] Jost' Ylä-Saksass' On naapurimme kalliin maksaneet.

Tarkoittaa niitä levottomuuksia ja vaurioita, jotka Saksassa johtuivat Thomas Münzerin kommunistisista opeista.

[16] Lusikoita kitsastatteko. Oli tapana antaa kullatuita lusikoita kumminlahjaksi.

[17] Sir Guy. Portinvartija mainitsee kolme ruumiinvoimistaan kuuluisaa miestä: vanhan testamentin Simsonin, sir Guyn, Warwickin kreivin, ja tanskalaisen jättiläisen Colbrandin, jonka sir Guy Winchesterissä voitti.

[18] Towerhillin jumaliset ja Limehousen hurskaat. Sh. tässä tarkoittaa puritaaneja, jotka kokoontuivat Towerhilliin hartauden harjoituksiin. Limehousessa oli heillä samanlainen kokouspaikka, jossa usein riideltiin uskonasioista ja tapeltiinkin.

[19] Limbus patrum. "Paikka tuonelan esipihassa, johon patriarkat toistaiseksi vietiin, suloisessa lämpimässä odottamaan lihan ylösnousemusta." Jokapäiväinen nimitys vankilalle.

[20] Marshalsea. Vankila Southwarkissa.

[21] Olette olleet liian antiaat. Arkkipiispa oli kumminlahjaksi antanut suuren, täysikultaisen juomamaljan, ja Norfolkin herttuatar niinikään aitohelmillä koristetun maljakon.