Kuningas Henrik Kuudes III

HENRIK KUUDES III

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1907.

Näytelmän henkilöt:

Kuningas HENRIK KUUDES. EDWARD, Walesin prinssi, hänen poikansa. LUDVIG yhdestoista Ranskan kuningas. SOMERSETin herttua, | EXETERin herttua, | OXFORDin kreivi, | kuninkaan puoluetta. NORTHUMBELANDin kreivi, | WESTMORELANDin kreivi, | Lord CLIFFORD, | RICHARD PLANTAGENET, Yorkin herttua. EDWARD, MARCHin kreivi, sittemmin | kuningas Edward neljäs, | EDMUND, RUTLANDin kreivi, | hänen poikansa. YRJÖ, sittemmin CLARENCEn herttua, | RICHARD, sittemmin GLOCESTERin herttua | NORFOLKin herttua, | MONTAGUEn markiisi, | WARWICKin kreivi, | Yorkin herttuan puoluetta. PEMBROKEn kreivi, | Lord HASTINGS, | Lord STAFFORD, | Sir JOHN MORTIMER, | Yorkin herttuan enot. Sir HUGH MORTIMER, | HENRIK, RICHMONDin nuori kreivi Lord RIVERS, lady Greyn veli. Sir WILLIAM STANLEY. Sir JOHN MONTGOMERY. Sir JOHN SOMERVILLE. Rutlandin opettaja. Yorkin kaupungin määri. Towerin linnan päällikkö. Aatelismies. Kaksi metsänvartijaa. Metsästäjä. Poika, joka on tappanut isänsä. Isä, joka on tappanut poikansa. Kuningatar MARGAREETA. Lady GREY, sittemmin Edward neljännen puoliso. BONA, Ranskan kuninkaan sisar. Sotureita, kuningas Henrikin ja kuningas Edwardin seuralaisia, sanansaattajia, vartijoita, y.m.

Tapahtumapaikka: kolmannen näytöksen alussa Ranska, muuten Englanti.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Parlamentintalo.

(Rummun pärrytystä. Muutamia Yorkin puolueeseen kuuluvia sotamiehiä murtautuu sisään. Sen jälkeen tulevat herttua York, Edward, Richard, Norfolk, Montague, Warwick ja muita, valkoiset ruusut hatuissa.)

WARWICK. Kuin pääsi käsistämme kuningas?

YORK. Kun pohjan ratsulaumaa ahdistimme, Hän pakoon hiipi, jättäin väkensä; Ja silloin suuri lord Northumberland, Jonk' urhon korva pakoa ei kärsi, Rohkaisi arkaa armeijaa; hän itse, Lord Clifford, ja lord Stafford, ryntäsivät Päin meidän rintamaa ja, murtain sen, Hukkuivat miekkaan halpain sotamiesten.

EDWARD. Staffordin isä, herttua Buckingham, Sai joko surman taikka kuolinhaavan: Kypäräns' aimo iskull' iskin halki; Se totta, isä, — tuoss' on hänen vertaan.

(Näyttää, veristä miekkaansa.)

MONTAGUE (Yorkille, näyttäen miekkaansa). Tuo, veli, Wiltshiren on kreivin verta; Ens' ottelussa häneen hyökkäsin.

RICHARD. Mit' olen minä tehnyt, kerro sinä.

(Heittää maahan Somersetin herttuan pään.)

YORK. Työn parhaan pojistani teki Richard. — Vai hänen armons', Somerset, on kuollut?

NORFOLK. Niin käyköön Gauntin koko sukukunnan!

RICHARD. Noin vielä Henrikinkin päätä puistan.

WARWICK. Niin myöskin minä. — Voittorikas York, Siks kunnes sun näen tuolla istuimella, Jonk' anastaa nyt Lancasterin heimo, Nää silmät, jumalaut', ei ummistu. Tuoss' arkamaisen kuninkaan on linna, Tuoss' istuimensa: York, se haltuus ota, Se sun on eikä Henrik kuninkaan.

YORK. Sen teen; mut auta mua, hyvä Warwick; On tämä sisäänmurto väkivaltaa.

NORFOLK. Kaikk' autamme; ken pakenee, se kuolkoon.

YORK. Suur' kiitos, jalo Norfolk! — Jääkää, loordit; — Soturit, jääkää tänne täksi yöksi.

WARWICK. Kuningast' ei saa suinkaan loukata, Pait jos hän aikoo väkivoimaa käyttää.

(Soturit vetäytyvät syrjään.)

YORK. Kuningattaren parlamentti täällä On tänään koolla; tuskinpa hän arvaa, Ett' ollaan siinä mekin; oikeutemme Sanalla taikka miekall' anastamme.

RICHARD. Näin varusteissa tänne jääkäämme.

WARWICK. Tää veriparlamentin nimen saa, Jos York ei tule kuninkaaks ja löyhää Ei Henrikiä panna pois, jonk' arkuus On meidät vihollisten kaskuks tehnyt.

YORK. Mua älkää hyljätkö siis; lujat olkaa; Ma oikeuteni aion anastaa.

WARWICK. Ei kuningas, ei paras ystävä, Ei uljain Lancasterin puolustaja Uskalla siipeäänkään liikutella,[1] Kun kellojansa Warwick ravistaa. Plantagenetin minä istutan; Sen irti temmatkoon, ken rohkenee! — Siis päätä, Richard, vaadi päähäs kruunu.

(Warwick taluttaa valtaistuimelle Yorkia, joka istuutuu siihen.)

(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, Clifford, Northumberland, Westmoreland, Exeter ja muita tulee, punaiset ruusut hatuissa.)

KUNINGAS HENRIK. Kas, loordit, tuoss' on valtaistuimella Tuo kavaltaja rietas! Aikoo varmaan Avulla Warwickin, sen viekkaan päärin, Anastaa kruunun, nousta valtiaaksi. — Northumberland, sun isäsi hän surmas, — Sun, Clifford, myös; te kostaa vannoitte Hänelle, pojilleen ja ystävilleen.

NORTHUMBERLAND. Jos sit' en tee, niin taivaan kosto minuun!

CLIFFORD. Siks mulla murhepuku raudast' on.

WESTMORELAND. Tuotako sietäisimme? Alas siitä! Vihasta sydän hehkuu; moist' en kärsi.

KUNINGAS HENRIK. Oi, maltu, rakas kreivi Westmoreland!

CLIFFORD. Tuollaiset pelkurit ne malttukoot! Hän tuoss' ei istuis, isänne jos eläis. Kuningas hyvä, yorkilaisiin hyökkäys Tehkäämme tässä parlamentissa!

NORTHUMBERLAND. Puhutpa oikein, serkku; sen me teemme.

KUNINGAS HENRIK. Mut, loordit, kaupunkihan heitä suosii. Ja joukkoja on heillä vallassaan.

EXETER. Ne pakoon kiitävät, kun herttua kaatuu.

KUNINGAS HENRIK. Se aatos vieras olkoon Henrikille, Ett' teurashuoneeks tekis parlamentin! Ei, lanko, sanat, uhka, tuima katse Se sota on, jot' aikoo Henrik käydä.

(Lähestyvät herttuaa.)

York kavaltaja, alas istuimelta, Ja polvillasi pyydä armoa: Sun valtiaas min' olen.

YORK. Minä sinun.

EXETER. Hyi! Alas! Hän sun teki herttuaksi.

YORK. Sen perin samaten kuin kreivikunnan.

EXETER. Isäsi oli kruunun kavaltaja.

WARWICK. Sin' olet itse kruunun kavaltaja, Kun anastajaa Henrikkiä kuulet.

CLIFFORD. Ketä siis, jos laillista en kuningasta?

WARWICK. Niin, oikein; se on Richard, Yorkin herttua.

KUNINGAS HENRIK. Ja minunko siis täytyy seisoa, Ja sinä istut valtaistuimella?

YORK. Niin tulee, täytyy olla. Tyydy siihen.

WARWICK. Ole Lancaster; hän olkoon kuningas.

WESTMORELAND. Hän kuningas on sekä Lancaster, ja kreivi Westmoreland sen toteen näyttää.

WARWICK. Ja Warwick valheeks näyttää. Unhotatte, Me että teidät kentält' ajoimme, Isänne tapoimme ja pystylipuin Marssimme linnaan kautta kaupungin.

NORTHUMBERLAND. Niin, Warwick, surukseni muistan tuon; Sa heimoinesi sitä kadut vielä.

WESTMORELAND. Useamman otan hengen, Plantagenet, Sinusta, pojistas ja heimostasi, Kuin veripisaraa ol' isässäni.

CLIFFORD. Suu kiinni, muuten sanain sijaan, Warwick, Lähetin moisen laitan, joka, ennen Kuin liikahdan, tuon surman sulle kostaa!

WARWICK. Oo, Clifford-parka, uhkaas halveksin!

YORK. Nyt näytämmekö oikeutemme kruunuun, Vai miekkako sen määrää tanterella?

KUNINGAS HENRIK. Mik' oikeus sulla, petturilla, kruunuun? Ol' isäs Yorkin herttua kuin sinä, Isoisäs, Roger Mortimer, Marchin kreivi. Min' olen poika Henrik viidennen, Mi Dauphinin ja ranskalaiset murjoi Ja otti heiltä kaupungit ja maat.

WARWICK. Vait Ranskasta, jonk' olet menettänyt!

KUNINGAS HENRIK. Sen protektori menetti, en minä; Yhdeksän-kuinen olin kruunattaissa.

RICHARD. Nyt vaikk' on ikää, sentään menetät. Isä, riistä kruunu anastajan päästä!

EDWARD. Niin, isä, aseta se omaan päähäs!

MONTAGUE (Yorkille.) Kosk' asetöitä, veli, ihailet, Niin kiista pois, ja miekka ratkaiskoon!

RICHARD. Kun rumpu soi, niin kuningas jo karkaa.

YORK. Vaietkaa, pojat!

KUNINGAS HENRIK. Vaikene sa itse, Puhua anna Henrik kuninkaan.

WARWICK. Ei, Plantagenet ensin! Kuulkaa, loordit; Ja tekin tarkatkaa ja olkaa hiljaa; Ken hänet keskeyttää, on kuolon oma.

KUNINGAS HENRIK. Ma valtaistuimeni heittäisinkö, Miss' isäni ja isoisä istui? Ei, ennen sota tään maan tuhotkoon Ja liput — jotka Ranskass' usein liehui Ja nyt, mun surukseni, Englannissa — Mun kalmaan käärikööt! — Miks kalpenette? Mun oikeuteni suuremp' on kuin hänen.

WARWICK. Todista se, niin kuningas saat olla.

KUNINGAS HENRIK. Aseilla Henrik neljäs kruunun voitti.

YORK. Niin, kapinoiden kuningastaan vastaan.

KUNINGAS HENRIK (syrjään). Mitä ma sanon? Heikko mull' on oikeus. — Kuningas valita voi perijänsä.

YORK. No, entä sitten?

KUNINGAS HENRIK. Niin, jos sen hän voi, Niin laillinen ma olen kuningas. Usean loordin läsnä ollen Richard Luovutti kruunun Henrik neljännelle; Tään peri isäni, ja minä hänet.

YORK. Kapinaan nousi valtiastaan vastaan, Pakottain hänet kruunun jättämään.

WARWICK. Ja vaikk' ois pakotta sen tehnyt Richard, Pitäiskö kruunun siitä kärsiä?

EXETER. Ei; sit' ei muille luovuttaa hän voinut Kuin lähimmälle kruununperijälle.

KUNINGAS HENRIK. Oletko meitä vastaan, Exeter?

EXETER. Häness' on oikeus; siis anteeks suokaa.

YORK. Miks kuiskitte, miks ette vastaa, loordit?

EXETER. Hän kuningas on, tuntoni sen sanoo.

KUNINGAS HENRIK. Minusta kaikki luopuu Yorkin puoleen.

NORTHUMBERLAND. Plantagenet, vaikk' onkin sulla oikeus, Noin Henrikilt' ei sentään virkaa viedä.

WARWICK. Se, kaikkein uhaksikin, hältä viedään.

NORTHUMBERLAND. Erehdyt: eteläss' ei sotajoukkos, Joit' Essex, Norfolk, Suffolk, Kent on täynnä Ja joista noin sa pöyhkeilet ja korskut, Mun uhakseni herttuaa voi nostaa.

CLIFFORD. Sull' olkoon oikeus tai vääryys, Henrik, Niin Clifford lupaa sua miekoin puoltaa. Maa auetkoon, mun nielköön elävältä, Jos isän murhamiestä kumarran!

KUNINGAS HENRIK. Oi, Clifford, sanas sydänt' ilahuttaa!

YORK. Kruunustas luovu, Henrik Lancaster. — Mitä, loordit, salakähmää mutisette?

WARWICK. Jalolle Yorkin herttualle oikeus, Tään talon muuten täytän sotureilla Ja yli istuimen, miss' istuu hän, Sen vaateen piirrän anastajan verin.

(Polkee jalkaansa, sotilaita näyttäytyy.)

KUNINGAS HENRIK. Lord Warwick, sana vain: mun kuninkaana Suo elämäni aika hallita.

YORK. Mulle ja suvulleni kruunu lupaa, Niin hallita saat rauhass' elinaikas.

KUNINGAS HENRIK. Ma siihen suostun: Richard Plantagenet, Mun jälkeeni sa haltuus ota kruunu.

CLIFFORD. Prinssille, pojallenne, mikä vääryys!

WARWICK. Mtk' oikeus itselleen ja Englannille!

WESTMORELAND. Hätäinen, pelkuri ja halpa Henrik!

CLIFFORD. Kuink' itseäsi loukkaatkaan ja meitä!

WESTMORELAND. Noit' ehtoja en minä kuulla siedä.

NORTHUMBERLAND. En minä myöskään.

CLIFFORD. Tule, lanko, pois, Tää kuningattarelle kertokaamme.

WESTMORELAND. Hyvästi, kehno, sukupila Henrik, Min veress' arvon kipinää ei ole!

NORTHUMBERLAND. Sa Yorkin suvun joudu saalihiksi, Ja kuole kahleiss' epätyöstäsi!

CLIFFORD. Sun sota julma perin lannistakoon, Tai rauhass' elä hylkynä ja yksin!

(Northumberland, Clifford ja Westmoreland menevät.)

WARWICK. Heist' älä huoli, Henrik, katso tänne!

EXETER. Halaavat kostoa, siks eivät taivu.

KUNINGAS HENRIK. Ah, Exeter!

WARWICK. Miks huokaisette, herra?

KUNINGAS HENRIK. En itseni, vaan poikaseni tähden, Joit' estän luonnotonna perinnön. Mut yhtä kaikki; iki-omaks sulle Ja jälkeisilles kruunun tässä määrään Sill' ehdoll', että valallasi lupaat Tään kansaissodan lopettaa ja mua Ikäni kuninkaana kunnioittaa, Ja ettet väell' etkä petoksella Mua kukista ja itse valtaan nouse.

YORK. Sen valan mielelläni teen ja täytän.

(Astuu alas valtaistuimelta.)

WARWICK. Eläköön Henrik! — Halaa häntä, York!

KUNINGAS HENRIK. Eläös sinä ja nuo reippaat poikas!

YORK. Nyt Lancaster ja York on sopineet.

EXETER. Kirottu se, ken vihan jälleen nostaa!

(Torventoitaus. Loordit astuvat esiin.)

YORK. Hyvästi, valtias! Linnaani nyt lähden.

WARWICK. Väkeni minä varaan Lontooseen.

NORFOLK. Norfolkiin minä menen joukkoineni.

MONTAGUE. Merille minä, josta tulinkin.

(York poikineen, Warwick, Norfolk, Montague, soturit ja seuralaiset menevät.)

KUNINGAS HENRIK. Ja minä, suru sydämmessä, hoviin.

(Kuningatar Margareeta ja Walesin prinssi tulevat.)

EXETER. Kah, kuningatar tulee; katse hällä On vihainen; pois hiivin.

KUNINGAS HENRIK. Samoin minä.

(Aikoo mennä.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Ei, älä mene! Minä sua seuraan.

KUNINGAS HENRIK. Oi, tyynny, rakas vaimo! Minä jään.

KUNINGATAR MARGAREETA. Ken tyyni olla voi ja moista kestää? Mies kurja! Etten impenä ma kuollut! Sua etten koskaan oisi nähnytkään, En koskaan sulle synnyttänyt poikaa, Kun näen, kuink' isäks olet luonnoton! Mit' on hän tehnyt, että perittömäks Näin hänet teit? Jos puoliks oisit häntä Niin hellinyt kuin minä, tuskaa nähnyt Kuin minä hänen tähtensä, kuin minä Verilläs häntä ruokkinut, niin ennen Valanut oisit parhaat sydänveres, Kuin tehnyt perijäkses julman Yorkin Ja oman poikas perinnöttömäksi.

PRINSSI. Et, isä, voi mua perittömäks tehdä; Kuningas olet, minä sinut perin.

KUNINGAS HENRIK. Margareeta, anteeksi — Anteeks, rakas poika! — Mua herttua ja Warwick pakottivat.

KUNINGATAR MARGAREETA. Vai pakottivat! Kuningasta pakottivat! Häpeän tuota kuulla. Pelko raukka! Tuhonnut itses olet, poikas, minut, York-suvulle kun annoit moisen vallan, Ett' armost' itse nyt vain hallitset. Hälle ja heimolleen kun kruunun säädät, Et muuta tee, kuin kaivat omaa hautaas Ja ryömit siihen ennen aikaasi. Warwick on kansleri ja Calais'n herra; Faulconbridge julmus raumaa hallitsee; York pantu valtakunnan holhoojaksi; Ja nytkö turvass' olet? Moisen turvan Saa tutiseva lammas sutten suussa. Jos minä, vaikka olen heikko vaimo, Siell' ollut oisin, niin ois soturit Mun ennen saaneet keihäin lävistää, Kuin moiseen tekoon suostunut ma oisin. Mut sinä hengest' annat kunniasi, Ja tuon kun näen, niin sinust' otan, Henrik, Nyt asunto- ja vuode-eron, kunnes Tuo parlamentinpäätös kumotaan, Mi pojaltani perinnön on vienyt. Lipustas luopunehet pohjan loordit Mua seuraavat, mun lippuni kun liehuu; Ja liehua sen pitää pilkaks sulle Ja Yorkin suvun perihäviöksi. Näin jätän sun. — Pois, poikaseni, tule! On valmis armeijamme; pois, pois mukaan!

KUNINGAS HENRIK. Jää, rakas Margareeta; mua kuule!

KUNINGATAR MARGAREETA. Jo liiaks olet puhunut; pois tiehes!

KUNINGAS HENRIK. Mut sinä jäät kai, rakas Edward poika?

KUNINGATAR MARGAREETA. Niin, vihamiehiensä tapettavaksi.

PRINSSI. Kun voittajana palaan tanterelta, Käyn terveisillä; äitiä nyt seuraan.

KUNINGATAR MARGAREETA. Pois, poikani! Me liiaks aikailemme.

(Kuningatar Margareeta ja prinssi menevät.)

KUNINGAS HENRIK. Kuningatar-parka! Kuinka kiukkuun purkaa Hän rakkautensa poikaansa ja minuun! Yorkille vihatulle kostakoon, Jonk' ylvä, himon kannustama henki Vie multa kruunun ja, kuin ahnas kotka, Lihaamme raataa, mun ja poikani! Mua kiusaa noiden kolmen loordin ero; Kirjoitan heille, pyydän kauniisti. — Tule, lanko, sananviejäks sinut laitan.

EXETER. Ja minä heidät lepytän, ma toivon.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone Sandalin linnassa, Wakefieldin lähellä, Yorkshiressa.

(Edward, Richard ja Montague tulevat.)

RICHARD. Mun salli, veli, vaikka olen nuorin.

EDWARD. Ei, minä paremp' olen puhujaksi.

MONTAGUE. Mut mull' on painavat ja vahvat syyt.

(York tulee.)

YORK. Mitä, poikani ja veli? Riidassako? Mist' on se riita? Kuka ensin alkoi?

EDWARD. Ei riitaa mitään, pientä kiistaa vain.

YORK. Ja mistä kiista?

RICHARD. Erääst' asiasta, Jok' armoanne koskee sekä meitä: Englannin kruunust', isä, jok' on teidän.

YORK. Minun? Ei ennen kuin on Henrik kuollut.

RICHARD. Sen miehen kuolosta tai elämästä Ei teidän oikeus riipu.

EDWARD. Perillinen Nyt olette, siis ottakaa se nyt. Jos Lancasterit saavat hengittää, Niin juoksevat he pian sivuitsenne.

YORK. Saa rauhassa hän hallita, sen vannoin.

EDWARD. Voi kruunust' yhden valan rikkoa; Sata rikkoisin ma vuoden hallinnasta.

RICHARD. Varjelkoon luoja! Isä valapatto!

YORK. Se olen, miekall' oikeutta jos hankin.

RICHARD. Minä todistaa voin toista, mua kuulkaa.

YORK. Sit' et voi, poika; se on mahdotonta.

RICHARD. Ei vala velvoita, jos sit' ei tehdä Todelle, lailliselle vallalle, Joll' ompi voimaa valallisen yli. Mut Henrik valtansa on anastanut; Kun hän teilt' otti valan, on siis selvää, Ett' arvoton on valanne ja tyhjä. Aseisiin siis! Ja aatelkaapas, isä, Kuink' ihana on kantaa kruunua, Jonk' ympyrä Elysiumin kätkee Ja kaikki runon autuudet ja ilot. Miks' aikailemme siis? Min' en saa rauhaa, Ennenkuin valkoruusuni ma kastan Henrikin sydänvereen haaleaan.

YORK. Jo riittää! Nousen kuninkaaks, tai kuolen.— Sa, veli, lähde heti Lontooseen Ja Warwickia toimeen kannusta. — Norfolkin luokse mene sinä, Richard, Ja salaa hälle hankkeistamme kerro. — Sinä, Edward, sana saata Cobhamille, Hän pian kapinaan saa kentiläiset; Ma heihin luotan: ovat urhokansaa Suurhenkist', ylvää, uljast', älykästä. — Näin teidän toimiessa, minä etsin Sopivaa tilaisuutta hyökkäykseen, Niin ettei aikeitamme huomaa Henrik Eik' yksin muutkaan lancasterilaiset.

(Sanansaattaja tulee.)

Mut vait! — Mit' uutta? Miksi noin on kiire?

SANANSAATTAJA. Kuningatar ja kaikki pohjan loordit Teit' aikoo linnassanne piirittää. Kakskymmentuhantisen tuo hän joukon; Siis lujittakaa linna.

YORK. Kyllä, miekoin. Luuletko, että heitä pelkäämme? — Edward ja Richard, luokseni te jääkää; Montague veli menköön Lontooseen; Ylevä Warwick, Cobham ja ne muut, Jotk' annan kuninkaalle holhoojiksi, He oveluuden taidoss' olkoot vahvat: Ei houkon Henrikin saa valaan luottaa.

MONTAGUE. Ma menen, veli; heidät kyllä voitan; Ja nöyrimmät nyt sanon jäähyväiset.

(Menee.)

(Sir John ja sir Hugh Mortimer tulevat.)

YORK. Setäni, John ja Hugh, te parahiksi Tulette Sandaliin: meit' aikonee nyt Kuningattaren sotavoima saartaa.

SIR JOHN. Ei vaaraa; kentällä sen yhdytämme.

YORK. Viidellätuhannella miehelläkö?

RICHARD. Viidelläsadalla, jos tarvis, isä. Heit' akka johtaa; mitä pelkäisimme?

(Marssi kuuluu etäältä.)

EDWARD. Jo rummun kuulen; joukot järjestykseen, Ja matkaan mars, ja suoraa päätä taistoon!

YORK. Yks viittä vastaan! — suuri ylivoima; Mut voitosta en, setä, epäile. Sain Ranskass' useiss' otteluissa voiton, Vaikk' oli yhtä vastaan kymmenen; Miks onni nyt ei oisi yhtä suuri?

(Sotamelskettä. Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Tasanko lähellä Sandalin linnaa.

(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Rutland ja hänen opettajansa tulevat.)

RUTLAND. Ah, minne päästä heidän käsistään? Oi, nähkääs, tuossa verinen on Clifford!

(Clifford tulee soturien kanssa.)

CLIFFORD. Pois tieltä, pappi! Kaapus sinut turvaa. Mut kirotun tuon herttuan sikiö, Jonk' isä tappoi isäni, — hän kuolkoon.

OPETTAJA. Ja minä hälle seuraa teen, mylord.

CLIFFORD. Soturit, viekää hänet pois!

OPETTAJA. Ah, Clifford, syytönt' älä lasta tapa, Siit' ihmisten ja Jumalan saat vihat.

(Sotamiehet vievät hänet väkisin pois.)

CLIFFORD. Mitä? Onko kuollut jo? Vai pelostako On silmäns' ummistanut? Ma ne avaan.

RUTLAND. Noin ahnas jalopeura katsoo uhriin, Jok' aihkaa julmissa sen käpälissä; Noin ilkkuen se kiertää saalistaan, Ja lähenee ja kappaleiks sen raataa. — Oi, hyvä Clifford, miekkas minuun iske, Älä tuota julmaa uhkakatsettas. Ennenkuin kuolen, kuule, rakas Clifford: Vihalles olen liian halpa uhri, Sa miehiin kostos käännä, mun suo elää.

CLIFFORD. Laps-parka, turhaan puhut: sanoiltasi Tien sulkenut mun isäni on veri.

RUTLAND. Mun isäni veri avatkoon sen taas; Hän mies on; vaadi hänet taistoon, Clifford.

CLIFFORD. Vaikk' oisi tässä veljeskin, niin sinun Ja niiden henkeen kostoni ei tyytyis. Vaikk' esi-isäis haudat auki loisin Ja lahot kirstut vitjaan ripustaisin, Ei lientyis vihani, en rauhaa sais. Jos Yorkin suvust' ainoankin näen, Niin on kuin mieltä riivais raivotar. Ja kunnes sukupuuttoon juuritan Sen hornan heimon, elän helvetissä. Siis — —

(Nostaa kätensä.)

RUTLAND. Rukoilla suo mun, ennenkuin ma kuolen! Sua rukoilen: mua sääli, rakas Clifford!

CLIFFORD. Niin säälin, niinkuin miekan kärki säälii.

RUTLAND. En loukannut sua ole; miks mun tapat?

CLIFFORD. Mua isäs loukkas.

RUTLAND. Ennen kuin ma synnyin. On poika sulla: sääli hänen tauttaan, Hän ettei sais — vanhurskas kun on luoja — Mun-kaltaistani surmaa kostoksi. Oi, elinkaudeks minut tyrmään kytke, Ja jos ma aihett' annan suuttumukseen, Vie silloin henki; nyt ei sulla syytä.

CLIFFORD. Vai mull' ei syytä? Isäsi tappoi isäni: siis, kuole!

(Lävistää hänet.)

RUTLAND. Dii faciant, laudis summa sit ista tuae!

(Kuolee.)

CLIFFORD. Plantagenet, Plantagenet, ma tulen! Tuo poikas veri, joka miekkaani Nyt tahrautuu, se siinä ruostukoon, Siks kuin sun veres yhteen siihen hyytyy Ja kummankin saan pestä pois yht'aikaa.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Sama paikka.

(Miekankalsketta. York tulee.)

YORK. Kuningattaren joukot saivat voiton; Setäni kaatuivat mua suojellessaan, Ja tuiman vihollisen alta väistyy Väkeni, paeten kuin laivat tuulta, Tai lampaat, joita ahnas hukka vainoo. Ties luoja, kuinka poikaini on käynyt; Sen tiedän vain, ett', eläen tai kuollen, He puoliansa pitivät kuin miehet, Jotk' ovat mainetöihin syntyneet. Kolmasti luoksi raivas Richard tiensä, Kolmasti huusi: "Rohkeutt', isä! Kestä!" Tul' yhtä usein Edward vierelleni Ja miekka purppurainen kahvaan asti Punattu vastustajain verillä. Ja rohkeimmatkin sankarit kun taantui, Huus Richard: "Päälle! Tuumaa ei saa väistää!" Ja huusi: "Kruunu, taikka kuulu hauta! Valtikka, taikka kuoppa-paha maassa!" Näin taaskin päälle hyökättiin, mut, ah! Taas väistyttiin; niinkuin näet joutsenen, Mi turhaan ponnistelee virtaa vastaan Ja ylen tuimaan uupuu aallokkoon.

(Lyhytaikaista hälyä ulkona.)

Haa! Kuule! Turkka vainolainen saapuu: Olen heikko, sen en vimmaa pakoon pääse; Jos vahva oisin, sen en vimmaa väistäis. Jo elämäni lasist' uupuu hiekka; Mun tähän täytyy jäädä, tähän kuolla.

(Kuningatar Margareeta, Clifford, Northumberland, nuori prinssi tulevat sotureineen.)

Tule, julma Clifford — verinen Northumberland — Vihaanne sammumatont' yhä kiihdän. Kas, täss' on pilkka, laukausta varron.

NORTHUMBERLAND. Heittäydy armoon, korska Plantagenet!

CLIFFORD. Niin moiseen armoon, jota julma Richard Käteisin maksuin tarjos isälleni. Nyt Phaëton on syössyt vaunuistaan Ja keskipäivästä on tehnyt illan.

YORK. Mun tuhkani se, niinkuin Phoenix, siittää Voi linnun, joka teille kaikin kostaa. Näin toivoen ma silmään taivaaseen Ja siit' en huoli, mitä mulle teette. No, tulkaa! Noinko monta — pelkuria?

CLIFFORD. Noin pelkur' raivoo, jok' ei pakoon pääse; Noin kyyhky nokkii haukan kynsiä; Noin rosvo, elämästään toivotonna, Oikeuden-palvelijaan herjaa syytää.

YORK. Oi, Clifford, ajattele taapäin hiukan Ja johda mielees entisaikojamme! Jos häpeältä voit, mua silmiin katso, Ja pure kieltäsi, kun pelkuriks se Minua soimaa, jonka tuima katse Sun usein lannisti ja pakoon ajoi.

CLIFFORD. En aio sulle sanaa sanast' antaa, Vaan iskust' iskun, kaksi yhdestä.

(Paljastaa miekkansa.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Seis, uljas Clifford! Tuhannesta syystä Pidentää tahdon elämää sen konnan. — Hän kuuro kiukusta on; puhu sinä, Northumberland!

NORTHUMBERLAND. Seis, Clifford! Liian arvon Sa hälle suot, jos sormesikin nirhaat, Kun sydämmen sa hältä lävistät. Ei uljaan miehen työtä pistää kättään Vihaisen koiran hampahien väliin, Jos voi sen luotaan työntää potkulla. Kymmentä yhtä vastaan mies ei pelkää.

(Käyvät käsiksi Yorkiin, joka ponnistelee vastaan.)

CLIFFORD. Noin pyristelee kurppa satimessa.

NORTHUMBERLAND. Noin kanikin se potkii verkossa.

(York otetaan vangiksi.)

YORK. Näin riemuitsevat varkaat saaliistaan; Näin kunnon mies se rosvovoimaa väistää.

NORTHUMBERLAND. Kuink', armo, menetellä hänen kanssaan?

KUNINGATAR MARGAREETA. Northumberland ja Clifford, urhot jalot, Mies tuokaa tähän myyränmättähälle; Hän oikokäsin vuoriin kurkoitteli, Mut kädellään vain jakoi varjoa. Sinäkö, sinä, aiot kuninkaaksi? Sinäkö parlamentiss' ääntä pidit Ja suurta sukuperääs saarnasit? Miss' on nyt poikalaumas, auttajasi? Se hurja Edward ja se hauska Yrjö? Ja ihmelaps, se uljas kyssäselkä, Se Riku-poika, joka kärein äänin Kapinaan isä-taataa houkutteli? Ja missä Rutland-lemmikki ja muut? Kas, York! Tuon liinan minä kastoin vereen, Jot' uljas Clifford miekankärjellään Herutti pojan povesta. Jos silmäs Voi hänen surmastansa vettyä, Niin ota tämä posken pyyhkimeksi. York-parka! Verivihalta jos voisin, Niin surkeata tilaas itkisin. Sydänny, York, mua sillä hauskuttaisit! Mitä? Niinkö tulisydän tuntos poltti, Ett' ei jää kyyneltäkään Rutlandille? Miks levollinen noin? Jos hurjistuisit! Ja jotta hurjistuisit, näin sua ilkun. Hammasta pure, riehu, jalkaa polje, Min' että tanssia ja laulaa saisin! Vaan — palkkaa, näen ma, vaadit hauskutteestas. Ei puhu York, jos häll' ei kruunua. — Yorkille kruunu! — Polvistukaa, loordit! — Pidelkää häntä, että saan sen päähän.

(Asettaa paperisen kruunun hänen päähänsä.)

Kas noin! Nyt näytät oikein kuninkaalta! Niin, tuo se istuimen vei Henrikiltä, Ja tuo se hänen perijäkseen tehtiin! — Mut kuinka suur' Plantagenet näin väleen Nyt kruunataan, ja kalliin valan rikkoi? Minusta hän ei kuninkaaks sais tulla, Ennenkuin kuololle lyö Henrik kättä. Henrikin säteikköönkö pistät pääsi Ja ryöstät virveen hänen kulmiltaan Eläissään vielä, vastoin pyhää valaa? Oo, se on anteeks antamaton synti! — Pois, kruunu pois, ja kruunun kanssa pää! Pää pois, ma muuten en voi hengittää!

CLIFFORD. Se mun on tehtäväni, isän tähden.

KUNINGATAR MARGAREETA. Ei vielä! Kuullaan kuinka rukoilee hän.

YORK. Oo, sinä emäsusi Ranskanmaan, Pahempi vielä kuin sen koirassudet, Kyyn hammasta on kieles myrkkyisempi! Kuink' alentavaa sukupuolellesi Iloita, niinkuin amatsooni-naikko, Sen tuskista, jonk' onni kahlehtii! Jos ei ois muuttumattomat kuin toukka Sun kasvosi ja ilkitöistä riettaat, Niin yrittäisin, ylvä kuningatar, Sua punastuttaa; jos ma sanoisin, Mist' olet tullut, mistä sukus juurrat, Niin häpeisit, jos häpyä sull' ois. Isälläs Napolin ja Sisiliain Ja Jerusalemin kuninkaan on nimi, Mut rikkaamp' Englanniss' on talonpoika. Noin köyhästäkö herrast' opit korskas? Ei siihen auta mikään, ylvä rouva, Ett' ei käy toteen vanha sananlasku: "Kun kerjääjä saa juuston, niin sen paistaa." Somuus se usein ylväks tekee naisen, Mut vähän sit' on, taivas nähköön, sulla. Hyve se hänet ihailtavaks saattaa, Sinussa vastakohtaa ihmetellään. Siveys se hänen tekee taivaalliseksi, Sen vajaus sinut inhottavaksi. Niin vastakkaist' on sulle kaikki hyvä, Kuin antipodit ovat meihin nähden Tai niinkuin pohjaan nähden etelä. Tiikerin sydän naisen nahkassa! Kuink' elinveren lapsest' ottaa voit Ja isälle sen silmäin pyyhkeeks antaa Ja sentään olla hahmoltasi nainen? Nainen on hyvä, laupias, hellä, vieno; Sin' olet tyly, kova, turta, raaka. Mun käskit riehua: on käskys kuultu. Mun tahdoit itkemään: on tahtos tehty. Näet, riehka rajutuuli vettä kaivaa, Ja kun on myrsky laannut, alkaa sataa. Nää kyyneleet ne rakkaan Rutlandini On peijaiset, ja joka pisar huutaa Kostoa hänen kuolemastaan teille, Kavala ranskatar ja julma Clifford!

NORTHUMBERLAND. Niin, totta vie, mua liikuttaa tuo tuska, Ett' tuskin pidättää voin itkuani!

YORK. Tuon kasvoja ei ahnaat ihmissyöjät Ois koskeneet, ei veriin tahranneet. Mut sinä kymmenesti kovemp' olet Ja julmempi kuin Hyrcanian tiiker' Oi, katso isä-raiskan kyyneleitä, Tunnoton kuningatar! Liinan tuon Sa armaan poikaseni vereen kastoit, Ja minä kyynelin sen huuhdon pois. Tuoss' ota liinas, ylvästele sillä!

(Antaa takaisin nenäliinan.)

Tään synkän tarinan jos oikein kerrot, Niin, totta, virroin virtaa kyyneleitä; Niin, vihamiehenikin saineest' itkee Ja sanoo: "Ah, mik' inhottava teko!" Tuoss', ota kruunu! Kiroukses se olkoon, Ja hädäss' auttakoon sua sama lohtu, Mink' ilkikätesi nyt mulle tarjoo! — Nyt, julma Clifford, korjaa minut täältä; Taivaaseen sielu, veri teidän päähän!

NORTHUMBERLAND. Vaikk' olis sukuni hän surmannut, Niin, jumaliste, itkeä mun täytyy, Kun näen, mi painaa syvä suru häntä!

KUNINGATAR MARGAREETA. Kuin? Lord Northumberlandko itkusuin? Vain muista mit' on pahaa meille tehnyt, Niin kyllä hellät kyyneleesi kuivuu.

CLIFFORD. Valasta tuo, tuo isän surmasta!

(Lävistää hänet.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Tuo hellän kuninkaamme oikeudesta!

(Lävistää hänet.)

YORK. Vanhurskas Herra, armos portit avaa! Haavoista näistä sielu luokses lentää.

(Kuolee.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Pää poikki! Naulatkaa se Yorkin porttiin, York että katsella saa kaupunkiaan.

(Torventoitaus. Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko Mortimerin-ristin lähellä Herefordshiressa.

(Marssi. Edward ja Richard tulevat sotajoukkoineen.)

EDWARD. Miten lie ylvä isä pakoon päässyt? Ja onko pakoon päässyt hän, vai eikö, Northumberlandia ja Cliffordia? Jos vangittu hän on, se olis kuultu; Jos kaatunut hän on, se olis kuultu; Jos pakoon päässyt on, niin minust' oisi Siit' ilosanoma jo meille tullut. — Mik' on sun, veli? Miks noin olet synkkä?

RICHARD. Iloita en voi, kunnes varmaan tiedän, Mitenkä uljaan isämme on käynyt. Näin hänen tappelussa hyörivän Ja huomasin, kuink' etsi Cliffordia. Hän seisoi taajimmassa ahdingossa Kuin jalopeura nautalaumassa Tai niinkuin karhu koirain saartamana, — Se naappaa jonkun, joka huudon nostaa, Mut toiset seisoo kaukana ja haukkuu. Näin ottel' isä vihollisen kanssa. Näin uljast' isää vihollinen väisti. On kunniaksi olla moisen poika! Kas, kuinka kultaporttins' avaa koitar Ja ylvää aurinkoa hyvästelee! Se kuinka nuoruutensa loistoss' entää Kuin siro sulho armastansa vastaan!

EDWARD. Hourinko? Kolme aurinkoa näen!

RICHARD. Niin, kolme täyttä, kirkast' aurinkoa; Ne hattarain ei ole katkaisemat, Sekeellä taivaall' ovat erillään. Kas, — yhtyvät, halaavat, suutelevat, Ikäänkuin vannoisivat pyhän liiton! Nyt yks on valo vain, yks aurinko. Jotakin nämä taivaan merkit tietää.

EDWARD. Ihmettä, kummaa! Moist' ei ole kuultu. Se meitä, veli, varmaan taistoon kutsuu: Me, pojat uljaan Plantagenetin, Jotk' omillamme loistamme jo kukin, Näin yhdistämme valomme ja, niinkuin Tuo maailmaa, me maata valaisemme. Mut mitä tietäneekin, kilvessäni Ma vasta pidän kolme aurinkoa.

RICHARD. Auringotarta, tarkoitit kai? Anteeks, Sinulle naaras rakkaamp' on kuin koiras!

(Sanansaattaja tulee.)

Ken sinä, jonka synkkä katse tietää, Ett' onnettomuus pyörii kielelläs?

SANANSAATTAJA. Mies olen, joka surkutellen näin, Kuink' ylvä Yorkin herttua surmattiin, Jalo isänne ja rakas isäntäni.

EDWARD. Äl' enää puhu: liiaksi jo kuulin.

RICHARD. Ei, puhu: minä tahdon kuulla kaikki.

SANANSAATTAJA. Vihollisjoukon oli saartamana Ja sitä pidätti kuin Trojan toivo Kaupunkiin tunkeuvat kreikkalaiset. Mut Herkuleskin ylivoimaa väistyy, Ja taajat iskut, vaikk' on kirves pieni, Kovimman tammen alistaa ja kaataa. Isänne kukistivat monet kädet, Mut julmin käsin hänet tappoivat Tuo raaka Clifford sekä kuningatar, Jok' ivaks herttuan kruunasi ja häntä Suun sisään nauroi; hän kun tuskast' itki, Niin julmus posken pyyhkeeks antoi liinan, Jok' oli kastettuna nuoren, kauniin Rutlandin vereen, jonka Clifford tappoi. Näin rumasti ja kauan ilkuttuaan Pään ottivat ja Yorkin portin päälle Sen panivat; ja siinä se on vielä, Kamalin näky, minkä olen nähnyt.

EDWARD. Oi, kallis York, jok' olit tukemme! Poiss' olet nyt, ja meill' ei nojaa, turvaa. Oi, Clifford! julma Clifford! sinä tapoit Euroopan ritariston kaunistuksen; Vilpillä hänet voitit; sillä hän, Mies miestä vastaan, voittanut ois sinut. Nyt tyrmäks sieluni on linna tullut; Oi, murra kahlees, sielu, että ruumis Maan poveen kätkettäisiin lepohon! On ilo multa mennyt ijäksi, Iloita en voi enää koskaan, koskaan.

RICHARD. Pois itku! Kaikki nesteet ruumiissani Ei sammuttaa voi sydämmeni lieskaa, Ei kieli keventää voi poven taakkaa; Se henki, jolla puhuisi, se lietsois Vain hiilosta, mi povess' yltään hehkuu Tuleksi, jonka kyynel sammuttaisi. Itkusta laakenee vain surun syvyys. Lapsille itkut; kosto, miekka mulle! Richard, mull' on sun nimes; kuolos kostan Tai kuolen kunnialla yritykseen.

EDWARD. Nimensä uljas herttua jätti sulle, Mun herttuakuntans' on ja istuimensa.

RICHARD. Ei, jos tuon valtakotkan poika olet, Tähystää voinet suoraan aurinkoon. Vai herttuakunta? Sano: valtakunta; Jos sit' et saa, et hänen poikans' ole.

(Marssi. Warwick ja Montague tulevat sotajoukkoineen.)

WARWICK. No, loordit; mitä kuuluu?

RICHARD. Suuri Warwick, Jos hirmusanomamme kertoisimme, Ja kertomamme joka sanasta Lihaamme tikareilla raadeltaisi, Niin sanat vihlois pahemmin kuin haavat. Oi, loordi, herttua York on surmattu!

EDWARD. Oi, Warwick, Warwick! Se Plantagenet, Mi sua helli niinkuin sieluansa, Tylyltä Cliffordilt' on surman saanut.

WARWICK. Tuon tiedon kymmenen jo päivää sitten Hukutin kyyneliin, ja tulen nyt Lisäämään tuskianne uusill' yhä. Wakefieldin verilöylyn jälkeen heti, Miss' uljaan heitti henkens' isänne, Sain surmastaan ja tappiostanne Niin joutuun tiedon kuin voi viesti lentää. Kuninkaan vartijana Lontooss' ollen Kokosin ystäväni, miehet katsoin, Ja riensin uhkein voimin, niinkuin luulin, Kuningatarta vastaan Sanct-Albansiin, Kuninkaan ottain hyödykseni mukaan; Sill' urkkijani kertoivat, ett' aikeet Kuningattarell' oli kumota Viimeinen säätypäätös, joka koski Kuninkaan valaa, teidän perimystä. Lyhyesti: Sanct-Albansiss' yhdyimme Ja kahden puolen tuimast' ottelimme; Mut kuninkaanko kylmyys, hän kun katsoi Niin helläst' urhokasta puolisotaan, Se miestemmekö kuuman innon kylmäs, Vai huhu Margareetan voitosta, Vai pelko Cliffordinko julmuudesta, Jok' uhkas vangituille verta, surmaa, En tiedä sanoa; mut se vain varma, Ett' iski salamoina noiden miekat, Kun meidän — niinkuin huuhkan vitka lento Tai niinkuin laiskan puimamiehen varsta — Suhahti hiljaa niinkuin ystäviin. Kehoitin asiamme oikeudella, Lupasin lahjoja ja suurta palkkaa, Mut turhaa: heiss' ei taistomieltä, meissä Ei voiton toivoa. Näin pakenimme, Kuningattaren tykö kuningas, Veljenne Yrjö, Norfolk sekä minä Riensimme kiirein teihin yhtymään, Kun näillä mailla teidän kuulimme Väkeä keräilevän uuteen taistoon.

EDWARD. Mut miss' on herttua Norfolk, hyvä Warwick? Ja milloin Yrjö tuli Burgundista?

WARWICK. Kuus virstaa täält' on Norfolk joukkoineen; Ja veljellänne taas vast'ikään laittoi Tätinne, jalo herttuatar Burgund, Hätäämme tänne oivan apujoukon.

RICHARD. Siis ylivoimaa varmaan Warwick väistyi: Hänt' aina vainoojaksi ylistettiin, Ei ennen pakenijaks soimattu.

WARWICK. Ei häntä nytkään siksi soimata; Se tiedä: tämä vahva käsi voi Henrikin heikon päästä riistää kruunun Ja vääntää kourast' ylvän valtikan. Vaikk' yhtä urhea hän sodass' oisi, Kuin rauhass' on hän laupias ja hurskas.

RICHARD. Tuon hyvin tiedän, Warwick; älä toru; Rakastan mainettasi, siksi puhuin. Mut, tässä pulassa nyt mitä tehdä? Pois rautapaitammeko heitämme Ja mustaan murhevaippaan pukeumme, Lukien helminauha-rukouksia? Vai vihamiestemmekö kypäriin Kostomme hartautta harjoitamme? Jos niin, niin sano pois, ja toimeen, loordit!

WARWICK. Niin, siksi tulinkin sua tapaamaan, Ja siksi veljenikin, Montague. Mua kuulkaa, loordit! Korska kuningatar, Ja Clifford, ja Northumberland, se pohva, Ja muutkin pöyhkät linnut samaa maata, Kuningas-pahaa vatkaavat kuin vahaa. Hän valall' otti teidät perijäkseen, Se vala parlementin kirjoiss' on; Ja nyt on Lontooseen se joukko mennyt Tehdäkseen valan tyhjäksi ja muuten Lancaster-suvun haitaks toimiakseen. Kolmekymmentätuhatta on miestä heillä; Jos Norfolkin ja minun apujoukot Ja, kreivi March, ne ystäväiset, jotka Uskollisesta Walesista saat kokoon, Viiskolmattakin-tuhatt' oisi vain, Niin, mars! Me miehin mennään Lontooseen, Vaahtoisen ratsun selkään taaskin nousten Ja taaskin huutain: "hakkaa, hakkaa päälle!" Mut emme koskaan enää pakoon käänny.

RICHARD. Nyt Warwick-urhon kuulen puhuvan! Se älköön aurinkoista päivää nähkö, Ken huutaa: "pois!" kun Warwick sanoo: "seis!"

EDWARD. Lord Warwick, minä hartiaasi nojaan, Ja jos sa kaadut — Jumal' estäköön! — Myös Edward sortuu, josta kaitkoon taivas!

WARWICK. Et enää kreivi March, vaan herttua York; Ens porras Englannin on valtaistuin. Joka kylässä, mist' ohi kuljemme, Englannin kuninkaaks sun julistamme; Ja ilosta ken lakkiaan ei huiskaa, Se päällään rikoksensa maksaa saa. Kuningas Edward! Richard! Montague! Älkäämme mainett' enää uneksiko! Ei, torvet soimaan vain, ja joutuin toimeen!

RICHARD. Terästä vaikk' ois sydämmesi, Clifford, Niinkuin se töistäs kivikovaks nähtiin, Niin lävistän sen, tai vie omani.

EDWARD. Soi, räikkä! Jumala ja pyhä Yrjö!

(Sanansaattaja tulee.)

WARWICK. No mitä? Mitä uutta?

SANANSAATTAJA. Mun herttua Norfolk laittoi sanomaan, Ett' uhkein voimin kuningatar saapuu, Ja pyytää heti kuulla neuvojanne.

WARWICK. Se sopii; tulkaa, kelpo soturit!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Yorkin edustalla.

(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, kuningatar Margareeta, Walesin prinssi, Clifford ja Northumberland tulevat rumpujen ja torvien soidessa.)

KUNINGATAR MARGAREETA. No, tervetultuanne hyvään Yorkiin! Kas, tuoss' on verivihollisen pää, Jonk' aikoi kaunistaa hän kruunullanne: Se näky eikö sydänt' ilahuta?

KUNINGAS HENRIK. Kuin luoto haaksirikon pelkääjää: Tuo näky sydäntäni ihan vihloo. — Pidätä kostos, Herra! Mun ei syy, Valaani rikkonut en ehdoin tahdoin.

CLIFFORD. Tuo liika hellyys, arvon majesteetti, Tuo väärä sääli täytyy teidän heittää. Kehenkä leijona luo hellän katseen? Ei petoon, mi sen luolan aikoo ryöstää. Kenenkä kättä metsän karhu nuolee? Ei sen, ken suoraan siltä pennun tappaa. Ken luihun käärmeen kuolinpiston välttää? Ei se, ken astuu jalkansa sen niskaan. Matokin kiemuroi, kun sitä poljet, Ja kyyhky nokkii, kun se poikaans' suojaa. York vallanahnas kruunus aikoi ryöstää: Sä hymyilit, kun rypisti hän otsaa. Hän, pelkkä herttua, tahtoi kuninkaaksi Poikansa saada ja, kuin hellä isä, Sukunsa nostaa; sinä, kuningas Ja kauniin pojan isä, sinä suostuit Tekemään tämän perinnöttömäksi, Näin näyttäin, että tyly olet isä. Poikaansa eläin järjetönkin ruokkii, Ja, vaikka pelkää, ihmisen kun näkee, Niin katsos, kuinka pienoistensa suojaks Samoilla siivillä, joit' usein on Se arkamaiseen pakoon käyttänyt, Sit' ahdistaa se, joka pesään kiipee, Ja henkens' antaa sikiönsä suojaks! Häpeä, Henrik! Opiks ota nämä. Oi, mikä sääli, jos tuo kaunis poika Menettäis isän tähden perintönsä Ja joskus vasta sanois pojalleen: "Mit' iso-isä ja sen isä voitti, Sen isä antoi heikkoudessaan pois!" Oi, sitä häpeätä! Katso poikaa; Tuo katse miehekäs, jok' onnen suosin Hänelle lupaa, mieles karaiskoon, Ett' omas pidät, omas hälle jätät.

KUNINGAS HENRIK. Kyll' oiva puhuja sa olet, Clifford, Ja päteviä syitä esiin tuot. Mut sano, Clifford, etkö koskaan kuullut, Ett' onneksi ei ole väärin saatu? Ja pojalleko hyväks aina oisi, Ett' isä itsens' itaroisi hornaan? Ma jätän pojalleni hyvät työni; Josp' isä muut' ei jättänyt ois mulle! Muu kaikk' on joutavaa; sen säilymisest' On huolta tuhat kertaa enemmän Kuin ilon rahtua sen nautinnosta. York-lanko, oi, josp' ystäväsi tietäis, Kuin surettaa mua, ett' on pääsi tuossa!

KUNINGATAR MARGAREETA. Rohkeutta, Henrik! Vihollinen saapuu; Tuo hempeys heikontaa vain väkeänne. Ritariks pojan lupasitte lyödä; Siis miekka maalle, ja se oiti tehkää! Polvistu, Edward!

KUNINGAS HENRIK. Edward Plantagenet, nouse ritarina, Ja miekallas vain oikeutta puolla.

PRINSSI. Ylevä isä, teidän luvallanne Ma sillä kruunun perimystä puollan Ja tässä käytän sitä hamaan kuoloon.

CLIFFORD. Se vasta puhetta on uljaan prinssin!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Kuninkaan sotaherrat, olkaa valmiit! Kolmekymmen-tuhantisen joukon kanssa York-herttuan puoltajana tulee Warwick, Ja joka kaupungissa Yorkin huutaa Hän kuninkaaks, ja monet häntä seuraa. Koht' ovat täällä; rivit järjestykseen!

CLIFFORD. Suvaitkaa, majesteetti, jättää tanner; Poiss' ollessanne kuningattarella On onni parempi.

KUNINGATAR MARGAREETA. Niin, kuninkaani, Soisimme jäädä oman onnen nojaan.

KUNINGAS HENRIK. Mun onneni on teidän; siksi jään.

NORTHUMBERLAND. Mut tehkää luja päätös taistella.

PRINSSI. Karkaiskaa, isä, nämä jalot loordit Ja kaikki, jotka sotii puolestanne. Miekkanne maalle, huutain: "pyhä Yrjö!"

(Marssi. Edward, Yrjö, Richard, Warwick, Norfolk, Montague ja sotureita tulee.)

EDWARD. Valapatto Henrik, antautko armoon Ja panet kruunusi mun päähäni, Vai miekan varaan henkesikö heität?

KUNINGATAR MARGAREETA. Hävytön poika, hempujasi hauku! Noin röyhkeästi sun ei sovi haastaa Esivaltasi ja kuninkaasi kuullen.

EDWARD. Min' olen hänen kuninkaansa; hänen Pitäisi polvistua; perilliseks Ma tulin hänen suostumuksellaan. Mut vala rikottiin; te, niinkuin kuulin, Te, joll' on valta, vaikk' on hällä kruunu, Uudessa parlamentiss' yllytitte Hänt' erottamaan minut sekä sijaan Panemaan poikansa.

CLIFFORD. Ja syystä kyllä: Ken isän perijä on muu kuin poika?

RICHARD. Sinäkö, tappuri! — Oh! Tukehdun!

CLIFFORD. Niin, vääräselkä! Tässä vastaan sua Ja ketä vain sun-laistas öyhkäriä.

RICHARD. Sinähän nuoren tapoit Rutlandin?

CLIFFORD. Ja vanhan Yorkin, niin, ja viel' en tyydy.

RICHARD. Nyt taiston merkki, loordit, jumalauta!

WARWICK. Mitä sanot, Henrik? Luovutatko kruunun?

KUNINGATAR MARGAREETA. Suupaltti Warwick! Sinä tohdit haastaa? Kun viimein Sanct-Albansiss' yhdyttiin, Sua auttoi koivet enemmän kuin kourat.

WARWICK. Mull' oli silloin pako, nyt on sulla.

CLIFFORD. Niin kerskuit silloinkin, ja väistyit vain.

WARWICK. Cliffordin uljuus ei mua karkoittanut.

NORTHUMBERLAND. Eik' oma miehuutesi pidättänyt.

RICHARD. Northumberland, ma sua kunnioitan. Lopeta puhe; hillitä voin tuskin Sydämmen katkeruutta purkaumasta Cliffordiin, julmaan lapsenmurhaajaan.

CLIFFORD. Isäsi tapoin; oliko hän lapsi?

RICHARD. Kuin arka, luihu pelkuri sen teit, Niinkuin sa tapoit nuoren Rutlandinkin. Mut ennen iltaa työtäs vielä kiroot.

KUNINGAS HENRIK. Heretkää, loordit; kuulkaa minua!

KUNINGATAR MARGAREETA. No, näytä kovaa siis, tai ole vaiti!

KUNINGAS HENRIK. Ma pyydän, älä suista kieltäni; Kuningas olen, mull' on puhevalta.

CLIFFORD. Kuningas, sanat sit' ei haavaa sido, Mink' iski tämä kohtaus: vaiti siis!

RICHARD. Siis miekkas paljasta, sa pyöveli! Sen kautta, joka meidät loi, ma vannon, Ett' uljuus Cliffordin on kielen päässä.

EDWARD. No, Henrik, saanko oikeutta, vai enkö? Tuhannet tänään murkinoineet eivät Syö lounatta, jos kruunuas et anna.

WARWICK. Jos kiellät, niin sun päähäs niiden veri! Sill' oikeus Yorkin aseitten on puolla.

PRINSSI. Jos oikein se, min Warwick siksi sanoo, Ei väärin ole mikään, kaikk' on oikein.

RICHARD. Ken sinut siittikään, niin tuoss' on äitis: Sinull' on, toden totta, äitis kieli.

KUNINGATAR MARGAREETA. Mut sin' et tule isään etkä äitiin, Vaan inhaan, kuvattomaan hirviöön, Jonk' onni merkki, sit' ett' osais karttaa Kuin myrkkysammakkaa tai varkaan kieltä.

RICHARD. Napolin rauta, Englannissa kullattu, Jonk' isää puhutellaan kuninkaaksi — Niinkuin jos mereks sanois lätäkön — Sin' etkö häpeä, kun syntys tiedät, Halpuuttas vielä kielin ilmaista?

EDWARD. Sata puntaa olkihuiskasta,[2] jos sillä Tuon riettaan itsetuntemukseen saisi! Sua kauniimp' oli Helena, vaikk' onkin Sun miehes Menelaus;[3] tuo viekas nainen Hän Agamemnonin ei veljeä Niin häväissyt kuin kuningastas sinä. Tään isä Ranskan sydämmessä telmi, Kuninkaan suisti, taltutti Dauphinin; Ja säädystään jos olis Henrik nainut, Niin vieläkin se säilyis sama loisto. Mut kerjääjän kun otti vuoteeseensa Ja köyhän isäs nosti apekseen, Auringon silloin peitti sadekuuro, Mi Ranskast' isän maineen huuhtoi pois Ja kotimaassa kapinan sai aikaan. Tään riidan syynä mikä muu kuin korskas? Jos siivoll' oisit, nukkuis oikeutemme Ja hellää kuningasta säälien Vaateemme jättäisimme toiseen aikaan.

YRJÖ. Mut kun me näimme, että aurinkomme Keväimen sulle toi, ja ettei kesäs Hedelmää meille tuonut, silloin kirveen Me tunkeilevaan juurees iskimme; Ja vaikka meitäkin sen terä repi, Niin tiedä, — iskeä kun alamme, Me emme lakkaa ennen, kuin sa kaadut Tai kuuma veremme sun kasvus kastaa.

EDWARD. Näin lujass' aikeessa sua taistoon vaadin, Enk' enää suostu keskusteluun, koska Hyvältä kuninkaalta puheen kielsit. — Soi, torvi! — Verilippu liehumaan! Se voittoon meidät vie tai kuolemaan.

KUNINGATAR MARGAREETA. Oi, viivy, Edward!

EDWARD. Ei, torahammas! Nyt ei viipy auta: Tää riita tänään tuhanten on hauta.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Tappelutanner Towtonin lähellä.

(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Warwick tulee.)

WARWICK. Väsynyt olen niinkuin kilparatsu; Hetkeksi tuohon lasken hengähtämään. Mont' iskua ma sain, ja monta annoin, Se jäykistäkin jänteist' otti voiman, Ja pakostakin levätä mun täytyy.

(Edward tulee juosten.)

EDWARD. Hymyile, sulo taivas, taikka iske, Suloton surma! Maailma on musta Ja Edwardin on päivä pilveen mennyt.

WARWICK. No, miten onnen käy, ja kuink' on toivon?

(Yrjö tulee.)

YRJÖ. Vei onnen hukka, toivon epätoivo: Rivit on rikki, tuho meitä vainoo. Nyt mikä neuvoks? Mihin pakenemme?

EDWARD. Ei pako auta; vainoojill' on siivet; Me heikot olemme, heit' emme kestä.

(Richard tulee.)

RICHARD. Ah, Warwick, miksi sinä jätit meidät? Janoinen maa on juonut veljes veren, Cliffordin peitsenterän vuodattaman; Ja kesken kuolontuskiaan hän huusi Kuin kaukaa kumiseva torven ääni: "Tää kosta, Warwick; kosta surmani!" Näin vatsan alla sotaratsuin, joiden Kaviot tiukkui hänen kuumaa vertaan, Ritari jalo heitti henkensä.

WARWICK. Maa juopukoon siis meidän verestämme! Heponi tapan, paeta en tahdo. Miks tässä seistään, hukkaa vaikeroiden Kuin vennot vaimot, vihamies kun riehuu, Ja katsellaan kuin murhenäytelmää, Jota näyttelijät ratoks näyttelevät? Täss' eessä taivaan polvillani vannon Ett'en ma lepää enkä seisahdu, Ennenkuin kuolo sulkee silmäni Tai onni mulle täyden koston hankkii.

EDWARD. Ma kanssas polvistun ja samaa vannon, Näin kiintäin sieluni sun sieluus, Warwick! Ja ennenkuin maan kylmän kasvoilta Taas nostan polveni, niin kädet, silmät Ja sydämmeni nostan Sinun puolees, Jok' ylennät ja kaadat kuninkaat, Rukoillen, — jos on tahtos, että täytyy Tään ruumiin vihamiehen saaliiks tulla, — Ett' avaat toki taivaan vaskiportit Ja sisään päästät sielun syntisen. — Nyt eroon, loordit, kunnes tavataan, Miss' ikänänsä, taivaassa tai maassa!

RICHARD. Kätesi, veli! — hyvä Warwick, salli Mun käsin väsynein sua syleillä. On vierast' itku mulle, nyt se valuu, Kun talvi kauniin kevähämme kaluu.

WARWICK. Pois, pois! Hyvästi, loordit, vielä kerran!

YRJÖ. Kaikk' yhtenä nyt joukkojemme luo! Sen suokaa mennä, jok' ei jäädä tahdo, Ja pylvääks sitä sanokaa, ken pysyy; Jos hyvin käy, hän palkan moisen saakoon, Kuin voittaja Olympin voitteloissa; Se rohkeutt' arkaan poveen vuodattaa; Viel' elämä on toivossa ja voitto. Pois viipy nyt, ja toimeen yhteisvoimin!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Hyökkäyksiä. Richard ja Clifford tulevat.)

RICHARD. Nyt, Clifford, tapasin sun vihdoin yksin! Tää käsi herttua Yorkin puolest' on, Tää Rutlandin, ja kumpikin ne kostaa, Vaikk' ympäröisi sua vaskimuurit.

CLIFFORD. Nyt, Richard, olen tässä yksin kanssas. Tää käsi, tää se isäs Yorkin tappoi, Tää käsi surmas veljes Rutlandin; Tää sydän, noiden surmast' ilakoiden, Kehoittaa näitä käsiä, jotk' isän Ja veljen sulta tappoi, samaan tekoon Sun suhtees ryhtymään. Siis, pidä puoltas!

(Taistelevat. Warwick tulee; Clifford pakenee.)

RICHARD. Ei, Warwick, valikoi sa toinen otus; Ma itse tämän suden surmaan ajan.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Sotamelskettä. Kuningas Henrik tulee.)

KUNINGAS HENRIK. Tää tappelu on niinkuin aamun taisto: Yö raukea ja virkku valo sotii, Ja paimen, puhallellen kynsiinsä, Ei tiedä oikein, onko yö vai päivä. Se huojuu tänne, niinkuin vahva vesi, Jot' ajaa virta taistoon tuulta vastaan; Se huojuu tuonne, niinkuin sama vesi, Jot' ajaa tuulen vimma väistymään. Ja väliin voittaa virta, väliin tuuli; Tuo milloin voimakkaampi, milloin tää; Molemmat rynnätysten voittoon pyrkii, Ja kumpikaan ei voita eikä väisty: Näin tasapainoss' on tää julma sota. Ma tähän mättähälle istuudun. Jumala voiton suokoon kelle tahtoo! Margareeta, vaimoni, ja Clifford minut Pois taistost' uhittivat, vannoen Ett' onni heillä on, kun olen poissa. Oi, kuolla soisin, jos sen Herra soisi! Tää maailma on pelkkää tuskaa, vaivaa. Oi, Jumala! Kuink' onnellinen oisin, Jos en ois parempi kuin halpa paimen Ja kummull' istuisin, kuin tässä nyt, Ja tiimalautaan juonteit' uurteleisin, Jotk' osoittavat, kuinka hetket lentää, Kuin monta minuuttia menee tuntiin, Kuin monta tuntia on päivän mitta, Kuin monta päivää tekee täydeks vuoden, Kuin monta vuott' on ihmiselon määrä. Kun tiedän sen, niin sitten ajan jaan: Niin monta tuntia ma karjaa kaitsen, Niin monta tuntia ma levähdän, Niin monta tuntia ma rukoilen, Niin monta tuntia ma huvittelen; Niin mont' on päivää lampaat olleet tiineet, Niin monta viikkoa, niin raukat poikii, Niin monta vuotta, niin on villa-aika. Näin hetket, tunnit, päivät, viikot, vuodet, Kun määrän päähän ovat kulkeneet, Lepoisaan hautaan vievät harmaan pääni. Oi, elämätä suloist', autuasta! Sulompi orapihlajankin varjo On kaitsijalle lauman laupiaan Kuin kaunis kultakatos kuninkaalle, Jok' alamaisten pelkää petosta; Niin totta, tuhat-, tuhat-kertaisesti! Ja vihdoin, huono piimä paimenen, Väetön, nahkaleiliin pantu juoma, Puun viileässä varjoss' ettoneensa, Kaikk' ilot, joista huoletonna nauttii, Paremmat ruhtinaan on herkkuja Ja kultamaljoiss' uhkuilevaa juomaa Ja unta taidokkaalla vuoteella, Miss' suru, epäilys ja petos väijyy.

(Sotamelskettä. Eräs poika, joka on tappanut isänsä, tulee vetäen ruumista perässään.)

POIKA. Se tuuli paha, jost' ei ole hyvää. Tuon miehen käsikähmäss' äsken tapoin; Sill' ehkä kolikoit' on taskussa, Ja minä, joka nyt ne hänelt' otan, Ehk' ennen iltaa henkeni ja ne Toiselle annan, niinkuin tämä mulle. Ken on hän? — Herran tähden! Isän kasvot, Jonk' erheessä ma tapoin taistelussa! Oi, inhaa aikaa, moisen työn kun siittää! Mun Lontoost' ajoi tänne kuningas; Isäni, jok' on Warwick-kreivin mies, Tuo Warwick ajoi Yorkin puolueeseen. Ja minä, joka hältä hengen sain, Nyt kädelläni hengen hältä riistin. — Anteeksi, taivas! Mitä tein, en tiennyt. — Anteeksi, isä! En sua tuntenut. — Nuo verihaavas pesen kyynelin; Nyt vaiti, kunnes kyyneltulva suupuu.

KUNINGAS HENRIK. Oi, kauhun näkyä! Oi, verist' aikaa! Kun jalopeurat sotii pesistään, Niin syyttömät saa lampaat riidan maksaa. Mies-parka, itke! Kyynel kyyneleeltä Ma tahdon sua auttaa itkemään, Siks että silmämme ja sydämmemme, Kuin kävisivät keskinäistä sotaa, Sokenee kyyneliin ja tuskaan murtuu.

(Isä, joka on tappanut poikansa, tulee kantaen ruumista sylissään.)

ISÄ. Sa, joka vastarintaa teit kuin mies, Pois anna kultas, jos on kultaa sulla: Sadoilla miekaniskuilla sen ostin. Mut mitä? Nuoko vihamiehen kasvot? Ah! Ei, ei! Ainut poikani se on! Oi, laps! Jos sinussa on hengen häivää, Niin silmäs avaa: katso, minkä ryöpyn Sydämmeni myrsky valaa haavoillesi, Jotk' ovat sydämmen ja silmäin surma. — Armahda, Herra, tätä kurjaa aikaa! — Oi, mitkä petomaiset teurastyöt, Soaistut, villityt ja luonnottomat, Tää verivaino päivittäin saa aikaan! — Isältäs, laps, sait henkes liian varhain, Ja liian myöhään hän sen sulta otti.

KUNINGAS HENRIK. Voih voihkinaa ja kaiken tuskan tuskaa! Oi, kuoloni jos vois nää kauhut estää! Armahda, taivas, armahda! — Tuon kasvoill' On ruusu punainen ja valkoinen, Riitaisten sukujemme turman-värit: Verensä purppurainen toista kuvaa, Ja toista kalvas poski muistuttaa. Yks kuihtukoon, ja toinen kukkikoon! Tuhannet ihmishenget muuten kuihtuu.

POIKA. Oi, kuinka äiti isän kuolemasta Nyt mua soimaa, eikä lepy koskaan!

ISÄ. Oi, pojan surmasta nyt puolisoni Menehtyy itkuun, eikä lepy koskaan!

KUNINGAS HENRIK. Oi, kuinka näistä töistä kuningastaan Nyt kansa moittii, eikä lepy koskaan!

POIKA. Näin isääns' onko kukaan poika huollut?

ISÄ. Näin poikaans' onko kukaan isä surrut?

KUNINGAS HENRIK. Näin kukaan kuningasko alaisiaan On surkutellut? Suur' on teillä suru, Vaan mulla kymmenesti suurempi.

POIKA. Pois kannan sun, enk' itkemästä lakkaa.

(Kantaa pois ruumiin.)

ISÄ. Sylini tää sun käärinliinas olkoon! Laps rakas, sydämmeni on sun hautas, Ei kuvas siitä lähde ikänä; Poveni huokaus on sun kuolinkellos; Näin hautiaisiasi isäs viettää, Enemmän surren poikaans' ainoaa Kuin Priamus koko urhopoikuettaan. Pois vien sun; taistelkoon, ken tahtoo, nyt! Sen surmasin, jot' ei ois pitänyt.

(Kantaa pois ruumiin.)

KUNINGAS HENRIK. Oi, murheellisia ja särkyneitä! Kuningas täss' on vaivatumpi teitä.

(Sotamelskettä. Hyökkäyksiä. Kuningatar Margareeta, Walesin prinssi ja Exeter tulevat.)

PRINSSI. Pois, isä! Kaikk' on paoss' ystävämme, Ja Warwick raivoo niinkuin hurja härkä. Pois! Surma meitä seuraa kannoilla.

KUNINGATAR MARGAREETA. Ratsaille, kuningas! Pois Berwickiin! Edward ja Richard, niinkuin parihurtat, Nähdessään pakenevan jänisraukan, Palavin, vimmaa säkenöivin silmin, Kädessä raivokkaassa veriase, Ajavat meitä takaa; pois, pois joutuin!

EXETER. Pois! Kosto kulkee heidän seurassaan. Ei mitään verukkeita, joutuin pois! Tai mua seuratkaa, niin näytän tietä.

KUNINGAS HENRIK. Exeter hyvä, minut mukaas' ota: En jäädä pelkää, mutta tahtoisin Kuningatarta seurata. Siis, matkaan!

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Sama paikka.

(Äänekästä rymäkkää. Clifford tulee haavoittuneena.)

CLIFFORD. Jo loppuun palaa kynttilä ja sammuu, Jok' aina Henrikkiä valaisi. Tuhoas enemmän, Lancaster, pelkään Kuin ruumiistani sielun lähtöä. Pelolla, rakkaudella sinuun liitin Mont' ystävää; kun kaadun nyt, niin laukee Tuo vahva liitos, heikentäen sun Ja vahvistaen ylen ylvään Yorkin. Aurinkoon päinhän lentää hyttyset, Ja aurinkona nyt on vihamiehes. Oi, Phoibos, jos et olis Phaëtonin Sallinut tulivaljakkoas suistaa, Ei panuvaunus polttanut ois maata! Ja, Henrik, kuningas jos oisit ollut, Niinkuin ol' isäsi ja isoisäs, Ja Yorkeille et jalanalaa suonut, Niin eivät hyöris nyt kuin kärpäset; Mua ja tuhansia tässä maassa Ei olis jääneet vaimot suremaan, Ja rauhass' istuisit sa istuimellas. Mut lauha sää se rikkaruohon ruokkii, Ja liika suopeus rosvon rohkaisee. On nurku turhaa, haava auttamaton; Ei voimaa paeta, ei pakotietä; Ja vihamies on tyly, eikä sääli; Ja sääliä en hältä ansaitsekaan. On ilmaa mennyt syviin haavoihini, Mun suur' on verenvuoto rauaissut. York, Richard, Warwick, kaikki saapukaa: Isänne tapoin, minut surmatkaa!

(Pyörtyy.)

(Sotamelskettä ja peräytymistä. Edward, Yrjö, Richard, Montague, Warwick ja sotureita tulee.)

EDWARD. Hengäiskää, loordit; onni käskee malttaa, Ja sodan vihat rauhan katsein lientää. Kuningatarta verenahnast' ajaa Yks joukko takaa; lauhaa Henrikkiä, Kuningas-raiskaa, mukanaan hän hinaa. Kuin raivon myrskyn pullistama purje Pakottaa rahtilaivaa vasta-aaltoon. Paennut liekö Clifford heidän kanssaan?

WARWICK. Ei mitenkään hän ole pakoon päässyt: Veljenne Richard — tälle vasten partaa Sen sanon — haudan omaks hänet merkki. Miss' olleekin, niin varmaan on hän kuollut.

(Clifford huokaa syvään ja kuolee.)

EDWARD. Kenenkä sielu se niin raskaat teki Jäähyväiset?

RICHARD. Se syvä oli huokaus, Ikäänkuin elämän ja kuolon ero.

EDWARD. Ken on se? Ystävä tai vihollinen, Hän armon saakoon, nyt kun tappo päättyi!

RICHARD. Peruuta armonsanas: se on Clifford, Hän, jok' ei kyltynyt, vaikk' oksan silpoi Ja veljes kaatoi kesken lehtimistä, Vaan veriveitsens' iski vielä juureen, Jost' alkuns' otti tämä hento lehvä, — Isäämme, Yorkin herttuaa, tarkoitan.

WARWICK. Pää Yorkin portilt' alas ottakaa, Isämme pää, min Clifford siihen nosti, Ja tyhjään paikkaan pankaa tämä pää: Näin annettakoon verta verrasta.

EDWARD. Esiin se Yorkin pahan onnen huuhka, Jok' aina meikäläisten surmaa lauloi! Sen pahan enteen suun nyt kuolo tukkii Ja uhkaavan sen äänen vaientaa.

(Muutamat seuralaiset raastavat esiin ruumiin.)

WARWICK. Tajunsa, luulemma, on menettänyt. — Hoi, Clifford, kuuletko, ken sulle haastaa? — Elonsa päivä kuolon pilveen peittyy; Ei näe hän, ei kuule puhetta.

RICHARD. Oi, jospa kuulis! Ehkä kuuleekin; Se viekkautt' on vain, hän teeskentelee, Välttääkseen samaa pilkkaa katkeraa, Joll' isäämme hän kuolemassa herjas.

YRJÖ. Jos luulet sen, niin karvast' ivaa käytä.

RICHARD. Ano, Clifford, armoa, mut tyhjään ano!

EDWARD. Kadu, Clifford, mutta katumalla turhaan!

WARWICK. Synneilles mieti puoltosyitä, Clifford!

YRJÖ. Me niille piinan valmiiks mietimme.

RICHARD. Yorkista pidit, min' oon Yorkin poika.

EDWARD. Rutlandin säästit, minä sinut säästän.

YRJÖ. Kapteeni Margareetaa turvaks huuda!

WARWICK. Ivaavat, Clifford; kiroo tapas mukaan!

RICHARD. No kiroust' eikö? Huonosti on laita, Kun Cliffordill' ei kiroust' ystävilleen. — Nyt näen, ett' on hän kuollut. Jumal' auta, Tää oikea jos käsi hälle ostaa Vois kahden tunnin elämän, ett' oikein Ivata häntä saisin, niin sen tuolla Ma poikki löisin ja sen verellä Tuon konnan tukeuttaisin, jonk' ei janoon Rutlandin riittänyt ja Yorkin veret.

WARWICK. Hän kuollut on. Lyö poikki konnan pää Ja siihen, miss' on isäs pää, se nosta! Lontooseen sitten riemusaatossa Englannin kruunu ohimoilles saamaan! Meritse sieltä Warwick Ranskaan käy Ja kosii neiti Bonaa vaimoksesi. Näin yhteen sidot nämä kaksi maata: Liitossa Ranskan kanss' on turhaa pelko, Ett' yhtyis vihollisen hajajoukot; Näet, vaikk' ei kovin pistellä ne voiskaan, Niin korvias ne vaivais surinallaan. Siis, ensin tahdon nähdä kruunauksen, Ja sitten meren poikki Bretagneen Kosiotoimiin, jos niin suvaitsette.

EDWARD. Niin, Warwick; tapahtukoon niinkuin tahdot. Harteilles istuimeni rakennan, Ja mihinkään en toimeen koskaan ryhdy, Jos en saa neuvoas ja suostumustas. — Glosterin herttuaks, sun, Richard, teen, — Sun, Yrjö, Clarencen; — ja Warwick tehköön Mit' ikään tahtoo, meidän nimessämme.

RICHARD. Yrjölle Gloster anna, mulle Clarence; Glosterin herttuakunta tietää pahaa.[4]

WARWICK. Pah! hullujahan, Richard, haastelette. Te olkaa Gloster vain. Nyt Lontooseen Haltuumme ottamaan nää uudet arvot.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsästyspuisto pohjois-Englannissa.

(Kaksi metsänvartijaa tulee, jousi kädessä.)

1 METSÄNVARTIJA. Nyt tähän tiheikköön kätkeymme: Tuost' ahon poikki hirvi varmaan kulkee; Varulla tuossa viidass' olkaamme, Niin saamme parhaan paistin valikoida.

2 METSÄNVARTIJA. Käyn tuonne kunnaalle, niin ampua Me saamme kumpikin.

1 METSÄNVARTIJA. Se ei käy päinsä; Sun jouses kalske karkoittaa vois lauman, Ja minä jäisin ampumaani paitse. Täss' olkaamme ja hyvin tähdätkäämme; Ja jott' ei aika tulis pitkäksi, Niin kerron sulle, mitä mulle tuonnoin Tapahtui juuri tällä paikalla.

2 METSÄNVARTIJA. Ei, varro, kunnes tuo mies menee ohi.

(Kuningas Henrik tulee valepuvussa, rukouskirja kädessä.)

KUNINGAS HENRIK. Skotlannist' ajoi minut karkuun halu Tervehtää rakkain silmin omaa maata. Ei, Henrik, Henrik! Sull' ei ole maata: On kruunus viety, paikkas täytetty, Pois päästäs huuhdottu on pyhä voide! Ken polvillaan nyt Caesariks sua sanoo? Ken nöyrä anoja sult' oikeutt' anoo? Ei, kukaan puoltoas ei pyydä! Enhän Voi itseäni auttaa, kuinka muita?

1 METSÄNVARTIJA. Kah, tuoss' on hirvi, jonka nahka maksaa Entinen kuningas! Hei käydään kiinni!

KUNINGAS HENRIK. Ma tahdon raskaan kohtaloni kantaa. Se viisaint' on, niin viisaat sanovat.

2 METSÄNVARTIJA. Mit' aikailemme? Käydään käsin kiinni!

1 METSÄNVARTIJA. Ei varro vähän; kuullaan vielä.

KUNINGAS HENRIK. Ranskaan Läks avunpyyntiin puoliso ja poika, Ja sinne, kuulemma, on myöskin mennyt Kopea, suuri Warwick anomaan Kuninkaan sisart' Edwardille vaimoks. Jos totta tää, niin — kuningatar-raukka Ja poika-parka! — vaivanne on turhaa. Näet, Warwick ovela on puhuja, Ja Ludvig herkkäluontoinen on prinssi. Näin ollen hänet voittaa vois Margareeta, Kosk' on hän sangen säälittävä nainen: Ludvigin poveen hyökkäis huokauksin, Sulattais marmor-rinnan kyynelin. Surullaan lepyttäis hän tiikerinkin, Ja itse Neero heltyisi, kun näkis Nuo suola-kyyneleet ja nyyhkytykset. Mut Margareeta kerjää, Warwick antaa: Tuo vasemmall' on, tämä oikealla; Tuo pyytää Henrikille apua, Tää kosii Edwardille puolisoa; Tuo itkee, sanoo: "kruunuton on Henrik"; Tää nauraa, sanoo: "kruunukas on Edward"; Ja vaimo-parka tuskasta on vaiti, Kun Warwick kaunistellen voimasyillä Edwardin oikeutta kruunuun näyttää Ja puolelleen näin voittaa kuninkaan, Mi lupaa sisarensa ynnä muuta, Jok' auttaa Edwardin voi asemaa. Niin, Margareeta, vielä käy: sa, raukka, Saat mennä, niinkuin tulit, avutonna.

2 METSÄNVARTIJA. Ken sinä? Puhut kuningattarista Ja kuninkaista?

KUNINGAS HENRIK. Enempi kuin luulet, Ja vähempi, kuin mitä synnylt' olen; Vähintään ihminen; sen vähemp' olla En voisikaan: ja ihmiset ne saanee Puhua kuninkaista, miks en minä?

2 METSÄNVARTIJA. Mut puhut, niinkuin oisit kuningas.

KUNINGAS HENRIK. Se mielelt' olenkin, ja siinä kyllin.

2 METSÄNVARTIJA. Mut, kuningas jos olet, missä kruunus?

KUNINGAS HENRIK. Se sydämmessäni on, eikä päässä, Timantit siin' ei hohda eikä kivet, Ei sitä näy; sen nimi tyytyväisyys, Se kruunu kuninkaiss' on harvinainen.

2 METSÄNVARTIJA. Jos tyytyväisyyden oot kuningas, Niin tyytyväisyys-kruunuines kai tyydyt Kanssamme käymään: liet se kuningas, Jolt' otti viran Edward kuninkaamme; Me, hälle alamaisiks vannouneina, Sun vangitsemme vihollisenaan.

KUNINGAS HENRIK. Ettekö koskaan vannomaanne valaa Lie rikkoneet?

2 METSÄNVARTIJA. Ei moista valaa koskaan, Ei liioin nytkään.

KUNINGAS HENRIK. Missä olitte, Kun minä olin täällä kuninkaana?

2 METSÄNVARTIJA. Asuimme tässä maassa, missä nytkin.

KUNINGAS HENRIK. Yhdeksän-kuisena jo minä olin Kruunattu kuningas; ol' isäni Ja isoisänikin kuninkaita; Alamaisvalan vannoitte te mulle; Sit' ettekö siis ole rikkoneet?

1 METSÄNVARTIJA. Olimme alamaisinas niin kauan, Kuin olit kuningas.

KUNINGAS HENRIK. Olenko kuollut? Niin enkö hengitä kuin ihminen? Mies-raukat, ette tiedä valoistanne. Pois, nähkääs, puhallan tuon höyhenen, Ja tuuli puhaltaa sen taas mua kohti; Kun puhallan, se henkäystäni noutaa, Kun toinen puhaltaa, se siihen säätyy, Kovinta puuskaa aina noudattain; Niin häälyvä on rahvaskin. Tok' älkää Valaanne rikkoko: ei siihen syntiin Teit' aio saattaa nöyrä pyyntöni. No, viekää minne vain: nyt käskettävä On kuningas; te olkaa kuninkaita, Vain käskekää, ja minä tottelen.

1 METSÄNVARTIJA. Kuninkaan alamaisia me ollaan, Kuningas Edwardin.

KUNINGAS HENRIK. Niin Henrikinkin, Hän Edward-kuninkaan jos sijass' oisi.

I METSÄNVARTIJA. Me, Herran nimessä ja kuninkaan, Virastoon sua vaadimme.

KUNINGAS HENRIK. No, viekää Siis Herran nimeen! Kuninkaanne nimi Arvonsa saakoon! Mitä Herra tahtoo, Kuningas tehköön; mitä tämä tahtoo, Ma siihen nöyryydellä alistun.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.

(Kuningas Edward, Gloster, Clarence ja lady Grey tulevat.)

KUNINGAS EDWARD. Niin, veli Gloster, tämän rouvan mies, Sir Richard Grey, sai surmans' Albansissa Ja voittajalle maansa menetti. Nyt maita leski pyytää takaisin, Joit' emme oikeudella voine kieltää, Kosk' ottelussa Yorkin suvun eestä Menetti henkens' oiva ylimys.

GLOSTER. Kuninkaan tulee täyttää moinen pyyntö; Sen hylkääminen häpeäksi ois.

KUNINGAS EDWARD. Niin kyllä, niin; mut mietin vielä hiukan.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Hoo! Niinkö onkin laita? Kyllä huomaan: Jotakin täytyy lesken ensin myöntää, Ennenkuin pyynnön myöntää kuningas.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Hän tuntee ajon; jälkeä ei hukkaa!

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Vait!

KUNINGAS EDWARD (Lady Greylle.) Tahdomme pyyntöänne miettiä, Siis tulkaa toiste saamaan vastausta.

LADY GREY. En saata, majesteetti, odottaa, Suvaitkaa heti antaa mulle vastaus; Ja mikä mieleen teille, siihen tyydyn.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Haa, leski! Takaan sulle kaikki maasi, Jos mieleen sulle, mikä mieleen hälle. Varuillas ole, muuten piston saat.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Ei hätää hällä, jos ei vain hän lankee.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Varjelkoon taivas! Edward katsoo puoltaan.

KUNINGAS EDWARD. Sanokaa, kuinka monta teill' on lasta.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Hei vain! Hän aikoo lasta hältä kärttää.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Ei, hitoss', ennen antaa hälle kaksi.

LADY GREY. On niitä kolme, armollinen herra.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Hän neljä saa, jos hälle antaa vallan.

KUNINGAS EDWARD. Ois sääli, isän maat jos menis heiltä.

LADY GREY. Kuningas, säälistä ne heille suokaa.

KUNINGAS EDWARD. Pois käykää, loordit; lesken mieltä tutkin.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Pois käymme: kuinka nuoruutesi käynee? Jos hyvin käy, käyt sauvoill' ehkä pian.

(Gloster ja Clarence vetäytyvät syrjään.)

KUNINGAS EDWARD. Sanokaa, pidättekö lapsistanne?

LADY GREY. Niin heitä rakastan kuin itseäni.

KUNINGAS EDWARD. Ja tekisitte paljon niiden vuoksi?

LADY GREY. Niin, niiden vuoksi vaikka vaivaa kärsin.

KUNINGAS EDWARD. Miehenne maat siis heille voittakaa.

LADY GREY. Siks tulinkin ma majesteetin luo.

KUNINGAS EDWARD. Ne kuinka voittaa voitte, teille sanon.

LADY GREY. Näin teille palveluksen velkaan jään.

KUNINGAS EDWARD. Ja minkä palveluksen mulle teette?

LADY GREY. Sen, minkä käskette ja minkä voin.

KUNINGAS EDWARD. Mut pyynnöstäni ehkä loukkaannutte.

LADY GREY. Jos loukkaannun, sit' en voi silloin tehdä.

KUNINGAS EDWARD. Sa voit sen tehdä, mitä aion pyytää.

LADY GREY. No, teen siis, mitä kuninkaani käskee.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Käy tiukkaan! Sade rankka kiven uurtaa.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Kuin tuli punainen! Nyt sulaa vaha.

LADY GREY. Miks vaiti? Saanko tietää tehtäväni?

KUNINGAS EDWARD. Se kevyt on: vain lemmi kuningasta.

LADY GREY. Helposti tehty: olen alamainen.

KUNINGAS EDWARD. Siis puolisosi maat sa heti saat.

LADY GREY. Tuhannet kiitokset, ja hyvästi!

GLOSTER (syrjään Clarencelle). On kauppa tehty: rouva siihen niiaa.

KUNINGAS EDWARD. Seis! Lemmen hedelmiä tarkoitin.

LADY GREY. Niin, lemmen hedelmiä minäkin.

KUNINGAS EDWARD. Mut, varon, toisess' ehkä mielessä. Mik', arvaas, on se lempi, jota halaan.

LADY GREY. Alamaisen lempi, kiitos, esirukous; Mit' anoo siveys ja siveys myöntää.

KUNINGAS EDWARD. En tarkoittanut moista lempeä.

LADY GREY. Siis ette tarkoittanut mitä luulin.

KUNINGAS EDWARD. Mut nyt kai osaks mieleni sa arvaat.

LADY GREY. En koskaan siihen suostu, mitä arvaan Nyt teidän mielivän, jos oikein arvaan.

KUNINGAS EDWARD. Jos suoraan sanon, mielin luonas maata.

LADY GREY. Jos suoraan sanon, tyrmäss' ennen makaan.

KUNINGAS EDWARD. No, sitten miehesi et maita saa.

LADY GREY. Siis siveys olkoon myötäjäiseni; Sen häviöllä niit' en ostaa tahdo.

KUNINGAS EDWARD. Näin lapsillesi kovin väärin teet.

LADY GREY. Te väärin teette minulle ja heille. Mut, suuri herra, tämä hauska pila Mun pyyntöni ei vakavuuteen sovi. Suvaitkaa antaa myöntö taikka kielto.

KUNINGAS EDWARD. Saat myönnön, jos sä myönnyt pyyntöön, Mut kiellon, jos saan minä sulta kiellon.

LADY GREY. No, kielto siis; se on sen jutun loppu.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Ei taivu leski: otsaa rypistää.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Noin törkeää ei kosijata toista.

KUNINGAS EDWARD (syrjään). Katseesta päättäin, siveys häness' asuu, Sanoista päättäin äly verraton; Hän lahjoiltaan on luotu valtiaaksi; Niin taikka näin, hän sopii kuninkaalle: Hänestä lemmityn ma saan tai vaimon. — Mitä, jos Edward vaimokseen sun ottais?

LADY GREY. Sanottu helpommin kuin tehty, herra; Pilaksi kelpaa kyllä alamainen, Mut kuningattareks ei laisinkaan.

KUNINGAS EDWARD. Kautt' istuimeni vannon, armas leski, Vain sitä puhun, mitä sielu halaa, Ja se on: saada sinut lemmitykseen.

LADY GREY. Se enemp' on kuin minä myöntää voin: Kuningattareks olen liian huono, Mut liian hyvä jalkavaimoksi.

KUNINGAS EDWARD. Sanoja seulot: vaimoks, tarkoitin.

LADY GREY. Ois armollenne loukkaavaa, teit' isäks Jos sanois poikani.

KUNINGAS EDWARD. Ei enempää, Kuin jos teit' äidiks sanois tyttäreni. Sin' olet leski, monta sull' on lasta; Ja totta maarin, mull' on niitä myöskin, Vaikk' olen poikamies: oi, ihanaa On sentään olla monen lapsen isä! Ei muuta siis; sa tulet vaimokseni.

GLOSTER (syrjään Clarencelle). Nyt hengenmieheltä jo päättyi rippi.

CLARENCE (syrjään Glosterille). Ei rippi niinkään mielessä kuin hippi.

KUNINGAS EDWARD. Mit' ihmeksitte meidän jutelleen?

GLOSTER. Ei lesken mieliks: näyttää synkenneen.

KUNINGAS EDWARD. Kai teistä kummaa ois, jos hänet naisin?

CLARENCE. Ken, valtias?

KUNINGAS EDWARD. He, minä itse, Clarence.

GLOSTER. Siin' ihmett' oisi kymmeneksi päiväks.

CLARENCE. Päiväksi kauemmin, kuin ihme kestää.[5]

GLOSTER. Niin loppumaton oisi ihmettely.

KUNINGAS EDWARD. Pilailkaa, veikot, vain; mut sanon teille, Ett' anomus on hälle myönnetty.

(Eräs aatelismies tulee.)

AATELISMIES. Majesteetti, Henrik Lancaster on kiinni Ja vangittuna linnan portilla.

KUNINGAS EDWARD. Siis laita, että Toweriin hän viedään. — Nyt kiinniottajalta tiedustamme, Mitenkä vangittiin hän. — Mukaan, rouva! — Pitäkää, loordit, rouvaa arvossa.

(Kuningas Edward, Lady Grey, Clarence ja aatelismies menevät.)

GLOSTER. Niin, naista kyllä arvoss' Edward pitää. Luut, lihat, kaikki jospa hältä hivuis, Ett' uutta vesaa hänen lanteistaan ei Kultaisten toiveitteni tielle nousis! Mut mun ja mielintöni välillä — Kun haudass' irstaan Edwardin on oikeus — On Clarence, Henrik sekä nuori Edward, Ja näiden arvaamaton jälkipolvi, Jotk' anastavat multa kaikki paikat; Tuo pahaa hankkeilleni ennustaa. Näin tässä valtaa siis vain uneksin, Kuin mies, jok' ulkokalliolla seisoo Ja kaukaa näkee ikävöidyn rannan Ja toivoo, että jalka noutais silmää, Ja noituu merta, joka sulkee tien, Ja uhkaa, että kuiviin hän sen kuivaa. Näin minäi kaukaa halaan kruunua, Näin minäi noidun noita esteitä, Näin minäi sanon: pois ne kaikki karsin, Ja mahdottomill' itseäni mairin. Ylen on silmä virkku, sydän ylvä, Jos käsi ei ja voima niitä vastaa. Mut, entä jos jäis kruunuttomaks Richard, Mit' iloa ois muuta maailmassa? No, taivastani naisten sylist' etsin, Ruumiini kiiltokoruin koristan, Lumoan kauniit naiset suin ja silmin. Oh, kurja toivo! Ennenkuin sen tapaan, Sadoittain voitan kultakruunuja. Jo äidin kohdussa mun lempi jätti, Ja, etten sais sen riemuist' osaa, lahjoi Se lahja-pahaisella raihnaan luonnon Käteni kuivaamaan kuin lahon korren. Latomaan vuoritönkän selkääni, Miss' istuu rumuus, ruumistani ilkkuin; Tekemään epäpariks sääreni Ja suhteettomaks joka ruumiin-osan, Kuin minkä möhkäleen tai karhunpennun, Jot' emä viel' ei ole valmiiks nuollut.[6] Minäkö oisin lemmittäväks luotu? Oo, röyhkeytt' inhaa, aateliakin moista! Siis, kun ei maa suo mulle muuta hupaa Kuin sortaa, lannistaa ja polkea Jokaista, jok' on mua muodokkaampi, Niin taivaani on kruunust' uneksia Ja tätä mailmaa helvettinä pitää, Siks kunnes tämän ruman ruhon päätä Ylt' ympäröitsee kruunun kultavanne. Mut kuinka voittaa kruunu, viel' en tiedä, Kun kodist' erottaa mun monen henki; Ja minä — niinkuin okametsään jäänyt, Joka repii okaita ja okaat häntä, Ja tietä etsii, mutta tieltä eksyy, Ei tiedä, miten selvään ilmaan päästä, Mut toivotonna sinne pyrkii vain, — Niin minäi kruunun tähden tuskaa kärsin Ja tästä tuskast' irti päästä tahdon, Tai verisellä kirveell' avaan tieni. Hymyillä voin ja tappaa hymyillen Ja huutaa: hyvä! vaikka sydän särkyis, Ja pakkovesin kastaa poskiani Ja muotoani muutella jos kuin. Enemmän purjeit' upotan kuin Ahti, Salamoin surmaan niinkuin basiliski, Niin oiva olen puhuja kuin Nestor, Ja petän viekkaammin kuin Ulysses, Ja, niinkuin Sinon valtaan toisen Troijan; Kameleontin voitan välkynnässä Ja Proteuksen muodon muunnossa Ja Macchiavellin otan murhan-oppiin. Kun tuon voin, kruununkin voin voittaa hevin; Kuink' ylhääll' olkoonkin, sen alas revin.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Ranska. Huone kuninkaanlinnassa.

(Torventoitauksia. Kuningas Ludvig ja Bona tulevat seurueineen. Kuningas asettuu valtaistuimelle. Sen jälkeen tulevat sisään kuningatar Margareeta, prinssi Edward ja Oxfordin kreivi.)

KUNINGAS LUDVIG. Englannin arvo kuningatar, istu Viereemme tähän, kaunis Margareeta; Ei säätys eikä syntys arvoist' ole, Sin' että seisoisit, kun Ludvig istuu.

KUNINGATAR MARGAREETA. Suur' Ranskan valtias, ei! Margareeta Nyt laskee purjeens', oppii palvelemaan, Kun käskee vallat. Hyvään entis-aikaan Ma Albionin olin kuningatar, Mut oikeuteni alas polki turma Ja maahan minut painoi häpeään; Siin' onnineni istua mun täytyy Ja halpaan asemaani taipua.

KUNINGAS LUDVIG. Mik' epätoivoos syynä, kaunis sisko?

KUNINGATAR MARGAREETA. Se syy, mi silmät täyttää kyynelin, Sydämmen suruun sortaa, kielen salpaa.

KUNINGAS LUDVIG. Mik' olkoonkin, niin pidä tapas aina: Viereeni istu; (Istuttaa hänet viereensä.) onnen ikeen alle Et nöyristää saa niskaas; uljas mieles On joka vauriosta riemuitseva. Surusi suoraan kerro, Margareeta; Se autetaan, jos Ranska auttaa voi.

KUNINGATAR MARGAREETA. Rohkaisee hellä puhees synkkää mieltä Ja mykän surun panee haastamaan. Siis tietköön jalo Ludvig, että Henrik, Mun sydämmeni ainut valtias, On kuninkaasta tehty henkipatoks Ja maanpaossa nyt on Skotlannissa, Kun Edward, Yorkin pöyhkä herttua, On valtikan ja vallan anastanut Englannin voidellulta kuninkaalta. Se syy, miks minä, kurja Margareeta, Ja Henrikin tää poika, Edward-prinssi, Kohtuullist' apua sult' anomme. Jos sinä kiellät, mennyttä on kaikki. Skotlanti tahtois auttaa, mut ei voi; On päärejä ja kansaa eksytetty, Varat on viety, väki paoss' on, Ja oma tilamme on toivoton.

KUNINGAS LUDVIG. Sa kärsinnällä liennä myrskyä, Niin minä mietin, miten myrskyn tyynnän.

KUNINGATAR MARGAREETA. Jos aikailemme, kasvaa vihollinen.

KUNINGAS LUDVIG. Jos minä aikailen, niin kasvaa apu.

KUNINGATAR MARGAREETA. Surua suurta maltittomuus seuraa. Kas, tuossa synnyttäjä suruni.

(Warwick tulee seurueineen.)

KUNINGAS LUDVIG. Ken se niin rohkeasti esiin astuu?

KUNINGATAR MARGAREETA. Edwardin paras ystävä, lord Warwick.

KUNINGAS LUDVIG. Terveeksi; uljas Warwick! Mitä tahdot?

(Astuu alas valtaistuimelta. Kuningatar Margareeta nousee.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Nyt alkaa uusi myrsky riehua: Hän tuossa myrskyt nostattaa ja tulvat.

WARWICK. Englannin majesteetti, arvon Edward, Vannottu ystäväs, mun herrani, Lähetti minut tosirakkaudesta Ensinkin tervehtimään korkeuttasi, Sitt' ystävyyden liittoon pyytämään Ja vihdoin tämän liiton vahvistamaan Aviositeillä, jos suonet antaa Siveän sisaresi, neiti Bonan, Englannin majesteetin avioksi.

KUNINGATAR MARGAREETA. Jos niin käy, Henrikin on toivo mennyt.

WARWICK (Bonalle). Ja kuninkaani puolest', arvon neiti, Mun tulee, luvallanne, nöyrimmästi Suudella kättänne ja kielin teille Julistaa julki kuninkaani sydän, Johonka maine, täyttäin valppaan korvan, On puhtaan, kauniin kuvas pystyttänyt.

KUNINGATAR MARGAREETA. Mua kuulkaa, Ranskan Ludvig, Bona neiti, Ennenkuin vastaatte. Tuon miehen pyyntö Edwardin tosirakkaudest' ei lähde, Vaan pakon siittämästä petoksesta. Tyranni kuink' ois maassaan turvattu, Jos hän ei vahvaan ulkovaltaan liittyis? Ja tyranniks se hänet osoittaa, Ett' yhä elää Henrik; ja jos kuolis, Niin täss' on hänen poikans', Edward prinssi. Siis varo, Ludvig, ettei liitto tää Sinua häpeään ja vaaraan saata. Valtaaja hetken hallitsee; mut taivas Vanhurskas on, ja aika väärät kaataa.

WARWICK. Herjaava Margareeta!

PRINSSI. Miks ei kuningatar?

WARWICK. Siks ett' ol' isäs, Henrik, valtaaja; Ei kuningatar hän, et prinssi sinä.

OXFORD. Siis Warwick tekee tyhjäks suuren Gauntin, Jok' Espanjasta valtaosan otti; Ja Gauntin jälkeen Henrik neljännen, Jonk' äly älyjen ol' esikuva; Ja tämän jälkeen Henrik viidennen, Jok' urotöillään voitti koko Ranskan; Juur' näistä meidän Henrik polveutuu.

WARWICK. Miks, Oxford, sulavassa puheessasi Et maininnut sa, kuinka kuudes Henrik Menetti kaiken, minkä viides voitti? Nää Ranskan päärit saisi sille nauraa. Mut muuten kaksiseitsemättä vuotta Tuon sukupuun on ikä: turha aika, Kun valtakunnan nautintaa se koskee.

OXFORD. Noin puhut, Warwick, ruhtinaasta, jota Kuusneljätt' olet vuotta palvellut, Ja petoksestasi et punastu!

WARWICK. Oxfordko, joka oikeutt' aina puolsi, Nyt vääryytt' aikoo sukupuulla peittää? Hyi! Henrik heitä, Edward tunnusta!

OXFORD. Kuin? Häntä, jonka väärä tuomio Vanhimman veljeni, lord Aubrey Veren, Vei kuolemaan? Ja lisäks, isänikin, Kun vuotens' oli varisemaan kypsät Ja tuonen veräjää hän lähenteli? Ei, ei! Niin kauan kuin tää käsi kestää, Niin kauan kestää Lancasterin huone.

WARWICK. Ja Yorkin myös, niin kauan kuin tää käsi.

KUNINGAS LUDVIG. Te, Edward, Oxford, ja te, Margareeta, Suvaitkaa syrjään käydä siksi aikaa, Kuin lisää puhuttelen Warwickia.

KUNINGATAR MARGAREETA. Hänt' ettei Warwick sanoillaan vain tenhois!

(Kuningatar, prinssi ja Oxford vetäytyvät syrjään.)

KUNINGAS LUDVIG. No, sano, Warwick, tuntos puolesta, Edwardko oikea on kuninkaanne? Sen kanss' en mielelläni ryhtyis liittoon, Jok' ei ois laillisesti valittu.

WARWICK. Nimeni, kunniani siitä annan.

KUNINGAS LUDVIG. Mut onko hän myös kansan lempilaps?

WARWICK. Sit' enemmän, kuin turman laps on Henrik.

KUNINGAS LUDVIG. Nyt suoraan sano, teeskentelemättä. Mihinkä määrään sisartani Bonaa Hän rakastaa.

WARWICK. Niin rakastavan näyttää, Kuin hänen-laisen sopii valtiaan. Ma usein kuulin hänen vannovan, Ett' ikuisuuden puu on rakkautensa: Siveyden maassa juurtuu se, ja lehtii Ja heitii rakkauden auringossa, Kateutt' ei pelkää, halveksintaa vaan, Jos Bona hänt' ei päästä tuskistaan.

KUNINGAS LUDVIG. No, sisar, anna kuulla päätöksesi.

BONA. Sun myöntös tai sun kieltos on myös minun. (Warwickille.) Mut tunnustan, ett' usein tätä ennen, Kun kuninkaanne ansioista kuulin, Rakkauteen korva kiusas järkeä.

KUNINGAS LUDVIG. Siis, Warwick: Edward sisaremme saakoon. Ja heti määräys tehtäköön, mit' antaa Kuninkaan tulee hälle eläkkeeksi, Jok' oisi myötäjäisten mukainen. — Margareeta todistakoon, että Bona Englannin kuninkaan on kihlattu.

PRINSSI. Edwardin, — Englannin ei kuninkaan.

KUNINGATAR MARGAREETA. Kavala Warwick! Viekkahasti tahdoit Mun pyyntöäni tällä liitoll' estää. Henrikin ystävä ol' äsken Ludvig.

KUNINGAS LUDVIG. On hänen vieläkin ja Margareetan. Mut heikko jos on oikeutenne kruunuun — Edwardin menestys sit' osoittaisi — Niin kohtuullist' on, että minä pääsen Vapaaksi avun-lupauksestani. Mut kaikki hyvät teill' on tarjona, Mit' anotte ja minä vain voin antaa.

WARWICK. Skotlanniss' elää Henrik mukavasti. Hän tyhjä on, ei menettää voi mitään; Teill', entisellä kuningattarella, On isä, joka voi teit' elättää, Ja näin te ette Ranskan vaivoiks ole.

KUNINGATAR MARGAREETA. Vait, sinä hävytön ja rietas Warwick, Jok' ylennät ja kaadat kuninkaita! En lähde, kunnes kyynelin ja sanoin; Joiss' asuu totuus, Ludvigille näytän Sun juonesi ja herras valhe-lemmen: Molemmat olette te yhtä maata.

(Postitorvi kuuluu ulkoa.)

KUNINGAS LUDVIG. Sanoma meille, taikka sulle, Warwick.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Tää kirje teille, herra lähettiläs, Markiisi Montaguelta, veljeltänne; — Tää kuninkaalle meidän kuninkaalta; — Tää teille, rouva: keltä, sit' en tiedä.

(Kaikki lukevat kirjeitään.)

OXFORD. Hymyilee kuningatar uutisilleen, Mut Warwick otsaa rypistää; hyv' on!

PRINSSI. Kas, Ludvig polkee jalkaa maltitonna; Käy kaikki vielä hyvin, toivon ma.

KUNINGAS LUDVIG. Millaiset sinun uutisesi, Warwick? Ja entä teidän, kaunis kuningatar?

KUNINGATAR MARGAREETA. Minun tuo arvaamatont' iloa.

WARWICK. Ja minun mieliharmia ja tuskaa.

KUNINGAS LUDVIG. Kuninkaas onko nainut lady Greyn, Ja, sun ja omaa juontaan kaunistaakseen, Tään kirjelapun mulle lohduks laittaa? Sekö se hänen Ranskan liittons' on? Noin rohkeneeko pilkata hän meitä?

KUNINGATAR MARGAREETA. Sanoinhan ennalta jo, mit' on maata Edwardin rakkaus, kunto Warwickin.

WARWICK. Kuningas Ludvig, taivaan kuullen vannon, Niin totta autuaaks kuin tulla tahdon, Ett' olen puhdas vilpist' Edwardin. Mun kuninkaani ei hän enää ole, Kun näin mua häpäisee, viel' enemmän Tok' itseään, jos häpeänsä näkis. Ma unohdinko, että Yorkin heimo Isäni varhaan surmaan vei ja salli Sisaren-tyttäreni raiskattavan?[7] Kuninkaan kruunun hänellekö hankin, Ja perinnöstään työnsin Henrikin, Ja häpeänkö näin saan palkakseni? Häpeä hälle! Kunnia on mun. Ja saadakseni jälleen kunniani, Min hänen tähtensä ma menetin, Pois luovun hänestä ja palaan jälleen Luo Henrikin. — Siis, jalo kuningatar, Pois vanhat salavihat heittäkää; Täst' edes olen nöyrä palvelijanne. Ma neiti Bonan loukkauksen kostan Ja jälleen Henrikin ma valtaan nostan.

KUNINGATAR MARGAREETA. Sanasi, Warwick, vihan lemmeks kääntää: Syyt vanhat anteeks suon ja iloitsen, Ett' ystävä taas olet Henrikin.

WARWICK. Niin ystävä, niin tosi ystävä, Ett' armosta jos Ludvig kuningas Valiojoukon sotureita antais, Lupaisin Englantiin ne sotaan viedä Ja istuimeltaan syöstä tyrannin. Uus morsian ei hälle turvaks liene; Ja Clarence puolestaan — niin kertoo kirje — Hänest' on varmaan luopumaisillaan, Kun himo hänet naimaan vei, eik' arvo Eik' isänmaamme pelastus ja turva.

BONA. Kuink', armas veli, Bona kostetaan, Jos sin' et kurjaa kuningatart' auta?

KUNINGATAR MARGAREETA. Kuink', arvon prinssi, Henrik saattaa elää, Jos sin' et toivotonta pelasta?

BONA. Min' anon samaa, mitä kuningatar.

WARWICK. Ja minä teihin yhdyn, neiti Bona.

KUNINGAS LUDVIG. Ja minä häneen, sinuun, Margareetaan. Siis vihdoin vakaast' olen päättänyt Teit' auttaa.

KUNINGATAR MARGAREETA. Kiitokset nöyrät kaikkein puolesta!

KUNINGAS LUDVIG. Englannin airut, sinä, riennä heti Sanomaan tuolle valhekuninkaalles, Viekkaalle Edwardille, että Ludvig Lähettää naamioita tanhumaan Hänen ja uuden morsionsa häihin. Näet, kuink' on laita; häntä säikyttele.

BONA. Sano, että minä pajunoksaa kannan[8] Toivossa, ett on taas hän pian leski.

KUNINGATAR MARGAREETA. Sano, että minä surupuvun heitän Ja pukeudun pian panssariin.

WARWICK. Sano, minä hänen solvauksensa kostan Ja pian hänen päästään kruunun nostan. Kas tuossa palkkas! Mene!

(Sanansaattaja menee.)

KUNINGAS LUDVIG. Warwick, sinä, Ja Oxford, viisituhat miestä viekää Meritse sotaan Edwardia vastaan. Tää jalo kuningatar ja tää prinssi Väkeä uutta ajan tullen tuovat. Mut ensin, poista multa epäilys; Uskollisuudestas mink' annat takuun?

WARWICK. Uskollisuuttani mun taatkoon tämä: Jos kuningatar suo ja nuori prinssi, Niin heti tyttäreni vanhimman, Iloni, annan tälle avioksi.

KUNINGATAR MARGAREETA. Sen hyvin suon, ja tarjostasi kiitän. — Niin, Edward, hän on siveä ja kaunis; Siis riennä, kättä anna Warwickille Ja kätes kanssa anna ikilupaus, Ett' aino-omaksesi hänet otat.

PRINSSI. Ma hänet otan, hän sen ansaitsee; Ja tuossa käteni ma pantiks annan.

(Antaa kättä Warwickille.)

KUNINGAS LUDVIG. Mit' aikaillaan? Nyt väen pestaukseen Ja sinä, Bourbon, yliamiraali, Saat sotalaivoilla ne saattaa yli. Ma varron vain, ett' Edward koston saa Siit', että ilkkui Ranskan prinsessaa.

(Kaikki menevät, paitse Warwick.)

WARWICK. Ma lähettinä tulin Englannista, Mut palaan verivihollisena. Mull' oli naimakaupat toimenani, Mut julman sodan vastaukseksi vien. Häll' eikö muita ilveens' esineeksi? Mut minäpä sen ilveen murheeks käännän. Minä ensimmäisnä kruunun hälle annoin, Minä ensimmäisnä pois sen hänelt' otan: Ei, että Henrikkiä säälisin, Mut pilkat tahdon kostaa Edwardin.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.

(Gloster, Clarence, Somerset ja Montague tulevat.)

GLOSTER. No, veli Clarence, miten miellyttää Tuo uusi naiminen Greyn lesken kanssa? Veljemme arvokkaan kai teki kaupan?

CLARENCE. Niin, Ranskaanhan on matkaa; hän ei voinut Warwickin palaamista odottaa.

SOMERSET. Vait, loordit: tuossa tulee kuningas.

GLOSTER. Ja hyvin valikoitu nuorikkonsa.

CLARENCE. Ma sanon suoraan hälle arveluni.

(Torventoitauksia. Kuningas Edward seurueineen, Lady Grey kuningattarena, Pembroke, Stafford, Hastings y.m. tulevat.)

KUNINGAS EDWARD. No, Clarence, kuinka naimiseeni tyydyt? Niin mietteiss' olet, kuin ei ois se mieleen.

CLARENCE. Niin tyydyn, niinkuin Ludvig taikka Warwick, Joill' ymmärrys ja miehuus on niin heikko, Ett' eivät suutu tästä loukkauksesta.

KUNINGAS EDWARD. He syyttä suuttuisivat; he vain ovat Ludvig ja Warwick; min' oon Edward, herra Teidän ja Warwickin; teen mitä tahdon.

GLOSTER. Niin, kuningas saa tehdä mitä tahtoo, Mut hoppu-naiminen on harvoin onneks.

KUNINGAS EDWARD. Sinäkin, veli Gloster, loukkaannutko?

GLOSTER. En minä: en, Jumala varjelkoon, Ett' erottaisin minä, mit' on yhteen Jumala yhdistänyt; oiskin sääli Erottaa paria noin sopivaa.

KUNINGAS EDWARD. Pois ilkut nuo ja närkästymiset! Sanokaa syy, miks lady Grey ei sopis Englannin kuningattareks ja minun. — Ja tekin, Somerset ja Montague, Sanokaa suoraan mitä luulette.

CLARENCE. Ma luulen, että Ludvig kuninkaasta Vihamiehen saatte, hän kun pilkaks joutui Tuon neiti Bonan naimajutun tähden.

GLOSTER. Ja Warwick, joka ajoi asiaanne, Tään uuden liiton kautt' on häväisty.

KUNINGAS EDWARD. Mut mitä, jos ma jonkin keinon keksin, Mill' ehkä hyvittää voin kummankin?

MONTAGUE. Kuitenkin tämä liitto Ranskan kanssa Ois voinut ulkomyrskyilt' yhteiskuntaa Enemmän varjella kuin kotikauppa.

HASTINGS. Montague eikö tiedä, että maamme On itse turvanaan, jos itseens' uskoo?

MONTAGUE. Mut Ranskan turviss' on se turvatumpi.

HASTINGS. Voi Ranskaa käyttää, vaan ei Ranskaan luottaa. Jumal' on turvamme ja valtameret, Jotk' on Hän meille vahvaks linnaks suonut; Me niiden apuun luottakaamme vain: Niiss' on ja itsessämme paras turva.

CLARENCE. Puheesta tuosta Hastings ansaitsee Avioks saada neiti Hungerfordin.

KUNINGAS EDWARD. No, entä? Minä tahdon sen ja sallin, Ja tässä minun tahtoni on laki.

GLOSTER. Mut minusta ei ollut oikein tehty[9] Lord Scalesin perijä ja tytär antaa Tuon rakkaan nuorikkonne veljelle; Hän mulle sopisi tai Clarencelle; Mut morsiosta unhotitte veljet.

CLARENCE. Niin, muuten lord Bonvillen tytärt' ette Ois suonut nuorikkonne pojalle Ja veljet jääneet aivan paljahille.

KUNINGAS EDWARD. Oi, Clarence-parka! Puolisonko tähden Noin tyytymätön? Hankin sulle vaimon.

CLARENCE. Makunne näytti oma valintanne, Se oli kehno; suokaa siis mun itse Omia käydä asioitani; Sen vuoksi pian teidät jätänkin.

KUNINGAS EDWARD. Jää tahi mene; kuningas min' olen, En veljieni tahdon alainen.

KUNINGATAR ELISABET. Ennenkuin majesteetti suvaitsi Kuningattaren arvoon minut nostaa, — Oikeuden mukaan myöntäkää se, loordit, — En sukuperää ollut alhaista.[10] On alhaisemmill' ollut sama onni. Mut niinkuin minua ja sukuani Tää arvo kunnioi, niin tylyytenne, Te, loordit, joille tahdoin mieliks olla, Surulla, vaarall' iloani uhkaa.

KUNINGAS EDWARD. Yreitä noita älä liehi, armas. Mikä suru, mikä vaara sua kohtais, Kun Edward ainainen on ystäväs Ja herra, jota noiden tulee kuulla? Niin, mua kuulla, sua rakastaa, Jos eivät vihaani he tahdo nostaa; Ja jos niin käy, niin kyllä sua suojaan, Ja vihani he koston saavat maistaa.

GLOSTER (syrjään). Ma puhun vähän, mietin enemmän.

(Sanansaattaja tulee.)

KUNINGAS EDWARD. No, airut, Ranskast' uutta, kirjeitäkö?

SANANSAATTAJA. Ei kirjeitä, ja niukoin sanojakin. Mut ilman erityistä lupaanne En rohkene ma niitä kertoa.

KUNINGAS EDWARD. Lupani saat: siis lyhyesti kerro Nyt niiden sanat, minkä verran muistat.

SANANSAATTAJA. Nää hänen sanans' oli lähteissäni: "Mene ja sano valhekuninkaalle, Viekkaalle Edwardille, että Ludvig Lähettää naamioita tanhumaan Hänen ja uuden morsionsa häihin."

KUNINGAS EDWARD. Noin uljas? Luulee kai, ett' olen Henrik. Mitä sanoi Bona-neiti naimisista?

SANANSAATTAJA. Nää sanat lausui lempein ylenkatsein: "Sano, että minä pajunoksaa kannan Toivossa, ett' on taas hän pian leski."

KUNINGAS EDWARD. En häntä moiti: vähempää ei voinut Hän sanoa, kun vääryys koski häntä. Mut mitä sanoi Margareeta-rouva? Hän myöskin läsnä oli, kuulin ma.

SANANSAATTAJA. "Sano", hän sanoi, "surupuvun heitän Ja pian pukeudun panssariin."

KUNINGAS EDWARD. Hän näyttää sotanaiseks aikovan. Mut mitä sanoi Warwick loukkaukseen?

SANANSAATTAJA. Äkeissään enemmän kuin kaikki muut Hän oli majesteettiinne ja sanoi: "Sano, että hänen solvauksensa kostan Ja pian hänen päästään kruunun nostan."

KUNINGAS EDWARD. Noin uhkailla se petturiko tohti? Aseisiin siis, kun varotetaan näin! He sodan saavat, ylpeydestään palkan. Mut Warwick Margareetan ystäväkö?

SANANSAATTAJA. Niin likeisessä ystävyydess' ovat, Ett' Edward Warwickin nai tyttären.

CLARENCE. Vanhemman kai; ma tahdon nuoremman. Veli kuningas, voi hyvin: lujass' istu! Warwickin toista tytärtä nyt minä Käyn kosimaan: vaikk' en saa valtakuntaa, En tahdo huonomp' olla naimisessa. — Warwickin ystävät, ja minun, tulkaa!

(Clarence menee, ja Somerset seuraa häntä.)

GLOSTER (syrjään). En minä vain! Mun mieleni se tähtää kauemmaksi; En Edwardin, vaan kruunun tähden jään.

KUNINGAS EDWARD. Warwickin puolta Somerset ja Clarence! Siis täytyy pahinta mun varoa; Nyt hätä suuri on ja kiire tarpeen. — Pembroke ja Stafford, väen värväykseen Ja kaikki sotakuntoon laittamaan! Ma tulen itse oiti jäljestä.

(Pembroke ja Stafford menevät.)

Montague, Hastings, epäilyksest' ensin Minut päästäkää. Te veren, heimon puolest' Olette Warwickia lähimmät; Minua rakkaampiko Warwick teille? Jos niin on, menkää hänen puolelleen: Parempi vihamies kuin viekas veikko. Mut teillä mieli jos mua palvella, Niin valall' ystävän se vahvistakaa, Ett' ijäks poistuis epäluuloni.

MONTAGUE. Montague taattu, totta Jumal' auta!

HASTINGS. Niin, totta Jumal' auta, Hastings myös!

KUNINGAS EDWARD. Sinäkin, veli Richard, meidän puolta?

GLOSTER. Uhaksi kaikkein, jotk' on teitä vastaan.

KUNINGAS EDWARD. No niin, nyt olen varma voitosta. Siis matkaan vain, ja, joutuin tehden työmme, Warwickin ulkomaiset joukot lyömme.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Tasanko Warwickshiressä.

(Warwick ja Oxford tulevat, mukanaan ranskalaisia ja muita sotajoukkoja.)

WARWICK. Ei, loordi, tähän saakka kaikk' on hyvin. Alhaiso meihin liittyy joukoittain.

(Clarence ja Somerset tulevat.)

Kas, tuossa tulee Somerset ja Clarence! Sanokaa suoraan: ystäviäkö?

CLARENCE. Ei pelkoa, mylord!

WARWICK. Siis, jalo Clarence, terveeks Warwickiin! Somerset, terveeks! — Pelkuruutta oisi Nyt epäillä, kun ystävyyden merkiks Avoimen kätens' antaa jalo sydän; Edwardin veljeä vois muuten luulla Vain teko-ystäväksi hankkeillemme; Siis, terveeks, Clarence; tyttäreni saat. Ei muuta nyt, kuin että peitoss' yön, — Kun huoletonna leirissään on veljes, Soturit kaupungeissa hajallaan, Ja jotkut vain on vartiona hällä — Hänet yllätämme sekä vangiks teemme. Vakoojat sanoo helpoks tehtävän. Kuin Diomedes-urho ja Ulysses, Uljas ja viekas, Kheson leiriin hiipi Ja sieltä ryösti Thrakian ihmeratsut, Niin mekin, peitoss' öisen mustan vaipan, Edwardin vahdin pian kellistämme, Ja hänet vangitsemme, — emme tapa, Tää kun on oleva vain yllätys. — Ken mua seuraa tähän seikkailuun, Huutakoon johtajansa kanssa: "Henrik".

(Kaikki huutavat "Henrik!")

Mars, hiljaa! Jumala ja pyhä Yrjö Avuksi Warwickin ja meidän miesten!

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Edwardin leiri lähellä Warwickia.

(Muutamia vahtisotureita kuninkaan teltan edustalla.)

1 VAHTISOTURI. No, miehet, asemaansa joka sorkka. Kuningas on jo mennyt nukkumaan.

2 VAHTISOTURI. Hän eikö mene vuoteeseen?

1 VAHTISOTURI. Ei, hän on tehnyt pyhän lupauksen Ei ennen nauttiakseen rauhan unta, Kuin Warwick tai hän itse joutuu alle.

2 VAHTISOTURI. Huomenna kai se päivä on, jos Warwick Niin lähell' on, kuin sanotaan.

3 VAHTISOTURI. Mut sano, Ken on tuo ylhä herra, joka makaa Kuninkaan kanssa hänen teltassaan?

1 VAHTISOTURI. Kuninkaan paras ystävä, lord Hastings.

3 VAHTISOTURI. Vai niin! Mut miksi käskee kuningas Päämiesten pitää majaa kaupungeissa, Kun kylmällä hän kentäll' itse värjyy?

2 VAHTISOTURI. Se vaarallisempaa, siis maineikkaampaa.

3 VAHTISOTURI. Minusta kunnialla rauhass' elää On parempaa kuin vaarallinen maine. Jos Warwick tietäis hänen tilansa, Niin herättäisi hänet; se on varma.

1 VAHTISOTURI. Jos meidän peitsemme ei häntä estäis.

2 VAHTISOTURI. Miks tässä vahdiss' ollaan, jos ei häntä Suojella yöllisiltä hyökkäyksiltä?

(Warwick, Clarence, Oxford, Somerset tulevat sotajoukknjensa kanssa.)

WARWICK. Tuoss' ompi teltta, tuossa, miss' on vahti Miehuutta vain! Nyt mainetta, jos milloin! Mua seuratkaa, ja Edward koht' on meidän.

1 VAHTISOTURI. Ken siellä?

2 VAHTISOTURI. Seis, tai olet surman oma!

(Warwick ja kaikki muut huutavat: "Warwick! Warwick!" ja hyökkäävät vahtisoturien päälle, jotka pakenevat ja huutavat: "Aseisiin! Aseisiin!" Warwick ja muut ajavat heitä takaa.)

(Torvien ja rumpujen soidessa palajavat Warwick ja muut, tuoden mukanansa kuninkaan nojatuolissa yövaippaan käärittynä. Gloster ja Hastings pakenevat näyttämön poikitse.)

SOMERSET. Nuo keitä ovat, jotka pakenevat?

WARWICK. Richard ja Hastings; menkööt; täss' on herttua.

KUNINGAS EDWARD. Kuin? Herttua! Kun viimeks erottiin, Mua sanoit kuninkaaksi.

WARWICK. Ajat muuttuu. Kun mua lähettinä solvasitte, Niin kuninkuuden otin teiltä pois, Ja nimitän nyt teidät Yorkin herttuaks. Kuin voisi valtakuntaa johtaa mies, Jok' airuttaan ei osaa kohdella, Ei osaa yhteen vaimoon tyytyä, Ei osaa veljein kanssa veljiks olla, Ei osaa kansan parast' aatella, Ei vihamiehilt' itseänsä kaita?

KUNINGAS EDWARD. Sinäkö, myöskin täällä, veli Clarence? Nyt näen, ett' Edwardin on vaipuminen. Mut, Warwick, kovan onnen uhallakin, Uhalla sun ja koko liittokuntas, Ain' Edward kuninkaana käyttäytyy. Vaikk' onnen nurjuus herrauteni kaataa, Sen pyörää henkeni on ylempi.

WARWICK. Siis hengess' Edward olkoon kuningas.

(Ottaa Edwardin päästä kruunun.)

Mut Englannin on kruunupää nyt Henrik, Ja tosikuningas: vain varjo sinä. — Lord Somerset, sun pyydän toimittamaan, Ett' Edward herttua heti saatetaan Veljeni, Yorkin arkkipiispan, luokse. Kun Pembrokea ensin löylytän, Niin tulen jäljestä ja Ludvigin Ja Bona-neidin vastauksen kerron. — Hyvästi siksi, hyvä herttua York!

KUNINGAS EDWARD. Se kestää täytyy, mik' on sallimaa; Ei auta tuulta, virtaa vastustaa.

(Kuningas Edward viedään pois. Somerset seuraa häntä.)

OXFORD. Nyt mitä muuta tehtävänä, loordit, Kuin mennä joukkoinemme Lontooseen?

WARWICK. Niin kyllä, se on ensi tehtävämme: Kuningas Henrik päästää vankeudesta Ja nostaa valtaistuimelle taas.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.

(Kuningatar Elisabet ja Rivers tulevat.)

RIVERS. Mist' on tuo äkkimuutos teissä, rouva?

KUNINGATAR ELISABET. Ah, veli Rivers, etkö ole kuullut, Kuink' äsken Edward-kuninkaan on käynyt?

RIVERS. Hukannut tappelunko Warwickille?

KUNINGATAR ELISABET. Ei, mutta oman suuren persoonansa.

RIVERS. Mitä? Onko majesteetti kaatunut?

KUNINGATAR ELISABET. On, melkein kaatunut: hän vanki on, Joko sitte uskottomat vahdit petti, Tai vihollinen hänet yllätti. Ja lisäks kuulin, että halluss' on hän Tuon Yorkin piispan, joka Warwick-pedon On veli ja siis meidän vihamies.

RIVERS. Surkeita uutisia todellakin! Mut, arvon rouva, kaikki täytyy voittaa, Voi Warwickinkin tuhon päivä koittaa.

KUNINGATAR ELISABET. Siis meit' ei epäilys saa katkeroittaa. Ma epätoivon torjun rakkaudesta Edwardin lapseen, jok' on kohdussani; Se käskee vihani mun hillitä Ja nöyryydellä kantaa ristiäni. Sen vuoks niin monta kyynelt' alas nielen, Vert' imeväiset huokaukseni salpaan, Ne ettei hukuttais tai tuhois tätä Edwardin lasta, kruununperijätä.

RIVERS. Mut, rouva, miss' on Warwick?

KUNINGATAR ELISABET. Lontooseen, Kuulemma, marssii, asettamaan kruunun Henrikin päähän jälleen. Lopun arvaat: Edwardin ystävät on kaadettava. Mut estääkseni julman väkivaltaa — Sill' ei saa luottaa valanrikkojaan, — Ma heti pyhän turvapaikan etsin, Niin että Edwardin ma oikeuksista Ainakin perillisen pelastan. Siell' ei mua väkivalta, juonet tapaa. Siis paeta kun voimme, paetkaamme; Jos Warwick meidät saa, niin surman saamme.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Metsästyspuisto Middlehamin linnan läheisyydessä Yorkshiressä.

(Gloster, Hastings, sir William Stanley y.m. tulevat.)

GLOSTER. Lord Hastings ja sir Stanley, älkää enää Ihmeeksi panko, miks toin teidät tänne Tiheimpään puiston viitaan. Näin on laita: Veljeni, kuninkaamme, niinkuin tietty, On täällä piispan vankina ja nauttii Hyvänä-pitoa ja vapautta. Hän usein, pieni joukko vartiona, Huvikseen tulee tänne riistan-ajoon. Ma hälle salaa tiedon laitoin, että, Jos syyksi tuoden urheilunsa, tänne Hän tähän aikaan tulee, niin hän tapaa Tääll' ystävät ja hevoset ja miehet, Jotk' ovat valmiit pelastamaan hänet.

(Kuningas Edward ja eräs jahtimies tulevat.)

JAHTIMIES. Tänne, mylord: se täällä piilee riista.

KUNINGAS EDWARD. Ei, tänne: täällä, näet, on jahtimiehet. No, veli Gloster, Hastings, ja te muut, Näin piispalt' aiotteko riistaa ryöstää?

GLOSTER. Tila ja aika kysyy kiirettä. Veli, puiston poskess' odottaa sua ratsu.

KUNINGAS EDWARD. Mihinkä sitten matka?

HASTINGS. Lynniin, mylord, ja sieltä Flanderiin.

GLOSTER. Osasit oikein; samaa minä tuumin.

KUNINGAS EDWARD. Sun intos, Stanley, vielä palkitsen.

GLOSTER. Miks aikailemme? Nyt ei aikaa juoruun.

KUNINGAS EDWARD. Tuletko mukaan, jahtimies, vai mitä?

JAHTIMIES. Sen ennen teen, kuin jään ja joudun hirteen.

GLOSTER. No, tulkaa; älkää siinä jaaritelko!

KUNINGAS EDWARD. Hyvästi, piispa! Warwick lepyttele; Takaisin mulle kruunu rukoele.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Huone Towerissa.

(Kuningas Henrik, Clarence, Warwick, Somerset, nuori Richmond, Oxford, Montague, Twmerin linnan päällikkö ja seuralaisia.)

KUNINGAS HENRIK. Nyt, päällikkö, kun ystävät ja Luoja Edwardin ovat syösseet istuimeltaan, Vapaudeks muuttaneet mun vankeuteni, Suruni iloks, toivoks pelkoni, Mit' olen sulle huolenpidon velkaa?

PÄÄLLIKKÖ. Ei alamainen velo valtiastaan; Mut nöyrä rukous jos sallitaan, Niin anteeks anon teidän armoltanne.

KUNINGAS HENRIK. Mist' anteeks? Hyvänäkö-pidostasi? Hyvyytes palkitsen, siit' ole varma, Kun vankeuteni muutit mulle huviks, Sellaiseks huviks, mitä lintu tuntee Häkissä, kun se, kauan tuskailtuaan, Kotoisen sulolaulun raikuessa, Unohtaa vapautensa. — Sinä, Warwick, Lähinnä Jumalaa, mun vapautit, Ja siitä Jumalaa ja sua kiitän: Hän oli tekijä, sin' olit ase. Siis, jotta onnen vihat voittaisin, Eläen halpana, sen iskuist' erin, Ja jotta minun turmantähteni Ei kohtais tämän armaan maani kansaa, Niin sulle, Warwick, vaikka itse kannan Ma valtikkaa, nyt hallituksen annan: Sinulla toimissas on aina onni.

WARWICK. Olitte aina avuistanne kuulu, Nyt teiss' on viisaus yhtä suur' kuin avut, Kun onnen juonet taiten vältätte: Vain harvat tähtiensä johtoon tyytyy. Mut yhtä seikkaa moitin, majesteetti: Mun valitsette, vaikk' on Clarence läsnä.

KUNINGAS HENRIK. Ei, Warwick, sinä vallan ansaitset: Sinulle taivas syntymässäs antoi Jo laakerseppeleen ja öljypalmun Sodan ja rauhan valtamerkiksi; Siis sulle mielist' annan ääneni.

WARWICK. Min' annan Clarencelle ääneni.

KUNINGAS HENRIK. Warwick ja Clarence, tänne kätenne! Ne yhdistäkää, samoin sydämmenne, Ett' eripura hallintaa ei haittais; Teen kummastakin teistä protektorin, Ja itse vietän hiljaist' elämää Ikäni lopun käyttäin hartauteen Ja synnin syyttöön, Herran kiitokseen.

WARWICK. Mitä vastaa Clarence valtiaansa tahtoon?

CLARENCE. Hän siihen suostuu, jos vain Warwick suostuu; Sun onneesi ma luotan kokonaan.

WARWICK. Siis suostun, vaikka vastenmielisesti. Henrikin ruumiiseen, kuin kaksoisvarjo, Nyt liitymme ja häntä edustamme, Tarkoitan hallituksen vaivoissa; Hän arvoss' itse rauhaa nauttikoon. Mut, Clarence, nyt on enemmän kuin tarvis Julistaa heti Edward petturiksi Ja panna maansa, tavaransa kiinni.

CLARENCE. No tietenkin; ja säätää perimys.

WARWICK. Ja siin' ei Clarencea unhoteta.

KUNINGAS HENRIK. Mut ensin, ennen muita tehtäviä, Mun suokaa pyytää — en nyt enää käske — Ett' oiti Margareeta kuningatar Ja Edward prinssi tuodaan Ranskasta: Siks kunnes heidät näen, peittää puoliks Epäily, pelko vapauteni ilon.

CLARENCE. Se kiireimmiten tehdään, majesteetti.

KUNINGAS HENRIK. Lord Somerset, ken on tuo nuorukainen, Jost' on niin hellä teillä huolenpito?

SOMERSET. Se Richmondin on kreivi, nuori Henrik.

KUNINGAS HENRIK. Käy tänne, sinä toivo Englannin![11]

(Laskee kätensä hänen päänsä päälle.)

Jos totuutt' ennustavan hengen mulle Salaiset voimat suo, niin tulee tuosta Kauniista pojast' isänmaamme siunaus. Katseessaan asuu rauhan majesteetti, Pää luotu kruunua on kantamaan Ja käsi valtikkaa; hän vastaisuudess' On valtaistuimelle kaunistus. Hän suuren saakoon arvon: hän taas saattaa Sen nostaa, minkä minä olin kaataa.

(Sanansaattaja tulee.)

WARWICK. Mit' uutta, ystäväni?

SANANSAATTAJA. Että Edward Veljenne huostasta on päässyt pakoon Ja mennyt, kuten kuuluu, Burgundiin.

WARWICK. Ikävä seikka! Kuinka pääsi pakoon?

SANANSAATTAJA. Glosterin herttua Richard ja lord Hastings, Jotk' odottivat väijyin puiston päässä, Nää piispan jahtimiesten käsistä Pois hänet ryöstivät ja vapauttivat: Hän riistan-ajoss' oli joka päivä.

WARWICK. Ei tarpeeks tarkka ollut veljeni. Mut tulkaa, majesteetti, varatkaamme Lääkettä haavaan, jonka ehkä saamme.

(Kaikki menevät, paitse Somerset, Richmond ja Oxford.)

SOMERSET. Edwardin pako mua huolettaa: Apua saa hän varmaan Burgundista, Ja silloin meill' on sota ennen pitkää. Kun Henrikin tää viime ennustus Nuoresta Richmondista mieltä nosti, Niin nyt jo painaa pelko, että voisi Näiss' otteluissa jotain sattua, Jok' oisi hälle haitaksi ja meille. Siis, Oxford, pahint' estääksemme, heti Bretagneen paras hänet lähettää Siks kun tää kansaismyrsky herkeää.

OXFORD. Niin kyllä, kruununsa jos Edward voittaa, Niin Richmondin ja meidän paha koittaa.

SOMERSET. Niin, Bretagneen me hänet laittakaamme. Pois tulkaa, kiirettä nyt pitää saamme.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Yorkin edustalla.

(Kuningas Edward, Gloster ja Hastings tulevat sotajoukkoineen.)

KUNINGAS EDWARD. Niin, veli Gloster, Hastings ja te muut, Sen verran sentään korvaust' onni soi, Ett' alhaisen ma asemani taaskin Henrikin valtakruunuun vaihtaa saan. Onnella menin, tulin meren poikki, Burgundist' avun tuoden toivotun. Nyt mitä muuta, näin kun Ravensburgist' Olemme tulleet Yorkin porteille, Kuin käydä sisään omaan herttuakuntaan.

GLOSTER. Kiinnikö portti? — Se ei mulle mieleen: Monelle kompastus jo kynnykseen Varoittaa vaarasta sen sisäpuolla.

KUNINGAS EDWARD. Loruja! Nyt ei peljättää saa taiat. Sisähän hyvällä tai pahalla! On tänne ystäväimme määrä tulla.

HASTINGS. Ma vielä kerran porttiin kolkutan.

(Yorkin määri ja hänen neuvoksensa ilmestyvät muurille.)

MÄÄRI. Tiesimme, loordit, teidän tulostanne, Ja varanpiteeks portit suljimme: Nyt Henrikin me ollaan alamaiset.

KUNINGAS EDWARD. Jos, määri, Henrik kuninkaanne on, Niin Edward ainakin on Yorkin herttua.

MÄÄRI. Niin totta olettekin, hyvä loordi.

KUNINGAS EDWARD. No, herttuakuntaani nyt vaadin vain, Ja olen siihen yksin tyytyväinen.

GLOSTER (syrjään). Mut kuononsa kun kettu vain saa sisään, Niin kyllä pian ruumiinsakin saa.

HASTINGS. No, määri, mitä epäilette? Auki! Olemme ystäviä Henrikin.

MÄÄRI. Vai niin! No silloin portti avataan.

(Alenevat alas muurilta.)

GLOSTER. Älykäs päällikkö ja helppo kääntää!

HASTINGS. Se kunnon vanhus kaikkeen mukautuu, Kun itse säästyy vain. Kun sisään päästään, Niin kyllä pian hänet käännämme Ja kaikki neuvoksetkin järjilleen.

(Määri ja kaksi neuvoskunnan vanhinta tulevat ulos kaupungista.)

KUNINGAS EDWARD. Ei tätä porttia saa sulkea Pait yöksi sekä sota-aikaan, määri. Mies, pelko pois, ja tänne avaimet!

(Ottaa häneltä avaimet.)

Minä kaupunkia puolustan ja sua Ja joka miestä, joka seuraa mua.

(Marssisoitto. Montgomery tulee marssien sotajoukkoineen.)

GLOSTER. Se John Montgomery on, veliseni, Ja varma ystävä, jos en ma pety.

KUNINGAS EDWARD. Terve, sir John! Mut miksi asevoimin?

MONTGOMERY. Kuningast' auttamaan, kun myrsky riehuu, Niin kuin on velvollisuus alamaisen.

KUNINGAS EDWARD. Kiitos, Montgomery! Mut kruunun pyyteet Nyt syrjäss' on; vain herttuakuntaa vaadin, Siks kunnes Jumal' antaa muutkin meille.

MONTGOMERY. Hyvästi! Pois siis lähden: kuningasta Vain tahdoin palvella, en herttuaa. No, rummut soimaan! Marssikaamme pois!

(Rummut lyövät marssia.)

KUNINGAS EDWARD. Ei, sir John, hetkeks jääkää; tuumaillaan, Miten on parhain saatavissa kruunu.

MONTGOMERY. Vai tuumaillaan! Ei, lyhyeen, jos ette Nyt julistaudu kuninkaaksemme, Niin jääkää omaan onneenne; ma menen Niit' estämään, jotk' avuks aikoo teille. Miks taistella, kun ette mitään vaadi?

GLOSTER. Miks noita estelöitä, veli Edward?

KUNINGAS EDWARD. Kun vahvistumme, teemme vaatimukset; On siihen saakka viisaint' olla vaiti.

HASTINGS. Pois arvelut! Nyt miekka hallitsee.

GLOSTER. Peloton mieli ensin sieppaa kruunun. Kuninkaaks paikalla sun huudamme; Se huuto ystävää tuo monta sulle.

KUNINGAS EDWARD. Siis tehkää tahtonne: mun oikeus on, Ja Henrik vain on kruunun anastaja.

MONTGOMERY. Nyt valtiaani haastaa niinkuin pitää. Nyt olen soturi ma Edwardin.

HASTINGS. Torvet soimaan! Edward kuninkaaksi! — Soturi, sinä, lue julistus!

(Antaa eräälle soturille paperin. Torventoitauksia.)

SOTURI (lukee). "Edward neljäs, Jumalan armosta, Englannin ja Ranskan kuningas, Irlannin herra, j.n.e."

MONTGOMERY. Ken oikeutt' ei myönnä Edwardille, Sen tässä haastan kahden-aseisille.

(Viskaa maahan hansikkaansa.)

KAIKKI. Eläköön Edward neljäs!

KUNINGAS EDWARD. Kiitos, Montgomery! Kiitos, loordit kaikki! Tään hyvän maksan, jos mua onni auttaa. Nyt täksi yöksi jäämme tänne Yorkiin; Mut aamuauringon kun kultavaunut Tuolt' ilman rannan takaa nousevat, Niin Warwickin ja kumppanien kimppuun! Ah, tyly Clarence! Henrikkiä mairit Ja veljes petit — huono teko sulta! Mut sua käyn ja Warwickia vastaan. — Mars, uljaat joukot! Voittoon luottakaa! Ken voiton saa, se voiton palkan saa.

(Menevät.)

Kahdeksas kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.

(Torventoitauksia. Kuningas Henrik, Warwick, Clarence, Montague, Exeter ja Oxford tulevat.)

WARWICK. Nyt mitä tehtävä on, loordit? Edward On Belgiasta raisuin saksalaisten Ja tylsäin alankomaalaisten kanssa Turvassa tullut kautta kanaalin Ja marssii väkineen nyt Lontooseen, Ja häneen yhtyy huimat kansajoukot.

KUNINGAS HENRIK. Väkeä kokoon, häntä torjumaan!

CLARENCE. On pieni kyven pian tukeutettu, Mut yltyneenä se ei virroin sammu.

WARWICK. Mull' ystäviä Warwickshiress' on: Rauhassa tyynet ovat, sodass' uljaat; Ne kokoan; — sun, Clarence poika, tulee Kentistä, Suffolkista, Norfölkista Kerätä ritarit ja ylimykset; — Sa, veli Montague, saat miehiä Northampton-, Buckingham- ja Leicester-shirestä, Jotk' alttiit kuulemaan on käskyjäsi; — Sa, uljas Oxford, ylen rakastettu, Keräile Oxfordshirest' ystäväsi. — Kuningas taattuin kansalaisten kesken, Kuin tämä saari meren vyöttämänä Tai nymphain ympäröimänä Diana, Lontoossa asu, kunnes sinne saamme. — Pois, loordit! Nyt ei vastaamiseen aikaa. — Hyvästi, majesteetti!

KUNINGAS HENRIK. Hyvästi, Sa, Hektorini, toivo Troiani!

CLARENCE. Kädelle muisku luottamuksen merkiks!

(Suutelee Henrikin kättä.)

KUNINGAS HENRIK. Ylevä Clarence, ollos onnekas!

MONTAGUE. Pois huoli; se mun jäähyväiseni.

OXFORD (suudellen Henrikin kättä). Tää mun on uskollisuuteni tunnus.

KUNINGAS HENRIK. Sa, rakas Oxford, hyvä Montague, Ja kaikki muut, hyvästi vielä kerran!

WARWICK. Siis, loordit, Coventryssa tavataan,

(Warwick, Clarence, Oxford ja Montague menevät.)

KUNINGAS HENRIK. Ma hetken lepään täällä linnassa. Mit' arvelette, lanko Exeter? Minusta sotavoima Edwardin Ei kestä minun joukkojani vastaan.

EXETER. Se varma, ellei viettele hän muita.

KUNINGAS HENRIK. En sitä pelkää; kuntoni on tietty. En korvaa ummistanut rukouksilta, Anojaa estelyill' en viivytellyt, Haavoille lääkett' oli säälini, Surkeutta suurta lempeyteni liensi, Armolla kyynelvirrat kuivasin; En heiltä tavaroita tavoitellut, Veroja suuria en kiskonut, En hevin kostanut, jos erehtyivät. Miks Edward heille rakkaampi kuin minä? Nää lemmet vaatii vastalempeä; Ja, leijona kun vuonaa hyväilee, Niin vuona sitä lakkaamatta seuraa.

(Ulkona huudetaan: "Eläköön Lancaster! Eläköön Lancaster!")

EXETER. Kuningas, kuulkaa! Mikä huuto tuo?

(Kuningas Edward, Gloster ja sotureita tulee.)

KUNINGAS EDWARD. Kiinni tuo kehno Henrik! Viekää pois! Ja meidät huutakaa taas kuninkaaksi! — Sin' olet näiden pikku-ojain lähde; Nyt tukin sen, ja mereni ne nielee Ja suuremmaks vain paisuu, ne kun kuivuu. — Pois Toweriin viekää! Puhua ei saa hän.

(Henrik viedään pois.)

Nyt, loordit, rientäkäämme Coventryyn: On sinne asettunut julma Warwick. Nyt paahtaa päivä, vaan jos aikailemme, Voi talven kylmät jäätää toivehemme.

GLOSTER. Pois, ennenkuin hän joukkonsa on koonut; Ja mahtava tuo pettur' yllättäkää! Nyt, urhot uljaat, joutuin Coventryyn!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Coventry.

(Muurille tulevat Warwick, Coventryn määri, kaksi sanansaattajaa y.m.)

WARWICK. Miss' uljaan Oxfordin on lähetti? Kuink' etäällä on, hyvä mies, sun herras?

1 SANANSAATTAJA. Dunsmoren luona, tänne marssissa.

WARWICK. Ja veli Montague kuink' etäällä? Missä se Montaguen on lähetti?

2 SANANSAATTAJA. Hän vahvan joukon kanss' on Daintryn luona.

(Sir John Somerville tulee.)

WARWICK. Kuink' armaan poikani on, Somerville? Kuink' etäällä on arviolta Clarence?

SOMERVILLE. Southamiin jätin hänet joukkoineen; Hän tääll' on kahden tunnin kuluessa.

(Rummun pärrytystä.)

WARWICK. Se Clarence on, jo rumpunsa ma kuulen.

SOMERVILLE. Ei hänen ole nuo: Southam on tuolla; Nuo rummut tulee Warwickista päin.

WARWICK. Ken se siis lienee? Äkki-ystäväkö?

SOMERSET. Jo lähell' ovat; kohta saatte kuulla.

(Marssi. Torven toilauksia. Kuningas Edward ja Gloster tulevat sotajoukkoineen.)

KUNINGAS EDWARD. Mies, muurille ja soita keskusteluun!

GLOSTER. Kas, tuima Warwick muurill' astuu tuolla.

WARWICK. Kirottu harmi! Hauska Edward täällä? Vakooja nukkuiko vai lahjottiinko, Kun hänen tulostaan ei hiiskunut?

KUNINGAS EDWARD. Kaupungin portit, Warwick, avaatko? Kauniisti puhu, nöyräst' alas polvi, Kuninkaaks sano, pyydä armoa, Niin tämän loukkaukses anteeks annan.

WARWICK. Päin vastoin, sinä täältä joukkos vie, Tunnusta, kuka nosti sun ja kaasi, Mua sano suosijaks, tee katumus, Niin yhä saat sa olla Yorkin herttua.

GLOSTER. Kuningas olis ollut vähin sana; Vai suottaileeko vasten tahtoaan?

WARWICK. Mut onhan herttuakunta oiva lahja.

GLOSTER. On kyllä, köyhän kreivin antimiksi. Noin oiva lahjast' oisin vasallisi.

WARWICK. Minähän veljellesi kruunun annoin.

KUNINGAS EDWARD. Siis on se mun, vaikk' anti Warwickin.

WARWICK. Et ole Atlas, se on raskas sulle; Sa hempu, lahjans' ottaa Warwick pois; Nyt Henrik Warwickin on kuningas.

KUNINGAS EDWARD. Mut kuninkaas nyt Edwardin on vanki; Siis, uljas Warwick, vastaa mulle tähän: Mit' ompi ruumis, kun on poissa pää?

GLOSTER. Ai, että Warwick on niin varomaton: Hän tahtoi voittaa kympin, eikä nähnyt, Ett' oli kuningas jo pakkaan pantu! Näit viimeks piispan linnassa sen raukan, Nyt varmaan hänet kohtaat Towerissa.

KUNINGAS EDWARD. Niin kyllä; siltä olet yhä Warwick.

GLOSTER. No, Warwick, ota vaari; polvi maahan! No, joutuin! Tao, kun on rauta kuuma.

WARWICK. Tuon käden ennen poikki lyön ja viskaan Sen tuolla toisella sun silmillesi, Kuin sinun etees lasken lippuni.

KUNINGAS EDWARD. Niin, laske tuulen vain ja virran mukaan! Tää käsi, kiertyin sysitummaan tukkaas, Kun lämmin viel' on poikkilyöty pääs, Verelläs piirtää hiekkaan nämä sanat: "Ei tuuliviiri Warwick enää pyöri."

(Oxford tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

WARWICK. Riemuisat liput! Tuossa tulee Oxford!

OXFORD. Oxford, Oxford, Lancasterin puolta!

(Oxford sotajoukkoineen menee kaupunkiin.)

GLOSTER. On auki portti, mennään mekin sisään.

KUNINGAS EDWARD. Vois takaa tulla toinen vihamies. Tää paikka hyvä: pian hyökkäyksen He tekevät ja käyvät tappeluun. Jos ei, niin huono kaupungin' on turva, Pelottaa voimme sieltä pian heidät.

WARWICK. Oi, terve, Oxford! Apusi on tarpeen.

(Montague tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

MONTAGUE. Montague, Montague, Lancasterin puolta!

(Menee sotajoukkoineen kaupunkiin.)

GLOSTER. Sinä ja veljes, sydänverillänne Kalliisti saatte petoksenne maksaa.

KUNINGAS EDWARD. Jot' ankarampi vastus, sitä suuremp' On voitto; sieluni jo aavistaa Minulle onnea ja menestystä.

(Somerset tulet liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

SOMERSET. Somerset, Somerset, Lancasterin puolta.

(Menee sotajoukkoineen kaupunkiin.)

GLOSTER. Kaks herttuaa, Somersetia kuin sinä, Henkensä Yorkin suvulle on myynyt; Sin' olet kolmas, jos tää miekka tepsii.

(Clarence tulee liehuvin lipuin ja helisevin soitoin.)

WARWICK. Kas, tuossa Clarence tulee uljain voimin Veljelleen taistelua tarjoomaan: Hänest' on kalliimp' oikeuden voitto Kuin veljenrakkaus ja luonnon siteet.

(Gloster ja Clarence kuiskuttelevat.)

Tule, Clarence! Tulethan, kun Warwick kutsuu.

CLARENCE. Tiedätkö, isä Warwick, mit' on tämä?

(Ottaa pois punaruusun hatustaan.)

Kas tuossa, häpeäni sinuun viskaan! Kukistaa isän huonetta en tahdo, Miss' oma veri yhteen kivet juotti, Ja nostaa Lancasterin. Luuletko, Ett' on niin luonnottoman julma Clarence, Ett' omaan veljeensä ja kuninkaaseen Kamalan sota-aseen virittää? Mua pyhäst' ehkä valastani soimaat? Jos pidän sen, niin olen turkkaisempi Kuin Jephta uhratessaan tyttärensä. Niin suren tätä hairaustani, Ett', armon saadakseni veljeltäni, Sun veriviholliseks julistan, Ja lupaan, missä ikänä sun tapaan, — Ja sinut tapaan, jos vain liikkeell' olet — Sinulle kostaa ruman viettelysi. Niin, suurellinen Warwick, sua uhmaan Ja punastuen käännyn veljeeni. — Suo anteeks, Edward, parannusta teen; Ja, Richard, älä virheistäni suutu: Täst'edes näin en horjuvainen ole.

KUNINGAS EDWARD. No, terveeks! Kymmenesti rakkaamp' olet, Kuin jos et koskaan ansainnut ois vihaa.

GLOSTER. Terveeksi, Clarence! Tuo on veljen työtä.

WARWICK. Pääkavaltaja, kirottu ja halpa!

KUNINGAS EDWARD. No, Warwick, kaupungista pois ja taistoon, Tai korvissas sen kivet sinkoilee!

WARWICK. En turvakseni tänne salpautunut. Barnetiin heti lähden, siellä vaadin Sua, Edward, taisteluun, jos uskallat.

KUNINGAS EDWARD. Kyll' Edward uskaltaa, ja näyttää tietä. — Nyt taistoon, loordit! Pyhä Yrjö! Voittoon!

(Marssi. Menevät.)

Toinen kohtaus.

Tappelutanner Barnetin lähellä.

(Sotamelskettä ja hyökkäyksiä. Kuningas Edward tulee, raastaen haavoittunutta Warwickia.)

KUNINGAS EDWARD. Tuoss' ole! Kuole pois, ja pelko kuolkoon! Tuo Warwick meidän kaikkein oli kammo. — Nyt varro, Montague: nyt olet teuras, Warwickin luille sopiva sun seuras.

(Menee.)

WARWICK. Ah, lähell' eikö ketään? Tule tänne, Vihamies tai ystävä, ja kerro mulle Ken voittanut on, Warwick vaiko York? Miks kysyn? Ruhjottu jo ruumiini, Veri, raukeus ja sairas sydän näyttää, Ett' antaa täytyy tämä ruumis maalle Ja voitto vihamiehelle, kun sorrun. Näin kaatuu kirveen tieltä setripuu, Jonk' oksat ylvää kotkaa suojeli, Jonk' alla varjoss' uinui jalopeura, Jonk' ylti latvan lakka laajemmalle Rutimoraitaa ja jok' alhaat pensaat Kylmiltä myrskysäiltä suojeli. Tää silmä, min nyt kuolon huntu kaihtaa, Maailman kaikki salajuonet urkki; Nää otsan rypyt, vertyneet nyt aivan, Kuninkaan haudoiksi ne verrattiin: Voi Warwick hautaa kaivaa kuninkaille; Kun otsaa rypistin, ei mieli nauraa. Nyt tomu, veri tahraa kunniani. Maat, mannut, puistot kaikki jättää saan; Ja tiluksistani ei mulle muuta Jälelle jää kuin tämän ruumiin mitta. Mit' arvo, loisto, valta? Multaa, maata. Kuink' elätkin, et surmaa välttää saata.

(Oxford ja Somerset tulevat.)

SOMERSET. Ah, Warwick, jos nyt oisit niin kuin me, Niin korjattaviss' oisi tappiomme! Sotavoiman vahvan kuningatar kuuluu Ranskasta tuoneen. Paeta jos voisit!

WARWICK. En tahtois paeta. — Ah, Montague, Käteeni, veli, käy, jos täällä olet, Ja sieluani huulin pidätä. Et mua rakasta; sa muuten, veli, Pois kyynelilläs huuhtoisit tuon hurmeen, Jok' istuu huuliini ja puheen estää. Oi, riennä, Montague, ma muuten kuolen.

SOMERSET. Ah, Warwick! Montague jo lähti pois; Viimeiseen huusi nimeäs, ja sanoi: "Tervehdi urhoollista veljeäni." Viel' oisi puhunut, ja puhuikin, Mut niinkuin laukaus holvissa se kaikui, Ei selvää siitä saanut; viimein toki Ma kuulin huokausten lomasta: "Hyvästi, Warwick!"

WARWICK. Rauha sielulleen! — Paetkaa, loordit, pelastukaa! Warwick Hyvästi sanoo: taivaass' yhdytään.

(Kuolee.)

OXFORD. Pois! Kuningatarta nyt vastaan mennään.

(Menevät, kantaen pois Warwickin ruumiin.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta samaa tappelutannerta.

(Torventoitauksia. Kuningas Edward tulee riemusaatossa; Clarence, Gloster y.m.)

KUNINGAS EDWARD. Näin pitkält' onni tekee nousua: Nyt voiton seppeleet mua kaunistavat. Mut keskell' ihanata päivää tätä Uhkaavan, mustan pilven näen, jok' aikoo Kilpailla kirkkaan aurinkomme kanssa, Ennenkuin vaipuu lännen vuoteeseen. Nuo sotajoukot, jotk' on kuningatar Ranskasta tuonut, nousseet ovat maihin Ja marssivat, niin kuulin, meitä vastaan.

CLARENCE. Tuon pilven pian leyhkä haihduttaa Ja puhaltaa sen sinne, mistä tuli, Sun säteesi jo kuivaa huurut nuo; Ei kaikki pilvet rajuilmaa nosta.

GLOSTER. Kolmekymmentätuhatta on hällä miestä, Ja Somerset ja Oxford häneen yhtyy. Jos hengen-aikaa vain hän saa, niin joukkons' On varmaan yhtä mahtava kuin meidän.

KUNINGAS EDWARD. Sain taatuilt' ystäviltämme ma tietää, Ett' ohjaa matkansa hän Tewksburyyn. Me, jotka voiton saimme Barnetissa, Riennämme sinne: into raivaa tien; Ja joka kreivikunnasta, min kautta Vain marssimme, me lisävoimaa saamme. Nyt rummut soimaan! Miehuutt'! Eteenpäin!

(Torventoitauksia. Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Tasanko Tewksburyn lähellä.

(Marssi. Kuningatar Margareeta, prinssi Edward, Somerset, Oxford ja sotureita tulee.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Ei vitsas tappiotaan päivittele, Vaan korvata sit' ilomielin koittaa. Vaikk' onkin meiltä masto mereen syössyt, Ankkuri mennyt, köysi katkennut, Ja puolet miehistöstä meri niellyt, Viel' elää luotsi; pitäisikö hänen Peräsin heittää ja, kuin pelko poika, Lisätä meren vettä kyynelin Ja liian vahvaa vielä vahvistaa? Kun näin hän voihkii, kaatuu ehkä laiva, Jot' into ois ja miehuus auttaa voinut. Ah, mikä häpeä! Mik' erhetys! Ol' ankkurimme Warwick: mitä siitä? Montague isomastomme: no entä? Tapetut veikot taakelimme: niin? Mut eikö Oxford toinen ankkurimme? Somerset toinen kelpo mastomme? Ja taakelimme Ranskan ystävät? Ja miksi, vaikka tottumattomia, Minä ja Edward emme voisi kerran Kätevän perämiehen tointa pitää? Peräsint' emme jätä itkun vuoksi, Vaan haahden turvaamme — vaikk' eittäis tuuli — Luotoihin sekä särkkiin särkymästä. Laineita uhmaa, älä liehakoi! Ja Edward eikö ole raivo meri? Ja Clarence petollinen pölyhiekka? Ja Richard ryhmyllinen turmaluoto? Kaikk' alus-raukan vihamiehiä? Jos uida voit, ah! se ei paljon auta; Jos hiekkaan jalkas panet, vaivut oiti; Jos astut luodolle, sun virta vie; Tai kuolet nälkään, kolmin kerroin nälkään. Ma tällä, loordit, tahdon osoittaa, Ett', ykskin teistä paeta jos aikoo, Nuo veljekset hänt' enempää ei sääli Kuin raivot aallot, luodot taikka särkät. Miehuutta siis! Vain lapsen heikkoutta On sitä valittaa, jot' ei voi välttää.

PRINSSI. Oi, moinen urhoollinen nainen voisi, Jos nämä sanat kuulis pelkuri, Niin tämän rinnan miehuudella täyttää, Ett' aseittakin voittais asemiehen! En tätä puhu epäluulosta; Jos epäilisin ketään pelkuriksi, Niin heti tiehensä hän mennä sais, Jott' ei hän täällä pelkuruuttaan voisi Kehenkään saastuttaa. Jos tääll' on moista — Jost' armon Herra varjelkoon! — niin menköön, Ennenkuin apuansa tarvitsemme.

OXFORD. Vaimot ja lapsetko noin uljaat ovat, Ja urhot pelkäis! — Mikä häpeä! Oi, kelpo prinssi! Kuulu esi-isäs Sinussa elää; kauan elä sinä; Kuvansa ole, maineens' elvyttäjä!

SOMERSET. Ken moisesta ei toivost' ottele, Hän menköön maata ja, jos herää, tulkoon, Kuin huuhka päiväll', ivaksi ja kummaks.

KUNINGATAR MARGAREETA. Jalo Somerset ja kelpo Oxford, kiitos!

PRINSSI. Minäkin kiitän; muut' ei mulla antaa.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Aseisiin, loordit! Edward lähestyy, Valmiina taistoon; siis vain rohkeutta!

OXFORD. Sen arvasin: sen miehen temppuja On rientää noin, meit' yllättääksensä.

SOMERSET. Mut erehtyy: olemme varusteissa.

KUNINGATAR MARGAREETA. Mua ilahuttaa nähdä intoanne.

OXFORD. Täss' asemamme on, täst' emme väisty.

(Marssi. Kuningas Edward, Clarence, Gloster tulevat etäältä sotajoukkoineen.)

KUNINGAS EDWARD. Tuoss', sotaveikot, on se okametsä, Jonk' oman voimamme ja taivaan avull' Aiomme ennen iltaa juuria. Tuleenne sytykett' ei enää tarvis, Se kyllin lieskaa kärventääkseen nuo. Nyt taistonmerkki vain ja työhön, loordit!

KUNINGATAR MARGAREETA. Ritarit, loordit, ylimykset, puheen Mult' itku kieltää: joka sanaan, nähkääs, Mun täytyy silmieni vettä juoda. Siis tään vain sanon: Henrik kuninkaanne On noiden vankina, pois hält' on kruunu, Maa tappotalona, kansa teuraana, Lait poljettuina, aarteet häviössä; Ja tuossa susi, joka ryöstön teki. Teiss' oikeus on; siis, Herran nimeen, loordit! Rohkeutta vain! Nyt merkki taisteluun!

(Molemmat armeijat menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta samaa tasankoa.

(Solamelskettä; hyökkäyksiä; peräytymistä. Sitten tulevat kuningas Edward, Clarence, Gloster sotajoukkoineen: kuningatar Margareeta, Oxford ja Somerset vankeina.)

KUNINGAS EDWARD. Nyt loppu melskeisen on taistelun. Pois Oxford heti Hamin linnaan viekää, Ja syypään Somersetin kaula poikki! Pois viekää, pois! En tahdo kuulla heitä.

OXFORD. En minä aio sanoin vaivaks olla.

SOMERSET. En minä myös; ma kohtaloni kärsin.

(Vartijat vievät pois Oxfordin ja Somersetin.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Surulla surun laaksoss' eritään, Mut iloll' ilotarhass' yhdytään.

KUNINGAS EDWARD. No, onko julistettu, että se, Ken löytää Edwardin, saa hyvän palkan, Ja että hän saa pitää henkensä.

GLOSTER. On; vaan kas tuossa nuori Edward tulee.

(Sotamiehiä tulee ja Edward prinssi heidän kanssaan.)

KUNINGAS EDWARD. Se hempu tänne! Häntä kuulkaamme. Haa! Voiko noinkin pieni oka pistää? Mink' annat meille hyvityksen, Edward, Siit' että miekkaan tartuit, kansan nostit, Ja kaiken tämän tuhon aikaan sait?

PRINSSI. Puhu kuin alamainen, pöyhkä York! Oleta, että isäni nyt puhuu: Kruunustas luovu, tuohon polvistu, Niin samat sanat esitän ma sulle, Kuin sinä mulle, sinä kavaltaja.

KUNINGATAR MARGAREETA. Oi, noin jos luja oisi isäs ollut!

GLOSTER. Niin hameessa sa vielä saisit käydä, ja Lancaster sais pitää housunsa.

PRINSSI. Aesopus[12] talviöisin tarinoitkoon, Sen jutut törkeät ei sovi täällä.

GLOSTER. Sanastas tuosta kidutan sua, poika.

KUNINGATAR MARGAREETA. Oletkin ihmiskiduttajaks luotu.

GLOSTER. Pois, hiiteen pois tuo häijy torapussi!

PRINSSI. Pikemmin pois tuo häijy kyssäselkä!

KUNINGAS EDWARD. Vait, poika ynseä, tai kieles salpaan!

CLARENCE. Hävytön vesa, liiaks olet suulas.

PRINSSI. Minä tiedän tehtäväni, te vain ette. Haurelias Edward, — valapatto Clarence — Ja epäluoma Richard, — kaikki tietkää: Min' olen herranne, te petturit! — Mult' oikeuden ja isältäni ryöstit.

KUNINGAS EDWARD. Kas tuossa saat, tuon herjan ilmikuva!

(Lävistää hänet.)

GLOSTER. Värvitkö? Tuossa, tuskain lievikkeeksi!

(Lävistää hänet.)

CLARENCE. Ja tuossa, mua kun valapatoks sätit!

(Lävistää hänet.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Minutkin tappakaa!

GLOSTER (lävistämäisillään hänet). Sen kyllä teemme.

KUNINGAS EDWARD. Seis, Richard, seis! Jo teimme liikaakin.

GLOSTER. Miks torall' enää maailman hän täyttäis?

KUNINGAS EDWARD. Hän pyörtyy! Tuntoon hänet saattakaa!

GLOSTER. Mua puolustele veljelleni, Clarence; Lontoossa tärkeiss' asioissa käyn. Te kohta saatte sieltä uutta kuulla.

CLARENCE. Mitä sitte? Mitä?

GLOSTER. Tower! Tower!

(Menee.)

KUNINGATAR MARGAREETA. Oi, Edward! Haasta äidillesi, lapsi! Oi, etkö voi? Oo, murhaajat! Te, konnat! Caesarin murha veren vuodatusta Ei ollut eikä moitittava rikos, Jos tätä murhaa siihen verrataan. Hän oli mies, tää sitä vastoin laps, Ja miehet raivoaan ei tuhlaa lapseen. Murhaajaa pahempaako? Sanokaa! Ei, ei, ei! Sydän särkyy, jos ma puhun, Ja puhun siksi, että sydän särkyy. — Te teurastajat, konnat, verikoirat! Ihanan taimen kesken taitoitte. Ei lasta teillä, tappurit! Jos oisi, Jo aatellessa niitä syttyis sääli. Mut laps jos teille suodaan, olkaa varma, Se nuorena jo teiltä riistetään, Niinkuin te tämän nuoren prinssin teitte.

KUNINGAS EDWARD. Pois hänet viekää, väkivalloin viekää.

KUNINGATAR MARGAREETA. Ei, älkää viekö; tähän tappakaa! No, tuohon iske! Työsi anteeks annan. Kuin? Etkö? Sitten sinä tee se, Clarence.

CLARENCE. Sitä hyvää en tee sulle, jumalauta!

KUNINGATAR MARGAREETA. Tee, hyvä Clarence! Rakas Clarence, tee se.

CLARENCE. Kuulithan valani, sit' en ma tee.

KUNINGATAR MARGAREETA. Niin, mutta tapaat tehdä pattovalan. Nyt laupeutt' ois se, mik' ol' ennen synti. Siis et? Miss' on se hornan teurastaja, Se ruma Richard? Richard, missä olet? Et ole täällä; murha sun on almus, Sa veren anojaa et koskaan hylkää.

KUNINGAS EDWARD. Pois hänet viekää'

KUNINGATAR MARGAREETA. Niinkuin tämän prinssin, Niin teidän käyköön sekä teikäläisten!

(Menee.)

KUNINGAS EDWARD. Mihin on Richard mennyt?

CLARENCE. Päätä pahkaa Lontooseen, valmistamaan Towerissa Veristä illallista, niinkuin luulen.

KUNINGAS EDWARD. Pikainen on hän, kun saa päähänpiston. Nyt matkaan! Rahalla ja kiitoksella Päästämme joukot; sitten Lontooseen Näkemään, miten rakas vaimo jaksaa: Jo varmaan laittanut on pojan mulle.

(Menevät.)

Kuudes kohtaus.

Lontoo. Huone Towerissa.

(Kuningas Henrik istuu kirje kädessä. Towerin linnan päällikkö seisoo hänen vieressään. Gloster tulee.)

GLOSTER. Huomenta, mylord! Kirjassako kiinni?

KUNINGAS HENRIK. Niin, hyvä herra: oikeammin, herra; Imarrus syntist' on, ja hyvä samoin; Hyvä Gloster yhtä ois kuin hyvä piru, Ja yhtä tuhmaa; siis, ei: hyvä herra.

GLOSTER. Mies, mene! Meill' on puhuttavaa kahden.

(Linnan päällikkö menee.)

KUNINGAS HENRIK. Noin sutta veltto paimen pakenee; Näin leikkaa teurastajan veitsi ensin Lakean lampaan villat, sitten kurkun. — Mitä kuolinkohtaus!' aikoo Roscius Nyt näytellä?

GLOSTER. Ain' ounoo syypää pahaa; Poliisiks varas luulee joka pensaan.

KUNINGAS HENRIK. Se lintu, jok' on liimasaitass' ollut, Se joka pensast' aroin siivin karttaa; Ja minä, pienen linnun kurja isä, Nyt edessäni näen sen turman tuojan, Mi poikaseni kiehtoi, vei ja tappoi.

GLOSTER. Mik' oli houkkio se Kreetan mies, Kun houkutteli lentoon poikansa, Ja tämä houkka siten mereen hukkui!

KUNINGAS HENRIK. Daedalus minä; poikani Icarus; Isäni Minos, pakomme jok' esti; Aurinko, joka pojan siivet poltti, Sun veljes, Edward; sinä itse meri, Min pahansuopa kuilu hänet nieli. Ah, surmaa minut miekoin, älä sanoin! Tikarin piston ennen sydän kärsii Kuin korva tätä murhetarinaa. Mut miksi tulit? Henkeäni tahdot?

GLOSTER. Luuletko, että olen teloittaja?

KUNINGAS HENRIK. Vainooja olet, sen ma varmaan tiedän; Ja syyttömäin jos murha teloitusta, Niin olet sinä teloittaja myös.

GLOSTER. Sun poikas tapoin pöyhkeilynsä tähden.

KUNINGAS HENRIK. Jos sinut oisi tapettu, kun ensin Sa pöyhkeilit, niin sin' et enää eläis Etk' oisi voinut tappaa poikaani. Ennustan, että monet tuhannet, Jotk eivät vielä aavistakaan vaaraa, Ja monen ukon, monen lesken huokaus, Ja monen orvon itkettyneet silmät — Poikaansa isä suree, leski miestään, Ja orpo vanhempainsa äkkisurmaa — Pahovat päivää, jolloin sinä synnyit. Syntyissäs huuhka huusi, — paha merkki; Kehrääjä kirkui, ennustaen turmaa; Ja koirat ulvoi, myrsky kaatoi puita, Harakat nauroi virttä vihlovaa, Ja korppi kyyristihe savutorveen. Enemp' ol' äidilläs kuin äidin tuska, Mut vähemmän hän sai kuin äidin toivon, Sai häijyn, kuvattoman möhkän vain, Puun kauniin hedelmän ei kaltaistakaan. Kun synnyit, oli sulla hampaat suussa: Tulithan maailmata puremaan. Ja, jos on totta, mitä lisää kuulin, Niin tulit —

GLOSTER. Vait! — Kuole kesken puhettas, profeetta!

(Lävistää hänet.)

Muun muass' oli tehtäväni tämä.

KUNINGAS HENRIK. Ja vielä monet muutkin murhat. — Herra, Suo anteeks syntini, suo anteeks hälle!

(Kuolee.)

GLOSTER. Mitä? Lancasterin ylhäisveri laskee Maan sisään aivan? Luulin että nousis! Kas, kuinka miekka raukan surmaa itkee! Noin purppuraiset noreet tihkukoot Jokaisesta, ken huonettamme uhkaa! — Jos viel' on elon kipinää, niin mene Alas helvettiin ja sano, että minä Sun lähetin, (Lävistää hänet vielä kerran.) niin, minä, jok' en tiedä Pelosta, säälist' enkä rakkaudesta. Niin, se on totta, mitä Henrik sanoi: Ilmoille tulin jalat edellä; Siis eikö minun syytä kiirehtiä Ja oikeutemme anastajat kaataa? Kätilö ihmetteli, naiset huusi: "Heresta varjelkoon! On hampaat sillä!" Niin olikin; siis päivänselvää on, Ett' ärähdän ja puren niinkuin koira. Kun taivas tällaiseks on ruumiin tehnyt, Niin horna sielun painakoon sen mukaan! Ei mulla veljeä, en tule veljeen; Ja halliparran taivaallinen rakkaus Niiss' asukoon, jotk' ovat toisiinsa, Ei minussa; min' olen yksin minä. — Varo, Clarence; valon multa hämmennät, Mut hankin sulle pikimustan päivän: Levitän kansaan moisen ennustuksen, Ett Edward peloissaan on hengestään, Ja pelon poistaakseni surmaan sinut. Henrik ja Edward-prinssi ovat poissa: Nyt, Clarence, sun on vuoros; muitten sitten. Ma nousta tahdon parhaaks parahitten. Vien tuonne piiloon, Henrik, ruumis-räiväs, Mun riemupäivän' on sun kuolinpäiväs.

(Menee, raastaen perässään ruumista.)

Seitsemäs kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.

(Kuningas Edward istuu valtaistuimella, kuningatar Elisabet ja pikku prinssi Clarence, Gloster, Hastings y.m. seisovat hänen ympärillään.)

KUNINGAS EDWARD. Englannin valtapaikall' istun taas, Vihollis-verin jälleen voitetulla. Kaadoimme urhoolliset vastustajat Kuin syksyn viljan täydess' uljuudessaan: Somersetia kolme, kolmin kerroin Rohkeiksi sankareiksi tunnettua; Kaks Cliffordia, isän sekä pojan; Kaks Northumberlandia, joiden vertaist' Ei ollut sotaratsun kannustajaa; Nuo uljaat karhut lisäks, Warwickin Ja Montaguen, jotk' omiin kahleisiinsa Kuninkaallisen leijonan on panneet Ja metsää järistäneet ärjynnällään. Näin kruunust' epäluulon ehkäisimme Ja astinlaudaks saimme luottamuksen. — Tule, Betty, että suudella saan poikaa. — Sun tähtes, lapsi, setäsi ja minä Valvoimme aseet yllä talviöitä, Kävimme jalan kesän helteessä, Ett' oisi turvattuna sulle kruunu, Ja vaivoistamme sadon korjaisit.

GLOSTER (syrjään). Tuon sadon tärvelen, sun pääs kun kaatuu: Huomattu viel' en ole maailmassa. Tää selkä taakkoja on varten köyry; Ja taakan vielä nostaa se, tai taittuu. — Sa tietä tee, — ja sinä täytä työ!

KUNINGAS EDWARD. Clarence ja Gloster, kuningattarelle Nyt alamaisuusvala tehkää, veljet, Ja nuorta prinssiänne suudelkaa.

CLARENCE. Alamaisuuteni kuningattarelle Tään nuoren prinssin huuliin kiinnitän.

KUNINGATAR ELISABET. Jalo Clarence, kiitos! Kiitos, hyvä veli!

GLOSTER. Ja merkiks, että sukupuutas arvon, Tään painan suudelman sen hedelmään. — (Syrjään.) Näin antoi Juudas suuta mestarilleen, Ja huusi: "Eläköön!", kun mietti: "Kuolkoon!"

KUNINGAS EDWARD. Nyt hallitsen ma niin kuin sydän toivoi: Maan rauhaan sain ja ystäviksi veljet.

CLARENCE. Mit' aiotte nyt tehdä Margareetan? Isänsä Ranskalle on pantiks pannut Sisiliat ja Jerusalemin Ja lähettää ne tänne lunnahiksi.

KUNINGAS EDWARD. Pois viekää, Ranskaan hänet laivatkaa. — Ei muuta nyt, kuin nauttikaamme aikaa Remuilla, juhlilla ja näytelmillä, Niinkuin on hovin ratoks sopivaa. — Nyt rummut, torvet soimaan! Pois nyt huoli! Nyt alkaa hallintamme riemupuoli.

(Menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] Uskalla siipeäänkään liikutella. Haukkajahdista otettu kuvaus. Haukkain kaulaan sidottiin kelloja, jotta pyydettävät linnut eivät tohtisi lähteä lentoon.

[2] Sata puntaa olkihuiskasta. Toraisiin tai irstaisiin naisiin kiinnitettiin häpeärangaistukseksi olkihuiska. Sen näyttäminenkin naiselle oli jo loukkaus.

[3] Menelaus oli aisankannattajain klassillinen perikuva.

[4] Glosterin herttuakunta tietää pahaa. Thomas Woodstock ja Humphrey, kumpikin Glosterin herttuoita, olivat tulleet murhatuiksi.

[5] Päiväksi kauemmin kuin ihme kestää. Viittaa englantilaiseen sananlaskuun: ei ihme kestä yhdeksää päivää kauemmin.

[6] Jot' emä viel' ei ole valmiiks nuollut. Rahvaan luulon mukaan emäkarhu synnytti muodottoman lihamöhkäleen, jota se sitten nuolemalla valmiiksi muodosteli.

[7] Salli sisarentyttäreni raiskattavan. Tähän tekoon oli Edward tehnyt itsensä syypääksi Warwickin omassa kodissa.

[8] Sano, että minä pajunoksaa kannan. Pajunoksa tai pajuseppel oli hyljätyn lemmen vertauskuva.

[9] Minusta ei ollut oikein tehty j.n.e. Rikkaat ja ylhäiset perijättäret olivat kuninkaan holhouksen alaiset.

[10] En sukuperää ollut alhaista. Elisabetin äiti oli naimisissa Bedfordin herttuan kanssa ja siis Henrik viidennen käly.

[11] Käy tänne, sinä toivo Englannin. Nuori Richmond tuli myöhemmin kuninkaaksi Henrik seitsemännen nimellä ja teki lopun ruusujen sodasta.

[12] Aesopus oli kyssäselkä niinkuin Glosterkin.