E-text prepared by Tapio Riikonen

KUNINGAS HENRIK NELJÄS I

Kirj.

WILLIAM SHAKESPEARE

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1897.

Näytelmän henkilöt.

KUNINGAS HENRIK NELJÄS.
HENRIK, Walesin prinssi, | kuninkaan pojat.
JUHANA, Lancasterin prinssi, |
Westmorelandin kreivi.
Sir WALTER BLUNT,
THOMAS PERCY, Worcesterin kreivi.
HENRIK PERCY, Northumberlandin kreivi.
HENRIK PERCY, liikanimeltä HOTSPUR, hänen poikansa.
EDMUND MORTIMER, Marchin kreivi.
SCROOP, Yorkin arkkipiispa.
ARCHIBALD, Douglaan kreivi.
OWEN GLENDOWER.
Sir RICHARD VERNON.
Sir JOHN FALSTAFF.
POINS.
GADSHILL.
PETO.
BARDOLPH.
LADY PERCY, nuoren Percyn vaimo, Mortimerin sisar.
LADY MORTIMER, Glendowerin tytär, Mortimerin vaimo.
ROUVA VILKAS, Eastcheapin ravintolan emäntä.
Loordeja, virkamiehiä, sheriffi, viinuri, passari, tallirenki,
ajureita, matkustajia ja seuralaisia.

Tapaus Englannissa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaan linnassa.

(Kuningas Henrik, Westmoreland, Sir Walter Blunt
ja muita tulee.)

KUNINGAS HENRIK.
Mureesta kalvaana ja murtuneena,
Puhaltaa säikytetyn rauhan suomme
Ja äännähdellä uusist' otteluista,
Jotk' ennen pitkää alkaa kaukomailla.
Tään mannun nielu janoinen ei huultaan
Saa omain lasten verill' enää kastaa,
Sen peltoja ei sodan veitsi viiltää,
Ei vainovarsain rautakengät sortaa
Sen kukkia. Nuo vihassilmät, jotka,
Kuin meteoorit pilvitaivahalla, —
Kaikk' yhtä maata, yhtä alkujuurta, —
Yhtyivät äsken hurjass' ottelussa
Ja veljesmurhan verilöylyssä,
Nyt käyvät sovussa ja parittaisin
Kaikk' yhtäänne, eik' enää heimolaistaan,
Maanmiestänsä ja ystäväänsä vastaan.
Ei sodan terä herraans' enää vihlo
Kuin veitsi tupeton. Siis, ystävät,
Kristuksen haudalle, — jonk' olemme
Soturi nyt ja jonka pyhän ristin
Olemme ottaneet, — het' aiomme
Lähettää Englannista sotajoukon,
Jon kädet äidinkohdussa jo luotiin
Pakanan ajoon noilla pyhäin mailla,
Miss' astuneet nuo siunatut on jalat,
Nuo neljätoista sataa vuotta sitten
Naulitut meidän tähden ristinpuuhun.
On vuoden vanha päätöksemme; turhaa
Siis sanoakin, että lähdemme;
Sen vuoksi emme tänne yhteen tulleet. —
Westmoreland, armas lanko, soisin kuulla,
Mit' eilen neuvostossa päätettiin
Tään hurskaan hankkeen edistämiseksi.

WESTMORELAND.
Kuningas, intoa vaan kiira antoi,
Ja monta menoarviota tehtiin
Jo eilisiltana, kun esteeks saapui
Walesista kuorma raskait' uutisia;
Pahin ol', että jalo Mortimer, —
Kun taisteluun vei Herefordshiren miehet
Rajua, hurjaa Glendoweria vastaan,
Tuon tylyn walesilaisen vangiks joutui
Ja tuhatmäärä väestänsä teuraaks,
Joidenka ruumihia Walesin naiset
Niin petomaisesti ja julkeasti
Silpoivat, rääkkäsivät, ett'ei siitä
Punastumatta saata kertoakaan.

KUNINGAS HENRIK.
Siis tieto tästä kahakasta näyttää
Katkaisseen retken tuumat pyhään maahan.

WESTMORELAND.
Niin, kuninkaani, sen ja monta muuta.
Viel' oli pahempi ja ikävämpi
Sanoma pohjoisesta; näin se kuului:
Urhakka Hotspur, nuori Henrik Percy,
Ja kelpo Archibald, tuo ikiuljas,
Koiteltu skottilainen, Holmedoniss'
Yhtyivät ristinpäivänä, ja siellä
Heill' oli verinen ja kuuma hetki,
Mikäli saattoi tykkein jyskehestä
Ja muusta sellaisesta aavistaa;
Näet sanantuoja ratsun selkään astui,
Kun käsikähmä oli kuumimmallaan,
Ja siis ei tuloksesta mitään tiennyt.

KUNINGAS HENRIK.
Täss' uupumaton, harras ystävä,
Sir Walter Blunt, juur alas ratsailt' astui,
Likaamana jos jonkinlaisen pölyn
Tään linnan välillä ja Holmedonin.
Hyviä tuo hän, hauskoj' uutisia:
On Douglas kreivi perin pohjin lyöty;
Kakskolmatta hän näki ylimystä
Ja kymmentuhatt' ylvää skottilaista
Verissään tanterella pinottuina.
Hotspurin vangiks Mordake, Fifen kreivi,
Samaisen Douglaan vanhin poika, joutui
Ja Anguksen, Atholin, Menteithin
Ja Murrayn kreivit. Eikö kelpo saalis
Ja kunnon voitto tää? Niin, eikö, lanko?

WESTMORELAND.
On tosiaan se voitto, josta prinssit
Vois ylpeillä.

KUNINGAS HENRIK.
Nyt murheeseen mun saatat
Ja syntisesti kadehtimaan, ett' on
Northumberlandilla noin kelpo poika,
Noin maineen kielten kilvan kiittämä,
Solein taimi koko puistikossa,
Imaran onnen lemmikki ja ylpeys,
Jonk' ylistystä kun ma katselen.
Näen otsall' oman Henrikkini pelkkää
Häpeän, räähkän tahraa. Jospa joku
Yöleikko keiju lapsemme jo kehdoss'
Ois vaihtanut, ja mun jos pojastani
Ois tullut Percy, hänen Plantagenet!
Mun Henrikkini hän sais, minä hänen.
Mut hänt' en huoli muistaa. — Mitä, lanko,
Tuon nuoren Percyn korskast' arvelette?
Hän vangit, jotka taistelussa otti,
Omanaan pitää, mulle laittain tiedon,
Ett' yksin Mordake mun on, Fifen kreivi.

WESTMORELAND.
Tuon oppi sedältään hän, Worcesterilta,
Jok' aina turmantähtenne on ollut;
Siks arvoanne vastaan pöyhistellen
Nyt nostelee hän nuoruutensa harjaa.

KUNINGAS HENRIK.
Mut siitä vaadin häntä tilille;
Ja siksi täytyy pyhän retkemme
Jerusalemiin jäädä tuonnemmaksi.
Ens tiistaina on meillä neuvottelu
Windsorissa, se loordein tiedoks viekää;
Mut takaisin te itse joutuun tulkaa:
Enemp' on puhuttavaa, tehtävää,
Kuin mitä vihast' ilmaista nyt saatan.

WESTMORELAND.
Käskynne täytän, armollinen herra.

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Paikka sama. Toinen linnan huone.

(Henrik, Walesin prinssi, ja Falstaff tulevat.)

FALSTAFF.
No, Heikku, mikä aika nyt on päivästä, poikaseni?

PRINSSI HENRIK. Sinä olet niin paksupääksi tullut vanhan sektin juonnista, nappiesi päästelemisestä ruoan jälkeen ja iltapäivin rahilla loikomisesta, ett'et oikein muista kysyä, mitä oikein tahdot tietää. Mitä hittoa päivän aika sinuun koskee? Jos tunnit olisivat sektikippoja, minuutit salvokukkoja, kellonläpät parittajain kieliä, viisaritaulut porttolain nimikilpiä ja itse Jumalan aurinko kaunis lutka-liekiö tulipunaisessa silkkiharsossa, niin silloin ymmärtäisin, miksi olet niin hillittömän utelias tietämään päivän aikaa.

FALSTAFF. Totta totisesti, osasitpa oksaan, Heikku; sillä me, jotka kaappaamme kukkaroita, me seuraamme kuuta ja Otavaa, emmekä Phoiboa, tuota "kulkija-ritaria sievää". Ja kuulehan nyt, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, — niin totta kuin Jumala varjelkoon sinun armoasi, — majesteettiasi, aioin sanoa, sillä armosta sinä et tule osalliseksi.

PRINSSI HENRIK.
Mitä? Enkö armosta?

FALSTAFF. Et, piru vieköön, et senkään vertaa, että sillä siunaisit munapaistikkaasi.

PRINSSI HENRIK.
No, entä sitte? Puhu suusi puhtaaksi.

FALSTAFF. No niin, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, niin älä salli, että meitä, jotka olemme harmaan yön vartiojoukkoa, sanotaan armaan päivän partiojoukoksi; anna meille nimeksi Dianan metsänvartijat, hämärän teikarit, kuun lellipojat, ja anna ihmisten sanoa meistä, että olemme hyväsuuntaisia ihmisiä; sillä meitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuutar, tuo jalo ja siveä valtijaamme, jonka turvissa me sukellamme.

PRINSSI HENRIK. Hyvin puhuttu ja suunnilleen osattu; sillä meidän onnemme, meidän, kuun ihmisten, nousee ja laskee, niinkuin merikin, koska sitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuu. Esimerkiksi: kukkaro kultaa siepataan jumulla maanantaiyönä ja hukataan humulla tiistaiaamuna; raastetaan kiroten: seis, mies! ja haaskataan kirkuen: hoi, viinuri! Milloin lasku niin alhainen kuin tikapuun alin porras, milloin nousu niin korkea kuin hirsipuun ylin huippu.

FALSTAFF. Jumaliste, puhutpa totta, poikaseni. Mutta eikö tuo kapakan-emäntämme ole sangen suloinen naikko?

PRINSSI HENRIK. Niinkuin Hyblan hunaja, ukkoseni. Ja eikö puhlunnahkainen nuttu[1] ole sangen suloinen ja tyrmä kapine?

FALSTAFF. Mitä nyt taas, sinä hulluttelija? Joko taaskin noita pistopuheita ja kompia? Mitä hemmetissä puhlunnahkainen nuttu minuun koskee?

PRINSSI HENRIK.
Ja mitä hittoa tuo kapakan-emäntämme koskee minuun?

FALSTAFF.
Olethan useamman kuin yhden kerran hänen kanssaan maksusta sopinut.

PRINSSI HENRIK.
Huusinko koskaan sinua osaasi maksamaan?

FALSTAFF.
Et, siinä olet oikeassa; siellä sinä yksin suoritit kaikki.

PRINSSI HENRIK. Niin, siellä ja muuallakin, minkä vaan kukkaro kesti; ja kun se ei riittänyt, käytin luottoani.

FALSTAFF. Niin kyllä, ja käytit sitä niin, että, jos et olisi luultava vallan perillinen, olisi vallan luultavaa, — Mutta kuulehan, sinä herttapoika, vieläkö täällä tulee olemaan hirsipuita Englannissa, kun sinä tulet kuninkaaksi? Ja vieläkö, niinkuin nyt, laki, tuo vanha pilkkakirves, saa miehuutta räävätä ruostuneilla kankisuitsillaan? Sinä kun tulet kuninkaaksi, älä ketään varasta hirtä.

PRINSSI HENRIK.
En; sen saat sinä tehdä.

FALSTAFF.
Minäkö? Sepä oivaa! Minusta tulee kelpo lainlukija.

PRINSSI HENRIK. Väärin jo luit; tarkoitan, että sinä saat toimiksesi varkaitten hirttämisen, ja näin sinusta tulee oiva hirttomies.

FALSTAFF. Hyvä vaan, Heikku, hyvä vaan; ja tavallaan se onkin luonteeni makaista, yhtä hyvää kuin hovissa palveleminen, tiedä se.

PRINSSI HENRIK.
Virkapukuunko nähden?

FALSTAFF. Niin kyllä, virkapukuun nähden, joista mestaajalla ei suinkaan ole puutetta. Hitto vieköön! olen niin alakuloinen kuin vanha kollikissa tai riepoteltu aljokarhu.

PRINSSI HENRIK.
Tai vanha leijona tai rakastelijan kannel.

FALSTAFF.
Niin, tai Lincolnshiren säkkipillin pärinä.

PRINSSI HENRIK.
Tai jänis, — mitä sanot siitä? — tai alakuloinen, haiseva allikko?

FALSTAFF. Sinulla on mitä äitelimpiä vertauksia ja olet toden totta mitä kekseliäin, konnankurisin — herttaisin nuori prinssi. — Mutta, Heikku, minä pyydän, älä kiusaa minua enää turhuuksiin. Suokoon Jumala, että tietäisimme sinä ja minä, mistä mukavasti saisi ostaa hyvää nimeä. Vanha neuvosmies tuossa taannoin haukkui minua kadulla teidän tähtenne, herraseni; vaan en ollut hänestä millänikään; ja kuitenkin hän haastoi sangen viisaasti; mutta minä en ottanut siitä vaaria; ja kuitenkin hän haastoi viisaasti, ja keskellä katua lisäksi.

PRINSSI HENRIK. Siinä teit oikein; "sillä viisaus kaduilla äänensä ilmoittaa, eikä yksikään ota siitä vaaria".

FALSTAFF. Oo, sinähän matkit raamattua kuin paholainen; voisit, piru vieköön, vietellä itse pyhimyksenkin. Sinä olet minussa saanut paljon pahennusta aikaan, Heikku, — Jumala sen sinulle anteeksi suokoon! Ennen kuin sinut tunsin, Heikku, olin viatoin kuin lapsi; ja nyt, jos oikein totta puhun, en ole paljoa parempi noita maailman lapsia. Minun täytyy tästä elämästä lakata, ja tahdonkin siitä lakata. Jumal'auta, konna olen, jos en sitä tee. En tahdo kadotukseen joutua minkään kuninkaanpojan takia koko kristikunnassa.

PRINSSI HENRIK.
Mistä me huomenna kaappaamme kukkaron, Hannu?

FALSTAFF. Tuhat tulimmaista! Mistä vaan, poikaseni, minä olen myötä; jos en, niin sano konnaksi ja pitele minua koirana.

PRINSSI HENRIK. Hyvinpä se näyttää käyvän, se elämän parannus: rukouksesta näpistelyyn.

(Poins lähestyy etäältä.)

FALSTAFF. Niin, niin, Heikku; se on minun ammattini, Heikku; ei silloin tee ihminen syntiä, kun työskentelee ammatissaan. Poins! — Nyt saamme kuulla, onko Gadshill jotakin vainustellut meille. — Oi, jos ihminen tulisi autuaaksi ansiostaan, niin mikäpä soppi helvetissä olisi kyllin kuuma hänelle? Hän on kaikkivaltiain konna, mikä milloinkaan on huutanut "seis" kunnon miehelle.

PRINSSI HENRIK.
Huomenta, Eetu!

POINS. Huomenta, rakas Heikku! — Mitä sanoo monsieur Omatunto? Mitä sanoo sir John Sokeri-sekti? Hannu, kuinka sinä ja piru sovitte sielustasi, jonka hänelle möit viime pitkänäperjantaina lasillisesta madeiraa ja kylmästä salvokukon reidestä?

PRINSSI HENRIK. Sir John pysyy sanassaan ja piru saa saatavansa; sillä hän ei ole koskaan ollut mikään sananlaskun rikkoja, — hän antaa pirulle, mitä pirulle tulee.

POINS.
Joudut siis kadotukseen, kun täytät lupauksesi pirulle.

PRINSSI HENRIK.
Hän joutuisi muuten kadotukseen pirun pettämisestä.

POINS. Mutta pojat, pojat, huomenaamulla varhain kello neljältä Gadshilliin. Toivioretkeläisiä on menossa Canterburyyn, rikkaat uhrilahjat matkassa, ja kauppiaita ratsastamassa Lontooseen, kukkarot pulleina. Minulla on naamarit teille kaikille, hevoset teillä on itsellänne. Gadshill makaa tämän yötä Rochesterissa; huomenehtooksi olen tilannut illallisen Eastcheapiin; me voimme sen tehdä yhtä taatusti kuin nukkua. Jos tahdotte tulla mukaan, niin sullon kukkaronne täyteen kruunuja; jos ette tahdo, niin jääkää kotiin ja menkää hirteen.

FALSTAFF. Kuuleppas, Eetu. Jos minä jään kotiin enkä tule matkaan, niin annan hirttää teidät siitä, että menette matkaan.

POINS.
Vai niin, sinä lihamöhkäle!

FALSTAFF.
Heikku, tuletko mukaan?

PRINSSI HENRIK.
Ken? Minäkö rosvo? Minäkö varas? En, totta maarin, minä.

FALSTAFF. Ei ole kunniata, miehuutta eikä hyvää toveruutta sinussa, etkä ole sinä kruunupään verta, jos et uskalla kaapata muutamaa kruunua.

PRINSSI HENRIK.
No, olkoon menneeksi, kerran elämässäni tahdon olla huimapää.

FALSTAFF.
No, sepä järkevää puhetta.

PRINSSI HENRIK.
Ei; tulkoon mitä tulee, minä jään kotiin.

FALSTAFF. No, sitten minä, jumaliste, rupeen maankavaltajaksi, kun sinä tulet kuninkaaksi.

PRINSSI HENRIK.
Sitä en sure.

POINS. Sir John, kuulehan! Jätä minut prinssin kanssa kahden kesken; minä hänelle tätä seikkailua niin perustelen, että hän lähtee mukaan.

FALSTAFF. Hyvä; Jumala suokoon sinulle suostuttelijan hengen ja hänelle opinhaluiset korvat, niin että se, mitä sinä puhut, tepsisi, ja että se, mitä hän kuulee, herättäisi uskoa, niin että tuosta oikeasta prinssistä, pilan vuoksi vaan, tulisi väärä varas; sillä ajan väärinkäytökset kaipaavat, poloiset, kehotusta. Hyvästi! Eastcheapissa tavataan.

PRINSSI HENRIK.
Hyvästi, myöhä kevät! Hyvästi, marraskesä!

(Falstaff menee.)

POINS. Hyvä, kiltti, herttainen prinssi, tulkaa matkaan huomenna; minulla on hankkeessa kuje, jota en voi yksin toimittaa. Falstaff, Bardolph, Peto ja Gadshill saavat ryöstää nuo miehet, joista jo olemme vainun saaneet. Te ja minä emme ole mukana; mutta kun he ovat saaliinsa saaneet, jos emme me silloin sitä heiltä ryöstä, me molemmat, niin annan pääni.

PRINSSI HENRIK.
Mutta miten pääsemme heistä irti, lähtöä tehdessä?

POINS. No, lähdemme joko ennen tai jälkeen heitä ja määräämme heille jonkun yhtymäpaikan, johon meidän on vallassamme olla saapumatta; silloin heidän on pakko omin päin ryhtyä yritykseen, ja heti kun sen ovat tehneet, karkaamme me heidän niskaansa.

PRINSSI HENRIK. Niin, mutta luultavaa on, että he tuntevat meidät hevosistamme, vaatteistamme ja lukemattomista muista seikoista.

POINS. Ei hätää! Hevosiamme eivät saa nähdä, ne sidon kiinni metsään; naamarimme vaihdamme toisiin, kun pääsemme heistä irti, ja, nähkääs, minulla on vartavasten kanvastiverhoja mukanani, millä peitämme tavalliset päällysvaatteemme.

PRINSSI HENRIK.
Mutta pelkään, että heistä on meille liian kova vastus.

POINS. Jopa! Kaksi heistä, sen tiedän, on niin aito pelkureita, että heti ottavat sääret selkäänsä; ja mitä kolmanteen tulee, jos hän taistelee kauemmin kuin minkä parhaaksi huomaa, niin en, jumal'auta, enää tahdo miekkaa käyttää. Parasta koko lystissä on ne käsittämättömät valheet, joita tuo lihava lurjus on meille kertova, kun yhdymme illallisella: kuinka hän tappeli vähintäin kolmeakymmentä vastaan, mitä työkkäyksia, iskuja, hengenvaaroja hän kesti, ja näiden vaiheiden paljastamisessa, siinäpä se hauskuus.

PRINSSI HENRIK. Hyvä, minä lähden mukaan; hanki meille kaikki tarvittavat ja yhdy minuun huomenehtoolla Eastcheapissa; siellä aion illastella. Hyvästi!

POINS.
Hyvästi, prinssi!

(Poins menee.)

PRINSSI HENRIK.
Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa
Irstaita laiskan ilveitänne autan.
Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa.
Jok' inhan, saastahisen pilven sallii
Sen kauneutta kaihtaa maailmalta,
Ett', taas kun tahtoo oma itsens' olla,
Enemmän kaivattua ihailtaisi,
Kun päältään luo se häijyn, herjan huurun,
Jonk' usvaan se jo tukehtuvan näytti.
Jos juhlaa vietettäisiin vuosi umpeen,
Niin huvi yhtä raskast' ois kuin työkin;
Mut haluttu on harvakseltaan juhla,
Ja mikään ei niin viehätä kuin outous.
Näin kun nää löyhät menoni ma heitän
Ja lupaamattanikin velan maksan,
Niin kansan toiveet petän saman verran,
Kuin itse paremp' olen lupaustani.
Kuin kirkas kulta tummall' alustalla,
Parannus loistaa virheitteni yli
Ja kauniimp' on ja silmää häikäävämpi,
Kuin mit' ois ilman alustaa se ollut.
Näin virheitäni taidolla ma säännän,
Vähimmin luultaissa ne parhaaks käännän.

(Poistuu.)

Kolmas kohtaus.

Paikka sama. Toinen linnan huone.

(Kuningas Henrik, Northumberland, Worcester, Hotspur.
Sir Walter Blunt y.m. tulevat.)

KUNINGAS HENRIK.
Vereni liian kylmää oli, tyyntä,
Moisesta herjauksesta kuohahtaakseen.
Mun tunsitte ja siksi malttiani
Te poljitte; mut tietkää: vasta tahdon
Enemmän olla oma itseni,
Enemmän mahtava ja peljättävä,
Kuin mitä vaatis luonto, jok' on ollut
Kuin öljy lienteä, kuin höyhen pehmyt.
Ja siksi mult' on vienytkin sen arvon,
Jonk' ylväät henget ylväille vaan suovat.

WORCESTER.
Kuningas, huoneemme ei ansainnut
Näin tulla vallan ruoskan alaiseksi,
Samaisen vallan, jonka omin käsin
Noin pöyhkäks autoimme.

NORTHUMBERLAND.
Kuningas hyvä, —

KUNINGAS HENRIK.
Pois, Worcester, tiehssi! Ma katseessasi
Nään ynseyttä, uhkaa. Herraseni,
Teill' liian ylväs on ja röyhkä käytös,
Ja majesteettius ei kärsi nähdä
Alaisen otsall' yrmin hivenettä.
Eronne saatte. Kun on meille tarvis
Apunne, työnne, teidät kutsutamme. —
(Worcester menee.)
(Northumberlandille.)
Puhua aioitte.

NORTHUMBERLAND.
Niin, kuninkaani.
Nuo vangit, jotka korkeutenne vaati
Ja jotka Percy Holmedoniss' otti,
Niin jyrkkään niit' ei kielletty, hän väittää,
Kuin kerrottu on teille, majesteetti.
Siis kateus on tai väärinkäsitys
Syy tähän virhiin, eikä poikani.

PERCY.
Kuningas, vankeja en kieltänyt.
Mut muistan, että, taistelun kun jälkeen,
Vihasta, reudonnasta raukeana,
Nojasin huohottaen miekkaani,
Lähestyi muudan herra, hieno, siisti,
Veres kuin sulho, parta ajeltuna
Kuin sänkipelto viljankorjuun jälkeen.
Hän haiskahteli niinkuin kauppasaksa,
Ja peukalon ja sormen välissä
Ol' lemutuosa, jota vuoron perään
Nokalleen vei ja otti pois, jok' aina,
Kun taas hän toi sen, suuttuneena tuosta,
Päräytti vastaan aimo aivastuksen.
Hän aina hymyili ja lorueli;
Kun miehet kantoi ruumiit pois, hän sanoi,
Ett' ovat säädyttömät, tyhmät tollot,
Kun hänen nenänsä ja tuulen väliin
Likaisen, inhottavan ruumiin tuovat.
Naislauseilla ja juhlajuoruilla
Mua tutkisteli; muun muassa multa
Hän majesteetin hyväks vangit vaati.
Vilusta haavojani karvasteli,
Ja niin mua kiusasi tuo papukaija,
Ett' ärtyneenä sekä tuskissani
Äryllä ärjäisin, en tiedä mitä:
Jaa tahi ei; — mun oli hulluks tehdä
Helyjen helke tuo ja lemun löyhkä
Ja rouvasrupatukset rummuista,
Tykeistä, haavoista, niin, herra nähköön!
Hän mulle neuvoi, ett' on spermaceti
Sisäiseen vammaan vallan verratonta
Ja ett' on sula synti, oikein totta,
Maan viattomist' uumist' esiin kaivaa
Tuot' ilkkaa salppia, mi luimuun surmaan
Niin monta pulskaa kelpo miest' on syössyt;
Ja jos ei noita tykki-pahoja oisi,
Niin oisi hänkin tullut soturiksi.
Tuollaiseen tyhjään, löyhään jaaritukseen
Ma, niinkuin sanoin, kaartain vastasin.
Kuningas, pyydän: moisen puhe älköön
Pätekö saamaan uskollisuuttani
Syynalaiseksi majesteetin luona.

BLUNT.
Kuningas, asiaa jos aprikoidaan,
Niin, mit' on Henrik Percy lausunut
Moiselle henkilölle moiseen aikaan
Moisella paikalla, se kaikkinensa
Voi syystä raueta eik' enää nousta
Hänelle haitaksi tai kanteheksi,
Jos nyt hän lausumansa pyörryttää.

KUNINGAS HENRIK.
Ja kuitenkaan hän vankeja ei anna,
Pait sillä välipuheella ja ehdoll',
Ett' omin varoin irti lunastamme,
Lankonsa Mortimerin, senkin hupsun,
Jok' ehdoin tahdoin, jumal'auta, hengen
Kavalsi niiltä, joita sotaan johti
Glendoweria vastaan, lemmon noitaa,
Jonk' äsken, kuten kuulin, tytär naitu
On Marchin kreiville. Vai aartehemme
Me petturien lunnaiks tuhlaisimme!
Kavallust' ostaisimme, liiton tehden
Henkensä myyneen arkalaisen kanssa!
Ei, kaljuun vuoristoon hän kuolkoon nälkään;
En koskaan sitä katso ystäväksi,
Ken vaatii mua pennin uhraukseen
Hyväksi kavaltajan Mortimerin.

PERCY.
Kavaltajanko Mortimerin!
Kuningastaan ei pettänyt hän koskaan,
Vaan sotaonni häntä. Todisteeksi
Ei muuta kieltä tarvis kuin nuo haavat,
Nuo ammottavat suut, joit' urhoon lyötiin
Severnin kaislarannall' ihanalla,
Miss' osan parhaan tunnista hän kesti,
Mies miestä vastaan vaihtelevin onnin
Otellen ylvään Glendowerin kanssa.
Kolmasti hengähtivät, kolmasti
Sopivat juomaan Severn-virran vuosta,
Mi heidän verikatsettansa säikkyin
Kamolla piili väräjävään kaislaan,
Kähäräpäänsä kätkein rannan hiekkaan,
Tuon uljaan urhoparin veristämään.
Ei halpa, laho vilppi ole koskaan
Punannut töitään moisin kuolinhaavoin;
Ei koskaan voinut jalo Mortimer
Niin monta haavaa ottaa ehdollansa.
Hänt' olkaa petturiksi parjaamatta!

KUNINGAS HENRIK.
Valeita ajat, Percy, valeit' ajat!
Hän Glendowerin kanss' ei ole koskaan
Mitellyt miekkaa. Tiedä, yhtä hyvin
Otella rohkeis pirun kanssa kahden
Kuin Owen Glendoweria vastustaa.
Häpeä vähän! Mortimerist' ällös
Vast'edes sanaakaan sa mulle hiisku,
Saat muuten kuulla moista, jok' ei liene
Juur' mieleistä. — My lord Northumberland,
Olette vapaa lähtöön poikinenne. —
Sa laita vangit tänne, muuten kuulet!

(Kuningas Henrik, Blunt ja seurue poistuvat.)

PERCY.
Vaikk' itse piru niitä multa karjuis,
Niin niit' en laita. — Jäljest' oiti riennän
Ja sanon sen; sydäntäni ma tahdon
Keventää, vaikka maksaisi se pääni.

NORTHUMBERLAND.
Kuin? Käykö sappi päähän? Malta mielesi
Setäsi tulee tuossa.

(Worcester palajaa)

PERCY.
Mortimerist'
Ei sanaakaan! Haa, tuhat tulimmaista!
Hänestä haastaa tahdonkin ja, vaikka
Siit' autuus menisi, myös puoltaan pitää.
Tyhjentää tahdon kaikki suoneni,
Tipoittain sydänvereni hiekkaan valaa
Ja Mortimerin nostaa polkeuksista
Yht' ylhäälle kuin kuningas tuo luihu,
Tuo kiittämätön, mätä Bolingbroke.

NORTHUMBERLAND (Worcesterille).
Kuningas vimmannut on veljes pojan.

WORCESTER.
Ken mentyäni tämän liekin nosti?

PERCY.
Hän tahtoo, mukamakin, kaikki vangit.
Ja vaimoni kun veljestä ma taaskin
Lunnaita vaadin, vaaleni hän aivan
Ja kalman silmäyksen minuun iski,
Vavisten nimeäkin Mortimerin.

WORCESTER.
En moiti häntä; Richard vainaa tämän
Julisti perillisekseen.

NORTHUMBERLAND.
Niin teki;
Ma julistuksen kuulin; se ol' silloin,
Kun kuningas tuo rukka — Jumal' anteeks
Tekomme pahat häntä kohtaan suokoon! —
Läks sotaretkellensä Irlantiin,
Jost' ennen aikaa palattuaan joutui
Vallastaan syöstyksi ja surmatuksi.

WORCESTER.
Ja jonka surmasta me häväistystä
Ja pilkkaa kuullaan koko mailman suusta.

PERCY.
Vaietkaa, pyydän! Richard kuningasko
Kytyni määräs, Edmund Mortimerin,
Perillisekseen?

NORTHUMBERLAND.
Niin, sen itse kuulin.

PERCY.
Siis kuningasta, serkkuaan, en soimaa,
Jos kaljuun vuoristoon sois hänen kuolleen.
Mut niinkö te, te, jotka asetitte
Tuon epäpädön miehen päähän kruunun
Ja hänen takiansa salamurhan
Häpeätahran saitte, niinkö te
Myös koko mailman kirot kestää saatte,
Kuin mitkä kätyrit tai kurjat koneet,
Kuin nuorat, tikapuut, kuin hirttomiehet? —
Anteeksi, että alennun ma näin
Ja näytän, minkä aseman ja arvon
Tuo viekas kuningas on teille suonut. —
Hyi, näinkö pitää nykypolven kuulla
Ja aikakirjain haastaa jälkeisille,
Ett' teidän arvoisenne mahtimiehet
Vääryyden toimiin myivät itsensä, —
Niinkuin te, jumal' armahtakoon, teitte, —
Survaisten Richardin, tuon jalon ruusun,
Ja sijaan pannen koison Bolingbroken?
Pitääkö kuulla vielä häpeämpää:
Ett' ivan, potkun palkaks saitte siltä,
Jonk' edestä tään pilkan kärsitte?
Ei, viel' on aika teidän vapaaks ostaa
Maanpakoon syösty kunnia ja jälleen
Palauttaa entiselleen mainehenne
Ja kostaa ivailut ja ylenkatseet
Tuon ylvään kuninkaan, jok' yöt ja päivät
Vaan miettii teille loppusuoritusta
Omalla verisellä surmallanne.
Siis, sanon minä —

WORCESTER.
Lanko, vait! Jo riittää.
Ja nyt ma teille avaan salakirjan
Ja pikatajuiselle vihallenne
Syvistä vaara-asioista kerron,
Niin vaarallisist', uhkarohkeista,
Kuin ryöppyvän on virran yli kulku
Keihäällä jalan alla keinuvalla.

PERCY.
Jos kätkee, hyvää yötä! — Ui tai uppoo!
Rajutkoon vaara idäst' aina länteen,
Kun pohjast' etelään vaan kunnia vastaa!
Otelkoot vaan he! Verta huumaavampi
Usuttaa leijonaa kuin jänist' ajaa!

NORTHUMBERLAND.
Jalojen töiden kuvittelu hänet
Pois malttamuksen aitauksesta tempaa.

PERCY.
Ois, maarin, helppo huipata ja riistää
Kalvaalta kuulta kirkas kunnia,
Tai mereen syvään sukeltaa, miss' ikiin
Ei laskinluoti pohjannut, ja nostaa
Uponnut kunnia ylös kiharoista,
Jos pelastaja yksin kilpaajatta
Sais kaiken hänen loistons' omaksensa.
Mut hyi, hyi tuota naamapuolta seuraa!

WORCESTER.
Hän näkee haaveiluja mailman täyden,
Mut sitä kuvaa ei, jok' oisi tärkein. —
Vaan hetkinen mua kuule, lanko hyvä!

PERCY.
Anteeksi suokaa!

WORCESTER.
Jalot skottilaiset.
Nuo vankisi, —

PERCY.
Ne pidän kaikki itse.
Hän, jumal'aut', ei skottilaista saa,
Ei, vaikka skottilaisest' autuus riippuis;
Ne pidän, sen ma vannon.

WORCESTER.
Riehut, pauhaat,
Ja tuumaani et kuule. Saathan pitää
Nuo vankisi.

PERCY.
Sen teenkin; siinä kaikki
Lunastaa Mortimeria ei lupaa;
Mua kieltää Mortimeria mainimasta;
Mut minä yllän hänet kesken untaan
Ja korvaan hälle huudan: "Mortimer!"
Niin, hankin kottaraisen, joka kirkuu
Yhäti "Mortimer"; sen hälle laitan,
Näin yhä kiihdytellen kiukkuansa.

WORCESTER.
Sananen kuule, lanko!

PERCY.
Julki heitän
Muut riennot pois, pait yhden: miten voisin
Kiduttaa, lannistaa tuon Bolingbroken
Ja tuonkin öyhkärin, tuon Walesin prinssin.
Jos en ma tietäisi, ett' isä tälle
On karmea ja hiiteen hänet soisi,
Niin oluthaarikkansa myrkyttäisin.

WORCESTER.
Hyvästi, lanko! Haastan kanssas toiste,
Kun olet halukkaampi kuulemaan.

NORTHUMBERLAND.
Haa, sinä paarman purtu, kärty narri,
Kun sisuttelet niinkuin häijy akka
Ja korvas kiinnät omaan kielees yksin!

PERCY.
Mua raipat ruoskii, viholaiset pistää,
Nokkoset polttaa, kun vaan mainitaankin
Tuo Bolingbroke, tuo halpa marukieli.
Richardin aikaan — no, mik' on se paikka? —
Hiis olkoon! — se on Glostershiressa,—
Miss' asui hupsu setänsä, tuo herttua,
Setänsä York, — miss' ensin polveani
Tuon hymykuninkaan, tuon Bolingbroken
Edessä notkistin, — hyi, perhana! —
Ravenspurgist' yhdessä kun palasitte.

NORTHUMBERLAND.
Se oli Berkley-Castlessa.

PERCY.
Niin oikein. —
Hyi, mitkä määrät marumakeaista
Tuo liehakoiva hurtta minuun syyti!
"Kun tämä hento onnen taimi varttuu" —
Ja "rakas Henrik Percy", — "lempi-lanko", —
Lankoudet lempoon! — Jumal', anteeks anna! —
Nyt, setä, puhukaa; nyt olen valmis.

WORCESTER.
Ei, jos on sulla halua, niin jatka;
Ei mulla kiirettä.

PERCY.
Nyt olen valmis.

WORCESTER.
Siis vieläkin nuo skottilaiset vangit:
Ne heti vapaiks anna lunnahitta,
Ja laita Douglaan poika Skotlantiin
Väkeä värväämään: ne helpostikin
Ja syistä, jotka kirjeess' ilmoitan,
Sinulle myönnetään. —
(Northumberlandille.)
Ja te, mylord,
Kun poikanne näin Skotlannissa toimii,
Te salassa sill'aikaa hiiviskelkää
Tuon jalon, rakastetun prelaatin,
Tuon arkkipiispan suosiin.

PERCY.
Yorkin, niinkö?

WORCESTER.
Niin, oikein: piispa Scroopin, jonka mielest'
Ei haihdu veljen kuolo Bristolissa.
En tätä nyt vaan puhu arveluna,
Jok' ehkä tapahtuu, vaan jonka varmaan
Jo tiedän harkituks ja päätetyksi,
Ja joka vartoo vaan, ett' ilmestyisi
Se sattuma, jok' auttaa sitä vauhtiin.

PERCY.
Jo siitä vainun saan! Se hyvin käy,
Niin totta kuin ma elän!

NORTHUMBERLAND.
Aina päästät
Sa koiras irti, ennen kuin näet saaliin.

PERCY.
Niin, mutta tämähän on oiva juoni! —
Ja Skotlannin ja Yorkin sotavoimat
Yhtyvät Mortimeriin. Haa!

WORCESTER.
Niin käypi.

PERCY.
No, toden totta, oivallinen tuuma!

WORCESTER.
Ja kiirett' ei vaan vaadi pikkusyyt;
Pää pystyyn vaan, jos tahdot pitää pääsi!
Jos kuinka siivoll' oisimme, niin aina
Kuningas meitä luulee velkojikseen
Ja luulee meitä nurkuluuloisiksi,
Siks kunnes maksanut on meille täyden.
Näethän itse, kuinka hän jo alkaa
Meit' armokatseestansa vieroittaa.

PERCY.
Niin, niinpä niin! Sen hälle kostaman.

WORCESTER.
Hyvästi, lanko! Kauemmas äl' astu,
Kuin mihin minä kirjeissäni määrään.
Kun aika kypsyy, — ja se kypsyy pian —,
Niin Glendowerin luo ja Mortimerin
Ma hiivin ja niin laitan, että sinä
Siell' yhdyt väkemme ja Douglaan kanssa,
Sepäämään vahvoin käsin onnetarta,
Jok' ihan pois jo sylistämme luistaa.

NORTHUMBERLAND.
Hyvästi, veikko! Toivon, että hyvin
Kaikk' onnistuu.

PERCY.
Hyvästi jääkää, setä!
Oi, jos vaan pian alkais huvitukset,
Sotahuudot, tappelut ja voivotukset!

(Lähtevät)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Rochester. Majatalon piha.

(Ajuri tulee, lyhty kädessä.)

AJURI. Hoi, hoi! Jos ei kello jo ole neljä päivällä, niin menen vaikka hirteen. Otava on uuden savupiipun päällä, ja vielä ei ole hevosemme kuormitettu. Tallimies, hoi!

TALLIMIES (ulkoa).
Heti, heti.

AJURI. Tommi kulta, korjaahan hiukan ruunan satulaa ja pane vähän tappuroita puan alle! koni parka on lyöttynyt pahanpäiväiseksi.

(Toinen ajuri tulee.)

2 AJURI. Herneet ja pavut täällä ovat turkaisen komuisia; ja siitä, jos mistään, ne koni-raukat matoja saavat. Tässä talossa on kaikki ylösalaisin siitä, kuin tallimies Roope kuoli.

1 AJURI. Mies raukka! Hänellä ei ollut ilon päivää siitä asti, kuin kaurain hinta nousi; se oli hänen surmansa.

2 AJURI. Luulenpa, ettei koko Lontoon tiellä ole kirotumpaa kirpunpesää kuin tämä talo; minä olen kirjavaksi purtu kuin suutarikala.

1 AJURI. Kuin suutarikala? Pentele olkoon, ei ole kuningasta koko ristikunnassa paremmin purtua, kuin minä olen ensi kukonlaulusta.

2 AJURI. Niin; eivätkä anna meille edes pottua, vaan täytyy kaikki laskea uuniin, ja sellainen tupavuoto se siittää kirppuja kuin partiaisen mätiä.

1 AJURI. Tallimies, hoi! Tänne, sinä hirtehinen, kuuletko!

2 AJURI.
Minulla on sianliikkiö ja kaksi pötkyä inkivääriä jätettävä
Charing-crossiin.

1 AJURI. Herran Kiesus! Kalkkunakukot ovat vasussani ihan nälkään kuolleet. — Tallimies, hoi! — Piru sinut vieköön! Eikö sinulla ole silmiä päässä? Etkö kuule? Jos ei ole yhtä kunniallista halaista kallosi kuin ottaa kulaus, niin olen minä koira. — Tule, sinä senkin hirtehinen! Eikö ole kunniata sinussa?

(Gadshill tulee.)

GADSHILL.
Huomenta, ajurit! Mitä on kello?

1 AJURI. Luulenpa kaksi.

GADSHILL.
Mies hyvä, lainaa mulle lyhtysi; katsoisin ruunaani tallissa.

1 AJURI. Älähän luule! Tunnenpa juonen siinä kuin toinenkin, usko pois.

GADSHILL.
Mies hyvä, lainaa sinä lyhtysi!

2 AJURI. Jopa kai! Joko sait? — "Lainaa minulle lyhtysi", hän sanoo. Enkä, hiisi olkoon; ensin tahdon nähdä sinut hirsipuussa.

GADSHILL.
Kuules, ajuri, mihin aikaan aiot olla Lontoossa?

2 AJURI.
Hyvissä ajoissa, ehtiäkseni maata valkean valolla, usko pois. —
Mennään, naapuri, herättämään herrat; he tahtovat tulla yhteen
seuraan; heillä on arvokalua paljon.

(Ajurit menevät.)

GADSHILL.
Viinuri, hoi!

VIINURI (ulkoa).
Sivaan, sanoi taskuvaras.

GADSHILL. Se sopii yhtä hyvin kuin — sivaan, sanoi viinuri; sillä sinä et eroa taskuvarkaasta enempää kuin yllyttäjä tekijästä; sinä valmistat tien.

(Viinuri tulee.)

VIINURI. Huomenta, herra Gadshill! Se pitää kutinsa, mitä eilen illalla teille kerroin: täällä on moisikki Kentin salomailta, jolla on mukana kolmesataa kultamarkkaa; sen kuulin hänen eilen illallisella sanovan eräälle seuralaiselleen, jollekin reviisorin tapaiselle, jolla myöskin on koko joukko kamssua, jumala tiesi, mitä. He ovat jo nousseet ja tilanneet munapaistikasta; lähtevät heti matkaan.

GADSHILL. Kuule, jos eivät tiellä tapaa pyhän Miikkulan veljeskuntaa,[2] niin saat ottaa pääni.

VIINURI. Kiitoksia paljon, siitä en huoli; säästä se pyövelille; sillä tiedän, että palvelet pyhää Miikkulaa niin rehellisesti, kuin saattaa veijari.

GADSHILL. Mitä sinä minulle pyövelistä pakiset? Jos minä hirteen joudun, niin lihotan minä kaksi hirsipuuta; sillä jos minä joudun hirteen, niin joutuu siihen myöskin vanha sir John, ja tiedäthän, ettei hän ole mikään nälkäsuoli. Hih, hei! Niitä on vielä muitakin troialaisia,[3] joita et voi uneksiakaan, miehiä, jotka huviksensa suvaitsevat tehdä ammatille kunniaa, ja jotka, jos asian hajulle tullaan, oman arvonsa vuoksi saattavat sen taas tolalleen. Minun seuraani ei ole jalkakulkurit, kolamiehet ja viiden pennin rosvot, eikä mokomat hupelot, viiksihuuliset ja kuparinaamaiset oluenjuomarit, vaan vapaasukuiset ja varasukuiset, pormestarit ja vallasväet, sellaiset, jotka voivat pitää puoliaan, jotka ennen lyövät, kuin puhuvat, ennen puhuvat, kuin juovat ja ennen juovat, kuin rukoilevat. Nytpä valehtelin; sillä he rukoilevat lakkaamatta pyhimystään, yhteiskuntaa; tai oikeammin eivät rukoile, vaan rukoavat puoleensa, nylkevät ja nilkovat hänestä nahan ja pysyvät hyvässä kengässä.

VIINURI. Mitä? Nylkevätkö yhteiskuntaa kengikseen? Tokko ne kengät pitävät vettä pahalla säällä?

GADSHILL. Pitävät kyllä: oikeus on ne voidellut. Me varastamme niinkuin linnassa, varustuksien suojassa. Meillä on häkylänsiementä varalla, me vaellamme näkymättöminä.

VIINURI. Totta vieköön, luulenpa, että saatte enemmän kiittää yötä kuin häkylänsiementä näkymättömyydestänne.

GADSHILL. Tuohon käteen! Sinä olet saapa osan voitostamme, niin totta kuin olen kunniallinen mies.

VIINURI.
Sano ennemmin: niin totta kuin olet kunniaton varas.

GADSHILL. No niin: homo on yhteinen nimi kaikille ihmisille.[4] Käske tallimiestä tuomaan ruunani tallista. Hyvästi, sinä ruokoton ryökäle!

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Maantie Gadshillin kohdalla.

(Prinssi Henrik ja Poins tulevat. Peto ja Bardolph etäämpänä.)

POINS. Piiloon! Piiloon! Olen toimittanut pois Falstaffin hevosen, ja nyt hän sähisee ja sahisee kuin kumilla kangistettu sametti.

PRINSSI HENRIK.
Lymyyn!

(Palataff tulee.)

FALSTAFF.
Poins! Poins! Senkin hirtehinen! Poins!

PRINSSI HENRIK.
Vaiti, sinä ihramahainen konna! Mitä siinä meluat?

FALSTAFF.
Heikku, missä on Poins?

PRINSSI HENRIK.
Hän lähti tuonne vuoren kukkulalle; menen häntä etsimään.

(On etsivinään Poinsia.)

FALSTAFF. Minä olen noiduttu rosvoamaan tuon varkaan seurassa. Se lurjus on laittanut pois minun hevoseni ja sitonut sen, tiesi mihin. Jos vaan neljäkin mittajalkaa vielä jalan astun, niin paukahtaa. No, no, toivon kuitenkin että, tästä huolimatta, saan kunniallisen kuoleman, jos en joudu hirteen siitä, että tapan sen konnan. Olen jo kaksikolmatta vuotta joka hetki vannonut, ett'en seurustelisi hänen kanssaan, ja kuitenkin olen noiduttu sen konnan seuraan. Jos se koira ei ole minua jollakin lemmenjuomalla itseensä kietonut, niin menen vaikka hirteen. Niin, toisin ei saata olla, olen noitajuomaa saanut. —Poins! — Heikku! — Piru teidät periköön, kumpaisenkin! — Bardolph! — Peto! — Nälkään kuolen ennen, kuin enää askeltakaan rosvoan. Jos ei olisi yhtä kunniallista kuin juoda, jälleen ruveta kunnon mieheksi ja jättää nuo konnat, niin olen suurin riiviö, mikä ikänä on hampain pureksinut. Kahdeksan kyynärän jalkamatka mäkipäistä maata on minulle kuusikymmentä kertaa kymmenen peninkulmaa, ja sen nuo kovasydämiset lurjukset hyvin kyllä tietävät. Sepä nyt hittoa, ettei varkaatkaan voi olla rehelliset toisilleen. (Vihellystä ulkoa.) Vhjuuh! — Piru periköön teidät kaikki tyynni! Antakaa tänne hevoseni, te lurjukset; hevoseni tänne, tai hirteen!

PRINSSI HENRIK. Vaiti, senkin ihramaha! Laskeu maahan, paina korvasi kiinni kamaraan ja kuuntele, kuuluuko matkamiesten askeleita.

FALSTAFF. Onko teillä vipuja nostaa minut jälleen pystyyn? Lempo soikoon! Minä en aio näitä lihojani jalkaisin kantaa yhtä pitkää matkaa, vaikka saisin kaikki rahat isäsi aarreaitasta. Piruko teissä on, kun näin minua hypitätte hevosen lailla?

PRINSSI HENRIK.
Erehdyt: ei hevosen lailla, vaan hevosta vailla.

FALSTAFF. Rukoilen, rakas Heikku prinssi, toimita minulle hevoseni, rakas kuninkaan poika!

PRINSSI HENRIK.
Häpeä, lurjus! Olenko minä sinun tallirenkisi?

FALSTAFF. Mene sitte ja hirtä itsesi omaan perintöruhtinaalliseen sukkanauhaasi! Jos minä joudun kiinni, niin haastan tästä teidät oikeuteen. Jos en teistä kaikista teetä remppulauluja hävyttömille nuoteille, niin olkoon kipollinen sektiä minulle myrkkyä. Kun pila menee näin pitkälle, — ja jalkaisin lisäksi — niin minä sitä vihaan.

(Gadshill tulee.)

GADSHILL.
Seis!

FALSTAFF.
Teenhän sen, vastoin tahtoanikin.

POINS.
Oo! Tuossa on hurttamme, tunnen äänen.

(Bardolph tulee.)

BARDOLPH.
Mitä uutta?

GADSHILL. Valepuku ylle! Naamarit kasvoille! Rahoja tulee kuninkaalle tuota mäkeä alas; ne ovat menossa kuninkaan aarreaittaan.

FALSTAFF.
Valehtelet, konna: menossa ovat kuninkaan kapakkaan.

GADSHILL.
Siinä on kyllin varaksi meille kaikille.

FALSTAFF.
Niin, hirsipuun varaksi.

PRINSSI HENRIK. Nyt, miehet, teidän neljän tulee hyökätä heihin tuossa ahtaassa solassa; Poins ja minä menemme tänne alemma; jos he pääsevät teidän kouristanne, niin joutuvat meidän käsiimme.

PETO.
Kuinka monta heitä lienee?

GADSHILL.
Noin kahdeksan tai kymmenen.

FALSTAFF.
Lempo soikoon! Etteivät he vaan rosvoa meitä!

PRINSSI HENRIK.
Mitä? Pelkuriko sir John Ihramaha?

FALSTAFF. Tosin en ole mikään nälkäkurki, niinkuin isoisäsi John Gaunt, mutta en siltä pelkuri, Heikku.

PRINSSI HENRIK.
Hyvä, sen saamme kohta nähdä.

POINS. Kuules, Hannu. Sinun hevosesi on pensasaidan takana; kun sitä tarvitset, niin löydät sen sieltä. Hyvästi, ja pidä puoliasi!

FALSTAFF.
Nyt en voi häntä piestä, vaikka vietäisiin hirteen.

PRINSSI HENRIK (syrjään Poinsille).
Eetu, missä on valepukumme?

POINS.
Tässä, käsillä ihan; nyt piiloon.

(Prinssi Henrik ja Poins poistuvat.)

FALSTAFF.
Nyt, miehet! Rohkea rokan syö, sanon minä; joka mies toimeensa!

(Matkustajia tulee.)

1 MATKUSTAJA. Tulkaa, naapuri. Poika saa taluttaa hevosiamme mäenrinnettä alas; me sill'aikaa voimme hiukan kävellä ja oikoa sääriämme.

ROSVOT.
Seis!

MATKUSTAJAT.
Kies' auttakoon!

FALSTAFF.
Lyökää! Maahan hakatkaa! Kurkut poikki niiltä lurjuksilta! Haa, senkin
huorikat ja nakurit! Senkin lihamakkarat! He vihaavat meitä nuoria.
Hakatkaa maahan heidät! Kynikää heidät!

1 MATKUSTAJA. Oi, hukassa olemme me ja omaisemme ikipäiviksi!

FALSTAFF. Hirteen, te turpeamahaiset riiviöt! Vai olette hukassa! Vai niin, te ihraiset saiturit! Jospa teillä vaan olisi aarteenne mukananne! Hiiteen, te sianliikkiöt! Häh, hunsvotit? Nuortenkin pitää elää. Olette ison jurin jäseniä, niinkö? Kyllä me, lempo soikoon, teidät juritamme?

(Falstaff y.m. poistuvat, ajaen matkustajat edellään ulos.)

(Prinssi Henrik ja Poins palajavat.)

PRINSSI HENRIK. Ne rosvot ovat panneet nuo kunnon miehet köysiin. Jos nyt me, sinä ja minä, voisimme ne rosvot rosvota ja ilolla ja riemulla lähteä Lontooseen, niin olisi siinä puhetta viikoksi, naurua kuukaudeksi ja hauskaa pilaa ikipäiviksi.

POINS.
Piiloon! Kuulen heidän tulevan.

(Rosvot palajavat.)

FALSTAFF. Nyt ystävät, tehkäämme jako, ja sitten ratsun selkään ennen päivän koittoa. Jos prinssi ja Poins eivät ole aika pelkureita, niin ei ole enää oikeutta maassa. Tuossa Poinsissa ei ole miehuutta enempää kuin villisorsassa.

PRINSSI HENRIK (Syöksee esiin).
Rahat tänne!

POINS.
Konnat!

(Heidän jakoa tehdessään, prinssi ja Poins karkaavat
heidän päällensä. He juoksevat kaikki tiehensä, ja
Falstaff, vaihdettuaan iskun tai pari, juoksee hänkin
pois, jättäen jälkeensä kaiken saaliinsa.)

PRINSSI HENRIK.
Hevillä saatu! Ratsaille nyt jouten!
Hajan on rosvot ja niin säikyksissään,
Ett' toinen toista kohdata ei tohdi,
Varoen kumppaniaan urkkijaksi
Tule, Eetu! Falstaff hikoo kuollakseen
Ja höystää, missä liikkuu, laihaa maata,
Jos voisin naurulta, niin säälisin.

POINS.
Voi, kuinka se konna mölisi!

(Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Workworth. Huone hovilinnassa.

(Percy tulee, lukien kirjettä.)[5]

PERCY. "Mutta itse puolestani, mylord, olisin sangen taipuvainen olemaan mukana, siihen rakkauteen nähden, joka minut kiinnittää teidän huoneeseenne." — Olisi taipuvainen, — miksei ole sitten? Siihen rakkauteen nähden, joka hänet kiinnittää huoneeseemme: — sillä hän osoittaa, että rakastaa omaa latoansa enemmän kuin meidän huonettamme. Annahan kun jatkan. "Hanke, jota yritätte, on vaarallinen"; — niin, se on totta, vaarallista on saada nuhaa, nukkua, juoda; mutta minä sanon teille, herra Hölmönen, että tuosta vaara-nokkosesta me poimimme turvakukkasen. "Hanke, jota yritätte, on vaarallinen; ystävät, joita luettelitte, epävarmat; itse aika sopimaton, ja koko tuumanne liian kevyt niin suuren vastarinnan vastapainoksi." — Vai niin, vai niin te sanotte! Siihen sanon minä vastaan, että olette tyhmä moukka ja pelkuri, ja että valehtelette. Mikä tolvana! Jumal'avita, tuumamme on niin hyvä, ettei toista sen parempaa; ystävämme lujat ja luotettavat; hyvä tuuma, hyvät ystävät ja mitä parahimmat toiveet; mainio tuuma, varsin hyvät ystävät! Mikä kylmäjärkinen räivä! Itse kunnianarvoisa York kiittää tuumaamme ja koko hankkeen juonta. Tuhat tulimmaista! Jos nyt olisin sen konnan parissa, niin halkaisisin häneltä kallon hänen vaimonsa viuhkalla. Onhan mukana isäni, setäni ja minä itse, Lord Edmund Mortimer, Yorkin piispa, ja Owen Glendower! Ja vielä lisäksi Douglas! Olenhan kaikilta saanut kirjeitä, joissa lupaavat aseissa yhtyä minuun yhdeksäntenä ensi kuussa. Ja ovathan jo jotkut heistä liikkeelle lähteneetkin. Senkin uskoton konna! Senkin pakana! Haa! Saattepa nähdä, että hän ihka vilpittömästä pelosta ja sydammen tuskasta lähtee kuninkaan luo ja paljastaa tälle koko hankkeemme. Oo, tahtoisin jakaantua kahtia ja antaa itselleni korvatillikan siitä, että olen yrittänytkään taivuttaa tuollaista kuorittua maitokehloa näin kunniakkaaseen toimeen! Hirteen koko mies! Kielitelköön vaan kuninkaalle; me olemme varusteissa. Tänä iltana lähden matkaan.

(Lady Percy tulee.)

No, mitä, Katri? Kahden tunnin kuluttua sanon sinulle jäähyväiset.

LADY PERCY.
Oi, puolisoni, miks noin yksin olet?
Mist' olen syystä kaksi viikkokautta
Evätty Henrikkini vuotehesta?
Armaani, sano, mikä sulta riistää
Hilpeyden, ruokahalun, unikullan?
Miks katseesi niin usein maahan kiinnät
Ja usein säpsähdät, kun yksin istut?
Sun poskiltasi verevyys on poissa;
Aarteeni sai ja oikeuteni sinuun
Sumea sureilu ja valju synkkyys.
Kun uinuit, luonas valvoin ja sun kuulin
Sodista sopertavan rautaisista;
Kehoitit virmaa ratsuas ja huusit:
"Uljaasti! —- Taistoon!" Kielelläsi oli
Hyökkäykset, paot, teltat, saartohaudat,
Hakulit, rintasuojat, bastioonit,
Kanuunat, kartessit ja tuliputket,
Tapetut soturit ja vankein lunnaat
Ja kaikki hurjan sotaleikin vehkeet.
Niin kiintynyt sun henkes oli sotaan
Ja niin sun mieles unessakin kuohui,
Ett' otsahasi hikihelmet nousi
Kuin kuplat mylleröidyn virran pintaan;
Ja kasvoillasi liikkui outo värve,
Kuin ihmisen, jolt', äkki kutsun kuullen,
Pidättyy henki. Mitä tietää tämä?
Mun miehen' askartelee vaaratyössä,
Mun täytyy tietää se, jos hän mua lempii.

PERCY.
Hoi, tänne!
(Palvelija tulee.)
Onko Ville vienyt käärön?

PALVELIJA.
On, armollinen herra, tunti sitten.

PERCY.
Ja Butler tuonut sheriffiltä ratsut?

PALVELIJA.
Vaan yhden ratsun hän vastikään toi.

PERCY.
Millaisen? Kimon typpykorvan? Niinkö?

PALVELIJA.
Niin.

PERCY.
Sillä kimolla ma voittoon kimmon.
Käyn heti ratsaille. O, Esperance![6]
Taluttakoon sen Butler tuonne puistoon.

(Palvelija menee.)

LADY PERCY.
Mylord, mua kuule.

PERCY.
Mitä sanot, lady?

LADY PERCY.
Mik' on se, joka näin sun tempaa pois?

PERCY.
Heponi, kultaseni, heponi.

LADY PERCY.
Hyi, sinä huimapäinen apina!
Niin monta eljettä ei kärpällä
Kuin sulla oikkaa. Toden totta, Henrik,
Asian tahdon tietää, kuule; tahdon.
Varonpa, että veli Mortimer
Penääpi oikeuttaan ja sulta vaatii
Apua hankkeissaan. Mut, jos vaan lähdet —

PERCY.
Niin kauas jalkaisin, niin väsyn, lemmyt.

LADY PERCY.
No, sinä papukaija, vastaa mulle,
Ja vastaa suoraan siihen, mitä kysyn.
Sinulta pikkusormen taitan, Henrik,
Jos suoraa totuutta et sano mulle.

PERCY.
Pois!
Pois, lörppä! — Lemmyt! — Minä en sua lemmi,
Sinust' en huoli, Katri? Nytkö aikaa
Ois suukkosotahan ja nukkeleikkiin?
Ei, nenät veriin vaan ja kruunut säröön,
Ja täysi kurssi! — Hitto, hevoseni! —
Sanoitko mitä, Katri? Mitä tahdot?

LADY PERCY.
Mua etkö lemmi? Etkö tosiaan?
No, olkoon niin! Jos sinä et mua lemmi,
En lemmi itsekään. Mua etkö lemmi?
Oi, sano, pilaa puhutko vai totta?

PERCY.
He, tahdotko mua nähdä ratsahilla?
Kun pääsen satulaan, niin vannon, että
Ei lemmelläni määrää. Kuule, Katri,
Vast'edes älä kysy, mihin menen,
Äläkä tiedustele, minkätähden.
Mun täytyy, mihin täytyy; lyhyesti:
Tän' iltana ma lähden, armas Katri.
Älykäs olet, vaan et älykkäämpi
Kuin Henrik Percyn vaimo; luja olet,
Vaan nainen kuitenkin; ja vaitioloss'
Ei ole vertaasi, siit' olen varma,
Ett'et sa puhu siitä, mit' et tiedä;
Ja siihen määrään sua uskon, Katri.

LADY PERCY.
Kuin? Siihen määrään vaanko?

PERCY.
En tuumaa enempää. Mut kuules, Katri,
Miss' olen minä, siellä myöskin sinä;
Huomenna sinä lähdet, tänään minä.
No, joko tyydyt, Katri?

LADY PERCY.
Täytyneehän.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Eastcheap. Huone Metsäsianpään ravintolassa.

(Prinssi Henrik ja Poins esiintyvät.)

PRINSSI HENRIK. Eetu, kuule, tule pois sieltä rasvaisesta huoneesta ja auta minua nauramaan hiukan.

POINS.
Missä olet ollut, Heikku?

PRINSSI HENRIK. Kolmen, neljän härkäpään kanssa kolmen- neljänkymmenen härkätynnyrin ääressä. Olen soittanut alentuvaisuuden alhaisinta säveltä. Olen, tiedäppäs, veljestynyt kokonaiseen viinuri-laumaan, ja osaan heitä kaikkia puhutella ristimänimillään: — Tommi, Reijo, Franssu. He vannovat jo autuutensa kautta, että, vaikka olenkin vaan Walesin prinssi, kuitenkin olen kuningas kohteliaisuudessa, ja sanovat peittelemättä, ett'en ole mikään kopea kollo niinkuin Falstaff, vaan oikea naisten naurattaja, iloinen vekkuli, kelpo poika, — niin maarin, niin he minua nimittivät, — ja kun minusta tulee Englannin kuningas, niin ovat kaikki Eastcheapin reippaat pojat minun käskettävinäni. Aimo ryyppääminen on heidän kielellään "purpuroimista", ja jos juotettaessa vedät henkeäsi, niin kirkaisevat he: "hei vaan! älä kursastele!" Sanalla sanoen, olen neljännestunnissa niin edistynyt, että voin elämänikäni kattilanpaikkuria saastaa hänen omalla kielellään. Kuules, Eetu, sinä olet jäänyt paljosta kunniasta osattomaksi, kun et ollut mukana tässä metelissä. Mutta, Eetuseni, metoseni, tehdäkseni tuon nimesi vielä metoisemmaksi, annan sinulle tämän pennin arvoisen sokuritötterön, jonka vast'ikään kouraani pisti muuan viinuri-poika, joka ei eläissään ole muuta englanniksi sanonut kuin: "kahdeksan killinkiä ja kuusi penniä" ja "tervetultuanne", kimakasti lisäten: "heti, herra, heti! Pullollinen muskattia Puolikuun[7] laskuun", tai jotakin sentapaista. — Mutta kuulehan, Eetu, ajan kuluksi, odottaessamme täällä Falstaffia, menehän tuonne sivuhuoneeseen, minä tiedustelen pikku viinuriltani, miksi hän antoi minulle tuon sokurin; huuda vaan lakkaamatta: "Frans!", niin hän ei minulle vastaa muuta kuin: "heti". No, piiloon nyt, niin saat nähdä.

POINS.
Frans!

PRINSSI HENRIK.
Oivasti!

POINS.
Frans!

(Poistuu.)

(Frans tulee.)

FRANS. Heti, herra, heti! Kurkistappa, Rappu, Granaattiomenaan, tarvitaanko siellä jotakin.

PRINSSI HENRIK.
Tänne, Frans!

FRANS.
Armollinen herra!

PRINSSI HENRIK.
Pitkäkö sinulla on palvelusaika, Frans?

FRANS.
Onpa, maarin, viisi vuotta ja niin paljo kuin —

POINS (ulkoa).
Frans!

FRANS.
Heti, herra, heti!