Kuningas Henrik Neljäs I

KUNINGAS HENRIK NELJÄS I

Kirj.

WILLIAM SHAKESPEARE

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1897.

Näytelmän henkilöt.

KUNINGAS HENRIK NELJÄS. HENRIK, Walesin prinssi, | kuninkaan pojat. JUHANA, Lancasterin prinssi, | Westmorelandin kreivi. Sir WALTER BLUNT, THOMAS PERCY, Worcesterin kreivi. HENRIK PERCY, Northumberlandin kreivi. HENRIK PERCY, liikanimeltä HOTSPUR, hänen poikansa. EDMUND MORTIMER, Marchin kreivi. SCROOP, Yorkin arkkipiispa. ARCHIBALD, Douglaan kreivi. OWEN GLENDOWER. Sir RICHARD VERNON. Sir JOHN FALSTAFF. POINS. GADSHILL. PETO. BARDOLPH. LADY PERCY, nuoren Percyn vaimo, Mortimerin sisar. LADY MORTIMER, Glendowerin tytär, Mortimerin vaimo. ROUVA VILKAS, Eastcheapin ravintolan emäntä. Loordeja, virkamiehiä, sheriffi, viinuri, passari, tallirenki, ajureita, matkustajia ja seuralaisia.

Tapaus Englannissa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Huone kuninkaan linnassa.

(Kuningas Henrik, Westmoreland, Sir Walter Blunt ja muita tulee.)

KUNINGAS HENRIK. Mureesta kalvaana ja murtuneena, Puhaltaa säikytetyn rauhan suomme Ja äännähdellä uusist' otteluista, Jotk' ennen pitkää alkaa kaukomailla. Tään mannun nielu janoinen ei huultaan Saa omain lasten verill' enää kastaa, Sen peltoja ei sodan veitsi viiltää, Ei vainovarsain rautakengät sortaa Sen kukkia. Nuo vihassilmät, jotka, Kuin meteoorit pilvitaivahalla, — Kaikk' yhtä maata, yhtä alkujuurta, — Yhtyivät äsken hurjass' ottelussa Ja veljesmurhan verilöylyssä, Nyt käyvät sovussa ja parittaisin Kaikk' yhtäänne, eik' enää heimolaistaan, Maanmiestänsä ja ystäväänsä vastaan. Ei sodan terä herraans' enää vihlo Kuin veitsi tupeton. Siis, ystävät, Kristuksen haudalle, — jonk' olemme Soturi nyt ja jonka pyhän ristin Olemme ottaneet, — het' aiomme Lähettää Englannista sotajoukon, Jon kädet äidinkohdussa jo luotiin Pakanan ajoon noilla pyhäin mailla, Miss' astuneet nuo siunatut on jalat, Nuo neljätoista sataa vuotta sitten Naulitut meidän tähden ristinpuuhun. On vuoden vanha päätöksemme; turhaa Siis sanoakin, että lähdemme; Sen vuoksi emme tänne yhteen tulleet. — Westmoreland, armas lanko, soisin kuulla, Mit' eilen neuvostossa päätettiin Tään hurskaan hankkeen edistämiseksi.

WESTMORELAND. Kuningas, intoa vaan kiira antoi, Ja monta menoarviota tehtiin Jo eilisiltana, kun esteeks saapui Walesista kuorma raskait' uutisia; Pahin ol', että jalo Mortimer, — Kun taisteluun vei Herefordshiren miehet Rajua, hurjaa Glendoweria vastaan, Tuon tylyn walesilaisen vangiks joutui Ja tuhatmäärä väestänsä teuraaks, Joidenka ruumihia Walesin naiset Niin petomaisesti ja julkeasti Silpoivat, rääkkäsivät, ett'ei siitä Punastumatta saata kertoakaan.

KUNINGAS HENRIK. Siis tieto tästä kahakasta näyttää Katkaisseen retken tuumat pyhään maahan.

WESTMORELAND. Niin, kuninkaani, sen ja monta muuta. Viel' oli pahempi ja ikävämpi Sanoma pohjoisesta; näin se kuului: Urhakka Hotspur, nuori Henrik Percy, Ja kelpo Archibald, tuo ikiuljas, Koiteltu skottilainen, Holmedoniss' Yhtyivät ristinpäivänä, ja siellä Heill' oli verinen ja kuuma hetki, Mikäli saattoi tykkein jyskehestä Ja muusta sellaisesta aavistaa; Näet sanantuoja ratsun selkään astui, Kun käsikähmä oli kuumimmallaan, Ja siis ei tuloksesta mitään tiennyt.

KUNINGAS HENRIK. Täss' uupumaton, harras ystävä, Sir Walter Blunt, juur alas ratsailt' astui, Likaamana jos jonkinlaisen pölyn Tään linnan välillä ja Holmedonin. Hyviä tuo hän, hauskoj' uutisia: On Douglas kreivi perin pohjin lyöty; Kakskolmatta hän näki ylimystä Ja kymmentuhatt' ylvää skottilaista Verissään tanterella pinottuina. Hotspurin vangiks Mordake, Fifen kreivi, Samaisen Douglaan vanhin poika, joutui Ja Anguksen, Atholin, Menteithin Ja Murrayn kreivit. Eikö kelpo saalis Ja kunnon voitto tää? Niin, eikö, lanko?

WESTMORELAND. On tosiaan se voitto, josta prinssit Vois ylpeillä.

KUNINGAS HENRIK. Nyt murheeseen mun saatat Ja syntisesti kadehtimaan, ett' on Northumberlandilla noin kelpo poika, Noin maineen kielten kilvan kiittämä, Solein taimi koko puistikossa, Imaran onnen lemmikki ja ylpeys, Jonk' ylistystä kun ma katselen. Näen otsall' oman Henrikkini pelkkää Häpeän, räähkän tahraa. Jospa joku Yöleikko keiju lapsemme jo kehdoss' Ois vaihtanut, ja mun jos pojastani Ois tullut Percy, hänen Plantagenet! Mun Henrikkini hän sais, minä hänen. Mut hänt' en huoli muistaa. — Mitä, lanko, Tuon nuoren Percyn korskast' arvelette? Hän vangit, jotka taistelussa otti, Omanaan pitää, mulle laittain tiedon, Ett' yksin Mordake mun on, Fifen kreivi.

WESTMORELAND. Tuon oppi sedältään hän, Worcesterilta, Jok' aina turmantähtenne on ollut; Siks arvoanne vastaan pöyhistellen Nyt nostelee hän nuoruutensa harjaa.

KUNINGAS HENRIK. Mut siitä vaadin häntä tilille; Ja siksi täytyy pyhän retkemme Jerusalemiin jäädä tuonnemmaksi. Ens tiistaina on meillä neuvottelu Windsorissa, se loordein tiedoks viekää; Mut takaisin te itse joutuun tulkaa: Enemp' on puhuttavaa, tehtävää, Kuin mitä vihast' ilmaista nyt saatan.

WESTMORELAND. Käskynne täytän, armollinen herra.

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Paikka sama. Toinen linnan huone.

(Henrik, Walesin prinssi, ja Falstaff tulevat.)

FALSTAFF. No, Heikku, mikä aika nyt on päivästä, poikaseni?

PRINSSI HENRIK. Sinä olet niin paksupääksi tullut vanhan sektin juonnista, nappiesi päästelemisestä ruoan jälkeen ja iltapäivin rahilla loikomisesta, ett'et oikein muista kysyä, mitä oikein tahdot tietää. Mitä hittoa päivän aika sinuun koskee? Jos tunnit olisivat sektikippoja, minuutit salvokukkoja, kellonläpät parittajain kieliä, viisaritaulut porttolain nimikilpiä ja itse Jumalan aurinko kaunis lutka-liekiö tulipunaisessa silkkiharsossa, niin silloin ymmärtäisin, miksi olet niin hillittömän utelias tietämään päivän aikaa.

FALSTAFF. Totta totisesti, osasitpa oksaan, Heikku; sillä me, jotka kaappaamme kukkaroita, me seuraamme kuuta ja Otavaa, emmekä Phoiboa, tuota "kulkija-ritaria sievää". Ja kuulehan nyt, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, — niin totta kuin Jumala varjelkoon sinun armoasi, — majesteettiasi, aioin sanoa, sillä armosta sinä et tule osalliseksi.

PRINSSI HENRIK. Mitä? Enkö armosta?

FALSTAFF. Et, piru vieköön, et senkään vertaa, että sillä siunaisit munapaistikkaasi.

PRINSSI HENRIK. No, entä sitte? Puhu suusi puhtaaksi.

FALSTAFF. No niin, sinä herttapoika, kun sinä tulet kuninkaaksi, niin älä salli, että meitä, jotka olemme harmaan yön vartiojoukkoa, sanotaan armaan päivän partiojoukoksi; anna meille nimeksi Dianan metsänvartijat, hämärän teikarit, kuun lellipojat, ja anna ihmisten sanoa meistä, että olemme hyväsuuntaisia ihmisiä; sillä meitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuutar, tuo jalo ja siveä valtijaamme, jonka turvissa me sukellamme.

PRINSSI HENRIK. Hyvin puhuttu ja suunnilleen osattu; sillä meidän onnemme, meidän, kuun ihmisten, nousee ja laskee, niinkuin merikin, koska sitä, niinkuin mertakin, suuntaa kuu. Esimerkiksi: kukkaro kultaa siepataan jumulla maanantaiyönä ja hukataan humulla tiistaiaamuna; raastetaan kiroten: seis, mies! ja haaskataan kirkuen: hoi, viinuri! Milloin lasku niin alhainen kuin tikapuun alin porras, milloin nousu niin korkea kuin hirsipuun ylin huippu.

FALSTAFF. Jumaliste, puhutpa totta, poikaseni. Mutta eikö tuo kapakan-emäntämme ole sangen suloinen naikko?

PRINSSI HENRIK. Niinkuin Hyblan hunaja, ukkoseni. Ja eikö puhlunnahkainen nuttu[1] ole sangen suloinen ja tyrmä kapine?

FALSTAFF. Mitä nyt taas, sinä hulluttelija? Joko taaskin noita pistopuheita ja kompia? Mitä hemmetissä puhlunnahkainen nuttu minuun koskee?

PRINSSI HENRIK. Ja mitä hittoa tuo kapakan-emäntämme koskee minuun?

FALSTAFF. Olethan useamman kuin yhden kerran hänen kanssaan maksusta sopinut.

PRINSSI HENRIK. Huusinko koskaan sinua osaasi maksamaan?

FALSTAFF. Et, siinä olet oikeassa; siellä sinä yksin suoritit kaikki.

PRINSSI HENRIK. Niin, siellä ja muuallakin, minkä vaan kukkaro kesti; ja kun se ei riittänyt, käytin luottoani.

FALSTAFF. Niin kyllä, ja käytit sitä niin, että, jos et olisi luultava vallan perillinen, olisi vallan luultavaa, — Mutta kuulehan, sinä herttapoika, vieläkö täällä tulee olemaan hirsipuita Englannissa, kun sinä tulet kuninkaaksi? Ja vieläkö, niinkuin nyt, laki, tuo vanha pilkkakirves, saa miehuutta räävätä ruostuneilla kankisuitsillaan? Sinä kun tulet kuninkaaksi, älä ketään varasta hirtä.

PRINSSI HENRIK. En; sen saat sinä tehdä.

FALSTAFF. Minäkö? Sepä oivaa! Minusta tulee kelpo lainlukija.

PRINSSI HENRIK. Väärin jo luit; tarkoitan, että sinä saat toimiksesi varkaitten hirttämisen, ja näin sinusta tulee oiva hirttomies.

FALSTAFF. Hyvä vaan, Heikku, hyvä vaan; ja tavallaan se onkin luonteeni makaista, yhtä hyvää kuin hovissa palveleminen, tiedä se.

PRINSSI HENRIK. Virkapukuunko nähden?

FALSTAFF. Niin kyllä, virkapukuun nähden, joista mestaajalla ei suinkaan ole puutetta. Hitto vieköön! olen niin alakuloinen kuin vanha kollikissa tai riepoteltu aljokarhu.

PRINSSI HENRIK. Tai vanha leijona tai rakastelijan kannel.

FALSTAFF. Niin, tai Lincolnshiren säkkipillin pärinä.

PRINSSI HENRIK. Tai jänis, — mitä sanot siitä? — tai alakuloinen, haiseva allikko?

FALSTAFF. Sinulla on mitä äitelimpiä vertauksia ja olet toden totta mitä kekseliäin, konnankurisin — herttaisin nuori prinssi. — Mutta, Heikku, minä pyydän, älä kiusaa minua enää turhuuksiin. Suokoon Jumala, että tietäisimme sinä ja minä, mistä mukavasti saisi ostaa hyvää nimeä. Vanha neuvosmies tuossa taannoin haukkui minua kadulla teidän tähtenne, herraseni; vaan en ollut hänestä millänikään; ja kuitenkin hän haastoi sangen viisaasti; mutta minä en ottanut siitä vaaria; ja kuitenkin hän haastoi viisaasti, ja keskellä katua lisäksi.

PRINSSI HENRIK. Siinä teit oikein; "sillä viisaus kaduilla äänensä ilmoittaa, eikä yksikään ota siitä vaaria".

FALSTAFF. Oo, sinähän matkit raamattua kuin paholainen; voisit, piru vieköön, vietellä itse pyhimyksenkin. Sinä olet minussa saanut paljon pahennusta aikaan, Heikku, — Jumala sen sinulle anteeksi suokoon! Ennen kuin sinut tunsin, Heikku, olin viatoin kuin lapsi; ja nyt, jos oikein totta puhun, en ole paljoa parempi noita maailman lapsia. Minun täytyy tästä elämästä lakata, ja tahdonkin siitä lakata. Jumal'auta, konna olen, jos en sitä tee. En tahdo kadotukseen joutua minkään kuninkaanpojan takia koko kristikunnassa.

PRINSSI HENRIK. Mistä me huomenna kaappaamme kukkaron, Hannu?

FALSTAFF. Tuhat tulimmaista! Mistä vaan, poikaseni, minä olen myötä; jos en, niin sano konnaksi ja pitele minua koirana.

PRINSSI HENRIK. Hyvinpä se näyttää käyvän, se elämän parannus: rukouksesta näpistelyyn.

(Poins lähestyy etäältä.)

FALSTAFF. Niin, niin, Heikku; se on minun ammattini, Heikku; ei silloin tee ihminen syntiä, kun työskentelee ammatissaan. Poins! — Nyt saamme kuulla, onko Gadshill jotakin vainustellut meille. — Oi, jos ihminen tulisi autuaaksi ansiostaan, niin mikäpä soppi helvetissä olisi kyllin kuuma hänelle? Hän on kaikkivaltiain konna, mikä milloinkaan on huutanut "seis" kunnon miehelle.

PRINSSI HENRIK. Huomenta, Eetu!

POINS. Huomenta, rakas Heikku! — Mitä sanoo monsieur Omatunto? Mitä sanoo sir John Sokeri-sekti? Hannu, kuinka sinä ja piru sovitte sielustasi, jonka hänelle möit viime pitkänäperjantaina lasillisesta madeiraa ja kylmästä salvokukon reidestä?

PRINSSI HENRIK. Sir John pysyy sanassaan ja piru saa saatavansa; sillä hän ei ole koskaan ollut mikään sananlaskun rikkoja, — hän antaa pirulle, mitä pirulle tulee.

POINS. Joudut siis kadotukseen, kun täytät lupauksesi pirulle.

PRINSSI HENRIK. Hän joutuisi muuten kadotukseen pirun pettämisestä.

POINS. Mutta pojat, pojat, huomenaamulla varhain kello neljältä Gadshilliin. Toivioretkeläisiä on menossa Canterburyyn, rikkaat uhrilahjat matkassa, ja kauppiaita ratsastamassa Lontooseen, kukkarot pulleina. Minulla on naamarit teille kaikille, hevoset teillä on itsellänne. Gadshill makaa tämän yötä Rochesterissa; huomenehtooksi olen tilannut illallisen Eastcheapiin; me voimme sen tehdä yhtä taatusti kuin nukkua. Jos tahdotte tulla mukaan, niin sullon kukkaronne täyteen kruunuja; jos ette tahdo, niin jääkää kotiin ja menkää hirteen.

FALSTAFF. Kuuleppas, Eetu. Jos minä jään kotiin enkä tule matkaan, niin annan hirttää teidät siitä, että menette matkaan.

POINS. Vai niin, sinä lihamöhkäle!

FALSTAFF. Heikku, tuletko mukaan?

PRINSSI HENRIK. Ken? Minäkö rosvo? Minäkö varas? En, totta maarin, minä.

FALSTAFF. Ei ole kunniata, miehuutta eikä hyvää toveruutta sinussa, etkä ole sinä kruunupään verta, jos et uskalla kaapata muutamaa kruunua.

PRINSSI HENRIK. No, olkoon menneeksi, kerran elämässäni tahdon olla huimapää.

FALSTAFF. No, sepä järkevää puhetta.

PRINSSI HENRIK. Ei; tulkoon mitä tulee, minä jään kotiin.

FALSTAFF. No, sitten minä, jumaliste, rupeen maankavaltajaksi, kun sinä tulet kuninkaaksi.

PRINSSI HENRIK. Sitä en sure.

POINS. Sir John, kuulehan! Jätä minut prinssin kanssa kahden kesken; minä hänelle tätä seikkailua niin perustelen, että hän lähtee mukaan.

FALSTAFF. Hyvä; Jumala suokoon sinulle suostuttelijan hengen ja hänelle opinhaluiset korvat, niin että se, mitä sinä puhut, tepsisi, ja että se, mitä hän kuulee, herättäisi uskoa, niin että tuosta oikeasta prinssistä, pilan vuoksi vaan, tulisi väärä varas; sillä ajan väärinkäytökset kaipaavat, poloiset, kehotusta. Hyvästi! Eastcheapissa tavataan.

PRINSSI HENRIK. Hyvästi, myöhä kevät! Hyvästi, marraskesä!

(Falstaff menee.)

POINS. Hyvä, kiltti, herttainen prinssi, tulkaa matkaan huomenna; minulla on hankkeessa kuje, jota en voi yksin toimittaa. Falstaff, Bardolph, Peto ja Gadshill saavat ryöstää nuo miehet, joista jo olemme vainun saaneet. Te ja minä emme ole mukana; mutta kun he ovat saaliinsa saaneet, jos emme me silloin sitä heiltä ryöstä, me molemmat, niin annan pääni.

PRINSSI HENRIK. Mutta miten pääsemme heistä irti, lähtöä tehdessä?

POINS. No, lähdemme joko ennen tai jälkeen heitä ja määräämme heille jonkun yhtymäpaikan, johon meidän on vallassamme olla saapumatta; silloin heidän on pakko omin päin ryhtyä yritykseen, ja heti kun sen ovat tehneet, karkaamme me heidän niskaansa.

PRINSSI HENRIK. Niin, mutta luultavaa on, että he tuntevat meidät hevosistamme, vaatteistamme ja lukemattomista muista seikoista.

POINS. Ei hätää! Hevosiamme eivät saa nähdä, ne sidon kiinni metsään; naamarimme vaihdamme toisiin, kun pääsemme heistä irti, ja, nähkääs, minulla on vartavasten kanvastiverhoja mukanani, millä peitämme tavalliset päällysvaatteemme.

PRINSSI HENRIK. Mutta pelkään, että heistä on meille liian kova vastus.

POINS. Jopa! Kaksi heistä, sen tiedän, on niin aito pelkureita, että heti ottavat sääret selkäänsä; ja mitä kolmanteen tulee, jos hän taistelee kauemmin kuin minkä parhaaksi huomaa, niin en, jumal'auta, enää tahdo miekkaa käyttää. Parasta koko lystissä on ne käsittämättömät valheet, joita tuo lihava lurjus on meille kertova, kun yhdymme illallisella: kuinka hän tappeli vähintäin kolmeakymmentä vastaan, mitä työkkäyksia, iskuja, hengenvaaroja hän kesti, ja näiden vaiheiden paljastamisessa, siinäpä se hauskuus.

PRINSSI HENRIK. Hyvä, minä lähden mukaan; hanki meille kaikki tarvittavat ja yhdy minuun huomenehtoolla Eastcheapissa; siellä aion illastella. Hyvästi!

POINS. Hyvästi, prinssi!

(Poins menee.)

PRINSSI HENRIK. Ma teidät tunnen; vielä jonkun aikaa Irstaita laiskan ilveitänne autan. Mut näin vaan jäljittelen aurinkoa. Jok' inhan, saastahisen pilven sallii Sen kauneutta kaihtaa maailmalta, Ett', taas kun tahtoo oma itsens' olla, Enemmän kaivattua ihailtaisi, Kun päältään luo se häijyn, herjan huurun, Jonk' usvaan se jo tukehtuvan näytti. Jos juhlaa vietettäisiin vuosi umpeen, Niin huvi yhtä raskast' ois kuin työkin; Mut haluttu on harvakseltaan juhla, Ja mikään ei niin viehätä kuin outous. Näin kun nää löyhät menoni ma heitän Ja lupaamattanikin velan maksan, Niin kansan toiveet petän saman verran, Kuin itse paremp' olen lupaustani. Kuin kirkas kulta tummall' alustalla, Parannus loistaa virheitteni yli Ja kauniimp' on ja silmää häikäävämpi, Kuin mit' ois ilman alustaa se ollut. Näin virheitäni taidolla ma säännän, Vähimmin luultaissa ne parhaaks käännän.

(Poistuu.)

Kolmas kohtaus.

Paikka sama. Toinen linnan huone.

(Kuningas Henrik, Northumberland, Worcester, Hotspur. Sir Walter Blunt y.m. tulevat.)

KUNINGAS HENRIK. Vereni liian kylmää oli, tyyntä, Moisesta herjauksesta kuohahtaakseen. Mun tunsitte ja siksi malttiani Te poljitte; mut tietkää: vasta tahdon Enemmän olla oma itseni, Enemmän mahtava ja peljättävä, Kuin mitä vaatis luonto, jok' on ollut Kuin öljy lienteä, kuin höyhen pehmyt. Ja siksi mult' on vienytkin sen arvon, Jonk' ylväät henget ylväille vaan suovat.

WORCESTER. Kuningas, huoneemme ei ansainnut Näin tulla vallan ruoskan alaiseksi, Samaisen vallan, jonka omin käsin Noin pöyhkäks autoimme.

NORTHUMBERLAND. Kuningas hyvä, —

KUNINGAS HENRIK. Pois, Worcester, tiehssi! Ma katseessasi Nään ynseyttä, uhkaa. Herraseni, Teill' liian ylväs on ja röyhkä käytös, Ja majesteettius ei kärsi nähdä Alaisen otsall' yrmin hivenettä. Eronne saatte. Kun on meille tarvis Apunne, työnne, teidät kutsutamme. — (Worcester menee.) (Northumberlandille.) Puhua aioitte.

NORTHUMBERLAND. Niin, kuninkaani. Nuo vangit, jotka korkeutenne vaati Ja jotka Percy Holmedoniss' otti, Niin jyrkkään niit' ei kielletty, hän väittää, Kuin kerrottu on teille, majesteetti. Siis kateus on tai väärinkäsitys Syy tähän virhiin, eikä poikani.

PERCY. Kuningas, vankeja en kieltänyt. Mut muistan, että, taistelun kun jälkeen, Vihasta, reudonnasta raukeana, Nojasin huohottaen miekkaani, Lähestyi muudan herra, hieno, siisti, Veres kuin sulho, parta ajeltuna Kuin sänkipelto viljankorjuun jälkeen. Hän haiskahteli niinkuin kauppasaksa, Ja peukalon ja sormen välissä Ol' lemutuosa, jota vuoron perään Nokalleen vei ja otti pois, jok' aina, Kun taas hän toi sen, suuttuneena tuosta, Päräytti vastaan aimo aivastuksen. Hän aina hymyili ja lorueli; Kun miehet kantoi ruumiit pois, hän sanoi, Ett' ovat säädyttömät, tyhmät tollot, Kun hänen nenänsä ja tuulen väliin Likaisen, inhottavan ruumiin tuovat. Naislauseilla ja juhlajuoruilla Mua tutkisteli; muun muassa multa Hän majesteetin hyväks vangit vaati. Vilusta haavojani karvasteli, Ja niin mua kiusasi tuo papukaija, Ett' ärtyneenä sekä tuskissani Äryllä ärjäisin, en tiedä mitä: Jaa tahi ei; — mun oli hulluks tehdä Helyjen helke tuo ja lemun löyhkä Ja rouvasrupatukset rummuista, Tykeistä, haavoista, niin, herra nähköön! Hän mulle neuvoi, ett' on spermaceti Sisäiseen vammaan vallan verratonta Ja ett' on sula synti, oikein totta, Maan viattomist' uumist' esiin kaivaa Tuot' ilkkaa salppia, mi luimuun surmaan Niin monta pulskaa kelpo miest' on syössyt; Ja jos ei noita tykki-pahoja oisi, Niin oisi hänkin tullut soturiksi. Tuollaiseen tyhjään, löyhään jaaritukseen Ma, niinkuin sanoin, kaartain vastasin. Kuningas, pyydän: moisen puhe älköön Pätekö saamaan uskollisuuttani Syynalaiseksi majesteetin luona.

BLUNT. Kuningas, asiaa jos aprikoidaan, Niin, mit' on Henrik Percy lausunut Moiselle henkilölle moiseen aikaan Moisella paikalla, se kaikkinensa Voi syystä raueta eik' enää nousta Hänelle haitaksi tai kanteheksi, Jos nyt hän lausumansa pyörryttää.

KUNINGAS HENRIK. Ja kuitenkaan hän vankeja ei anna, Pait sillä välipuheella ja ehdoll', Ett' omin varoin irti lunastamme, Lankonsa Mortimerin, senkin hupsun, Jok' ehdoin tahdoin, jumal'auta, hengen Kavalsi niiltä, joita sotaan johti Glendoweria vastaan, lemmon noitaa, Jonk' äsken, kuten kuulin, tytär naitu On Marchin kreiville. Vai aartehemme Me petturien lunnaiks tuhlaisimme! Kavallust' ostaisimme, liiton tehden Henkensä myyneen arkalaisen kanssa! Ei, kaljuun vuoristoon hän kuolkoon nälkään; En koskaan sitä katso ystäväksi, Ken vaatii mua pennin uhraukseen Hyväksi kavaltajan Mortimerin.

PERCY. Kavaltajanko Mortimerin! Kuningastaan ei pettänyt hän koskaan, Vaan sotaonni häntä. Todisteeksi Ei muuta kieltä tarvis kuin nuo haavat, Nuo ammottavat suut, joit' urhoon lyötiin Severnin kaislarannall' ihanalla, Miss' osan parhaan tunnista hän kesti, Mies miestä vastaan vaihtelevin onnin Otellen ylvään Glendowerin kanssa. Kolmasti hengähtivät, kolmasti Sopivat juomaan Severn-virran vuosta, Mi heidän verikatsettansa säikkyin Kamolla piili väräjävään kaislaan, Kähäräpäänsä kätkein rannan hiekkaan, Tuon uljaan urhoparin veristämään. Ei halpa, laho vilppi ole koskaan Punannut töitään moisin kuolinhaavoin; Ei koskaan voinut jalo Mortimer Niin monta haavaa ottaa ehdollansa. Hänt' olkaa petturiksi parjaamatta!

KUNINGAS HENRIK. Valeita ajat, Percy, valeit' ajat! Hän Glendowerin kanss' ei ole koskaan Mitellyt miekkaa. Tiedä, yhtä hyvin Otella rohkeis pirun kanssa kahden Kuin Owen Glendoweria vastustaa. Häpeä vähän! Mortimerist' ällös Vast'edes sanaakaan sa mulle hiisku, Saat muuten kuulla moista, jok' ei liene Juur' mieleistä. — My lord Northumberland, Olette vapaa lähtöön poikinenne. — Sa laita vangit tänne, muuten kuulet!

(Kuningas Henrik, Blunt ja seurue poistuvat.)

PERCY. Vaikk' itse piru niitä multa karjuis, Niin niit' en laita. — Jäljest' oiti riennän Ja sanon sen; sydäntäni ma tahdon Keventää, vaikka maksaisi se pääni.

NORTHUMBERLAND. Kuin? Käykö sappi päähän? Malta mielesi Setäsi tulee tuossa.

(Worcester palajaa)

PERCY. Mortimerist' Ei sanaakaan! Haa, tuhat tulimmaista! Hänestä haastaa tahdonkin ja, vaikka Siit' autuus menisi, myös puoltaan pitää. Tyhjentää tahdon kaikki suoneni, Tipoittain sydänvereni hiekkaan valaa Ja Mortimerin nostaa polkeuksista Yht' ylhäälle kuin kuningas tuo luihu, Tuo kiittämätön, mätä Bolingbroke.

NORTHUMBERLAND (Worcesterille). Kuningas vimmannut on veljes pojan.

WORCESTER. Ken mentyäni tämän liekin nosti?

PERCY. Hän tahtoo, mukamakin, kaikki vangit. Ja vaimoni kun veljestä ma taaskin Lunnaita vaadin, vaaleni hän aivan Ja kalman silmäyksen minuun iski, Vavisten nimeäkin Mortimerin.

WORCESTER. En moiti häntä; Richard vainaa tämän Julisti perillisekseen.

NORTHUMBERLAND. Niin teki; Ma julistuksen kuulin; se ol' silloin, Kun kuningas tuo rukka — Jumal' anteeks Tekomme pahat häntä kohtaan suokoon! — Läks sotaretkellensä Irlantiin, Jost' ennen aikaa palattuaan joutui Vallastaan syöstyksi ja surmatuksi.

WORCESTER. Ja jonka surmasta me häväistystä Ja pilkkaa kuullaan koko mailman suusta.

PERCY. Vaietkaa, pyydän! Richard kuningasko Kytyni määräs, Edmund Mortimerin, Perillisekseen?

NORTHUMBERLAND. Niin, sen itse kuulin.

PERCY. Siis kuningasta, serkkuaan, en soimaa, Jos kaljuun vuoristoon sois hänen kuolleen. Mut niinkö te, te, jotka asetitte Tuon epäpädön miehen päähän kruunun Ja hänen takiansa salamurhan Häpeätahran saitte, niinkö te Myös koko mailman kirot kestää saatte, Kuin mitkä kätyrit tai kurjat koneet, Kuin nuorat, tikapuut, kuin hirttomiehet? — Anteeksi, että alennun ma näin Ja näytän, minkä aseman ja arvon Tuo viekas kuningas on teille suonut. — Hyi, näinkö pitää nykypolven kuulla Ja aikakirjain haastaa jälkeisille, Ett' teidän arvoisenne mahtimiehet Vääryyden toimiin myivät itsensä, — Niinkuin te, jumal' armahtakoon, teitte, — Survaisten Richardin, tuon jalon ruusun, Ja sijaan pannen koison Bolingbroken? Pitääkö kuulla vielä häpeämpää: Ett' ivan, potkun palkaks saitte siltä, Jonk' edestä tään pilkan kärsitte? Ei, viel' on aika teidän vapaaks ostaa Maanpakoon syösty kunnia ja jälleen Palauttaa entiselleen mainehenne Ja kostaa ivailut ja ylenkatseet Tuon ylvään kuninkaan, jok' yöt ja päivät Vaan miettii teille loppusuoritusta Omalla verisellä surmallanne. Siis, sanon minä —

WORCESTER. Lanko, vait! Jo riittää. Ja nyt ma teille avaan salakirjan Ja pikatajuiselle vihallenne Syvistä vaara-asioista kerron, Niin vaarallisist', uhkarohkeista, Kuin ryöppyvän on virran yli kulku Keihäällä jalan alla keinuvalla.

PERCY. Jos kätkee, hyvää yötä! — Ui tai uppoo! Rajutkoon vaara idäst' aina länteen, Kun pohjast' etelään vaan kunnia vastaa! Otelkoot vaan he! Verta huumaavampi Usuttaa leijonaa kuin jänist' ajaa!

NORTHUMBERLAND. Jalojen töiden kuvittelu hänet Pois malttamuksen aitauksesta tempaa.

PERCY. Ois, maarin, helppo huipata ja riistää Kalvaalta kuulta kirkas kunnia, Tai mereen syvään sukeltaa, miss' ikiin Ei laskinluoti pohjannut, ja nostaa Uponnut kunnia ylös kiharoista, Jos pelastaja yksin kilpaajatta Sais kaiken hänen loistons' omaksensa. Mut hyi, hyi tuota naamapuolta seuraa!

WORCESTER. Hän näkee haaveiluja mailman täyden, Mut sitä kuvaa ei, jok' oisi tärkein. — Vaan hetkinen mua kuule, lanko hyvä!

PERCY. Anteeksi suokaa!

WORCESTER. Jalot skottilaiset. Nuo vankisi, —

PERCY. Ne pidän kaikki itse. Hän, jumal'aut', ei skottilaista saa, Ei, vaikka skottilaisest' autuus riippuis; Ne pidän, sen ma vannon.

WORCESTER. Riehut, pauhaat, Ja tuumaani et kuule. Saathan pitää Nuo vankisi.

PERCY. Sen teenkin; siinä kaikki Lunastaa Mortimeria ei lupaa; Mua kieltää Mortimeria mainimasta; Mut minä yllän hänet kesken untaan Ja korvaan hälle huudan: "Mortimer!" Niin, hankin kottaraisen, joka kirkuu Yhäti "Mortimer"; sen hälle laitan, Näin yhä kiihdytellen kiukkuansa.

WORCESTER. Sananen kuule, lanko!

PERCY. Julki heitän Muut riennot pois, pait yhden: miten voisin Kiduttaa, lannistaa tuon Bolingbroken Ja tuonkin öyhkärin, tuon Walesin prinssin. Jos en ma tietäisi, ett' isä tälle On karmea ja hiiteen hänet soisi, Niin oluthaarikkansa myrkyttäisin.

WORCESTER. Hyvästi, lanko! Haastan kanssas toiste, Kun olet halukkaampi kuulemaan.

NORTHUMBERLAND. Haa, sinä paarman purtu, kärty narri, Kun sisuttelet niinkuin häijy akka Ja korvas kiinnät omaan kielees yksin!

PERCY. Mua raipat ruoskii, viholaiset pistää, Nokkoset polttaa, kun vaan mainitaankin Tuo Bolingbroke, tuo halpa marukieli. Richardin aikaan — no, mik' on se paikka? — Hiis olkoon! — se on Glostershiressa,— Miss' asui hupsu setänsä, tuo herttua, Setänsä York, — miss' ensin polveani Tuon hymykuninkaan, tuon Bolingbroken Edessä notkistin, — hyi, perhana! — Ravenspurgist' yhdessä kun palasitte.

NORTHUMBERLAND. Se oli Berkley-Castlessa.

PERCY. Niin oikein. — Hyi, mitkä määrät marumakeaista Tuo liehakoiva hurtta minuun syyti! "Kun tämä hento onnen taimi varttuu" — Ja "rakas Henrik Percy", — "lempi-lanko", — Lankoudet lempoon! — Jumal', anteeks anna! — Nyt, setä, puhukaa; nyt olen valmis.

WORCESTER. Ei, jos on sulla halua, niin jatka; Ei mulla kiirettä.

PERCY. Nyt olen valmis.

WORCESTER. Siis vieläkin nuo skottilaiset vangit: Ne heti vapaiks anna lunnahitta, Ja laita Douglaan poika Skotlantiin Väkeä värväämään: ne helpostikin Ja syistä, jotka kirjeess' ilmoitan, Sinulle myönnetään. — (Northumberlandille.) Ja te, mylord, Kun poikanne näin Skotlannissa toimii, Te salassa sill'aikaa hiiviskelkää Tuon jalon, rakastetun prelaatin, Tuon arkkipiispan suosiin.

PERCY. Yorkin, niinkö?

WORCESTER. Niin, oikein: piispa Scroopin, jonka mielest' Ei haihdu veljen kuolo Bristolissa. En tätä nyt vaan puhu arveluna, Jok' ehkä tapahtuu, vaan jonka varmaan Jo tiedän harkituks ja päätetyksi, Ja joka vartoo vaan, ett' ilmestyisi Se sattuma, jok' auttaa sitä vauhtiin.

PERCY. Jo siitä vainun saan! Se hyvin käy, Niin totta kuin ma elän!

NORTHUMBERLAND. Aina päästät Sa koiras irti, ennen kuin näet saaliin.

PERCY. Niin, mutta tämähän on oiva juoni! — Ja Skotlannin ja Yorkin sotavoimat Yhtyvät Mortimeriin. Haa!

WORCESTER. Niin käypi.

PERCY. No, toden totta, oivallinen tuuma!

WORCESTER. Ja kiirett' ei vaan vaadi pikkusyyt; Pää pystyyn vaan, jos tahdot pitää pääsi! Jos kuinka siivoll' oisimme, niin aina Kuningas meitä luulee velkojikseen Ja luulee meitä nurkuluuloisiksi, Siks kunnes maksanut on meille täyden. Näethän itse, kuinka hän jo alkaa Meit' armokatseestansa vieroittaa.

PERCY. Niin, niinpä niin! Sen hälle kostaman.

WORCESTER. Hyvästi, lanko! Kauemmas äl' astu, Kuin mihin minä kirjeissäni määrään. Kun aika kypsyy, — ja se kypsyy pian —, Niin Glendowerin luo ja Mortimerin Ma hiivin ja niin laitan, että sinä Siell' yhdyt väkemme ja Douglaan kanssa, Sepäämään vahvoin käsin onnetarta, Jok' ihan pois jo sylistämme luistaa.

NORTHUMBERLAND. Hyvästi, veikko! Toivon, että hyvin Kaikk' onnistuu.

PERCY. Hyvästi jääkää, setä! Oi, jos vaan pian alkais huvitukset, Sotahuudot, tappelut ja voivotukset!

(Lähtevät)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Rochester. Majatalon piha.

(Ajuri tulee, lyhty kädessä.)

AJURI. Hoi, hoi! Jos ei kello jo ole neljä päivällä, niin menen vaikka hirteen. Otava on uuden savupiipun päällä, ja vielä ei ole hevosemme kuormitettu. Tallimies, hoi!

TALLIMIES (ulkoa). Heti, heti.

AJURI. Tommi kulta, korjaahan hiukan ruunan satulaa ja pane vähän tappuroita puan alle! koni parka on lyöttynyt pahanpäiväiseksi.

(Toinen ajuri tulee.)

2 AJURI. Herneet ja pavut täällä ovat turkaisen komuisia; ja siitä, jos mistään, ne koni-raukat matoja saavat. Tässä talossa on kaikki ylösalaisin siitä, kuin tallimies Roope kuoli.

1 AJURI. Mies raukka! Hänellä ei ollut ilon päivää siitä asti, kuin kaurain hinta nousi; se oli hänen surmansa.

2 AJURI. Luulenpa, ettei koko Lontoon tiellä ole kirotumpaa kirpunpesää kuin tämä talo; minä olen kirjavaksi purtu kuin suutarikala.

1 AJURI. Kuin suutarikala? Pentele olkoon, ei ole kuningasta koko ristikunnassa paremmin purtua, kuin minä olen ensi kukonlaulusta.

2 AJURI. Niin; eivätkä anna meille edes pottua, vaan täytyy kaikki laskea uuniin, ja sellainen tupavuoto se siittää kirppuja kuin partiaisen mätiä.

1 AJURI. Tallimies, hoi! Tänne, sinä hirtehinen, kuuletko!

2 AJURI. Minulla on sianliikkiö ja kaksi pötkyä inkivääriä jätettävä Charing-crossiin.

1 AJURI. Herran Kiesus! Kalkkunakukot ovat vasussani ihan nälkään kuolleet. — Tallimies, hoi! — Piru sinut vieköön! Eikö sinulla ole silmiä päässä? Etkö kuule? Jos ei ole yhtä kunniallista halaista kallosi kuin ottaa kulaus, niin olen minä koira. — Tule, sinä senkin hirtehinen! Eikö ole kunniata sinussa?

(Gadshill tulee.)

GADSHILL. Huomenta, ajurit! Mitä on kello?

1 AJURI. Luulenpa kaksi.

GADSHILL. Mies hyvä, lainaa mulle lyhtysi; katsoisin ruunaani tallissa.

1 AJURI. Älähän luule! Tunnenpa juonen siinä kuin toinenkin, usko pois.

GADSHILL. Mies hyvä, lainaa sinä lyhtysi!

2 AJURI. Jopa kai! Joko sait? — "Lainaa minulle lyhtysi", hän sanoo. Enkä, hiisi olkoon; ensin tahdon nähdä sinut hirsipuussa.

GADSHILL. Kuules, ajuri, mihin aikaan aiot olla Lontoossa?

2 AJURI. Hyvissä ajoissa, ehtiäkseni maata valkean valolla, usko pois. — Mennään, naapuri, herättämään herrat; he tahtovat tulla yhteen seuraan; heillä on arvokalua paljon.

(Ajurit menevät.)

GADSHILL. Viinuri, hoi!

VIINURI (ulkoa). Sivaan, sanoi taskuvaras.

GADSHILL. Se sopii yhtä hyvin kuin — sivaan, sanoi viinuri; sillä sinä et eroa taskuvarkaasta enempää kuin yllyttäjä tekijästä; sinä valmistat tien.

(Viinuri tulee.)

VIINURI. Huomenta, herra Gadshill! Se pitää kutinsa, mitä eilen illalla teille kerroin: täällä on moisikki Kentin salomailta, jolla on mukana kolmesataa kultamarkkaa; sen kuulin hänen eilen illallisella sanovan eräälle seuralaiselleen, jollekin reviisorin tapaiselle, jolla myöskin on koko joukko kamssua, jumala tiesi, mitä. He ovat jo nousseet ja tilanneet munapaistikasta; lähtevät heti matkaan.

GADSHILL. Kuule, jos eivät tiellä tapaa pyhän Miikkulan veljeskuntaa,[2] niin saat ottaa pääni.

VIINURI. Kiitoksia paljon, siitä en huoli; säästä se pyövelille; sillä tiedän, että palvelet pyhää Miikkulaa niin rehellisesti, kuin saattaa veijari.

GADSHILL. Mitä sinä minulle pyövelistä pakiset? Jos minä hirteen joudun, niin lihotan minä kaksi hirsipuuta; sillä jos minä joudun hirteen, niin joutuu siihen myöskin vanha sir John, ja tiedäthän, ettei hän ole mikään nälkäsuoli. Hih, hei! Niitä on vielä muitakin troialaisia,[3] joita et voi uneksiakaan, miehiä, jotka huviksensa suvaitsevat tehdä ammatille kunniaa, ja jotka, jos asian hajulle tullaan, oman arvonsa vuoksi saattavat sen taas tolalleen. Minun seuraani ei ole jalkakulkurit, kolamiehet ja viiden pennin rosvot, eikä mokomat hupelot, viiksihuuliset ja kuparinaamaiset oluenjuomarit, vaan vapaasukuiset ja varasukuiset, pormestarit ja vallasväet, sellaiset, jotka voivat pitää puoliaan, jotka ennen lyövät, kuin puhuvat, ennen puhuvat, kuin juovat ja ennen juovat, kuin rukoilevat. Nytpä valehtelin; sillä he rukoilevat lakkaamatta pyhimystään, yhteiskuntaa; tai oikeammin eivät rukoile, vaan rukoavat puoleensa, nylkevät ja nilkovat hänestä nahan ja pysyvät hyvässä kengässä.

VIINURI. Mitä? Nylkevätkö yhteiskuntaa kengikseen? Tokko ne kengät pitävät vettä pahalla säällä?

GADSHILL. Pitävät kyllä: oikeus on ne voidellut. Me varastamme niinkuin linnassa, varustuksien suojassa. Meillä on häkylänsiementä varalla, me vaellamme näkymättöminä.

VIINURI. Totta vieköön, luulenpa, että saatte enemmän kiittää yötä kuin häkylänsiementä näkymättömyydestänne.

GADSHILL. Tuohon käteen! Sinä olet saapa osan voitostamme, niin totta kuin olen kunniallinen mies.

VIINURI. Sano ennemmin: niin totta kuin olet kunniaton varas.

GADSHILL. No niin: homo on yhteinen nimi kaikille ihmisille.[4] Käske tallimiestä tuomaan ruunani tallista. Hyvästi, sinä ruokoton ryökäle!

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Maantie Gadshillin kohdalla.

(Prinssi Henrik ja Poins tulevat. Peto ja Bardolph etäämpänä.)

POINS. Piiloon! Piiloon! Olen toimittanut pois Falstaffin hevosen, ja nyt hän sähisee ja sahisee kuin kumilla kangistettu sametti.

PRINSSI HENRIK. Lymyyn!

(Palataff tulee.)

FALSTAFF. Poins! Poins! Senkin hirtehinen! Poins!

PRINSSI HENRIK. Vaiti, sinä ihramahainen konna! Mitä siinä meluat?

FALSTAFF. Heikku, missä on Poins?

PRINSSI HENRIK. Hän lähti tuonne vuoren kukkulalle; menen häntä etsimään.

(On etsivinään Poinsia.)

FALSTAFF. Minä olen noiduttu rosvoamaan tuon varkaan seurassa. Se lurjus on laittanut pois minun hevoseni ja sitonut sen, tiesi mihin. Jos vaan neljäkin mittajalkaa vielä jalan astun, niin paukahtaa. No, no, toivon kuitenkin että, tästä huolimatta, saan kunniallisen kuoleman, jos en joudu hirteen siitä, että tapan sen konnan. Olen jo kaksikolmatta vuotta joka hetki vannonut, ett'en seurustelisi hänen kanssaan, ja kuitenkin olen noiduttu sen konnan seuraan. Jos se koira ei ole minua jollakin lemmenjuomalla itseensä kietonut, niin menen vaikka hirteen. Niin, toisin ei saata olla, olen noitajuomaa saanut. —Poins! — Heikku! — Piru teidät periköön, kumpaisenkin! — Bardolph! — Peto! — Nälkään kuolen ennen, kuin enää askeltakaan rosvoan. Jos ei olisi yhtä kunniallista kuin juoda, jälleen ruveta kunnon mieheksi ja jättää nuo konnat, niin olen suurin riiviö, mikä ikänä on hampain pureksinut. Kahdeksan kyynärän jalkamatka mäkipäistä maata on minulle kuusikymmentä kertaa kymmenen peninkulmaa, ja sen nuo kovasydämiset lurjukset hyvin kyllä tietävät. Sepä nyt hittoa, ettei varkaatkaan voi olla rehelliset toisilleen. (Vihellystä ulkoa.) Vhjuuh! — Piru periköön teidät kaikki tyynni! Antakaa tänne hevoseni, te lurjukset; hevoseni tänne, tai hirteen!

PRINSSI HENRIK. Vaiti, senkin ihramaha! Laskeu maahan, paina korvasi kiinni kamaraan ja kuuntele, kuuluuko matkamiesten askeleita.

FALSTAFF. Onko teillä vipuja nostaa minut jälleen pystyyn? Lempo soikoon! Minä en aio näitä lihojani jalkaisin kantaa yhtä pitkää matkaa, vaikka saisin kaikki rahat isäsi aarreaitasta. Piruko teissä on, kun näin minua hypitätte hevosen lailla?

PRINSSI HENRIK. Erehdyt: ei hevosen lailla, vaan hevosta vailla.

FALSTAFF. Rukoilen, rakas Heikku prinssi, toimita minulle hevoseni, rakas kuninkaan poika!

PRINSSI HENRIK. Häpeä, lurjus! Olenko minä sinun tallirenkisi?

FALSTAFF. Mene sitte ja hirtä itsesi omaan perintöruhtinaalliseen sukkanauhaasi! Jos minä joudun kiinni, niin haastan tästä teidät oikeuteen. Jos en teistä kaikista teetä remppulauluja hävyttömille nuoteille, niin olkoon kipollinen sektiä minulle myrkkyä. Kun pila menee näin pitkälle, — ja jalkaisin lisäksi — niin minä sitä vihaan.

(Gadshill tulee.)

GADSHILL. Seis!

FALSTAFF. Teenhän sen, vastoin tahtoanikin.

POINS. Oo! Tuossa on hurttamme, tunnen äänen.

(Bardolph tulee.)

BARDOLPH. Mitä uutta?

GADSHILL. Valepuku ylle! Naamarit kasvoille! Rahoja tulee kuninkaalle tuota mäkeä alas; ne ovat menossa kuninkaan aarreaittaan.

FALSTAFF. Valehtelet, konna: menossa ovat kuninkaan kapakkaan.

GADSHILL. Siinä on kyllin varaksi meille kaikille.

FALSTAFF. Niin, hirsipuun varaksi.

PRINSSI HENRIK. Nyt, miehet, teidän neljän tulee hyökätä heihin tuossa ahtaassa solassa; Poins ja minä menemme tänne alemma; jos he pääsevät teidän kouristanne, niin joutuvat meidän käsiimme.

PETO. Kuinka monta heitä lienee?

GADSHILL. Noin kahdeksan tai kymmenen.

FALSTAFF. Lempo soikoon! Etteivät he vaan rosvoa meitä!

PRINSSI HENRIK. Mitä? Pelkuriko sir John Ihramaha?

FALSTAFF. Tosin en ole mikään nälkäkurki, niinkuin isoisäsi John Gaunt, mutta en siltä pelkuri, Heikku.

PRINSSI HENRIK. Hyvä, sen saamme kohta nähdä.

POINS. Kuules, Hannu. Sinun hevosesi on pensasaidan takana; kun sitä tarvitset, niin löydät sen sieltä. Hyvästi, ja pidä puoliasi!

FALSTAFF. Nyt en voi häntä piestä, vaikka vietäisiin hirteen.

PRINSSI HENRIK (syrjään Poinsille). Eetu, missä on valepukumme?

POINS. Tässä, käsillä ihan; nyt piiloon.

(Prinssi Henrik ja Poins poistuvat.)

FALSTAFF. Nyt, miehet! Rohkea rokan syö, sanon minä; joka mies toimeensa!

(Matkustajia tulee.)

1 MATKUSTAJA. Tulkaa, naapuri. Poika saa taluttaa hevosiamme mäenrinnettä alas; me sill'aikaa voimme hiukan kävellä ja oikoa sääriämme.

ROSVOT. Seis!

MATKUSTAJAT. Kies' auttakoon!

FALSTAFF. Lyökää! Maahan hakatkaa! Kurkut poikki niiltä lurjuksilta! Haa, senkin huorikat ja nakurit! Senkin lihamakkarat! He vihaavat meitä nuoria. Hakatkaa maahan heidät! Kynikää heidät!

1 MATKUSTAJA. Oi, hukassa olemme me ja omaisemme ikipäiviksi!

FALSTAFF. Hirteen, te turpeamahaiset riiviöt! Vai olette hukassa! Vai niin, te ihraiset saiturit! Jospa teillä vaan olisi aarteenne mukananne! Hiiteen, te sianliikkiöt! Häh, hunsvotit? Nuortenkin pitää elää. Olette ison jurin jäseniä, niinkö? Kyllä me, lempo soikoon, teidät juritamme?

(Falstaff y.m. poistuvat, ajaen matkustajat edellään ulos.)

(Prinssi Henrik ja Poins palajavat.)

PRINSSI HENRIK. Ne rosvot ovat panneet nuo kunnon miehet köysiin. Jos nyt me, sinä ja minä, voisimme ne rosvot rosvota ja ilolla ja riemulla lähteä Lontooseen, niin olisi siinä puhetta viikoksi, naurua kuukaudeksi ja hauskaa pilaa ikipäiviksi.

POINS. Piiloon! Kuulen heidän tulevan.

(Rosvot palajavat.)

FALSTAFF. Nyt ystävät, tehkäämme jako, ja sitten ratsun selkään ennen päivän koittoa. Jos prinssi ja Poins eivät ole aika pelkureita, niin ei ole enää oikeutta maassa. Tuossa Poinsissa ei ole miehuutta enempää kuin villisorsassa.

PRINSSI HENRIK (Syöksee esiin). Rahat tänne!

POINS. Konnat!

(Heidän jakoa tehdessään, prinssi ja Poins karkaavat heidän päällensä. He juoksevat kaikki tiehensä, ja Falstaff, vaihdettuaan iskun tai pari, juoksee hänkin pois, jättäen jälkeensä kaiken saaliinsa.)

PRINSSI HENRIK. Hevillä saatu! Ratsaille nyt jouten! Hajan on rosvot ja niin säikyksissään, Ett' toinen toista kohdata ei tohdi, Varoen kumppaniaan urkkijaksi Tule, Eetu! Falstaff hikoo kuollakseen Ja höystää, missä liikkuu, laihaa maata, Jos voisin naurulta, niin säälisin.

POINS. Voi, kuinka se konna mölisi!

(Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Workworth. Huone hovilinnassa.

(Percy tulee, lukien kirjettä.)[5]

PERCY. "Mutta itse puolestani, mylord, olisin sangen taipuvainen olemaan mukana, siihen rakkauteen nähden, joka minut kiinnittää teidän huoneeseenne." — Olisi taipuvainen, — miksei ole sitten? Siihen rakkauteen nähden, joka hänet kiinnittää huoneeseemme: — sillä hän osoittaa, että rakastaa omaa latoansa enemmän kuin meidän huonettamme. Annahan kun jatkan. "Hanke, jota yritätte, on vaarallinen"; — niin, se on totta, vaarallista on saada nuhaa, nukkua, juoda; mutta minä sanon teille, herra Hölmönen, että tuosta vaara-nokkosesta me poimimme turvakukkasen. "Hanke, jota yritätte, on vaarallinen; ystävät, joita luettelitte, epävarmat; itse aika sopimaton, ja koko tuumanne liian kevyt niin suuren vastarinnan vastapainoksi." — Vai niin, vai niin te sanotte! Siihen sanon minä vastaan, että olette tyhmä moukka ja pelkuri, ja että valehtelette. Mikä tolvana! Jumal'avita, tuumamme on niin hyvä, ettei toista sen parempaa; ystävämme lujat ja luotettavat; hyvä tuuma, hyvät ystävät ja mitä parahimmat toiveet; mainio tuuma, varsin hyvät ystävät! Mikä kylmäjärkinen räivä! Itse kunnianarvoisa York kiittää tuumaamme ja koko hankkeen juonta. Tuhat tulimmaista! Jos nyt olisin sen konnan parissa, niin halkaisisin häneltä kallon hänen vaimonsa viuhkalla. Onhan mukana isäni, setäni ja minä itse, Lord Edmund Mortimer, Yorkin piispa, ja Owen Glendower! Ja vielä lisäksi Douglas! Olenhan kaikilta saanut kirjeitä, joissa lupaavat aseissa yhtyä minuun yhdeksäntenä ensi kuussa. Ja ovathan jo jotkut heistä liikkeelle lähteneetkin. Senkin uskoton konna! Senkin pakana! Haa! Saattepa nähdä, että hän ihka vilpittömästä pelosta ja sydammen tuskasta lähtee kuninkaan luo ja paljastaa tälle koko hankkeemme. Oo, tahtoisin jakaantua kahtia ja antaa itselleni korvatillikan siitä, että olen yrittänytkään taivuttaa tuollaista kuorittua maitokehloa näin kunniakkaaseen toimeen! Hirteen koko mies! Kielitelköön vaan kuninkaalle; me olemme varusteissa. Tänä iltana lähden matkaan.

(Lady Percy tulee.)

No, mitä, Katri? Kahden tunnin kuluttua sanon sinulle jäähyväiset.

LADY PERCY. Oi, puolisoni, miks noin yksin olet? Mist' olen syystä kaksi viikkokautta Evätty Henrikkini vuotehesta? Armaani, sano, mikä sulta riistää Hilpeyden, ruokahalun, unikullan? Miks katseesi niin usein maahan kiinnät Ja usein säpsähdät, kun yksin istut? Sun poskiltasi verevyys on poissa; Aarteeni sai ja oikeuteni sinuun Sumea sureilu ja valju synkkyys. Kun uinuit, luonas valvoin ja sun kuulin Sodista sopertavan rautaisista; Kehoitit virmaa ratsuas ja huusit: "Uljaasti! —- Taistoon!" Kielelläsi oli Hyökkäykset, paot, teltat, saartohaudat, Hakulit, rintasuojat, bastioonit, Kanuunat, kartessit ja tuliputket, Tapetut soturit ja vankein lunnaat Ja kaikki hurjan sotaleikin vehkeet. Niin kiintynyt sun henkes oli sotaan Ja niin sun mieles unessakin kuohui, Ett' otsahasi hikihelmet nousi Kuin kuplat mylleröidyn virran pintaan; Ja kasvoillasi liikkui outo värve, Kuin ihmisen, jolt', äkki kutsun kuullen, Pidättyy henki. Mitä tietää tämä? Mun miehen' askartelee vaaratyössä, Mun täytyy tietää se, jos hän mua lempii.

PERCY. Hoi, tänne! (Palvelija tulee.) Onko Ville vienyt käärön?

PALVELIJA. On, armollinen herra, tunti sitten.

PERCY. Ja Butler tuonut sheriffiltä ratsut?

PALVELIJA. Vaan yhden ratsun hän vastikään toi.

PERCY. Millaisen? Kimon typpykorvan? Niinkö?

PALVELIJA. Niin.

PERCY. Sillä kimolla ma voittoon kimmon. Käyn heti ratsaille. O, Esperance![6] Taluttakoon sen Butler tuonne puistoon.

(Palvelija menee.)

LADY PERCY. Mylord, mua kuule.

PERCY. Mitä sanot, lady?

LADY PERCY. Mik' on se, joka näin sun tempaa pois?

PERCY. Heponi, kultaseni, heponi.

LADY PERCY. Hyi, sinä huimapäinen apina! Niin monta eljettä ei kärpällä Kuin sulla oikkaa. Toden totta, Henrik, Asian tahdon tietää, kuule; tahdon. Varonpa, että veli Mortimer Penääpi oikeuttaan ja sulta vaatii Apua hankkeissaan. Mut, jos vaan lähdet —

PERCY. Niin kauas jalkaisin, niin väsyn, lemmyt.

LADY PERCY. No, sinä papukaija, vastaa mulle, Ja vastaa suoraan siihen, mitä kysyn. Sinulta pikkusormen taitan, Henrik, Jos suoraa totuutta et sano mulle.

PERCY. Pois! Pois, lörppä! — Lemmyt! — Minä en sua lemmi, Sinust' en huoli, Katri? Nytkö aikaa Ois suukkosotahan ja nukkeleikkiin? Ei, nenät veriin vaan ja kruunut säröön, Ja täysi kurssi! — Hitto, hevoseni! — Sanoitko mitä, Katri? Mitä tahdot?

LADY PERCY. Mua etkö lemmi? Etkö tosiaan? No, olkoon niin! Jos sinä et mua lemmi, En lemmi itsekään. Mua etkö lemmi? Oi, sano, pilaa puhutko vai totta?

PERCY. He, tahdotko mua nähdä ratsahilla? Kun pääsen satulaan, niin vannon, että Ei lemmelläni määrää. Kuule, Katri, Vast'edes älä kysy, mihin menen, Äläkä tiedustele, minkätähden. Mun täytyy, mihin täytyy; lyhyesti: Tän' iltana ma lähden, armas Katri. Älykäs olet, vaan et älykkäämpi Kuin Henrik Percyn vaimo; luja olet, Vaan nainen kuitenkin; ja vaitioloss' Ei ole vertaasi, siit' olen varma, Ett'et sa puhu siitä, mit' et tiedä; Ja siihen määrään sua uskon, Katri.

LADY PERCY. Kuin? Siihen määrään vaanko?

PERCY. En tuumaa enempää. Mut kuules, Katri, Miss' olen minä, siellä myöskin sinä; Huomenna sinä lähdet, tänään minä. No, joko tyydyt, Katri?

LADY PERCY. Täytyneehän.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Eastcheap. Huone Metsäsianpään ravintolassa.

(Prinssi Henrik ja Poins esiintyvät.)

PRINSSI HENRIK. Eetu, kuule, tule pois sieltä rasvaisesta huoneesta ja auta minua nauramaan hiukan.

POINS. Missä olet ollut, Heikku?

PRINSSI HENRIK. Kolmen, neljän härkäpään kanssa kolmen- neljänkymmenen härkätynnyrin ääressä. Olen soittanut alentuvaisuuden alhaisinta säveltä. Olen, tiedäppäs, veljestynyt kokonaiseen viinuri-laumaan, ja osaan heitä kaikkia puhutella ristimänimillään: — Tommi, Reijo, Franssu. He vannovat jo autuutensa kautta, että, vaikka olenkin vaan Walesin prinssi, kuitenkin olen kuningas kohteliaisuudessa, ja sanovat peittelemättä, ett'en ole mikään kopea kollo niinkuin Falstaff, vaan oikea naisten naurattaja, iloinen vekkuli, kelpo poika, — niin maarin, niin he minua nimittivät, — ja kun minusta tulee Englannin kuningas, niin ovat kaikki Eastcheapin reippaat pojat minun käskettävinäni. Aimo ryyppääminen on heidän kielellään "purpuroimista", ja jos juotettaessa vedät henkeäsi, niin kirkaisevat he: "hei vaan! älä kursastele!" Sanalla sanoen, olen neljännestunnissa niin edistynyt, että voin elämänikäni kattilanpaikkuria saastaa hänen omalla kielellään. Kuules, Eetu, sinä olet jäänyt paljosta kunniasta osattomaksi, kun et ollut mukana tässä metelissä. Mutta, Eetuseni, metoseni, tehdäkseni tuon nimesi vielä metoisemmaksi, annan sinulle tämän pennin arvoisen sokuritötterön, jonka vast'ikään kouraani pisti muuan viinuri-poika, joka ei eläissään ole muuta englanniksi sanonut kuin: "kahdeksan killinkiä ja kuusi penniä" ja "tervetultuanne", kimakasti lisäten: "heti, herra, heti! Pullollinen muskattia Puolikuun[7] laskuun", tai jotakin sentapaista. — Mutta kuulehan, Eetu, ajan kuluksi, odottaessamme täällä Falstaffia, menehän tuonne sivuhuoneeseen, minä tiedustelen pikku viinuriltani, miksi hän antoi minulle tuon sokurin; huuda vaan lakkaamatta: "Frans!", niin hän ei minulle vastaa muuta kuin: "heti". No, piiloon nyt, niin saat nähdä.

POINS. Frans!

PRINSSI HENRIK. Oivasti!

POINS. Frans!

(Poistuu.)

(Frans tulee.)

FRANS. Heti, herra, heti! Kurkistappa, Rappu, Granaattiomenaan, tarvitaanko siellä jotakin.

PRINSSI HENRIK. Tänne, Frans!

FRANS. Armollinen herra!

PRINSSI HENRIK. Pitkäkö sinulla on palvelusaika, Frans?

FRANS. Onpa, maarin, viisi vuotta ja niin paljo kuin —

POINS (ulkoa). Frans!

FRANS. Heti, herra, heti!

PRINSSI HENRIK. Vai viisi vuotta! Onpa, maarin, siinä pitkä aika kalistella tinatuoppeja. Kuules, Frans, olisiko sinulla rohkeutta leikkiä pelkuria kontrahtisi kanssa, ottaa sääret selkääsi ja pötkiä tiehesi?

FRANS. Hyvä Jumala, herra! Vannon kaikkien raamattujen kautta koko Englannissa, että voisihan se sydän —

POINS (ulkoa). Frans?

FRANS. Heti, herra, heti!

PRINSSI HENRIK. Kuinka vanha olet, Frans?

FRANS. Jahkahan mietin, — ensi Mikonpäivän aikaan tulen —

POINS (ulkoa). Frans!

FRANS. Heti, herra! — Pyydän, armollinen herra, odottakaa hetkinen.

PRINSSI HENRIK. Ei, kuulehan, Frans! Tuo sokuri, jonka minulle annoit, — olihan se pennin arvoinen, eikö niin?

FRANS. Hyvä Jumala, herra! Olisin suonut, että olisi ollut kahden.

PRINSSI HENRIK. Siitä annan sinulle tuhannen puntaa; velo, milloin tahdot, niin saat.

POINS (ulkoa). Frans!

FRANS. Heti, heti!

PRINSSI HENRIK. Hetikö, Frans? Ei, Frans; mutta huomenna, Frans; tai torstaina, Frans; tai toden totta, Frans, milloin vaan tahdot. Mutta, Frans. —

FRANS. Armollinen herra!

PRINSSI HENRIK. Etköhän tahtoisi ryöstää tuota nahkatakkista ja kristallinappista miestä, jolla on kerotukka, agaattisormus, kirpunkarvaiset sukat, kerratut sukkanauhat, liukas kieli, espanjalainen tupakkimassi —[8]

FRANS. Hyvä Jumala, herra! Ketä tarkoitatte?

PRINSSI HENRIK. Onpa vaankin tuo ruskea muskatti teidän ainoa juomanne; sillä, näetkös, Frans, sinun valkea liinajakkusi alkaa käydä likaiseksi. Barbariassa, ystäväni, ei saata käydä pahemmin.

FRANS. Mitä, herra?

POINS (ulkoa). Frans!

PRINSSI HENRIK. Joutuun, kuhjus! Etkö kuule, sinua huudetaan.

(Molemmat huutavat häntä, hän seisoo hämmentyneenä, tietämättä mihin mennä.)

(Viinuri tulee.)

VIINURI. Mitä! Seisotko vaan tässä, vaikka kuulet tämmöistä huutoa? Pidä huolta vieraista tuolla sisällä. — (Frans menee) Armollinen herra, vanha sir John ja puoli tusinaa muita hänen kanssaan, seisovat oven takana; saanko päästää heidät sisään?

PRINSSI HENRIK. Anna heidän odottaa hetkinen, ja avaa sitten ovi. —(Viinuri menee.) — Poins!

(Poins palajaa.)

POINS. Heti, herra, heti!

PRINSSI HENRIK. Kuulehan! Falstaff ja ne muut rosvot ovat oven takana. Pidetäänkö hauskaa?

POINS. Hauskaa kuin heinäsirkat, poikaseni. Mutta kuulehan, mitä sukkelaa peliä sinä täällä piditkään tuon passaripojan kanssa? Mitä nyt aiot?

PRINSSI HENRIK. Nyt olen taipuisa kaikkiin kujeisiin, mitä ikänä kujetta on ollut vanhan vakaan Aatamin ajoista alkain aina nykyisen sydänyön kahdentoista-lyönnin nulikkaikään asti.

(Frans tuo viiniä?) â- ¦

Mitä on kello, Frans?

FRANS. Heti, herra, heti!

(Menee.)

PRINSSI HENRIK. Tuollakos vintiöllä niitä sanoja aina on vähemmän kuin papukaijalla, ja kuitenkin hän on naisesta syntynyt! Hänen toimensa on juosta portaita ylös ja portaita alas; hänen puhetaitonsa on laskun pätkä. En kuitenkaan vielä ole silla päällä kuin Percy, tuo pohjolan tulikannus,[9] joka tappaa kuusi tai seitsemän tusinaa skottilaista suurukseksi, pesee kätensä ja sanoo vaimolleen: "Hyi tätä hiljaista elämää! Minä kaipaan työtä." — "Oi, rakas Heikkuseni", sanoo vaimo, "kuinka monta olet tänään tappanut?" — "Juottakaa kimoni", sanoo hän, ja vastaa tunnin päästä: "noin neljätoista kappaletta; turha juttu!" —Kuule, käske sisään Falstaff: minä osoittelen Percyä ja tuo saakelin ihrarunto saa osoitella hänen vaimoansa, rouva Mortimeria. Saas tästä! sanoi juoppolalli. Sisään, se kylkiluun venkale, sisään, se talimöhkä!

(Falstaff, Gadshill, Bardolph ja Peto tulevat.)

POINS. Terve, Hannu! Missä olet ollut?

FALSTAFF. Surma syököön kaikki pelkurit, sanon minä, hiiteen kaikki tyynni! Niin ja aamen! — Lasillinen sektiä, poika! — Ennenkuin tämmöistä elämää kauan jatkan, tahdon vaikka kutoa sukkia, vieläpä niitä parsia, ja anturoidakin lisäksi. Surma syököön kaikki pelkurit! — Lasillinen sektiä, lurjus! — Eikö enää ole kuntoa maailmassa?

PRINSSI HENRIK. Oletko koskaan nähnyt Titaanin, sen helläsydämisen Titaanin, suutelevan voikimpaletta, ja tämän aivan sulavan sen suloisesta haastelosta? Jos olet, niin katso tuota möhkää.

FALSTAFF. Koira sinä, tässä viinissä on kalkkia;[10] ei ole muuta kuin koiruutta viheliäisessä ihmisessä. Mutta pelkuri on kuitenkin pahempi kuin kalkilla sekoitettu sekti; viheliäinen pelkuri. — Mene menojasi, vanha Hannu! Kuole, milloin tahdot! Jos ei miehuus, tosi miehuus ole maan kasvoista kadonnut, niin olen minä mähnätön silli. Ei ole kolmea kelpomiestä hirttämätöntä koko Englannissa, ja yksi niistä on lihava ja alkaa vanheta. Jumala auttakoon meitä! Paha on maailma, sanon minä. Tahtoisin olla kankuri; voisin laulaa virsiä[11] tai jos jonkinlaista. Surma syököön kaikki pelkurit, sanon vieläkin!

PRINSSI HENRIK. Häh, sinä villasäkki? Mitä mutiset?

FALSTAFF. Kuninkaanpoika! Jos en minä sinua pieksä kuningaskunnastasi sälesäilällä ja aja kaikkia alamaisiasi edelläsi kuin hanhiparvea, niin en enää ikänä tahdo kantaa karvan kortta kasvoissani. Sinäkö Walesin prinssi?

PRINSSI HENRIK. No, sinä äpärä mallukka, mikä asiana?

FALSTAFF. Etkö ole sinä pelkuri? Vastaa siihen! Ja tuo Poins sitte?

POINS. Lempo sinut periköön, sinä ihramaha! Jos sanot minua pelkuriksi, niin pistän sinut kuoliaaksi.

FALSTAFF. Minäkö sanoisin sinua pelkuriksi! Ennen näkisin sinut kadotettuna, kuin sanoisin sinua pelkuriksi. Mutta antaisinpa tuhannen puntaa, jos voisin juosta niin hyvin kuin sinä. Olet jotensakin suoralapainen; et välitä kuka selkälautasi näkee. Näinkö sinä ystävääsi selkää turvaat? Hiiteen semmoiset selkänojat! Minä tahdon ihmisille näyttää naamani. — Lasillinen sektiä tänne! Olen lurjus, jos olen tänään tilkkaakaan maistanut.

PRINSSI HENRIK. Oo, sinä korpinruoka! Tuskin ovat huulesi kuivuneet siitä kuin viimeksi joit.

FALSTAFF. Se on yhtä kaikki! (Juo.) Surma syököön kaikki pelkurit, sanon vieläkin!

PRINSSI HENRIK. Mikä asiana?

FALSTAFF. Mikäkö asiana? Neljä miestä täällä on siepannut tuhannen puntaa tänään aamutyökseen.

PRINSSI HENRIK. Missä ne ovat, Hannu, missä?

FALSTAFF. Missäkö ovat? Pois ovat siepatut meiltä. Niitä oli sata miestä neljää raukkaa vastaan.

PRINSSI HENRIK. Mitä sanot, mies? Satako?

FALSTAFF. Olen heittiö, jos en ollut kahdentoista kanssa heistä käsikähmässä kokonaista kaksi tuntia. Ihme kumma, että sieltä hengissä pääsin. Kahdeksan pistoa sain takkiini, neljä housuihini; kilpeni on vallan murskaksi ruhjottu, miekkani lovilla kuin käsisaha: ecce signum. En ole koskaan tanakammin otellut siitä kuin mieheksi tulin; vaan ei auttanut mikään. Surma syököön kaikki pelkurit! — Kysy näiltä; jos sanovat päälle tai vaille sen, mikä on totta, niin ovat konnia ja pimeyden lapsia.

PRINSSI HENRIK. Sanokaa, miehet, miten se kävi?

GADSHILL. Me neljä hyökkäsimme noin kahdentoista kimppuun —

FALSTAFF. Kuudentoista vähintäin, prinssi hyvä.

GADSHILL. Ja sidoimme ne köysiin.

PETO. Eipäshän, köysiin ne eivät joutuneet.

FALSTAFF. Konna sinä, köysiin ne joutuivat, joka sorkka; taikka olen minä juutalainen, oikein heprealainen juutalainen.

GADSHILL. Kun olimme saaliin jaolla, karkasi päällemme kuusi tai seitsemän pirteää miestä —

FALSTAFF. Ja päästivät toiset köysistä; ja sitten tuli koko liuta.

PRINSSI HENRIK. Mitä? Tappelitteko niiden kaikkien kanssa?

FALSTAFF. Kaikkienko? En tiedä, mitä sinä tarkoitat "kaikilla"; mutta jos minä en tapellut viidenkymmenen kanssa, niin olen minä nauriin naatti. Jos ei niitä ollut kaksi tai kolme päälle viidenkymmenen vanhan Hannu raukan kimpussa, niin en ole minä kaksijalkainen eläin.

PRINSSI HENRIK. Jumala varjelkoon! Ethän vaan ole ketään lyönyt kuoliaaksi?

FALSTAFF. Vast' aika nyt Jumalaa rukoilla! Kahdelta heistä olen selän pehmittänyt, ja kaksi ihan varmaan on palkkansa saanut, kaksi kanvastimekkoista kelmiä. Kuules, Heikku, sanon jotakin, — jos valehtelen, niin sylje minua vasten naamaa, ja hauku hevoseksi. Tunnethan minun vanhan väistöni: — tämä oli asentoni, ja näin minä työkkäsin edes. Silloin syöksyi kimppuuni neljä kanvastimekkoista kanaljaa —

PRINSSI HENRIK. Mitä? Neljäkö? Kaksihan sanoit vast'ikään.

FALSTAFF. Neljä, Heikku, neljä minä sanoin.

POINS. Niin kyllä, neljä hän sanoi.

FALSTAFF. Nämä neljä tulivat kaikki vasten rintaa ja hyökkäsivät yhtenä päälleni. Minä en kursastellut, vaan otin kilvelläni vastaan kaikki seitsemän miekanpistoa, — näin ikään.

PRINSSI HENRIK. Seitsemänkö? Äskenhän niitä oli vaan neljä.

FALSTAFF. Kanvastimekkoako?

POINS. Niin, neljä kanvastimekkoa.

FALSTAFF. Seitsemän, kautta tämän miekankahvan, taikka olen minä konna.

PRINSSI HENRIK. Poins hyvä, älä huoli; kohta niitä karttuu vielä lisää.

FALSTAFF. Kuuletko minua, Heikku?

PRINSSI HENRIK. Kyllä, Hannu, vieläpä kuuntelenkin.

FALSTAFF. Oikein; se kannattaakin kuuntelemista. Nuo yhdeksän kanvastimekkoa, joista puhuin —

PRINSSI HENRIK. Kas niin, kaksi lisää jo!

FALSTAFF. Kun olin heiltä kantimet katkaissut, —

PRINSSI HENRIK. Niin putosivat housut.

FALSTAFF. Niin alkoivat he väistyä; mutta minä seurasin perävilkkaa käsin ja jaloin, ja vilahduksessa peittosin seitsemän niistä yhdestätoista.

PRINSSI HENRIK. Hirmuista! Yksitoista kanvastimekkoa kasvanut kahdesta!

FALSTAFF. Vaan, niinkuin olisi piru riivannut, niin kolme turkaisen kelmiä, kolme viheriätakkia tuli takaapäin ja hyökkäsi päälleni; —oli, näet, niin pimeä, Heikku, ett'et olisi voinut nähdä omaa kättäsi.

PRINSSI HENRIK. Nuo valheet ovat kutojansa, isänsä, kaltaisia: paksuja kuin vuoret, törkeitä ja kouraan tuntuvia. Haa! sinä paksupäinen kuukupu, sinä römökalloinen hupakko, äpärä, ruokoton, rasvainen talikäärö, —

FALSTAFF. Mitä! Oletko hullu? Oletko hullu? Eikö totuus ole totuus?

PRINSSI HENRIK. Kuinka sinä voit erottaa nuo vihreätakit, jos oli niin pimeä, ett'et voinut nähdä omaa kättäsi? Anna kuulla syysi; mitä vastaat tähän?

POINS. Niin syysi, Hannu, syysi!

FALSTAFF. Mitä? Pakostako? Eipäs; vaikka olisin vipuhirressä tai kaikki maanpiirin kidutukset kärsisin, niin pakosta en sano teille mitään. Vai pakosta teille sanoisin syyni! Vaikka olisi syitä niin taajassa kuin sinivatukoita, niin pakosta en sano syitäni yhdellekään sorkalle, enpäs vaan.

PRINSSI HENRIK. En tahdo kauemmin olla syypää tähän syntiin. Tuo veripunainen pelkuri, tuo patjanpainaja, tuo tammanselän-taittaja, tuo suunnaton lihavuori, —

FALSTAFF. Suusi, senkin nälkäkurki, ankeriaan nahka, kuivattu naudankieli, sonninsuoro, kapakala, — huh, jos hengeltäni voisin sanoa kaikki, mihin sinua vertaan! — sinä kyynäräpuu, veitsentuppi, jousenkotelo, viheliäinen paistinvarras, —

PRINSSI HENRIK. Hyvä, hengitä välillä ja jatka sitten; ja kun olet halpaan vertailemiseesi uupunut, niin kuulehan minunkin suustani sananen.

POINS. Kuuntele, Hannu!

PRINSSI HENRIK. Me kaksi näimme teidän neljän hyökkäävän toisten neljän päälle; te köytitte ne ja anastitte niiden tavarat. — Huomaa nyt, kuinka suora totuus teidät solmii. — Silloin me kaksi hyökkäsimme teidän neljän päälle ja, sanalla sanoen, kiristimme teiltä saaliinne; se on nyt meidän hallussamme; voittepa sen vaikka nähdäkin tässä talossa. — Ja sinä, Falstaff, sinä sieltä kieritit kuukupusi niin sievästi ja taitavan sukkelasti, ja möläsit armoa, ja aina vaan juoksit ja möläsit paremmin kuin koskaan olen kuullut sonnivasikan möläjävän. Mikä vaivainen sinä olet, kun noin hakkaat pilalle miekkasi ja sitten sanot, että se tuli tappelussa! Mitä juonia, mitä verukkeita, mitä lymyreikiä nyt keksinet, pelastuaksesi tästä julkeasta, sepo selvästä, häpeästä?

POINS. No, annappa kuulla, Hannu, minkä juonen tähän keksit?

FALSTAFF. Jumaliste, tunsinhan minä teidät yhtä hyvin kuin oma tekijänne. Kuulkaahan nyt, hyvät herrat! Kävikö minun laatuun tappaa kruununperillinen? Sopiko minun tehdä vastusta varsinaiselle kuninkaanpojalle? Niin, tiedäthän sinä, että olen uljas kuin Herkules, mutta muista vaistoa: jalopeurakaan ei koske varsinaiseen kuninkaanpoikaan. Vaisto on suuri asia; minä olin pelkuri vaistosta. Rupean kaiken ikääni luulemaan parempaa itsestäni ja sinusta: itsestäni uljaana jalopeurana ja sinusta varsinaisena kuninkaanpoikana. Mutta, jumal'avita, pojat, iloissani olen, että teillä on rahat. — Emäntä, ovet kiinni! Tänään valvotaan, huomenna rukoillaan. — Velikullat, reimapojat, sydänkäpyset — kaikki hyvän kumppanuuden nimet teille annan! Hei, pidetäänkö lystiä nyt? Panemmeko toimeen näytelmän suoraa päätä?

PRINSSI HENRIK. Siihen suostun, — ja sen aineena tulee olemaan sinun pakoretkesi.

FALSTAFF. Ah, ei siitä sen enempää, Heikku, jos minua rakastat.

(Ravintolan emäntä tulee.)

EMÄNTÄ. Herran kiesus! Kaikkein armollisin prinssi, —

PRINSSI HENRIK. Mitä nyt, kaikkein armollisin emäntä? Mitä asiaa?

EMÄNTÄ. Jesta, prinssi, tuolla on ulkona äyriäs herra hovista, joka tahtoo puhutella teitä; sanoo tulevansa isänne luota.

PRINSSI HENRIK. Anna hänelle sitten niin, että hänestä tulee koko kruunun mies, ja lähetä hänet takaisin äitini luo.

FALSTAFF. Minkä lajinen mies se on?

EMÄNTÄ. Vanha mies.

FALSTAFF. Mikä arvoisuuden ajaa vuoteesta keskellä yötä? — Saanko minä häntä vastata?

PRINSSI HENRIK. Tee se, Hannu.

FALSTAFF. Kyllä maarin minä hänet täällä suorin.

(Menee.)

PRINSSI HENRIK. No, herraseni! Hyvin, määrinkin, tappelitte, — te, Peto, ja te, Bardolph; te olette jalopeuroja, tekin, juoksitte vaistosta pakoon; ette tahtoneet koskea varsinaiseen kuninkaanpoikaan, ette. — Hyi!

BARDOLPH. Todellakin, minä juoksin, kun näin toistenkin juoksevan.

PRINSSI HENRIK. Todellakin, sano nyt minulle vakaasti: mitenkä sai Falstaff miekkansa noin rikkilouhituksi?

PETO. Niin, hän louhi sitä tikarillaan ja lupasi vaikka vannoa sielunsa paholaiselle, jos vaan saisi teidät uskomaan, että se oli tullut tappelussa, ja kehoitti meitä tekemään samoin.

BARDOLPH. Niin, ja kiheltämään nenäämme saraheinillä, että ne vuotaisivat verta, ja sillä sitten tahrimaan vaatteemme ja vannomaan, että se oli kunnon ihmisten verta. Minulle tapahtui, mitä ei ole tapahtunut seitsemään vuoteen: minä punastuin, kuullessani hänen luonnottomia mielijohteitaan.

PRINSSI HENRIK. Konna! Sinä varastit sarkallisen sektiä kahdeksantoista vuotta sitten, josta jouduit kohdastaan kiinni, ja siitä saakka olet aina punastunut ex tempore. Sinulla oli tuli ja miekka sivullasi, ja kuitenkin sinä pötkit pakoon. Mikä vaisto sinua siihen käski?

BARDOLPH. Prinssi hyvä, näettekö nämä tuliraanat? Näettekö nämä hehkuvat huurut?

PRINSSI HENRIK. Kyllä näen.

BARDOLPH. Mitä luulette niiden merkitsevän?

PRINSSI HENRIK. Kuumaa maksaa ja kylmää kukkaroa.

BARDOLPH. Marua, prinssi, oikeutta myöten.

PRINSSI HENRIK. Ei; oikeutta myöten narua.

(Falstaff palajaa.)

Tuossahan se on laiha Hannu, tuossahan se on luurankale. No, sinä kaikkein rakkain vanukäärö? Paljoko aikaa on siitä, Hannu, kuin näit oman polvesi?

FALSTAFF. Omanko polveni? Kun minä olin sinun ijässäsi, Heikku, olin ruumiiltani tuskin niin paksu kuin kotkankynsi; olisin vaikka voinut pujahdella konttiporvarin peukalosormuksen läpi. Lempoon kaikki huolet ja huokaukset! Ne, ne miehen puhalluttavat kuin vesirakon. Nyt on piru merrassa: täällä oli sir John Bracy isäsi asialla; sinun täytyy huomenaamulla mennä linnaan. Tuo tunnettu hullupää pohjolasta, Percy, ja tuo toinen Walesista, joka antoi Amaimonille selkäsaunan ja teki Luciferista aisankannattajan ja pani paholaisen vannomaan vasallivalan walesilaisen piilukeihään vekaralla, — no, mikä perhana onkaan hänen nimensä?

POINS. No, Glendower.

FALSTAFF. Owen, Owen, sama mies; — ja hänen vävynsä Mortimer, ja vanha Northumberland, ja tuo reipas skottilaispukari, Douglas, joka selkähevosessa karkaa ylös pystysuoraa vuorenseinää.

PRINSSI HENRIK. Hän, joka, täyttä laukkaa ratsastaen, pistoolillaan ampuu varpusta lennosta.

FALSTAFF. Oikein osattu!

PRINSSI HENRIK. Mutta hänpä ei osannutkaan varpusia.

FALSTAFF. No niin, mutta sillä lurjuksella on sydän paikallaan; hän ei pötki pakoon.

PRINSSI HENRIK. No, mutta mikä lurjus sinä olet, kun vastikään ylistelit hänen karkaamistaan.

FALSTAFF. Selkähevosessa, sinä irvihammas: mutta jalan hän ei väisty jalansijaa.

PRINSSI HENRIK. Kyllä, Hannu, vaistosta.

FALSTAFF. Kyllä, kyllä, vaistosta. — No niin, hän on siellä, hänkin, ja eräs Mordake, ja tuhatmäärä sinilakkeja sitä paitsi. Worcester on yönaikaan pujahtanut pois; isäsi parta on käynyt valkoiseksi näistä uutisista. Nyt saa ostaa maata yhtä huokealla kuin mätää makrillia.

PRINSSI HENRIK. Kyllä, kyllä, jos tulee kuuma kesäkuu ja tätä kotitoraa kestää, niin näyttää siltä kuin saisimme ostaa neitsyyksiä niin kuin hevosen nauloja ostetaan, sataluvuittain.

FALSTAFF. Totta puhut, poikaseni, peijakas olkoon! Näyttääpä siltä kuin tulisi liike siinä kohden hyvä. — Mutta, sanoppa, Heikku, etkö sinä ole kauheasti peloissasi? Sinä, ilmeinen kruununperillinen, luuletko, että koko maailma voisi sinulle löytää toista kolmea semmoista vastustajaa kuin tuo paholainen Douglas, tuo peikko Percy ja tuo perkele Glendower? Etkö ole hirveästi peloissasi? Eikö veri suonissasi värähtele?

PRINSSI HENRIK. Ei, toden totta, vähääkään; minulla ei ole sinun vaistoasi.

FALSTAFF. Mutta kyllä saat hirveän läksytyksen huomenna, kun tulet isäsi eteen. Opettele vastausta, jos minua rakastat.

PRINSSI HENRIK. No, ole sinä olevinasi isäni, ja kuulustele minulta elämääni.

FALSTAFF. Tottako? Kyllä. — Tämä tuoli olkoon valtaistuimeni, tämä tikari valtikkani, ja tämä tyyny kruununi.

PRINSSI HENRIK. Sinun valtaistuimesi on vaan jakkara, kultainen valtikkasi vaan lyijyinen tikari, ja kallis, komea kruunusi vaan katala, karvaton klani.

FALSTAFF. Hyvä; jos ei armon liekki ole sinussa kokonaan sammunut, niin tuletpa nyt liikutetuksi. — Tuokaa tänne lasillinen sektiä, että saisin silmäni näyttämään punaisilta, niinkuin olisin itkenyt; sillä minun tulee puhua intohimoisesti, ja aionkin sen tehdä kuningas Cambyseen tapaan.[12]

PRINSSI HENRIK. Kas niin, minä lankeen kontilleni.

FALSTAFF. Ja minä alotan puheeni. — Väistykää, te ylimykset!

EMÄNTÄ. Herran Kiesus! Verratonta pilaa, totta totisesti!

FALSTAFF. Äl' itke, armas kuningatar; turhaa on tässä herutella kyyneleitä.

EMÄNTÄ. Oi, taivaan taatto, kuinka hän osaa olla arvokas!

FALSTAFF. Pois, loordit, synkkä kuningatar viekää; Jo silmäin sulut tukkii kyynelvirta.

EMÄNTÄ. Herran Kiesus! Hän matkii noita lutkakomeljantteja niin, ettei paremmasta apua.

FALSTAFF. Vaiti, rouva olutkappa! Vaiti, rouva naukkunen! — Henrik, minä en ainoastaan sitä ihmettele, missä aikaasi kulutat, vaan myöskin sitä seuraa, missä liikut; sillä vaikka sauniot kasvavat nopeammin, jota enemmän niitä tallataan, niin kuitenkin nuoruus enemmän kuluu, jota enemmän sitä runnellaan. Että sinä olet poikani, siitä on minulle takeena osaksi äitisi sana, osaksi oma luuloni; mutta eritenkin tuo ilkamoinen silmäisi vilkunta ja tuo alahuulesi typerä lerppaaminen minua siitä vakuuttaa. Jos sinä siis olet poikani, joka tässä oli osoitettava, — miksi, jos sinä olet poikani, sinulle noin osoitetaan sormea? Sopiiko taivaan siunatun auringon laiskana loirotella pensaissa ja syödä sinivatukoita? Kysymys, jota ei sovi panna kysymykseen. Sopiiko Englannin pojan ruveta varkaaksi ja näpistellä kukkaroita? Kysymys, jota sopii panna kysymykseen. On olemassa, Henrik, yksi aine, josta usein olet kuullut puhuttavan ja jota useat meidän maan ihmiset tuntevat pi'en nimellä; tämä piki, kuten vanhat kirjailijat selittävät, jättää tahraa, ja samoin se seurakin, jossa sinä liikut; sillä, Henrik, nyt en puhu sinulle viinan hallussa, vaan kyynelten vallassa, en syyttä, suotta, vaan täyttä totta; en lipeällä kielellä, vaan kipeällä mielellä. — On kuitenkin yksi siveä mies, jonka usein olen nähnyt seurassasi, mutta en tiedä hänen nimeään.

PRINSSI HENRIK. Minkä sorttinen mies, teidän majesteettinne, jos saan luvan kysyä?

FALSTAFF. Kaunis, komea mies, totta vieköön, ja ruumiikas; elävä katse, miellyttävät silmät ja sangen ylevä käytös, ja noin viidenkymmenen paikkeilla, luulisin, tai ehkäpä, totta maarin, lähempänä kuuttakymmentä; ja nyt se johtuu mieleeni: hänen nimensä on Falstaff. Jos tässä miehessä on haureuteen taipumusta, niin olen pettynyt hänen suhteensa, sillä, Henrik, siveyttä huomaan hänen katseessaan. Jos nyt puun voi tuntea hedelmästä, niinkuin hedelmänkin puusta, niin — sen sanon jyrkästi — siinä on siveyttä tuossa Falstaffissa. Pysy hänen seurassaan ja aja pois ne muut. Ja sano nyt, sinä pahankurinen jolppi, missä olet ollut koko tämän kuukauden?

PRINSSI HENRIK. Puhutko sinä niinkuin kuningas? — Toimita sinä minun osaani, minä olen kuninkaana.

FALSTAFF. Panetko minut viralta? Jos sinä teet sen puoleksikaan niin arvokkaasti ja majesteetillisesti sekä sanoissa että töissä, niin ripusta minut koivista kattoon, kuin kaninpoika tai jänö kanakauppiaan puodissa.

PRINSSI HENRIK. Kas niin, tässä istun minä.

FALSTAFF. Ja tässä seison minä. — Tuomitkaa, hyvät herrat!

PRINSSI HENRIK. No, Henrik, mistä sinä tulet?

FALSTAFF. Eastcheapista, teidän armonne.

PRINSSI HENRIK. Vaikeita valituksia kuuluu sinusta.

FALSTAFF. Jumaliste, teidän armonne, ne ovat vääriä! Eipä sitä nuorta prinssiä sentään niin kiikkiin panna, eipä, piru olkoon!

PRINSSI HENRIK. Vannotko sinä, jumalaton kakara? Älä enää koskaan tule silmäini eteen! Sinä olet kauheasti eksynyt pois armontilasta; perkele kiusaa sinua vanhan, lihavan miehen hahmossa; tynnyri mieheksi on sinun seuranasi. Eikö sinulla ole parempaa kumppania kuin tuo ruokoton lorulaukku, tuo törkypurtilo, tuo pullistunut vesipöhö-lönttäre, tuo suuri summaton sektiaami, tuo ränttyjä täyteen tupattu matkasäkki, tuo paistettu markkinahärkä taikinat mahassa, tuo kunnianarvoisa synti, tuo harmaapää riettaus, tuo isä mässäri, tuo ikäkulu turhuus? Mihin hän kelpaa muuhun kuin sektiä maistamaan ja juomaan? Milloin hän on siisti ja puhdas muulloin kuin salvokukkoa leikellessään ja syödessään? Missä taitava muussa kuin viekkaudessa? Missä viekas muussa kuin konnantyössä? Missä konnamainen muussa kuin kaikessa? Missä rehellinen muussa kuin ei niin missään?

FALSTAFF. Suvaitkaa, teidän armonne, lausua ajatuksenne selvemmin; ketä tarkoitatte, teidän armonne?

PRINSSI HENRIK. Tuota konnankurista, iljettävää nuorison viettelijää, Falstaffia, tuota vanhaa, valkopartaista saatanaa.

FALSTAFF. Armollinen herra, sen miehen minä tunnen.

PRINSSI HENRIK. Tiedän sen, että hänet tunnet.

FALSTAFF. Mutta jos sanon, että tiedän enemmän pahaa hänestä kuin itsestäni, niin sanon enemmän kuin tiedän. Että hän on vanha, Jumala nähköön, sitä todistaa hänen valkoinen päänsä; mutta että hän on, luvalla sanoen, huoripukki, sen minä kivenkovaan kiellän. Jos sekti ja sokeri on syntiä, niin Jumala armahtakoon kaikkia kelvottomia! Jos vanhuus ja hilpeys on rikosta, niin on moni vanha ravintoloitsija, jonka tunnen, kadotukseen tuomittu. Jos on vihattava siitä syystä, että on lihava, niin ovat Pharaon laihat lehmät rakastettavat. Ei, armollisin herra, karkoittakaa Peto, karkoittakaa Bardolph, karkoittakaa Poins; mutta tuo herttainen Hannu Falstaff, lempeä Hannu Falstaff, kunnon Hannu Falstaff, uljas Hannu Falstaff, ja sitä enemmän uljas, kun hän on vanha Hannu Falstaff, — häntä älä karkoita Henrikkisi seurasta, häntä älä karkoita Henrikkisi seurasta; jos paksun Hannun karkoitat, niin karkoitat koko maailman.

PRINSSI HENRIK. Sen teen, sen tahdon.

(Kolkutusta kuuluu. Ravintolan emäntä, Frans ja Bardolph poistuvat. Bardolph palajaa juoksujalkaa.)

BARDOLPH. Prinssi, prinssi! Sheriffi on oven takana, suuri, summaton vartiojoukko mukanaan.

FALSTAFF. Tiehesi, konna! Kappale näytellään loppuun. Minulla on paljon sanottavaa tuon Falstaffin hyväksi.

(Ravintolan emäntä palajaa.)

EMÄNTÄ. Kies' auttakoon! Prinssi! Prinssi! —

PRINSSI HENRIK. Hih hei, heleijaa! Piru ajaa viulunjousella! Mikä hätänä?

EMÄNTÄ. Sheriffi ja koko vartiojoukko on oven takana, tahtovat tarkastaa taloa. Päästänkö heidät sisään?

FALSTAFF. Kuuleppas, Heikku, älä koskaan sano oikeata kultarahaa väärennetyksi: sinä olet toden teolla hullu, vaikka et siltä näytä.

PRINSSI HENRIK. Ja sinä olet luonnosta pelkuri, vaikka vaistoa vailla.

FALSTAFF. Minä ajan takaisin esilauseesi; jos sinä ajat takaisin tuon esivartijan, niin teet hyvin; jos et, niin päästä hänet sisään. Jos en minä pyövelin rattailla näytä yhtä muhkealta kuin joku toinenkin, niin hornaan koko kasvatukseni! Voineehan minut narulla kuristaa yhtä vikkelästi kuin jonkun toisenkin.

PRINSSI HENRIK. Pois, piiloon seinäverhon taa;[13] — te toiset menkää tuonne ylös. Nyt, hyvät herrat, vilpitön katsanto ja hyvä omatunto!

FALSTAFF. Niitä molempia on minullakin ollut; mutta nyt ne ovat mennyttä ja siitä syystä piilen.

(Kaikki poistuvat, paitsi prinssi ja Poins.)

PRINSSI HENRIK. Kutsukaa sheriffi sisään. (Sheriffi tulee ajurin kanssa.) No, herra sheriffi, mit' anotte?

SHERIFFI. Anteeksi ensin. Luikkina ja huuto Eräitä ajanut on tähän taloon.

PRINSSI HENRIK. Eräitä? Keitä?

SHERIFFI. Armollinen herra, Yks niist' on hyvin tuttu miehen julku, Rasvainen koljo.

AJURI. Rasvainen kuin voi.

PRINSSI HENRIK. Se mies, sen vakuutan, ei ole täällä: Lähetin juuri hänet asioille. Mut lupaan miehen sanall', että hänet Huomenna laitan puolipäivissä Vastaamaan sinulle ja jokaiselle Kaikesta, mikä syyksi hälle pannaan. Ja nyt, mä pyydän, talo jättäkää.

SHERIFFI. Kyll', armollinen prinssi. Kaksi herraa Ryöstössä hukkas kolmesataa markkaa.

PRINSSI HENRIK. Lieneepä niin. Jos hän ne heiltä ryösti, Niin työstään vastatkoon. Nyt hyvästi!

SHERIFFI. Niin, hyvää yötä, armollinen herra!

PRINSSI HENRIK. Jo eikö liene hyvä huomen, eikö?

SHERIFFI. Niin tosiaan, jo lienee kello kaksi.

(Sheriffi ja ajuri menevät.)

PRINSSI HENRIK. Tuo rasvainen raato on yhtä tunnettu kuin Paavalin kirkko. Kutsu hänet esiin.

POINS. Falstaff! — Sikeässä unessa seinäverhon takana, ja kuorsaa kuin hevonen.

PRINSSI HENRIK. Kuules vaan, kuinka raskaasti hän hengittää. Tutkisteleppa hänen taskujaan. (Poins tutkistelee.) Mitä löysit?

POINS. Pelkkää paperia, armollinen herra.

PRINSSI HENRIK. Katsotaanpa, mitä niissä on; lueppa!

POINS (lukee). Item salvokukko 2 killinkiä S penniä. Item kastinta 4 penniä. Item kaksi tuopillista sektiä 5 killinkiä 8 penniä. Item anjovista ja sektiä illallisen jälkeen 2 killinkiä 6 penniä. Item leipää 1/2 penniä.

PRINSSI HENRIK. Hirveätä! Vain puolen pennin arvosta leipää noin kohtuuttomaan määrään sektiä! — Mitä muuta löydät, pane talteen; sen luemme, kun saamme parempaa aikaa. Maatkoon hän siellä päivän valkeamaan. Minä menen aamulla hoviin; meidän tulee kaikkien lähteä sotaan, ja sinä olet siellä saapa arvoisan tehtävän. Tuolle lihavalle rentulle toimitan paikan jalkaväessä, ja tiedän, että parin sadan jalan marssi on hänelle kuolemaksi. Rahat ovat maksettavat takaisin korkojen kanssa. Tule luokseni aamulla hyvissä ajoin; ja nyt, hyvää huomenta, Poins.

POINS. Hyvää huomenta, prinssi hyvä.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Bangor. Huone ylidiakonin asunnossa.

(Percy, Worcester, Mortimer Ja Glendower tulevat.)

MORTIMER. Lupaukset hyvät, puolueemme taattu, Työn alku onnekas ja toivorikas.

PERCY. Lord Mortimer ja lanko Glendower, Suvaitsetteko istua? Ja setä Worcester: — tuhat tulimmaista! Unohdin kartan.

GLENDOWER. Ei, ei, tässä on se. Istuhan, Percy lanko, istu Hotspur; Nimellä tuolla kun sua Lancaster Vaan mainitsee, niin kalpenee hän aina Ja huoahtaa ja taivaaseen sun toivoo.

PERCY. Ja teidät helvettiin, kun mainittavan Vaan kuulee Owen Glendowerin nimen.

GLENDOWER. Hän oikeess' on; kun minä tulin ilmaan, Niin taivaan otsan täytti tulihaamut Ja soihtuvalkeat; kun minä synnyin, Maan laaja piiri peruksissaan järkkyi Kuin pelkuri.

PERCY. Niin käynyt ois, vaikk' oisi Emonne natukissa poikinut Ja itse ette koskaan syntynytkään.

GLENDOWER. Maa järkkyi, sanon ma, kun synnyin minä.

PERCY. Maa, sanon ma, mun mieltäni ei ollut, Jos luulette sen teitä järkkyneen.

GLENDOWER. Maa vapisi ja taivas leimueli.

PERCY. Maa järkkyi kai, kun näki taivaan liekit. Ei syntymänne pelost' ensinkään. Poteva luonto ankarista purkeist' Useinkin helpon saapi; usein vaivaa Kohtuista maata jonkinlainen ähky, Kun henki riihaton on vangittuna Sen sisuksiin; ja tää kun pyrkii maalle, Niin eukko-rukka vapisee, ja tornit Se kukistaa ja sammaltuneet linnat. Kipua moista teidän syntyissänne Maa-emo varmaan tunsi.

GLENDOWER. Noin ei rohkeis Mua moni vastustella. Vielä kerran Sen sanon: maailmaan kun tulin minä, Niin taivaan otsan peitti tulihaamut, Vuorilta vuohet syöksyivät, ja karja Porullaan täytti kedot säikkyneet. Nää enteet minun suuruuttani tiesi, Ja koko elämäni osoittaakin, Ett' arki-ihmisiin en kuulu minä. Ken, sylimä sen meren, joka huuhtoo Englannin, Skotlannin ja Walesin rantaa, Mua tahtoo neuvoa kuin koulupoikaa? Ken vaimon-syntyinen, mun rinnallani Voi salataidon jyrkännettä nousta Tai tieteen syvyyksiin mua seurata?

PERCY. Paremmin walesiläist' ei kukaan haasta. Ma tahdon murkinoida.

MORTIMER. Vait, Percy lanko! Vimmaan hänet saatat.

GLENDOWER. Voin hornast' aaveita ma kutsua.

PERCY. No, sen voin minäkin, ja sen voi kaikki, Mut toinen asia on, tulevatko.

GLENDOWER. Voin sulle näyttää, miten pirun valtaat.

PERCY. Ja minä, lanko, sulle näyttää voin, Mitenkä pirun häädät totuudella: Totuutta puhu vaan, niin piru häätyy. — Jos voit, niin tänne loihdi se, mut mulla On, jumal'auta, voimaa sitä häätää. Ikäsi kaikki puhu totuutta, Niin piru häätyy.

MORTIMER. Kas niin, ystävät, Tuo kina hyödytön jo päättäkää.

GLENDOWER. Kolmasti Bolingbroke mua voittaa koitti; Kolmasti Severn-virran särkiltä Ja Wyen rannoilta ma hänet ajoin Paljaana, säiden pieksämänä, kotiin.

PERCY. Paljaanako? Ja vielä kurjaan säähän? No, piru olkoon, eikö horkkaa saanut?

GLENDOWER. Kas, täss' on kanta. Kolmiako jaamme Nyt oikeutemme, sopimuksen mukaan?

MORTIMER. Päädiakoni jo sen jakanut On kolmeen, aivan yhtä suureen osaan. Mun osuuteni Englannist' on tämä: Severnist' itään, Trentist' etelään; Severnin länsipuolen, koko Walesin Ja kaikki tämän piirin vehmaat maat Saa Owen Glendower; — ja te, rakas lanko, Tuon ylijäämään Trentin pohjoispuolia. On välikirja tehty kolminainen: Kun sinetillämme sen vahvistamme, — Ja sen jo tänä yönä tehdä voimme, — Niin huomenna te, Percy, ynnä minä Ja Worcester setänne, me kiirehdimme Tapaamaan Shrewsburyssä, niinkuin määrä, Isäänne sekä skottilaisten voimaa. Isäni Glendower ei vielä jouda; Mut neljääntoista päivään emme vielä Tarvinne hänen apuaan. — (Glendowerille.) Sill'aikaa Ko'ota ehtinette ystävämme, Vasallit, naapurit ja ylimykset.

GLENDOWER. Vähemmäss' ajassa ma teihin yhdyn. Ja silloin mull' on teidän vaimot myötä. Nyt teidän täytyy heidät salaa jättää; Sill' uppoisihan mailma kyyneltulvaan, Jos hyvästelisitte vaimojanne.

PERCY. Mun osuuteni pohjaan Burtoniita Niin suur' ei ole minusta kuin teidän. Tuo virta, nähkääs, tuossa mutkittelee Ja puolikuuhkon kulman, aika palan Pois leikkaa parhaimmista maistani. Sen juovaan laitan tuohon kohtaan padon Ja uutta uomaa kauniina ja tyynnä Hopeakirkas Trent saa sitten juosta. Noin syvään polvia ei saa se tuossa Ja multa riistää moista oivaa maata.

GLENDOWER. Ei polvia? Sen täytyy; näet, se polvii!

MORTIMER. Niin, nähkääs, kuinka suuntansa se ottaa Ja tekee tänne yhtä suuren polven, Pois vastaisesta maasta leikellen Juur' yhtä paljon kuin se viepi teiltä.

WORCESTER. Vähällä työllä tähän kaivos tehdään, Niin pohjoisosa saa tuon niemen lisää, Ja virta juoksee suorana ja tyynnä.

PERCY. Niin tahdonkin, ja se ei paljon maksa.

GLENDOWER. Mut minä sit' en tahdo.

PERCY. Kuinka? Ette?

GLENDOWER. En; älkää sitä tehkö.

PERCY. Ken mua kieltää?

GLENDOWER. He, minä.

PERCY. Tehkää niin se, etten teitä Ma ymmärrä: puhukaa walesiläistä.

GLENDOWER. Ma puhun englantia niinkuin tekin; Englannin hoviss' olen kasvatettu, Englantilaista lauluakin monta Somasti nuorra lauloin harpunsäistöön Ja sievistelin soitollani kieltä; Kykyä moist' ei ole teissä nähty.

PERCY. Iloitsen sydämmestä, toden totta. Kasina ennen naukua ma tahdon Kuin moinen riiminrenkuttaja olla. Vaskisen jurppa-oran kirskettä Tai kuivan pyörän kitkaa ennen kuulen; Se niin ei vihloisi mun hampaitani, Kuin mokomakin lörppö runous; Se on kuin jäykän konin jolkutusta.

GLENDOWER. No, tehkää Trentille siis uusi juopa.

PERCY. En huoli. Kolmasti sen verran maata Hyvälle ystävälle luovuttaisin. Mut tietkää, kauppa-asioiss' en myötää Hiuskarvast' yhdeksättä osaakaan. Ovatko kirjat valmiit? Joko mennään?

GLENDOWER. On kaunis kuudan; tänä yönä menkää; Ma kirjuria joudutan ja samass' Erolle valmistelen vaimojanne. Varonpa tyttäreni hullautuvan, Niin Mortimeriins' on hän kiintynyt.

(Menee.)

MORTIMER. Hyi, Percy, isää noin kun ärsytätte!

PERCY. En muuta voi; hän suututtaa mua usein: Kielellään ain' on myyrät, muurahaiset,[14] Ja noita Merlin ennustuksinensa, Ja lohikäärmeet, evättömät kalat, Kynivät korpit, siipirikot aarnit, Makaavat leijonat ja juoksukissat, Ja muuta tyhmää hölyn pölyä, Jost' ihan pakanantuu. Eilis-yönä Mua viivytteli yhdeksättä tiimaa, Nimeltä nimitellen kaikki pirut, Jotk' oli palkannut. Oo, hän mua kiusaa Kuin rampa hevonen tai kärty akka Tai savuava pirtti. Sipulilla Ja juustoll' elän tuulimyllyss' ennen Kuin, herkut suussa, häntä kuuntelen Paraassa kristikunnan huvilassa.

MORTIMER. Mut kunnon mies hän vaan on, toden totta, Ja ihmeen lukenut ja salatietoon Perehtynyt, kuin jalopeura uljas, Ja ihmeen ystävällinen, ja aulis Kuin Indian aarreaitat. Tietkääs, lanko, Hän panee luonteeseenne suuren arvon, Ja hillitseepä luonnon kiukkuaankin, Kun häntä ärsytätte, toden totta. Mua uskokaa: maan pääll' ei ole toista, Ken, nuhdetta ja vaaraa kokematta, Niin häntä oisi härnännyt kuin te. Mut pyydän: älkää usein sitä tehkö.

WORCESTER. Niin kyllä, liiaks olit moittivainen, Ja tänne tultuasi kaikki teit Häneltä hämmentääkses ihan mielen. Tuo vika täytyy sinun heittää, lanko; Siit' usein ylvä miehen mieli kuultaa, — Ja muuta kiitosta et siitä saa, — Mut usein osoittaa se raakaa vimmaa, Maltittomuutta, tapain puutetta, Kopeutta, röykkyytt', itsekylläisyyttä. Vähinkin näistä kansan lemmen riistää Jalolta mieheltä, ja muutkin hyveet, Jos kuinka kauniit, tahraa se, ja niiltä Vie kehun ansaitun.

PERCY. Sätitte hyvin; Jumala hienot tavat siunatkoon! — Tuoss' eukkomme; jäähyväiset nyt teemme.

(Glendower palajaa lady Percyn ja lady Mortimerin kanssa.)

MORTIMER. Elävä kiusa! Englantia vaimon' Ei osaa lain, ja Walesin kielt' en minä.

GLENDOWER. Hän itkee, sinust' erota ei tahdo: Soturiks tulla tahtoo, sotaan mennä.

MORTIMER. Sanokaa, että Percy-tädin kanssa Jälestä heti pääsee seurassanne.

(Glendower puhuttelee tytärtään Walesin kielellä, tämä vastaa samalla kielellä.)

GLENDOWER. Hän vimmoissaan on; hupsu, puupää luiska, Hän suostutuksille on aivan kuuro.

(Lady Mortimer puhuttelee Mortimeria Walesin kielellä.)

MORTIMER. Käsitän katsees; tuota walesiläistä, Mi noista paisuvista silmist' uhkuu, Ma hyvin tunnen; jos ei hävettäisi, Samalla kielellä ma vastaisin. (Lady Mortimer puhuu taaskin.) Ma ymmärrän sun muiskus, sinä minun, Ja se on tajukasta haastelua. Näin, armas, kouluasi käyn ma, kunnes Sun kieles olen oppinut; sun suussas Tuo Walesin kieli soi kuin ylvä laulu, Min kaunis kuningatar puistikossa Livertää hurmaavasti luutun säistöön.

GLENDOWER. Jos noin sä hellyt, hullaantuu hän aivan.

(Lady Mortimer puhuu taas.)

MORTIMER. Oh, tuost' en ymmärrä sen taivaallista!

GLENDOWER. Kaislalle tuohon maata sinut käskee Ja pääsi painaa hänen helmahansa, Niin lempilaulusi hän sulle laulaa Ja unettaret luomillesi loihtii; Hurmaavaan hortoon veresi hän tenhoo Ja unen saa ja valveen moiseen riitaan Kuin yön ja päivän riita vähää ennen, Kuin uljas taivaallinen valjakko Idässä kultaist' alkaa kulkuansa.

MORTIMER. Ah, mielelläni lauluaan ma kuulen; Sill'aikaa varmaan valmistuvat kirjat.

GLENDOWER. Tee niin. Se soittokunta, joka teille soittaa, Ilmassa leijuu, tuhat virstaa täältä, Mut tääll' on kohta. Istu vaan ja kuule.

PERCY. Tule, Katri, sinä sen makaamisen osaat; no joutuun, joutuun, että saan painaa pääni sinun helmaasi.

LADY PERCY. Sinä, rääkkäsorsa!

(Glendower lausuu muutamia sanoja Walesin kielellä. Soitto alkaa.)

PERCY. Nyt näen, ett' osaa piru Walesin kieltä, Enk' oikkujaan nyt lainkaan ihmettele. Hän, jumal'aut, on hyvä soittoniekka!

LADY PERCY. Sinun siis pitäisi olla hyvinkin soitannollinen, sinä kun olet kokonaan oikkujesi vallassa. Hiljaa, veitikka, ja kuuntele, kun lady Mortimer laulaa Walesin kielellä.

PERCY. Ennemmin kuulen, kun Lady narttuni ulvoo Irlannin kielellä.

LADY PERCY. Tahdotko, että lyön pääsi puhki?

PERCY. En.

LADY PERCY. Ole sitten hiljaa.

PERCY. Enkä ole; se on naisten vikoja.

LADY PERCY. Siis Jumala sinua auttakoon!

PERCY. Tuon Walesin rouvan viereen.

LADY PERCY. Mitä sanot?

PERCY. Vaiti! Hän laulaa.

(Lady Mortimer laulaa walesiläisen laulun.)

Kuules, Katri, sinunkin pitää laulaa laulu.

LADY PERCY. En, totta totisesti, sitä tee.

PERCY. Et, totta totisesti, sitä tee! Sydänkäpyseni, vannothan kuin sokurileipojatar ikään. "En totta totisesti sitä tee" ja "niin totta kuin elän" ja "niin totta kuin Jumala minua auttakoon" ja "niin totta kuin päivä" —

Tuollaiset veltot saksanvalat näyttää, Kuin et ois koskaan käynyt tullin taakse. He, vanno, Katri, oikein paksu vala,[15] Niinkuin sun kaltaisesi rouvan sopii, Ja heitä nuo sun "totta totisesti" Ja moiset piparkakku-vakuutukset Sametti-puuhkille ja teikareille. No laula nyt!

LADY PERCY. En tahdo laulaa.

PERCY. Siten tulet suorinta tietä räätäliksi[16] tai punatulkkujen kesyttäjäksi. Kun vaan välikirjat valmistuvat, niin lähden matkaan parin tunnin kuluttua; tule jäljestä, jos tahdot.

(Menee.)

GLENDOWER. Tule, Mortimer; sin' olet yhtä hidas Kuin Percy kiihkeä ja tulinen. Kun kirjat saadaan, sinetti vaan alle Ja heti ratsun selkään!

MORTIMER. Mielist' aivan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lontoo. Huone hovilinnassa.

(Kuningas Henrik, Walesin prinssi ja loordeja tulee.)

KUNINGAS HENRIK. Suvaitkaa, loordit! Walesin prinssin kanssa Tahdomme kahden haastaa; lähell' olkaa, Me hetikohta teitä tarvitsemme. — (Loordit poistuvat.) En tiedä, niinkö Jumalan on tahto Rangaista pahat työni sillä, että Viisaassa neuvossansa mulle laittaa Omasta verestäni kostonvitsan. Niin, elosi ja elämäsi minut Saa uskomaan, ett' olet taivahalta Minulle tuliseksi kostoks pantu Ja piiskaks synneistäni. Kuinka muuten Noin alhaiset ja hurjat mieliteot, Noin köyhät, tyhjät, riettaat harrastukset, Noin ontot huvit ja noin raaka seura, Kuin mihin sinä olet juuttunut, Ne kuinka soveltuvat jalon veren Ja ruhtinaisen mielen kanssa yhteen?

PRINSSI HENRIK. Ylevä isä! Soisin, että voisin Vioista kaikista niin puhdistaida, Kuin itseni ma syyttömäks voin näyttää Moneenkin, joka syykseni on pantu. Sen verran toki kohtuutt' anon, että, Kumottuani monet juoruvalheet, Joit' usein valtain korvaan kuiskivat Imartajat ja kehnot kielikellot, Ne tosi erheet, joihin nuoruuteni On hurjan hillitönnä heittäynyt, Te anteeks annatte, kun nöyräst' anon.

KUNINGAS HENRIK. Jumala sulle anteeks antakoon! Mut mua ihmetyttää, että, Henrik, Sun mielitekojesi lennon suunta Niin toinen on kuin esi-isiesi. Menetit raakuudellas neuvostossa Sen paikan, jonka nuoremp' otti veljes; Oletpa pian vieras koko hovin Ja oman veriheimos sydämelle. Mit' aika odotti ja toivoi sulta, Se mennytt' on, ja joka sielu sulle Pikaista hukkaa ennustaa. Jos minä Noin arvoani oisin tuhlannut, Noin kaikkein silmäin ruoaks altistunut Ja julki antaunut halpaan seuraan, Niin sama kansan mieli, joka kruunun Minulle soi, sen silloist' omistajaa Edelleen suositellut ois ja minut Maanpakoon maineettomaan jättänyt Mitättömäksi, huomaamattomaksi. Näyttäydyin harvoin, vaan kun ulos läksin, Mua pyrstötähden lailla kummasteltiin; "Tuoss' on hän", sanoi toiset lapsilleen, Ja toiset: "missä? ken on Bolingbroke?" Näin riistin kaiken sulon taivahalta Ja nöyryyteen niin pukeuduin, että Ma kansan sydämmestä suosin voitin Ja kansan suusta riemun tervehuudot, Kuninkaan kruunupäisen nähden aivan. Näin uutena ja tuoreena ma pysyin; Mua niinkuin messupapin kasukkaa Suu auki katseltiin; niin loistossani Esiinnyin harvoin, mutta komeasti, Ja outous antoi sille juhlan arvon. Kuningas häiläkkä hän hyöri, pyöri, Mukana narrit löyhät, pää kuin taula, Jok' ottaa pian tulen, pian sammuu; Vedelti arvoaan ja kuninkuuteen Sekoitti narrein ilveet, alttiiks antain Nimensä suuren näiden ilkkunalle, Ja alensihe, haitaks arvollensa, Nulikkain ivaa irjumaan, niin tullen Pilaksi joka parrattoman houkon; Kaduilla, kujilla vaan seurusteli, Ruveten kansansuosin kerjääjäksi. Noin silmin aina ahmittuna, vihdoin Hunaja kyllytti, kuvottaa alkoi Sen maire maku, josta vähäinenkin Vähäiseen lisää jo on liian liikaa. Kun joskus sitten esiintyy, niin on hän Kuin käki kesäkuulla, jota kuullaan, Mut suotta vaan, ja katsellaan, mut silmin, Jotk', arkinäkemistään tylstyneinä, Niin ihailevaa katsett' ei voi luoda Kuin vaatis majesteetin aurinko, Jok' ällistyvää silmää harvoin kohtaa. Torkuttiin, silmät harmaallaan, ja maattiin Juur' nenän edessä, ja irmasteltiin Kuin raivostunut miesi vihollistaan; Niin näköns' inhoitti ja tympeytti. Samassa tilass' olet sinä, Henrik; Sa ruhtinaisen etuutesi olet Hukannut huonoon seuraan; kaikkein silmät Jo kylläyneet on tuohon halpaan näkyyn, Pait mun, jok' ei voi kyllikseen sua nähdä Ja joka tekee, mit' en sois sen tehdä: Sokeutuu hupsumaista hellyyttään.

PRINSSI HENRIK. Kuningas armollisin, vasta tahdon Varani pitää.

KUNINGAS HENRIK. Aivan samanlainen Kuin sinä tällöin, oli Richard silloin, Kun Ranskasta ma Ravensburgiin saavuin; Ja mikä minä silloin, nyt on Percy, Niin, kautta sieluni ja valtikkani, Enemmän hän on oikeutettu valtaan Kuin sinä, pelkkä perimyksen varjo. Hän ilman oikeuden tapaistakaan Aseilla täyttää valtakunnan kentät; Ei pelkää leijonankaan hirmukitaa; Ja vaikk' ei vanhemp' iältään kuin sinä, Hän ikäloordit vie ja arvopiispat Veriseen taisteluun ja miekanryskään. Mink' ikimaineen saikaan hän, kun voitti Kuuluisan Douglaan, jonka ylväät teot, Tuliset hyökkäykset ja suuri maine Vei ylevimmän sotakunnian Ja etuarvon kaikilt' urohilta Kaikissa kristikunnan valtioissa! Kolmasti Hotspur, tämä sankartaimi, Mars kapalossa, voitti suuren Douglaan, Vangitsi hänet kerran, päästi vapaaks Ja teki ystäväkseen, täyttääksensä Vihaisen sodan suun ja järkyttääkseen Valtaistuimemme turvallista rauhaa. Ja mitä sanot tähän? Percy, Northumberland, Mortimer, Douglas, Yorkin arkkipiispa Kapinaa miettivät ja aseiss' ovat. Vaan miksi sulle, Henrik, näitä kerron? Miks puhun vihamiehistäni sulle? Jok' olet lähin vihamies ja pahin, Jot' orjan pelko, halpa taipumus Ja oikun puuska valtaa niin, ett' ehkä Mua vastaan sodit Percyn palkkalaisna, Ja hänen kannoillaan kuin koira ryömit, Näin näyttäin, kuinka turmeltunut olet.

PRINSSI HENRIK. Tuot' älkää uskoko; niin ei käy koskaan. Jumala niille kostakoon, jotk' ovat Näin multa majesteetin lemmen vieneet. Tuon kaiken vielä Percyn pää saa maksaa, Ja kerran mainepäivän laskiessa Ylpeillen sanon: "teidän olen poika", Kun tulen, yllä puku ihka verta Ja kasvot peitettyinä hurmeverhoon, Mi huuhdottuna pois vie häpeänkin. Ja sinä päivänä, — jos vaan se koittaisi — Tuo sama kunnian ja maineen lapsi, Tuo ritar' ylväs, tuo maan-kuulu Hotspur Ja hylky Henrikkinne ottelevat. Jos joka säde hänen kypärissään Ois määrätön ja minun kiireelläni Häpeä kaksinkertainen! Se tulee Se aika, jolloin tämä pohjan piltti Saa vaihtaa maineensa mun häpeääni. Isäntärenkini on Percy vainen, Hän mainetta mun hyväkseni korjaa; Mut tilinpä niin ankaran ma vaadin, Ett' antaa saa hän kaiken kunniansa, Vihonpa viimeisenkin maineen tilkan, Ma sydämmestään muuten velan riistän. Jumalan nimessä sen lupaan tässä: Jos Hän mun sallii päätökseen sen saattaa, Parantaa sillä tahdon, majesteetti, Nuo hurjuuteni lyömät vanhat haavat; Jos ei, niin kuolo kaiken velan pyyhkii; Ja ennen kuolen satatuhat kertaa, Kuin rikon valastani pienint' osaa.

KUNINGAS HENRIK. Tuo satatuhat kapinoivaa surmaa; Sa siihen vallan saat ja valtakirjan. — (Blunt tulee.) No, Blunt? Sun katsees kiirettä on täynnä.

BLUNT. Niin asiakin, jota tässä ajan. Mortimer Skotlannista[17] laittaa tiedon, Ett' yhdentenätoista tässä kuussa Englannin kapinoitsijat ja Douglas On Shrewsburyssä yhtyneet; niin suuri Ja peloittava heill' on sotavoima, — Jos pysyvät vaan kaikki sanassaan, — Kuin koskaan tuhonnut on valtakuntaa.

KUNINGAS HENRIK. Tänäpä lähtee Westmorelandin kreivi Ja poikani Lancaster hänen kanssaan; Tuo tieto, näet, on viiden päivän vanha. Ens keskiviikkona sa, Henrik, lähdet, Ja torstaina me itse matkustamme. Bridgnorthiss' yhdytään; sun tiesi, Henrik, Käy Glostershiren kautta; joukkomme Pitäisi kahdentoista päivän päästä Bridgnorthiss' olla, laskujeni mukaan. Täys meill' on työ, nyt viipyä ei auta, Menestys herpoo vitkastuksen kautta.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Eastcheap. Huone Metsäsianpään ravintolassa.

(Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF. Bardolph, enkö ole häijysti laihtunut tuon viime kahakan jälkeen? Enkö ole riutunut? Enkö kutistunut? Oo! nahkakin ruumiillani roikkaa ja remppaa kuin vanhan rouvan yöviitta; olen niin kitistynyt kuin vanha omena. Niin, kääntyä tahdon ja heti paikalla, kun vielä olen jotakuinkin lihassa; pian lannun kokonaan, ja silloin ei enää ole voimaa kääntymiseen. Jos en ole unhottanut, mistä kirkon sisusta on tehty, niin olen minä pippuripapu, oluenpanijan hevonen. Kirkon sisusta — niin! Seura, huono seura, se on minut haaskannut.

BARDOLPH. Sir John, te olette niin kärtyisä; te ette voi kauan elää.

FALSTAFF. Niin, siinä se on. — Kuule, laula nyt minulle joku rivo laulu, että ilostun. Olin niin siveä taipumuksiltani kuin ylimyksen on tarvis; siveä tarpeeksi asti: kiroilin hiukkasen, noppasilla en ollut kuin seitsemästi viikossa, tyttölöissä en käynyt kuin kerran neljänneksessä — tuntia, maksoin velkani, jonka olin ottanut —kolmasti tai neljästi, elin siivosti ja pysyin määrätyissä rajoissa; ja nyt elän siivottomasti, niin ett'ei määrää eikä rajaa.

BARDOLPH. Niin, te olettekin niin lihava, sir John, että teidän on mahdoton pysyä rajoissa, kohtuullisissa rajoissa, sir John.

FALSTAFF. Paranna sinä ensin naamasi, niin minä parannan elämäni. Sinä olet meidän amiraalilaivamme, sinulla on lyhty perässä, — ei, nokassa, aioin sanoa: sinä olet sen palavan lampun ritari.

BARDOLPH. No niin, sir John, eihän tee naamani teille haittaa.

FALSTAFF. Ei, jumal'auta! Se tekee minulle samaa hyötyä kuin monelle muulle ruumiinkallo tai joku memento mori. En voi milloinkaan katsella naamaasi, ajattelematta helvetin tulta ja rikasta miestä, joka eli purppurassa; sillä siinä hän makaa pukimissaan ja palaa palamistaan. Jos olisit vähänkin siveyteen taipuva, niin vannoisin tuon sinun naamasi kautta ja valani kuuluisi näin: "kautta tuon tulen, joka on Jumalan enkeli". Mutta sinä olet kokonaan pilalla; ja totta tosiaan, jos ei tuota tulta olisi naamassasi, niin olisit perimmäisen pimeyden lapsi. Kun taannoin yöllä juoksit Gadshillia ylös hevoseni perässä, jos en silloin luullut sinua virvatuleksi tai aarniovalkeaksi, niin ei rahalla ole mitään virkaa. Oo! sinä olet yhtenäinen soihtukulku, ijankaikkinen ilotulitus. Minulta on säästynyt hyvinkin tuhat markkaa soihduissa ja vahakynttilöissä, kun olen sinun kanssasi öisin kulkenut kapakkain väliä; mutta sen sektin hinnalla, jonka sinuun olen juottanut, olisin voinut hyvin ostaa kynttilöitä Europan kalliimmalta kynttiläkauppiaalta. Olen tuota sinun salamanderiasi pitänyt tulessa kokonaista kaksineljättä vuotta; Jumala sen minulle palkitkoon!

BARDOLPH. Tuli ja leimaus! Soisinpa, että naamani istuisi sinun vatsassasi.

FALSTAFF. Varjelkoon Jumala! Silloin varmaan saisin sydämen polton. —

(Ravintolan emäntä tulee.)

No, rouva Kuopsujalka, oletteko saanut selvän, kuka on minun taskuni tyhjentänyt?

EMÄNTÄ. Mitä, sir John? Mitä aattelette, sir John? Luuletteko minun hyysäävän varkaita? Olen etsinyt, olen kysellyt, mieheni samaten, miehestä mieheen, pojasta poikaan, palvelijasta palvelijaan. Ei kymmenettäkään hiuskarvan osaa ole koskaan talossani kadonnut.

FALSTAFF. Valehtelette, emäntä! Bardolph on täällä tullut kynityksi ja kadottanut monta hiuskarvaa, ja minä voin vannoa sen, että taskuni on täällä puhtaaksi pantu. Te olette nainen, te!

EMÄNTÄ. Kuka? Minäkö? Enpä. Että julkeattekin! Tuli ja leimaus! Siksi ei vielä kukaan ole minua kutsunut omassa talossani.

FALSTAFF. No, no, minä tunnen teidät vallan hyvin.

EMÄNTÄ. Ettepä, sir John; te ette tunne minua, sir John; minä tunnen teidät, sir John; olette minulle rahaa velkaa, sir John, ja nyt haette riitaa, että saisitte peijatuksi ne minulta. Ostin teille tusinan paitoja ruhonne verhoksi.

FALSTAFF. Piikkoa, viheliäistä piikkoa! Olen ne antanut pois leipurien eukoille, jotka niistä ovat tehneet seulariepuja.

EMÄNTÄ. Hollannin palttinaa, kahdeksan killinkiä kyynärä, niin totta kuin olen kunniallinen nainen. Sitä paitse, sir John, olette velkaa ruoasta ja juomasta ja käteisistä rahalainoista neljäkolmatta puntaa.

FALSTAFF. Tuokin on siitä osansa saanut; maksakoon hän.

EMÄNTÄ. Hänkö? Jesta, köyhä mies, jolla ei ole — ei mitään.

FALSTAFF. Mitä? Köyhäkö? Katsokaa hänen naamaansa! Ketä sanotte rikkaaksi? Lyöttäkää rahaksi hänen nenänsä, lyöttäkää rahaksi hänen poskensa! Minä en maksa äyriäkään. Aiotteko minua pidellä kuin nuorta nulikkaa? Enkö saa mukavuuttani hoitaa omassa majassani, ilman että taskuni pannaan puhtaaksi. Olen kadottanut isoisäni sinettisormuksen, se on neljänkymmenen markan arvoinen.

EMÄNTÄ. Herran kiesus! Olen kuullut prinssin sanovan monta monituista kertaa, että se sormus oli kuparia.

FALSTAFF. Mitä? Prinssi on peijooni, luikistelija; olisipa hän tässä, niin suomisin häntä kuin koiraa, jos hän sen sanoisi.

(Prinssi Henrik ja Poins tulevat marssien sisään; Falstaff menee prinssiä vastaan, joka soittaa komentosauvaansa ikäänkuin huilua.)

FALSTAFF. Mitä nyt, poikaseni? Onko tuuli sillä ilmalla? Pitääkö meidän kaikkien marssia?

BARDOLPH. Niin, parittain kuin Newgaten vangit.

EMÄNTÄ. Armollinen herra, kuulkaa minua.

PRINSSI HENRIK. Mitä sanot, rouva Vilkas? Kuinka miehesi voi? Minä pidän hänestä, hän on kunnon mies.

EMÄNTÄ. Armollinen herra, kuulkaa minua.

FALSTAFF. Ei, anna hänen mennä ja kuule minua.

PRINSSI HENRIK. Mitä tahdot, Hannu?

FALSTAFF. Tässä illalla nukahdin tuonne seinäverhon taakse, ja silloin pantiin taskuni puhtaiksi. Tästä talosta on tullut porttola; täällä pannaan puhtaiksi ihmisten taskut.

PRINSSI HENRIK. Mitä olet kadottanut, Hannu?

FALSTAFF. Uskotko, Heikku? Kolme tai neljä velkaseteliä, joista kukin oli neljänkymmenen punnan arvoinen, ja lisäksi isoisäni sinettisormuksen.

PRINSSI HENRIK. Joutava juttu; tuskin kahdeksan pennin asia.

EMÄNTÄ. Sitähän minäkin hänelle sanoin, armollinen herra, ja sanoin, että olin kuullut teidän armonne niin sanovan; ja kuulkaas, herra, hän puhuu sangen hävyttömiä teistä, rivosuinen kun on, ja sanoo, että hän tahtoo teitä suomia.

PRINSSI HENRIK. Mitä? Eihän toki.

EMÄNTÄ. Ei ole kuntoa, rehellisyyttä eikä vaimoutta minussa, jos se ei ole totta.

FALSTAFF. Sinussa ei ole kuntoa enemmän kuin haudotussa luumussa,[18] eikä rehellisyyttä enemmän kuin ajetussa ketussa, ja mitä vaimouteen tulee, niin on Mariana neiti[19] kunniallinen vaimo sinuun verraten. Sinä senkin kapines!

EMÄNTÄ. Häh? Mikä kapines? Mikä kapines?

FALSTAFF. Mikäkö kapines? He, kapines, josta voi sanoa: kostjumala.

EMÄNTÄ. Minä en ole mikään kapines, josta voi sanoa kostjumala, tiedä se; minä olen kunniallisen miehen vaimo; ja huolimatta ritaruudestasi, olet sinä konna, jos sitä sanot.

FALSTAFF. Ja huolimatta vaimoudestasi, olet sinä elukka, jos toista sanot.

EMÄNTÄ. Häh? Mikä elukka? Sano, konna.

FALSTAFF. Mikäkö elukka? He, saukko.

PRINSSI HENRIK. Saukko, sir John? Miksi saukko?

FALSTAFF. Miksikö? Siksi, että hän ei ole kalaa eikä lihaa; eihän sitä oikein tiedä, mistä hän käy.

EMÄNTÄ. Sinä kohtuuton ihminen, kun semmoisia puhut; sinä ja joka mies sen tietää, mistä minä käyn, sinä lurjus.

PRINSSI HENRIK. Oikeassa olet, emäntä; hän panettelee sinua sangen törkeästi.

EMÄNTÄ. Samaten teitäkin, armollinen herra; tässä taannoin sanoi, että olitte hänelle velkaa tuhat puntaa.

PRINSSI HENRIK. Mitä, mies? Olenko minä sinulle velkaa tuhat puntaa?

FALSTAFF. Tuhatko puntaa, Heikku? Miljoonan! Ystävyytesi on miljoonan arvoinen, ja sinä olet minulle velkaa ystävyytesi.

EMÄNTÄ. Niin, armollinen herra, hän sanoi teitä peijooniksi ja sanoi, että tahtoisi teitä suomia.

FALSTAFF. Sanoinko, Bardolph?

BARDOLPH. Kyllä maar te niin sanoitte, sir John.

FALSTAFF. Niin, jos hän sanoisi, että sormukseni on kuparia.

PRINSSI HENRIK. Minä sanon, että se on kuparia; tohditko nyt pysyä sanassasi?

FALSTAFF. Tiedäthän, rakas Heikku, että tohdin, jos sinä olet vaan mies; mutta ettäs olet prinssi, niin pelkään sinua, niin kuin pelkään leijonan pennun kiljunaa.

PRINSSI HENRIK. Miks et niinkuin leijonaa?

FALSTAFF. Kuningasta itseään tulee pelätä niinkuin leijonaa. Luuletko, että pelkään sinua niin kuin pelkään isääsi? Jos sitä teen, niin suokoon Jumala, että vyöni katkeisi.

PRINSSI HENRIK. Kylläpä silloin mahasi retkottaisi polviesi tasalla. Mutta, lempo soikoon, ei ole kunnon, kunnian eikä rehellisyyden sijaa tuossa sinun ruhossasi; se on aivan täyteen sullottu suolia ja ränttyjä. Syytät kunnon vaimoa taskuvarkaudesta! Haa, sinä rietas, hävytön, turpea lurjus! Jos sinun taskussasi oli mitään muuta kuin kapakkalaskuja, porttolain osoitteita ja joku surkea, pennin arvoinen sokeririppunen kaulatorven voiteeksi, jos takanasi oli muuta kuin nämä vehkeet, niin olen minä konna. Ja kuitenkin sinä vehkeilet, etkä tahdo syytöksiäsi pitää takanasi. Etkö häpeä?

FALSTAFF. Kuulehan, Heikku: tiedäthän sinä, että Aatami lankesi viattomuuden tilassa; mitä sitten Hannu Falstaff raukka näinä turmeluksen aikoina? Näethän, että minussa on enemmän lihaa kuin muissa ihmisissä, ja sen vuoksi enemmän heikkouksiakin. — Tunnustat siis, että sinä taskuni tyhjensit?

PRINSSI HENRIK. Siltä näyttää kaikista puheista.

FALSTAFF. Emäntä, annan sinulle anteeksi. Mene ja laita suurus valmiiksi, rakasta miestäsi, katso palvelijoitasi, pidä huolta vieraistasi; olen vastakin myöntyväinen kohtuullisiin vaatimuksiin; näethän, että olen leppynyt. — Häh, mitä? — Kas niin, mene nyt vaan. (Ravintolan emäntä menee.) — No, Heikku, mitä uutta hovista? Tuo rosvous, poikaseni, — miten on se korjattu?

PRINSSI HENRIK. Ah, sinä herttainen härkäpaisti, olenhan minä aina sinun hyvä enkelisi. — Rahat on maksettu takaisin.

FALSTAFF. Minä en pidä tuosta takaisin-maksamisesta; siitä on kaksinkertainen vaiva.

PRINSSI HENRIK. Olen nyt hyvässä ystävyydessä isäni kanssa, ja voin tehdä mitä tahdon.

FALSTAFF. No, ryöstä sitten ensi työksesi rahavarasto, ennenkuin peset kätesi.

BARDOLPH. Niin, tehkää se, armollinen herra.

PRINSSI HENRIK. Sinulle, Hannu, olen hankkinut paikan jalkaväessä.

FALSTAFF. Parempi olisi ollut hevosväessä. Mistä nyt tapaisin miehen, joka osaisi oikein varastaa? Oo, sievän varkaan, kahdenkolmatta vuotiaan tai niillä paikoin! Olen niin hemmetin vähissä varoissa. No, Jumalalle kiitos noista kapinoitsijoista! He eivät tee pahaa muille kuin kunnon ihmisille. Minä kiitän heitä ja ylistän heitä.

PRINSSI HENRIK. Bardolph!

BARDOLPH. Mit', armollinen herra?

PRINSSI HENRIK. Tämä kirje Vie veljelleni, lord Lancasterille, Tuo Westmorelandin kreiville. — Poins, joutuun! Ratsaille! Peninkulmaa kolmekymment' On päivällisiin meidän kuljettava. — Sa, Hannu, Temple-hallissa mua kohtaa Huomenna iltapuolla kello kaksi, Sa siellä toimes tietää saat, ja siellä Saat määräyksen ja rahaa varustuksiin. Tulessa maa on, Percy nousee, heidän Nyt kukistua täytyy taikka meidän.

(Prinssi, Poins ja Bardolph lähtevät.)

FALSTAFF. Kaunista! Oivaa! — Suurust', eukko, hoi! Tää krouvi jos ois rumpunani, oi!

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kapinallisten leiri lähellä Shrewsburyä.

(Percy, Worcester ja Douglas tulevat.)

PERCY. Niin, uljas skottilainen! Jos ei totuus Näin hienoon aikaan tuntuis imarteelta, Niin Douglas sais sen kehun, ettei ykskään Tään ajan leimaamista sotureista Niin ole täysin käypä kautta maiden. En taida, jumaliste, imarrella; Lipoista kieltä vihaan; sen vaan sanon: Sydämmessäni teill' on etusija. Sanani uskokaa; mua koetelkaa.

DOUGLAS. Niin, kunnian sa olet kuningas. Maan pääll' ei mahtimiestä, jot' en minä Nykisi parrasta.

PERCY. Niin, oikein! Hyvä! — (Sanansaattaja tulee, tuoden kirjettä.) Mit' ompi sulla? — Voin vaan kiittää teitä.

SANANSAATTAJA. Tää kirje isältänne.

PERCY. Kirje hältä! Miks ei hän tule itse?

SANANSAATTAJA. Ei voi tulla: On kovin sairas.

PERCY. Hitto! Kuinka malttaa Hän sairastaa näin meteliseen aikaan? Ken hänen väkeään nyt komentaa? Ja kenen johdolla se tänne marssii?

SANANSAATTAJA. Sen tämä kirje tietää, enkä minä.

WORCESTER. Vuoteenko omana hän makaa? Sano.

SANANSAATTAJA. Jo neljä päivää ennen lähtöäni Hän vuoteess' oli; ja kun matkaan lähdin, Pahinta pelkäsivät parantajat.

WORCESTER. Josp' ensin oisi parantunut aika, Ennenkuin häneen tauti kyntens' iski! Nyt terveyttään tarvittais jos koskaan.

PERCY. Nyt poteva! Nyt raukea! Tuo tauti Myrkyttää elinveret toimiltamme: Se tarttuu tänne, ihan leiriin saakka. Hän sanoo, että sisällinen tauti, — Ett' edusmiehen kautt' ei ystäviään Niin pian voinut koota; että varoi Noin suurta, vaarallista tointa jättää Kenenkään toisen, sivullisen haltuun. Kuitenkin meille antaa uljaan neuvon Vähällä joukollamme päälle käydä Ja koittaa, onko onni puolellamme. Näin kirjoittaa hän: "nyt ei auta arkuus, Kaikista hankkeistamme kuninkaalla On varmat tiedot." Miltä tuntuu teistä?

WORCESTER. Isänne tauti rampaus on meille.

PERCY. Silvottu jäsen, kuolettava haava: Ei kuitenkaan! Tuo poissaolo näyttää Pahemmalta kuin onkaan. Oisko oikein Näin yhden heiton varaan panna kaikki Elot ja olot? Jättää moinen aarre Epäilyttävän hetken sattumoihin? Ei, se ei kelpaa; siinä alastuisi Toivomme ydin ja sen sisin pohja, Ja onnemme se oisi äärin määrä, Viimeinen loppu.

DOUGLAS. Niinpä tosiaankin, Kun meill' on vielä hyvää varrottavaa. Tulevaisuuden toivon varalta Nyt hurskaasti me voimme hurvitella; Siin' ompi meillä lohdutuksen turva.

PERCY. Yhdyntäkohta, koti, pakopaikka, Jos perkele ja paha onni alkaa Tekomme impeyttä karsastella.

WORCESTER. Isänne täällä-olo tarpeen oisi. Yrityksemme laatu ja sen karva Hajaannusta ei siedä. Moni miettii, — Kun syyt' ei tiedä, miksi poiss' on kreivi, — Ett' äly, alamaisuus taikka työmme Paheksiminen häntä pidättää. Aatelkaa, miten moinen luulo voipi Kapinan vauhkon virran ihan kääntää Ja tehdä epäiltäväks asiamme. Tiedätte, että meidän, hyökkäävien, Pitääpi välttää tarkkaa tutkimista, Tähystysreiät peittää, kaikki aukot, Joist' urkkia vois meitä järjen silmä. Isänne poissaolo nostaa peitteen Ja tietämättömälle hirmun näyttää, Jot' aavistaa ei voinut.

PERCY. Tuoss' on liikaa; Pikemmin hyödyks on tuo poissaolo. Se antaa loiston, korkeamman arvon, Ylemmän uskalluksen hankkeellemme, Kuin jos hän oisi täällä: onhan selvää, Jos hänen avuttansa valtiota Järkyttää voimme, että avullansa Sen nurin niskoin maahan kukistamme. — Ei vielä hätää; terveet viel' on jänteet.

DOUGLAS. Sydämen toivon mukaan. Skotlannissa Ei tuota 'pelko' sanaa tunnetakaan.

(Sir Richard Vernon tulee.)

PERCY. He, Vernon lanko! Terve, jumaliste!

VERNON. Jumala suokoon, että sanomani Sen ansaitsisi: Lord Westmoreland On seitsentuhat-miehisenä tänne Tulossa juur', Juhana prinssi myötä.

PERCY. Ei haittaa: jatka!

VERNON. Lisäks olen kuullut. Ett' itse kuningaskin matkass' ompi Ja tänne joutuun johtaa kulkuaan Lujalla, valtavalla varustolla.

PERCY. On hänkin tervetullut. Miss' on poika; Tuo kevytjalka houkko, Walesin prinssi, Ja hänen kumppaninsa, jotka mailman Tönäävät syrjään aika kyytiä?

VERNON. Aseissa kaikki, varusteissa kaikki, Sulissa liehuvissa niinkuin haukat, Jotk' iskee tuulissäällä saaliiseensa, Tai kotkat, jotka kylpeneet on äsken; Kullassa välkkyvät kuin pyhäinkuvat; Eloa täynnä niinkuin toukokuu, Ja loistavat kuin keskikesän päivä; Kuin vohlat vilkkaat ja kuin harjat hurjat. Näin Henrik prinssin, rautalakki päässä, Säärissä varut, uljas asu yllä; Kuin siivekäs Mercurius hän maasta Niin sievään heipahutti hevon selkään, Kuin pilvist' oisi enkel' liihotellut Ja, hurjaa Pegasusta hypitellen, Lumonnut mailmaa ratsutaidollaan.

PERCY. Vait! Vait! Tuo kiitos tuimemman tuo kuumeen Kuin maaliskuinen aurinko. Vaan, tulkoot! Tulevat juhlapuvussaan kuin teuraat; Savuisen sodan tulisilmä impi Saa heistä verisen ja kuuman uhrin. Mars raudass' istuva on alttarillaan Verissä korviin asti. Tulistun, Kun kuulen, ett' on lähell' aimo saalis; Mut viel' ei meidän. — Tänne ratsuni! Se niinkuin ukonnuoli minut vieköön Kohdastaan Walesin prinssin rintaa vastaan: Henrikkiin Henrik, hepo hepoon ryntää, Siks että toinen tuonen kenttää kyntää. Jos ois Glendower täällä!

VERNON. Lisää uutta: Ma Worcesterissa kuulin, ett'ei saa hän Väkeään kokoon neljääntoista päivään.

DOUGLAS. Se uutinen se kaikist' oli pahin.

WORCESTER. Niin, totta vieköön, jäinen siin' on kaiku.

PERCY. Kuninkaan voima onko kuinka suuri?

VERNON. Se kolmekymmentä on tuhatta.

PERCY. Olkoonpa vaikka neljäkymmentä. Kun isäni ja Glendower on poissa, On sodan onni meidän hartioissa. Katselmus joutuun! Tuomio tuloss' on Ilolla kaikki, kaikki kuolohon!

DOUGLAS. Kuolosta vaiti! Minust' urakkaa Ei vielä puoleen vuoteen surma saa.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Valtamaantie Coventryn lähellä.

(Falstaff ja Bardolph tulevat)

FALSTAFF. Bardolph, mene edettäpäin Coventryyn ja hanki minulle pullollinen sektiä. Sotamiehemme marssivat sen kautta; meidän tulee olla Sutton-Colfleldissa yötä.

BARDOLPH. Antakaa rahaa, kapteeni.

FALSTAFF. Pane sinä etukäteen.

BARDOLPH. Pullollinen tekee enkelin.

FALSTAFF. No, jos niin on, niin pidä se vaivanpalkkana; ja jos tekisi vaikka kaksikymmentä, niin ota kaikki; minä vastaan leimasta. Käske, että Peto luutnanttini yhtyy minuun kaupungin laidassa.

BARDOLPH. Kyllä, kapteeni; hyvästi!

(Menee.)

FALSTAFF. Jos en näitä sotamiehiäni häpeä, niin olen likokala. Turkaisen väärin olen käyttänyt kuninkaan pestauskäskyä. Sadasta viidestäkymmenestä soturista olen kiepannut kolmesataa puntaa ja vähän päälle. En kiristä muita kuin varakasta väkeä, talollisten perillisiä; tiedustelen kihloissa olevia poikamiehiä, sellaisia, joita jo kahdesti on kuulutettu; tuollaisia uunin pankolla kököttäjiä, jotka yhtä mielellään kuuntelevat pirua kuin rumpua, ja jotka pelkäävät pyssyn pauketta pahemmin kuin satutettu peltopyy taikka haavoitettu villisorsa. Kiristin vaan tuollaisia lellipoikia, joilla ei ole sydän rinnassa suurempi kuin neulannuppi; nämä ovat ostaneet itsensä palveluksesta vapaiksi, ja nyt minun koko komentokuntani on pelkkiä vänrikkejä, korpraaleja, luutnantteja, jefreitterejä, raukkoja niin risaisia kuin Lazarus tapettimaalauksissa, joissa rikkaan miehen koirat nuolevat hänen haavojaan, miehiä, jotka eivät eläissään ole olleet sotureita, vaan pois ajettuja, vääriä palvelijoita, nuorempain veljien nuorempia poikia, karanneita viinureita ja leivättömiä tallirenkejä: levollisten aikain ja pitkällisen rauhan syöpäläisiä, kymmenen kertaa hävyttömämmin risaisia kuin vanha, paikattu sotalippu. Ja tuommoisilla nyt täytän niiden paikat, jotka ovat ostaneet itsensä vapaiksi, niin että luulisi minulla olevan sataviisikymmentä repaleista tuhlaajapoikaa, jotka hiljan ovat tulleet sikoja paimentamasta ja rapaa syömästä. Hullunkurinen veitikka tuli vastaani tiellä ja sanoi, että olin pannut puhtaaksi kaikki hirsipuut ja ottanut sotamiehiksi niiden kuolleet raadot. Pahempia variksenpelkoja ei ole kuolevaisen silmä nähnyt. Niitä en marssita Coventryn kautta, se on viljainen vissi; ne roistot marssivatkin niin hajasäärin, kuin olisi heillä puntit jaloissa, ja useimmathan heistä sainkin vankiloista. Koko minun komppaniassani on vaan puolitoista paitaa: puolikas on tehty kahdesta yhteen kurotusta salvetista, jotka heitetään harteille kuin hihaton sota-airuen kaapu; ja paita, totta puhuen, on varastettu isännältäni St. Albansista tai Daventryn punanenäiseltä krouvarilta. Mutta vähät siitä; paitoja saavat he riittävästi joka aidalta.

(Prinssi Henrik ja Westmoreland tulevat.)

PRINSSI HENRIK. No, mitä kuuluu, paksu Hannu? Mitä kuuluu, mallukka?

FALSTAFF. Kas, Heikkuko? Mitä sinulle kuuluu, sinä pilasäkki? Mitä hittoa sinä teet Warwickshiressä? — Hyvä loordi Westmoreland, pyydän nöyrimmästi anteeksi; luulin että teidän arvoisuutenne jo oli Shrewsburyssä.

WESTMORELAND. Niin kyllä, sir John, olisihan jo aika minun olla siellä, ja teidän myöskin; mutta minun sotajoukkoni on jo siellä. Kuningas odottaa meitä kaikkia, sen voin teille sanoa; meidän täytyy marssia läpi yön.

FALSTAFF. Joutavia! Minusta ei pelkoa; minä kyllä varani pidän kuin kissa kermaa varkaissa.

PRINSSI HENRIK. Niin todellakin, kermaa varkaissa; siksi sinusta onkin tullut tuollainen voimöhkäle. Mutta sanohan, Hannu, kenen väkeä nuo on, jotka tuolla perässä tulevat.

FALSTAFF. Minun, Heikku, minun.

PRINSSI HENRIK. Noin viheliäisiä kuotuksia en ole ikänäni nähnyt.

FALSTAFF. No, no! Hyviä kyllä keihään nokkaan; ruudin ruokaa, ruudin ruokaa! Ne täyttävät haudan siinä kuin paremmatkin: kuolevaisia ihmisiä, näetkös, kuolevaisia ihmisiä!

WESTMORELAND. Niin, mutta, sir John, minusta ne kuitenkin ovat tavattoman kurjia ja nälistyneitä, liiaksi repaleisia.

FALSTAFF. Mitä kurjuuteen tulee, niin en, toden totta, tiedä, mistä he sen ovat saaneet; ja mitä taas nälistymiseen tulee, niin varmaankaan he eivät ole sitä minulta oppineet.

PRINSSI HENRIK. Ei, sen voin vannoa, jos et pidä kolmen sormen paksuista rasvakerrosta kylkiluilla nälistymisen merkkinä. Mutta tee joutua sinä; Percy on jo sodassa.

FALSTAFF. Mitä? Onko kuningas jo asettanut leirinsä?

WESTMORELAND. On, sir John; pelkään että viivymme liiaksi.

FALSTAFF. Hyvä! Pidoissa ensimmäinen, sodassa viimeinen On kehno sotamiesi ja norkko nälkäinen.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Kapinallisten leiri Shrewsburyn lähellä.

(Percy, Worcester, Douglas ja Vernon tulevat.)

PERCY. Tän' yönä tehdään hyökkäys.

WORCESTER. Ei käy laatuun.

PERCY. Etua hälle suotte näin.

WORCESTER. En lainkaan.

PERCY. Kuin? Häll' on tiedoss' apu.

WORCESTER. Samoin meillä.

PERCY. Mut hällä varma, meillä epävarma.

WORCESTER. Sua neuvon, lanko: tänään älä hyökkää.

VERNON. Niin, älkää, herra.

DOUGLAS. Hyvin ette neuvo; Pelosta puhutte ja penseydestä.

VERNON. Pois herja, Douglas! Kautta henkeni, — Ja hengelläni vakuuttaa sen tohdin, — Kun todellinen kunnia mua kutsuu, Niin kurjaan pelkoon yhtä vähän turvaan Kuin te tai kukaan muukaan skottilainen. Huomenna nähdään, kuka meistä taistoss' On pelkuri.

DOUGLAS. Ei, tänään.

VERNON. Olkoon niin!

PERCY. Niin, tänään, tänään!

VERNON. Ei, se ei käy laatuun. Kummeksin, että miehet, sodan johtoon Noin kyvykkäät, ei huomaa, mitkä esteet Vetävät taapäin hankettamme. Vielä On Vernon langon ratsuväki poissa, Ja Worcesterinkin saapui vasta tänään. Nyt heilt' on into hervonnut ja voima, Kovasta työsi' on mieli tylsä, veltto; Nyt ratsu puolta puolestaan ei vastaa.

PERCY. Useimmat vihollisenkin on ratsut Matkasta väsyneet ja voivuksissa; Levänneet ovat meidän valiomme.

WORCESTER. Kuninkaan voima suuremp' on kuin meidän. Jumalan tähden, lanko, varro vielä.

(Torvet toitottavat neuvotteluun.)

(Sir Walter Blunt tulee.)

BLUNT. Tuon armollisen tarjon kuninkaalta, Jos suvaitaan mua huomata ja kuulla.

PERCY. Terve, sir Walter Blunt! Ja suokoon luoja, Ett' yhtä mieltä oisitte kuin me! Teill' ystäviä meissä on, ja näiden Käy kateiks maineenne ja ansionne, Kun ette ole meidän puolellamme, Vaan vihamielisenä meitä vastaan.

BLUNT. Varjelkoon luoja toisin olemasta, Niin kauan kuin te, polkein oikeutta, Olette Herran voideltua vastaan! Mut asiaan! — Kuningas tahtoo tietää, Mitk' ovat valituksenne ja miksi Manaatte yhteisrauhan povest' esiin Noin hurjaa vihaa, julmiin hirmutöihin Yllyttäin vakaan kansan. Jos on koskaan Kuningas unhottanut hyvät työnne, Jotk' ovat, sen hän myöntää, monen monet, Niin esiin valitukset vaan, ja oiti Te saatte vaatehenne kasvun kanssa Ja täyden anteeks'annon itsellenne Ja niille, joita tähän viettelitte.

PERCY. Kuningas hyvä on, ja tiettävästi Hän tietää, milloin lupaa, milloin jättää. Isäni, setäni ja minä hälle Hankimme kruunun, jota nyt hän kantaa. Kun arvost' oli paljas, köyhä, halpa, Hylitty henkipatto, ja kun kotiin Hän hiipi, kymmenkunta miestä myötä, Niin rannall' isäni hänt' otti vastaan. Jumalan nimeen kun hän vannoi, että Vaan Lancasterin herttuana tuli Perimään maitansa ja pyysi rauhaa Herevin kyynelin ja kiihkokielin, Niin hyvyydestä, säälist' isä hälle Apua vannoi tuovansa ja toikin. Kun näkivät nyt paroonit ja loordit Northumberlandin häntä suosivan, Päin paljain kumarrellen suuret, pienet Kylissä, kaupungeissa tuli vastaan, Solissa, silloill' odottelivat, Tarjoillen lahjojaan ja palvelustaan Ja paasheiks poikiaan; ja kintereissä Kultaisin parvin häntä seurailivat. Hän heti — suuruus itsens' oiti tuntee — Ylemmä pyrki sitä valaa, jonka Isälleni hän hyljättynä vannoi Kaljuilla Ravensburgin rantamilla. Ja nyt hän, Herra nähköön, parannella Lakia tahtoo, muuttaa jonkun säännön, Jok' yhteiskuntaa muka liiaks painaa, Vääryyttä huutaa, itkevänkin näyttää Maan sortoa; ja tuolla naamarilla, Tuoll' oikeuden varjolla hän voitti Sydämmet kaikkein, joita onkeen pyysi. Ei siinä kyllin; vielä suosikitkin Tapatti kaikki, jotka sijaisikseen Kuningas oli pannut, lähteissänsä Sotimaan Irlantiin.

BLUNT. En tänne tullut Ma tuota kuulemaan.

PERCY. Siis asiaan! Kuninkaan pian viralta hän pani Ja kohtapäätä hengiltäkin otti; Verotti samaan liittoon koko maan. Ja, mikä pahempaa, March-lankons' antoi — Jok' oikea on kuningas, jos kukin Osansa saisi — vangiks jäädä Walesiin Lunastamatta sinne nääntymään; Ivalla mulle kauniit voitot maksoi; Vakoillen koitti mua ansaan saada; Setäni neuvostostaan karkoitti; Isäni hovist' ajoi vihapäissään; Valoja rikkoi, väkivaltaa käytti; Pakotti vihdoin meitä, turvaksemme, Kapinaliittoon sekä tutkaisemaan Oikeuttaan kruunuun, joka meistä nähden On liian laiton, kestääksensä kauan.

BLUNT. Sen vastuunko siis kuninkaalle vien?

PERCY. Ei, ei, sir Walter! Ensin neuvotellaan. Kuninkaan tykö menkää, valmistamaan Lähettiläille täysi turvalupa; Setäni huomenaamun' ani varhain Tuo hälle päätöksemme. Hyvästi!

BLUNT. Ois suostuttava suosioon ja armoon.

PERCY. Se ehkä tehdään.

BLUNT. Jumala sen suokoon!

(Lähtevät.)

Neljäs kohtaus.

York. Huone arkkipiispan asunnossa.

(Yorkin arkkipiispa ja muuan ylimys tulevat.)

ARKKIPIISPA. Sir Michael, joutukaa ja lennoss' aivan Marskille toimittakaa tämä kirje, Scroop langolleni tää, ja kaikki muut Osoitteen mukaan. Jospa tietäisitte, Kuink' ovat tärkeitä, niin rientäisitte.

YLIMYS. Ma sisällyksen arvaan, herra piispa.

ARKKIPIISPA. Niin, ehkä kyllä. Huomispäivänä On kymmenien tuhansien onni, Sir Michael, koitoksella Shrewsburyssä Kuningas, nähkääs, — varmat mull' on tiedot — Suurella, kiirein ko'otulla voimall' On Henrik prinssin vastassa. Ma pelkään, — Kun sairaana nyt on Northumberland, Jonk' apuun etupäässä luotettiin, Ja poissa Owen Glendowerkin, hänkin Lukuhun otettava vahva jänne, Jot' enteet pelottavat tulemasta, — Ma pelkään Percyn voimaa liian heikoks Yrittämähän heti vastustusta.

YLIMYS. Ei vaaraa, herra piispa: Mortimer on Ja Douglas siellä.

ARKKIPIISPA. Ei, ei Mortimer.

YLIMYS. Mut siell' on Mordake, Vernon, Henrik Percy, Lord Worcester sekä koko sotajoukko Yleviä ja kelpo sotureita.

ARKKIPIISPA. Niin kyllä on; mut kuningas on koonnut Parahat voimat koko maasta; siellä Juhana Lancaster on, Walesin prinssi, Ylevä Westmoreland ja uljas Blunt Ja monta näidenlaista kelpo miestä Suur'arvoista ja miekkamitass' oivaa.

YLIMYS. Ei vaaraa, herra; heill' on kelpo vastus.

ARKKIPIISPA. Niin toivon myös; on pelko toki tarpeen; Pahinta estääksemme täytyy rientää: Jos voittoa ei Percy saa, niin aikoo Kuningas käydä täällä terveisillä, Ennenkuin voimansa hän hajoittaa; Vihiä on hän saanut liitostamme, Ja viisasta on olla varusteella. Siis, joutuun! Muille ystäville vielä Mun täytyy kirjoittaa. Hyvästi jääkää!

(Lähtevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Kuninkaan leiri Shrewsburyn luona.

(Kuningas Henrik, prinssi Henrik, prinssi Juhana Lancaster, sir Walter Blunt ja sir John Falstaff tulevat.)

KUNINGAS HENRIK. Kuin verisenä tuolta metsän takaa Pilkistää aurinko! Sen häiriöistä On päivä kalvas.

PRINSSI HENRIK. Eteläinen tuuli Se torvena sen aikeet ilmi toittaa: Kolea viuhu tuolla lehdikossa Ennustaa myrskyä ja jylhää päivää.

KUNINGAS HENRIK. Se sopii voitettujen mielialaan; Ei voittajaa voi mikään kammottaa. — (Torven toitauksia. Worcester ja Vernon tulevat.) No, Worcester. Mitä nyt? Ei ole hyvä, Ett' yhdymme näin tavoin te ja minä. Olette suosioni pettänyt; Mun täytyy rauhan pehmyt puku heittää Ja tylyyn rautaan painaa vanhat raajat. Ei ole hyvä, ei, ei ole hyvä. Mit' aiotte! Oi, auki päästäkää Tään julki julman sodan jäykkä solmu, Vaeltain alamaisen määrärataa, Miss' oli loisteenne niin luonnon kaunis, Ja tyhjä ilmaraana älkää olko, Pelotus, hirmun enne, joka tietää Ajoille syntymättömille turmaa!

WORCESTER. Mua kuulkaa, herra. Itseheni nähden Ois mieluisinta mulle saada viettää Levossa elämäni loppupäivät. En ole minä — sen voin vakuuttaa — Hakenut tätä eripuran päivää.

KUNINGAS HENRIK. Vai ette hakenut? No, kuinka sai se?

FALSTAFF. Kapina makasi hänen tiellään, ja hän löysi sen.

PRINSSI HENRIK. Vaiti, makkara, vaiti!

WORCESTER. Te suvaitsitte armokatsantonne Pois kääntää minusta ja huoneestamme; Mut muistuttaa mun suokaa, että meistä Te saitte ensi ystävät ja parhaat. Richardin aikaan teidän tähden laitoin Ma virkasauvani; yöt, päivät kuljin Vastaanne, suutelemaan kättänne, Kun arvossa ja maineess' ette ollut Niin mahtava ja suosittu kuin minä. Ma itse, veljeni ja tämän poika Me toimme, pelkäämättä ajan vaaraa, Kotihin teidät. Silloin vannoitte, — Doncasterissa vannoitte sen valan, — Ett' teillä vallan hankkeita ei ollut. Vaan että Lancasterin herttuana Vaaditte oikeuttanne Gauntin hoviin. Apua vannoimme. Mut ennen pitkää Sadellen vyöryi teihin onnea, Ja moinen herraustulva teissä paisui — Apumme oli syynä, poissaolo Myös kuninkaan, ja ajan löyhän sorto, Ja kärsimänne näennäiset vaivat, Ja vastatuulet, jotka kuningasta Niin kauan Irlannissa pidättivät, Ett' Englannissa luultiin hänen kuolleen — Ja teille tämä myötyrien liuta Soi hevin saavutetun tilaisuuden Anastaa käsihinne ylivallan; Te Doncasterin valat unhotitte, Ja niin te meidän, vaalijainne, teitte Kuin tyly, kiittämätön käenpoika Varpuisen tekee: pesän valtasitte Ja paisuitte niin hoidost', ettei teitä Lähetä lempemmekään tohtinut, Peläten ahmauttanne; silmistänne Pois kerkein siivin meidät karkoititte Kokoomaan turvaksemme tämän joukon. Nyt teitä vastustamme niillä keinoin, Joit' itse itsellenne valmistitte Loukkaavin käytöksin ja uhkakatsein Ja rikkomalla lupaukset ja valat, Jotk' ensi innossanne vannoitte.

KUNINGAS HENRIK. Tuon sepititte kohta kohdalt' itse, Toreilla, kirkoissa sit' ilmoitellen, Kapinan pukimeen näin saadaksenne Sirokkaan värin, joka silmää kuihkoo Nureksijain ja tyytymättömäin, Jotk' ällistellen kyynärpäätään raapii, Kun jostain mylläkästä vihin saavat. Kapinall' ain' on moiset vesivärit, Mill' asiaansa kaunistaa, sill' aina Loisparvi laiska varall' on, jok' isoo Vaan tyhjää rymäkkää ja teurastusta.

PRINSSI HENRIK. Tään riidan moni kalliisti saa maksaa, Kun yhteen törmää meidän sotajoukot. Nepaanne tietköön, että Walesin prinssi Maailman kanssa kilvan Henrik Percyn Kiitokseen yhtyy. Kautta toiveheni! Jos lukuun nykyhankettaan en ota, Luulenpa, ett'ei ylimystä toista Niin reiman reipasta ja reippaan nuorta, Niin uljast', urheaa ja omiansa Tät' aikaa aimo töillä kaunistamaan. Ma itse — häpeäkseni sen sanon — Ritarisuudess' olen ollut laiska, Ja siksi, kuulemma, mua hänkin luulee. Mut, isäni ja kuninkaani kuullen, Iloitsen siitä, ett' on hällä maine Ja nimi suuri, ja nyt kanssaan tahdon, Molemmin puolin säästääkseni verta, Koitella miekkamitass' onnetarta.

KUNINGAS HENRIK. Me henkes uskallamme, Walesin prinssi, Vaikk' onkin tuhansittain arveluita Sit' epäämässä. — Ei, ei, hyvä Worcester, Kansaamme rakastamme, myöskin niitä, Jotk' eksyin liittyneet on lankoonne, Ja armomme jos tarjoon suostuvat, Niin hän ja he ja te ja kaikki ovat Mun ystäväni taas ja minä heidän. Tää langollenne kertokaa, ja tuokaa Minulle vastuu; vaan jos hän ei taivu, Käsill' on rangaistus ja kelpo kuri, Ne kyllä tekee tehtävänsä. Menkää! Meit' älkää vaivatko nyt vastauksilla; Tarjoomme armon, ottakaa se vastaan.

(Worcester ja Vernon lähtevät.)

PRINSSI HENRIK. Sit' eivät tee, niin totta kuin ma elän! Douglas ja Hotspur yhtyneinä käyvät Vaikk' aseellista maailmaakin vastaan.

KUNINGAS HENRIK. Nyt kaikki päällysmiehet toimihinsa! Het' alkaa hyökkäys, kun vastuun saamme; Ja puhdast' asiaamme Herra kaitkoon!

(Kuningas Henrik, Blunt ja prinssi Juhana menevät.)

FALSTAFF. Heikku, jos näet minun tappelussa maassa makaavan, niin asetu ylitseni hajareisin, näin ikään; sitä vaatii ystävyys.

PRINSSI HENRIK. Ei muu kuin jättiläinen voi sinulle semmoista ystävyyttä osoittaa. Lue rukouksesi, ja voi hyvin.

FALSTAFF. Jospa nyt, Heikku, olisi makuuaika ja kaikki hyvin.

PRINSSI HENRIK. Niin, sinä olet Jumalalle velkaa kuoleman.

(Menee.)

FALSTAFF. Ei ole se vielä maksettavaksi langennut, eikä minun tee mieli sitä maksaa ennen määräpäivää. Mitä tarvitsee minun niin hätäillä, kun ei kukaan minua kiristä? Mutta olkoon! Kunnia se panee minuun hengen. Mutta mitä, jos se kunnia paneekin minut hengeltä kesken kaikkia? Kuinka silloin käy? Voiko kunnia panna jalan paikoilleen? Ei. Entä käden? Ei. Entä viedä haavasta säryn? Ei. Kunnia ei siis ymmärrä haavurin taitoa? Ei. Mitä on kunnia? Sana. Mitä on se sana kunnia? Ilmaa. Soma lasku! — Kellä sitä on? Sillä, joka viime keskiviikkona tuli vainaaksi. Voiko hän sitä tunnustella? Ei. Entä kuulla? Ei. Onko se siis tuntumaton? On, kuolleelle. Mutta eikö se elä elämässä? Ei. Miksi ei? Parjaus ei salli sitä. — Siis, minä en siitä huoli: kunnia on pelkkä kilpikuva haudalla; ja siihen päättyy minun katkismukseni.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Kapinallisten leiri.

(Worcester ja Vernon tulevat.)

WORCESTER. Sir Richard, ei! Nepaani tietoon älköön Kuninkaan rauhan tarjous koskaan tulko. —

VERNON. Sen täytyy tulla.

WORCESTER. Silloin hukass' ollaan. Ei mahdollista, että kuninkaan On rakkaus meitä kohtaan täyttä totta. Meit' yhä varoo hän ja vaanii syitä Rikoksen tämän joskus kostaaksensa. Tuhansin silmin epäluulo väijyy, Kapinaa karsaillaan kuin kettua, Joss' aina joku suvun luihuus piilee, Vaikk' oisi kuinka ruokittu ja kesy. Iloiset oltakoon tai murheelliset, Niin aina katsettamme vääristellään. Elämme niinkuin nauta navetassa: Jot' ihokkaampi, sitä teurahampi. Nepaani hairat pian unhottuvat, Hänellä nuoruus, näet, ja kuuma veri On puoltonaan ja liikanimensäkin Tuo "Hotspur, tuittupää ja tuulihullu". Tuon synnit kaikki pannaan meidän syyksi, Minun ja isän: me hänt' eksytimme, Ja turmelus kun meist' on häneen tullut, Me, kaiken alku, saamme kaikki maksaa. Siis, lanko hyvä, Henrikin ei tietoon Kuninkaan tarjo mitenkään saa tulla.

VERNON. Mieltänne myöten tehkää, minä myönnyn. Nepaanne tuossa tulee.

(Percy ja Douglas tulevat, saatossaan sotaherroja ja sotureita.)

PERCY. Setäni palannutko! — Päästäkää Lord Westmoreland. — No, setä, mitä uutta?

WORCESTER. Kuningas taisteluun teit' oiti vaatii.

DOUGLAS. Westmoreland vieköön hälle vastahaaston.

PERCY. Lord Douglas, menkää, sanokaa se hälle.

DOUGLAS. Sen totta teen ja sydämestä aivan.

(Menee.)

WORCESTER. Kuninkaass' armon kaunaakaan ei löydy.

PERCY. Rukoilitteko? Varjelkohon luoja!

WORCESTER. Ma sävyisästi meidän valitukset Ja hänen valarikkons' esitin; Peitellen näitä, valallaan hän kielsi Valansa rikkoneensa. Kutsuu meitä Kapinannostajiksi, pettureiksi, Ja uhkaa meille asevoimin kostaa.

(Douglas palajaa.)

DOUGLAS. Aseisiin, miehet, joutuun! Kelpo haaston Kuninkaan suuhun singahutin suoraan; Westmoreland, panttivanki, vei sen esiin. Hän taatustikin oiti meihin hyökkää.

WORCESTER. Kuninkaan eteen Walesin prinssi astui Ja haastoi sinut, lanko, miekkasille.

PERCY. Oi, jospa kiista vaan ois meidän kahden Ja muut ei tänään huohottais kuin minä Ja Henrik Monmouth! Miltä kuului haasto? Sanoppa, sano, halveksivalt' ehkä?

WORCESTER. Ei, totta Jumal'! Eläissäni koskaan Niin kainoa en haastett' ole kuullut; On niinkuin veli kutsuis veljeänsä Jalohon taisteluun ja keihäsleikkiin. Hän sulle miehen parhaat kehut antoi, Mainettas kiitti ruhtinaisin kielin, Kuin aikakirja ansiosi kertoi, Asettain sinut kiitoksensa yli, Jot' arvoos nähden piti arvotonna; Ja — mikä vielä ruhtinaallisempaa — Häpeän punall' itsestänsä kertoi, Niin somast' omaa laiskuuttansa laittain, Kuin oisi hällä kahtamoinen henki, Samassa oppijan ja opettajan. Hän siihen herkesi. Mut mailma tietköön: Jos tämän päivän vainot vaan hän kestää, Niin Englannill' on tiedoss' ylväin toivo, Vaikk' irstaudestaan väärin tunnettuna.

PERCY. Varonpa, ett' on hänen hulluutensa Sun hurmannut. En ole koskaan kuullut Noin hurjast' irstailevan minkään prinssin. Mut olkoon, miten tahtoo, — ennen iltaa Sotilassyliini ma hänet painan, Niin että halaukseeni hän raukee. Aseisiin joutuun! Soturit ja veikot, Paremmin itse tietkää tehtävänne, Kuin mitä minä, kielen lahjaa vailla, Voin puhumalla verta tulistuttaa.

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Täss', armollinen herra, teille kirje.

PERCY. En sitä nyt voi lukea. — Niin, loordit, lyhyt elämän on aika; Kävisi pitkäks sitä käyttää turhaan, Vaikk' kelluisi se kellonviisarilla Ja taukoisi, kun tunti tulee täysi. Jos elämme, niin jalkojemme alle Kuninkaat survomme; jos kuolemme — No, kaunis kuolla ruhtinasten kanssa! Ja tunto sanoo, ett' on miekka hyvä, Jos hyvään asiaan vaan sitä käytät.

(Toinen sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Kuningas lentäin tulee; varull' olkaa.

PERCY. Hänelle kiitos, kun mun keskeytti; Ei mulle sovi puheet. Sen vaan sanon: Parastaan tehkööt kaikki. Tässä vedän Ma miekan, jonka terän aion kastaa Paraaseen vereen, mitä tielleni Tään hirmupäivän karkelossa sattuu. No, Esperance, ja Percy! — Matkaan mars! — Kaikk' ylväät sodan soittimet nyt soimaan! Soidessa soiton syleilkäämme kaikin. Vetoa taivas maata vastaan! — tämä Monelle viimeinen on sylipaini.

(Torvet soivat, he syleilevät toisiaan ja poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Tasanko Shrewsburyn luona.

(Hyökkäyksiä ja miekan mittelöjä. Sotahuutoja. Douglas ja Blunt tulevat vastakkaisilta tahoilta.)

BLUNT. Ken olet sinä, joka taistelussa Mua väijyt noin? Mit' etsit kunniaa Mun päästäni?

DOUGLAS. Min' olen Douglas, tiedä, Ja siksi näin sua taistelussa väijyn, Kun sanoivat, ett' olet kuningas.

BLUNT. Totuuden sanoivat.

DOUGLAS. Lord Stafford tänään Sun näköisyytes kalliisti sai maksaa; Sun sijassasi, Henrik kuningas, Tää miekka hänet kaasi; sun myös kaataa, Jos vangiksi et antau.

BLUNT. Mulle vierast' On antauminen, uljas skottilainen. Kuninkaan tässä näet, jok' aikoo kostaa Staffordin surman.

(Taistelevat; Blunt kaatuu.)

(Percy tulee.)

PERCY. Douglas, näin jos oisit Sa Holmedoniss' otellut, niin minä En voittanut ois yhtään skottilaista.

DOUGLAS. Triumfi! Voitto! Tuossa hengetönnä Kuningas makaa.

PERCY. Missä?

DOUGLAS. Tuossa.

PERCY. Tuoko? Ei, Douglas, ei, nuo kasvot minä tunnen: Soturi-uljas nimensä on Blunt, Häll' asu sama on kuin kuninkaalla.

DOUGLAS. Sun sielus narrin on, jos minne joutuu; Sa laina-arvos liian kalliist' ostit. Miks sanoitkaan, ett' olit kuningas?

PERCY. Kuninkaan nutullista tääll' on monta.

DOUGLAS. No, kautta miekkani! Ne tapan kaikki, Kuninkaan nutut, koko vaattehiston Ma surmaan pala palalta, siks kunnes Kuninkaan itsen löydän.

PERCY. Lyö ja iske! Väkemme tänään hyvin pitää puoltaan.

(Menevät.)

(Sotahuutoja. Falstaff tulee.)

FALSTAFF. Lontoossa oli laskut vaan leikinlaskua, mutta täällä se on toinen leikki; täällä sitä lasketaan suoraan kalloon. — Vait! Kuka olet sinä? Sir Walter Blunt. — Siinä se on sinun kunniasi; se ei ole mitään turhuutta muka! — Olen niin kuuma kuin sulatettu lyijy, ja yhtä raskas myöskin. Jumala varjelkoon minua lyijystä! On sitä tarpeeksi kantamusta omissa sisuskaluissani. — Olen vienyt ryysyväkeni sinne, missä siltä on selkänahka suolattu: sadasta viidestäkymmenestä ei ole muuta enää elossa kuin kolme, ja nekään eivät kelpaa muuhun kuin ikänsä kerjäämään kaupunginportilla. Mutta kuka se tuossa tulee?

(Prinssi Henrik tulee.)

PRINSSI HENRIK. Miks seisot täällä jouten? Miekkas tänne! Mont' ylimystä kylmänä jo ryytyy Vihollisratsun korskan jaloissa; Ne viel' on kostamatta. Miekkas anna.

FALSTAFF. Mutta, Heikku hyvä, annahan minun hiukan hengähtää. Turkkilainen Gregorius[20] ei ole koskaan tehnyt sellaisia urotöitä kuin minä tänäpäivänä. Percylle olen osansa mitannut; hän on hyvässä turvassa.

PRINSSI HENRIK. Niin on, ja elää sinut surmatakseen. Mut, ole hyvä, anna miekkas mulle.

FALSTAFF. En, jumaliste, Heikku! Jos Percy elää, niin miekkaani et saa; mutta ota pistoolini, jos haluttaa.

PRINSSI HENRIK. Tuo tänne! Mitä? Kotelossa vielä?

FALSTAFF. Niin, Heikku; se on kuuma, se on kuuma; siinä sitä on kirpeää poikaa.

(Prinssi vetää kotelosta esiin sektipullon.)

PRINSSI HENRIK. Nyt onko kujeitten ja leikin aika?

(Paiskaa pullon Falstaffin eteen ja poistuu.)

FALSTAFF. Hyvä; jos Percy vielä elää, niin kyllä minä hänet pärssään. Jos hän tulee minun tielleni, no niin; jos hän ei tule, ja minä tulen ehdon tahdon hänen tielleen, niin tehköön minusta vatkulia. Minua ei miellytä tuollainen irvikunnia kuin tuo sir Walterin tuossa. Henki, se on jotakin! Jos sen täältä pelastan, niin hyvä; jos en niin tulee kunnia kutsumatta, ja siinä kaikki.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Toinen kohta tappelutannerta.

(Sotahuutoja. Hyökkäyksiä. Kuningas Henrik, prinssi Henrik, prinssi Juhana ja Westmoreland tulevat.)

KUNINGAS HENRIK. Veresi liikaa vuotaa, Henrik; poistu, Ma pyydän. — Mukaan, Juhana Lancaster.

PRINSSI JUHANA. En, kunnes minustakin veri vuotaa,

PRINSSI HENRIK. Pois, majesteetti, joutuun taisteluun! Viipynne tyrmistyttää ystävänne.

KUNINGAS HENRIK. Niin tehdä aionkin. Lord Westmoreland, Talukaa prinssi telttiin.

WESTMORELAND. Tulkaa, prinssi, Ma talun teitä.

PRINSSI HENRIK. Mua talutteko? En kaipaa apuanne. Jumal'auta, Noin turhan naarmun tähden Walesin prinssi Ei moista jätä sotakenttää, missä Maan aatelia veriin poljetaan Ja kapinoivat tappotöistään riemuu.

PRINSSI JUHANA. Lepäämme liiaksi. — Westmoreland, tulkaa, Velvoitus kutsuu; tulkaa, Herran tähden!

(Prinssi Juhana ja Westmoreland menevät.)

PRINSSI HENRIK. Juhana, minut petit, jumal'auta; En sinuss' aavistanut moista mieltä. Sua ennen veljenäni rakastin, Nyt sua niinkuin sieluani hellin.

KUNINGAS HENRIK. Näin, kuinka päältään hän lord Percyn torjui, Ja taistel' uljaammin, kuin mitä luulis Noin hennon sotilaan.

PRINSSI HENRIK. Tuo poika innon Loi meihin kaikkiin.

(Menee.)

(Miekankalsketta. Douglas tulee.)

DOUGLAS. Taaskin kuningas! Kuin lohikäärmeen päitä niitä kasvaa. Min' olen Douglas, kaikkein niiden kauhu, Joill' on nuo värit yllään. — Ken sa olet, Kuninkaan haamun tavoittelija?

KUNINGAS HENRIK. Kuningas itse, jonka mieltä kalvaa, Kun hänen varjojaan niin monta löysit, Mut hänt' et itseään. Kaks mull' on poikaa, He Percyä ja sua etsivät; Mut kun nyt onneksi mun kohtasit, Niin koitellaanpa miestä. Pidä puoltas!

DOUGLAS. Varonpa, ett' oot sinäkin vaan haamu, Vaan kuninkaanpa, maarin, sull' on käytös, Mut ole, kuka olet, — minun olet; Ma näin sun voitan.

(Taistelevat. Kuningas on vaarassa; prinssi Henrik palajaa.)

PRINSSI HENRIK. Kehno skottilainen, Pää pystyyn nyt, et sitä enään koskaan Täst'edes nosta! Staffordin ja Bluntin Ja Shirleyn henget tässä kädess' asuu. Se Walesin prinssi on, jok' uhkaa sua; Hän minkä lupaa, sen hän aina pitää. — (Taistelevat. Douglas pakenee.) Huoletta, majesteetti! Kuinka voitte? Apua Nicholas Gawsey pyytää, samoin Myös Clifton; apuun riennän Cliftonille.

KUNINGAS HENRIK. Seis, hengähdähän hetki! Takaisin menetetyn mainees ostit Ja näytit, että henkeäni hellit, Kun moisen jalon avun mulle soit.

PRINSSI HENRIK. Oi, kuinka nuo mua loukkaavat, jotk' aina Vaan hokevat, ett' etsin kuolemaanne! Jos oisi totta tää, niin miks en suonut Tuon korskan Douglaan äsken teitä voittaa? Hän teist' ois tehnyt lopun yhtä joutuun Kuin kaikki myrkyt maailman, ja lisäks Poikanne pelastanut petoksesta.

KUNINGAS HENRIK. Cliftonin apuun sinä, Gawseyn minä!

(Menee.)

(Percy tulee.)

PERCY. Sin' olet Henrik Monmouth, jos en pety.

PRINSSI HENRIK. Niin puhut, kuin jos kieltäisin sen nimen.

PERCY. Min' olen Henrik Percy.

PRINSSI HENRIK. Näen siis uljaan Sen nimellisen kapinoitsjjan. Min' olen Walesin prinssi; sinä, Percy, Mun kanssan' enää kunniaa et ja'a: Kaks tähteä ei yhtä rataa kulje, Yks Englanti ei kärsi kahta valtaa, Ei Henrik Percyn sekä Walesin prinssin.

PERCY. Ei, Henrik, ei; nyt toisen meistä tullut On kuolinhetki. Suokoon luoja, että Sun sotamainees ois niin suur' kuin minun!

PRINSSI HENRIK. Ennenkuin erotaan, se suuremp' on; Ja kaikki maineen kukat kypäristäs Ma riistän oman pääni seppeleeksi.

PERCY. En pöyhkeyttäs enää kestää jaksa.

(Taistelevat.)

(Falstaff tulee.)

FALSTAFF. Niin oikein, Heikku! Töydä päälle, Heikku! — Ei ole tämä lasten leikkiä, uskokaa pois.

(Douglas palajaa, taistelee Falstaffin kanssa, joka kaatuu maahan, niinkuin olisi kuollut. Douglas poistuu. Percy haavoittuu ja kaatuu.)

PERCY. Oi, Henrik, multa nuoruuteni ryöstit! Ei heikon hengen hukka niin mua karmi, Kuin että multa maineen loiston voitit; Se leikkaa aatostani kipeämmin Kuin miekka lihaani. — Mut aatoshan On elon orja, elo ajan narri, Ja aika, joka mailman menot ohjaa, On loppuvaa. Oh, ennustaa ma voisin, Mut multa kalman kylmä multakoura Suun tukkii. — Percy, tomua sa olet Ja ruokaa —

PRINSSI HENRIK. Madoille, niin, uljas Percy! Hyvästi suuri sydän! — Kunnianhimo, Kudelmas löyhää on, se paljon kurttuu. Kun tuossa ruumihissa oli henki, Kuningaskunta oli sille ahdas; Nyt sille riittää kaksi askelmittaa Halvinta maata. Maassa, missä makaat Nyt elotonna, toist' ei elä moista. Jos kunnioituksille oisit herkkä, Näin hellää intoa en osoittaisi. — Revityt kasvos vyölläni nyt peitän, Ja sinun puolestasi itseäni Täst' ystävyyden työstä itse kiitän. Hyvästi! Mainees taivaaseen vie myötäs, Häpeä vaipukoon sun kanssas hautaan Ja jääköön patsaaseesi uurtamatta! — (Huomaa Falstaffin maassa makaavan.) Haa! Vanha tuttu! Kaikki lihas eikö Pidättää hengen hituistakaan voinut? Hyvästi, Hannu parka! Parempi, Jos paremman ma menettänyt oisin. Oh, katkerasti sua kaipaisin, Jos turhaa hyörinää nyt suosisin. Sai surma tänään ylvää riistaa monta, Mut ei noin lihavaa ja verratonta. — Pian laitan peijaiskinkerin, mut siksi Jää tähän Percyn kuolinkumppaniksi.

(Menee.)

FALSTAFF (hitaasti nousten). Kinkerinkö? Jos tänään minut kinkeriin laitat, niin lupaan, että huomenna saat minut suolata, vieläpä syödäkin minut. Saakeli soikoon, hyväänpä aikaan otin tämän hahmon, muuten tuo tuittupää Skotlannin pukari olisi minut pukannut vaivaiseksi. Hahmonko? Valetta! Minä en ole mikään hahmo. Kuollut se on hahmo; sillä on vaan ihmisen hahmo, mutta ei ihmisen henkeä. Mutta jos otat kuoleman hahmon ja sillä pelastat henkesi, niin et ole silloin mikään hahmo, vaan tosi elämän oikea ja täydellinen kuva. Urhoollisuuden parempi puoli on varovaisuus, ja sillä paremmalla puolella minä olen pelastanut henkeni. Pelkäänpä, piru olkoon, tuota ruutipesää tuossa, tuota Percyä, vaikka onkin hän kuollut! Entä jos hänkin on ottanut hahmon ja nousee ylös! Pelkäänpä tosiaankin, että siinä se vasta hahmo olisi. Sen vuoksi varoksi teen hänet vaarattomaksi, vannonpa vielä, että tapoin hänet. Miksi ei hän voisi nousta kuolleista yhtä hyvin kuin minäkin? Mikään muu ei voi minua paljastaa kuin silmät, ja tässähän ei näe minua kukaan. Kas noin, poikaseni, (pistää häntä reiteen) varoksi vielä haava reiteesi; tule nyt mukaan.

(Ottaa Percyn selkäänsä.)

(Prinssi Henrik palajaa prinssi Juhanan kanssa.)

PRINSSI HENRIK. Niin, veli, neitseellisen miekkas olet Vihinnyt miehuudella.

PRINSSI JUHANA. Vait! Ken tuossa? Tuon paksun miehen kuolleeksihan sanoit.

PRINSSI HENRIK. Niin teinkin: kuolleena ma hänet näin Ja verissään ja hengetönnä maassa. — Oletko hengissä? Vai aaveilusko Näkömme häikäiseepi? Pyydän: puhu! Ei usko silmä korvan kuulematta. Et ole, mikä näytät olevan.

FALSTAFF. En, se on totinen tosi; en ole mikään kaksoisihminen; mutta jos en ole Hannu Falstaff, niin olen Hannu Hölmönen. Tuossa on Percy; jos isäsi tahtoo minulle jotakin kunniaa osoittaa, niin hyvä on; jos ei, niin tappakoon itse seuraavan Percyn. Tuumaan tästä tulla joko kreiviksi tai herttuaksi, uskokaa pois.

PRINSSI HENRIK. Mitä? Itsehän minä Percyn tapoin ja näin sinut kuolleena.

FALSTAFF. Vai niin? Todellakin? — Herra Jumala, kuinka tämä maailma on valheellinen! — Tosin kyllä minä makasin maassa ja hengetönnä; ja samaten hän; mutta samassa tuokiossa me nousimme molemmat ja tappelimme hyvin tunnin ajan Shrewsburyn kellon mukaan. Jos minua uskotaan, niin hyvä on; jos ei, niin tulkoon synti niiden päähän, joiden tulisi palkita urhoollisuus. Surma minut vieköön, jos en lyönyt häneen tuota haavaa reiteen; jos se mies eläisi ja sen kieltäisi, niin saisi hän, jumal'auta, kappaleen miekkaani kurkkuunsa.

PRINSSI JUHANA. Noin kummaa tarinaa en koskaan kuullut.

PRINSSI HENRIK. Noin kummaa miestä et lie nähnyt, veikko. — Mars vaan, ja kuormas ylpeänä kanna! Jos valhe sua auttaa, kyllä minä Sanoilla sitä silaan kauniimmilla. — (Paluuretkelle soitetaan.) Paluulle soitetaan; on päivä meidän. Nyt, veli, kukkulalle katsomaan, Ken ystävist' on elossa, ken kuollut.

(Prinssi Henrik ja prinssi Juhana menevät.)

FALSTAFF. Nyt käyn, niinkuin sanotaan, palkoilleni. Jumala sitä palkitkoon, joka minut palkitsee! Jos tästä suurenen, niin tahdon pienetä; puran vatsani, jätän sektin ja elän siivosti, niinkuin aatelismiehen tulee.

(Menee kantaen ruumista.)

Viides kohtaus.

Toinen kohta samaa tappelutannerta.

(Torvet soivat. Kuningas Henrik, prinssi Henrik, prinssi Juhana, Westmoreland ja muita tulee, heidän jäljissään Worcester ja Vernon vankeina.)

KUNINGAS HENRIK. Näin aina kapina saa palkkansa. — Kavala Worcester armon, anteeks'annon Ja ystävyyden teille tarjosimme; Ja tämän tarjon väännellä sa tohdit, Nepaasi luottamusta väärin käyttäin. Kolm' ylimystä meidän puolla kaatui, Yks ylvä kreivi, monta muuta lisää, Jotk' eläisivät tällä hetkelläkin, Jos tosi kristittynä tosi tiedot Olisit kumpaiseenkin leiriin vienyt.

WORCESTER. Tekooni pakotti mua oma turva, Ja nurkumatta kohtalooni taivun, Kosk' en sen iskua voi millään välttää.

KUNINGAS HENRIK. Pois hirteen Worcester viekää, Vernon myös! Muut syypäät odotelkoot rangaistustaan. — (Worcester ja Vernon poistuvat vartijain saattamina.) No, kuinka tappotanterella käy?

PRINSSI HENRIK. Lord Douglas, urho Skotlannin, kun näki Ett' oli sotaonni hälle nurja Ja Percy surmattu ja väki kaikki Karussa jalan, johti pakoon loput, Mut jyrkänteeltä suistui, loukkaantui Ja vangiksemme joutui. Teltissäni Nyt Douglas on. Ma pyydän: jättäkää Valtaani hänet.

KUNINGAS HENRIK. Mielelläni aivan.

PRINSSI HENRIK. Juhana veli, Lancasterin prinssi, Tään kunniakkaan toimen sulle annan: Käy kreivi Douglaan luo ja päästä hänet Vapaaksi, valloillensa lunnahitta. Tuo hänen miehuutensa, jota tänään Sai kypärimme tuta, meille neuvoi, Kuink' urotöitä tulee kunnioittaa Ihanpa vastustajan ryntähillä.

PRINSSI JUHANA. Suvaitset suurta armotyötä näyttää, Ja heti tahdon minä käskys täyttää.

KUNINGAS HENRIK. Nyt muut' ei siis, kuin jaamme sotajoukot. — Sa, Juhana, ja te, lord Westmoreland, Menette Yorkiin mitä pikaisimmin: Northumberland ja piispa Scroop ne siellä Innolla varustauvat, kuten kuulin. Minä ja Henrik prinssi Walesiin käymme Glendoweriin ja Marchin kreiviin kiinni Kapina tässä maassa raukeaa, Jos vielä kerran moisen iskun saa; Kun alku näin on kaunis, jatkakaamme, Siks että kaikista me voiton saamme!

(Menevät.)

SELITYKSIÄ:

[1] Eikö puhlunnahkainen nuttu j.n.e. Puhlunnahkaisia nuttuja käyttivät oikeudenpalvelijat, joiden käsiin prinssi arvelee Falstaffin kapakkaveloistaan joutuvan.

[2] Pyhän Miikkulan veljeskunta. P. Miikkula oli varkaitten suojelushaltija.

[3] Troialaisia. Lievempi nimitys konnille ja varkaille.

[4] Homo on yhteinen nimi j.n.e. Sitaatti vanhasta kieliopista.

[5] Percy tulee, lukien kirjettä. Kirje oli lord George Dunbarilta Skotlannista.

[6] O, Esperance! Percyn suvun mielilause.

[7] Puolikuu. Yksityisillä ravintolahuoneilla oli Sh:n aikana tämäntapaiset nimet. Samanlainen on alempana samalla sivulla mainittu Granaattiomena.

[8] Etköhän tahtoisi j.n.e. Prinssi kuvaa tässä viinurin isäntää.

[9] Pohjolan tulikannus. Percyn liikanimi, Hotspur, on suomeksi: tulikannus.

[10] Tässä viinissä on kalkkia. Viiniin pantiin kalkkia, että se säilyisi paremmin.

[11] Voisin laulaa virsiä. Herttua Alban aikana Alankomaista Englantiin paenneet calvinilaiset olivat suureksi osaksi kankureita ja kiivaiksi virsienlaulajiksi tunnettuja.

[12] Kuningas Cambyseen tapaan. Viittaa senaikuiseen pöyhkeäkieliseen näytelmään, jota myöskin seuraavat Falstaffin lausumat säkeet matkivat.

[13] Piiloon seinäverhon taa. Seinäverhot olivat irtonaisia niin että niiden taakse voi piiloutua.

[14] Kielellään ain' on myyrät j.n.e. Glendowerin kapinaan lienee ollut syynä vanha ennustus, että Jumalan kirooma myyrä (kuningas Henrik) oli saapa surmansa lohikäärmeen (Mortimerin), leijonan (Glendowerin) ja suden (Percyn) kautta.

[15] Vanno oikein paksu vala. Vannominen kuului sopivaan käytöstapaan. Kuningatar Elisabeth lienee tässä ollut hyvänä esikuvana.

[16] Siten tulet suorinta tietä räätäliksi. Räätälinammattia pidettiin soitannollisena.

[17] Mortimer Skotlannista. Toinen henkilö kuin Glendowerin vävy. Tarkoittaa lord Marchia Skotlannista, ylempänä mainittua George Dunbaria, joka oli kuninkaan ystäviä.

[18] Ei ole kuntoa enemmän kuin haudotussa luumussa. Haudottuja luumuja pidettiin terveyshoidollisista syistä ilmaiseksi tarjona huonomaineisissa paikoissa. Niiden vaikutus lienee ollut sangen epävarma.

[19] Mariana neiti. Naiseksi puettu mieshenkilö, joka kevätjuhlissa esiintyi Robin Hoodin lemmittynä.

[20] Turkkilainen Gregorius. Falstaff hyvänä protestanttina yhdistää turkkilaisen ja paavin (Gregorius VII:n) yhdeksi henkilöksi.