Produced by Tapio Riikonen

KUNINGAS HENRIK NELJÄS II

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1898.

Näytelmän henkilöt:

Kuningas HENRIK NELJÄS.
HENRIK, Walesin prinssi, |
THOMAS, Clarencen herttua, | kuninkaan pojat.
JUHANI, Lancasterin prinssi, |
HUMPHREY, Glosterin prinssi, |
WARWICKin kreivi, |
WESTMORELANDin kreivi, |
SURREYn kreivi, | kuninkaan puoluelaisia.
GOWER, |
HARCOURT, |
Ylituomari kuninkaallisessa ylioikeudessa.
Virkamies ylituomarin seurueessa.
NORTHUMBERLANDin kreivi, |
SCROOP, Yorkin arkkipiispa, |
Lord MOWBRAY, | kuninkaan vihollisia.
Lord HASTINGS, |
Lord BARDOLPH, |
Sir JOHN COLEVILLE, |
TRAVERS ja MORTON, Northumberlandin palvelijoita.
FALSTAFF.
BARDOLPH.
PISTOOLI.
Paashi.
POINS ja PETO, prinssi Henrikin seuralaisia.
TYHJÄNEN ja MYKKÄNEN, rauhatuomareita.
TAAVI, Tyhjäsen palvelija.
HOMEINEN, VARJO, SYYLÄ, KITU ja MULLI, soturinalokkaita.
KYNSI ja ANSA, oikeudenpalvelijoita.
Portinvartija.
Lady NORTHUMBERLAND.
Lady PERCY.
Rouva VILKAS, ravintolanemäntä.
TORKKO HURSTINEN.
Loordeja ja seuralaisia; sotaherroja, sotamiehiä,
sanansaattajia, viinureita y.m.

Tapaus Englannissa

PROLOGI.

Workworth. Northumberlandin linnan edusta.

(Huhu tulee, puku maalattuna kieliä täyteen.)

HUHU.
Nyt korvat auki! Kuka kuulons' ukset
Vois sulkea, kun Huhu raikas haastaa?
Idästä alkain riutuvahan länteen,
Ja tuuli kyytiratsunani, huudan
Maan pallon kaikki aikeet, alkeet julki.
Alati kielilläni parjaus pyörii,
Ja sen ma kaikin kielin ilmi lausun
Ja valheit' ihmiskorvat täyteen sullon.
Puhelen rauhasta, kun luihu viha,
Hymyssä piillen, raataa maailmaa.
Ken muu kuin Huhu hirmujoukot nostaa
Ja kutsuu aseisiin, kun vuoden kohtu,
Muunlaisen tuskan turvottama, luullaan
Tyrannin, sodan, raskauttamaksi,
Vaikk' ihan syyttä? Huhu ompi huilu,
Jot' epäluulo, viha, kateus soittaa,
Ja jota on niin helppo läpätellä,
Ett' tuhma, tuhatpäinen hirviökin,
Tuo riiteliäs, häälyväinen joukko.
Voi sitä soittaa. Vaan miks omilleni
Ma hyvin tunnettua ruumistani
Näin paloittelen? Mitä Huhu täällä?
Kuninkaan voiton edellä ma riennän,
Henrikin, joka Shrewsburyssä kuoloon
Kukisti nuoren Percyn joukkoinensa
Ja kapinoivain veriin tukahutti
Kapinan hurjan liekin. Vaan miks oiti
Näin puhun totta? Mun on toimenani
Levittää, että Henrik Monmouth kaatui
Ylevän Percyn tuiman miekan tiestä
Ja kuningaskin Douglaan vimman eestä
Voidellun päänsä surman helmaan painoi.
Tät' olen turuilla ma kuulutellut
Kuningaskentält' aikain Shrewsburyssä
Ja tähän lahoon louhilinnaan asti,
Miss' ukko Northumberland, Percyn isä,
Tekeytyy sairaaks. Viestit tulla huohuu,
Mut yksikään ei muuta uutta tiedä,
Kuin minkä minulta on oppinut.
Valelohtu, jota Huhun kielet kertaa,
Pahemp' on tosi pahaa monta vertaa.

(Poistuu.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus

Sama paikka.

(Lord Bardolph tulee.)

BARDOLPH.
Hoi! Miss' on portinvahti? —
(Portinvartija avaa portin.)
Miss' on kreivi?

PORTINVARTIJA.
Keneltä terveiset saan viedä?

BARDOLPH.
Sano,
Ett' odottaa lord Bardolph häntä täällä.

PORTINVARTIJA.
Puutarhassaan on armollinen herra;
Ovea kolkuttaa jos suvaitsette,
Niin vastannee hän.

(Northumberland tulee.)

BARDOLPH.
Tuossa kreivi tulee.

NORTHUMBERLAND.
Mit' uutta, Bardolph? Joka tuokio
Nyt saattaa jotain merkillistä siittää.
Hurja on aika: viha, niinkuin ratsu
Ylölleen syötetty, on irti päässyt
Ja juoksee kumoon kaikki.

BARDOLPH.
Jalo kreivi,
Tuon Shrewsburystä minä varmat tiedot.

NORTHUMBERLAND.
Ja, Luoja suokoon, hyvät.

BARDOLPH.
Toivon mukaan.
Kuningas kuoliaaks on haavoitettu;
Voittoisa poikanne on Henrik prinssin
Tuhonnut paikkaansa; molemmat Bluntit
On Douglas kaatanunna; paenneet on
Juhani prinssi, Westmoreland ja Stafford;
Sir John, se runto, Henrik prinssin karju,
Poikanne vankina. Oi, moista päivää,
Noin ylvää, urhoollista, voitokasta,
Ajoista Caesarin ei ole nähty
Maailman kaunisteena!

NORTHUMBERLAND.
Mitä tämä?
Tulette Shrewsburystä? Kentän näitte?

BARDOLPH.
Puhelin erään sieltä tulleen kanssa,
Ylimysmiehen, hyvämaineisen;
Tosiksi vakuutti hän nämä tiedot.

NORTHUMBERLAND.
Kas, tuossa Travers, jonka tiistaina
Ma uutisien urkintahan laitoin.

BARDOLPH.
Sen miehen ohi tiellä ratsastin,
Parempaa tiedon varmuutta ei hällä.
Kuin mitä perässäni ehkä matkii.

(Travers tulee)

NORTHUMBERLAND.
No, Travers, mitä hyvää sinä tiedät?

TRAVERS.
Sir John Umfrevile ilouutisilla
Mun kotiin laittoi; edelle hän ehti,
Kun paremp' oli ratsu. Jälkeen riensi
Ylimys, kiitäin melkein hengetönnä;
Veristä ratsuaan hän puhallutti
Ja kysyi tietä Chesteriin; ma hältä
Utelin uutisia Shrewsburystä.
Kapinan sanoi huonosti hän käyneen
Ja ett' on nuoren Percyn kannus kylmä.
Näin virman ratsunsa taas lentoon päästi,
Eteenpäin kumartui ja kehrää myöten
Nyt hevosraukan väriseviin kylkiin
Löi kannuksensa; niin hän matkaan kiiti,
Kuin tien hän hulmaissut ois vauhdissaan.
En muuta kuullut.

NORTHUMBERLAND.
Niinkö? — Vielä kerran!
Ettäkö nuoren Percyn kannus kylmä?
Tulikannus vilukannusko? Ja huonost'
On käynyt kapinanko?

BARDOLPH.
Ei, sen sanon:
Jos poikanne ei päivän sankar' ole,
Niin, kautta kunniani, silkkirihmaan
Paroonikuntan' vaihdan. Lörpötystä!

NORTHUMBERLAND.
Kuink' ylimys, jok' yhtyi Traversiin,
Noin tarkoin saattoi tietää tappiomme?

BARDOLPH.
Ken? Hänkö? Kurja raukka! Ratsuns' oli
Hän varastanut; kautta henkeni,
Hän puhui umpimähkään! — Lisää uutta.

(Morton tulee.)

NORTHUMBERLAND.
Tuon miehen otsa, niinkuin nimilehti,[1]
Ilmaisee traagillista sisällystä.
Tuollainen ranta on, miss' ylvän virran
On väkivallan merkit nähtävissä. —
Tulitko Shrewsburystä, Morton, sano?

MORTON.
Ma juoksin, herra hyvä, Shrewsburystä,
Miss' yrmy surma, julmin hahmo yllään,
Pelottaa tahtoi meikäläisiä.

NORTHUMBERLAND.
Kuin poikani ja veljeni on laita?
Sa vapiset ja poskiesi kalpeus
Paremmin ajaa asian kuin kieles.
Noin raukea, noin eloton, noin synkkä,
Noin kuollut katseeltaan, noin tuskansyömä
Se mieskin, joka sydänyönä nosti
Priamon uudinta ja aikoi huutaa:
"Tuless' on Troia!", tää kun tulen keksi,
Ennenkuin sanan hän; ja samoin minä
Myös Percyn surman, ennenkuin sen kerrot.
Sanoa aiot: noin, noin teki poikas,
Noin veljesi, noin taistel' uljas Douglas, —
Suurtöillä täyttäin ahnaan korvani; —
Mut vihdoin — tukkiaksesi sen aivan —
Pois kiitoksesi huokauksin lietsot
Ja päätät: veli, poika, kaikki kuolleet!

MORTON.
Elossa Douglas on ja veljennekin;
Mut herra poikanne —

NORTHUMBERLAND.
Niin, hän on kuollut. —
Kas, kuink' on epäluulon kieli kärkäs!
Ken pelkää, mit' ei tietää sois, hän vainuu
Jo toisen silmist', ett' on tapahtunut
Se, mitä pelkäsi. Mut puhu, Morton:
Valheiksi sano kreivis aavistukset;
Sen suloiseksi herjaksi ma katson,
Ja rikkaaksi sun teen, kun näin mua solvaat.

MORTON.
Suur' ootte liiaksi mun vastustella;
Vainunne, pelkonne on liian tosi.

NORTHUMBERLAND.
Sittenkin eitä, ett' on Percy kuollut.
Näen silmissäsi oudon tunnustuksen;
Pudistat päätäsi ja pelkäät, kammot
Puhua totta. Kuollutko, niin sano;
Sen surman kertojan on kieli syytön.
Rikos on, kuolleesta kun valhehtii,
Mut ei, kun sanoo, ettei kuollut elä.
Mut turman sanan ensi saattajalla
On kiittämätön toimi: hänen kielens'
On jälkikumahdusta surukellon,
Mi hautaan soitti kuollutt' ystävää.

BARDOLPH.
En usko minä, ett' on Percy kuollut.

MORTON.
Surettaa, että pakottaa mun täytyy
Teit' uskomaan, mit' itse, totta Jumal',
En olis nähdä suonut. Näillä silmin
Näin, kuinka verissään ja uupuneena
Ja vähin hengin heikosti hän maksoi
Monmouthin iskut, jonka vinha vimma
Löi ikiuskalikkaan Percyn maahan,
Mist' ei hän hengiss' enää ylös noussut.
Lyhyesti, surma miehen, — jonka henki
Loi innon leirin jäykimpäänkin moukkaan, —
Tutuksi tullen, tulen, innon riisti
Rohkeimmaltakin urholt' armeijassa.
Karaisi miehiään hän teräksellään,
Mut kun se teräs raukesi, niin kaikki
Taas hervahtui kuin tylsä, raskas lyijy.
Ja niinkuin kappal', itsestänsä raskas,
Pakosta suurimman saa lennon, samoin
Väkemme, Percyn kadon painamana,
Pelollaan niin tään painon pani vauhtiin,
Ett' äkimmin ei nuoli määrään lennä,
Kuin soturimme, turva määränänsä,
Kentältä pakenivat. Jalo Worcester
Vangittiin kohta; hurja skottilainen,
Verinen Douglas tuo, jonk' uuras miekka
Kuninkaan valhehaamuun kolmast' iski,
Typertyi aivan, selin kääntyvien
Häpeää kaunisti ja paetessaan
Pelosta kompastui ja joutui kiinni.
Kuningas voittanut on, siinä kaikki,
Ja vastahanne pikajoukon pannut,
Jot' ohjaa nuori Lancasterin prinssi
Ja Westmoreland. Nyt kaikki tiedätte.

NORTHUMBERLAND.
On kyllin aikaa mulla tuota surra.
Lääkkeeksi myrkky on, ja tämä tieto,
Jok' ois mun tervehestä sairaaks tehnyt,
Nyt sairaasta mun miltei terveeks saattaa.
Mies, jonka kuumeen syömät raajat notkuu
Saranan velton lailla ruumiin alla,
Hän houreen vimmassa kuin panu syöksee
Käsistä vartijainsa; samoin myöskin
Mun jäseneni, tuskan hivuttamat,
Nyt, tuskan raivostuttamina, voiman
Saa kolminkertaisen. Pois, vento sauva!
Nyt terässuomuksinen sotikinnas
Käteni peittäköön! Pois, kipukääre!
Sa liian löyhä suoja olet päälle,
Jot' ylväät voitonruhtinaatkin mielii.
Nyt otsaan rauta! Jylhin tulkoon hetki;
Mit' aika voi ja viha suinkin siittää
Uhaksi raivoisan Northumberlandin!
Suudelkoon taivas maata! Hillitönnä
Veet paisukohot! Kuolkoon luonnon meno!
Ja vihan vitkaa sommiskelmaa älköön
Maailma enää näyttämölleen tuoko!
Vaan esikoisen Kainin henki yksin
Vallatkoon mielet, verta joka sydän
Vaan vaanikoon, ett' elo kauhuun päättyy
Ja kuolleen mailman hautaa pimeys!

TRAVERS.
Tuo kiivaus haitaksi on teille, kreivi.

BARDOLPH.
Ei viisautt' erottaa saa kunniasta.

MORTON.
Niin, kaikkein ystäväinne elinehto
On terveytenne; sen jos vihan myrsky
Saa valtaansa, niin väkisin se riutuu.
Te sodan menon arvioitte, laskuun
Otitte vaiheet kaikki, ennenkuin
Vastustaa päätitte. Miss' iskut lensi,
Siell' arvaten voi poikannekin kuolla;
Hän vaaran äärtä astui, tiesitten,
Mist' ennen sortuu mies kuin yli pääsee;
Tiesitte, että lihans' oli altis
Haavoille, naarmuille; ett' uljas henki
Pahimpaan vaaran leikkiin häntä johti;
Sanoitte sentään: "mene!" Mikään pelko,
Jos kuinka päivänselvä, jyrkkää päätöst'
Ei estää voinut. Mit' on tapahtunut
Tai mitä muuta uljas hanke tuonut,
Kuin ett' on tullut, mikä piti tulla?

BARDOLPH.
Me, tappiossa osakkaat, me tiettiin,
Ett' uskalsimme vaaran ulapalle,
Miss' yksi kymmenestä pääsee hengin.
Mut sentään uskalsimme; voiton toivo
Se tukahutti kaiken vaaran pelvon;
Ja lyötyinäkin vielä uskallamme.
Siis, kaikki kaupan, tavara ja henki!

MORTON.
Jo kyllä vaan on aika; jalo herra,
Ma kuulin varmana ja puhun totta:
Ylevä Yorkin piispa jo on valmis
Ja kelpo varusteissa; sepä mies
Väelleen tarjoo kaksinaisen takuun.
Vaan pelkät ruumiit oli pojallanne,
Vaan varjot, miesten haamut sotaan viedä.
Kapinan pelkkä sana se jo heissä
Erotti sielun ruumiin tehtävistä;
Pakosta, inhoten he tappelivat,
Kuin juodaan rohtojuomaa; puolellamme.
Vaan heidän aseens' oli; henki, sielu
Kapinan nimestäkin niin jo jäätyi
Kuin kala lammikkoon. Mut nytpä piispa
Kapinan tekee uskon asiaksi;
Pyhänä, hurskahana maineeltansa
Hän ruumiit saa ja sielut puolelleen;
Kivistä Pomfretin hän virikkeeksi
Richardin hurskaan veripilkut kaapii;
Taivaasta syynsä, asiansa juontaa;
Veristä maata sanoo suojaavansa,
Mi Bolingbroken sorron alla hiukuu;
Ja pienet, suuret joukoin häntä seuraa.

NORTHUMBERLAND.
Tuon tiesin ennalta; mut, totisesti,
Nykyinen tuska mielestä sen huhtoi.
Mua seuratkaa, ja kukin neuvokoon
Tien parhaan kostohon ja pelastukseen.
Ko'otkaa ystäviä, joutuun vaan:
Nyt niitä tarvis on, jos milloinkaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lontoo. Katu.

(Sir John Falstaff tulee paashinsa kanssa, joka
kantaa hänen miekkaansa ja kilpeänsä.)

FALSTAFF.
No, sinä roikale, mitä sanoo tohtori vedestäni?

PAASHI. Hän sanoi, että vesi itsessään on hyvää ja terveellistä vettä; mutta sen omistajassa niitä lienee tauteja enemmän, kuin hän itse tietääkään.

FALSTAFF. Kaikensorttiset ihmiset pitävät kunnianaan minua pistellä. Tuon narrimaisesti kokoontöhrityn savimöhkäleen, tuon ihmisen, aivot eivät kykene keksimään muuta naurettavaa, kuin mitä minä olen keksinyt tai minusta on keksitty. Minä en ole ainoastaan itse sukkela, vaan syynä myöskin muiden sukkeluuteen. Tässä kävelen edelläsi niinkuin emäsika, joka on syönyt kaikki porsaansa paitsi yhden. Jos prinssi on sinut palvelukseeni pannut muun vuoksi kuin paremmin silmään pistääkseni, niin ei ole minulla älyä päässä. Senkin riivattu para, paremmin sopisit lakissani kannettavaksi kuin kintereilläni kulkemaan! Ei ole vielä tähän saakka mikään piikirpale minua palvellut; mutta minäpä en juota sinua kultaan enkä hopeaan, vaan halpaan ryysyyn, ja lähetän sinut takaisin leluksi herrallesi, prinssille, tuolle lellulle, jolla ei vielä ole höyhentä leuassa. Ennen minulle kasvaa partaa kämmeneen, kuin hänelle poskeen, ja kuitenkin hän kehtaa sanoa, että hänen naamansa on kruunun naama.[2] Jumala sen voi päiseksi tehdä, milloin tahtoo, vielä ei ole siihen karvaakaan haaskattu. Pitäköön vaan vastakin kruununnaamansa, sillä parturi ei siitä koskaan saa äyriäkään irti; ja kuitenkin hän tahtoo kukkona kurista, ikäänkuin olisi ollut miesten kirjoissa jo silloin kuin hänen isänsä vielä oli poikamies. Pitäköön itse armonsa, minun armoni hän on menettänyt, se on viljainen vissi. Mitä sanoi mestari Dumbledon siitä silkkikankaasta, jota tarvitsen lyhyeen vaippaan ja roimahousuihin?

PAASHI.
Sanoi, että teidän pitäisi hankkia hänelle parempi takausmies kuin
Bardolph; ei voinut hyväksyä hänen ja teidän nimeänne; vakuus ei häntä
miellyttänyt.

FALSTAFF. Kirottu olkoon niinkuin rikas mieskin! Vielä pahemmin kielensä kitaan juuttukoon! Senkin saatanan Achitophel! Senkin saakelin vakuuttaja konna! Syöttää aatelismiestä lupauksilla ja sitten vaatia vakuutta! Nuo perkeleen kaljupäät eivät nykyaikaan tiedä muuta kuin käydä korkeilla koroilla ja avainkimppu vyöllä, ja jos joku heidän kanssaan ryhtyy rehelliseen luottokauppaan, niin eikös ne vielä vaadi vakuutta! Yhtä mielelläni annan ajaa rotanmyrkkyä suuhuni, kuin sallin sen sullottavan täyteen vakuutta. Luulin hänen lähettävän minulle kaksikolmatta kyynärää silkkikangasta, niin totta kuin olen kunniallinen ritari, ja hän lähettääkin vaan vakuutta! Hyvä, nukkukoon siinä vakuudessaan; hänellä on runsauden sarvi ja hänen vaimonsa irstaisuus kuultaa sen läpi; eikä hän kuitenkaan voi nähdä, vaikka hänellä on oma lyhty näyttämässä. — Missä on Bardolph?

PAASHI.
Meni Smithfieldiin ostamaan teidän ylhäisyydellenne ratsun.

FALSTAFF.
Minä ostin hänet Paavalinkirkosta,[3] ja hän nyt minulle ostaa ratsun
Smithfleldistä. Jos nyt vaan saisin vielä vaimon porttolasta, niin
olisin minä miehitetty, ratsutettu ja vaimotettu.

(Ylituomari tulee oikeudenpalvelijan kanssa.)

PAASHI. Herra, tuossa tulee se ylimys, joka prinssin vangitsi, kun tämä häntä löi Bardolphin tähden.

FALSTAFF.
Kulje kintereilläni; en tahdo nähdä häntä.

YLITUOMARI.
Kuka se tuossa kulkee?

PALVELIJA.
Falstaff, teidän armonne.

YLITUOMARI.
Hänkö, joka oli tutkittavana maantienrosvoudesta?

PALVELIJA.
Sama mies, mylord; mutta sen jälkeen hän on tehnyt hyviä töitä
Shrewsburyssä, ja on nyt, kuulemma, jollekin virka-asialle menossa
Lancasterin prinssin, Juhanin, luo.

YLITUOMARI.
Mitä? Yorkiinko? Huuda hänet takaisin.

PALVELIJA.
Sir John Falstaff!

FALSTAFF.
Poika, sano, että olen kuuro.

PAASHI.
Olkaa hyvä, puhukaa lujemmin, herrani on kuuro.

YLITUOMARI. Niin, sen kyllä uskon, kun hän saa jotakin hyvää kuulla. — Mene ja nykäise häntä käsivarresta, minun pitää saada puhutella häntä.

PALVELIJA.
Sir John, —

FALSTAFF. Mitä? Noin nuori loikariko kerjää? Eikö ole sotia? Eikö ole työtä? Eikö kuningas tarvitse alamaisia? Eikö kapinoitsijat sotureita? Vaikka onkin häpeä olla muulla puolella kuin yhdellä, niin on kuitenkin vielä pahempi häpeä kerjätä kuin olla pahimmalla puolella, vaikka se olisi vielä pahempikin, kuin mitä kapinan nimi saattaa ilmaista.

PALVELIJA.
Erehdytte, herraseni, mitä minuun tulee.

FALSTAFF.
Kuinka niin, herraseni? Sanoinko, että olette kunniallinen mies?
Syrjäten ritari- ja soturiarvoni, olisin valehdellut omaan kurkkuuni,
jos sen olisin sanonut.

PALVELIJA. Syrjätkää siis, herraseni, olkaa niin hyvä, ritari- ja soturiarvonne, ja sallikaa minun sanoa teille, että valehtelette omaan kurkkuunne, jos sanotte, että minä olen muuta kuin kunniallinen mies.

FALSTAFF. Minäkö sallisin sinun sanoa sitä minulle? Minäkö sen syrjäisin, joka on kasvanut minuun kiinni? Jos saat minun mitä sallimaan sinulle, niin hirtä minut; jos itse sallit mitä itsellesi, niin olet itse hirtettävä. Senkin vainuhurtta, pois, tiehesi!

PALVELIJA.
Mylord tahtoo teitä puhutella.

YLITUOMARI.
Sir John Falstaff, sananen teille.

FALSTAFF. Arvoisa herra! — Jumal' antakoon hyvää päivää teidän arvoisuudellenne! Hauska nähdä teidän arvoisuuttanne ulkoilmassa; kuulin sanottavan, että teidän arvoisuutenne oli sairas; toivoakseni teidän arvoisuutenne on luvalla ulkona. Vaikka ette vielä ole kokonaan heittänyt nuoruuttanne, niin on teidän arvoisuudessanne kuitenkin jonkinlaista vanhuuden eltaa, jonkinlaista ajan suolan makua, jonka vuoksi nöyrimmästi rukoilen teidän arvoisuuttanne pitämään parempaa huolta terveydestänne.

YLITUOMARI.
Sir John, minä teitä haetin ennen Shrewsburyyn lähtöänne.

FALSTAFF. Teidän arvoisuutenne luvalla, — kuulen, että hänen majesteettinsa on palannut hiukan alakuloisena Walesista.

YLITUOMARI. Minä en nyt puhu hänen majesteetistaan. — Ette tullut, kun teitä haetin.

FALSTAFF. Lisäksi kerrotaan, että hänen korkeuttansa taas on kohdannut tuo riivattu apopleksia.

YLITUOMARI.
No, Jumala hänet parantakoon! — Pyydän, suokaa minun puhutella teitä.

FALSTAFF. Tuo apopleksia on, minun luullakseni, jonkinlaista letargiaa, teidän arvoisuutenne luvalla, jonkinlaista untumusta veressä, jotakin saakelinmoista kutkutusta.

YLITUOMARI.
Mitä se tähän kuuluu? Oli mitä oli.

FALSTAFF. Siihen on syynä paljot huolet, lukeminen ja aivojen epäjärjestys. Syyt sen vaikutuksiin olen lukenut Galenuksesta; se on jonkinlaista kuuroutta.

YLITUOMARI. Luulenpa, että se tauti on teitäkin kohdannut, sillä ette kuule, mitä sanon.

FALSTAFF. Aivan hyvin, mylord, aivan hyvin; pikemmin, jos suvaitsette, se on se kuulemattomuuden tauti, se vamma, jota sanotaan tarkkaamattomuudeksi, mikä minua vaivaa.

YLITUOMARI. Jalkaside varmaankin korjaisi korvavikanne, enkä minä haikailisi ruveta teidän lääkäriksenne.

FALSTAFF. Mylord, minä olen niin köyhä kuin Job, mutta en niin kärsivällinen. Teidän arvoisuutenne saattaa määrätä minulle putkarohtoa köyhyyteeni nähden, mutta olenko kyllin kärsivällinen noudattamaan määräyksiänne, siinäpä se puntti, joka saattaa viisaatkin päät panna hiukan puntarukselle.

YLITUOMARI. Haetin teitä puheilleni, kun teitä oli syytetty henkeä koskevista asioista.

FALSTAFF. Ja minä noudatin tämän maapalveluksen lakeihin perehtyneen asianajajani neuvoa enkä tullut.

YLITUOMARI.
Mutta, sir John, totuus on, että elätte suuressa häpeässä.

FALSTAFF.
Joka minun vyöni vyötäröilleen kinnaa, ei voi elää vähemmässä.

YLITUOMARI.
Teidän varanne on laihat, mutta elätte runnosti.

FALSTAFF. Soisin, että olisi toisin: että olisi varani runnommat ja runtoni laihempi.

YLITUOMARI.
Olette vienyt nuoren prinssin harhateille.

FALSTAFF. Nuori prinssi se on vienyt minut harhateille; minä olen se suurimahainen mies, ja hän on minun koirani.[4]

YLITUOMARI.
No niin, minulle on vastenmielistä repiä auki äsken parattua haavaa.
Teidän päivätyönne Shrewsburyssä on hiukan kullannut öiset tekonne
Gadshillissä; saatte kiittää rauhattomia aikoja siitä, että olette
rauhassa päässyt tästä asiasta.

FALSTAFF.
Armollinen herra, —

YLITUOMARI. Mutta koska nyt kaikki on hyvin taas, niin olkoon sinään. Älkää herättäkö nukkuvaa sutta.

FALSTAFF.
Suden herättäminen on yhtä ilkeätä kuin ketun haisteleminen.

YLITUOMARI.
Hoo, te olette niinkuin kynttilä, jonka paras osa on loppuun palanut.

FALSTAFF. Niin, oikein pitokynttilä: puhdasta talia; voisin sanoa vahaakin ja osoittaa mahaani.

YLITUOMARI.
Noiden valkokarvain kasvoissanne tulisi jokaisen osoittaa arvoisuutta.

FALSTAFF.
Karvaisuutta, karvaisuutta!

YLITUOMARI. Te seuraatte nuorta prinssiä kaikkialla niinkuin hänen paha enkelinsä.[5]

FALSTAFF. En toki, mylord. Tuollainen paha enkeli on vajaapainoinen, mutta toivon, että jokainen, joka minut näkee, ottaa minut punnitsematta täydestä; ja kuitenkin on minun, myönnän sen, tavallansa vaikea pysyä liikkeessä. Kunto on näinä kamasaksan aikoina niin huonossa arvossa, että tosi urhous on ruvennut karhunkuljettajaksi. Nero on tehty krouvariksi ja tuhlaa terävää älyään laskujen tekoon. Kaikki muut lahjat, jotka ihmiselle kuuluvat, eivät maksa karvamarjaa, niin on tämän ajan juonisuus niitä muovaellut. Te, vanhat, te ette ota huomioon, mihin me kykenemme, me nuoret; te mittaatte maksojemme kuumuutta oman sappenne karvaudella; ja me, jotka vielä olemme nuoruutemme alkupuoliskolla, olemmekin, myönnän sen, aika huimapäitä.

YLITUOMARI. Tekö nimenne panette nuoruuden kirjoihin, te, jonka kaikki vanhuuden merkit jo ovat ikäkuluksi leimanneet? Onhan silmänne vetinen, kätenne kuiva, poskenne keltainen, partanne valkea, pohje kurttunut, maha turpunut. Onhan teillä ääni käheä, hengitys lyhyt, leuka kaksinkertainen, ymmärrys yksinkertainen ja joka paikka teissä vanhuuden kärventämä. Hyi, hyi, hyi, sir John!

FALSTAFF. Mylord, minä synnyin noin kolmen paikkeilla iltapäivällä, pää valkoisena ja vatsa hiukan pyöreähkönä. Mitä ääneen tulee, niin olen sen turmellut huutamalla ja virsiä laulamalla. Edelleen todistella nuoruuttani en aio; tosi vaan on, että vanha olen ainoastaan ymmärrykseen ja arvostelukykyyn nähden; ja joka tahtoo kanssani kipakoida tuhannen punnan vedosta, lainatkoon rahat minulle ja pitäköön puoliaan. Mitä korvapuustiin tulee, jonka prinssi teille antoi, niin antoi hän sen raakana prinssinä, ja te sen otitte vastaan hienotunteisena miehenä. Minä olen häntä torunut siitä, ja nuori leijona tekee katumusta, tosin ei tuhassa ja säkissä, vaan uudessa silkissä ja vanhassa sektissä.

YLITUOMARI.
Jumala suokoon prinssille paremman seurakumppanin!

FALSTAFF. Jumala suokoon seurakumppanille paremman prinssin! Minä en hänestä pääse.

YLITUOMARI. No niin, kuningas onkin teidät ja Henrik prinssin toisistanne erottanut. Te saatte, kuulemma, mennä Lancasterin prinssin, Juhanin, kanssa arkkipiispaa ja Northumberlandin kreiviä vastaan.

FALSTAFF. Niin, niin, siitä saan kiittää teidän näppärää pikkuälyänne. Mutta rukoilkaa kauniisti kaikki te, jotka täällä kotoisalla rouva Rauhaa suutelette, että armeijamme eivät törmäisi yhteen kuumana päivänä; sillä minä en, jumaliste, ota mukaani enempää kuin kaksi paitaa, enkä aio ylenmäärin hikoilla. Jos tulee kuuma päivä ja minä muuta heiluttelen kuin pulloani, niin en ikänä enää aio sylkeä valkoista. Jos missä joku vaarapaikka keksitään, niin eikös heti minua sinne pistetä. No, no, enhän minä voi ijänkaiken kestää. Mutta meidän englantilaisissa on aina ollut se ominaisuus, että mitä heissä on hyvää, se tehdään liian arkinaiseksi. Jos välttämättä tahdotte väittää, että minä olen vanha mies, niin saisitte antaa minun olla rauhassa. Suokoon Jumala, ettei nimeni olisi viholliselle niin kauhistava, kuin se on! Parempi olisi ruosteesta syöpyä kuoliaaksi, kuin näin alituisesta liikkeestä hivua mitättömiin.

YLITUOMARI. No niin, eläkää hurskaasti, eläkää hurskaasti! Ja Jumala siunatkoon yritystänne!

FALSTAFF. Ettekö tahtoisi, teidän arvoisuutenne, lainata minulle tuhatta puntaa varustuksiin?

YLITUOMARI. En penniäkään, en penniäkään; olette liiaksi kärsimätön, ette siedä punnausta. Hyvästi vaan! Sanokaa terveisiä langolleni Westmorelandille.

(Ylituomari ja oikeudenpalvelija poistuvat.)

FALSTAFF. Jos sen teen, niin saatte antaa minulle nokkapiuvin kolmen miehen juhmurilla. Ihminen voi yhtä vähän erottaa vanhuutta itaruudesta, kuin estää nuoria jäseniä irstaisuudesta. Mutta leini vaivaa toista ja kuppa ahdistaa toista, ja näin kumpikin ikäkausi ehdättää kiroukseni. — Poika!

PAASHI.
Herra?

FALSTAFF.
Paljonko on rahaa kukkarossani?

PAASHI.
Seitsemän ropoa ja kaksi äyriä.

FALSTAFF. Minä en keksi mitään parannuskeinoa tälle kukkaron hivutustaudille; lainaaminen sitä vaan pitkittää, mutta tauti on parantumaton. — Mene ja vie tuo kirje Lancasterin prinssille, tuo lord Westmorelandille, ja tämä vanhalle rouva Ursulalle, jonka viikko viikolta olen vannonut naida aina siitä aikain, kuin huomasin ensimmäisen valkoisen karvan leuvassani. Joutuun! Tiedät, missä minut tapaat. (Paashi menee.) — Kuppa tämän leinin periköön, tai leini tämän kupan, sillä toinen tai toinen niistä riihaa kuin riivattu isossa varpaassani! Vähätpä siitä, jos onnunkin; voin siitä syyttää sotaa, ja eläkkeeni näyttää vaan sitä kohtuullisemmalta. Älymies käyttää kaikki hyödykseen, ja minä käännän tauditkin voitoksi.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

York. Huone arkkipiispan hovilinnassa.

(Yorkin arkkipiispa, loordit Hastings, Mowbray ja
Bardolph tulevat.)

ARKKIPIISPA.
Nyt syymme tunnette ja apukeinot;
Ja, hyvät ystävät, nyt kukin suoraan
Sanokoon arvelunsa toiveistamme;
Lord marsalkka, te ensin puhukaa.

MOWBRAY.
Hyväksyn kyllä sodan perustuksen.
Mut siitä soisin saada varmemmuuden,
Mitenkä näillä keinoin käydä voimme
Kylläksi tarmokkain ja rohkein mielin
Kuninkaan valtavata voimaa vastaan.

HASTINGS.
Jo viisikolmatta on tuhatta
Valiomiestä luettelossamme,
Ja vahvikkeesta antaa vahvan toivon
Northumberlandin kreivi, jonka povi.
On solvauksist' ilmi liekissä.

BARDOLPH.
Lord Hastings, se siis vaan kysymys:
Nää viisikolmattako tuhatta
On ilman hänen apuansa kyllin.

HASTINGS.
Sen kanssa varmaan.

BARDOLPH.
Siinäpä on mutka:
Jos ollaan ilman häntä liian heikot,
On paras varovammin liikuskella,
Siks kunnes ihan saatuvill' on apu.
Näin verenkarvaisessa hankkehessa
Nuo epävarman avun odotukset
Ja luulot, toiveetkin on hyljättävät.

ARKKIPIISPA.
Niin tosiaan, lord Bardolph; sepä juuri
Se Hotspurinkin Shrewsburyssä kaasi.

BARDOLPH.
Niin kyllä; toiveissa hän herkutellen
Luvatun avun tyhjää ilmaa ahmi,
Uneksuin lisävoimaa, joka sitten
Vähempi oli vähint' aatostaankin;
Näin, mielessänsä suuret haaveilut,
Hän kuoloon johti joukkojaan kuin hullu,
Ja umpisilmin syöksyi turmioonsa.

HASTINGS.
Mut, anteeks, haitaksi ei ole koskaan
Lukuhun ottaa luultavuus ja toiveet.

BARDOLPH.
On kylläkin, täänlaiseen sotaan nähden;
Näin rutto tuuma, hetkellinen hanke
Se toivoss' elää, niinkuin aikaisen
Keväimen umppu; toivo hedelmästä
Ei niinkään taattava kuin pelko, että
Sen halla viepi. Rakentaa kun aiot,
Niin katsot paikan, teetät piirustuksen,
Ja, nähtyäsi rakennuksen kaavan,
Voit tekokustannukset arvioida;
Ja jos nyt huomaat, että niit' et voita,
Niin mitä? Teetät uuden piirustuksen
Vähempihuoneisen, tai ehkä laisin
Et rakennakaan. Paljon enemmän
Suurtyössä tässä, — missä valtakunta
Hajoitetaan ja uusi sijaan pannaan, —
On tarvis paikkaa tarkastaa ja kaavaa,
Varmasta perustasta yhtyä,
Kysyä mestareita, varat tietää,
Kuink' ovat moiseen työhön riittäviä
Ja vastustajan vertaisia; muuten
Varustus vaan on kaava paperilla,
Ja miesten sijass' on vaan miesten nimet;
Käy niinkuin sen, mi teettää talon kaavan,
Vaan rakentaa ei jaksa; puolivalmiiks
Sen jättää hän ja keskeneräiseksi,
Alastomaksi taivaan kyyneleille
Ja tylyn talven hirmuvallan kouriin.

HASTINGS.
Vaikk' ois tää hyvää ennustava toivo
Kuolleena syntynyt, ja miestäkään
Ei meill' ois lisää odotettavissa,
Niin voimamme on, luulen, nykyäänkin
Kuninkaan vastapainoks kyllin vahva.

BARDOLPH.
Viiskolmattako tuhatta vaan hällä?

HASTINGS.
Ei meitä vastaan muuta, tuskin sitä.
Näin riehkaan aikaan kolmia hän joukkons'
On jakanut: on Ranskaa vastass' yksi,
Yks Glendoweria vastassa, ja kolmas
Sodittaa meitä. Heikko kuninkaamme
Näin kolmijaoss' on, ja kirstut kumaa
Komoa köyhyyttä ja tyhjyyttä.

ARKKIPIISPA.
Ei siitä pelkoa, ett' eri joukot
Hän yhteen kokoisi ja täysin voimin
Meit' ahdistais.

HASTINGS.
Jos tekee sen, niin selkä
Jää paljaaksi ja kintereillä näykkii
Walesin ja Ranskan miehet; — siit' ei vaaraa.

BARDOLPH.
Ken tullee johtajaksi meitä vastaan?

HASTINGS.
Westmoreland ja Lancasterin prinssi;
Hän itse sekä Henrik Walesiin marssii;
Mut kuka lähtee ranskalaista vastaan,
En varmaan tiedä.

ARKKIPIISPA.
Liikkehelle siis!
Sotamme syyt nyt kuulutamme julki.
Sairaana valtio on valinnastaan,
Sit' ällöttää jo liika lemmen naute.
Se huone horjuva on, epävarma,
Mi rakettu on joukon sydämmelle.
Typerä joukko! Taivast' isoin äänin
Sa pieksit Bolingbroken kiitoksilla,
Siks että hänet sinne sait kuin tahdoit!
Nyt laiteltu kun hän on mieliksesi,
Niin kylläs hänest' olet, huima peto,
Ett' itse pyydät antaa hänet ylön.
Näin ahmo makosi, sa koiransiitto,
Kakaisi kelpo Richard kuninkaankin,
Ja omia nyt okseitasi ulvot
Ja syödä mielit. Mihin nyt voi luottaa?
Nyt hautaan Richardin ne rakastuvat,
Jotk' eläissään ois suoneet surman hälle.
Sa, joka likaa loit tuon hurskaan päähän,
Kun jumaloidun Bolingbroken jälkeen
Kautt' ylvään Lontoon huoaten hän kulki,
Nyt huudat: "maa, se kuningas tuo jälleen,
Ja ota tää!" Oi, kurjaa! Tulevat
Ja menneet kelpaa, vaan ei olevat.

MOWBRAY.
Nyt tarkastus, ja sitten matkaan vaan!

HASTINGS.
Meit' aika käskee, alamaisiaan.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Lontoo. Katu.

(Ravintolanemäntä, Kynsi ja hänen palvelijansa tulevat,
Jäljessä Ansa.)

EMÄNTÄ.
Herra Kynsi, onko manuu valmis?

KYNSI.
On, on.

EMÄNTÄ. Missä on apurinne? Onko se tanakka, se apurinne? Onko siinä miehen vastusta?

KYNSI.
Poika sinä, missä on Ansa?

EMÄNTÄ.
Ai jee, se hyvä herra Ansa!

ANSA.
Tässä ollaan.

KYNSI.
Ansa, meidän tulee vangita sir John Falstaff.

EMÄNTÄ.
Niin, hyvä herra Ansa; minä olen manannut hänet ja koko selsun.

ANSA.
Tuo voi maksaa muutamille meistä hengen; hän pistää.

EMÄNTÄ. Voi, herrainen aika! Olkaa varuillanne; hän pisti minuakin omassa huoneessani ja oikein petomaisesti. Hän maarin ei katso, mitä tuhoa tekee, kun ase on maalla; pukkaa kuin itse piru, ei säästä miestä, ei vaimoa eikä lasta.

KYNSI.
Kunhan vaan saan hänet kynsiini, niin en välitä hänen pukkauksistaan.

EMÄNTÄ.
Enkä liioin minä; minä seison takavarana.

KYNSI. Kunhan vaan kerran saan häntä kouraista, kunhan vaan saan hänet pihtiini, —

EMÄNTÄ. Olen hukassa, jos hän pääsee menemään; uskokaa pois, hän se on oikein velo tekemään velkaa. Hyvä herra Kynsi, pitäkää hänestä kiinni! Hyvä herra Ansa, älkää päästäkö häntä! Hän tulee akuraatisti Ispinäkolkkaan — luvalla sanoen — ostamaan satulaa, ja tänään hän on piutattu päivälliselle Lomparttikadun Leopartinpäähän silkkikauppias Siljan tykö. Ja koska hän jo on manattu ja haaraliikkeeni näin on ilkialaston koko maailmalle, niin pyydän, että vedätte hänet siitä vastuuseen. Sadan markan hajaus on jo aika vajaus köyhän, naimattoman vaimon kukkarossa; ja minä olen kestänyt ja kestänyt, ja minua on peijattu ja peijattu päivästä päivään, että oikein hävettää sitä ajatellakin. Tämmöinen ei ole reilua kauppaa; nainenkaan ei ole sentään mikään aasi eikä juhta, jota kaikenlaiset miehen lotkot saavat rääkätä.

(Sir John Falstaff, paashi ja Bardolph tulevat.)

Tuossa hän tuleekin, ja se kirottu pahkanokka Bardolph hänen kanssaan. Tehkää virkanne, tehkää virkanne, herra Kynsi ja herra Ansa; tehkää, tehkää, tehkää virkanne, sanon minä!

FALSTAFF.
Mitä nyt? Kenen märä on kuollut? Mikä hätänä?

KYNSI.
Sir John, me vangitsemme teidät rouva Vilkkaan velasta.

FALSTAFF.
Hiiteen, jorrit! — Vedä miekkasi, Bardolph! Poikki tuon konnan kaula!
Lutka viskaa katuojaan!

EMÄNTÄ. Minutko katuojaan? Minä sinut katuojaan viskaan, minä! Sitäkö tahdot? Sitäkö tahdot? Senkin äpärä herja! — Murhaa! murhaa! Oo, senkin katala tappelmanni! Tapatko Jumalan ja kuninkaan virkamiehiä? Senkin viheliäinen tappuri! Tappuri sinä olet; miesten kaataja, ja naisten kaataja.

FALSTAFF.
Torju heitä, Bardolph!

KYNSI.
Apua, apua!

EMÄNTÄ. Hyvät ihmiset, tuokaa tänne apu tai kaksi. — Vai et tahdo? Tee se, tee se, sinä konna, tee se, senkin kaakinruoka!

FALSTAFF. Hiiteen, senkin kyökkyri! senkin ryöttä! senkin homenokka! Kyllä minä takapääsi pehmitän.

(Ylituomari tulee seurueineen.)

YLITUOMARI.
No, mitä täällä? Olkaa hiljaa siellä!

EMÄNTÄ.
Armollinen herra, olkaa puolellani! Rukoilen, auttakaa minua!

YLITUOMARI.
Sir Johnko? Mitä täällä riitelette?
Kuink' arvo, aika, toimet moista sallii?
Jo teidän pitäis matkall' olla Yorkiin. —
Mies, päästä hänet! Hellitä, ma sanon!

EMÄNTÄ.
Kunnianarvoinen loordi, olen, teidän armonne luvalla, köyhä leski
Eastcheapista, ja hän on vangittu minun velastani.

YLITUOMARI.
Mistä erästä?

EMÄNTÄ. Ei mistään erästä, herra hyvä, vaan kaikesta, kaikesta, mitä minulla on. Hän on syönyt minut puti puhtaaksi, kotini ja kontuni; on koko olemukseni pistänyt tuohon paksuun mahaansa; mutta jotakin minä siitä aion kiskoa takaisin, muuten ajan sinua painajaisena joka yö.

FALSTAFF. Voisin kai sitä minäkin painajaisena ajaa, jos vaan olisi jotakin tilaisuutta päästä siihen tilaan.

YLITUOMARI. Mistä tämä, sir John? Hyi! Kuka kunnon mies saattaa kestää tuommoista haukkusanojen tulvaa? Ettekö häpeä pakottaa köyhää leskeä noin törkeihin keinoihin saadakseen omansa?

FALSTAFF.
Kuinka suuria olen sitten velkaa sinulle?

EMÄNTÄ. Toden totta, jos olet rehellinen mies, itsesi ja rahaa sitä paitse. Vannoithan kullatun kolpakkoni kautta, kun istuit delfiinikamarissani pyöreän pöydän ääressä kivihiilivalkean loisteessa keskiviikkona helluntaiviikolla, silloin kuin prinssi löi läven päähäsi siitä, että vertasit hänen isäänsä Windsorin lukkariin: silloin kuin siinä pesin haavaasi, vannoit minulle naivasi minut ja tekeväsi minusta armollisen rouvan. Voitko sitä kieltää? Eikö siinä samassa muori Talinen, lahtarin vaimo, tullut sisään ja kummitellut minua? Mitä? Eikö tullut lainaamaan kupollista etikkaa ja sanonut, että hänellä oli aika pöytyrillinen rapuja, jolloin sinä sait halun syödä muutamia, johon minä sanoin, ettei ne tee tuoreen haavan hyvää? Ja etkö sinä, kun hän oli mennyt rappusia alas, pyytänyt, etten olisi niin tuttavallinen tuollaisten halpasäätyisten kanssa? Ja etkö sanonut, että minua ennen pitkää kutsuttaisiin rouvaksi? Ja etkö silloin suudellut minua ja pyytänyt minua hankkimaan sinulle kolmeakymmentä killinkiä? Pane kaksi sormea kirjan päälle, ja kiellä, jos voit.

FALSTAFF. Hyvä herra, se raukka ei ole oikein viisas; hän huutaa toisesta päästä kaupunkia toiseen, että vanhin poikansa on teidän näköisenne. Hän on ollut hyvissäkin varoissa, ja totta on, että köyhyys on pannut hänen päänsä vähän pyörälle. Mutta mitä noihin tyhmiin oikeudenpalvelijoihin tulee, niin pyydän teitä niin laittamaan, että saan heiltä hyvitystä.

YLITUOMARI. Sir John, sir John! Tunnen hyvin teidän tapanne vääntää suoran asian vääräksi. Ei viaton katsantonne eikä tuo sanojenkaan tulva, joka teistä virtaa mitä röyhkeimmällä julkeudella, voi estää minua asiaa puolueettomasti punnitsemasta. Te olette, siltä minusta näyttää, juonillanne kietonut tämän vaimon herkän mielen ja saanut käytettäväksenne sekä hänen rahansa että hänen ruhonsa.

EMÄNTÄ.
Niin, se on totta, mylord.

YLITUOMARI. Pyydän, vaiti. — Maksakaa mitä olette hänelle velkaa, ja palkitkaa mitä olette hänelle koiruutta tehnyt; toisen voitte tehdä puhtaalla rahalla ja toisen ilmeisellä katumuksella.

FALSTAFF. Mylord, noita nuhteita en aio pitää hyvänäni, mitään niihin vastaamatta. Te sanotte ylevää suoruutta röyhkeäksi julkeudeksi; joka vaan pokkuroi eikä sano niin mitään, se on muka hyviö. Ei, mylord, syvimmällä kunnioituksella puhuen, minä en aio olla nöyrin palvelijanne. Sen vaan sanon teille, että noista oikeudenpalvelijoista mielin päästä, koska olen kiireissä toimissa ja kuninkaan asioilla.

YLITUOMARI. Puhutte niinkuin teillä olisi valtuus tehdä vääryyttä; mutta osoittakaa nyt mainettanne tosi työssä ja hyvittäkää tämä vaimo parka.

FALSTAFF.
Tulkaa tänne, emäntä.

(Vie hänet syrjään.)

(Gower tulee.)

YLITUOMARI.
No, herra Gower, mitä uutta?

GOWER.
Kuningas sekä Walesin prinssi Henrik
Tääll' ovat kohta; lisää kertoo tämä.

(Antaa kirjeen.)

FALSTAFF.
Niin totta kuin olen aatelismies, —

EMÄNTÄ.
Niin, tuon olen ennenkin kuullut.

FALSTAFF.
Niin totta kuin olen aatelismies; — kas niin, ei siitä sen enempää.

EMÄNTÄ. Kautta tämän taivaallisen maan, jota tallaan, täytyy kuin täytyykin minun pantata sekä hopeani että ruokahuoneistani seinäverhot.

FALSTAFF. Lasit, lasit, ne ne ovat parhaita juoma-astioita; ja mitä seiniin tulee, niin pikku sievä pilajuttu, tai kertomus tuhlaajapojasta, tai joku saksalainen vesivärillä maalattu metsäsianajo vastaa tuhansia tuollaisia uutimia ja koin syömiä seinäverhoja. Laita tänne kymmenen puntaa, jos voit. Jos ei sulla olisi noita oikkujasi, niin olisit paras likka koko Englannissa. Mene ja pese silmäsi, ja peruuta haasto. Kas niin, noin et saa minun kanssani oikutella. Etkö tunne minua? Niin, niin, kyllä tiedän, että sinua on tähän houkuteltu.

EMÄNTÄ. Hyvä sir John, eikö kaksikymmentä nobelia riitä? Tottakin, vastenmielistä on minulle pantata hopeani, toden totta.

FALSTAFF. No, olkoon menneksi; täytyy keksiä toisia keinoja. Sinä olet kuin oletkin hupakko.

EMÄNTÄ. No, no, saatte kaikki, vaikka hameeni menisi pantiksi. Tulettehan illalliselle? Ja maksattehan minulle kaikki yht'aikaa?

FALSTAFF. Tahdonko elää? — (Bardolphille.) Mene mukaan, mene mukaan! Älä hellitä! Älä hellitä!

EMÄNTÄ.
Kutsunko Torkko Hurstisen ruokaseuraksi teille?

FALSTAFF.
Ei sanaakaan enää! Tulkoon vaan.

(Ravintolanemäntä, Bardolph, oikeudenpalvelijat
ja paashi menevät.)

YLITUOMARI.
Olen parempiakin uutisia kuullut.

FALSTAFF.
Mitä uutisia, mylord?

YLITUOMARI.
Missä makasi kuningas viime yön?

GOWER.
Basingstokessa, mylord.

FALSTAFF.
Toivoakseni kaikki on hyvin, mylord. Mitä uutisia kuuluu, mylord?

YLITUOMARI.
Palaako kotiin koko sotavoima?

GOWER.
Ei suinkaan: viisisataa ratsua
Ja viisitoistasataa jalkamiestä
On Lancasterin prinssiin liittynyt
Northumberlandia ja piispaa vastaan.

FALSTAFF.
Arvokas loordi, palaako kuningas Walesista?

YLITUOMARI.
Minulta viipymättä kirjeen saatte;
Mua seuratkaa, ma pyydän, herra Gower.

FALSTAFF.
Mylord!

YLITUOMARI.
Mitä tahdotte?

FALSTAFF.
Herra Gower, saanko kunnian pyytää teitä päivälliselle?

GOWER. Minun tulee noudattaa tämän armollisen herran käskyjä. Kiitoksia vaan, sir John.

YLITUOMARI. Sir John, te vitkastelette liiaksi; teidänhän tulee sotamiehiä nostaa niistä kreivikunnista, joiden kautta marssitte.

FALSTAFF.
Suvaitsetteko illastaa kanssani, herra Gower?

YLITUOMARI.
Mikä houkko oppi-isä on teille tuollaisia tapoja opettanut, sir John?

FALSTAFF. Herra Gower, jos ne eivät minulle sovellu, niin oli se houkko, joka niitä minulle opetti. — Sehän se on, herraseni, se oikea miekkailijan tapa: pisto pistosta, ja sitten erotaan pois.

YLITUOMARI.
No, Herra sinua valaiskoon! Sinä se olet houkkojen houkko.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Lontoo. Toinen katu.

(Prinssi Henrik ja Poins tulevat.)

PRINSSI HENRIK.
Usko pois, minä olen tavattomasti väsynyt.

POINS. Niiksikö on tullut? Minä kun uskoin, että väsymys ei uskaltaisi ryhtyä noin ylhäiseen vereen.

PRINSSI HENRIK. Mutta minuun se ryhtyy, vaikka kyllä ylhäisyyteni punastuu sitä tunnustaessaan. Eikö ole minunlaiselleni hieman halpamaista haluta kaljaa?

POINS. Niin, prinssi ei todellakaan saisi olla niin pintapuolinen tiedoiltaan, että ajattelisikaan noin heikkoa laitosta.

PRINSSI HENRIK. Minun ruokahaluni siis ei näytä olevan ruhtinaallista alkuperää, sillä, totta totisesti, nyt minä ajattelen tuota halpaa luontokappaletta, kaljaa. Mutta nämä nöyryyttävät ajatukset tekevät, totta puhuen, suuruuteni minulle vastenmieliseksi. Mikä häpeä onkaan minulle muistaa sinun nimesi? Tai tuntea huomenna sinun kasvosi? Tai hankkia tietooni, kuinka monta paria sinulla on silkkisukkia, nimittäin nuo tuossa ja ne entiset persikankarvaiset? Tai pitää lukua paidoistasi: nimittäin yksi liikanainen ja yksi käytännössä? Mutta tuon tietää pallohuoneen isäntä paremmin kuin minä, sillä sinun pyykissäsi on paha vesipako, kun et ole siellä pallosauvaa heiluttamassa; ja sitä et ole tehnyt moneen aikaan siitä syystä, että alankomaittesi jätteet ovat paittoutuneet nielemään hollantilaisen alusmaasi; ja Jumala tiesi, saavatko nuo, jotka parkuvat liinavarastosi raunioissa, periä hänen valtakuntaansa. Mutta kätilöt sanovat, että lapset eivät sille mitään voi; siitä vaan ihmiskunta lisääntyy ja sukulaisuudet vahvistuvat armottomasti.

POINS.
Huonosti soveltuu niin raskaan työn perästä puhua tuommoista roskaa!
Sanokaa, kuinka moni nuori prinssi sitä tekisi, jos hänen isänsä olisi
niin sairas, kuin teidän tällä haavaa on?

PRINSSI HENRIK.
Sanonko sinulle jotakin, Poins?

POINS.
Sanokaa, mutta sanokaa jotakin oikein oivaa.

PRINSSI HENRIK.
Kyllin oivaa sinun kaitaisellesi älyniekalle.

POINS.
No, antaa tulla; minä olen jo varuillani sitä torjumaan.

PRINSSI HENRIK. No niin, sen sanon sinulle, että ei sovi minun olla murheellinen siitä, että isäni nyt on sairas; vaikka kyllä voisin sanoa sinulle — mokomalle, jota suvaitsen, paremman puutteessa, kutsua ystäväkseni — että voisin olla murheellinen, ja oikein toden perästä murheellinen.

POINS.
Tuskinpa tällaisessa tilassa.

PRINSSI HENRIK. Kautta tämän käden! Luulet, että minä olen yhtä syvään piirretty paholaisen kirjaan paatumuksesta ja kovakorvaisuudesta kuin sinä ja Falstaff. Lopussa se nähdään. Sen vaan sinulle sanon, että sydämmeni sisällisesti vuotaa verta siitä, että isäni on niin sairas; ja sellainen huono seura kuin sinun, on syystä tehnyt kaiken ulkonaisen murheen osoituksen mahdottomaksi.

POINS.
Mistä syystä?

PRINSSI HENRIK.
Mitä ajattelisit minusta, jos itkisin?

POINS.
Ajattelisin, että olette mitä ruhtinaallisin tekopyhä.

PRINSSI HENRIK. Sitä joka ihminen ajattelisi; ja sinä olet onnellinen mies, kun ajattelet mitä joka ihminen ajattelee. Ei ole toista maailmassa, jonka ajatukset pysyisivät niin yleisellä valtatiellä kuin sinun; todellakin, jok'ainoa ihminen luulisi minua tekopyhäksi. Ja mikä se panee sinun korkea-arvoista ajatustasi niin ajattelemaan?

POINS.
Se, että olette ollut niin maailmallinen ja niin kovin takertunut
Falstaffiin.

PRINSSI HENRIK.
Ja sinuun.

POINS. Kautta päivän valon! Minusta ei muuta puhuta kuin hyvää; sen minä saatan kuulla omin korvin. Pahin, mitä voivat minusta sanoa, on se, että olen nuorin veli ja poika, jolla on sydän paikallaan; ja näitä kahta asiaa en voi auttaa, sen tunnustan. Tuhat tulimmaista, tuossa tulee Bardolph.

(Bardolph ja paashi tulevat.)

PRINSSI HENRIK. Ja poika, jonka annoin Falstaffille. Kun hänet annoin, oli poika kristitty; ja katsos, eikö se lihava lurjus ole siitä tehnyt apinaa!

BARDOLPH.
Jumala varjelkoon teidän armoanne!

PRINSSI HENRIK.
Samoin teitä, jalosukuinen Bardolph!

BARDOLPH (paashille).
Vai niin, sinä siveä aasi, sinä häveliäs narri, oikeinko punastut?
Miksi nyt punastut? Mikä neitseellinen asemies sinusta on tullut? Onko
se nyt mikään hirveä asia viedä neitsyys oluthaarikalta?

PAASHI. Armollinen herra, vast'ikään hän minua huusi punaisen ristikko-ikkunan takaa,[6] ja minä en voinut hänen naamaansa vähääkään erottaa ikkunasta; vihdoin keksin hänen silmänsä, ja silloin luulin, että hän oli tehnyt kaksi läpeä krouvariakan uuteen alushameeseen ja tirkisteli niistä.

PRINSSI HENRIK.
Eikö ole poika edistynyt?

BARDOLPH.
Hiiteen, senkin kirottu kököttävä kaninpoika! Hiiteen!

PAASHI.
Hiiteen, senkin riivattu Althean uni![7] Hiiteen!

PRINSSI HENRIK.
Selitä, poika; mikä uni?

PAASHI. Niin, nähkääs, armollinen herra, Althea näki unta, että hän synnytti tulipalon, ja siksi sanon häntä Althean uneksi.

PRINSSI HENRIK.
Hyvä selitys, kruunun arvoinen. — Kas tuossa, poika!

(Antaa hänelle rahaa.)

POINS. Oo, että tämä kaunis kukkanen säilyisi madoilta! — Kas, tuossa viisi penniä varokeinoksi!

BARDOLPH. Jos ette laita niin, että tämä joutuu hirteen teidän kanssanne, niin tapahtuu hirsipuulle vääryys.

PRINSSI HENRIK.
Kuinka voi herrasi, Bardolph?

BARDOLPH. Hyvin, armollinen herra. Hän kuuli, että teidän armonne oli tulossa kaupunkiin; tässä on kirje teille.

POINS.
Sisäänjätetty asianomaisessa järjestyksessä. — Ja kuinka voi se
Martinpäivä,[8] teidän herranne?

BARDOLPH.
Ruumiillisesti hyvin, herraseni.

POINS. Tosiaankin, hänen kuolematon osansa tarvitsee lääkäriä; mutta se ei häntä liikuta. Vaikka se poteekin, niin ei se siltä kuole.

PRINSSI HENRIK. Minä sallin tuon risapaiseen olla kanssani samalla tuttavan kannalla kuin koirani, ja hän onkin siihen virkaan omansa; sillä nähkääs, kuinka hän kirjoittaa.

POINS (lukee). "John Falstaff, ritari", — niin, sen saa jokainen kuulla joka kerta, kun hänellä vaan on tilaisuus nimeään mainita; samoin kuin ne, jotka ovat kuninkaan sukua, aina kun sormeensa pistävät, sanovat: "tässä vuotaa kuninkaallista verta." "Kuinka niin?" kysäisee joku, joka ei ole yskää ymmärtävinään; vastaus on käsillä, niinkuin lainanhakijan lakki: "minä olen, herraseni, kuninkaan köyhä sukulainen."

PRINSSI HENRIK. Niin, meidän sukuja he tahtovat olla, vaikka sukulaisuutensa johtaisivatkin Japhetista saakka. Mutta kirje!

POINS.
"Sir John Falstaff, ritari, kuninkaan pojalle, isänsä lähimmäiselle,
Henrikille, Walesin prinssille, tervehdys." — Ha, ha, tämähän on
atesti!

PRINSSI HENRIK.
Vaiti!

POINS. "Jäljitellen kuuluisaa roomalaista tahdon olla lyhyt" — tarkoittaa varmaankin: lyhyt- tai ahdashenkinen. — "Jätän itseni sinun suosioosi, jätän hyvästi ja jätän sinut. Älä ole liiaksi tuttavallinen Poinsin kanssa, sillä hän väärin käyttää suosiotasi siihen määrään, että vannoo sinun naivasi hänen sisarensa Leenan. Tee katumusta joutohetkinä voimaisi mukaan, ja sillä hyvästi.

"Sinun, niin totta kuin jaa ja ei se on, aina sen mukaan, miten häntä kohtelet — Hannu Falstaff hyvien ystävien kesken, John veljien ja sisarien kesken, ja sir John koko Europan kesken."

Prinssi hyvä, tämän kirjeen kastan sektiin ja pakotan häntä syömään sen.

PRINSSI HENRIK. Siten pakottaisit häntä syömään omat sanansa. Mutta niinkö minua pitelet, Eetu? Pitääkö minun naida sinun sisaresi?

POINS. Suokoon Jumala, ettei tyttö pahempiin joutuisi! Mutta tuota en ole koskaan sanonut.

PRINSSI HENRIK. Näin me teemme pilaa ajasta, ja viisaitten henget istuvat pilvissä ja ilkkuvat meitä. — Onko herranne täällä Lontoossa?

BARDOLPH.
On, armollinen herra.

PRINSSI HENRIK. Missä hän illastaa? Vieläkö se vanha karju vanhassa lätissään herkuttelee?

BARDOLPH.
Vanhassa paikassa, armollinen herra, Eastcheapissa.

PRINSSI HENRIK.
Ketä on hänellä seurana?

PAASHI.
Ephesiläisiä,[9] armollinen herra, vanhan kirkon miehiä.

PRINSSI HENRIK.
Onko naisia mukana pöydässä?

PAASHI.
Ei, armollinen herra, muita kuin vanha rouva Vilkas ja mamseli Torkko
Hurstinen.

PRINSSI HENRIK.
Mikä pakana tuo lienee?