MITEN HALUATTE

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1910.

Näytelmän henkilöt:

HERTTUA, maastaan karkoitettu.
FREDRIK, hänen veljensä ja hänen maansa anastaja.
AMIENS, | karkoitetun herttuan seuralaisia.
JAQUES, |
LE BEAU, hovimies Fredrikin palveluksessa.
CHARLES, painiskelija.
OLIVER, |
JAQUES, | Ritari Roland de Bois'n poikia.
ORLANDO, |
AADAM, | Oliverin palvelijoita.
DENNIS, |
SIERA, narri.
OLIVARIUS VÄÄRÄLÄINEN, pappi.
CORINNUS, | paimenia.
SILVIUS, |
WILLIAM, nuori talonpoika, Kaisaan rakastunut.
HYMEN.
ROSALINDA, karkoitetun herttuan tytär.
CELIA, Fredrikin tytär.
PHEBE, paimentyttö.
KAISA, talonpoikaistyttö.
Hovimiehiä, kantapoikia, metsästäjiä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikkana: alussa Oliverin talon seutu, sittemmin osaksi anastaja-herttuan hovilinna, osaksi Ardennien metsä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Oliverin puutarha.
(Orlando ja Aadam tulevat.)

ORLANDO. Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit, siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.

AADAM. Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.

ORLANDO. Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.

(Oliver tulee.)

OLIVER. Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?

ORLANDO. En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.

OLIVER. Mitä sitten täällä tyhjäilette?

ORLANDO. Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.

OLIVER. Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.

ORLANDO. Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen kurjuuteen joutua?

OLIVER. Tiedättekö, herraseni, missä olette?

ORLANDO. Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.

OLIVER. Tunnetteko, kuka on edessänne?

ORLANDO. Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.

OLIVER. Mitä, poika?

ORLANDO. Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.

OLIVER. Käytkö minuun käsiksi, konna?

ORLANDO. En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan tähden. Olet itseäsi herjannut.

AADAM (tulee esiin). Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!

OLIVER. Päästä, sanon minä!

ORLANDO. En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä kauemmin kärsi. Siis suokaa minulle sellaisia harjoituksia, jotka sopivat säädylleni, tai antakaa pois se vaivainen perintöosa, jonka isä minulle testamentissaan sääsi; menen sillä onneani ostamaan.

OLIVER. Ja mitä aiot tehdä? Kerjätäkö, kun se on tuhlattu? Pois sisään, herraseni; en tahdo että kauemmin minua vaivaatte; saatte osaksi tahtonne täytetyksi. Pyydän, menkää.

ORLANDO. En tahdo teitä vaivata enempää kuin mitä oma etuni vaatii.

OLIVER. Pois samaa tietä tekin, vanha koira!

AADAM. "Vanha koira", sekö palkkani? Niin oikein: olen hampaani menettänyt teidän palveluksessanne. — Jumala siunatkoon vanhaa herraani! Hän ei olisi koskaan tuommoista sanaa sanonut.

(Orlando ja Aadam menevät.)

OLIVER. Niinkö on laita? Aiotko viedä minusta voiton? Uhkamielisyytesi aion parantaa, enkä kuitenkaan koskaan antaa tuota tuhatta kruunua. Hoilaa, Dennis!

(Dennis tulee.)

DENNIS. Kutsutteko, armo?

OLIVER. Eikö Charles, herttuan painiskelija, ole pyrkinyt puheilleni?

DENNIS. Jos suvaitsette, on hän täällä ulkona ja pyytää kiihkeästi päästä pateille.

OLIVER. Käske hänet sisään. (Dennis menee.) — Oiva keino: huomenna on kilpapainit.

(Charles tulee.)

CHARLES. Hyvää huomenta, teidän armonne!

OLIVER. Hyvä monsieur Charles, mitä uusinta uutta kuuluu uuteen hoviin?

CHARLES. Ei muuta uutta, kuin ne vanhat uutiset, että vanhan herttuan on karkoittanut hänen veljensä, se uusi herttua; ja kolme tai neljä uskollista ylimystä on mennyt hänen kanssaan vapaaehtoiseen maanpakoon; näiden maista ja tuloista uusi herttua rikastuu, senvuoksi hän antaa heille täyden vallan jaloitella.

OLIVER. Voitteko sanoa, onko Rosalinda, herttuan tytär, karkoitettu yhdessä isänsä kanssa?

CHARLES. Oh, ei; sillä herttuan tytär, hänen serkkunsa, rakastaa niin häntä, — he ovat kehdosta asti yhdessä kasvaneet, — että olisi seurannut häntä maanpakoon tai kuollut, jos olisi hänestä jäänyt. Hän on hovissa, ja setä ei rakasta häntä vähemmän kuin omaakaan tytärtään. Milloinkaan ei ole kaksi naista niin pitänyt toisistaan kuin he.

OLIVER. Missä aikoo vanha herttua oleskella?

CHARLES. Sanovat, että hän jo on Ardennien metsässä[1] ja monta iloista velikultaa hänen kanssaan, ja siellä he elostelevat kuin vanha Robin Hood[2] Englannissa. Hoetaan paljon nuoria aatelismiehiä joka päivä virtaavan hänen luokseen ja viettävän siellä huoletonta elämää, niinkuin ennen kultaisena aikakautena.

OLIVER. Sanokaa, painiskeletteko huomenna uuden herttuan nähden?

CHARLES. Tietystikin; ja tulin puhumaan teille eräästä asiasta. Minulle on salavihkaa ilmoitettu, että nuorin veljenne, Orlando, aikoo valepuvussa käydä ottelemaan kanssani. Huomenna, herra, minä painiskelen maineeni puolesta, ja joka silloin pääsee käsistäni ruhjomattomin jäsenin, kiittäköön onneaan. Veljenne on nuori ja hento; ja teidän tähtenne minun olisi sääli niin pahoin häntä pidellä, kuin minun kunniani tähden täytyy, jos hän saapuu. Sen vuoksi tulin ystävänä teille tätä ilmoittamaan, jotta joko ehkäisette hänen hankkeensa tai kestätte tyynenä sen häpeän, mihin hän joutuu, koska tämä tapahtuu hänen omasta halustaan ja kokonaan vastoin minun tahtoani.

OLIVER. Charles, kiitän sinua ystävyydestäsi, ja saat nähdä, että sen vielä mitä suopeimmin palkitsen. Olen itse saanut vihjauksen veljeni hankkeesta ja olen salaa koettanut saada häntä luopumaan siitä; mutta hän on järkähtämätön. Tiedäppä, Charles, hän on itsepäisin nuori mies koko Ranskassa, täynnä kunnianhimoa, kaikkien kykyjen kateellinen kaunailija, kavala ja ilkeä juonittelija minua, omaa veljeänsä, vastaan. Siis tee miten haluat; minulle on yhtä mieluista, taitatko häneltä niskan vai sormen; mutta sinun on paras varoa; sillä jos hänelle vain pienenkin häpeän tuotat, tai jos hän ei saa sinusta suurimaineista voittoa, niin hän väijyy sinua myrkyllä, kietoo sinut jollakin viekkaalla juonella, eikä hellitä ennenkuin on toista tai toista salatietä saanut sinut hengiltä; sillä vakuutan, sanonpa sen melkein kyyneleet silmissä, ettei ole maan päällä toista ihmistä niin nuorta ja niin halpamielistä. Puhun nyt vain hänestä niinkuin veli; mutta jos rupeaisin sinulle paloitellen kuvaamaan, millainen hän on, niin saisin minä punastua ja itkeä, ja sinä kalveta ja hämmästyä.

CHARLES. Oikein olen sydämmestäni iloinen, että tänne tulin. Jos hän huomenna saapuu, niin kyllä hän minulta tarpeensa saa. Jos hän siitä pitäen pystyy omin neuvoin liikkumaan, niin minä en ikinä enää tahdo palkinnosta kilpailla. Ja nyt Jumalan haltuun, teidän armonne!

(Menee.)

OLIVER. Hyvästi, hyvä Charles! — Nyt tuota tuulihattua usuttamaan! Toivon että vihdoinkin pääsen hänestä; sillä sydämmeni ei mitään vihaa niinkuin häntä, en tiedä miksi. Kuitenkin on hän hyvänsävyinen; koulunkäymätön, mutta sittenkin tiedokas; jalo harrastuksiltaan; kaikkien kansanluokkain rakastama, jopa jumaloima, ja niin kaikkien sydämmiin syöpynyt, erittäinkin talonväkeni, joka paraiten hänet tuntee, että minä olen kokonaan polkuarvossa. Mutta näin ei tule kauan olemaan; tuo painiskelija saattaa kaikki selväksi. Nyt ei muuta, kuin usuttelen poikaa sinne, ja toimeen ryhdyn heti.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Aukea ala herttuan lumilinnan edustalla.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)

CELIA. Rosalinda, pyydän, rakas serkku, ole iloinen.

ROSALINDA. Rakas Celia, osoitan enemmän iloisuutta kuin voinkaan, ja kuitenkin tahdot että olisin iloisempi. Jos et voi opettaa minua mielestäni unohtamaan maanpakolaista isää, niin et voi pyytää, että mikään tavaton iloisuus mieleeni johtuisi.

CELIA. Tuosta näen, ettet sinä rakasta minua yhtä suuresti kuin minä rakastan sinua. Jos minun setäni, sinun karkoitettu isäsi, olisi karkoittanut sinun setäsi, herttuan, minun isäni, ja sinä olisit yhä jäänyt minun luokseni, niin olisin minä voinut opettaa rakkauttani pitämään sinun isääsi minun isänäni. Niin voisit sinäkin tehdä, jos sinun rakkautesi minuun todellakin olisi niin vilpitöntä laatua kuin minun on sinuun.

ROSALINDA. No niin, tahdon siis unhottaa oman kohtaloni iloitakseni sinun kohtalostasi.

CELIA. Tiedät, että isälläni ei ole muuta lasta kuin minä, eikä useamman toivoakaan; ja, toden totta, kun hän kuolee, olet sinä hänet perivä; sillä mitä hän on ottanut isältäsi väkivallalla, sen annan minä sinulle takaisin rakkaudesta; kunniani kautta, sen teen, ja tulkoon minusta epäluoma, jos sen valan rikon. Siis rakas Rosa, armas Rosa, ole iloinen.

ROSALINDA. Tästä puolin, serkku, tahdon olla iloinen, ja miettiä jotakin pilaa. Annas olla, mitä pidät rakastumisesta?

CELIA. Olkoon menneeksi, jos teet sitä vain pilan vuoksi. Mutta älä rakasta ketään miestä toden perästä, äläkä piloillasikaan enempää kuin että kainolla punastumisella pääset kunniallisesti asiasta.

ROSALINDA. No, mitä pilaa sitten keksittäisiin?

CELIA. Istukaamme ja naurakaamme tuo toimellinen talonemäntä Onnetar pois pyörältään, niin että hänen antimensa tulisivat tästä puolin tasan jaetuiksi.

ROSALINDA. Oi, jospa voisimmekin! Hän todellakin sijoittelee hyvyyksiään taitamattoman huonosti, ja enimmin tuo sokea antivaimo hairahtuu lahjojensa jakamisessa naisille.

CELIA. Niin kyllä: ne, jotka hän kauniiksi tekee, ne hän harvoin tekee siveiksi, ja jotka hän siveiksi tekee, ne hän tekee perin rumiksi.

ROSALINDA. Ei, nyt sinä poikkeat onnettaren tehtävistä luonnottaren tehtäviin; onnetar hallitsee maallisia lahjoja eikä luonnon muodostumia.

CELIA. Eikö? Kun luonnotar on tehnyt kauniin luoman, eikö onnetar voi antaa sen tuleen syttyä? — Vaikka luonnotar onkin antanut meille älyä pilkata onnetarta, niin eikös nyt onnetar lähetä tänne tuota narria katkaisemaan puheeltamme pään?

(Siera tulee.)

ROSALINDA. Niin, todellakin, siinä onni vie luonnosta voiton, kun onni antaa tyhmän luonnonluoman katkaista luonnon älyltä pään.

CELIA. Kuka tietää, ehkä se ei olekaan onnen työtä, vaan luonnon, joka katsoo meidän luonnon älyämme liian tylsäksi arvostelemaan moisia jumalattaria, ja sen vuoksi on lähettänyt meille teroittimeksi tuon epäluoman, sillä tyhmän tylsyys on aina älyn teroitin. — No, äly, mihin matka?

SIERA. Neiti, teidän pitää tulla isänne luo.

CELIA. Onko teidät pantu sanansaattajaksi?

SIERA. Ei, kautta kunniani! Minua vain käskettiin teitä noutamaan.

ROSALINDA. Mistä, narri, olet tuon valan oppinut?

SIERA. Eräältä ritarilta, joka vannoi kautta kunniansa, että pannukakku oli hyvää, ja vannoi kautta kunniansa, että sinappi oli kelvotonta. Nyt väitän minä, että pannukakku oli kelvotonta ja sinappi hyvää, eikä kuitenkaan ritari vannonut väärin.

CELIA. Miten sen todistatte suurella tietomäärällänne?

ROSALINDA. Kas niin, riisukaa vain pois kuonokoppa älyltänne.

SIERA. Asettukaa nyt tähän molemmat; pyyhkäiskää leukaanne ja vannokaa partanne kautta, että minä olen konna.

CELIA. Partamme kautta, jos meillä sitä olisi, olet konna.

SIERA. Konnuuteni kautta, jos mulla sitä olisi, olisin se. Mutta jos te vannotte sen kautta, jota ei ole, niin ette vanno väärin, enempää kuin tuo ritarikaan, joka vannoi kunniansa kautta, kun hänellä ei sitä ollut; tai jos olikin, niin oli hän sen jo vannonut pois, ennenkuin näkikään nuo pannukakut tai tuon sinapin.

CELIA. Sano meille, ketä tarkoitat?

SIERA. Erästä, jota vanha Fredrik, teidän isänne, suosi.

CELIA. Isäni suosio on kylläksi antamaan hänelle kyllin kunniaa. Mutta olkaa nyt hänestä vaiti; saatte ennen pitkää vielä ruoskaa tuosta suulaudestanne.

SIERA. Sitä surkeampaa, että narrit eivät enää saa puhua viisaasti siitä, mitä viisaat tekevät narrimaista.

CELIA. Totisesti, oikeassa olet; sillä sitten kuin se vähä äly, mikä narreilla on, on saatu vaikenemaan, tulee se vähä narrimaisuus, mikä viisaissa on, räikeämmin näkyviin. Tuossahan tulee monsieur le Beau.

(Le Beau tulee.)

ROSALINDA. Suu täynnä uutisia.

CELIA. Joilla meitä syöttää niinkuin kyyhkynen poikasiaan.

ROSALINDA. Silloin meistä tulee hyviä uutis-syöttiläitä.

CELIA. Hyvä vain, paremmin käymme kaupaksi. Bon jour, Monsieur le Beau! Mitä uutta?

LE BEAU. Ihana prinsessa, teiltä on mennyt hukkaan oiva lysti.

CELIA. Lysti? Minkä karvainen?

LE BEAU. Minkäkö karvainen? Kuinka siihen vastaisin?

ROSALINDA. Niinkuin äly ja onni suvaitsee.

SIERA. Tai niinkuin sallimus määrää.

CELIA. Oikein! Niinkuin kauhalla mätetty!

SIERA. Niin, minun pitää noudattaa ajuani.

ROSALINDA. Muuten menetät vanhan hajusi.

LE BEAU. Panette minut ymmälle, hyvät neidet. Aioin kertoa teille uhkapainista, joka on jäänyt teiltä näkemättä.

ROSALINDA. Kertokaa kuitenkin, kuinka siinä kävi.

LE BEAU. Kerron teille alun, ja jos suvaitsette, hyvät armot, niin voitte itse nähdä lopun; sillä paras osa on vielä jäljellä, ja he tulevat juuri tähän paikkaan sitä jatkamaan.

CELIA. No, entä alku, joka jo on kuollut ja haudattu?

LE BEAU. Oli eräs vanhus ja hänen kolme poikaansa, —

CELIA. Tunnen vanhan sadun, joka alkaa samoin.

LE BEAU. Kolme sievää nuorta miestä, erinomainen vartalo ja ryhti itsekullakin, —

ROSALINDA. Ja lappu kaulassa: "Joka täten itsekullekin tiedoksi annetaan."

LE BEAU. Vanhin näistä kolmesta meni otteluun Charlesin, herttuan painiskelijan, kanssa. Charles paiskasi hänet heti paikalla maahan ja taittoi häneltä kolme kylkiluuta, niin ettei ole suuria toiveita hänen henkiin jäämisestään; samoin hän piteli toista, ja samoin kolmatta. Siellä he nyt viruvat, ja vanhus-parka, heidän isänsä, vaikeroi niin surkeasti, että kaikki katsojatkin auttavat häntä kyynelillään.

ROSALINDA. Ah!

SIERA. Mutta mikä se lysti on, joka armoilta on hukkaan mennyt, monsieur?

LE BEAU. Se tietenkin, josta kerron.

SIERA. Oppia ikä kaikki. Ensi kerran eläissäni kuulen, että kylkiluiden katko on lystiä naisille.

CELIA. Niin minäkin, sen vakuutan.

ROSALINDA. Mutta onko täällä ketään muuta, jota huvittaa tällainen katkonainen luu-musiikki? Onko ketään toista, joka on kylkiluiden katkoon ihastunut? — Katsommekohan, serkku, tuota painiskelua?

LE BEAU. Teidän täytyy, jos tähän jäätte, sillä tämä on painiskelupaikaksi määrätty; ja he käyvät heti kohta toimeen.

CELIA. Tuossa he jo todellakin tulevat. Jäädään nyt katsomaan.

(Torventoitauksia. Herttua Fredrik, hoviherroja,
Orlando, Charles ja seuralaisia tulee.)

HERTTUA FREDRIK. Olkoon menneeksi! Koska tuo nuori mies ei tahdo neuvoa kuulla, niin maksakoon itse tyhmänrohkeutensa.

ROSALINDA. Tuoko se mies?

LE BEAU: Hän se on, neiti.

CELIA. Ah, hän on liian nuori! Kuitenkin on katse hänellä voitonvarma.

HERTTUA FREDRIK. Mitä? Tytär ja serkku! Oletteko hiipineet tänne painia katsomaan?

ROSALINDA. Olemme, prinssi, jos suvaitsette sallia.

HERTTUA FREDRIK. Vähän teillä on siitä huvia, sen voin sanoa: painijat ovat liian erivoimaiset. Säälien tuon haastajan nuoruutta, olisin mielelläni häntä siitä estellyt, mutta hän ei tahdo neuvoa kuulla. Puhutelkaa te häntä, tytöt; koettakaa, saatteko häntä taipumaan.

CELIA. Kutsukaa hänet tänne, hyvä monsieur le Beau.

HERTTUA FREDRIK. Tehkää se; minä poistun.

(Herttua vetäytyy syrjään.)

LE BEAU. Herra haastaja, prinsessat tahtovat teitä puhutella.

ORLANDO. Odotan heidän käskyään suurimmalla kunnioituksella.

ROSALINDA. Nuori mies, tekö olette vaatinut Charles-painijan otteluun?

ORLANDO. En, kaunis prinsessa; hän on itse yleinen haastaja; tulen vain, niinkuin muutkin, koettelemaan nuoruuteni voimia hänen kanssaan.

CELIA. Nuori mies, intonne on liian rohkea ikäänne nähden. Olette nähnyt hirveitä näytteitä sen miehen voimasta; jos voisitte omin silmin nähdä itseänne tai tasapuolisesti itseänne arvostella, niin onnistumisen pelko neuvoisi teitä tasavoimaisempaan yritykseen. Pyydämme, itsenne tähden, teitä ajattelemaan omaa turvallisuuttanne ja luopumaan tästä koetuksesta.

ROSALINDA. Tehkää se, nuori mies; maineenne ei siitä tule kärsimään. Me teemme omassa nimessämme pyynnön herttualle, että paini peruutetaan.

ORLANDO. Rukoilen, älkää minua ankarasti tuomiten rangaisko; myönnän että olen suuresti rikollinen, kun niin kauniilta ja jaloilta naisilta mitään epään. Suokaa vain kauniit silmänne ja suopeat toivomuksenne seuraksi minulle tähän koetukseeni. Jos siinä joudun tappiolle, niin tulee vain häpeä sille, joka ei milloinkaan ole arvossa ollut; jos kaadun, niin kuolee vain se, joka ei mitään muuta toivo. En tuota surua ystävilleni, sillä minulla ei ole ketään, joka minua itkisi; enkä maailmalle vahinkoa, sillä minulla ei ole mitään maailmassa; anastan vain siinä paikan, joka voi tulla paremmin täytetyksi, kun minä sen jätän.

ROSALINDA. Soisin että se voiman rahtunen, mikä minussa on, tulisi teille osaksi.

CELIA. Samoin minun, pieneksi täytteeksi.

ROSALINDA. Hyvästi jääkää! Suokoon taivas, että olisin teistä erehtynyt!

CELIA. Sydämmenne toivomus teitä auttakoon!

CHARLES. No, missä on se nuori sankari, joka on niin halukas lepäämään maa-emonsa povella?

ORLANDO. Tässä, herraseni, mutta hänellä on häveliäämpi aikomus mielessä.

HERTTUA FREDRIK. Teidän tulee tehdä vain yksi koetus.

CHARLES. Takaan, että teidän armonne ei saa häntä toiseen pakoitetuksi, kun olette niin kaikin voimin koettanut häntä ensimmäisestäkin estellä.

ORLANDO. Aiotte minua jäljestäpäin pilkata; siis ei teidän olisi pitänyt sitä ennakolta tehdä. Mut toimeen!

ROSALINDA. Nyt Herkules sua auttakoon, nuori mies!

CELIA. Soisin olevani näkymätön, että voisin tuon koljon jalan lyödä kamppiin.

(Charles ja Orlando painivat.)

ROSALINDA. Oi, reima nuorukainen!

CELIA. Jos olisi minulla ukonnuoli silmässäni, kyllä tietäisin, kuka maahan suistuisi.

(Charles sortuu maahan. Ihastushuutoja.)

HERTTUA FREDRIK. Jo riittää, jo riittää!

ORLANDO. Ei, teidän armonne, en ole vielä päässyt oikein vauhtiin.

HERTTUA FREDRIK. Kuinka on laitasi, Charles?

LE BEAU. Hän ei voi puhua, prinssi hyvä.

HERTTUA FREDRIK. Kantakaa hänet pois.

(Charles kannetaan pois.)

Mikä on nimesi, nuori mies?

ORLANDO. Orlando, teidän armonne, ritari Roland de Bois'n nuorin poika.

HERTTUA FREDRIK.
Oi, että oisit jonkun toisen poika!
Isääsi kunnioitti maailma,
Mut mulle aina vihamies hän oli.
Tuo tekos enemmän mua miellyttäisi,
Jos toista sukuperää olisit.
Hyvästi! Reipas olet nuorukainen.
Jos maininnut vain oisit toisen isän!
(Herttua Fredrik seurueineen ja le Beau menevät.)
CELIA.
Minä noinko oisin isänäni tehnyt?
ORLANDO.
Ylpeilen, Rolandin ett' olen poika,
Niin, nuorin poika; — nimeä en vaihtais,
Vaikk' ottais Fredrik minut lapsekseen.
ROSALINDA.
Ol' isälle kuin henki Roland rakas,
Ja koko maailma ol' isän mieltä.
Jos oisin ennen tiennyt, ken hän on,
Niin kyynelt' oisin pyynnön höysteeks pannut,
Noin ett'ei oisi vaaraan syössyt.
CELIA.
Serkku,
Nyt kiitämme ja rohkaisemme häntä:
Isäni raaka, tyly kohtelu
Mua sydännyttää. — (Orlandolle.) Kiitost' ansaitsette;
Jos lemmess' ootte yhtä uskottava,
Kuin uskomaton oli tekonne,
Niin tyttösenne kelpaa.
ROSALINDA.
Nuori mies,
(Antaa hänelle vitjat kaulastaan.)
Tuo onnen hylkäämättä ottakaa;
Enemmän antais hän, jos hällä oisi. —
Tule, serkku!
CELIA.
Hyväst', ylvä ylimys!
ORLANDO.
Miks en voi kiittää? Paremp' osani
On maahan lyöty; pystyssä on enää
Vain pilkkataulu, pölkky eloton.
ROSALINDA.
Hän kutsuu. Ylpeys laski onnen kanssa;
Kysynpä, mitä tahtoo. — Kutsuitteko?
Te hyvin painitte, ja muitakin
Te voititte kuin vihamiehiänne.
CELIA.
Tuletko, serkku?
ROSALINDA.
Tulen. — Hyvästi!
(Rosalinda ja Celia menevät.)
ORLANDO.
Mik' into kieltäni nyt kahlehtii?
En puhua ma voi, ja hän kun pyysi!
Orlando-parka, olet kukistettu!
Niin, Charles tai joku heikompi sun voitti.
(Le Beau palajaa.)
LE BEAU.
Teit' ystävänä neuvon, hyvä herra:
Tää paikka jättäkää. Vaikk' ylistystä
Ja suosiot', ystävyyttä ansaitsette,
Niin on nyt sillä päällä herttua,
Ett' tekonne hän kaikki pahaks kääntää.
Häll' oikkuns' on. Mik' on hän, teidän nähdä
On sopivampi kuin mun kertoa.
ORLANDO.
Suur' kiitos, herra! Pyydän, sanokaa:
Ken herttuan tytär noista kahdest' oli,
Jotk' ottelua tässä katselivat?
LE BEAU.
Ei kumpikaan, jos luontoon katsotaan;
Mut hoikempi on hänen tyttärensä,
Ja karkoitetun herttuan on toinen,
Jot' anastaja-setä täällä pitää
Seuraksi tyttärelleen: näiden rakkaus
On hellempi kuin koskaan sisarusten.
Mut herttua, tietäkää, on hiljan saanut
Ihanaan veljentyttäreensä inhon,
Ja muut' ei syytä siihen lie kuin se,
Ett' avuistansa häntä kansa kiittää
Ja hyvän isän tähden häntä säälii!
Ja, kautta henkeni, hän salavihans'
Äkisti häneen purkaa. — Hyvästi!
Maailmass' ehommassa toivon teiltä
Vastedes lisää rakkautta ja seuraa.
ORLANDO.
Hyvästi! Suurest' olen kiitollinen.
(Le Beau menee.)
Nyt joudun peijakkaasta itse peikkoon:
Tylystä herttuasta tylyyn veikkoon. —
Mut taivaallinen Rosalinda!
(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Huone hovilinnassa.
(Celia ja Rosalinda tulevat.)

CELIA. No, serkku! No, Rosalinda! — Cupido armahtakoon! — Ei sanaakaan?

ROSALINDA. Ei edes koiralle viskattavaa.

CELIA. Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.

ROSALINDA. Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä, ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.

CELIA. Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?

ROSALINDA. Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä tämä arkimaailma!

CELIA. Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi; jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.

ROSALINDA. Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni rinnassa.

CELIA. Yskäise ne pois.

ROSALINDA. Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.

CELIA. No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.

ROSALINDA. Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.

CELIA. Taivas sinua auttakoon! Kyllä vielä kerran hänen kanssaan rynnistelet, vaikka siinä allekin joutuisit. — Mutta pannaanpa nyt nämä pilapuheet viralta ja puhutaan vakavasti. Onko mahdollista, että sinä noin äkkipikaa olisit niin kiihkeästi kiintynyt vanhan ritari Rolandin nuorimpaan poikaan?

ROSALINDA. Herttua, isäni, rakasti sydämmestään hänen isäänsä.

CELIA. Johtuuko siitä, että sinun pitää sydämmestäsi rakastaa hänen poikaansa? Niin ollen pitäisi minun häntä vihata, sillä minun isäni vihasi sydämmestään hänen isäänsä; ja kuitenkaan minä en vihaa Orlandoa.

ROSALINDA. Älä vihaakaan häntä! Minun tähteni, älä!

CELIA. Miksi häntä vihaisin? Eikö hän ansaitse parempaakin?

ROSALINDA. Sen tähden anna minun häntä rakastaa; ja rakasta sinäkin häntä, kun minäkin rakastan. — Kas, tuossa tulee herttua.

CELIA. Silmät vihaa suitsevina.

(Herttua Fredrik hoviherroineen tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Tulisin kiirein, neiti, valmistukaa hovista lähtöön.
ROSALINDA.
Minäkö?
FREDRIK.
Niin, te.
Jos kymmenessä päivässä et täältä
Jo kahtakymment' ole peninkulmaa,
Niin vie sun surma.
ROSALINDA.
Setä, rukoilen,
Mun suokaa tietää, mik' on rikokseni.
Jos omaa itseäni ymmärrän,
Jos omat toivomukseni ma tunnen,
Jos unt' en näe, enkä järjilt' ole —
Jot' en ma luulisi — niin teit' en koskaan,
En ajatuksin syntymättöminkään,
Ma loukannut.
HERTTUA FREDRIK.
Tuo petturein on tapaa;
Jos sanat voisi heitä puhdistaa,
Niin puhtait' oisivat kuin itse armo.
Se riittää, ett' en minä sinuun luota.
ROSALINDA.
Mua petturiks ei epäilynne tee.
Sanokaa, mistä johtuu moinen luulo.
HERTTUA FREDRIK.
Isäsi tytär olet, siinä kyllin.
ROSALINDA.
Se olin, kun te veitte hänen maansa,
Se olin, kun te hänet karkoititte.
Ei, prinssi, petosta ei peritä;
Tai suvussa jos onkin, mitä koskee
Se minuun? Isäni ei pettur' ollut.
Siis suurest' erehdytte, köyhyyttäni
Jos, prinssi, pettuudeksi luulette.
CELIA.
Mua kuulkaa, armollinen valtias!
HERTTUA FREDRIK.
Niin, Celia, sun tähtes sai hän jäädä;
Isänsä kanssa muuten harhailisi.
CELIA.
En minä silloin pyynnyt häntä jäämään;
Tahtonne vaati sen, ja tuntonne.
Hänt' arvomaan min' olin silloin nuori,
Nyt hänet tunnen: petturi jos hän on,
Niin minä myös; me yhdess' aina maattiin,
Kisailtiin, syötiin, yhdess' opiskeltiin;
Jos missä käytiin, rinnan aina käytiin
Ja yhtenä kuin Junon joutsenpari.
HERTTUA FREDRIK.
Hän liian suka sulle on; tuo lempeys,
Tuo hiljaisuus, tuo kärsivällisyys
Hiveltää kansaa, ja se häntä säälii.
Sa hupsu! Nimesi hän sulta ryöstää;
Sa kirkkaammalta näytät, puhtaammalta,
Kun hän on poissa. Suutas älä avaa;
Luja on tuomio ja järkkymätön:
Hän karkoitettu on.
CELIA.
Siis julistakaa
Minulle, isä, sama tuomio;
En hänest' erillään ma elää voi.
HERTTUA FREDRIK.
Sin' olet hupsu. — Serkku, kavahda:
Jos aikailet, niin, kautta kunniani
Ja valtasanani, sun surma perii.
(Herttua Fredrik hoviherroineen menee.)
CELIA.
Oi, Rosalinda-parka, mihin menet?
Isiä vaihdetaanko? Ota minun.
Oi, armas, suret enemmän kuin minä.
ROSALINDA.
Mull' enemmän on syytä.
CELIA.
Eikä, serkku.
Iloitse! Etkö tiedä, että herttua
Mun, tyttärens', on karkoittanut?
ROSALINDA.
Ei.
CELIA.
Vai ei? Vai ei? Siis Rosalindalta
Se rakkaus puuttuu, joka sanois sulle,
Ett' yhtä sinä olemme ja minä.
Eroko? Ero meille, armas? Ei!
Hakekoon isä toisen perillisen.
Siis, tuumailkaamme, miten paeta
Ja mihin mennä, mitä ottaa mukaan.
Äl' yksin kohtaloas kantaa pyydä
Ja huolistas mua osattomaks tehdä.
Tuon taivaan kautta, murheistamme valjun,
Sano mitä sanot, minä mukaan käyn!
ROSALINDA.
Mut mihin sitten mennään?
CELIA.
Setäni luokse, Ardennien metsään.
ROSALINDA.
Ah, kuinka vaarallista meille on,
Naisille meille, matkustaa niin kauas!
Voroille kauneus mielemp' on kuin kulta.
CELIA.
Pukeun itse köyhään, halpaan pukuun
Ja umbralla ma keltaan kasvoni.
Tee sinä samoin, niin ei rosvoili' ole
Halua meihin.
ROSALINDA.
Eikö paremp' oisi,
Kun tavallista suuremp' olen minä,
Ett' ihan pukeutuisin mieheksi?
Sorea lyhyt miekka lanteilla,
Kädessä metsäkeihäs; sydämmessä
Vaikk' oiskin hiukan naisen pelkoa,
Ois ulkomuoto sotainen ja karski,
Niinkuin ne monet muutkin akkamiehet
Näöllään uhka-uljuutt' osoittavat.
CELIA.
Ja mikä nimesi, kun olet mies?
ROSALINDA.
Ei huonompi kuin Jupiterin paashin:
Sanoa saat mua Ganymedeeksi.
Mut mitä nimeä sä itse käytät?
CELIA.
Jotakin joka sopii tilaani:
Ei enää Celian, vaan Alienan.
ROSALINDA.
Mut mitä, jospa mukaan vieteltäisi
Isämme hovista tuo narrinparta?
Hän eikö ratoks oisi matkalla?
CELIA.
Avaraan maailmaan hän mua seuraa;
Kyll' yksin häntä kosin. Pois nyt vain
Korumme kokoomaan ja kalleutemme,
Ja parast' aikaa miettimään ja tietä,
Kuink' etsijöiltä turvaan pääsemme.
Siis käykäämme nyt ilman arvelutta
Ei maanpakoon, vaan kohti vapautta.
(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä.
(Karkoitettu herttua, Amiens ja muita ylimyksiä metsästyspuvussa.)
HERTTUA.
Maanpako-kumppanit ja ystävät,
Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?
Tääll' Aatamin vain rangaistuksen tuntee,
Vuos'aikain vaihteet: talven jäiset kourat
Ja myrskyn vonkunan ja ulvonnan,
Mut kun se puree, että vihloo vilu
Ja karmii pintaa, hymyilen ja sanon:
Ei immarrusta tuo; nuo neuvosherrat
Suun sisään mulle sanovat, mik' olen.
Suloinen vastoinkäymisen on hyöty:
Kuin häijy, myrkyllinen rupikonna[3]
Se kalliin kiven päässään tallettaa.
Näin meille, mailman melust' erillään,
Puut puhelee ja lähteet kirjans avaa,
Kivetkin saarnaa; hyvää tääll' on kaikki.
AMIENS.
Pois tät' en vaihtais. Onnellinen te,
Kun onnen kommellukset voitte kääntää
Noin lempeäksi sulokieleksi.
HERTTUA.
Pois tulkaa, mennään riistaa kaatamaan;
Vaikk' onkin sääli, että kailot raukat,
Tään eräkylän kotoasukkaat,
Omalla maallaan väkänuolistamme
Häpäänsä veriin saavat.
1 YLIMYS.
Toden totta,
Se synkän Jaques'nkin käy sydämmelle.
Hän vannoo, että pahemp' olette
Kuin veljenne, jok' ajoi teidät maasta.
Amiens ja minä tänään hänen taakseen
Hiivimme, kun hän lojui tammen alla,
Jok' ikäjuuriansa kurkoittaa
Purosta, joka metsän kautta soljuu.
Nyt siihen peloteltu hirvi-parka,
Ajajan nuolen haavoittamana,
Tul' läähöttämään; ja tuo eläin-parka
Niin syvään toden totta huokailikin,
Ett' ihan katketakseen pingoittui
Sen nahkaturkki; suuret kyynelherneet
Sen viatonta turpaa pitkin ajoi
Toistansa takaa; näin tuo karva-narri,
Jot' yhtenänsä tarkkas synkkä Jaques,
Ripeän puron seisoi reunall' aivan,
Lisäten sitä kyynelin.
HERTTUA.
Ja Jaques
Tuost' eikö näytelmästä saarnaa tehnyt?
1 YLIMYS.
Tuhansin vertauksin. Ensin siitä,
Ett' eläin täysinäiseen virtaan itki:
"Teet, eläin-parka, testamenttis", sanoi,
"Kuin mailman lapset: sille lisää annat,
Joll' on jo kyllin". Sitten, kun se jäänyt
Ol' yksin silkkisistä ystävistään:
"Niin oikein", sanoi hän, "noin seuraparven
Hajoittaa kurjuus!" Lauma huoleton
Juoks ohi kylläisenä, mut ei kukaan
Silmännyt kumppaniin: "Niin", sanoi Jaques,
"Pois juoskaa porvarit, te ihramahat!
Niin' tapa vaatii; miksi katsoisitte
Te tuohon köyhään häverikkö-raukkaan?"
Näin parjaten hän penkoi ytimiltään
Maat, kaupungit ja hovit, jopa kaiken
Tään elämänkin; vannoi että ollaan
Voroja, tyranneja, pahempaakin,
Kun säikytämme elukat, ja lisäks
Ne oman kodin helmaan tapamme.
HERTTUA.
Hän sinne jäikö noihin mietteisiinsä?
2 YLIMYS.
Jäi, itkemään ja tutkistelemaan
Tuot' oihkivata raukkaa.
HERTTUA.
Näytä paikka;
Hän tuossa mielentilass' otollisin
On seuramies: hän älykäs on silloin.
2 YLIMYS.
Ma heti teidät saatan hänen luokseen.
(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Huone hovilinnassa.
(Herttua Fredrik tulee hoviherroineen ja seuralaisineen.)
HERTTUA FREDRIK.
Niin onko, ettei kukaan heitä nähnyt?
Se mahdotont' on: konnat täällä hoviss'
On juoness' olleet heitä auttamassa.
1 HOVIHERRA.
En tiedä ketään, jok' ois häntä nähnyt;
Kamarineitsyensä vuoteelle
Saattoivat hänet, mutta huomenissa
On vuode tyhjä, poissa haltija.
2 HOVIHERRA.
Tuo narri-ryötys, jolle teillä usein
On tapa nauraa, hän on myöskin poissa.
Prinsessan sisäneitsyt, Hesperia,
On tunnustanut salaa kuunnelleensa,
Kuink' ylisteli neiti serkkuineen
Tuon paininlyöjän suloa ja voimaa,
Jok' äsken voitti vankan Charlesin;
Ja luulee että, missä lienevätkin,
Tuo nuori mies on heidän seurassaan.
HERTTUA FREDRIK.
Sana veljelle! Se teiska tuokaa tänne;
Jos hän on poissa, tuokaa tänne veli,
Hän selvän hänest' ottaa saa. Mut joutuin!
Ja urkintaanne älkää hellittäkö,
Vaan kotiin tuokaa hupsut karkurit.
(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Oliverin talon edusta.
(Orlando ja Aadam tulevat vastatuksin.)

ORLANDO. Ken siellä?

AADAM. Te, nuori herraniko? — Jalo herra! Oi, rakas herra! Vanhan Rolandin Ihana muisto! Mitä teette täällä? Miks teill' on hyveet? Miksi kansan lemmet? Miks ylvä, vahva, uljas olette? Miks olitte niin kärkäs voittamaan Tuon kärtyn herttuan vahvaa taistelijaa? Miks maine häti kotiin ennen teitä? Kuink' ette tiedä, että muutamille On vihamiehiks omat avutkin? Niin teidänkin: hyveenne, rakas herra, Pyhiä pettureit' on teitä kohtaan. Oi, tätä mailmaa, missä jalouskin On omistajallensa myrkkyä!

ORLANDO. Mikä hätänä?

AADAM. Voi, onnetonta teitä! Ovia näitä karttakaa: tääll' asuu Hyveenne vihamies tään katon alla. Veljenne — ei, ei veli, sentään poika — Ei poikakaan: tuot' en sen pojaks sano, Jot' olin jo tuon isäks sanoa — On kuullut maineenne, ja aikoo polttaa Tän' yönä talon, jossa nukutte, Ja teidät samassa. Jos pettää tää, Niin koittaa toisin keinoin teidät tappaa. Ma kuuntelin, ja kuulin hankkeensa. Ei ihmismaja tää, vaan teurashuone; Varokaa sitä, peloll' inhokaa.

ORLANDO. Mut mihin sitten mennä, Aadam, mihin?

AADAM. Mihinkä vain, mut milloinkaan ei tänne.

ORLANDO. Kuin? Ruokaniko kerjätä mun pitää, Vai kehnon väkivallan miekallako Kuin rosvo maantiell' elantoni ryöstää? Se tehdä täytyisi, en tiedä muuta; Mut sit' en tee, en, käyköön kuinka käy. Ma ennen kärsin luonnottoman veren Ja verisenkin veljen ilkityöt.

AADAM. Ei, ei! Viissataa kruunua on mulla, Isänne palvelussa palkastani Ne säästin vanhuuteni vaalijaks, Kun heikot raajat herpoo virassa Ja ukko tarpeetonna nurkkaan syöstään. Ne ottakaa! Hän, joka kaarneet ruokkii Ja varpusille hankkii elannon, Hän vanhuuteni turvaa. Tuossa kulta! Kaikk' ottakaa, ja minut käskylääksi. Vireä, vahva olen, vaikka vanha; En nuoruudessa ole vereeni Seannut kuumaa, kiihoittavaa juomaa, En, otsa julkeana, kulkenut Ma heikkouden ja veltostuksen teillä; Siks vanhuuteni kylmä on, mut raitis, Kuin vankka talvi. Minut ottakaa! Jos mitä toimitte ja tarvitsette, Kuin nuorukainen teitä palvelen.

ORLANDO. Oi, hyvä vanhus, sinuss' ihan kuultaa Tuo vanhan ajan harras virkainto, Kun aherrettiin työn, ei palkan vuoksi! Et ole sinä nykyajan laps; Nyt hikoillaan vain oman edun tähden, Ja se kun saavutetaan, kuolee into Sen saavutukseen: niin et ole sinä. Mut, vanhus-parka, kuivaa rankaa vaalit, Jok' ei voi sulle edes kukkaa antaa Sun vaivasi ja hoitos palkaksi. Mut tule, yhdessä siis menkäämme. Ennenkuin kuluu nuoruutesi säästö, On meille tullut pulast' ehkä päästö.

AADAM. Siis matkaan! Viime hengenvetoon asti Ma teitä seuraan luopumattomasti. Kuustoistiaast' oon täällä elänyt, Kahdeksankymment' olen milten nyt. Kuustoistias se onnetarta kyöhää, Kahdeksankymmenissä se on myöhää. Muut' onnelta en pyydä, kunhan vaan Rauhassa velatonna kuolla saan.

Neljäs kohtaus.

Ardennien metsä.
(Rosalinda, pojaksi puettuna, Celia, paimentytöksi
puettuna, ja Siera tulevat.)

ROSALINDA. Oo, Zeus! Mult' elonhenget ihan uupuu!

SIERA. Minä en välitä elonhengistä, kun ei vain koipeni uupuisi.

ROSALINDA. Jos sydäntäni noudattaisin, niin voisin saattaa miehenpukuni häpeään ja itkeä kuin nainen. Mutta minun pitää lohduttaa heikompaa astiaa, sillä takin ja housujen pitää osottaa uljuutta hameen rinnalla. Siis rohkeutta, hyvä Aliena!

CELIA. Älä vihaa kanna; mutta minä en jaksa edemmäksi käydä.

SIERA. Minä puolestani kantaisin ennen vihaanne kuin teitä; vaikk'en tosin raskasta kantaisi, jos teitä kantaisin, sillä luulenpa että kukkaronne on jotenkin kevyt.

ROSALINDA. Niin, tämä on se Ardennien metsä.

SIERA. Niin, nyt olen minä Ardenneissa; sitä suurempi olen narri. Kun olin kotona, niin olin paremmassa paikassa; mutta matkamiehen täytyy tyytyä.

ROSALINDA. Niin, paras tyytyä, hyvä Siera. — Kas, keitä tulee tuossa? Nuori mies ja vanha vakavasti keskustellen.

(Corinnus ja Silvius tulevat.)
CORINUS.
Jos niin teet, niin hän iäksi sun hylkää.
SILVIUS.
Jos tietäisit vain, kuinka häntä lemmin!
CORINUS.
Sen arvaan: kerran lemmin minäkin.
SILVIUS.
Ei, vanha olet, sin' et sitä arvaa,
Vaikk' olitkin niin lempiharras nuorra,
Kuin konsa pieluksella oihkija.
Mut jos sa lemmit niinkuin minä, — vaikka
Niin lempinyt ei varmaan ole kukaan, —
Niin kuinka moneen naurettavaan tekoon
Tää intohimo sinut vietteli?
CORINUS.
Tuhansiin, joita nyt en enää muista.
SILVINUS.
Siis hartaast' oikein lempinyt et ole.
Jos pienintä et muista tyhmyyttä,
Mihinkä lempes on sua houkutellut,
Niin lempinyt et ole;
Jos, niinkuin minä nyt, et kuulijaa
Sa kultas kehull' ole väsyttänyt,
Niin lempinyt et ole;
Jos seuraasi et ole heittänyt
Äkisti, niinkuin nyt mua kiihka käskee,
Niin lempinyt et ole. — Phebe, Phebe!
(Menee.)
ROSALINDA.
Oi, paimen-parka! Haavaasi kun hain,
Niin kovaks onneks omani ma löysin.

SIERA. Ja minä omani. Muistan, kun olin rakastunut, kuinka silloin löin pamppuni rikki kiveen ja sanoin, että pitäköön sen hyvänään siitä, että oli yöllä hiipinyt Hymysen Jaanan tykö; ja muistan, kuinka suutelin hänen karttuaan ja sen lehmän utaria, jota hänen sievät sierottuneet kätensä olivat lypsäneet; ja muistan, kuinka hyväilin herneenpalkoa[4] hänenä, ja otin kaksi hernettä ja annoin ne hänelle takaisin ja sanoin itkevin kyynelin: "pidä nämä minun tähteni". Me uskolliset rakastajat teemme usein kummallisia keikahduksia; mutta niinkuin kaikki luonnostaan on kuolevaista, niin ovat kaikki kuollakseen rakastuneet luonnostaan hassahtaneita.

ROSALINDA. Sinä puhut älykkäämmin kuin mitä itse hoksaat.

SIERA. Minä en koskaan hoksaa omaa älyäni, ennenkuin olen siihen koipeni taittanut.

ROSALINDA.
Zeus, Zeus! Tuon pojan lempi suuri
Mun lempeni on tapaan juuri.

SIERA. Niin minunkin; mutta, minussa se vain on vähän väljähtänyt.

CELIA.
Kysykää joku tuolta mieheltä,
Hän eikö kullast' antais meille ruokaa;
Mult' ihan hiutuu henki.
SIERA.
Kuules, moukka!
ROSALINDA.
Vait, narri! Ei sun sukujasi hän.
CORINUS.
Ken kutsuu?
SIERA.
Parempasi.
CORINUS.
Kovin halvat
Ne muuten oisivatkin.
ROSALINDA.
Vaiti, sanon! —
Hyv' iltaa, ystäväni!
CORINUS.
Hyvää iltaa,
Ylevä herra! Hyvää iltaa kaikki!
ROSALINDA.
Jos, paimen, hyväll' eikä rahalla
Täss' erämaassa mitään saa, niin sano,
Tääll' onko missä levätä ja syödä;
Tää nuori neito, matkast' uupuneena,
Jo nääntyy.
CORINUS.
Kaunis herra, säälin häntä,
Ja soisin, hänen tähtens' enemmän
Kuin itseni, ett' auttaa häntä voisin.
Mut minä olen toisen miehen paimen,
En keritse mä villaa, jota kaitsen,
On isäntäni saita luonteeltaan,
Ja vieraanvaraisuuden töill' ei koita
Hän uivaan valtakuntaa saavuttaa.
Lisäksi töllit, laitumet ja karjat
On kaupan nyt; ja tarhassa ei ole —
Kun itse poiss' on — mitään syödäksenne.
Mut mit' on täällä, sitä katsahtakaa,
Ma terveeks sanon teidät omastakaa.
ROSALINDA.
Ken aikoo laitumet ja karjat ostaa?
CORINUS.
Se nuori paimen, jok' ol' äsken tässä;
Mut hänen mielens' ei nyt kaupoiss' ole.
ROSALINDA.
Ma pyydän, jos ei väärin lie, ett' ostat
Nuo töllit, laitumet ja karjat sinä;
Rahoja meiltä kauppahinnaks saat.
CELIA.
Ja lisää palkkaa. Miellyn tähän paikkaan:
Tääll' elämäni viettää tahtoisin.
CORINUS.
Tää kaikk' on kaupan, se on varma vissi.
Mua seuratkaa; jos sitten miellyttää
Maat, tuottehet ja elintavat täällä,
Niin rupeen rengiksenne suoraa kättä
Ja teen rahoillanne kaupat empimättä.
(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Amiens, Jaques ja muita.)

AMIENS (laulaa):

Jos alla lehmuksen
Levätä mielii ken
Ja kilpaa linnun kanssa
Livertää laulujansa,
Niin tänne tervehdin häntä:
Tääll' ainoat
On vainoojat
Vain talvi ja lumiräntä.

JAQUES. Lisää, lisää! Lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Se tekee teidät vain raskasmieliseksi, herra Jaques.

JAQUES. Olen siitä kiitollinen. Lisää! Lisää, olkaa hyvä! Minä voin imeksiä laulusta raskasmielisyyttä niinkuin kärppä imeksii munia. Lisää, lisää, olkaa hyvä!

AMIENS. Ääneni on sorruksissa; en voi sillä teitä miellyttää.

JAQUES. En pyydäkään, että minua miellyttäisitte; pyydän vain että laulatte. Jatkakaa, jatkakaa: toinen stroofi! Stroofeiksihan niitä sanotte, vai mitä?

AMIENS. Niinkuin tahdotte, herra Jaques.

JAQUES. Minä niiden nimistä viisi: eivät ole minulle mitään velkaa. Laulatteko?

AMIENS. Enemmän teidän pyynnöstänne kuin omaksi huvikseni.

JAQUES. Hyvä! Jos koskaan kiitän ketään ihmistä, niin teitä kiitän. Se, mitä komplimangiksi sanotaan, on niinkuin kahden marakatin imartelua; ja kun joku minua sydämmestään kiittää, on niinkuin olisin viskannut hänelle rovon ja hän siitä antaisi minulle kerjurin kost'jumalan. Kas niin, lauletaan nyt; ja joka ei tahdo, pitäköön suunsa!

AMIENS. No niin, laulan laulun loppuun. — Miehet, kattakaa sill'aikaa pöytä: herttua haluaa juoda tämän puun alla. — Hän on koko päivän ollut teitä etsimässä.

JAQUES. Ja minä olen koko päivän ollut häntä paossa. Hän on liian viisasteleva minun seurakseni. Minä ajattelen yhtä paljon asioita kuin hänkin; mutta minä kiitän Jumalaa, enkä nosta niistä mitään melua. — Noh, liirutellaan, kaikki yhtenä!

KAIKKI (laulavat):

Ken kaihtaa kunniaa
Ja rauhaa rakastaa
Ja itse kyntää, kaivaa
Ja leipäns' irti vaivaa,
Mä tänne tervehdin häntä:
Tääll' ainoat
On vainoojat
Vain talvi ja lumiräntä.

JAQUES. Minä annan teille samalle nuotille värssyä, jonka eilen tekaisin runollisen taipumukseni uhalla.

AMIENS. Ja minä sen laulan.

JAQUES. Se kuuluu näin:

Jos missä töllöttää
Mokoma aasinpää,
Jok' älliensä vuoksi
Pois onnenmailtaan juoksi,
Duc ad me, duc ad me, duc ad me!
Niit' enemmän
Tääll' on kuin hän,
Hänt' älliöjoukkohon tervehdän.

AMIENS. Duc ad me, mitä se on?

JAQUES. Se on kreikkalainen loihtusana, jolla narreja manataan piiriin. Nyt menen nukkumaan, jos voin; jos en voi, niin sadattelen kaikkia Egyptin esikoisia.[5]

AMIENS. Ja minä menen etsimään herttuaa; ruoka on valmis.

(Menevät eri taholle.)

Kuudes kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Orlando ja Aadam tulevat.)

AADAM. Rakas herra, edemmäksi en jaksa kulkea. Ah, kuolen nälkään! Tuohon heittäydyn maahan ja otan hautani mittaa. Hyvästi, hyvä herra!

ORLANDO. Mitä nyt, Aadam? Eikö enempää miehuutta sinussa? Elä vielä hetkinen; virkisty hetkeksi; hilvisty hetkeksi. Jos tässä jylhässä metsässä on mitään otusta, niin tulen joko itse sen ruoaksi tai tuon sen ruoaksi sinulle. Luulosi on lähempänä kuolemaa kuin voimasi. Minun tähteni rohkaise mieltäsi; pidä kuolema matkan päässä vielä hetkinen; tulen heti paikalla takaisin, ja jos en tuo mukanani sulle jotakin syötävää, niin annan sulle luvan kuolla; mutta jos kuolet ennenkuin tulen, niin pidät pilkkanasi vaivojani. Kas niin, nyt näytät iloiselta; ja minä tulen heti paikalla takaisin. — Mutta tässähän makaat ihan tuulen suussa: annahan, niin kannan sinut suojaisempaan paikkaan, ja sinä et tule kuolemaan ruoan puutteesta, jos vain on elävää olentoa tässä erämaassa. Rohkeutta, hyvä Aadam!

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää.
(Pöytä katettuna. Herttua, Amiens, hoviherroja ja
palvelijoita tulee.)
HERTTUA.
Pedoksi varmaankin on muuttunut,
Hänt' ihmishahmossa ei löydä mistään.
1 HOVIHERRA.
Vastikään oli täällä, iloissaan,
Kun kuuli laulua.
HERTTUA.
Jos lauluhartaaks
Mokoma rääkylintu rupeaa,
Niin pian syntyy sfeereiss' epäsointaa. —
Tavata tahdon häntä; hakuun menkää.
1 HOVIHERRA.
Hän säästää multa vaivat, tulee itse.
(Jaques tulee.)
HERTTUA.
No, herraseni? Onko tämä laitaa,
Teit' etsiä ett' täytyy ystäväinne?
Mik' on? Te iloiselta näytätte.
JAQUES.
Oi, narri, narri! — Metsäss' yhdyin narriin
Niin, kirjonarriin, — kurjaa maailmaa! —
Niin totta kuin ma elän, yhdyin narriin!
Hän loikoi lekotellen auringossa
Ja sätti onnetarta kelpo sanoin,
Valituin sanoin, — niin, tuo kirjonarri.
"Huomenta, narri", sanoin. "Ei", hän sanoi,
"En ole narri, kunnes onni siunaa."
Sitt' otti päiväkellon taskustaan,
Sit' ulein silmin katseli ja sanoi
Juur' älykkäästi: "Kymmenen on kello;
Näin näemme", sanoi, "kuinka aika luistaa:
Se oli tunti sitten yhdeksän,
Ja tunnin päästä on se yksitoista;
Näin hetki hetkelt' yhä kypsymme,
Näin hetki hetkelt' yhä mätänemme;
Ja se sen virren loppu." Näin kun kuulin
Tuon kirjonarrin aikaa arvioivan,
Niin keuhkon' alkoi laulaa kukkokiikaa,
Siit' että narrit noin on syvälliset;
Ja narrin kellon jälkeen tunnin siinä
Ma nauroin yhtenään. — Oi, kelpo narri!
Ylevä narri! Narrin puku paras!
HERTTUA.
Ken on se narri?
JAQUES.
Jalo, kunnon narri!
Hovimies on ollut; sanoo, että naisill'
On lahja ymmärtää se, jos vain kauniit'
Ovat ja nuoria. Hän aivonsa,
Jotk' ovat kuivat niinkuin kyrsän tähteet
On matkan jälkeen, kummaa mietekamaa
On täyteen sullonut, ja sitä sitten
Muruittain jakaa. — Oi, ett' oisin narri!
Himoitsen kirjopuvun kunniaa.
HERTTUA.
Sen saat.
JAQUES.
Se ainoa on toivoni;
Kun te vain tiedostanne kitkette
Sen väärän luulon, joka siinä versoo:
Ett' olen viisas. Vapauden vain tahdon,
Niin täyden vallan puhaltaa kuin tuuli,
Kehenkä tahdon: se on narrin oikeus;
Ja jota enin hulluuteni ruoskii,
Sen täytyy enin nauraa. Miksi niin?
Se "miksi" selvä on kuin kirkkotie:
Se, jota narri viisaudellaan vitsoo,
On perin narri, jos on iskusta
Hän tietävinään, vaikka kirveltäiskin;
Näet, muuten narrin summaletkaukset
Vois viisaan pöhköyden paljastaa.
Hoi, narrin puku mulle! Jos saan luvan
Puhua vapaasti, niin mailman ruumiin
Rumasta saastasta ma perin perkaan,
Jos vaan se kiltist' ottaa rohtoni.
HERTTUA.
Hyi suas! Tiedän mitä tekisit.
JAQUES.
No, pahus, mitä parempaa kuin hyvää?
HERTTUA.
Pahimman synnin, syntiä kun moitit.
Sin' olet itse ollut irstainen,
Niin hillitön kuin itse pedon kiima.
Ja kaikki paisumat ja mätähaavat,
Joit' olet vapaudessas hankkinut,
Ne koko maailmaan nyt levittäisit.
JAQUES.
Haa! Kuka saarnaa ylpeyttä vastaan
Ja sillä hosuu yksityistä vain?
Se eikö nouse, paisu niinkuin meri,
Siks kunnes viimein lamaantuu ja laskee?
Ket' yksityistä porvar'rouvaa sätin.
Jos sanon että porvar'rouvan halvoill'
On hartioilla valtain prameus?
Ken sanoo minun häntä tarkoittaneen,
Jos naapurin on vaimo niinkuin hän?
Tai alhaisinkin palkkamies jos sanoo:
"En sinun varoillasi komeile",
Mun luullen häntä sättineen, sill' eikö
Vain näytä ett' on, niinkuin sanoin, narri?
Vai eikö? Mitä! Näyttäkää siis, missä
Hänt' olen loukannut; jos oikein puhuin,
Niin loukkaa itse itseään; jos väärin,
Niin lentää moitteeni kuin metsähanhi
Ja kehenkään ei koske. — Kuka tuo?
(Orlando tulee miekka paljastettuna.)
ORLANDO.
Seis! Heitä syönti!
JAQUES.
Viel' en ole syönyt.
ORLANDO.
Et saakaan, kunnes puutteen ensin täytät.
JAQUES.
Mitäpä rotua tuo kukko lie?
HERTTUA.
Mies, puutteesiko noin sua rohkaisee?
Vai niinkö hyvää tapaa ylenkatsot,
Ett' olet höyliydestäkin köyhä?
ORLANDO.
Ens' arvelunne sopii. Kovan onnen
Okainen tutkain höyliyden verhon
Minulta riisti; ihmisistä tulen
Ja tunnen tapoja. Seis, sanon minä!
Ken koskee noihin hedelmiin, ma kunnes
Tydytän tarpeeni, on kuolon oma.
JAQUES.
Jos teit' ei tydyttää voi järjellä,
Niin kuolla täytyy mun.
HERTTUA.
Mit' aiotte?
Enemmän ystävällisyys kuin pakko
Meit' ystävällisyyteen pakottaa.
ORLANDO.
Min' olen kuolla nälkään, tahdon ruokaa.
HERTTUA.
No, tervetullut! Istukaa ja syökää!
ORLANDO.
Noin ystävällinenkö? Anteeks suokaa:
Ma luulin kaikki täällä raakalaisiks,
Ja siksi jyrkän käskevänä näin
Täss' esiinnyin. Mut kuka lienettekin,
Jok' erämaassa tässä autiossa
Ja synkkäin aarnipuiden varjossa
Hitaillen verkat hetket kulutatte;
Jos ootte paremmilla päivill' ollut,
Siell' ollut, missä kellot kirkkoon kutsuu,
Pidoissa ollut hyväin ihmisten,
Pyhinnyt kyyneleitä silmistänne
Ja saanut sekä suonut sääliä,
Niin lempeys täss' olkoon ainut pakko;
Punastun vain ja kätken miekkani.
HERTTUA.
Niin totta paremmill' on päivill' oltu,
On kirkkoon pyhät kellot kutsuneet,
Pidoissa hyväin ihmisten on oltu
Ja vedet kuivattu, joit' armon sääli
On silmistämme irti herutellut.
Siis kaikess' ystävyydess' istukaa
Ja mielist' ottakaa, mit' antaa voimme,
Jos sillä täyttää voitte puutteenne.
ORLANDO.
Vaan hetkeks ruokailunne jättäkää;
Kuin hirvi ensin vasikkani haen
Ja sitä ruokin. Tuoll' on vanhus-raukka,
Mi jäljessäni monta raskast' askelt'
On ratki-rakkaudesta vaapertanut;
Hän kunnes ravittu on, jota painaa
Ikä ja nälkä, kaksi kovaa vaivaa,
Min' en syö palaakaan.
HERTTUA.
Mies tuokaa tänne;
Me odotamme, kunnes palaatte.
ORLANDO.
Suur' kiitos; siunaus teille lohdustanne!
(Menee.)
HERTTUA.
Näet, ett'ei meitä yksin turma kohtaa:
Isolla mailman näyttämöll' on paljon
Surullisempaa nähtävää kuin tällä
On meidän lavallamme.
JAQUES.
Koko mailma
On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki
Siin' esiintyvät; kukin tulee, menee;
Jokaisell' eläissään on monta osaa
Täss' seitsenosaisessa näytelmässä.
Ensinnä lapsi syliss' imettäjän
Inuu ja ähkyy; sitten koulupoika,
Suu irvissä ja kirjat kainalossa,
Ja silmät aamupuhtaat, hitaast' astuu
Kuin raakku kouluun; sitten rakastaja
Kuin uuni hohkaa kaihovirsiä
Henttunsa näköpäistä; sitten solttu,
Sadatus suussa, pörröinen kuin karhu,
Halukas riitaan, arka arvostaan,
Tavoittain mainetta, tuot' ilmakuplaa,
Kanuunain suusta; sitten tuomari,
Kukoilla lihotettu pullovatsa,
Katsanto tuima, sievä leikkoparta,
Pää täynnä sääntöjä ja pykäliä.
Hän poistuu; kuudes ikäkausi tulee:
Sukissa, halatissa, laiha raukka,
Nenällä lasit, laukku kupeella,
Jalassa nuorten päiväin säästöhousut,
Juur' laajat lanteille jo kuihtuneille;
Matala basso-ääni, muuttuneena
Taas lapsen diskantiks, soi piipittäen
Ja värähdellen. Viime-näytös vihdoin
Ja tämän vaiherikkaan jutun loppu,
On toinen lapsuus, muisto mennyttä.
Ja samoin näkö, maku, hampaat, kaikki.
(Orlando palaa, mukanaan Aadam.)
HERTTUA.
Terveeksi! Pöytään arvon taakkanne
Nyt tuokaa.
ORLANDO.
Kiitän hänen puolestaan.
AADAM.
Se onkin tarpeen: minä itse tuskin
Puhua voin ja kiittää puolestani.
HERTTUA.
Terveydeksenne syökää! Viel' en teitä
Ma häiri kysymällä vaiheitanne. —
Nyt musiikkia! Laula, hyvä serkku!

AMIENS (laulaa):

Riehu, talvi, ja myrsky, soi,
Niin kylm' et olla voi
Kuin kiittämättömyys;
Sun tuima viimas niin
Ei vihlo ytimiin
Kuin viekas ystävyys.
Hei, laula, heleijaa, kun tuuli se heijaa,
Vaikk' unta on lempi ja ystävät peijaa!
Hei, tuuli se heijaa,
Hei, laula, heleijaa!

Pure, pure, sa pakkassää,
Niin siit' ei haavaa jää,
Kuin ystävä jos lyö;
On iskus lievemmät,
Sun viimas jäätävät
Niin sydäntä ei syö.
Hei, laula, heleijaa, kun tuuli se heijaa,
Vaikk' unta on lempi ja ystävät peijaa!
Hei, tuuli se heijaa,
Hei, laula, heleijaa!

HERTTUA.
Jos poika liette kelpo Rolandin,
Niinkuin vastikään mulle kuiskasitte,
Ja niinkuin silmänikin todistaa,
Kun kuvansa näen teissä elävänä,
Niin, tervetullut! Minä herttua olen,
Isänne ystävä. Mut lisää halaan
Ma kuulla luolassani. — Vanhus hyvä,
Niin tervetullut kuin sun herrasikin! —
Varoen taluttakaa. — Käsi tänne,
Ja kertokaa nyt vaiheet elämänne.
(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Huone hetttuan hovissa
(Herttua Fredrik, Oliver ja seuralaisia tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Sen jälkeen hänt' et nähnyt? Mahdotonta!
Jos suurin hyveeni ei olis armo,
Niin kaukaa koston esinett' en etsis,
Kun sinä paikall' olet. Mutta varo!
Hae veljesi, vaikk' oisi missä hän,
Hae kynttilällä, vuoden kuluessa
Tuo hänet kuolleena tai elävänä,
Tai näille maille älä koskaan palaa
Täält' elantoas etsimään. Sun maasi
Ja mit' on muuta omaa sinulla
Ja arvokasta, meidän omaks joutuu,
Siks kunnes veljes suu sun vapauttaa
Kaikesta, mistä epäillyt sua olen.
OLIVER.
Oi, mieleni jos tässä tietäisitte!
En veljeäni rakastanut koskaan.
HERTTUA FREDRIK.
Sen suuremp' olet konna. — Ovest' ulos!
Ja käskekäätte ryöstömiesten hältä
Maat, konnut ottaa takavarikkoon;
Se tehkää joutuin. Viekää hänet pois!
(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Ardennien metsä.
(Orlando tulee, paperi kädessä.)
ORLANDO.
Tuoss' olkoon lemmen viesti, värssyt nuo!
Kolmasti kruunattu yön kuningatar,
Kalpeilta mailtas kaino katse luo
Nimeen, jok' eloni on haltijatar.
Rosalinda! Kirjani on nämä puut,
Ma niiden kuoreen sydämmeni uurran,
Niin että tajuisivat kaikki muut
Sun suloutes, jost' onneni ma juurran.
Nyt toimeen! Joka puu tuon nimen soman
Saa omakseen, tuon kainon, verrattoman.
(Menee.)
(Corinnus ja Siera tulevat.)

CORINUS. No, kuinka teitä tämä paimenelämä miellyttää, herra Siera?

SIERA. Totta puhuen, paimen hyvä, siihen itseensä katsoen, on se elämä kylläkin hyvä, mutta siihen katsoen, että se on paimenelämää, on se joutavaa. Siihen katsoen, että se on yksinäistä, on se mukiin menevää, mutta siihen katsoen, että se on eristettyä, on se elämä sangen kurjaa. No niin, siihen nähden, että se on maalla, se minua miellyttää, mutta siihen nähden, että se ei ole hovissa, on se ikävää. Mikäli se on säästeliästä, on se hyvin minun mieleni mukaista; mutta mikäli se on vähän niinkuin niukanpuoleista, on se minulle sangen vastenluontoista. Onko sinussa, paimen, filosohvin vikaa?

CORINUS. Eipä juuri; sen vain tiedän, että jota sairaampi ihminen on, sitä pahemmin hän voi, ja kellä ei ole rahaa, tavaraa ja tyytyväisyyttä, siltä puuttuu kolme hyvää ystävää; että veden on tapa kastella, ja tulen polttaa; että hyvillä syöttömailla tulee lampaat lihavia, ja että yö pääasiassa johtuu päivän puutteesta; että se, joka luonnon tai taidon kautta ei ole ymmärrykseen tullut, saa päivitellä kasvatustaan, taikka on hän perin tuhmaa sukujuurta.

SIERA. Siinäpä oikein luonnon filosohvi! Oletko, paimen, koskaan ollut hovissa?

CORINUS. En tosiaankaan.

SIERA. Silloin sinä joudut kadotukseen.

CORINUS. En toki, toivon, —

SIERA. Totisesti, kadotukseen, niinkuin huonosti käristetty muna, toinen kylki kärventynyt.

CORINUS. Siitäkö, etten ole hovissa ollut? Sanokaa syy.

SIERA. No, jos et koskaan ole hovissa ollut, niin et koskaan ole nähnyt hyviä tapoja; jos et koskaan ole hyviä tapoja nähnyt, niin ovat sinun tapasi pahoja, ja kaikki paha on syntiä, ja synti vie kadotukseen. Sinä olet arveluttavassa tilassa, paimen.

CORINUS. En vähääkään, Siera. Ne, mitkä ovat hyviä tapoja hovissa, ne ovat naurettavia maalla, niinkuin maalaistavat ovat hovissa pilkanalaiset. Sanottehan että hovissa ette kumarra, vaan suutelette omaa kättänne; semmoinen kohteliaisuus olisi epäsiistiä, jos hovilaiset olisivat paimenia.

SIERA. Todista se, lyhykäisesti; todista.

CORINUS. No, mehän aina pitelemme uuhiamme, ja niiden villa on rasvainen, niinkuin tiedätte.

SIERA. No, eikö sitten hovilaisen kädet hikoile? Ja eikö se uuhen rasva ole yhtä terveellistä kuin ihmisen hiki? Typerää, typerää! Parempia todisteita, parempia!

CORINUS. Sitä paitsi, kätemme ovat karkeat.

SIERA. Sitä paremmin huulenne ne tuntevat. Taaskin typerää! Tepsivämpiä todisteita! Noh!

CORINUS. Ja ne ovat usein tervassa lammasten laastaroimisesta; ja tahtoisitteko että suutelisimme tervaa? Hovilaisten kädet hajahtavat myskiltä.

SIERA. Perin typerä mies! Sinä matojen ruoka, hyvään lihakappaleeseen verrattuna! — Ota viisailta oppia ja ajattele: myski on huonompaa sukuperää kuin terva, vain kissan ruokotonta vuotoa. Parempia todisteita, paimen!

CORINUS. Teidän älynne on liian hovimaista minulle; siinä minä pysyn.

SIERA. Niin kadotuksessako? Jumala auttakoon sinua, tyhmeliini! Jumala ymmärryksesi avatkoon! Sinä olet heikko.

CORINUS. Hyvä herra, minä olen kunniallinen työmies; ansaitsen itse ruokani ja vaatteeni; en vihaa ketään, en kadehdi kenenkään onnea, iloitsen muiden menestyksestä ja tyydyn omiin huoliini; ja suurin ylpeyteni on nähdä lammasteni syövän ja karitsaini imevän.

SIERA. Taaskin typerä synti, kun viette uuhet ja jäärät yhteen, ettekä häpeä hankkia elatustanne elukkain parittelulla; rupeatte parinhankkijaksi kellokas-pässille ja heitätte suvikuntaisen uuhen vanhan sarvipään, vääräsäärisen jäärän valtaan, vastoin kaikkia avioliiton lakeja. Jos et sinä siitä joudu kadotukseen, niin ei itse paholainenkaan huoli paimenista; en tiedä muuten, kuinka siitä pääsisit.

CORINUS. Tuossa tulee nuori herra Ganymedes, uuden emäntäni veli.

(Rosalinda tulee, lukien paperilehteä.)
ROSALINDA.
"Jos helmist' etsit kallihinta,
On kalliin helmi Rosalinda.
Kautt' ilmain Zephyr sulorinta
Nimeäs kantaa, Rosalinda.
Mitä ihaat ihaninta.
Kaikki voittaa Rosalinda.
Halpa kauniimmankin hinta,
Kallis vain on Rosalinda."

SIERA. Tuommoisia riimejä minä voisin teille ladella kahdeksan vuotta yhtämittaa, päivällis-, illallis- ja makuuaikaa lukuun ottamatta: niinhän ne hölkkäävät perätoukuria kuin voimuijat torille.

ROSALINDA.
Mene, narri!
SIERA.
Niinkuin esimerkiksi:

Tevanaan on tarvaan inta,
Miestä halaa Rosalinda.
Orhin sitoo marhaminta,
Pojat kiehtoo Rosalinda.
Huumaava on päivänrinta,
Huumaavampi Rosalinda.
Heinää kootaan tuoksuvinta,
Rukoon lyödään Rosalinda.
Pähkinäss' on kova pinta,
Kovempi on Rosalinda.
Kallis kauniin ruusun hinta,
Kalliimpi on Rosalinda.

Tämä on oikein sitä väärää runolaukkaa. Miksi te mokomalla ratsastatte?

ROSALINDA. Vaiti, sinä tyhmä narri! Löysin ne puusta.

SIERA. Totisesti, se puu kasvaa huonoja hedelmiä.

ROSALINDA. Panen siihen teistä oksan, niin silloin se kasvaa koiranpuuta, ja silloin saadaan aikaisia hedelmiä; sillä teidän kompanne mätenevät, ennenkuin ovat puolikypsiä, ja se on se koiranpuun oikea ominaisuus.

SIERA. Te sen sanoitte; mutta oliko se viisasta vai ei, sen päättäköön metsä.

ROSALINDA. Vait! Tuossa tulee sisareni, lukien hänkin. Pois syrjään!

(Celia tulee, lukien paperilehteä.)

CELIA.

"Miks ei metsäll' oisi kieltä,
Vaikk' on tämä erämaa?
Joka puulle annan mieltä
Sanojani julistaa.
Toiset kertoo, kuink' on vaan
Ihmis-elo lyhyt hetki,
Tuskin ehtii vaaksaakaan,
Kun jo päättyy elonretki.
Toiset kertoo, kuinka hoppuun
Valat rikkuu ystäväin.
Mutta joka säkeen loppuun,
Kaunihimpaan oksaan näin
Rosalindan nimen kaivan,
Lukija ett' oivaltaa,
Kuinka kaikki lahjat taivaan
Pienoiskuva tallettaa.
Siksi taivas luonnon luoda
Käski yhden olennon,
Sille kaikki sulot suoda.
Kohta kuva valmis on:
Helenan on poski vieno.
Cleopatran ylpeys,
Atalantan äly hieno,
Ja Lucretian siveys.
Näin on saanut Rosalinda,
Mitä muill' on kaunihinta,
Silmät, sydämmen ja suun
Ynnä monen sulon muun.
Niin taivas neuvoissansa päätti,
Ja minut hälle orjaks saatti."

ROSALINDA. Oi, hyvä Jupiter! — Kuinka pitkäpiimäisellä lemmensaarnalla olet seurakuntaasi väsyttänyt, etkä edes huutanut: "kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset!"

CELIA. Mitä? Seläntakaisiako? — Paimen hyvä, poistu hetkeksi. — Sinä myöskin, poika.

SIERA. Tule pois, paimen; peräytykäämme kunnialla, vaikkei juuri pillinemme ja pussinemme, niin ainakin kiluinemme ja kaluinemme.

(Corinnus ja Siera menevät.)

CELIA. Kuulitko sinä nuo runosäkeet?