OTHELLO

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1884.

Näytelmän henkilöt:

VENETIAN DOGI. BRABANTIO, senaattori. Toisia senaattoreita. GRATIANO, Brabantion veli. LODOVICO, Brabantion sukulainen. OTHELLO, maurilainen ylimys, Venetian valtion palveluksessa. CASSIO, hänen luutnanttinsa. JAGO, hänen vänrikkinsä. RODRIGO, venetialainen ylimys. MONTANO, Kypron maaherra. Narri, Othellon palveluksessa. DESDEMONA, Brabantion tytär, Othellon puoliso. EMILIA, Jagon puoliso. BIANCA, Cassion lemmikki. Merimiehiä, sanansaattajia, airut, sotaherroja, ylimyksiä, soittoniekkoja ja palvelijoita.

Tapahtumapaikka: ensimmäisessä näytöksessä Venetia, seuraavissa Kypron satama.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Venetia. Katu. Rodrigo ja Jago tulevat.

RODRIGO. Vait! Mitä puhut! Kovin se mua loukkaa, Jos, Jago, sua, jok' omanasi käytät Mun kukkarotani, noin kohdellaan.

JAGO. Mut, hitto vieköön, ettehän mut kuule! Jos tuommoista ma koskaan uneksinkaan, Niin kammokaa mua.

RODRIGO. Kerroithan sa mulle Vihaavas häntä.

JAGO. Jos en sitä tee, Niin inhokaa mua. Kolme mahtimiestä Aneli, lakki kourass', että tekis Mun luutnantikseen hän, — niin mies kuin olen, Kykyni tunnen: täyttää voin sen paikan. Mut oikkupäisenä ja ylpeänä Hän heitä kiertää pöyhkeill' estetyillä, Joit' inhoittavin sotalausein höystää; Ja päätteeks, anojille kiellon antaa; Sill', "uskokaa", hän sanoi, "Valinnut sotaherrani jo olen". Ja ken se oli tuo? Niin, aatelkaapas, suuri laskuherra, Florensilainen, eräs Michael Cassio, Mies tuiki rakastunut pulskaan naikkoon; Ei kenttäjoukkoj' ole johtanut hän, Enemmän sotarinnast' ei hän tiedä Kuin kehruutyttö; kaikk' on kirjan mukaan, Jost' yhtä hyvin kielipalko neuvos Rupattaa osaa; lorua sen miehen On sotatiedot, kokemusta vailla. Sai paikan tuo, ja mun — jonk' arvon nähnyt Hän Rhodoss' on ja Kyprossa ja muissa Niin pakanain kuin kristittyjen maissa — Tuo "debet-kredit" pitää tuulen alla; Numeromiesi tuo, hän — onneks olkoon! — Nyt luutnantt' on, ja minä, herra nähköön, Vaan hänen Mustuutensa vänrikki!

RODRIGO. Sen pyövel' ennen oisin, jumaliste!

JAGO. Ei auta; se on virka-uran kirous: Ylennykseen vie suositus ja armo Eik' etuoikeus, jonka mukaan toinen Edeltäjänsä perii. Tuomitkaa nyt, Mist' olen velkapäänä maurilaista Rakastamaan.

RODRIGO. Ma hänt' en palvelis.

JAGO. Oi, huolet' olkaa; häntä palvelenkin Vaan kostuakseni. Me emme kaikki Voi herroj' olla, eikä kaikki herrat Voi uskotuita palvelijoita saada. On moni nöyrä, köyryselkä raukka, Jok', orjankahleisiinsa ihastunna, Jatustaa aikansa, kuin herran aasi, Rehusta vaan, ja vihdoin hyljyks joutuu. Hyi, moista rehti-elukkaa! Taas toisill' On katsanto ja ulkomuoto nöyrä, Mut sydän kiintynyt on itsehensä; Isäntiään he näöks palvelevat Ja voivat hyvin, ja kun täys' on tasku, He herroj' ovat. Moisill' ymmärryst' on; Tuot' olen karvaa minä, sen ma myönnän. Kah, ystävä, niin totta kuin Rodrigo Te olette, jos mauri oisin, Jagon' En olla tahtois. Häntä palvellessa Vaan itseäni palvelen; en lemmest', En ystävyydestä, sen tietköön taivas, Mut näöks vaan ja omaks hyödykseni. Jos, nähkääs, ulkomuodossani koskaan Sydämen tosi-olento ja laatu Ilmaantuis, olis aika silloin kantaa Hihalla sydän, jossa sitä naakat Hakata sais. En ole mikä olen.

RODRIGO. Kuin suuri on sen turpahuulen onni, Jos hänet saa hän!

JAGO. Herättäkää isä, Vainotkaa miestä, myrkyttäkää naute; Asia huutoon, heimo ilmiraivoon! Vaikk' Eedenissäkin hän asuis, purkoot Hänt' itikat! Jos ilolt' ilo tuntuu, Sekoittakaa sen verran tuskaa siihen, Ett' osan karvastaan se kauhduttaa!

RODRIGO. Täss' isä asuu; äänehen ma huudan.

JAGO. Mut hirveällä tuskan ulvonnalla, Kuin suurissa on kaupungeissa laita, Kun äkist' yöllä tulipalo uhkaa.

RODRIGO. Brabantio, hoi! Signor Brabantio, hoi! hoi!

JAGO. Herätkää, hoi, Brabantio! Varkaita, varkaita! Hoi, huonettanne Varokaa, tytärtänne, kirstujanne! Varkaita, varkaita!

(Brabantio ilmestyy ylhäälle ikkunaan.)

BRABANTIO. Mik' on noin hirveähän meluun syynä? Mik' on nyt hätä?

RODRIGO. Onko perehenne Kotona kaikki?

JAGO. Lukossako ovet?

BRABANTIO. No kuinka niin?

JAGO. Olette ryöstetty. Pukeukaa joutuun, hitto vie! Pois puolet On sielustanne, sydän pirstaleina. Nyt, juur' nyt vanha musta jäärä astuu Valkoista uuhtanne. Oi, nouskaa, nouskaa! Hereille korrostajat, kello soimaan! Tekeepi piru teidät tuoraks muuten. Nouskaatte, sanon!

BRABANTIO. Mitä? Miss' on järkes?

RODRIGO. Arvoisa herra, äänen' on kai tuttu?

BRABANTIO. Ei; ken se on?

RODRIGO. Rodrigo nimeni.

BRABANTIO. No, sitä kirotumpi! Kielsinhän, Ett'et sais koskaan ovelleni tulla. Olethan suoraan sanovan mun kuullut: Tytärtäni et saa; ja nyt kuin hullu, Ahmattuna ja viinan vimmassa, Täynn' ilkeätä koiruutta, sa tulet Ja rauhan multa ryöstät.

RODRIGO. Herra, herra!

BRABANTIO. Mut tuntoni ja arvoni, se tiedä, Voi tekos tehdä sulle katkeraksi.

RODRIGO. Tyyn' olkaa!

BRABANTIO. Mitä ryöstöstä sa haastat? Venetiass' ollaan nyt; ei metsätölli Mun taloni ole.

RODRIGO. Arvoisa Brabantio, Suorassa, puhtaass' aikehessa liikun.

JAGO. Tuhat tulimmaista! Te, herra, olette niitä, jotka eivät Jumalata tahdo palvella, vaikka perkele käskis. Kun tulemme ja teemme teille hyvän työn, pidätte meitä riitapukareina; tahdotte tyttärenne antaa barbarialaisen oriin astuttavaksi; tahdotte että lapsenne lapset teille hirnuisivat, tahdotte saada konkareita langoiksenne ja ravureita orpanoiksenne.

BRABANTIO. Ken olet sinä, rietas herjaaja?

JAGO. Mies, joka tulen teille kertomaan, että tyttärenne ja mauri par'aikaa leikkivät "kaksiselkäistä".

BRABANTIO. Sin' olet konna.

JAGO. Ja te — senaattori.

BRABANTIO. Tuon sinä vastaat; tunnen sun, Rodrigo.

RODRIGO. Ma kyllä kaikkeen vastaan. Mutta kuulkaa; Jos teidän tietenne ja luvallanne — Jolt' aivan näyttää — kaunis tyttärenne, Näin synkkään kesk'-yön aikaan — turvanansa Ei paremp' eikä pahempi kuin halpa, Rahalla saatu gondolieri — viedään Himokkaan maurin ruokottomaan helmaan; Jos sen te tiesitte ja hyväksyitte, On loukkauksemme julkea ja raaka. Mut jos sit' ette tienneet, silloin syyttä Torutte meitä, tuntoni sen sanoo. Niin säädyttömäks älkää mua luulko, Ett' ilvehtisin näin ma arvollanne. Jos teilt' ei lupaa tyttärenne saanut, — Sen sanon vielä, — suur' on hänen syynsä. Kun sulon, älyn, rikkauden ja onnen Näin uhraa vierahalle seikkailijalle, Maankulkurille. Hankkikaapa varmuus: Jos huoneessaan tai taloss' on hän vaan, Lain kova koura rangaiskoon mua siitä, Ett' teitä petin näin.

BRABANTIO. Tult' iskekää! Minulle tuohus! — Väki valvehille! — Tää tapaus uneheni vivahtaa; Sen pelkkä uskominen mun jo murtaa. — Hoi, tulta, tulta, kuulkaa!

(Poistuu.)

JAGO. Hyvästi! Mun täytyy mennä: hyödyllist' ei liene Eik asemani mukaist' esiin nousta Othelloa vastaan, — niinkuin minun täytyy, Jos tänne jään; — ei valtio, sen tiedän — Alentavaa vaikk' onkin tämä hälle — Voi häntä jättää; syyt niin tärkit tänne Anoneet hänt' on Kypron sotaa varten, Jok' edess' on nyt, — että, vaikka kuolis, Niin sopivaa, kuin hän on, siihen toimeen Ei saata löytää. Siihen nähden, vaikka Hänt' inhoan kuin tuskaa helvetin, Mun sentään, hengenpiteen vuoksi, täytyy Uskollisuuden lippu nostaa: merkki, Jok' on vaan merkki. Varmaan häntä löytääksenne Hakijat "joutsilinnaan" johtakaa; Siell' olen hänen kanssaan. Hyvästi!

(Lähtee.)

(Brabantio tulee ja palvelijoita, soihdut kädessä.)

BRABANTIO. Se tott' on, paha kyllä! Hän on poissa. Mit' inhast' elämästäni nyt jääpi, On pelkkää katkeruutta. — No, Rodrigo, Sa mistä hänet näit? — O, häijy tyttö! — Kuin? Maurin kanssa? — Voi, ett' olen isä! Kuin hänet tunsit? — Petost' ääretöntä! — Hän mitä sanoi? — Tulta lisää! — Heimo Hereille! — Lienevätkö naimisissa?

RODRIGO. Varmaankin, luulen sen.

BRABANTIO. O, taivaan taatto! Kuink' ulos pääs hän? — Veren kavallusta! — O, isät, älkää tytärtenne mieltä Töist' arvostelko! — Eikö taikaa, jolla Voi nuoruuden ja kainouden pettää? Siit' olettenko lukenut, Rodrigo?

RODRIGO. Kyll' olen.

BRABANTIO. Herättäkää veljeni! — Oi, te jos tytön olisitte saanut! — Mies tuonne, toinen tuonne! — Tiedättenkö, Kuin kiinni saisin hänet sekä maurin?

RODRIGO. Sen luulen tietäväni: kelpo vahti Minulle suokaa vaan ja mukaan käykää.

BRABANTIO. Edellä! Joka talon luona huudan; Voin vaikka käskeäkin. — Miekkoj' oiti! Yövartijata pari tänne tuokaa. — Kas niin, Rodrigo; — vaivanne ma maksan.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen katu.

(Othello, Jago ja seuralaisia, soihdut kädessä, tulee.)

JAGO. Surmannut vaikka sodass' olen monta, Niin tunto sentään ehdon-murhan kieltää. Välistä kauna häijyytt' olis tarpeen. Olenpa miettinyt sen seitsemästi Tokaista häntä noin vaan kylkeen hiukan.

OTHELLO. Parempi niin kuin on.

JAGO. Mut kas, hän loukkas Ja sätti, herjas teidän armoanne Niin ilkeästi, Ett' oma pieni hurskauteni tuota Voi tuskin sietää. Mutta, anteeks, herra! Todella, olettenko nainut? Tietkääs, Magnifico on sangen suosittu, Ja hänen sanans' yhtä paljon painaa Kuin doginkin; hän teidät eroittaa, Tai keksii kaikki kiusat, harmit, joihin Pakosta laki hälle vallan antaa.

OTHELLO. Pahintaan koittakoon hän! Valtiolle Tekemät työni voittaa kaikki kanteet. Ei ole tietty, — mut kun kuulen että Kehulla arvon saa, niin julistan sen, — Ett' olen synnyltä ja hengeltäni Kuninkaan verta; ansioni voivat Niin ylhäist' onnea, kuin tää on mulle, Kypäri päässä puhutella. Tiedäs, Suloista Desdemonaa jos en lempis, Tilaani vapaata ja koditonta En kahleisiin ma kytkis, vaikka saisin Merenkin aarteet. — Kah! mi valo tuolla?

JAGO. Hakeva isä ystäväinsä kanssa. Pois poistukaa.

OTHELLO. En, min' en tahdo piillä: Nimeni, arvoni ja tuntoni. Ei pelkää julkisuutta. Nekö ovat?

JAGO. Ei, kautta Janon, sit' en luule.

(Cassio ja muutamia sotaherroja tulee, soihdut kädessä.)

OTHELLO. Luutnanttini, ja dogin miehiä. — Yön vallat suosikoot teit', ystävät! Mit' uutta?

CASSIO. Dogi teitä tervehtii Ja vaatii kiireen kautta teitä luokseen Nyt oiti.

OTHELLO. Mikä, luuletten, on asia?

CASSIO. Jotakin Kyprosta, jos oikein arvaan; Palavan kiire toimi; laivastosta Lähettiläit' on tusinoittain tullut Tän' yönä, toinen toisen kantapäillä. Senaattorit on nousseet, dogin luona He kooss' on. Kiivaast' etsitähän teitä; Kun teit' ei löytty kotoa, niin laittoi Senaatti kolme eri joukkokuntaa Teit' etsimään.

OTHELLO. Hyv' että löysitte mun. Ma oiti tulen, taloon tuohon annan Vaan sanan.

CASSIO. Mitä toint' on hällä täällä?

JAGO. Maalaivaan iskenyt hän on tän' yönä; Jos hän sen pitää saa, niin hänen kelpaa.

CASSIO. En ymmärrä.

JAGO. He, hän on nainut.

CASSIO. Kenen?

(Othello palajaa.)

JAGO. No niin, tuon — Tulkaa, kenraal'.

OTHELLO. Olen valmis.

CASSIO. Kas, tuossa teitä toinen joukko etsii.

JAGO. Se on Brabantio; varuill' olkaa, herra; Häll' aikeet pahat on.

(Brabantio, Rodrigo ja oikeudenpalvelijoita, soihdut ja miekat kädessä, tulee.)

OTHELLO. Hoilaa, ja seis!

RODRIGO. Kas, se on mauri.

BRABANTIO. Tappakaa se varas!

(Kumpikin puoli paljastaa miekkansa.)

JAGO. Rodrigo, te! No, tulkaa, koitellaanpa!

OTHELLO. Pois miekat kirkkaat, kaste ruostuttaa ne. Paremmin ijällänne hallitsette Kuin miekallanne, hyvä herra.

BRABANTIO. Sinä, Likainen rosvo! Miss' on tyttäreni? Kirottu mies, sa hänet lumosit. Kaikelta, mill' on järki, kysyn: kuinka — Jos hänt' ei kietonut ois noidan paulat — Noin hento, kaunis, onnellinen impi, Niin naimiselle nurja, että hylkäs Nuo rikkaat, hienot kansan suosikitkin, Hän julkipilkaks tullaksensa karkais Kotoa moisen mustan pedon helmaan, Jok' ennen kammon tuo, kuin lemmen nostaa! Tuomitkoon mailma, eikö päivänselvää, Ett' olet lemmon taikaa käyttänyt sä, Lumoten myrkyillä ja hurmajuomill' Ihanan nuoruuden. Se tutkittakoon, Se luultavaa ja järjenmukaist' on. Senvuoksi sun nyt vangitsen ja syytän Sua kansanvimmaajaksi, joka käytät Luvattomia noidan keinoja. Hänehen iskekää! Jos vastustaa hän, Niin pieskää hänet pehmeäks.

OTHELLO. Seis, Te, jotka puollatten mua, ja te toiset! Tapella jos mun tulee, kuiskuttajaa En siihen toimeen kaipaa. Mihin teill' on Mua mieli viedä?

BRABANTIO. Tyrmään, kunnes oikeus Lain mukaan ajan määrääpi ja kutsuu Sun vastaamaan.

OTHELLO. Mut jos ma totteleisin, Kuink' olis dogi siihen tyytyväinen, Jonk' airut tässä vieress' on ja kutsuu Tärkeissä valtakunnan asioissa Mua hänen luo?

OIKEUDENPALVELIJA. Niin oikein: dogi istuu Nyt neuvostossa, johon teitäkin on Haettu varmaan.

BRABANTIO. Dogi neuvostossa! Näin keskell' yötä! — Viekää hänet sinne. En turhaa minä kanna. Dogiin itseen Ja kaikkiin virkaveljihini koskee Tää loukkaus niin, kuin itse he sen tuntis. Lain asiaks jos moista työt' et tee, Pakanat, orjat kohta vallitsee.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Neuvoshuone.

(Dogi ja senaattorit istuvat pöydän ympärillä. Oikeudenpalvelijoita.)

DOGI. Näist' uutisista puuttuu sopusointu, Jok' uskottaviks sais ne.

1 SENAATTORI. Niinpä kyllä. Ne yht' ei pidä: minun kirjeessäni On mainittuna satakuusi laivaa.

DOGI. Mun sataneljäkymmentä.

2 SENAATTORI. Mun kaksisataa. Mut vaikk' ei luku yhteen sovi aivan, — Niin kuin käy arviolta laskeiss' aina, — Niin turkkilaisen laivaston he kaikki Sanovat purjehtivan Kyproon päin.

DOGI. Kun tuumitaan, se mahdollist' on kyllä. Niin ei mua petä harhalaskut, ett'en Pääasiaa ma pelvoll' uskois todeks.

MERIMIES (ulkoa). Hoi, hoilaa, hoilaa!

PALVELIJA. Airut laivastosta!

(Merimies tulee sisään.)

DOGI. Mik' asiasi?

MERIMIES. Turkkilaisten aikeet On Rhodos-saareen; signor Angelo Sen ilmoittaa mun käski neuvostolle.

DOGI. Mit' arvelette tästä muutoksesta?

1 SENAATTORI. Jos kuinka harkitaan, se mahdotont' on; Lumetta vaan, jok' ohjaa näön harhaan. Jos muistetaan, kuin tähdellinen Kypros On Turkille, ja ajatellaan että, Samalla kuin se sopivamp' on hälle Kuin Rhodos, se myös helpomp' anastaa on, Se kun, näet, ei niin varustettu ole, Vaan kokonansa puuttuu sitä turvaa Kuin Rhodoll' on; — kun tuota ajatellaan, Niin turkkilainen meist' ois liian tyhmä, Jos parhaan palan viimeiseksi jättäis, Hyläten helpost' anastetun voiton Vaan hyödyttömään vaaraan syöstäksensä.

DOGI. Niin kyllä, Rhodos häll' ei mieless' ole.

1 PALVELIJA. Kah, lisää uutisia!

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA. Arvoisat, viisaat herrat, turkkilaisiin, Jotk' äsken purjehtivat Rhodoon suoraan, Siell' yhtynyt on toinen laivasto.

1 SENAATTORI. Tuot' arvelin. — Kuin monta heitä lienee?

SANANSAATTAJA. Noin kolmekymment' alusta; nyt suuntaa He muuttavat ja käyvät peittämättä Kyproa kohti. Signor Montano, Rehellinen ja uljas palvelijanne, Tän teille alamaisest' ilmoittaa Ja pyytää, että häntä uskoisitte.

DOGI. Siis tottakin on Kyproon heillä matka. — Marcus Lucchese, hän onko kaupungissa?

1 SENAATTORI. Hän Florensiss' on.

DOGI. Kirjoittakaa hälle, Ett' oiti tänne saapuu hän.

(Brabantio, Othello, Jago, Rodrigo ja oikeudenpalvelijoita tulee.)

1 SENAATTORI. Tuoss' ompi Brabantio ja urhollinen mauri.

DOGI. Urhollinen Othello, turkkilaista, Yhteistä vihamiestä vastaan teidän Nyt oiti mentäv' on. — (Brabantiolle) Kah, teit' en nähnyt; No, terve, jalo signor! Neuvojanne Ja apuanne täällä kaipasimme.

BRABANTIO. Ja minä teidän. Anteeks, jalo dogi! Ei ammattini eikä virkakäskyt Mua vuoteelt' ajaneet; ei yhteishyvä Mua koske nyt; vaan yksityinen murhe, Kuin hyökyvirta, tulvallaan mun peittää, Niin että surut muut se itseens' ahmii Ja aina sama on.

DOGI. Mik' asianne?

BRABANTIO. Oi, tyttäreni! Oi, mun tyttäreni!

1 SENAATTORI. Hän onko kuollut?

BRABANTIO. Kuollut on hän mulle. Häväisty, viety multa pois ja taikain Ja puoskajuomain kautta noiduttu. Noin hullust' ei voi horjahtua luonto — Jos ei se tylsä ole, sokko, rampa — Muun kautta paitse taian.

DOGI. Ken se liekin Noin ilkeästi häntä houkutellut Pois itsestään ja teistä, — itse saatte Lukea lain niin ankaraks, kuin suinkin Te tahdotte, vaikk' omaa poikaanikin Kanteenne koskis.

BRABANTIO. Kiitän nöyrimmästi! — Täss' on se mies, tää mauri, joka, näen mä, On valtakunnan asioissa saanut Teilt' eri kutsun.

DOGI & SENAATTORI. Surkuteltavaa!

DOGI (Othellolle). No, mitä vastaatten te puolestanne?

BRABANTIO. Ei muuta mitään kuin ett' on se niin.

OTHELLO. Arvoisat, mahtavat ja suuret herrat, Te ylevät ja taatut suosijani! Tuon vanhan miehen tyttären ma vein, Se totta on; nain hänet, se on totta; Niin suur' on päästä päähän rikokseni, Sen suuremp' ei. On haasti mulla raaka, Ja rauhan hempukieltä tuskin tunnen; Siit' alkain, seitsemän kun vuoden voima Mull' oli käsivarressani tuossa, Yheksää kuuta vailla, tähän päivään Päätoimi sen on telttakentäll' ollut. En suurta mailmata paljon tunne, Pait mikä sotaa, tappelua koskee; Senvuoks en puoltopuheill' asiaani Juur' kaunistele. Mut jos suvaitsette, Niin koko rakkauteni juoksun kerron Koristamatta, suoraan; rohdot, juomat Ja loihtehet ja tenhot mahtavat, — Sellaisist' olen, nähkääs, syytettynä — Joill' immen tuon ma voitin.

BRABANTIO. Tyttö kaino, Niin tyynen siivo, että tunnettaankin Jo punastuu hän; hänkö — luonnon, ijän Ja maansa, maineensa ja kaiken pilkaks — Rakastuis mieheen, jota nähdä pelkää! Sen järki vajaa, rampa on, jok' uskoo, Ett' avuisuus noin saattaa hairahtua Pois luonnon uralta; ja luulla täytyy Kavalan hornan juonet siihen syyksi. Senvuoks ma vielä kerran väitän, että Hän verta-hurmaavilla nestehillä Tai muilla tehokkailla juomill' ompi Lumonnut hänet.

DOGI. Todistust' ei väite, Jos teill' ei ole häntä vastaan syitä Parempia kuin moinen tyhjä luulo Ja ainainen ja kurja todenmoisuus.

1 SENAATTORI. Mut sanokaa, Othello: olettenko Kavalin pakkokeinoin myrkyttänyt Ja tytön mielen vallannut, vai onko Pyyteenne siivo ollut, moinen, joka Lähentää sielun sieluun?

OTHELLO. Tehkää hyvin Ja "joutsilinnast'" impi noutakaa; Minusta isän kuullen haastakoon hän. Jos tytön puhe minut viekkaaks näyttää, Niin antamanne luottamus ja toimi Pois ottakaa, niin, viekää vaikka henki!

DOGI. No, tuokaa Desdemona tänne.

OTHELLO. Mukaan, Vänrikki! Paikan tunnette te parhain. (Jago ja muutamia seuralaisia lähtee.) Siks kunnes saapuu hän, niin totta kuin ma Vikani taivahalle tunnustan, Niin totta teille korvin kuullaksenne Nyt kerron, kuin tuon kaunon lemmen voitin, Ja minun hän.

DOGI. Othello, kertokaa se.

OTHELLO. Immen isä Mua suosi, kutsui minut usein luokseen, Kyseli elämäni kaikki vaiheet Vuodesta vuoteen, taistelut ja voitot Ja muutkin kohtaloni. Kaikki hälle Ma selvittelin, poikavuosist' alkain Ja itse tarinoimishetkeen saakka. Mont' onnetonta seikkaa siinä kerroin Ja julmaa vaaraa merellä ja maalla; Kuin rynnätessä tuskin surman vältin; Kuink' otti korska vihamies mun vangiks Ja orjaks myi mun; kuinka pelastuin ma; Ja kulkuretkieni kummat vaiheet. Tilaisuutt' oli siinä puheeks ottaa Avarat rotkot, karut auhdot, vuoret Ja louhokset ja lumihuippu-vaarat Ja toisiansa syövät kannibalit Ja antropophagit ja muut, joill' oli Pää hartioitten alla. Desdemona Hän harras oli näitä kuulemaan, Mut pois hänt' usein askarehet vaati, Ja kun ne kiireest' oli suorittanna, Palasi taas hän sekä ahnain korvin Puhettan' ahmi. Tuon kun huomasin ma, Valitsin ajan, keksin keinon, jolla Häneltä lypsin pyynnön hartahan, Ett' tarinoisin retkeilyni kaikki, Joist' oli hän vaan kuullut kappaleita Ja niitäkään ei tarkoin. Minä suostuin, Ja monast' itkun houkuttelin hältä, Kun jonkun kovan kohtauksen kerroin, Mink' olin nuorna kärsinyt. Kun päätin, Sain mailman täyden huokauksia palkaks; Hän vakuutti: "Oi kummaa, kumman kummaa! Oi, sääli tuota, ihmeen sääli!" Toivoi, Ett'ei hän tuota kuullut ois, mut sitten Hän toivoi, ett' ois hänkin moinen mies. Mua kiitti, pyytäin, jos mull' ystäv' olis, Ken häntä lempis, että kertomahan Hänt' opettaisin näin, niin hänet varmaan Hän ottais. Yskän ymmärsin ja kosin. Hän kohtaloni vuoksi mua lempi, Ma häntä hänen säälintänsä tähden. Tuo ainoa on taika mitä käytin. Täss' ompi hän: todistakoon hän itse.

(Desdemona ja Jago seuralaisineen tulevat.)

DOGI. Minunkin tyttäreni voittais varmaan Tarina tuo. Brabantio hyvä, parhaaks Nyt kääntäkäätte mit' on rikottu: Parempi miekan tyngell' otella Kuin käsin paljain.

BRABANTIO. Pyydän, häntä kuulkaa; Jos puolekskin hän kosineensa myöntää, Periköön ikisurma mun, jos miestä Ma vielä soimaan. — Tule tänne, daami; Täss' oiva seurassa ket' enimmin Sun kuulla tulee?

DESDEMONA. Kunnon isääni. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä. Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän, Ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo Elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni Olette herra, sillä tyttärenne Min' olen. Mutta täss' on puolisoni. Sen verran kuuliaisuutta kuin äitin' Osoitti teille, kun hän teitä katsoi Paremmaks isää, samaa minun tulee Osoittaa maurille, mun herralleni.

BRABANTIO. Jumala kanssanne! — Mun työn' on tehty. Nyt valtatoimiin, jos niin suvaitsette. Parempi ottolaps kuin oma siitos! — Lähemmäks, mauri! Sydämestän' aivan Täss' annan sulle, minkä sydämestä Sult' epäisin, jos sull' ei jo sit' oisi. — Ja sinä, helmi, mitä sinuun tulee, Iloitsen, ett'ei toist' ole lasta mulla; Sun pakos mun niin julmaks saattais, että Sen löisin kahleisiin. — Mun työn' on tehty.

DOGI. Puhua mun nyt suokaa puolestanne Ja tehdä tuomio, joka portaan lailla Nuo lempiväiset suosioonne saattaa. Mit' ei voi auttaa, turha sit' on surra, Pahinta kokenutt' ei mikään murra. Tuhoa mennyttä ken vaikertaa, Se uuden tuhon niskoillensa saa. Mit' ei voi kovan onnen kourist' estää, Parasta pilkaten sen herjat kestää. Varasta nauramalla varkaan ketät, Mut joutavia surren itses petät.

BRABANTIO. Siis Kypron meiltä vieköön turkkilainen, Sit' ei hän saa, jos nauraa voimme vainen. Se tuomion hyvin kantaa, jok' ei siitä Muut' itselleen kuin lohdutusta niitä. Mut sitä tuomio ja suru painaa, Ken tuskain hinnaks kärsimystä lainaa. Kaksmieliset on moiset lausumat, Sokuriksi ja sapeks kelpaavat. Mut sanat sanoj' on; en koskaan kuullut, Ett' ehjäks sydän korvan kautt' on tullut.

Nöyrimmästi pyydän, että nyt käymme valtiotoimiin käsiksi.

DOGI. Turkkilainen lähestyy suunnattomilla voimilla Kypron saarta. — Te, Othello, tunnette parhaiten paikan varustukset, ja vaikka meillä siellä on maaherrana erittäin kyvykkääksi tunnustettu mies, niin kuitenkin yleinen mieli, tuo tapausten yksinvaltainen haltijatar, pitää teidät paljon luotettavampana. Teidän täytyy siis hyväntahtoisesti hämmentää uuden onnenne kirkkaus ryhtymällä tähän karkeaan ja myrskyiseen toimeen.

OTHELLO. Totunnan hirmuvalta, jalot herrat, On sodan pii- ja teräsvuoteen mulle Pehmeimmäks höyhenpatjaks tehnyt. Myönnän, Ett' iloisuuden luontevan ja raittiin Tuo mulle vastukset, ja valmis olen Nykyiseen sotaan turkkilaista vastaan. Kumartain nöyräst' anon senaatilta Vaan kelpo huolenpidon vaimostani, Sopivan asunnon ja elintarpeet Ja moista mukavuutta sekä seuraa, Kuin hänen säätyyns' sopii.

DOGI. Isän luona, Jos suvaitsette.

BRABANTIO. Ei, sit' en ma tahdo.

OTHELLO. En minäkään.

DESDEMONA. En minäkään. En siellä Asua tahdo; vaivaks olis hälle Alati mua nähdä. Armas dogi, Lempeihin korviin pyyntön' ottakaa Ujoudelleni avuks tullen suokaa — Äänenne mulle turvakirjaksi.

DOGI. No, mitä tahdotten te, Desdemona?

DESDEMONA. Rakastuin mauriin elääkseni hälle: Sen kohtaloni tuima äkkimyrsky Julistakohon julki. Puolisoni Noill' avuillaan juur' sydämmeni voitti. Othellon kasvoissa ma sielun näin, Ja hänen maineelleen ja urhoudelleen Pyhitin onneni ja sydämeni. Jos minä, hyvät herrat, rauhan koina Kodissa oljeksin, kun hän käy sotaan, Jään lemmen juhlatapoja ma vaille Ja armaan poissa-olless' aikaa raskast' Elellä saan. Mun suokaa mennä mukaan.

OTHELLO. Ma pyydän, myöntykää! Hän tahtons' saakoon. En tätä rukoile, sen taivas tietköön, Himoille kulkkulaen kutkukkeeksi Tai veren tyydykkeeks, tuon nuorten hurman, Jok' itsessäni jo on lauhtunut; Vaan suloiseksi mielinouteeks hälle. Varjelkoon taivas teitä luulemasta, Ett' tarkin, suuren työnne laiminlöisin Siks että hän mua seuraa! Ei, jos lemmen, Tuon löyhkäsulan, hääreet hekumallaan Niin huumauttaa huomion ja tarmon, Ett' ilonhumut tehtäväni tärvää, Padaksi kypärini muuttukoon, Ja kaikki inhat, halvat kommelukset Mun mainettani vastaan rynnätkööt!

DOGI. Määrätkää keskenänne, lähteekö hän Vai jääkö; kiireisyyttä vaatii toimi, Ja joutuun täytyy vastata.

1 SENAATTORI. Tän' yönä On teidän lähteminen.

OTHELLO. Mielist' aivan.

DOGI. Yheksält' aamull' yhdytähän täällä. — Othello, joku tänne jättäkää, Ken toimittaa voi valtakirjan teille Ja muuta, mikä koskee toimianne Ja virkaanne.

OTHELLO. Jos suotte, vänrikkini; Rehellinen hän on ja taattu mies; Ma hänen haltuuns' uskon puolisoni Ja mitä, herra dogi, hyväks näätte Jäljestä lähettää.

DOGI. No, olkoon niin. — Hyv' yötä kaikki! — (Brabantiolle.) Ja te, jalo herra: Jos hyve itsessään on kaunistusta, — Vävynne kaunis ompi eikä musta.

1 SENAATTORI. Hyväst', uljas mauri! Desdemonaa helli.

BRABANTIO. Jos silmät sull' on, varo häntä, oi! Hän petti isän, pettää sunkin voi.

(Dogi, senaattorit y.m. lähtevät.)

OTHELLO. Hänt' uskolliseks takaan hengelläni. — Sun haltuus, kelpo Jago, Desdemonan Ma heitän nyt; suo vaimos hälle seuraks; Ens' tilassa tuo heidät luokseni. — Tule, Desdemona; tiima mulla vaan On maallisilta toimilta ja töiltä Lemmellen' antaa. Aikaa täytyy kuulla.

(Othello ja Desdemona lähtevät.)

RODRIGO. Jago! —

JAGO. Mitä sanot, jalo henki?

RODRIGO. Tiedätkö, mitä aion tehdä?

JAGO. Kaiketi mennä levolle ja nukkua.

RODRIGO. Aion tuossa paikassa itseni hukuttaa.

JAGO. Jos sen teet, niin emme enää ikänä ole ystäviä. Oi, mikä typerä keikari olet!

RODRIGO. Typerätä on elää, kun elämä on pelkkää tuskaa, ja silloin meillä on määräys kuolla, kun kuolema on lääkärinämme.

JAGO. O, kuinka viheliäistä! Minä olen katsellut mailmaa neljä kertaa seitsemän vuotta, ja siitä saakka, kun saatoin toisistaan eroittaa hyvän työn ja solvauksen, en ole vielä ikänä tavannut ihmistä, joka ymmärtäisi itseänsä rakastaa. Ennenkuin itseni menisin hukuttamaan rakkaudesta tuollaiseen helmikanaan, vaihtaisin vaikka muotoa babiaanin kanssa.

RODRIGO. Mitä tehdä? Häpeän, suoraan puhuen, että näin olen rakastunut, mutta minussa ei ole kuntoa sitä seikkaa auttamaan.

JAGO. Kuntoako? Joutavia! Itsestämme riippuu, olemmeko sitä tai tätä. Ruumiimme on yrttitarha, jonka tarhurina tahtomme on; jos nyt tahdomme siihen nokkosia panna tai vuohenkaalia kylvää, isoppia istuttaa tai ajuruohoa siitä karkoittaa; yhtä siemenlajia siihen juurruttaa tai vuorotella useammalla; antaa sen kesantona karjettua tai ahkerasti sitä ruokota, — kyky siihen, näetkös, ja johtava voima on tahdossamme. Jos ei elämän vaa'an toisella laudalla olisi järki pitämässä tasapainossa toista, aistillisuuden lautaa, niin saattaisi veremme ja luontomme heikkous vietellä meitä mitä hullunkurisimpiin johtopäätöksiin. Mutta meillä on järki, jolla voimme jäähdyttää raivokkaita halujamme, lihan kutkutuksia ja hillittömiä himojamme, joista luullakseni se, minkä te rakkaudeksi sanotte, on vaan istukas tai siitos-oksa.

RODRIGO. Mahdotonta!

JAGO. Se on vaan veren kiihkoisuutta ja tahdon myöntymistä. Rohkaise mieltäsi ja ole mies! Vai hukuttaa itsesi? Kissoja hukutetaan ja sokeita koiranpentuja. Olen itseni ystäväksesi julistanut, ja tunnustan olevani lujimmilla ja kestävimmillä varppiköysillä ansioihisi sidottuna; en ole milloinkaan voinut sinulle olla suuremmaksi avuksi kuin nyt. Pane kultaa kukkaroosi; mene mukana sotaan; muuta tekoparralla muotosi; kultaa kukkaroon, sanon minä! Mahdotonta on, että Desdemona ajan pitkään saattaa mauria rakastaa, — kultaa kukkaroon! — eikä mauri häntä. Alku oli niin kiivas, ja saatpa nähdä, että loppu on samanlainen; kultaa vaan kukkaroon! — Nuo maurilaiset ovat muuttelevaisia haluissaan; — kukkaro täyteen kultaa! — se ruoka, mikä nyt maistuu hänelle makealta kuin akasiapuu, muuttuu pian katkeraksi kuin karvas kurkki. Vaimo kaipaa vaihetusta niinkuin nuoret ainakin; kun hän miehestään on kyllänsä saanut, huomaa hän pian valinnassaan erehtyneensä. Hänellä pitää olla vaihetusta, pitää; siis, kultaa kukkaroon! Jos kaikin mokomin tahdot hornaan syöstä, niin on tämä keino paljon hauskempi kuin hukuttauminen. Ota kultaa niin paljon, kuin irti saat. Jos ei tekopyhyys ja tyhjä vala barbarilaisen kulkurin ja nokkelan venetiattaren välillä ole älyni ja koko helvetin joukkokuntaa voimakkaammat, niin sinä hänet saat; siis hanki vaan kultaa. Hiiteen koko tuo hukuttaminen. Se ei ole sinulle laisinkaan sallittu. Parempi sinulle sittenkin tulla hirtetyksi kesken nautintojasi kuin hukuttaa itsesi ja jäädä hänestä osattomaksi.

RODRIGO. Saanko sinuun toivoni kiinnittää, jos uskallan koettaa?

JAGO. Luota minuun. Mene vaan ja hanki kultaa. Olen usein sinulle sanonut, ja sanon sen vieläkin kerran ja vielä sittenkin kerran, että vihaan tuota mauria. Mulla on siihen sisimmästä sydämestäni syytä, eikä sullakaan sen vähemmän; pitäkäämme yhtä kostaessamme hänelle. Jos saat hänet aisankannattajaksi, niin teet sillä itsellesi huvin ja minulle hauskuuden. Paljon on sattumuksia ajan kohdussa, jotka vaan synnytystä odottavat. Eteenpäin vaan! Kas niin, hanki kultaa kukkaroon. Enemmän huomenna tästä asiasta. Hyvästi!

RODRIGO. Missä huomenna yhdymme?

JAGO. Minun luonani.

RODRIGO. Hyvään aikaan saavun.

JAGO. Hyvä on; hyvästi! — Kuules, Rodrigo!

RODRIGO. Mitä?

JAGO. Hukuttauminen sikseen; — kuuletko?

RODRIGO. Olen mieltä muuttanut! Myyn kaikki tilukseni.

JAGO. Hyvä on; hyvästi! Pane vaan tarpeeksi kultaa kukkaroon. (Rodrigo lähtee.) Näin narrej' aina kukkarona käytän; Opitun taidon häväisemist' oisi Kuluttaa aikaa moisen hölmön kanssa, Jos siit' ei lähtis hyötyä ja hupaa, Ma vihaan mauria; ja hoetaanpa, Ett' on hän vihkivuoteessani käynyt; En tiedä, onko niin, mut toimin sulast' Epäilyksestä niin, kuin ois se varma. Mua suosii hän: se hankettani auttaa. Ihana mies on Cassio — annas nähdä! Tydytän kostoni ja paikan sieppaan, — Kaks konnantyötä! — Miten? — Annas olla: — Othellon korvaan joskus kuiskaan, ett' on Cassio Desdemonan suosittu; Häll' epäluulon-alainen on muoto Ja käytös — naisten viettelijäksi luotu. On vilpitön ja suora maurin luonne; Hän rehdiks uskoo sen, ken siltä näyttää, Nokasta hänt' on yhtä helppo vetää Kuin aasia. — Kas niin! Se siitty on: tuon epäluoman Nyt yön ja hornan pitää ilmaan tuoman.

(Lähtee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Merikaupunki Kyprossa. Satama.

(Montano ja kaksi ylimystä tulee.)

MONTANO. Näkyykö mitään niemelt' ulapalla?

1 YLIMYS. Ei mitään; korkealle aallot tyrskyy. En yhtä purjett' eroittaa voi taivaan Ja meren välillä.

MONTANO. Minusta tuuli Rajusti maalle puskee; noin ei koskaan Puistellut ole tornejamme myrsky. Merellä jos se näin on meuhannut, Niin mitkä tammikaaret pysyis koossa, Kun päälle hyökkää vuoret? Kuinka käynee?

2 YLIMYS. Hajonnut Turkin laivasto on varmaan. Käykääpä rantaan vaahtoiseen, — on niinkuin Vihaansa laine pilviin saakka purskuis, Ja niinkuin hyöky, myrskyn pieksemänä, Harjaansa julmaa nostaisi ja vettään Otavan silmiin sylkis sammuttaakseen Ikuisen taivaannavan tähtivahdit. Äkäistä mert' en ole koskaan nähnyt Noin raivoissaan.

MONTANO. Jos turkkilaisten laivat Ei tuulen suojaan päässeet, vei ne hukka; Ei mointa saata kestää.

(Kolmas ylimys tulee.)

3 YLIMYS. Uutisia! Lopussa nyt on sota; raivo myrsky Niin turkkilaist' on piessyt, että ontuu Hän hankkeissaan. Venetialainen haaksi Kamalan häviön ja puutteen vallass' On suuren osan laivastosta nähnyt.

MONTANO. Kuin? Tottako?

3 YLIMYS. Veronalainen laiva On satamahan tullut; Michael Cassio, Urhoisan maurin luutnantti, on maalla, Mut mauri itse vielä merell' on Ja kohta valtiaana Kyproon saapuu.

MONTANO. No, sepä hauskaa: kelpo kuvernööri!

3 YLIMYS. Mut Cassio, vaikka lohdukkaasti haastaa Hän Turkin häviöstä, murheissansa Rukoilee maurin puolesta: näet, heidät Eroitti tuima myrsky.

MONTANO. Jumal' auksi! Hänt' olen palvellut: hän uhka sotur' On päällikkönä. Lähtekäämme rantaan, Niin äsken tulleen laivan saamme nähdä Ja urhokast' Othelloa tähystää, Siks että ulappa ja sinitaivas Sulaapi silmiss' yhdeksi.

1 YLIMYS. Sen teemme. Jokainen hetki uutten tulokkaiden Odottamista on.

(Cassio tulee.)

CASSIO. Ma kiitän teitä, Te tämän urhosaaren urhot miehet, Näin mauria kun suositten. — Oi, taivas Turvatkoon häntä luonnon voimaa vastaan! Myrskyisen meren valtaan jäi hän multa.

MONTANO. Hyv' onko laiva?

CASSIO. Lujaa tekoa, Ja perämiesi tunnettu on taatuks Ja taidokkaaksi. Siis voi toivonikin, Kun viel' ei kuolonsairaaks kiihtynyt se, Odottaa luottavasti parannusta.

(ULKOA.) Kah, purje, purje!

(Sanansaattaja tulee.)

CASSIO. Mit' on ääntä tuo?

SANANSAATTAJA. Kaupunki tyhj' on. Meren rantaa pitkin Riveissä kansaa seisoo, huutain: "purje!"

CASSIO. Mua toivon' uskottaa, ett' on se mauri.

(Laukauksia kuuluu.)

2 YLIMYS. He tervehtivät höylist' ampumalla; Varmaankin ystäviä.

CASSIO. Menkää, herra, Ja tuokaa tieto tulijasta.

2 YLIMYS. Kyllä.

(Lähtee.)

MONTANO. Luutnantti hyvä, onko naimisissa Tuo kenraalinne?

CASSIO. Onnellisiss' aivan; Hän tytön sai, mi kaikkein kuvausten Ja rohkeimmankin maineen kanssa kilpaa; Somimman kynän kehutkin hän voittaa Ja puhtahassa luonnon pukimessaan Saa taiteen ymmälle. — (2 ylimys palajaa.) No, ken on tullut?

2 YLIMYS. Othellon vänrikki vaan, eräs Jago.

CASSIO. Sep' aivan onnekas ja joutu matka. Säät rajut, vinhat myrskyt, karjaspäät, Lietselät, umpiluodot, jotka piillen Salassa viatonta taikaa väijyy, Kuin kauneutta he tuntis, murhamielens' Unohtavat, ja ehjän' ohi kulkee Tuo jumalatar Desdemona.

MONTANO. Ken se?

CASSIO. Hän, josta puhuin, valtiaamme valtias, Jot' uljas Jago saattaa: tulollaan hän Ehdätti toivehemme viikon päivät. — Zeus suuri! varjele Othelloa, Sen purjeet täytä henkes voimall', että Aluksellaan hän valkamamme siunais, Sylihin Desdemonan hehkuin vaipuis, Lois sammuneihin mieliin uutta tulta Ja koko Kypron lohduttais. (Desdemona, Emilia, Jago, Rodrigo seuralaisineen tulevat.) Oi, kas! Kas, laivan rikkaus on maalle noussut! — Sen eteen polvillenne, Kypron miehet! — Signora, terve sulle! Taivaan armo Edestä, takoa ja kaikin puolin Sua ympäröitköön!

DESDEMONA. Kiitos, uljas Cassio! Mit' uutta minun miehestäni kuuluu?

CASSIO. Hän viel' ei ole tullut; muut' en tiedä, Kuin ett' on terve hän ja kohta saapuu.

DESDEMONA. Oo! mutta pelkään. — Miten jäi hän teistä?

CASSIO. Tuo pilvien ja meren suuri kiista Eroitti meidät. Mutta, vaiti! Laiva!

(ULKOA.) Kah! laiva, laiva!

(Laukauksia kuuluu.)

2 YLIMYS. He linnaa tervehtivät: nekin kai On ystäviä.

CASSIO. Tieto hankkikaa. — (Ylimys lähtee.) Vänrikki, terveeks! — (Emilialle.) Tervetullut, rouva! — Pahaksi älkää panko, Jago, vaikka Tapaani käytän: kasvatus se minut Näin rohkean on kohteliaaksi tehnyt.

(Suutelee Emiliaa.)

JAGO. Jos huuliltaan hän suo sen verran teille, Kuin tarjoaa hän mulle kieleltänsä, Niin saatte kyllin.

DESDEMONA. Raukka tuskin puhuu!

JAGO. Ma mitä kuulen! Liiaksikin paljon! Sen aina huomaan, kun ma maata tahdon. Edessä teidän armonne, sen arvaan, Hän kielens' alas sydämeensä nielee Ja aatoksissaan haukkuu.

EMILIA. Syyt' ei sulla Sanoa tuota.

JAGO. Eipä vainen! Ulkon' Olette niinkuin kuvat, kotoisalla Kuin porokellot, kyökissänne pedot, Paheessa pyhät, loukattuina pirut, Hotikot töissä, maaten työtyrit.

DESDEMONA. Hyi suas, parjaaja!

JAGO. Jos tott' ei tuo, mun saatte Turkkiin myödä: Te päivät leikitten, yöt teette työtä.

EMILIA. Ylistystän' et kirjoittaa saa sinä.

JAGO. En tahdokaan.

DESDEMONA. No, mitä kirjoittaisit, Jos minua sun tulis ylistää?

JAGO. Oi, armas rouva, mua säästäkäätte: Ei minusta, jos en saa sättiä.

DESDEMONA. No, koita! — Valkamaan kai joku lähti?

JAGO. Kyll', armas rouva.

DESDEMONA (syrjään). Iloinen en ma ole, mutta peitän Tosi-oloni ja toiselt' aivan näytän. — No, entä ylistykses?

JAGO. Olen työssä; Mut voi! mun keksintöni päästä lähtee Kuin karvakankahasta linnunliima: Se aivot vie ja kaikki. — Runotarpa Väettää jo, ja näin se synnyttää: Jos suloinen ja älykäs on tuo, Hän älyn käyttää, sulon käytöks suo.

DESDEMONA. Hyvä ylistys! Entä jos hän on älykäs ja musta?

JAGO. Ken musta on ja lisäks älyinen, Parikseen kyllä löytää valkoisen.

DESDEMONA. Hullua hullumpaa vaan!

EMILIA. Entä jos kaunis ja houkkamainen?

JAGO. Ei kaunis ole koskaan houkkamainen: Näet, houkkanakin äidiks kelpaa nainen.

DESDEMONA. Vanhoja tyhmiä loruja, jotka saattavat hupsuja olutkapakassa naurattaa. Kuinka viheliäinen lieneekään ylistyksesi naisesta, joka on ruma ja houkka?

JAGO. Niin rumaa houkkaa ei lie, ett'ei tään Voi käydä niin kuin kauniin älykkään.

DESDEMONA. Voi, kauheata älyttömyyttä! Pahimmalle paras ylistys! Vaan mitenkä ylistät sitten oikein kelpo naista, semmoista, joka ansioittensa nojalla voisi vaatia itse ilkeyttä todistamaan puolestaan?

JAGO. Ken aina kaunis on, ei koskaan pöyhkä, Nopea kieleltänsä, mut ei röyhkä; Ken rikas on, mut kultiaan ei näytä; Tahtonsa saada voi, mut sit' ei käytä; Vihoissaan kostollen voi sijaa antaa, Mut kiukun karkoittaa ja herjan kantaa; Ken järjeltään niin lyhyt olla kaihtaa, Ett' turskan päähän lohen hännän vaihtaa. Ken aatella ja vaiti olla voi Ja miestä saadakseen ei kiemuroi; Semmoinen olento hän voi — niin, mitä?

DESDEMONA. No, mitä?

JAGO. Imettää narreja ja olutkirjaa pitää.

DESDEMONA. Oi, mikä rampa ja ontuva johtopäätös! Älä ota häneltä oppia, Emilia, vaikka hän miehesikin on. — Mitä luulette, Cassio, eikö hän ole sangen jumalaton ja kevytmielinen leikinlaskija?

CASSIO. Hän puhuu suoraa kieltä, rouvaseni; häntä pitää enemmän soturina kuin oppineena arvostella.

JAGO (syrjään). Hän tarttuu hänen käteensä; niin, oikein! Kuiskuttelevaan! Tuollaiseen pieneen lukinseittiin kiedon minä kärpäsen, Cassion suuruisen. Niin, hymyile hänelle, hymyile! Tartut kuin tartutkin vielä omiin kiemuroihisi. Oikein puhuttu, aivan niin! Jos tuollaisten elkeitten tähden virkasi menettäisit, niin olisi parasta, ett'et niin usein suutelisi noita kolmea sormeasi, joilla nytkin taas niin mukavasti hienoutta osoittelet. Oivallista! Kelpo suudelma! Perhanan kauniita kumarruksia! — Niin, niin, aivan niin! — Kas niin, taasko sormet suuhun? Jospa edes olisivat peräruiskuja! — (Torvi kuuluu.) Mauri! Se on hänen torvensa.

CASSIO. Niin totta onkin.

DESDEMONA. Käykäämme kohti, ottamahan vastaan.

CASSIO. Kah, tuossa hän jo tulee.

(Othello seuralaisineen tulee.)

OTHELLO. Urottareni kaunis, oi!

DESDEMONA. Othelloni!

OTHELLO. Oi ihme, suuri kuin mun ihastuksen', Ett' ennen mua saavuit! Mikä autuus! Jos joka myrskyn jälkeen näin on tyyntä, Niin riehukoon se, kunnes herää tuoni! Kavutkoon laiva ylös lainevuorta Olympon korkuista, ja taas niin syvään, Kuin horna taivaast' on, se alas syösköön! Kuink' onnellista kuolla nyt! Niin täysi Nyt autuuteni määrä on, ma pelkään, — Ett' tulevaisuus helmassaan tällaist' ei Iloa toista tuo.

DESDEMONA. Evätköön taivas, Ett' ilo, lempi päiviemme kanssa Ei kilvan kasvais!

OTHELLO. Amen, armaat vallat! — Julistaa en voi autuuttani kyllin, Se tähän jää: täss' iloa on liiaks! Tuo, tuo, (Suutelee häntä) se suurin epäsointu olkoon Sydämissämme!

JAGO (syrjään). Hyv' on sointu vielä! Mut minä säristän tuon soiton kielet, Niin totta kuin ma olen kunnon mies.

OTHELLO. Käykäämme linnaan. — Uutisia kuulkaa: Sota lopuss' on ja Turkki upotettu. — Kuin voivat vanhat ystävämme täällä? — Sä, armas, olet Kyproon tervetullut; Minusta paljon pitävät he täällä. Oi, kulta, joutavia juttelen: Mua oma autuus hurmaa. — Jago hyvä, Käy valkamaan ja tavarani nouda Ja laivaherra sieltä linnaan käske; Hän kelpo mies on, tunnustusta vaatii Hän ansioistaan. — Tule, Desdemona; Ja vielä kerran: tervetullut Kyproon!

(Othello ja Desdemona seuralaisineen lähtevät.)

JAGO (palvelijalle). Mene oiti valkamaan ja varro mua siellä. — (Rodrigolle.) Käy tänne. Jos olet mies — sillä sanotaan, että pelkuritkin, kun rakastuvat, saavat luonteeseensa jotakin jaloa, jota se synnynnältään on vailla — kuule mua. Luutnantti on tänä yönä linnassa vahdinpidossa; — mutta ensin tulee sinun tietää yksi asia: Desdemona on häneen oikein rakastunut.

RODRIGO. Häneen! Mahdotonta!

JAGO. Pane sormesi — noin, ja ota oppiaksesi. Huomaa, millä kiihkeydellä hän alussa mauria rakasti, tämä kun osasi kehua ja luonnottomia valheita hänelle ladella; ja ijätikö hän moista lörppäkieltä rakastaisi? Älä, järkevä ystävä, sitä luule. Hänen silmänsä kaipaavat ravintoa; ja mitä iloa hänellä on paholaisen katselemisesta? Kun veri on nautinnoissa raukeaksi käynyt, niin on tarpeen — jotta se taasen tulistuisi ja kylläisyys saisi uutta kiihoitusta — suloinen ulkomuoto, sopusointuisuus ijässä, tavoissa ja ihanuudessa; jota kaikkea mauri on vailla. Näitä välttämättömiä ehtoja kaivatessaan tuntee hänen hieno aistinsa itsensä pettyneeksi, mauri alkaa häntä iljetyttää, innoittaa ja kuottaa; luonto itse ajaa häntä ja pakoittaa uutta valikoimaan. No, ystävä, tämän myönnettyämme, — joka on aivan selvä ja luonnollinen edellytys, — kukapa seisoo tämän onnen portailla niin korkealta kuin Cassio, tuo kielipalko veitikka, siinä vaan tunnokas, että pukeutuu siistin ja siivon käytöksen ulkonaiseen verhoon voidakseen sitä paremmin tyydyttää salaisia, irstaita ja hillittömiä himojansa? Ei kukaan, ei kukaan! Liukas ja viekas veitikka; hyvien tilaisuuksien urkkija; jonka silmä sepittää ja mukailee keinoja, vaikk'ei kelpo keinoja koskaan ole tarjona. Pirullinen konna! Lisäksi se kanalja on sievä ja nuori ja kaikki ne ominaisuudet hänellä, joita tyhmyys ja kypsymätön äly tähystelee. Kirottu konna läpi läpensä! Ja naikko on jo häneen silmänsä iskenyt.

RODRIGO. En saata tuota vaimosta uskoa; hänellä on aivan hurskas mielenlaatu.

JAGO. Hurskas! Jopa jotakin! Se viini, jota hän juo, on rypäleistä tehtyä. Jos hän olisi hurskas ollut, ei hän olisi mauriin rakastunut. Hurskasta hakkelusta! Etkös nähnyt, miten hän sormillaan hänen kättään kutkutteli? Etkö sitä huomannut?

RODRIGO. Kyllä; mutta se oli vaan kohteliaisuutta.

JAGO. Haureutta, niin totta kuin tämä käsi on mun! Alkulause vaan ja hämärä johdanto näytelmään: "hekumat ja irstaat ajatukset!" Heidän huulensa kohtasivat toisiansa niin läheltä, että henget joutuivat kiemailukseen. Häijyjä ajatuksia, Rodrigo! Kun tällainen tuttavallisuus on edelläkävijänä, tulee heti jäljessä itse valta- ja pääjoukko: yhdistävä loppupäätös. Hyi! — Mutta, ystävä, kuule neuvoani; minä olen sinut Venetiasta tuonut. Mene yöksi vahtiin; määräyksestäsi minä pidän huolta. Cassio ei sinua tunne; minä en ole sinusta kaukana. Keksi keinoja suututtaaksesi Cassiota, joko suureen ääneen puhumalla tai soimaamalla hänen sotakelpoansa tai muulla lailla, minkä tilaisuuteen nähden sopivimmaksi huomaat.

RODRIGO. Hyvä!

JAGO. Hän on pikainen ja tuittupäinen; kentiesi hän sinua lyökin; ärrytäpäs häntä siihen. Muuta en tarvitse saadakseni Kyprossa aikaan kapinan, jota ei hyvällisesti saata muulla asettaa kuin eroittamalla Cassion. Näin saat sinä lyhemmän päivämatkan toiveittesi perille, niiden keinojen avulla, joita minä keksin niitä edistääkseni; ja kaikki esteet poistetaan voitollisesti, jota ilman emme voisi mitään menestystä toivoakaan.

RODRIGO. Minä suostun, jos vaan sinä hankit sopivan tilaisuuden.

JAGO. Siitä kyllä vastaan. Tule heti linnalle tapaamaan minua; minun täytyy nyt toimittaa hänen tavaransa maalle. Herran haltuun!

RODRIGO. Hyvästi!

(Lähtee.)

JAGO. Että Cassio häntä lempii, Sen uskon; mutta hänkö Cassiota? Miks ei? Se luultavaa ja mahdollist' on! Othellolla — vaikk' en ma häntä kärsi — On luja, lempeä ja jalo luonto; Hän Desdemonalle, sen vakaast' uskon, On hyvä mies. Minäkin häntä lemmin; En suoraan himosta, — vaikk' ehkä voisin Ma synnin niinkin suuren päällen' ottaa, Vaan kostoani ravitakseni: Ma varon, näät, ett' irstas mauri tuo On tarhassani käynyt, ja se aatos Kuin tuima myrkky sisuksia leikkaa. Ei mikään voi, ei saa mua tyydyttää, Siks kun on tasan pantu — eukost' eukko. Tai tuo jos pettää, saatan vihdoin maurin Niin julman luulevaiseks, ett'ei häntä Paranna järkikään. Sen täyttääkseni — Jos vaan tuo Venetian rakki-raukka, Jot' ajonani pidän, ajon kestää, — Ma Michael Cassiota lonkkaan isken; Hänt' irstaaks hemmuks maurille ma parjaan; On hänkin, näät, mua petkuttanut, pelkään. — Mua mauri sitten suosii, kostaa, kiittää, Kun hänest' aasin suoraan tein ja hältä Vein levon, rauhan, tuoden sijaan raivon. Se tuolla vielä piilee niinkuin yössä; Kasvonsa konnuus näyttää vasta työssä.

(Lähtee.)

Toinen kohtaus.

Katu.

(Airut tulee, kädessä julistus; kansaa jäljessä.)

AIRUT. Othellon, jalon ja urhokkaan päällikkömme toivo on, että nyt, kun on tullut varmat tiedot turkkilaisen laivaston täydellisestä perikadosta, jokainen osoittakoon julkisesti iloansa, mikä tanssilla, mikä ilotulituksilla, mikä miltäkin huvilla ja leikillä, halunsa mukaan kukin; sillä, paitse tätä iloista tapausta, vietetään tänään myöskin hänen häitään. Tämä hänen käskystään julki julistetaan. Kaikki linnan huoneet ovat avoinna, ja siellä on vapaa kestitys tästä, viidennestä, hetkestä alkain siihen saakka, kunnes kello on yksitoista lyönyt. Jumala siunatkohon Kypron saarta ja jaloa päällikköämme, Othelloa!

(Lähtee.)

Kolmas kohtaus.

Linnan sali.

(Othello, Desdemona, Cassio ja seuralaisia tulee.)

OTHELLO. Tän' yönä, Michael, vahdist' ota vaari. Olkaamme hyväks esimerkiks itse, Kuink' ilollakin tulee raja olla.

CASSIO. Jagolla on jo käsky mitä tehdä; Mut kuitenkin ma tahdon omin silmin Tarkastaa kaikki.

OTHELLO. Kelpo mies on Jago. Hyv' yötä, Michael; huomenn', ani varhain Sua puhutella tahdon. — (Desdemonalle.) Tule, armas: Ken kaupan tekee, tahtoo siitä voittaa; Sen hyödyn saamme kumpikin nyt koittaa. Hyv' yötä!

(Othello, Desdemona seuralaisineen lähtevät.)

(Jago tulee.)

CASSIO. Terve, Jago! Meillä on vahdinpito nyt.

JAGO. Ei ihan vielä, luutnantti; kello ei ole vielä kymmentä. Meidän päällikkömme tahtoo näin varhain meistä päästä, kun on niin rakastunut Desdemonaansa; ja siitä älkäämme häntä moittiko; hän ei ole vielä yhtäkään yötä hänen kanssaan lystäillyt, ja siinäpä makupala vaikka Jupiterille.

CASSIO. Hän on oikein erinomainen nainen.

JAGO. Ja ihmeen vallaton, sen takaan.

CASSIO. Niin todellakin, sangen ihana ja viehättävä olento.

JAGO. Ja niitä silmiä sitten! Minusta ne ikäänkuin voittoisille vaativat.

CASSIO. Viehättävät silmät ja minusta sangen häveliäät.

JAGO. Ja hänen haastinsa, eikö se ole oikein rakkauden sotahuutoa?

CASSIO. Hän on todellakin täydellisyys.

JAGO. Onnea morsius-yölle! Tulkaa, luutnantti; mulla on pullollinen viiniä, ja täällä ulkona on pari reipasta Kypron poikaa, jotka mielellään kilistelisivät maljaa mustan Othellon muistoksi.

CASSIO. Ei, hyvä Jago, ei tänä iltana; minulla on vallan heikko ja onneton viinapää. Soisin mielelläni, että kohteliaisuus keksisi jonkun toisen kunnioittamistavan.

JAGO. Oo, nehän ovat ystäviämme! Pikarillinen vaan! Minä juon teidän puolestanne.

CASSIO. En ole tänä iltana muuta maistanut kuin yhden pikarillisen ja senkin vedellä taitavasti sekoitettuna, — mutta kas, minkä mullistuksen se on tehnyt! Olen niin heikko, ikävä kyllä, enkä tohdi nyt enää huonoja voimiani koetukselle panna.

JAGO. Kah, ystävä, tänä yönä pitää hummata. Niin tahtovat nuo reippaat pojat.

CASSIO. Missä he ovat?

JAGO. Tuolla ulkona. Kutsupas heitä sisään, ole niin hyvä.

CASSIO. Kyllä sen teen, mutta vastenmielistä se on.

(Lähtee.)

JAGO. Jos vaan saan hänet juomaan lasin verran Sen lisäks', mit' on hän jo ennen juonut. Niin tulee hän niin riitaiseks ja ärjäks Kuin armon rakki. Tuo Rodrigo hölmö, Jonk' aivan nurin kääntänyt on lempi, On Desdemonan muistoks tyhjentännä Mont' uhka maljaa, ja nyt vahdiss' on hän. Kolm' oivaa kyprolaista — tuittupäitä, Jotk' ovat arkamaiset kunniastaan: Tän urhollisen saaren tosi kuvat, — Ma vaahtomaljoin päihdytin; he vahdiss' On hekin. Tuossa juopposeurassa Hytytän Cassiomme tekoon, joka Vihoittaa koko saaren. — Kah, tuoss' ovat Jos toteen käy vaan mitä uneksin, Niin myötä virran, tuulen purjehdin.

(Cassio palajaa, Montano ja muita ylimyksiä hänen seurassaan.)

CASSIO. No, jumal'auta, ovatkin jo saaneet minut hiivaan.

MONTANO. Herrainen aika, mitäpä tuosta! Tuskinhan jyvänkään vertaa joit, niin totta kuin soturi olen.

JAGO. Hoi! Viiniä tänne!

(Laulaa:)

Hei, malja tänne, saas, saas! Hei, malja tänne, saas! Sotamies sepä mies on puolestaan, Vaikk' elämätä vaaksan verta on vaan. Sotamiehet, juodahan taas!

Viiniä tänne, pojat!

(Viiniä tuodaan.)

CASSIO. Saakeli soikoon, oivallinen laulu!

JAGO. Sen opin Englannissa; siellä sitä, totta toisen kerran, vasta juoda osataan. Ei Tanskan mies, ei saksalainen eikä tuo ihramaha hollantilainen — saas tästä! — ole mitään englantilaisen rinnalla.

CASSIO. Onko se englantilainen niin verraton juomari?

JAGO. On kuin onkin; helposti hän juo tanskalaisen kumoon; hänellä ei vielä ole hikikarpaloa otsalla, kun jo saksalainen on pöydän alla; ja hollantilainen se jo kukertuu, ennenkuin maljaa toistamiseen täytetään.

CASSIO. Päällikkömme terveydeksi!

MONTANO. Siihen, luutnantti, minä yhdyn ja vastaan maljaanne.

JAGO. O, sitä ihanata Englantia!

(Laulaa:)

Kuningas Staffan oli kunnon mies, Hän housuista plootun jätti; Mut kallihiks katsoi tuon kenties Ja räätäliään nyt sätti. Hän mies oli korkea arvoltaan, Sinä vaan olet köyhä rakki; Se ylpeys on, joka kaataa maan, Siis yllesi vanha takki.

Viiniä tänne, hoi!

CASSIO. Kah, sepä vielä ihanampi laulu kuin äskeinen.

JAGO. Tahdotteko sen kuulla toistamiseen?

CASSIO. En, sillä sen pidän kelvottomana virkaansa, joka tuommoista tekee. — Niin, taivas on yli meidän kaikkien, ja sieluja on, jotka autuaiksi tulevat, ja sieluja on, jotka eivät tule autuaiksi.

JAGO. Aivan totta, rakas luutnantti.

CASSIO. Itse puolestani, — loukkaamatta sillä päällikköämme tai ketään muuta ylhäistä herraa — toivon minä tulevani autuaaksi.

JAGO. Niin minäkin, luutnantti hyvä.

CASSIO. Niin; vaan — suokaa anteeksi — ennen minua ette suinkaan: luutnantti tulee ennen autuaaksi kuin vänrikki. Vaan mitäpä siitä sen enempää! Toimihimme nyt! — Anna meille meidän syntimme anteeksi! — Hyvät herrat, tehkäämme nyt tehtävämme. Älkää luulko, herrat, että olen päissäni; tuo tuossa on vänrikkini; — tuossa on oikea käsi, ja tuossa on vasen käsi. — Päissäni en ole: voin sangen hyvin seisoa ja sangen hyvin puhua.

KAIKKI. Erinomaisen hyvin.

CASSIO. Vai niin, sepä hyvä; älkää siis luulko, että olen päissäni.

(Lähtee.)

MONTANO. Nyt vallille ja vahdit asemilleen!

JAGO. Tuon miehen tuossa näitte: sotur' on hän Ja kelpais vaikka Caesarinkin luona Komentajaks. Te näette miehen viat; Hyveisin ne on päiväntasoiss' aivan: Molemmat yhtä pitkät. Sääli hänt' on! Ma pelkään, ett' Othellon luotto häneen Saartanne haittaa, jos saa pahaan aikaan Tuo heikkous vallan.

MONTANO. Juoko noin hän usein?

JAGO. Se häll' on aina johdantona uneen; Hän kellon kahdest' ympärinsä valvois, Jos hiiva hänt' ei uneen tuutisi.

MONTANO. Hyv' ois, jos päällikkönne sais sen tietää; Ehk'ei hän sitä näe; tai Cassion hyveet Vaan hyväntahtoisuudessaan hän huomaa Ja virheet peittoon jättää. Eikö totta?

(Rodrigo tulee.)

JAGO (syrjään hänelle). Rodrigo, mitä nyt? Luutnantin jäljest' oiti lähde, — joutuun!

(Rodrigo lähtee.)

MONTANO. Vahinko suuri, että jalo mauri Semmoiseen virkaan — omaks sijaisekseen — Noin paheisiinsa piinttyneen on pannut. Se tekis kelpo työn, ken ilmoittais sen Hänelle.

JAGO. Min' en, vaikka Kypron saisin. Rakastan Cassiota, kaikki annan Parantaakseni häntä. Vait! Mit' ääntä?

(Ulkona huudetaan: apua, apua!) (Cassio palajaa, ajaen Rodrigoa takaa.)

CASSIO. Sa, roisto! Konna!

MONTANO. Luutnantti, mik' on?

CASSIO. Opettaa, lurjus, tehtäväni mulle! Ma moisen konnan vasupulloon pieksen.

RODRIGO. Mua piekset?

CASSIO. Mutisetko?

(Lyö Rodrigoa.)

MONTANO. Luutnantt', älkää! (Pidättää häntä.) Ma pyydän, hiljaa!

CASSIO. Antakaa mun mennä, Tai kalloon teitä isken.

MONTANO. Mitä, mitä? Olette humalassa.

CASSIO. Humalassa!

(Taistelevat.)

JAGO (syrjään Rodrigolle). Pois, sanon! Riennä, huuda — kapinaa! (Rodrigo lähtee.) Luutnantti hyvä, seis! — Voi, hyvät herrat! — Apua! — Luutnantti! — Montano! — Herra! — Avuksi, herrat! — Kyll' on kelpo vahti! (Kello soi.) Ken soittaa? — O, diavolo! Kaupunki On noussut! — Herran tähden, luutnantti! Ikuisen saatte häpeän.

(Othello seuralaisineen tulee.)

OTHELLO. No, mitä?

MONTANO. Ma verta vuodan: kuolinhaavan sain ma. Hän kuolkoon!

OTHELLO. Seis, jos henki teille rakas!

JAGO. Seis, luutnantti! — Montano! — Hyvät herrat, Arvonne, tehtävänne unhotatte. Kenraali puhuu, vait! Seis! Hävetkää!

OTHELLO. No, mitä? Mistä tämä? Turkkilaisiks Nyt muutummeko, tehden toisillemme Mit' ottomanneiltakin taivas kieltää. Pois, kristityt, tuo pakanainen riita! Ken liikahtaa ja vimmaans' ei nyt hilli, Se henkens' uskaltaa: pää poikki oiti! Tuo kello julma vaietkoon! Se saaren Levoltaan säikyttää. — Mist' ompi riita? Sa kunnon Jago, surust' aivan kalme, Ken alkoi, sano, nimess' ystävyyden!

JAGO. En tiedä. Ystäviä kaikk' ol' äsken Ja rakkaita kuin morsio ja ylkä Makuulle mennessään. Ja sitten heti — Kuin mikä tähti heilt' ois järjen vienyt — Asehet maalle, rinta vasten rintaa Verisess' ottelussa! Min en tiedä, Mist' alkoi tämä kummallinen riita. Jos menettänyt kunnon sodass' oisin Nuo raajat, jotka tähän melskaan toi mun!

OTHELLO. Kuink' itses, Michael, unhotit sa noin!

CASSIO. Anteeksi, pyydän; puhua en saata.

OTHELLO. Jalo Montano, tunnettu niin siivoks; Nuoruutennehan tyyntä vakavuutta Mailma kiittää; maineenne on suuri Viisasten suussa; mikä nyt on tullut, Kun hyvän kuulunne noin tahraatte, Nimenne jalon haaskaten ja myyden Yötappelijan nimeen? Vastatkaa.

MONTANO. Jalo Othello, kuolinhaavoiss' olen; Ilmoittaa vänrikkinne Jago saattaa — Puhettani ma säästän, se mua vaivaa — Mit' itse tiedän. Kuitenkaan en tiedä, Mit' oisin pahaa sanonut tai tehnyt, Jos itsensäilytys ei ole rikos Ja syntiä ei itsepuolustus, Kun väkivalta uhkaa.

OTHELLO. Jumal'auta, Jo veri alkaa varman oppaan voittaa! Ja kiukku, hämmentäen älyn kirkkaan, Nyt ohjiin tarttuu. Jos vaan liikahdan, Jos kättäni vaan nostan, maahan sortuu Paraskin teistä. Kertokaa, kuink' alkoi Katala riita tuo, ja ken sen alkoi? Ken tähän rikoksehen syypääks nähdään — Vaikk' oma kaksoisveljeni se oisi — Sen hylkään pois. Kuin? Sodan keskell' aivan, Kun hurja kauhu mielet vielä täyttää, Torahan, käsikähmään käydä yöllä Ja henkivartiona vahdiss' ollen! — Se hirveää on. — Jago, ken sen alkoi?

MONTANO. Jos virkainnosta tai puoltomiellä Muut' ilmaiset kuin suoran totuuden, Et sotur' ole.

JAGO. Liki älä astu! Ma ennen kielen suustan' annan viedä, Kuin Michael Cassiota loukkaisin; Mut luulen toki, ett'ei totuus hälle Lie vahingoks. — Näin, kenraal', oli laita: Montanon kanssa kun ma puhelin, Niin tuli mies, jok' ääneen huusi apua, Ja jäljest' oiti Cassio, miekka maalla, Valmiina iskemään. Montano silloin Käy Cassion tielle ja hänt' estää koittaa. Jäljestä huutajan ma itse juoksin, Ett'ei hän parullaan — niin kävi toki — Peloittais kansaa. Ollen nopsa juoksuun. Hän pakoon pääsi. Heti nyt ma käännyin, Kun miekan hälinän ja kalskeen kuulin Ja Cassion ääneen noituvan, jot' ennen En ollut koskaan kuullut. Tullessani Se kävi joutuun — yhdess' oli miehet Ja iskivät ja löivät niin kuin äsken, Kun itse heidät eroititte. Muut' en ma tästä tiedä; — ihminenhän On ihminen: paraskin joskus eksyy. Vaikk' ehkä Cassio häntä loukkas hiukan — Vihoissaan saattaa ystävääkin lyödä — Niin Cassiota, luulen, pakenija Niin herjas, ett'ei sitä mikään kärsi.

OTHELLO. Jaloutes ja ystävyytes, Jago, Asian kaunistaa vaan, helpoks tehden Sen Cassiolle. — Rakastan sua, Cassio; Mut luutnanttin' et enää saata olla. — (Desdemona seuralaisineen tulee.) Kas, eikö herännyt jo vaimonikin! — Sinussa esimerkin näytän. —

DESDEMONA. Mik' on?

OTHELLO. Kaikk', armas, hyvin taas on. Tule maata! — Montano, haavanne ma itse sidon. — Kotihin hänet viekää. — (Montano viedään pois.) Silmää, Jago, Tarkasti kaupunkia; tyynnä niitä, Joit' on tää inha melu säikyttännä. — Tule, Desdemona; näin on sotilaan: Meluhun herää parhaast' unestaan.

(Kaikki lähtevät, paitse Jago ja Cassio.)

JAGO. Mitä, luutnantti, saitteko haavan?

CASSIO. Sain ja parantumattoman.

JAGO. Varjelkoon Jumala!

CASSIO. Nimeni, nimeni, nimeni! Oi, nimeni olen menettänyt! Kuolemattoman osan itsestäni olen menettänyt, jäljellä on vaan eläimellinen. — Nimeni, Jago, nimeni!

JAGO. Luulin, niin totta kuin olen kunnon mies, teidän saaneen haavan ruumiiseenne; siinä se lovi pahemmalta tuntuisi kuin nimessä. Nimi on vaan tyhjä ja petollinen mielenkuvitelma; usein sen ansiotta saapi ja usein sen syyttä kadottaa. Ette ole laisinkaan nimeänne kadottanut, jos ette itse usko sitä kadottaneenne. Rohkeutta, ystävä! Keinoja on, joilla voi kenraalin voittaa. Hän on vaan kiivaudessaan teidät eroittanut; rangaistus on enemmän valtioviisaudesta kuin kiukusta lähtenyttä; aivan niin kuin jos joku viatonta koiraansa löisi siten säikyttääkseen röyhkeätä jalopeuraa. Rukoilkaa häntä vaan, niin hän on vallassanne.

CASSIO. Mieluummin häntä rukoilen hylkäämään minut, kuin niin kelpo päällikköä pettäisin näin arvottomalla, malttamattomalla ja viinaanmenevällä sotaherralla. Olla päissään, puhua kuin papukaija, riidellä, ylvästellä, kiroilla, pauhata ja mässätä oman varjonsa kanssa! Oo, sinä näkymätön viinan henki, jos sinulla ei vielä nimeä ole, josta sinut tuntisi, niin ota sitten nimeksesi — perkele!

JAGO. Ken se oli, jota miekka kädessä takaa ajoitte? Mitä hän oli teille tehnyt?

CASSIO. En tiedä.

JAGO. Onko se mahdollista?

CASSIO. Muistan koko joukon asioita, mutta en mitään selvästi; riidan muistan, vaan en sen syytä. — Voi sentään, että ihminen suuhunsa ottaa vihollisen, joka varastaa ajut hänen päästään! Voi, että ilolla, huvilla, humulla ja huudolla itsemme elukoiksi muunnamme!

JAGO. No, mutta nythän te olette vallan terve. Kuinka te niin pian toinnuitte?

CASSIO. Tuo viina-piru suvaitsi tehdä tilaa toiselle pirulle: kiukulle. Toinen heikkous paljastaa toisen saadakseen minut perin pohjin halveksimaan itseäni.

JAGO. No, mutta nyt te liian ankarasti siveyttä saarnaatte. Mitä aikaan, paikkaan ja maan tilaan tulee, olisin sydämestäni suonut tämän työn tekemättömäksi; mutta kun se nyt kerran on tapahtunut, niin koettakaa saada se hyväksi taas.

CASSIO. Pyydän häneltä saada takaisin virkani; silloin hän minulle vastaa, että olen juomari. Vaikka olisi mulla suuta yhtä monta kuin louhikäärmeellä, ne kaikki tuommoinen vastaus tukkisi. Tällä haavaa järki ihminen, hetken päästä narri, ja yht'äkkiä elukka! Oi, ihmeellistä! Kirottu jokainen liikamalja; sen pohjalla asuu perkele!

JAGO. No, no! Hyvä viina on hauska seurakappale, jos sitä oikein käytämme; älkää sitä nyt enää sättikö. — Kuulkaas, luutnantti hyvä, luulen, että te luulette minun pitävän teistä.

CASSIO. Sit' olen kyllä kokenut, ystävä hyvä. — Minä päissäni!

JAGO. Teidän, niinkuin kaikkein eläväisten, sallittaneen jonkun kerran päihtyä, arvaan ma. Sanon teille, mitä teidän tulee tehdä. Päällikkömme vaimo on nyt päällikkönä; sanon sen siinä katsannossa, että kenraalimme on itsensä pyhittänyt ja kokonaan antaunut katselemaan, huomaamaan ja tarkastamaan vaimonsa ihaa ja suloa. Tälle syntinne suoraan tunnustakaa; ahdistakaa häntä; hän teidät jälleen virkaanne toimittaa. Niin avonainen, lempeä, myöntyvä ja armahtavainen on hän luonteeltaan, että katsoo sen puutteeksi hyvyydessään, jos ei hän tee enempää, kuin mitä pyydetään. Tuota taittunutta niveltä teidän ja hänen puolisonsa välillä pyytäkää häntä lastoittamaan; ja kaiken omaisuuteni panen vaikka mitä vastaan vedolle, että tämä ystävyyden rikko kasvaa kokoon ja tulee lujemmaksi, kuin se ennen olikaan.

CASSIO. Neuvonne on hyvä.

JAGO. Vilpittömästä ystävyydestä ja rehellisestä hyväntahtoisuudesta vakuutan sen lähteneeksi.

CASSIO. Sen kyllä uskon; ja heti huomenaamulla pyydän tuota siveätä Desdemonaa puolestani puhumaan. Koko onneni on mennyttä, jos tämäkin pettää.

JAGO. Oikeassa olette. Hyvää yötä, luutnantti! Minulla on vahdinpito.

CASSIO. Hyvää yötä, kunnon Jago!

(Lähtee.)

JAGO. Ken on se, joka nyt mua konnaks väittää, Kun neuvoni on vilpitön ja suora Ja mahdollisest' ainoo keino, millä Voi maurin voittaa? Sillä helppo työ on Pakoittaa taipuvaista Desdemonaa Sävyisään pyyntöön: antelias on hän Kuin aulis emo luonto. Hän se maurin Saa kaikkeen, vaikka kieltämähän kasteen Ja synninpäästön välikappaleet. Niin lemmen pauloiss' on sen miehen sielu, Ett' eukko häntä kääntää miten mielii, Kun maurin heikkouden kanssa tahtoo Leikitä Luojaa. Olenko siis konna, Näin Cassiolle oikotien kun neuvon Juur' onnen helmaan? Oppi helvetin! Kun perkeleill' on mieless' ilkein hanke, He hahmoss' enkelin meit' ensin kiusaa! Niin minäkin. Kun, näet, tuo kunnon hupsu Hädässään avuks Desdemonaa vaatii, Ja tämä kiusaa pyynnöllänsä miestään, Niin maurin korvaan valan tämän myrkyn: Ett' anomukseen syyn' on lihan himo. Jos kuinka Cassion hyväksi hän puuhaa, Kadottaa hän vaan maurin luottamuksen. Näin vaimon avut pikimustiks muutan Ja hänen hyvyydestään kudon verkon, Mi kietoo heidät kaikki. — (Rodrigo palajaa.) No, Rodrigo?

RODRIGO. Minä seuraan ajoa täällä koirana, joka ei aja, vaan auttaa muita haukkumaan. Rahani ovat menneet melkein kaikki; tänä yönä olen saanut kelpo selkäsaunan, ja se kokemus lienee ainoa tulos, minkä vaivoistani saan; tyhjällä kukkarolla ja hiukkasen viisaampana saan nyt palata takaisin Venetiaan.

JAGO. Kuink' on se köyhä, jolta puuttuu maltti! Mikäpä haava hetkess' ummistuu? Me teemme työtä taidoin eikä taioin; Ja taito, niinkuin tiedät, vaatii aikaa. Hyvinhän kaikk' on. Selkääs sait, mut Cassion Viralta pois sait selkäsaunallas. Monikin kasvi auringossa viihtyy. Mut ensin kypsyy se, jok' ensin kukkii. Siis, malttia! — Jo, peijakas, on aamu! Huveissa sekä toimiss' aika kuluu. Nyt poistu pois ja majapaikkaas lähde. Pois, sanon! Kohta enemmin saat kuulla. Pois, tiehes! (Rodrigo lähtee) Kaksi asiata vielä: Mun vaimon' emäntänsä suosioon Nyt täytyy Cassio sulkea, sen vaadin. Sill' aikaa itse syrjään maurin vien. Ja, juur' kun Cassio ahdistaapi rouvaa, Sisähän suoraa päätä! — Oiva tuuma! Takoa pitää, kun on rauta kuuma.

(Lähtee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Linnan edustalla.

(Cassio ja muutamia soittoniekkoja tulee.)

CASSIO. Täss' soittakaatte, hyvät herrat; työnne Ma palkitsen; vaan joku pieni kappal' Nyt aamutervehdykseks kenraalille.

(Soittoa. Narri tulee.)

NARRI. Mitä, miehet? Ovatko soittoneuvonne Neapelissa olleet, koska noin honottavat?

1 SOITTONIEKKA. Mitä? Mitä sanotte?

NARRI. Ovatko ne puhallussoittimia, saanko luvan kysyä?

1 SOITTONIEKKA. Ovat, mitenkäs.

NARRI. Ovat siis puhalluksissa.

1 SOITTONIEKKA. Puhalluksissa?

NARRI. Niin, niitä on soittimia, jotka ovat puhalluksissa joskus. — Mutta, tuossa on palkkanne, hyvät herrat; kenraali on niin soittoonne ihastunut, että, ystävyyden nimessä, toivoo, ett'ette enää sillä melua herätä.

1 SOITTONIEKKA. Hyvä, hyvä; kyllä ollaan vaiti.

NARRI. Jos teillä on soittoa, jota ei voi kuulla, niin antakaa soida; sillä soittoa kuulla, niinkuin sanotaan, ei kenraali suuresti huoli.

1 SOITTONIEKKA. Semmoista meillä ei ole.

NARRI. No, pillit pussiin siis, ja tiehenne! Menkää; ilmaan haihtukaa! Pois!

(Soittoniekat lähtevät.)

CASSIO. Kuuleppas, kelpo ystäväni!

NARRI. En, en kuule kelpo ystäväänne; teitä kuulen.

CASSIO. Säästä sukkeluutesi. Tuossa sulle pieni kultakolikko. Jos kenraalin rouvan seuranainen jo on jalkeilla, niin sano hänelle, että täällä on eräs Cassio niminen mies, joka nöyrimmästi pyytää saada hiukan häntä puhutella. Teetkö sen?

NARRI. Kyllä hän on jalkeilla. Jos hän suvaitsee tänne jalkailla, niin kyllä hänelle sen asian niinkuin esitän.

(Narri lähtee.) (Jago tulee.)

CASSIO. Mies hyvä, tee se. — Parahiksi, Jago!

JAGO. Tän' yönä ette maannut ole? Niinkö?

CASSIO. En; päivä koitti jo, kun erosimme. Ma vaimollenne, Jago, rohkenin Lähettää sanan; pyyntön' oisi, että Siveän Desdemonan luokse pääsön Hän mulle hankkis.

JAGO. Oiti hänet tänne laitan. Ja keinon keksin saada maurin tiekseen, Niin että vapaamp' olis haastelunne.

CASSIO. Sydämen kiitos! — (Jago lähtee.) Florensissakaan en Parempaa, suorempata miestä tunne.

(Emilia tulee.)

EMILIA. Huomenta, hyvä luutnantti! Mun sääliks Osanne käy; mut hyväks kaikki kääntyy. Kenraalin kanssa puhuu teistä rouva, Teit' innokkaasti puoltain. Mauri vastaa: Ett' täällä suuress' arvoss' on Montano Ja suuri suvullaan; siis viisast' oli Teit' eroittaa. Mut lempivänsä teitä sanoo Ja muut' ei välittäjää kaipaavansa Kuin ystävyyttään antaaksensa teille Taas virkanne, kun sopii.

CASSIO. Pyydän sentään — Jos päinsä käy se tai on mahdollista — Teit' auttamaan, ett' Desdemonaa yksin Saan hiukan puhutella.

EMILIA. Sisään tulkaa, Niin toimitan ma, että sydämenne Puhua puhtaaks saatte.

CASSIO. Nöyrin kiitos!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Huone linnassa.

(Othello, Jago ja ylimyksiä tulee.)

OTHELLO. Nuo kirjeet anna laivurille, Jago; Senaatille hän tervehdyksen' vieköön. Nyt linnoitusta silmäämässä käyn; Mua siellä kohtaa.

JAGO. Kyllä, hyvä herra.

OTHELLO. No, herrat, haluttaako linnaa nähdä?

YLIMYS. Teit', armollinen herra, seuraamme.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Linnan puisto.

(Desdemona, Cassio ja Emilia tulevat.)

DESDEMONA. Siit' ole varma, Cassio hyvä, että Sun edukses teen kaiken minkä voin.

EMILIA. Se tehkää, rouva; Jagokin hän suree, Kuin koskis häntä tuo.

DESDEMONA. Se kunnon miesi! — Huoletta, Cassio! Mieheni ja teidät Teen yhtä hyviks ystäviks kuin ennen.

CASSIO. Oi, hyvä rouva, kuinka käykin Cassion, Ijäti on hän nöyrä palvelijanne.

DESDEMONA. Sen tiedän: kiitos! Rakastatte miestän'; Olette vanhat tutut; varma olkaa. Hän kylmäkiskoisemp ei ole teille Kuin valtataito vaatii.

CASSIO. Mutta, rouva, Tuo valtataito kestää voi niin kauan, Niin niukka, laiha voi sen muona olla, Niin tyhjät syyt sen venyttää voi, että, Kun olen pois ja täytetty on paikka, Unohtaa kenraal' ystävyydet kaikki.

DESDEMONA. Sit' älä luule. Täss' Emilian kuullen Ma sulle paikkas takaan. Ole varma, Kun ystävyyttä vannon, niin sen täytän Viimeiseen tippaan. En suo rauhaa hälle; Maseeksi häntä valvotan ja puhun Siks, että loppuu hältä kärsimys; Teen vuoteen kouluks, rippituoliks pöydän; Jos mitä tekee hän, niin Cassion pyynnön Sekoitan kaikkeen. Riemuitse siis, Cassio; Sun puoltajasi henkens' ennen heittää Kuin asiasi.

(Othello ja Jago tulevat etäältä.)

EMILIA. Kenraali jo tulee.

CASSIO. Jäähyväiset ma lausun.

DESDEMONA. Ei; mua kuulkaa

CASSIO. Nyt, rouva, en; levoton olen aivan Ja asiani ajoon kelvoton.

DESDEMONA. No, tehkää tahtonne.

(Cassio lähtee.)

JAGO. Haa! Tuo ei mieleen mulle.

OTHELLO. Mitä sanot?

JAGO. En mitään. Taikka jos — en tiedä mitä.

OTHELLO. Cassioko niin joutuun täältä läksi?

JAGO. Kuin? Cassio? Ei suinkaan, sit' en usko; Rikollisena hän ei pakoon hiipis, Kun teidät näkee.

OTHELLO. Hän se oli, luulen.

DESDEMONA. No, puolisoni, mitä nyt? Anojan kanssa tässä haastoin, miehen, Jot' epäsuosiosi maahan sortaa. —

OTHELLO. Sa ketä tarkoitat?

DESDEMONA. He, Cassiota, Luutnanttiasi. Puolisoni armas, Jos voimaa lemmell' on sua hellyttää, Niin pyydän, sovi oiti hänen kanssaan. Jos hän ei tosi-ystäv' ole sulle, Jok' ehdost' ei, vaan heikkoudesta rikkoi, En tiedä, kell' on rehelliset kasvot. Suo hälle virka.

OTHELLO. Hänkö täältä läksi?

DESDEMONA. Hän, ja niin murtuneena, että täytyi Mun tuskist' osaa ottaa kärsimään Hänt' auttaakseni. — Armas, anteeks hälle!

OTHELLO. Ei, Desdemonani, ei nyt, vaan toiste.

DESDEMONA. Pianko?

OTHELLO. Pikaisimmin, sinun tähtes.

DESDEMONA. Tänäänkö, iltasella?

OTHELLO. Ei, ei tänään.

DESDEMONA. Huomenna, lounas-aikaan?

OTHELLO. Lounaall' olen Linnassa silloin sotaherrain kanssa.

DESDEMONA. Mut illalla, tai tiistain aamulla Tai päiväll', ehtoolla tai keskiviikkona. Sano aika vaan; mut yli kolmen päivän Äl' anna mennä. Tottakin, hän katuu! Tuo rikos, tavallisen järjen mukaan, — Jos kohta parhaimmissaan sodan täytyy Es'merkki näyttää, — tuskin muuta sietää Kuin pienen nuhteen. Milloin saa hän tulla? Othello, vastaa! Mitä kummaa voisit Sa multa pyytää, jot' en antais sulle, Vaan epäröisin noin! Kuin? Michael Cassio, Mi kosi puolestas ja monta kertaa, Kun sinua ma moitin, piti puoltas, Hänenkö kanss' on sopimus niin raskas? Tekisin paljon varmaan —

OTHELLO. Jätä tuo. — Hän tulkoon milloin tahtoo; sult' en mitään Ma kiellä.

DESDEMONA. Uhraust' ei se ole; onpa Kuin pyytäisin sua käymään sormikkaissa, Pukeumaan hyvin, syömään vahvaa ruokaa Tai erityistä huolta pitämään Sun ruumiistas. Ei, kun on mulla pyyntö, Joll' oikein tahdon rakkauttas koittaa, Niinpä sitäpä on vaikea ja työläs Ja vaarallinen myöntää.

OTHELLO. Sult' en mitään Ma kiellä; mutta mull' on pyyntö sulle, Se täytä: jätä minut hetkeks yksin.

DESDEMONA. Ma kieltäisinkö? En. Hyvästi, armas!

OTHELLO. Hyvästi, Desdemona! Oiti tulen.

DESDEMONA. Emilia, lähde. — (Othellolle). Tee mit' oikkus käskee; Mlk' olletkin, min' olen kuuliainen.

(Lähtee Emilian kanssa.)

OTHELLO. Olento armas! Hukka sielulleni. Jos en sua lemmi! Ja kun en sua lemmi, Palatkoon alkutyhjyys!

JAGO. Mun herrani —

OTHELLO. No, mitä, Jago? Sano!

JAGO. Kun kositten te, tieskö Michael Cassio Mitäkään lemmestänne?

OTHELLO. Alusta loppuun. Miksi tuota kysyt?

JAGO. Vaan vahvikkeeksi arvelulleni; Ei mitään pahaa.

OTHELLO. Mille arvelulle?

JAGO. En luullut, että Cassio häntä tunsi.

OTHELLO. Oo, hän se väliämme usein kulki.

JAGO. Todella?

OTHELLO. Todella! Niin todella. Mik' ihme tuo? Hän eikö kunnon mies?

JAGO. Kunnonko?

OTHELLO. Kunnonko! Niin, kunnon mies.

JAGO. En minä muuta tiedä.

OTHELLO. Mitä luulet?

JAGO. Mitäkö luulen?

OTHELLO. Mitäkö luulen! Haa! Hän, jumal'aut', on kaikuni! Kuin häll' ois Mielessä hirmu, joka nähtäväksi On liian julma. — Jotakin sa tahdot; Sa sanoit äsken: "tuo ei mieleen mulle", Kun Cassio läksi. Mik' ei mieleen sulle? Ja kun ma kerroin, että tyynni tunsi Hän kosintani, huusit: "todella?" Rypistäen ja vetäin kurttuun otsas, Kuin oisit jonkun hirvittävän aatteen Ajuhus kätkenyt. Tuo aattees ilmi. Jos rakastat mua.

JAGO. Tiedättenhän, herra, Ett' teitä rakastan.

OTHELLO. Sen uskonkin. Ja, — kun sun suopeaks ja suoraks tunnen, Jok' arvaat sanas, ennenkuin ne lausut, — Senvuoks mua peloittaa nuo katkolausees. Viekasten, kavalien konnain ainaist' On juonta tuo; mut kunnon miehess' on se Salainen viittaus, joka hillitönnä Sydämest' ilmi puhkee.

JAGO. Michael Cassion — Sen vaikka vannon — kunnon mieheks luulen.

OTHELLO. Mä myöskin.

JAGO. Tulis olla, miltä näyttäi, Ja mit' ei ole, silt' ei näyttääkään.

OTHELLO. Niin kyllä, miltä näyttää, tulis olla.

JAGO. No niin, ma Cassion kunnon mieheks luulen.

OTHELLO. Ei, siinä piilee muuta. Puhu mulle Kuin itsellesi aivan mitä mietit, Ja pahimmille aatoksilles anna Pahimmat nimet.

JAGO. Anteeks, hyvä herra. Kyll' olen paljohonkin velkapää, En toki siihen, jost' on orja vapaa: Ilm' antamahan ajatuksiani. Mitäpä, jos ne halvat ois ja väärät — Sit' onko linnaa, johon riettaus koskaan Ei tunkisi? Niin puhdast' onko rintaa, Ett' epäluulot likaiset ei joskus Siin' istuis oikeutta ja tuomitsis Laillisten ajatusten kanssa rinnan?

OTHELLO. Kavallat, Jago, ystävääs, jos häntä Petetyks luulet, mutta pidät luulos Salassa hänen korviltaan.

JAGO. Ma pyydän — Jos arvelussan' ehkä erhetyn: On luonteheni kirous, sen myönnän, Paheita urkkia, ja luulon' usein Luo vian tyhjästä, — ett', älyvänä, Näin vajavia mietteit' ette tarkkais Ja murheit' ette itsellenne loisi Näin joutavista sekahuomioista. Se teiltä rauhan, onnen veis ja multa Alentais älyn, miehuuden ja arvon, Jos mietteen' ilmaisen.

OTHELLO. Mik' ajatukses?

JAGO. Hyvä nimi, nähkääs, miehessä ja vaimoss' On kallein sielun kalleus. Jos viet rahani, Vie pois! Viis' siitä! Äsken mun, nyt sun, Ja tuhansien orja sitä ennen! Vaan hyvän nimeni jos viet, niin ryöstät Semmoista, jok' ei rikkaaksi sua saata, Vaan köyhän köyhäks minut.

OTHELLO. Aattees tietää Ma tahdon, jumal'aut'!

JAGO. Sit' ette voi, Vaikk' oisi sydämeni kourassanne, Ja ette saa, niin kauan kuin se mull' on.

OTHELLO. Haa!

JAGO. Luulevaisuutta, oi, varokaa! Viherjäsilmä peto tuo se huviks Apettaan kiusaa. Autuutt' aisaa kantaa, Kun tietää kohtans' eikä väärää lemmi; Mut voi! sen hetket julmat on, ken lempii Ja luulee, epäilee ja sentään lempii!

OTHELLO. Oo, kurjan kurjaa!

JAGO. Köyhä ja tyytyvä on rikas kyllin, Mut runsain rikkaus on kuin talvi köyhä, Jos pelkää joka hetki köyhtyvänsä. — Oi taivas, luulevaisuudesta säästä Kaikk' ihmissielut!

OTHELLO. Mitä? Luuletkos sä, Ett' elinkautta mustin sukin käyn Ja uusin epäluuloin yhä noudan Kuun vaiheita? Ei, epäilys kun syntyy, Niin syntyy päätöskin. Myy minut vuoneen, Jos huomioni kiinnän moiseen tyhjään Ja löyhään luuloon, kuin sun juttus vaatis. En luulostu, jos sanot, että vaimon' On kaunis, pulska, seuramielinen, Puhelias, laulaa, soittaa, tanssii hyvin: — Hyvettä, miss' on hyve, tuo vaan lisää. Enk' omastakaan heikkoudesta päättäin Luo häneen pienint' epäluulon kaunaa; Häll' oli silmät, kun mun otti hän. Ei, tahdon nähdä, ennenkuin epäilen, Ja kun epäilen, tahdon näytteen saada; Ja se kun mull' on, muut' ei silloin kuin: Pois kerrassansa lempi taikka luulo!

JAGO. No, sepä hauskaa! Nythän mull' on syytä Uskollisuuttani ja rakkauttani Vapaasti näyttää. Velvollisuudeksi Käsittäkää se. Todistukset säästän. Varokaa vaimoanne, kun hän kahden On Cassion kanssa; valppahana silmä, Ei luulevana eikä luottavaisna! Vapahan, suoran luonteenne en soisi Jaloudessaan pettyvän. Silm' auki! Venetian naisten taipumukset tunnen: Saa taivas paljon nähdä, jot' ei tohdi He näyttää miehilleen; ja tunnon käsky Ei kuulu: "heitä se", vaan: "peitä se".

OTHELLO. Sanotko sinä sen?

JAGO. Hän isän petti, Kun teille läksi; ja kun katseitanne Vavisten näytti pelkäävän, niin niitä Rakasti hän.

OTHELLO. Niin kyllä.

JAGO. Siinä näette: Noin nuorena kun niin voi teeskennellä, Ett' isän silmät sokaisee ja kääntää, — Hän luuli taiaks sen; — mut nyt teen väärin; Nöyrästi anteeks! Pidän liiaks teistä.

OTHELLO. Ijäti olen kiitollinen sulle.

JAGO. Tää, näen mä, hämmentänyt teit' on hiukan.

OTHELLO. Ei millään tapaa!

JAGO. Onpa, pelkään mä! Te muistanette, että rakkaudesta Ma puhun nyt. — Mut mielenne se kuohuu! Rukoilen, älkää puheeseeni panko Suurempaa arvoa ja merkitystä Kuin pelkkään luuloon.

OTHELLO. En.

JAGO. Jos sen te teette, Pahemmat seuraukset on puheellani, Kuin tarkoitinkaan. Ystävän' on Cassio — Mielenne kuohuu; näen sen!

OTHELLO. Ei, ei haittaa! Tok' uskolliseks Desdemonan luulen.

JAGO. Ain' olkoon niin hän, aina te niin luulkaa!

OTHELLO. Mut entä jos niin luonto hairahtuisi —

JAGO. Niin, siinä mutka! Rohkenenko sanoa: Hylätä niin mont' oiva kosijaa Ja samaa luokkaa, ilm'alaa ja karvaa, Jot' ihan kaikkialla luonto katsoo: Hyi! siitä niinkuin löyhkää irstas himo, Miel' yletön ja suunnattomat halut! — Mut anteeks! Täll' en suoraan tarkoita Ma häntä, vaikka pelkään, että hänkin, Älyynsä tultuaan, vois halun saada Vertaamaan teitä omiin maalaisiinsa Ja kenties katua.

OTHELLO. Hyvästi, hyvästi! Tuo lisätietoja, jos lisää huomaat; Niit' urki vaimos kautta. Jätä minut.

JAGO. Hyvästi jääkää, armollinen herra!

(Lähtee.)

OTHELLO. Miks nain? — Tuo kunnon mies hän näkee, tietää Enemmän, paljon enemmän kuin näyttää.

JAGO (palajaa). Rukoilen, herra hyvä, älkää enää Tuot' aatelko; se ajan huoleks jääköön. Ja vaikka Cassion täytyy virkans' saada, — Johonka täysin kelpaava hän onkin, — Suvaitkaa odotuttaa häntä hiukan, Ett' oivallatte miehen ja sen vehkeet. Huomatkaa: vaimonne jos kiihkein innoin Ja tulisesti hänen puoltaan pitää, Se todistaa jo paljon. Siihen saakka Mua liian kiivaaks pelossani luulkaa — Jot' olevani pelkäänkin ja syystä — Ja syyttömäks' hänt' uskokaa, ma pyydän.

OTHELLO. Kyll' osaan itseäni hallita.

JAGO. Jäähyväiset ma lausun vielä kerran.

(Lähtee.)

OTHELLO. Tuo sepä tavattoman kelpo mies on, Kokenut äly, joka tuntee kaikki Elämän mutkat. Villiks jos käy haukka, Vaikk' olis sydänsyissäni sen kytkyt, Vihellän pois sen, ilman tuulten valtaan Ja onnens' ohjaan. Sikskö, ett' olen musta Enk' osaa mielin kielin laverrella Kuin teikarit, tai siks ett' ikä iltaan Jo alkaa painua — ei paljon sentään — Hän mennyt on? ma pettynyt? Nyt inho On lohtuni! Oi, avion kirousta, Ett' olennot nuo vienot ovat meidän, Mut niiden sulot ei! Oi, paremp' olla Sammakkona ja tyrmän tunkast' elää Kuin muiden käytettäväks antaa soppi Rakastetustaan! Se on suurten tuskaa; Heill' etuus huonomp' on kuin alhaisolla; Se välttämätönt' on kuin kuolema; Tuo kirous sarvikas jo äidinkohduss' On meille pantu. Tuoss' on hän. Hän viekas? Oi, silloin taivas itseänsä pilkkaa! Sit' en ma usko.

(Desdemona ja Emilia tulevat.)

DESDEMONA. No, Othello armas! Sun atrias ja jalot kyprolaiset, Joit' olet kutsunut, sua odottavat.

OTHELLO. Ma vääräss' olen.

DESDEMONA. Niin raukea on äänes. Voitko pahoin?

OTHELLO. Ma otsassani tuossa vaivan tunnen.

DESDEMONA. Se valvonnast' on; kyllä siitä pääset, Kun lujast' otsas sidon; tunnin päästä On vaiva pois.

OTHELLO. On liinas liian pieni. Sa jätä tuo. (Desdemona pudottaa nenäliinansa.) Pois, sisään lähden kanssas.

DESDEMONA. Mua kovin huolettaa sun huono vointis.

(Othello ja Desdemona lähtevät.)

EMILIA. Sep' oivaa, että liinan tuon ma löysin; Se oli maurin ensi lemmenlahja. Tuo kumma Jago sadasti mua käski Varastamaan sen; rouva siitä pitää — Mies vaatii, että hän sit' aina varois — Ja hän sit' yhä varjelee kuin silmää, Puhuttelee ja muiskaa sitä. Mallin Siit' otan ja sen Jagolle ma annan. Ties taivas, mitä sillä aikoo hän; Ma noudatan vaan hänen mieltähän.

(Jago tulee)

JAGO. Mit' yksin teet sa täällä?

EMILIA. Älä toru; Mull' ompi jotain sulle.

JAGO. Jotain mulle? Ei uutta mitään.

EMILIA. Mikä?

JAGO. Houkka vaimo.

EMILIA. Ei muuta siis? Mit' annat nyt, jos saat Tän liinan?

JAGO. Minkä liinan?

EMILIA. Minkä liinan! He, maurin ensi lahjan vaimollensa, Jot' usein minut varastamaan käskit.

JAGO. Varastanutko olet sen?

EMILIA. En suinkaan, Vahingossa hän pudotti sen; minä Täss' olin onneks ja sen maasta löysin. Täss' on se.

JAGO. Kelpo luuska! Tuo se tänne!

EMILIA. Mit' aiot sillä, kun niin kiihkeästi Mua varkaaks tahdoit?

JAGO. Se ei sinuun koske!

(Tempaa häneltä nenäliinan.)

EMILIA. Jos sit' et tärkkiin toimeen tarvitse, Niin takaisin se anna. Rouva parka, Hän tulee hulluks, jos sen kadottaa hän.

JAGO. Äl' ole milläskään; sen tarvitsen ma. Pois! Jätä minut. (Emilia lähtee.) Cassion asuntoon Tuon liinan lasken; hän sen siellä löytköön. Mitätön, löyhä pila luulokkaalle On yhtä tenhollinen todistus Kuin lause raamatusta. Tuo se tepsii. Mun myrkkyni jo muuttanut on maurin; Näet, epäluulolla on myrkyn luonto: Alussa tuskin pahalta se maistaa, Mut, vereen hiukan vaikutettuaan, Kuin rikki-alho suitsee. — Aivan oikein! — (Othello tulee.) Tuoss' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut, Ei kaiken maailmankaan unijuomat Niin makeata unta sulle anna, Kuin mit' ol' eilen.

OTHELLO. Ha, ha! Viekas mulle?

JAGO. No, herra kenraal', enempää ei siitä!

OTHELLO. Pois! tiehes! Piinapenkkiin minut kytkit; Parempi suurin pettymys, sen vannon, Kuin pienin tieto.

JAGO. Kuin?

OTHELLO. Nuo salanautteet Mua mitä koski ne? En nähnyt mitään, En luullut mitään, tuskat vältin, nukuin yön, Söin hyvin, pidin hauskaa, Cassion muiskuj' En hänen huulillansa tuntenut. Ken sit' ei kaipaa, mik' on hältä poissa, Vait siitä vaan, ja hält' ei mitään poissa.

JAGO. Tuo huolettaa mua.

OTHELLO. Onnellinen oisin, Vaikk' koko leiri, kuormamiehet, kaikki Ois hänen sulojansa nauttineet, Kun min' en tietäis siitä! Nyt, oi, ijäks Hyvästi, mielenrauha! Hyväst', auvo! Hyvästi, sulkatöyhdöt, sodat uljaat, Jotk' avuks kunniankin himon teette! Hyvästi, orhin hirnu, torven toitto, Mielt' yllyttävät rummut, räikät pillit, Kuninkaallinen lippu, kaikki, kaikki Maineikkaan sodan prameus ja loisto! Ja tekin, kuolon hirmusuiset aseet, Elämän-herran jyryn matkijat, Hyvästi! Tehtyn' on Othellon työ.

JAGO. Ma mitä kuulen! — Herra hyvä, —

OTHELLO. Konna, Todista, ett' on armahani portto, Todista se, tuo mulle selvät näytteet, Tai, kautta sielun' ijankaikkisen, Parempi koirana sun olis olla Kuin vihani uhrina!

JAGO. Niiks' onko tullut?

OTHELLO. Se näytä, ainakin tuo todisteita, Ett' epäilykselle ei hakaa, hankaa Jää kannatteeksi. Muuten voi sua, voi!

JAGO. Arvoisa herra, —

OTHELLO. Jos parjaat häntä ja mua kiusaat, älä Rukoile koskaan; heitä sääli pois; Luo kauhu kauhun päälle; te'e töitä, Joit' ällistyypi maa ja taivas itkee: Lisätä kadotust' et suuremmaksi Voi millään.

JAGO. Armoa! Oi, auta, taivas! Mies olettenko? Missä järki, tunto? — Hyvästi! Viekää virkani. — Mua houkkaa, Rehellisyyteni kun virheeks tehdään! — Oo, inha mailma! Huomaa, mailma, huomaa! Rehellisyys ja suoruus vaarallist' on. — Opista tuosta kiitän: tästä puolin, Jos moist' on rakkaus, vähät siitä huolin.

OTHELLO. Ei, viivy! — Rehellinen sinä lienet.

JAGO. Ei, älykäs. Rehellisyys on narri: Tavoittaa, vaan ei tapaa.

OTHELLO. Jumal'auta! Vaimoni puhtaaks luulen, enkä luule; Sun rehelliseks luulen, enkä luule. Tuo näyttees! Hänen nimens', äsken kirkas Kuin otsa Dianan, nyt nokimusta Kuin oma muoton' on. — Jos köytt' on, veistä, Myrkkyä, tulta, hukuttavaa virtaa, En tuota kärsi. — Varmuutta jos saisin!

JAGO. Ma näen, kuink' aivan teitä kalvaa kiihko; Kadun, ett' ilmi toin sen. Varmuuttako Te tahtoisitte?

OTHELLO. Tahtoisin? En, tahdon.

JAGO. Ja saatte. Mutta kuin? Kuin saada varmuus? Suu auki tuijotella tahdottenko, Mitenkä toimi käy?

OTHELLO. Kirous ja surma!

JAGO. Ja luullakseni sangen työläst' oiskin Moist' aikaan saada. Piru heitä riivais, Jos näkis muut kuin omat silmät heidän Venyvän patjalla! No, mitä tehdä? Kuin saada varmuus? Mistä? Tuota nähdä On teidän mahdoton, vaikk' oisivatkin Kuin vuohet irstaat, kiimaiset kuin sudet, Kuin marakatit karjaat taikka riettaat Kuin hölmöt viinapäissään. Sanon toki: Jos viittaukset ja selvät suhteet, jotka Totuuden kynnykselle suoraan vievät, Voi varmuutt' antaa, niin sen kyllä saatte.

OTHELLO. Tuo julkinäyte, ett' on uskoton hän!

JAGO. En moista tointa rakasta; mut koska Näin pitkälle jo olen mennyt tässä, Noudattain rakkauttani tyhmän suoraa, Niin jatkan. Taannoin Cassion luo ma yödyin, Ja hampaan kolotus kun mua vaivas, En saanut unta silmääni. Niin löyhä monell' ihmisell' on sielu, Ett' uness' asioitaan hokevat he; Ja niit' on Cassio. Unissaan hän huusi: "Oi, armas Desdemona, varull' ollaan, Lempemme salatkaamme!" Käteen' iski, Puristi, huus: "oi, armas laps!" ja sitten Mua suutel' innokkaasti, niinkuin oisi Repinyt juurin huuliltani muiskut. Hän jalkans' sitten reidelleni laski Ja huokasi ja suuteli ja kiljas: "Kirottu onni, että sai sun mauri!"

OTHELLO. Hirmuista, hirmuista!

JAGO. Se vaan ol' unta.

OTHELLO. Edellä-käypää tointa todistaa se; Se paha merkki on, vaikk' onkin unta.

JAGO. Se muita heikompia todisteita Voi vahvistaa.

OTHELLO. Paloiksi hänet raastan!

JAGO. Ei, malttakaa; salassa teko viel' on. Ehk' on hän uskollinen. Sanokaapas: Häll' olettenko joskus liinan nähnyt, Joss' ompi mansikkaiset kirjaukset?

OTHELLO. Semmoisen hälle ensi lahjaks annoin.

JAGO. Sit' en ma tiennyt; mutta semmoisella — Se hänen oli varmaan — partaansa Näin Cassion pyyhkivän.

OTHELLO. Jos se on se, —

JAGO. Jos se on se, tai jos se vaan on hänen, Siin' uusi todistus on muiden lisäks.

OTHELLO. Jos tuhat henkeä sill' orjall' oisi! Yks liian pien' on, heikko kostolleni. Nyt näen, ett' on se totta! — Katsos, Jago: Näin tyhmän lempen' ilmaan puhallan: Tuoss' on se mennyt! Nyt hornan ontost' ilmi, musta kosto! Oi, lempi, valtaistuimes ja kruunus Pois anna vihan hirmuvaltiaalle! Poveni, paisu kantamuksestas, Se käärmeen kieltä on!

JAGO. Mut malttukaahan!

OTHELLO. Oi, verta, verta, verta!

JAGO. He, tyyntykää; viel' ehkä muuttuu mieli.

OTHELLO. Ei koskaan, Jago. Niinkuin Ponton meri, Jonk' ikikylmä virta määrätieltään Ei koskaan pakene, vaan suoraa suuntaa Propontihin ja Hellespontoon syöksee, Niin veri-aatosteni tuima kuohu Ei katso taa, ei pakoo lemmen tyyneen, Ennenkuin valtava ja laaja kosto Sen niellyt on. (Polvistuu.) Tuon kirjalaen kautta, Syvästi pyhää valaa kunnioittain, Sanani vahvistan.

JAGO. Viel' älkää nousko. — (Polvistuu..) Se kuulkaatten, te ikikirkkaat tähdet! Meit' ympäröivät ilman vallat kaikki! Todistakaa, ett' uhraa tässä Jago Älynsä, sydämensä, kätten tarmon Othellon kostotyölle. Käskeköön hän, Ja tunnon-asia on häntä kuulla, Vaikk' olis kuinka verinenkin toimi.

OTHELLO. Tervehdin avosylin ystävyyttäs, En tyhjin kiitoksin. Sua koitan oiti: Tuo kolmen päivän kuluessa tieto, Ett' elossa ei ole Cassio enää.

JAGO. On kuollut ystäväni: se on tehty, Kun käskette. Mut elää vaimon suokaa.

OTHELLO. Kirottu, kirottu, se rietas narttu! Mua seuraa tänne; käyn ja hankin jotain Tehoisaa ainetta, jok' oiti surmaa Tuon kauniin perkeleen. Nyt olet sinä Mun luutnanttini.

JAGO. Teidän ikipäiviksi!

(Lähtevät.)

Neljäs kohtaus. —

Linnan edustalla.

(Desdemona, Emilia ja narri tulevat.)

DESDEMONA. Tiedätkö, poikaseni, missä luutnantti Cassion on asunmaja.

NARRI. Cassion asunko maja? En julkene sanoa.

DESDEMONA. Miks'et?

NARRI. Hän on soturi; jos sanoisin, missä soturin asun on maja, puhuisin pääni poikki.

DESDEMONA. Älä hulluttele. Missä asuu hän?

NARRI. Jos sanoisin missä hän asuu, en tekisi asun mukaan.

DESDEMONA. Voiko kukaan tuosta viisastua?

NARRI. En tiedä, missä hän asuu; ja jos hänelle majan keksisinkin, ja sanoisin: tässä on Cassion asun maja, tai: tuossa on Cassion asun maja, niin saisin siitä asun omaan selkääni.

DESDEMONA. Voitko kuulustella häntä ja ottaa oppia muiden neuvoista?

NARRI. Kylläpä häntä tutkaisen koko maailmalta: kysyn niinkuin katkismuksessa: "mikä se on? vastaus".

DESDEMONA. Etsi häntä ja käske häntä tänne. Sano, että olen puolisoni häneen suostuttanut, ja toivon, että kaikki käy hyvin.

NARRI. No, se tehtävä ei käy ihmisymmärryksen yli, ja senvuoks; koetan sen täyttää.

(Lähtee.)

DESDEMONA. Emilia, mihin jäi se liina multa?

EMILIA. En tiedä minä.

DESDEMONA. Ennen kukkaroni Kadottanut ma oisin täynnä kultaa. Jos mauri ei niin jalo miesi oisi Ja vapaa luulevaisten halpuudesta, Vois tästä pahan aatoksen hän saada.

EMILIA. Hän eikö ole luuleva?

DESDEMONA. Ken? Hänkö? Aurinko hänen kotimaassaan, luulen, Ne huurut hänest' imi.

EMILIA. Kah, tuoss' on hän!

DESDEMONA. En häntä päästä ennen kuin hän Cassion Takaisin kutsuu. — (Othello tulee.) Kuinka voit sa, armas? OTHELLO. Kyll', armas, hyvin. — (Syrjään.) Raskas teeskennellä! — Ja sinä, Desdemona?

DESDEMONA. Hyvin, armas.

OTHELLO. Kätesi! — Kostea on kätes!

DESDEMONA. Sit' ei Viel' ikä kuivannut ja huolet.

OTHELLO. Auliin Ja riettaan mielen merkki! Kuuma, kuuma, Ja kostea! Niin, tarpeen olis sille Rukous, paasto, lihan kidutukset, Himosta luopumus ja menot hurskaat; Siin' asuu perkel' ihveinen ja nuori, Jok' usein kapinoipi. Hyvä käsi, Ja aulis käsi!

DESDEMONA. Kyllä tosiaankin: Se käsi pois mun sydämeni antoi.

OTHELLO. Käs' aulis! Muinoin sydän käden antoi; Nyt kilvessä on — käsi eikä sydän.

DESDEMONA. Tuot' en ma ymmärrä. — Nyt lupauksees.

OTHELLO. Mihinkä lupaukseen, kultaseni?

DESDEMONA. Puheilles olen kutsuttanut Cassion.

OTHELLO. Mua ilkeä ja häijy nuha vaivaa; Tuo tänne nenäliinas.

DESDEMONA. Tässä, armas.

OTHELLO. Se, jonka annoin.

DESDEMONA. Sit' ei myötän' ole.

OTHELLO. Vai ei?

DESDEMONA. Ei, kultani, ei tosiaankaan.

OTHELLO. Sep' oli vahinko. Sen liinan antoi Mun äidillen' egyptiläinen vaimo, Lumooja, joka sydämetkin tutki. Niin kauan kuin se säilyis, sanoi vaimo, Suloa tois se äidille ja häneen Isäni kiinnittäis. Mut jos se hukkuis Tai pois hän antais sen, niin isä alkais Hänt' inhota, ja uutta lemmen riistaa Sen silmä tavoittais. Sen mulle antoi Hän kuollessaan ja pyys, jos onni vaimon Minulle sois, ett' antaisin sen hälle. Sen olen tehnyt; sitä vartioi Kuin silmäterääs; katsos, jos sen hukkaat Tai annat pois, niin syntyy turma moinen, Ett'ei sen vertaa.

DESDEMONA. Onko mahdollista?

OTHELLO. On varmaan; sen kudonnassa tenho. Sibylla, jok' ol' eläissänsä nähnyt Kakssataa aurinkoisen kiertoa, Pyhissä haltioissahan sen neuloi. Sen silkin pyhät madot kutoneet on; Sen paine mumian nestett' on, mi taidoll' On immen-sydämistä valmistettu.

DESDEMONA. Tottako?

OTHELLO. Totta; varo sitä tarkoin.

DESDEMONA. Voi, ett'en olis koskaan sitä nähnyt!

OTHELLO. Haa! Kuinka niin?

DESDEMONA. Miks on niin hyökkäävä ja kiivas haastis?

OTHELLO. Hukassa? Poissako? Miss' on se? Sano.

DESDEMONA. Jumala varjelkoon mua!

OTHELLO. Sanotko?

DESDEMONA. Hukassa ei; mut entä jos niin olis?

OTHELLO. Haa! Kuin?

DESDEMONA. Ma sanon: hukass' ei se ole.

OTHELLO. Tuo tänne, että näen sen.

DESDEMONA. Sen tehdä voisin, vaan sit' en nyt tahdo. Tuo juont' on, jolla päästä minust' aiot; Ma pyydän, ota Cassio armoon jälleen.

OTHELLO. Tuo tänne liina; pahaa aavistan ma.

DESDEMONA. Kas niin! Kunnollisempaa miest' et mistään löydä.

OTHELLO. Tuo liina!

DESDEMONA. Puhutaan nyt Cassiosta.

OTHELLO. Tuo liina!

DESDEMONA. Miehestä, jok' ystävyytees On kaiken onnens' aina perustanut Ja kanssas kaikki vaarat kärsinyt.

OTHELLO. Tuo liina!

DESDEMONA. Kuules, nyt sä vääräss' olet.

OTHELLO. Pois!

(Lähtee.)

EMILIA. Eikö tuo mies ole luulevainen?

DESDEMONA. Tuot' en ma koskaan ennen ole nähnyt. On varmaan tuossa liinass' ilmitaika; Mua onnetonta, kun sen kadotin!

EMILIA. Ei miehest' ota selvää vuoteen, kahteen. He vatsoj' ovat kaikki, me vaan ruoka. Meit' ahmivat he, ja kun kyllän saavat, Niin maalle meidät oksentavat he. — Kah, Cassio ja mieheni!

(Jago ja Cassio tulevat.)

JAGO. Se keino On ainoa; se hänen tehdä täytyy. Kah, ihan parhaiks! Kiusatkaa nyt häntä.

DESDEMONA. No, Cassio hyvä, mitä uutta teillä?

CASSIO. Tuo vanha pyyntö. Anon, rouva, ett' Tehokkaast' avustanne taas saan elon Ja jäsenyyden hänen suosiossaan, Jot' aina sydämeni pohjukasta Ma kunnioitan. Älkää viivytelkö. Jos vikani niin kuolettavan suur' Ett' entiset ei työt, ei nyky-tuskat, Ei vastaisuuden hyvät aikomukset Voi mulle hänen ystävyyttään voitta, Niin olis jo se tieto lohdutusta. Hyvillän' olen silloin väkisinkin, Ja toisell' urall' onnen armoleipää Käyn etsimään.

DESDEMONA. Oi, kelpo, kelpo Cassio, Mun puoltoni ei soinnu nyt; mun miehen' Ei ole mieheni; ma hänt' en tuntis, Jos niin ois muoto muuttunut kuin mieli. Niin totta auttakoot mua pyhät kaikki, Kuin minä teitä kaikin voimin puolsin, Vapaista puheistani joutuin pilkaks Othellon kiukulle. Mut malttukaa; Min voin, sen teen, teen enemmän, kuin, sallis Mun oma etuni; siis tyytykäätte.

CASSIO. Vihoissaan onko hän?

DESDEMONA. Täält' äsken läksi Ja todellakin ihmeen raivokkaana.

JAGO. Vihoissaan hänkö? Tykin olen nähnyt Hält' ilmaan sotajoukot lietsovan, Ja, niinkuin perkel', oman veljen hältä Käsistä riistävän; — hän vihoissaanko? Jotakin tärkeää siis! Etsin häntä; Kun suuttuu hän, on leikki kaukana.

DESDEMONA. Ma pyydän, tee se. — (Jago lähtee.) Valtatoimi varmaan Venetiast' ilmoitus, tai salahanke, Kyprossa ilmi saatu — kirkkaan järjen On hältä hämmentännä. Miehet usein Vihaansa halpaan esineesen purkaa, Kun syy on suuremmissa. Niin on aina; Jos särkee sormeas, niin terveissäkin On ruumiin jäsenissä tuskan tunne. Ei, jumalia ei ne miehet ole; Heilt' emme aina sulhon hempeyttä Saa vaatia. Emilia, mua moiti; Soturi olen huono: tunnossani Valitin hänen kylmyyttään: nyt huomaan, Ett' olen todistajan lahjonut ma Ja väärin häntä syytän.

EMILIA. Suokoon taivas Todeksi sen, ett' on se valtatointa Eik' oikkaa vaan ja epäluulon puuskaa, Mi koskis teitä.

DESDEMONA. Voi mua! Milloin siihen syytä annoin?

EMILIA. Ei luulevainen henki siitä huoli; Hän syyst' ei ole luuleva; hän luulee Vaan senvuoks, että luulee. Se on peto, Jok' itsestänsä sikiää ja syntyy.

DESDEMONA. Pedosta tuost' Othelloa varjele, Hyväinen taivas!

EMILIA. Amen!

DESDEMONA. Etsin häntä. Tääll' olkaa, Cassio; hyvillään jos on hän, Esitän hälle anomuksenne Ja äärimmilleen sitä ajaa koitan.

CASSIO. Nöyrästi kiitän, armollinen rouva!

(Desdemona ja Emilia lähtevät.) (Bianca tulee.)

BIANCA. No, Cassio, terve!

CASSIO. Mitä täällä teet? Kuin voit sä, ihanaiseni Bianca? Juur' aioin luokses tulla, armas kulta.

BIANCA. Ja minä sinun. Mitä! Viikon poissa? Se seitsemän on päivää sekä yötä. Kakstoista tiimaa neljätoista kertaa! Ja kellon aikaa neljätoista kertaa On hitaamp' armaan poissaolon aika! Väsyttävätä laskua!

CASSIO. Oi, anteeks! Mua painaneet on mietteet lyijynraskaat. Kun joutoaikaa saan, tuon pitkän laskun Ma suoritan. Tuost' ota mulle malli, (Antaa hänelle Desdemonan nenäliinan.) Bianca hyvä.

BIANCA. Mistä tämä, Cassio? Kai joku uuden ystävyyden lahja! Nyt tiettyyn poissaoloon syynkin tiedän. Vai niin? No, hyvä, hyvä!

CASSIO. Vaiti, vaimo! Nuo hiiden epäilykses heitä hornaan, Jost' ovat tulleetkin. Nyt luulet mua, Ett' immelt' olen tämän lahjaks saanut. Ei, Bianca, usko mua.

BIANCA. Kelt' on se sitten?

CASSIO. En tiedä, en; sen huoneestani löysin. Mua miellyttää se, mukailluks sen tahdon, Ennenkuin pois se — ehkä pian — viedään. Tee se, ja jätä minut yksin nyt.

BIANCA. Kuin? Yksin? Miksi niin?

CASSIO. Ma kenraalia varron, enkä luulis Sit' arvokkaaksi enkä suotavaksi, Jos naisen kanssa hän mun näkis.

BIANCA. Miks ei?

CASSIO. Ei siksi, ett'en lempis sua.

BIANCA. Vaan siksi, ett'et lemmi mua. Ma pyydän: saata mua hiukan matkaa; Ja sano, käytkö luonan' iltasella.

CASSIO. Vaan hiukan matkaa saatan sua saattaa; Mun täytyy odottaa. Mut kohta saat mun.

BIANCA. No, hyvä; kaikissapa niissä ollaan!

(Lähtevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Linnan edustalla.

(Othello ja Jago tulevat.)

JAGO. No, miltä näyttää?

OTHELLO. Näyttää? Jago, mikä?

JAGO. Suut' antaa salaa?

OTHELLO. Laiton suutelo!

JAGO. Tai tunnin pari ystävänsä kanssa Alasti maata, puhtaudess' aivan?

OTHELLO. Alastiko ja puhtaudess' aivan? Pirua kohtaan tekopyhyytt' on se! Jos moiseen ryhtyy viaton, niin perkel' Se häntä kiusaa, ja hän kiusaa Herraa.

JAGO. Jos eivät mitään tee, se pien' on hairaus. Mut jos ma vaimolleni liinan annan —

OTHELLO. No, mitä sitten?

JAGO. Se silloin hänen on, ja, ollen hänen, Hän kai voi kelle hyvänsä sen antaa.

OTHELLO. Hän kunniansakin on vartija; Hän voiko senkin antaa pois?

JAGO. Niin, kunnia on aine, jok' ei näy; Se usein niill' on, joilla sit' ei ole. Mut mitä liinaan tulee —

OTHELLO. Mielelläni Sen, totta Jumal', oisin unhottanna! Sa sanoit — O! se muistissani pyörii Kuin ruttohisen talon päällä korppi, Tuo tuhon enne, — ett' on liina hällä.

JAGO. No, mitä sitten?

OTHELLO. Se ei hyvä.

JAGO. Mitä, Jos sanoisin ma, että itse miehen Näin teitä solvaavan, tai kuulin hältä — Semmoisiakin konnia on, jotka, Kun kiihkeillä pyyteillään tai naisen Omasta ehdost' ansaan hänet saavat, Vait eivät olla voi, vaan lörpöttävät.

OTHELLO. Hän onko mitä virkkanut?

JAGO. On kyllä; Mut, olkaa varma, muuta ei, kuin minkä Valalla kieltää voi hän.

OTHELLO. Mitä virkkoi?

JAGO. Ett' on hän — min' en tiedä, mitä on hän —

OTHELLO. Haa! Mitä? mitä?

JAGO. Maannut —

OTHELLO. Hänen kanssaan?

JAGO. Niin, kanssa, päällä, miten suvaitsette.

OTHELLO. Kanssa! Päällä! Hyi inhoittavaa! — Liina, — tunnustuksia, — liina! — Tunnustaa ja joutua hirteen vaivastaan! — Ensin hirteen, sitten tunnustus; — se minua värisyttää. — Luonto ei näin mustaan tuskan pilveen itseänsä peittäisi, jos ei se jotakin ennustaisi. Ne eivät ole sanat, jotka näin minua vavistuttavat. — Huu! — nenät, korvat ja huulet! — Onko tuo mahdollista? — Tunnustus! — Liina! — Oi, perkele!

(Kaatuu tainnoksiin.)

JAGO. Tee työtäs, myrkkyni, tee työtäs! Näin uskovaiset narrit ansaan saadaan; Näin moni arvoisa ja siivo nainen Häpeään syyttä joutuu. — Nouskaa, herra! Hoi, herra! Hoi, Othello! — (Cassio tulee.) Mitä, Cassio?

CASSIO. Mik' ompi täällä?

JAGO. Kenraalilla on kaatuvaisen kohtaus; Tää toinen on; häll' oli yksi eilen.

CASSIO. Ohauksia siis hierokaa.

JAGO. Ei, älkää! Hänt' ei saa tainnoksissaan häiritä; Hän silloin suustaan vaahtoaa ja oiti Raivokkaan hurjaks yltyy. Kah, hän liikkuu. Vetäykää hetkeks pois; hän kohta tointuu. Kun mennyt on hän, tärkeätä mull' on Puhuttavaa. (Cassio lähtee.) No, herra, kuink' on laita? Satutitteko päänne?

OTHELLO. Ivaatkos?

JAGO. Minäkö ivaisin! En, jumal'auta! Osanne kestäkäätte niinkuin mies.

OTHELLO. Mies sarvekas on hirviö ja peto.

JAGO. Isoissa kaupungeissa sitten monta Petoa on ja sievää hirviötä.

OTHELLO. Hän tunnustiko?

JAGO. Herra, olkaa mies; Mon' ikeellinen partaniekka vetää Kanssanne yhtä köyttä. Tuhansittain Niit' öisin makaa toisten sijalla, Sen luullen omakseen; niin ei käy teidän. Se hiton hauska lemmon sutkaus on Suudella vihkivuoteessansa kurvaa Ja puhtaaks häntä luulla! Tieto paras! Kun tiedän oman, tiedän vaimon osan.

OTHELLO. Oo, sinä olet viisas! Aivan niin!

JAGO. Nyt syrjään hetkeks käykää. Rajoissa maltin pysykää. Kas, tässä Kun tuskan voittamana makasitte, Jok' ei niin suuren miehen arvoon sovi, — Sai Cassio tänne. Hänet pois ma laitoin, Tilaanne syillä puolustain ja käskin, Ett' oiti puheilleni palajais hän: Hän lupasikin sen. Nyt lymyyn käykää, Ja huomatkaa, mik' iva, ilkku, nauru Sen miehen joka kasvoinjuonteess' asuu. Hän kertoa saa jälleen, kuinka, missä, Kuink' usein, kuinka kauan vaimoanne Halannut on hän ja sit' aikoo vielä Tarkatkaa häntä, sanon olkaa tyyni! Tai luulen, että teiss' on pernatauti Ja hiukkaakaan ei miestä.

OTHELLO. Kuules, Jago, Min' osaan oikein viekkaan tyyni olla; Mut — kuuletkos? — myös verinen.

JAGO. Ei haittaa; Mut kaikki aikanaan! Nyt piiloon menkää. (Othello piiloutuu.) Biancan puheeks otan Cassion kanssa, Tuon tytön, joka vaatteensa ja ruokans' Ihallaan ansaitsee; se eläin häntä Rakastaa; hutsun rangaistust' on tuo: Hän monta pettää, ja yks hänet pettää. Kun häntä mainittavan kuulee Cassio, Hän suuren naurun päästää. — Kah, (Cassio palajaa.) Kun nyt hän nauraa, raivoaa Othello. Ja Cassio raukan hymyt, naljat, liikkeet Sokeessa epäluulossaan hän väärin Käsittää aivan. — Mitä kuuluu, luutnantti?

CASSIO. Pahinta, kun tuon arvonimen kuulen, Jonk' osattuus mun surmaa.

JAGO. Käy Desdemonan päälle vaan, niin saat sen. (Matalammalla äänellä.) Jos tähän pyyntöön mitään vois Bianca, Kyll' avun pian saisit.

CASSIO. Kurja raukka!

OTHELLO (syrjään). Kas, kuinka hän jo nauraa!

JAGO. Min' en koskaan Noin rakastunutt' ole naista nähnyt.

CASSIO. Mua, luulen ma, se hupsu raukka lempii.

OTHELLO (syrjään). Hän miedosti sen kieltää, salaa naurain.

JAGO. Mut kuules, Cassio —

OTHELLO (syrjään). Nyt hän tunnustukseen Pakoittaa häntä. Hyvä, hyvä! Joutuun!

JAGO. Hän tekee kuuluks, että nait sa hänet; Se onko aikomukses?

CASSIO. Ha, ha, ha!

OTHELLO (syrjään). Riemuitsetko, roomalainen, riemuitsetko?

CASSIO. Minäkö hänet naisin? — Mitä! Julki-porton? Ma pyydän; sääli hiukan järkeäni; älä sitä niin sairaaksi luule. Ha, ha, ha!

OTHELLO (syrjään). Kas, kas, kas, kas! Kyllä vielä naurusi maksan!

JAGO. Käy huhu moinen, että nait sa hänet.

CASSIO. Todellakin?

JAGO. Jos ei, niin sano mua konnaks.

OTHELLO (syrjään). Oletko multa luvan saanut? Hyvä!

CASSIO. Sen on se marakatti itse levittänyt. Hän on liehakoitsevasta rakkauden kiihkosta päähänsä saanut, että aion hänet naida, vaikk'en minä mitään lupausta ole antanut.

OTHELLO (syrjään). Jago viittaa mulle; nyt alkaa kertomus.

CASSIO. Hän oli äsken tässä; kaikkialla hän on mulle vaivana. Taannoin haastelin rannalla muutamien venetialaisten kanssa, ja sinnekin se hemppu löysi ja, niin totta kuin elän, karkasi kaulaani näin; —

OTHELLO (syrjään). Huutaen: "armas Cassio!" tai jotakin senkaltaista; hänen liikkeensä sitä osoittavat.

CASSIO. Ja riippuu siinä ja laahaa ja itkee ja nykii mua ja vetää. Ha, ha, ha!

OTHELLO (syrjään). Nyt hän kertoo, kuinka vaimoni veti häntä kamariini. O, kyllä nokkasi näen, mutta en sitä koiraa, jonka eteen sen viskaisin!

CASSIO. Minun pitää todellakin luopua hänen seurastaan.

JAGO. Totta, Jumala! Tuossa hän tulee.

(Bianca tulee.)

CASSIO. Hän se on ihkainen hilleri ja lemuava lisäksi. — Miksi noin aina perässäni kiilit?

BIANCA. Piru äitineen perässäsi kiiliköön! Mitä tiesi se liina, jonka äsken mulle annoit? Ja minä hupsu, kun otin sen! Minunko pitäisi se mukailla kokonansa? Kylläpä kaiketi sen huoneestasi löysit, etkä tiedä, kuka sen sinne jätti! Lahja varmaan joltakin hempukalta, ja minunko sitä sitten pitäisi mukailla? Tuossa on se; anna se keppihevosellesi. Mistä tahansa sen saitkaan, minä en sitä mukaile.

CASSIO. Oo, no, Biancaseni! Älähän nyt!

OTHELLO (syrjään). Totta tosiaan onkin se minun nenäliinani, luulen ma!

BIANCA. Jos haluat tänään luonani illastella, niin tule; jos et, niin tule toiste, milloin haluat.

(Lähtee.)

JAGO. Riennä, riennä jäljestä!

CASSIO. Täytynee se tehdä: muuten hän vielä kadulla sadattelee.

JAGO. Aiotko hänen luonaan illastella?

CASSIO. Luulenpa niin.

JAGO. Hyvä; sitten kai tapaan sinut; tahtoisin niin mielelläni haastella kanssasi.

CASSIO. Tule, ma pyydän. Tuletko?

JAGO. No niin; pidä suus nyt!

(Cassio lähtee.)

OTHELLO (tulee esiin). Mitenkä ma hänet murhaan, Jago?

JAGO. Huomasitteko, kuinka hän nauroi pahalla työllään?

OTHELLO. Oi, Jago!

JAGO. Ja näittekö nenäliinan?

OTHELLO. Oliko se minun?

JAGO. Oli, niin totta kuin tuo käsi on mun! Ja te näitte, minkä verran arvoa hän panee tuohon hupsuun naiseen, teidän vaimoonne! Tämä sen hänelle antoi, ja hän antaa sen jalkavaimolleen.

OTHELLO. Oi, jos saisin yhdeksän vuotta häntä murhatakseni! — Soma vaimo! Kaunis vaimo! Ihana vaimo!

JAGO. Tuo teidän nyt täytyy unhottaa.

OTHELLO. Mädätköön hän, hukkukoon ja menköön helvettiin tänä iltana; sillä elää hän ei saa! Ei, sydämeni on kiveksi muuttunut: kun siihen lyön, niin haavoittaa se käteni. Oi, ihanampaa olentoa ei koko maailmassa ole; hän olisi saattanut keisarinkin kupeella maata ja tätä orjantöihin määrätä!

JAGO. Nyt olette väärällä tolalla taas.

OTHELLO. Hirteen koko vaimo! Sanon vaan mikä hän on. Niin näppärä neuloja! — Ihmeteltävän soitannollinen! Oi, hän saattaisi laulullaan raivokkaan karhunkin kesyttää! — Ja niin valtava ja rikas älyltään ja neroltaan!

JAGO. Sitä huonompi hän on.

OTHELLO. Oo, tuhat, tuhat kertaa! — Ja sitten niin helläluontoinen!

JAGO. Niin, liiaksikin hellä.

OTHELLO. Se on totta! — Mutta sääli tuota on sentään. Jago — Oo, Jago, sääli on, Jago!

JAGO. Jos olette niin hänen rikoksiinsa rakastunut, niin antakaa hänelle valtakirja syntiä tehdä; sillä jos se ei teitä koske, ei kenenkään toisenkaan siihen mitään tule.

OTHELLO. Kappaleiksi hänet paloittelen. — Tehdä minusta aisankannattaja!

JAGO. Ruma työ!

OTHELLO. Luutnanttini kanssa!

JAGO. Sitä rumempi!

OTHELLO. Hanki myrkkyä mulle, Jago; tänä iltana: — en tahdo sanasotaan ruveta hänen kanssaan, ettei hänen vartalonsa ja kauneutensa taas minua hurmaisi. — Tänä iltana, Jago!

JAGO. Älkää myrkkyä käyttäkö; kuristakaa hänet vuoteessaan, samassa vuoteessa, jonka hän on saastuttanut.

OTHELLO. Hyvä! Sepä on paikallaan se rangaistus. Sangen hyvä!

JAGO. Ja mitä Cassioon tulee, kyllä minä pidän huolta hänestä: lisää saatte kuulla keskiyön aikana.

(Torventoitaus kuuluu.)

OTHELLO. Sep' oivallista! — Mikä toitaus tuo?

JAGO. Venetiasta sana varmaankin. Se dogin lähetti on Lodovico; Ja vaimonne on, nähkääs, hänen kanssaan.

(Lodovico, Desdemona ja seuralaisia tulee.)

LODOVICO. Jumalan rauha, kenraal'!

OTHELLO. Tervetullut!

LODOVICO. Terveiset dogilta ja senaatilta!

(Antaa hänelle kirjeen.)

OTHELLO. Suut' annan heidän tahtons' ilmituojan.

(Avaa kirjeen ja lukee.)

DESDEMONA. Mit' uut', hyvä Lodovico serkku?

JAGO. Iloista, signor, nähdä teitä täällä; No, tervetultuanne Kyproon!

LODOVICO. Kiitos! Luutnantti Cassio, kuin voi hän?

JAGO. Hän elää.

DESDEMONA. Mun mieheni ja hänen välins' aivan On rikkunut; mut te sen ehjäks teette.

OTHELLO. Oletko varma siitä?

DESDEMONA. Mitä sanot?

OTHELLO (lukee). "Se tehkää viipymättä, jos on mieli."

LODOVICO. Ei mitään; kirjeeseen hän kiintynyt on. Vai huono miehesi ja Cassion väli?

DESDEMONA. Niin, vallan onneton. Oi, sointuun saada Jos heidät voisin! Pidän Cassiosta.

OTHELLO. Haa! Tulikiveä ja tulta!

DESDEMONA. Mitä? OTHELLO. Oletko viisas?

DESDEMONA. Onko vihoissaan hän?

LODOVICO. Kenties kirje häntä suututtaa: Kotihin häntä käsketään, ma luulen, Ja saaren hallitus jää Cassiolle.

DESDEMONA. No, sepä oivaa!

OTHELLO. Todellako?

DESDEMONA. Mitä?

OTHELLO. Sep' oivaa, ettäs olet hulluks tullut.

DESDEMONA. Kuin niin, Othello armas?

OTHELLO. Perkele!

(Lyö häntä.)

DESDEMONA. En ansainnut ma tuota.

LODOVICO. Hyvä herra, Tuot' ei Venetiass' uskottaisi, vaikka Todeksi vannoisin sen. Tuo on liikaa. Hän itkee! Lohdutelkaa!

OTHELLO. Perkel', perkel'! Jos maan vois naisen itkut hedelmöittää, Niin joka tilkka krokotiilin siittäis. Pois silmistäni!

DESDEMONA. Ett'en sua loukkais, Niin lähden.

(Aikoo lähteä.)

LODOVICO. Tosiaankin nöyrä vaimo! Takaisin, herra, kutsukaa hän.

OTHELLO. Rouva!

DESDEMONA. Mun herrani?

OTHELLO. No, mitä tahdotten?

LODOVICO. Ken? Minäkö?

OTHELLO. Niin, tahdottehan häntä Takaisin kääntymään. Hän kyllä kääntyy, Niin, kääntyy, eespäin kulkee, kääntyy taasen; Ja itkeä hän osaa, itkeä; Ja, niinkuin sanoitte, hän nöyr' on — nöyrä, — Erittäin nöyrä! — Itkemistäs jatka! — On seikka se — Oo, oiva tekotunne! — Ett' olen kotiin käsketty. — Pois, tiehes! Sun oiti tuotan. — Käskyä ma kuulen Ja palajan Venetiaan. — Pois täältä! — (Desdemona lähtee.) Saa Cassio paikkani. Ja — — saanko pyytää Teit' iltaiselle? Tervetullut Kyproon! — Apinat ja vuohet!

LODOVICO. Tuoko nyt se mauri, Mi senaattimme kaikki kaikess' on? Se jalo henki, jot' ei hurmaa kiihko? Jonk' uljait' avuja ei onnen keihäs Voi murtaa eikä sattumuksen nuoli Lävistää voi?

JAGO. Hän muuttunut on paljon.

LODOVICO. Hän onko viisas! Onko järjiltään hän?

JAGO. Hän on mik' on; en tohdi häntä laittaa. Suo Jumal', että ois hän mitä vois hän, Jos sit' ei ole!

LODOVICO. Lyödä vaimoansa!

JAGO. Pahasti kyllä. Soisin, että oisi Se lyönti pahin.

LODOVICO. Tuoko tapa hällä? Vai kiihoittiko kirje hänen vertaan Näin outoon rikokseen?

JAGO. Ah voi, ah voi! Ois kunnotonta kertoa min nähnyt Ja kuullut olen. Tarkatkaatte häntä: Niin häntä kuvaa oma käytös, että Puheeni säästää voin ma. Seuratkaa vaan Ja huomatkaatte, miten jatkaa hän.

LODOVICO. Voi, että näin ma hänest' erehdyin!

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Huone linnassa.

(Othello ja Emilia tulevat.)

OTHELLO. Te ette mitään ole nähnyt siis?

EMILIA. En kuullutkaan enk' epäillytkään koskaan.

OTHELLO. Olette nähnyt hänet Cassion kanssa.

EMILIA. Mut pahaa min' en nähnyt; joka sanan Ma silloin kuulin, joka hengähdyksen.

OTHELLO. He eikö koskaan kuiskailleet?

EMILIA. Ei koskaan.

OTHELLO. Ja teitä pois ei laittaneet?

EMILIA. Ei koskaan.

OTHELLO. Huntua, viuhkaa, sormikkaita tuomaan?

EMILIA. Ei, herra, koskaan.

OTHELLO. Sepä kummallista!

EMILIA. Vetoa sielustani lyön, ett' on hän Uskollinen; jos toista luuletten, Se luulo pois! se pettää sydämenne! Jos sen on teihin joku konna pannut, Kirotkoon niinkuin käärmeen hänet taivas! Siveetön, uskoton jos vaimo tuo on, Miest' onnellist' ei silloin; puhtain vaimo On musta niinkuin parjaus.

OTHELLO. Kutsukaa Hän tänne. — (Emilia lähtee.) Kylläks kuulin; mutta mikä Parittaja ei tuota vakuuttaisi! Kavala portto, salasyntien Likaisen säilyn lukko! Kuitenkin hän Rukoilee, polvistuu, sen olen nähnyt.

(Emilia ja Desdemona tulevat.)

DESDEMONA. Täss' olen, herrani!

OTHELLO. Käy tänne, hemppu!

DESDEMONA. Mik' on sun tahtos?

OTHELLO. Näytä mulle silmäs; Mua silmiin katso!

DESDEMONA. Mikä julma oikku!

OTHELLO (Emilialle). Toimeenne, rouva! Yksin jättäkäätte Rakastavaiset; ovi sulkekaa; Rykikää, yskikää, jos joku tulee! Toimeenne, toimeenne! — no, rientäkää!

(Emilia lähtee.)

DESDEMONA. Mit' aiot? Sano; polvillani pyydän. Sanoissasi ma raivon tajuan, Mut sanoj' en.

OTHELLO. Mik' olet sinä?

DESDEMONA. Vaimos, Mun puolisoni! Uskollinen vaimos!

OTHELLO. No, vanno, kiroo itses, muuton pelkää Sun perkel' ottaa, luullen enkeliks sun! Kirottu kahdesti! — no, vanno itses Nyt puhtaaks!

DESDEMONA. Taivas tietää sen.

OTHELLO. Niin, tietää Sun valheelliseks niinkuin helvetin.

DESDEMONA. Kuin? Valheelliseks? Kelle? Ketä kohtaan?

OTHELLO. Oi, Desdemona, — poistu, poistu, poistu!

DESDEMONA. Voi, päivää onnetonta! — Miksi itket? Minäkö syypää kyyneliis? Jos kenties Isäni syyksi kotiinkutsumises Sa luulet, älä vihaas minuun pura; Jos hänet kadotit sa, myöskin minä Kadotin hänet.

OTHELLO. Jos mua taivas tahtois Surulla koitella ja pilkat, tuskat, Kaikk' antais sataa paljaan pääni päälle, Upottais kurjuuteen mun huuliin asti, Toivottomahan orjuuteen mun syöksis, Pisaran kärsimystä jossain sielun Sopessa löytäisin. Mut voi! kun luopi Mun kuvapatsaaks, jolle aika ilkkuin Hitaasti sormeansa osoittaa, — Oo, oo! Vaan senkin kestää voisin, hyvin kyllä. Mut sieltä, miss' on sydämeni säily, Jost' elää täytyy mun tai elo jättää, Lähteestä, josta elinvirta vuotaa Tai muuten kuivuu, — karkoittua sieltä Tai kuljuna se nähdä, jossa kutee Ja poikii inhat konnat! — muuta muotos, Sa maltti, nuori, punasuu keruubi, Ja näytä julmalta kuin horna!

DESDEMONA. Toivon, Ett' uskoo jalo mieheni mun puhtaaks.

OTHELLO. Niin kyllä, niinkuin teurashuonehessa Itikat, jotka syntyissään jo huorii! Oo, ruuhka sinä, hurmaavaisen kaunis, Jonk' armas tuoksu aivuj' oikein särkee, — Voi, ett'et olis koskaan syntynytkään!

DESDEMONA. Mink' olen synnin tietämättä tehnyt?

OTHELLO. Tuo kaunis, puhdas kirja onko tehty Vaan porton leimaa varten! Mitä tehnyt? Mitäkö tehnyt? — Oo, sa julki-luuska! Sulaks ahjoks poskeni ma saisin, Jok' ihan hiiliks hävyn kaiken polttais, Jos tekos julki toisin. — Mitä tehnyt! Nenänsä taivas tukkii, kuukin torkkuu Ja tuuli luuska, kaikkein suutelija, Maan ontelossa luolassa on vaiti Ja kammoo sitä kuulla. Mitä tehnyt! Hävytön portto!

DESDEMONA. Totta, Jumala, Mua loukkaat.

OTHELLO. Sinä etkö portto?

DESDEMONA. En. Niin totta kuin ma olen kristitty! Jos tätä astiata kaitseminen Luvattomasta, inhast' yhteydestä Ei porton työtä lie, niin min' en portto.

OTHELLO. Sin' etkö huora?

DESDEMONA. En, kautt' autuuteni!

OTHELLO. Se onko mahdollista?

DESDEMONA. O, Jumal' armahda!

OTHELLO. Suo anteetta! Sinut Venetian viekkaaks huoraks luulin, jonka Othello nai. — (Emilia palajaa.) Te, vaimo, jonka toimi Päinvastainen kuin pyhän Pietarin on, Te hornan ovenvahti! Te, niin, te! Nyt työ on tehty; tuossa vaivastanne! Ov' auaiskaa; meit' älkää ilmi tuoko.

(Lähtee.)

EMILIA. Voi, herra tuo hän mitä miettineekään? Kuin voitte, hyvä rouva? Kuinka voitte?

DESDEMONA. Kuin oisin puoleks unessa.

EMILIA. Kuink' ompi herran laita, rouva hyvä?

DESDEMONA. Kenenkä?

EMILIA. Herrani.

DESDEMONA. Ken on sun herras?

EMILIA. Hän, joka teidänkin on, rouva hyvä.

DESDEMONA. Ei herraa mulla. Mulle älä puhu: En itkeä ma voi; en vastata Pait kyynelillä. Ensi yöksi pane Vuoteelleni häälakanat, — se muista, — Ja kutsu miehes tänne.

EMILIA. Sepä muutos!

(Lähtee.)

DESDEMONA. Näin kohdella mua tulee, aivan niin! Mutta mitä tein ma, jotta pienin virhe Syyt' antaa pienimpään vois epäluuloon?

(Emilia ja Jago tulevat.)

JAGO. Mit', armas rouva, tahdotten? Kuin voitte?

DESDEMONA. En tiedä. Joka nuorta lasta neuvoo, Sen tekee säisysti ja vähin töin. Niin olis mua nuhdella hän voinut: Laps olen nuhdeltaissa.

JAGO. Mik' on, rouva?

EMILIA. Voi, Jago, mauri häntä huoraks haukkui Ja viskas häneen moista herjan saastaa, Jot' ei voi uskollinen sydän kestää.

DESDEMONA. Sen nimen ansaitsenko, Jago?

JAGO. Minkä nimen?

DESDEMONA. Jonk' antaneen hän sanoi maurin mulle.

EMILIA. Hän huoraks häntä sätti. Loismies päissään Noin törkeäst' ei hutsuansa haukkuis.

JAGO. Mut miksi niin?

DESDEMONA. En tiedä; varma vaan, Ett'en se ole.

JAGO. Älkää itkekö, Oi älkää itkekö! Voi tuskan päivää!

EMILIA. Siks hylkäskö hän monet jalot tatjot, Isänsä, synnyinmaansa, ystävänsä, Saadakseen huoran nimen? Ken ei itkis?

DESDEMONA. Se on mun kova onneni.

JAGO. Se lempo, — Mist' oikun moisen sai hän?

DESDEMONA. Taivas tiesi!

EMILIA. Käyn hirteen, jos ei joku ilkimys Jokuinen liukas, liehakoiva konna, Siloinen, virkaa mateleva orja Tuon valheen isä lie; käyn siitä hirteen.

JAGO. Hyi! Moist' ei ole, se on mahdotonta.

DESDEMONA. Jos on, niin anteeks suokoon hälle taivas!

EMILIA. Ei, köysi sille! Luut sen syököön horna! Vai huora hän! Ken sitten etsi häntä? Kuin? Missä? Milloin? Mitä syytä luuloon! Ei. Maurin pettänyt on kurja konna, Katala julki-konna, halpa hylky. Luo, taivas, peite moisilt' ilkiöiltä Ja joka aimo käteen pane ruoska, Joll' alaston se konna halki mailman Idästä länteen piestäis!

JAGO. Älä huuda!

EMILIA. Hyi, moista! Samanlainen veitikka Se sinun järkeskin kai nurin käänsi Ja sai sun mua mauriin luulemaan.

JAGO. Sin' olet hupsu; vait!

DESDEMONA. Oi, hyvä Jago, Kuin taas Othelloni ma voittaa voisin? Käy hänen luokseen. Kautta auringon, En tiedä, kuinka hänet kadotin ma! Ma tässä polvistun: — jos ehdollani Vihoitin koskaan hänen rakkauttaan Sanoilla, ajatuksilla tai töillä; — Jos silmä, korva taikka muukaan aisti Ihastunut on jonkun toisen muotoon; Jos en ma nyt — kuin ennenkin ja aina — Vaikk' ajais hän mun luotaan mierontielle — Suuresti lemmi häntä, menköön autuus! Voi tylyys paljon; hänen tylyytensä Voi multa hengen viedä, mut ei mustaa Se lempeäni. Huora! Mitä sanon? Mua kauhistaa jo, kun sen sanan lausun; Ja tekoon, joka moisen nimen sietää, Ei koko mailman turhuus mua saa!

JAGO. Oi, huolet' olkaa; se vaan pien' on oikku. Hän valtatoimihin on suuttunut Ja näin nyt teitä toruu.

DESDEMONA. Jos muut' ei olis —

JAGO. Muuta ei, sen vannon. (Torventoitauksia kuuluu.) Haa! Kuulkaa, torvet iltaiselle kutsuu! Venetian airutkunta vartoo; sisään, Ja itku pois! Hyväksi muuttuu kaikki. (Desdemona ja Emilia lähtevät.) (Rodrigo tulee.) No, mitä nyt, Rodrigo?

RODRIGO. En huomaa, ettäs kohtelet mua oikein.

JAGO. Kuinka niin?

RODRIGO. Päivittäin minua uusilla verukkeilla viivyttelet, ja minusta näyttää, että pikemmin minulta estät kaikki tilaisuudet, kuin hankit toiveilleni vähääkään etua. Tätä en, totisesti, kauemmin kestä enkä enää taivu tyynenä noudattamaan mitä tähän saakka olen hupsun lailla sietänyt.

JAGO. Rodrigo, tahdotko minua kuulla?

RODRIGO. Olen, maarin, jo kuullut liiaksikin; sillä teidän sananne ja työnne eivät ole keskenään sukua.

JAGO. Te soimaatte minua sangen syyttömästi.

RODRIGO. Se on kirkasta totuutta. Olen kaiken omaisuuteni tuhlannut. Niistä kalleista kivistä, jotka multa saitte, Desdemonalle annettaviksi, olisi jo puolet voineet nunnankin pettää. Kerroitte minulle, että hän on ne vastaan ottanut ja herätitte minussa pikaisen suosion ja palkinnon suloisia toiveita; mutta siitä ei näy niin mitään.

JAGO. Hyvä! Jatkakaa! Hyvin hyvä!

RODRIGO. Hyvin hyvä! Jatkakaa! En voi enää jatkaa, mies; eikä se hyvin hyväkään ole. Kautta tuon käden, se on hyvin sikamaista; sen sanon, ja alan jo luulla, että minua pilkkana pidätte.

JAGO. Hyvin hyvä!

RODRIGO. Se ei ole ollenkaan hyvä, sanon sen vieläkin. Esittelen itse itseni Desdemonalle. Jos hän antaa mulle takaisin kalleuteni, niin heitän pyyteeni sikseen, katuen luvatonta tarjoustani; vaan jos ei, niin vaadin teitä tilille, olkaa varma siitä.

JAGO. No, nytpä te vasta puhutte!

RODRIGO. Niin, mutta en mitään, jota en vannoisi aikovani toimeen panna.

JAGO. No, nythän näen, että sinussa on miehuutta, ja tästä hetkestä alkaen saan sinusta paremman luulon kuin koskaan ennen. Kätesi mulle, Rodrigo! Olet esiin tuonut sangen oikeutettuja muistutuksia minua kohtaan, ja kuitenkin olen, sen vannon, aika lailla puolestasi puuhannut.

RODRIGO. Ei ole juuri siltä näyttänyt.

JAGO. Sen kyllä myönnän, ett'ei ole siltä näyttänyt, ja epäluulosi ei ole älyä ja sukkeluutta vailla. Mutta, Rodrigo, jos sinussa todellakin on sitä, jota minulla nyt on suurempi syy sinusta uskoa kuin koskaan ennen, — tarkoitan jäntevyyttä, miehuutta ja urhoollisuutta, — niin osoita sitä tänä yönä. Jos et ensi yönä Desdemonaa haltuusi saa, niin laita minut petoksella maailmasta pois ja viritä pauloja hengelleni.

RODRIGO. Hyvä! Mitä se on? Onko se järjen ja mahdollisuuden piirissä?

JAGO. Kuules: Venetiasta on tullut jyrkkä käsky, joka määrää Cassiolle Othellon paikan.

RODRIGO. Todellakin? No, sitten kai Othello ja Desdemona palajavat Venetiaan.

JAGO. Ei maarin: hän lähtee Mauritaniaan ja ottaa kauniin Desdemonan mukanansa, jos ei hänen oloansa täällä joku sattumus pitkitä; ja sitä asiaa ei saata mitenkään paremmin ratkaista kuin siten, että Cassio poistetaan tieltä.

RODRIGO. Mitä tarkoitat? Poistetaan tieltä?

JAGO. Niin, tehdään hänet Othellon virkaan kelvottomaksi: napautetaan miestä päähän.

RODRIGO. Ja minunko toimekseni sen aiot?

JAGO. Niin, jos rohkenet itsellesi etua ja oikeutta hankkia. Hän on tänään illallisella erään luuskan luona, missä minun on määrä häntä tavata; hän ei vielä tiedä kunniarikkaasta virkaylennyksestään mitään. Jos pidät varasi, kun hän sieltä lähtee, jonka minä toimitan tapahtuvaksi kahdentoista ja yhden välillä, niin voit häneen karata milloin tahdot. Minä olen lähellä hyökkäystäsi auttamassa, ja näin hän joutuu meidän kummankin kynsiin. Kas niin, älä ällistele, vaan lähde mukaan. Minä näytän sinulle hänen kuolemansa niin välttämättömäksi, että pidät velvollisuutenasi auttaa häntä siihen. Nyt on paras illallisen aika, ja yö kuluu kulumistaan. Toimeen siis!

RODRIGO. Haluan ensin kuulla enemmän syitä.

JAGO. Ja saatkin halusi tyydytetyksi.

(Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen huone linnassa.

(Othello, Lodovico, Desdemona, Emilia ja seuralaisia tulee.)

LODOVICO. Ma pyydän, älkää suotta vaivaa nähkö.

OTHELLO. Suvaitkaa, — kävely mun tekee hyvää.

LODOVICO. Hyv' yötä, rouva! Nöyrin kiitos teille!

DESDEMONA. Olitte tervetullut.

OTHELLO. Lähdetäänkö? Oi! — Desdemona —

DESDEMONA. Mitä, herrani?

OTHELLO. Käy heti maata; paikalla ma palaan. Tuo seurakumppanisi laita pois. Tee niin, kuin käsken.

DESDEMONA. Kyllä, puolisoni.

(Othello, Lodovico ja seuralaiset lähtevät.)

EMILIA. No, mitä nyt? Hän lauhemp' on kuin äsken.

DESDEMONA. Hän sanoi palaavansa heti kohta; Levolle käski mennä mun ja sinut Lähettää pois.

EMILIA. Lähettää minut pois?

DESDEMONA. Niin käski hän. Senvuoksi, Emilia hyvä. Yöpuku mulle tuo, ja hyvää yötä! Hänt' emme nyt saa suututtaa.

EMILIA. Oi, jos hänt' ette olis koskaan nähnyt!

DESDEMONA. Sit' en ma sois: niin lemmin häntä, että Sen miehen viha, karsauskin ja nuhteet — Pois neulat ota — mieleiset on mulle.

EMILIA. Häälakanat ma panin vuoteellenne, Kuin käskitte.

DESDEMONA. Ykskaikki! — Hyvä isä, Kuin hupsut voimme olla! — Ennen sua Jos minä kuolen, toinen lakanoista Mun pue ylleni.

EMILIA. Mit' aattelette?

DESDEMONA. Mun äidilläni piika oli, Pirjo; Hän lempi; kulta hurjistui ja läksi Pois tiekseen. Raidast' oli hällä laulu, Pahainen pätkä, vaan se sopi hälle. Hän kuollessaan sen lauloi: mielestäni Tuo laulu nyt ei mene; muut' en voi ma Kuin istua pää kallellaan ja laulaa Kuin Pirjo-raukka tuo. Ma pyydän: joudu!

EMILIA. Yöpuvun tuonko?

DESDEMONA. Älä; päästä neulat — Tuo Lodovico se on sievä mies.

EMILIA. Ja vallan kaunis mies.

DESDEMONA. Hän puhuu hyvin.

EMILIA. Tunnen Venetiassa naisen, joka avojaloin olisi Palestinaan vaeltanut saadakseen muiskata hänen alahuultaan.

DESDEMONA (laulaa:)

"Sykomori-puun alla tyttö hyräjää, Soi, raita, vihreä raita! Povella on käsi ja polvella pää, Soi, raita, raita, raita! Tytön huokauksia puro säestää, Soi, raita, vihreä raita! Ja kyynelevirta se kiven pehmittää, Soi, raita, raita, raita!"

Tuo laske syrjään. —

"Soi, raita, raita, raita!"

Tee joutua, hän koht' on täällä. —

"Ja raidasta nyt minä sidon seppelen, — Oi, hänt' älä moiti; hän kaunis vihass' on —"

Ei, se on toisin. — Kuule, mikä kolke?

EMILIA. Se vaan on tuuli.

DESDEMONA.

"Ma sanoin: sinä viekas! Hän vastata ties: Soi, raita, vihreä raita! Min' otan toisen immen, sin' ota toinen mies."

No, lähde nyt; hyv' yötä! Silmän' syhyy, Se itkuako tietää?

EMILIA. Mitä vielä!

DESDEMONA. Niin sanotaan. — Nuo miehet, oi, nuo miehet! — Emilia, tuntos päälle: uskotkos sa, Ett' on noin törkeästi koskaan vaimo Miestänsä pettänyt?

EMILIA. Sen varmaan luulen.

DESDEMONA. Sen tekisitkö, maailman jos saisit?

EMILIA. Ja te?

DESDEMONA. En, päivän nähden: sen ma vannon!

EMILIA. En minäkään päivän nähden, mutta kenties pimeydessä.

DESDEMONA. Sen tekisitkö, maailman jos saisit?

EMILIA. Avara mailma ompi: palkka vieno Ja rikos hieno!

DESDEMONA. Sit' et maarin tekis!

EMILIA. Tekisin maarinkin; ja tehtyäni tekisin sen taas tekemättömäksi. En sitä sentään, luulen ma, sormuksesta tekisi enkä muutamasta harsokyynärästä enkä vaipoista, hameista, myssyistä enkä pienestä vuosieläkkeestä. Mutta jos maailman saisin, — hei, ken ei siitä hinnasta miestään tekisi aisankannattajaksi, kun hän siten saa kruunun päähänsä. Kiirastulenkin uhalla sen tekisin.

DESDEMONA. Kirottu ma, jos moisen vääryyden Tekisin, vaikka koko mailman saisin!

EMILIA. Oh, tuohan vääryys on vaan maailmassa vääryys, ja jos koko maailman saatte vaivastanne, niin on se vääryys omassa maailmassanne, ja helposti sen silloin voitte oikeaksi tehdä.

DESDEMONA. En luule moista naista olevan.

EMILIA. On, tusina täyteen, ja päälliseksi vielä niin paljon, että sillä vois kansoittaa sen maailman, josta leikkiä lyövät. Mut naisten lankeemukseen miehet luulen Ma syyksi. Jos he meitä laiminlyövät, Valaen aartehemme vieraan helmaan; Tai tyhmän epäluulons' ilmi tuoden Sitovat vapautemme, lyövät meitä, Uhalla tuhlaavat mit' omistimme, Kyll' yltyy sappi. Vaikka hurskait' ollaan, On kostonhalu meissä. Miehet tietkööt, Ett' aistit vaimollakin on: hän näkee Ja haistaa, makean ja karvaan maistaa Kuin mieskin. Mit' aikovat, kun meitä He toisiin vaihtavat? Huvinko vuoksi? Ma luulen sen. Vai himoko sen tekee? Ma luulen sen. Vai eksyttääkö heikkous? Sen luulen myös. Mut himoj' eikö meillä? Heikkoutta, huvimieltä niinkuin heillä? Pidelkööt hyvin meitä, ett'ei vaan He meissä näkis seuraust' opistaan.

DESDEMONA. Hyv' yötä! — Herra, älä pahentua Mun paheest' anna, mutta parantua!

(Lähtevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Katu.

(Jago ja Rodrigo tulevat.)

JAGO. Vajassa tuossa piile; tulen kohta; Paljasta miekkas, iske niinkuin mies. No, joutuun! Älä pelkää, olen läsnä. Tää nostaa taikka kaataa; muista se, Ja luja, vankka ole päätöksessäs.

RODRIGO. Täss' ole läsnä: ehk' en onnistukaan.

JAGO. Täss' aivan; ole mies ja miekkaas tartu.

RODRIGO. Halua suurt' ei tekoon ole mulla, Mut hän on esiin tuonut kelpo syitä. Yks henki vaan! — Hän kuolkoon! Miekka maalle!

(Vetäytyy syrjään.)

JAGO. Tuon näpyn nuoren verisille hiersin; Se äityy jo. Jos Cassio hänet surmaa Tai Cassion hän tai kumpikin he kaatuu, Mull' ain' on voitto. Jos Rodrigo elää, Mua korvaamahan täydesti hän vaatii Kaikk' kullat, helmet, joita peijannut ma Hält' olen lahjaks Desdemonalle. Se ei käy päinsä. Jos jää Cassio eloon, Hän joka päivä tekee kauneudellaan Rumaksi mun; ja lisäks hälle mauri Kaikk' ilmoittaa voi; suuri siin' on vaara. Ei. Kuolkoon hän! — Vait! Tulevan hän kuuluu.

(Cassio tulee.)

RODRIGO. Se hän on; käynnin tunnen. — Kuole, konna!

(Karkaa esiin ja iskee Cassiota miekallaan.)

CASSIO. Sep' olis, totta, ollut surma-isku, Mut paremp' on, kuin luulet, tämä takki; Sun koitan takkias.

(Paljastaa miekkansa ja haavoittaa Rodrigoa.)

RODRIGO. Oo, surman sain ma!

(Jago karkaa esiin, iskee Cassiota takaapäin sääreen ja hiipii pois.)

CASSIO. Ijäksi rampa! — Avuks! Murhaa! Murhaa!

(Othello tulee etäällä.)

OTHELLO. Haa! Cassion ääni! — Sanaans' ei syö Jago.

RODRIGO. Oi, mua konnaa!

OTHELLO. Hiljaa! — Aivan niin.

CASSIO. Apua! Tulta! Haavuri!

OTHELLO. Se hän on. — Sa uljas Jago, kelpo, kunnon mies, Noin helläst' ystävän kun herjan tunnet! Mua opetat. — On kultas kuollut, hemppu, Ja sunkin loppus joutuu. — Tulen, luuska! Pois povestani silmäis tenhon heitän, Ja syntiverees syntivuotees peitän.

(Lähtee.) (Lodovico ja Gratiano tulevat etäällä.)

CASSIO. Ei vartijaa? Ei ketään? Murhaa! murhaa!

GRATIANO. Tuhoa varmaan! Hirveä on huuto.

CASSIO. Apua!

LODOVICO. Kuule!

RODRIGO. Oo, suas, kurja konna!

LODOVICO. Parikin voihkausta! — Yö on synkkä; Petosta ehkä! Vaarallist' on käydä Päin huutoa, jos apua ei saada.

RODRIGO. Avuksi tulkaa, verihini kuolen!

(Jago tulee yöpuvussa, kynttilä kädessä.)

LODOVICO. Vait! Kuule!

GRATIANO. Yksi tuossa paitasillaan, Kädessä kynttilä ja miekka, saapuu.

JAGO. Ken siellä? Ken se kirkuu, murhaa huutaa?

LODOVICO. Me emme tiedä.

JAGO. Kuulittenhan huudon?

CASSIO. Oi, tänne, tänne; avuks, Herran tähden!

JAGO. Mik' on?

GRATIANO. Othellon vänrikki, ma luulen.

LODOVICO. Niin onkin; uljas mies!

JAGO. Ken oletten te, Kun huudatte niin haikeasti?

CASSIO. Jago? Mun aivan ruhjoks ruhjoneet on konnat, Oi, auta mua!

JAGO. Voi! Tekö luutnantti? Ken konna tään on tehnyt?

CASSIO. Tuoss' on, luulen, Lähellä yksi, jok' ei pakoon päässyt.

JAGO. Kavalat konnat! — (Lodovicolle ja Gratianolle.) Keitä te, te siellä? Avuksi tänne!

RODRIGO. Auttakaa mua tässä!

CASSIO. Siin' yks on.

JAGO. Salamurhaaja! Sa konna!

(Pistää Rodrigoa miekallaan.)

RODRIGO. Kirottu Jago! Verikoira! Oo, oo, oo!

JAGO. Vai pimeässä ihmisiä murhaat! — Miss' on ne verirosvot? — Voi, kuin hiljaist' On kaikki kaupungissa! — Murhaa! Murhaa! — Mitk' aikeet teillä? Hyvätkö vai pahat?

LODOVICO. Sen näette, kun meitä koittelette.

JAGO. Signor Lodovico?

LODOVICO. Niin.

JAGO. Ma pyydän anteeks. Täss' ompi Cassio, rosvoin haavaamana.

GRATIANO. Cassio? Kuin?

JAGO. Kuink' on sun laitas, veikko?

CASSIO. Mun poikki jalkan' on.

JAGO. Heresta auta! Hoi, tulta, hoi! Sen paidallani sidon.

(Bianca tulee.)

BIANCA. Mit' ompi täällä? Ken se täällä huusi?

JAGO. Ken täällä huusi?

BIANCA. Oi, rakas Cassioni! Armas Cassio! Oi, Cassio, Cassio, Cassio!

JAGO. Oo, julki-portto! — Arvaatteko, Cassio, Ketk' on ne teitä ruhjonehet noin?

CASSIO. En.

GRATIANO. Tilaanne säälin; teitä juurin etsin.

JAGO. Minulle polus lainatkaa. — Kas niin! — Ja paaret tuokaa, joilla kannetaan hän.

BIANCA. Hän pyörtyy! Ah! — Oi, Cassio, Cassio, Cassio!

JAGO. Epäilen, hyvät herrat, tuota luuskaa Osalliseksi tähän rikokseen. — Oi, Cassio, malta hetki! — Tulkaa, tulkaa: Valoa hoi! — Nää kasvot tuntenenko? Rodrigo? Ystäväni? Rakas maanmies? Ei: — on, on. Hyvä Jumala! Rodrigo!

GRATIANO. Venetiastako?

JAGO. Niin, sama mies. Tunnette hänet?

GRATIANO. Tunnenko ma? Kyllä.

JAGO. Signor Gratiano? Nöyräst' anteeks pyydän! Verinen seikka tää tek', ett'en teitä Ma huomannut.

GRATIANO. Hupaista teitä nähdä.

JAGO. Kuin voitte, Cassio? — Joutuun paaret tänne!

GRATIANO. Rodrigo!

JAGO. Hän, hän se on. — (Paaret tuodaan.) Kah, tuessapa on paaret! — Pois täältä jotkut teistä hänet viekää, — Varoen. Maurin haavurin ma noudan. — (Biancalle.) Te, neiti, säästäkäätte vaivojanne. — Tää murhattu on, Cassio, ystäväni; Mit' oli riitaa teillä keskenänne?

CASSIO. Ei mitään laisinkaan. En tunne miestä.

JAGO (Biancalle.) Kuin? Kalvas? — Viekää hänet katon alle. — (Cassio ja Rodrigo kannetaan pois.) Seis, herrat! — Neiti, vaalenetteko? Kah, mikä kauhu hänen silmissänsä! Niin, tuijotelkaa vaan! Kyll' oiti nähdään. — Tarkastakaatte, katsokaapa häntä; Kah, nähkääs, herrat! Syyllisyys se puhuu, Vaikk' olis kaikki kielet puhumatta.

(Emilia tulee.)

EMILIA. Haa! Mitä tääll' on? Mitä tääll' on, Jago?

JAGO. Pimeessä Cassiot' ahdisti Rodrigo Ja joukko muita, jotk' on pakoon päässeet. Hän kuolon kieliss' on, Rodrigo kuollut.

EMILIA. Voi sitä hyvää herraa! Cassio parkaa!

JAGO. Niin riettaus palkitaan. — Emilia, kuule! Kysypäs, miss' ol' iltaisella Cassio. — (Biancalle). Haa! Vapisetteko?

BIANCA. Mun luonani Hän illasti; mut siit' en vapise ma.

JAGO. Vai teillä? Mua seuratkaa, ma käsken.

EMILIA. Hyi, hyi suas, portto!

BIANCA. Min' en mikään portto: Yht' olen siivo kuin mun parjaajani.

EMILIA. Kuin minäkö? Hyi suas!

JAGO. Hyvät herrat, Sidotuiks laittakaamme Cassion haavat. — Mukahan, neiti! Kaukan' on nyt leikki. — Emilia, juokse linnaan, kerro maurin Ja rouvan kuullen mit' on tapahtunna. — Edellä menkää. — (Syrjään.) Tää yö nostattaa Mun pilvihin, tai hornaan kukistaa.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Makuuhuone.

(Desdemona nukkuu vuoteessa. Kynttilä palamassa.) (Othello tulee.)

OTHELLO. Hän syyss' on, sieluni, hän syyss' on! Missä? Sit' en ma teille, puhtaat tähdet, virka! — Hän syyss' on. — Hänen vertaan tok' en haaskaa! Ei naarmaa saa tuo iho lumipuhdas Ja niinkuin alabasterkuva hieno. (Laskee miekan pois kädestään.) Mut kuolla täytyy sun, tai petät muita. Nyt sammu, tuli; sitten — sammu, tuli! Sun, liekki läikkivä, jos sammutan, Takaisin taas voin valos sulle antaa, Jos katuisin; vaan sun kun liekkis sammuu, Ihanan luonnon kaunein taideteos, Mikäpä Prometheon panu voisi Sytyttää valos taas? Jos ruusun taitan, Palauttaa en voi sen elinvoimaa, Sen täytyy kuihtua. — Ma varttas maistan, — (Suutelee häntä.) Suloinen tuokse, oikeuden melkein Saat taittamahan miekkansa! — Yks vielä, Viel' yksi! — Tuommoinen jos kuolleen' olet, Niin surmaan sun ja sitten sua lemmin. — Viel' yksi! — viimeinen! Noin maire kuinka Noin surmaavaa on? Itkeä mun täytyy: Mut julmat on ne kyyneleet; tää tuska On taivaallista: rakkaudesta lyö se. — Hän herää.

DESDEMONA. Kuka siell'? Othelloko?

OTHELLO. Niin, Desdemona.

DESDEMONA. Tuletko maata, puolisoni?

OTHELLO. Luitko Jo iltarukoukses, Desdemona?

DESDEMONA. Luin, armas. —

OTHELLO. Synnin jos sa muistat, joka Viel' armoluojan sovitusta kaipaa, Sit' oiti rukoile.

DESDEMONA. Voi, puolisoni, Mik' aikees?

OTHELLO. Tee se joutuun; syrjään käyn mä. En valmistumatonna sieluasi Ma tahtois murhata; en, jumal'auta, Ma sieluasi tahtois murhata!

DESDEMONA. Sa puhut murhasta?

OTHELLO. Niin puhun.

DESDEMONA. Sitten Mua, Jumal', armahda!

OTHELLO. Sydämest' amen!

DESDEMONA. Jos sanot niin, et kaiketi mua murhaa.

OTHELLO. Hm!

DESDEMONA. Mut sentään sua pelkään: olet julma, Kun silmäs pyörii noin. Vaan min' en tiedä, Miks pelkäisin, kun syyllisyytt' en tiedä. Mut sentään tunnen, että pelkään.

OTHELLO. Muista Nyt syntis.

DESDEMONA. Se on rakkaus sinuhun.

OTHELLO. Ja senvuoks kuolet.

DESDEMONA. Luonnoton se kuolo, Jok' etsii meitä rakkautemme tähden! — Ah! miks noin alahuultasi sa puret? Verisest' innost' ihan järkkyy ruumiis; Se tietää pahaa. Toivon sentään, toivon, Ett'ei mua tarkoita se.

OTHELLO. Vait ja hiljaa!

DESDEMONA. Vait olen. Mitä tahdot?

OTHELLO. Liinan, josta Niin pidin ja jonk' annoin sulle, annoit Sa Cassiolle.

DESDEMONA. En, kautt' autuuteni! Mies tänne noudata ja kysy hältä.

OTHELLO. Oi, armas, karta, väärää valaa karta! Sin' olet kuolinvuoteellasi nyt.

DESDEMONA. Niin, mut en nyt kai kuole?

OTHELLO. Kuolet oiti: Siis suoraan syntis tunnusta. Ja vaikka Valallas joka kohdan kieltäisitkin, Ei siltä muutu eikä poistu varmuus, Jonk' alla vaikeroin. Sun täytyy kuolla.

DESDEMONA. No, Jumal', armahda mua sitten!

OTHELLO. Amen!

DESDEMONA. Ja sinäkin mua armahda! En koskaan Sua pettänyt, en Cassiot' armastanut Enemmän, kuin mit' itse taivas salli; En koskaan antanut ma lahjaa hälle.

OTHELLO. Näin liinani ma hällä, jumal'auta! Valapatto! Sydämeni kiveks muutat. Mink' aion tehdä, murhaks sen nyt huomaan, Vaikk' uhriks luulin sen. Ma näin sen liinan.

DESDEMONA. Sen sitten löysi hän; en koskaan hälle Sit' antanut. — Mies tänne kutsu; toden Tunnustakoon hän.

OTHELLO. Tunnustanut on hän.

DESDEMONA. Mit', armas?

OTHELLO. Ett' on käyttänyt hän sua.

DESDEMONA. Luvattomasti?

OTHELLO. Niin.

DESDEMONA. Sit' ei hän saata Sanoa.

OTHELLO. Ei, suu hält' on tukittu; Siit' oiva Jago pitänyt on huolta.

DESDEMONA. Oo, pelkoni sen sanoo! — Hänkö kuollut?

OTHELLO. Vaikk' olis joka hiuksess' ollut henki, Nälkäinen kostoni ne kaikki ois niellyt.

DESDEMONA. Petetty on hän! Oi, ma hukass' olen!

OTHELLO. Haa! Luuska! Nähtenikö itket häntä?

DESDEMONA. Oi, hylkää minut, oi, mut älä murhaa!

OTHELLO. Haa! Kuole, luuska!

DESDEMONA. Murhaa huomenna, Suo tämä yö mun elää.

OTHELLO. Jos sa tenäät, —

DESDEMONA. Vaan puolen tiimaa!

OTHELLO. Kun on alku tehty, Ei auta viipy.

DESDEMONA. Rukoilla mun suo vaan.

OTHELLO. Se liian myöhäist' on.

(Tukeuttaa hänet.)

EMILIA (ulkona). Hoi! Hollaa, herra! Hoi, herra! Kuulkaa, herra!

OTHELLO. Mikä melu? Ei kuollut? Eikö ihan kuollut? Minä, Vaikk' olen julma, armias tok' olen: En tuskiasi tahdo pitkittää. Kas noin!

(Lävistää hänet tikarilla.)

EMILIA (ulkona). Hoi, herra, herra, hoi!

OTHELLO. Ken siellä?

EMILIA (ulkona). Oi, hyvä herra, sana teille vaan.

OTHELLO. Vai niin! Emilia! — Oiti! — Kuollut on hän. Hän Cassion surmast' ehkä tiedon tuopi; Suur' oli melu. — Haa! Ei liikahdusta? Kuin hauta vait! — Avaanko? Mikä paras? — Hän, luulen, liikahtaa: — ei. — Mikä paras? Jos avaan hälle, puhuttelee varmaan Hän vaimoani. — Vaimoani! Ketä? Mun vaimoni! — Vaimoa ei mulla! Oo, tuskallista! Mikä tuhon hetki! On niinkuin olis auringossa, kuussa Pimennys ääretön, ja säikäyksestä Maa ammoittais ja koko mailma muuttuis.

EMILIA (ulkona). Ma pyydän, sana lausua mun suokaa, Oi, hyvä herrani!

OTHELLO. Sun unhotin; Käy sisähän, Emilia! — Hiljaa! — Oiti! — Etehen vedän uutimet. — Miss' olet? Mik' on sun asiasi?

(Avaa oven.) (Emilia tulee.)

EMILIA. Hyvä herra, Tuoll' ulkona on julma murha tehty.

OTHELLO. Kuin? Nytkö?

EMILIA. Niin, nyt aivan, hyvä herra.

OTHELLO. Hairahdus kuussa varmaan; lähemmäks, Kuin tapa on sen, pyrkii se nyt maata Ja riivaa ihmiset.

EMILIA. Oi, kuulkaa, Cassio Surmannut nuoren on venetialaisen, Rodrigo nimisen.

OTHELLO. Rodrigo kuollut! Ja Cassio kuollut!

EMILIA. Ei, ei Cassio kuollut.

OTHELLO. Ei Cassio kuollut! Soinnuton siis murha, Ja rämeäks on koston sulo käynyt.

DESDEMONA. Ah! voi! Viattomasti murhattu!

EMILIA. Voi! Mikä huuto tuo?

OTHELLO. Tuo! Mikä?

EMILIA. Hyväinen taivas! Emäntäni ääni, — Apuhun, apuun! — Puhukaatte vielä! Oi, rouva, armas rouva, puhukaa!

DESDEMONA. Syytönnä kuolen.

EMILIA. Oo, ken on sen tehnyt?

DESDEMONA. Ei kenkään; minä itse. Hyvästi! Terveiset puolisolleni! Hyvästi!

(Kuolee.)

OTHELLO. Haa! Oisko murhattu hän!

EMILIA. Ah, kentiesi! OTHELLO. Se min' en ollut, sen hän sanoi itse.

EMILIA. Sen sanoi hän, se todistaa mun täytyy.

OTHELLO. Hän valhe suussa hornan liekkiin läksi: Se hänen murhaajansa olin minä.

EMILIA. Oo, enkel' on hän sitä ihanampi, Ja perkel' sitä mustemp' olet sinä!

OTHELLO.. Hän riettaaks rupesi ja oli huora.

EMILIA. Sen valhettelet, sinä perkele!

OTHELLO. Kuin vesi viekas oli hän.

EMILIA. Ja sinä Kuin tuli hillitön, jos häntä viekkaaks Sa sanot. Hän kuin enkel' oli puhdas!

OTHELLO. Hänet Cassio raiskas; kysy mieheltäs. Syvimpään helvettiin sa minut noidu, Jos tähän tuhotyöhön täydet syyt Ei johtaneet mua. Miehes tietää kaikki.

EMILIA. Mun mieheni?

OTHELLO. Sun miehes.

EMILIA. Ettäkö Hän oli uskoton?

OTHELLO. Niin, Cassion kanssa. Oi, jos hän olis uskollinen ollut, Vaikk' ainoost' ihka chrysoliitist' oisi Minulle taivas uuden mailman luonut, En siihen olis häntä vaihtanut!

EMILIA. Mun mieheni?

OTHELLO. Niin, hän sit' ensin kertoi; Hän kunnon mies on eikä kärsi saastaa, Jot' inhaan työhön tarttuu.

EMILIA. Miehenikö?

OTHELLO. Miks sitä matkit? Kuulethan sen: miehes.

EMILIA. Oi, rouva! Rakkautt' ivannut on konnuus! — Hänt' uskottomaks miehenikö sanoi?

OTHELLO. Niin, miehes, miehes, kuulethan, sun miehes, Mun ystäväni, kunnon, kunnon Jago.

EMILIA. Mädätköön puolen drakmaa joka päivä Kirottu sielunsa, jos sen hän sanoi! Sydäntä syöpä valhe! Liiaks vaimos Likaiseen kauppaans' oli kiintynyt.

OTHELLO. Haa!

EMILIA. Pahintasi tee vaan. Tuo sun tekos Se enemmän ei taivast' ansaitse Kuin sinä häntä.

OTHELLO. Vait! — se paras sulle!

EMILIA. Ei puolta sitä voimaa sulla lyödä Kuin mulla kärsiä. Oo, tyhmä pöllö! Älytön loka! Työn sa teit, — en pelkää Ma miekkaas — julki julistan sen, vaikka Satakin henkeä ma kadottaisin. — Apuhun! Apuun! Mauri murhannut On armollisen rouvan! Murhaa! Murhaa!

(Montano, Gratiano ja Jago tulevat.)

MONTANO. No, mit' on täällä? Mitä, kenraali?

EMILIA. Oo, tuossa Jago! — Kauniist' olet tehnyt, Kun murhans' ihmiset sun päähäs ajaa!

GRATIANO. Mik' ompi?

EMILIA. Kumoa tuon konnan puhe, Jos olet mies. Sun syyttäneen hän väittää Irstaaksi vaimoaan. Sit' et sa tehnyt, Sen tiedän: sin' et ole moinen konna. Oi, puhu! Sydämeni pakahtuu.

JAGO. Ma sanoin minkä luulin, enkä muuta, Kuin minkä todeksi hän itse uskoi.

EMILIA. Oletko koskaan hälle sanonut, Ett' uskoton on Desdemona?

JAGO. Olen.

EMILIA. Se valhe on, kirottu, häijy valhe; Niin, valhe, jumal'auta, musta valhe! Hän uskotonko Cassion kanssa? Cassion? Sanoitko niin?

JAGO. Niin sanoin, vaimo. Vaiti Ja pidä suus!

EMILIA. En, suutani en pidä; Puhua minun täytyy: murhattuna Tuoss' emäntäni makaa vuoteellaan.

KAIKKI. Jumala varjelkoon!

EMILIA. Ja sinä juorullas sait murhan aikaan.

OTHELLO. Se tott' on, herrat; älkää tuijotelko.

GRATIANO. Kamala totuus!

MONTANO. Teko hirmuinen!

EMILIA. Konnuutta, konnuutta, oo, konnuutta! Ma mietin — niin — nyt huomaan: — konnuutt' oi! Sit' oiti luulin; — suru murhaan vie mun. — Oo, konnuutta! Oo, konnuutta!

JAGO. Oletko hullu? Kotiin oiti! Pois!

EMILIA. Puhua minun suokaa, hyvät herrat. Mun kuulla häntä tulee, mut ei nyt. — Ehk' en käy enää koskaan kotiin, Jago.

OTHELLO. Oo, Oo, Oo!

(Kaatuu vuoteelle.)

EMILIA. Makaa siinä vaan ja mylvi; Puhtaimman kukan taitoit, mik' on koskaan Teränsä auaissut.

OTHELLO (nousten). Hän oli rietas! — Kah, setä, tuskin teidät tunsin. Tuossa On sisarenne tytär nyt, jolt' äsken Tää käsi hengen tukautti. Ma tiedän, Ett' työni julmalt', ilkeältä näyttää.

GRATIANO. Hyv' että kuoli isäs, lapsi rukka! Avios hänet surmas; tuskast' aivan Hält' ikälanka katkes. Jos nyt eläis Ja näkis tään, hän epätoivoon lankeis, Kiroispa luotaan hyvän enkelinsä Ja kadotukseen syöksis.

OTHELLO. Surkeaa! Mut Jago tietää, että sadat kerrat Hän Cassion kanss' on irstaast' elänyt. Sen Cassio tunnustanut on; ja palkaks Kosiotöistään vaimoltani sai hän Sen lemmenvakuuden, sen lahjan, jonka Min' annoin hälle; Cassion kädessä Sen näin. Se liina oli, vanha muisto Isältän' äidilleni.

EMILIA. Taivaan taatto! Kaikk' ilman vallat!

JAGO. Vaimo, vait!

EMILIA. Sen täytyy, Sen täytyy ilmi tulla! — Vait en ole, En, en; vapaasti niinkuin tuuli puhun. Ihmiset, pirut, taivaat, kaikki, kaikki Häpeäks huutakoot sen; puhun sentään!

JAGO. Kotihin kauniisti!

EMILIA. En, sit' en tee.

(Jago yrittää pistää häntä miekalla.)

GRATIANO. Hyi! Naista miekall' uhkaa!

Em. Tyhmä mauri! Sen liinan, josta puhuit, minä löysin Satunnalta ja miehelleni annoin; Hän juhlallisen vakaana mua usein — Useemmin, kuin noin turha kalu sieti — Pyys sitä varastamaan.

JAGO. Hiiden huora!

EMILIA. Hän Cassiolle tuon! Ei, minä löysin Ja Jagolle sen annoin.

JAGO. Valhettelet, hylky!

EMILIA. En, jumal'auta! Hyvät herrat, en! Sa, verta himoava narri! Miksi Moiselle hölmölle noin kelpo vaimo?

(Jago lävistää miekallaan Emilian ja juoksee pois.)

OTHELLO. Haa! Onko taivaan kaikki tulinuolet Vaan pauannetta varten? — Ilmi-konna!

GRATIANO. Hän kaatuu, kah! Oi, vaimonsa hän murhas!

EMILIA. Niin, niin. Oi, rouvan viereen minut pankaa!

GRATIANO. Hän tiessään on, mut murhattuna vaimo.

MONTANO. Sep' aika konna! Talteen miekka tuo, Sen maurilt otin juur'. Ovelle vahti! Hänt' ei saa päästää; ennen surmatkaa hän. Tuon konnan jälkeen lähden; hän on itse Pää-ilkiö!

(Lähtee.)

OTHELLO. En ole enää urho: Mult' ottaa miekan voipi poika-nulkki. — Kun meni kunto, mitä kunniasta? Pois kaikki!

EMILIA. Mitä tiesi laulus, rouva? Mua kuule! Kuulla voitko? Teen kuin joutsen Ja sointuun kuolen. —

(Laulaa:)

"Raita, raita, raita" — Hän oli puhdas; hän sua lempi, julmus! Nimessä autuuteni, totta puhun! Puhuen mitä mietin, kuolen — kuolen.

(Kuolee.)

OTHELLO. Huoneessa tääll' on toinen miekka mulla; Se Spaniast' on ja jäissä karkaistu. Täss' on se, tässä! — Ulos tahdon, setä.

GRATIANO (ulkona). Yritäs vaan! saat kalliisti sen maksaa. Asetta sull' ei ole, alle joudut.

OTHELLO. Käy sisään sitten, että saan ma haastaa; Tai miekatta kun olen, päälles karkaan.

GRATIANO (tullen sisään). No, mitä tahdot?

OTHELLO. Näät sä, mull' on miekka! Soturin kupehell' ei ole koskaan Parempaa nähty. Muistan päivän, jolloin Käs'varsi pieni tää ja tämä miekka Sata kertaa suuremmatkin esteet voitti Kuin tuo sun vastukses. — Vaan turhaa kehun! Ken kohtalonsa määrää? Nyt ei niin. — Vaikk' aseiss' olen, älkää peljätkö; Täss' ompi matkan pää ja tässä määrä Ja purjehduksen äärimmäinen viitta. Pelosta taannutteko? Turha pelko! Othellon rintaa vastaan ruoko pankaa, Niin väistyy hän. — Ja mihinkä hän menis? — Oi, miltä näytät nyt? Sa onneton! Kuin pukus kalvas! Tilillen kun tullaan, Tuo katsees taivaasta mun sielun' ajaa Ja perkeleet sen sieppaa. Tyttöseni, Kylmäkö, kylmä? Niinkuin siveyteskin! Kirottu konna! — Perkeleet, mua pieskää Tuot' ihanuutta taivaan näkemästä! Ajelkaa tuulispäissä! Paahtakaa mua Rikissä! Tulikuumass' alhossa Mua virutelkaa! Desdemona kuollut! Oo, Desdemona! Kuollut! Oo, oo, oo!

(Lodovico, Montano, Cassio kantotuolissa, Jago vankina, ja sotaherroja tulee.)

LODOVICO. Miss' on se kiivas, perin kurja mies?

OTHELLO. Se, jok' Othello oli; tässä olen.

LODOVICO. Miss' on se käärme? Esihin se konna!

OTHELLO. Sen jalkaa katson — tarua tok' on se — Jos olet perkele, en voi sua tappaa.

(Haavoittaa Jagoa.)

LODOVICO. Pois hältä miekka!

JAGO. Verta vuodatan, Mut surmattu en ole.

OTHELLO. Sepä hauskaa! Sun eloon jäämään tahdon, sillä kuolo Minusta onni on.

LODOVICO. Oi, sua, Othello, Niin hyvä olit ennen sä ja nyt Kirotun konnan verkkoon kiedottu! Miks sua nimittäisin?

OTHELLO. Miksi tahdot: Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt Vihasta mitään, kaikki kunniasta.

LODOVICO. Tuo konna syyns' on osaks tunnustanna; Te Cassion surmaa yhdess' etsitten?

OTHELLO. Niin.

CASSIO. Aihett' antanut en teille koskaan.

OTHELLO. Sen uskon; anteeks pyydän. Kysykäähän Nyt tuolta puoliperkeleeltä, miksi Näin ruumiini ja sieluni hän kietoi.

JAGO. Mult' älkää kyselkö. Te tiedätte Min tiedätte; täst' edes en ma suutan' Avaja koskaan.

LODOVICO. Etkö rukoukseenkaan?

GRATIANO. Kidutuskone kieles kirvoittaapi.

OTHELLO. Parempaa et voi tehdä.

LODOVICO. Nyt kuulla saatte, kuinka kaikk' on käynyt; Sit' ette tunne kai. Täss' ompi kirje, Rodrigon kuolleen taskusta se löyttiin; Ja toinen tässä. Näistä toinen näyttää, Ett' oli Cassion murhaaminen pantu Rodrigon tehtäväksi.

OTHELLO. Oo. se konna!

CASSIO. Niin pakanallinen ja paatunut!

LODOVICO. Täss' ompi toinen kärty kirje; sekin Rodrigon taskuss' oli; nähtävästi Sen tuolle konnalle hän laittaa aikoi, Mut sillä aikaa tuli Jago häntä Lepyttämään kai.

OTHELLO. Oo, suas, häijy konna! — Kuin sait tuon liinan vaimoltani, Cassio?

CASSIO. Sen huoneestani löysin; ja tuo itse Juur' tunnustanut on, ett' ehdollaan hän Sen oli sinne pannut edistääkseen Näin hankkeitaan.

OTHELLO. Ma, narri, narri, narri!

CASSIO. Rodrigo kirjeessänsä lisäks moittii, Ett' yllytti hän häntä härsyttämään Minua vahdin päälle; siitä syystä Menetin virkani. Hän juuri kertoi Heräten valekuolleist' — että Jago Hänt' yllytti ja häneen miekan pisti.

LODOVICO. Pois täältä nyt ja meitä seuratkaa. Teilt' otettuna virka on ja valta; Nyt saarta Cassio hallitsee. Tuo konna, — Jos piinaa älykäst' on, jolla häntä Kiduttaa kauan voi ja ankarasti, Se hälle keksitään. — Te vangiks jäätte, Siks kun Venetian neuvoskunta tiedoks Saa rikoksenne luonnon. — Pois hän viekää.

OTHELLO. Seis! Sanaa pari ennen lähtöänne. Tein jonkun palveluksen valtiolle. Se tiedetään; ei mitään siitä. — Mutta Kun kirjeessänne kerrotten nää tuhot, Kuvatkaa minut sellaiseks kuin olen, Rumentamatta, kaunistelematta. Mies kuvatkaa, jok' ylenmäärin lempi, Mut älyll' ei; mies, jok' ei luulevaiseks Vähillä tullut, mutta yltyneenä Rajusi julmasti; mies, jonka käsi, Kuin halpa indiaani, helmen hylkäs Arvokkaamman kuin miehen koko heimo; Mies, jonka herkkä silmä, sulamahan Ei muuten tottunut, nyt kyyneleitä Hereitä vuodatti kuin lääkepihkaans' Arabian puut. Se kertokaa, ja lisäks: Venetialaist' Aleppossa kun kerran Löi häijy, käärelakki turkkilainen Ja valtakuntaa herjas, silloin iskin Tuot' ympär'leikattua koiraa kurkkuun Ja tapoin hänet — näin!

(Syöksee miekan rintaansa.)

LODOVICO. Verinen loppu!

GRATIANO. Puheemme kaikk' on turhat.

OTHELLO (kaatuen Desdemonan yli). Suuta annoin, Kun sulta hengen vein; nyt itseltäin Ma hengen vien, suun-antoon kuollen näin!

(Kuolee.)

CASSIO. Ma tuota varoin, — mut en luullut häntä Aseelliseks, — häll' oli suuri henki.

LODOVICO (Jagolle). Oo, sinä spartalainen verikoira! Sa tuskaa, nälkää, merta kiukkuisempi! Tuon vuoteen surullista taakkaa katso: Sun työs se on. Oo, näön myrkyttää se! Se peittäkää. — Gratiano, tänne jääkää; Tavarat maurin ottakaa: te hänet Nyt peritte. — Te, herra kuvernööri, Tuon lemmon konnan tuomio määrätkää, Rangaistus, aika, paikka, — ankar' olkaa! Venetiaan oiti lähden; kerron siellä Tän synkän teon synkeällä miellä.

(Lähtevät.)