TALVINEN TARINA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1894.

Näytelmän henkilöt:

LEONTES, Sisilian kuningas. MAMILLIUS, hänen poikansa. CAMILLO, | ANTIGONUS, | Sisilian ylimyksiä. CLEOMENES, | DION, POLYXENES, Böhmin kuningas. FLORIZEL, hänen poikansa. ARCHIDAMUS, böhmiläinen ylimys. Merimies Vanginvartija. Vanha paimen, Perditan isäksi luultu. Hänen poikansa. AUTOLYCUS. veijari. Aika, khoorina. HERMIONE. Leonteen puoliso. PERDITA, Leonteen ja Hermionen tytär. PAULINA, Antigonuksen vaimo. EMILIA, kuningattaren kamarirouva. MOPSA, | paimenettaria. DORCAS, |

Hoviherroja, hovinaisia, ylimyksiä, oikeuden virkamiehiä ja palvelijoita, paimenia ja paimenettaria, vartijoita y.m.

Tapahtuu osittain Sisiliassa, osittain Böhmissä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sisilia. Vierashuone Leonteen hovilinnassa. (Camillo ja Archidamus tulevat.)

ARCHIDAMUS. Jos joskus, Camillo, satutte Böhmissä käymään samanlaisessa toimessa, kuin mikä nyt on minun virkaintoni liikkeelle pannut, niin saattepa, kuten sanoin, nähdä, että suuri on erotus meidän Böhmin ja teidän Sisilian välillä.

CAMILLO. Luulenpa, että ensi kesänä Sisilian kuningas aikoo Böhmin kuninkaalle maksaa velkansa ja käydä vuorovierailulla.

ARCHIDAMUS. Vaikka vieraanvaramme tuottaakin meille häpeätä, niin on kuitenkin hyvä tahto puolustuksenamme; sillä tosiaankin —

CAMILLO. Mitä joutavia!

ARCHIDAMUS. Toden totta, puhun täydestä sydämmestä: me emme voi sellaisella loistolla — niin suurenmoisella — en tiedä kuinka sanoa. — Pitänee antaa teille unijuomaa, että aistinne eivät tajuaisi puutteellisuuttamme, eivätkä meitä ainakaan moittisi, jos eivät kehuakaan saattaisi.

CAMILLO. Liian kalliisti maksatte vapaaehtoisen tarjon.

ARCHIDAMUS. Uskokaa minua, minä puhun niin kuin tietoni käskee ja niin kuin suoruus vaatii.

CAMILLO. Sisilia ei milloinkaan voi Böhmille osoittaa liikaa ystävyyttä. He kasvoivat yhdessä lapsina, ja silloin heihin juurtui keskinäinen rakkaus niin suuri, että sen nyt täytyy aluvia työntää. Sitten kuin kypsynyt arvo ja kuninkaalliset velvollisuudet erottivat heidät toisistaan, ovat he, vaikk'ei itse kohdastansa, kuitenkin kuninkaallisten edustajien kautta yhtyneet vaihtamaan lahjoja, kirjeitä ja ystävällisiä lähetyksiä, niin että erilläänkin ollen ovat näyttäneet yhdessä olevan, paiskanneet kättä ikäänkuin pohjattoman syvyyden ylitse ja syleilleet toisiaan ikäänkuin vastakkaisten ilmain ääriltä. — Jumala heidän ystävyyttään varjelkoon!

ARCHIDAMUS. Luulenpa ettei maailman pahuus eikä mikään voi sitä muuttaa. Teille tuottaa sanomatonta iloa nuori Mamillius prinssinne; hän on toivehikkain nuorukainen, minkä ikänäni olen nähnyt.

CAMILLO. Minulla on samat hyvät toiveet hänestä kuin teilläkin. Hän on erinomainen lapsi, hän oikein virvoittaa alamaista ja lohduttaa vanhaa sydäntä. Ne, jotka sauvain nojassa kulkivat, ennen kuin hän oli syntynyt, toivovat elävänsä siksi, että näkisivät hänet miehenä.

ARCHIDAMUS. Kuolisivatko he muuten mielellään?

CAMILLO. Varmaankin, jos ei heillä olisi muuta syytä toivoa pitempää elämää.

ARCHIDAMUS. Jos ei kuninkaalla olisi poikaa, mielisivät he sauvain nojassa käydä, kunnes hän saisi pojan.

(Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Juhlahuone hovilinnassa. (Leontes, Polyxenes, Hermione, Mamillius, Camillo ja seuralaisia tulee.) POLYXENES. Vetisen kuun jo paimen yhdeksästi On nähnyt vaihtuvan sen jälkeen kuin Jäi meiltä valtaistuin tyhjillensä; Ja saman verran aikaa kiitoksetkin Ne meiltä veis, ja sittenkin me velkaan Ikuiseen jäisimme. Siis niinkuin nolla, Jok' oikean saa paikan, samoin minä Yhdellä "kiitän" kertaan monta tuhatt' Edellä käypää. LEONTES. Säästäkäätte kiitos Lähtöönne asti. POLYXENES. Huomenna on lähtö. Kotona jotain varon tapahtuneen Poiss' ollessani, varon vinhan tuulen Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan: "Niin kävi, paha kyllä". Sitä paitse Liiaksi teitä vaivaan. LEONTES. Pääni pidän, Sit' ette käännä. POLYXENES. Lähteä mun täytyy. LEONTES. Vain viikko vielä. POLYXENES. Ei, ei, huomenna. LEONTES. No, aika tasan siis; ja sitä vastaan Ei inttämistä. POLYXENES. Älkää kiusatko! Ei toista ketään maailmassa, joka Mun valtaa niin kuin te; niin kävis nytkin, Jos vaatis sitä tarve, vaikka kohta Mun täytyisikin kieltää. Toimet kotiin Mua käskevät; jos estätte nyt mua, Niin vitsaust' on mulle rakkautenne, Ja jäämiseni rasitusta teille; Sen vältän näin: hyvästi, veliseni! LEONTES. Kuningatarko mykkä? Puhukaa. HERMIONE. Ma aioin vaiti olla, kunnes teille Hän vannoisi, ett'ei hän jäisi. Liiaks On pyyntönnekin mieto; sanokaatte: Böhmiss' on kaikki hyvin, tieto sieltä Vast' ikään tänne sai; se sanokaa, Niin aseet hältä riisutte. LEONTES. Niin oikein. HERMIONE. Jos poikaans' ikävöi hän, se syy kelpaa; Mut sanokoon sen siis ja matkaan menköön. Jos sen hän vannoo vain, ei saa hän jäädä, Ajamme hänet täältä värttinöillä. (Polyxeneelle.) Kuninkaallista seuraanne vain viikoks Anoa rohkenen. Kun teille Böhmiin Mun tulee mieheni, täys häll' on valta Viivähtää kuukaus yli lähtöpäivän, Ja kuitenkaan en kellon naksausta Vähemmin lemmi sinua, Leontes, Kuin mikään vaimo miestään. — Jäättehän? POLYXENES. En. HERMIONE. Jäättepä. POLYXENES. En, totta vie, en voi. HERMIONE. Vai "totta vie". Se vala suurt' ei paina. Mut minä, vaikka valallanne tähdet Radaltaan syöksisitte, minä sanon: "Te jäätte, totta vie". Niin, jäättehän? Vaimonko "totta vie" ei yhtä voipa Kuin miehen? Jäättehän? Jos teille mieluump' On olo vankina kuin vierahana, Niin lähteissänne saatte ruoan maksaa Ja kiitoksista pääsette. No, vastaus: Vanki vai vieras? Toinen taikka toinen, Niin, totta vie! POLYXENES. Siis mieluisemmin vieras. Vankina olo rikost' olettaa, Jot' ei niin helppo ole minun tehdä Kuin teidän kostaa. HERMIONE. Vanginvartijanne En ole siis, vaan hyvä emäntänne. Kas niin, nyt urkin poikajuonianne, Mun mieheni ja teidän; oli teissä Kai veitikoita? POLYXENES. Kaunis kuningatar, Kaks velikultaa, joilla muut' ei huolta, Kuin ett' on taaskin päivä huomispäivä Ja että poikuutt' ikuisesti kestäis. HERMIONE. Mun mieheni kai teistä oli pahin? POLYXENES. Me niinkuin kaksoisvohlat auringossa Hypimme, toisillemme määkyen. Viatont' oli viattoman leikki, Pahuuden oppi outo oli meille, Ei moista uneksittukaan. Jos näin me Elelleet oisimme, ja heikko henki Verestä kuumast' ei ois yltyyn noussut, Niin taivahalle uljaast' olisimme Vastanneet: "syyttömät"; — niin, ottamatta Perintävikaa lukuun. HERMIONE. Kompastuitte Siis myöhemmin? POLYXENES. Oo, hurskas rouva, sitten Se tuli kiusaus; tähän hullausaikaan Mun siippan' oli, nähkääs, laps, eik' ollut Kisakumppaninkaan silmä kauneuttanne Äkännyt vielä. HERMIONE. Herra varjelkoon! Siksensä johtopäätös! Perkeleiksi Sanotte muuten vaimonne ja minut. Vaan lisää! Synneistä, jotk' aikaan saimme, Vastaamme me, jos meidän kanssa teitte Ens' syntinne ja meidän kanssa yksin Rikosta jatkoitte ja ette muiden Kuin meidän kanssa hairailleet. LEONTES. Sa voitit? HERMIONE. Hän jää. LEONTES. Ei minun pyynnöstäni jäänyt. Hermione, puhunut et ole koskaan Noin hyvin. HERMIONE. Enkö koskaan? LEONTES. Kerran vainen. HERMIONE. Kuin? Kahdesti? No, milloin ensi kerran? Kehuilla syöttäin, lihoittakaa meitä Kun aljoelukkaa: yks hyvä teko, Mi maineetonna kuolee, sikiöitään Tuhansin tappaa. Palkkamme on kiitos; Pikemmin hellin muiskuin tuhat virstaa Meit' ajatte, kuin ruoskall' askeltakaan Mut asiaan: mun viime hyvä työni Tää pyyntö oli; mikä ensimmäinen? Vanhempi sill' on sisar, niinkö totta? Oi, jospa olisi sen nimi Armo. Vain kerran ennen hyvin puhuin, — milloin? Sanokaa, kuulla halaan. LEONTES. No niin, silloin Kuin kolme vitkaa kuuta tuskaan hivui, Ennenkuin valkokätes tarjosit Ja lempes annoit mulle; sanoit silloin: "Ijäksi sinun". HERMIONE. Armo todellakin. Kas vaan, puhunut kahdest' olen hyvin: Ens kerrall' ijäks jalon miehen voitin, Toisella vähäks aikaa ystävän. (Tarjoo kätensä Polyxeneelle.) LEONTES (syrjään). Tulista, liian tulista! Likeinen ystävyys likentää verta. Mun mieltän' ahdistaapi, sydän hyppii, Mut ei vaan ilosta. Tuo mairittelu Viatont' olla voi; sen liika vapaus Voi hyvyytt', auliutt', ystävyyttä olla Ja siivolt' aivan näyttää, — niinpä kyllä. Mut käden kutkutus, ja sormittelu Tuo tuommoinen, ja kiekaileva hymy, Kuin peilist' opittu, ja huokaus raskas, Kuin hirven, joka torven sointiin kuolee! Ei, lepertely tuo se ei tee hyvää Ei sydämmen, eik' otsankaan. — Mamillius, Oletko poikan'? MAMILLIUS. Olen, isä. LEONTES. Niinkö? Niin, käpyni, niin! Kah! Noessako nenäs? Se, sanotaan, on minun malliseni. Tulehan, pyyhin turpas — ei, ei, nenäs: Härillä, vasikoilla, mullikoilla, Niill' ompi turpa. — Yhä kopeloi hän Tuon miehen kättä! — Kuules, virkku vaska! Oletko vaskani? MAMILLIUS. Jos tahdot, isä. LEONTES. Jos sulla ryhmy-otsa ois ja sarvet, Ilmetty poikani sa oisit. Meidän Sanovat olevan kuin kaksi munaa; Niin vaimot väittää, kaikkia ne väittää. Mut vaikka petollista oisi kaikki Kuin suru silattu, kuin ves' ja tuuli, Ja petollista kuin sen arpapeli, Jok' omastaan ei toisen omaa tunne, Niin tott' on poika näköiseni. — Tule, Luo minuun sinisilmäs, sulo lapsi, Aarteeni, lihani! Voiko äitis? — Tokko? — Hekuma! kohti ydintä sä tähtäät; Mahdolliseksi mahdottoman teet Ja unelmissa virut. — Kuinka vois hän? Sa yhdess' oleettoman kanssa toimit Ja tyhjään liityt; luultavaa siis, että Yht' olet jonkin kanssa; olet varmaan, Ja luvallista enemmän, — sen tunnen, Sen tunnen niin, ett' aivot siitä potee Ja otsa kuortuu. POLYXENES. Mik' on kuninkaan? HERMIONE. Kovinpa rauhaton. POLYXENES. Kuningas hyvä, Kuink' ompi laita, veliseni? HERMIONE. Näyttää Kuin tuskan pilvet peittäis otsanne. Vihanko merkki? LEONTES. Ei, ei, todestaan. Useinpa luonto heikkouttaan näyttää Ja hellyyttään, ja kylmäverisempäin Pilaksi joutuu. Tuossa kun tuon pojan Tarkastin kasvoja, niin oli niinkuin Kakskolmatt' oisin vuotta nuoremp' ollut, Avoimin säärin, yllä samettinen. Vihanta tanttu, vyöllä miekka tylppä. Ett'ei se miestään purisi ja vaaraa Sais aikaan, niinkuin useinkin nuo hemmut. Kuink' olin mielestäni nyt tuon vesan, Tuon kyysän näköinen, tuon herrastyngän! — Mies, hyvänäskö pidät korvapuustin? MAMILLIUS. En, minä tappelen. LEONTES. Vai niin! No niin, Mies elää onnellansa! — Veliseni, Noin rakasko on pikku prinssis sulle Kuin mulle tää? POLYXENES. Hän tuolla kodiss' ompi Iloni, rattoni ja aatokseni, Vuorottain ystävä ja vihollinen, Soturi, norkko, ministeri, kaikki. Lyhentää talvipäiväks suvipäivän, Jokeltain poies houreet, jotka muuten Pilaisi veren. LEONTES. Täällä sama toimi On tällä myös. Me kahden kävelylle Nyt käymme; teill' on tärkeämpää tointa. — Hermione, lempeäs mua kohtaan näytä Myös veljellemme; kallein olkoon halpaa. Sun ja tuon pikku perhon jälkeen hän on Sydäntäni lähin. HERMIONE. Jos meit' etsitte, Niin puistoss' ollaan. Varrommeko siellä? LEONTES. Halunne mukaan tehkää; teidät löydän, Jos ilmoill' olette. — (Syrjään.) Nyt minä ongin, Vaikk' ette huomaa, mihin siiman heitin. Kas niin, kas niin! (Tarkastelee Polyxenesta ja Hermionea.) Kas, kuinka nokkaa, suuta Hän tuolle kurkoittaa, ja vaimon julkeutt' Aseenaan käyttää hyvää miestään vastaan! (Polyxenes, Hermione ja seuralaiset poistuvat.) He ovat poissa! Varpain, kynsin, hampain, Sormin ja sarvin kannattaa saan aisaa! Käy, poika, leikkimään; sun äitis leikkii; Ja minä leikin, mutta hölmön osaa, Ja leikin loppu vihellys on hautaan, Ja kuolonkelloina on pilkan nauru. — Leikitse, poika! — Aisaa kannatettu On ennenkin, sen tiedän; mont' on miestä — Nyt tällä haavaakin, kun siitä puhun — Jotk' eukkoansa halaa, tietämättään Ett' tokehessa salaa naapuri On kalastellut, herra Silivili, Läheinen naapuri. Se lohduks ompi, Ett' ovet muillakin noin tahtomatta On seljällään. Jos toivon heittäis kaikki, Joilt' eukot kompastuu, niin hirttäjäsi Mies joka kymmenes. Eik' auta mikään! Tuhoova kiimatähti vallall' on Ja pohjat, idät, etelät ja lännet Se hallitsee; ja loppupäätös ompi: Ei kohdull' ole salpaa, piru vieköön: Vihollisen se antaa tulla, mennä Kiluineen, kaluineen. Tää tauti meissä On tuhansissa, vaikka salass' on se. — No, poika? MAMILLIUS. Teidän näköisenne lienen. LEONTES. Niin, kiitos Herran! — Kuin? Camillo täällä? CAMILLO. Niin, herrani. LEONTES. Käy leikkimään, Mamillius! Sin' olet kelpo verta. — (Mamillius poistuu.) No, Camillo, Tuo armollinen herra jääkin tänne. CAMILLO. Työt' oli saada ankkur' iskemään; Kun te sen viskasitte, ei se purrut. LEONTES. Sen huomasit? CAMILLO. Hän teidän pyynnöstänne Ei jäänyt; syyksi sanoi tärkit toimet. LEONTES. Sen huomasit? — Tilani tunnetaan jo; Supistaan, kuiskaillaan: "Sisilia on — Niin, tiedättehän". Niiks on tullut, että Mun täytyy moista kuulla. — Kuinka jäi hän? CAMILLO. Kun hyvä kuningatar häntä pyysi. LEONTES. Kuningatar, niin! Hyvä tässä sopis, Mut nyt on niin, ett'ei se sovi. Onko Muut ovelat sen hoksanneet kuin sinä? Sull' äly on kuin sieni: sisääns' imee Enemmän kuin muut pölkkypäät. Sen onko Vaan tarkkapäiset tajunneet, ne, joilla Kalua kalloss' on? Ei tyhmät kollot Hämyä jutust' ole saaneet? Niinkö? CAMILLO. Jutusta? Selväähän on, että Böhmi Ei vielä lähde. LEONTES. Mitä? CAMILLO. Viel' ei lähde. LEONTES. Mut miks'ei? CAMILLO. Tyydyttääkseen teitä, herra, Ja kuningatarta. LEONTES. Vai tyydyttääkseen! Kuningatarta tyydyttääkseen! — Hyvä! Camillo, sydämmeni ajatukset, Salaiset neuvonikin sulle uskoin. Kuin pappi poveni sa perkasit, Ja parattuna luotasi ma lähdin. Mut suoruutes — se, mikä siltä näytti, — Petosta oli. CAMILLO. Varjelkohon Luoja! LEONTES. Niin kyllä: sin' et ole rehellinen, Tai jos sit' oletkin, niin pelkur' olet, Rehellisyyden rampautat ja siltä Häkäytät vauhdin; taikka työssäs veltto Olet palvelija, johon olen pannut Vakavan turvani; tai hupsu, joka Menetetyksi pelin näet ja rahat Ja pilana sen pidät. CAMILLO. Hyvä herra, Voin olla veltto, pelkuri ja hupsu; Ken näistä vioist' on niin vapaa, ettei Sen pelkuruus ja velttous ja hupsuus Maailman moniss' askareissa joskus Pujahda ilmi. Teidän toimissanne Jos milloinkaan ma tieten olin veltto, Niin hupsuutt' oli se; jos ehdoin tahdoin Ma hupsuttelin, niin se velttoutt' oli Kun loppua en aatellut; jos tehdä Sit' arastelin, josta varoin vaaraa, Ja jonka seuraus laiminlyömisestä Mua soimas, niin se pelkuutt' oli, jost' ei Lie vapaa viisainkaan. Siis luvallista On moinen heikkous, johon takertuupi Rehellisyyskin. Mutta suvaitkaatte Puhua suoraan; rikostani silmiin Mun suokaa katsella; jos silloin kiellän, Niin syytön olen. LEONTES. Etkö ole nähnyt, — Oletpa niin, jos aisan pontta paksump' Ei ole silmämunas, — taikka kuullut — Näin päivänselväst' asiast' ei vaiti Voi huhu olla, ei, — tai ajatellut, — Ken tät' ei aattele, on aatospaitti, — Ett' uskoton on vaimoni? Jos myönnät, Ja julkeast' et kiellä, ett' on sulla Ajatus, silmät, korvat, — sano ett' on Livakka vaimoni, niin, kiimaisempi Kuin piika-lutus, jonk' on ihat alttiit Jo ennen vihkivalaa. Vastaa, myönnä! CAMILLO. En voisi kuulla, heti kostamatta, Kuningatartani noin soimattavan. Kautt' elämäni, puhett' en noin halpaa Teilt' odottaisikaan; sen toistaminen Ois synti yhtä hirveä kuin rikos. Jos se on tosi. LEONTES. Onko kuiske tyhjää? Ja posken hierto poskeen? nokan nokkaan? Lipovat suutelukset? syvä huokaus Keskellä naurun tyrskää? — varma merkki Uskottomuuden, — jalkain kihnuttelu? Sopissa hiipiminen? Toivo, että Kuluisi aika, tunti minuutiksi Ja päivä yöksi? että umpi-sokot Kaikk' oisivat pait he, jott' irstaella Sopisi näkymättä? Sekö tyhjää? Haa! Silloin mailma kaikkineen on tyhjää. On taivaslaki tyhjää, Böhmi tyhjää, Vaimoni tyhjää, itse tyhjyys tyhjää, Jos tää on tyhjää! CAMILLO. Koittakaatte, herra, Tuo houruluulo poistaa aikanansa; Se vaarallist' on. LEONTES. Olkoon, se on tosi. CAMILLO. Ei, herra, ei! LEONTES. Mut on. Sa valheit' ajat, Niin valheita, sen sanon; sua vihaan. Älytön orja olet, tyhmä pöllö Tai liukas liehakko, jok' ihantelet Hyvää ja pahaa yhtä suopein silmin. Jos vaimollain niin saastunut ois maksa Kuin elämä, ei eläis hietalasin Hän juoksemaa. CAMILLO. Ken hänet saastutti? LEONTES. Hm! Tuo, jonka kaulassa kuin muistoraha Hän riippuvi, tuo Böhmi; — oo, jos taatut Mull' olis miehet, jotka näkisivät Mun kunniassan' omaa etuansa, Ominta hyötyään, he toimisivat Niin, että tuosta toimest' oisi loppu. Ja sinä, hänen juomanlaskijansa, Sa, jonka nostin halpuudesta arvoon Ja joka häpeäni näet niin selvään, Kuin taivas näkee maan ja maakin taivaan, Sä voisit höystää maljan, joka ijäks Ummistais vihamieheltäni silmät; Mua virvoittais se rohto. CAMILLO. Voisin kyllä; Mut ankaraa en rohtoa ma käyttäis, Vaan vitkaan hivuttavaa, jok' ei tehoo Niin tuimasti kuin myrkky. Mut en usko Ett' tahraa moist' on kuningattaressa, Jot' itse majesteetin maine turvaa. Rakastin teitä — LEONTES. Hornaan arveluines! Mua luuletko niin hupsuksi, niin hulluks, Ett' etsin huvikseni moista tuskaa, Ryvetän valkovuoteeni, — jok' unta Tuo puhtaana, mut tahrattuna polttaa Kuin okaat, nokkoset ja ampiaiset, — Sokaisen kruununprinssin veren — jonka Omaksen' uskon, omanani lemmin — Vain syyttä, suotta? Tekisinkö moista? Ken ois niin pöllö? CAMILLO. No niin, uskon teitä, Ja Böhmin täältä laitan, ehdoll' että Kun poiss' on hän, te kuningattarelle Aseman hälle tulevan taas suotte, Poikanne tähden etenkin, ja ett'ei Tutuissa hoveissa ja liittomaissa Sais kielikellot valtaa. LEONTES. Tien sa neuvoit, Jonk' itsekin jo valita ma aioin. Liata hänen kunniaans' en tahdo. CAMILLO. Arvoisa kuningas, Menkäätte siis, ja — katse kirkkahana Kuin vieraspidoiss' aivan — puhutelkaa Kuningatartanne ja böhmiläistä. Min' olen hänen juomanlaskijansa; Jos terveellistä juomaa saa hän multa, En tahdo olla miehiänne. LEONTES. Hyvä! Tee se, niin puolet sydäntäni saat; Jos et, niin omas halkaiset. CAMILLO. Ma teen sen. LEONTES. Tekeydyn iloiseksi, kuten neuvoit. (Menee.) CAMILLO. Oi, kuningatar raukka! — Mutta kuink' on Itseni laita? Myrkyttää mun pitää Tuo hyvä Polyxenes; muut' ei syytä Kuin kuuliaisuus herralleni, hälle, Jok' itseänsä vastaan kapinoipi Ja samaa vaatii seuraltaan. — Tuo teko Ylentää voisi; — vaikka tuhansin Niit' olis, jotka voideltujen murhast' On arvoon nousseet, min' en sitä tekis. Kirotkoon konnakin sen, kosk' ei moista Lie kiveen, vaskeen, päärmään pantu! Hovi Mun täytyy jättää: jos sen teen tai en, Niin menee kaula. Onnen tähti, koita! Kah, tuoss' on Böhmi! (Polyxenes tulee.) POLYXENES. Kummaa! Horjumassa Jo tääll' on suosioni. Puhumaton! — Camillo, terve! CAMILLO. Terve, majesteetti! POLYXENES. Mit' uutta hovista? CAMILLO. Ei erityistä. POLYXENES. Kuningas on sen näköinen, kuin oisi Maa-alan kadottanut yhtä rakkaan Kuin oma henki. Kohtasin juur' hänet. Tervehdin niinkuin tapa on, mut hänpä Pois käänsi päänsä, muikisteli suutaan Halveksivasti, riensi pois ja jätti Mun miettimähän syytä, mikä moisen Lie muutteen tuonut. CAMILLO. Sit' en tietää tohdi. POLYXENES. Et tohdi? Kuin? Sä tiedät, vaan et tohdi Sanoa sitä mulle? Niin se on; Sill' itselles sen sanot, minkä tiedät, Et sanokaan: "en tohdi". Oi, Camillo, Sun muotos muuttunut on niinkuin peili, Joss' itseni ma näen muuttuneena. Mua koskenee tuo muutos siis, kosk' on se Minutkin muuttanut. CAMILLO. On jokin tauti, Jok' iskee muutamiin; en tiedä, mikä Se tauti on, mut teist' on tarttunut se, Vaikk' olettekin terve. POLYXENES. Minustako? Mun silmäni ei ole basiliskin; Tuhansiin olen katsonut ja katseen' On tehnyt hyvää, tappanut ei ketään. Camillo, ylimys sa olet, lisäks Kokenut tietomies, — jok' yhtä paljon Ylimyst' ylentää kuin isän jalo Perintönimi, — pyydän, ilmaise, Jos jotain tiedät, jonka tieto hyödyks Vois olla mullekin; sit' älä peitä Vait'olon kätköön. CAMILLO. Vastata en tohdi. POLYXENES. Minusta tarttunut, vaikk' olen terve? Mun täytyy tietää se. — Camillo, kuule: Rukoilen kautta kaiken, mihin miestä Velvoittaa kunnia — ja tämä pyyntö Ei ole mikään halpa — ettäs sanot, Mink' arvaat tuhon mua väijyvän, Se onko lähellä vai etähällä, Kuink' estää sitä voi, jos voi; jos ei, Mitenkä sitä kestää. CAMILLO. Sanon sen, Kun kunniaani vetoo mies, jok' itse On kunnon mies. Siis kuulkaa neuvoni, Jot' yhtä joutuun tulee noudattaa, Kuin sanoa sen ehdin; muuten meillä Pää vaarass' on ja henki kaupan. POLYXENES. Sano! CAMILLO. Mun määräsi hän teidät murhaamaan. POLYXENES. Ken määräsi? CAMILLO. Kuningas. POLYXENES. Mistä syystä? CAMILLO. Hän luulee, jopa vannookin sen varmaks, Ikäänkuin nähnyt ois tai itse teillä Apuna ollut, — että ilkityötä Olette tehnyt kuningattarelle. POLYXENES. Myrkkyiseks silloin hyytyköhön visvaks Sydänvereni, ja nimeni sen nimeen Nivottakohon, joka petti Parhaan! Maineeni puhtain tulkoon löyhkäks, jota Jo kaukaa tylsimmänkin aisti kammoo. Näköni inhon tuottakoon ja kauhun Kuin iljettävin rutto, mit' on nähty Tai koskaan kuultu. CAMILLO. Vannokaatte vaikka Jok' ainokaisen taivaan tähden kautta Ja kaiken niiden tenhon, ennen voitte Te kieltää meren kuulemasta kuuta Kuin valoin järkyttää tai neuvoin kaataa Tuot' epäluulon linnaa, jonka perus On hänen uskonsa ja joka kestää Niin kauan kuin hän itse. POLYXENES. Mikä syynä? CAMILLO. En tiedä, mutta varmaan vaaraa taatump' On karttaa kuin sen syytä tiedustella. Siis, — jos te luotatte mun kunniaani, Mi tässä ruhoss' asuu, jonka voitte Mukaanne pantiks ottaa, — pois tän' yönä! Ma tiedon siitä miehillenne kuiskaan Ja kaksittain heit' eri teitä päästän Kaupungist' ulos. Teidän turvihinne Jää oma onneni; se täällä nyt on Jo menetetty. Älkää epäröikö! Kautt' isieni kunnian: totta puhun. Mut sitä tutkimaan jos tänne jäätte. Niin minä teit' en varro; eikä teillä Tääll' olo liene taatumpi kuin sillä, Jonk' itse kuningas on tuominnut ja Telattavaksi vannonut. POLYXENES. Sua uskon. Jo hänen kasvoistansa sydän kuulti. Kätesi mulle; oppaakseni lähde, Niin paikkas mua lähinnä on aina. Purjeiss' on laivat; kaksi päivää lähtöön On väki ollut valmiina. — Tuo koskee, Tuo luulevaisuus kallist' olentoa. Se yhtä suuri on, kuin hän on kaunis, Ja yhtä hillitön kuin mies on voipa, Ja kahta karvaammaksi tehnee koston Se luulo, että häväissyt on häntä Mies, joka aina hänt' on kunnioinnut. Mun valtaa pelko. Onneksi tää päätös Minulle olkohon ja lohduks tuolle Jalolle olennolle, joka syyttä Miehensä luuloiss' on. Camillo, tule: Sua niinkuin isää kunnioitan, jos Viet hengissä mun täältä. Paetkaamme! CAMILLO. Mun arvoni se mulle aukaiseepi Kaupungin kaikki portit. Suvaitkaa vaan Ajasta ottaa vaari. Lähtekäämme. (Poistuvat.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Paikka sama. (Hermione, Mamillius ja hovinaisia tulee.) HERMIONE. Pois poika viekää; mua häiritsee hän, En sitä nyt voi kestää. 1 HOVINAINEN. Tulkaa, prinssi, Minusta saatte leikkitoverin. MAMILLIUS. Sinust' en huoli. 1 HOVINAINEN. Miksi, rakas prinssi? MAMILLIUS. Mua suutelet ja puhut, niinkuin vielä Olisin lapsi. — Paremp' olet sinä. 2 HOVINAINEN. Ja miks? MAMILLIUS. Ei siksi, että silmäkarvat On sulla mustemmat; lie joskus kauniit Mustatkin silmäkarvat, jos vaan eivät Ole liian paksut, — sulin tehty juomu, Kuunkanta hienon hieno vain. 2 HOVINAINEN. Ken teille On moista opettanut? MAMILLIUS. Naisten kasvot. — Mut mink' on väriset sun silmäkarvas? 1 HOVINAINEN. Siniset. MAMILLIUS. Älä! Rouvan näin, joll' oli Sininen nenä, vaan ei silmäkarvat. 2 HOVINAINEN. Mut kuulkaas! Kuningatar, äitinne, On pikkusiin; koht' uuden, hienon prinssin Me saamme; kyllä silloin kisaisitte, Jos teistä huolisimme. 1 HOVINAINEN. Niin, hän vahvast' On paisunut. Jumala hälle avuks! HERMIONE. Mit' ilveilyä siellä? Tule, lapsi, Taas seuraas kaipaan. Istu, kerro mulle Tarina. MAMILLIUS. Hauskako vai surullinen? HERMIONE. Niin hauska kuin vain tahdot. MAMILLIUS. Surullinen Sopivin talvell' on. Ma yhden tiedän, Siin' aaveit' on ja noitia. HERMIONE. Se kerro. No, istuhan ja ala; aaveillasi Mua oikein säikytä; sit' osaat tehdä. MAMILLIUS. Oli kerran miesi — HERMIONE. Istuhan; no ala! MAMILLIUS. Jok' asui kirkkomaalla. — Kerron hiljaa Nuo sirkat sit' ei kuulla saa. HERMIONE. No, jatka, Ja korvahan! kuiskaa. (Leontes. Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.) LEONTES. Sielläkö Hän nähtiin? Seuroineen? Camillo myötä? 1 HOVIHERRA. Männistöss' yhdyin heihin. Moista kiirett' En ole nähnyt. Silmin heitä saatoin Laivastoon asti. LEONTES. Mua miekkoista, Kun oikein näin ja toden arvasin! — Oo, vähempikin riittäisi Lemmon tuskaa Tää miekkoisuus! — Voi maljass' uida lukki, Ja sinä juot ja poistut tietämättä Myrkystä mitään, sillä oma tietos Ei ole myrkytetty; vaan jos joku Tuot' inhaa otust' osoittaa ja näyttää Mit' olet juonut, silloin kuotus tuima On sulta poven katkoa ja kyljet. — Minäkin join ja lukin näin. Camillo Hänt' auttoi, teki parittajan virkaa. — He hengen multa tahtovat ja kruunun; Epäilys toteen käy: — tuo viekas konna, Mun palkkaamani, palkoiss' oli hällä; Hän hankkeeni on ilmaissut, ja minä Nolattu olen narri, joka nulkin Ivailtava. — Mut kuinka pääsivätkään He portist' ulos? 1 HOVIHERRA. Hänen arvollansa, Mi käskystänne suurempaakin aikaan On saanut. LEONTES. Hyvin tiedän. — Poika tänne! (Hermionelle.) Hyvä, ett'et sinä häntä imettänyt. Vaikk' on mun näköäni hän, niin liiaks On häness' äidin verta. HERMIONE. Leikkiäkö? LEONTES. Pois poika viekää! Hän sit' ei saa pitää; Pois, pois! Sen kanssa nyt hän leikitelköön, Jota hän kantaa, sillä Polyxenes Sen hälle tehnyt on. HERMIONE. Ei, sanon, ei, Ja vannon, että uskotte, min sanon, Vaikk' yritätte kieltää. LEONTES. Hyvät herrat, Katselkaa häntä tarkoin; jos on mieli Sanoa teillä: "hän on kaunis", heti Vavahtaa tuntonne ja lisää: "sääli, Ett'ei hän ole siveä ja puhdas!" Kiitelkää hänen ulkomuotoansa, — Jok' ansaitseekin suurta ylistystä, — Niin heti olan nykäys, hm! ja haa! Nuo poltinmerkit, joita parjaus käyttää — Ei, mitä? — sääli käyttää, sillä parjaus Hyveenkin polttaa; — niin tuo olan nykäys, Nuo hm! ja haa! — sanottuanne juuri "Hän kaunis on"; — teit' estää sanomasta: "Hän ompi siveä". Mut tietyks tulkoon Sen suusta, jolla suurin syy on harmiin: Hän portto on. HERMIONE. Jos sanoisi sen konna. Viheliäisin konna maailmassa. Hän suuremp' ois vaan konna; mut te, herra. Te erehdytte. LEONTES. Itse erehdyitte Te, hyvä rouvani, kun Polyxeneen Leonteeks luulitte. Oo, sinä eläin, Jot' en voi oikein nimin nimittääkään, Ett'ei mua raakuus matkisi ja samaa Käyttäisi kieltä kaikensäätyisille, Näin unhottain, mik' erotus on prinssin Ja kerjäläisen välillä. Ma sanoin, Ett' on hän portto, sanoin myöskin, kelle. Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa Camillo liitoss' on, mies, joka tietää Mit' itsekin tuon pitäis hävetä Katalan raiskaajankin nähden tietää, Ett' on hän portto pahempi, kuin mit' on Pahimmat tulenlautat; niin, hän tiesi Tuon paon myös. HERMIONE. En tiennyt, totta Jumal', En siitä tiennyt! Teitä kaduttaa, Parempaan tietoon kerran tultuanne, Nää herjauksenne. Hyvä puoliso, Mua tuskin hyvitätte sillä, että Sanotte pettyneenne. LEONTES. Ei, jos petyn Tään rakenteeni perustusten suhteen, Ei silloin koulupojan hyrrää jaksa Maapallo kantaa. — Tyrmään hänet viekää! Ken puhuu hänen puolestaan, on syypää Jo siksi, että puhuu. HERMIONE. Turman tähti Nyt hallitsee. Mun malttaa täytyy, kunnes Suopeemmaks kääntyy taivas. — Hyvät herrat, Niin hevin kuin muut naiset min' en itke, Ja tämän hyödyttömän kasteen puutos Teilt' ehkä säälin kuivaa; mut tääll' asuu Siveyden syvä suru, ja se palaa Niin, ett'ei sitä sammuttaa voi itkut. Mua, hyvät herrat, pyydän, tuomitkaa Niin leppeesti kuin ihmisrakkaus sallii; — Ja täyttyköön nyt tahto kuninkaan. LEONTES. Mua totellaanko? HERMIONE. Seuraako mua kukaan? Rukoilen, herra, suokaa naisieni Mukaani tulla; tilani sen vaatii, Sen näette. Ei, hyvät lapset, itkuun Ei syytä nyt; mut vankeuteen syypääks Jos emäntänne kuulette, niin silloin Valukoot kyyneleet, kun vapaa olen. Koetus tää tuo ikionnen mulle. — Hyvästi, kuningas; en murheisena Sois koskaan teitä näkeväni; mutta Niin käynee nyt. — No, tulkaa, teill' on lupa. LEONTES. Pois, tehkää niinkuin käskimme; pois täältä! (Kuningatar ja hovinaiset poistuvat.) 1 HOVIHERRA. Rukoilen: palauttakaa kuningatar. ANTIGONUS. Punnitkaa tarkoin, muuten oikeutenne On väkivaltaa; siitä kolme kärsii: Te itse, poikanne ja puolisonne. 1 HOVIHERRA. Siit' uskallan ma henkeni, jos vaan se Takeeksi kelpaa, että kuningatar On puhdas taivaan edessä ja teidän, Syytteestä — tarkoitan. ANTIGONUS. Jos toteen saadaan, Ett' toisin on, niin vaimoani vahdin Yöt päivät, häneen kytkettynä kiinni, Ja sen vaan uskon, minkä näen ja tunnen; On silloin joka tuuma naisen lihaa, Niin, joka hiuke naista uskoton. Jos hänkin on. LEONTES. Vait ole! 1 HOVIHERRA. Hyvä herra — ANTIGONUS. Puhumme teidän, eikä omaan puoleen. On joku viettelijä, lemmon konna Teit' uskotellut; jos sen tuntisin, Niin ruhjoisin sen. Hänkö kunniaton! — Tytärtä mull' on kolme, yhdentoista Ja yhdeksän ja viiden ijässä; Jos tott' on tää, niin, kautta kunniani, Sen heille kostan, kohdun heiltä leikkaan, Ennenkuin neljäntoista ovat vanhat Ja epäsikiöitä siittää saavat. Mun perivät, mut ennen olen salvio, Kuin kelvottoman rodun kantaisä. LEONTES. Vait! Täss' on vainu yhtä valju teillä Kuin kuolleen nenällä; ma tunnen, näen sen Niinkuin te tämän (kouristaa häntä) tunnette, ja näette, Mik' elin teihin koskee. ANTIGONUS. Niin jos on, Ei kunnialle hautaa ole tarvis; Lemuksiks siit' ei jää maan tunkiolle Niin hiukkaakaan. LEONTES. Mua ei siis uskota! 1 HOVIHERRA. Parempi jos täss' uskottaisi mua, Kuin teitä, herra! Ennen soisin, että Hän puhdas olis, kuin te oikeassa, Vaikk' oiskin moitteeksi se teille. LEONTES. Miksi Kyselen tuumianne? Paremp' on Totella vihan puuskaa. Majesteetti Ei neuvojanne kaipaa. Hyvyyttämme Sen kerroimme. Jos ette voi tai tahdo — Joko luonnon- taikka teko-tyhmyydestä — Niin nähdä totuutta kuin me, niin sitä Paremmin tutkikaatte; neuvojanne Ei meidän tarvis; asia, sen meno, Sen voitto, tappio meit' yksin koskee. ANTIGONUS. Parempi olis ollut hiljaisuudess' Asiaa ensin tutkia kuin siitä Melua nostaa. LEONTES. Mahdollistako? Sin' olet joko vanhuudesta tylsä Tai luotu narriksi. Camillon pako, Tuo tuttavallisuus — niin peittämätön. Niin epäiltävä, että todisteeksi Vaan näkemistä tarvittiin, ei muuta Kuin näkemistä, ilmeisethän oli Muut seikat kaikki — pakotti mua tähän. Mut vielä paremmaksi vakuudeksi — Näin tärkiss' asioissa hurja toimi Ois surettava — olen lähettänyt Apollon temppelihin, pyhään Delphiin Cleomeneen ja Dionin, jotk' ovat, Tiedämmä, taatut miehet. Kaikki riippuu Oraakelista nyt; sen pyhä neuvo Mua auttaa taikka kaataa. Teinkö oikein? 1 HOVIHERRA. Ihan oikein, kuningas. LEONTES. Vaikk' itse vanna Asiast' olen enkä muuta kaipaa Kuin minkä tiedän, tulee oraakelin Tyventää muiden mielet, moisten, jotka, Typerän tyhminä kuin tuo, ei jaksa Yletä totuuteen. Suvaitsin siksi Tuon naisen poistaa läheisyydestämme, Ett'ei hän noiden kahden paennehen Petosta panis täytäntöön. Nyt tulkaa; Puhua tahdon kansalle; tää tapaus Kiihottaa meitä kaikkia. ANTIGONUS (syrjään). Niin, nauruun, Kun selvä totuus tulee päivän valoon. (Poistuvat.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Etuhuone kuningattaren vankilassa. (Paulina ja useita palvelijoita tulee.) PAULINA. Hae tänne vanginvartija ja sano Nimeni hälle. — (Yksi palvelijoista menee.) Jalo rouva, sulle Ei parhain hovi ole liian hyvä, Miks siis nyt tyrmäss' istut? (Palvelija palajaa, mukanaan vanginvartija.) Ystävä, Te tiedätte, ken olen? VANGINVARTIJA. Arvonainen, Ylevä rouva. PAULINA. Päästäkää siis minut Kuningattaren luo. VANGINVARTIJA. En tohdi, rouva, Päinvastainen on mulla jyrkkä kielto. PAULINA. Kaunista kieltää ystävien seura Hyveeltä, kunnialta! Onko lupa Tavata hänen naisiaan? Vain yhtä? Emiliaa? VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, rouva, Lähettää syrjään seuranne, niin saatan Emilian luoksenne. PAULINA. Se, pyydän, tehkää. — Menkäätte syrjään! (Seuralaiset poistavat.) VANGINVARTIJA. Minun täytyy olla Keskustelussa läsnä. PAULINA. Hyvä, hyvä! (Vanginvartija poistuu.) Mik' into tahratonta tahrata! Ihana kaunoaisti! (Vanginvartija palajaa Emilian kanssa.) Hyvä rouva, Mitenkä kuningattaren on laita? EMILIA. Niin hyvin kuin niin ylhäisen voi olla Noin sorrettuna. Surusta ja kauhusta — Kovempaa ei lie koskaan hento nainen Kokenut — synnytti hän ennen aikaa. PAULINA. Pojanko? EMILIA. Tyttären, ja kauniin lapsen, Terveen ja virkun. Äiti iloitseepi Ja sanoo: "Vanki parka, niinkuin sinä, Viaton minäkin". PAULINA. Sen minä vannon. Kirotut kuninkahan hullut houreet! Tään saa hän tietää, saapa niin! Se toimi On naiselle kuin luotu; minä teen sen. Jos mairii kieleni, niin rakkoutukoon, Niin ett'ei vihaa verisilmäist' enää Se koskaan torveta! Emilia hyvä, Mua suositelkaa kuningattarelle; Jos lapsens' uskoa hän tohtii mulle. Niin kuninkaan sen nähdä vien ja lupaan Asiat' ajaa oikein kuuluvasti. Kenties tuo heltyy, kun hän lapsen näkee; Viaton, puhdas äänettömyys usein Enemmän voi kuin puhe. EMILIA. Jalo rouva, Hyveenne, hyvyytenne on niin taattu, Ett' altis, suora hankkehenne varmaan Hyvinkin päättyy. Sopivampaa naista Ei tähän toimeen löydy. Pyydän, käykää Lähihuoneeseen, niin kuningattarelle Ilmoitan heti jalon tarjonne. Hän tänään hautonut on samaa tuumaa, Mut ketään arvomiest' ei tohdi pyytää, Peläten kieltoa. PAULINA. Sanokaa hälle, Ett'en ma kieltän' aio lainkaan säästää; Jos se niin liukas on, kuin miel' on uljas, Niin jotain aikaan saanen. EMILIA. Kost' jumala! Kuningattaren luo nyt lähden. Käykää Lähemmä, olkaa hyvä. VANGINVARTIJA. Kuningatar Jos suvaitsee nyt lapsen luotaan antaa, Niin kuinka käy mun, jos sen täältä päästän, Kun mull' ei siihen valtaa? PAULINA. Huolet' olkaa! Laps vanki äidin kohduss oli vainen. Ja suuren luonnon lain ja säännön mukaan Siit' on se vapaa nyt, ei osallinen Kuninkaan vihaan eikä syypää myöskään Kuningattaren rikokseen, jos moista On olemassakaan. VANGINVARTIJA. Sen ihan uskon. PAULINA. Siis huolet' olkaa: minä astun teidän Ja vaaran väliin, kautta kunniani! (Kaikki poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Huone hovilinnassa. (Leontes, Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.) LEONTES. Ei rauhaa öin, ei päivin! Heikkoutt' on Tää mielentila, pelkkää heikkoutta. Jos syy vaan olis poissa — osa syystä — Tuo naikko! Kuningasta hylkiötä Ei yllä käteni; hän turviss' ompi, Ajuni ampumatkan ulkopuolla. Mut iskeä voin naikkoon. Hän jos poissa Ja tulen oma ois, niin pala jäisi Taas toinen puoli rauhaa. — Kuka siellä? PALVELIJA. Palvelijanne. LEONTES. Kuink' on pojan laita? PALVELIJA. Makasi hyvin yönsä; luultavasti On tauti taittunut. LEONTES. Mik' ylväs lapsi! Kun tajusi hän äidin häväistyksen, Niin oiti kuihtui, laihtui, tunsi kaihon, Ikäänkuin tarttunut ois häpy häneen, Menetti ilon, unen, ruokahalun, Pelehtyi aivan. — Yksin tahdon olla; Pois, käykää poikaa katsomaan. — (Seuralaiset lähtevät.) Hyi, häntä Älä aattelekaan! Siihen suuntaan käypä Jo pelkkä koston ajatuskin kimmoo Takaisin minuun; suuri häll' on valta, Suvut ja liittolaiset; — hän siis jääköön Parempaan aikaan; naikkoa vain kosto Nyt kohdatkoon. Camillo ja Polyxenes Mua nauravat, ivaavat suruani; Jos yltää heidät voisin, eivät naurais, Ei, eikä tuokaan, jok' on vallassani. (Paulina tulee, lapsi sylissä.) 1 HOVIHERRA. Täst' ette pääse. PAULINA. Mitä? Hyvät herrat. Pikemmin tulis teidän mua auttaa. Pelättävämpi tuonko hurja vimma Kuin henki kuningattaren, sen raukan, Mi puhtaamp' on, kuin tuo on luulevainen. ANTIGONUS. Vait, vait! 1 HOVIHERRA. Hän yöt' ei maannut, eikä salli Kenenkään päästä luokseen. PAULINA. Tyynny, veikko! Juur' unta tulen tuomaan. Teidän moiset, Jotk' ympärillään luikitte kuin varjot, Te teidän moiset häntä valvotatte. Ma tulen vilpittömin, terveellisin, Vakavin sanoin loihtimaan pois vammaa, Jok' unen hältä vie. LEONTES. Melua mitä? PAULINA. Ei melua, vaan tuumailua, mistä Sais ylhäisyydellenne kummin. LEONTES. Mitä? Pois rietas vaimo tuo! Antigonus, Sua kielsin päästämästä häntä tänne, Aikeensa tiesin. ANTIGONUS. Omani ja teidän Vihanne uhalla ma häntä koitin Täält' estellä. LEONTES. Hänt' etkö suistaa voi? PAULINA. Pahasta, kyllä; vaan täss' asiassa — Jos ei hän tee kuin te, ja tyrmään heitä Mua siitä, ett'en kunniaani heitä — Hän ei mua suista. ANTIGONUS. Nyt sen kuulette! Jos noin hän kiltoo, juoskoon minkä jaksaa, Hän kyll' ei kompastu. PAULINA. Kuningas hyvä, Ma pyydän, mua kuulkaa! Teille tahdon Ma lääkär' olla, taattu palvelija Ja nöyrä neuvoja, vaikk' en niin julkee Tuskanne lieventäjän' esiintyä, Kuin liehakkonne nuo, — mun lähetti Hyvä kuningatar. LEONTES. Hyvä kuningatar! PAULINA. Niin, hyvä, sanon, hyvä kuningatar, Ja siitä tappelisin, mies jos oisin, Vaikkapa kehnoin. LEONTES. Aja hänet ulos! PAULINA. Se, jok' ei pelkää silmiään, se ensin Käsiksi käyköön! Lähden milloin tahdon. Asia ensin! — Hyvä. kuningatar — Hyvä on hän — antoi teille tyttären: Täss' on se, siunaustanne pyytää. (Laskee lapsen Leonteen eteen.) LEONTES. Ulos, Sa, noidan narttu! Hiiteen täältä! Pois, Lipakka parittaja! PAULINA. Erehdytte: Tuost' olen yhtä tiedoton kuin te, Sen nimen antaja, ja yhtä siivo Kuin te olette hullu; joka kyllin Jo siivoutt' on tähän mailman aikaan. LEONTES. Kavaltajat! Hänt' ette viskaa ulos? Kakara hälle viekää! — (Antigonukselle.) Sinä narri, Sinä ämmälauri, narttusi kun annat Sun orrelt' ajaa! — Ota äpärä, Otahan, sanon; ämmälles se anna! PAULINA. Ijäksi kätes saastukoon, jos kosket Prinsessaan nyi, kun näin on häneen syyttä Ajettu lokaa. LEONTES. Eukkoaan hän pelkää. PAULINA. Jos tekin tekisitte sen, niin varmaan Omistaisitte oman lapsenne. LEONTES. Kavaltajia kaikki! ANTIGONUS. Totta jumal', En minä. PAULINA. Enkä minä, eikä kukaan; Yks on, hän itse; kavaltain hän oman Hyvän maineensa ja kuningattarensa Ja poikansa ja tyttärensä alttiiks Näin heittää parjaukselle, joka puree Miekkaakin kipeämmin, eikä tahdo — Kirottua, ett'ei voi häntä siihen Pakottaakaan! — pois tyynni temmata Tuon luulon juurta, jok' on yhtä laho, Kuin tammi on tai paasi terve. LEONTES. Suulas, Lipakka lutka, jok' on miestään piessyt Ja nyt mua hämää! Mun ei ole pentu, Polyxeneen se peruutt' on. Pois, pois se, Ja äitineen se tuleen viskatkaa! PAULINA. Se teidän on ja teidän näköisenne Niin — käyttääkseni vanhaa sananpartta — Ett' oikein hävettääpi. — Nähkääs, herrat, On koko pieni, vaan se ihan isän On jälkipainos: silmät, huulet, otsa, Nenä ja kulmakarvat, niin, ja posken Ja leuan sievät kuopanteet, ja hymy Ja kätten, sormien ja kyntten muoto. — Hyvä jumalatar, Luonto, joka lapsen Näin isän näköön teit, jos luonteen myöskin Voit muodostaa, niin keltaist' älä käytä Väriä vain; se muuten, kuten tuokin, Epäilee, ett'ei lapsens' ole hänen Miehensä lapsi. LEONTES. Sinä, hiiden velho! — Sinäkin, pöllö, hirtettävä oisit, Kun tuon et kieltä suistaa voi. ANTIGONUS. Jos kaikki Ne miehet hirtettäisi, jotka moista Ei aikaan saa, niin tuskin teille yhtään Jäis alamaista. LEONTES. Vaimo pois, ma sanon! PAULINA. Pahempaa luonnottomin ilkiökään Ei tehdä voisi. LEONTES. Sinut poltatan. PAULINA. Siit' en ma huoli; tulen virittäjä Kerettiläinen on, ei tulen uhri. Tyranniks teit' en sanoa ma tahdo, Mut tämä julmuus vaimoanne kohtaan — Kun muuta teill' ei ole todistusta Kuin pelkkä luulo — tyranniuteen hiukan Se vivahtaa, häväisee teitä, tekee Maailman silmiss' ilkiöksi. LEONTES. Kautta Vasallivalanne, pois, pois tuo vaimo! Jos oisin tyranni, niin hän ei eläis; Ja noin ei haastaa tohtisi, jos siksi Mun tuntisi hän. — Ovest' ulos! PAULINA. Älkää Mua täältä työntäkö, kyll' itse lähden. Lastanne hoitakaatte, se on teidän. Zeus sille suokoon ylevämpää mieltä. — Pois kätenne! — Te, jotka hyväilette Noin hänen hulluuttaan, te ette koskaan Hänt' auttaa voi, ei, ainutkaan ei teistä. Kas niin, hyvästi vaan, nyt minä lähden. (Poistuu.) LEONTES. Petturi, tähän yllytit sa vaimos. Mun lapseniko? Pois, pois! — Sinä, joka Niin sitä hellittelet, ota pentu Ja tulen syötäväks se heitä oiti. Niin, sinä, juuri sinä! Vie se heti! Tunnissa tieto tuo, ett' on se tehty, Ja täysi todistus, tai omasi Ja omaistesi hengen vien. Jos kiellät, Vihaani ärrytellen, sano vaan se, Niin omin käsin äpärän tuon aivot Murskaksi lyön. — Vie se ja tuleen paiskaa! Sa vaimos tähän yllytit. ANTIGONUS. En, herra; Nää loordit, jalot ystävät, mun puhtaaks Julistaa voivat. 1 HOVIHERRA. Armollinen herra, Hän syytön vaimonsa on tänne tuloon. LEONTES. Valehtelette kaikki! 1 HOVIHERRA. Suvaitkaa Parempaa meistä luulla; uskollisest' Olemme teitä palvellehet; siitä Tunnustus suokaa. Polvin rukoilemme — Entisten palvelusten palkinnoksi Ja tulevaisten — muuttakaa tuo päätös; Verinen, kauhea se on ja varmaan Vie turmioon. Me polvistumme kaikin. LEONTES. Ma höyhen olen joka tuulen viedä. Nähdäkö täytyy mun, kuink' äpärä Tuo polvistuu ja isäkseen mua kutsuu? Ei, parempi nyt polttaa se kuin sitten Kirota sitä. Mutta — jääköön eloon! Ei sittenkään! — (Antigonukselle.) Käy tänne, sinä siellä; Sa, joka puuhassa niin helläss' olit Tuon kätilösi, Kaisa-rouvan kanssa Äpärän pelastukseksi, — se on hän, Niin totta kuin on partas harmaa — mitä Tuon pennun hengest' uskallat sa? ANTIGONUS. Kaikki, Min tehdä voin ja kunnia niin vaatii. Jos muuta en, niin tämän: vähäisetkin Vereni tähteet turvaks syyttömyyden Ma uhraan; kaikki, minkä vaan ma voin. LEONTES. Sen kyllä voit. Tuon miekan kautta vanno, Ett' täytät käskyni. ANTIGONUS. Sen vannon, herra. LEONTES. Siis kuule ja se tee; näet, vähimmässä Jos vilpistelet, niin et yksin sinä, Vaan herja vaimoskin on kuolon oma; Nyt saa hän anteeksi. — Me käskemme siis Vasallivalas nimess', että saatat Pois tämän tyttöäpärän ja viet sen Syrjäiseen, jylhään metsäseutuun, kauas Rajoilta näiltä, ja sen sinne jätät, Armotta aivan, omaan hoiteeseensa Ja säiden valtaan. Outo sallimus Sen tänne toi, siis oikein vaadin, että Sen outoon korpeen viet, miss' sallimus Sit' imettäköön tai sen tappakoon. ANTIGONUS. Sen totta teen; mut kyllä laupiaampi Ois äkkisurma. — Tule, lapsiraukka, Ylempi valta sääkset pankoon, korpit Sua imettämään! Moista armon työtä On tehneet sudetkin ja karhut, raivons' Unohtaen. — Te onnellisemp' olkaa, Kuin mitä sietää tekonne! — Ja siunaus Julmuutta vastaan sua puoltakohon, Hylätty lapsi-raukka! (Menee lapsen kanssa.) LEONTES. Min' en vieraan Kakaraa ruoki. PALVELIJA (tulee). Herrani, vast'ikään On Delphiin matkaajilta sana tullut: Cleomenes ja Dion hyväll' onnell' On kotiin palanneet ja maalle nousseet; Koht' ovat täällä. 1 HOVIHERRA. Tuopa arvaamatont' On joutuisuutta. LEONTES. Päivää kolmekolmatt' Olivat poissa; moinen kiire näyttää, Ett' tahtoo suur' Apollo joutuun tehdä Totuuden tiedoksi. Siis valmiit olkaa; Neuvosto kokoon! Tuomionsa saakoon Tuo valapatto. Yhtä julkinen Kuin syytöskin, yht' ilmeinen ja vapaa Myös olkoon tutkinto. Sydäntä vaivaa Niin kauan kuin hän eloss' ompi. — Menkää Ja tehkää, mitä käskin. (Lähtevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Seutu sama. Erään kaupungin katu. (Cleomenes ja Dion tulevat.) CLEOMENES. Suloist' on ilmanala, lauhaa sää Ja saari viljava, ja templi voittaa Kehutkin kaikki. DION. Ihaninta oli, Hurmaavaa ihan, taivaiset nuo puvut — Niin niitä nimittäisin — sekä pappein Vakava arvoisuus. Ja uhritoimi, Kuink' ylevää se, ylimaallist' oli Ja pyhää! CLEOMENES. Entä huumaava tuo jyry Ja oraakelin ääni, joka pauhas Kuin herranvoima ja niin valtas aistit, Ett' aivan menehdyin. DION. Jos matkan tulos Niin suotuinen on kuningattarelle — Sen taivas suokoon! — kuin se oli meille Suloinen, hauska, joutuisa, niin toivo On saavutettu. CLEOMENES. Suur' Apollo kaikki Parhaaksi kääntäköön! Nuo juonet, joilla Koetaan kuningatar syyhyn saada, Mua eivät miellytä. DION. Noin kiivaat toimet Tekevät selvän kaikesta tai lopun. Kun tietoon tulee ennus, jonk' Apollon Pääpappi tähän lukitsi, niin varmaan Jotakin kummaa ilmaantuu. — Hoi! Tänne Ravakat ratsut! Kaikki hyvin käyköön! (Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Oikeushuone. (Leontes, hoviherroja, virkamiehiä ja oikeudenpalvelijoita tulee.) LEONTES. Tää toimitus, sen surulla ma myönnän, Mun sydäntäni kalvaa: syytetty on Kuninkaan tytär, puoliso, ja lisäks Niin hellitty ja rakas. Älköön meitä Tyranniks sanottako, kun näin suoraan Vetoomme lakiin, joll' on täysi valta Julistaa syyllisyys tai syyttömyys. — Esille vanki! OIKEUDENPALVELIJA. Kuninkaan on tahto, Ett' itse tänne oikeuden eteen Syytetty saapuu. Hiljaisuutta vaadin. (Hermione tulee vartioituna, Paulinan ja muiden hovinaisien seuraamana.) LEONTES. Lukekaa syytös!

OIKEUDENPALVELIJA. "Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."

HERMIONE. Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla Muut' ole todistusta puolellani Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa. Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi, Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot Jumalten tiedoss' on — niinkuin ne onkin, — Niin varmaan hävetä saa väärä syytös Viattomuuttani ja hirmuvalta Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain Te tiedätte — vaikk' ette tahdo tietää — Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt, Yht' uskollinen, siveä ja puhdas Menoni ain' on ollut, aivan toista Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä Rahvasta itketellään. Katsokaa mua: Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun Omaaja, suuren valtakunnan tytär, Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison, Rupattain kunnian ja hengen eestä Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois; Mut kunnia on omaisteni omaa, Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes Hoviinne tuli, lemmittenkö mua Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten Tein hänen tultuaan niin väärää, että Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä, Vain vähääkään, niin joka kuulijani Kovetkoon sydän, ja mun hautaani Inhotkoon lähin omaiseni. LEONTES. Kuullut Ain' olen, että riettauden orja Tekonsa kieltää yhtä julkeasti. Kuin hän sen tekeekin. HERMIONE. Se kyllä totta; Mut, herra, lause tää ei sovi minuun. LEONTES. Et omista siis? HERMIONE. Enempää, kuin mitä On itsessäni virheen nimellistä, En saata omistaa. Polyxenesta, Mun syytetoveriani, sen myönnän, Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati, Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen Rakastaa sopi; aivan niin, — ei toisin, — Kuin olitte te itse käskenyt; Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan Kovakorvainen ja kiittämätön teille Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus, Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan Omistavansa teille. — Salaliitto, Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi, En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän, Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan, Jos eivät tiedä enemmän kuin minä. LEONTES. Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit, Mik' oli silloin tehtäväsi. HERMIONE. Herra, Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä. Henkeni houreittenne vallass' on, Se viekää. LEONTES. Työsi on vain houreitani. Polyxeneesta sull' on äpärä, Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, — Se kuuluu virkaan — kiellät totuudenkin; Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta; Sikiös syöstiin surmille, ja syystä, Kosk' oli isätön, — se tosin oli Sun vikas eikä lapsen, — samoin sinä Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös On kuolemaksi. HERMIONE. Säästäkäätte uhka, Pelättiänne minä etsin turhaan. Iloksi ei voi elo mulle olla; Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne, Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen, Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo, Kohtuni esikko, pois multa viedään Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani, Viaton maito viattoman suussa. Surmille syöstään; itseäni portoks Kaduilla huudetaan; tylysti viedään Minulta lapsivuoteen rauha, joka Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin Raastellaan tänne taivasalle, ennen Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte, Mik' ilo mull' on elämästä, jotta Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, — vaan kuulkaa, Käsittäkää mua oikein: elämäni Ei maksa korttakaan; mut kunniani Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä Mua tuomitaan, — kun nukkuu kaikki näytteet, Pait epäilynne nostamat, — niin sanon: Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. — Vetoan oraakeliin, hyvät herrat, Apollo minut tuomitkoon. 1 TUOMARI. Se pyyntö On aivan oikeutettu. Julki tulkoon Apollon nimessä siis ennus vastaus! (Muudan virkamies menee ulos.) HERMIONE. Venäjän keisari ol' isäni; Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin Hän äärettömän näkis kurjuuteni, Ei toki koston silmillä, vaan säälin! (Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.) VIRKAMIES. Cleomenes ja Dion, vannokaatte Oikeuden miekan kautta, että Delphiss' Olette olleet molemmat ja tämän Lukitun ennustuksen siellä saaneet Apollon papilta, ja että pyhää Avanneet ette ole sinettiä Ja salaisuutta nähneet. CLEOMENES ja DION. Vannomme. LEONTES. Sinetti murtakaa ja lukekaa.

VIRKAMIES (lukee). "Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi, ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei löydy."

KAIKKI. Siunattu, suur' Apollo! HERMIONE. Ylistetty! LEONTES. Luitko oikein? VIRKAMIES. Luin, herra, aivan Niinkuin on tässä kirjoitettuna. LEONTES. Totuutta ennustuksessa ei laisin. Kokousta jatkakaa; tuo petost' on. (Palvelija tulee kiirein.) PALVELIJA. Kuningas, hyvä kuningas! LEONTES. No, mitä? PALVELIJA. Oi, vihaa saanen sanomastani: Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden Poikanne, prinssi, pois on mennyt. LEONTES. Poisko? PALVELIJA. Niin, kuollut. LEONTES. Vihastunut on Apollo; Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. — (Hermione pyörtyy.) No, mikä siellä? PAULINA. Tieto tuo se surmaks On kuningattarelle. LEONTES. Pois hän viekää! Vain tunteen kuohua; se ohi menee. — Liiaksi omaa luuloani uskoin. — Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin Pelastaa henki. — (Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.) Anteeks suo, Apollo, Ett' ennustustas pyhää herjasin! Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma Lepytän jälleen, palautan Camillon, Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän; Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet Verisiin koston tuumiin, niin Camillon Valitsin myrkyttämään ystäväni Polyxeneen; se olis tehty, ellei Camillon jalo sydän käskyn kiirett' Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin, Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis, Niin kunnon miehenä ja ihmisenä Hän kuninkaalliselle vieraalleni Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret Hyvyytensä ja epävarman onnen Varmaksi antautui saalihiksi, Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa! Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi Mun ilkityöni saattaa! (Paulina palajaa.) PAULINA. Ah! Voi! Auki, Kurehet auki, muuten sydämmeni, Ne katkaistessaan, itse kätkee! 1 HOVIHERRA. Mik' on? PAULINA. Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo? Rovio, teili, ruhjonta vai raipat? Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen? Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa, Kun joka sanani sun kiukkus nostaa? Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, — Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit Ja tyttöletukatkaan, — aatteleppa, Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks, Rutihulluks aivan; entiset sun hourees Ne esimakua vain oli tälle. Polyxeneen sa petit, se ei mitään; Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään, Ett' yritit Camillon maineen tappaa Kuninkaan vereen; — pikku rikoksia, Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se Tulessa itkisi kuin moista tekis; Ei syysi suoraan sekään, että kuoli Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous — Niin nuoress' outo — mursi sydämmen, Kun huomas törkeän ja hupsun isän Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei Sun panna syyksesi, — vaan viime työsi — Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! — Kuningatar, niin, loordit, kuningatar Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä Ei iske kosto! 1 HOVIHERRA. Varjelkohon Luoja! PAULINA. Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte Eloa, verta silmiin, huuliin luoda, Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa, Niin jumalina teitä palvelen. — Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs, Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot, Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo. Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa Viistuhatt' vuotta paastois alastonna Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn Ja ikitalven keskellä, niin sinuun Jumalat sittenkään ei leppyis. LEONTES. Jatka! Torua et voi kyllin; katkerinta Kiroust' ansaitsenkin. 1 HOVIHERRA. Vaiti, vaiti! Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on Puheesi julkeus. PAULINA. Mua surettaa se. Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä Syvimpään osasin. — Miss' apu turhaa, On turhaa parku. Älkää tuskastuko Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa, Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä. Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa Tää teko houkan naisen. Rakkauteni Kuningattareen — taaskin houkka! — Hänest' En enää puhu, enkä lapsistanne, En, enkä miehestänikään, mi mennyt On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa, Min' olen vaiti. LEONTES. Hyvin sinä puhut Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin. He yhden saakoot leposijan. Siihen Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi Minulle häpeäksi. Päivittäisin Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin Vain luonto sitä kestää, joka päivä Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää. Vie minut tuohon murheen majaan. Tule. (Lähtevät.)

Kolmas kohtaus.

Böhmi. Autio seutu meren rannalla. (Antigonus, sylissä lapsi, ja merimies tulevat.) ANTIGONUS. Varmaanko Böhmiin autiaan on laiva Nyt rantaunut? MERIMIES. Varmaan, mutta, pelkään, Poloiseen aikaan; taivas synkistyypi, Tuloss' on hirmumyrsky. Totta puhein, Vihoissaan taivas on ja hankkeellemme Rypistää otsaansa. ANTIGONUS. Sen pyhä tahto täyttyköön! — Käy laivaan, Ja venheest' ota vaari: ennen pitkää Ma sua huudan. MERIMIES. Pitäkää kiirettä, ja kauas maihin Vain älkää menkö; kurja syntyy ilma; Lisäksi petoeläimistään paikka Pahassa maineess' ompi. ANTIGONUS. Mene; minä Pian tulen myös. MERIMIES. Sydämmest' iloitsen. Kun tuosta pääsin. (Menee.) ANTIGONUS. Tule, lapsi raukka! — Sanotaan, että kummittelee kuolleet; Sit' uskonut en ole; vaan jos totta, Niin viime yönä äitis näin ma, sillä Niin valvoksen ei kaltaist' ole uni. Mua haamu lähestyi, se päätään käänsi Välistä puolehen ja toiseen; koskaan En ole nähnyt surun astiata Niin täyttä ja niin somaa. Niinkuin pyhyys, Puhtaissa valkovaatteissa hän luotuu Kojua, missä makaan, kolmasti Mua kumartaa, suuns' aukoo puhuakseen, Mut silmät on kuin kaksi lähteensilmää. Kun antoi tuska, puhumaan hän puhkes: "Antigonus, kosk' ompi sallimus, Parempaa tahtoasi vastaan, sinut Määrännyt, valaas myöten, heittehelle Panemaan lapsi-parkani, niin Böhmiss' On erämaita kyllin, itke siellä Ja parkumaan se jätä; ja kosk' ijäks Se luullaan hukkuneen, niin anna sille Nimeksi Perdita; mut tämän julman Tekosi vuoks et enää näe koskaan Paulinaa, vaimoas". — Näin, vaikeroiden, Hän ilmaan haihtui. Säikähdyin, mut pian Ma toinnuin taas, ja mietin: todellista Tää on eik' unta. Tyhjää ovat unet; Mut tällä kertaa taikauskoisesti Nyt tuota noudatan ma. Luulen, ett' on Hermione saanut surmansa ja ett' on Apollon tahto, — koska lapsi varmaan Polyxeneen on, — että tänne jää se Elämään taikka kuolemahan omall' Isänsä maalla. — Hyvin viihdy, kukka! (Laskee lapsen maahan.) Jää tuohon; tuoss' on nimes, tuossa tuokin; (Laskee mytyn lapsen viereen.) Se sinun on, ja kasvattaa se voi sun, Jos onni suopi. — Myrsky alkaa. — Raukka, Kun äitis virheen tähden näin sä joudut Tuhoon ja vaaraan. — Itkeä en taida, Mut sydän verta vuotaa. Mua kurjaa, Kun moisen vannoin valan! — Hyvästi! Sää yhä kiihtyy; julman kehtolaulun Nyt varmaan saat; en taivast' ole päivin Noin synkkää nähnyt. Mikä hirmuhuuto? — Pois laivaan joutuun! — Haa! Kas, tuossa otus! Hukassa olen, voi mua! (Pakenee, karhun ahdistamana.) (Vanha paimen tulee.)

VANHA PAIMEN. Soisin, ett'ei olisi ikää laisinkaan kymmenen ja kolmenkolmatta vuoden välillä, tai että nuoriso koko sen ajan nukkuisi; sillä se ei sillä välin tee muuta kuin piioille lapsia, vanhoille harmia, varastelee ja tappelee. — Kuulehan vaan! — Ketkäpä muut, kuin tuollaiset yhdeksäntoista- ja kahdenkolmatta-vuotiaat huimapäät tällaisessa ilmassa metsällä kävisivät? Ovat säikäyttäneet kaksi parasta lammastani, ja varonpa, että susi ne ennen löytää kuin niiden omistaja. Jos niissäkään, niin ovat ne varmaan tuolla rannemmalla murattia mutustamassa. Auta, onni, jos se on tahtosi! — Mitä tämä? (Ottaa maasta lapsen.) Hyväinen aika, kakara, oikein kaunis kakarat Poikako lienee vai likka? Kaunis kappale, oikein kaunis! En ole mikään painotaituri, mutta präntti on kamarineitsyen, sen kyllä näen. Jotakin patustyötä, jota sopissa, luhdissa ja lehdoissa tehdään. Kuumempi oli sen tekijöillä, kuin mitä nyt on tuolla raukalla tuossa. Turviini otan sen armeliaisuudesta; odotan kuitenkin, kunnes poikani tulee. Hän luikkasi vast'ikään. Hoi, hojoi!

NUORI PAIMEN (alkaa). Hoi, hojoi!

VANHA PAIMEN. Mitä? Niinkö lähellä! Tuleppa tänne, jos tahdot nähdä jotakin, josta kannattaa puhua vielä silloin, kuin olet kuollut ja mädännyt.

(Nuori paimen tulee.)

Mikä sinun on, poika?

NUORI PAIMEN. Olen nähnyt kaksi semmoista näkyä maalla ja merellä, — ei, en voi sanoa merellä, sillä nyt se on kaikki yhtä pilveä. Sen ja taivaan väliin ette saisi naskalin kärkeäkään mahtumaan.

VANHA PAIMEN. Mitä, poika? Sanohan.

NUORI PAIMEN. Jospa vaan näkisitte, kuinka se kiehuu ja kuohuu ja kuinka se rantoja pieksee. Mutta tämä ei ole vielä kaikki. Oi, kuinka surkeasti ne parkuvat, nuo ihmisraukat! Väliin ovat näkyvissä, väliin näkymättömissä; milloin laiva on puhkaista kuun isomastollaan, milloin se taas hukkuu kuohuun ja vaahtoon, niinkuin tulppa härkätynnyriin heitettäessä. Ja se maajuttu sitten, — nähdä, kuinka karhu repi häneltä lavat irti, kuinka hän huusi minua avukseen ja sanoi, että hänen nimensä on Antigonus ja että hän on ylimysmies. Mutta saadakseni nyt laivajutun loppuun — nähdä kuinka sen meri kuumaltaan kulautti, — ei, mutta ensin kuinka ne ihmisparat mylvivät ja meri niitä ilkkui, — ja kuinka se herra parka mylvi ja karhu häntä ilkkui, ja molemmat mylvivät kovemmin kuin meri ja myrsky.

VANHA PAIMEN. Jumal' armahtakoon! Milloinka se oli?

NUORI PAIMEN. Nyt ihan; en ole silmiäni räpäyttänyt siitä kuin nämät näyt näin. Miehet eivät ole vielä vedessä jäähtyneet, eikä karhu vielä puoleksikaan herrasta täyttynyt; se jatkaa vielä syöntiään.

VANHA PAIMEN. Voi, jos olisin siellä ollut tuota vanhusta auttamassa!

NUORI PAIMEN. Jospa olisitte ollut laivan luona niitä auttamassa; siellä ei olisi armeliaisuutenne pohjaa saanut.

VANHA PAIMEN. Huono juttu, huono juttu! Mutta katsos tätä, poikaseni. Risti nyt kätesi! Sinä kohtaat kuolevia, minä kohtaan vastasyntyneitä. Tämä on näky, jota kelpaa katsellasi; katsos, oikein ylimyslapsen ristimäpuku! Kas, mikä tuo! Ota se, poika, ota ja avaa se. Kas niin, annas nähdä. Minulle on ennustettu, että tulen rikkaaksi keijukaisten avulla. Tämä on vaihdokas. — Avaa se: mitä on siinä, poika?

NUORI PAIMEN. Nyt olette varakas mies, ukkoseni. Jos nuoruutenne synnit olette anteeksi saanut, niin on teillä nyt hyvät päivät. Kultaa, ihka kultaa!

VANHA PAIMEN. Se on noidan kultaa, poika; sen saamme kohta nähdä. Ota joutuun, pidä kiinni! Kotiin, kotiin suorinta tietä! Poika, me olemme onnenmyyriä, ja ollaksemme sitä alati, ei tarvis muuta kuin vaitioloa. — Lampaat menkööt! — Tule, poikani, suorinta tietä kotiin!

NUORI PAIMEN. Menkää te löytöinenne suorinta tietä, minä menen katsomaan, joko se karhu on jättänyt sen herran ja onko se paljonkin hänestä syönyt. Karhut ovat pahoja vain silloin, kuin ovat nälissään. Jos hänestä on mitään jäljellä, niin hautaan sen.

VANHA PAIMEN. Se on hyvä työ. Jos siitä, mitä hänestä on jäljellä, voit nähdä, mikä mies hän on ollut, niin laita niin, että minäkin saan hänet nähdä.

NUORI PAIMEN. Kyllä, kyllä; ja tiedän pitää minua auttaa saamaan hänet hautaan.

VANHA PAIMEN. Tämä on onnenpäivä, poikaseni, ja semmoisena päivänä tulee meidän tehdä hyvää.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

(Aika esiintyy khoorina.) AIKA. Ma — joka kaikki tutkin, hyvää säästän, Rankaisen pahaa, erheet luon ja päästän, — Nyt Ajan nimell' esiinnyn, ja liidän Nopeaan lentoon. Ohitse ma kiidän Kuustoista vuotta; syvän juovan tuon Iloineen, murheinensa umpeen luon. Lait hävittää on mulla valta vapaa, Kukistaa, muuttaa perittyä tapaa. Min' olin ennen synkkää muinaisuutta, Oloa näin ma vanhaa sekä uutta, Näin kaiken synnyn, tiedän mistä niill' on Alkunsa milläin. Nykyisyyden kiillon Pimentää voin ma; koht' on hämärässä Satuni alku; tiimalasin tässä Kun käännän, näyttämö on muuttunut, Ja kaikki vaan ol' unta. Luopunut Houreistaan on Leontes, murheeseen Ja suruun vaipuneena. Kauniiseen Nyt Böhmiin siirtykää, ja muistakaatte. Ett' oli kuninkaalla poika; saatte Nimeksi hälle panna Florizelin. Ma Perditasta teille kertoelin, Hänest' on tullut ihmeen kaunis nainen; Muun jätän kertomatta; kohta vainen Sen nähdä saatte. — Tytär lampurin, Ja mikä häntä koskee likemmin, Aineeni nyt on. Tarkat olkaa vaankin; Lie käytettynä aikaa huonompaankin; Jos niin on, kuulkaa sana vakaa silloin: Ma soisin, ettei mointa sattuis milloin. (Poistuu.)

Ensimmäinen kohtaus.

Böhmi. Huone Polyxeneen hovilinnassa. (Polyxenes ja Camillo tulevat.)

POLYXENES. Camillo hyvä, älä kiusaa minua kauemmin. Kipeäksi tulisin, jos täytyisi minun jotakin sinulta kieltää, mutta tämän myöntäminen toisi minulle kuoleman.

CAMILLO. Kuusitoista vuotta on nyt siitä kuin isänmaani näin; vaikka olenkin suurimman osan elämääni vieraassa ilmassa elänyt, tahtoisin kuitenkin siellä laskea luuni lepoon. Sitä paitse on katuvainen kuningas, minun herrani, haettanut minua; voisin häntä hänen syvässä surussaan lohduttaa, ainakin niin luulisin; ja siinä toinen syy, joka kehoittaa minua lähtemään.

POLYXENES. Jos mua rakastat, Camillo, niin älä tee kaikkia hyviä töitäsi tyhjäksi sillä, että nyt minut jätät. En voi olla sinua ilman, olet siksi kelpo mies; parempi ett'en koskaan olisi sinua omistanut, kuin että näin sinut kadotan. Koska olet johdattanut minua yrityksiin, joita ilman sinua en voi loppuun saattaa, niin täytyy sinun jäädä tänne itse ne perille ajamaan, taikka ottaa mukaasi ne palvelukset, jotka olet minulle tehnyt. Jos en ole näitä tarpeeksi palkinnut — liiaksi en sitä koskaan voisi —, niin koetan osoittaa sinulle suurempaa kiitollisuutta, josta hyödyn sen, että ystävyytemme lisääntyy. Älä puhu enää tuosta onnettomasta maasta, tuosta Sisiliasta, jonka pelkkä nimikin jo vaivaa minua, johtaen muistiini tuon katuvaisen, joksi häntä sanoit, ja leppyneen kuninkaan, minun veljeni, jonka tappio, kadottaessaan verrattoman kuningattarensa ja lapsensa, on vieläkin yhtä surkuteltava, kuin jos se olisi äsken tapahtunut asia. Sano, milloin näit poikani, Florizel prinssin? Kuninkaat, joilla on pahankuriset lapset, eivät ole vähemmän onnettomat kuin ne, jotka kadottavat lapsensa, kun nämä jo ovat hyviä tapoja osoittaneet.

CAMILLO. Herra, siitä on kolme päivää, kuin prinssin näin. Mitä hauskanpuolista toimitettavaa hänellä lienee, sitä en tiedä; mutta ikävyydekseni olen huomannut, että hän viime aikoina on ruvennut vieraantumaan hovista ja laiminlyömään ruhtinaallisia harjoituksiaan enemmän kuin ennen.

POLYXENES. Olen sen minäkin huomannut, Camillo, ja olen siitä huolissani siihen määrään, että olen palkannut silmiä urkkimaan, mitä hän poissa ollessaan toimittaa; niiltä olen saanut tiedokseni, että hän enimmäkseen oleksii alhaisen lampurin talossa, miehen, joka, kuten kerrotaan, aivan tyhjästä ja naapureillekin käsittämättömällä tavalla on tullut upporikkaaksi.

CAMILLO. Olen kuullut puhuttavan semmoisesta miehestä ja että hänellä on erinomaisen kaunis tytär, jonka maine on niin laajalle levinnyt, että tuskin voi käsittää sitä niin halvasta majasta lähteneeksi.

POLYXENES. Osaksi sentapaista olen minäkin tietooni saanut. Varon, että se on se syötti, joka poikaani sinne vetää. Sinun pitää seurata minua sinne; siellä me, ilmaisematta keitä olemme, rupeamme keskusteluun lampurin kanssa, joka, luulemma, on niin yksinkertainen, ett'ei käyne vaikeaksi heruttaa hänestä syytä poikani tiheään siellä käyntiin. Pyydän, että minua heti autat tässä toimessa ja herkeät nyt Sisiliaa ajattelemasta.

CAMILLO. Mielelläni käskyänne noudatan.

POLYXENES. Camillo, ystävä! — Mutta meidän täytyy pukeutua tuntemattomiksi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Seutu sama. Maantie lampurin majan läheisyydessä. (Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

Kun kukkima-aika on kielokin, —
Hei, helttuni vaan, ulos maailmaan! —
On vuoden aikakin herttaisin,
Veren tuopi se talvehen kalpeaan.

Kun valkenemassa ma paidan nään, —
Hei vaan, miten linnut ne laulaa vaan, —
Niin syyhyvän tunnen ma sormenpään:
Olutves' se on herkkua ruhtinaan.

Ja naakkain laulu ja rastasten
Ja liirutus leivonkin, — hei vaan! —
Se on soittona mulle ja heltullen',
Kun heinikossa me kiemaillaan.

Minä olen palvellut Florizel prinssiä ja herrastellut aikoinani hienossa sametissa; mutta nyt olen virkaheitto.

Mut tuotako, kultani, huolehdin?
Nyt kirkas on kuudanyö;
Minä maat sekä mannut kuljeksin,
Se mulla on mielityö.

Saa reppuri kulkea laukkuineen,
Ja saa sitä moni muukin;
Minäkin siis kulkurin virkaa teen,
Peri vaikkapa jalkapuukin.

Minun erityisyyteni on paitakauppa; kun haukka pesii, varokaa silloin pikku pesojanne. Isäni antoi minulle nimen Autolycus; hän oli, niinkuin minäkin, Mercuriuksen alla penikoittu, ja hänkin se tuollaisia turhanturhia pikkukaluja näpisteli. Arpapelistä ja porttoloista olen nämä hetaleet saanut; ja ainoa tulolähteeni on viaton taskuvarkaus. Hirsipuut ja kuoliniskut ovat valtateillä liiaksi mahdissa; selkäsauna ja hirttämys ovat minulle kauhistuksena; mitä tulevaan elämään tulee, niin niistä ajatuksista pääsen nukkumalla. — Saalis, saalis!

(Nuori paimen tulee.)

NUORI PAIMEN. Annas kun lasken: — joka yhdestoista jäärä — kahdeksankolmatta naulaa; kahdeksankolmatta naulaa — punta ja muutamia killinkejä; tuhat viisisataa kerittyä — mitä tekee niiden villat?

AUTOLYCUS (syrjään). Jos ansa pitää, niin on kurppa minun.

NUORI PAIMEN. Tästä en saa selkoa ilman laskulautaa. — Annahan olla: mitä pitikään minun ostaa keritsijäisjuhlaamme? "Kolme naulaa sokeria, viisi naulaa korintteja, riisiryynejä", — mitä se tuo sisareni riisiryyneillä tekee? Mutta isäni on hänet pannut juhlan emännäksi, ja hän osaa käskeä, hän. Hän on sitonut neljäkolmatta kukkavihkoa keritsijöitä varten; he ovat kolmiäänen laulajia kaikki, ja hyviä laulajia, vaikka useimmat ovat tinuria ja paasia, yksi vain puritaani, joka laulaa virsiä säkkipillin säestyksellä. Sitten: "sahramia omenatorttujen keltaamiseksi, muskottikukkaa, taatelia" — ei, sitä ei ole listassani — "muskottipähkinöitä seitsemän, yksi tai kaksi pötköä inkivääriä" — mutta ne minä varaan itselleni — "neljä naulaa väskynöitä ja sama määrä rusinoita".

AUTOLYCUS. Voi mua, ett'en olisi syntynytkään!

(Kiertelee maassa.)

NUORI PAIMEN. Mitä, mitä, Herran nimessä?

AUTOLYCUS. Apua, apua! Riistäkää vain yltäni nämä ryysyt; ja sitten kuolema, kuolema.

NUORI PAIMEN. Voi, ihmisparka! Parempi, että saisit enemmän ryysyjä verhoksesi, kuin että nuokin vähät menettäisit.

AUTOLYCUS. Ah, herraseni, niiden ryöttäisyys vaivaa minua enemmän kuin ne lyönnit, joita sain, ja niitä tuli jämeitä ja miljoonittain.

NUORI PAIMEN. Mies parka! Miljoona lyöntejä, se lienee jo hyvinkin paljon?

AUTOLYCUS. Minut ovat ryöstäneet ja piesseet; rahani ja vaatteeni ovat vieneet ja jättäneet nämä ruokottomat ryysyt sijaan.

NUORI PAIMEN. Ketkä? Hevosmiehetkö vai jalkamiehet?

AUTOLYCUS. Jalkamiehet, herra hyvä, jalkamiehet.

NUORI PAIMEN. Niin kylläkin, jalkamiehet; sen näen vaatteista, jotka ovat sinulle jättäneet; jos tuo on hevosmiehen nuttu, niin on se monta kuumaa nähnyt. Annahan kätesi, niin autan sinua jaloillesi; kas niin, kätesi tänne!

(Auttaa häntä nousemaan.)

AUTOLYCUS. Varovasti, herra, varovasti!

NUORI PAIMEN. Voi ihmisparkaa!

AUTOLYCUS. Varovasti, herra, varovasti; pelkään että lapaluuni on sijoiltaan.

NUORI PAIMEN. No, kuinka on nyt laitasi? Voitko seisoa?

AUTOLYCUS. Varovasti, herraseni! (Varastaa rahakukkaron hänen taskustaan.) Varovasti! Olette minulle tehnyt oikein rakkauden työn.

NUORI PAIMEN. Tarvitsetko rahaa? Voisin antaa sinulle hiukkasen.

AUTOLYCUS. Älkää, hyvä, rakas herra, älkää; minulla on sukulainen parin kolmen virstan päässä tästä; olin juuri menossa hänen luokseen; häneltä saan rahaa ja kaikki, mitä tarvitsen. Älkää, älkää tarjotko minulle rahaa, se pahoittaisi mieltäni.

NUORI PAIMEN. Minkä sorttinen mies se oli, joka sinut ryösti?

AUTOLYCUS. Mies, joka hyvin tuntee neljän kuninkaan lakikirjat. Tiedän, että hän kerran on ollut prinssinkin palveluksessa. En voi sanoa, mistä hyveestä, mutta varma on, että hänet piestiin ulos hovista.

NUORI PAIMEN. Paheesta, tarkoititte kai; hyveitä ei hovista piestä ulos; niitä päin vastoin hyväillään, että sinne jäisivät, ja kuitenkin ne siellä vaan ohimennen pistäytyvät.

AUTOLYCUS. Niin, paheesta, tarkoitin. Tunnen sen miehen hyvin; hänestä tuli sitten marakatin kuljettaja ja sitten oikeudenpalvelija ja vihdoin maapoliisi; sitten hän pani ylös nukketeatterin, joka kuvaili tuhlaajapoikaa, ja nai kattilanpaikkurin lesken peninkulman päästä minun kodistani ja kartanostani; ja koeteltuaan kaikenmoiset rakkarinammatit rupesi hän vihdoin yksinomaan veijariksi. Olen kuullut häntä puhuteltavan nimellä Autolycus.

NUORI PAIMEN. Lempo hänet periköön! Taskuvaras, jumalauta, taskuvaras! Kulkee kaikki kirkkojuhlat, markkinat ja karhun tanssiaiset.

AUTOLYCUS. Aivan niin, herra, sama, sama mies. Se konna se mullekin nämä repaleet laittoi.

NUORI PAIMEN. Niin pelkuria konnaa ei ole toista koko Böhmissä. Jos vaan olisit tuikeasti häneen katsonut ja sylkenyt häntä silmiin, niin olisi hän juossut tiehensä.

AUTOLYCUS. Totta puhuen, en ole mikään tappelija; siinä kohden olen heikko, ja sen hän, piru olkoon, tiesi.

NUORI PAIMEN. Kuinka nyt on laitasi?

AUTOLYCUS. Paljon parempi kuin äsken, hyvä herra; voin seisoa ja käydä. Nyt jätän teidät hyvästi ja kävelen tästä hiljalleen sukulaiseni tykö.

NUORI PAIMEN. Saatanko sinua tielle?

AUTOLYCUS. Älkää, soma herra! Älkää, hyvä herra, älkää!

NUORI PAIMEN. Hyvästi siis. Minun pitää mennä ostamaan maustimia keritsijäisiimme.

AUTOLYCUS. Onnea vaan, rakas herra! (Nuori paimen poistua.) — Kukkarosi ei liene kyllin vari maustimien ostoon. Tulenpa kyllä minäkin sinne teidän keritsijäisiinne. Jos en tästä kepposesta haudo vielä toista samanlaista ja muuta keritsijöitä lampaiksi, niin pyyhittäköön minut kirjoista ja pantakoon nimeni hyveiden rekisteriin.

Hei, lakkaamatta nyt eteenpäin,
Yli vetten ja maan kuin haukka!
Mies reipas se kulkevi tietään näin,
Mut jälkehen jääpi raukka.

(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Aukea paikka lampurin majan edustalla. (Florizel ja Perdita tulevat.) FLORIZEL. Tuo outo puku suloas vain lisää. Et ole paimentyttö, et, vaan Flora, Esikko kevään. Keritsijäisenne On lemmenjumalien juhla, jossa Sin' olet kuningatar. PERDITA. Ruhtinaani, Mun moittia ei sovi ilvettänne, — Anteeksi sanani! — ett' oman arvon Ja maanne loiston himmennätte tuolla Maakansan puvulla ja halvan tytön Naisjumalaksi laitatte. Jos tyhmyytt' Ei olis juhlissamme paljon, jota Tavasta sallitaan, niin punastuisin Puvussa teidät nähdä, jossa oman Kuvani tunnen. FLORIZEL. Onnen hetki tuo, Kun havukkani lentotiensä suuntas Isäsi maalle. PERDITA. Zeus meit' auttakoon! Erotus tää mua huolettaa; te, prinssi, Pelosta ette tiedä. Vapisen jo, Kun aattelen, ett' isännekin tänne Vois tuoda sattumus. Kuink' äimistyisi, Kun kansissa noin halvoiss' oivan näkis Hän teoksensa? Mitä sanoisikaan? Ja minä näissä lainahepaleissa Kuin kestää voisin katseens' ankaruutta? FLORIZEL. Iloa nyt vaan muista. Jumalatkin Ne, Lemmen nöyrtäminä, pukeuivat Eläinten muotoisiksi. Härkänä Jupiter mylvi, vehreä Neptunus Määkötti oinaana, ja panun herra, Kultainen Phoibos, oli halpa paimen, Niin kuin nyt minä. Heidän muunnokseensa Ei syynä kauniimp' ollut kaunotar, Eik' aie puhtaampi; ei mun myös ole Haluni juljeton, ei himon hehku Uskollisuutta palavampi. PERDITA. Prinssi, Ei rohkeus suurta voi, jos — kuten pelkään — Kuninkaan valta sitä vastustaa. Yks kahdesta on välttämätön silloin: Joko teidän tulee jättää hankkeenne, Tai minun elämä. FLORIZEL. Oi, kallis impi, Noill' oudoill' aatoksilla älä häiri Nyt juhlaamme. Sun omas olen, taikka Isäni oma en; en kenenkään, En itsenikään oma voi ma olla, Jos sun en ole; siinä pysyn, vaikka Epäisi kohtalo. Iloitse, impi; Nuo mietteet karkoita ja tositoimiin Nyt mieles käännä. Tuloss' ovat vieraat; Iloinen katsees' olkoon, niinkuin oisi Hääpäiväs tämä, jonka tulevaksi Olemme vannoneet. PERDITA. Oi, onnetar, Sa meitä suosi! FLORIZEL. Vieraat tulevat. Iloiseen vastaanottoon valmistaudu, Ja laita, että riemu punaa posket. (Paimenia tulee, niiden seurassa Polyxenes ja Camillo valepuvussa, vanha ja nuori paimen, Mopsa, Dorcas ynnä muita.) VANHA PAIMEN. Hyi, tytär! Eukko vainaani kun eli, Niin tänäpäivänä hän passar' oli, Emäntä, piika, edeskäypä, kokki; Tervehti, palvel', auttoi kaikkia; Lauluksi pisti, tanssiks; milloin yli- Ja milloin alipäässä pöytää kieppui, Hyväillen kuta kulloin; posket hehkui Niin puuhista kuin myöskin virvokkeista; Kutakin saastoi, näet. Sin' olet ujo, Kuin oisit vieras etkä tämän juhlan Emäntä itse. Tervetulleiks sano Nää oudot ystävämme; siten tullaan Paremmiks ystäviksi. No, kas niin, Punasi heitä, näytä mikä olet: Juhlamme kuningatar; kas niin, meidät Keritsijäisiin tervetulleiks sano, Jott' onnistuisi karjas! PERDITA (Pokyxeneelle.) Tervetullut! Isäni tahto on, ett' olen minä Tääll' emäntänä tänään. — (Camillolle.) Tervetullut! Nuo kukat anna, Dorcas. — Arvo-herrat, Ruutua täss' on, rosmariinia, Väri ja tuoksu niiss' on koko talven; Osanne olkoon armo sekä muisti. Juhlaamme tervetulleet! POLYXENES. Paimenetar. Sulotar; arvaat, että vanhan koreit' On talvikukat. PERDITA. Vuoden vanhetessa, Kun kesä viel' ei ole kuollut eikä Viluinen talvi syntynyt, — kas, silloin Leukoijat kirjavat on kauneimmillaan; Sanovat niitä luonnon äpäriksi: Ei niitä meidän tarhass' ole, enkä Niist' istukkaiksi liioin huoli. POLYXENES. Miksi, Ihana impi, niitä halveksit? PERDITA. Min' olen kuullut sanottavan, että, Pait suuren luonnon luontivoimaa, taito Ne myöskin kirjavoittaa. POLYXENES. Olkoon niinkin; Mut luontoa ei muu voi keino muuttaa Kuin luonnon luoma keino; ja se taito, Mik' auttaa muka luontoa, se luonnon On oma taito. Jylhään metsäpuuhun, Näet, impi, jalon oksan yhdistämme, Näin hedelmöittäen sen halvan kuoren Jalolla siemenellä. Se, se taito Luontoa auttaa, — oikeammin muuttaa — Mut itse se on luontoa. PERDITA. Niin kyllä. POLYXENES. Leukoijia siis kasvitarhaas hanki, Äläkä niitä äpäriksi moiti. PERDITA. En niitä varten lastaa maahan pistä, Enempää kuin, jos maalattu ma oisin, Tuon pojan soisin kiittävän mua siitä Ja siksi kosivan. — Kas, tässä teille Meiramit, lavendelit, myrrhat, mintut Ja päivikki, mi päivän kanssa nukkuu Ja sen kanss' itkein herää; sydänkesän Ne kukkia on, jotka miehille Kesk'ikäisille sopii. Tervetulleet! CAMILLO. Jos laumaas oisin, jättäisin maan herkut Ja silmän herkust' eläisin. PERDITA. Oi, silloin Niin laihtuisitte, että lävitsenne Kävisi talvimyrsky. — Armas sisko, Ollappa kevätkukkia: ne sopis Sun ikäkaudelles, ja sun, ja sun, Te, joiden impi-oksill' yhä nuokkuu Neitsyyden ruusu. — Oi, Proserpina! Ollappa kukat, jotka säikäyksissäs Pudotit Pluton vaunuista: narsissit, Jotk' ennen pääskyst' ilmestyen, kevään Lumovat tuulta; orvonkukat tummat, Mut vienommat kuin henkäys Venuksen Tai Junon silmäluomet; kalvaat vuokot, Jotk' ennen kuin on Phoibos kirkkaimmallaan, Kuihtuvat naimatonna, jok' on usein Immenkin osa; uljaat orhinpäät, Ja liljat kaikenlaiset, kruunulilja Ja kurjenmiekka myös, — jos ne mull' oisi, Sitoisin seppeleitä, joilla, armas, Sun aivan peittäisin! FLORIZEL. Kuin ruumiin? PERDITA. Enkä; Kuin nurmen, missä lemmettäret leikkii! Vai ruumiin! — kyllä, jos sa elävänä Syliini hautaannut. — He, tuossa kukat! Mut näyttelenhän tässä niinkuin tapa On helkajuhlissa. Tää pulska puku Mun muuntanut on varmaan. FLORIZEL. Mitä teetkin, Sen ihanasti teet. Kun puhut, armas, Sun soisin aina puhuvan; kun laulat, Sun soisin laulain ostavan ja myyvän, Kodissas askaroivan, rukoilevan Ja almuj' antavan. Ja kun sa tanssit, Niin soisin, että oisit meren laine, Joka ei muuta tee kuin liikkuu, läikkyy, Alati liikkuu, läikkyy. Kaikki toimes On pikku kohdissaan niin oivaa, että, Jos mitä teetkin, kuningatar-leiman Saa kaikki työsi. PERDITA. Oi, Doricles, nyt sa Liiaksi kehut; jos ei siitä nuoruus Ja lämmin veri kaunihina kuultais, Todistain, että olet rehti paimen, Niin viisast' olis pelko, ett' on pyytees Vain petosta. FLORIZEL. Sull' yhtä vähän, luulen, On pelko mielessä, kuin mulla mieli Herättää sitä. Pyydän, tule tanssiin; Kätesi, armas! Täss' on kyyhkyspari, Jok' erota ei aio. PERDITA. Toden totta! POLYXENES. Somempaa mökinlasta ei lie koskaan Hypellyt nurmikolla; puheet, toimet Jalommat ovat, kuin mit' on hän itse. Hän liian ylevä on moiseen paikkaan. CAMILLO. Tytölle jotakin hän kertoo, joka Sen poskiin veren ajaa; toden totta, Maidosta, kermast' on se kuningatar. NUORI PAIMEN. Hei, soitto soimaan! DORCAS. Mopsa sun on tyttös; Sen muisku höystä sipulilla! MOPSA. Kas vaan! NUORI PAIMEN. Vait siellä! Tapoja nyt tulee noutaa. Hei, soitto soimaan! (Paimenet, miehet ja naiset, tanssivat.) POLYXENES. Sano, lampuri, Ken on tuo kaunis paimen, joka tanssii Sun tyttäresi kanssa? VANHA PAIMEN. Doricleeksi Sanovat häntä; kehuu, ett' on hyvä Hänellä laidun; itse hän sen sanoo, Mut uskon sen; hän on kuin ilmi-totuus. Hän sanoo tytärtäni lempivänsä. Sen uskon myös: niin kuu ei veteen päily, Kuin hän se tytön silmiin katsoo, katsoo, Ikäänkuin kirjaa lukis. Totta puhein Väliä heidän lemmellään ei puolen Lie muiskun vertaa. POLYXENES. Sieväst' impi tanssii. VANHA PAIMEN. Niin tekee kaikki hän, vaikk'ei mun siitä Sopisi kerskata. Jos vain Doricles Saa hänet omakseen, niin kapioiksi Se tyttö tuo, mit' aavistaa ei saata. (Palvelija tulee.)

PALVELIJA. Isäntä, isäntä! Jos vaan kuulisitte tuota tuppisaksaa tuolla ulkona, niin ettepä koskaan enää tanssisi rummun ja pillin mukaan, eipä edes säkkipillikään teitä enää hypittäisi. Hän laskettelee lauluja pikemmin, kuin te voisitte laskea rahoja; ne pulppuavat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi arkkiviisuista vatsapakolla, ja kaikki kuuntelevat, korvat höröllään, hänen lauluansa.

NUORI PAIMEN. Hän ei olisi voinut sopivampaan aikaan tulla; tuokaa sisään se mies. Minä pidän hiivatin paljon arkkiviisuista, olkoonpa sitten surullinen tarina, joka käy iloisella nuotilla, tai oikein lystikäs pätkä itkunuotilla.

PALVELIJA. Hänellä on viisuja miehille ja naisille, kaikensorttisia; ei ole muotisaksalla niin paljon hansikoita varastossaan. Hänellä on mitä sievimpiä lemmenlauluja tytöille, ei ollenkaan ruokottomia, joka on harvinaista, ja niissä on somat loppukerrat, semmoiset kuin: "hilsula, hilsula, hilsumpila, pila", "tuulan, tuulan, tuulan tee", "järvi on klaari ja keskellä on saari"; ja missä joku suupaltti riiviö ajattelisi rivoja ja hölmäisi suustaan aika tyhmyyden, siinä antaa hän tytön vastata: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain pitää!" Ja niin työntää hän pois hänet ja tiuskaisee: "Ei saa tyttöön koskea, hävetä poikain pitää!"

POLYXENES. Sepä kelpo mies.

NUORI PAIMEN. Tosiaankin, se mahtaa olla vallan älykäs mies. Onko hänellä käypää tavaraa?

PALVELIJA. Hänellä on rihmoja, kaikkia taivaankaaren värisiä; pauloja enemmän, kuin mitä yksikään juttuherra Böhmissä voisi ammatissaan käyttää, vaikkapa niitä tukuittaisinkin ostettaisi; kertolankaa, villalankaa, kamaripalttinaa, liinakangasta, joita kaikkia hän laululla ylistelee, ikäänkuin ne olisivat jumalia ja jumalattaria. Voisi tulla siihen luuloon, että naisen paita on enkeli; niin kauniisti hän kuvailee sen hulpioita ja röyhelöitä.

NUORI PAIMEN. No, käskeppä hänet sisään, ja pyydä, että hän laulaa tullessaan.

PERDITA. Ja varoita, ettei hän mitään sopimattomia laula.

(Palvelija menee.)

NUORI PAIMEN. Noilla tuppisaksoilla on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

PERDITA. Niin, veikkoseni, tai luulotella.

(Autolycus tulee laulaen.)

AUTOLYCUS.

Liinaa lumivalkoista,
Sysimustaa harsoa,
Hienon hienoja hansikoita,
Koko- ja puoli-naamioita,
Kalvoisnauhaa, sepaletta,
Parasta naisten suitsuketta,
Tanuja, vöitä ja rihkamaa
Lemmenlahjaks sopivaa,
Neulaa, nappia, käherrintä,
Naisten kalua parahinta.
Ostakaa, pojat, ostakaa,
Ett'ei tyttöset suuttua saa.
Ostakaa!

NUORI PAIMEN. Jos en olisi pihkaantunut tuohon Mopsaan, niin eipä tältä pojalta ropoakaan heltiäisi. Mutta kun nyt häntä niin hellin, niin täytynee tuosta hellitä jokunen rihmanpätkänen ja hansikkapari.

MOPSA. Tuota on minulle luvattu jo ennen juhlaa, vaan ei se nytkään liian myöhään tule.

DORCAS. Hän on muutakin sinulle luvannut, jos eivät ihmiset valehtele.

MOPSA. Sinulle hän on kaikki maksanut, minkä on luvannutkin: ehkäpä lisäksi vielä muutakin, jota sinun pitäisi hävetä antaa hänelle takaisin.

NUORI PAIMEN. Eikö nyt enää ole tytöillä säällisiä tapoja? Aikovatko alushameensa panna siihen, missä kasvojen pitäisi olla? Eikö nyt enää lypsäessä, maata pannessa ja leivinuunin ääressä ole aikaa kuiskailla mokomia salaisuuksia! Vai täytyykö tuollaista lorunlorua kaikkien vierasten kuuluville tuoda? Hyväpä kuitenkin, että vaan kuiskuttelevat. — Vaiti, kielikellot, ei enää sanaakaan.

MOPSA. Minä olen valmis. Kuules, sinä lupasit minulle kiiltävän kaulanauhan ja hyvänhajuiset hansikat.

NUORI PAIMEN. Olenhan sanonut sinulle, että tiellä minut peijasivat ja veivät kaikki rahani.

AUTOLYCUS. Niin, herra, täällä liikkuu veijareita; pitää olla varuillaan.

NUORI PAIMEN. Älä pelkää, mies, täällä ei sinulta mitään viedä.

AUTOLYCUS. Olenkin siinä toivossa, sillä minulla on paljon muiden tavaraa.

NUORI PAIMEN. Mitä sinulla on? Arkkiviisujako?

MOPSA. Osta niitä, hyvä poika, joitakuita; painetuista viisuista minä pidän niin paljon, sillä niistähän tietää varmaan, että ne ovat tosia.

AUTOLYCUS. Tässä olisi yksi, joka käy sangen surullisella nuotilla: "kuinka koronkiskurin vaimo synnytti kaksikymmentä pussillista rahaa, ja kuinka sitten rupesi himoamaan käärmeenpäitä ja sammakkohakkelusta."

MOPSA. Onko se myöskin tosi? Mitä luulette?

AUTOLYCUS. Ihan tosi juttu, eikä kuukautta vanhempi.

DORCAS. Jumala minua varjelkoon joutumasta koronkiskurin vaimoksi!

AUTOLYCUS. Tässä on mainittuna kätilökin, eräs rouva Juoninen, ja viisi tai kuusi kunniallista vaimoa, jotka olivat läsnä. Miksi minä valheita kantelisin?

MOPSA. Hyvä poika, osta se viisu.

NUORI PAIMEN. No, niin, pane ne erikseen ja näytä meille ensin toisiakin viisuja; noita muita tavaroitasi ostamme sitten.

AUTOLYCUS. Tässä on toinen viisu "kalasta, joka nähtiin rannikolla keskiviikkona kahdeksantenakymmenentenä päivänä Huhtikuuta neljäkymmentä jalkaa vedenpinnasta ja joka lauloi tämän laulun tyttöjen kovasta sydämmestä": luullaan että se oli nainen, joka oli muutettu kylmäksi kalaksi, kun ei tahtonut rakastajansa lihanhimoa noudattaa. Se viisu on sangen surullinen, ja samaten tosi.

DORCAS. Luuletteko, että se varmaan on tosi?

AUTOLYCUS. Siitä on viiden oikeuden jäsenen allekirjoitus ja todistajia enemmän kuin reppuuni mahtuisi.

NUORI PAIMEN. Pane sekin erikseen; vieläkö muuta?

AUTOLYCUS. Tässä on hauska viisu, mutta varsin sävykäs.

MOPSA. Joitakuita hauskojakin pitää meillä olla.

AUTOLYCUS. Katsokaas, tämä tässä on erittäin hauska ja se käy samalla nuotilla kuin: "kaks tyttöä priiasi yhtä poikaa". Tuskin on tuolla lännenpuolella yhtäkään tyttöä, joka ei tätä laulaisi; se on varsin mielukas, sen voin taata.

MOPSA. Me osaamme molemmat sen laulaa; jos sinä laulat yhtä ääntä, niin saat kuulla; se on kolmiääninen.

DORCAS. Olemme jo kuukauden päivät sen tunteneet.

AUTOLYCUS. Kyllä minä ääneni laulan; sehän kuuluu ammattiini, tiedämmä. No, pitäkää varanne.

Laulu. AUTOLYCUS. Pois mun täytyy matkustaa, Minne, sit' et tietää saa. DORCAS. Niin vain? MOPSA. Niinkö vain? DORCAS. Niin vain? MOPSA. Valan mulle vannoit sie, Minut mukanasi vie. DORCAS. Ethän mua jätä vain? MOPSA. Aittaanko vai myllyynkö? DORCAS. Jos sen teet, olet heittiö. AUTOLYCUS. En vain. DORCAS. Etkö vain? AUTOLYCUS. En vain. DORCAS. Mulle vannoit rakkauden. MOPSA. Minullekin vannoit sen. Minne menet? sano vain.

NUORI PAIMEN. Tämän laulun laulamme loppuun, kun jäämme yksin. Isäni ja herrat puhelevat oikein tosissansa, emmekä nyt tahdo heitä häiritä. Tule perässäni reppuinesi. Tytöt, minä ostan teille kummallekin jotakin. Kauppamies, ensin pitää meidän saada valikoida. — Tulkaa, tytöt!

AUTOLYCUS (syrjään). Mutta kuristaa saat kukkaroasi, saat kuin saatkin.

(Laulaa.)

Nyöriä ja hihnaa,
Pitsiä ja rihmaa,
Tytöt sirot, ostakaa.
Vannetta ja vyötä,
Somaa ripsut yötä,
Kaikki uutta, komeaa.
Muistakaatte saksaa;
Kell' on rahaa maksaa,
Saapi mitä haluttaa.

(Nuori paimen, Autolycus, Dorcas ja Mopsa poistuvat.) (Palvelija palajaa.)

PALVELIJA. Isäntä, tuolla on kolme ajuria, kolme lampuria, kolme karjanpaimenta ja kolme sikopaimenta, jotka ovat kiireestä kantapäähän ihkasten karvaiset. Sanovat olevansa "saturia" ja hyppivät hyppyä, josta tytöt sanovat, että se vaan on sekasotkuista koikkimista, kun eivät saa olla mukana. Mutta itse he luulevat — jos se ei vaan käy liian kiivaasti muutamilta heistä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin jyrään jyrrytystä, että se tulee näyttämään sangen sievältä.

VANHA PAIMEN. Tiehensä menkööt! Me emme huoli tuommoisesta. Täällä on jo nähty typerää hassutusta tarpeeksi. — Varmaankin, hyvä herra, me pahoitamme mielenne.

POLYXENES. Noiden mielen pahoitatte, jotka mieltä hyvittävät. Pyydän, sallikaa meidän nähdä nuo neljä paimenkolmikkoa.

PALVELIJA. Yksi kolmikko heistä on, oman puheensa mukaan, tanssinut kuninkaankin edessä, ja huonoinkin heistä tekee kahdentoista ja puolen jalan syrjäloikkauksia.

VANHA PAIMEN. Älä siinä jaarittele. Koska nämä kunnon vieraat sitä tahtovat, niin tulkoot sitten sisään, mutta heti.

PALVELIJA. He ovat jo tässä ovella.

(Palvelija menee.) (Kaksitoista satyyriksi puettua talonpoikaa tulee. He tanssivat ja poistuvat.) POLYXENES. Niin, isä, toiste lisää. — (Syrjään.) Liikaan lienee Jo suhde mennyt. — Ero pitää tulla. — Hän kielii tyhmyyttään. — (Ääneen.) No, kaunis paimen, Sydämmelläs on jotain, joka mielen Juhlasta vie. Kun minä nuori olin Ja lemmissä, niin tyttönipä aivan Helyihin käärin; kaupin silkkivarat Ma kaikki tyhjensin ja kullan eteen Ne karistin. Sin' annat miehen mennä Etk' osta mitään. Jos nyt tyttös suuttuis Ja rakkauden ja lemmen puutteheksi Tuon selittäisi, niin et tietäis, mitä Pulassas vastata, jos sydämmelles Hän muuten rakas on. FLORIZEL. Oi, tiedän, että Hän moist' ei kysy joutavaa. Ne lahjat, Mitk' on hän multa saapa, sydämmeni On kätkössä, jonk' olen luvannut jo, Mut viel' en hälle antanut. — (Perditalle.) Oi, tässä Sieluni puran tuolle vanhukselle, Jok' on, sen arvaan, lemmiss' ollut hänkin. Käteesi tartun, kätöseen, jok' ompi Kuin kyyhkyn höyhen pehmyt, valkeampi Norsunkin luuta taikka uutta lunta, Mi kahdesti on pohjan seulass' ollut. POLYXENES. Mitäpä tuosta tullee? Hellästipä Pesevän näyttää nuori paimen kättä, Jok' ilmankin on puhdas. — Häiritsenkö? Vakuutteitanne jatkakaa; mun suokaa Valanne kuulla. FLORIZEL. Vierasmiesnä olkaa. POLYXENES. Tää naapuriko myös? FLORIZEL. Hän myös ja muutkin Kuin ihmiset, maat, taivaat, kaikki: että — Vaikk' oisin mailman kruunupäistä suurin Ja arvoisin, tai kaunein nuorukainen, Mi hurmannut on mailmaa, tai voimass, Älyssä ihmist' ylempi, niin turhaa Tuo kaikk' ois ilman hänen rakkauttaan. Kaikk' uhraan, hälle pyhitän, tai kaikki Se tyhjiin rauetkohon! POLYXENES. Kaunis tarjo. CAMILLO. Ja suuren lemmen merkki. VANHA PAIMEN. Sinä, tyttö, Sanotko samaa? PERDITA. Min' en voi noin hyvin Läheskään haastaa, parempaa en suoda. Mut hänen sydämmensä puhtauden Omastain arvaan. VANHA PAIMEN. No niin! Käsi käteen! Te, vieraat, olkaa todistajina: Hän tyttäreni saa, ja sen kanss' osuutt' Omansa verran. FLORIZEL. Tyttärenne kunto Se osuus lie; näet, muudan mies jos kuolee, Enemmän mull' on, kuin mit' uneksitte Tai aavistatte. Vierasmiesten nähden Nyt meidät kihlatkaa. VANHA PAIMEN. No, kätes anna, — Ja, sinä, tytär. POLYXENES. Malta, paimen, hiukan; Sull' onko isää? FLORIZEL. On; no, mitä siitä? POLYXENES. Hän täst' ei tiedä kai? FLORIZEL. Ei, eikä saakaan POLYXENES. Minusta isä poikansa on häissä Etevin pöytävieras. Sano: onko Isäsi järkitoimiin saamaton. Typerä vanhuuttaan, vai leinin lyömä? Puhua voiko, kuulla? Miehen miehest Erottaa voiko? Omaisuuttaan hoitaa? Vuoteenko oma? Lapsi uudestaanko? FLORIZEL. Ei, hyvä herra, hän on aivan terve Ja monta ikäistänsä voimakkaampi. POLYXENES. Mut, kautta valkopartani, jos niin on, Teet hälle väärin; työs ei ole lapsen. Mun poikani, se tietty on, saa itse Valita vaimonsa; mut tietty myöskin, Ett' isä, jonka ainoa on ilo Ihana jälkipolvi, sananvaltaa Moisessa tahtoo hankkeessa. FLORIZEL. Sen myönnän. Mut kiivas herra, toisestapa syystä, Jot' ette tietää saa, tät' isälleni En ole ilmaissut. POLYXENES. Mut ilmaiskaa se. FLORIZEL. En, sit' en tee. POLYXENES. Ma pyydän. FLORIZEL. En, en voi. Nyt kihlaus! POLYXENES. Nyt ero, hyvä herra; (Ilmoittaa itsensä.) En pojaksi sua sanokaan, siks olet Sa liian halpa. Valtikanko vaihdat Pois paimensauvaan! — Vanha petturi, Ikävä, että hirsipuu vain viikon Elämääs lyhentää! — Ja sinä, velho Soma ja sieväsuinen, varmaan tunsit Tuon narrin ruhtinaaksi, jonka kiedoit. — VANHA PAIMEN. Voi, sydäntäni! POLYXENES. Orjantappuroilla Suloutes pieksen, teen sun riettaammaksi Kuin säätys onkaan. — Sinä, poika hölmö, Jos kuulen vaan, ett' ilvenettä tuota Huokailet nähdäksesi, — jota, luulen, Et koskaan näe, — niin perinnötön olet, Et omaa vertani, vaan vierahampi Kuin itse Deucalion. Sanani kuule! Pois hoviin käy. — Sä, moukka, vaikka olet Vihamme alainen, niin kuolon iskun Täll' erää vältät. — Sinä, viettelys, Mi paimon ansainnetkin, jopa tuonkin, — Jok' ei, vaikk' arvomme sen sallisikin, Sua ansaitse, — jos tästälähin koskaan Tään majan salvan hälle avaat taikka Syliisi hänen ruumihinsa suljet, Niin sulle keksin surman yhtä julman, Kuin itse olet hento. PERDITA. Kaikki mennyt! En suurin säikkynyt ma; kerran pari Sanoa olin hälle suoraan, että Se sama aurinko, mi hoviin paistaa, Mökiltäkään ei peitä kasvojansa, Vaan molempia hellii. — Menkää, prinssi! Sanoinhan, mitä tästä tulee; omaa Aatelkaa tilaanne; näin unta minä; Nyt valveill' ollen, kuninkuuden heitän Ja lampaitani lypsän vain ja itken. (Menee.) CAMILLO. Kuink', ukko, voit? Oi, vastaa, johan kuolet. VANHA PAIMEN. En puhua ma voi, en ajatella. En tohdi tietää, mitä tiedän. — (Florenzelille.) Herra, Kolm'yhdeksättä-vuotiaan tapoitte, Jonk' oli toivo saada rauhaan kuolla, Nukahtaa samaan vuoteeseen kuin isä Ja maata päästä hurskaan luiden viereen. Mut mestaaja nyt liinoihin mun käärii Ja viskaa pois, ja tomuani pappi Ei siunaa kirkonmultaan. — Lemmon hylky, Kun tiesit hänet prinssiksi ja sentään Voit hälle kihlautua! — Kaikki mennyt! Jos nyt ma kuolisin, niin nähnyt oisin Sen hetken, milloin mielelläni kuolen. FLORIZEL. Miks noin mua tarkkaatte? Mun valtaa murhe, Vaan eipä pelko; hillitä mua voidaan, Mut muuttaa ei; mik' olin, se ma olen, Pidätyksestä yllyn vain, mut lempi Mua helpost' ohjaa. CAMILLO. Armollinen prinssi, Isänne luonteen tunnette; nyt häntä Ei hyvä puhutella, — jota, arvaan, Te ette aikonekaan —; pelkäänpä, että Nyt teitä tuskin nähdäkään hän sietää. Siis, kunnes majesteetin viha lauhtuu, Hänt' älkää lähetkö. FLORIZEL. En aiokaan. Camilloko? CAMILLO. Niin, armollinen prinssi. PERDITA. Olenhan usein ennustanut moista, Sanonut usein: "Arvoni se menee, Kun tietyks tulee se". FLORIZEL. Ei muuten kuin Jos minä petän sanani; mut silloin Maan kohdun luonto ruhjokoon ja siitä Kaikk' idut kadottakoon! — Nosta silmäsi — Pois pyyhi, isä, perintöni; minä Perijä olen lempeni. CAMILLO. Oi, kuulkaa! FLORIZEL. Kyll', lempeäni; sitä järkeni Jos noudattaa, niin järjilläni olen; Jos ei, niin tervetullut silloin hulluus; Se paremp' on. CAMILLO. Tuo toivottomuutt' ompi. FLORIZEL. Sit' olkoon; valanihan pidän silloin, Ja se on kunniallista. Camillo, En, vaikka Böhmin koko loiston saisin Ja kaikki, minkä päivän silmä näkee Tai kätkee kohtu maan tai meren syvyys Poveensa salaa, valaani en riko, Jonk' armaalleni vannoin. Siis sua pyydän, Isäni kunnon ystävätä, että, Kun hän mua kaipaa, — sillä koskaan häntä En enää nähne, — hyvin puhein hänen Vihansa lepytät. Ma onnen kanssa Tulevaisuudest' ottelen. Tää kuule Ja hälle kerro: merille ma lähden Sen kanssa, jot' en omistaa saa maalla. Paraiksi tässä lähellä on laiva, Vaikk' ei juur' tätä varten varustettu. Mihinkä tieni otan, siit' en huoli Nyt kertoa ja sit' ei tarvis tietää. CAMILLO. Oi, armas prinssi, soisin, että teissä Neuvoille mieli herkemp' oisi taikka Hädässä karaistumpi. FLORIZEL. Perdita, — (Vie hänet syrjään.) (CamilloIle.) Heti teitä kuulen. CAMILLO. Luja hällä päätös On paeta. Ma miekkoinen, jos voisin Etua tuosta niittää, kaita häntä, Palvella, hyödyttää ja siten päästä Näkemään rakasta Sisiliata Ja onnetonta kuningastani, Jot' ikävöin niin suuresti. FLORIZEL. Camillo, Niin raskaat mua toimet painaa, että Unohdan käytöstavat. (Aikoo lähteä.) CAMILLO. Tuntenette Ne halvat rakkauden työt, jotk' olen Ma isällenne tehnyt? FLORIZEL. Ansionne On suuret. Soittoa on isälleni Kehua teitä, eikä vähin huoli Niin teitä palkita, kuin mielis. CAMILLO. Hyvä. Jos todell' uskotte mun kuningasta Rakastavan, ja hänen tähtens' sitä, Ken hänt' on lähin, teidän korkeuttanne, Niin kuulkaa neuvoni: jos hankkehenne, Mietitty, vakaa, muuttamista sietää, Niin, kautta kunniani, teille näytän, Miss' osaksenne kohtelun te saatte Arvonne mukaisen, miss' armahanne Omistaa voitte, — josta, kuten huomaan, Ei muu kuin — taivas varjelkohon! — surma Erottaa teitä voi, — ja naida hänet, Ja — poissa ollessanne niin ma laitan — Isänne vihan lepyttää ja häntä Taivuttaa suostumukseen. FLORIZEL. Mitä sanot? Jos sula ihme tuo on mahdollista, Niin enemp' oot kuin ihminen, ja sinuun Ijäti luotan. CAMILLO. Onko teillä paikka, Mihinkä mennä, tiedossa? FLORIZEL. Ei vielä; Mut koska äkkisattumus on syynä Tekoomme hurjaan, niin nyt antaumme Orjiksi sallimalle, kärpäsiksi Jokaisen tuulen lennättää. CAMILLO. Mua kuulkaa: Jos ette tahdo aiettanne muuttaa, Vaan pakoon turvata, niin menkää silloin Sisiliaan ja siellä itsenne Ja prinsessanne — siksi kai hän tullee — Esittäkää Leonteelle; mut puku Aviollenne sopiva häll' olkoon. Jo näen, kuink' avaa sylinsä Leontes Ja itkee teille tulotervehdystään, Pojalta anteeks anoo niinkuin oisi Se isä itse, nuoren prinsessanne Käsiä suutelee, ja vuoroin puhuu Vihastaan, lemmestänsä, toisen kiroo Syvimpään hornaan, toisen käskee kasvaa Aatosta sekä aikaa ripeämmin. FLORIZEL. Camillo hyvä, millä puolustaisin Ma käyntiäni. CAMILLO. Isän, kuninkahan, Nimessä tulette te tervehtimään Ja lohduttamaan häntä. Tavan, miten Käyttäidä teidän tulee, mitä hälle Isänne puolest' ilmoittaa, — ja josta Ei neljäs tiedä, — kirjoitan ma teille. Te siitä näette, mitä joka eräll' Esittää teidän tulee; näin hän luulee. Ett' isän mielen lausutte ja tämän Sydämmen paljastatte. FLORIZEL. Kiitos sulle! Tuo tepsii, tuo. CAMILLO. Se taatumpata kuin Vesille tiettömille heittäytyä Ja tietymättömille rannikoille: Ei tiedoss' apua, vaan kurjuus varma; Kun yhden pahan vältät, uhkaa toinen; Ei mikään taatumpi kuin ankkurinne: Se tekee parhaansa, kun pitää teitä, Miss' ette itse tahtoiskaan. Pait sitä On onni rakkauden taatuin side; Sen puhtaan hipiän ja sydämmenkin Voi murhe muuttaa. PERDITA. Puolet tuost' on totta: Voi murhe posken muuttaa, sen ma luulen, Mut mielt' ei koskaan. CAMILLO. Uskotteko sen? Isänne taloss' seitsemähän vuoteen Ei toista synny moista. FLORIZEL. Oi, Camillo, Hän jaloudess' on edellä sen verran, Kuin synnyltänsä jäljessä. CAMILLO. Ei puutu Hän tietoa, sen takaan: voittaa voisi Hän monen opettajan. PERDITA. Anteeks, herra; Punastun kiitokseksi. FLORIZEL. Sulo impi! — Mut okailla nyt seisomme! — Camillo, Isäni suojelija, ja nyt minun, Kotimme lääkäri! Kuin tehdä? Mulla Kuninkaan pojan varusteit' ei ole; Sisilia ei usko — CAMILLO. Huolet' olkaa! Te tiedätte, ett' omaisuuteni On kaikki siellä. Huolenani olkoon Niin teitä ruhtinaiksi huolitella, Kuin omaa osaani te näyttäisitte. Todisteeks, ett'ei mitään puutu — kuulkaa! (Puhelevat hiljaa keskenään.) (Autolycus tulee.)

AUTOLYCUS. Ha, haa! Se rehellisyys, mikä narri se on! ja luottamus, sen syliystävä, mikä typerä tolvana! Olen myynyt kaikki kamani: tekokivet, rihmat, peilit, hajupallot, soljet, muistitaulut, arkkiviisut, veitset, lankavyhdet, hansikat, kengänpaulat, rannerenkaat, sarvisormukset; kaikki mun reppuni lihavuus on mennyt. He kiistelevät, kuka ensin saisi ostaa, ikäänkuin romuni olisi ollut pyhää ja tuottanut ostajalle siunausta; tällä keinoin tulin näkemään, kenen kukkaro paraiten piti karvansa, ja minkä näin, sen panin muistiini vastaisuutta varten. Tuo nuori narri, joka vain on hiukkaista vajaa ollakseen järkevä mies, rakastui niin noihin piikarenkutuksiin, ett'ei tahtonut sorkkaansa liikahuttaa, ennenkuin oli saanut sekä nuotit että sanat; ja tämä veti muunkin karjan niin minun luokseni, että kaikki heidän muut aistinsa istuivat kiinni korviin; olisin voinut alushameen nipistää, tai housunlämsästä leikata kukkaron, kenenkään sitä tuntematta, tai viilata irti avaimia, joita vitjoissa kantoivat; ei mitään muuta kuultu, ei älytty kuin tuon tolvanan laulua ja hänen ihastustaan sen tyhjyydestä, niin että tämän huumauksen aikana minä nipistin useimmilta heidän kemukukkaronsa; ja jos ei vanhus olisi tullut ja melua nostanut tyttärestään ja kuninkaan pojasta ja pelottanut variksiani pois akanoista, niin en olisi jättänyt henkiin yhtäkään kukkaroa koko armeijassa.

(Camilla, Florizel ja Perdita tulevat esiin.) CAMILLO. Ei, mutta kirjeeni, mi matkassanne Perille menee, epäilyksen poistaa. FLORIZEL. Ja kirje, jonka Leonteelta saatte, — CAMILLO. Lepyttää isän. PERDITA. Olkaa siunattu! Puheenne sulotunteen tuo. CAMILLO (hommaa Autolycuksen). Ken tuossa? Hän meille tulkoon välikappaleeksi; Ei päästää saa mist' apua voi olla.

AUTOLYCUS (syrjään). Jos vain ovat kuulleet puheeni, niin ei muuta, kuin oiti hirteen!

CAMILLO. Mit', ystävä? Noin miksi vapiset? Älä pelkää, mies, ei sulle pahaa tehdä.

AUTOLYCUS. Minä olen köyhä vaivainen, hyvä herra.

CAMILLO. No niin, olehan vaan; täällä ei sitä kukaan sinulta viene. Mutta mitä köyhyytesi ulkokuoreen tulee, täytyy meidän tehdä pieni vaihdos. Siis, riisu heti vaatteesi — se on välttämätöntä, tiedä se — ja vaihda pukua tämän herran kanssa. Vaikka tosin hän siitä tappiolle joutuu, niin saat kuitenkin väliä; kas tuossa!

AUTOLYCUS. Olen köyhä vaivainen, hyvä herra. — (Syrjään.) Kyllä minä teidät hyvin tunnen.

CAMILLO. No, tee joutua! Herra tässä on jo puoliksi kuorittu.

AUTOLYCUS. Täyttäkö totta, herra? — (Syrjään.) Hoksaanpa juonen.

FLORIZEL. Joutuun, kuuletko!

AUTOLYCUS. Täyttä totta tämä väliraha lienee, mutta minä en voi sitä ottaa vastaan hyvällä omallatunnolla.

CAMILLO. Riisu, riisu! (Florizel ja Autolycus vaihtavat pukua.) Hallitsijatar onnellinen, — toteen Sanani käyköön tää! — nyt piiloutukaa Pensaaseen tuohon; kullan hattu päähän; Syvälle painakaa se; kasvot peittoon; Pukua muuttakaa ja muotoanne Mikäli voitte, jotta tuntematta Tulette laivaan, — vakoojia pelkään. PERDITA. Niin näytelmästä näkyy, että osa Siin' olla pitää mullakin. CAMILLO. Ei auta. — No, valmisko? FLORIZEL. Jos nyt mun näkis isä, Pojakseen ei mua sanoisi. CAMILLO. Pois hattu! — No, tulkaa, neiti. — Hyväst', ystävä! AUTOLYCUS. Hyvästi, herra. FLORIZEL. Oh, Perdita, mik' unohtuikaan meiltä! Sananen kuule. (Keskustelevat syrjässä.) CAMILLO. Ens' työni ilmoittaa on kuninkaalle. Ett' ovat paenneet ja minne menneet; Pakottavani tällä häntä toivon Jälestä lähtemään. Näin seurassansa Sisilian nähdä saan, jot' ikävöitsen Kuin sairas vaimo. FLORIZEL. Onni, meitä johda! Nyt rantahan, Camillo, kiiruhdamme. CAMILLO. Jot' ennemmin, sen parempi. (Florizel, Perdita ja Camillo poistuvat.)

AUTOLYCUS. Kyllä ymmärrän juonen; minä kuulen sen. Avoin korva, valpas silmä, nopsa käsi ovat taskuvarkaalle välttämättömät; tarkka nenä on hyvä sekin valmistamaan työtä muille aisteille. Hyvä on, näemmä, tähän aikaan jumalattoman elää. Mikä vaihto tämä olisi jo ilman välirahaakin! Ja minkä välirahan olen tästä vaihdosta saanut! Toden totta, tänä vuonna jumalat meitä päästävät läpi käden ja me voimme nyt tehdä tekojamme oikein mielihavilla. Itse prinssilläkin on hiukan koiruus mielessä, kun pujahtaa varkain pois isänsä luota, venkale kintuissa. Jos pitäisin kunniallisena tekona puhua tästä kuninkaalle, niin en sitä tekisi; pidän lurjusmaisempana olla asiasta vaiti, ja siinä kohden olen uskollinen ammatissani. Piiloon, piiloon! Uutta työtä kuumille aivoille! Joka kadunkulmassa, myymälässä, kirkossa, keräjissä ja teloituksissa on toimimiehellä jotakin tekemistä.

(Vanha ja nuori paimen tulevat.)

NUORI PAIMEN. Kas nyt vain, mikä te olette mieheksi! Muuta ei ole tässä keinoa kuin sanoa kuninkaalle, että tyttö on vaihdokas eikä teidän lihaanne ja vertanne.

VANHA PAIMEN. No, mutta kuulehan.

NUORI PAIMEN. No, mutta kuulkaahan.

VANHA PAIMEN. No, puhu sitten!

NUORI PAIMEN. Hän ei ole lihaanne ja vertanne; lihanne ja verenne ei siis ole kuningasta loukannut, siis hän ei voi lihaanne ja vertanne rangaistakaan. Näyttäkää ne kalut, jotka hänellä oli löydettäissä, kaikki piilokalut, paitse mitä hänellä itsellään on mukana. Kun tämä on tehty, niin laki saa pitkän nenän, sen ma takaan.

VANHA PAIMEN. Minä kuninkaalle kerron kaikki tyynni, joka sanan, vieläpä hänen poikansa koiruudetkin, joka, sen ma sanon, ei kunniallisen miehen tavalla kohtele isäänsä ja minua, kun noin vain tahtoo minusta tehdä kuninkaan langon.

NUORI PAIMEN. Niinpä kyllä, vähintäinkin langoksi hänelle olisitte voinut tulla; ja silloin olisi verennekin tullut kalliimmaksi, — sanonko, kuinka monta luotia.

AUTOLYCUS (syrjään). Viisaasti puhuttu, tyhmyrit!

VANHA PAIMEN. Kas niin, nyt kuninkaan luo! Tässä on jotakin tässä mytyssä, joka panee hänet korvantaustaansa kynsimään.

AUTOLYCUS (syrjään). En tiedä, mitä haittaa nämä valitukset saattavat tehdä herrani paolle.

NUORI PAIMEN. Jumala suokoon, että hän olisi linnassa.

AUTOLYCUS (syrjään). Vaikka en luonnostani ole rehellinen, olen sitä kuitenkin joskus sattumuksesta: — nyt taskuun tuppisaksan parta! (Ottaa pois valepartansa.) — No, maaukot, minne matka?

NUORI PAIMEN. Linnaan, teidän ylhäisyytenne luvalla.

AUTOLYCUS. Asianne? Mikä? Kelle? Tuon mytyn laatu? Olinpaikkanne? Nimenne, ikänne, varanne, sukunne ja kaikki mikä asiaan kuuluu? Suu puhtaaksi, puhukaa!

NUORI PAIMEN. Olemme vain halpaa, yksinkertaista väkeä.

AUTOLYCUS. Valhetta! Olette karvaista villi-sukua. Minä en salli valheita. Ne eivät sovi muille kuin kauppasaksoille, ja nämäpä usein niitä valheitaan meihin sotamiehiin ajavatkin; mutta me maksamme sen heille kolikkomitalla, eikä selkämitalla; siis ei maksa vaivaa valheen kengillä juosta.

NUORI PAIMEN. Teidän armonne, te olitte itse juuri juoksemaisillanne, mutta huomasitte kai, että kenkä ahdisti.

VANHA PAIMEN. Oletteko hovista, luvalla kysyen?

AUTOLYCUS. Luvalla tai luvatta, hovista olen. Eikö jo vaatteuksenikin ole hovin tapainen? Eikö käyntini hovin sipsutusta? Eikö minusta hovin lemut nenääsi lemahda? Eikö sinun halpuutesi säteile minusta hovin ylenkatsetta? Sen tähdenkö, että sinua hyvittelen ja kierrän sinusta asiasi, senkötähden en olisi hovista? Minä olen hovimies kiireestä kantapäähän, mies, joka voin joko edistää tai vastustaa asiaasi hovissa; jonka vuoksi vaadin, et£ä minulle asiasi ilmoitat.

VANHA PAIMEN. Kuninkaalle minulla on asiaa.

AUTOLYCUS. Entä advokaattia, onko sinulla semmoista?

VANHA PAIMEN. Luvalla sanoen, en tiedä.

NUORI PAIMEN. Advokaatiksi sanotaan hovikielellä fasaania; sanokaa, ettei teillä semmoista ole.

VANHA PAIMEN. Ei, herra, ei ole minulla fasaania, ei kukkoa eikä kanaa.

AUTOLYCUS. Me, miekot, me noin tyhmät emme ole. Mut noidenlainen voisin sentään olla; Sentähden min' en halveksia tahdo.

NUORI PAIMEN. Tuo lienee varmaankin ylhäinen hovimies.

VANHA PAIMEN. Hänen vaatteuksensa on komea; mutta hän ei sitä sievästi kanna.

NUORI PAIMEN. Jota eriskummaisempi, sitä vihaisempi; hän on suuri mies, siitä lyön vetoa; senhän näkee jo tuosta hampaiden kaivelemisesta.

AUTOLYCUS. Tuo mytty tuossa? Mitä on siinä mytyssä? Ja mitä tuo rasia toimittaa?

VANHA PAIMEN. Tässä mytyssä ja tässä rasiassa, niissä on semmoisia salaisuuksia, joita ei saa tietää kukaan muu kuin kuningas, ja hän ne saa tietää vielä tällä hetkellä, jos vaan pääsen hänen puheillensa.

AUTOLYCUS. Ukkoseni, hukkaan on mennyt vaivasi.

VANHA PAIMEN. Kuinka niin, herra?

AUTOLYCUS. Kuningas ei ole linnassa; hän on mennyt uuteen laivaansa vilvoittelemaan ja purkamaan pahaa tuultaan; sillä, jos sinulla on kykyä käsittää vakavia asioita, niin tiedä, että kuningas on täynnä huolia.

VANHA PAIMEN. Niinhän sanotaan; poikansa takia kai, joka tahtoi naida lampurin tyttären.

AUTOLYCUS. Jos ei lampuria jo ole putkaan pistetty, niin laittaukoon pakoon; kiroukset, jotka hän saa kantaa, ja kidutukset, jotka hän saa kärsiä, voisivat murtaa mieheltä selän ja hirviöltäkin sydämmen.

NUORI PAIMEN. Niinkö luulette, herra?

AUTOLYCUS. Eikä yksin hän tule kärsimään kaikkea, mitä äly voi keksiä haikeata ja kosto karvasta; vaan kaikki, jotka ovat hänelle sukua, vaikkapa vain viidennessäkymmenennessä polvessa, annetaan pyövelin uhriksi; se on tosin hyvin surkeata, mutta välttämätöntä. Rutivanha lammasten laamanni, mokomakin oinasten kaitsija koettaa saada tyttärensä majesteetiksi! Toiset sanovat, että hän tulee kivitetyksi; mutta minusta tämä kuolema on hänelle liian lievä. Laahata valtaistuimemme lammaskarsinaan! Kaikki kuolintavat yhteensä ovat liian lieviä, kovimmatkin liian helppoja.

NUORI PAIMEN. Lieneekö tuolla vanhuksella poikaa? Oletteko siitä mitään kuullut? Rohkenen kysyä.

AUTOLYCUS. On, on hänellä poika, joka elävältä nyljetään; sitten hunajalla rasvataan ja ripustetaan ampiaispesän kohdalle, jossa saa riippua, kunnes on henkeä kolmeneljännestä tai kahdeksannes jäljellä; sitten herätellään taas henkiin paloviinalla tai muulla väkevällä, jonka jälkeen hän, ihan veriseltään ja almanakan kuumimpana päivänä, asetetaan kiviseinää vastaan, jossa aurinko häntä katselee suvisella silmällään ja jossa hän saa sitä katsella, kunnes kärpäset ovat hänet kuiviin syöneet. Mutta mitäpä noista puhelemme, noista kavalista konnista, joiden surkeutta vain saattaa nauraa, kun niiden rikos on niin kauhea. Sanokaa, — sillä te näytte olevan suoria, rehellisiä miehiä, — sanokaa, mitä teillä on kuninkaalle asiaa? Jos saan jotenkin sopivat hyväntekijäiset, niin saatan teidät hänen luoksensa laivaan, esitän teidän persoonanne hänen armollensa ja kuiskaan hänen korvaansa hyvän sanan teidän puolestanne. Jos kukaan, paitse kuningasta, on mies täyttämään teidän pyyntönne, niin on tässä siihen mies.

NUORI PAIMEN. Hänellä näyttää olevan suuri valta; pitäkää miehestä kiinni, antakaa hänelle rahaa. Vaikka valta on itsepäinen karhu, voi sitä kuitenkin kullalla nenästä vetää. Näyttäkää kukkaronne sisäpuolta hänen kätensä ulkopuolelle, ja sillä hyvä. Aatelkaa, jos tullaan kivitetyiksi ja elävältä nyljetyiksi!

VANHA PAIMEN. Jos suvaitsette, herra, ottaa haltuunne asiamme, niin on tässä kaikki kulta, mitä minulla on. Annan saman verran lisää, ja jätän tämän nuoren miehen pantiksi, siksi kuin sen teille tuon.

AUTOLYCUS. Sittekö, kun olen lupaukseni täyttänyt?

VANHA PAIMEN. Niin, herra.

AUTOLYCUS. Hyvä! Anna tänne toinen puoli. — Oletko sinäkin toimessa osallinen?

NUORI PAIMEN. Tavallani, herra; mutta vaikka se koskisikin nahkaani, niin toivon kuitenkin, ett'ei sitä kokonaan nyljetä.

AUTOLYCUS. Ei, se koskee vain lampurin pojan nahkaa. Hirteen se mies! Hänestä on tehtävä varoittava esimerkki.

NUORI PAIMEN. Lohduttavaa, sangen lohduttavaa! Mutta nyt kuninkaan luo, näyttämään näitä ihmeellisiä nähtäviä; hänen tulee saada tietää, että se ei ole teidän tyttärenne eikä minun sisareni; muuten olemme hukassa. Minäkin annan teille saman verran kuin tämä vanhus, ja jään, niinkuin hän sanoo, teille pantiksi, siksi kuin hän sen teille tuo.

AUTOLYCUS. Tahdon uskoa teitä. Käykää edeltäpäin rantaan; pitäkää oikealle; minä vain hiukan pistäydyn tänne pensastoon, tulen kohta jäljestä.

NUORI PAIMEN. Sepä vasta siunattu ihminen, totta tosiaankin, siunattu!

VANHA PAIMEN. Menkäämme edeltäpäin, niinkuin hän käski. Hän on vartavasten meille hyväntekijäksi valittu.

(Vanha ja nuori paimen menevät.)

AUTOLYCUS. Vaikka halusta tahtoisinkin olla rehellinen, niin huomaan, että onnetar sitä ei salli; se tuo saaliin ihan suuhuni. Minua nyt mielistelee kaksi hyvää: kulta, ja keino tehdä herralleni, prinssille, pieni palvelus; kuka tietää, miksi tässä kerran vielä ylenen. Nuo molemmat sokeat myyrät saatan hänen luokseen laivaan. Jos hän sopivaksi näkee heittää ne takaisin maalle, ja jos valitukset, joita he aikovat kuninkaalle esittää, eivät häntä liikuta, niin sanokoon hän minua tästä liiallisesta avuliaisuudestani vaikka konnaksi; sellaiseen arvonimeen ja siitä mahdollisesti tulevaan häpeään minä olen tottunut. Tahdon heidät hänelle esittää; saatanhan siitä jotakin kostua.

(Menee.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sisilia. Huone hovilinnassa. (Leontes, Cleomenes, Dion, Paulina y.m. tulee.) CLEOMENES. Olette kyllän tehnyt, katunut Kuin pyhimys. Jo täll' on sovitettu Jos mitkä synnit; liiaksikin korvaa Katumus rikoksen. Siis niinkuin taivas Te tehkää: itsellenne anteeks suokaa Ja unhottakaa tekin. LEONTES. Kun ma häntä Hyveineen muistelen, niin muistan aina, Mit' olen rikkonut ja itselleni Vääryyttä tehnyt, — vääryytt' ankaraa, Kun perillisen vallaltani ryöstin Ja surmaan syöksin parhaan puolison, Mik' ilona on miehell' ollut. PAULINA. Totta, Liiankin totta! Vaikka immest' impeen. Maailman piirin hakisitte halki Ja kaikkein hyveist' yhteen tekisitte Ehoimman vaimon, vertaans' sittenkään Ei surmaamanne sais. LEONTES. Niin, surmaamani! Mun surmaamani! Kipeästi koskee Sanasi tuo; sun kielelläs se yhtä On katkera kuin minun mielessäni. Sit' älä usein sano. CLEOMENES. Älkää koskaan. Tuhannet muuthan asiat nyt oisi Paremmin paikallaan ja sydäntänne Paremmin kunnostaisi. PAULINA. Liette niitä, Jotk' uuteen soisitte hänt' avioon? DION. Jos te sit' ette suo, niin maanne teille Ei rakas eikä kuninkaanne nimen Elossa säilyminen; unhotatte, Mi vaara, jos hän lapsetonna kuolee, Uhata valtakuntaa vois ja niellä Pelokkaan joutoväen. Hurskast' ompi Autuutta kiittää kuningatar vainaan; Mut hurskaampaa on — nuorennukseks suvun, Nykyisten iloks, turvaks tulevaisten — Kuninkaan vuode jälleen siunata Somalla puolisolla. PAULINA. Vainaan jälkeen Ei siihen arvokasta. Taivas tahtoo Salaiset aikehensa täytetyiksi. Sanoihan jumalallinen Apollo, Ja se on myöskin ennuslauseen mieli, Ett' ennen ei saa perijää Leontes, Kuin laps on löydetty; ja ihmisjärjest' On yhtä mahdotonta se, kuin että Mun puolisoni hautans' auki murtais Ja tänne palajaisi; sillä varmaan Hän lapsen kanss' on kuollut. Herraammeko Neuvotte vastustamaan jumalia Ja heidän tahtoansa? Perijästä Ei huolta; kyllä kruunu miehen löytää. Arvokkaimmalle suuri Aleksander Sen antoi ja näin jälkeläisekseen Parhaimman varmaan sai. LEONTES. Paulina hyvä, Ma tiedän, että Hermionen muiston Pyhänä pidät. Oi, jos oisin aina Totellut neuvoas, niin nytkin voisin Katsella puolisoni avosilmiin Ja aarteen ottaa huuliltaan! PAULINA. Jok' aarre Vaan annist' enentyisi. LEONTES. Totta haastat. Ei moista vaimoa; siis toista ei. Huonompi, vaikka tosin hemmitympi, Manata voisi vainaan hengen eloon Ja tälle näyttämölle, missä seison Nyt rikollisna, ääneen vaikeroimaan: "Miks tämän mulle teit?" PAULINA. Jos sen hän voisi, Ei puuttuis syytä. LEONTES. Eikä; varmaan saisi Mun murhaamaan sen toisen. PAULINA. Oikein. Minä, Aaveena tuona, teitä pyytäisin Sen silmiin katsomaan ja sanomaan, Miks ontto katse tuo loi lemmen teissä. Ja sitten kirahtaisin niin, ett' teiltä Halkeisi korvat, päätökseksi huutain: "Mua muista!" LEONTES. Tähtösiä! Tähtösiä! Muut silmät mustaa hiiltä! — En, Paulina, En vaimosta ma huoli; pois se aatos! PAULINA. Siis, vannokaa, ett'ette koskaan nai, Jos min' en lupaa anna. LEONTES. En, en koskaan! Kautt' autuuteni vannon sen, Paulina. PAULINA. Te, hyvät herrat, valan todistatte. CLEOMENES. Liiaksi koittelette. PAULINA. Jos ei toista, Hermionen oman kuvan näköist' ihan, Silmänsä kohtaa. CLEOMENES. Niin, — PAULINA. En sano muuta. Mut, jos te naida tahdotte, jos varmaan Ja välttämättä tahdotte, niin minun Valita suokaa kuningatar teille. Se ei niin nuori tule olemaan Kuin entinen; mut semmoinen se tulee, Ett' yksin ensi puolisonne haamu Ilolla hänet näkis sylissänne. LEONTES. En nai, Paulina, kunnes luvan annat. PAULINA. Sen saatte, entinen kun kuningatar Taas tulee elohon, mut ennen ette. (Hovimies tulee.) HOVIMIES. Florizel prinssi, Polyxeneen poika, — Siks itsensä hän sanoo — puolisoineen — En nähnyt ole ihanampaa — pyytää Kuninkaan eteen päästä. LEONTES. Mitä kuulen? Tää tulenta ei sovi isän arvoon; Se outous, äkkinäisyys näyttää, ett'ei Tahallist' ole se, vaan pakollista Ja satunnaista. Entä seurue? HOVIMIES. Vähäinen, halpamainen. LEONTES. Prinsessa Mukana, niinkö? HOVIMIES. Ah. niin, kaunein luoma Auringon alla. PAULINA. Oi, Hermione! Nykyisyys aina itseänsä kerskaa Paremmaks entisyyttä; nyt sun hautas Saa väistää toisen tieltä. — (Hovimiehelle.) Tehän itse Sanoitte, kirjoititte — vaan nyt kylmemp' On kirjoituksenne sen esinettä —: "Ei hänen vertaans' ole eikä tule". Näin runo silloin hälle kiitost' uhkui; Sen tulva laskee nyt, kun ihanampaa Jo ylistätte. HOVIMIES. Anteeks suokaa, rouva! Tuon toisen melkein unhotin jo; — anteeks! — Tää toinen, — silmänne jos hänet yltäis, Hän kielennekin veisi. Hänpä lahkon Jos laittaisi, niin muiden uskon-innon Tukehuttaisi hän ja luopioiksi Tekisi kaikki. PAULINA. Naiset myöskin? HOVIMIES. Naiset Siks häntä lempivät, ett' on hän nainen Ja kalliimpi kuin mikään mies; ja miehet Siks, ett' on naisist' ihanin. LEONTES. Cleomenes, Käy ystävines, nouda heidät tänne; Tuo heidät syliini. (Cleomenes y.m. menevät.) PAULINA. Jos meidän prinssi, Se kultalaps, nyt eläisi, niin hyvin Tuon prinssin seuraks sopisi; ei oisi Ijässä kuukautt' eroa. LEONTES. Vait, vaiti! Hän uudestaan, sen tiedät, multa kuolee, Jos häntä mainitaan. Kun näen tuon prinssin. Puheesi varmaan mieleen mietteit' ajaa, Jotk' ehkä järjen vievät. — Tuossa ovat. — (Cleomenes, Florizel, Perdita ja seuralaisia tulee.) Äitinne, prinssi, oli puhdas vaimo: Isänne, kuninkahan, ilmi-kuvan Hän teissä loi. Jos kaksikolmatt' oisin, — Niin ilmetty on teissä isän muoto, Olento, kaikki, että teitä veljeks Sanoisin, niin kuin häntäkin, ja monta Kujetta kertoisin, joit' ennen teimme. Sydämmest' olkaa tervetullut te Ja kaunis prinsessanne — jumalatar! — Ah, parin kadotin ma, joka tässä Nyt maan ja taivaan välill' oisi voinut Ihailtavana seistä niinkuin sinä, Ihana pari! Silloin kadotin — Kaikk' oma syyni — uljaan isänne Niin seuran kuin myös ystävyyden, hänen, Jot' onnenheittonakin vielä kerran Halaisin nähdä. FLORIZEL. Hänen käskystänsä Ma tulin tuomaan parhaat tervehdykset, Mitk' ystävällinen voi kuningas Lähettää veljellensä. Jos ei heikkous, Jok' ikää seuraa, oisi hiukan hältä Ramua vähentänyt, niin hän itse Mitannut oisi maat ja meret, jotka Erottaa valtionne toisistansa, Nähdäkseen teitä, jota rakastaa — Niin sanoa hän käskee — hartahimmin Kaikista kruunupäistä valtiaista. LEONTES. Oi, veljeni, sa kunnon ystävä! Tuo vääryys, jonka sulle tein, se taaskin Mua kouristaa, ja nämä tervehdykset, Niin erin hartaat, omasta mua soimaa Hitaudestani. — Tervetullut meille Kuin kevät nurmikolle! Lisäks onko Pelottavan Neptunin julmuudelle — Ei, epäkohtelulle — alttiiks pannut Noin kalliin aarteen, tervehtääkseen miestä. Mi moisen vaivankaan ei väärtti, saati Tuollaisen hengen kaupan? FLORIZEL. Arvoherra, Hän Libyast' on. LEONTES. Missä Smalus uros Hallitsee pelvolla ja rakkaudella. FLORIZEL. Niin, sieltä, arvoherra, hänen luotaan, Jok' eronhetkell' itkusilmin tämän Julisti tyttärekseen. Sieltä meidät Suotuinen lounatuuli saattoi tänne Isäni käskyn täyttämään ja teitä Näin tervehtämään. Parhaan seurueeni Sisiliasta lähetin ma pois; Se matkall' on nyt Böhmiin ilmoittamaan Menestystäni Libyassa sekä Minun ja puolisoni onnellista Tuloa tänne. LEONTES. Ruttoaineist' ilman Peratkoot armon jumalat sen ajan, Mink' ootte täällä! Hurskas teill' ol' isä, Armosta rikas, jonka korkeutta, Vaikk' on se pyhä, loukannut ma olen; Vihainen taivas lapsettomaks siitä Mun tehnyt on; isänne teiss' on saanut Ansaitun armolahjan jumalilta, Hyveessä vertaisensa. Mikä onni, Jos minäkin nyt tyttären ja pojan Noin autuaina nähdä voisin! (Hovimies tulee.) HOVIMIES. Herra, Sanani uskomatont' ois, jos eivät Todisteet lähell' oisi. Teitä, herra, Mun kauttan' itse Böhmi tervehtääpi Ja vaatii vangitsemaan poikansa, Jok', arvons' unhottain ja tehtävänsä, Isänsä, toiveittensa luota karkas Ja paimentytön kanssa. LEONTES. Miss' on Böhmi? HOVIMIES. Kaupungissa; ma tulen hänen luotaan. Puhelen sekavaa, mut sitä vaatii Tää kumma sanomani. Hoviinne Kun riensi hän, — tuot' ihmeparikuntaa Vainoovan näytti — niin hän tiellä kohtas Tuon valhedaamin isän sekä veljen, Jotk' olivat tään nuoren prinssin kanssa Matkanneet maastaan. FLORIZEL. Mun Camillo petti, Min kunnia ja kunto näihin asti Säät kaikki kesti. HOVIMIES. Häntä nuhdelkaa, Hän kuninkaan on seurassa. LEONTES. Camillo? HOVIMIES. Camillo, niin; hänt' äsken puhuttelin. Nyt kuulustaa hän noita poloisia. Niin raukkainkaan ei vapisevan luulis: He polvistuvat, maata suutelevat, Kiroovat itseänsä joka sanaan. Korvansa tukkein Böhmi heille uhkaa Tuhannen surman surmaa. PERDITA. Isä parka! — Vakoilee meitä taivas; liittoamme Ei pyhittää se tahdo. LEONTES. Naimisissa? FLORIZEL. Ei, herra, vielä, eikä kenties koskaan; Kyll' ennen tähdet maata suutelevat, Kuin liittyy alhainen ja ylhäinen. LEONTES. Sanokaa, kuninkaanko tytär on hän? FLORIZEL. On, kun hän tulee vaimokseni kerta. LEONTES. Isänne kiireen tautta sangen myöhään Tuo kerta tullee. Surku mun on, surku, Kun menetitte hänen suosionsa, Johonka teidät velvollisuus sitoi; Myös sääli, ett'ei ole valittunne Niin rikas arvosta kuin kauneudesta, Ollakseen syyllä teidän. FLORIZEL. Rohkeutt', annas! Vaikk' onnetarkin, vihamieltä näyttäin, Meit' isän kanssa vainoisi, ei vois se Vähääkään muuttaa lempeämme. — Pyydän, Muistelkaa aikaa, jolloin te olitte Mun ikäiseni; niillä tuntein mua Nyt puolustakaa; pyynnöstänne isä Pois kalliimmankin heittää niinkuin lelun. LEONTES. Siis pyydän hältä kallist' armastanne, Kun hänest' on se lelu. PAULINA. Liiaks nuoruutt' On katseessanne; kuningattarenne Ois vielä kuukautt' ennen kuolemaansa Paremmin moisen katseen ansainnut Kuin tuo, mit' ihailette nyt. LEONTES. Juur' häntä Ma tällä katseell' aattelin. — (Florizelille.) Mut viel' en Pyyntöönne ole vastannut: nyt lähden Isänne luo; jos pyyteenne ei ole Liannut kunniaanne, olen niiden Ja teidän ystävä. Sen vuoks nyt lähden Tapaamaan häntä; seuratkaa, niin näette, Mitenkä onnistuu se. Tulkaa, prinssi. (Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Hovilinnan edustalla. (Autolycus ja muudan ylimys tulevat.)

AUTOLYCUS. Sanokaa, hyvä herra, olitteko saapuvilla, kun siitä kerrottiin.

1 YLIMYS. Olin saapuvilla, kun mytty avattiin, ja kuulin paimenvanhuksen kertomuksen, miten hän oli sen löytänyt. Sitten, lyhytaikaisen hämmästyksen jälkeen, käski hän meidän kaikkien lähteä huoneesta. Ainoastaan sen olin kuulevinani hänen sanovan, että hän oli lapsen löytänyt.

AUTOLYCUS. Minua ilahuttaisi tietää asian päätös.

1 YLIMYS. Minä vain vaillinaisesti voin tehdä asiasta selkoa; mutta ne muutokset, joita huomasin kuninkaassa ja Camillossa, olivat todellisia ihmetyksen ilmeitä; niin he toisiinsa tuijottivat, että minusta olivat silmäluomensa revähtää; heidän äänettömyytensä puhui, kaikki heidän liikkeensä puhuivat; he näyttivät siltä, kuin olisivat kuulleet maailman hukkuneen tai maailman pelastuneen. Valtaava heissä näkyi hämmästys; vaan tarkinkaan katselija, joka ei tiennyt muuta kuin mitä näki, ei olisi voinut sanoa, oliko siihen syynä ilo vai murhe, mutta toista tai toista se oli ylenmäärin.

(Toinen ylimys tulee.)

Tässä tulee mies, joka kenties tietää enemmän. Mitä uutta, Rogero?

2 YLIMYS. Ei muuta kuin ilotulituksia. Ennustus on käynyt toteen; kuninkaan tytär on löytynyt; sellainen joukko ihmeitä on tunnin kuluessa tullut ilmi, että arkkiviisujen tekijäkin joutuisi niistä ymmälle. Tuossa tulee Paulina rouvan hovimestari; hän voi kertoa teille lisää. —

(Kolmas ylimys tulee.)

Mitä nyt kuuluu, herra? Tuo uutinen, jota todeksi vakuutetaan, on niin vanhan tarinan kaltainen, että täytyy suuresti epäillä sen todenperäisyyttä. Onko kuningas löytänyt perillisensä?

3 YLIMYS. On varmaan, jos milloinkaan totuus on asianhaarain kautta selväksi tullut. Sen, minkä kuulette, vannoisitte nähneenne, niin yhtäpitävät ovat todistukset. Kuningattaren, Hermionen, vaippa — hänen helmikorunsa lapsen kaulassa — Antigonuksen kirjeet, paikalta löydetyt ja hänen tutulla käsialallaan kirjoitetut, — tytön majesteettisuus ja äidinnäköisyys — hänen ylevä olentonsa, joka on enemmän syntyperän kuin kasvatuksen hedelmä, — ja monet muut seikat todistavat ylen varmaksi, että hän on kuninkaan tytär. Näittekö molempien kuningasten yhtymisen?

2 YLIMYS. En.

3 YLIMYS. Olette siis jäänyt osattomaksi näystä, joka pitää nähdä ja jota ei voi kertoa. Siinä olisitte nähnyt toisen ilon toista kaunistavan; niin ja siten, että suru näytti itkevän sitä, että täytyi jättää heidät hyvästi, sillä heidän ilonsa kahlasi kyyneleissä. Siinä silmin taivasteltiin, siinä käsin hosuttiin ja kasvoja väänneltiin, jotta heidät saattoi vain tuntea vaatteista eikä muodosta. Kuninkaamme, joka oli ilon-innoissaan löydettyään tyttärensä, huusi, ikäänkuin ilo yht'äkkiä olisi tappioksi muuttunut: "Ah, sun äitisi, sun äitisi!" Sitten hän pyytää Böhmiltä anteeksi, sitten halailee vävypoikaansa, sitten melkein kuoliaaksi kuristaa tyttärensä syleilyksillään; sitten kiittää paimen vanhusta, joka siinä seisoo niinkuin vanha, lahistunut kaivonvipu ennenmuistoisilta ajoilta. En ole ikänäni kuullut puhuttavan senkaltaisesta yhtymisestä; se hervaisee kertomuksen sitä seuraamasta ja tekee kaiken kuvailun mahdottomaksi.

2 YLIMYS. Mutta miten kävi Antigonuksen, joka lapsen täältä saattoi pois?

3 YLIMYS. Sekin tuntuu vanhalta tarinalta, jolla aina riittää kertomista, vaikka nukkuisikin usko ja kaikki korvat olisivat lummessa. Hänet karhu repi palasiksi; sen todistaa lampurin poika, jonka sanan taas oikeaksi vahvistaa ei ainoastaan hänen yksinkertaisuutensa, — joka näyttää olevan suuri, — vaan myöskin niistinliina ja sormukset, jotka Paulina tuntee Antigonuksen omiksi.

1 YLIMYS. Mihin sitten laiva joutui ja hänen seuralaisensa?

3 YLIMYS. Haaksirikkoon, samassa tuokiossa kuin heidän herransa kuoli, ja lampurin pojan silmäin edessä; niin että kaikki välikappaleet lapsen surmille panossa ihan silloin katosivat, kuin se löydettiin. Mutta oi, mikä jalo taistelu ilon ja surun välillä Paulinan mielessä! Toinen silmä maahan laskeuneena, että oli kadottanut puolisonsa, toinen taivaaseen kohouneena, että ennustus oli toteen käynyt. Hän nosti prinsessan maasta ja sulki hänet syliinsä niin lujasti, kuin olisi aikonut sydämmeensä hänet kiinnittää, jottei vain uudestaan häntä kadottaisi.

1 YLIMYS. Tämä suurenmoinen kohtaus ansaitsi kyllä kuningasten ja ruhtinasten katsomista, sillä sellaisethan sitä näyttelivät.

3 YLIMYS. Mutta liikuttavinta kaikesta, ja joka yritti saada minunkin silmäni onkeensa — veden se niistä sai, vaan ei kalaa — liikuttavinta oli nähdä, kerrottaessa kuningattaren kuolemasta ja tavasta, miten hän sortui — kuningas kauniisti sen tunnusti ja sitä valitteli — kuinka sen kuuleminen syvästi koski tyttäreen, kunnes, toisesta tuskan ilmauksesta toiseen, hän vihdoin, voikahtaen, itki, niin sanoakseni, verta, sillä totta on, että minun silmäni itkusta veristyivät. Kivenkovuisinkin sydän siinä muutti karvaa; toiset pyörtyivät, kaikki olivat syvästi murheelliset. Jos koko maailma olisi voinut sen nähdä, niin olisi voihkina ollut yltä yleinen.

1 YLIMYS. Ovatko he palanneet hoviin?

3 YLIMYS. Eivät. Kun prinsessa kuuli puhuttavan äitinsä vartalokuvasta, joka on Paulinan tallessa, — jota teosta on monta vuotta tehty ja jonka vasta äskettäin suuri italialainen maalari, Julio Romano, on valmiiksi saanut, mies, joka, jos hän itse olisi ikuinen ja voisi puhaltaa henkeä teoksiinsa, riistäisi luonnolta kaikki kannattajat, niin täydellisesti hän sitä jäljittelee; hän on Hermionen tehnyt niin Hermionen näköiseksi, että — niin sanotaan — voisi häntä puhutella ja jäädä odottamaan vastausta; sinne he nyt, rakkautta ahnaillen, kaikki ovat menneet, ja aikovat siellä illastaakin.

2 YLIMYS. Arvelin kyllä, että hänellä siellä oli jotakin tärkeätä tekeillä, sillä Hermionen kuoleman jälkeen hän on salaa kahdesti tai kolmasti päivässä käynyt tuossa syrjäisessä asuinmajassa. Mennäänkö mekin sinne ottamaan osaa muiden iloon?

1 YLIMYS. Kenpä sieltä jäisi pois, jolla on lupa päästä sinne? Jokainen silmänräpäys voi synnyttää jonkun uuden ilon; me olemme omasta tiedostamme välinpitämättömät, jos jäämme pois. Menkäämme siis!

(Kaikki kolme ylimystä menevät.)

AUTOLYCUS. Jos minussa nyt ei olisi tahran tähdettä entisestä elämästäni, niin tulvimalla niitä ylennyksiä sataisi päälleni. Minähän tuon vanhuksen ja hänen poikansa saatoin prinssin tykö laivaan; kerroin hälle, mitä olin kuullut heidän puhuvan mytystä, enkä tiedäkään, mitä kaikkea; mutta hän oli silloin niin suunnattomasti ihastunut lampurin tyttäreen, — sillä siksi hän häntä yhä luuli, — joka alkoi tulla kovin merikipeäksi; ja kun hänen omakaan tilansa ei ollut paljoa parempi, ja tuota kauheata ilmaa yhä kesti, niin jäi koko salaisuus selvittämättä. Mutta se on minulle yhdentekevää; sillä vaikkapa olisinkin tämän asian päivän valoon saattanut, niin ei se olisi minun huonoja asioitani paljonkaan parantanut. — Tuossahan nuo tulevat, joille olen hyvää tehnyt vastoin tahtoani, ja esiintyvätpä jo onnensa kukoistuksessa.

(Vanha ja nuori paimen tulevat.)

VANHA PAIMEN. Niin, poikani, minä en enää saa lapsia, mutta sinun poikasi ja tyttäresi syntyvät kaikki aatelismiehinä.

NUORI PAIMEN (Autolycukselle). Kah, hyvää päivää, herra' Te taannoin epäsitte taistella kanssani siksi, ett'en ollut synnynnäinen aatelismies. Näettekö nämä vaatteet? Sanokaa, ett'ette näe, ja pysykää luulossanne, ett'en ole synnynnäinen aatelismies; mutta yhtä hyvä olisi sanoa, että nämä vaatteet ei ole synnynnäisiä aatelismiehiä. Sanokaa minua valehtelijaksi; tehkää se, niin saatte nähdä, olenko synnynnäinen aatelismies.

AUTOLYCUS. Minä tiedän, herra, että nyt olette synnynnäinen aatelismies.

NUORI PAIMEN. Niin, ja olen se ollut joka aika jo neljä tuntia sitten.

VANHA PAIMEN. Niin myös minä, poikaseni.

NUORI PAIMEN. Niin myös te. Mutta minä olin synnynnäinen aatelismies ennen isääni, sillä kuninkaan poika paiskasi minulle kättä ja sanoi minua veljeksi; ja sitten ne molemmat kuninkaat sanoivat isääni veljeksi; ja sitten prinssi, veljeni, ja prinsessa, sisareni, sanoivat isääni isäksi; ja sitten me itkettiin; ja ne olivat ensimmäiset aateliskyyneleet, joita ikänä olemme vuodattaneet.

VANHA PAIMEN. Jos elää saamme, poikaseni, vuodatamme niitä paljon enemmän.

NUORI PAIMEN. Niin kyllä; olisipa muuten sula onnettomuus, kun nyt olemme tulleet niin rankilliseen asemaan.

AUTOLYCUS. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikki, mitä olen rikkonut teidän ylhäisyyttänne vastaan, ja pyydän myöskin, että puhuisitte hyvää minun puolestani prinssille, minun herralleni.

VANHA PAIMEN. Tee se, poikani; meidän pitää olla jaloja nyt, kun olemme jalosukuisia.

NUORI PAIMEN. Lupaatko elämäsi parantaa?

AUTOLYCUS. Lupaan, teidän armonne luvalla.

NUORI PAIMEN. Kättä sen päälle! Minä vannon prinssille, että sinä olet yhtä rehellinen ja kelpo mies kuin mikään böhmiläinen suinkin.

VANHA PAIMEN. Sano se vaan, mut älä vanno.

NUORI PAIMEN. Mitä? Enkö vannoisi nyt, kun olen aatelismies? Moukat ja poroporvarit sanokoot, minäpä vannon.

VANHA PAIMEN. Mutta jos se on väärää.

NUORI PAIMEN. Olkoon vaikka kuinka väärää, kelpo aatelismies voi sen vannoa ystävänsä tähden: — ja minä vannon prinssille, että sinä olet rohkea ja näppeä mies ja ett'et juo itseäsi humalaan, vaikka hyvin tiedän, ett'et ole mikään rohkea ja näppeä mies ja että juotkin itsesi humalaan; kuitenkin sen vannon, ja toivoisin, että tulisit rohkeaksi ja näppeäksi mieheksi.

AUTOLYCUS. Tahdon koettaa, voimieni mukaan.

NUORI PAIMEN. Kaikin mokomin koeta tulla rohkeaksi mieheksi. Jos en ihmettele, kuinka sinä uskallat juoda itsesi humalaan, vaikk'et olekaan rohkea mies, niin älä koskaan minua usko. — Kuulkaa! Kuningas ja prinssit, koko meidän sukumme, menevät nyt katsomaan kuningattaren kuvaa. Tule kanssamme, me tahdomme sinua suosia.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Sali Paulinan asunnossa. (Leontes, Polyxenes, Florizel, Perdita, Camillo, Paulina, hoviherroja ja seuralaisia tulee.) LEONTES. Paulina, jalo nainen, minkä lohdun Sult' olen saanut! PAULINA. Armollinen herra, Hyv' oli aikeeni, jos erehdyinkin. On täysin palkittu mun hyvät työni. Mut että te, kuninkaat kruunupäät. Ja vallanperijänne, nämä nuoret, Suvaitsette mun majahani tulla, On liikaa armoa, jot' eläissäni En ehdi koskaan maksaa. LEONTES. Oh, Paulina, Sua kunnioitus häirii. Tulimme nyt Kuningattaren kuvaa katsomaan. Mont' esinettä hauskaa, harvinaista Salissas ihailimme; mut ei nähty, Mit' innoin halaa tyttäreni nähdä, Äitinsä kuvaa. PAULINA. Niinkuin eläissänsä Hän oli verraton, niin, luulen, voittaa Kuvansa kuollut kaikki, mit' on nähty Tai ihmiskäsin tehty; siksi pidän Sit' erillään. Täss' on se: siinä elo Niin eläväks on mukailtu, kuin koskaan Voi uni mukaella kuolemaa. Katselkaa vain, ja ihmetelkää! — (Paulina vetää syrjään esiripun, niin että Hermionen vartalokuva tulee näkyviin.) Vait'olonne ma ymmärrän: se paras On ihmetyksen ilme. Sanokaahan: — Kuningas, ensin te: se eikö ole Näköinen, mitä? LEONTES. Hänen ryhtins' aivan! Mua toru, kallis kivi; silloin sanon: Hermione olet; ei, ei, hän sä olet, Jos et sa toru: niin hän oli hellä Kuin laps ja taivaan armo. — Mut, Paulina, Hermione noin kurttuinen ei ollut, Noin vanha ei kuin tuo. POLYXENES. Ei likimainkaan. PAULINA. Sit' ihmeempi on taiteilijan taito. Eteenpäin siirtyin kuusitoista vuotta, Hän kuvaa hänet niin, kuin nyt hän eläis. LEONTES. Ja voisikin nyt elää, yhtä paljon Lohduksi mulle, kuin nyt sydäntäni Tuo näkö kaivelee. Oi, noin hän seisoi Elävän ylevänä — lämmin elo Nyt tuoss' on kylmä — kun hänt' ensin kosin. Hyi, häpeän; mua kivi eikö soimaa, Ett' olen minä kovempi kuin se? Kuninkaallinen patsas, tenhovoimaa On suuruudessasi; taas esiin loihdit Mun syntini ja elinnesteet imet Sä tyttärestäsi, jok' ihmetyksest' On kivettynyt hänkin. PERDITA. Sallikaatte — Sit' älkää taiaks luulko — että tässä Nyt polvistun ja siunausta anon. — Oi, äiti, kallis kuningatar, joka Elosi päätit, kun sen aloin minä, Ojenna kätesi mun suudellani. PAULINA. Anteeksi! Patsas vast' on pystytetty, Ei värit vielä kuivat. CAMILLO. Syvään, herra, On suru teissä juurtunut, kun sit' ei Kuustoista ole talvea ja kesää Pois voinut puhaltaa tai kuivata. Niin kauan tuskin mikään ilo elää, Ja suru surmannut ois itsens' aikaa. POLYXENES. Veli hyvä, se jok' oli tähän syypää, Häll' olkoon valta ottaa murheest' osaa Niin runsaasti kuin tahtoo. PAULINA. Jospa oisin Tuon arvannut, ett' tämä kuva parka Noin teihin koskis — sillä mun on kivi — En sit' ois näyttänyt. LEONTES. Sit' älä peitä. PAULINA. Sit' ette katsella saa enää; vihdoin Te luulette sen liikkuvan. LEONTES. Seis! Älä! Kas, surma olkoon, minust' eikö se jo — Ken on sen tehnyt? — Veli, katsokaa, Se eikö hengitä, ja lämmin veri Sen suoniss' eikö virtaa? POLYXENES. Taitoteos! Sen huulillahan elo lämmin läikkyy. LEONTES. Ja silmäin loistossa on välähdystä. Noin voiko taide eksyttää? PAULINA. Sen peitän; Kuningas on jo suunniltaan; hän vihdoin Sen luulee elävän. LEONTES. Paulina, näin Mun kaksikymment' anna vuotta luulla. Ei kaiken mailman äly voita tätä Hulluuden suloisuutta. Älä peitä. PAULINA. Mua surettaa, ett' teitä näin ma kiusaan; Kiduttaa voisin vieläkin. LEONTES. Oi, tee se; Kidutus tuo on maultaan niin maire Kuin makein lemmen juoma. — Yhä tuntuu Kuin henki tuosta huokuis. Hieno taltta, Kun kiveen veistää hengen! Ilkuttenko, Jos häntä suutelen? PAULINA. Ei, herran tähden; Huulillaan kostea on puna vielä; Sen tärväis suutelu, ja maaliin itse Te tulisitte. Peitänkö ma kuvan? LEONTES. Ei vuoteen kahteenkymmeneen. PERDITA. Sen ajan Minäkin tässä katselisin tuota. PAULINA. Nyt joko huone jättäkäätte, taikka Varokaa vielä suurempata kummaa. Jos voitte sietää sen, niin laitan, että Tuo kuva liikkuu, astuu päin ja teitä Kätehen tarttuu; mutta silloin luullaan — Min kiellän minä — että paholaisen Liitossa olen. LEONTES. Anna hänen tehdä Jos mitä, tyynnä katson; puhua Jos mitä, tyynnä kuulen; yhtä helppo On antaa hänen puhua kuin käydä. PAULINA. Mut siihen vaaditahan valpas usko. — Nyt hiljaa, kaikki; se, ken luulee, että Tää luvatont' on taikaa, poistukoon. LEONTES. No, jatka; täält' ei kukaan liikahdakaan. PAULINA. Herätä hänet, soitto! — (Soitantoa.) Nyt on aika; Nyt heitä kivetykses; astu alas; Näkijät kaikki hämmästykseen saata. Ma hautas umpeen luon; no, tule, riennä; Tuonelle jätä jäykkyytes, sun sieltä Elämän ilo pelasti. — Te näette. Hän liikkuu. (Hermione astuu alas jalustalta.) Älkää peljästykö: tämä On yhtä hurskasta, kuin taikanikin On luvallista. Pois hänt' älkää syöskö, Ennenkuin taas hän kuolee; muuten hänet Tapatte kahdesti. No, kättä hälle! Kositte häntä, kun hän oli nuori. Nyt vanhana hän kosii. LEONTES (syleillen häntä). Hän on lämmin! Jos taikaa tää, se yht' on luvallista Kuin syöntikin. POLYXENES. Hän miestään syleilee. CAMILLO. Kapuvi kaulaan. Elossa jos on hän, Niin puhukoon hän myös. POLYXENES. Niin, ilmi tuokoon, Miss' elänyt hän on ja miten päässyt On kuolon kourista. PAULINA. Jos kerrottaisi, Ett' elää hän, niin sitä nauraisitte Kuin vanhaa tarinaa; mut nyt sen näette, Vaikk' ei hän vielä puhu. Malttakaa. — Välittäjäksi, neiti! Polvistukaa Ja siunaust' äidiltänne anokaa. — Huomatkaa, rouva: Perdita on löytty. (Perdita polvistuu Hermionen eteen.) HERMIONE. Jumalat, alas meihin katsokaa, Ja armon pyhät maljat vuodattakaa Mun tyttäreni päähän! — Kerro, lapsi. Mitenkä pelastuit? Miss' olet ollut? Kuink' isäs hoviin löysit? Tiedä, että, Kun kertoi Paulina, ett' oraakeli Sun elämisestäsi toiveit' antoi, Sua odottelin täällä. PAULINA. Tuosta toiste; Ilonne muuten häiriintyy, kun muutkin Kysellä tahtoisivat. — Yhteen menkää Te, miekot voiton saajat. Hurmauksenne Levitköön kaikkiin. Minä, vanha kyyhky, Oksalle lennän kuivalle, ja siinä Eloni loppuun itken puolisota Ijaksi kadonnutta. LEONTES. Ei, Paulina; Sa minult' olet miehen saapa, niinkuin Sinulta minä vaimon sain; niin oli Valalla sovittu. Sin' olet löynnyt Mun omani, vaan kuinka, sit' en tiedä; Näin hänet kuollehena, niinkuin luulin, Ja monet rukoukset suotta luin Ma hänen haudallansa. Kaukaa en Sinulle etsi kelpo puolisota — Ma tunnen hänen mielensä — Camillo, Tuo ota käsi; kunnias ja kuntos On täysin taattu, ja sen vahvistamme Me, kaksi kuningasta. — Lähtekäämme. (Hermionelle.) Kuin? — Katso veljeämme! — Anteeks suokaa, Ett' epäluuloin pyhät katsehenne Ma myrkytin! — Kas, tuossa vävysi, Kuninkaan poika, joka taivaan tahdost' On tyttäresi ylkämies. — Paulina, Vie meidät jonnekin, miss' ystävyksin Kysellä saamme, kertoilla, mit' osaa On kukin näytellyt sen pitkän ajan, Mink' eross' olimme. Niin, rientäkäämme. (Poistuvat.)