TURHAA LEMMEN TOUHUA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1910.

Näytelmän henkilöt:

FERDINAND, Navarran kuningas.
BIRON, |
LONGAVILLE, | kuninkaan seuruetta.
DUMAINE, |
MERCADE, | Ranskan prinsessan seuruetta.
BOYET, |
DON ADRIANO DE ARMADO, espanjalainen.
Sir NATHANAEL, pastori.
HOLOFERNES, koulunopettaja.
PÖLLÖ, konstaapeli.
KALLO, talonpoika.
TIISA, Armadon kantapoika.
Metsänvartija.
Ranskan prinsessa.
ROSALIINA, |
MARIA, | prinsessan hovineitsyitä.
KATARIINA, |
JAQUENETTA, talonpoikaistyttö.
Virkamiehiä ja muita kuninkaan ja prinsessan seuralaisia.

Tapaus: Navarrassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Navarra. Puisto kuninkaanlinnan edustalla.
(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat.)
KUNINGAS.
Se maine, jota elo tavoittaa,
Saa vaskikirjoiss' elää haudoillamme,
Somentain meitä kalman rumentaissa,
Jos korpin-ahnaan ajan uhalla
Sen kunnian voimme elämässä ostaa,
Mi kuolon tuiman odan tylsentää
Ja perinnöks suo meille ijäisyyden.
Siis, uljaat urhot, — uljait' olette,
Kun sotaa käytte omaa hehkua
Ja mailman koko himolaumaa vastaan —
Lujana pysyy viime säädöksemme:
Navarra tulee mailman ihmeeksi,
Hovimme pikku-akatemiaksi
Ja tyynen mietiskelyn tyyssijaksi.
Te kolme, Longaville, Biron, Dumaine,
Vannoitte kanssain elää kolme vuotta
Kuin koululaiset tämän ohjeen mukaan,
Jonk' olen tähän paperille pannut.
Jo valan teitte, nyt vain nimet alle,
Jott' omin käsin kunniansa kumois
Se, joka tästä rikkoo rahdunkaan.
Yht' uljaasti nyt allekirjoittakaa,
Kuin vannoitte, jott' oisi vala vakaa.
LONGAVILLE.
Sen teen, se kolmen vuoden vain on paasto;
Jos ruumis kärsiikin, niin juhlii sielu.
Suur' vatsa — tyhjät aivot! Herkkusuu
Kyll' ihraa saa, mut äly surkastuu.
DUMAINE.
Lihaansa kurittaa Dumainekin tahtoo;
Tään mailman raa'at himoaineet heittää
Hän raa'an mailman palkkaorjille.
Komeus, lempi, rikkaus nyt on mennyt,
Ma viisauden mailla elelen nyt.
BIRON.
Voin noiden lupaukseen yhdistyä
Vain siinä, mitä olen vannonut,
Siis, kolme vuotta täällä opiskella.
Mut tuossa mont' on muuta kovaa kohtaa;
Kuin: ettei saa sill' aikaa naista nähdä,
— Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —
Ja syömätt' olla yksi viikonpäivä
Ja muinakin vain kerran ruokailla,
— Niin toivoakseni ei säännöiss' ole —
Ja öisin nukkua vain kolme tiimaa
Ja päivin vähääkään ei uinahtaa —
Minä kun kiltist' aina yöni nukun,
Lisäten yöhön vielä puolen päivää —
Niin toivoakseni ei säännöiss' ole.
Kovalle ottaa tää: ei nähdä naista,
Paastoilla, oppia eik' unta maistaa.
KUNINGAS.
Mut teitte valan tehdä kaiken sen.
BIRON.
Ei, anteeks suokaa, sit' en tehnyt, en;
Tääll' olla lupasin vain kolme vuotta
Ja teidän kanssa opiskella suotta.
KUNINGAS.
Sen vannoitte ja kaiken muunkin näin.
BIRON.
Ma vannoin "niin" ja "ei" vain pilan päin.
Mut mikä siit' on hyöty? — soisin tietää.
KUNINGAS.
Se tietää, mit' ei muuten saisi tietää.
BIRON.
Mik' arkiälyltäkö salaan jää?
KUNINGAS.
Niin, opin taivainen on palkka tää.
BIRON.
No, semmoinen on opiskelu hupa,
Kun tietää saa, mit' ei ois muuten lupa,
Kuin esimerkiks, miss' on hyvä syödä,
Kun syömingit on kiellettyä työtä,
Tai miss' on soma tyttö verraton,
Kun tytöt ei lie arkiälyn alaa,
Tai miten välttää kiusallista valaa
Lupaustaan rikkomatta, — tuo jos on
Opinnon hyöty, niin kuin totta lie,
Niin siihen, mit' ei tiedä, tieto vie,
Ja silloin vannon: paras opin tie.
KUNINGAS.
Tuo opintomme tuiki turmeleisi
Ja turhaan iloon ajatukset veisi.
BIRON.
Kaikk' ilot turhat on, mut turhin aivan
Se, joka vaivan palkaks tuo vain vaivan
Mies vaivoin kirjoistansa tutkaisee
Totuuden valoa; sill' aikaa hältä
Lumeillaan totuus näön huikaisee,
Vie valon valo valon-etsijältä;
Ennenkuin valon löytää pimeässä,
On omain silmäin valo menemässä.
Ei, suuremman se huvin silmä saa,
Jos silmään kauniimpaan se katsahtaa;
Jos näin se huikeneekin, uuden palon
Saa silmästä, jok' otti siltä valon.
On viisaus niinkuin kirkas aurinko:
Sit' ei saa julkein silmin tutkiskella;
On pieni kirjatoukan tuotanto:
Vain pöyhkeilyä lainaverhoimella.
Nuo tähtitaivaan kummit maalliset,
Jotk' ovat nimitelleet tähtilöitä,
Ei enemp' arvostaa voi valoöitä
Kuin tavalliset arki-ihmiset.
Ken paljon tietää, turhaa taakkaa kantaa;
Jokainen kummi osaa nimen antaa.
KUNINGAS.
Kuink' oppineesti oppia hän manaa!
DUMAINE.
Opillaan yksin loistaa, muill' ei sanaa.
LONGAVILLE.
Hän ruuhkan säästää, mutta viljan lanaa.
BIRON.
Jo joutuu kesä: muna huutaa kanaa.
DUMAINE.
S'ei sovi tähän.
BIRON.
Hyvin tällä erää.
DUMAINE.
Ei siinä pontta.
BIRON.
Mut on sentään perää.
KUNINGAS.
Biron on niinkuin kade hallan pesä,
Tuhota kevään esikoiset sois.
BIRON.
Niin, mutta miksi pöyhkeilisi kesä,
Ennenkuin lauluun syytä linnull' ois?
Ken keskoisesta lapsest' ilakoisi?
Ken jouluks toivois ruusuja? Ken voisi
Lumia nähdä Vapun hemmuissa?
Ei, joka asiall' on aikansa.
Opinnot teilt' on jääneet: yli katon
Kuljette, vaikk' on ovi sulkematon.
KUNINGAS.
Hyvästi, Biron! Joudat menemään.
BIRON.
Ei, kuningas; tein valan että jään.
Vaikk' opittomuutt' enemmänkin lienen
Nyt puoltanut, kuin puoltaa voisitte
Tuot' enkeliä tiedettänne te,
Niin toki valani ma pitää tiennen:
Jään tänne kolme vuotta kitumaan.
Tuon paperin ma lukeako saan?
Nimeni piirrän, vaikk' ois siinä mitä.
KUNINGAS.
Näin säilyt häpeästä; sanas pidä.

BIRON (lukee). "Item, ettei yksikään nainen saa tulla hoviamme peninkulmaa lähemmäksi." — Onko niin kuulutettu?

LONGAVILLE. On neljä päivää sitten.

BIRON. Entä rangaistus? (Lukee.) "Kielensä menettämisen uhalla." — Kuka sen rangaistuksen on keksinyt?

LONGAVILLE.
Minä ehdotin sen siksi.
BIRON.
Ja, hyvä herra, miksi?
LONGAVILLE.
Se ankaraks on tehty pelätiksi.
BIRON.
Ja kaiken höyliyden sortimiksi.

(Lukee.) "Item, jos joku tavataan näiden kolmen vuoden aikana naista puhuttelemasta, niin on hän vikapää kaikkeen julkiseen häväistykseen, mitä muu hovi suinkin hänelle keksiä saattaa." —

Pian itse rikotte tuon säädöksenne;
On Ranskan maalta, niinkuin tiedätten,
Kuninkaan tytär tullut pateillenne —
Sorea tyttö, majesteettinen.
Isänsä, sairas, rampa, vuoteen oma,
Guiennen tahtois vapaaks lunastaa;
Siis, joko on tuo säädös joutavaa,
Tai tuli suotta tänne impi soma.
KUNINGAS.
Tuon unhotin. Nyt mikä neuvoks onkaan?
BIRON.
Niin, noin se oppi aina ampuu honkaan;
On kärkäs sille, mitä mieless' itää,
Mut unhottaapi, mitä tehdä pitää;
Ja halunsa kun saa, kun voittaa linnan,
Taas pois sen myy, jost' antoi kalliin hinnan.
KUNINGAS.
Tuon säännön suhteen täytyy tehdä lakko;
On hänen majoittamiseensa pakko.
BIRON.
Tuo pakko vielä panee kuninkaan
Valansa tuhannesti rikkomaan.
Jok' ihmisess' on haluja, mut tarmo
Ei niitä hillitse, vaan yksin armo.
Jos rikon valani, niin tuohon sanaan
Ma vetoan ja pakon esiin manaan. —
Nyt allekirjoitan nuo määräykset; (Kirjoittaa.)
Mut niistä pienimmänkään pykälän
Ken rikkoo, saakoon iki-häpeän.
On mulla niinkuin muilla viettelykset,
Mut toivon että, vaikka emminkin,
Valassa minä pysyn kauimmin.
Mut huviako saamme olla vailla?
KUNINGAS.
No, emme. Tiedättehän, näill' on mailla
Mies Espanjasta, hieno keikari,
Uusimman mailmanmuodin noudattaja,
Ja aivot oikein korupuheen paja;
Mies, joka oman kielens' säveliin
On mieltynyt kuin mihin hurmataikaan;
Tapojen mies, jonk' arvostelemiin
Vedotaan, kun saa säännöt riitaa aikaan;
Tuo oikun laps, Armado nimeltään,
Hän jouto-aikoinamme pöyhkeissään
Jytyää meille tummast' Espanjasta
Ja monest' urhost' ammoin kuuluisasta.
En tiedä, saako teidät suostumaan,
Mut mua miellyttää hän valheillaan.
Hänestä hovilaulajan ma saan.
BIRON.
Armado mies on aivan suurenmoinen:
Uuspankki urho, muodin esikoinen.
LONGAVILLE.
Kun hän on huvinamme Kallon kanssa,
Niin kuluu kolme vuotta solkenansa.

(Pöllö, kirje kädessä, ja Kallo tulevat.)

PÖLLÖ. Mikä on herttuan oma persoona?

BIRON. Tämä tässä, poikaseni. Mitä tahdot?

PÖLLÖ. Minä itse etustan hänen omaa persoonaansa, sillä minä olen hänen korkeutensa konstapeli, mutta tahtoisin nähdä hänen oman persoonansa lihassa ja veressä.

BIRON. Tässä hän on.

PÖLLÖ. Signor Arma — Arma — sanoo terveisiä. Täällä on konnuutta tekeillä. Tässä kirjeessä on siitä enemmän.

KALLO. Sen sisälmys koskee vähän niinkuin minua.

KUNINGAS. Kirje upi-uljaalta Armadolta!

BIRON. Kuinka vähän siinä olkoonkin sisällystä, niin toivon Jumalaan, että sanat ainakin ovat suuret.

LONGAVILLE. Suurisanainen vähävarainen! Jumal' antakoon meille kärsivällisyyttä!

BIRON. Kuulemaanko vai hillitsemään nauruamme?

LONGAVILLE. Kuulemaan kiltisti ja nauramaan siivosti, tai pidättymään kummastakin.

BIRON. Niin oikein. Sen mukaan, miten esityksen parsi kohottaa meitä iloisuuden parsille.

KALLO. Asia koskee minua, herra, sen mitä se koskee Jaquenettaa. Sillä tapaa, että minut tavattiin teoksiltani.

BIRON. Millä tapaa?

KALLO. Tapa ja muoto oli seuraava, näin ikään: minä tapasin hänet linnantapaisessa, istuin hänen kanssaan renkunmuotoisella ja seurasin häntä puistoon, jossa meidät tavattiin; joka kaikki yhteensä on tapa, muoto ja seuraus. Mitä muuten tapaan tulee, niin on kai tapana että mies puhuttelee naista; ja mitä muotoon tulee, — jossakin muodossa.

BIRON. Entä seuraus?

KALLO. Niin seuraus on kai selkäsauna. Jumala varjelkoon oikeutta!

KUNINGAS. Tahdotteko nyt tarkkaavasti kuunnella tätä kirjettä?

BIRON. Kuuntelemme kuin oraakkelia.

KALLO. O, Raakelia se lihallinen ihminen kuulee.

KUNINGAS (lukee). "Suuri majesteetti, taivaslaen sijaishallitsija, Navarran yksinhallitseva itsevaltias, sieluni maallinen Jumala ja ruumiini elatuspatruuna", —

KALLO. Ei vielä sanaakaan Kallosta!

KUNINGAS. "Näin se on". —

KALLO. Olkoon vain; mutta jos hän sanoo, että näin se on, niin on hänen totuudenrakkautensa vähän niin ja näin. —

KUNINGAS. Rauha!

KALLO. — Olkoon minun ja jokaisen kanssa, joka ei tohdi tapella.

KUNINGAS. Ei sanaakaan!

KALLO. — Muiden ihmisten salaisuuksista, sitä pyytäisin.

KUNINGAS. "Näin se on: korpinkarvaisen melankolian ahdistamana suljin mustanraskaan mieleni sinun terveyttätuottavan ilmasi terveellisen lääkityksen huomioon, ja, niin totta kuin olen aatelismies, päätin mennä jaloittelemaan. Aika, milloin? Kuudennen hetken vaiheella, milloin karja parhaillaan palkii, linnut parhaillaan nokkivat ja ihmiset istahtavat nauttimaan sitä ravintoa, jota sanotaan illalliseksi. Se, mitä tulee aikaan, milloin. Nyt perus, millä; tarkoitan, millä kävelin: se oli sinun niin kutsuttu puistosi. Sitten paikka, missä; tarkoitan, missä kohtasin tuon riettaan ja perin takaperoisen tapauksen, joka lumivalkeasta kynästäni irroittaa sen ebenholtsin-karvaisen musteen, jota tässä katselet, silmäät, tarkastat ja näet. Mutta mitä tulee paikkaan, missä, niin se on idänpuoleista pohjoista itäpohjaa kohti tuon sinun kummallisesti kiemuroivan puistosi läntisestä kolkasta; siellä näin tuon halpamielisen tolvanan, tuon sinun iloisuutesi alhaisen kivennuoliaisen", —

KALLO. Minut!

KUNINGAS. — "Tuon oppimattoman vähätietoisen sielun". —

KALLO. Minut!

KUNINGAS. — "Tuon typerän vasallin". —

KALLO. Aina vain minut!

KUNINGAS. — "Joka, muistaakseni, on nimeltään Kallo". —

KALLO. Minä, niin!

KUNINGAS. — "Seuranaan ja seuralaisenaan, vastoin vahvistetuksi julistettua sääntöäsi ja kieltolakiasi, tuommoinen — tuommoinen — oo! tuommoinen — minua hirvittää sanoa, mimmoinen" —

KALLO. Naikko.

KUNINGAS. — "Tuommoinen isoäitimme Eevan lapsi, feminiini, tai, jotta suloälysi sen paremmin käsittäisi, nainen. Hänet minä — niinkuin iki-arvoisa velvollisuuteni kehoittaa — lähetän sinun tykösi saamaan ansaitun rangaistuksen, suloarmosi palvelijan Antti Pöllön kautta, miehen, jolla on hyvä maine, käytös, ryhti ja arvo."

PÖLLÖ. Minä se olen, luvalla sanoen; minä olen se Antti Pöllö.

KUNINGAS. "Mitä tulee Jaquenettaan — niin on nimeltään se heikompi astia, jonka tapasin tuon vasta sanotun tolvanan kanssa, — niin säilytän häntä kuin lakisi vihan astiaa ja pienimmästä suloviittauksestasi olen jättävä hänet oikeuden käsiin. Kaikella täydellisimmällä, alamaisimmalla, sydäntä sytyttävimmällä velvollisuuden innolla sinun Don Adriano de Armado."

BIRON. Se ei ollut niin hyvää kuin odotin, mutta kuitenkin parasta mitä olen kuullut.

KUNINGAS. Niin kyllä, huonoimmasta parasta. — Mutta kuules, poikaseni, mitä sanot sinä tästä?

KALLO. Minä tunnustan naikon.

KUNINGAS. Oletko kuullut julistusta?

KALLO. Tunnustan, että olen paljonkin siitä kuullut, mutta vähän pannut siihen huomiota.

KUNINGAS. Julistettiin vuosi vankeutta sille, joka tavattaisiin naikon kanssa.

KALLO. Minua ei ole tavattu semmoisen kanssa; se oli mamselli.

KUNINGAS. Hyvä; julistuksessa sanottiinkin: mamselli.

KALLO. Ei se ollut mamsellikaan; se oli neitsyt.

KUNINGAS. Sekin sanankäänne oli huomioon otettu; julistuksessa sanottiin: neitsyt.

KALLO. Jos asia niin päin kääntyy, niin kiellän hänen neitsyytensä; minut tavattiin tytön kanssa.

KUNINGAS. Se tyttö ei sinua suurinkaan auta.

KALLO. Auttaa se tyttö sentään jossakin asiassa.

KUNINGAS. Julistan sinulle tuomiosi: sinun tulee paastota viikon päivät vedellä ja leivällä.

KALLO. Mieluummin rukoilisin kuukauden päivät lammaspaistin ja lihaliemen ääressä.

KUNINGAS.
Ja don Armadon vartijakses saat. —
Hänelle hänet jätä, lord Biron. —
Nyt, hyvät herrat, täyttämähän se,
Mink' äsken vakavasti vannoimme.
(Kuningas, Longaville ja Dumaine menevät.)
BIRON.
Min' annan pääni hatturähjäsestä,
Ett' ei nuo lait ja valat kauan kestä. —
No, tule, poikaseni.

KALLO. Minä kärsin totuuden tähden, herra; sillä tosi on, että minut tavattiin Jaquenettan kanssa, ja se Jaquenetta on uskollinen tyttö. Siis tervetullut, sinä autuuden katkera kalkki! Kova onni minulle vielä kerran hymyilee, ja siihen saakka käy istumaan, murhe!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Armadon asunto puistossa.
(Armado ja Tiisa tulevat.)

ARMADO. Poika, mikä on merkki, kun suurihenkinen mies tulee raskasmieliseksi?

TIISA. Suuri merkki on se, että hän näyttää synkältä.

ARMADO. Ovathan synkkyys ja raskasmielisyys sama asia, sinä rakas poika-vesa.

TIISA. Ei, ei, hyvä Jumala! herra, ei.

ARMADO. Miten sinä erotat synkkyyden ja raskasmielisyyden, sinä hento nuorukainen?

TIISA. Osoittamalla helppotajuisesti niiden vaikutuksen, te jäykkä ukko.

ARMADO. Jäykkä ukko! Miksi jäykkä ukko?

TIISA. Hento nuorukainen? Miksi hento nuorukainen?

ARMADO. Sanoin "hento nuorukainen", pitäen sitä sopeutuvana tuntonimenä sinun nuoreen ikääsi katsoen, jota voimme kutsua hennoksi.

TIISA. Ja minä "jäykkä ukko", pitäen sitä soveltuvana nimityksenä teidän vanhaan ikäänne nähden, jota voimme sanoa jäykäksi.

ARMADO. Sievää ja näppärää!

TIISA. Mitä tarkoitatte, herra? Minäkö sievä ja puheeni näppärä, vai minäkö näppärä ja puheeni sievä?

ARMADO. Sinä sievä, kun olet vähäinen.

TIISA. Vähäisen sievä, kun olen vähäinen. Miksi näppärä?

ARMADO. Siksi näppärä, kun olet liukas.

TIISA. Onko tuo oleva minulle kiitosta, herra?

ARMADO. Hyvin ansaittua kiitosta.

TIISA. Minä voin antaa saman kiitoksen ankeriaalle.

ARMADO. Mitä? Ettäkö ankerias on älykäs?

TIISA. Ankerias on liukas.

ARMADO. Minä sanoin, että olet liukas vastauksissasi. Panethan vereni kiehumaan.

TIISA. Siinä sain jo vastauksen, herra.

ARMADO. Minä en pidä sinusta, kun minua äyrit.

TIISA (syrjään). Päinvastaista tarkoittaa: äyrit eivät pidä hänestä.

ARMADO. Olen luvannut oppia kolme vuotta herttuan kanssa.

TIISA. Sen te voitte tehdä yhdessä tunnissa, herra.

ARMADO. Mahdotonta.

TIISA. Kuinka paljon on kolme kertaa yksi?

ARMADO. Minä olen vähän huono laskumies: se taito on viinurin älylle omiaan.

TIISA. Olettehan aatelismies ja peluri.

ARMADO. Myönnän kummankin: ne ovat molemmat täydellisen maailmanmiehen kiilloketta.

TIISA. Siis varmaankin tiedätte, kuinka suuri ykkösen ja kakkosen kokonaissumma on.

ARMADO. Se on yksi päälle kahden.

TIISA. Joka arki-ihmisten kielellä on kolme.

ARMADO. Oikein.

TIISA. No, oliko tämä nyt niin vaikeata opittavaa? Nyt olette oppinut kolme, ennenkuin olette ehtinyt kolmasti silmiänne räpähyttää; ja kuinka helppo on lisätä kolme-sanaan vuosi ja oppia kolme vuotta kahtena sanana, sen osaa tanssija-hevonenkin sanoa.[1]

ARMADO. Sangen kaunis numero!

TIISA (syrjään). Tekemään teidät nollaksi.

ARMADO. Tämän päälle tahdon tunnustaa, että olen rakastunut; ja niin halpaa kuin onkin sotilaan rakastua, niin olen minä rakastunut halpaan hutsuun. Jos voisin noista kirotuista ajatuksista vapautua sillä, että sivaltaisin miekkani tuota vellovaa hempeyttä vastaan, niin ottaisin himoni vangiksi ja vaihtaisin sillä ranskalaiselta hovimieheltä jonkin uuden uutukaisen kohteliaisuuden. Minusta on halpamaista huokailla; pitäisi kai kirota pois koko Cupido. Lohduta minua, poika! Mitkä suuret miehet ovat olleet rakastuneet?

TIISA. Hercules, herra.

ARMADO. Suloisin Hercules! — Enemmän esimerkkejä, rakas poikaseni, enemmän nimiä; mutta, sievä lapsukaiseni, niillä pitää olla hyvä maine ja ryhti.

TIISA. Simson, herra; hänellä oli hyvä ryhti, vankka ryhti: hän kantoi kaupungin portit selässään kuin mikäkin juhta, ja hän oli rakastunut.

ARMADO. Oi, sinä oivarakenteinen Simson! Sinä vahvajäseninen Simson! Minä voitan sinut miekanmittelemisessä saman verran kuin sinä minut porttien kantamisessa. Ja minäkin olen rakastunut. Rakas Tiisaseni, kuka oli Simsonin mielitietty?

TIISA. Nainen, herra.

ARMADO. Mitä luonteensävyä?

TIISA. Kaikkia neljää, tai kolmea, tai kahta, tai yhtä niistä neljästä.

ARMADO. Sano täsmälleen: mitä luonteensävyä.

TIISA. Vesiviheriää, herra.

ARMADO. Onko se yksi niitä neljää sävyä?

TIISA. Niin olen kirjoista lukenut; ja se on lisäksi paras kaikista.

ARMADO. Niin tosiaankin, viheriä on rakastavain väri; mutta vähän oli minusta Simsonilla syytä pitää senväristä lemmittyä. Oli varmaankin mieltynyt hänen älyynsä.

TIISA. Niin olikin, herra; hänellä oli viheriä äly.

ARMADO. Minun lemmittyni on tahrattoman valkoinen ja punainen.

TIISA. Sangen tahraiset ajatukset, herra, käyttävät sellaisia värejä naamarinaan.

ARMADO. Selitä, selitä, sinä hyvin kasvatettu nuorukainen.

TIISA. Isäni äly, ja äitini kieli, auttakaa minua!

ARMADO. Sievä huudahdus lapsen suusta; sangen soma ja liikuttava!

TIISA.

Puna- ja valkovärit nuo
Vikoja peittelee:
Syyntunto poskeen punan tuo,
Ja pelko valkaisee.
Syy vaiko pelko muuttaa sen,
Sit' et siis koskaan nää,
Kun poskeen aina samainen
Tuo luonnonväri jää.

ARMADO. Eikö, poikaseni, ole olemassa balladia kuninkaasta ja kerjuutytöstä?[2]

TIISA. Maailma tosin teki itsensä sellaiseen balladiin vikapääksi pari kolme miespolvea sitten; mutta luulen, että sitä ei enää ole löytyvissä, tai jos olisikin, ettei enää kelpaisi sanat eikä nuotti.

ARMADO. Tahdon teettää siitä uuden sommittelun, jotta voisin harhatekoani puolustaa jonkun mahtavan edelläkävijän esikuvalla. Poika, minä rakastan tuota maalaistyttöä, jonka tapasin puistossa tuon järjellä varustetun moukan, Kallon, parissa: hän hyvin ansaitsee —

TIISA (syrjään). Raippoja; mutta sittenkin paremman rakastajan kuin herrani on.

ARMADO. Laula, poika; minun mieleni on rakkaudesta raskas.

TIISA. Kummallista, vaikka rakastatte niin kevytmielistä naista.

ARMADO. Laula, sanon.

TIISA. Malttakaa, kunnes tämä seurue on mennyt ohi.

(Pöllö, Kallo ja Jaquenetta tulevat.)

PÖLLÖ. Herttuan tahto on, että te, herra, otatte Kallon talteenne; ettekä saa sallia hänelle mitään huvitusta tai muuta kuritusta, vaan täytyy hänen paastota kolme päivää viikossa. Mitä tähän mamselliin tulee, niin täytyy minun pitää häntä täällä puistossa: hän on armosta määrätty maitotytöksi. Hyvästi jääkää!

ARMADO. Punastukseni ilmaisee minut. — Tyttö!

JAQUENETTA. Mies!

ARMADO. Käyn etsikolla luonasi maitohuoneessa.

JAQUENETTA. Likeltä otti!

ARMADO. Niin, kyllä tiedän aseman.

JAQUENETTA. Hyvä Jumala, kuinka oppinut!

ARMADO. Kerron sinulle ihmeitä.

JAQUENETTA. Tuollainen naama!

ARMADO. Minä rakastan sinua.

JAQUENETTA. On tuota ennenkin kuultu.

ARMADO. Ja sitten hyvästi!

JAQUENETTA. Kaunista matkailmaa!

PÖLLÖ. Tule, Jaquenetta!

(Pöllö ja Jaquenetta menevät.)

ARMADO. Sinä, lurjus, saat rikoksistasi paastota, ennenkuin saat armahduksen.

KALLO. Hyvä vain, hyvä herra, mutta, jos minun paastota pitää, toivon, että saan sen tehdä vatsa täytenä.

ARMADO. Sinä saat raskaan rangaistuksen.

KALLO. Olen teille kiitollisempi kuin palvelijanne, sillä heidän palkkansa on köykäinen.

ARMADO. Vie pois se konna, nälkäkoppiin pois!

TIISA. Tule pois, sinä synnin orja, tule!

KALLO. Älkää, herra, panko minua nälkäkoppiin, kyllä nälkää näen, vaikka olen irtaanakin.

TIISA. Ei, herraseni; se on semmoista irtaan nälkää; koppiin sinun pitää mennä.

KALLO. Hyvä; jos koskaan vielä näen niitä toivottomuuden ilopäiviä, joita ennen olen nähnyt, niin kyllä vielä jotkut saavat nähdä —

TIISA. Mitä nähdä?

KALLO. Ei muuta mitään, herra Tiisa, kuin mitä näkevät. Ei sovi vangin olla liian vaitelias puheissaan, ja sen vuoksi minäkään en sano mitään. Jumalan kiitos, minulla on yhtä paljon kärsimättömyyttä kuin muillakin, ja siksi voin olla rauhallinen.

(Tiisa ja Kallo menevät.)

ARMADO. Minä jumaloin itse maatakin, — joka on alhainen — jota hänen kenkänsä, — joka on alhaisempi — hänen jalkansa ohjaamana — joka on alhaisin — polkee. Tulen valapatturiksi — joka on suuri vilppiyden todistus — jos rakastan. Ja kuinka voi se olla todellista rakkautta, jota vilppiydellä tavoitellaan? Rakkaus on menninkäinen; rakkaus on perkele; ei ole muuta pahaa enkeliä olemassa kuin rakkaus. Kuitenkin Simson joutui kiusaukseen, ja hänellä oli tavaton voima; kuitenkin Salomo joutui viettelykseen, ja hänellä oli sangen hyvä äly. Cupidon vasama on liian vahva Herculeen nuijalle ja siis paljon, paljon tehokkaampi espanjalaista miekkaa. Ei primat eikä sekundat minua nyt auta; passadosta hän ei välitä, eikä pane arvoa duellolle. Hänen häpeänsä on, että häntä sanotaan pojaksi, mutta hänen kunniansa on, että hän voittaa allensa miehiä. Hyvästi, miehuus! Ruostu, miekka! Vaikene, rumpu! Teidän herranne on rakastunut; niin, hän rakastaa. Auttakoon nyt minua joku suoraanlaskettelija riimijumala, sillä varmaan minusta tulee sonettiseppä! Keksi, äly! Kirjoita, kynä! Nyt minusta lähtee vaikka täysinäisiä koko-arkin kirjoja.

(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Toinen kohta samaa puistoa. Etäällä iso teltta
ja pienempiä ympärillä.
(Ranskan prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina,
Boyet, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
BOYET.
Nyt, neiti, hienoin älyn voima käyntiin!
Aatelkaa, kenen Ranska lähetti
Ja kenen luo ja mille asialle.
Te, mailman ihailtava ihme, käytte
Navarran puheille, tuon verrattoman,
Jok' yksin peri kaikki miesten avut;
Ja käynnin aiheena Guienne, jok' oisi
Häälahjaks oiva kuningattarelle.
Niin kallista nyt hurmaa tuhlailkaa
Kuin luonto, joka hurman kallistutti,
Kun koko mailman jätti hiukumaan
Ja kaikki tuhlas antimensa teihin.
PRINSESSA.
Vaikk' onkin, loordi, kauneuteni köyhä,
Kehunne rusetta se tok' ei kaipaa.
Kauneutta silmätunnoll' ostetaan,
Ei julkikaupata kuin halpaa kamaa.
Min' en niin halaa kiitostanne, kuin te
Nimeä viisaan, noin kun älyänne
Älyni kiittämiseen tuhlaatte.
Nyt vaade vaatijalle: tiedätte,
Mit' uuttera on huhu toitotellut,
Ett' on Navarra tehnyt lupauksen
Hikoilla kirjakoina kolme vuotta,
Joll' aikaa ketään naist' ei hoviin pääse.
Siis, ennenkuin nuo portit kielletyt
Me avaamme, niin tarvis hänen mieltään
On tiedustaa; ja luottain taitoonne
Me sulosuiseks valtamieheksemme
Nyt valitsemme teidät. Sanokaa,
Ett' tärkeiss' asioissa, joilla kova
On kiire, tytär Ranskan kuninkaan
Navarran itsen pyrkii pakinoille.
Siis joutukaa. Täss' alamaisin mielin
Me armollista päätöst' odotamme.
BOYET.
Siit' ylpeilen ja halusta sen teen.
PRINSESSA.
Halunne aihett' antaa ylpeyteen.
(Boyet menee.)
Mut keitä on nuo munkit, hyvät herrat,
Tuon hurskaan herttuan valakumppanit?
1 HOVIHERRA.
Yks Longaville on.
PRINSESSA.
Tunnetko sa hänet?
MARIA.
Kyll', armo, tunnen. Muutamissa häissä,
Jaques Faulconbridge kun kauniin tyttärensä
Perigord-kreivin avioksi antoi,
Näin Normandiassa tuon Longavillen.
Hän kiitetty on suurist' avuistaan;
Kyvykäs taidoissa ja taistoss' uljas;
Ei missään huono, jos vain tahtoo hyvää.
Hyveiden loistoss' on vain yksi tahra, —
Jos hyveiden voi loistoss' olla tahraa —:
Terävä äly tylpän tahdon päässä;
Se äly puree, eikä tahto tahdo
Ketäkään säästää älyn hampaista.
PRINSESSA.
Iloinen herra, niinkö? sutkasuu?
MARIA.
Sen sanoo, joka häneen tutustuu.
PRINSESSA.
Ituunsa moinen äly surkastuu.
Mut entä muut?
KATARIINA.
Dumaine, mies nuori, hyvin kasvatettu
Ja rakas sille, jolle hyve rakas;
On voimaa haavoittaa, mut' ei tee haavaa;
Hänt' äly kaunistais, jos ois hän ruma.
Ja kauneus hällä korvais älyn puutteen
Näin hänet herttua Alençonin luona;
Ja kertomani siitä, mitä näin,
On miehen suureen arvoon nähden pientä.
ROSALIINA.
Toinenkin noista herroist' oppineista
Siell' oli silloin; nimens' on Biron,
Jos oikein muistan; sukkelamman kanssa,
Mut siivon pilan rajoiss' arvatenkin,
En hetkist' ole vielä viettänyt.
Älylle silmä aina aihett' antoi,
Ja joka seikan, minkä silmä keksi,
Sen äly käänsi hauskaks leikiksi
Ja kaunis kieli, ajatusten tulkki,
Niin sopivaan ja siroon puki muotoon,
Ett' ukot jouten pilaa kuunteli
Ja nuoret siitä aivan hurmaantuivat;
Niin somaa, lennokasta oli puhe.
PRINSESSA.
Hyvä Isä! Lemmen pauloissako kaikki,
Jokainen omaansa kun somistaa
Noin kauniill' ylistyksen kukkasilla?
1 HOVIHERRA.
Tuoss' on Boyet.
PRINSESSA.
Kuink' otti teidät vastaan?
BOYET.
Navarrall' oli tulostanne tieto,
Ja valakumppaneineen oli valmis
Teit', armas neiti, vastaan ottamaan
Jo ennen tuloani. Sen vain tiedän,
Ett' ennen saatte kedoll' asua,
Ikäänkuin mikä hovin piirittäjä,
Kuin valastaan hän pyytää vapautusta
Ja teidät päästää tyhjään taloonsa.
Tuoss' on Navarra.

(Naiset panevat naamiot kasvoilleen.)
(Kuningas, Longaville, Dumaine, Biron ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS. Kaunis prinsessa, tervetullut Navarran hoviin!

PRINSESSA. Kauniin annan teille takaisin, ja tervetuliaisia en ole vielä saanut. Tämän hovin katto on liian korkea ollakseen teidän, ja tervetuliaiset aukealla kedolla liian alhaiset minulle.

KUNINGAS.
Hoviini olkaa tervetullut, neiti!
PRINSESSA.
No, ollaan sitten; viekää minut sinne.
KUNINGAS.
Anteeksi, arvon neiti! Valan tein.
PRINSESSA.
Avuksi, armon neitsyt! Hän sen rikkoo.
KUNINGAS.
En, ehdoin tahdoin, vaikka mailman saisin.
PRINSESSA.
Juur' ehdoin tahdoin.
KUNINGAS.
Tietämätön neiti
On valastani.
PRINSESSA.
Josp' ois herra samoin,
Niin tietämättömyydessään ois viisas;
Nyt viisaudessaan tietämätön on.
Pois isännyyden vannoitte, ma kuulin;
On kuolinsynti pitää moinen vala,
Ja synti sit' on rikkoa.
Mut anteeks, olen liian äkkituima:
Mun opettaa ei sovi opettajaa.
Suvaitkaa tästä nähdä asiani
Ja kiireest' antaa mulle vastaus.
(Antaa hänelle paperin.)
KUNINGAS.
Sen tehdä koitan mitä kiireimpään.
PRINSESSA.
Sen pikemmin ma pääsen lähtemään;
Rikotte valanne, jos tänne jään.
BIRON.
Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
ROSALIINA.
Tanssinko teidän kanssa Brabantissa?
BIRON.
Sen teitte.
ROSALIINA.
Tarpeetonta sitä silloin
On kysyä.
BIRON.
Noin raisu älkää olko.
ROSALIINA.
Syy teidän: kyselynne kannustaa.
BIRON.
Älynne noin jos laukkaa, pian uupuu.
ROSALIINA.
Ei, kunnes ratsastaja suohon suupuu.
BIRON.
Mik' aika nyt on päivää?
ROSALIINA.
Se, jolloin narrit räivää.
BIRON.
Eläköön posken verho!
ROSALIINA.
Ja alla poski terho!
BIRON.
Mont' ylkää saapukaan!
ROSALIINA.
Mut teidänlaist' ei vaan!
BIRON.
Siis minä mennä saan.
KUNINGAS.
Prinsessa, satatuhat kruunua
Isänne tässä väittää maksetuksi;
Mut se vain puolet siitä summast' on,
Jonk' isältäni sotalainaks sai hän.
Mut oletetaan, että hän tai me
On summan saanut, — jota emme ole, —
Niin viel' on satatuhat kruunua,
Jost' osa Guiennest' on vakuutena,
Vaikk' ei sen summan arvoinen se lie.
Isänne, kuningas, jos tahtoo siis
Sen osan maksaa, mik' on maksamatta,
Niin luovutamme hälle Guiennen
Ja majesteetin ystäviksi jäämme.
Mut tätä hän ei näytä tarkoittavan.
Hän tässä satatuhat kruunua
Takaisin vaatii, vaan ei puhu siitä,
Ett' tämän summan suorittamisella
Palauttais oikeutensa Guienneen,
Jost' ennemmin me päästä tahtoisimme
Ja ottaa satatuhat kruunua
Kuin pitää perin köyhtyneen Guiennen.
Jos isänne ei pyyteet, jalo neiti,
Sotisi järjen tunnustusta vastaan,
Niin somuutenne vastoin järkeäkin
Sais tunnustuksen sydämmeltäni
Ja tyytyväisnä palaisitte Ranskaan.
PRINSESSA.
Isääni, kuningasta, loukkaatte
Ja loukkaatte myös omaa mainettanne,
Kun näytte kieltävän sen saaneenne,
Jok' alttiisti on teille suoritettu.
KUNINGAS.
Sen vannon, siit' en koskaan ole kuullut.
Todistus tuokaa; takaisin sen maksan
Tai luovun Guiennestä.
PRINSESSA.
Sana pitää. —
Boyet, sen summan kuitit näyttäkää,
Jotk' antanut on Kaarlen, hänen isäns',
Erikois-uskotut.
KUNINGAS.
Ne tahdon nähdä.
BOYET.
Anteeksi, paketti ei ole tullut,
Joss' oli nää ja muutkin todistukset;
Mut saatte kaikki nähdä huomenna.
KUNINGAS.
Ma siihen tyydyn. Kun ne nähdä saan,
Niin kaikkiin kohtuvaatimuksiin myönnyn.
Nyt moiset saakaa tervetuliaiset
Kuin arvo, loukkaamatta arvoa,
Voi teidän-vertaiselle tarjota.
Oveni teilt' on suljettu, mut, neiti,
Tääll' ulkona niin teitä kohdellaan,
Kuin sydämmessäni te asuisitte,
Vaikk' en voi teitä kotiin majoittaa.
Hyvyydess' anteeks suokaa. Hyvästi!
Taas huomenna me käymme terveisillä.
PRINSESSA.
Ilo ja rauha olkoon osananne!
KUNINGAS.
Ja teille osaks omat toivomanne!
(Kuningas seurueineen menee.)
BIRON.
Neiti, mielin suosittaa teitä omalle sydämmelleni.
ROSALIINA.
Olkaa hyvä, ilmoittakaa suosioni; hupaista olisi nähdä tuota.
BIRON.
Oi, jos sen voihkinan te kuulisitte!
ROSALIINA.
Onko se hupsu tautinen?
BIRON.
On, sydäntautinen.
ROSALIINA.
Siis suonta iskekää!
BIRON.
Mut auttaisiko tää?
ROSALIINA.
Siit' apua, jos mistä.
BIRON.
No, silmilläs siis pistä!
ROSALIINA.
Ei, puukko vain vie vaivas.
BIRON.
Elosi kaitkoon taivas!
ROSALIINA.
Sun vieköön elämästä!
BIRON.
Ei kestä kiittää tästä.
(Vetäytyy syrjään)
DUMAINE.
Kysyä minun suokaa: tuo nainen kuka on?
BOYET.
Nimeltä Rosaliina ja suvult' Alençon.
DUMAINE.
Ihana nainen! Hyvästi, monsieur!
(Menee.)
LONGAVILLE.
Kysyä suvaitkaa mun: tuo valkeassa kuka?
BOYET.
Jos valkialla tarkastellaan, on se nainen muka.
LONGAVILLE.
Mut mikä pimeässä? Nimensä, pyydän vaan.
BOYET.
Häll' yksi vain on, sitä ette pyytää kehtaakaan.
LONGAVILLE.
Mut kenen hän on tytär?
BOYET.
Emonsa, niin ma luulen.
LONGAVILLE.
Haa, tyhjää parran pärinääkö kuulen?
BOYET.
Suututte suotta ihan:
Isä on Faulconbridge.
LONGAVILLE.
Pois unohdin jo vihan.
Soma tyttö tosiaan.
BOYET.
Niin sattuu toisinaan.
(Longaville menee.)
BIRON.
Ken on tuo hunnukas?
BOYET.
Katariina mukamas.
BIRON.
Pois luvattu vai vapaa?
BOYET.
No, aina miten tapaa.
BIRON.
Hyvästi; tervetultuanne meille!
BOYET.
Hyvästit mulle, tervetulot teille.
(Biron poistuu, naiset paljastavat kasvonsa.)
MARIA.
Tuo, tuossa on Biron, sen tuntee sutkistaan:
Joka sana sutka on.
BOYET.
Ja joka sutka sana vaan.
PRINSESSA.
On oikein teidän pitää kiinni hänen sanoistaan.
BOYET.
Juur' olin kiinni käydäkin, kun hänet jo laivaan saan.
MARIA.
Kaks hurjaa uuhta!
BOYET.
Miks ei ruuhta, irvihammas?
Minäkö uuhi? Syöttömaaks siis huules anna, lammas.
MARIA.
Te uuhi, minä laidunmaako? Joko päättyy pila?
BOYET.
Kun laitumeksi sinut saan.
(Tahtoo suudella häntä.)
MARIA.
Ei, armas uukkoseni,
Ei yhteismaata huuleni, vaikk' auki onkin hila.
BOYET.
Kenelle auki?
MARIA.
Minulle ja minun onnelleni.
PRINSESSA.
Ain' älyt härnää, mutta tämä pitkälle jo meni.
Jos noita älyn nuolianne teill' on mieli käyttää,
Navarran kirjatoukille nyt sopis niitä näyttää.
BOYET.
Jos tarkkuuteni, — joka harvoin pettänee, —
Sydämmen ymmäkieltä, joka silmiss' ilmenee,
Voi tulkita, niin varmaan on Navarra saastuuntunut.
PRINSESSA.
Kuin?
BOYET.
Taikka, niinkuin lempisiipat sanois: rakastunut.
PRINSESSA.
Ja mikä perusteenne?
BOYET.
Oo, miehen koko sävy se silmäin karsinaan
Pois vetäytyy ja sieltä kurkkaa, haastain halujaan.
Sydän, kuin hohtokivi, jossa teidän kuva väilyy,
Se ylpeänä leimastansa silmässä nyt päilyy.
Suu nurpeissaan, kun haastaa vain saa, mut ei nähdä voi,
Se supatellen astuu ja silmään kompuroi.
Näin siihen kaikki aistit ne kilvan kiiruhtavat,
Ett' ihanimmist' ihanimman nähdäksensä saavat.
Kaikk' aistit silmäss' asuvat kuin helmet kristallissa
Ja ruhtinasten vain ne ovat ostettavissa.
Niin lasilippahassa ne näyttää arvojaan
Ja vilkuttavat ohimennen teitä ostamaan.
Ja kasvojen on reunuskin niin täynnä muistutusta,
Ett' ilmeisesti todistavat silmän hurmausta.
Guiennen teille hankin, Navarran valtikan,
Mun tähteni jos hälle suotte pienen suudelman.
PRINSESSA.
Pois telttaan tulkaa, naiset; Boyet on tuolla päällä.
BOYET.
Kun sen tuon ilmi, mitä oma silmä näkee täällä!
Ma hänen silmäns' aioin vain suuksi muodostella,
Ja sille kielen antaa, jok' ei voi valehdella.
ROSALIINA.
Sa, vanha parittaja, kyll' osaat kaunistella.
MARIA.
Hän Cupidon on vaari, hän opin tuolta sai.
ROSALIINA.
Venuksell' isä ruma on: hän tulee äitiin kai.
BOYET.
Mut kuulkaa, hupsut, —
MARIA.
Emme.
BOYET.
No, nähkäähän siis!
ROSALIINA.
Tien kotiin kyllä.
BOYET.
Noiden kanssa kiistelköhön hiis!
(Menevät).

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Toinen kohta samaa puistoa.
(Armado ja Tiisa tulevat.)

ARMADO. Liiruttele, poikaseni; tee kuuloaistini intohimoiseksi.

TIISA (laulaa). Concoline! —

ARMADO. Ihana sävel! — Mene, sinä nuoruuden hentous, ota tämä avain, anna paimenelle vapautus, tuo hänet kiireen nopeudella tänne; minä tarvitsen häntä kirjettä viemään armaalleni.

TIISA. Herra, aiotteko armaanne voittaa ranskalaisella kieppauksella?

ARMADO. Mitä tarkoitat? Kieppaisinko ranskaksi?

TIISA. Ei, aimollinen herrani; vaan pyöräyttäkää sävel kielenne päästä, kiepauttakaa sen mukaan jalkojanne, muljauttakaa silmiänne ja taivastelkaa, huokailkaa toinen sävel ja laulakaa toinen, toisinaan kurkun kautta, niinkuin lainoisitte lempeä, lemmestä laulaessanne; toisinaan nenän kautta, ikäänkuin nuuskisitte lempeä, lemmen lemun tunteissanne; hattu katoksena silmäinne puodinoven päällä, ja käsivarret ristissä ohuen ihokkaanne yllä, niinkuin kanilla paistinvartaassa, tai kädet taskussa, niinkuin miehellä vanhassa kuvassa.[3] Mutta älkää liian kauan vetäkö samaa nuottia, vaan kiekkis ja matkaan! Se on verratonta, se on omintakeista, se kiehtoo turhankainot tyttölapset, jotka muutenkin olisivat kiehdottavissa; se tekee sen huomatuksi mieheksi — huomaatteko? — joka enimmin on heihin ihastunut.

ARMADO. Millä olet sinä tuon kokemuksen ostanut?

TIISA. Tarkkaavaisuuden penningillä.

ARMADO. Mut voi, mut voi! —

TIISA. — "jo keppihepo unhottui."[4]

ARMADO. Sanotko sinä armastani keppihevoseksi?

TIISA. En, herra; keppihevonen on vain vikuri varsa, mutta teidän armaanne luultavasti palkkajuhta. Mutta oletteko unohtanut armaanne?

ARMADO. Melkeinpä olisin.

TIISA. Huolimaton oppilas! Teidän tulee oppia hänet ulkoa.

ARMADO. Ulkoa ja sisältä, poikaseni.

TIISA. Ja altapäin; nämä kaikki kolme voin toteen näyttää.

ARMADO. Mitä voit toteen näyttää?

TIISA. Että olen mies, jos saan elää, sekä ulkoa että sisältä ja altapäin, heti paikalla. Te rakastatte häntä ulkoa, kun ette pääse hänen sisäänsä; sisältä häntä rakastatte, kun ette pääse häneen ulkoa, ja altapäin häntä rakastatte, kun olette allapäin siitä, ett'ette häneen pääse.

ARMADO. Niin oikein, nuo kaikki kolme sopii minuun.

TIISA. Kolmin kerroin ja enemmänkin, tai ei ollenkaan.

ARMADO. Tuo tänne se moukka; hän saa viedä minulta kirjeen.

TIISA. Sangen sopusointuinen lähetys: hevonen aasi airuena!

ARMADO. Ha ha! Mitä sinä sanoit?

TIISA. Sanoin vain, että teidän pitää lähettää se aasi hevosessa, sillä se on sangen hidaskulkuinen. Mutta kyllä minä menen.

ARMADO. Matka onkin lyhyt. Riennä vain!

TIISA. Pikaa niinkuin lyijy, herra.

ARMADO. Mitä tarkoitat, pikku nero? Se lyijy eikö raskast' ole, hidasta ja verkkaa?

TIISA. Minime, herra, eikä ole, jos sen oikein merkkaa.

ARMADO. On, raskasta on lyijy.

TIISA. Liiaks uskonne on herkkää. Vai raskastako lyijy, joka pyssyst' ihan lentää!

ARMADO.
Ihanaa retoriikan hajua!
Min' olen pyssy siis, ja luoti olet sinä;
Nyt ammun sinut moukkaan.
TIISA.
Lauk! Heti lennän minä.
(Menee.)
ARMADO.
Terävä nuorukainen, niin lennokas ja vapaa!
Suo anteeks, taivas, voihkani kun näin saat vasten napaa!
Nyt raaka synkkämielisyys mun uljuuttani tapaa.
Tuoss' airueni palajaa.
(Tiisa palaa, Kallo mukana.)
TIISA.
On Kallon jalka taittunut; se eikös ole turkaa?
ARMADO.
Enigma! Ongelma! L'envoy![5] Sen voitko pulman purkaa?

KALLO. Ei nikamarasvaa, eikä lonkanvoita, ei ongelmia, purkauksia, eikä muuta huusausta! Rautalehtiä vain, pelkkiä rautalehtiä! Ei mitään voita eikä rasvaa, rautalehtiä vain!

ARMADO. Kautta siveyden, sinä pakotat minusta naurun; sinun tyhmä ajatuksesi kutkuttaa sydänalaani; keuhkojeni paisuminen kiihottaa minua hymyilevään naurahdukseen. Oi, suokaa anteeksi, tähdet! Luuleeko tuo ajattelematon mies, että voide on samaa kuin l'envoy, ja että l'envoy-sana on sama kuin voide?

TIISA. Luuleeko sitä viisaskaan muuksi? Eikö l'envoy ole tervehyttämistä?

ARMADO.
Ei, paashi, se on epilogi, joka selvittää
Mit' ennen-lausutussa on ollut hämärää;
Kuin esimerkiksi:
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
Se on opetus. Nyt seuraa l'envoy.
TIISA.
Sallikaa minun lisätä l'envoy. Sanokaa uudelleen se opetus.
ARMADO.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
TIISA.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
Nyt alan minä teidän opetuksellanne, lisätkää te siihen minun
l'envoy'ni.
Apina, kettu ja susi-kaima,
Kun niit' oli kolme, ne riiteli aina.
ARMADO.
Mut tuli hanhi, ja loppui kopu;
Kun niit' oli neljä, niin syntyi sopu.
TIISA.
Hyvä l'envoy, joka päättyy hanheen! Voitteko parempaa pyytää?
KALLO.
Se poika hyvän antoi, kun antoi hanhen vaan. —
Te hyvän teitte kaupan, jos hanhi on lihoissaan. —
Se kävi sukkelasti kuin silmänkääntäjän temppu;
Ja lihava l'envoy siis on lihava hanhen hemppu.
ARMADO.
Mut kuinka alkoi väitös, kun näin se sukeutuu?
TIISA.
Minä sanoin, että Kallolt' oli taittunut sääriluu;
Ja sitten te vaaditte l'envoy'ta.
KALLO.
Ja minä rautalehtiä; siit' alkoi väittehenne;
Ja sitten se lihava l'envoy ja hanhen ostoksenne;
Ja siihen loppui markkinat.

ARMADO. Mutta sanokaa, kuinka voi Kallolta sääri vikaantua?

TIISA. Sen voin minä tuntuvasti näyttää.

KALLO. Sinulla ei siitä ole mitään tuntoa, Tiisa. Minä sanon seuraavan l'envoy'n:

Minä, Kallo, juoksin huoneesta, noin suotta vain ja piloin,
Ja kaaduin kynnykseen, ja siinä sääreni ma niloin.

ARMADO. Älkäämme enää tätä ainetta kosketelko.

KALLO. Ei, ennenkuin on tullut enemmän märkäainetta sääreen.

ARMADO. Kallo sinä, minä tahdon päästää sinut aljoudesta irtaalle.

KALLO. Oo, naittaako minut irtaalle aljolle? — Se maistuu jo vähän l'envoy'lta, hanhelta.

ARMADO. Kautta armaan sieluni, tarkoitan, että tahdon asettaa sinut omavaltaisuuteen, vapauttaa sinun persoonasi; sinä olet ollut sisäänmuurattuna, aresteerattuna, käähkänöittynä, kahlittuna.

KALLO. Niin, niin, ja nyt te aiotte ruveta ulostimekseni ja purkauttaa minut.

ARMADO. Minä annan sinulle vapautesi, päästän sinut tyrmästä; ja siitä hyvästä en vaadi sinulta muuta kuin tämän: vie tämä käsikirjelmä maalaistytölle Jaquenettalle. Tuossa saat honorariumisi; (Antaa hänelle rahaa.) sillä kunniani paras turva on turvata turvanalaisiani. Tiisa, seuraa!

(Menee.)

TIISA. No kyllä, jatkona. — Hyvästi, herra Kallo!

KALLO. Hyvästi, sievä juutalainen,[6] sinä kulta-pallo! —

(Tiisa menee.)

Katsotaanpa nyt tuota hänen honorarjumiaan! Honorarjumi! Oo! Se on kolmiäyrisen latinainen nimi: kolmen äyrin honorarjumi. — "Mitä maksaa havaslanka? — Yhden krossan. — Ei, minä annan siitä honorarjumin." Se joltakin kuuluu. — Honorarjumi! — Paljon kauniimpi nimi kuin Ranskan kruunu! Tästä lähin käytän aina ostossa ja myynnissä tätä sanaa.

(Biron tulee.)

BIRON. Oi, sinä kelpo Kallo-poika! Hyvä että sinut tapasin.

KALLO. Herra, sanokaa, olkaa hyvä, kuinka paljon punaista nauhaa saa yhdellä honorarjumilla?

BIRON. Mitä se honorarjumi on?

KALLO. Viisi äyriä, kahta vailla.

BIRON. Siis saat sillä silkkinauhaa kolmen äyrin arvosta.

KALLO. Kiitos, teidän ylhäisyytenne! Jumalan haltuun!

BIRON.
Seis! Älä mene, sua tarvitsen.
Sa suosiooni pääset, poika hyvä,
Jos puolestani teet nyt mitä pyydän.
KALLO.
Ja milloin tahdotte sen tehdyksi, herra?
BIRON.
Oi, tänään iltapuolella.
KALLO.
No, hyvä, kyllä teen sen. Hyvästi!
BIRON.
Mut ethän vielä tiedä asiaa.
KALLO.
Sen kyllä tietää saan, kun se on tehty.
BIRON.
Haa, lurjus! Se sun ensin täytyy tietää.
KALLO.
Ma tulen huomenaamun, ylhäisyytenne luo.
BIRON.
Se tehtävä on tänään. Mies, asia on tämä':
Prinsessa tulee tänne riistan ajoon,
Ja hänen seurassaan on ylhä nainen;
Suloista kuulet, kun sen nimen kuulet:
Se Rosaliina on. Hänt' etsi, hänen
Vie valkokäteensä tää salaisuus
Sinettiin pantu. Tuossa douceur'isi!

(Antaa hänelle rahaa.)

KALLO. Tusaari! — Oo, suloinen tusaari! Parempi kuin honorarjumi, yksitoista äyriä parempi. Sinä suloinen tusaari! — Teen sen, se on niin varma kuin aamen kirkossa! — Tusaari! Honojarjumi!

(Menee.)
BIRON.
Minäkö lemmen pauloissa, jok' aina lempeä sätin!
Minä, kaikkein lemmenhuokausten hirmu,
Urija, öinen palovartija,
Poikasta mestaroiva koulupöpö
Niin pöyhkeä, kuin konsaan kuolevainen!
Tuo kärty, irnuva ja sokko poika,
Tuo pikkuvanha jätti-keri Amor,
Sonettein valtias, hykerrysten herra,
Voideltu ohkan, voihkan majesteetti,
Kuningas nurkujain ja vetelysten,
Hameiden sulttaani ja lämsäin tsaari
Ja suntioiden yksinvaltias
Pääkenraali! — oi, pikku-sydämmeni! —
Ja minä hänen ajutanttinsa
Niin kirjailtu kuin ilveilijän vanne!
Minäkö lemmin? Kosin? Naista pyydän?
Niin, naista, joka, niinkuin Saksan kello,
On aina korjattava, rukattava,
Ei koskaan oikein käy, vaikk' aikaa valvoo,
Ja valvottava on, ett' oikein kävis!
Mut ruminta on, sanani kun syön,
Ja noista vielä ruminta kun lemmin!
Letukka kalvas, samettiset kulmat,
Kaks pikinastaa silmäin sijasta!
Ja joka, totta vie, ois valmis työhön,
Vaikk' oisi vartijana itse Argus!
Tuon tähdenkö nyt valvon, huokailen,
Ja rukoilen? Haa, se on rangaistus,
Jonk' Amor sääti, siit' ett' ylenkatsoin
Sen kaikkivallan julmaa pikkuvaltaa.
No, lemmin sitte, vohkaan, huokaan, irjun!
Yks tahtoo armon naida, toinen Pirjun.
(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Toinen kulma samaa puistoa.
(Prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet,
seurue ja eräs metsänvartija tulevat.)
PRINSESSA.
Se kuningasko ylös vuoren jyrkkää
Niin vinhaan ratsuansa kannusti?
BOYET.
En tiedä; luulen vaan, ett' oli hän.
PRINSESSA.
Ken olikaan, siin' oli lentomieltä.
Niin, herrat, tänään saamme vastauksen
Ja lauantaina Ranskaan palaamme. —
No, metsänvahti, miss' on viidakko,
Se murhahankkeittemme väijyspaikka?
METSÄNVARTIJA.
Täss' ihan, tuossa lehdon liepeessä;
On soma sieltä teidän ammuntanne.
PRINSESSA.
Somasti ammun, kiitos somuuteni;
Ja siksi puhut somast' ammunnasta.
METSÄNVARTIJA.
Anteeksi! Semmoinen ei ollut mieli.
PRINSESSA.
Kuin? Ensin kiittää, sitten kieltää kieli!
Lyhyt ilo! En siis soma? Ah! ja voi!
METSÄNVARTIJA.
Soma, soma!
PRINSESSA.
Älä suotta liehakoi:
Ruseellas somuutta et antaa voi.
Totuutta puhut, peili; kiitos vaan!
(Antaa hänelle rahaa.)
Somalla rumat sanat palkitaan.
METSÄNVARTIJA.
On somaa kaikki, mit' on teillä omaa.
PRINSESSA.
Kas, raha rumast' oiti tekee somaa!
Oi, aika, oi sun tekopyhyyttäsi!
Soma se auliin rumakin on käsi. —
Tule, jousi! — Laupeus nyt käy murhaamahan.
Jos hyvin osaa, niin saa moitteen pahan;
Mut maine pelastuu, kun sanon näin:
Jos ohi ammun, tein sen hellyyttäin;
Jos osaan, sillä taitoani turhaa
Vain näyttää tahdoin, mielessä ei murhaa.
Niin kyllä, niin, — ei ole paljon vajaa,
Ett' usein maine rumiin töihin ajaa,
Kun ulkonaisen kehun tähden vaan
Sydämmen hellä ääni uhrataan.
Niin minäi kiitoksen ja kehun tähden
Syyttömän eläinraukan tappoon lähden.
BOYET.
Niin pahaa naistakin kai kehu tyrkii,
Kun tämä vallanhimoisena pyrkii
Herransa herraksi?
PRINSESSA.
Niin, kehu yksin. Kehun multa saa
Se vaimo, joka miestään lannistaa.

(Kallo tulee.)

PRINSESSA. Tuoss' yksi uuden tasavallan jäsen.

KALLO. Jumal' antakoon hyvää iltaa! Anteeksi, kuka on se päärouva?

PRINSESSA. Hänet sinä, poika, helposti tunnet muista, joilla ei ole päätä.

KALLO. Kuka on se suurin rouva, se ylin?

PRINSESSA. Se pisin ja se paksuin.

KALLO.
Se pisinkö ja paksuinko? No, tosi se on tosi.
Jos hoikka kuin mun älyni ois teidän vyötäisenne,
Niin näiden neitein vyöhiköt ne sopis uumillenne.
Päärouva kai te olette, kun paksuin olette.
PRINSESSA.
Mik' asianne, mies? Mik' asianne?
KALLO.
Bironilt' ois vain kirje neiti Rosaliinalle.
PRINSESSA.
Sen herran hyvin tunnen. Tuo tänne kirje se!
Mies, syrjään käy! — Boyet, kun teill' on taito veistä käyttää,
Niin leikelkää tuo kukko.
BOYET.
Heti tahdon käskyn täyttää. —
Tää kirje harhateill' on, se ei tänne olekaan;
Se Jaquenettalle on.
PRINSESSA.
Mut se täällä luetaan.
Vahalta niskat taittakaa! Nyt kaikki kuulemaan!

BOYET (lukee) "Kautta taivaan, että olet kaunis, se on pettämätöntä; totta, että olet ihana; itse totuus, että olet rakastettava. Sinä kaunista kauniimpi, ihanata ihanampi, itse totuutta todempi, ole armollinen sankarilliselle vasallillesi! Se ylevämielinen ja suurivaltaisin kuningas Cophetua iski silmänsä turmiolliseen ja julkitunnettuun kerjuutyttöön Zenelophoniin,[7] ja hän se olisi voinut täydellä syyllä sanoa: veni, vidi, vici, joka tulkittuna rahvaankielelle — oo sitä halpaa, obskuuria rahvaankieltä! — videlicet: hän tuli, näki ja voitti; tuli, yksi; näki, kaksi; voitti, kolme. Kuka tuli? Kuningas. Miksi tuli? Näkemään. Miksi näki? Voittaakseen. Kenen luo tuli? Kerjuutytön. Kenen näki? Kerjuutytön. Kenen voitti? Kerjuutytön. Lopputulos on voitto; kenen puolella? Kuninkaan. Vankeus on hyödyksi; kenen puolella? Kerjuutytön. Katastrofi on naiminen; kenen puolelta? Kuninkaanko? — ei, molempain yhden puolelta, tai yhden molempain. Minä olen kuningas, sillä sitä vaatii vertaus; sinä olet kerjuutyttö, sillä sitä todistaa halpuutesi. Tuleeko minun vaatia rakkauttasi? Sen voisin tehdä. Tuleeko minun väkisin voittaa rakkautesi? Sen saattaisin tehdä. Tuleeko minun rukoilla rakkauttasi? Sen tahdon tehdä. Mitä saat sinä rempujen sijaan? hempuja; armojen sijaan? arvoja; itsesi sijaan? minut. Siis, odottaessani vastaustasi, alennan huuleni sinun jalkoihisi, silmäni sinun kuvaasi ja sydämmeni vähän joka paikkaan. Suurimman innon hartaammalla osoituksella sinun Don Adriano de Armado."

"Nemean leijona sua, lammas-parkaa,
Jos ärjyy näin, kun saaliikseen sa saat,
Sen jalkain juureen nöyränä se karkaa,
Niin kisaks kääntyy himot raivokkaat.
Mik' olet, raukka, jos sa tenäät vastaan?
Suun ape, raivon syötti ainoastaan."
PRINSESSA.
Mik' onkaan viirikukko ja mikä kalvannoskaan
Tuon kirjeen kokoon pannut?
Moist' en ole kuullut koskaan.
BOYET.
Tuon tyylin minä tunnen, jos saatan oikein muistaa.
PRINSESSA.
Se oikein sit' on tyyliä, joll' oriita voi suistaa.
BOYET.
Se Espanjan Armado on, monarcho,[8] hourupää;
Hovissa täällä kirjatoukkain poistaa ikävää.
PRINSESSA.
Mut kuules, poika, sananen. Ken antoi tämän? Ken?
KALLO.
Sen herra mulle antoi, johan sanoin sen.
PRINSESSA.
Ja kelle viedä?
KALLO.
Herralta, ja neidelle.
PRINSESSA.
Mut keltä herralta ja kelle neidelle?
KALLO.
Biron, yks meidän herroja, mun käski tämän kantaa
Ja erään Ranskan neiden, Rosaliinan, käteen antaa.
PRINSESSA.
Sin' olet harhaan käynyt. — Pois, herrat, astukaat! —
Tuoss' ota, tyttö, tuo; sa kohta kyllä omas saat.
(Prinsessa seurueineen poistuu.)
BOYET.
Kenenkä luoti sattui?
ROSALIINA.
Mitä? Kysyttekö multa?
BOYET.
Niin, enkel' ihanainen.
ROSALIINA.
Sen, jonk' antoi pyssy tulta.
Lauk! Leimaus!
BOYET.
Prinsessa ampuu sarvikkaita; mutta kun sa nait,
Niin sinä vuonn' ei sarvipäistä puutett' ole kait.
Lauk! Vääjäys!
ROSALIINA.
No hyvä, minä ammun nyt.
BOYET.
Ja minkälaiseen pilkkaan?
ROSALIINA.
He, teihin: teill' on kauniit sarvet. Joko sattui nilkkaan?
Lauk! Vääjäys!
MARIA.
Boyet, jo heretkäätte: hän ampuu suoraan suuhun!
BOYET.
Syvemmä itse luodin saa hän. Joko osui luuhun?

ROSALIINA. Viskaanko sinuun vanhan Sanelman, joka oli jo mies silloin, kun Ranskan kuningas Pipin oli pikkuinen poika, mitä osaamiseen tulee?

BOYET. Niin että minä voin vastata yhtä vanhalla, joka oli aikaihminen silloin kuin Britannian kuningatar Ginevra[9] oli pikkuinen tyttö, mitä osaamiseen tulee.

ROSALIINA (laulaa).

Et sinä osaa, osaa, osaa,
Et sinä osaa, hyvä mies.

BOYET.

Jos min' en, min' en, min' en osaa,
Niin osaa toinen, kuka ties.

(Rosaliina ja Katariina menevät.)
KALLO.
Mut tääpä oikein hupaisaa, kun kumpikin noin hosuu.
MARIA.
Ja ihmepaikka: pilkkaan ihan kummaltakin osuu.
BOYET.
Vai pilkkaan! Pilkkaan, sanotko? Se pilkka mieless' aina!
No, jotta kutis muistaisit, niin tulppa reikään paina.
MARIA.
Sivuitse meni! Totisesti, teill' on käsi heikko.
KALLO.
Lähemmä hänet päästäkää, kyll' osaa napaan veikko.
BOYET.
Jos mull' on käsi heikko, niin teidän auttanee.
KALLO.
Hän silloin voiton ottaa ja tulpan halkaisee.
MARIA.
Hyi, noita riettaan puheita! Kyll' onkin rivosuu!
KALLO.
Jos nuolest' ei hän lannistu, kyll' luodista lannistuu.
BOYET.
Voi siinä käydä hullustikin. Hyvästi, huu, huu!
(Boyet ja Maria menevät.)
KALLO.
Tuo maar on oikein moukka, ja pöllö, pässinpää!
Mut kylläpä minä ja naiset häntä koimme pehmittää!
Jes, sitä älyn lentoa ja hienoa törky-ivaa!
Siin' oli niin rietasta siivoa ja karkeata livaa!
Ja tuo Armado sitten — hänkös keimailee ja liuhkaa,
Ja naisten eellä astelee ja kantaa armon viuhkaa,
Ja heittää sormisuukkosen ja hienoon kiroilee!
Ja sitten kantapoikakin, tuo nokkela ja nirppu, —
Hyväinen taivas, sepä oikein pureva on kirppu!
Halloo! Heleijaa!
(Melua kuuluu. Kallo menee.)

Toinen kohtaus.

Sama paikka.
(Holofernes, sir Nathanael ja Pöllö tulevat.)

NATHANAEL. Sangen kunnianarvoinen riistanajo, todellakin, ja hyvän omantunnon todistuksen mukaan toimitettu.

HOLOFERNES. Hirvi oli, niinkuin hyvin tiedätte, sanguis, täysiverinen; kypsä kuin herrais-omena, joka tuossa niinkuin juveeli kelluvi coeli — taivaan, taivaslaen, taivaankannen — korvassa, ja nyt, niinkuin raakilas, putoavi terrae — maan, mannun, mantereen — silmille.

NATHANAEL. Tosiaan, Herra Holofernes, te maar oikein sievästi noita epiteettejä vaihtelette, niinkuin kirjanoppinut ainakin. Mutta, hyvä herra, takaan, että se oli viisivuotias häkylähirvi.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, haud credo.

PÖLLÖ. Ei se ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

HOLOFERNES. Mikä barbaarinen intimatio! Kuitenkin jonkinlainen insinuatio, ikäänkuin in via — hyvällä tiellä — ad explicationem; facere, tehdä, ikäänkuin replicationem, tai pikemmin, ostentare, osoittaa, ikäänkuin suam inclinationem, taipumustaan — sivistymättömän, sievistämättömän, säädystymättömän, siivottoman, siistimättömän, tai, oikeammin, oppimattoman, tai, oikean-oikeammin, vakaumattoman tapansa mukaan — pistää minun haud credo'ni sijaan metsänriistan.

PÖLLÖ. Sanoin, ettei se riista ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

PÖLLÖ. Kahdesti kiehutettu yksinkertaisuus, bis coctus! O, monstrum tietämättömyys, kuink' olet ruokoton!

NATHANAEL. Niin, outoapa ruokaa hälle kirjan herkut on. Hän ei ole koskaan, niin sanoakseni, syönyt paperia, hän ei ole mustetta juonut; hänen älynsä ei ole kyllytettyä; hän on pelkkä eläin, jolla on vain tylsemmät osat tunnokkaat.
Nuo katokasvit luotu on, ett' osaisimme kiittää —
Jota teemmekin me, joilla on maku ja tunto —
Niist' oiva-hedelmistä, joita suuremp' äly siittää.
Minun ois yhtä sopimaton olla tyhmä houkka,
Kuin että tuosta tolvanasta tulis kirjatoukka.
Mut, omne bene, sanon; olen isä-ukon tuumaa:
Ei kestä kaikki tulta, vaikka kestävätkin kuumaa.
PÖLLÖ.
Te, kirjamiehet, arvatkaas: ken oli kuukautinen,
Kun syntyi Kain, ja viel' ei ole viisiviikkohinen?

HOLOFERNES. Dictynna, rakas Pöllö; Dictynna, rakas Pöllö.

PÖLLÖ. Mikä se tikkatynnä on?

NATHANAEL. Se on Phoeben, Lunan, kuun liikanimi.

HOLOFERNES.
Kuu oli kuukautinen jo, kun Aadam oli lapsi,
Ja viel' ei viisiviikkoinen, kun Aadam on harmaahapsi.
Allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Se on vallan totta: alasioni ei muutu vaihdoksesta.

HOLOFERNES. Jumala kykyäsi lohduttakoon! Minä sanoin, että allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Ja minä sanon, että yläsioni ei muutu vaihdoksesta, sillä kuu ei koskaan tule kuukautta vanhemmaksi; ja sanon sen vieläkin, että sarvas se oli, jonka prinsessa ampui.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, tahdotteko kuulla extemporoidun, noin vain hihasta ravistetun, epitaphium'in hirven kuolemasta? Ja tietämättömän tyydytykseksi olen nimittänyt hirven, jonka prinsessa ampui, sarvaaksi.

NATHANAEL. Perge, hyvä herra Holofernes, perge, kun vain suvaitsette jättää rivoudet.

HOLOFERNES. Olen koettanut vähän noudattaa alkusointua, sillä se osottaa luontevuutta.

"Prinsessa keihäänkärjellänsä kaatoi kauniin tarvaan,
Tai ruunuhirven sanon, kun sen kaatoi ruunupää;
Tai, kun on somat sarvet sillä, sanokaamme sarvaan;
Ja huuto käy, ja sarvas tarvas viitaan vilistää;
Ja hallit haukkuu, jouset paukkuu, vastaan vastaa vaarat,
Kun kaatuu tarvaat, ruunuhirvet, sarvaat sarvihaarat."

NATHANAEL. Tavaton pää, oikein älyniekka!

PÖLLÖ. Kylläpä sen pää vähän tavattomasti niekkaakin.

HOLOFERNES. Se on lahja, jonka omistan, vähäpätöinen, vähäpätöinen; kummallinen, hullunkurinen henki, täynnä muotoja, kuvia, haamuja, esineitä, aatteita, havainnoita, mulkkauksia ja mullistuksia. Ne ovat siinneet muistiin mahalaukussa, kasvaneet pia mater'in äidinkohdussa ja ilmoille syntyneet tilaisuuden kypsyessä. Mutta se lahja on hyvä niissä, joissa se on terävä, ja minä olen siitä kiitollinen.

NATHANAEL. Herra, minä kiitän Jumalaa teistä, ja niin voivat seurakuntalaisenikin tehdä; sillä pojat saavat teiltä hyvää johdatusta, ja tyttäret varttuvat vahvasti teidän kauttanne; te olette oiva membrum yhteiskunnassa.

HOLOFERNES. Mehercle, jos pojat ovat älykkäitä, eivät he tarvitse ohjausta, ja jos tyttäret ovat vastaanottavaisia, tahdon heissä parastani koettaa. Mutta, vir sapit, qui pauca loquitur. Feminiini-henki meitä tervehtää.

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTA. Jumal' antakoon hyvää huomenta, herra kirkherra!

HOLOFERNES. Herra kirkherra, — qvasi kirkiherra. Mutta ketä se kirki vetää?

KALLO. Sitä, herra koulumestari, joka on enimmin tikanpojan näköinen.[10]

HOLOFERNES. Tikanpojan näköinen! Neronleimaus maanturpeesta, kyllin hyvä piikiven kipinäksi, kyllin hyvä päärlyksi sialle! Somaa, sievää!

JAQUENETTA. Hyvä herra kirkherra, olkaa hyvä, lukekaa tämä kirje minulle. Kallo on sen minulle tuonut, ja don Armado on sen minulle lähettänyt. Lukekaa se, olkaa hyvä.

HOLOFERNES. Fauste, precor gelida qvando pecus omne sub umbra ruminat — ja niin edespäin. Ah, sinä hyvä vanha Mantuanus![11] Minä voin sanoa sinusta samaa kuin matkustaja Venetiasta: