VERTA VERRASTA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1911.

Näytelmän henkilöt:

VINCENTIO, Wienin herttua.
ANGELO, sijaishallitsija herttuan poissa ollessa.
ESCALUS, vanha hallitusneuvos, Angelon apulainen.
CLAUDIO, nuori aatelismies.
LUCIO, mässäri.
Kaksi nuorta aatelismiestä.
VARRIUS, aatelismies herttuan palveluksessa.
Vanginvartija.
TUOMAS, munkki.
PIETARI, munkki.
KYYNÄRPÄÄ, tyhmä oikeudenpalvelija.
VAHLA, hupsu nuorimies,
POMPEJUS, viinuri rouva Liikasen liikkeessä.
HIRMULAINEN, pyöveli.
BERNARDINO, murhamies.
ISABELLA, Claudion sisar.
MARIANA, Angelon morsian.
JULIA, Claudion lemmitty.
FRANSISCA, nunna.
Rouva LIIKANEN, parittaja-nainen.
Hovikoita, vartijoita, oikeudenpalvelijoita ja seuralaisia.

Tapahtumapaikkana Wien.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Huone herttuan hovilinnassa.
(Herttua, Escalus, hoviherroja ja seuralaisia.)
HERTTUA.
Escalus!
ESCALUS.
Ylevä herttua!
HERTTUA.
Ois kielen pieksemistä tässä teille
Selittää hallituksen tehtävät,
Kun älyän, ett' oma tietonne
Ulottuu laajemmalle kuin ne neuvot,
Joit' antaa minä voin. Siis muut' ei tarvis
Kuin liittää valta kykyynne ja panna
Molemmat toimimaan. Te kansan luonteen,
Kaupungin lait ja oikeudenkäytön
Niin tunnette, ett' en nyt tiedä toista,
Joll' oisi näissä kokemus ja taito
Niin suur' kuin teillä. Tuossa valtuutenne;
Pitäkää siitä kiinni. — Kutsu tänne,
Tykömme, sanon, pyydä Angelo.
(Palvelija menee.)
Kuink', arvelette, paikkamme hän täyttää?
Erikois-suosiosta, nähkääs, hänet
Me valitsimme sijaiseksemme,
Hänelle hirmumme ja armomme
Ja vallan aseet luovuttaen kaikki,
Jotk' itsellämme on. Mit' arvelette?
ESCALUS.
Jos kukaan täällä Wieniss' ansaitsee
Niin suurta arvoa ja suosiota,
Niin varmaan Angelo.
HERTTUA.
Hän tuossa tulee.
(Angelo tulee.)
ANGELO.
Ain' alamaisna teidän armollenne
Vain varron käskyjänne.
HERTTUA.
Angelo,
On elämäsi niinkuin avoin kirja,
Joss' olentosi piirteet selvinä
On tutkijalle. Sinä ja sun lahjas
Ei omas ole niin, ett' ois sun lupa
Niit' itsees kuluttaa tai itses niihin.
Jumalat meitä käyttelevät niin kuin
Me soihtujamme: itseänsä varten
Ne eivät loista. Jos ei hyveemme
Meit' ulommaksi tehoo, niin ois paras
Sit' olla vailla. Jalot henget luotu
On toimiin jaloihin; ei luonto lainaks
Suo hiukan hiukkaistakaan rikkaudestaan,
Jost' ei se talontarkka jumalatar
Niin korkoa kuin kiitostakin vaadi
Velalliseltaan. Vaan miks tässä neuvon
Ma miestä, joka mua vois neuvoa?
Tuoss' Angelo!
(Antaa hänelle valtakirjan.)
Siis poissa ollessamme
Täysvaltainen sa olet sijaisemme;
Sun sydämmes ja kieles armahduksen
Ja kuolon määrää. Vanha Escalus,
Vaikk' ensin kutsuttu, jää toiseen sijaan.
Tuoss' ota valtuutesi!
ANGELO.
Ruhtinaani,
Metalliani ensin koetelkaa,
Ennenkuin siihen leimaatte noin jalon
Ja ylvän kuvan.
HERTTUA.
Estelyit' ei enää!
Pätevän, kypsän harkintamme jälkeen
Sun valitsimme: arvos ota vastaan!
Niin kiire meill' on lähtö, että täytyy
Mont' asiata tärkeääkin jättää
Nyt päättämättä. Sulle kirjoitamme,
Kun tilaisuus ja aika sitä vaatii,
Miten on laitamme, ja tiedustamme,
Kuink' asiat on täällä. Hyvästi!
Virassa menestystä teille toivon
Ja onnea.
ANGELO.
Kai meidän sallitte
Vähäisen matkaa tielle saattaa teitä.
HERTTUA.
Ei sitä kiire myönnä. Epäröidä
Ei teidän tule, kautta kunniani!
On teillä sama valta, mikä mulla,
Lakia koventaa tai keventää,
Mitenkä parhaaks näette. Tuohon käteen!
Salassa lähden; kansaa rakastan,
Mut kaikkein nähtäväks en tahdo tulla.
He hyvää tahtovat, mut mulle mieleen
Ei riemuremut nuo ja hurraa-huudot.
Ken moista rakastaa, ei minust' ole
Älykäs oikein. Hyväst' uudelleen!
ANGELO.
Teit' auttakohon taivas hankkeissanne!
ESCALUS.
Ja onnekkaasti kotiin ohjatkoon!
HERTTUA.
Suur' kiitos! Jääkää hyvästi!
(Menee.)
ESCALUS.
Suvaitkaa, hyvä herra, minun haastaa
Vapaasti kanssanne; ois tärkeää
Mun saada tarkkaan tietää ammattini.
On valta mulla, vaan sen laatu, laajuus
On mulle tuntematon.
ANGELO.
Sama laita
On myöskin minun. Yhdess' astukaamme,
Niin ehkä pian selvään pääsemme
Täss' asiassa.
ESCALUS.
Niinkuin suvaitsette.
(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Katu.
(Lucio ja kaksi aatelismiestä tulee.)

LUCIO. Jos herttua ja ne toiset herttuat eivät sovi Unkarin kuninkaan kanssa, no niin, silloin kaikki herttuat hyökkäävät kuninkaan kimppuun.

1 AATELISMIES. Taivas meille rauhansa suokoon, mut ei Unkarin kuninkaan rauhaa!

2 AATELISMIES. Aamen!

LUCIO. Sinä sanot aamen, niinkuin se tekopyhä merimies, joka meni merille kymmenet käskyt mukanaan mutta raapi taulusta pois yhden.

2 AATELISMIES. "Sinun ei pidä varastaako?"

LUCIO. Niin, sen hän raapusti pois.

1 AATELISMIES. No, mutta sehän olikin käsky, joka käski kapteenin ja koko hänen joukkonsa jättämään ammattinsa: olivathan he merille lähteneet varastamaan. Ei ole yhtäkään soturia meidän joukossamme, joka pöytäsiunauksessa ei mielellään soisi rukoiltavan rauhaa.

2 AATELISMIES. En ole ikänä kuullut kenenkään soturin sitä paheksuvan.

LUCIO. Sen kyllä uskon! Sillä luulenpa, ettet ole koskaan ollut mukana pöytärukouksissa.

2 AATELISMIES. En vaan! Senkin seitsemän kertaa.

1 AATELISMIES. Kävikö se oikein runomitalla?

LUCIO. Siinä oli kaikki mitat ja kaikki kielet.

1 AATELISMIES. Ja ehkä kaikki uskotkin.

LUCIO. Niin, miksi ei? Rukous on rukous, huolimatta kaikista oppiriidoista, niin kuin esimerkiksi sinä olet turkaisen tulimmainen lurjus, huolimatta kaikista rukouksistasi.

1 AATELISMIES. No niin, siinä olemme luullakseni yhtä karvaa.

LUCIO. Sen myönnän; sinä olet vain vähän nukkavieru.

1 AATELISMIES. Ja sinä olet sitä hienoa sorttia, jonka nukka on kolmasti kerittyä, tiedä se. Ennemmin olen minä karkeakarvaista Englannin sarkaa kuin mokomaa, Ranskan tapaan kerittyä, nukkasamettia. Tuntuuko pisto?

LUCIO. Itse sen tuntenet; ja, puheestasi päättäen, se hyvinkin kirveltää. Tiedän nyt, tämän tunnustuksesi jälkeen, juoda terveydeksesi, mutta ikäpäivinäni minä en juo samasta kupista kuin sinä.

1 AATELISMIES. Olen siis hypännyt hulluun kirnuun, niinkö luulet?

2 AATELISMIES. Niin olet, joko sitten tahraannuit tai pelastuit.

LUCIO. Kas, kas, tuossa tulee rouva Lemmes!

1 AATELISMIES. Minä olen hänen kattonsa alla saanut vammoja, joista on tullut lovi —

2 AATELISMIES. Mihin, sano?

LUCIO. Arvaa!

2 AATELISMIES. Kukkaroon, tietenkin.

1 AATELISMIES. Vieläpä muutakin.

LUCIO. Kalju pää.

1 AATELISMIES. Aina sinä minuun niitä tautejasi kuvittelet mutta erehdyt suuresti: minussa terveys oikein kumisee.

LUCIO. Niin kyllä, niinkuin hontto kumisee; sinun luusi ovat hontot; jumalattomuus on sinussa herkutellut.

(Parittaja-akka tulee.)

1 AATELISMIES. No, mitä kuuluu? Kummassako lonkassa on pahin vaiva?

PARITTAJA-AKKA. Hyvin kaikki! Vastikään tuolla vangittiin ja vietiin tyrmään mies, joka oli enemmän väärtti kuin viisituhatta teidän kaltaista.

2 AATELISMIES. Kuka se?

PARITTAJA-AKKA. Claudio, tiedän mä, signor Claudio.

1 AATELISMIES. Claudio, vangittu! Ei, niin ei ole.

PARITTAJA-AKKA. Mutta minä tiedän, että niin on; näin, kun hänet vangittiin, näin, kun häntä kuljetettiin; ja, mikä vielä pahempi, häneltä viedään pää.

LUCIO. Mutta, kaiken hulluttelumme jälkeen, tämä ei ole mikään hauska asia. Oletko varma siitä?

PARITTAJA-AKKA. Liiankin varma; ja se tuli siitä, että hän teki neiti Julialle lapsen.

LUCIO. Uskokaa minua, se ei ole mahdotonta; hän lupasi yhtyä minuun pari tuntia sitten, ja hän on aina tarkalleen pitänyt sanansa.

2 AATELISMIES. Sitä paitse tämä pitää jotenkin yhtä äskeisen puheenaineemme kanssa.

1 AATELISMIES. Mutta ennen kaikkea julistuksen kanssa.

LUCIO. Tulkaa, mennään tiedustelemaan, miten on asian laita.

(Lucio ja aatelismiehet menevät.)

PARITTAJA-AKKA. Näin minä menetän kaikki luottilaani: minkä vie sota, minkä tauti, minkä hirsipuu, minkä köyhyys. (Pompejus tulee.) No, mitä uutta tiedät?

POMPEJUS. Se mies on nyt teljetty tyrmään.

PARITTAJA-AKKA. Vai niin; mitä hän on tehnyt?

POMPEJUS. Lapsen.

PARITTAJA-AKKA. Tarkoitan, mitä on rikkonut?

POMPEJUS. Kalastanut muiden kalavesillä.

PARITTAJA-AKKA. Mitä, onko joku tyttö saanut lapsen hänen kanssaan?

POMPEJUS. Ei, naikko on saanut hänen kanssaan tytön. Mitä, ettekö ole kuullut julistusta?

PARITTAJA-AKKA. Mitä julistusta?

POMPEJUS. Kaikki julkiset talot Wienin laitakaupungeissa ovat revittävät maahan.

PARITTAJA-AKKA. Ja miten käy keskikaupungin talojen?

POMPEJUS. Ne jätetään siemeneksi; nekin olisivat menneet samaa tietä, mutta muuan viisas porvari puhui niiden puolesta.

PARITTAJA-AKKA. Revitäänkö siis kaikki laitakaupunkien ilohuoneet?

POMPEJUS. Revitään, perustuksiaan myöten.

PARITTAJA-AKKA. Mutta siitähän tulee oikein perustuslain muutos. Kuinka silloin minun käy?

POMPEJUS. Olkaa te huoletta: hyvillä asianajajilla on aina luottilaita. Vaikka muutattekin paikkaa, ei teidän siltä tarvis muuttaa ammattia; minä jään teille yhä tappimieheksi. Rohkeutta vain! Teitä kyllä tullaan armahtamaan. Te olette virassa silmänne melkein kuluttanut, teitä ei niin tarkalla silmällä pidetä.

PARITTAJA-AKKA. Niin, mitä nyt tehdä, Tuomas Tappimies? Lähtekäämme täältä.

POMPEJUS. Tuossa tulee signor Claudio, jota kruununmies taluttaa vankityrmään; ja tuossahan se on neiti Juliakin.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Sama paikka.
(Vanginvartija, Claudio, Julia ja oikeudenpalvelijoita tulee.)
CLAUDIO.
Mies, miksi näin mua näytät maailmalle?
Vie tyrmään, johon olen määrätty.
VANGINVARTIJA.
En tätä pahan pahuudella tee,
Mut niin on käskenyt lord Angelo.
CLAUDIO.
Näin hallitus, tuo puolijumala,
Rikokset sovituttaa painon mukaan;
"Armahtaa ketä tahtoo", sanoo sana,
"Ja kenen tahtoo, sen hän paaduttaa."
(Lucio ja ne kaksi aatelismiestä tulevat.)
LUCIO.
Mut, Claudio, mikä syynä tähän pakkoon?
CLAUDIO.
Se liika vapaus, Lucio, se vapaus!
Ylellisyyttä seuraa kova paasto,
Ja vapaus, ylenmäärin käytettynä,
Pakoksi muuttuu. Luontoamme ajaa,
Kuin hiirtä, jok' on niellyt myrkkyä,
Janoinen synti, jok' on kuolemaksi.

LUCIO. Jos minä voisin vankityrmässä noin viisaasti puhua, niin haettaisin tänne muutamia velkojiani. Ja kuitenkin, totta puhuen, on vapauden hullutus minulle rakkaampi kuin vankeuden siveys. — Mikä on rikoksesi, Claudio?

CLAUDIO.
Jos sanon sen, teen uuden rikoksen.
LUCIO.
Ei murha lie?
CLAUDIO.
Ei.
LUCIO.
Haureus?
CLAUDIO.
Sano siksi.
VANGINVARTIJA.
Pois, herra! Nyt on teidän mentävä.
CLAUDIO.
Vain sana. — Lucio hyvä, pari sanaa!
(Vie hänet syrjään.)
LUCIO.
Satakin vaikka, jos ne vain sua auttaa.
Mut noinko haureutta rangaistaan?
CLAUDIO.
Näin laita on: ma tosikihloissa
Anastin Julian vuoteen; hänet tunnet;
Hän täys on vaimoni, ei muuta vailla
Kuin että säännön mukaisesti teemme
Sen julkiseksi; tekemättä jäi se,
Kun myötäjäiset menetetty ois,
Jotk' yhä sukulaisten kirstuss' ovat.
Välimme näiltä peitimme, siks kunnes
Heit' aika taivuttais. Mut, paha kyllä,
Tuon hellän suhteen salaisuus nyt suurill'
On kirjaimilla Juliaan painettu.
LUCIO.
Siis raskas on?
CLAUDIO.
On, kovaks onneksi!
Ja nyt tuo herttuan uusi sijainen —
Se uutuudenko väikkeen vika lie,
Vai valtiota ratsunako pitää
Vain ylivaltiaalle, joka, tuskin
Satulaan päästyään, jo kannust' iskee
Sen merkiksi, ett' osaa hallita;
Vai virkaanko se kuuluu ankaruus
Vai hänen yleväänkö persoonaansa,
Sit' en ma tiedä — vaan tää uusi herra
Kaikk' eloon saattaa vanhat rikoslait,
Jotk' yhdeksättätoista vuotta seinäll'
On käyttämättöminä riippuneet
Kuin aseet ruosteiset; ja maineen vuoks
Nuo uniset ja unhottuneet säännöt
Nyt minuun usuttaa: — niin, maineen vuoksi.

LUCIO. Niin maarinkin; ja pääsi istuu nyt niin höllästi harteillasi, että rakastunut maitotyttökin voisi sen huokaista pois. Laita sana herttualle ja vetoa häneen.

CLAUDIO.
Sen olen tehnytkin, vaan hänt' ei löydy.
Tee, Lucio, mulle tämä hyvä työ:
Tänäpä luostariin käy sisareni
Koetus-aikaans' siellä alkamaan.
Hänelle kerro, missä vaarass' olen,
Ja pyydä, että puolestani koittaa
Lepyttää julmaa vallanhoitajaa.
Tykönsä itse menköön; hänestä
Ma paljon toivon; hänen nuoruutensa
Suloista puhuu, vaikka mykkää kieltä,
Mi tehoo miehiin; lisäks häll' on lahja
Älyllä sovitella sanojaan,
Ja helposti hän mielet taivuttaa.

LUCIO. Suokoon Jumala, että hän sen voisi, niin hyvin lohdutukseksi niille, jotka ovat samassa tilassa ja muuten joutuisivat ankaraan tilintekoon, kuin sinun henkesikin pelastukseksi; sillä kovin minua surettaisi, jos sen noin narrin tavalla menettäisit joutavan noppapelin takia. Menen häntä puhuttelemaan.

CLAUDIO. Kiitos, hyvä ystäväni Lucio!

LUCIO. Kahden tunnin kuluessa, —

CLAUDIO. No, nyt vartija, nyt mennään.

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Luostari.
(Herttua ja munkki Tuomas tulevat.)
HERTTUA.
Ei, pyhä isä, pois se ajatus!
Ei lemmen heikko nuoli miehen vahvaa
Voi rintaa lävistää. Kun salasuojaa
Halusin teiltä, oli aikeeni
Vakaampi, kypsempi kuin nuoren hurjan
Halut ja pyyteet.
TUOMAS.
Saanko tietää sen?
HERTTUA.
Paremmin, isä, tiedätte kuin kukaan,
Ett' yksinäisyytt' aina rakastin
Ja turhaks katsoin suuret seurat, joissa
Elämöi nuoruus, korska, tyhjä loisto
Ma täyden valtani ja arvoni
Lord Angelolle olen luovuttanut,
Joll' ankarat ja siveät on tavat.
Hän luulee minun Puolaan matkustaneen,
Jonk' olen luulon levittänyt kansaan
Ja jota uskotaan. No, hurskas isä,
Kysytte varmaan, miksi tämän teen?
TUOMAS.
Halusta kysyn, armollinen herra.
HERTTUA.
Meill' ankarat on lait ja kovat säännöt —
Vikurit turpavöitä kaipaavat —
Mut neljätoist' on vuotta levänneet ne
Kuin luolassansa vanha jalopeura,
Jok' uupui ryöstöön. Niinkuin heikot isät
Uhaten koivuvitsaa kiertävät,
Vain pannakseen sen lasten nähtäville
Peloksi, vaan ei kuriks, joten vitsaa
Ei kammota, vaan pilkataan; niin laitkin
On kuolleet, niiden rangaistus jos kuolee,
Ja riettaus vetää nenäst' oikeutta,
Imettäjäänsä lapsi lyö, ja mennytt'
On siivous.
TUOMAS.
Mut teidän armon vallass'
Ol' itse päästää laki kahleistaan.
Enemmän pelkoa te nostaisitte
Kuin Angelo.
HERTTUA.
Niin, liian suurta ehkä.
Ma erheen tein, kun päästin ohjakset;
Siis julmuutt' oisi rangaista nyt siitä,
Mink' itse käskin: — käskyähän on se,
Kun pahuudelle suodaan vapaa valta,
Mut rankaisulle ei. Sen tähden, isä,
Ma Angelolle jätin toimeni;
Nimeni suojassa hän iskeköön;
Pois itse pysyn taistosta, ja moitteet
Näin vältän. Nähdäkseni hallintaansa
Nyt munkistonne jäsenenä tahdon
Niin prinssiä kuin kansaa puhutella.
Siis kaapu mulle tuo ja mua neuvo,
Ett' osaan olla ulkoasulta
Kuin tosi munkki. Lisäsyyt saat tietää,
Kun joutilaampaa tilaisuutta saan;
Nyt tämän vain: — Lord Angelo on tarkka
Ja visu maineestaan; hän tuskin myöntää.
Ett' onkaan verta suonissaan ja ett' on
Hänelle leipä rakkaampaa kuin kivi.
Pian näemme, totuudenko sanoo pinta,
Vai mielen muutosko on vallan hinta.
(Menevät.)

Viides kohtaus.

Naisluostari.
(Isabella ja Francisca tulevat.)
ISABELLA.
Sekö se teidän nunnain koko vapaus?
FRANCISCA.
Se eikö riitä?
ISABELLA.
Kyllä. Tät' en kysy
Siks, että enempää ma halaisin;
Päin vastoin pitäis kovemp' olla pakko
Sanct Claran nunnain siskokunnassa.
LUCIO (ulkoa).
Hoi! Rauha tälle paikalle!
ISABELLA.
Ken huutaa?
FRANCISCA.
On miehen ääni. Hyvä Isabella,
Sa avaa hälle, kysy mitä tahtoo.
Sa voit, ma en; sa viel' et valaa tehnyt;
Sen tehnyt ei saa miehen kanssa haastaa
Pait abbedissan läsnä ollessa;
Jos haastaa, ei saa kasvojansa näyttää,
Jos näyttää kasvonsa, ei haastaa saa.
Hän taaskin huutaa; pyydän, vastaa hälle.
(Menee.)
ISABELLA.
Jumalan rauha! Ken se?
(Lucio tulee.)
LUCIO.
Terve, impi,
Jos impi liette, niinkuin todistavat
Nuo posken ruusut. Voitteko mua auttaa
Ja saattaa minut Isabellan luo?
Hän tässä luostariss' on kokelas
Ja nuoren Claudio-raukan kaunis sisko.
ISABELLA.
Miks Claudio-raukan? Kysyä mun suokaa,
Sit' enemmän, kun sanon, että itse
Ma Isabella, hänen siskons', olen.
LUCIO.
Sulo kaunotar, tuon Claudion terveiset.
Mut lyhykäisesti: hän tyrmäss' istuu.
ISABELLA.
Voi mua! Mistä syystä?
LUCIO.
Semmoisesta,
Jost' — ainakin, jos minä tuomar' oisin —
Hän rangaistuksen saisi kiitoksissa:
Hän laittoi ystävälleen pikkuiset.
ISABELLA.
Mua älkää uskotelko.
LUCIO.
Se on totta.
En tahtois — vaikka helmasyntini
On naista naurattaa ja haastaa toista,
Toist' aatella — näin tehdä kaikkiin nähden.
Olette maasta yletty ja pyhä
Ja kieltäymyksen kirkastama henki;
Vakaasti tulee teidän kanssa haastaa
Kuin pyhimyksen kanssa ainakin.
ISABELLA.
Pyhyyden herjaust' on moinen pilkka.
LUCIO.
Ei suinkaan. Suorin sanoin näin on laita:
Syleilyyn yhtyi veljenne ja tyttö;
Ravinto ruumiin täyttää; heiteen aika
Se vakoon kuivaan siittää siemenestä
Satoisan viljan; niin myös tytön kasvu
Todistaa kylvömiehen uurastusta.
ISABELLA.
Kenenkä tytön? Serkku Julianko?
LUCIO.
Hän serkkunneko?
ISABELLA.
Valikoinnan kautta,
Niinkuin on tyttöin tapa rakkaudesta
Nimiä vaihtaa suotta.
LUCIO.
Hän se on.
ISABELLA.
No, naikoon hänet!
LUCIO.
Siinäpä se mutka.
Täält' oudosti on herttua poistunut,
Mont' ylimystä, minua ja muita,
Petellen viran toiveilla; ne, joilla
On valtajuonet tiedossa, ne väittää,
Ett' aivan toista häll' on mielessä
Kuin kielellä. Ja hänen sijallaan
Rajattomalla valtuudella pitää
Nyt valtaa Angelo, — mies, jonka veri
On lumivettä; jolle vierast' on
Kaikk' aistin himartavat kutkutukset,
Ja joka luonnon kiihkaa tylsyttää
Vain hengentyöllä, paastoll', opinnoilla.
Hän — peloittaakseen pois nuo irstaat tavat,
Jotk' ovat kauan kierrelleet lain uhkaa
Kuin hiiret leijonaa — nyt keksii säännön,
Jonk' ahtaan mielen mukaan Claudio henkens'
On menettävä, heittää hänet tyrmään
Ja muille varoitukseks tarkoin noutaa
Lain ankaruutta. Kaikk' on toivo mennyt,
Jos teill' ei voimaa kauniin rukouksin
Hänt' armoon taivuttaa. Tää lyhyesti
Se tehtävä, jonk' antoi Claudio mulle.
ISABELLA.
Hänt' aikoo hengiltäkö?
LUCIO.
Tuomio
Jo langennut on; pyöveli jo, kuulin,
On saanut käskyn hänet teloittaa.
ISABELLA.
Kuink' auttaa häntä minä raukka voin?
LUCIO.
Ois koittaa voimaanne.
ISABELLA.
Ah! voimaani!
Epäilen —
LUCIO.
Epäilys on petturi:
Meilt' edun vie, jonk' usein voittaisimme,
Jos tohtisimme koittaa. Angelolle
Te näyttäkää ett' immet mitä pyytää,
Sen miehet antavat kuin jumalat;
He vain kun itkevät ja polvistuvat,
Niin, mitä pyytävät, se täyttyy niin
Kuin oisi se jo heidän omanansa.
ISABELLA.
Koetan mitä tehdä voin.
LUCIO.
Mut joutuin.
ISABELLA.
Ma heti menen. Kauempaa en viivy,
Kuin että abbedissalle ma tiedon
Asiast' annan. Nöyrät kiitokseni!
Terveiset veljelleni! Ennen iltaa
Hän toimistani varman tiedon saa.
LUCIO.
Hyvästi sanon.
ISABELLA.
Jääkää Herran haltuun!
(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sali Angelon asunnossa.
(Angelo, Escalus, tuomari, vanginvartija,
oikeudenpalvelija ja seuralaisia.)
ANGELO.
Ei laki mikään kuvatus saa olla,
Ei liikkumaton linnunpelko, joka,
Kun siihen tottuvat, ei hirmuks tule,
Vaan lepopuuksi.
ESCALUS.
Terää olkoon siltä;
Parempi hiukan leikellä kuin kaataa
Ja ruhjoa. Tuoll' ylimyksellä,
Jonk' aion pelastaa, on jalo isä.
Vain itseänne, armo, aatelkaa —
Te, jonk' on siveys niin perin luja —
Te ettekö, kun oma halu nousee,
Jos aikaan sopisi ja paikkaan vain
Ja veren kiihkeä jos kuohu teidät
Ajaisi tekoon, johon tahto pyrkii,
Niin, etteköpä tekin joskus eksyis
Rikokseen, josta häntä tuomitsette,
Lain kiroukseen itse joutuen?
ANGELO.
On toista tulla kiusaukseen, toista
On langeta. Voi valamiehistössä,
Jok' ihmisiltä hengen tuomitsee,
Kahdestatoista olla yks tai kaksi
Pahempaa varasta kuin tuomittava.
Mik' ilmeist' on, sen oikeus rankaisee.
Mitä se lakiin koskee, vaikka varas
Varasta tuomitsee? On päivän selvää,
Ett' otan maasta helmen, jonka löydän,
Siks että näen sen; mitä min' en näe,
Sen päälle astun enkä siitä piittaa.
Tuon vika siit' ei vähene, jos mulla
On ollut sama vika; sano ennen,
Jos minä, tuomarina, eksyn noin,
Ett' armotta ja tuomioni mukaan
Mua rangaistakoon. Kuolla hänen tulee.
ESCALUS.
No, niinkuin teidän viisautenne tahtoo.
ANGELO.
Miss' on se vanginvartija?
VANGINVARTIJA.
Täss', armo.
ANGELO.
Mies, huomen-aamull' yhdeksältä Claudio
On mestattava; hanki hälle pappi;
Hän kuolemaansa valmistautukoon:
Tää hänen vaelluksensa on loppu.
(Vanginvartija menee.)
ESCALUS.
Jumala, anna meille armos tunto!
Syy toisen nostaa, toisen kaataa kunto.
Yks syystä pääsee, vaikka konna lie,
Yks ainut virhe toisen surmaan vie.
(Kyynärpää, Vahla, Pompejus ja oikeudenpalvelijoita tulee.)

KYYNÄRPÄÄ. Kas niin, viekää pois nuo! Jos ne ovat kelpo väkeä yhteiskunnassa, joiden ainoa elämä on elämöidä yhteis-paikoissa, niin en tiedä minä, mitä laki ja oikeus on. Viekää pois nuo!

ANGELO. Mitä, hyvä ystävä? Mikä on nimenne, ja mistä kysymys?

KYYNÄRPÄÄ. Teidän korkeutenne luvalla olen herttua-pahaisen konstaapeli, ja nimeni on Kyynärpää; olen vähän niinkuin lakimies minäkin; ja tässä tuon teidän korkea-arvoisuutenne eteen kaksi hyvänkurista tuttavaa.

ANGELO. Hyvänkurista! Mitä? Aiot kai sanoa: pahankurista?

KYYNÄRPÄÄ. Teidän korkeutenne luvalla, en minä oikein tiedä, mitä ne ovat; mutta kelpo konnia ovat, se on viljainen vissi, eikä heissä ole rahtuakaan sitä vilpillisyyttä, jota tulisi olla oikealla kristityllä.

ESCALUS. Hyvin sanottu! Sepä älykäs konstaapeli!

ANGELO. Jatka; mitä he ovat miehiään? Kyynärpää on nimesi: miksi et vastaa, Kyynärpää?

POMPEJUS. Hän ei voi, herra: hänen kyynärpäänsä on hajalla.

ANGELO. Kuka te olette?

KYYNÄRPÄÄ. Hänkö? Tapinpitelijä, apuhankkija, joka palvelee huonoa naiseläjää, jonka talo, kuulen ma, on revitty laitakaupungilla; ja nyt hän pitää saunaa, joka, luulen ma, sekin on sangen pahamaineinen talo.

ESCALUS. Mistä sen tiedät?

KYYNÄRPÄÄ. Vaimoni, jonka vakuutan taivaan ja teidän armonne edessä —

ESCALUS. Mitä? Vaimosiko?

KYYNÄRPÄÄ. Niin, herra, joka, Jumalan kiitos, on kunniallinen vaimo. —

ESCALUS. Ja siksikö hänet vakuutat?

KYYNÄRPÄÄ. Sanon, että vakuutan itseni niin hyvin kuin hänenkin siitä, että jos tuo talo ei ole parittajan talo, niin on sääli häntä, sillä se on sangen huono talo.

ESCALUS. Mistä sinä, konstaapeli, sen tiedät?

KYYNÄRPÄÄ. He, vaimoni kautta, lempo soikoon; sillä jos hän olisi ollut lihaan menevä nainen, niin olisi hän voinut tulla syypääksi raiskaukseen, haureuteen ja kaikenlaiseen muuhun ruokottomuuteen.

ESCALUS. Tuonko naisen toimesta?

KYYNÄRPÄÄ. Niin, rouva Liikasen toimesta. Mutta hän sylkäisi tuota naista vasten naamaa, niin että se tiesi saaneensa.

POMPEJUS. Teidän korkeutenne luvalla, se ei ole totta.

KYYNÄRPÄÄ. Näytä se toteen näiden kanaljain kuullen, sinä kunnian mies, näytä se toteen!

ESCALUS (Angelolle.) Kuuletteko, kuinka hän sanoissaan sekaantuu?

POMPEJUS. Nähkääs: hän tuli taloon, ja vahvana oli, ja himoitsi — kaikella kunnioituksella sanoen — keitettyjä väskynöitä.[1] Meillä oli niitä vain kaksi, teidän armonne, ja ne olivat sillä hetken prikulla hedelmälautasella, tuollaisella kolmen pennin lautasella; onhan teidän armonne sellaisia lautasia nähnyt; ne ei ole mitään porsliini-lautasia, mutta kuitenkin sangen hyviä lautasia.

ESCALUS. Jatka, jatka; lautanen ei tässä mitään paina.

POMPEJUS. Ei tosiaankaan, hyvä herra, ei neulan nuppiakaan; siinä olette aivan oikeassa. Mutta nyt itse pääponteen: niinkuin sanottu, rouva Kyynärpää oli, niinkuin sanottu, vahvana, ihan viimeisillään, ja halusi, niinkuin sanottu, väskynöitä, ja kun, niinkuin sanottu, näitä vain oli kaksi lautasella, sillä herra Vahla, tämä mies tässä, oli, niinkuin sanottu, syönyt ne muut ja, niinkuin sanottu, maksanut ne oikein rehellisesti; — sillä, niinkuin tiedätte, herra Vahla, en voinut antaa teille takaisin kolmea penniä.

VAHLA. Ette, aivan oikein.

POMPEJUS. Niin, näettekös vain! Te silloin paraikaa, jos koitatte muistella, särjitte mainittujen väskynöitten kiviä.

VAHLA. Niin tein, aivan oikein.

POMPEJUS. Niin, näettekös vain! Minä silloin sanoin teille, jos muistatte, että se ja se ja se ja se ei voinut parantua siitä jutusta — ymmärrättehän — jos ei pitänyt ankaraa elantotapaa, niin teille sanoin.

VAHLA. Se on kaikki totta.

POMPEJUS. Niin näettekös?

ESCALUS. Ole vait, sinä olet ikävä narri: asiaan! — Mitä he siis tekivät Kyynärpään vaimolle, että miehellä nyt on syytä siitä valittaa? Käydään nyt häneen käsiksi.

POMPEJUS. Ei, teidän armonne, se ei vielä käy päinsä.

ESCALUS. Enhän minäkään sitä tarkoittanut.

POMPEJUS. Mutta kyllä sitten käymme häneen käsiksi, teidän armonne luvalla. Pyydän nyt vain, teidän armonne, katsokaa tuota herra Vahlaa: sillä miehellä on kahdeksankymmentä puntaa vuodessa, ja isä kuoli pyhäinmiesten päivänä. — Pyhäinmiesten päivänähän se oli, herra Vahla?

VAHLA. Pyhäinpäivän aattona.

POMPEJUS. Niin, näettekös? Toivon että sitä täällä pysytään totuudessa! Hän istui, niinkuin sanottu, paraikaa nojatuolissa, teidän armonne; — se oli Kultarypäleessä,[2] missä tekin mielellänne istutte, eikö totta?

VAHLA. Totta on, sillä se on tilava huone ja lämmin talvella.

POMPEJUS. Niin, näettekös? Toivon, että sitä täällä pysytään totuudessa!

ANGELO.
Ei tähän kuulusteluun riitä yö,
Ei pisin Venään talviyökään. Menen
Ja jätän jutun teidän haltuun. Toivon,
Ett' olis syytä piestä koko lauma.
ESCALUS.
Minäkin samaa. Hyvää huoment', armo!
(Angelo menee)

No, ystävä, jatkakaamme; sano, mitä Kyynärpään vaimolle on tehty, kerrassa.

POMPEJUS. Kerrassako, teidän armonne? Hänelle ei ole tehty kerrassa mitään.

KYYNÄRPÄÄ. Olkaa hyvä, teidän armonne, kysykää häneltä, mitä tuo mies teki vaimolleni.

POMPEJUS. Olkaa hyvä, teidän armonne, kysykää minulta.

ESCALUS. No siis, mitä on tämä herra hänelle tehnyt?

POMPEJUS. Olkaa hyvä, teidän armonne, katsokaa tämän herran naamaa. — Hyvä herra Vahla, katsokaa hänen armoonsa; tarkoitus on hyvä. — Huomaatteko, teidän armonne, hänen naamaansa?

ESCALUS. Vallan hyvin.

POMPEJUS. Pyydän, huomatkaa tarkoin.

ESCALUS. Teenhän sen.

POMPEJUS. Huomaatteko, teidän armonne, mitään pahaa hänen naamassaan?

ESCALUS. En.

POMPEJUS. Voin panna vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että hänen naamansa on pahin puoli hänessä. No niin: jos nyt hänen naamansa on pahin puoli hänessä, kuinka siis herra Vahla voi tehdä konstaapelin vaimolle mitään luvatonta. Tahtoisin kuulla sen teidän armonne suusta.

ESCALUS. Hän on oikeassa. Konstaapeli, mitä sanotte siihen?

KYYNÄRPÄÄ. Ensiksikin, teidän armonne luvalla, talo on tuhoton talo, tämä tässä tuhoton mies, ja hänen ruokapuunsa tuhoton nainen.

POMPEJUS. Tämän käteni kautta, hänen vaimonsa on tuhottomampi henkilö kuin yksikään meistä kaikista.

KYYNÄRPÄÄ. Lurjus, valehtelet; valehtelet, senkin kirottu lurjus! Se aika ei ole vielä tullut, että hän olisi tuhottomia tehnyt mieheen, vaimoon tai lapseen nähden.

POMPEJUS. Teidän armonne, hän teki tuhottomia hänelle, jo ennenkuin hänet nai.

ESCALUS. Kuka on tässä viisaampi? Oikeus vai koiruus? — Onko se totta?

KYYNÄRPÄÄ. Sinä lurjus! Senkin heittiö! Senkin sakramenskattu Hannibali![3] Vai tuhottomia hänelle, ennenkuin hänet nain! — Jos ikänä minä olen tuhottomia tehnyt hänelle, tai hän minulle, niin älkää uskoko, teidän armonne, että olen herttua-pahaisen palvelija. Todista sanasi, sinä jumalaton Hannibali, tai haastan sinut pahoinpitelystä.

ESCALUS. Jos hän nyt löisi teitä korvalle, niin voisitte lisäksi haastaa häntä panettelemisesta.

KYYNÄRPÄÄ. Tosiaankin, kiitän teidän armoanne siitä. Mitä käskette, teidän armonne, minun tehdä tämän jumalattoman heittiön?

ESCALUS. Kuules, konstaapeli, koska hänessä on kaikenlaisia rikoksia, jotka soisit saavasi ilmi, jos voisit, niin arvelen parhaaksi, että annat hänelle matkapassin, kunnes olet saanut tietää, mitä ne ovat.

KYYNÄRPÄÄ. Tosiaankin! Kiitän teidän armoanne neuvosta. — Siinä nyt näet, senkin sakramenskattu luntti, mikä on edessäsi: saat matkapassin; niin, luntti, matkapassin saat!

ESCALUS (Vahlalle). Missä olette syntynyt, ystävä?

VAHLA. Täällä Wienissä, armollinen herra.

ESCALUS. Onko teillä kahdeksankymmentä puntaa vuodessa?

VAHLA. On, teidän armonne luvalla.

ESCALUS. Vai niin. — Mikä on sinun toimesi, ystävä?

POMPEJUS. Olen edeskäypä, köyhän lesken edeskäypä.

ESCALUS. Mikä on emäntäsi nimi?

POMPEJUS. Rouva Liikanen.

ESCALUS. Onko hänellä ollut enempää kuin yksi mies?

POMPEJUS. Yhdeksän, armollinen herra; Liikanen oli viimeinen.

ESCALUS. Yhdeksän! — Tulkaa likemmäksi, herra Vahla. Herra Vahla, paras olisi, ettette seurustelisi juomanlaskijain kanssa; he laskevat pian teidät tyhjäksi, herra Vahla, ja te viette heidät hirsipuuhun. Menkää matkaanne, ja laittakaa niin, etten teistä enää mitään kuule.

VAHLA. Kiitän teidän armoanne. Itse puolestani en koskaan joudu juomapesään, jos ei minua sinne juoksuteta.

ESCALUS. Hyvä; ei sen enempää siitä, herra Vahla. Hyvästi! (Vahla menee.) — Esiin, herra viinuri! Mikä on nimenne, herra viinuri?

POMPEJUS. Pompejus.

ESCALUS. Mitä muuta?

POMPEJUS. Pyllynen.

ESCALUS. Niin, pyllynne on todellakin suurinta sorttia, niin että, mitä lihallisuuteen tulee, te olette Pompejus suuri. — Pompejus, te olette jonkinlainen parittaja, vaikka käytätte viinurinvirkaa kilpenä. Ettekö olekin? Kas niin, sanokaa totuus, se on teille parasta.

POMPEJUS. Totta puhuen, teidän armonne, olen köyhä raukka, joka tahdon minäkin elää.

ESCALUS. Mutta millä sinä elät, Pompejus? Parituksella? Mitä siitä elinkeinosta arvelet, Pompejus? Onko se laillinen elinkeino?

POMPEJUS. Jos laki sen sallii, teidän armonne.

ESCALUS. Mutta laki ei sitä salli, Pompejus, eikä tule koskaan sitä sallimaan Wienissä.

POMPEJUS. Onko teidän armonne aikomus kuohita kaikki kaupungin nuoret miehet?

ESCALUS. Ei, Pompejus.

POMPEJUS. No, sitten tosiaankin, minun heikon ymmärrykseni mukaan, kaikki menee vanhaa tapaansa. Jos teidän armonne vain voi keksiä keinoja porttojen ja melkkurien varalle, niin ei tarvis varoa parittajia.

ESCALUS. Niitä on jo sieviä keinoja keksitty, tiedä se: pää poikki ja hirteen, siinä kaikki.

POMPEJUS. Jos kymmenenkin vuotta perätysten hirtätte ja mestaatte niitä, jotka tässä kohden hairahtuvat, niin saattepa aikoinaan katsoa, mistä voitte hankkia lisää päitä. Jos tämä laki on Wienissä kymmenen vuotta voimassa, niin lupaan vuokrata kaupungin kauniimman talon kolmesta pennistä kerroksen. Jos elätte siksi kuin se tapahtuu, niin sanokaa, että Pompejus on sen sanonut.

ESCALUS. Kiitos, kelpo Pompejus; ja ennustuksesi palkinnoksi annan sinulle, kuules, tämän neuvon: laita niin, etten vastedes kuule sinusta valituksia minkäänlaisia ja että jätät sen paikan, missä nyt asut; muuten, Pompejus, ajan sinut takaisin leiriisi ja näytän sinulle Caesarin hirmua; suoraan sanoen, Pompejus, saat maistaa piiskaa. Ja nyt, Pompejus, täksi kertaa hyvästi!

POMPEJUS. Kiitän teidän armoanne hyvästä neuvosta; (syrjään) mutta sitä aion noudattaa sen verran, kuin liha ja asianhaarat sallivat. noudattaa sen verran, kuin liha ja asianhaarat sallivat.
Vai piiskaa! Piiskaa saakoon vetojuhta;
Ei siedä piiskaa kunnon miehen suhta.
(Menee.)

ESCALUS. Tulkaa tänne, herra Kyynärpää, tulkaa lähemmäksi, herra konstaapeli. Kuinka kauan olette ollut tässä konstaapelin toimessa?

KYYNÄRPÄÄ. Seitsemän ja puoli vuotta, teidän armonne.

ESCALUS. Arvelinkin, taidostanne päättäen, että olette siinä ollut jonkun aikaa. Seitsemän vuotta yhtä mittaa, niinkö?

KYYNÄRPÄÄ. Ja puoli päälle, teidän armonne.

ESCALUS. Ah, siitä on ollut teillä paljon vaivaa. Väärin on teiltä niin paljon vaatia. Eikö ole teidän pitäjässä muita siihen toimeen päteviä?

KYYNÄRPÄÄ. Vähän niitä on, Jumala paratkoon, joilla on kykyä sellaisiin asioihin. Kun ovat valitut, niin ovat mielissään, kun saavat valita minut sijaansa; minä teen sen muutamasta penningistä, ja hoidan kaikki yhteen menoon.

ESCALUS. Kuulkaa, laittakaa minulle nimilista, jossa on kuusi tai seitsemän pätevintä henkilöä pitäjästänne.

KYYNÄRPÄÄ. Teidän armonne kotiinko, armollinen herra?

ESCALUS. Niin kotiini. Hyvästi!

(Kyynärpää menee?)
Mitä lienee nyt kello?
TUOMAS.
Yksitoista, teidän armonne.
ESCALUS.
Teit' atrialle pyydän luokseni.
TUOMAS.
Ma kiitän nöyrimmästi.
ESCALUS.
Tuon Claudion kuolema mua surettaa,
Mut pelastust' en näe.
TUOMAS.
Lord Angelo
On ankara.
ESCALUS.
Se onkin tarpeellista:
Ei tavaks tullut armo paljo paina,
Uus rikos seuraa armahdusta aina.
Mut, sentään, Claudio parka! — Apu tyhjä!
Pois tulkaa, herra.
(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone samassa paikassa.
(Vanginvartija ja palvelija tulevat.)
PALVELIJA.
Hän pitää kuulustusta; tulee heti.
Ilmoitan teidät.
VANGINVARTIJA.
Tee se.
(Palvelija menee.)
Tahdon tietää,
Mit' aikoo hän; kenties hän vielä heltyy.
Mies rikkonut on vain kuin unissaan.
Se vika joka iän on ja säädyn,
Ja hänet surmataan! —
(Angelo tulee.)
ANGELO.
Mik' asia?
VANGINVARTIJA.
Siis huomennako tulee Claudion kuolla?
ANGELO.
Johan sen sanoin; onhan sulla käsky;
Miks vielä kysyt?
VANGINVARTIJA.
Jott' en hätiköisi.
Anteeksi, armo, mutta olen nähnyt,
Ett' oikeus katunut on tuomiotaan
Sen täytettyä.
ANGELO.
Siitä vastaan minä.
Tee tehtäväsi, taikka jätä paikkas,
On niitä toisiakin.
VANGINVARTIJA.
Anteeks suokaa!
Mit' oihkaavan on Julian tehtävä?
Lähellä päästö on.
ANGELO.
Vie hänet toiseen
Ja mukavampaan paikkaan; tee se heti.
(Palvelija palaa.)
PALVELIJA.
Tuon kuoloon tuomitun on sisar täällä,
Puheille pyrkii.
ANGELO.
Onko hällä sisar?
VANGINVARTIJA.
On herra: impi sangen siveä;
Sisaruskuntaan aikoo jäseneksi,
Jos ei jo lienekin.
ANGELO.
Tuo hänet sisään.
(Palvelija menee,)
Sa heti toimita se luuska pois;
Hän saakoon mit' on tarvis, mut ei liikaa.
Siit' annan määräyksen.
(Lucio ja Isabella tulevat.)
VANGINVARTIJA.
Herran haltuun!
(Aikoo mennä.)
ANGELO.
Jää tänne. —
(Isabellalle.)
Tervetullut! Pyyntö mikä?
ISABELLA.
Poloinen olen armon-anoja,
Jos suvaitsette kuulla.
ANGELO.
Puhukaa!
ISABELLA.
On pahe, jota kammon, niin kuin mitä,
Ja jolle rankaisun, jos mille, soisin;
Sen puolesta en puhuisi, mut täytyy;
Ja täytymyst' ei ois, jos tahdon kanssa
Ei riidass' oisi tahto.
ANGELO.
Asiaan!
ISABELLA.
Mun veljeni on kuoloon tuomittu, —
Oi kuolettakaa syy, mut älkää häntä!
VANGINVARTIJA (syrjään).
Suo, taivas, että sulollaan hän tenhois!
ANGELO.
Syyn kuolettaisin, enkä syyllistä!
Jokainen rikos tuomittu on ennen
Kuin tehty on se. Virkani ois tyhjää,
Lain mukaan rikoksen jos rankaiseisin,
Mut rikollisen irti päästäisin.
ISABELLA.
Oi, laki oikea, mut ankara!
Siis veli mulla oli. — Herran haltuun!
LUCIO (Isabellalle).
Pois laimeus! Vielä kerran! Polvistukaa,
Rukoilkaa, vaippaan tarttukaa! Te liiaks
Olette jäykkä. Kielin veltommin
Te ette voisi nuppineulaa pyytää.
Siis uudelleen!
ISABELLA.
Siis täytyy hänen kuolla?
ANGELO.
Niin, täytyy, tyttöni.
ISABELLA.
Vai niin; ma luulin,
Jos häntä säästitte, ett' teitä siitä
Ei taivas moittis eikä ihmiset.
ANGELO.
En tahdo.
ISABELLA.
Oisko voimaa, jos ois tahto?
ANGELO.
Niin, nähkääs, mit' en tahdo, sit' en voi.
ISABELLA.
Sen voisitte — ja siit' ei mailma kärsi —
Jos niin vain häntä säälisitte te
Kuin minä.
ANGELO.
Myöhää! Hän on tuomittu.
LUCIO (Isabellalle).
Olette liian jäykkä.
ISABELLA.
Vai myöhää! Eikä! Sanan, minkä lausuin,
Ma voinen peruuttaa. Ei, uskokaa:
Ei mikään loisto, mik' on suurten omaa, —
Kuninkaan kruunu, valtaherran miekka,
Marsalkan sauva, kaapu tuomarin, —
Niin heitä puoleksikaan kaunistaisi
Kuin armiaisuus. Teidän sijassanne
Jos oisi ollut hän, ja hänen te,
Niin olisitte tekin kompastunut,
Mut noin ei ankara ois ollut hän.
ANGELO.
Ma pyydän, menkää!
ISABELLA.
Oi, jos taivas mulle.
Sois teidän valtanne, ja Isabella
Te olisitte! Noinko kävis? Ei,
Sanoisin, mit' on olla tuomarina
Ja mitä vankina.
LUCIO (Isabellalle).
Noin, noin! Se tepsii!
ANGELO.
Lain-alainen on veljenne; te turhaan
Vain sanojanne tuhlaatte.
ISABELLA.
Ah! voi!
Lain alla oli kaikki sielut kerran,
Mut Hän, joll' oli valta rangaista,
Toi pelastuksen. Kuinka kävis teidän,
Jos Hän, tuo ylin tuomar', arvon mukaan
Työt tuomitsisi? Tätä ajatelkaa,
Niin armo alkaa huulillanne elää
Kuin uusi luomus.
ANGELO.
Tyynny, kaunis lapsi:
Sun veljes laki langettaa, en minä.
Vaikk' ois hän veljeni, tai oma poika,
Niin kävis samoin: huomenna hän kuolee.
ISABELLA.
Huomenna? Liian kiire! Armahtakaa!
Hän viel' ei ole valmis! Ruoaks linnun
Tapamme ajallansa; taivastako
Vähemmin arvomme kuin karkeata,
Pient' itseämme? Hyvä, hyvä herra,
Ken tuost' on rikoksesta surman saanut?
Ja moni moist' on tehnyt!
LUCIO (Isabellalle).
Aivan oikein!
ANGELO.
Ei kuollut ollut laki, vaikka nukkui.
Niin moni tuota pahett ei ois tehnyt,
Jos ensimmäistä kiellon rikkojaa
Ois rangaistu. Nyt on se valveutunut,
Työt kaikki tutkii, katsoo peilistä.
Kuin tietäjä,[4] mitk' etehiset synnit —
Lie sitten uudet nuo tai höllyydestä
Si'inneet uudelleen ja versoneet —
Tulisi estää periytymästä
Ja kuoreen tappaa.
ISABELLA.
Olkaa toki laupias!
ANGELO.
Sit' enin olen, oikea kun olen.
Näin armon teen ma niille, joit' en tunne
Ja joita höllyys haittais ehkä vasta,
Ja sille oikeutta, jok', yhden erheen
Kun sovittaa, ei tekemään jää toista.
Huomenna kuolee veljenne: se siitä.
ISABELLA.
Te ensimmäisnä noin siis tuomitsette,
Ja hän on ensi uhri. Suurenmoista
Omata aarnin voimia, mut julmaa
Niit' aarnin lailla käyttää.
LUCIO (Isabellalle).
Hyvä! Oivaa!
ISABELLA.
Jos valtamiehet jyristellä vois
Kuin itse Zeus, ei Zeus sais koskaan rauhaa,
Zeun taivasta kun joka pikku vouti
Jyrinään käyttäis, — pelkkään jyrinään!
Oi, armorikas taivas! Pahkuraisen
Ja luisen tammen tuima tulinuoles
Lyö pirstaks pikemmin kuin heikon myrtin;
Mut ihminen, tuo pöyhkä ihminen —
Lyhyen pikku suuruutensa loistoss'
Unohtain, mitä aina tulis muistaa,
Ett' ainetta on räyskää — suurta taivast'
Apinan häijyn lailla matkii niin,
Ett' itkee enkelit; he meidän luonnoll'
Itsensä nauraisivat kuoleviksi.
LUCIO (Isabellalle).
Niin, tyttö, jatkakaa! Hän pian taipuu;
Tuo tepsii, tuo.
VNGINVARTIJA.
Suo, taivas, voitto hälle!
ISABELLA.
Ei oma mitta sovi lähimmäiseen.
Pyhimyst' ilkkuu suuret; mikä teissä
On älyä, se halvan suuss' on pilkkaa.
LUCIO (Isabellalle).
Tuo oikea on tapa; jatka, jatka!
ISABELLA.
Vihainen sana, jota päällys käyttää,
Soturin suussa on vain häväistystä.
LUCIO (Isabellalle).
Mist' olet tuon sa saanut? Jatka, jatka!
ANGELO.
Miks noita lauselmia minuun syydät?
ISABELLA.
Niin, vallalla, vaikk' eksyy niinkuin muutkin,
On lääke itsessään, jok' erheen peittää
Kuin kuori haavan. Poveen kolkuttakaa,
Kysykää sydämmeltä, eikö siinä
Lie vikaa Claudion tapaista; se saman
Jos ihmisheikkouden omaksuu,
Niin älköön kielen salliko se koskaan
Julistaa veljelleni kuolemaa.
ANGELO (syrjään).
Niin hellää puhett', että heltyy mieli! Hyvästi!
ISABELLA
Hyvä, rakas herra, jääkää!
ANGELO.
Asiaa mietin. — Tulkaa huomenna.
ISABELLA.
Mut kuulkaa, kuinka lahjon teitä! Jääkää!
ANGELO.
Mua lahjot?
ISABELLA.
Semmoisilla lahjoilla,
Joit' itse taivas teidän kanssa jakaa.
LUCIO (Isabellalle).
Noin, muuten oisit kaikki pilannut!
ISABELLA.
Täysleimatuill' en kultasikleillä,
En kivillä, jotk', oikun mukaan, nousee
Ja laskee arvossa, vaan rukouksilla,
Jotk' yltää taivaaseen ja sinne ehtii
Jo ennen päivän koita, rukouksilla,
Joit' ainoastaan puhtaat sielut huokaa
Ja paastoavat immet, jotka vieraat
On maailmalle.
ANGELO.
Huomenna siis tulkaa.
LUCIO (Isabellalle).
Kas niin; nyt kaikki hyvin on; nyt pois!
ISABELLA.
Jumalan haltuun, rakas armo!
ANGELO (syrjään).
Aamen;
Sill' olen joutumassa kiusaukseen,
Jost' estää rukous.
ISABELLA.
Mihin aikaan tulla
Saan huomenna ma?
ANGELO.
Mihin aikaan vain,
Mut ennen lounaa.
ISABELLA.
Herra teitä kaitkoon!
(Lucio, Isabella Ja vanginvartija menevät.)
ANGELO.
Sinusta, niin, ja siveydestäsi! —
Mitä tämä? Hänenkö on syy vai minun?
Ken, kiusaaja vai kiusattuko, tekee
Pahemman synnin? Haa! Ei suinkaan hän;
Ei, hän ei kiusaa. Itse minä loion
Vain lemmenkukan vieress' auringossa,
Ja niinkuin raato, enkä niinkuin kukka,
Matanen tuoksuss' ilman. Niinkö lie,
Ett' aistejamme kainous enemmän
Kuin irstaus hurmaa? Vaikk' on tyhjää kyllin,
Pitääkö pyhä templi hävittää
Ja synti panna sijalle? Hyi, hyi, hyi!
Haa! Mitä teet? Mit' olet, Angelo?
Liata hänet tahdotko sen tähden,
Ett' on hän puhdas? Anna veljen elää!
On varkaan lupa ryöstää, tuomar' itse
Jos varastaa. Haa! Rakastanko häntä,
Kun kuulla tuota ääntä taas ja katsett'
Ihailla tahdon? Mitä hourailen?
Oh, viekas perkele, kun pyhää pyydät,
Niin syötiks panet pyhän! Vaarallinen
On kiusaus, joka meitä syntiin kiihtää
Hyveiden suloilla. Ei koskaan portto,
Ei taidon eikä luonnon yhteisvoimin,
Mua vietellyt; mut tämä hurskas tyttö
Mun vallan voittaa. — Lemmen houkkioita
Ain' ennen kummeksin ja nauroin noita.
(Menee.)

Kolmas kohtaus.

Huone vankilassa.
(Herttua, munkin valepuvussa, ja vanginvartija tulevat.)
HERTTUA.
Terveeksi, vanginvartija! Se liette.
VANGINVARTIJA.
Se olen. Mitä haluatte, isä?
HERTTUA.
Vain ihmisrakkaus ja pyhä sääntö
Mun sielu-parkain lohdutukseks tänne
On tyrmään tuonut. Tehkää tehtävänne:
Ne mulle näyttäkää ja kertokaa,
Mit' ovat pahaa tehneet, jotta voisin
Niin täyttää toimeni, kuin minun tulee.
VANGINVARTIJA.
Teen enemmänkin, enemmän jos tarvis.
(Julia tulee.)
Kas, tuoss' on yksi: neiti, joka oman
On nuoruutensa liekkiin suistunut ja
Nimensä polttanut. Hän kantaa lasta,
Jonk' isä kuoloon viedään: nuori mies,
Omansa, ennen rikost' uusimaan
Kuin siitä kuolemaan.
HERTTUA.
Ja milloin hänen
On kuoleminen?
VANGINVARTIJA.
Huomenna, ma luulen. —
(Julialle.)
Teist' olen tointa pitänyt; vain hetki,
Niin teidät täältä toimitetaan pois.
HERTTUA.
Kadutko, kaunis tyttö, syntiäsi?
JULIA.
Sen teen ja tyynnä häpeäni kannan.
HERTTUA.
Sua neuvon tuntoasi tutkimaan
Ja koittelemaan, tottako vai valhett'
On katumukses.
JULIA.
Mielist' otan neuvon.
HERTTUA.
Sa turmaajaasi miestä lemmitkö?
JULIA.
Sen, minkä hänen turmaajaansa naista.
HERTTUA.
Olette tämän synnillisen teon
Siis yksin mielin tehneet?
JULIA.
Yksin mielin.
HERTTUA.
Siis sinun syntis raskaamp' on kuin hänen.
JULIA.
Sen tunnustan ja sitä kadun, isä.
HERTTUA.
Niin oikein, laps, kun vain et kadu siksi,
Ett' tähän häpeään sun synti sai.
Ei moinen suru ole taivaallinen,
Vaan itsekäs, ja näyttää, ettei rakkaus
Meit' aja taivast' etsimään, vaan pelko.
JULIA.
Paheena sitä kadun ma, ja kannan
Ilolla häpeän.
HERTTUA.
Siin' yhä pysy.
Toveris, kuulin, kuolee huomenna;
Hänelle menen lohdutusta viemään.
Sua armo kaitkoon! Benedicite!
JULIA.
Siis kuolee huomenna! Oi, armo nurja,
Mua säästää elämään, jonk' ilona
On pelkkä kuolon kauhu!
VANGINVARTIJA.
Sääli miestä!
(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Huone Angelon linnassa. (Angelo tulee.)
ANGELO.
Rukoilla mielin; mieli vain käy toise
Kuin rukous; taivas saa vain tyhjät sanat,
Mut mieli, kieltä kuulematta, kiintyy
Vain Isabellaan; suussa Jumala,
Ikäänkuin nimeään vain pureksisin,
Mut povess' ankarana synnin myrkky
Vain kiehuu. Valtio, jot' ihailin,
Ikävä, kuiva on kuin hyvä kirja
Monasti luettu; ja siveyteni,
Jost' ylpeilin, — ettei vain kukaan kuulisi —
Edulla vaihtaisin nyt höyhenhatuun,
Jot' ilma löyhyttelee. Arvo! Tapa!
Pukusi kuorell' usein kumarrukseen
Pakoitat houkkiot ja valhekiiltos
Älynkin pettää. — Veri, verta olet!
"Hyv' enkeli" sa pirun sarviin piirrä,
Se silt' ei pirun merkkikuva ole.
(Palvelija tulee.)
No, mitä?
PALVELIJA.
Eräs nunna, Isabella,
Pateille pyytää.
ANGELO.
Näytä hälle tie.
(Palvelija menee.)
Oi, taivaat!
Miks veri sydämmeeni syöksyy noin,
Silt' estäin toiminnan ja lisäks riistäin
Myös muilta jäseniltä kaiken tarmon?
Noin tyhmä joukko viemistyneen vaiheell'
Apuna häärää, vieden hältä ilman,
Jost' elpyä hän vois; noin kansa, juosten
Pois askareistaan, lempikuninkaansa
Lähelle tunkeilee ja alttiudellaan
Vain vaivoiks on, ja milt et häntä loukkaa
Typeräll' innollaan.
(Isabella tulee.)
No, kaunis lapsi?
ISABELLA.
Ma tulin kuulustamaan mieltänne.
ANGELO.
Ois mieluisampaa, jos sen tietäisit.
Kuin että kysyt. Veljes ei saa elää.
ISABELLA.
Vai niin. — No, Herran haltuun jääkää siis!
(Aikoo mennä.)
ANGELO.
Viel' elää sais, ehk yhtä kauan kuin
Sinä ja minä; sittenkin hän kuolkoon.
ISABELLA.
Ja teidän tuomitsemanako?
ANGELO.
Niin
ISABELLA.
Sanokaa, milloin? jotta viivytys,
Lyhyt tai pitkä, valmistukseks oisi,
Niin ettei sais hän haittaa sielulleen.
ANGELO.
Hyi, riettatekoja! Ois yhtä oikein
Sit' armahtaa, ken valmiina luoman luonnolt'
On ryöstänyt, kuin hellitellä moista
Hekuman työtä, joka taivaan kuvaan
Lyö väärän leiman. Yhtä helppoa
Luvatta poistaa luomus laillinen,
Kuin valaa kultaa luvattomaan muottiin
Ja tehdä laiton.
ISABELLA.
Niin taivaassa on säätty, vaan ei maassa.
ANGELO.
Sanotko niin? Ma pian sinut kiedon.
Valitse: joko oikeus veljeltäsi
Vie hengen, tai sen pelastat, jos ruumiis
Nyt saman maireen synnin uhriks annat
Kuin tyttö veljes raiskaama.
ISABELLA.
Sen lupaan,
Ett' ennen ruumiin annan pois kuin sielun.
ANGELO.
En puhu sielustasi. Pakkosynnit
Vain lasketaan, ei kirjaan panna.
ISABELLA.
Mitä?
ANGELO.
En sitä takaa: puhua ma voin
Niin puoleen niinkuin toiseen. Vastaa tähän:
Mun, jonka kautta laki puhuu nyt,
Mun vallassani veljesi on henki:
Niin, eikö laupeutta olis synti,
Jos veljen henki säästyis?
ISABELLA.
Se siis tehkää! —
Ma siitä panen kaupan sieluni;
Se syntiä ei ois, vaan laupeutta.
ANGELO.
Sa sielusi jos kaupalla sen teet,
Niin tasan painaa laupeus ja synti.
ISABELLA.
Jos veljen eestä rukoilla on synti,
Sen synnin kestän; teidän armotyönne
Jos synti on, jok' aamu rukoilen,
Ett' tämä synti mulle, eikä teille,
Syyks luettaisi.
ANGELO.
Mutta kuule toki.
Mua ethän ymmärrä, tai olet tyhmä,
Tai viekastat, ja se ei ole hyvä.
ISABELLA.
Niin, tyhmä lien, ja missään muuss' en hyvä
Kuin siinä, että myönnän nöyräst', etten
Parempi ole.
ANGELO.
Äly itseään
Näin mustaa, kirkkaalt' oikein näyttääkseen.
Kuin musta naamus peittämänsä sulot
Korottaa kymmenesti kauniimmiksi
Kuin mitä ois ne paljaaltaan. — Mut huomaa;
Jott' ymmärtäisit, puhun selvemmin:
On kuolon oma veljesi.
ISABELLA.
No niin.
ANGELO.
Niin paha tekons' on, ett' ilmeisesti
Sen rangaistuksen laki hälle määrää.
ISABELLA.
Niin oikein.
ANGELO.
Jos nyt ei muuta pelastuksen tietä —
Oletan vain, en sit', en tätä väitä —
Kuin että sinä, hänen sisarensa,
Jos pyytäis sua mies, jonk' ylhä arvo
Tai tehovaisuus tuomariin vois päästää
Lain kaikkivallan kahleista sun veljes,
Ja muut' ei pelastuksen keinoa
Kuin että joko ruumiis kalleudet
Sa uhraat tuolle miehelle, tai täytyy
Sun veljes kuolla, — mitä tekisit?
ISABELLA.
Sen veli-raukalle, mink' itselleni:
Jos kuoloon olen määrätty, niin kannan
Ma ruoskan arpia kuin rubiineja,
Ja kuoloon riisuudun kuin vuoteeseen
Jo kauan ikävöittyyn, ennen kuin
Häväisen ruumiini.
ANGELO.
Siis veljes kuolee.
ISABELLA.
Se oisi huokein tie, ja paremp' oisi,
Jos veli kuolis kerta kaikkiaan,
Kuin että sisko, hänet pelastaakseen,
Iäksi kuolisi.
ANGELO.
Mut etkö noin
Sin' yhtä julma ois kuin tuomio,
Jot' olet näin sä herjannut?
ISABELLA.
Häpeän lunnahat ja vapaa armo
On eri perhettä: lain armoitus
Ei ole riettaan kaupan sukulainen.
ANGELO.
Vast'ikään laki tuntui tyrannilta,
Ja veljes harha-askel sinust' oli
Pikemmin leikkiä kuin rikosta.
ISABELLA.
Anteeksi, armo! Jotain halatessa
Puhumme toista, toista tarkoitamme.
Asiaa, jota vihaan, puolustelen
Sen eduksi, jot' ylen rakastan.
ANGELO.
Olemme kaikki heikot.
ISABELLA.
Kuolkoon veli,
Jos hän vain yksin, eikä kukaan muu,
Tuon heikkouden perintönään omaa.
ANGELO.
Mut heikkopa on myöskin nainen.
ISABELLA.
On,
Kuin peili, johon katsoo; yhtä pian
Se särkyy kuin se muotojakin mukaa.
Voi naista! Taivas auttakoon! Ne miehet
Heit' omaks edukseen vain häväisevät.
Sanokaa kymmenesti heikoiks meitä:
Olemme hennot niinkuin luontommekin
Ja herkät petost' uskomaan.
ANGELO.
Sen luulen:
Tuo todistus sun sukupuolestasi —
Kun vahvempi ei mieskään lie kuin että
Viasta särkyy — se mua rohkaisee.
Pidä sanas, ole mikä olet: nainen;
Jos olet enempää, et ole mitään
Mut jos se olet — niinkuin ulkomuotos
Sen selvään todistaa — niin nyt se näytä
Ja luonnon omaan pukuun pukeudu.
ISABELLA.
Mull' yks on kieli vain: oi, hyvä herra,
Puhukaa samaa kieltä mitä äsken.
ANGELO.
Siis suoraa kieltä kuule: sua lemmin.
ISABELLA.
Niin veljenikin lempi Juliaa,
Ja siitä hän nyt kuolee, sanoitte.
ANGELO.
Ei kuole, jos mua lemmit, Isabella.
ISABELLA.
On hyveellänne oikeus, sen tiedän,
Tekeytä huonommaksi kuin mit' on,
Muit' urkkiakseen.
ANGELO.
Usko kunniaani!
Sanani ilmaisevat aikeeni.
ISABELLA.
Se kunnia on uskottavaks kehno,
Ja aie häijy! — Teeskelyä kaikki!
Tuon, Angelo, teen tietäväksi; varo!
Julista heti veljelleni armo,
Tai täyttä kurkkuani julki huudan,
Mik' olet mies!
ANGELO.
Ken uskoo Isabellaa?
Nimeni puhdas, hurskas elämäni,
Valta-asemani, vastatodisteeni
Niin ovat kannettasi painavammat,
Ett' omiin sanoihisi tukahdut
Ja parjaukselle löyhkäät. Alun tein,
Ja himoni nyt päästän valtoihinsa:
Rajulle halulleni antaudu!
Pois kainous ja turha punastus,
Jok' empii, vaikka palaa! Veljes osta
Minulle antamalla ruumiis uhriks,
Hän muuten ei vain kuolemalla kuole,
Vaan pitkiin kuolon kidutuksiin hänet
Tylyytes saattaa. Vastaa huomenna,
Tai, kautta kiihkon, joka minut valtaa,
Rupean julmaks hälle! Kyllin siitä:
Mun kiellolleni ei sun väittees riitä.
ISABELLA.
Kenelle valittaisin? Tuon jos kerron,
Niin ken mua uskoo? Tekopyhä suu,
Samalla kielellä se yhtä samaa
Ylistää sekä sadattaa, ja käskee
Lain kumarrella mielijohteitaan,
Ja oikean ja väärän vääntää, miten
Vain himo vaatii! Claudion luo nyt menen.
Jos kohta veren vietokseen hän sortui,
Se kunto häness' asuu, että hän,
Vaikk' oisi hällä sata päätä panna
Sadalle veripölkylle, ne ennen
Hän uhraisi, kuin sisarensa ruumiin
Noin inhan saastan tahrattavaks sois.
Siis kuole, veli! Siskos puhtaaks jää;
Siveys kalliimp' on kuin veljen pää.
Hänelle kerron pyyteet Angelon;
Niin tyyneen menköön haudan lepohon.
(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Huone vankilassa.
(Herttua, munkiksi puettuna, Claudio ja vanginvartija tulevat.)
HERTTUA.
Siis armoa sa toivot Angelolta?
CLAUDIO.
Ei muuta lääkett' ole kurjalla
Kuin toivo yksin.
Elämää toivon, kuoloon olen valmis.
HERTTUA.
Vain kuolemata mieti; suloisempaa
On silloin kuolema ja elämä.
Näin sano elämälle: sinut jos
Ma menetän, sen menetän ma, johon
Vain houkka kiintyy; henkäys sa olet
Ja altis joka ilman vaihtelulle,
Jok' alinomaa uhkaa tuota majaa,
Miss' asustat. Vain kuolon olet narri:
Paeta sitä yrität, mut aina
Sen syliin lennät. Jalo sin' et ole:
Kaikk' ilot, joita nautitset, ne alhaist'
On syntyperää. Miehuutt' olet vailla:
Sa pelkäät kurjan madon halkopäistä,
Laheaa kieltä. Paras lepos uni;
Sit' ikävöit, mut pelkäät kuolemaa,
Jok' unta sekin on. Et omas ole,
Vaan monta tuhatt' eri hiukett' olet,
Tomua kaikki. Onni sulta puuttuu:
Mit' ei sull' ole, sitä aina pyydät.
Ja hyljit, mitä on. Et ole vakaa:
Sävysi kumman-oikukkaana vaihtuu
Kuun mukaan. Rikas olet, mutta köyhä:
Kuin aasi, kultaharkot selässään,
Vain päivän kannat aarretaakkaas', sitten
Sen kuolo purkaa. Ystävää ei sulla:
Veresi, joka isäkseen sua sanoo,
Tuo lanteittesi oma sikiö,
Kiroilee, kun ei spitaali ja leini
Ja halvaus pikemmin sua lopeta.
Ei nuoruutt' eikä vanhuutt' ole sulla,
Vain lyhyt ettone, miss uneksit
Sa kumpaakin; sill' elähtynyt kaikki
Sun kukkea on nuoruutes ja kerjää
Rujolta vanhuudelta armopalaa;
Ja jos sa vanhenet ja rikastut,
Sult' into, hehku, tarmo, kauneus puuttuu,
Hyvyyttäs nauttiakses. Mitä on siis
Tuo elon nimellinen? Siinä piilee
Tuhannet kuolemat; ja kuitenkin
Pelätään kuolemata, joka kaikki
Tasoittaa ristiriidat.
CLAUDIO.
Kiitos, isä!
Näen, että elon ha'uss etsinkin
Vain kuolemaa, ja kuolemaa kun etsin,
Tapaankin elämän. Se tulkoon siis!
ISABELLA (ulkoa).
Avatkaa! Armo teille, rauha!
VANGINVARTIJA.
Ken se?
Sisähän! Toivotukseen: tervetullut.
HERTTUA.
Palajan pian luokses, poikani.
CLAUDIO.
Suur' kiitos, kunnioitettava isä! —
(Isabella tulee sisään.)
ISABELLA.
Sanoisin pari sanaa Claudiolle.
VANGINVARTIJA.
Halusta suotu — Herra, — sisarenne.
HERTTUA (hiljaa vanginvartijalle).
Sananen teille!
VANGINVARTIJA.
Vaikka kuinka monta.
HERTTUA.
Lymyhyn viekää, mihin kuulen kaikki.
(Herttua ja vanginvartija poistuvat.)
CLAUDIO.
No, sisko, minkä lohdun sinä tuot?
ISABELLA.
Vain hyvän, hyvän, niinkuin aina lohtu.
Lord Angeloll' on taivaass' asioita,
Sinua lentolähetikseen aikoo,
Ett' iäks sinne jäisit airueksi.
Siis viipymättä hanki matkalle,
Jo huomenissa.
CLAUDIO.
Eikö apua?
ISABELLA.
Ei, paitse pään jos päästimeksi tahdot
Sydämmen halkaista.
CLAUDIO.
Siis jokin apu?
ISABELLA.
Niin, veikko, eloon sinä jäädä voit.
Lord Angelon on armo pirullista;
Jos siihen turvaat, henkes saat, mut iäks
Sun kahlehtii se.
CLAUDIO.
Ikityrmäkö?
ISABELLA.
Niin, oikein: ikityrmä, pakkotila;
Se, vaikk' ois maailma sulle avoinna,
Sun paikkaas sitoo kiinni.
CLAUDIO.
Millä tapaa?
ISABELLA.
Niin, sillä tapaa, että, jos sä suostut,
Se koloo rungostasi kunnian
Ja paljaaks sinut jättää.
CLAUDIO.
Sano, mikä?
ISABELLA.
Sun tähtes, veljyt, vapisen, ja pelkään
Ett' elon raihnaan tahdot pidentää
Ja viiden, kuuden talven tähden uhraat
Ikuisen maineen. Uskallatko kuolla?
Vain mielikuvitust' on kuolon tuska;
Pahainen toukka, jota jalkas polkee,
Se tuntee ruumiin vaivaa yhtä suurta
Kuin jätti kuollessaan.
CLAUDIO.
Mua miksi solvaat?
Vai luulet, että mulle lujuutt' antaa
Voi hento kukka?[5] Kuolla jos mun täytyy,
Pimeyttä tervehdin kuin morsianta
Ja suljen syliini.
ISABELLA.
Nyt puhui Claudio;
Isäni haudasta se oli ääni.
Niin, kuolla täytyy sun; oot liian jalo
Halpuudell' ostaaksesi henkesi.
Tuo tekojumalinen tuomari —
Jonk' ylhä katsanto ja määräsanat
Nujertaa nuoruuden, sen ilveet herpaa
Kuin haukka kyyhkyn — onkin perkele:
Sisästään lika ammenna, niin kuilun
Näet hornansyvän.
CLAUDIO.
Pyhä Angeloko?
ISABELLA.
Oi, hornan kavalaa on koristusta
Pukea kirotuimmat ilkiöt
Pyhyyden pukuun. Aatteleppa, Claudio,
Jos hälle neitsyyteni myyn, niin olet
Sa vapaa.
CLAUDIO.
Hyvä taivas! Mahdotonta!
ISABELLA.
Tää inha rikos tuottais sulle luvan
Edelleen rikkoa. Tän' yönä tulee
Mun tehdä se, jot' inhon mainita,
Sa muuten kuolet huomenna.
CLAUDIO.
Oi, älä!
ISABELLA.
Jos muut' ei vaadittais kuin elämäni,
Vapautes eestä pois sen heittäisin
Kuin neulan.
CLAUDIO.
Kiitos, kallis Isabella!
ISABELLA.
Siis valmis huomenn' ole kuolemaan!
CLAUDIO.
Kyll' olen. Himojako hänessäkin,
Noin lakia kun polkee, jota itse
Teroittaa tahtoo? Syntiä ei tää siis,
Tai kuoleman se synneistä on pienin.
ISABELLA.
Niin mikä pienin?
CLAUDIO.
Jos tää on tuomittava, kuinka hän,
Tuo viisas mies, vois hetken nautinnoista
Ikuiseen vaivaan mennä? — Isabella!
ISABELLA.
Niin, mitä, veli?
CLAUDIO.
Kauheaa on kuolla.
ISABELLA.
Ja inhottavaa häväistynä elää.
CLAUDIO.
Niin, mutta kuolla, mennä tiesi minne,
Vilussa maassa maata, mädätä;
Eloisa, lämmin tunne turtuneena
Maamöhkäleeksi; ilonrikas henki
Palavass' aallokossa uivana
Tai kaameiss' ikijäissä värjyvänä;
Kahleissa näkymättömien tuulten
Ja ainaisessa vauhdiss ajelehtaa
Maapallon kiitäväisen ympäri,
Tai pahempaakin kärsiä kuin pahin,
Mit' ohjaton voi mieli kuvitella
Ulinaa, parkua! — Oi kauheutta!
Tukalin, kurjin maallis-elämä,
Mink' ikä, puute, vaiva, vankeus
Voi meille määrätä, se paratiisi
Sen rinnall' on, mik' uhkaa kuolemassa.
ISABELLA.
Ah!
CLAUDIO.
Rakas sisko, anna minun elää!
Jos minkä synnin veljes hyväks teet,
Sen vian niin voi luonto puhtaaks pestä,
Ett' tulee siitä hyve.
ISABELLA.
Peto sinä!
Pelokas raukka, kunniaton kurja!
Mun syntinikö sulle onnen tuo?
Sisaren häpeällä henkens' ostaa,
Se eikö sukurutsaa? Varjelkoon,
Ett' isälleni uskoton ol' äiti!
Ei muuten hänest' olis voinut siitä
Noin kierää villivesaa. Sua vieron.
Katoa! Kuole! Vaikka polvistuksin
Ma voisin kohtas muuttaa, sit' en tee.
Tuhannen rukoust' uhraan kuolemalles,
Mut pelastuksekses en sanaakaan.
CLAUDIO.
Oi, kuule, Isabella!
ISABELLA.
Hyi, hyi, hyi!
Ei syntis sattumaa, vaan ammattia.
Näin armosta vain tulis parittaja.
Sun paras heti kuolla.
(Menemäisillään.)
CLAUDIO.
Kuule, sisko!
(Herttua palaa.)

HERTTUA. Sallitteko pari sanaa, nuori sisar, vain pari sanaa?

ISABELLA. Mitä haluatte?

HERTTUA. Jos aikanne myöntäisi, niin tahtoisin mielelläni hiukan puhella kanssanne; pyyntöni tyydyttäminen olisi sitä paitsi teille hyödyksi.

ISABELLA. Minulla ei ole aikaa liikenemään; viipymiseni täällä on muille toimilleni haitaksi; mutta hetkisen voin teitä palvella.

HERTTUA (syrjään Claudiolle). Poikani, olen kuullut, mitä on tapahtunut teidän ja sisarenne välillä. Angelolla ei ole koskaan ollut aikomusta häntä vietellä; on vain tahtonut koetella hänen siveyttään, tarkistaakseen omaa arveluaan ihmisluonteesta. Sisarenne, tuntien tosikunnian vaatimukset, antoi hänelle kieltävän vastauksen; jonka hän suurimmalla ilolla kuuli. Olen Angelon rippi-isä, ja tiedän tämän todeksi. Valmistukaa siis kuolemaan: älkää mieltänne imarrelko petollisilla toiveilla; huomenna täytyy teidän kuolla. Langetkaa polvillenne ja valmistakaa itsenne.

CLAUDIO. Suokaa minun pyytää sisareltani anteeksi. Olen jo niin haluton elämään, että vain rukoilen siitä päästä.

HERTTUA.
Pysykää siinä. Hyvästi!
(Claudio menee)
(Vanginvartija palaa.)
Vartija, kuulkaa!

VANGINVARTIJA. Mitä tahdotte, isä?

HERTTUA. Että menette samaa tietä kuin tulitte. Jättäkää minut kahdenkesken tämän tytön kanssa: mielenlaatuni ja pukuni takaavat, että hänellä ei ole seurastani mitään pelättävää.

VANGINVARTIJA. Niinkuin suvaitsette!

(Menee.)

HERTTUA. Sama käsi, joka loi teidät kauniiksi, loi teidät myöskin hyväksi. Hyvyys, jolle kauneus pysyy halpana, ei salli kauneuden kauan pysyä hyvänä; mutta siveys, joka on kasvojenne sieluna, on teidät aina säilyttävä kauniina. Hyökkäys, jonka Angelo teki teitä vastaan, on onnen sattumalta tullut tietooni; ja jos ei inhimillinen heikkous tarjoisi esikuvia hänen kompastukselleen, niin Angelota kummastelisin. Mitenkä aiotte tyydyttää tuota vallanpitäjää ja pelastaa veljenne?

ISABELLA. Menen heti ilmoittamaan hänelle päätökseni: parempi, että minulta veli lain mukaan kuolee, kuin että minulle laittomasti syntyy poika. Mutta voi, kuinka suuresti tuo hyvä herttua on Angelon suhteen pettynyt! Jos hän milloinkaan palaa ja minä saan häntä puhutella, niin joko turhaan avaan suuni taikka paljastan tuon miehen hallituksen.

HERTTUA. Se ei olisi hullumpaa. Mutta, asian näin ollen, hän vastaa syytökseenne, että tahtoi teitä vain koetella. — Siis kallistakaa korvanne minun neuvoilleni; halulleni tehdä hyvää on tarjona keino. Uskottelen itselleni, että te kaikella kunnialla voitte eräälle loukatulle nais-raukalle tehdä ansiokkaan hyväntyön pelastaa veljenne ankaran lain kourista, säilyttää oman hurskaan sielunne tahrattomana, ja suuresti ilahduttaa poissa olevaa herttuata, jos hän, kenties, vielä palaisi ja saisi tästä tiedon.

ISABELLA. Haluan lisää kuulla. Minulla on luontoa kaikkeen, mikä ei tunnu luonnolleni likaiselta.

HERTTUA. Siveys on rohkea, ja hyvyys aina peloton. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Marianasta, Fredrikin sisaresta, tuon uljaan soturin, joka hukkui merillä?

ISABELLA. Olen kuullut tuosta naisesta, ja aina pelkkää hyvää.

HERTTUA. Hänet oli tuon Angelon määrä naida; oli jo juhlallisesti hänet kihlannut, ja hääpäivä oli jo määrätty. Mutta kihlajaisten ja häiden välillä joutui tytön veli Fredrik haaksirikkoon ja hänen kanssaan sisaren myötäjäiset meren syvyyteen. Ajatelkaa, mikä kova isku tuolle tyttö-raukalle! Siinä hän menetti jalon ja kuulun veljen, joka aina oli osoittanut hänelle mitä hellintä ja veljellisintä rakkautta; veljen kanssa perintöosansa ja onnensa vivun, myötäjäisensä; molempien kanssa kihlatun ylkänsä, tuon niin vakavannäköisen Angelon.

ISABELLA. Onko mahdollista? Niinkö Angelo hänet jätti?

HERTTUA. Jätti hänet kyynelten valtaan, eikä yhtäkään niistä lohdutuksellaan kuivannut; petti peräti pyhät lupauksensa sillä tekosyyllä, että oli muka häpeällisiä hänessä havainnut; sanalla sanoen: jätti hänet kurjuuteensa, jota hän vieläkin tämän miehen tähden kärsii; ja mies on kova kuin kallio, jota raukan kyyneleet kastelevat, vaan eivät pehmitä.

ISABELLA. Minkä hyväntyön tekisikään kuolema, jos ottaisi tyttö-raukan pois maailmasta! Kuinka halpa tämä elämä, kun antaa semmoisen miehen elää! — Mutta miten häntä tästä voisi auttaa?

HERTTUA. Tässä on haava, jonka te voitte helposti ehjäksi tehdä, ja jos siihen parannuskeinoon ryhdytte, niin ei ainoastaan pelastu veljenne, vaan säilytte itsekin häpeältä.

ISABELLA. Sanokaa, miten, arvoisa isä.

HERTTUA. Tuossa tytössä, josta puhuin, kytee yhä vielä ensimmäinen rakkaus; Angelon kohtuuton armottomuus, jonka oikeastaan olisi pitänyt tukehuttaa hänen lempensä, on, niinkuin haitta virrassa, vain tehnyt sen kiivaammaksi ja hillittömämmäksi. Menkää Angelon luo; vastatkaa hänen pyyntöönsä alttiilla myöntyväisyydellä; taipukaa pääasiassa hänen vaatimuksiinsa, tehkää vain seuraavat ehdot: ensiksi, että pääsette kauan viipymästä hänen luonaan; sitten, että aikaan nähden pitää vallita täysi pimeys ja hiljaisuus, ja vihdoin, että paikka vastaa säädyllisyyttä. Jos hän tähän myöntyy, niin menee kaikki itsestään. Kehoitamme tuota loukattua tyttöä teidän sijaisenanne täyttämään paikkanne. Jos sitten yhtymyksen seuraukset tulevat näkyviin, niin se pakottanee miestä antamaan tytölle hyvitystä, ja näin on veljenne pelastettu, kunnianne tahraton, Mariana-raukka turvattu ja rietas vallanpitäjä paljastettu. Minä tyttöä puhuttelen ja valmistan häntä tähän. Jos tämän hyvin toimitatte, niinkuin voitte, niin kaksinkertainen hyvätyö suojelee petosta moitteilta. Mitä tästä arvelette?

ISABELLA. Jo pelkkä ajatuskin minua rauhoittaa, ja toivon, että tulos tulee mitä suotuisin.

HERTTUA. Paljo riippuu teidän menettelystänne. Rientäkää paikalla Angelon luo. Jos hän täksi yöksi pyytää teitä luokseen, niin luvatkaa. Minä menen nyt heti Sanct Lukakseen; siellä, yksinäisessä majassa, asuu hyljätty Mariana; sieltä minut löydätte; sopikaa Angelon kanssa, jotta asia pian suoriutuu.

ISABELLA. Kiitän teitä tästä lohdustanne. Hyvästi, arvoisa isä!

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Katu vankilan edustalla.
(Herttua, valepuvussa, Kyynärpää, Pompejus ja
oikeudenpalvelijoita tulee.)

KYYNÄRPÄÄ. Totta tosiaan, jos ei tähän keksitä apua, vaan meidän täytyy myydä ja ostaa miehiä ja naisia kuin elukoita, niin pian saa koko maailma juoda punaista ja valkoista bastardia.[6]

HERTTUA. Taivaan tähden! Mitä hullutusta tämä?

POMPEJUS. Nyt on maailman ilojen loppu, kun kahdesta korkurista[7] iloisin on tullut puille paljaille, ja kehnoin on lain toimesta saanut lämpimäkseen turkin, oikeinpa ketun- ja lampaannahkalla sisustetun, osoitteeksi että viekkaus, viattomuutta kalliimpana, on paras kaunistus.

KYYNÄRPÄÄ. Tule tiehesi, ystävä. — Jumala teitä siunatkoon, hyvä isä veli!

HERTTUA. Niinikään teitä, hyvä veli isä. Mitä on tuo mies teitä vastaan rikkonut?

KYYNÄRPÄÄ. Lakia vastaan hän on rikkonut, herra ja sitä paitse pidämme häntä varkaana, sillä löysimme häneltä vallan kummallisen tiirikan jonka olemme lähettäneet hallitsijalle.

HERTTUA.
Hyi! Parittaja! Halpa parittaja!
Se synti, jota välität, se sulla
On elantona. Aattele, kuink' inhaa
Sälyttää selkäänsä ja vatsaans ahtaa
Mokomaa likaa! Sano itsellesi
Tuost' eläimellisestä yhdynnästä
Ma elän, syön ja juon ja pukeudun.
Elämäks sanotko sa elämää,
Jonk' aihe löyhkää noin? Tee parannus.

POMPEJUS. Tosin se tavallaan löyhkää, hyvä herra; mutta kuitenkin voisin näyttää, hyvä herra, —

HERTTUA.
Jos pirun syntinäytteitä ne ovat,
Niin näyttäyt hänen omakseen. Pois tyrmään!
Kuria sekä nuhdetta on tarvis,
Ei muuten moinen raaka peto taltu.

KYYNÄRPÄÄ. Hän on vietävä hallitsijan eteen; hän on häntä varoittanut. Hallitsija ei voi kärsiä värttimiehiä. Jos hän on sen-sorttinen, ja tulee hänen eteensä, niin olisi hänen parempi olla peninkulman päässä.

HERTTUA.
Jos kaikki, niinkuin moni tekeytyykin,
Ois syystä puhtaat, puhdas itse syykin!

KYYNÄRPÄÄ. Hänen kaulansa tulee pian olemaan niinkuin teidän uumanne: narulla vyötettynä.

POMPEJUS. Vainuan pelastusta: tuosta saan takausmiehen. — Tässä tulee ylimys, yksi ystäviäni.

(Lucio tulee.)

LUCIO. Mitä kuuluu, jalo Pompejus? Mitä, Caesarinko vaununvaljaissa? Viedäänkö sinua voittosaatossa? Mitä, eikö sulia ole niitä Pygmalionin kuvia,[8] vastaleivottuja vaimoja, jotka pistäisivät kätensä toisen taskuun ja vetäisivät sen sieltä nyrkkinä pois? Mitä vastaat, hä? Mitä sanot tästä melodiasta, maneerista ja metodista? Onko vastauksesi hukkunut viime sateeseen? Häh? Mitä sanot, senkin katukulkuri? Onko maailma entisellään, mies? Millaista on nyt sen meno? Synkkääkö ja vähäpuheista, vai mitä? Minkäkurista?

HERTTUA. Aina yhtä ja samaa! Yhä vain pahempaa!

LUCIO. Kuinka voi se herttainen herkkuni, sinun emäntäsi? Ainako liike kannattaa? Mitä?

POMPEJUS. Totta puhuen, hän on tehnyt lopun lihoistaan ja on nyt itse nälkäkopissa.

LUCIO. Varsin hyvä, ihan oikein, niin pitää ollakin: ensin liikkeessä, sitten nälällä, semmoinen se on maailman meno, ja niin pitää olla. Tyrmäänkö menossa, Pompejus?

POMPEJUS. Niin kyllä, niin, hyvä herra.

LUCIO. Se ei ole niinkään hullusti, Pompejus. Onnea matkaan! Mene ja sano, että minä lähetin. Velastako, Pompejus, vai mitä?

KYYNÄRPÄÄ. Parituksesta, parituksesta.

LUCIO. Hyvä! Viekää sitten vankeuteen! Jos vankeus on parittajan palkka, niin tapahtuu hänelle oikeus. Parittaja hän on kieltämättä, oikein hamasta vanhuudesta: parittajana syntynyt. Hyvästi, hyvä Pompejus! Terveisiä vankityrmään, Pompejus! Sinusta tulee nyt varmaankin hyvä huoneenhaltija, Pompejus, sillä nyt saat pysyä huoneessa.

POMPEJUS. Toivon, teidän ylhäisyytenne, että menette takaukseen minun edestäni.

LUCIO. En, toden totta, sitä en tee, Pompejus; se ei ole nyt muodissa. Aion pyytää, että vielä pidentävät vankeusaikaasi; jos siitä malttisi menetät, niin osoitat vain, että olet tanakka mies. Hyvästi, kelpo Pompejus' — Jumal' antakoon hyvää iltaa, isä!

HERTTUA. Jumal' antakoon!

LUCIO. Vieläkö Riitta punaa poskiansa, Pompejus? Häh?

KYYNÄRPÄÄ. Pois matkaan! Tulkaa nyt!

POMPEJUS. Te sitten ette mene takaukseen edestäni?

LUCIO. En sitten, enkä nyt. — Mitä uutta maailmalta, isä? Mitä uutta?

KYYNÄRPÄÄ. Pois matkaan! Tulkaa nyt!

LUCIO. Pois koirankoppiin, Pompejus![9] Pois!

(Kyynärpää, Pompejus ja oikeudenpalvelijat menevät.)

Mitä uusia tiedätte herttuasta, isä?

HERTTUA. Minä en tiedä mitään; tiedättekö te jotakin?

LUCIO. Toiset sanovat, että hän on Venäjän keisarin luona; toiset, että Roomassa; mutta missä te luulette hänen olevan?

HERTTUA. En tiedä, missä on; mutta missä olkoonkin, niin hyvää hänelle toivon.

LUCIO. Hupsu ja eriskummainen päähänpisto pujahtaa salaa pois valtakunnasta ja ruveta kerjäämään, johon ei ole kerrassaan luotu. Lord Angelo herttuoi kuitenkin hyvin hänen poissa ollessaan ja ahdistaa kovasti rikoksia.

HERTTUA. Siinä hän tekee oikein.

LUCIO. Vähän suurempi suopeus irstaisuutta kohtaan ei haittaisi; hän on siinä asiassa vähän liiaksi kärrykäs, isä.

HERTTUA. Se on liian yleinen pahe, ja siihen auttaa vain ankaruus.

LUCIO. Niin, totta kyllä, se pahe on suurta sukua ja laajaa heimoa, mutta mahdotonta on sitä kokonaan hävittää, isä, silloin pitäisi kieltää syöminen ja juominenkin. Sanotaan, että tämä Angelo ei ole syntynyt sitä oikeata luonnontietä miehestä ja vaimosta. Onko totta? Mitä luulette?

HERTTUA. Miten hän sitten olisi syntynyt?

LUCIO. Toiset sanovat, että hän on jonkun vedenneidon kutua; toiset taas, että hän on kahden kapaturskan sikiö. Mutta varma on, että, kun hän heittää vettään, virtsa heti hyytyy jääksi; että se on totta, sen tiedän minä, ja että hän on kyvytön pelinukke, siitä ei ole epäilystäkään.

HERTTUA. Olette leikkisä ja hieman julkisanainen.

LUCIO. Mitä hittoa, eikö ole sydämmetöntä vallattoman housunlämsän takia viedä mieheltä henki? Olisiko herttua, joka nyt on poissa, koskaan tuommoista tehnyt? Ennenkuin hän olisi miestä hirtättänyt sadan äpärän takia, ennen hän olisi maksanut tuhannen ruokarahat. Hän ei ollut mikään kuortaja, kyllä hän ruokansa otti, ja siitä hän oppi armeliaaksi.

HERTTUA. En ole koskaan kuullut poissa olevaa herttuaa syytettävän nais-urooksi; hänellä ei ollut semmoiseen halua.

LUCIO. Oi, hyvä isä, siinä erehdytte.

HERTTUA. Mahdotonta!

LUCIO. Mitä? Eikö herttua? Kyllä vain! Entä tuo viisikymmenvuotias kerjäläisvaimo, jonka almulippaaseen hän aina tapasi pistää kultarahan? Herttualla oli kyllä ne metkunsa; ja hän joskus ryyppäilikin, uskokaa pois.

HERTTUA. Teette, totta totisesti, hänelle vääryyttä.

LUCIO. Isä, minä olin hänen uskottunsa. Aika velikulta se herttua oli; ja luulen tietäväni syynkin hänen lähtöönsä.

HERTTUA. Saanko tietää sen syyn?

LUCIO. Ette, — suokaa anteeksi, se on salaisuus, ja on pidettävä hampaitten takana. Mutta sen verran voin teille kuitenkin ilmaista: — suurin osa alamaisia piti herttuaa viisaana miehenä.

HERTTUA. Viisaana? Tietysti hän se olikin.

LUCIO. Sangen pintapuolinen, taitamaton ja mitätön mies.

HERTTUA. Tämän te sanotte joko kateudesta tai tyhmyydestä tai erehdyksestä. Koko hänen elämänsä juoksu ja, se tapa, millä hän on valtion laivaa ohjannut, voisi, jos vakuutta tarvittaisiin, antaa hänestä paremman todistuksen. Jos katsotaan vain sitä, mitä hän on aikaan saanut, niin täytyy kateimmankin myöntää, että hän on oppinut, valtiomies ja soturi. Siis puhutte älyttömästi, taikka on älynne, jos sitä teissä on, suuresti ilkeytenne pimittämä.

LUCIO. Hyvä herra, minä tunnen hänet ja rakastan häntä.

HERTTUA. Rakkaus puhuu paremmalla tiedolla ja tieto suuremmalla rakkaudella.

LUCIO. Niin, herraseni, tiedän mitä tiedän.

HERTTUA. Sitä tuskin uskon, koska ette tiedä mitä puhutte. Mutta jos herttua joskus palaa — niinkuin kaikki hartaasti soisimme — niin pyytäisin, että suvaitsisitte vastata hänelle sanoistanne: jos puheenne on todenperäistä, niin on teillä myös rohkeutta sitä puolustaa. Minun on velvollisuus siihen teitä vaatia; siis olkaa hyvä, sanokaa, mikä on nimenne.

LUCIO. Nimeni on Lucio, hyvä herra; herttua hyvin minut tuntee.

HERTTUA. Hän on paremmin teidät tunteva, jos elän minä siksi, että voin antaa hänelle tietoa teistä.

LUCIO. Minä en teitä pelkää.