KAUKOMIELI

Lemminkäisen taru suunniteltu näyttämölle, kolmessa kuvaelmassa

Kirj.

WILLIE ANGERVO

Hyvinkäällä, Uus-uskonnollinen Kustannusliike, 1916.

Omistettu vaimolleni

ALKULAUSE.

Nykyisen kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä elämme vielä sen kehityskauden mainingeissa, jolloin vallalla ollut aatesuunta kielsi talismaanien taikavoiman, väittäen moisen uskon tietämättömyyden menneisyydessä synnyttämäksi äpärälapseksi, jonka olisi väistyttävä tiedon oikean rintaperillisen, kokemusperäisen, materialistisen tutkimuksen tieltä, Materialismin oli kuluneen vuosisadan järki omistanut siihen määrin lapsekseen, että se, hyljätessään vanhojen taiat ja talismaanit, kielsi myöskin henkimaailman olemassaolon ja asettui johdonmukaisesti kielteiselle kannalle koko henkisen kehityksen pitkittyvään jatkuvaisuuteen, ainakin mikäli se koski ihmistä eristettynä yksilönä.

Tämmöistä asiain tilaa ei kumminkaan kestänyt kauan. Pian alkoi kuulua voimakkaita, tieteellisesti perusteltuja, ääniä päinvastaiseen suuntaan. Moni nosti sormensa varoitukseksi, ellei ilman tutkimatta heittää hukkaan vanhojen taikakaluja ja vaistomaisesti alistutaan vähitellen antamaan niille edes tavallinen vanhuudelle kuuluva kunnioitus, jonka materialismi tahtoi niiltä pois riistää — ehkäisten menettelyllä talismaanien tuhoatuottavien ominaisuuksien ilmipuhkeamisen.

Talismaaneille pitäisi näet olla sekä hyvää-, että pahaa-tuottavia ominaisuuksia:

Ellei tahdota täydelleen ummistaa silmiä tosiasioille, pitää tämä luulo paikkansa ainakin eräällä rajoitetulla alalla, nimittäin niihin talismaaneihin nähden, jotka "pyhien kirjojen" nimellisinä omaavai erikoisen merkityksen sekä yksilöiden, että koko ihmiskunnan henkisessä kehityksessä. Mikä merkillinen tenho lieneekään niihin kytketty, sillä näyttää siltä, kuin niiden kunnioittamisesta, tai hylkimisestä riippuisi elämä ja kuolema koko sille kansalle, jolle ne alkujaan on uskottu:

Niinpä nähdään, että niin kauan kuin Hermeksen "lauluja" pidettiin siksi arvossa, että niiden ohjeita toteutettiin jokapäiväisessä elämässä, niin kauan kesti elossa se mahtava sivistys, jonka perustana ne tuhansia vuosia olivat seisoneet.

"Kuolleiden kirjan" mukana hautautui maailman näkyvistä ei ainoastaan Osiris-mysteerioiden suuret henkiset salaisuudet, vaan myöskin koko egyptiläinen kulluuri, joka aikoinaan oli häikäissyt maailmaa loistollaan.

Zend-Avestan palvonnan lakattua hukkui kaldealainen sivistys, jonka sirpaleetkin todistavat nykyajalle sen muinoista upeata mahtavuutta.

Orphilaisten hymnien lakattua soimasta, sai koko varhainen kreikkalainen henkisyys iskun, jonka jälkeen se ei koskaan kyennyt nousemaan siihen korkeuteen, jossa tarut kertovat sen kerran olleen.

Päinvastaisia kiellä talismaanien hyvistä, eli suojelevista ominaisuuksista, puhuu taas Veedojen ja hindulaisen sivistyksen keskinäinen suhde. Iästään ja vanhoillisuudestaan huolimalta elää hindulainen kansallisuus tänäkin päivänä elinvoimaisena, vaikkakin siitä läpi vuosituhansien on isketty suonta alinomaa ja sen verta imetty muiden kansallisuuksien ylläpitämiseksi, sillä se on edelleenkin, kaikista houkutuksista huolimatta, jatkuvasti ylläpitänyt kunnioitustaan ja uskoaan Veedojensa suojeluskykyyn.

Samoin on Juutalaisuuden laita. Sitkeys sen elinvoimassa on suurimmaksi osaksi luettava sen kunnioituksen ansioksi, jota se aina on osoittanut Vihityn opettajansa, Mooseksen, antamaan lakiin.

Selvintä kiellä talismaanien taikavoiman puolustukseksi puhuu kumminkin Suomen kansan Kalevala, joka sen merkityksen nojalla, mikä sillä on ollut Suomen kansan olemassaololle, on hyvällä syyllä oikeutettu luettavaksi samanlaisien ja saman arvoisten "pyhien kirjojen" joukkoon, kuin 'yllä mainitut. Kiin kauan kuin se oli salassa nykyisiltä suomensukuisilta kansoilta — — — tai toisin sanoen, oli salassa vain kansalta, mutta kyllä vielä tallella kansan keskuudessa elävien tietäjien omaisuutena — — — piti se hiljaisuudessa yllä kansan elinvoimaa, ehkäisten sitä sen vaikeuksien aikana kokonaan kuolemasta, kunnes aika oli kypsä kansalle ja Kalevalalle sen uudelleen julkituomiseen.

Ja mikä ihmeellinen käännös tapahtuikaan Suomen kansan kehityksessä tuona merkillisenä hetkenä?

Heti kun Kalevala pääsi uudelleen päivän valoon, alkoi Suomen kansa herätä vuosisataisesta, ellei vuosituhansisesta, unestaan: alkoi tuntea oman arvonsa, kansallisvelvollisuutensa omassa maassaan, sekä nähdä, että sillä kansallisuutena oli erikoisia velvollisuuksia, erikoisine kultuuritehtävineen, koko maailman sivistykselle ja koko ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Vaikkapa riistettäisiinkin Kalevalalta tämä yleismaailmallinen kunnia, niin joka tapauksessa täytyy myöntää, -että suomalaisuuden kansallinen herääminen tapahtui samanaikaisesti Suomen suuren talismaanin, Kalevalan, julkisuuteen tuomisen kanssa.

Näin ollen voidaan täydellä syyllä kysyä, mikä mahtanee olla se taika, joka pyhien kirjojen talismaaneille antaa niiden mullistavan voiman?

Vertaamalla kaikkien kansallisuuksien pyhiä kirjoja toisiinsa, huomaa niissä helposti'muutamia yhteisiä piirteitä, joita lähemmin tutkimalla saa houkutuksen pitämään taian syinä. Yksi niisiä, ehkä kaikista helpommin huomattavin, on se, että ne kaikki aivan erikoisesti painostavat henkimaailman olemassa-oloa ja henkisyydelle perustettua maailmankatsomusta, esittämällä sen ilmenneessä maailmassa ainoaksi olevaiseksi, pysyväiseksi, joskin alituisesti eteenpäinpyrkiväksi, kehityksen alaiseksi tekijäksi. Vaikkakin ne sitten upottavat ihmisen tämän henkisen kehilyksen-lain virtaukseen, niin näyttävät ne samalla ihmiselle tien, kuinka voida itsetietoisesti tarttua kehitys-lain ohjaksiin ja kehittyä aktiiviseksi voimaksi lain sisällä. Olettamalla tämmöinen edellytys, että moinen voiman käyttö todellakin joutuisi yhden, tai useamman ihmisen käsiin jossakin kansallisuudessa, joka tietenkin olisi sitä enemmän mahdollinen, kuta julkisemmin tuo "tie" voiman saavuttamiseen on ilmoitettu kussakin kysymyksessä olevassa talismaanissa, ja kansalla olisi tarjolla "tielle" kelvollisia pyrkijöitä, — — — niin ei suinkaan ole ihmeellistä, jos talismaanien löytö ja julkisuuteen tuominen osottautuisi kysymyksessä olevalle kansallisuudelle niin suurimerkilykselliseksi, että sen olemassaolo riippuisi kokonaan siitä, millä tavoin kansa suhtautuu talismaaniinsa.

Tätä "tietä" kehityksen auran kärkeen pääsemiseen on erikoisista syistä ruvettu kutsumaan "kaidaksi tieksi" ja sen esittäminen on yksi niitä suuria taikavoimia, jotka sisältyvät myöskin Kalevalan talismaaniin. Lemminkäisen tarussa on "kaidan tien" vaatimukset tuotu esille niin suuremmoisesti, ettei vertaa löydy muissa pyhissä kirjoissa salatieteellisiin yksityiskohtiin nähden, vaikka esitys, — joka on säilyttänyt yllään sen mysteerioverhon, joka sillä oli aikoinaan esi-isillämme akkaadilaisilla, kaldealaisten kanssa suoranaisessa vuorovaikutuksessa olleella, roduilla, — näyttää nykyaikaisesta lukijasta vieraalta ja oudolla.

Tapahtuma kerrotaan esitetyn näytelmän muodossa, "lihassa ja veressä" ja lukiessa Kalevalaa, saa kylläkin vakuutusta otaksumalla, että asian laita lienee todella niin ollut. Ideoita personoimalla tuotiin suurin piirtein esiin sekä ihmiskunnan, että ihmisyksilön kehitys aina siihen suureen Vihkimykseen saakka, jolloin ihminen jumalallisen rakkauden läpäisemänä sai yksilökohtaisesti tuntea, että Rakkaus yksinään kykeni voittamaan kuoleman ja olemaan niin muodoin kaiken olemassaolon perustana, joka kokemus siten muodostui Vihitylle ainoaksi laiksi, jota hänen elämässään tuli ehdottomasti totella.

Näyttämökseen rakastivat vanhat erikoisesti mitä jokapäiväisimpää ympäristöä, joka vertauskuvannollisesti valaisi parhaiten silloista kehitystasoa. Niinpä kalevalaisessa vihkimysnäytelmässä esiintyvät henkilöt esimerkiksi pimeässä savutuvassa, joka kuvannee ja edustanee ihmiselämää, joka vielä on vailla vihkimyksen järkeä valaisevaa korkeampaa tietoa. Personoimalla ihmisen henki, ihmisessä piilevän jumaluuden sisäisin puoli, rakastavaksi äidiksi, oli savupirtti mitä sopivin kehys näyttämään, kuinka osattomaksi ja yksinäiseksi ihmisen korkein minuus itsensä tuntee, kun järki, sielun miehinen aspekti, kehittymättömänä pyrkii itsekkäällä tavalla yhdistymään sielun naiselliseen aspektiin, eli tunne-elämään, vallankin kun hengen ainoana toverina ja auttajana oli vain käytännöllisistä, persoonallisen elämän eduista, huolehtiva alin minuus.

Vaivojaan säästämättä ja antaumuksella hoiti rakastava äiti tulta, elinvoimaa, tuvan liedellä, ehkäisten sen koskaan sammumasta ja piti silmällä sielun eri aspekteja edustavien lapsiensa kehitystä, seurasi aivan kuin unessa poikansa: järjen, ja miniänsä: tunne-elämän, vaellusta, iloiten jokaisesta edistyksestä matkan varrella, neuvoen heitä laatimaan kehityksen saavutuksia vastaavat ulkonaiset olosuhteet sisäisen tilan mukaisiksi, ja oli vihdoin valmis uhrautumaan järjen pelastukseksi, kun se "viisauden käärmeen" puremana oli taipuvainen jäämään haudantakaiseen taivasmaailmaan, itsekkäisyyden viimeisen houkutuksen pauloissa nauttimaan levon suloista onnea.

Tämä kehitystaistelu, ynnä monet muut vieläkin syvällisemmin salatieteelliset totuudet Kalevalassa, ovat varmaankin välähdyksiä siitä henkisestä voimasta, joka on tehnyt Kalevalan siksi voimalliseksi talismaaniksi, joka on nostanut Suomen kansan silminnähtävästä kuoleman unesta uudelleen kansakuntien joukkoon.

Tuomalla Kaukomielen tarun näyttämölle, olen mikäli mahdollista pyrkinyt seuraamaan siinä esiintyvää mysteeriosalaisuuksien lankaa arvoituksen henkisen ytimen käsittämiseen, ja jos olisin pyrkimyksessäni onnistunut edes sen verran että antanut vain sysäyksen näkevämmille tuomaan sitä yhä selvemmin esille, niin tuntisin työstäni itseni onnelliseksi.

Mikkelissä 13.9.1916.

KAUKOMIELI

HENKILÖT:

KAUKOMIELI, nuori kalevalainen urho.
KAUKOMIELEN ÄITI.
AINIKKI. Kaukomielen sisar.
KYLLIKKI. Saaren neito, sittemmin Kaukomielen vaimo.
LOUHI. PimentoLAn "kynnyksen vartia".
1:NEN TIETÄJÄ.
2:NEN TIETÄJÄ.
3:MAS TIETÄJÄ.
Saaren nuorisoa, kansaa, keijukaisia ja ääniä: tien ääni,
tammen ääni ja kuun ääni.

Ensimäincn ja kolmas kuvaelma Kaukoniemellä, toinen kuvaelma
Pimentolassa.

1:nen kuvaelma.

Kaukomielen savutupa, seinähirret nokiset, karstasta kiiltävät.
Oikealla tuvannurkassa avonainen liesi, jolla kytee hehkuva hiillos.
Lähempänä etualalla vuode.

Vasemmalla avonainen luukku-akkuna, josta virtaa niukka valaistus tupaan. Akkunan edessä pöytä rahineen. Taampana vasemmalla seinällä, jauhinkivet, joita Ainikki hitaasti jauhaa.

Takaseinällä ovi suljettuna.

Ainikki lakkaa jauhamasta, pyyhkii hikeä otsaltaan, menee verkalleen oven luokse ja työntää sen auki, aukosta näkyy avovesi saarineen, rannalla koivuja hiirenkorvalla ja kukkiva tuomi keväisessä iltavalaistuksessa.

Esirippu nousee alkusoiton soidessa, josta eroittuu seLvästi käen kukunta ja laulurastaan liverrys.

Kaukomielen äiti yksinkertaisessa pukimessa: avojaloin, hame päällään, paidan pääntien solki auki, huivi päässä, solmittu kiinni niskaan, istuu vuoteen reunalla, kädet ristissä helmassa, syviin ajatuksiin vaipuneena.

AINIKKI (nojaten oven PIHTIPIELEEn):

Mikä hurmaavainen hohde tuolla päivän laskun puolla?

Tulvimalla rannan tuomet tuovat tänne tuoksuansa. Käki kukkuu, kuuluu rastas livertävän laulujansa.

(Alakuloiscmmin.)

Apeana mieli mulla kevähästä huolimatta. — — —- Ellen tuntisi tulista pakotusta polvissani, ajaisi suruni suuri empimättä etsimähän uuhoani uudellensa. (Äänettömyys.) (Aprikoiden.) Aivan tuossa tuokiossa pirtissä pimeys öinen. — — — Ehkä säilyy sylkkyseni suden ahnaan suutelosta, hukkumatta huomeneksi.

(Änncitömyys.)

ÄITI (joka ei näytä kuunnelleen Ainikin puhetta):

Ainikkini ainoiseni, tyttäreni toimellinen, kun sa kuljeskelit soilla, ahomailla, lehtoloilla, läpi kolkot korpinotkot uuhosi uria pitkin karitsasi katsannassa, — — eikö katsehesi kanto keksinyt Pisan mäenkään korkealta kiireheltä matkamiestä mahtavata, Kaukomieltä, veljyttäsi?

(Ainikki knuntetee välinpitämättömänä.)

Olisiko korvihisi tuuli kantanut kohinan leppätorven toitonnasta täryllä tutunomalla, kulloin täällä kuulemalla, kaikumana kankahilta, milloin mäiltä, mättähiltä, veljes' sorjan soittamana, poskien puhaltamana — —?

AINIKKI (hiukan kärsimättömästi):

Aina sä emoni vanha tuota urkit ja utelet, polo missä poikuesi hurja, lieto, löyhämieli, veitikka verevä, nuori, jok' ei viihdy vierellämme: luona armahan emonsa, soma sisko seuranansa.

En ma nähnyt matkamiestä — — en ma nähnyt, enkä kuullut, — — vaikka katse harhaellen silmämitoin mittaeli lakeutta laajaltikin. —

Nousin juuri vuoren viertä… — — sydän pamppaillen surusta, — kun ma katsoin karjastani kaionneeksi, eksyneeksi, uuhoseni untuvillan, vuonan varsin vaalimani.

Etsiskelin eilispäivän, päivän täytehen tämänkin sitä kaikki kuusen juuret, katajikot, suokanervat, ahoilta, alavamailta, — — — — sekä nousime ylemmä jyrkänteitä juoksennellen, kunnes koitin korkealle Pisan kukkulan kupeelle.

Sieltä nostin nuoren äänen luomakunnan kuuluville huhunnalla huoltavalla: itään itkin, lauloin länteen, paapattelin pohjoisehen, kuhertelin koillisehen, — — huhuilin joka taholle — —, jotta joutuisi jotenkin mulle tuulen tuomisina vastaus tuo vuottamani: voivotus nimikko vuonan, — — nälissänsä nääntyväisen. (Toivottomasti.) Mutt' ei kuullut kaivattuni ääntä vaalijan vakavan.

Kautta nienten, vuorten, laaksoin, kaiku huutoni kajahti kaihoisasti kaikerrellen. —

ÄITI (udellen):

Mut' jos kuunnellut et kyllin, — — ajattelit liian paljon karitsaasi, mi katosi, etkä viitsinyt visusti; tosisissasi tarkkaella, vaikk' ois' toitotus jo torven heilahdellut ilman halki?

AINIKKI:

Mitäpä halua mulla kurkkiella, — — kuulostella Kauon torven toitotusta?

Ammoin on unohdus ahnas vienyt muistot veljyestä, jok' ei seurasta sisaren, eikä vaapo vaalinnasta vähäistä välittänynnä.

Kun ei viihtynyt kotona luona armahan emonsa, ei lie kyllin ansiokas esineeksi etsintämme.

ÄITI (yhä enemmän huolestuneena):

Osuitko sä oikotiellä näkemähän, nummikolla, hienon hietikon hipiän pinnalla punertavalla, hokin kannan kaivamia kuvia hevosen kengän, — — varsan vauhkon astumia?

AINIKKI (tuskastuen):

Enkä nähnyt…

(Äänettomyys.)

ÄITI (masentuneena):

— — — Kyll' on raskas kohtalo, minulla, koito, kun on poissa poikueni esikoinen, armahani, lemmen hempeimmän hedelmä…

(Lämmeten.)

Hälle sykki luonnottaren sydän lämmin leimuava eloa, — — elon iloa; — — jaoin hälle mä vereni, kevätmahlani keväisen, jotta jaksaisi minulle vanhalle, vapisevalle, olla sauvana hopeisna, aurinkona illalleni, vanhuuden värittämälle, surujen sumentamalle.

Nyt on poissa poikueni poluilla — — pahoilla ehkä, — teillä tietymättömillä.

AINIKKI (lähestyen äitiänsä):

Oi, sua emoni vanha, — — miksi suotta sa sureksit — —? Ei hän ollut ansiokas ajatustesi esine, saati syynä sun surennan…!

Oletko jo Unhottanut kärsimykset ja häpeän, jotka Kauko juotti meille?

Muistele toki todella, mit' oli hän miehiänsä, kuinka mennynnä piloille, tavoiltansa turmiolle: aina naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä, leikki impien iloissa, kassapäien karkeloissa…

ÄITI (murtuneena):

Ei oo tarvis, lapsi kulta mulle noita muistutella…

AINIKKI:

Teen sen siksi, jotta saisi valoisampi aatevirta mielellesi mustuneesen, huomatessa, kuink' on turha ikävöidä arvotonta… (Nostaa rahin lähelle tiiliä.) Vielä kerronpa jotakin, jost' ei sulla aavistusta…

Älytöin lie ollut Kauko, löylynlyömä, — — mielipuoli, koska lähti taipaleelle, vaikka siskonsa varoitti.

Olin ma kylän kisoissa viljajuhlan vietännässä, kampiaisissa, — — keinuissa. Siellä näin mä neittä monta Saarelan periltä saakka, Kyllikin rypysijoilta.

Nämä mulle kummat kertoi kuiskutellen korvihini koreasta Kyllikistä, Saaren neidosta somasta.

Koti hällä on komea…! Ylennyt ehossa siinä ylpeäksi, mahtavaksi, kerskaksi, koreilevaksi, jotta turha meille häntä miniäksi mielitellä.

Navettahan ei hän astu, käy ei karjan katsantahan, ettei kastu kiiltokenkä, vettyisi hamehen helma.

Isot pitkät päiväkaudet istuu taattonsa pihoilla, veteleikse vuotehella aamuhetket, iltapuhteet laverilla lautasella, peräpenkillä tuvassa.

Syöpi voita voinsuloa: vereväksi verttyäksi, punaposkisemmaks' muita, kylän kuulun tyttölöitä.

Kauas kuului kauneutensa, kaukoa tuli kosijat neidon kuuluhun kotihin, kaunokaisen kartanohon.

Kosi päivä poiallensa — — —! Eip' on mennyt Päivölähän, päivän luona paistamahan vierellä valoisan kehrän päretuikkuna pahaisna.

Kosi kuuhut poiallensa — — —! Ei on mennyt Kuutolahan, luona kuun kumottamahan, kehät ilman kiertämähän…

Kosi tähti poiallensa…! Eip' on mennyt Tähtelähän, pitkin öitä pilkkimähän talvisella taivahalla, — — lämpimän kevähän lapsi — —.

Tulevi Virosta sulhot,
Toiset aina Inkereeltä…!

Luuletko sä hiidenkänä
mokomalle kelpoavan?

Eip' on neiti mennytkänä kosioille ylvästellen: "suotta kultanne kuluvi, hopeanne hoikkenevi! — En tule minä Virohon, lähde en, lupoakana, Viron vettä soutamahan, saarellista sauvomahan, syömähän Viron kaloja, Viron lientä lippomahan. Enkä lähde Inkereelle, penkereelle pänkereelle! — — Siellä vasta kaiken nälkä: veden nälkä, vehnän nälkä, rukihisen leivän nälkä."

Verkallensa veikolleni toistin kaiken tarkallensa muuttamahan murjan mielen tosissansa tolkkuihinsa. Mutta hän ei huolinunna noutamahan neuvojani.

Sai vain kiihko kiihtymähän, himon liekki hehkumahan, huusi mulle hurjistuen: "kun ei tuolle miehet moiset, naapureiden potrat poiat sulhaseksi selvinnehet, — — isännäksi pöydän päähän, vuode vieruskumppaniksi, — — niin lie kuullut Kaukomieltä, poskea punaveristä sulhasiksi mainittavan Saarelahan saapuvaksi. Siksi jäänyt vuottamahan impi parka itkeväinen, päästäksensä pahnoiltansa Kauon patjan pöyhijäksi, pielusten pudistajaksi."

Etkö nyt emo omani, ilman neuvojani nähne, ettei mieltä miehen päässä, tajua, ei harkintata?

Pitäisi sinun pikemmin iloita lopun ikäsi, kun olet ijäksi irti painajaisesta pahasta!

ÄITI:

Eipä lapsi äidin mieltä tunne, suurta tunnettansa! Sille ei suo lohdutusta sanat jääksi jähmettyneet, puhe kylmä, pilkallinen.

Jo mä keksin kertomasi, aavistin asian juuret, ennenkuin esikko ehti riistäytyä rinnoiltani, yli kynnyksen kavuta.

Vikansa valittamasi näin jo pienestä pitäen, vainusin pesuvesissä, — — — kuulin alla kurkihirren, setvin seinän vierustalla, — — tuntiessa tuskan piston syvällä sydänverissä…

En mä silti häntä syytä, vaikeroitse virheitänsä, joista ma osan omistan, — — (tuskallisesti) — — mitkä maistoi maidostani kahmi kohtuni veristä.

(Toivehikkaampana.)

Muut kun häntä moitti, laittoi, vikojansa viskeskeli kaiken kansan nähtäville, minä synnit, erhetykset, omikseni ottamalla kätkin kätköhön syvälle sydämeni sintsilöihin, hautoakseni hyviksi — — — — puuttehet pahanimiset, himot, vietit, hillittömät, tuskani tulessa pyhän, — — hyveen maire marjasiksi.

Kypsyneiksi joutuneina poimia ne poialleni oisin varmasti osannut, sekä laatia ravinnon nälkäiselle sielullensa.

Kun ei voimat sinne saakka minun raukan riittänynnä, mielelläni oisin nähnyt koito poikani kotona, vailla niitä vaivojansa, joita tuopi tullessansa elo maalla vierahalla, mannuilla matalan mielen, vietin tuulten viskomana nautinnon meren selällä…

Jos ois' ollut auttajaksi, oisin seurannut salassa oppahana oivallisna, taakan painon taittajana, ollut varjo päivän hehkun, virkistäjänä vilussa, — — — — osalta oman vikani, viipymättä viljemmälti — — miedontanut katkeruutta pilkkamaljojen mausta.

Tapa tää on rakkauden, jot' ei tunne tyttö nuori.

AINIKKI (hämmästyen):

Enhän ilmoisna ikänä tietänynnä, tuntenunna, — eikä Kauko kertonunna, — — rakkautta tuommoiseksi. (Kiihtyen.) Tunnen vain tulisen vaiston, kiehuvan metisen mahlan suonissani sylkkyävän, kiehtomalla kiihotellen luontihin elämän uuden.

Vieras tuolle tuntehelle vaikeroiva ventomieli, vieras turha vietin kammo, kun on luonnolla luvassa meille aito-antimina onnen malja olkapäille!…

(Menee akkunan luokse ja katselee ulos.)

Kas kun tässä kiistelemme vaikka ilta yöhön käynyt, päivän kehrä kiertänynnä kaidan Kaukoniemen taakse helmahan veden sinisen!

Hiljennyt on metsän äänet, laulurastaan kaiholaulut, tauonnut käen kukunta.

Aika meidänkin on mennä, vierähdellä vuotehelle sammalhienolle somalle, terhetärten tuudittavaks' unen maiden uumenihin.

(Laittautuu levolle, istuu hetkisen vuoteella sivellän polviansa.)

Kuinka jäykkä onkaan jalka,
pohe, polvi, paisununna
jahdannasta, juoksennasta
koko tän keväisen päivän.
(Painautuu vuoteelle. Äänettömyys.)
(Hetken kuluttua äidilleen):
Etkö ehdi jo emokin
unen maille marjaisille?

ÄITI (joka Ainikin valmistelnjen aikana on noussut laverilta astelee hitaasti akkunan luo, sulkea luukuu, käy sieltä ovelle, sulkien senkin, menee sitten lieden äärelle ja työntää palamattoman kekäleen pätkän hiillokseen, joka vielä leimahtaa ilmiliekkiin):

Kohta joudun kumppaniksi, Kun on sammunut kekäle, lieden hiillos hiiltynynnä. (Nostaa rahin lieden äärelle Ja jää tuijottamaan hiillokseen.) (Äänettömyys.) Kuvat kuinka kummalliset kurkistavat kätköistänsä, pilkistävät piiloistansa, rikkoen ovien salvat eestä muiston kammioitten, riuhtoen rivasta auki ukset selkoseljällensä? (Lämmeten.) Tuossa näen nähtävillä ihka ilmielävänä hempeimmän nuoruuteni, jolloin piikana pyhänä olin karjan kaitsijana Ahdin mailla marjaisilla, veden herran heinikossa.

Päivä paistoi parhaillansa helotellen täysterällä, houkutellen heilimalle mesiheinän, niityn nurmen, kukkaset kesäkisoihin, puut on kaikki kukkimahan, siemenet sikiämähän.

Auer hienona virinä tanssiskeli hääiloa sinipiikojen sivulla veden neidon verhuksina, — — — soittona surina siiven kimalaisen, kiiltäväisen mesilinnun, mettiäisen.

Läikkyeli lahden pinta kultavakoina syvinä, mairitellen mielitellen koito piikoa minua leikkimähän lainehilla, kisasille, kilpasille, veden neitojen keralla.

Riistin ristin rinnoiltani, soljen paidan pietimeltä, poven pohjan paljastaen. (Nousee seisaalleen aivan kuin- nuortuen). Laskin hapseni hajalle, suortuvani valloillensa… Heitin helmet kaulaltani, sormukset on sormistani, tuohivirsut varpahilta, sääriltä sukat punaiset. Astuin rantahietikolle tulvaveden huuhtomalle, päivän hehkun paahtamalle, — — veden aaltoihin himoiten.

En mä ehtinyt edemmä rantuen vesirajoa astuskella hietikkoa, kuin ett' oikea mun jalka ennätteli laineen vaahdon, -— — — — — vasen kastunut ei jalka, — — kun näin ihmehen elävän, kumman kuulumattomimman, mit' ei silmä ihmislapsen nähnyt konsana inehmon.

Luota niemen terhenisen, lahden laajimman perältä luodolta selälliseltä, astui paasi aallokosta, näkin kenkä kaislikosta, lainehilla keinuellen lailla purren parhaimman.

Nostin silmäni ylemmä, kohautin korkealle, kaitsin kämmenen avulla häikäisyä päivän hehkun, jotta saisi silmä nähdä, tajuaisi katsantani.

(Muistosta hurmaantuneena.)

Siellä souti lainehilla itse Ahti autereinen, jalo urho, veen valio, sileimmällä simpukalla, hopeaisen hohtavalla, kimmeltävän kultaisella, helmistä helottavalla.

Joutsen nuori, valkosiipi, kaula hiukan kaartununna, veti purtta purjehitta, säde päivän ohjaksina, kuolaimina kuunsakara.

Pursi laskihe läheltä lähemmäksi rantuetta, josta päässyt en poloinen askeletta ottamahan, väistymään vähintäkänä…

Jalka juuttui rantuelle aallon harjan huuhdeltavaks', silmä kiintyi kiinteästi silmäilyhyn säihkyvähän kuninkaani katsantahan.

Loisti kruunu kulmillansa lummekukista punottu, ulpukoista muovaeltu; kastehelmi otsallansa kuvasteli päivän kehrän värillä satehen-kaaren seitsemisin heiastuksin.

Toipa tuuli tuoksun kumman, oudon leyhkän lennätteli, joka viipyi viekotellen nuoren neitosen nenällä, huulilla humaltuvaisen.

Mitä tein, — — sit' en ma tiennyt Sieluhuni silmistänsä sima vuoti virtoinansa. — —

Kukka aukaisi kupunsa meden, juomaksi janoisen. — — Marja kaunis kypsynynnä jäi tuon poian poimittavaks'.

Silloin syttyi sieluhuni kaksi tunnetta tulista, toinen leyhki lemmen tulta, toinen raikui rakkautta… Ne ma poimin poialleni perinnöiksi puhtaimmiksi yhdynnästä ihmislapsen jumaluuteen suuren luonnon. Nyt on poikani poloinen lemmen lahjat vallassansa himon herjan ohjaksissa: ikävöiden itsellensä ihaninta impyettä, Saaren piikoa pyheä — — —

(Rukoillen.)

Oi Ukko, ylijumala, ota poika hoivahasi!

Kaitse kulkunsa katalat, Viittoittele viidat, korvet, heittele heteille soiden piorraspuiksi honganrungot, jot' ei eksyisi etonen, koito suohon suistuneisi…!

Tiedäthän, — — ei Kaukomieli poikanen tämän emosen oo parempi, tai pahempi, kuin on kaikki ihmislapset, joilla polku korven halki, tie on kaita kuljettava läpi lemmen sokkeloiden, umpikujien himojen, soudettava, — hukkumatta luodoille salakareille, — — valkamahan rakkauden…

Sulle Ukko huolein uskon,
unehen surun upotan.

Tuli liedellä sammuu, hehkuen vain hiukan punertavana hiilloksena, näyttämö pimenee.

Äiti lähenee hiljaa vuodetta, jolle laskeutuu levolle. Hiljaisuus.

Hetken kuluttua häviää tuvan takaseinä, jolloin utuisen verhon takaa siintää ulappa vehmaine rantoineen ja kukkivine tuominecn. Keskellä ulappaa Saari, jolla Saaren nuoriso tanssimassa.

Tanssin tauottua asettuvat nuorukaiset kisaillen nurmikolle ja
Kyllikki, helyihin koristettuna, istuutuu kivelle ylemmäksi toisia.

(Keskustelu käy keskellä leikin, naurun ja ilakoimisen.)

1:NEN SAARELAINEN:

Ompa tuokin Turjalainen, Karjalainen kerjäläinen, kun ei kuullut kielastusta, panettelua, pahasta meidän neidin sulhasesta.

Tullut Ahtolan on puolta veitikka ylen verevä nimeltänsä Kaukomieli Kyllikin kosintamaille, kilpasille meidän kanssa, — — (survaisten toista Saarelaista) sinut ensin suistamahan, mahtisi masentamahan.

2:NEN SAARELAINEN (loukkautuen):

Tuopa vasta kerskailija, —
toisen onnen turmelija — — —!

Lienet itse illan suussa
tullut onnen ongintahan,
toivomalla sulhasiksi
(ivalla)
— — ehkä kelpo Kyllikille…

(Kyllikki ja tytöt purskahtavat nauruun.)

Jos se niiksi nyt tulevi, voin ma teille kertoella Ahdin maiden mahtavasta sankarista, sulhasesta, (kertoo vilkkain elein) kuink' ol' ensin empinynnä olla pois, tai lähteäkö, kuink' ol' etsimiä apua emoltansa, äidiltänsä.

(Pojat räjähtävät nauruun.)

Emo kielteä käkesi
varoitteli vaimo vanha:
(Äitiä matkien.)
"Ellös menkö poikaseni
parempihin itseäsi.
Hi suvaittane sinua
Saaren suurehen sukuhun."

Siitä sulho suuttununna,
Kohahtanut riemuihinsa:
(Matkien rehennellen Kaukomieltä.)
"Jos en kooltani korea,
suvultani aivan suuri,
niin valitsen varrellani
otan muilla muodoillani."

Taaspa kiellellyt emonsa:
(Äitiä matkien.)
"Siellä piiat pilkkoavat
naiset nauravat sinua."

(Kaikki nauravat.)

Mitä huoli Kaukomieli, tyhmä, houkkio ja hurja vanhan vaimon estännästä! Purkihe sisunsa julki: (Kaukomieltä matkien.) "Kyllä häädän naisten naurun soppityrskyt tyttärien: poikasen pojan povehen käsikannon kainalohon."

ÄITI (unessa, aivan kuin painajaisen painamana):

Oi mikä katala valhe…! Voi poloinen päiviäni, polo poikanikin kurja! Nauraisitko Saaren naiset, pitäisit pyhäiset piiat? Tora tuosta tuiskahtaisi, sota suuri lankeaisi, saisi kaikki Saaren sulhot, sata miestä miekkoinensa päällesi sinun poloisen, yksinäisen ympärille…!

1:NEN NEITO (nauraen):

Voi mi riemu riehahtihe ajaessa Ahtolaisen sulhasiksi Saarelahan. Laski kummasti kujalle, kamalasti kartanolle, kaatoi korjansa kumohon, veräjähän vierähytti.

(Pojat nauravat.)

2:NEN NEITO (keskeyttäen edellisen puheen):

Siinä nauroi naidut naiset, piiat pisti pilkkojansa, väkättivät vänkäleuat, ikäpuolet ilkkueli.

1:NEN NEITO (anastaen uudelleen puhevuoron Kaukomieltä matkien):

Oisit nähnyt Kaukomielen! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, eikä tuosta talttununna, sanoihin suin uskalsihe: "en oo tuota ennen nähnyt, ennen nähnyt, ennen kuullut, ett' ois naiset naurunansa, piiat pienet pilkkanansa mua konsana pitänyt… (Ylvästellen.) Onko Saarella sijoa maata Saaren mantereella minun leikki lyödäkseni, tanner tanhuellakseni Saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa?"

2:NEN NEITO:

Silloin saivat Saaren neidot kielenkannat irroillensa: sadat sylkivät sanoja, tuhat huusi huulillansa: (ilkkuen) "omp' on Saarella sijoa, maata Saaren mantereella sinun leikki lyödäksesi, tanner tanhuellaksesi, (nauraen) karjalaisna kaskimailla, paimenpoikana paloilla. Lapset laihat Saaren mailla lihavat hevosen varsat…"

2:NEN MIES:

Jopa teitä ilkkuniekat…! Iskittekös itkullanne, pilkallanne pistävällä, mielenmaltin miehen päästä.'

(Tytöt jäävät ihmetellen katsomaan kysyjään.)

1:NEN MIES (ilkkuen):

Taiko kääntynyt takaisin pilkka omaan nilkkahanne?

1:NEN NEITO:

Tuopa syytös — — —.

(Toiset tytöistä mykistyvät, toiset näyttävät suuttuvan.)

1:NEN MIES:

— — — Enne inha! Niin lie käynyt, kosk' ei naiset hiisku niin hiventäkänä, lausu luotua sanoa!

Mikäs tiesi, vaikka viestit, pahan kielen parjaukset eivät ehkä kielastele piikojemme pyhyydestä?

KYLLIKKI (kiivaasti):

Tietämäsi tuokiossa kerro joukon kuultaville…!

1:NNEN MIES:

Puhe käynyt on kylässä kielikellojen kerimä eukkojen elättelemä, ettei Saarella tytärtä, piikoa pyhintänä, kuta hän ei kosketellut, tai ois' vieressä venynyt. Päivysin on palkkalaisna, paimenena paikallansa, yöt on impien iloissa, kisailussa kiimaisessa…

KYLLIKKI:

Hyi, — — kun häpeä ei kieles' häijy, herjauksiesi, juorun kieltä julkeata, — — tässä tuotua esille…!

Mikä syytös Saarellemme? Ettei Saarellamme tällä, Saaren suuressa suvussa yhtäkänä, ainuttana, jok' ois' puhtaana pysynyt miehisihin mieltymättä…?

Moist' en usko muistakana siskoistani, piioistani, lapsikumppanuksistani, itsestäni kyllä tiedän, etten suostu sulhasihin, kotoisiin, en vierahisin, joilla suu on noin likainen, — — Pikaisemman mielen tulkki.

(Sovinnollisemmin.)

Valhetta sä laskettelit, pilaa vain pahannäköistä…?

ÄITI (unessa):

Minkä puollat piikojasi kasvinkumppanuksiasi, sen sä puollat poikoani, kosijata Kaukolaista…!

1:NEN NEITO:

Hän on vietävä tilille herja herjauksistansa, josko hän sanansa häijyt todistella voi tosiksi.

(Kaikki neidot hyökkäävät herjaajan kimpfuuu.)

1:NEN MIES (ottaen hyökkäyksen leikiksi):

Jopa nyt tukala tullut, — paha päälleni padonnut lailla sankan syksyusvan tyttölauman laahuksista, vimman puuskana puhuen!

Varsinko ma valhehia lasketellut, laittomia?

Puhun muiden muistamia, — toisten vaan on toistamia, kantamia viestin kielen…

Vioistanne vastatkaatte hälle, ken tulevi tuolta

(Osoittaa sormellaan niemelle päinₜ jonne kaikkien katseet kääntyvät.)

KAIKKI:

Kelle? Mistä?

1:NEN MIES:

— — — Katsokaattc, silmätkäätte loitommalle, — — (osoittelee sormellaan) tuonne tuomi-niemen taakse, vierustalle verkko-vaajan! (Ivaillen tytöille): Näettekö paimentanne kaunihissa korjassansa orhittansa ohjaellen kisailuhun kiirehtävän?

TYTÖT (vuorotellen):

Paimentanne! — — Voi tuo herja!
Sinun paimen, — — mutt' ei meidän —!

POJAT (vuorotellen):

Totta vie! — — Epäilystäpä ei nyt tässä ensinkänä! Siellä kaunis Kaukomieli ajella karahuttavi karkeloihin kiiruhtavi.

KYLLIKKI (syyttäjälle):

Hänetkö sä huudattaisit tuohon naisten tuomariksi?

(Ylpeästi.)

Eipä ilmoisna ikänä sitä täällä sallittaisi…!

Sattui poika parhaiksi puolustamaan kunniaansa, — — tai jos syyllinen hän liene, — — tyttöjemme tuomittavaks'. (Tytöille): Hetki onkin oivallinen — — puolustaida, puhdistaida syyttehistä syntisistä, syljennästä suulastavan.

Itse tässä tuomariksi ryhdyn puutteessa paremman. (Leikkien vakavaa tuomaria.) Avojaloin, valppain mielin, astukaatte arvokkaasti valakiven vierustalle, alle pihlajan pyhäisen.

1:NEN NEITO (vihoissaan):

Pois on mielihalu multa käydä leikkisotasille kanssa halvan palkkaorjan, parrattoman paimenpoian.

2: NEN NEITO (pelon alaisena):

'Myöskin multa. Ei oo mulla
himoa hituistakana.

KAIKKI NEIDOT (toiset vihoissaan, toiset häpeissään, ahvan kuin olisi heillä paha omatunto. Teeskennellyllä ivalla):

Jättäkäämme leikkikumpu
Kauolle ja Kyllikille!
Mitäpä iloa meillä — —
moisen kanssa juoksennella?

KYLLIKKI (hämmästyneenä):

Mitä? Arkailette? onko
epäilystä mielissänne?

Pelkoapa moinen puuska
puhuu maille puolestanne!

Vapisette? Kalpeaksi
käynytkö jo kirkas poski?

Onko teillä tunto sairas, kun ei löydy uskallusta innostusta, rohkeutta, jotta eessä Ahtolaisen kaiken kansan kuuluville tekisitte tunnustuksen puolustukseks' puhtauden, neitseytenne pyhäisen.

(Kyllikin puhuessa hajaantuvat Saarelaiset eri suuntiin. Kyllikki nousee ylpeästi ylös, ollen kuin kuningatar yksin kummulla.)

Minä vain en tästä väisty, minä Kyllikki kopea, kun ma puhdas tunnoltani, maire vielä mainehelta, tunnen voimaa uskallusta vastustella vierastamme, — — tässä pilkoin parjaamaanne.

Yksin seison ylvästellen pyhyytemme puoltajana…

Luovuta en kumpuanne joutavalle juoksijalle, mieron teillä kiertäjälle.

Tarkoin ensin tutkimalla asiansa aivotukset, pois on miehen poistuttava -mailta näiltä marjaisilta, sijoilta käen kukunnan.

Lausun hälle suorat suomet, sanat tiukat saarnaelen: "Mitä kehno kierteletkin. rannan raukuja ajelet, täältä tyttöjä kyselet, tinavöitä tiedustelet?"

(Kyllikin viime lauseiden aikana astun Kaukomieli paimenen asuun puettuna, sääret ja käsivarret paljaina, vuohen talja vyötäröillä, tammen lehdistä sidottu seppele päässä, paimentorvi heitettynä vasemman olan taa, hitain ja juhlallisin askelin Kyllikkiä kohden.)

KAUKOMIELI (nähdessään Kyllikin, hurmaantuneena):

Oi! On impeni sorea, Kyllikkini kaunokainen! Kukka vasta auennunna alla katsehen tulisen, lemmen hehkun Kaukomielen…

Ethän vain sanoja noita, kipinöitä kiehuvia — — — — kiihtymyksen keittämiä, — — minulle lie aikonunna?

Niissä viimeinen vihasi kieleltäsi kimmahtanut, huuliesi heittämänä haihtui maille maahisien Syöjätärten syötäväksi.

Eip' on puutu kiukun puuskat, takerru vihurit vimman, mielialat kiihtymyksen, purjehisin lemmen purren, raaka-puuhun rakkauden.

Lempeä ei leppymähän sammuta sanojen tulva, saastuta ei sairahaksi parkkineste parjauksen kyisen parjaajan purema, suulastavan sylkäsemä.

Jos sa kuunnellut oot- muita, — — kuppareita, kielijöitä, kallistanut korvalehden valhelorun laatijoille, — — kuule nyt myös sulhoasi, valittuasi vähäisen.

Vielä kun kotona viivyin Kaukoniemen kainalossa alla raidan rannallisen suojuksessa syksy-säiliä tuulen puuskilta pahoilta, — — niin en löytänyt lepoa, siimes-paikkaa sielulleni, katvea katehelleni, nähdessäni muiden nuorten onnellisna, autuaina, oman neitonsa keralla, enkä nähnyt neittä nuorta, ainuttaka impyettä, jok' ois mulle mielistynyt sielulleni siskoseksi.

Silloin tuuli tuomiansa vihurilla viskeskeli, myrsky vierti viestijänsä, — — henki mulle, heittiölle, vilussa värisevälle, tuskissa tukehtuvalle:

"Ompa Saari autereinen keskellä himojen merta ulapalla aukealla. Siellä istuu itseksensä ikävöimä impyesi, valittusi, valkoisesi, puhtoisesi, pulmusesi, varattuna varrellesi aina aikojen alusta."

Syttyi toivo tuntohoni, väistyi värjötys viluinen, tuska tuima tuiretuinen.

Intomielin taipaleelle läksin, uudelle uralle: sadat saappahat kulutin, sadat airot poikki soudin, sua kuunnella käköni, pääsky päivitelläkseni, perhonen pidelläkseni.

Nyt jo päässyt oon perille satamahan saapununna, missä immyt mielitietty lohdutusta loistelevi tähtösenä toivottoman.

Sulle aarteeni avajan, sydänkammioiden kätköt, sieltä ilmoille siroitan, viskon maille mantereille, jalan astunnan jälille, kantapääsi koskettaman kengän anturan alalle hopeoita lemmen hehkun, kunnon kultia kosolta, helmet kaihon kyyneleiden, — — timantit teräväsärmät tuskien tulen hiomat. — —

Jo on ukset auki lyöty, ovet selkoseljällensä pyhättöni tuon pyhimmän! Katso mi palavi liekki leimuavi loimu lemmen ylimmällä alttarilla. — '— (Kiihkeästi.) Sinä yksin sen sytytit — — sinä yksin ylläpidät — sinä öljy, — — liekki, loimu, sinä yksin sen olemus. Minkä loistat itsellesi — — valoa tuot toisellekin — —

(Kolkosli.)

Minä lamppu vain valotoin, yksin yössä sammuvainen ilman tulta, tuntehesi pyhän lempesi lemua.

(Ojentaa sylinsä Kyllikkiä kohden.)

Sinulla on sielussani olopaikka oivallinen' kehto keinuellaksesi!

Senpä oot sä valtakunnan valtiatar itsenäinen, sekä herratar helyinen… Valmis siellä valtaistuin hopesta hohtavainen, kullasta kumottavainen; istumahan joudu sille jalokivin kiiltävälle, sua siellä tottelevat, kumartavat kyynelsilmin himojeni hengettäret, haltiattaret haluni…

KYLLIKKI (jonka ylpeys on Kaukomielen puheen aikana lannistunut, joutuu nähtävästi yhä enemmän ja enemmän hämilleen):

En mä tästä ennen jouda,
(etsien sanoja)
— — kun kiven kuluksi jauhan,
— — pieksän petkelen periksi, — —
— — huhmaren suvuksi survon. — —

KAUKOMIELI:

Jopa tunnen ja tajuan soinnusta, sävystä, äänen, kuink' on lempi lauhduttanna mielesi kovan, kopean!

(Kyllikki luo katseen maahan. Kaukomieli ojentaa kätensä sitä ehkäistäkseen.)

Karkeaako katsehesi pimentoon, pakenemalla alle siljän silmäluomen? Sielusi sini avaja, nosta silmälautasesi, katso suurta sulhoasi muotoansa muhkeata, lemmenhehkuin leimuavaa poskea punaveristä!

KYLLIKKI (neuvotonna, uskaltamatta nostaa katsettaan):

Tahtoisin tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahdon muodon muhkeamman muhkealle muodolleni.

KAUKOMIELI (sulkien Kyllikin syliinsä):

Suoristaos varsi sorja minun kanssa mittasille! Mitta siinä, mi sopivi, — — tuki varma varrellesi kaunihiksi kasvaaksesi, elpyäksesi ehoksi.

(Puristaa Kyllikkiä rajusti ja yrittää viedä mukanansa.)

KYLLIKKI (hätäisenä):

Päästä jo minua poies, laske lasta valloillensa kotihinsa kulkemahan luokse itkevän emonsa…

KAUKOMIELI:

Sylini kotosi korja sieluni eho emosi.

KYLLIKKI (pelokkaana):

Viel' on viisi veljeäni, seitsemän setäni lasta jänön jäljen polkijaksi, neidon pään perilliseksi. Jos sota on syttynevi takia minun poloisen (kauhusta väristen) — — silloinpa tuho tulevi saapi surma myös sinulle.

KAUKOMIELI:

En oo pelkuri mä ollut ennen, enkä vastakana!

Kotona on mulla miekka säkenöivä säilärauta, jok' on Hiidessä hiottu jumalissa kirkastettu. Sillä suistan surman suuhun vihollisen jok'ikisen, sekä suurennan sukuni laajennan lajini kaiken.

KYLLIKKI (itkien):

Joutenpa poloinen synnyin, jouten synnyin, jouten kasvoin, jouten aikani elelin, jos nyt joudun joutavalle, miehelle mitättömälle, suojihin sodan kävijän, aina tuiman tappelijan.

KAUKOMIELI (Kyllikkiä hyväillen):

Kyllikki sydänkäpyni, minun maire marjueni, ellös olko milläkänä…! En sua pahoin pitäne: sylissäni syödessäni, käsissäni käydessäni, sivullani seistessäni, vieressä venyessäni.

Mitäpä sinä sureksit,
mitä huolien huokaelet?
Lehmittyyttä? Leivättyyttä?
Vaiko muun elon vähyyttä?

Ellös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla, monta maidon antajata: yks' on suolla Muurikkinen, toinen mäellä Mansikkinen, kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat, katsomatta kaunokaiset, ei oo illoin kytkemistä, eikä aamuin laskemista, heinävihkon heittämistä, suolan suuruksen surua..

KYLLIKKI (ilostuen ja Kaukomieltä hyväillen):

Oi sä Ahti, lemmen poika, minusta jos neittä mielit ikuiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, niin valat ikuiset vanno et sotia käydäksesi kullankana tarpehella, hopeankana halulla.

KAUKOMIELI:

Vannonpa valan vakavan eessä julkisen jumalan, alla kasvoin kaikkivallan, etten ilmoisna ikänä tartu taistotapparahan, miekan kahvahan kajoa, itse jos valasi vannot, et kyliä käydäksesi hyvänkin hypyn halulla tanhujuoksun tarpehella…

KYLLIKKI (mairitellen):

Eessä kauniin Kaukomielen, eessä sulhoni sorean, lupauksen varman vannon hälle olla uskollinen, lemmen vaalija vakainen. (Hyväellen.) Sulle säilytän iloni, sulle tanssin tanssintani, sekä hyppyni hyvitän.

Nyt oon valmis korjahasi, valju varpu taljallesi; kunhan lausun ma hyvästit laajoille isoni maille:

"Hyvästi nyt Saaren nurmet kuusen juuret tervaskannot, ahot marjaiset, valoisat, joit' olen kesät kävellyt, talvet kaiket tallaellut — — (Kaukomieltä hyväillen) — — tätä pyytä pyytääkseni allia ajellakseni. — —"

(Kietoutuu Kaukomielen kaulaan, joka kantaa hänet pois. Etäämmällä ryhmittyneet Saaren nuoret nousevat hämmästyneinä ylös ja jäävät ihmetellen katsomaan Kyllikin häviämistä.)

(Saari häviää ja tupa on edelleen öisessä pimeydessä. Äiti nousee äkisti vuoteelta, herättää Ainikin, joka jää säikähtyneen näköisenä istumaan vuoteelle.)

ÄITI:

Kuulitko kuherrusääntä miniämme mielitietyn, sekä kauno Kaukomielen?

AINIKKI (hätkähtäen):

Enkä kuullut: painajainen lie vain painellut pahasti sinua sydänalasta, unet tuoden kummalliset vanhan mielehen höperön.

Peloittelet, säikyttelet sydänyöllä tyttäresi henkiheitoksi tilalle, kuoliaaksi vuotehelle.

ÄITI:

Tämä ei unennäköä, höperrystä, heikkoutta! Kotona on poika kohta kera nuoren morsionsa.