Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KANSA NOUSEE

Kirj.

Winston Churchill

Englanninkielestä ["Savrola">[ suomentanut

Toivo Wallenius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

I. Valtiollinen merkkitapaus
II. Valtion päämies
III. Kansan mies
IV. Lähetystö
V. Salajuonia
VI. Perustuslaillisista syistä
VII. Hovitanssiaiset
VIII. Tähtien tuikkeessa
IX. Amiraali
X. Taikasauva
XI. Yön hetkinä
XII. Sotaneuvottelu
XIII. Hallitus ryhtyy toimenpiteisiin
XIV. Armeija
XV. Yllätyksiä
XVI. Kapina edistyy
XVII. Palatsin puolustus
XVIII. Akkunan ääressä
XIX. Havainto-opetusta
XX. Loppu lähenee
XXI. Laivaston paluu
XXII. Elämä palkitsee

I LUKU

Valtiollinen merkkitapaus

Oli satanut rankasti, mutta aurinko paistoi jälleen pilvien repeämistä ja loi nopeasti vaihtuvia varjoja Lauranian kaupungin kaduille, taloihin ja puutarhoihin. Kaikki kimalteli kosteana päivänpaisteessa; tomu oli tahmautunut maahan, ilma tuntui raikkaalta, puut näyttivät vehreiltä ja kiitollisilta. Tämä oli ensimmäinen sade kesähelteiden jälkeen, ja siitä alkoivat nuo ihanat syksysäät, jotka ovat tehneet Lauranian pääkaupungista taiteilijain, sairaiden ja hekumoitsijain tyyssijan.

Sadekuuro oli ollut voimakas, mutta ei ollut saanut hajoitetuksi väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt isolle aukiolle parlamenttitalon edustalle. Se oli tervetullut, mutta ei ollut muuttanut ihmisten levotonta ja vihaista ilmettä; se oli kastellut läpikotaisin viilentämättä heidän kiihtymystään. Ilmeisesti odotettiin jotain merkkitapausta. Tuo upea rakennus, missä kansanedustajain oli tapa kokoontua, näytti synkän tärkeältä, eivätkä sen ilmettä lieventäneet voitonmerkit ja kuvapatsaat, joilla vanha ja taidetta rakastava kansa oli koristanut sen julkisivun. Osasto tasavallan kaartin keihäsratsumiehiä oli sijoitettu suurten portaiden juurelle, ja melkoinen joukko jalkaväkeä suojeli leveätä tilaa pääoven edustalla. Sotamiesten takana täytti kansa koko muun näyttämön. Ihmisiä tunkeili aukiolla ja sinne johtavilla kaduilla; heitä oli kavunnut lukuisille muistopatsaille, joita tasavallan taideaisti ja ylpeys oli pystyttänyt muinaisten sankarien kunniaksi, ja nämä he peittivät niin täydellisesti, että ne näyttivät eläviltä röykkiöiltä. Yksinpä puillakin oli asujansa, ja näyttämön varrella kohoavien talojen ja julkisten rakennusten akkunoissa ja katoilla oli tukuittain katselijoita. Siinä oli suuri väkijoukko, ja se värisi jännityksestä. Hurjat intohimot kuohuttivat tungosta, kuten vihurit pyyhältävät yli myrskyisen meren. Siellä ja täällä ryhtyi naapuriensa yläpuolelle kiivennyt mies pitämään puhetta niille, jotka olivat äänen kantaman rajoissa, ja eläköön-huutoihin tai ulvontaan yhtyi tuhansia, jotka eivät olleet kuulleet sanaakaan, mutta halusivat jollakin tapaa purkaa ilmoille tunteensa.

Tämä oli suuri päivä Lauranian historiassa. Sisällissodan päätyttyä kansa oli viisi pitkää vuotta sietänyt itsevaltaisen hallinnon häpeää. Tietoisuus siitä, että hallitus oli voimakas, sekä muisto menneistä mellakoista olivat vaikuttaneet syvästi järkevämpiin kansalaisiin. Mutta alun pitäen oli kuulunut nurinaa. Elossa oli vielä monta sellaista, jotka olivat käytelleet aseita tappionpuolella siinä pitkällisessä taistelussa, joka oli päättynyt presidentti Antonio Molaran voittoon. Muutamat olivat haavoittuneet tai menettäneet omaisuutensa valtiolle, toiset olivat joutuneet vankilaan, moni oli kadottanut ystäviä tai omaisia, jotka viimeiseen henkäykseensä asti olivat yllyttäneet heltiämättä jatkamaan taistelua. Hallitus oli aloittanut toimintansa leppymättömien vihollisten keskuudessa, ja sen hallinto oli ollut ankaraa sortoa. Vanha perustuslaki, johon kansalaiset olivat niin lujasti kiintyneet ja josta he suuresti ylpeilivät, oli kumottu. Vedoten muka vallitsevaan kapinallisuuteen presidentti oli kieltäytynyt kutsumasta kansaa lähettämään edustajansa eduskuntaan, jota vuosisatojen kuluessa oli pidetty kansalaisvapauden lujimpana varustuksena. Niin tyytymättömyys kasvoi päivä päivältä, vuosi vuodelta. Kansallispuolue, jonka ensinnä olivat muodostaneet vain tappiopuolen harvat eloon jääneet jäsenet, oli paisunut valtion mahtavimmaksi yhtymäksi, ja lopultakin se oli löytänyt johtajan. Kiihotustyö suuntausi joka taholle. Pääkaupungin lukuisa ja levoton väestö oli kauttaaltaan omaksunut uuden asian. Mielenosoitus oli seurannut toistaan, katumeteleitä oli puhjennut tuhka tiheään, yksinpä sotajoukossakin ilmeni levottomuuden oireita. Viimein presidentti oli päättänyt suostua myönnytyksiin. Hallitus oli kuuluttanut, että syyskuun 1. päivänä julkaistaisiin vaaliluettelot ja kansalle suotaisiin tilaisuus tuoda ilmi toivomuksensa ja mielipiteensä.

Tämä lupaus oli tyydyttänyt rauhallisia kansalaisia. Havaiten joutuneensa vähemmistöksi äärimmäiset olivat muuttaneet äänen sävyä. Hallitus käytti silloin suotuisaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi vangita useita kiihkeimpiä johtajia. Toiset, jotka olivat taistelleet sodassa ja palanneet maanpaosta ottaakseen osaa kapinaliikkeeseen, pakenivat henkensä kaupalla rajan taakse. Tarmokkaiden etsiskelyjen tuloksena oli ollut melkoiset aselöydöt. Euroopan kansat, jotka kiinnostuneina ja levottomin katsein tarkkasivat valtiollista ilmapuntaria, olivat varmat siitä, että hallituksen voima oli nousemassa. Mutta sillä välin kansa odotti äänetönnä ja jännittyneenä lupauksen täyttymistä.

Lopulta oli toivottu päivä koittanut. Viranomaiset olivat suorittaneet tarpeelliset valmistukset, joiden päätyttyä seitsemänkymmentätuhatta miespuolista valitsijaa voitiin kutsua antamaan äänensä. Kuten tapa määräsi, oli presidentin mieskohtaisesti merkittävä kehotuskirjelmä uskollisille kansalaisille. Vaalivaltakirjat oli annettava pääkaupungin ja maaseudun eri vaalipiireille, ja niiden, joille vanha laki soi äänestysoikeuden, oli sitten määrä lausua tuomionsa siitä henkilöstä, jota kansanvaltaiset katkerassa vihassaan nimittivät diktaattoriksi.

Juuri tätä hetkeä väkijoukko nyt odotteli. Vaikka aika ajoin kohosikin eläköön-huutoja, odoteltiin enimmäkseen äänettöminä. Yksinpä silloinkin, kun presidentti oli ajanut senaattiin, oli kansa pidättynyt huutamasta; sen silmissä hän aikoi nyt luopua vallastaan, ja se sovitti kaiken. Ajan pyhittämät tavat, vanhastaan rakastetut lait saatettaisiin jälleen voimaan, ja vielä kerran pääsisi kansanvaltainen hallinto voitolle Lauraniassa.

Äkkiä ilmestyi portaiden yläpäähän kansan nähtäviin nuori mies puku epäjärjestyksessä ja kasvot kiihtymyksestä punoittavina. Hän oli Moret, muuan kansallisneuvoston jäseniä. Viipymättä väkijoukko tunsi hänet, ja siitä kohosi voimakas eläköön-huuto. Useat, jotka eivät voineet häntä nähdä, yhtyivät huutoon, joka kaikuen kantautui aukion yli kansakunnan tyytyväisyyden ilmauksena. Hän viittoili rajusti, mutta hänen sanansa, jos hän edes puhuikaan, hukkuivat melskeeseen. Häntä seurasi kiireesti toinen mies, muuan ovenvartija; tämä laski kätensä hänen olkapäälleen, näytti puhuvan vakavasti ja veti hänet takaisin sisäänkäytävän varjoon. Väkijoukko hurrasi yhä.

Ovesta ilmestyi kolmas henkilö, kunnallisviranomaisen asua käyttävä vanhus. Hän astui tai oikeammin hoippui raukeana portaita myöten vaunuihin, jotka oli ajettu esille häntä kohtaamaan. Jälleen kaikui hurraa-huutoja: "Godoy! Godoy! Hyvä, Godoy! Kansan puoltaja! Eläköön! Eläköön!"

Hän oli pormestari, Uudistuspuolueen voimakkaimpia ja arvokkaimpia jäseniä. Hän nousi vaunuihin ja ajoi sotamiesten suojeleman avoimen paikan halki väkijoukkoon, joka yhä hurraten antoi kunnioittavasti tilaa.

Vaunut olivat avoimet, ja silminnähtävästi vanhuksen oli vallannut tuskallinen mielenliikutus. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, suu vääristyi surun ja suuttumuksen ilmeeksi, koko vartaloa vapisutti tukahutettu mielenkuohu. Väkijoukko oli tervehtinyt häntä suosiota osoittaen, mutta herkkätajuisena se joutui ymmälle hänen oudosta ulkomuodostaan ja tuskallisista katseistaan. Ihmiset tunkeilivat hänen vaunujensa ympärille huudellen: "Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Puhukaa, Godoy, puhukaa!" Mutta hän ei ollut kuullakseen, vaan käski kiihkosta väristen ajurin jouduttaa kulkua. Kansa väistyi verkalleen, nyrpeänä, miettiväisenä, ihmisten lailla, jotka tekevät kohtalokkaan päätöksen. Jotakin oli tapahtunut, jotakin turmiollista, odottamatonta, ikävää; mitä se oli, sen halusi jokainen levottomana saada tietoonsa.

Ja sitten alkoi levitä hurjia huhuja. Presidentti oli kieltäytynyt vahvistamasta kutsukirjeitä; hän oli tehnyt itsemurhan; sotaväki oli saanut käskyn ampua; vaaleja ei kaikesta huolimatta toimitettaisikaan; Savrola oli vangittu — yllätetty itse senaatissa, sanoi joku, murhattu, lisäsi toinen. Väkijoukon melske muuttui kumeaksi, epäsointuisaksi yltyvän suuttumuksen mörinäksi.

Lopulta saatiin vastaus. Aukion varrella kohosi rakennus, jonka vain kapea katu erotti eduskuntatalosta, ja tämän kadun oli sotaväki pitänyt liikenteelle vapaana. Sen parvekkeelle ilmestyi nyt äskeinen nuori mies, kansallisneuvos Moret, ja hänen saapumisensa oli kuin merkki, joka sai hurjat, levottomat huudot myrskyn tavoin puhkeamaan esiin ihmismerestä. Hän kohotti kättään hiljaisuutta vaatien, ja tuokion kuluttua lähinnä seisovat saattoivat jo kuulla hänen sanansa. "Teidät on petetty — sydämetöntä kavallusta — toiveet, joita olemme hautoneet, on murskattu — kaikki on ollut turhaa — kavallettu! kavallettu! kavallettu!" Hänen puheestaan kantautui palasia kauas kiihtyneeseen väkijoukkoon, ja sitten hän huusi ilmoille lauseen, jonka tuhannet kuulivat ja vielä useammat tuhannet toistivat. "Kansalaisluettelo on silvottu, ja siitä on pyyhitty pois enemmän kuin toinen puoli valitsijoita. Käy telttoihisi, oi sinä Lauranian kansa!"

Tuokion ajan vallitsi hiljaisuus, ja sitten laumasta kohosi valtaava raivon, pettymyksen ja päättäväisyyden huokaus.

Samassa portaiden juurelle siirtyivät presidentin vaunut neljän hevosen vetäminä, tasavallan livreeseen pukeutuneiden eturatsastajien ja keihäsratsumiesten ympäröiminä. Parlamenttitalosta ilmestyi näkyviin merkkihenkilö. Hänellä oli yllään Lauranian armeijan loistava sinivalkoinen kenraalin puku, rinnassa kimalteli kunnia- ja ritarimerkkejä, hänen terävät, voimakkaat kasvonsa olivat ilmeeltään varsin rauhalliset. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin laskeutui vaunujen luo, ikäänkuin suodakseen väkijoukolle tilaisuuden viheltää ja ulvoa kyllikseen, ja näytti välinpitämättömänä keskustelevan seuralaisensa, sisäasiainministeri Louvet'n kanssa. Pari kertaa hän viittasi kuohuvaan väkijoukkoon ja astui sitten hitaasti portaita myöten. Louvet oli aikonut seurata häntä, mutta kuuli kansan melskeen ja muisti, että hänellä oli vielä senaatissa tehtäviä, joita ei käynyt siirtäminen tuonnemmaksi; toinen jatkoi matkaansa yksinään. Sotamiehet tekivät kunniaa aseillaan. Väkijoukosta kohosi raivokas ulvonta. Muuan ratsastava upseeri, joka istui satulassaan liikkumattomana, järkkymättömänä koneena, kääntyi komentaen erään aliupseerin puoleen. Useita komppanioita jalkaväkeä marssi esiin eduskuntatalon oikeanpuoleiselta sivukadulta, asettuen riviin aukealle paikalle, jonka väkijoukko oli nyt osittain vallannut.

Presidentti nousi vaunuihinsa, jotka lähtivät heti nopeasti liikkeelle, etujoukkona kokonainen puolieskadroona keihäsratsumiehiä. Niin pian kuin vaunut ennättivät aukean paikan reunalle, teki väkijoukko rynnäkön niitä kohti. Saattue sulkeutui renkaaksi. "Takaisin!" huusi muuan upseeri, mutta hänestä ei välitetty. "Lähdettekö liikkeelle vai pitääkö meidän antaa vauhtia?" virkkoi äreämpi ääni. Väkijoukko ei väistynyt tuumaakaan. Vaara oli uhkaava. "Petturi! Väärentäjä! Valehtelija! Tyranni!" huusivat ihmiset, lisäten vielä sarjan sanoja, jotka ovat liian raakoja toistettaviksi. "Anna meille takaisin oikeutemme — sinä olet varastanut ne!"

Ja sitten joku laukaisi väkijoukon takana revolverin ilmaan. Se vaikutti sähkön lailla. Ratsumiehet laskivat keihäänsä tanaan ja syöksyivät eteenpäin. Joka taholla kohosi kauhun ja raivon huudahduksia. Kansa pakeni ratsuväen tieltä; muutamia kaatui maahan ja polkeutui kuoliaaksi, toisia kaatoivat hevoset kumoon ja tallasivat jalkoihinsa, muutamia lävistivät sotamiehet keihäillään. Se oli kamala kohtaus. Takana olevat heittivät kiviä, ja muutamat ampuivat umpimähkään revolvereilla. Presidentti pysyi järkkymättömänä. Suorana ja pelkäämättömänä hän tuijotti melskeeseen, kuten ihmiset tuijottavat kilpa-ajoon, josta eivät ole lyöneet vetoa. Häneltä iskettiin hattu päästä ja poskea pitkin tihkuva verijuova osoitti, mihin kivi oli osunut. Tuokion ajan näytti tulos epävarmalta. Väkijoukko saattoi rynnäköllä vallata vaunut ja sitten — joutua roskaväen raadeltavaksi! Olihan olemassa muitakin ja miellyttävämpiä kuolemantapoja. Mutta kuriin tottunut sotaväki voitti kaikki esteet, miehen käytös tuntui lamauttavan hänen vihollisiaan, ja väkijoukko alkoi väistyä yhä ulvoen ja karjuen.

Sillä välin upseeria, joka johti parlamenttitalon äärelle sijoitettua jalkaväkeä, alkoi huolestuttaa yhä uudistuva hyökkäys, jonka hän näki kohdistuvan presidentin vaunuja vastaan. Hän päätti johtaa huomion toisaalle. "Meidän on pakko ampua", hän virkkoi majurille, joka seisoi vieressä.

"Mainiota", vastasi tämä upseeri; "siten saamme tilaisuuden päättää ne kokeilut, joita olemme tehneet pehmeäkärkisillä luodeilla. Kerrassaan arvokas koe!" Ja sitten hän kääntyi sotamiesten puoleen antaen useita määräyksiä.

"Jotensakin kallis", vastasi eversti kuivasti; "ja puoli komppaniaa riittää, majuri".

Kuului lukkojen rasahdus, kun kiväärit panostettiin. Sotaväen edessä seisova joukko pyrki mielettömänä kamppaillen pakoon uhkaavaa luotiryöppyä. Yksi ainoa mies, olkihattuinen, säilytti mielenmalttinsa. Hän syöksyi eteenpäin. "Jumalan tähden, älkää ampuko!" hän huusi. "Olkaa sääliväisiä! Me hajaannumme."

Syntyi hetkellinen seisahdus, sitten kajahti terävä komennus ja voimakas räjähdys kiljahdusten säestämänä. Olkihattuinen mies taipui taaksepäin ja kaatui maahan; toisiakin lysähti kokoon ja jäi paikalleen kummallisiin asentoihin vääntyneinä. Kaikki muut pakenivat paitsi sotilaat; onneksi aukiolta johti monta katua, ja muutaman minuutin kuluttua se oli melkein tyhjentynyt. Presidentin vaunut tunkeutuivat pakenevan väkijoukon halki palatsin portille, jota vieläkin suurempi joukko sotamiehiä vartioksi, ja vierivät turvaan.

Kaikki oli nyt päättynyt. Väkijoukon rohkeus oli murtunut ja Perustuslaki-aukion laaja pinta oli melkein autiona. Neljäkymmentä ruumista ja muutamia tyhjiä patruunia virui maassa. Ne olivat kaikki näytelleet osansa inhimillisen kehityksen historiassa ja menettäneet merkityksensä elävien parissa. Siitä huolimatta sotamiehet poimivat maasta tyhjät patruunat, ja ennen pitkää saapui joukko poliiseja kuormarattaineen kuljettaakseen pois kaiken muun, ja Lauraniassa vallitsi jälleen rauha.

II LUKU

Valtion päämies

Vaunut kulkivat saattueineen vanhasta portista ja vierittyään avaran pihan poikki pysähtyivät palatsin pääovelle. Presidentti astui maahan. Hän oli täysin selvillä siitä kuinka tärkeätä oli säilyttää armeijan suosio ja kannatus, ja viipymättä hän nyt astui keihäsratsumiehiä johtavan upseerin luo. "Toivottavasti ei kukaan teidän väestänne ole haavoittunut?" hän kysyi.

"Ei vaarallisesti, kenraali", vastasi luutnantti.

"Te komensitte joukkoanne hyvin älykkäästi ja rohkeasti. Se pidetään muistissa. Mutta helppoa on johtaa urhoollisia miehiä; heitä ei unohdeta. Ah, eversti, teette aivan oikein tullessanne luokseni. Aavistin tyytymättömien kerrosten panevan toimeen levottomuuksia, niin pian kuin saataisiin tietää, että me olemme yhä edelleen päättäneet pitää yllä lakia ja järjestystä valtiossa." — Nämä viimeiset sanat lausuttiin tummalle, vaskenkarvaiselle miehelle, joka oli kiireesti astunut pihaan eräästä sivuportista. Eversti Sorrento, sillä se oli tulijan nimi, oli poliisin sotilaspäällikkö. Tämän tärkeän toimen ohella hän suoritti tasavallan sotaministerin velvollisuudet. Tämän yhdistelmän avulla siviilivaltaa voi tukea sotilasmahdilla perin tehokkaasti ja vitkastelematta, milloin se oli välttämätöntä tai kävi suotavaksi ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin. Sellainen järjestelmä soveltui erinomaisesti niihin aikoihin. Tavallisesti Sorrento oli tyyni ja ylevän kylmä. Hän oli ollut mukana monessa taistelussa ja sellaisessa sodassa, missä armo on tuntematonta, oli useat kerrat haavoittunut, ja häntä pidettiin urhoollisena ja tunteettomana miehenä. Mutta kansanjoukon keskittyneessä raivossa on jotain kaameata ja everstin käytös ilmaisi, ettei hän ollut välinpitämätön sitä kohtaan.

"Oletteko haavoittunut, herra presidentti?" hän kysyi huomatessaan päämiehensä kasvot.

"Se ei merkitse mitään — vain kivestä; mutta kansa oli kerrassaan väkivaltainen. Joku oli yllyttänyt sitä; olin toivonut pääseväni pois, ennenkuin uutinen ennätti levitä. Kuka kävi heille puhumassa?"

"Moret, kansallisneuvos, puhui hotellin parvekkeelta. Kerrassaan vaarallinen mies! Hän kertoi kansalle, että se oli petetty."

"Petetty? Mikä julkeus! Epäilemättä sellaista puhetta tarkoitetaan Perustuslain 20. osastossa: Yllyttäminen väkivaltaisiin tekoihin valtion päämiestä kohtaan väärin tulkitsemalla tai muulla tavoin." Presidentti oli hyvin perehtynyt sellaisiin lakipykäliin, joiden tarkoituksena oli lujittaa toimeenpanevaa valtaa. "Antakaa vangita hänet, Sorrento. Emme voi sallia, että hallituksen majesteettia loukataan rankaisematta — tai malttakaa, kenties olisi viisaampaa menetellä jalomielisesti nyt, kun asia on ratkaistu. En halua juuri tällä haavaa syytettä hallituksen taholta." Sitten hän lisäsi kuuluvammalla äänellä: "Tämä nuori upseeri, eversti, suoritti velvollisuutensa erittäin päättäväisesti — hän on oivallinen soturi. Olkaa niin hyvä ja pitäkää huolta siitä, että se merkitään muistiin. Ylenemisessä olisi aina otettava huomioon ansiot eikä ikä, palvelukset eikä palvelusaika. Me emme unohda teidän käytöstänne, nuori mies."

Hän nousi portaita ja astui palatsin eteishalliin, jättäen luutnantin, kaksikolmatta-vuotiaan nuorukaisen, mielihyvästä ja kiihtymyksestä punehtuneena rakentamaan rohkeita unelmia tulevista merkkitehtävistä ja menestyksestä.

Eteishalli oli tilava ja rakenteeltaan sopusuhtainen. Se oli koristettu Lauranian puhtaimpaan tyyliin, ja tasavallan vaakuna oli sovitettu kaikkialle. Pylväät olivat vanhaa marmoria, ja koollaan sekä värillään ne todistivat menneiden aikojen varallisuutta ja loistoa. Ruudukas lattiakiveys oli laadittu miellyttävään malliin. Seinien huolelliset mosaikkilaitteet esittivät kohtauksia kansallishistoriasta; siinä oli kuvattuna kaupungin perustaminen, vuoden 1370 rauha, Suur-Mogulin lähettiläiden vastaanotto, Brotan voitto, kuoleva Sandanho, ylevä patriootti, joka mieluummin heitti henkensä kuin taipui muodollisesti loukkaamaan perustuslakia. Ja sitten, myöhempiin aikoihin siirtyen, seinät esittivät parlamenttitalon rakentamista, Cape Cherontan merivoittoa ja lopuksi sisällissodan päättymistä vuonna 1883. Eteishallin kummallakin sivulla kumpuili syvennyksessä pronssinen suihkukaivo palmujen ja sananjalkojen ympäröimällä, levittäen silmää ja korvaa virkistävää viileyttä. Pääovea vastapäätä oli leveä porraskäytävä johtaen juhlahuoneistoon, jonka ovia peittivät tulipunaiset verhot.

Porraskäytävän yläpäässä seisoi muuan nainen. Hänen kätensä nojasivat marmorikaiteisiin; hänen valkoinen pukunsa muodosti miellyttävän vastakohdan heleänväriselle verhotaustalle. Hän oli erittäin kaunis, mutta kasvoilla oli säikähtynyt ja levoton ilme. Naisen tapaan hän teki kolme kysymystä samalla haavaa. "Mitä on tapahtunut, Antonio? Onko kansa noussut kapinaan? Miksi on ammuttu?" Hän seisahtui arkana portaiden yläpäähän, ikäänkuin peläten laskeutua alemmaksi.

"Kaikki on hyvin", vastasi presidentti viralliseen tapaansa. "Muutamat tyytymättömät rupesivat metelöimään, mutta tämä meidän everstimme on ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin, ja nyt on järjestys taasen vallalla, rakkaani." Kääntyen sitten Sorrentoon hän jatkoi: "Mahdollisesti vallattomuus uudistuu. Sotaväki on pidätettävä kasarmeissaan, ja te voitte antaa miehille ylimääräisen päivärahan, jotta voivat juoda lasin tasavallan menestykseksi. Asettakaa kaksinkertaiset vahdit, ja parasta olisi määrätä kaduille patrulleja yön ajaksi. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, niin löydätte minut täältä. Hyvää yötä, eversti." Hän nousi muutaman askelman, ja juhlallisesti kumartaen sotaministeri kääntyi ja poistui hallista.

Nainen astui portaita alas ja he kohtasivat toisensa puolivälissä. Presidentti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja hymyili hellästi; seisoen askelmaa korkeammalla nainen kumartui eteenpäin ja suuteli häntä. Se oli miellyttävä, joskin muodollinen tervehdys.

"Niin", presidentti sanoi, "me olemme suoriutuneet tästä päivästä hyvin, rakkaani. Mutta kuinka kauan tätä saattaa kestää, sitä en tiedä; vallankumoukselliset näyttävät käyvän päivä päivältä voimakkaammiksi. Meillä oli juuri nyt varsin vaarallinen tilanne tuolla aukiolla; mutta tällä haavaa juttu on päättynyt."

"Minä olen ollut niin levoton", virkkoi nainen, ja sitten, huomaten vasta nyt hänen verisen otsansa, hän hätkähti. "Mutta sinä olet haavoittunut."

"Se ei merkitse mitään", sanoi presidentti. "Kansa heitteli kiviä; no niin, me käytimme luoteja — ne ovat tehoisampia todistuskappaleita."

"Mitä tapahtui senaatissa?"

"Kuten tiedät, olin odottanut ikävyyksiä. Ilmoitin puheessani, että vaikka tilanne vielä olikin sekava, olimme kuitenkin päättäneet palauttaa tasavallan vanhan perustuslain, mutta oli käynyt välttämättömäksi poistaa luettelosta tyytymättömät ja kapinalliset. Pormestari otti sen laatikosta, ja ne polkivat toisiaan varpaille päästäkseen näkemään äänestäjäin kokonaismäärää eri vaalipiireissä. Nähdessään kuinka suuresti ne olivat supistuneet, he olivat perin suutuksissaan. Godoy oli aivan sanaton; se mies on aika hölmö. Louvet ilmoitti, että tämä oli katsottava vain kokeeksi ja että äänioikeutta laajennettaisiin, kunhan päästäisiin vakiintuneempiin oloihin; mutta ne ulvoivat raivosta. Niin, ellei siellä olisi ollut ovenvartijoita ja muutamia kaartilaisia, luulen että he olisivat käyneet minun kimppuuni itse eduskuntasalissa. Moret pui minulle nyrkkiään — naurettava aasi — ja syöksyi puhumaan roskajoukolle pötyä?"

"Entä Savrola?"

"Oh, Savrola — hän pysyi vallan tyynenä; hän nauroi nähdessään luettelon. 'Tässä on kysymys vain muutamasta kuukaudesta', hän sanoi; 'minua kummastuttaa, että te luulette sen kannattavan'. Sanoin, etten ymmärtänyt häntä, mutta siitä huolimatta hän ilmaisi totuuden." — Tarttuen sitten vaimonsa käteen hän nousi verkalleen ja mietteissään portaita.

Mutta vähän on julkisuuden miehelle suotu lepoa sisäisten häiriöiden aikana. Tuskin oli Molara ennättänyt portaiden päähän ja astunut vastaanottohuoneeseen, kun vastakkaisesta ovesta tuli muuan mies häntä vastaan. Tämä oli pienikasvuinen, tumma ja varsin ruma, kasvot iän ja kamarielämän kurtistuttamat. Niiden kalpeus kävi sitä silmäänpistävämmäksi, koska sekä tukan että viiksien väri oli punertavaa mustaa, jota luonto ei koskaan kykene luomaan. Kädessään hän kantoi isoa paperikääröä, jonka hänen pitkät ja laihat sormensa olivat huolellisesti jakaneet eri osastoihin. Mies oli presidentin sihteeri.

"Mitä nyt, Miguel?" kysyi presidentti; "onko teillä papereita minua varten?"

"On, herra presidentti; mutta muutama minuutti riittää kyllä. Teillä on ollut jännittävä päivä; olen iloinen siitä, että se on päättynyt onnellisesti."

"Eihän se ole ollut vailla mielenkiintoa", virkkoi Molara väsyneesti.
"Mitä teillä siinä on?"

"Useita ulkomaanasioita. Suur-Britannia on lähettänyt kirjelmän afrikkalaisen siirtokuntamme eteläpuolella olevan toiminta-alueen johdosta, ja ulkoasiainministeri on luonnostanut siihen vastauksen."

"Oh, ne englantilaiset — aina ne pyrkivät anastamaan ja vallitsemaan! Mutta meidän täytyy pysyä lujina. Minä aion säilyttää tasavallan alueet koskemattomina kaikista vihollisista, sisäisistä tai ulkoisista huolimatta. Me emme voi lähettää liikkeelle sotajoukkoja, mutta, jumalan kiitos me osaamme sepittää kirjelmiä. Onko se kyllin lujaksi laadittu?"

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse olla huolissaan. Me olemme puolustaneet oikeuksiamme mitä tehokkaimmin; siitä tulee suuri siveellinen voitto."

"Toivon, että siitä koituu niin hyvin aineellista kuin siveellistäkin etua. Se maa on rikas; se tuottaa kultaa, ja se riittää selittämään kirjelmän. Tietysti meidän täytyy vastata ankarasti. Mitä muuta?"

"Tässä on muutamia armeijaa koskevia papereita, valtakirjoja ja virkaylennyksiä, herra presidentti", virkkoi Miguel hypistellen erästä erikoista tukkua, joka oli sovitettu peukalon ja etusormen väliin. "Sitten on vahvistettavia tuomioita, luonnos Morgonin tulo- ja menoarvioksi presidentin lausuntoa varten sekä pari vähäisempää asiaa."

"Hm, pitkä juttu! No hyvä, tulen katsomaan. Rakkaani, tiedäthän, kuinka paljon minulla on puuhaa. Me tapaamme toisemme illallisilla. Ovatko kaikki ministerit luvanneet saapua?"

"Kaikki muut paitsi Louvet, Antonio. Hän ei ennätä toimiltaan."

"Toimiltaan, joutavia! Hän pelkää liikkua kadulla öiseen aikaan.
Pelkuruus on kerrassaan surkeata! Nyt hän menettää hyvät illalliset.
Kello kahdeksalta siis, Lucil." — Ja nopein, varmoin askelin hän
astui sisään virkahuoneensa pienestä ovesta sihteerinsä seuraamana.

Rouva Lucil Molara jäi hetkeksi seisomaan suureen vastaanottosuojaan Sitten hän siirtyi akkunan luo ja astui ulos parvekkeelle. Hänen eteensä avautui sanomattoman ihana näky. Palatsi kohosi korkealla kunnaalla, joten siitä näki laajalle yli koko kaupungin ja sataman. Aurinko oli vaipunut matalalle kohti taivaanrantaa, mutta talojen seinät hohtivat yhä vielä huikaisevan valkoisina. Punaisten ja sinisten tiilikattojen lomissa pistäytyi tuhka tiheään esiin puutarhoja ja puistikkoja, joiden vihreät ja solakat palmut viihdyttivät ja miellyttivät silmää. Pohjoisessa kohosivat senaatin ja parlamenttitalon rakennukset majesteettisina ja mahtavina. Lännen puolella sijaitsi satama aluksineen ja suojalinnakkeineen. Ulompana kellui muutamia sotalaivoja, ja joukko valkopurjeisia pursia hohti kimmeltävinä pisteinä Välimeren laineilla, jotka olivat jo alkaneet vaihtaa sinensä päivänlaskun loistavampiin väreihin.

Seisoessaan siinä syysillan kuulakkaassa valaistuksessa hän näytti jumalallisen ihanalta. Hän oli ennättänyt siihen ikäkauteen, jolloin tyttömäisen kauneuden suloihin on liittynyt naisellisen älyn viehättävyys. Hänen virheettömät piirteensä kuvastivat hänen mieltänsä, ja jokainen mielenliikutus, jokainen mieliala loihti niille eloisan ilmehikkyyden, joka on suurin naisen suloista. Hänen solakka vartalonsa oli vaistomaisen sulava, ja sitä verhoava melkein klassillinen puku tehosti hänen ihanuuttaan ja oli täysin sopusoinnussa hänen ympäristönsä kanssa.

Hänen kasvoissaan oli jotakin, mikä vihjasi epämääräiseen kaipaukseen. Lucil oli mennyt naimisiin Antonio Molaran kanssa lähes viisi vuotta sitten, jolloin tämä oli voimansa ja valtansa kukkulalla. Hänen perheensä oli kuulunut Molaran lujimpain kannattajain joukkoon, ja isä ja veli olivat menettäneet henkensä Soraton taistelukentällä. Onnettomuuden ja murheen murtamana hänen äitinsä eli vain kyllin kauan luovuttaakseen tyttärensä heidän mahtavimman ystävänsä hoivaan, ja tämä oli sama kenraali, joka oli pelastanut valtion ja ryhtynyt sitä hallitsemaan. Hän oli suostunut tehtävään ensin velvollisuudentunteesta niitä kohtaan, jotka olivat uskollisesti seuranneet hänen tähteään, mutta myöhemmin toisistakin vaikuttimista. Ennenkuin kuukausi oli kulunut, hän oli rakastunut tuohon kauniiseen tyttöön, jonka Onnetar oli opastanut hänen luokseen. Tyttö ihaili hänen uljuuttaan, hänen tarmoaan ja kykyään; eikä ollut vaikuttamatta myöskään se loistava asema, jonka hän oli saavuttanut; hän tarjosi rikkautta ja korkean yhteiskunnallisen sijan — melkein valtaistuimen, ja sitä paitsi hän oli komea mies. Lucil oli kolmenkolmatta vanha, kun he menivät naimisiin. Kuukausimääriä hänen elämänsä oli ollut varsin uutteraa. Vastaanotot, tanssiaiset ja kutsut olivat täyttäneet talvikauden keskeytymättömällä seurustelutyöllä. Muukalaiset ruhtinaat olivat käyneet kunnioittamassa häntä, ei vain Euroopan suloisimpana naisena, vaan myöskin tärkeänä valtiollisena tekijänä. Hänen salonkiinsa kokoontui mitä kuuluisimpia miehiä joka maasta. Valtiomiehet, soturit, runoilijat ja tiedemiehet olivat palvoneet häntä. Hän oli ottanut osaa valtiollisiin asioihin. Leppeät ja kohteliaat lähettiläät olivat tehneet arkaluontoisia vihjauksia, ja hän oli esittänyt epävirallisia vastauksia. Valtuutetut olivat hänen hyväkseen selitelleet huomattavan perinpohjaisesti sopimusten ja asiakirjain yksityiskohtia. Ihmisystävät olivat perustelleet ja pohtineet mielipiteitään ja päähänpistojaan. Jokainen puhui hänelle yleisistä asioista. Yksinpä hänen kamarineitonsakin oli koettanut kääntyä hänen puoleensa hankkiakseen virkaylennyksen veljelleen, jollekin postivirkailijalle. Ja jokainen oli häntä ihaillut, kunnes itse ihailu, naiselle tarjotuista juomista kaikkein suloisin, alkoi käydä tympeäksi.

Mutta jo ensimmäisinä vuosina hänen elämästään oli puuttunut jotain. Mitä se oli, sitä ei Lucil ollut konsanaan kyennyt arvaamaan. Hänen miehensä oli hellä ja aina hänen käytettävänään, milloin vain voi vapautua julkisista toimistaan. Viime aikoina ei taivas ollut pysynyt yhtä kirkkaana kuin ennen. Maassa vallitseva kiihtyneisyys, kansanvaltaisuuden yhä yltyvä voima olivat yhdessä ennestäänkin raskaan virantoimituksen kanssa vaatineet presidentiltä kaiken ajan ja tarmon. Hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kovia piirteitä, työn ja levottomuuden aiheuttamia, ja toisinaan Lucil oli havainnut hirvittävää väsymystä ilmaisevan ilmeen, ikäänkuin henkilössä, joka ponnistelee ja kuitenkin aavistaa, että hänen työnsä on turhaa. Hän kohtasi vaimoaan harvemmin kuin ennen, ja noina lyhyinä väliaikoina hän puheli yhä enemmän virka-asioistaan ja politiikasta.

Pääkaupungin näkyi vallanneen levottomuuden tunne. Juuri koittanut syyskausi oli alkanut huonosti. Useat etevimmistä perheistä olivat jääneet kesäasuntoihinsa vuorten rinteille, vaikka tasangot olivatkin jo viileitä ja vihreitä; toiset olivat pysytelleet kotonaan kaupunkitaloissaan, ja palatsiin oli saavuttu vain kaikkein virallisimpiin kutsuihin. Mitä uhkaavammaksi tilanne kävi, sitä vähemmän hän näytti kykenevän auttamaan miestään. Nyt oli kuohutettu intohimoja, jotka olivat sokeita kauneudelle ja tylsistyttivät mielen sulon tehoilta. Hän oli vielä kuningatar, mutta hänen alamaisensa olivat nyrpeitä ja tarkkaamattomia. Mitä hän saattoi tehdä auttaakseen miestään nyt, kun tämä oli niin kovassa ahdingossa? Eroamisajatus oli hänelle vastenmielinen, kuten naiselle ainakin. Täytyikö hänen yhä edelleen ohjata hovin seremonioita senkin jälkeen kuin loisto oli häipynyt, sillä välin kuin viholliset ahersivat päivät ja yöt kukistaakseen kaiken sen, mihin hänen sydämensä oli kiintynyt?

"Enkö voi tehdä mitään, en yhtään mitään?" hän mutisi. "Olenko näytellyt osani loppuun? Onko paras puoli elämää päättynyt?" — Ja sitten, äreän päättäväisyyden vallatessa hänen mielensä kuumana aaltona: "Minä tahdon tehdä sen — mutta mitä?"

Kysymys jäi vastausta vaille; auringon reuna painui taivaanrannan taakse, ja sotasataman aallonmurtajan päästä, muodottomasta multakasasta, joka kätki satamaa suojelevan patterin, lehahti esiin savukiehkura. Se oli iltalaukaus, ja tykin jymähdys, joka heikkona kantautui hänen kuuluviinsa, keskeytti ne ikävät mietteet, mitkä olivat täyttäneet hänen mielensä; mutta ne jättivät muiston jälkeensä. Hän kääntyi huoahtaen ja astui takaisin palatsiin; vähitellen päivänvalo häipyi ja tuli ilta.

III LUKU

Kansan mies

Hämmästys ja katkera suuttumus valtasi kaupungin. Uutinen ammunnasta levisi nopeasti ja laajalle, ja, kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, sen vaikutusta liioiteltiin suuresti. Mutta varokeinot oli suunniteltu taitavasti, ja poliisi pani ne tehokkaasti toimeen. Kaduilla ei saanut syntyä mitään väkijoukon tapaista, ja yhtämittaisesti kiertelevät vahtiosastot estivät rakentamasta katusulkuja. Tasavallan kaartin ilmestyminen teki sitä paitsi niin pelottavan vaikutuksen, että hautoivatpa kansalaiset mitä tunteita tahansa, he havaitsivat kuitenkin viisaammaksi esiintyä alistuvasti, jopa muutamissa tapauksissa tyytyväisyyttäänkin osoittaen.

Kansallispuolueen johtajat asettuivat kuitenkin aivan toiselle kannalle. He kokoontuivat viipymättä pormestarin virka-asuntoon, ja siellä sukeusi kiihkeä keskustelu. Pormestarin talon eteishallissa pidettiin tilapäinen kokous, jossa puolueen koko voima oli edustettuna. Moret, kansallisneuvos ja lakkautetun Torvikutsun entinen toimittaja, otettiin vastaan eläköön-huudoin, kun hän astui huoneeseen. Hänen puheensa oli vaikuttanut syvästi moneen, ja lauranialaiset olivat aina valmiit osoittamaan hyväksymistään rohkean teon johdosta. Sitä paitsi jokainen oli kiihtynyt äskeisestä mellakasta ja halusi kiihkeästi tehdä jotakin. Varsinkin olivat työväestön edustajat vihoissaan. Työläisiä, jotka olivat perustuslain hyväksymällä tavalla kokoontuneet tuomaan ilmi valituksensa, olivat virkapukuiset kätyrit ampuneet kuoliaaksi — teurastaneet oli tavallisimmin esiintyvä sana. Se oli kostettava; mutta miten? Ehdotettiin mitä hurjimpia suunnitelmia. Moret, aina valmiina uskaliaihin tuumiin, kehotti ryntäämään kaduille ja nostamaan kansan aseisiin; palatsi oli poltettava, tyranni surmattava ja vapaus palautettava maahan. Godoy, ollen vanha ja varovainen, vastusti lujasti sellaista aietta, vaikkei kokous osoittautunutkaan erikoisen innokkaaksi sitä hyväksymään. Hän neuvoi ilmaisemaan tyynesti ja arvokkaasti esiintymällä paheksumusta ja arvostelua, mikä vaikuttaisi syvästi vieraisiin kansoihin ja todistaisi heidän asiansa oikeaksi. Toisetkin sekaantuivat väittelyyn. Renos, asianajaja, kannatti menettelyä, jota hän nimitti perustuslailliseksi toiminnaksi. Heidän oli muodostettava yleinen turvallisuuskomitea; he nimittäisivät tarpeelliset valtionvirkamiehet (tietysti joukossa yliprokuraattorin) ja määräisivät presidentin erotettavaksi niiden alkeellisten periaatteiden loukkaajana, jotka ilmaistaan Kansalaisoikeuksien julistuksen alkupuheessa. Hän ryhtyi selittelemään laajalti asiaan kuuluvia oikeudellisia näkökohtia, kunnes useat jäsenet, jotka halusivat tuoda julki omat huomautuksensa, keskeyttivät hänen puheensa.

Tehtiin useita päätöksiä. Niinpä oltiin yksimielisiä siitä, että presidentti oli omasta syystään menettänyt kansalaisten luottamuksen, jonka vuoksi häntä vaadittiin eroamaan virastaan ja alistumaan tuomioistuimen tutkittavaksi. Samoin sovittiin siitä, että armeija oli huonosti palvellut tasavaltaa. Ne sotamiehet, jotka olivat ampuneet kansaa, aiottiin haastaa siviilioikeuteen, ja surmattujen ja haavoittuneiden marttyyrien omaisille päätettiin lausua kokouksen myötätunto.

Tämä voimattomuutta ja hyödyttömyyttä ilmaiseva kohtaus päättyi, kun sisään astui se merkkimies, joka oli nostanut puolueen tomusta ja johtanut sen menestyksestä toiseen, kunnes jo näytti siltä, että voitto oli saavutettu. Kokouksen valtasi hiljaisuus, muutamat nousivat kunnioittavasti seisomaan, jokainen kummasteli, mitä hän aikoi sanoa. Kuinka hän kestäisi sen musertavan tappion, joka puoluetta oli kohdannut? Heittäytyisikö hän epätoivon valtaan? Olisiko hän vihoissaan vai masentunut vaiko kyynillinen? Ennen kaikkea, mitä toimenpiteitä hän ehdottaisi?

Hän astui pitkän pöydän ääreen, jonka ympärille jäsenet olivat ryhmittyneet, ja istuutui miettiväisenä sen päähän. Sitten hän silmäili ympäri huonetta kasvot yhä tyyninä ja ylevän järkkymättöminä kuin konsanaan. Tuossa hämmennyksessä ja päättämättömyydessä hän näytti suurenmoiselta. Jo pelkällä läsnäolollaan hän herätti luottamuksen tunteen seuralaisissaan. Hänen korkea otsansa saattoi sisältää vastauksen jokaiseen kysymykseen; hänen päättäväinen ryhtinsä tuntui kestävän kohtalon kovimmatkin iskut.

Hetkisen odotettuaan hän kohosi äänettömyyden kehottamana. Hänen sanansa olivat harkitun maltillisia. Hän sanoi tunteneensa suurta pettymystä nähdessään, että luettelot olivat niin silvotut. Lopullinen menestys oli lykkäytynyt, mutta vain myöhästynyt. Hän oli viivytellyt pormestarintaloon tuloaan laatiakseen muutamia laskelmia. Luonnollisesti ne olivat vain hätäisiä luonnoksia, mutta hän arveli niiden kuitenkin olevan lähimain oikeita. Totta oli että presidentti saisi enemmistön tulevassa parlamentissa, vieläpä tuntuvankin enemmistön; mutta he saattoivat voittaa erinäisiä paikkoja äänioikeuden rajoituksesta huolimatta, hänen luullakseen viidenkymmenen vaiheille kolmesta sadasta. Pienemmätkin vähemmistöt olivat kumonneet mahtavampiakin hallituksia. Päivä päivältä heidän voimansa kasvoi; päivä päivältä yltyi viha diktaattoria kohtaan. Sitä paitsi oli muitakin vaihtoehtoja kuin perustuslaillinen menettelytapa — ja nämä sanat kuullessaan muutamat purivat hampaansa yhteen ja vilkaisivat toisiinsa varsin merkitsevästi — mutta tätä nykyä heidän täytyi odottaa; ja heidän kannatti kyllä odottaa, sillä saalis oli voiton arvoinen. Se oli maailman kaikkein kallisarvoisin lahja — vapaus. Hän istuutui saatuaan kasvot kirkastumaan ja mielet tyyntymään. Ryhdyttiin jälleen asioita pohtimaan. Päätettiin avustaa puolueen rahastosta niitä, jotka olivat joutuneet kurjuuteen omaistensa teloituksen tähden; se tuottaisi puolueelle enemmän suosiota työläisluokan taholta ja saattoi herättää myötätuntoa vieraissa kansoissa. Presidentin luona kävisi lähetystö esittämässä kansalaisten mielipahan vanhan vaaliluettelon silpomisesta ja pyytämässä, että hän palauttaisi äänioikeuden entiselleen. Sen oli myöskin määrä vaatia niitä upseereja rangaistaviksi, jotka olivat käskeneet ampua kansaa, ja sen ohessa se tekisi presidentille tiettäväksi, mikä hämmästys ja suuttumus kaupungissa vallitsi. Savrola, Godoy ja Renos nimitettiin lähetystön jäseniksi, ja sitten komitea hajaantui rauhallisesti.

Moret viivytteli jäädäkseen viimeiseksi ja lähestyi sitten Savrolaa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä ollut ehdotettu lähetystöön. Hän tunsi johtajansa paljon paremmin kuin Renos, pikkumaisen tarkka asianajaja, jolla oli harvoja ystäviä; hän oli alusta asti seurannut Savrolaa antaumuksella ja sokealla innostuksella; ja nyt hän oli loukkaantunut siitä, että hänet oli tuolla tavoin sivuutettu.

"Tämä on ollut onneton päivä meille", hän virkkoi tunnustellen; sitten, kun Savrola ei vastannut, hän jatkoi; "Kuka olisi odottanut, että he uskaltaisivat tehdä meille sellaisen kepposen?"

"Se on ollut hyvin onneton päivä — sinulle", vastasi Savrola miettiväisenä.

"Minulle? Mitä sinä tarkoitat?"

"Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun vastuullasi on neljäkymmentä ihmishenkeä? Sinun puheesi oli hyödytön — mitä hyvää siitä olisi voinut koitua? Heidän verensä on sinun päälläsi. Kansakin on kokonaan masennuksissa. Tänään on tehty paljon vahinkoa; se on sinun syytäsi."

"Minun syytäni! Olin raivoissani — hän oli pettänyt meidät — ajattelin kapinaa. En uneksinutkaan, että sinä jäisit näin kesynä paikallesi. Se paholainen olisi surmattava nyt, ihan paikalla — ennenkuin sattuu enemmän onnettomuuksia."

"Kuulehan nyt, Moret: minä olen yhtä nuori kuin sinäkin, tunnen yhtä elävästi, olen täynnä innostusta. Minäkin vihaan Molaraa enemmän kuin on viisasta tai filosofian mukaista; mutta minä hillitsen itseni, kun riehahtamisella ei saata mitään voittaa. Ota nyt huomioon minun sanani. Joko sinä opettelet tekemään samoin tai voit kulkea omia teitäsi, sillä minä en tahdo tietää sinusta mitään — tarkoitan: valtiollisessa suhteessa — ystävänä kyllä, se on eri asia."

Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä, sillä välin kuin Moret poistui kiireisesti huoneesta kalpeana nöyryytyksestä, minkä suuttumus ja itsesyytös synnyttävät.

Savrola jäi jälelle. Sinä iltana oli paljon työtä suoritettavana; oli kirjoitettava ja luettava kirjeitä, määrättävä kansanvaltaisen sanomalehdistön pääkirjoitusten sävy ja ratkaistava monta muuta asiaa. Suuren puolueen ja vielä enemmän suuren salaliiton koneisto vaati huolellista ja alituista tarkkaavaisuutta. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän oli lopettanut.

"No niin, hyvää yötä, Godoy", hän virkkoi pormestarille; "huomenna meillä on taasen uuttera päivä. Meidän on koetettava säikäyttää diktaattoria. Ilmoittakaa minulle sitten, mihin aikaan hän suostuu ottamaan vastaan."

Pormestarintalon ovella hän kutsui ajurin, jota ei seuraelämäkauden laimeus eikä valtiollinen häly voineet pidättää tavallista ammattiaan harjoittamasta. Kappaleen matkaa ajettuaan hän saapui pienen, mutta jotensakin hienon talon edustalle, joka sijaitsi suosituimmassa kaupunginosassa, sillä hän oli varakas mies. Hänen koputtaessaan avasi vanha nainen oven. Tämä näytti ilostuvan nähdessään hänet.

"Herra paratkoon", nainen sanoi, "minä olen pelännyt niin hirveästi, kun te olette ollut poissa, ja ne ovat ampuneet ja rähisseet niin kamalasti. Mutta illat ovat jo koleita, ja teillä olisi pitänyt olla mukana päällystakki; kunhan ette vain saisi yskää huomiseksi."

"Ei mitään hätää, Bettina", hän vastasi ystävällisesti; "minulla on hyvä rinta, ja se on teidän ansiotanne; mutta olen perin väsynyt. Lähettäkää hiukan keittoa huoneeseeni, muusta ruoasta en välitä tänä iltana."

Hän nousi yläkertaan, sillä välin kuin emännöitsijä mennä touhusi tiehensä laatiakseen hänelle niin oivallisen illallisen kuin käden käänteessä kävi päinsä. Hänen huoneistonsa sijaitsi toisessa kerroksessa — siihen kuului makuusuoja, kylpyhuone ja työhuone. Ne olivat pieniä, mutta täynnä kaikkea, mitä maku ja ylellisyys saattoi suunnitella ja kiintymys ja toimeliaisuus säilyttää. Kunniasijalla komeili leveä työpöytä. Se oli sovitettu niin, että valo levisi mukavasti pään ja käden tarpeeksi. Keskeisenä esineenä oli iso pronssinen mustesäiliö, jonka eteen oli levitetty laaja yksinkertainen imupaperialusta. Muun osan pöytää peittivät paperikasat. Tilavasta korista huolimatta oli ympäri permantoa siroteltu paperilappuja. Se oli julkiselämän miehen kirjoituspöytä.

Huonetta valaisi sähkövalo, jota virtasi siirrettävistä varjostetuista lampuista. Seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä uutterasti käytettyjä teoksia. Tuohon kirjallisuuden Panteoniin ei päästetty ketään, ennenkuin se oli tutkittu ja arvosteltu. Siinä oli vaihteleva kirjasto: Schopenhauerin filosofia erotti Kantin Hegelistä, joka riiteli tilasta St. Simonsin Muistelmien ja uusimman ranskalaisen romaanin kanssa; "Rasselas" ja "La Curée" seisoivat rinnatusten; kahdeksan tukevaa nidosta Gibbonin kuuluisaa historiaa oli melkeinpä täydellä syyllä saanut jatkokseen hienon julkaisun "Decameronea"; "Lajien synty" lepäsi vanhan raamatun vierellä; "Tasavalta" piti yllä tasapainoa "Turhuuden markkinain" ja "Eurooppalaisen moraalin historian" välillä. Itse kirjoituspöydällä oli osa Macaulayn tutkielmia; se oli avattu, ja se ylevä kohta, missä toisen miehen nero on tehnyt kuolemattomaksi toisen neron, oli merkitty lyijykynällä. Ja historia, vaikka tuokin kiivaiden, korkealentoisten ja uskaliasten luonteiden varoitukseksi esiin hänen monet erehdyksensä, on kuitenkin tarkoin harkittuaan julistava, että niiden etevien miesten joukossa, joiden luut lepäävät hänen lähellään, on tuskin ainoatakaan, joka olisi jättänyt jälkeensä tahrattomampaa nimeä — loistavampaa ei yhdeltäkään ole jäänyt.

Puoliksi tyhjennetty laatikko savukkeita sijaitsi pienellä pöydällä matalan, nahalla päällystetyn nojatuolin lähellä, ja sen rinnalla välkkyi raskas revolveri, jonka piippua vasten oli karistettu tuhka monesta savukkeesta. Huoneen nurkassa seisoi pieni, mutta taiten tehty Kapitolilainen Venus, jonka kylmän puhdas väri ikäänkuin moitti muotojen viekoittelevaisuutta. Se oli filosofin huone, mutta ei mikään kylmä, akateeminen erakkosuoja; se huone kuului miehelle, ihmiselle, joka antoi arvoa kaikille maallisille huvituksille, osasi ratkaista niiden oikean arvon, nautti niistä ja halveksi niitä.

Pöydällä oli vielä avaamattomina muutamia sanomalehtiä ja sähkösanomia, mutta Savrola oli väsynyt; niiden vuoro saattoi tai ainakin sai tulla huomenna. Hän heittäytyi tuoliinsa. Niin, päivä oli ollut pitkä ja synkeä. Hän oli nuori mies, vain kahdenneljättä ikäinen, mutta tunsi jo työn ja huolten seuraukset. Hänen hermostunut luonteensa ei voinut olla kiihottumatta niistä kiihkeistä kohtauksista, joissa hän äskettäin oli ollut mukana, ja oman mielenliikutuksen tukahduttaminen vain yllytti sisäistä tulta. Kannattiko kaikki tämä? Tämä ponnistelu, työ, herkeämätön aherrus, kieltäytyminen niin monesta seikasta, mikä tekee elämän mukavaksi — kenen hyväksi? Kansan hyväksi! Tämä, sitä hän ei voinut itseltään salata, oli pikemmin hänen ponnistustensa suunnan ohjaaja kuin varsinainen alkusyy. Kunnianhimo oli päävaikuttimena, eikä hän kyennyt vastustamaan sitä. Hän osasi antaa arvoa taiteilijan iloille, kauneuden etsintään pyhitetylle elämälle tai urheilulle, suurimmalle nautinnolle, joka ei jätä jälkeensä mitään tunnonvaivaa. Miellyttävämpää oli viettää haaveilevaa, rauhallista ja filosofisen tyyntä elämää jossakin ihanassa puutarhassa, kaukana ihmisten hälinästä, huvinaan kaikki, mitä taide ja äly voi keksiä. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei saattaisi kauankaan sietää sellaista. "Kiivas, korkealentoinen ja uskalias" oli hänen luonteensa. Tämä nykyinen elämä oli ainoa, mitä hän koskaan saattoi elää; hänen täytyi jatkaa loppuun asti. Loppu saapuu usein varhain sellaisille miehille, jotka luonteensa tähden saattavat tuntea lepoa vain toiminnassa, tyytyväisyyttä vain vaarassa ja löytävät rauhansa vain hämmingistä.

Mietteet keskeytti vanha emännöitsijä, joka saapui tarjotinta kantaen. Savrola oli väsynyt, mutta hyviä tapoja oli noudatettava. Hän nousi ja siirtyi toiseen huoneeseen peseytymään ja pukuaan muuttamaan. Hänen palatessaan pöytä oli jo katettu; pyydetyn keiton oli emännöitsijän huolenpito kartuttanut paljon perusteellisemmaksi ateriaksi. Tämä tarjoili hänelle tehden samalla uutterasti kysymyksiä ja tarkaten hänen ruokahaluaan levottoman mielihyvän valtaamana. Hän oli hoitanut isäntäänsä syntymästä pitäen hartaudella ja huolella, jotka eivät koskaan ehtyneet. Omituinen on moisten naisten rakkaus. Kenties se on ainoa epäitsekäs hellyydentunne tässä maailmassa. Äiti rakastaa lastaan; se kuuluu äidin luontoon. Nuorukainen rakastaa lemmittyään; senkin voi selittää. Koira rakastaa herraansa, sillä tämä ruokkii sitä; ihminen rakastaa ystäväänsä, mutta ehkä tämä on tukenut häntä arveluttavana hetkenä. Kaikella tuolla on syynsä; mutta kasvatusäidin rakkaus suojattiaan kohtaan tuntuu ehdottomasti järjettömältä. Se on noita harvoja seikkoja, joita ei voi selittää edes mielleyhtymillä ja jotka todistavat, että ihmisluonne kohoaa pelkän hyötyperiaatteen yläpuolelle ja että hänen tarkoituksensa on korkealla.

Kevyen ja yksinkertaisen illallisen päätyttyä vanha emännöitsijä poistui tarjottimineen, ja Savrola vaipui jälleen mietteisiinsä. Tulevaisuudessa häämöitti useita vaikeita tehtäviä, joiden suunnasta hän ei ollut vielä varma. Hän karkoitti ne mielestään; minkä vuoksi hän antaisi aina todellisuuden rasittaa ajatuksia? Minkälainen oli yö? Hän nousi, kävi akkunan ääreen ja siirtäen verhon syrjään kurkisti ulos. Kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäällä hän luuli kuulevansa kiertovahdin askelten töminän. Kaikki talot näyttivät pimeiltä ja synkiltä; yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaina; yö oli kuin luotu niiden tarkasteluun.

Hän sulki akkunan ja ottaen kynttilän astui verhon peittämälle ovelle huoneen toiseen päähän; se avautui kapeihin kierreportaisiin, jotka johtivat talon laakealle katolle. Useimmat Lauranian rakennuksista olivat matalia, ja ylhäälle päästyään Savrola saattoi katsella yli nukkuvan kaupungin. Kaasulyhty-rivit viitoittivat katuja ja aukioita, ja kirkkaammat pisteet merkitsivät satamaan ankkuroitujen alusten paikkoja. Mutta kauan hän ei näitä katsellut; tällä haavaa hän oli kyllästynyt ihmisiin ja heidän tekoihinsa. Tämän ilmalavan nurkassa oli pieni lasiobservatorio, ja kaukoputken pää työntyi esiin sen aukosta. Hän avasi oven ja astui sisään. Tässä oli muuan puoli hänen elämäänsä, jota maailma ei koskaan nähnyt; hän ei ollut mikään tutkimuksia tai mainetta tavoitteleva matemaatikko, mutta hän rakasti tarkastella tähtiä niiden salaperäisyyden vuoksi. Muutamalla otteella kaukoputki oli suunnattu ihanaa Jupiteria kohti, joka parhaillaan välkkyi korkealla pohjoisella taivaalla. Kaukoputki oli perin voimakas, ja suuri kiertotähti seuralaiskuidensa ympäröimänä hehkui loistavan värisenä. Kellolaitteen avulla hän saattoi pitää sen kaiken aikaa näköpiirissään, maan pyöriessä edelleen sikäli kuin tunnit kuluivat. Kauan hän sitä katseli, joutuen hetki hetkeltä yhä enemmän sen lumon valtaan, minkä tähtien tarkastelu herättää uteliaassa, tutkivassa ihmisolennossa.

Viimein hän nousi ajatusten yhä vielä ladellessa kaukana maasta. Molara, Moret, puolue, päivän kiihottavat tapaukset, kaikki tuntuivat usvaisilta ja epätodellisilta; toinen maailma, paljon kauniimpi, rajattomia mahdollisuuksia käsittävä, oli lumonnut hänen mielikuvituksensa. Hän ajatteli Jupiterin tulevaisuutta, noita käsittämättömiä aikakausia, jotka ennättäisivät kulua, ennenkuin jäähtymisprosessi tekisi elämän mahdolliseksi sen pinnalla, kehityksen hidasta, tasaista, armotonta, vääjäämätöntä kulkua. Kuinka kauas se veisi tuon maailmasikiön syntymättömät asujaimet? Kenties vain sellaiseen tilaan, mikä olisi muodoton vääristymä-aste todellista elämää; kenties kauemmaksi kuin hän saattoi uneksiakaan. Kaikki arvoitukset ratkaistaisiin, kaikki esteet voitettaisiin; elämä saavuttaisi täydellisimmän kehityksensä. Ja sitten mielikuvitus, liitäen paikan ja ajan yli, jatkoi tarinaa vieläkin etäisempiin kausiin. Jäähtymisprosessia jatkuisi; elämän täydellinen kehittyneisyys päättyisi kuolemaan; koko aurinkokunta, koko maailmanavaruus olisi jonakin päivänä kylmä ja eloton kuin loppuun palanut ilotulituslaite.

Se oli murheellinen lopputulos. Hän sulki observatorion ja laskeutui rappusia myöten toivoen, että uni kumoisi hänen ajatuksensa.

IV LUKU

Lähetystö

Presidentin tapana oli nousta varhain, mutta sitä ennen hän sai säännöllisesti sanomalehdet ja luki sellaiset kohdat, joissa käsiteltiin hallituksen menettelyä tai arvosteltiin hänen toimenpiteitään. Tänä aamuna hänellä oli harvinaisen runsaasti luettavaa. Kaikissa sanomalehdissä oli pääkirjoituksia äänioikeuden rajoittamisesta ja siitä suuresta katumellakasta, joka oli aiheutunut sen ilmoittamisesta. Ensinnä hän avasi Ajan, oikeaoppisen keskinkertaisuuden puhetorven, joka tavallisesti kannatti varovaisesti hallitusta satunnaisten uutisten tähden, joita sille välistä suotiin. Puolentoista palstan alalla Aika pahoitteli lievästi, ettei presidentti ollut voinut palauttaa äänioikeutta muuttamattomana; täten se tyydytti lukijainsa enemmistöä. Toisella palstalla se toi julki ankaran paheksumisensa — (ehdottoman tuomionsa, kuten se sanoi) — onnettomasta katumellakasta, joka oli johtanut niin surkuteltaviin tuloksiin; täten se palkitsi presidenttiä siitä, että tämä oli lähettänyt lehdelle edellisenä iltana tulleen Englannin kirjelmän, jonka se julkaisi sanasta sanaan juhlallisesti ja yksityiskohtaisesti muka "omalta Lontoon-kirjeenvaihtajalta" saapuneena.

Hovilainen, yläluokan kunnianarvoisa aamulehti, pahoitteli, että niin sopimaton katumellakka oli sattunut syyskauden alussa, ja lausui toivomuksen, ettei se mitenkään himmentäisi 7. päivänä tapahtuvain hovitanssiaisten loistoa. Se julkaisi oivallisen selostuksen presidentin ensimmäisistä ministeripäivällisistä, joiden ruokalista oli liitetty oheen, ja ilmoitti pahoitellen, että sisäasiain ministeri Louvet oli sairastumisen vuoksi estetty olemasta läsnä tässä tilaisuudessa. Päivänpaiste, jolla oli suunnaton levikki, pidättäytyi omia mielipiteitään lausumasta, mutta julkaisi suurenmoisen selonteon itse verilöylystä, jonka kiusallisiin yksityiskohtiin se tuhlasi paljon itkunherkkää tunteellisuutta ja sairaalloista mielikuvitusta.

Tässä olivat ne lehdet, joilta hallitus saattoi odottaa kannatusta, ja presidentti luki ne aina ensimmäiseksi karaistakseen itseään kestämään niitä herjauspuheita, joita radikaalinen, kansanvaltainen ja kansallinen sanomalehdistö palstamäärin syyti häntä, hänen hallitustaan ja kaikkia tekojaan vastaan. Kun alituiseen käyttää voimakasta kieltä, niin pahimpana tuloksena on se, ettei sitä saakaan enää huomatuksi, kun erikoinen tilaisuus todella ilmaantuu. Eteenpäin, Auringonpilkku ja Vuoksi olivat jo kuluttaneet laajan sanastonsa kaikki nimityssanat aikaisemmissa ja vähäarvoisemmissa tilaisuuksissa. Nyt, kun kansalaisia oli julkeasti ammuttu ja ikivanhoja oikeuksia loukattu, niiden täytyi purkaa tunteitaan lievänpuoleisesti. Ne olivat verranneet valtion päämiestä niin usein ja niin elävästi Neroon ja Iskariotiin, varsin selvästi näiden arvomiesten eduksi, että vaikeata oli tietää, miten ne häntä nyt käsittelisivät. Siitä huolimatta niiden onnistui keksiä muutamia käyttämättömiä sanantapoja, ja ne tekivät suuren numeron ministeripäivällisistä, jotka todistivat "alkeellisimman inhimillisyystunteen törkeätä halveksumista". Auringonpilkun lukijat arvelivat lehtensä tehneen erikoisen onnistuneen keksinnön, kun se vihjaili ministerien "hekumoivan riettaassa irstailussa ja kurkotellen veren tahraamilla sormillaan valioherkkuja, sillä välin kun heidän uhrinsa viruivat hautaamattomina ja kostamattomina".

Tarkastelunsa lopetettuaan presidentti heitti viimeisen lehden lattialle ja rypisti otsaansa. Arvosteluista hän ei välittänyt vähääkään, mutta hän tunsi sanomalehdistön mahdin ja tiesi, että se kuvasti yleistä mielipidettä samoin kuin vaikuttikin siihen. Ihan selvästi vaaka alkoi kallistua hänen vahingokseen.

Aamiaispöydässä hän oli synkkä ja äänetön, ja hienotunteisena Lucil pidättäytyi hermostuttamasta häntä aamurupattelun väkinäisillä joutavuuksilla. Kello yhdeksältä hän oli aina työssä, ja tänä aamuna hän aloitti tavallista varhemmin. Molaran astuessa sisään sihteeri istui jo pöytänsä ääressä uutterasti kirjoittamassa. Tämä nousi ja kumarsi; se oli muodollinen kumarrus, joka näytti pikemmin tasa-arvoisuuden vakuutukselta kuin kunnioituksen osoitukselta. Presidentti nyökkäsi ja kävi pöytänsä ääreen, jolle oli sirosti järjestetty sellaista kirjeenvaihtoa, joka vaati hänen omakohtaista tarkasteluaan. Hän istuutui ja alkoi lukea. Silloin ja tällöin hän huudahti hyväksyvästi ja paheksuvasti, ja kynä joutui usein käytäntöön ilmaisemaan hänen päätöksiään ja mielipiteitään. Aika ajoin Miguel keräsi paperit, joita hän täten oli käsitellyt, ja vei ne viereisessä huoneessa työskenteleville apulaisille, joiden tehtävänä oli pukea virallisen kielen juhlalliseen asuun lausunnot sellaiset kuin "Lyhyt epäys", "Ei millään muotoa", "Käännyttävä sotaministeriön puoleen", "Imarteleva vastaus", "En suostu", "Katso viime vuoden tiedonantoa."

Myöskin Lucililla oli luettavaa ja kirjoitettavaa. Työnsä suoritettuaan hän päätti lähteä ajeluretkelle puistoon. Viime viikkoina, aina siitä pitäen kun he olivat palanneet kesäasunnostaan, hän oli kokonaan lyönyt laimin tavan, jota varemmin oli säännöllisesti noudattanut; mutta edellisen päivän kohtausten ja mellakoiden jälkeen hän tunsi velvollisuudekseen osoittaa rohkeutta, jota ei kuitenkaan omannut. Se saattoi auttaa hänen puolisoaan, sillä sellainen oli hänen kauneutensa, että taidetta rakastava kansa osoitti poikkeuksetta kunnioitusta häntä kohtaan. Ei se ainakaan voinut vahingoittaa, ja sitä paitsi hän oli kyllästynyt palatsiin ja sen puutarhoihin. Tässä tarkoituksessa hän määräsi vaununsa saapumaan ja oli juuri käymäisillään niihin, kun ovelle astui muuan nuori mies. Tämä tervehti häntä vakavasti.

Lauranian tasavallan kansalaiset kerskailivat, etteivät koskaan sekoittaneet politiikkaa yksityiselämään tai yksityiselämää politiikkaan. Kuinka paljon siinä on perää, se selviää myöhemmin. Epäilemättä nykyinen tilanne oli asettanut tämän periaatteen kovaan koetukseen, mutta vielä valtiolliset vastustajat osoittivat toisilleen kohteliaisuutta. Lucil, joka oli tottunut näkemään tuon suuren demokraatin tiheään vierailevan isänsä talossa ennen kansalaissotaa ja oli aina säilyttänyt muodollisen tuttavuuden heidän välillään, kumarsi hymyillen ja tiedusteli saapuiko hän presidenttiä tapaamaan.

"Kyllä", Savrola vastasi. "Minulla on asiaa."

"Luultavasti yleistä laatua?" Lucil kysyi koettaen hymyillä.

"Niin", vastasi toinen hiukan jyrkästi.

"Kuinka väsyttäviä te kaikki olette", sanoi Lucil rohkeasti; "aina teillä on niitä yleisiä asioitanne ja juhlallinen muotonne. Minä en kuule aamusta iltaan muuta kuin valtion asioista, ja nyt, kun pakenen palatsista virkistystä saadakseni, ne kohtaavat minut ihan kynnyksellä."

Savrola hymyili. Mahdotonta oli vastustaa tuon naisen viehätystä. Ihailu, jota hän oli aina tuntenut presidentin puolison kauneutta ja älyä kohtaan, pääsi vallalle siitä varovaisuudesta ja päättäväisyydestä huolimatta, minkä hän oli koettanut omaksua valmistuakseen presidenttiä kohtaamaan. Hän oli nuori mies, eikä Jupiter ollut ainoa hänen ihailemistaan tähdistä. "Teidän armonne", hän virkkoi, "suvainnee vapauttaa minut ainakin tahallisuuden syytteestä".

"Sen teen", tämä vastasi nauraen, "ja niin vapautan teidät kaikesta rangaistuksesta".

Hän viittasi ajajalle ja läksi kumartaen tiehensä.

Savrola astui palatsiin, ja kamaripalvelija, joka upeili tasavallan sinikeltaisessa livreessä, opasti hänet odotussaliin. Siellä hänet otti vastaan nuori kaartinupseeri, sama luutnantti, joka edellisenä päivänä oli komentanut presidentin saattuetta. Presidentti olisi muutaman minuutin kuluttua tavattavissa, hän ilmoitti. Lähetystön toiset jäsenet eivät olleet vielä saapuneet; suvaitsisiko hän sillä välin istuutua? Luutnantti tarkasteli häntä epäilevästi, niinkuin katsellaan outoa eläintä, joka kyllä on vaaraton silmäillä, mutta jonka voimasta, kun sitä ärsytetään, tarinat kertovat ihmeellisiä asioita. Hän oli kasvanut sotilaallisessa ilmakehässä: kansa (jolla hän tarkoitti roskaväkeä) oli joukko "sikoja"; sen johtajat olivat samaa lajia laatusanalla varustettuina; kansanvaltaiset laitokset, parlamentti ynnä muut senkaltaiset olivat kaikki "roskaa". Sen vuoksi näytti siltä, ettei hänellä ja Savrolalla ollut montakaan yhteistä harrastusta. Mutta edullisen ulkomuotonsa ja hyvän käytöksensä ohella tuolla nuorella soturilla oli muitakin avuja; miehistön mielestä hän oli "mukava poika", ja kaartin keihäsratsumiesten poolojoukkue piti häntä mitä lupaavimpana urheilijana.

Savrola, jonka ammattiin kuului kaiken tunteminen, tiedusteli Lauranian ratsuväen esittämää ehdotusta poolojoukkueen lähettämisestä Englantiin ottamaan osaa suuriin kilpailuihin, joita vuosittain pidettiin Hurlinghamissa. Luutnantti Tiro (sillä tämä oli hänen nimensä) puuttui mielihyvin kysymykseen. He pohtivat sitä, kuka olisi otettava tukimieheksi. Keskustelu keskeytyi vasta sitten, kun pormestari ja Renos saapuivat, ja upseeri poistui ilmoittamaan presidentille, että lähetystö odotti.

"Otan heidät vastaan heti", sanoi Molara; "opastakaa heidät sisään."

Niin lähetystö johdettiin portaita myöten presidentin yksityishuoneeseen. Hän nousi ja otti sen vastaan kohteliaasti. Godoy tulkitsi kansalaisten valitukset. Hän palautti mieleen vastalauseet, joita oli tehty kuluneiden viiden vuoden epäperustuslaillisen hallinnon johdosta, ja mielihyvän, jonka presidentti oli aiheuttanut lupaamalla kutsua eduskunnan kokoon. Hän kuvaili katkeraa pettymystä, jonka äänioikeuden rajoittaminen oli synnyttänyt, ja ilmaisi, kuinka hartaasti haluttiin, että se palautettaisiin entiselleen. Hän tulkitsi suuttumusta sen julmuuden johdosta, jota sotaväki oli osoittanut surmaamalla aseettomia ihmisiä, ja selitti lopuksi, ettei hän pormestarina voinut taata kansan edelleenkin pysyvän kuuliaisena presidentille tai kunnioittavan hänen persoonaansa. Renos puhui samaan tapaan, pohtien etenkin presidentin äskeisten toimenpiteiden laillista puolta ja sitä seikkaa, kuinka arveluttavaksi ennakkotapaukseksi ne voisivat jäädä jälkipolvien elämään.

Molara vastasi jotensakin pitkälti. Hän kiinnitti huomion maassa ja varsinkin pääkaupungissa vallitsevaan häiriötilaan; hän vihjasi viimeisen sodan aikana sattuneihin epäjärjestyksiin ja niihin kärsimyksiin, joita se oli tuottanut kansan enemmistölle. Valtio kaipasi ennen kaikkea voimakasta ja pysyväistä hallitusta. Sikäli kuin asema kävisi vakavammaksi, laajennettaisiin äänioikeuttakin, kunnes se lopulta palautettaisiin entiselleen. Mitä syytä oli heillä sillä välin valitella? Lait ja järjestys pysytettiin voimassa; yleisiä asioita hoidettiin hyvin; kansa sai nauttia rauhasta ja turvallisuudesta. Ja vieläkin enemmän, voimakas ulkopolitiikka kohotti maan kunnian korkealle. Siitä he saisivat heti esimerkin.

Hän kääntyi ja pyysi Miguelia lukemaan vastauksen Englannin noottiin, joka koski Afrikan-kysymystä. Sihteeri nousi ja luki kyseenalaisen kirjelmän, ja hänen pehmeä hyrräävä äänensä soveltui oivallisesti tehostamaan siihen sisältyviä loukkauksia.

"Ja tämä, hyvät herrat," sanoi presidentti, kun lukeminen oli päättynyt, "on tarkoitettu yhdelle maailman suurimmista sotilas- ja merivalloista".

Godoy ja Renos olivat ääneti. Heidän isänmaanrakkautensa oli herännyt, heidän ylpeytensä oli tullut tyydytetyksi; mutta Savrola hymyili ärsyttävästi. "Kyllä te tarvitsette enemmän kuin nootteja", hän virkkoi, "pidättämään Englannin loitolla Afrikan alueelta tai lepyttämään Lauranian kansan teidän hallintoanne sietämään".

"Ja jos voimakkaampia toimenpiteitä tarvitaan", sanoi presidentti, "niin olkaa varma siitä, että niihin ryhdytään".

"Eilisten tapahtumain jälkeen sitä on tarpeeton vakuuttaa."

Presidentti ei ollut huomaavinaan pistosta. "Minä tunnen Englannin hallituksen", hän jatkoi; "ei se vetoa aseisiin".

"Ja minä", sanoi Savrola, "tunnen Lauranian kansan. Minä en ole niin varma asiasta."

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Molemmat miehet seisoivat vastatusten, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Niin silmäilevät toisiaan kaksi miekkailijaa, jotka valmistautuvat taisteluun, sellainen on kahden katkeran vihamiehen katse; he tuntuivat mittailevan välimatkaa ja laskevan mahdollisuuksiaan. Sitten Savrola kääntyi poispäin, hymyn häivän vielä väikkyessä hänen huulillaan; mutta hän oli lukenut presidentin sielun ja hänestä tuntui siltä kuin olisi katsahtanut helvettiin.

"Kukin ratkaisee sen oman mielipiteensä mukaan", sanoi Molara viimein.

"Pian sen ratkaisee historia".

"Sitä ennen historia saa kertoa toisia tarinoita", virkkoi presidentti. Sitten hän jatkoi perin virallisesti: "Olen teille kiitollinen, herra pormestari ja arvoisat herrat, että tulkitsette niitä vaarallisia epäjärjestystä hautovia suuntia, jotka ovat vallan erinäisissä kansankerroksissa. Olkaa varmat siitä, että me ryhdymme tarpeellisiin varokeinoihin estääksemme niitä purkautumasta ilmoille. Pyydän teitä ilmoittamaan niistä edelleenkin minulle. Hyvästi."

Ovi näytti olevan ainoa tie selviytyä tästä tilanteesta, ja lähetystö poistui, kun Savrola oli kiittänyt presidenttiä vastaanotosta ja vakuuttanut, ettei menettäisi ainoatakaan tilaisuutta tehdäkseen hänelle tiettäväksi kansalaisten vihamielisen käytöksen. Portaita laskeutuessaan he kohtasivat Lucilin, joka oli palannut ajeluretkeltään odottamattoman varhain. Hän näki heidän ilmeestään, että sisällä oli keskusteltu kiivaasti. Godoyn ja Renos'n hän sivuutti huomiotta, mutta hän hymyili hilpeästi Savrolalle ikäänkuin ilmaistakseen tälle, ettei hän välittänyt politiikasta eikä saattanut ymmärtää, kuinka ihmiset ollenkaan voivat joutua kiihdyksiin sellaisista asioista. Hymy ei pettänyt Savrolaa; hän tunsi Lucilin maun ja kyvyn liian hyvin, mutta sitä enemmän hän ihaili tämän näyttelemistä.

Hän käveli kotiin. Keskustelu ei ollut osoittautunut kokonaan onnistumattomaksi. Hän ei ollut milloinkaan toivonut saavansa presidenttiä vakuutetuksi, sellainen oli tuskin mahdollistakaan; mutta he olivat ilmaisseet kansan mielipiteet, ja Godoy ja Renos olivat jo lähettäneet jäljennökset lausunnoistaan sanomalehdille, joten puolue ei voinut valittaa johtajien jääneen toimettomiksi niin ratkaisevassa tilanteessa. Hän luuli peloittaneensa Molaraa, jos yleensä oli mahdollista peloittaa sellaista miestä; joka tapauksessa tämä oli saatu suuttumaan. Sitä ajatellessaan hän oli iloinen. Miksi? Tähän asti hän oli aina niin paljon kuin suinkin tukahduttanut moiset epäfilosofiset ja hyödyttömät tunteet, mutta tänään hän tunsi epämääräisesti, että hänen vastenmielisyytensä presidenttiä kohtaan oli käynyt väriltään tummemmaksi. Ja sitten hänen ajatuksensa palasivat takaisin Luciliin. Mikä ihana nainen tämä olikaan! Kuinka täynnä ihmistunteitten vaistomaista tuntemusta, joka on kaiken todellisen älyn lähde! Onnen kantamoinen oli Molara, jolla oli sellainen vaimo. Ehdottomasti hän vihasi presidenttiä mieskohtaisesti, mutta se johtui tämän perustuslainvastaisesta menettelystä.

Kotiinsa ennätettyään hän tapasi Moret'n siellä odottamassa perin kiihtyneenä ja ilmeisesti vihoissaan. Hän oli kirjoittanut johtajalleen useita pitkiä kirjeitä, joissa hän ilmoitti peruuttamattomasti päättäneensä katkaista kaiken yhteyden tämän ja hänen puolueensa kanssa. Mutta hän oli repinyt kaikki palasiksi päätettyään lausua sen hänelle suorin sanoin.

Savrola huomasi hänen ilmeensä. "Kas, Louis", hän huudahti; "olipa hyvä, että satuit tulemaan tänne. Olen oikein iloinen siitä. Saavun juuri presidentin palatsista; hän hangoittelee vastaan, ei anna perää tuumankaan vertaa. Tarvitsen sinun neuvoasi. Mihin suuntaan ryhdymme nyt toimimaan?"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi nuori mies nyrpeänä, mutta uteliaana.

Savrola kuvaili kohtausta tarkasti ja elävästi. Moret kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi sitten, yhä vielä syvästi harmissaan: "Fyysillinen voima on ainoa todiste, jonka hän ymmärtää. Minä kannatan kansan nostamista kapinaan."

"Ehkä olet oikeassa", virkkoi Savrola miettiväisenä; "olen puolittain taipuvainen yhtymään sinun mielipiteeseesi."

Moret puolusti ehdotustaan voimakkaasti ja vakavasti, eikä hänen johtajansa ollut koskaan ennen näyttänyt niin taipuvaiselta hänen esittämiinsä väkivaltaisiin keinoihin. Puolen tunnin ajan he pohtivat tätä asiaa. Savrola tuntui yhä vielä epäröivän; hän katsahti kelloonsa. "Kello käy jo kolmea", hän virkkoi. "Syödään lounas täällä ja seulotaan asia selväksi."

He tekivät niin. Ateria oli oivallinen, ja isännän todistelut kävivät yhä vakuuttavammiksi. Viimein, kahvia juotaessa, Moret myönsi, että ehkä oli parasta odottaa, ja he erosivat varsin sydämellisesti.

V LUKU

Salajuonia

"Kas niin", sanoi presidentti sihteerilleen ja uskotulleen, niin pian kuin ovi oli sulkeutunut lähetystön jälkeen, "nyt olemme suoriutuneet siitä, mutta vastaisuudessa saamme sellaista yllin kyllin. Savrola valitaan aivan varmaan keskipiiristä, ja sitten meille tarjotaan nautinto kuunnella häntä senaatissa."

"Ellei", lisäsi Miguel, "jotakin erikoista tapahtuisi".

Presidentti, joka tunsi miehensä hyvin, ymmärsi vihjauksen. "Ei, siitä ei koidu mitään hyvää; sitä ei voi tehdä. Viisikymmentä vuotta sitten se olisi saattanut käydä päinsä. Nykyään eivät ihmiset siedä sellaista; yksinpä armeijaakin voisi ruveta arveluttamaan. Niin kauan kuin hän pysyttelee lain rajoissa, en käsitä, kuinka voimme päästä häneen käsiksi perustuslaillista tietä."

"Hän on suuri mahti, suuri mahti; toisinaan, niin ajattelen, suurin Lauraniassa. Joka päivä hän käy voimakkaammaksi. Ennen pitkää tästä tulee loppu", sanoi sihteeri verkalleen ja miettiväisenä; Molaran osatoverina niin hyvin vaaroissa kuin toimissakin hänellä oli oikeus saada sanansa kuuluviin. "Luulen, että loppu on lähellä", hän jatkoi; "ehkä aivan oven edessä — ellei —?" Hän vaikeni.

"Sanoinhan jo, ettei se käy päinsä. Jokainen tapaturma luettaisiin minun syykseni. Se aiheuttaisi vallankumouksen täällä ja sulkisi jokaisen turvapaikan ulkomailla".

"Onhan niitä muitakin keinoja kuin ruumiillinen voima."

"Ei minun ymmärtääkseni, ja hän on voimakas mies."

"Niin oli Simsonkin, ja kuitenkin filistealaiset tuhosivat hänet."

"Naisen avulla. En luule, että hän on koskaan tuntenut rakkautta."

"Se ei riitä takeeksi tulevaisuuden varalta."

"Halutaan ostaa Delila", sanoi presidentti kuivasti. "Kenties te keksitte sellaisen häntä varten."

Sihteerin katse harhaili viattomana ympäri huonetta ja pysähtyi hetkiseksi Lucilin valokuvaan.

"Kuinka te uskallatte, herra! Te olette roisto! Teissä ei ole hivenenkään vertaa hyvettä!"

"Me olemme toimineet jonkin aikaa yhdessä, kenraali." Näissä tilaisuuksissa sihteeri nimitti häntä aina kenraaliksi, se muistutti presidenttiä erinäisistä pikkutapahtumista, joita oli sattunut heidän työskennellessään yhdessä sodan aikana. "Ehkä se johtuu siitä."

"Te olette hävytön."

"Tässä on kysymys minunkin eduistani. Minullakin on viholliseni. Te tiedätte varsin hyvin, minkä arvoinen minun elämäni olisi salapoliisin suojeluksetta. Minä muistan vain, kenen kanssa ja kenen hyväksi kaikki se tapahtui."

"Kenties minä pikaistuin, Miguel, mutta kaikella on rajansa, yksinpä ys…" Hän aikoi sanoa ystävien kesken, mutta vaikeni, jolloin Miguel lisäsi täydennykseksi "rikostoverien kesken". "Samantekevää", sanoi Molara, "miksi sitä nimitätte. Mitä siis ehdotatte?"

"Filistealaiset", virkkoi Miguel, "tuhosivat Simsonin, mutta ensin
Delilan täytyi leikata hänen tukkansa".

"Tarkoitatteko sitä, että hänen pitäisi pyytää meidän Simsoniamme hillitsemään kättään?"

"Minun luullakseni se olisi hyödytöntä, mutta jos hänet saataisiin huonoon valoon —".

"Mutta tuo toinen, hän ei suostuisi. Se tuottaisi hänellekin ikävyyksiä."

"Eihän hänen tarvitsisi ehdottomasti tietää sitä. Voisihan ehdottaa toisen syyn lähentelyä varten. Se tulisi hänelle aivan yllätyksenä."

"Te olette konna — täydellinen konna", virkkoi presidentti rauhallisesti.

Miguel hymyili ikäänkuin kiitoksesta kiittäen. "Tämä asia", hän sanoi, "on liian vakava säädyllisyyden ja kunnian tavallisiin sääntöihin soveltuakseen. Erikoistapauksissa täytyy turvautua erikoisiin parannuskeinoihin."

"Hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi sitä."

"Anteeksianto olisi teidän asianne. Armeliaisuutenne tekisi teidät kykeneväksi antamaan anteeksi tekemättömän rikoksen. Teidän tarvitsee vain näytellä mustasukkaisen aviomiehen osaa ja myöhemmin myöntää erehtyneenne."

"Entä Savrola?"

"Kuvitelkaahan mielessänne tuon suositun johtajan asemaa! Isänmaanystävä, demokraatti, ties mitä kaikkea, ja matelemassa tyrannin puolison jalkojen juuressa. Ja vieläkin enemmän — huomatkaa, kuinka hän rukoilee armoa, ryömien presidentin edessä — mikä kaunis kuva! Se tuhoaisi hänet; vain naurettavuus surmaisi hänet."

"Niin voisi käydä", sanoi Molara. Tuo kuva miellytti häntä.

"Sen täytyy käydä päinsä. Se on ainoa mahdollisuus, mikäli minä ymmärrän, eikä sen tarvitse maksaa teille mitään. Jokainen nainen on salaisesti mielissään rakastamansa miehen mustasukkaisuudesta, vaikka tämä olisikin hän puolisonsa."

"Mistä te sellaiset asiat tunnette?" kysyi Molara, katsahtaen toverinsa rumaan, surkastuneeseen ulkomuotoon ja kiiltävään tukkaan.

"Kyllä minä tiedän", sanoi Miguel suun vääntyessä inhottavan ylpeyden virnistykseen. Vihjaaminen hänen haluihinsa teki tympäisevän vaikutuksen. Presidentti tunsi inhoa. "Herra sihteeri Miguel", hän sanoi kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen tehneen päätöksensä, "minun täytyy pyytää teitä vastaisuudessa karttamaan tätä kysymystä. Minun mielestäni se tuottaa vähemmän kunniaa teidän sydämellenne kuin päällenne."

"Huomaan teidän ylhäisyytenne käytöksestä, että siihen on tarpeetonta kajota."

"Onko teillä maanviljelysvaliokunnan kertomusta viime vuodelta? Hyvä — antakaa laatia siitä yhteenveto; tarvitsen muutamia tietoja. Maaseudun voimme ehkä säilyttää, vaikka menettäisimmekin pääkaupungin; se merkitsee paljon armeijalle."

Niin asia raukeni silleen. Kumpikin ymmärsi toisensa, ja takana uhkasi vaaran tutkain.

Lopetettuaan aamutoimensa presidentti nousi poistuakseen huoneesta, mutta matkalla hän kääntyi Miguelin puoleen ja sanoi äkisti: "Meille olisi erittäin hyödyllistä, jos saisimme tietää, mihin suuntaan vastustuspuolueet aikovat toimia senaatin istuntojen alkaessa, eikö totta?"

"Ehdottomasti."

"Kuinka voisimme houkutella Savrolan puhumaan? Häntä ei käy lahjominen."

"Onhan olemassa muukin menettelytapa."

"Sanoin jo, ettei väkivaltaa kannata ajatellakaan."

"Onhan olemassa muukin menettelytapa."

"Ja siitä", virkkoi presidentti, "minä kielsin teitä puhumasta sen enempää".

"Aivan niin", sanoi sihteeri ryhtyen jälkeen kirjoittamaan.

Puutarha, johon presidentti lähti, oli kaikkein kauneimpia ja kuuluisimpia maassa, missä kaikki kasvullisuus saavutti rehevän upeuden. Maaperä oli hedelmällistä, aurinko kuuma, ja sadetta saatiin runsaasti. Siinä vallitsi miellyttävä epäjärjestys. Lauranialaiset eivät ihailleet tuota omituista makua, joka kauneutta nähdäkseen vaatii tasaisen luvun tasasuhtaisia pikkupuita järjestettäväksi matemaattisten kaavojen mukaan tai laadittaviksi mittausopillisia kuvioita kapeiden käytävien ja leikattujen pensasaitain avulla. He olivat valistumatonta kansaa, ja heidän puutarhoissaan ilmeni täydellinen mittausopin ja täsmällisyyden halveksunta. Suuret värilaikut miellyttäviin vastakohtiin järjestettyinä ja viileät, vihreät lehviköt muodostivat heidän maalaistauluissaan valot ja varjot. Heidän puutarhanhoitoihanteenaan oli saada jokainen kasvi versomaan niin vapaasti kuin luonto määräsi ja yhtä täydelliseksi kuin se olisi taidolla kasvatettu. Ellei tulos ollutkaan taiteellinen, se oli ainakin ihana.

Presidentti ei kuitenkaan paljon välittänyt kukista tai niiden järjestelystä; hän sanoi olevansa liian suuressa määrin toimen mies ennättääkseen kiinnittää huomiotaan värien sopusointuun tai viivojen kauneuteen. Ruusun värivivahdukset tai jasmiinin tuoksu eivät herättäneet enempää kuin alkeellista ruumiillista mielihyvää, joka on luonnollista ja tahdotonta. Hän omisti mielellään hyvän kukkatarhan, koska sellainen oli tavallista; se teki sitä paitsi mahdolliseksi johtaa ihmisiä sinne, jotta voisi keskustella heidän kanssaan persoonallisesti valtiollisista asioista, ja se oli varsin mukava iltapäivä-vastaanotoissa käytettäväksi. Mutta itse hän ei siitä välittänyt. Keittiötarha miellytti häntä sittenkin enemmän; hänen käytännöllinen sielunsa nautti enemmän sipulista kuin kämmekästä.

Miguelin kanssa keskusteltuaan hän oli syvissä mietteissä ja lähti pitkin askelin astumaan varjoisaa polkua, joka johti suihkukaivoille. Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Se oli, kuten Miguel oli sanonut, vain ajankysymys, ellei — ellei Savrolaa raivattu tieltä tai saatettu huonoon valoon. Hän pidättyi muodostamasta selväksi ajatusta, joka oli vallannut hänen mielensä. Sodan hurjina aikoina, jolloin täytyi kamppailla, hän oli suorittanut monta tekoa, joita ei ollut hauska muistella. Hänen mieleensä johtui upseeritoveri, ylenevä mies, erään rykmentin eversti, joka oli ollut pelottava kilpailija; ratkaisevalla hetkellä hän oli pidättynyt lähtemästä avuksi, jättäen vihollisen tehtäväksi raivata tämän esteen hänen tieltään. Sitten palautui muistiin toinen tarina, joka ei myöskään ollut kaunis, tarina rikotusta välirauhasta, miehistä, jotka olivat antautuneet määrätyin ehdoin ja sitten tulleet ammutuiksi sen linnakkeen edustalla, jota olivat niin kauan puolustaneet. Vastenmielisesti hän ajatteli myöskin niitä keinoja, joiden avulla hän oli kiristänyt tietoja vangitulta vakoojalta; viiden vuoden uuttera elämä, täynnä menestystä ja onnea, ei ollut himmentänyt muistista tuon miehen kasvoja, jotka vääntyivät tuskasta. Mutta tämä uusi ajatus tuntui kaikkein inhoittavimmalta. Hän oli häikäilemätön, mutta monen historian tai nykyajan henkilön lailla hän oli koettanut vapautua häpeällisestä menneisyydestä. Tästä lähtien, hän oli vannonut valtaan päästyään, hän luopuisi sellaisista menettelytavoista, niitä ei enää tarvittaisi; ja kuitenkin kaikitenkin, nyt ne olivat jälleen tarpeen. Sitä paitsi, Lucil oli niin ihana; hän rakasti vaimoaan jyrkkään tapaansa yksinomaan senkin vuoksi; ja tämä oli oiva puoliso, niin tahdikas, niin loistava, että hän ihaili ja piti häntä arvossa pelkästään viralliseltakin kannalta katsoen. Jos hän saisi sen tietää, ei hän koskaan antaisi sitä anteeksi. Tosin hän ei saisi milloinkaan tietää, mutta kuitenkin tuo ajatus herätti inhoa.

Mutta oliko muutakaan keinoa? Hän ajatteli eilispäiväisen väkijoukon katseita, Savrolaa, armeijasta saapuneita uutisia, muitakin kuulumisia, laadultaan synkempiä ja salaperäisempiä — kertomuksia omituisista liitoista ja salaseuroista, jotka toivat mieleen vallankumouksen ja murhat. Vesi oli nousemassa; vaarallista oli vitkastella.

Ja sitten mieleen tuli toinen vaihtoehto: paeta, luopua vallasta, elää vieraalla maalla halveksittuna, loukattuna, epäiltynä; ja hän oli kuullut, että maanpakolaiset elävät aina korkeaan ikään. Sitä hän ei tahtonut ajatella, kernaammin hän heittäisi henkensä; vain kuolema voisi raahata hänet pois palatsistaan, ja hän kamppailisi viimeiseen asti. Mieli palasi ajatusten lähtökohtaan. Olihan olemassa yksi keino, ainoa mahdolliselta näyttävä ratkaisu; miellyttävä ei se tosin ollut, mutta joko se tahi ei mitään. Hän oli ennättänyt polun päähän, ja kääntyessään sen kulmauksessa hän näki Lucilin istumassa suihkukaivon luona. Siinä oli kaunis kuva.

Lucil huomasi hänen miettiväisen ilmeensä ja nousi käydäkseen vastaan. "Mikä sinua vaivaa, Antonio? Sinä näytät niin huolestuneelta."

"Meidän asiamme alkavat käydä hullusti, rakkaani. Savrola, lähetystö, sanomalehdet ja ennen kaikkea uutiset kansan mielialasta ovat pahaa ennustavia ja huolestuttavia."

"Minäkin huomasin aamulla ajeluretkellä synkkiä katseita. Luuletko, että meitä uhkaa vaara?"

"Luulen", hän vastasi täsmälliseen viralliseen tapaansa, "vakava vaara".

"Kunpa voisin auttaa sinua", Lucil virkkoi, "mutta minähän olen vain nainen. Mitä minä voisin tehdä?" Presidentti ei vastannut, ja niin hän jatkoi: "Savrola on hyvä mies. Minä tunsin hänet varsin hyvin ennen sotaa."

"Hän tuhoaa meidät vielä."

"Ei suinkaan."

"Meidän täytyy paeta maasta — jos he edes suostuvat siihen."

Lucil kalpeni. "Mutta minä tiedän, miltä miehet näyttävät; meidän välillämme vallitsee suuri sympatia; ei hän ole mikään kiihkoilija."

"Hänen takanaan ja alapuolellaan on voimia, joista hän ei tiedä paljonkaan; hän ei kykene niitä hillitsemään, mutta on yllyttänyt ne liikkeelle."

"Etkö voi tehdä mitään?"

"En voi vangituttaa häntä; hän on liian suuressa suosiossa, eikä hän sitä paitsi ole rikkonut lakia. Hän on jatkava toimintaansa. Kahden viikon kuluttua ovat vaalit: hän tulee valituksi minun varokeinoistani huolimatta, ja sitten me joudumme pulaan." Hän vaikeni, ja puhuen sitten kuin itsekseen hän jatkoi: "Jos saisimme tietää, mitä hän aikoo tehdä, niin ehkä voisimme saada sen raukenemaan."

"Enkö voi auttaa sinua?" kysyi Lucil äkkiä. "Minä tunnen hänet; luulen että hän pitää minusta. Kenties hän kuiskaisi minulle, mitä ei kertoisi yhdellekään toiselle." Hänen mieleensä muistuivat monet voitot menneiltä ajoilta.

"Rakkaani," sanoi Molara, "miksi sinä turmelisit elämäsi sekaantumalla politiikan ikäviin puoliin? Sitä en voi pyytää sinulta."

"Mutta minä tahdon tehdä sen. Tahdon koettaa, jos se vain hyödyttää sinua."

"Se vaikuttaisi paljon enemmänkin."

"No hyvä, minä otan selvän asiasta; kahden viikon kuluessa saat sen tietää. Hänen täytyy saapua hovitanssiaisiin; niissä tapaan hänet."

"Minusta on inhottavaa sallia sinun puhutella sellaista miestä, mutta tunnen sinun älysi, ja me olemme pulassa. Mutta mahtaneeko hän tulla?"

"Lähetän hänelle kutsun ohessa kirjeen", Lucil virkkoi: "nauran koko politiikalle ja kehotan häntä pitämään ainakin yksityiselämänsä siitä vapaana; ellei se auta, niin keksin jonkin toisen keinon tavatakseni hänet".

Molara katsoi häneen ihaillen. Hän ei ollut koskaan rakastanut vaimoaan enempää kuin huomatessaan, kuinka paljon apua hänestä oli. "Jätän sen siis sinun huoleksesi. Pelkään, ettei se onnistu, mutta jos saat sen suoritetuksi, niin kenties pelastat koko valtion. Ellet, niin ei siitä ainakaan koidu mitään vahinkoa."

"Kyllä minä onnistun", vastasi Lucil luottavaisena, ja nousten istuimeltaan hän lähti astumaan palatsia kohti. Hän huomasi miehensä käytöksestä, että tämä halusi olla yksinään.

Presidentti jäi istumaan pitkäksi aikaa, tuijottaen veteen, missä lihavat, laiskat kultakalat uiskentelivat rauhallisina. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän niellyt jotakin inhottavaa.

VI LUKU

Perustuslaillisista syistä

Lauranian tasavallan viisaat perustajat olivat tajunneet, kuinka tärkeätä oli säilyttää valtion julkishenkilöiden kesken kohteliaisuuteen perustuva seurustelusuhde puolueista huolimatta. Sen vuoksi oli kauan vallinnut sellainen tapa, että presidentti järjesti syyskauden kuluessa useita virallisia juhlia, joihin kutsuttiin kaikki merkkihenkilöt kummastakin leiristä ja joihin etiketti vaati saapumaan. Tänä vuonna mielet olivat niin kuohuksissa ja välit niin kiristyneet, että Savrola oli päättänyt kieltäytyä, ja muodollisesti hän olikin jo vastannut kutsuun epäävästi; sen vuoksi hän hämmästyi melko lailla saadessaan toisen kutsun ja vielä enemmän luettuaan siihen liitetyn Lucilin kirjeen.

Hän ymmärsi, että tämä oli avosilmin antautunut alttiiksi loukkaukselle, ja kummasteli, miksi hän oli niin menetellyt. Tietysti Lucil luotti viehätysvoimaansa. Vaikeata, melkeinpä mahdotontakin on nolata kaunista naista; tämä jää edelleenkin kauniiksi, ja loukkaus kimmoaa takaisin. Hän olisi tosin voinut keinotella itselleen valtiollista hyötyä moisesta tyrkytetystä kutsusta, joka lähetettiin niin kriitilliseen aikaan; mutta hän tunsi, että Lucil oli arvostellut häntä oikein ja tiesi olevansa turvassa ainakin sellaisesta. Tämä miellytti häntä. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut noudattaa kutsua; mutta hän oli tehnyt päätöksensä ja istuutui sepittämään epäyskirjettä. Puoliväliin päästyään hän pysähtyi; mieleen juolahti ajatus, että kenties Lucil tarvitsi hänen apuaan. Hän luki kirjeen uudelleen ja kuvitteli, vaikka sanat eivät taanneetkaan sitä, että siinä ilmeni pyytävä sävy. Ja sitten hän alkoi etsiä syitä muuttaakseen mielensä; se oli vanha lujittunut tapa; puoluetovereille oli välttämätöntä osoittaa, että tätä nykyä hän kannatti yksinomaan perustuslaillista agitaatiotyötä; se oli oiva tilaisuus ilmaista, että hän luotti suunnitelmiensa menestymiseen; hän kannusti varhempaa päätöstään vastaan jokaisen todisteen paitsi ainoata totuudenmukaista.

Niin, hän lähtisi tanssiaisiin; puolue saattoi kyllä paheksua sitä, mutta hän ei välittänyt; tämä ei ollut sen asioita, ja hän oli kyllin voimakas kestääkseen kannattajiensa paheksumisen. Nämä mietteet keskeytyivät, kun sisään astui Moret, kasvot innostuksesta hehkuen.

"Keskiryhmän toimikunta on yksimielisesti nimittänyt sinut ehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Diktaattorin nukke Tranta otettiin vastaan ulvoen. Olen järjestänyt torstai-illaksi yleisen kokouksen, missä sinä voit esiintyä puhujana. Nyt me olemme aallon harjalla!"

"Suurenmoista!" sanoi Savrola. "Olen odottanut pääseväni ehdokkaaksi; pääkaupungissa meillä on ylivalta. Olen iloinen saadessani tilaisuuden puhua; en ole pitkään aikaan päässyt esiintymään, ja juuri nyt meillä on aika lailla puheen aihetta. Miksi päiväksi sanoit järjestäneesi sen?"

"Se on ensi torstaina kaupungintalolla kello kahdeksalta illalla", selitti Moret, joka vilkasverisyydestään huolimatta ei suinkaan ollut epäkäytännöllinen.

"Torstainako?"

"Niin, ethän sinä ole sitoutunut muualle."

"Niin", sanoi Savrola, puhuen verkalleen ja ikäänkuin sanojansa punniten; "torstaina ovat hovitanssiaiset".

"Tiedän sen", sanoi Moret, "juuri siksi valitsinkin sen illan. He saavat tuntea, että tanssivat tulivuorella; vain parin kilometrin päässä palatsista odottaa kansa valtavana joukkona, yksimielisenä, päättäväisenä. Louvet ei uskalla lähteä liikkeelle, Sorrento valmistautuu tarpeen varalta joukkomurhaan. Se turmelee koko juhlan; kaikki ovat näkevinään seinälle piirtyvän kirjoituksen."

"Torstai ei sovi, Moret."

"Ei sovi! Miksi ei?"

"Koska minä lähden sinä iltana hovitanssiaisiin", sanoi Savrola harkitusti.

Moret jäi tuijottamaan suu ammollaan. "Mitä", hän huudahti, "sinäkö!"

"Lähden ihan varmaan. Valtion vanhoja tapoja ei saa sillä lailla syrjäyttää. Minun on velvollisuus mennä; me taistelemme perustuslain puolesta, ja meidän täytyy osoittaa kunnioittavamme sen periaatteita."

"Sinä suostut nauttimaan Molaran vieraanvaraisuutta — astut hänen taloonsa, syöt hänen ruokaansa?"

"En suinkaan", selitti Savrola; "minä syön valtion varaamaa ruokaa. Tiedäthän hyvin, että nämä viralliset toimitukset kustannetaan yleisillä varoilla."

"Aiotko puhua hänen kanssaan?"

"Ihan varmasti, mutta ei siitä koidu hänelle huvia."

"Aiotko siis loukata häntä?"

"Rakas Moret, mikä sinut saa sellaista ajattelemaan? Aion olla perin kohtelias. Se säikähdyttää häntä enemmän kuin mikään muu; hän ei tiedä, miltä taholta vaara uhkaa."

"Et sinä voi mennä", virkkoi Moret päättäväisesti.

"Aion todellakin mennä."

"Ajattelehan, mitä ammattiyhdistykset siitä sanovat."

"Olen ajatellut kaikkia näitä asioita ja tehnyt päätökseni", vastasi Savrola. "Sanokoot, mitä tahtovat. Se osoittaa niille, etten aio vielä pitkiin aikoihin hylätä perustuslaillista menettelytapaa. Niiden ihmisten täytyy saada innostuksensa silloin tällöin jäähdytetyksi; ne ottavat elämän liian vakavalta kannalta."

"Ne syyttävät sinua yhteisen asian pettämisestä."

"Epäilemättä typerät ihmiset tekevät luonteenomaisia huomautuksiaan, mutta toivottavasti ystäväni eivät rupea minua ikävystyttämään toistamalla niitä minulle."

"Mutta mitä sanoo Strelitz? Se voi saada hänet käymään rajan poikki seuralaisineen. Hänen mielestään me olemme penseitä, ja hän käy viikko viikolta yhä kärsimättömämmäksi."

"Jos hän tulee, ennenkuin me olemme valmiit auttamaan, niin sotajoukko tekee nopeasti lopun hänestä ja hänen roskaväestään. Mutta hän on saanut minulta tarkan käskyn, ja toivoakseni hän tottelee sitä."

"Sinä menettelet väärin, ja tiedät sen kyllä", sanoi Moret terävästi ja kiukkuisesti; "puhumattakaan siitä halveksittavasta nöyryytyksestä, että matelet vihamiehesi edessä".

Savrola hymyili seuralaisensa suuttumukselle. "Oh", hän virkkoi, "en minä aio madella. Ethän sinä ole nähnyt minun sellaista tekevän", ja hän laski kätensä toverinsa käsivarrelle. "Kerrassaan omituista, Louis", hän jatkoi, "että me olemme niin monessa asiassa eri mieltä; ja kuitenkin, jos olisin joutunut pulaan ja epäröisin, niin en kävisi niin kernaasti yhdenkään toisen luo. Me kinastelemme joutavuuksista, mutta jos olisi kysymys suuresta asiasta, niin sinun arvostelusi vaikuttaisi minuun ratkaisevasti, ja sen sinä kyllä tiedät."

Moret taipui. Hän taipui aina Savrolan valtaan, milloin tämä puheli moiseen tapaan. "No niin", hän sanoi, "milloin sitten haluat puhua?"

"Saat itse päättää."

"Perjantaina siis; kuta pikemmin, sitä parempi."

"Hyvä; järjestä sinä asiat, minä keksin jotakin puhuttavaa."

"Soisin, ettet menisi", sanoi Moret palaten äskeiseen vastaväitteeseensä; "ei mikään koko maailmassa saisi houkutelluksi minua sellaiseen".

"Moret", virkkoi Savrola omituisen vakavana, "sen asian me jo ratkaisimme; meillä on muutakin puhuttavana. Minä olen huolissani. Täällä on käymässä pohjavesissä kiillotustyö, jonka voimaa en kykene mittaamaan. Minä olen puolueen tunnustettu johtaja, mutta toisinaan havaitsen, että täällä on työssä mahteja, joita en hallitse. Tuo salaseura, jota nimitetään Liigaksi, on tuntematon tekijä. Minä vihaan tuota saksalaisjuonikkoa Kreutzeä, joka sanoo itseään Numero Yhdeksi. Hänestä on peräisin kaikki se vastustus, jota kohtaan itse puolueessa; kaikki työläisedustaiat näyttävät olevan hänen vaikutuksensa alaisia. Toisinaan jo ajattelen, että sinä ja minä ja Godoy ja kaikki, jotka taistelevat vanhan perustuslain puolesta, olemme vain valtiollisia laineita yhteiskunnallisessa nousuvedessä, jonka suuntaa emme tiedä. Kenties olen väärässä, mutta minä pidän silmäni auki, ja niiden avulla saadut todisteet panevat minut ajattelemaan. Tulevaisuus on tutkimaton, mutta pelottava; sinun täytyy pysyä minun rinnallani. Kun en enää kykene pidättämään ja vallitsemaan, silloin en tahdo kauempaa johtaa."

"Liiga ei merkitse mitään", sanoi Moret, "se on vain vähäinen anarkistiryhmä, joka tällä haavaa on liittynyt meidän lippumme suojaan. Sinä olet johtaja, jota ilman puolue ei tule toimeen; sinä olet luonut koko agitaation, ja sinun vallassasi on kiihottaa tai hidastuttaa sitä. Tuntemattomia voimia ei ole olemassa; sinä olet liikevoima."

Savrola astui akkunan ääreen. "Tarkasta kaupunkia", hän virkkoi. "Se on suuri joukko rakennuksia; niissä asuu kolmesataatuhatta ihmistä. Ota huomioon sen koko: ajattele sen sisältämiä uinuvia mahdollisuuksia, ja katsahda sitten tätä pientä huonetta. Luuletko sinä, että minä olen se mikä olen siitä syystä, että olen muuttanut kaikkien noiden mielen, vai senkö takia, että tuon parhaiten ilmi heidän mielipiteensä? Olenko heidän herransa vaiko orjansa? Usko minua, minulla ei ole mitään harhaluuloja, eikä sinunkaan tarvitse sellaisia säilyttää."

Hänen tapansa vaikutti toveriin. Tarkastellessaan kaupunkia ja kuunnellessaan Savrolan vakavia sanoja Moret oli melkein kuulevinaan laumojen pauhun, etäisenä, tukahutettuna, mutta kauas kantavana, ikäänkuin rantahyrskyn kuohunta sen ärjyessä tuulen ajamana kalliota vastaan. Hän ei vastannut. Hänen kiihkeä mielensä kuohahti jokaisesta tunteesta ja intohimosta liiallisuuksiin; hän eli aina äärimmäisyyksissä. Hänessä ei ollut terveellistä kyynillisyyttä pitämässä yllä tasapainoa. Nyt hän oli käynyt juhlallisen vakavaksi, ja lausuen Savrolalle hyvästi hän laskeutui verkalleen rappusia äärimmilleen kiihottuneen mielikuvituksen järkyttämänä.

Savrola nojautui taaksepäin tuolissaan. Ensinnä hän halusi nauraa, mutta hän oivalsi sen, ettei tämä hilpeyden puuska purkautuisi yksinomaan Moret'n kustannuksella. Hän oli yhtä hyvin koettanut petkuttaa itseään, mutta hienorakenteisten aivojen eri osat olivat liian läheisessä yhteydessä säilyttääkseen salaisuuksiaan toisiltaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut sallia niiden muodostavan selvään asuun hänen mielenmuutoksensa todellista syytä. Se ei ollut totta, hän virkkoi itselleen useaan kertaan, ja vaikka olisikin ollut, niin se ei missään tapauksessa merkinnyt mitään. Hän otti laatikosta savukkeen, sytytti sen ja tarkasteli sitten savukiemuroita.

Kuinka paljon hän oli itse uskonut siitä, mitä oli sanonut? Hän ajatteli Moret'n vakavaa muotoa; se ei ollut aiheutunut yksinomaan hänen vaikutuksestaan. Myöskin tuo nuori vallankumouksellinen oli huomannut jotakin, mutta ei ollut uskaltanut tai osannut pukea vaikutelmiaan sanoiksi. Oli siis olemassa jokin pohjavirta; vastaisuudessa odotti joukko vaaroja. No niin, hän ei välittänyt; hän luotti omaan valtaansa. Vaikeuksien noustessa hän kävisi niitä vastaan; vaarojen uhatessa hän voittaisi ne. Hänessä oli sekä ratsu- että jalkaväkeä ja tykistöä, hän oli mies, täydellinen kokonaisuus. Kaikissa olosuhteissa, joka tilanteessa hän tiesi olevansa tekijä, joka oli otettava lukuun; olkoon leikki minkälainen tahansa, hän ottaisi siihen osaa huvikseen, ellei juuri hyödykseen.

Savu kierteli hänen päätänsä. Elämä — kuinka epätodellinen, kuinka autio ja sentään tehoava se olikaan! Filosofeiksi itseään nimittävät narrit olivat koettaneet saada ihmiset oivaltamaan katkeran totuuden. Hänen filosofiansa lainautui pyhään petokseen — sen avulla hän oppi vähentämään tuskiensa merkitystä ja suurentamaan huvitustensa määrää; se teki elämän miellyttäväksi ja kuoleman sivuseikaksi. Zeno oli opettanut häntä kestämään vastoinkäymisiä ja Epikuros nauttimaan huvituksista. Hän lämmitteli onnensa hymyssä ja kohautti hartioitaan kohtalon rypistäessä otsaansa. Hänen olemassaolonsa — tai sarja olemassaoloja — oli ollut miellyttävä. Kaikki, minkä hän muisti, oli ollut elämisen arvoista. Jos tulevaa elämää oli olemassa, jos leikki alkaisi uudelleen jossakin muualla, niin hän ryhtyisi siihen. Hän toivoi kuolemattomuutta, mutta ajatteli tyhjyyteen raukenemista maltillisin mielin. Sillä välin oli tämä elämä varsin mielenkiintoinen ongelma. Hänen puheensa — hän oli pitänyt useita ja tiesi, ettei mitään hyvää saavuteta ponnistuksitta. Nuo valmistamattomat puhetaidon voitot olivat syntyneet yksinomaan kuulijain mielessä, kaunopuheisuuden kukkaset olivat ansarikasveja.

Mistä nyt olisi puhuttava? Sarja savukkeita oli koneellisesti kulutettu tuhaksi. Savupilven keskellä hän näki mielessään puheen, joka viilsi syvälle kuulijakunnan sydämiin; ylevä ajatus, hieno vertaus lausuttuna tuolla virheettömällä kielellä, jonka oppimattominkin tajuaa ja joka vaikuttaa yksinkertaisimpaankin; jotakin mikä kohottaisi mielet elämän aineellisista huolista ja herättäisi tunteet eloon. Hänen ajatuksensa alkoivat pukeutua sanoiksi, ryhmittyä lauseiksi; hän mutisi itsekseen; oman kielen poljenta sai hänet valtaansa, vaistomaisesti hän alkoi käyttää alkusointuja. Ajatus seurasi toistaan, niinkuin virta vyöryy nopeasti tietään ja valo vaihtuu sen kalvossa. Hän sieppasi paperipalan ja rupesi kiireisesti tekemään sille muistiinpanoja. Tuo oli hyvä kohta, eikö sitä voisi tautologian avulla tehostaa? Hän kirjoitti paperille karkeasti muovaillun lauseen, pyyhki sen pois, siloitteli sitä ja kirjoitti uudelleen. Ääni miellyttäisi korvaa, ajatus kiihoittaisi mieltä. Kuinka mielenkiintoista peliä tämä oli! Hänellä oli aivoissaan kortit, joilla hän aikoi pelata, ja panoksena oli koko maailma.

Hänen työskennellessään tunnit vierivät edelleen. Emännöitsijä, joka astui sisään einettä tuomaan, tapasi hänet äänettömänä uurastamassa; sellaisena hän oli nähnyt herransa ennenkin eikä uskaltanut häiritä häntä. Koskematon ruoka kylmeni pöydällä, kun kellon osoittimet siirtyivät edelleen, merkiten ajan säännöllistä kulkua. Sitten hän nousi ja alkoi, kokonaan omien ajatustensa ja kielensä vallassa, astella pitkin lattiaa, lyhyin, nopein askelin, puhuen itsekseen matalalla äänellä ja erittäin pontevasti. Äkkiä hän vaikeni, ja omituisen rajusti painui käsi pöytään. Siihen puhe loppui.

Läjähdys palautti hänet takaisin arkielämään. Hän oli nälissään ja väsynyt, ja naurahtaen omalle innostukselleen hän istuutui pöydän ääreen ja kävi käsiksi laiminlyötyyn ateriaansa.

Kymmenkunta paperiarkkia, täynnä lauseita, tietoja ja numeroita, oli tuloksena aamupäivän työstä. Ne viruivat pöydällä yhteen nidottuina, viattomina, vähäpätöisinä paperilappusina; eikä Antonio Molara, Lauranian tasavallan presidentti, kuitenkaan olisi pelännyt pommiakaan sen enempää. Eikä hän niin tehden olisi ollut hölmö eikä raukkakaan.

VII LUKU

Hovitanssiaiset

Lauranian palatsi oli erinomaisen sopiva valtion seuraelämä-tilaisuuksiin. Yleisiin huvituksiin, joita perustuslaillinen tottumus kannatti, oli myönnetty runsas määräraha, ja se teki mahdolliseksi ulottaa tasavallan vieraanvaraisuuden mitä laajimmaksi ja suurenmoisimmaksi. Kauden ensimmäiset hovitanssiaiset olivat monessa suhteessa tärkeimmät näistä tilaisuuksista. Tällöin molempien puolueitten suurmiehet kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen, ennen syysistuntoja, ja pääkaupungin loistava hienosto kokoontui jälleen maaseudulta ja vuoristohuviloistaan palaten. Maku, hienous ja loistavuus pääsivät yhä suuressa määrin oikeuksiinsa. Hienoin musiikki, paras samppanja, mitä vaihtelevin ja kuitenkin valituin seurue olivat illan viehätyksiä. Palatsin avara piha oli kauttaaltaan jättiläispäivänvarjon peittämä. Käytäviä reunustivat kaartin jalkaväen rivit, ja välkkyvillä teräspistimillään ne lisäsivät tämän tilaisuuden loistoa ja turvallisuutta. Kirkkaasti valaistut kadut olivat täynnä uteliasta rahvasta. Palatsin avara halli, joka aina teki mahtavan ja suurenmoisen vaikutuksen, tuntui vielä upeammalta, kun sen täytti heleänvärinen joukko.

Portaikon yläpäässä seisoi presidentti puolisoineen, edellinen kunniamerkeissä ja tähdissä kimallellen, jälkimmäinen verratonta kauneutta säteillen. Vieraiden lähetessä muuan adjutantti, tulipunaiseen ja kultaan verhottu komea olio, tiedusteli heidän nimeään ja arvoaan ja kuulutti ne sitten isäntäväelle. Monenkirjava oli seurue, siinä oli edustettuna jokainen Euroopan pääkaupunki, jok'ikinen maa maailmassa.

Illan merkkivieraana oli Etiopian kuningas, kasa silkkiä ja jalokiviä mustan, mutta eloisan muodon kehyksenä. Hän saapui varhain — mutta omaksi onnettomuudekseen, sillä myöhemmin tullen hän olisi saanut paremman katsomon tuloaan tarkkaamaan, mutta kenties tämä seikka ei merkinnyt suuria hänen sivistymättömälle mielelleen.

Diplomaattikunta seurasi pitkänä sarjana. Vaunut toistensa jälkeen vierivät pääovelle ja tyhjensivät portaille kantamuksensa poliittista oveluutta puettuna jokaiseen mahdolliseen kullan ja värien yhdistelmään. Päästyään portaikon yläpäähän Venäjän lähettiläs, harmaa, mutta kohtelias ylimys, seisahtui ja tehden juhlallisen kumarruksen suuteli Lucilin ojentamaa kättä.

"Tämä näky on oivallinen kehys verrattomalle jalokivelle", hän mutisi.

"Säteilisikö se yhtä kirkkaana Talvipalatsissa?" kysäisi Lucil kepeästi.

"Epäilemättä Venäjän pakkasyöt suurentaisivat sen loistavuutta."

"Mutta niin monen muun joukossa se katoaisi."

"Kaikkien muiden joukossa se jäisi kilpailijaa vaille ja ainoaksi laatuaan."

"Ah", Lucil virkkoi, "minä kammoan julkisuutta, ja mitä yksinäisyyteen tulee, niin pelkkä ajatuskin saa minut värisemään."

Hän naurahti. Lähettiläs loi häneen ihailevan silmäyksen, ja astuen väkijoukkoon, joka jo salpasi portaikon pään, hän sai vastaanottaa lukuisilta ystäviltään onnitteluja, joista hän kiitteli.

"Rouva Tranta", kuulutti adjutantti.

"Hauskaa tavata teidät", virkkoi Lucil. "Kuinka ikävää, ettei tyttärenne voinut saapua; se on tuottanut suuren pettymyksen monelle."

Täten puhuteltu ruma nainen säteili ihastuksesta, ja nousten portaita hän tunkeutui parvekkeen marmorikaiteiden ääreen. Hän tarkasteli myöhemmin tulevia ja lausui peittelemättä huomautuksiaan heidän puvuistaan ja käytöksestään; myöskin hän lateli jokaisesta tietoja, jotka olisivat olleet pahansuopia, vaikka eivät olisikaan olleet sepitettyjä, mutta vaikka hän kertoikin ystävilleen yhtä ja toista, ei hän kuitenkaan tullut maininneeksi, että hänen oli täytynyt pakottaa Tranta kirjoittamaan ja uhkaamaan erota presidentin puolueesta, ellei häntä itseään kutsuttaisi tanssiaisiin, ja ettei edes moisin keinoin saatu varatuksi kutsua tyttärelle, joka sukupiirteiden lisäksi oli saanut kannettavakseen vielä ruman hipiänkin.

Sitten saapui Louvet silmäillen levottomana niitä lukemattomia kasvoja, jotka tarkastelivat häntä portailta, ja kuvitellen joka askeleella kohtaavansa pommin tai tikarin. Hän katsahti Luciliin epäröivästi, mutta tämän hymy tuntui luovan häneen rohkeutta, ja niin hän sekautui tungokseen.

Nyt läheni kumartaen sir Richard Shalgrove, Englannin lähettiläs, miellyttävillä ja hilpeillä kasvoillaan viaton ilme, joka oli täydellinen vastakohta hänen maineelleen. Lauranian ja Suur-Britannian kiristyneet välit tuntuivat häipyvän tuohon paljon puhuvaan tervehdykseen. Lucil antautui hetkiseksi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän ei ollut tietävinään juuri mitään. "Ja milloin", hän kysyi, "me julistamme sodan?"

"Toivottavasti ei ennen kuin minä olen saanut huvin tanssia kolmannen valssin", vastasi lähettiläs.

"Kuinka harmillista! Minua halutti niin kovin tanssia se teidän kanssanne."

"Ettekö sitten aio tehdä sitä?" kysyi lähettiläs perin ymmällä.

"Uskallanko minä syöstä kaksi kansakuntaa sotaan valssin vuoksi?"

"Jos teillä on samat vaikuttimet kuin minulla, niin ette suinkaan epäröisi", vastasi lähettiläs ritarillisesti.

"Mitä, en epäröisi jouduttaa vihollisuuksia! Mitä me olemme tehneet?
Mikä suuri vaikutin teillä on ryhtyäksenne taisteluun?"

"Ei taisteluun — vaan tanssiin", virkkoi sir Richard menettäen hiukkasen tavallisesta varmuudestaan.

"Valtiomieheksi te olette todellakin selväpuheinen. Koska olette noin hyvällä tuulella, niin kertokaa minulle mitä on tapahtunut; onko vaara uhkaamassa?"

"Vaarako? Ei — kuinka se olisi mahdollista?" Hän valitsi kaavalauseen: "Perinnäisesti ystävällisten valtojen kesken sovinto-oikeus ratkaisee kaikki riita-asiat."

"Ymmärrätte kai", virkkoi Lucil vakavasti ja kokonaan tapaa muuttaen, "että meidän on otettava huomioon täkäläinen valtiollinen tilanne? Luja kirjelmä parantaa hallituksen asemaa."

"Minä olen ihan selvästi tuntenut", sanoi lähettiläs itsepäisesti, "ettei ole ollut mitään vaaraa." Hän ei kuitenkaan maininnut että H. M. panssarilaiva Aggressor (uppouma 12.000 tonnia, hevosvoimia 14.000 ja aseistuksena neljä 11-tuumaista tykkiä) höyrysi kahdeksantoista solmunväliä tunnissa Lauranian tasavallan Afrikan rannikkoa kohti tai että hän oli itse uurastanut kaiken iltapäivää sähköttäen salakirjaimin laivoista, varastoista ja sotajoukkojen liikkeistä. Hän arveli, että siten hän vain ikävystyttäisi emäntäänsä pelkästään teknillisillä yksityiskohdilla.

Tämän keskustelun aikana oli ihmisvirta herkeämättä noussut portaikkoa ja koko hallia kiertävälle leveälle parvekkeelle oli muodostunut tiheä tungos. Oivallinen soittokunta jäi melkein mykäksi puheensorinan paisuessa; tanssisalin mainiolla lattialla liikkui vain muutama nuori pari, joiden omat asiat kiinnittivät kokonaan heidän huomionsa ja karkoittivat mielestä kaikki muut harrastukset. Hallissa vallitsi odotuksen aiheuttama jännitys; huhu Savrolan aikomuksesta saapua kutsuihin oli levinnyt laajalle kautta koko Lauranian.

Äkkiä kaikki vaikenivat ja soittokunnan sävelten yli kuului etäistä huutoa. Yhä äänekkäämmäksi se paisui nopeasti läheten, kunnes ennätti itse portille; sitten se häipyi, ja hallissa vallitsi äänettömyys. Oliko hänelle hurrattu vaiko karjuttu? Hälinä oli ollut omituisen sekava; miehet olivat valmiit veikkaamaan siitä, hänen kasvonsa antaisivat vastauksen.

Ovet avautuivat ja Savrola astui sisään. Kaikkien katseet kohdistuivat häneen, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään, ja vedot jäivät ratkaisemattomiksi. Noustessaan verkalleen portaita hän antoi katseensa kiertää ahdinkoon asti täyttynyttä parveketta ja sitä reunustavaa loistavaa seuruetta. Hänen käyttämäänsä yksinkertaista frakkipukua ei koristanut mikään tähti tai kunniamerkki. Tuossa väriloistossa, tuossa upeiden univormujen vilinässä hän teki suorastaan synkän vaikutuksen; mutta kuten Rautaherttua Pariisissa näytti hänkin kaikkien johtajalta, tyyneltä, itseensä luottavalta ja hillityltä.

Presidentti laskeutui muutaman askelman kuuluisaa vierastaan vastaan.
Molemmat kumarsivat vakavan arvokkaasti.

"Olen iloinen siitä, että olette saapunut", sanoi Molara "se on sopusoinnussa valtion perimätapojen kanssa."

"Velvollisuus ja halu ovat yhtyneet tietä osoittamaan", vastasi
Savrola, kasvoillaan hymy, jossa ilmeni ivan häivä.