Produced by Tapio Riikonen
KYPRON PRINSESSA
4-näytöksinen satunäytelmä
Kirj.
Z. TOPELIUS
Suomentanut Eino Leino
Werner Söderström, Porvoo, 1901.
HENKILÖT.
CHRYSANDROS, Kypron kuningas.
CHRYSEIS, hänen tyttärensä, suomalaisten Kyllikki.
ANEMOTIS, (Tuulikki)
LYDIA, |
DAFNE, | Chryseiin neitoja.
NAIDION, |
DORIS, |
MEDON, kuninkaan sotapäällikkö.
MEGAPONTOS, kuninkaan ylimmäinen juomanlaskija.
LEMMINKÄINEN.
TIERA, hänen sotatoverinsa.
HELKA, hänen äitinsä.
AINIKKI, hänen sisarensa,
PANU, tulen henki.
AALLOTAR, veden henki.
ILMATAR, ilman henki.
VELLAMON NEITOJA.
ULAPPALAN SOKEA PAIMEN.
LAPPALAINEN ORJA.
KYPROLAISIA SOTILAITA.
KÖÖRI, tyttöjä ja nuorukaisia.
Tapahtumapaikka ensin Kypro, sitten Kaukoniemi Suomessa lopuksi Pohjola. Aika määräämätön.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kypro, jumalien lehto. Taustana meri. Keskellä näyttämöä
Afroditen kuvapatsas. Sen edessä alttari ja lähde.
Ensimmäinen kohtaus.
LEMMINKÄINEN lepää mukavassa asennossa ruohistossa lähteen
vieremällä. Hänen ympärillään ANEMOTIS, LYDIA, DAFNE ja NAIDION.
ANEMOTIS.
Näin lepäjä, kaunis poika!
LYDIA.
Nuku nurmen vehreällä!
DAFNE.
Unohda ulapan viimat!
NAIDION.
Viini voimas vahvistavi.
(Tarjoo hänelle pikarin.)
LEMMINKÄINEN. Kuink' ihana ilman henki tällä kukkarantasella! Vedet vilppahat solisee, tuul' lemuja leyhyttävi, vielä vienoinen kätönen viinin tulta tarjoavi. Vuodata hyvä mehusi jalo marja maan ihanan! O, jumalat, teitä kiitän, jotka mun johitte tänne meren myrskyisen kidasta satamaan suloisen saaren, kussa keskellä kevähän, keskellä ilon ikuisen, lemmen luojatar asuvi marmorissa, mahtavana niinkuin päivätär päreä yön sylistä astuessa. Autuus! On nimesi nainen!
ANEMOTIS (ojentaa omenata).
Ota kaunoinen omena!
LYDIA.
Vieno on rypäle viinin.
DAFNE.
Annan sulle aprikoosin.
NAIDION.
Ethän ruusua hyleksi?
LEMMINKÄINEN. Neidot! Neljäksi palaksi tahtoisin itseni tasata, nelinkerroinpa hymyisi nyt mun onneni omani.
ANEMOTIS.
Rukoile jumalatarta!
LEMMINKÄINEN. Kylmä on povi kivinen, tiedän toisen lämpimämmän.
ANEMOTIS. Virkistä voimasi väsynyt, poika parka! Kerro meille, miltä vierailta vesiltä laskit näille lahtiloille? Thessalian tasankomailta, Thrakianko suvisuloista, Argonauttein aaltoloilta, mailtako Pontuksen pimeän, kussa miesten pään menoksi Skyytti takoo taikanuolta? vai tulitko tuulen teitä haahdessa seikkailuhalujen, kuin tuli Odysseus ennen rannoilta ikuisen Troian?
LEMMINKÄINEN. Kauvempata, kaunis tyttö! Ylitse meren yheksän, halki hallan kymmenennen tänne laivalla lasetin polon alta pohjantähden. Saari on vehreä vedessä, lumme lunten kauloama, — myös toki kerkeän keväimen, siellä on kotini kallis, luona Saimaan saarekkahan, varrella vaahtoisen Imatran, kuss' ei iske ihmisjalka, ovet kuolon kuumottavat, mutta suurna, mahtavana sydän sykkii suuren luonnon. Siellä on Suomeni ihana.
ANEMOTIS.
Mitä on mehuja siellä?
LEMMINKÄINEN.
Punaisia puolukoita.
LYDIA.
Viikunoita?
DAFNE.
Taateleita?
NAIDION.
Myrttejä?
LEMMINKÄINEN.
Ei mitänä!
ANEMOTIS.
Ei viiniä?
DAFNE.
Maa parka! —
LYDIA.
Ei viikunoita? —
NAIDION.
Raukka ranta! —
LEMMINKÄINEN.
Mutta siell' elävi laulu,
lempi armahin asuvi!
Ah, minull' on äiti…
ANEMOTIS. Kuinka sieltä saavuit saarellemme?
LEMMINKÄINEN. Haahdellani honkaisella. Tuli kauppi Tyyrin mailta polon pohjolan vesille, meren kultaa meiltä etsi, aluksen anastin heiltä ynnä sen sisällön, lasit, purppurat, papyyruskääröt. Mies tunsi mailman kaiken, mulle luotsiksi lupausi.
ANEMOTIS.
Et siis ole kreikkalainen.
(Huolimattomasti.)
Mikä olet sa miehiäsi?
LEMMINKÄINEN.
Barbaari.
ANEMOTIS (hämmästyneenä).
Pahinta uotin…
(Kaikki tytöt vetäytyvät syrjään.)
LEMMINKÄINEN. Aivan barbaari! Tytön jos näen korjan, kaunokaisen, heti jääksi jähmetyn ma.
NAIDION.
Kentauri! Poseidon auta!
DAFNE.
Kykloopi!
LYDIA.
Tai Minotaurus.
LEMMINKÄINEN. Tuokaa poskenne punaiset, karva-kykloopin povelle, saatte parran poskihinne! Hakekaa halujen hauta villin kentaurin sylissä!
ANEMOTIS.
Mutta sentään — mi nimesi?
LEMMINKÄINEN.
Arvaa!
ANEMOTIS.
Annas, kun sua katson.
LEMMINKÄINEN.
No, ja minkä oon näköinen?
ANEMOTIS (hymyillen). Kuin harakka haukaks tehty, paju tammeksi tahottu, silmässä salama, suussa hymy ja hyväily hellä — puoleks narri, puoleks urho!
LEMMINKÄINEN. Kas, miten sydämes suli! Ei ole vielä syntynynnä mies minua voittamahan eikä nainen nauramahan. Miksi siis minua luulet?
ANEMOTIS. Kun kuulen sanasi kerskan, luulenpa…
LEMMINKÄINEN.
Mitä sa luulet?
ANEMOTIS. Satu on suvea monta näillä saarilla samonnut miehestä merenpojasta, sotapurren soutajasta, kaunis hän on kuni jumala, lieto kuin ulapan laine, miesten syöjä, naisten syöjä ja syöjä oman sanansa — joko tunnen turhamielen? Yksi on miesi maailmassa, jota niin peljätään, vihataan, lemmitähän, lauletahan, — ja hyvästi nauretahan. Olet lieto Lemminkäinen.
LEMMINKÄINEN.
Oikein virkoit. Se olen ma.
Siis mua ihaile impi!
Mitä on saalista minulle?
Sinä ensin.
ANEMOTIS (aina matkan päässä).
Hiljaa, hiljaa!
Teidän armonne varokoon.
Tuhotyöstä tääll' on sakko.
LYDIA (matkan päässä). Lehto on jumalten lehto ja asunto Afroditen.
LEMMINKÄINEN. Sukkamieleksi sanotaan häntä meillä.
DAFNE (matkan päässä).
Zeus, Poseidon,
Ares, Pallas Ateene,
auttakaatte!
LEMMINKÄINEN (matkien).
Bakkus, Here,
Hiis, Tapio ynnä muutkin!
Pikku purje, miksi luovit?
Leyhkä lämmin, miks pakenet?
Olet suukoille suettu,
minä suukon ottajaksi.
ANEMOTIS. Pois pahankurinen! Muista vaaras!
LYDIA.
Kuolo on ovella.
DAFNE.
Medon valvoo.
NAIDION.
Varo vieras!
LEMMINKÄINEN. Kuulin jo kotona, ettei löydy laaksoissa etelän eikä tumman Turjan mailla Kypron naisten vertaisia. Tiedän vaarani varoa, tunnen kahleet kaunehimmat, hartaasti halajan kuolla käsivarttenne lumelle.
ANEMOTIS. Pois pakene. Tiedä, hurja ettei Kyprossa kyleä, kussa ei sata taloa…
LEMMINKÄINEN.
Neittä kymmenen talossa…
LYDIA.
Sekä miestä miekallista…
LEMMINKÄINEN.
Immet korjat, kuun ihanat…
DAFNE.
Sulhot korskahat, kopeat…
NAIDION.
Kilpi miesten päänalainen…
LEMMINKÄINEN.
Neitten päänalus parempi…
ANEMOTIS.
Miehet sun surmaavat. Pakene!
LEMMINKÄINEN.
Eikö oo riemua elämä?
Viini, naiset, lempi, laulu —
tääll' on riemu, täällä minä.
ANEMOTIS. Tiedä, juur' jumalatarta tänään täällä juhlitahan…
LEMMINKÄINEN.
Minä juhlavierahaksi.
ANEMOTIS.
Aivan suuttuu Afrodite…
LEMMINKÄINEN.
Hänet ma lemmellä lepytän.
(Jahtitorven ääni kuuluu kauvempaa.)
ANEMOTIS.
Pois! Chryseis on tulossa.
LEMMINKÄINEN.
Ken Chryseis? Miks paeta?
ANEMOTIS.
Tytär Chrysandron on hän,
Kypron kaunis valtiatar.
LEMMINKÄINEN.
Kaunis? Siis hänet ma voitan.
ANEMOTIS.
Voi, ei…
LEMMINKÄINEN.
Miksei? Eikö kaunis?
ruma kuin Medusa itse?
Parrakas?
ANEMOTIS.
Paraiksi kaunis
itse armaaksi Apollon.
Mutta…
LEMMINKÄINEN.
Sentään parrakas, sanoinhan.
ANEMOTIS.
Häntä et ikinä voita.
LEMMINKÄINEN.
Siis on naista hän enempi?
ANEMOTIS. Ei, vaan miestä ylpeämpi. Käyneet on sadat kosijat, ruhtinaat, urohot, vallat, mahtavat, maan valiot, nuoret, rikkaat, mainehikkaat, Saaren kaunoa kosissa, — kaikki turhaan. Pyydä onnen tuoksua etelätuulen, paistetta kesäisen päivän, vangitse valokin tähden taikka lainehen lipinä — vaan Chryseistä et voita.
LEMMINKÄINEN. No, jos sit' on hän sukua, niin, kautta Kalevan, tahdon varsan villin sen kesyttää! Potkikoon hyvinkin, mulle vihdoin viimeks hän hymyypi.
ANEMOTIS. Uhmaile, hymyile itse kuinka tahdot! kuullut et sa liene laulua etelän kosijoista Saaren neien.
LEMMINKÄINEN.
Laula lintuni korea!
Ehkä taivun taiastasi.
ANEMOTIS (laulaa).
Ballaadi.
v. 1. Oli neidolla kolme kosijaa:
Tuli aurinko ajaen vaunuillaan:
Saat päivän kultaisen kruunun.
Ei, ei,
sun kultakruunuas halaja en,
sun suukkosi liian on lämpöinen
ja minä vain leikkivä lapsonen.
LEMMINKÄINEN. Sangen ylpeä on sinun nuori ruhtinattaresi. Mutta entä jos päivä polttaisikin hänen ruusuihonsa aivan mustaksi?
ANEMOTIS.
Kaunis ja ylpeä on minun nuori ruhtinattareni. Saatpa kuulla:
v. 2. Tuli kuuhut kuutamon välkkehin:
Tule, huoli hapsesi hopeihin
ja leiki lehdossa keijuin.
Ei, ei,
sun hopeahelmiäs halaa en,
sun suukkosi liian on vilpoinen
ja minä vain lapsonen viluinen.
LEMMINKÄINEN. Aurinko hänestä oli liian lämmin ja kuu liian kylmä. Siitä tunnetaan tyttöjen oikut. Mutta laulahan kolmannesta kosijasta.
ANEMOTIS.
v. 3. Tuli tähti pilvyen purressaan:
Käy saliin taivahan korkeaan.
Saat yön sa tähtisen kruunun.
Ei, ei,
sun tähtikruunuas halaa en,
sun salisi liian on ylhäinen
ja minä vaan lempivä lapsonen.
LEMMINKÄINEN. Ei siis ketään heistä kolmesta? No hyvä, siispä tahdon minä olla neljäs.
DAFNE (joka on kuunnellut jotain kauvempaa, syrjään).
Luojat! Onko hän lumottu?
Vain Chryseistä uneksii.
Kykloopi! Unohdat meidät.
Käsken tänne Saaren sulhot.
(Hiipii pois.)
ANEMOTIS. Turhaan tuhlaat voimiasi. Vain salojen Artemista kumartaa kuningatar. Hän Afroditea hyleksii. Ja hän lientää lemmen haavat nuolella teräksisellä suoraan sun sydämehesi. Varo häntä, vieras sulho!
LEMMINKÄINEN (nousee, ylpeästi). Mit' olet laulanut, ladellut, tuot' olen kyllin tuuminunna. Kauvaksi meriä myöten huhun kuulin kummallisen immestä ihanan saaren, joka herjaten, häväisten leikkivi lemmellä urosten. Ja ma vannoin kautta Hornan puun pisimmän: Ei minua uhita uhmat, ei pistä Chrysein pilkat, hänet voitan vaimokseni.
Toinen kohtaus.
Viimeisten sanojen aikana on kööri, Kypron tyttöjä ja poikia, saapunut ja asettunut puoliympyrään LEMMINKÄISEN taakse, joka tyynnä, käsivarret ristissä rinnallaan, kuuntelee seuraavaa:
NAURUKÖÖRI. Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa. Hän on suurin urho maan: Lemminkäiseks sanotaan. Kaikki tytöt tenhoaapi, paulaan kaikki ämmät saapi. Kas kuin on viaton, on kuin kotka, on kuin sotka, naisten ylväs, miesten pylväs, uljas, mieto, liian lieto kukaties. Eikö hän oo kaunis mies? Rypistää silmiään kuninkaamme. Rukoilkaamme! Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa. Suuri, julma sankari! Kuule ääntä kansasi!
LEMMINKÄINEN. Onko saarella sijoa minun moisen miehen maata, onko Kyprossa kyliä minun leikki lyödäkseni?
KÖÖRI. Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa. Ei niin suuri sankari Kypron kyliin mahtuisi, pienet ovat Kypron töllit, tytöt tyhmät niinkuin möllit, vinosuut, kaitaluut, vanhat, valjut, vallan haljut; tanssilavat kehnot ratki, tanssitavat kehnommatki, kelpaa ne ei, ei teidän armolle.
LEMMINKÄINEN. Suokaa mulle kukkakumpu, kaksi poskea punaista, vähä on väliä muusta. Laitan leikit oivalliset.
KÖÖRI. Hah-hah-hah-hah, hah-hah-hah-haa. Sankari, Kuulkosi pyyntö syvin: Tehkös' hyvin, muualta etsi sa saari, impi, kaunihimpi! Hah-hah-hah-hah, hah-bah-hah-haa. Teidän jaloudellenne lienee neuvo parhain se.
LEMMINKÄINEN. Mitä? Pilkkaako? Ivaako? Sen te mulle maksanette, (Vetää' miekkansa.) rohkein veriverolla (Tempaa vasemmalla kädellään erään tytöistä.) ja suloisin suukollansa!
Kolmas kohtaus.
CHRYSEIS metsästyspuvussa, DORIIN seuraamana, astuu nopeasti
näyttämölle, kantaen viintä, jousta ja ammuttua saalista.
CHRYSEIS (heittäen saaliin Doriille).
Miks rähinä, miekan välke?
Kenenkä käsi on kurjan
rikkonut jumalten rauhan?
ERÄS NUORUKAINEN.
Heti tulkoon tuomionsa!
TOINEN.
Saakoon palkkansa pahimman.
NAIDION.
Multa tahtoi suukon viedä.
ENSIMMÄINEN NUORUKAINEN.
Uhmailee, uhittelevi.
TOINEN NUORUKAINEN.
Käypi tässä käskijäksi.
DAFNE.
Viepi piiristä parahan.
LYDIA. Sanoo ettei nainen häntä vastustaa voi.
NAIDION. Vaikka meitä liian luulevi rumiksi.
DAFNE.
Niin me nauroimme vähäsen.
CHRYSEIS. Mies onpi kuritettava, rangaistava raakamieli! Syöskätte hänet syvälle vuoren jylhän jyrkänteeltä!
LEMMINKÄINEN (vaipuneena Chryseiin katselemiseen, antaa miekkansa vaipua). Ken olet sa kaunis tyttö? Niin sinun silmäsi palavat niinkuin kaksi aurinkoa läpi pilvien pimeiden — yhtä aikaa yö ja aamu. Kaveko? Luonnotar korea? Ilmatar ihanan päivän? Tuulikkiko, tuulijalka, neiti linnunlaulu-suinen? Metsänkö mieluisa Mimerkki, palmun tytti, cedrin sorja? Kannatko kullaista ereä, johdatatko jousikättä Tapiolan tanhuville, tetren telmintäsijoille, hirven hiihtotantereille? Se oletko, jota ma etsin, jumal'voima voittamaton? Niinpä siis nimesi lausu, että uhmailen sinua!
CHRYSEIS (halveksivaisesti). Nimeni humahtelevi joka lehdon lehtipuissa, soi joka lähtehen soreissa, kukkii joka kunnahalla. Ajele ahavan teitä, kysy tuulen tuttavia, — niiltä kuulet sa nimeni.
LEMMINKÄINEN. Vaikka metsä vaikeneisi, tuuli turhia puhuisi, totta silmä tuo puhuvi, silmä ainut taivas-alla: olet saaren valtiatar, Chryseis, imanne Kypron. Turhaan tummaksi vetäydyt, ukkospilvin silmäs peität: tiedän syntys, mun olet sa.
CHRYSEIS. Mato, orja maanalainen, orjattaren synnyttämä! Vaahto ventojen vesien, kuohu kurja, tuulen tuoma! Kypronko kuningatarta tohdit korkeeta kosia? Hetkenä jona hänehen kätesi herjaavan kohoitat, kaadut kuin salaman lyömä nuolesta ankaran Apollon.
LEMMINKÄINEN. Olet orjantappurainen. Sanasi putoelevat niinkuin piikit pistäväiset, toki piikkien lomista näen kaksi punaista huulta, suukon suovaa, lemmen luovaa, — ruusu armahin oletkin. Kysytkö, kuka ma olen? Poik' olen voittoisan Kalevan, joka kaasi Pohjan kaiken, valtasynty kuin sinäkin, vapaan äidin synnyttämä. Vapaasti, vapaana miesnä siis sinut valitsen tässä, otan sun kädellä tällä kahleen kantamattomalla. Tunteva minut sa olet, jos et tunne mainettani.
CHRYSEIS (tähdäten jousellaan). Pois! Tai kautta aamuntähden, kylpemän meressä Kypron, täällä hautasi havaitset!
LEMMINKÄINEN.
Helmassasi? Hellin mielin.
CHRYSEIS.
Nuolella sinut lävistän.
LEMMINKÄINEN.
Ammu! Ammuttu olenkin.
CHRYSEIS.
Väisty! Vankka on vasama.
LEMMINKÄINEN.
Leuto niinkuin lännenleyhkä.
CHRYSEIS.
Kaareni on kuolon tuoja.
LEMMINKÄINEN.
Niinkuin silmäs. Siksi ammu!
CHRYSEIS.
Kas, mikä korea lakki,
sinipunakairoinensa!
Pääsi paljasta, hupakko!
(Ampuu häneltä lakin päästä.)
LEMMINKÄINEN (ottaen tyynesti lakin ylös).
Sinun eessäs aina, armas!
Hyvin ammuttu! Osasit.
Tule kauno Kaukolahan,
palkka oot parahan urhon!
(Tarttuu hänen käteensä.)
CHRYSEIS.
Väkivaltaako? Minulle?
Kansani! Tikari tänne!
LEMMINKÄINEN.
Käy keralla! Väisty kansa!
NEIDOT.
Zeus avita!
USEAT NUORUKAISET.
Alas mokoma!
(Kööri syöksee Chryseistä vapauttamaan.)
Neljäs kohtaus.
Edelliset. MEDON syöksähtää. Sittemmin MEGAPONTOS.
MEDON. Kostolleni koira suokaa, sadan vaimon vainukoira, turma jo tuhannen immen, — haa, joko vihdoin sun havaitsen.
LEMMINKÄINEN (vetäytyy taistellen ja Chryseistä päästämättä Afroditen
kuvaa kohden).
Afrodite! Auta mua!
MEDON.
Chryseis! Älä vapise!
Miekka Medonin palavi,
Medon sua puolustavi.
(Taistelevat.)
MEGAPONTOS (tulee). Hiljaa! Hiljaa! Rakkaat ystävät, mitä te ajattelette? Huomatkaa, tässä on jumalten lehto ja Afroditen kuvapatsas. Onko siivoa ja kaunista murhata toisiaan rakkauden jumalattaren näkyvissä? Kautta Poseidonin, meidän kantaisämme, minä olen rauhaa rakastavainen juomanlaskija, minä en kärsi mitään rähinää koko valtakunnassani, saati sitten näin lähellä meidän kuninkaallista linnaamme. Miekat tuppeen, sanon minä, ja kertokaa minulle, kuinka asia on.
(Meteliä. Taistelevat erotetaan.)
MEDON. Pois minusta! Miekallani hänen häijyn mä lävistän!
CHRYSEIS (tempaisee itsensä irti.) Tämä mies on kuolon oma; häväissyt minua on hän…
MEGAPONTOS. Hiljaa, hiljaa, kaikki asiat järjestyksessään. Posito: Mies on hirtettävä… Mutta mitä se raukka on tehnyt?
MEDON.
Luovinut luvattomasti.
NAIDION.
Vielä tahtoi suukon viedä!
MEGAPONTOS. Kautta kaikkien runottarien, tämän rikoksen näyttää minusta Afrodite voivan antaa anteeksi. Enpä muista, että lakimme säätäisivät mitään ankarampaa rangaistusta sellaisesta rikoksesta. Nuori mies, sinä näytät minusta sangen soreamuotoiselta faunilta. Minä tahdon antaa sinulle erään neuvon. Viisas Anakreon sanoo:
Tytön huulet ovat luodut vain kahdenkesken, pikarin suu suudeltavaksi kaiken kansan nähden.
LEMMINKÄINEN. Omani Chryseis onpi, hänet vaadin vaimokseni.
MEGAPONTOS. Nuori mies, nuori mies, ajattele, mitä sanot. Chryseis on antanut rukkaset prinsseille ja kuninkaille; Foibos Apollo on mahtanut järkesi viedä. Toivonpa, ettei kukaan hoviväestä liene tarjonnut sinulle jotakin.
NAIDION. Ruusuja, rypälehiä, viiniäkin kyprolaista…
MEGAPONTOS. Siinäpä se. Olet juonut viiniä, nuori mies, Ja tehnyt sen toimittamatta juoma-uhria jumalille. Siksi on Dionysos rangaissut sinua pahalla humalalla. Katson itseni pakoitetuksi yleisen turvallisuuden nimessä pistämään sinut putkaan.
MEDON (Megapontokselle).
Pois! Kärsivällisyyteni on lopussa! Minä olen kuninkaan sotapäällikkö.
Ryövärin täytyy tänä päivänä hävitä maan päältä.
MEGAPONTOS. Jos sinä oletkin kuninkaan armeijan päällikkö, olen minä hänen viinikellarinsa päällikkö, ja se on jotakin enempi, se. Kautta Dionysoksen sauvan, olenpa sinun esimiehesi; sinä kuoletat, mutta minä annan elämää. Me olemme sivistynyttä kansaa, me emme hirtä kestiystäviämme. Jos lurjus on juonut meidän viiniämme, niin on hän juonut sitä meidän menestykseksemme. Polemark, tahdotko sinä murhata meidän hyvän tekijämme?
MEDON. Sanoja, viiniä, rakkauden ruikutusta, terästä, tarmoa ei vastaan herjausta. Omena kypsä on. Barbaarit saapukaa! Naismaaksi muuttui jo muinainen Hellaan maa.
USEAMPIA ÄÄNIÄ.
Kuningas palajaa puistosta linnaan. Vait!
Viides kohtaus.
EDELLISET. Kuningas CHRYSANDROS vartiain kera.
KUNINGAS.
Mit' on tää meteli? —
(Medon ja Megapontos selittävät hänelle kahakan synnyn).
LEMMINKÄINEN. Mua auta Afrodite, rankaise kapinallista! Kahlehin sulavin kaitset koko ihmisten sukua — hänkö yksin irti kulkis? Sulta suojoa rukoilen, hälle kostoa kovinta.
KUNINGAS (Lemminkäiselle).
Saat mennä, nuori mies.
Kahleita kyllin meill' ei ole Herra ties,
narreille kaikille, jotk' ohi saaren kulkee.
(Chryseiille.)
Voittoisa Lemmetär sun mieles kostaa julkeen.
LEMMINKÄINEN (puoliääneen pois mennessään). Chryseis omani onpi ennen päivän päättymistä!
MEDON.
Kuningas, paljoks et siis arvaa miekkaa tätä.
KUNINGAS.
Se säästä siksi kuin on valtakunnan hätä.
MEDON.
Herjausta vierahan siis kuulet tyynin mielin.
KUNINGAS.
Viisasta vihoittaa ei voine narrin kieli.
MEGAPONTOS. Ei yhtään vaaraa, usko pois ja säästä nahkaasi, siksi kuin meidän korkeampi viisautemme katsoo sen naarmun arvoiseksi. Tantalus avita, onpa tämä seikkailu saattanut minulle aimo janon. Voisin varmaan juoda vaikka kuiviin koko Joonian meren, ellen olisi tehnyt pyhää lupausta etten koskaan maista tippaakaan vettä.
(Kuningas, Megapontos ja Medon pois.)
Kuudes kohtaus.
CHRYSEIS. NEIDOT. KÖÖRI. Sitten LEMMINKÄINEN ja TIERA.
Vihdoin KUNINGAS y.m.
CHRYSEIS (ajatuksiinsa vaipuneena).
Kuink' ol' ylväs katsehensa!
ANEMOTIS. Chryseis, sanohan, saako alkaa jo jumalten juhla?
CHRYSEIS (häntä kuulematta). Barbaari! Minuhun kuinka tohditkaan käsin sä käydä!
DORIS (pyytäen).
Saammeko tanhuta vähäsen?
CHRYSEIS (kuten edellä).
Niin, niin, rikosta on se.
(Hajamielisesti.)
Soittoa? Kisoja? Kyllä.
AFRODITEN JUHLAKÖÖRI. Me juoksemme juhloa keväimen, kun tuoksuvat kaikki kerkät. Kevät, lempi, ne viihtyvät parhaiten, missä mielet ja varpaat on herkät. Kas seppelepäin elon ehtoisin sain me laulamme laulua taivaisten näin. Me juoksemme juhloa keväimen, kun tuoksuvat kaikki jo kerkät.
(Uhrineidot astuvat alttarin ääreen.)
ENSIMMÄINEN NEITO. O, Afrodite, mi aallost' astuit tään saaren rannalla kukkivalla, sulle myrtit suomme…
TOINEN NEITO.
Ja heelmät tuomme…
KOLMAS NEITO.
Ja rusoruusuja kaatamalla.
ENSIMMÄINEN NEITO.
Niin kyyhkyn-lempeitä…
TOINEN NEITO.
Joutsen-hempeitä…
KOLMAS NEITO.
Perhon-lietoja…
Lempi suo!
KAIKKI KOLME. Oi, Afrodite, suo meille päivää ja lemmen leikkiä maahan luo!
(Uhrin aikana tulevat Lemminkäinen ja Tiera, muiden
huomaamatta, puiden taakse piiloutuen.)
LEMMINKÄINEN (puoli-ääneen).
Vene onko vesillä valmis?
TIERA (samoin).
Kaikki valmis.
LEMMINKÄINEN.
Entä miehet?
TIERA.
Rannalla tappara tanassa.
LEMMINKÄINEN.
Nyt ryöstän ihanan immen.
Puhaltaapi purjetuuli.
TIERA. Niinkö? Kiire on sinulla. Minusta hyvä on täällä, uni maistaa, päivä loistaa, makea on sammal maata.
LEMMINKÄINEN.
Nyt kavahda! Kotka iskee!
TIERA.
Ei ole rumia ruojat.
Jospa miekin jonkun veisin?
JUHLAKÖÖRI (jatkaa). Nyt taivahan immet ne seppeltä luo ylt'ympäri rakkauden pöytää, hymy huulilla käy hyvät jumalat nuo, Zeus itsekin ilonsa löytää. Sydän lempeä lyö, vyöllä kukkainen vyö hetken leikimme näin, sitten tulkohon yö! Nyt taivahan immet ne seppeltä luo…
(Lemminkäinen tarttuu Chryseistä vyötäisiin ja vie hänet pois.
Tiera ryöstää Anemotiksen. Kööri taukoo, karkelo hajaantuu.)
LEMMINKÄINEN (pois rientäen).
Chryseis omani onpi!
TIERA (samoin).
Enpä itse ilman jäänyt.
CHRYSEIS (pois vietäessä).
Vartiat! Isäni! Auta!
ANEMOTIS (samoin).
Hoi, avuksi! Medon! Medon!
KUNINGAS (syöksee esiin). Lapseni! O, jumalat! Julki näinkö raivoo raakalaiset?
MEGAPONTOS (hengästyksissään).
Enkös ma sanonut aina:
naisvarasta varottava on!
(Läkähtyen.)
Jumalat! Pikarin joinko?
KUNINGAS. Annan puolen saarestani, itse tyttöni ihanan sille, ken takaisin tuopi hänet ryövärten käsistä ja käsistä vihaisen viiman.
MEDON (paljastetuin miekoin). Voip' on miestä miekatonta! Katosi parahin kaune, maastasi, kuningas, kuoli tuulehen korea kukka. Kylmä on nyt Kypron tanner. Toisen puolen sun luvastas sulle lahjoitan takaisin — pidän itse toisen puolen. Vastaan Scyllan vainolaista! Kuule nyt uhkani Poseidon, kuulkaatte Charybdin kuohut, kostottaret, kuunnelkatte! Chryseiin takaisin tuon ma, rankaisen utalan rosvon, häntä seurailen, samoan, tapahtukoon mitä tahansa, vaikka kuolon valkamille.
(Rientää pakenevien jälkeen. Esirippu laskee.)
TOINEN NÄYTÖS.
Suomalainen pirtti. Ovi perällä. Ovi vasemmalla katsojista. Suuri, avoin liesi, jossa palaa tuli. Seinällä kaari ja hirvensarvia. Lautsa, pöytä ja jauhinkivet. Huone puolipimeä, vain lieden loimon valaisema. Myöhäinen syksy-ilta. Kuuluu myrskyn viuhunaa ja kaikki tulevat sisään lumisina.
Ensimmäinen kohtaus.
HELKA yksin ja laulaa jauhaen:
Jauhinlaulu.
Oli mun poskeni punainen niinkuin nuori ruusun nuppu, keikkuipa keveä jalka niinkuin lieto linnunpoika armahaisella aholla — ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu!
Niin saapui pimeä syksy, lehto lehtensä pudotti, valkeni valiot kutrit, kukat kuihtui kulmaluilta. Syksyn on ikävät illat ja ma mietin mielessäni: Oi, jos oisin linnunpoika taikka nuori ruusun nuppu!
Toinen kohtaus.
HELKA. AINIKKI tulee suksineen, asettaa ne lieden ääreen ja kuivaa huolellisesti.
AINIKKI. Täss' olen takaisin, äiti. Lunta niin sankasti satavi, ilman suksia olisin erämaahan eksynynnä. Suo emo, sinua autan, raskas on raa'anta sinulle, olen nuori, voimakkaampi…
HELKA (epäävällä liikkeellä jatkaa lauluaan). Surut suurina tulivat niinkuin pitkät pilvenlongat; kussa kuljet kuopukseni? missä lennät lempilintu? Sua aattelen alati ja ma mietin mielessäni: Tule, tule lempilintu, tule äidin nuori nuppu.
AINIKKI (istuen villoja karttaamaan).
Kuuletko viuhua vihurin?
Oi, jospa kevät jo oisi!
HELKA. Kevähässä kerkän mieli, neien suuressa suvessa, pojan mieli metsän tiellä, taaton miel' kalan kudussa. Eipä ole emolla mieli metsähän eikä merelle, ei iloja kesän hän itke eikä talven tanteria. Syli tyhjeä tapaavi: Kussa viivyt äidin kulta?
AINIKKI. Äsken käydessä kotihin kävin kuten tavallisesti niemelle tähyämähän — tiedäthän, ketä ma etsin. Ilta jo pimeni, syksy synkkänä meriä peitti, vaan minusta näytti…
HELKA.
Näytti?
AINIKKI.
Näin kuni venettä kaksi.
HELKA.
Valehia vaahdon taasen.
AINIKKI. Eipäs, selvästi erotin kaksi laivaa lainehilla, toinen kuin kotoinen pursi, toinen liiaksi komea.
HELKA. Pilvi piirsi taivon kantta, lokki laineilla välähti.
AINIKKI. Oi, emoni, kolme on jo vuosi kiertänyt ratoa lähdennästä viljon veion: Ukkoa rukoile, äiti, että tois hänet takaisin!
HELKA. Oon kysellyt metsän puilta, meren usmilta udellut, tien ohelta, taivon kuulta, päivän nousevan täheltä; ylitse yheksän meren, yli korven kymmenennen, hänt' olen etsinyt, hakenut, jalkani kivihin käynyt, haudellut haluvesillä; en tavannut etsittävätä, liekö kuollut kuopukseni…? Kaari, seinällä korea, viikon jo leutona lepäsit, tokko iskenet ikänä, suihkuttanet sulkanuolta linnun lentävän povehen? Otso rauhassa pesivi pelloillamme, niituillamme, kaaren kantaja ajavi Kalman hirven hiihtomaita.
AINIKKI. Oi, hyvä, hyvä emoni, varmaan hän tullevi kotihin, saapuvi emon sylihin, rikkahana, rakkahana, vierellänsä neiti nuori.
HELKA. Enempi kuin aurinkoa, enempi elämätäni, häntä lemmin; jos minulle sydän on kylmennyt hänellä, sykkii vainen vaimollensa, — kaiken kalleimman ylitse yhäti rakastan häntä.
AINIKKI.
Suuri on sydämes lempi.
HELKA.
Hetket tyhjätkin kuluvat.
Myöhäist' on. Menen jo maata.
AINIKKI.
Hänestä uneksi, äiti!
HELKA (mennessään).
Tulta hoida; ovi lukitse!
Luojat sua suojelkohon.
Kolmas kohtaus.
AINIKKI yksin. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI (oven suljettuaan). Oi, unonen, urho pieni, piltti kultakutrillinen, sammal silkkinen vetäise, pane paras pään-alainen äidilleni armahalle! Kehitä kerältä tuskat, aattehet alinomaiset, souda sormin vienoin, hienoin, hänen hastensa hopeita, jotta kuivuis kyynelhelmet poskella punattomalla, valmuleyhkän leyhytellen. (Hiljainen hoputus ovelle.) Kuka on yössä kulkemassa? kodinko haltia koputti? vaiko ilkeä Ajatar Metsolan pimentomailta?
LEMMINKÄINEN (ulkona).
Ainikki, avaja!
AINIKKI.
Kelle?
LEMMINKÄINEN.
Verevälle veiollesi.
AINIKKI (aukaisee).
Lemminkäinen! Viljon veikko!
LEMMINKÄINEN (tulee sisään varpaillaan). Äitiä älä herätä! Onko hän itkussa? Ilossa? Mua vielä muistaneeko? Usein kun ajattelin ma virsiänsä vienoisia, tunsin tunnetta salaista, tuskaako, katumustako, sit' en tiedä. Siskokulta! Vieläkö torua voi hän?
AINIKKI. Harmenneet on hapset äidin, kuihtunut punainen poski, silmä kirkas myös samennut, — sua hän aatteli alati. Lie hän itkussa, ilossa, sulle aina anteeks suo hän. Kuin tulit sä? Virka!
LEMMINKÄINEN. Hyvin. Kaikki kaunoiset jumalat suojaksi majan matalan! Ennätin etelän mailta, etelän narreja pakohon — he minua seurailevat. Ainikki, tahotko nähdä ihmehen? Minä ja Tiera kaiken muun rojun lisänä kumpikin nyt mutson tuomme. Mikä nainen! Kuin Mimerkki ylväs, valtava, valio, sentään ainoa, jota en viel' omaksi voittanunna. Kussa näillä hallan mailla kukat niin kultaiset rehoitti? Mistä tukka sai sen tumman, mistä silmä tulen salaisen, tenhovaisen, taikovaisen? Mut hänet rantaan ma unohdan, missä vartoo viestiäni. Ainikki — sisaren käsi anna veljes morsiolle!
(Menee.)
Neljäs kohaus.
AINIKKI. Sitten HELKA.
AINIKKI.
Lankea luminen vaippa,
peitä pettävät uneni.
Tiera jo minut unohti,
Tiera tuopi toisen vaimon!
(Äänettömyys.)
HELKA (tulee kuunnellen).
Ainikki — ken oli täällä?
AINIKKI (epäröiden).
Ilmatarko ikkunassa?
Kuulet tuulien tohua.
HELKA.
Kuulin, kuulin äänen, käynnin.
AINIKKI.
Ajatar metsässä ajeli.
HELKA. Mua petät sä … tuli tupahan joku, joku, jot' et tohdi mulle ilmaista…
AINIKKI.
Emoni!
Tyynny, tyynny! Enhän tohdi,
noin kun kiivaasti kyselet.
HELKA.
Munko tyyntyä pitäisi?
Käske koski tyyntymähän,
sido silmät päivänkoiton!
Koski pauhaa, päivä paistaa.
Kuulin äänen kuopukseni.
Miss' on hän?
AINIKKI.
Kotona kohta.
HELKA.
Kotona!
(Rientää ulos.)
Viides kohtaus.
AINIKKI (yksin). Kuule, kuinka tuuli viuhuu, älä äitini … meni jo. Pian päättyi pikku juoni. Kuinka kelvannee tupamme niin koreille vierahille? (Alkaa siistiä tupaa.) Verraton on veljyeni! Voittavi joka sydämen. Minä niinkuin pilven varjo taivaan rantoja vaellan itken niinkuin illan kaste, yksinäni yön kesäisen, haihdun aamun auetessa. Tahdon siivota sirosti Tieran … Tieran morsiolle, painelen hyvästi patjat, jotta nukkuu nuori impi, unta kaunista näkevi. Arvanneeko hän mitänä? Taivas auta! Tuoss' ovat he.
Kuudes kohtaus.
HELKA. LEMMINKÄINEN. TIERA. CHRYSEIS ja ANEMOTIS tulevat. Kaikki, paitsi CHRYSEIS riisuvat päällysvaatteensa. ANEMOTIS lämmittelee lieden ääressä. TIERA kömpii kaikessa hiljaisuudessa uunille.
HELKA (Lemminkäiselle). Paha poika, kuss' olet sa, kulla kurjilla tiloilla viikon vierinyt, kokenut jumalia, ihmisiä emosi suureksi suruksi? Puhu kulta kuopukseni!
LEMMINKÄINEN. Hyvin teet, emoni armas, kun kohta tarjoat toria, kuta on torat kovemmat, sen enemmän lemmit mua! Missä viivyin? Onnen mailla, saarilla sanattomilla, kussa puut punalle paistoi, vuoret viiniä valuivat, maitoa mäkien rinnat, mettä kaikki rannan raidat. Siellä vieläkin olisin, mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.
HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen. mutta katso! Saaren kansa tuiki tuhmaksi rupesi, luulivat minun poloisen pitelevän piikojansa, minun kainon, kaitaluisen, joka kaunoja kavahdan niinkuin pukki kaalimaata. Neiet ne mua ajoivat, minä piilin piilokkali.
HELKA. Tunnen kultakuopukseni, niinkuin lehti lentäväisen.
LEMMINKÄINEN. Emo, — kaunis on elämä! Vaan min olen vakautunut aivan arveluttavasti. Tässä tuon todistukseksi vaimon kaikkein kaunehimman, polkuhinnalla kopatun Kypron valtaistuimelta. Nimeltään Chryseis ennen kuninkaan kultaisen tytärnä, miehen köyhän puolisona olkoon Kyllikki nimensä. Kyllikki! Nimes on soiva soittona vesiä myöten, käyvä laulun lainehilla halki Suomelan salojen.
HELKA. Kiitos, te meriset kuohut, kiitos päivä, kiitos kuuhut, kiitos sa Jumalan tähti, joka loistat, loimottelet, näet emon ikävät, itkut, — toitte poikani takaisin, toitte mieluisan miniän syksy-iltani suloksi, lapsen liedon lauhtumiksi. Kaunis on kanervan kukka, päivä, aallon päilyttämä, kaunihimpipa sitäkin sydän onpi neien nuoren kultaansa kuvastavainen.
LEMMINKÄINEN. Saat siitä parahan minjän vanhan päiväisi varaksi, pulskin poukkujen pesijän, tulen hellän hoitelijan, villan vienon ketreäjän, leipojan metisen leivän, laattian lakaisijanki sekä sintsin siivoajan.
HELKA (Chryseiille).
Hyvä. Huomenna alamme.
Tänään sä olekin vieras.
Nyt me pikkuiset pidämme
tupahan tulijais-kestit.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
EDELLISET, paitsi HELKA.
CHRYSEIS (ylpeästi ja uhmailevasti). Päättyykö pila jo? Etkö kyllin jo kiusannut minua? Kodistani korkeasta minut ryöstit, raakalainen, toit läpi merien myrskyn tänne kurjuuden kitahan, yön ja pakkasen pesähän, kitumahan, kuolemahan. Olenhan kuninkaan tytär! Orja, muistele osaasi! Polvistu katuen! Anna asunnoksi linna mulle! Ehkäpä kujerruksesi silloin kuulen, säästän sua.
LEMMINKÄINEN. Elähän toreile, armas! Siksikö minulle suutut, ettei juokse suonissani kuuluisa kuningasveri? Rauhoittuos rakkahani! Jos olenkin sukua pientä, on minulla tulinen miekka, jumalissa kuuraeltu, joka leikkaa, kun se läikkää, toukoa kuoleman kuninkaan. Siispä sen toran jätämme. Jos kadotit valtakunnan, uuden valloitan sinulle — mitä siis enempi pyydät? Matkan vaivoista lepäjä majassamme lämpimässä. Mitä on kiviset linnat, ellei lempi siellä liiku? vaan mökissä ilo on meillä, kun juomme jumalten mettä. Sano vaan sana suloinen, niin valalla vannon, katso, luon sulle komeimman linnan.
CHRYSEIS. Jos sull' on kuningasmieli eikä yksin miekka, — pistä! Antina sydän on armas, ei pahalla pakotettuna.
(Molemmat jatkavat keskusteluaan, Chryseis kiivaasti,
Lemminkäinen viihdytellen.)
TIERA (mukavasti uunilla loikoen). Ainikki, annappas minulle haarikka olutta! (Ainikki tuo oluen.) Sinä olet kasvanut ja kaunistunut, Ainikki! Muistelenpa, että pienenä ollessasi pidit paljon ruskeasta parrastani. (Juo.) Mitäs pidät morsiamestani?
AINIKKI (alasluoduin silmin). Suokoon Päivätär hänelle ain' yhtä punaiset posket.
ANEMOTIS. Valjut on sinulla posket kuin kinokset; mutta niiden päällä päivyttä havaitsen kaksi suurta, kaunehinta: Mua sääli, suloinen tyttö, salli luonas lämmitellä!