LUKEMISIA LAPSILLE.

Kirjoitti Z. Topelius.

Tekijän luvalla suomennettu.

Kuvilla varustettu painos.

1:nen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.

VANHEMMILLE.

Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.

Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus. Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä, on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee silloin itsestään.

Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten lasteni kanssa.

Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin kylvetään.

Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista, ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.

Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen, tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.

Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia. Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä. Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana, tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus. Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.

Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena, kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu hänen korkean arvonsa merkkinä.

Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.

Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me. Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.

Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua, merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää pauhinaa.

Mutta kaikessa tässä – onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa? Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta, elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi; silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä lapsensa jo aikaisin täys’kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: ”olkaa niin kuin lapset.” Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia, niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä – niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki, kuin se voi käsittää ja – joka on vielä tärkeämpää – kuin se voi elämässään omistaa aikaisella ijällään.

Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!

Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea; saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta, polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut suurempaa kunniaa kuin olla

heidän ystävänsä
Z. Topelius.

Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.

MEIDÄN MAAMME.

uulen henki suhisee männikössä.

”Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?”

”Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun maasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa.”

”Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla vuorella järven toisella puolella ja näin’ ympärilläni äärettömän alan kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän! Tämä on oma maamme!”

”Niin onkin”, humisi tuuli. ”Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä, hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan, niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan.”

”Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu, ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa, silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa pohjan perillä.”

”Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä”, jatkoi tuuli, ”huomen iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!” Ja levittäen suuret siipensä katosi hän pilviin.

Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla, ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin: ”katso meidän maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!”

”Etkö sitä ymmärrä?” viserteli peipponen läheisellä puun oksalla. ”Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä.”

Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: ”katsokaa! minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun kaltaisiani!”

”Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet.”

Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?

Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: ”rakkaat pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu, lämmittäkää häntä – hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi, rakkautenne tähden.”

”Lupaamme”, vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon, niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.

Vaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka äitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat henkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.

Hetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa ja sanoi heille: ”Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani tahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos kaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei ole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva. Ja hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu taivaallisella istuimella!”

Lapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat nähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä kääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas leimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille: ”äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette köyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt ylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja inhoksi.” – Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: ”rakkautenne palkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja kunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä kaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen.”

Silloin kysyivät tottelemattomat lapset: ”kuka on äitimme? Emme tunne häntä.”

Enkeli vastasi: ”Isänmaanne on teidän jalo äitinne, joka teitä kasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä te pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset! muistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin aikoina!”

Tällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö olla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa kiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen sydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?

Ei, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo mieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden uneen, kun sanot meille: ”auttakaa minua!” Köyhyytesi tahdomme muuttaa rikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla valolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta jaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä. Ja kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta ja onnellisuutta rakkautemme tähden.

Ainoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten lakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja tekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät aikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina aarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.

Siis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja voimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan armosta!

Niin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: ”ne olivat hyviä lapsiani, ne rakastivat isänmaatansa!”

PIKKU VERNA.

Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä sen jaksaa kuulla.

Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.

Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi hänelle: ”tuo poika minulle!”

Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet siskonsa sanoivat: ”odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee terveeksi!”

Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen, ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett’eivät lapset luulleet koskaan kuulleensa sen kauniimpaa.

Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan, eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat hänelle: ”älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja silloin tulet terveeksi.”

Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä, ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran enkeliin, jonka hän yksin näki; – sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän vuoteensa vieressä.

”Katsokaa,” lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, ”nyt on Rafael onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen, mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden kruunun.”

Silloin sanoi yksi sisarista: ”mutta kesää ei tullutkaan, jolloin Rafaelin olisi pitänyt parantua.”

”Niin,” sanoi toinen sisar, ”Rafaelin kesä ei tullut koskaan.”

Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: ”kyllä se on tullut. Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea.”

Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi: ”nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi virren Rafaelin haudalla.”

Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata. Silloin sanoi kuolleen pojan isä: ”kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla.”

Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.

KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.

Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin kummallisilta pimeässä.

Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen. Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?

Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin, kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.

Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden. Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa, jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.

Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli ovelle. ”Saisiko täältä mitään juotavaa?” kysyi hän; ”Ahasverusta janottaa niin kovasti.”

”Ester, menes tuomaan vettä lähteestä”, sanoi mummo pikku tytölleen, ja tyttö meni.

”Onko hänen nimensä Ester?” kysyi matkustavainen herra.

”On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa”, vastasi mummo. ”Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?”

”On”, vastasi herra, ”saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren valtakunnan kuningas.” Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä, joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.

”Sinä olet kiltti pikku tyttö”, sanoi vieras herra; ”tahdotko, pikku Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?”

Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.

”Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?” kysyi vieras herra vielä.

”Kiitoksia paljon”, sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta puheesta.

Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista pellavapäätä.

”Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?” kysyi hän Esterin vanhalta mummolta.

”Ah, hyvä herra,” sanoi mummo, ”täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä, kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut? Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä.”

”Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen ympäriltä?” kysyi herra.

”Sen minä sanon teille”, sanoi mummo. ”Tässä seisoi neljä valkoista Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä, sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton kuin itse enkelit.”

Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä aatteissa. Viimein hän sanoi: ”Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani. Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan.”

”Voi, voi!” sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta. Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: ”Hoitakaa poikaa hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen sinuun, kuin tulen ensi kesänä!”

Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.

Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.

Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen leikki näytelmän ”Ole hyvä köyhille”, muistatte ehkä vielä, miten vaikea köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi, kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.

Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.

Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta ja sanoi: ”kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria.”

Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan. Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä puikosta ja sarvet kahdesta.

Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui, syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa. Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat, mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta kaunista kukkaa salolla.

Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa, autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi, ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä, kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa kuultiin sen sanovan pikku puille: ”se on oikein, lapset, kasvakaa Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi; näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!” Sen kuulivat pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat laulaa niiden hennoissa latvoissa.

Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää, asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua. Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan uutta opetusta.

Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika, lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin. Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi, koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.

Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä. Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo, joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.

Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata, että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.

Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja tällainen se oli:

Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus, jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä, punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä. Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas, nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää. Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana, kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä, joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.

Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. ”Katsokaas, lapset,” sanoi hän, ”tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se kiittää ja ylistää Jumalaa.”

KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.

”Puro on niin kummallinen”, sanoi Juhani; ”näyttää ihan kuin hänellä olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä.”

”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja sanoisi: ”minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!”

”Sinä näet oman kuvasi vedestä”, sanoi Juhani.

”Niinkuin en minä sitä tietäisi”, vastasi Hilja närkästyneenä. ”Mutta sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin, mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti.”

”Se on Ahdin pieni tytär”, sanoi Juhani. ”Varo itseäsi. Jos hän on isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen.”

Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.

”Elä toki ole pahoillasi, Hilja”, sanoi Juhani. ”Meidän puromme ovat niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen: Kohiseva.”

”Minun puroni on pienempi ja sävyisempi”, sanoi Hilja. ”Se sohisee niin lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä: Sohiseva.”

”Se on hyvä!” sanoi Juhani. ”Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet.”

”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!”

”Ne menevät avaraan maailmaan”, sanoi Juhani. ”Tule, niin seuraamme heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme takaisin.”

”Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan voileivän”, sanoi Hilja.

”Tuo minulle sitte myöskin!” sanoi Juhani.

Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. ”Hyvästi nyt”, sanoi hän. ”Hyvästi, hyvästi”, sanoi Juhani. Ja niin he läksivät matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja Hilja Sohisevan rantaa.

Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja Sohisevasta?

Hilja meni ja puhui purolle: ”sinä pieni lapsi, joka vielä makaat kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti, rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi.”

Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta vettänsä rantojen kukkasille. Sill’aikaa joi se niittyjen nesteitä ja söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.

Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: ”Onnellinen sinä, pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni puroseni!”

Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän tulee kai, ajatteli Hilja.

Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja; hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!

Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta heitä ei uskonut kukaan.

Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa. Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!

Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja. Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.

Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: ”ei kukaan tunne minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja on.”

Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä ja sanoi: ”tulkaa, niin menemme purojen luo!”

Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan pieni vihreä kukkula niitten välillä. ”Minä tunnen puroni”, sanoi vieras. ”Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?”

”Niin, kerro se”, sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:

”Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju, niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään; mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli siitä joki.

Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti, panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä; se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: ”oletko nähnyt niin mahtavaa jokea?” ”En ole”, sanoin minä, ”mutta minä olen sen nähnyt pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun herneenpalosta tehty pikku veneeni.”

Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään. Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin, hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.

Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen maailman valtameri.

Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman syvyyteen.

Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa, hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja nyt tiedän, ett’ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan valtakuntaasi!”

”Nyt”, sanoi Juhani, ”on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa.”

”Et olekaan”, sanoi Hilja; ”sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?”

”Tahdon”, sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt ihanan luonnon rikkaat kuvat.

Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli oppia siitä koko elin ajaksensa.

MITÄ EMMA AJATTELI SYKSYLLÄ.

VUOKKO.

Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.

Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että kyllä niitä riittää.

Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia; ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.

Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.”

”Kyllä minä sinua rakastan”, sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti Apolloa eikä osannut teeskennellä.

”Onko se oikein tosi?” sanoi perho.

”Mitäpä se muuta olisi?” vastasi vuokko.

”Se on hyvä, se”, sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta. Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.

”Kyllä hän palaa”, ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.

Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä ihan lähellä. ”Nyt minä pidän varani”, ajatteli vuokko. Hän nosti vähän kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan, kuin vuokko voi huutaa: ”jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan sinua.”

”En, en minä suinkaan”, vastasi perho, eikä ollut siitä niin millänsäkään.

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.

”Se on kyllä mahdollista”, vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.

Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen ja vuokko taas kysyi: ”rakastatko sinä minua?”

”En, en vähintäkään”, vastasi perho.

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.

”Mitä se minuun koskee!” sanoi perho. ”Sehän on tuo vanha juttu, jota olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen.” Ja samaa tietään lensi hän pois.

”Kuulepas, vuokko”, sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä, ”onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita? Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella.”

”Mutta en minä sille mitään voi”, vastasi vuokko. ”Minunhan täytyy rakastaa häntä niin kauan kuin elän.”

”Sinä olet sieni”, sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi, sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.

Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. ”Tuopa on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon”, sanoi poika ja alkoi juosta pitkin nurmikkoa.

Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon juuri vuokon viereen.

”Tässä se lensi”, sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.

Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien seassa.

”Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin”, sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin lehtien alta.

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun varsi oli poikki.

”Vai niin, sinäkö se olit!” sanoi perho. ”Katsohan, miten kaikki kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin näyttäytyäkään hienoissa seuroissa.”

”Rakastatko minua?” kysyi kuoleva vuokko.

”Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet”, puhui Apollo omiansa. ”Hyvä vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen.”

”Rakastatko minua?” kysyi vuokko kolmannen kerran.

”No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin asioihin”, vastasi perho. ”Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”

”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä kaikki lehdet putosivat hänen terästään.

”Kas tuota raukkaa”, sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. ”Nyt en varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta. Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla, kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta. Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa, kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”

Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta huomiota.

Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. ”Syy oli se”, sanoi hän, ”että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä maailmassa. Kuten minä esimerkiksi.”

Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken. He sanoivat toinen toiselleen: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.” Taikka sanoivat he: ”jos sinä et minua enää rakasta, niin minä kuitenkin rakastan sinua.”

Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.

HÖYTIÄINEN.

VADELMAMATO.

”Hyi! huusi Teresia.

”Hyi! parkasi Aina.

”Mikä nyt?” huudahti iso sisar.

”Mato!” kirkasi Teresia.

”Vadelmassa!” huusi Aina.

”Lyö se kuolijaaksi!” kiljasi Lauri.

”Ja tuommoinen meteli pikkusen matoparan tähden!” sanoi iso sisar harmistuneena.

”Niin kun me puhdistimme vadelmia”, sanoi Teresia.

”Silloin se kömpi esiin kaikkein suurimmasta”, jatkoi Aina.

”Ja jos joku olisi syönyt sen marjan”, pitkitti Teresia.

”Niin olisi hän syönyt madonkin”, vastasi Aina.

”No entä sitte?” kysyi Lauri.

”Syödä mato!” huudahti Teresia.

”Ja purra se kuolijaaksi!” huokasi Aina.

”No mitäpä siitä”, nauroi Lauri.

”Nyt se matelee pöydällä”, parkasi Teresia jälleen.

”Puhalla se pois!” sanoi iso sisar.

”Polje kuolijaaksi!” ivasi Lauri.

Mutta Teresia otti vadelman lehden, lakasi varovasti madon lehdelle ja kantoi sen pihalle. Silloin huomasi Aina varpusen istuvan aidalla ja ahneena väijyvän matoa. Heti otti hän lehden matoineen, vei sen metsään ja kätki sen vadelmapensaiden alle, niin ett’ei ilkeä varpunen voinut löytää madon piilopaikkaa.

Niin, mitäs muuta olisi kerrottavaa vadelmamadosta? Kuka tahtoo panna tikkua ristiin tuommoisen pienen madon tähden? Jospa vaan saisi asua niin kauniisti kuin hän sellaisessa tuoreelta tuoksuvassa tummanpunaisessa tupasessa, kaukana hiljaisessa metsässä kukkien ja viheriäisten lehtien keskessä!

Oli päivällisen aika ja silloin söivät he kaikki vadelmia maidon kanssa. ”Sirota sokeria kohtalaisesti, Lauri”, sanoi iso sisar. Mutta Laurin talrikki oli kuin luminietos talvella, josta kuumotti vähän punaista.

Heti päivällisen jälkeen sanoi iso sisar: ”Nyt olemme syöneet vadelmat, emmekä ole keittäneet ollenkaan talven varaksi. Olisi hyvä, jos nyt olisi kaksi korillista tuoreita marjoja; ne puhdistaisimme kaikki illalla, ja huomenna keittäisimme ne suuressa malmipadassa, ja sitte söisimme vohvelia ja vadelmahilloa!”

”Tule, niin menemme metsään poimimaan”, sanoi Teresia. ”Sen teemme”, vastasi Aina. ”Ota sinä keltainen kori; minä otan viheriäisen.”

”Älkää eksykö, ja tulkaa kauniisti kotiin illalla”, sanoi iso sisar.

”Tervehtikää vadelmamatoa”, sanoi Lauri pilkaten. ”Ensi kerran kuin tapaan hänet, saan kunnian syödä hänet suuhuni.”

Nyt menivät Aina ja Teresia metsään. Voi, sepä oli niin kaunis, niin ihana! Tosin oli välistä vaikea kiivetä kaatuneiden puiden yli ja tarttua kiinni oksiin, sekä riidellä katajien kanssa ja tapella hyttysiä vastaan, mutta mitäs se teki? Tytöt astuivat rivakasti kohottaen helmansa, ja niin he joutuivat kauas metsään.

Täällä oli paljo harakanmarjoja, mustikoita ja kornelimarjoja, mutta aivan vähä vadelmia. Tytöt kulkivat yhä kauemmaksi ja vihdoin he tulivat ... ei, tuota ei voi kukaan uskoa ... he tulivat suureen vadelmapensastoon. Täällä oli ennen ollut kulovalkea ja nyt oli kasvanut vadelmapensas toisensa viereen, niin pitkältä kuin silmä kantoi. Jokainen pensas oli notkistunut maahan suurien tummanpunaisten ja mitä kypsimpien vadelmain painosta, niin että sellaista marjojen paljoutta ei vielä koskaan ollut kaksi marjanpoimijatyttöä nähnytkään.

Teresia noukki, Aina noukki; Teresia söi, Aina söi. Hetken perästä oli heidän korinsa täynnä. ”Nyt lähdemme kotiin,” virkkoi Aina. ”Ei, noukkikaamme vielä vähän enemmän”, sanoi Teresia. Sitte panivat he korinsa maahan ja alkoivat noukkia esiliinoihinsa, eikä kauan viipynytkään, niin oli esiliinatkin täynnä.

”Nyt lähdemme kotiin”, lausui Teresia. ”Niin nyt menemme”, vastasi Aina. Molemmat tytöt ottivat korinsa toiseen käteen; ja toisella he kannattivat esiliinojaan. Ja niin alkoivat he kulkea kotiinsa.

Vaan tuo oli helpommin sanottu kuin tehty. He eivät koskaan olleet kulkeneet niin kauas suureen metsään, siellä ei löytynyt teitä eikä polkuja ja pian älysivät tytöt eksyneensä. Pahinta oli se, että puiden varjot pitenivät pitenemistään ilta-auringon paisteessa, linnut rupesivat lentelemään kotia pesiinsä, ja kaste laskeutui. Vihdoin laski aurinko petäjäin latvojen taakse, ja isossa metsässä tuli hämärä ja viileä.

Tytöt tulivat pahoillensa, mutta kävivät yhä eteenpäin ja odottivat, että metsä loppuisi ja savu heidän kodistaan näkyisi.

Kun he niin olivat käyneet ison aikaa, tuli pimeä. He tulivat nyt isolle tasangolle, jossa kasvoi pensaita, ja kun he katsoivat ympärilleen, niin paljon kuin taisivat pimeässä, huomasivat he, että he olivat kulkeneet ympäri ja että he jälleen olivat joutuneet noiden monien, ihanien vadelmapensaiden keskeen, josta he olivat noukkineet korit ja esiliinat täyteen. Täällä he istahtivat väsyneinä kivelle ja rupesivat itkemään.

”Minulla on niin nälkä”, virkkoi Teresia.

”Voi”, sanoi Aina, ”oi, jospa meillä nyt olisi suuret voileivät, ja lihaa päällä.”

Sen sanottuaan tunsi hän jotakin helmassaan, ja kun hän siihen koski, oli se suuri näkkileivästä tehty voileipä ja lintupaistia sen päällä. Samassa sanoi Teresia: ”olipa kummallista: minulla on voileipä kädessäni.”

”Minulla on myöskin”, lausui Aina. ”Tohditko syödä?”

”Tohdin kyllä”, vastasi Teresia. ”Voi kun nyt olisi lasillinen hyvää maitoa!”

Kun hän sen oli sanonut, tunsi hän, että suuri maitolasi oli hänen sormiensa välissä. Heti sen jälkeen huusi Aina: ”Teresia! Teresia! Minulla on lasi maitoa kädessäni! Tämäpä on varsin kummallista.”

Mutta kun tytöillä oli nälkä, niin he söivät ja joivat erittäin halukkaasti. Sen tehtyään haukotteli Aina, ojensi käsiään ja lausui: ”voi, jospa olisi pehmeä vuode maatakseni!”

Tuskin oli hän sen lausunut, niin hän tunsi vieressään hienon, pehmoisen sängyn, ja saman huomasi myös Teresia. Tytöistä oli tämä hyvin kummallista, mutta kun heitä nukutti ja he olivat väsyksissä, niin eivät he ajatelleet enempää, vaan kömpivät vuoteille, lukivat iltarukouksensa ja vetivät peitteet yllensä. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin kumpikin oli unen helmassa.

Kun he heräsivät, oli aurinko jo korkealla taivaalla, oli ihana kesäaamu metsässä ja linnut lensivät iloisina puiden oksilla ja latvoissa. Nyt vasta tuli tyttöjen kummastus sanomattoman suureksi, kun he huomasivat maanneensa metsässä, vadelmapensaiden keskellä. He katselivat toisiansa, he katselivat vuoteitaan, jotka olivat hienointa pellavavaatetta, levitettynä pehmeiden lehtien ja karhunsammalien päälle. Vihdoin sanoi Teresia: ”oletko valveilla, Aina?”

”Olen”, vastasi Aina.

”Mutta minä näen unta vielä”, lausui Teresia.

”Ei”, vastasi Aina. ”Mutta täällä asuu varmaankin hyvä henki näiden vadelmapensaiden seassa. Oi, jos meillä nyt olisi lämpöinen kuppi kahvia hyvän sämpylän kanssa, kahviin kastaaksemme!”

Tuskin oli se lausuttu, niin heidän vieressään oli pieni hopeainen tarjotin, ja sen päällä kullattu kannu, kaksi kuppia parasta posliinia, hieno kristallinen sokuriastia, hopeainen kerma-astia ja muutamia erittäin hyviä, vielä lämpöisiä vehnäleipiä. Tytöt kaasivat kuppeihin oivallista kahvia, siihen sitte panivat sokuria ja kermaa ja joivat hyvillä mielin. He eivät olleet koskaan juoneet niin hyvää kahvia.

”Nyt tahtoisin kernaasti tietää, kuka meille on kaikkea tätä antanut”, sanoi Teresia kiitollisen näköisenä.

”Sen olen minä tehnyt, pikku tyttöseni”, lausui samassa ääni pensaista.

Tytöt katsoivat sinne jotenkin hämmästyneinä, ja huomasivat pienen ystävällisen valkeatakkisen ukon, jolla oli punainen lakki päässä ja joka tuli ontuen esiin pensaiden takaa, sillä hän arasteli vähäsen vasenta jalkaansa. Ei Teresia eikä Ainakaan voineet hämmästyksestä virkkaa sanaakaan.

”Älkää peljästykö, pikku tytöt”, sanoi ukko ja irvisti ystävällisesti heille, sillä nauraa ei hän oikein taitanut, hänen suunsa oli vinossa. ”Terve tultuanne valtakuntaani! Oletteko maanneet hyvästi ja syöneet ja juoneet hyvästi?” kysyi hän.

”Olemme, hyvin olemmekin”, vastasivat molemmat tytöt, ”mutta sanos meille...” ja sitten tahtoivat he kysyä, kuka ukko oli, mutta eivät uskaltaneet.

”Minä kerron teille kuka minä olen”, sanoi ukko. ”Minä olen vadelmakuningas, joka vallitsen koko tätä vadelmapensas-valtakuntaa, ja täällä olen asunut jo monta tuhatta vuotta. Mutta suuri henki, joka on metsän, meren ja taivaan hallitsija, ei ole tahtonut, että ylpeilisin kuninkaallisesta vallastani ja pitkästä elinajastani. Sentähden on hän määrännyt, että minun pitää muuttua yhtenä päivänä, aina sadan vuoden kuluessa, pieneksi vadelmamadoksi ja elää sellaisena heikkona ja turvattomana olentona, auringon noususta sen laskuun saakka. Sen muutoksen kestäessä on elämäni riippuvainen pienen madon elämästä, niin että lintu voi syödä minut suuhunsa, lapsi voi poimia minut marjoissa ja tallata jalallaan tuhatvuotisen elämäni. Nyt oli eilen juuri yksi muutospäiviäni ja tulin poimituksi vadelmassa ja olin lähellä tulla kuolleeksi poljetuksi, joll’ette te, hyvät lapset, olisi minua pelastaneet. Auringon laskuun saakka makasin turvatonna ruohossa, ja silloin, kun tulin puhalletuksi teidän pöydältänne, nyrjähti jalkani sijaltansa ja suuni on mennyt säikähdyksestä vinoon. Mutta kun ilta tuli, ja minä sain oikean muotoni takaisin, haeskelin teitä, kiittääkseni ja palkitakseni teitä. Ja silloin löysin teidät täällä valtakunnassani ja otin teidät vastaan niin hyvin kuin taisin, teitä kovin säikähdyttämättä. Nyt tahdon lähettää linnun metsästäni, osoittamaan teille tietä kotiinne. Hyvästi, rakkaat lapset, kiitos lempeästä sydämmestänne, vadelmakuningas tahtoo näyttää, ett’ei hän ole kiittämätön.”

Tytöt ojensivat nyt ukolle kätensä ja kiittivät häntä, sydämmellisesti iloisina, että he eilen olivat armahtaneet pientä vadelmamatoa. Nyt tahtoivat he mennä, mutta samassa kääntyi ukko vielä kerran, irvisti pilkallisesti vinolla suullaan ja sanoi: ”tervehtikää Lauria ja sanokaa hänelle, että kun ensi kerran tapaamme toisemme, niin on minulla kunnia syödä hänet suuhuni.”

”Voi, älkää sitä tehkö, herra vadelmamato”, huudahtivat molemmat tytöt yht’aikaa, kovasti säikähtyneinä.

”No teidän tähtenne olkoon se anteeksi annettu”, vastasi ukko; ”en ole kostonhimoinen. Tervehtikää Lauria ja sanokaa, että hän myös saa odottaa lahjaa minulta. Voikaa hyvin!”

Nyt ottivat tytöt marjansa ja kiiruhtivat eteenpäin metsässä iloisilla sydämmillä, sitä tietä kuin lintu lensi. Niin näkivät he vähäsen hetken perästä metsän harvenevan ja ihmettelivät kovin, että eilen taisivat käydä niin pitkiä kierroksia. Ja sen saatte uskoa, että kotona syntyi ilo, kuin he kumpikin tulivat takaisin. Siellä olivat kaikki odottaneet, kaikki hakeneet heitä, iso sisar ei ollut saanut unen rahtuistakaan silmiinsä, hän luuli niin varmaan, että sudet olivat syöneet hänen rakkaat pikku siskonsa. Mutta Lauri tuli heitä vastaan kantaen koria ja huusi: ”tulkaa katsomaan, tässä on jotakin teille, jonka tänne äsken toi eräs vanha ukko!”

Kun tytöt avasivat korin, katso, siellä oli kaksi paria mitä kauniimpia rannerenkaita, tummanpunaisista kypsän vadelman näköisistä kiiltokivistä, ja niissä oli päällekirjoitukset: Teresialle ja Ainalle; ja niiden vieressä oli timanttinen rintaneula, joka oli tehty vadelmamadon muotoiseksi, päällekirjoituksella: ”Lauri, älä tapa koskaan turvatonta!” Lauri tuli jotenkin hämillensä: hän käsitti kyllä tarkoituksen, mutta kuitenkin oli ukko hänen mielestään kostanut niin, kuin ainoastaan hyvät henget kostavat. Ja vadelmakuningas oli myös muistanut isoa sisarta, sillä kuin hän meni päivällispöytää kattamaan, löysi hän kaksitoista suurta korillista mitä punaisimpia ja makeimpia vadelmia, kuin koskaan on metsästä noukittu, eikä kukaan tietänyt, mitenkä ne sinne olivat tulleet, mutta kaikki arvasivat sen. Ja sitten tehtiin hilloa ja keitettiin sokerissa, ja syötiin maidon kanssa, jonka vertaista ei ole koskaan nähty, ja jos tahdot, niin menemme sinne auttamaan heitä hillon keittämisessä, jolloin voi tapahtua, että mekin saamme osamme, sillä he keittävät luultavasti vielä tänäänkin.

KOULUPOJAN KESÄLAULU.

KOULUPOJAN TALVILAULU.

ARMELIAS ON RIKAS.

Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa. Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli, sillä nyt oli talvi ja joulun aika.

”Vaari”, sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, ”emmekö aseta muutamia lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?”

”Ei kannata”, vastasi isäntä.

”Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta.”

”Ei ole varaa”, ärjäsi ukko.

”Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä.”

”Lorua!” sanoi ukko. ”Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen.”

”Niin on”, huokaili vaimo. ”Jumalan viljahan se on, mutta varpuset kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan.”

”Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on kelvollinen; mitä me varpusista huolimme”, tuumaili ukko.

Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona nälkäisinä pyryilmassa.

Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus; sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.

”Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi”, huokaili torpparin vaimo.

”Etkö tiedä, että armelias on rikas?” sanoi hurskas vanha torppari, hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.

”Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!” sanoi vaimo.

”Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot”, tuumaili torppari. ”Sitä paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin.”

”Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!” arveli vaimo.

”Minä annan Tanelille hyvän sauvan”, sanoi ukko. ”Kyllä hän pitää puolensa.”

Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.

Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset huomasivat vastaansa suden tulevan.

”Älä pelkää”, sanoi Taneli siskollensa. ”Minulla on hyvä sauva.” Näin lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.

Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut sanoja, joita lapset ymmärsivät. ”On niin pakkanen, kovasti pakkanen”, sanoi susi, ”ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän leipää!”

”Koska niin on”, sanoi Anni, ”annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada joululeipänsä.”

”Paljon kiitoksia”, sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät katsomaan, huomasivat karhun.

Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. ”Nyt on pakkanen”, sanoi se, ”ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän maitoa!”

”Kuinka?” sanoi Taneli. ”Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän’ iltana juoda vettä, kunhan isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi.”

”Paljon kiitoksia”, sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.

”Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!” huusi huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.

”Vai niin”, sanoi Taneli, ”sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun kohteliaaksi opetan.” Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.

Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa. ”Me olemme antaneet ruokaa sudelle!” huudahti Anni.

”Ja maidolla juottaneet karhua”, lisäsi Taneli.

”Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!” sanoi Anni iloisesti.

Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?

Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan, raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan, sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.

Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan. Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.

Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan, ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu, etukäpälät ikkunata vastaan. Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!

Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin ja kiittivät Jumalata siitä.

Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito vähentymättä. Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja tyytyväisyys siellä vallitsi.

Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat tyhjentyä. ”Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä”, sanoi hän. ”Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois kaikki kerjäläiset!”

Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi. Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.

”Ei, me syömme varmaan liian paljon”, arveli hän. ”Seoittakaa leipään survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille. Meillä ei ole varaa olla armeliaita.”

”Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää”, arveli akka.

”Mene vaan”, vastasi ukko. ”Minä olen varma siitä, että ne ovat tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me.”

Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti takaisin.

”Sepä olisi merkillistä”, tuumasi ukko. ”Ota, tuossa on viimeinen leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske niitä sitten menemään hiiteen!”

”Ukkoseni”, sanoi emäntä, ”tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä.”

”Mitä vielä?” vastasi ukko. ”Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin. Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi.”

”Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa”, sanoi emäntä.

”Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?”