E-text prepared by Tapio Riikonen

LUKEMISIA LAPSILLE 7

Kirj.

Z. Topelius

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

SISÄLLYS:

Korennoisen syyslaulu.
Miten Jumala loi Suomen.
Tahvo Tappurainen.
Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita.
Maaliskuu 1888.
Viisivuotiaan sankarilaulu.
Pyhän yön lapset.
Uusi Joululaulu.
Kaatunut Joulupuu.
Ammattilauluja:
Pikakirjuri.
Kelloseppä.
Kukkaisten myyjä.
Kadunlakaisija.
Paimenen laulu.
Korkean herran jahtikoira.
Kaksi kertaa kaksi on neljä.
Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat.
Kukkais-prinssin kanava.
Koulu isoisän aikana.
Leikkejä:
Salametsästäjät.
Jennyn kehoitukset.
Sylvesterin pysäkki.
Kyökkipiika.
Kirjakauppias.
Kirjansitoja.
Leipuripoika.
Pikku prinssi.
Peppeli.
Tyttökoulu mummun aikana.
Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja:
7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta.
8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta.
9. Vellamon neito kertoo helmestä.
Tuhkimo.
Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös.
Lucian numerot.

KORENNOISEN SYYSLAULU.

Katso vuorta, laaksojamme,
Syksy onpi jo saloissamme,
Tullos mun pieni ystävän,
Tullos mun sini-merestän,
Tahi taivahan mailta
Noilta armahailta.

Pohjatuuli tallailevi
Ruohon kentiltä poistelevi,
Pois, pois hän aallon ilon vie,
Lumeen jo peittyy metsätie,
Siivet lintusen armaan
Jäätyy kourissa harmaan.

Päivä lyhyt, synkänlainen,
Yö sä pitkä ja musta vainen
Minne, minne, sä kätkit ystävän?
Mistä, mistä mä löydän etsimän?
Saanko keväällä varmaan
Kukkain seurassa armaan?

Katso vuorta, laaksojani,
Saatte tuhannen markoistani,
Jos, jos vaan yöstä maailman
Nyt, nyt saan kiinni armahan!
Mun ystävän oma
Säde päivän on soma.

MITEN JUMALA LOI SUOMEN.

Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä: "Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva näkyy." Ja tapahtui niin.

"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."

Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla, ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren pohjasta.

Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. — Jumala näki tämän synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne selänteitään aavojen vesien yli.

Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois. Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.

Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti vähenevän merestä. — Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi. Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.

Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.

Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä, sekä purot ja joet kuivettuvat.

Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen, ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa oli paljo vesiä, — niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan saarien metsissä. — Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet, joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä. Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.

Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi täyttää minun tahtoni maailmassa.

Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, — ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle nimeksi Suomi, Finland. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi Suomensaari, Suomenniemi.

Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta. Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja, mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan viljellä.

Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin, koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."

Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa, että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian 11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.

Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin, Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, joka kasvaa. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten, että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut. Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata, jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.

Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi. Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa, tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!

Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.

Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?

Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä! "Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi yksimielisessä rakkaudessa!

TAHVO TAPPURAINEN.

Ol' kerran poika siivo, pienokainen,
Nimensä oli Tahvo Tappurainen;
Hän oli laiska, laiska laadultaan,
Soi kärpästenkin syödä ruumistaan,
Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa
Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa.
Kun heitäksen hän joskus sammaleen
Ja jano häntä vaivaa kuollakseen,
Ei viitsi mennä poika lähteen luo
Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo.
Kotona aina makaa sängyssään
Ja kattoon tuijottavi yhtenään,
Vois luulla ett' on sairas poika raukka,
Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka.
Tuo makaaminen häntä huvittaa,
Kun lasten lailla elää, syödä saa.

Nyt sanoi isä: — Tokkos häpeät,
Kun isän, äidin työhön lähetät
Ja tuossa makaat! Ylös heti miire!
Nyt perunoita kaivamaan on kiire.

— Ei, — sanoi äiti, — anna pojan maata,
Hän työhön varmaankaan ei käydä saata,
Kun hammastauti häll' ol' keväällä,
Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä!
Oi, miksi poikaistamme häiritsemme,
Hän levätköhön hetken, lapsosemme.

Piippunsa isä uunin luona siisti
Ja sanoi: — Siitä tulee laiska tiisti,
Kun ei tee työtä, eikä luekaan,
Ei aapiseenkaan katso milloinkaan.
Jo katkismusta taitaa Matin Kalle,
Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.

Siis lukkaria heti hakemaan,
Ja kun hän tuli, silloin lukemaan.
Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä
Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä.
Siell' oli suuri joukko kärpäsiä
Ja itikoita pitkäsäärisiä.
Hänestä A ol' pitkäsäärinen
Ja B ol' leveä kuin kärpänen,
vaikeata oli päähän saada,
Helpompi oli haukotella, maata.
Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen
Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.

— Nyt oppinut sä olet, poikaseni,
Kun kirjoittamaan vielä ilokseni
Sä harjoittelet tuota touhinaa,
Niin prohvessori Tahvostani saa!
Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä,
Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä,
Oot likainen kuin porsas pienokainen,
Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.

Ja muori saunaan kantoi porsahansa,
Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa".
Mut' nytpä tuli temppu vaikea:
— Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua!
— Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna
Kun menee kylpyyn? — Niin, se tehdä anna!

Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi
Ja pelkuriksi vallan heittäyypi,
Hän kömpii lautehille saappaissaan
Ja nuttu, housut, paita päällä vaan.
Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö,
Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö,
Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa
Ja nukkua hän vielä tänään saa.

Kas, tämän sadun kuulin pienoisena,
Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena.
Jos illoin nukuin vaattehissani,
Sain kuulla: — jokos sinun mielesi
On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen?
Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen:
Ken tahtois lailla Tahvon laiskana
Maailman mieleen jäädä kuoltua?

Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis
Ett' voiman säästäminen auttaa viis —
Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle
Elonsa, sekä mietteet kärpäselle,
Niin peloks' lasten pääsee ainaisin,
Ja herättää voi toiset kumminkin.

MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.

Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas, vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. —

Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:

Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset nimittivät saarta Suomensaareksi. Saaren ja Aasian välillä oli leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling, aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.

Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa, musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa, että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

— Mitä sinä olet tehnyt? — sanoi valkoinen Valan surullisena ja ikävissään. — Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä. Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä, tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.

— Niin, — sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi — miksi olinkaan niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti. Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.

Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle saarelle:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!

— Mitä, onnellisista lapsista? — mutisi jättiläinen sammaliseen partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut puhuttavan lapsista.

— Lapsiksi, — sanoi Valan, — sanotaan tavallisesti eräänlaisia pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa. Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.

— Aja ne pois! — arveli jättiläinen.

— En voi, isä. Saari on heidän.

— Surt! — huusi jättiläinen.

Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä, jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.

— Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.

Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.

Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian kova.

— Mitäs nyt? — sanoi jättiläinen; — ja sinun sisaresi Valan ei tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.

Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen. Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta, iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa onnellisella saarella.

Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö sydämmessään isänsä luo maan alle. — Isä, Surt on pettänyt sinut. Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen kautta ja laululta en saa rauhaa.

— Surt, — sanoi jättiläinen, — mitä auttaa muuri, jossa on aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja ryvi siellä liejua sata vuotta!

Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa Karen, tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa, kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. — Kare, — sanoi jättiläinen, — sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.

Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt pohjaan minkäänlainen honka. — Kuinka voin rakentaa hiekkasillan tämän leveän ja syvän salmen yli? — ajatteli Kare suruissaan. — En ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle. Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa vihistä meren keinuvalla pinnalla?

Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna, huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, Kasen ja Wasen, jotka seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare keinon.

— Kase, — sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, — koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

— Sepäs olisi jotakin! — huudahti Kase harmissaan, sivalsi kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.

— Se ei ollut huonosti heitetty, — ilveili Kare; — mutta se kävi sattumalta.

— Sattumalta? — huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen luona, ja sanoi hänelle: — Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

— Mitä ihmettä! — huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. —
Enkö minä voi? — Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.

— Sehän kävi aivan sattumalta, — ilveili Kare.

— Sattumalta? — huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle. Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään Kasesta ja Wasesta.

Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt aloitan minä työni, sanoi hän itsekseen.

Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt. Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.

Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla ja sanoa: nyt olen täällä!… Niin, täällä hän tosin on, mutta ei enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen saari?

Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda sinne ja silloin et souda turhaan!

Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät. Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä, mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin rakastivat:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

MAALISKUU 1888.

(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)

Kylmä talvi pohjolan
Lumen heittää valkean,
Tähdet taivon kimaltaa,
Meret jäähän jäykkään saa.
Näinpä vaan
Suomen maan
Ruotsiin saapi kasvamaan.
Poika, ota luistimet!
Pian tänne kiitelet.

Jospa Ukko Pakkanen
Mi nyt paukkaa halliten
Tietäis aikans lyhyyden
Sulais varmaan kruunu sen.
Kevähän
Lämpimän
Haltijatar elpyvän
Istuu poskin punaisin
Ruskopilven helmoihin.

Pian silmäns aukaisee,
Lumet poies puistelee,
Siistiks itsens siivoaa,
Vihannaksi puettaa.
Pehmoisin
Askelin
Rientää sitte metsihin,
Järvet, lammet irroittaa,
Niityt, nurmet kukkiin saa.

Mutta Ukko Pakkanen
Pakenevi peljäten.
Vapaa meri kahlehet
Uljaast' rikkoo rautaiset.
Väkivalta
Maailmalta
Poistukohon valoisalta!
Hyvät maata hallitkoot.
Ootkos hyvä?… Varmaan oot!

VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.

Nyt laulan lauluani
Niin ylen ihanaa,
Sä katso äidin lasta
Ja isän nallikkaa!
Mä suuri olen, usko se,
Kun asetun mä pöydälle
Niin olen, hei sen, hei, hei sen,
Noin peninkulmainen.

Ei ollut Simson ennen
Niin julma voimaltaan,
Sen sisko saat sä tietää
Jos sormeen tartut vaan.
Ja jos saan sarvet mullikan
Niin kirkontornin korkeimman
Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan,
Jos raskas ei oo vaan!

Äl' pelkää sisko pieni
En sulle pahaa tee,
Jollet käy suden turkkiin!
Kas, mua vainoilee
Nuo sudet julmat; siksipä
Mä ammun ne tän'päivänä!
Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun,
Ne syövät vihdoin mun.

Ja mietis mitä teen mä
Ja mitä taidankin:
Mä kiekun kuperkeikkaa
Syön paljo leipääkin.
Mä hypin helpost' harakkaa
Ja osaan oivast' ratsastaa
Laukalla, hei sän, hei sän, sä
Isäni seljässä.

Ja kuules kuinka kilkkaa
Nyt rahat taskussan,
Ne hilisee ja hilkkaa
Vaan sulaa rikkauttan!
Mä ostan puodin leipurin
Ja jollei mulla miljoonin
Niin on, niin hei sen, hei sen, sen
Niin on viiskymment' pen'.

Ja keisari, kas hällä
Ei hyvä ole niin.
On mulla mäet uljaat
Jos linnat hälläkin.
Mut hevosta ei parempaa
Oo hällä, eikä somempaa
Kuin Polle, hei sen, hei sen, son
Vaikk' jalaton se on.

Kas kun mä kerran saanen
Vaan viikset huulellen,
Niin sotilaaksi pääsen,
Kenraaliks' toisillen!
Senjälkeen ylioppilas
Ja sitte ajur' urhokas
Minusta tulee, hei sin, sin,
Niin ajan kotihin.

Mut nyt oon äidin poika
Ja isän nallikka!
Ja apelsiinin tästä
Voin laulust' ansaita.
On nälkä mulla äitini,
Voileipää etkös antaisi
Niin suurta, hei sen, hei sen, sen
Kuin olen nälkäinen!

PYHÄN YÖN LAPSET.

Joulusatu.

Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.

Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa. Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan salaperäisesti: siskoni, en tiedä!… Luoteisella taivaalla oleva Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt milloin, enemmän kuin Aldebaran oli tiennyt mikä. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki, sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.

Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. — Hän oli kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku, jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.

Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten. Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle tahi ruhtinaalle.

Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon, vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa väsymyksestä vavisten.

— Täällä ei ole enää huoneita, — sanoi Amrah tylysti, sillä hän näki että tulijat olivat köyhiä.

— Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku pieni komero, jossa voimme levähtää, — pyysi mies. — Me olemme matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. —

Amrah nauroi. — Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?

— Ei, sitä ei meillä ole, — sanoi mies. — Mutta olkaa armollinen meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!

— Isä! Isä! — rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. — Katso miten väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana. Salli hänen nukkua siellä tämä yö!

— Mitä vielä! — huudahti Amrah ilkeästi. — Sehän on juuri kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.

Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.

Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. — Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. — Meidän isällämme on täällä vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.

Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena ystävällisiä lapsia. — Niin, — sanoi hän, — miksi emme voisi nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren koloissa paetessaan kuningas Saulia.

Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä heidän aasillensa.

— Mutta, — sanoi Tirza, — nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua mukanamme.

— Ja teillä on nälkäkin, — arveli Eli. — Tahdotteko että juoksen kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta kun riisuin hänen aasinsa eilen.

— Kiitos, kiitos, — sanoi mies, — me emme tarvitse lamppuja, me olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä vielä vähän eväs-säkissämme.

— Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! — sanoivat lapset.

Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: — Jumala on kuuleva rukoukseni. Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa saadakseni teille autuuden Jumalalta.

Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion louhikosta. Silloin huusi Tirza: — Oi, katsopas Eli, katso!

Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut. Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.

Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin Eli ja Tirza. — Mitä tuo vieras valo merkitsee? — sanoi Regulus naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa. Ja ne vastasivat: — nyt tulee se suuri uusi maailmaan, mutta mitä se on, sitä ei kukaan tiedä.

Algol sanoi Alamakille: — minä näen kolme kuningasta vaeltavan itäiseltä maalta.

Arcturus sanoi Gemmalle: — minä näen kuningas Herodeksen vapisevan valtaistuimellansa.

Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä, niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: — minä näen pienen lapsen Betlehemissä seimessä!

Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa. — Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät kaikki sen nimen: — maailman vapahtaja, Jesus Kristus.

Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan. Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle, joka makasi seimessä.

Itara Amrah hämmästyi. — Tällä kerralla olin tuhma, — ajatteli hän. — Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja mirhamista.

Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.

Puuseppä Josef vastasi: — emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.

— Voi sentään! — huokasi Amrah itsekseen. — Kuinka voinkaan olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?

— Olemme, — sanoi Eli. — Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.

— Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota
Jumalalta halajamme.

— Vai niin, — sanoi Amrah miettien. — Ne olivat kuninkaallisia juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.

UUSI JOULULAULU.

Ilta pimeäksi käy,
Takan tuli loistaa.
Joulua ei vielä näy,
Joka surut poistaa.
Yö jo peittää kaupungin…
Joudu joulu riemuisin
Tuoden suloisia
Rauhan antimia.

Oi, kuin sua odotin,
Luin päivät, hetket!
Auringonkin unohdin,
Kaikki kuunkin retket.
Mutta sinä jouduitkin
Joulu armas varahin,
Tulit illan teitä,
Muistit taaskin meitä.

Kun ol' isä lapsena,
Äiti pienoisena,
Tulit yhtä iloisna,
Monilahjaisena.
Isä on jo harmennut,
Äitikin on vanhennut,
Sinä vaan et muutu,
Sult' ei ilo puutu.

Sin' et koskaan vanhene.
Muutu harmajaksi,
Aina oot' sä luonamme
Iloinen kuin lapsi;
Aina laulat, leikitset,
Huonehemme valaiset,
Joulu rakkahamme,
Kallis vierahamme.

Rakas joulu, matkasi
Kyllä tuntenemme,
Jesus ompi seurasi,
Jesus ainoisemme.
Hän on yhä lapsille,
Suurille ja pienille
Uskollinen, hyvä,
Armonlähde syvä.

Rakas Jesus, luoksemme
Saavu iltasilla!
Ilahduta mielemme
Rauhas antimilla!
Linnahan ja mökkihin
Saapuu rauha suloisin,
Saapuu juhla parhain
Sinun kanssas varhain.

KAATUNUT JOULUPUU.

Siellä se makasi!

Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa oli pöydältä pudonnut.

Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä! Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä. Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne, niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.

Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä, milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen? Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta. Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran Hankoniemeen tulisivat.

Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä rantoja oli jäätä ja kohovettä. — Vanhusten tuvassa ei puuttunut jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan; mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa, joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.

Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!

— Mutta kuuleppas, — oli vaimo sanonut — eikös tuo kuusi ole liian korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.

— Sen täytyy mahtua, — oli Matti sanonut. — Eikös laivanmasto mahdu taivaankannen alle?

— Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, — väitti vaimo. — Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. —

— Sen täytyy seista — sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.

Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen! Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!

Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle, peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!

Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. — Tuolla se makaa, — sanoi Matti.

— Niin, sen näen, — sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.

— Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen piti seisoa!

— Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, — arveli eukko.

— Mahtoi olla maanjäristys, — arveli Matti. Hän oli kuullut tähän aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.

— Tahi ilmanjäristys — nauroi muori. — Kuules, ukkoseni, muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?

— Älähän! — murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut vastata.

— No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.

— Senhän tietää kajuutan vahtikin, — arveli Matti.

— Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi, arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?

— Senhän lapsikin ymmärtää.

— Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko, esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?

— Se kaatuu ensi tuulessa — sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä pohjasta.

— No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso, niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos, näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.

— Hyvänen aika! — huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen koristivat kuusta. — Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!

AMMATTILAULUJA

PlKAKIRJURI.

On kirjoitus mulla
Kuin harakan kulku,
Jost' hangelle tulla
Voi koukero polku.
Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut
Mut sitte innolla
Paperin pinnalla
Ristihin, rastihin marssia saanut.

Se kynästä juoksee
Kuin valtava vuoksi,
Ja kirjaimen liittää
Nyt kirjaimen luoksi.
Kuin sävelet neitosen sormen alta,
Niin sanatkin tässä
On hyppelemässä
Ja rientävät painoon puhelijalta.

Se tiedäpäs tarkoin
Nyt maisteri suuri,
Ett' pieninkin viiva
On tärkeä juuri!
Ei pilkkua mulla, mi joutava on!
Vaan kaikissa näissä
Jaloissa ja päissä
Sun sanasi nokkelast' tallella on.

Jos kirjuri koettaa
Nyt kiirettä panna,
Ei puhuja sanaansa
Hitaasti anna,
Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie?
Mut kun hän nyt vahtaa
Ja sanoja ahtaa
Niin "pikainen-kirjuri" voiton se vie!

Mut kun ovat läsnä
Nuo valtiopäivät,
Kun puheita tulvivi
Yöt sekä päivät,
Niin silloinpa mullakin kiirettä on.
Jos eksyn? Ei vuota!
Voi, kuule en tuota!
Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!

Jo yks' tuossa pauhaa
Kuin rakeiden myrsky,
Ja sanat ne vyöryy
Kuin valtava hyrsky,
Mun kättäni kynä se kutkuttavi!
Mä kauhistun, tenään,
En hengitä enään…
Jos siunausta sanat tois Suomelleni!

KELLOSEPPÄ.

Tikitak, tikitak
Minun kelloni käy,
Ilolintuseni,
Surun päivää ei näy.
Sulla kiire on ain,
Sull' on puuhat ja työs',
Sinä aika oot vain,
Elo rientävä myös.

Kaikki päivät ja yöt
Aina työssä sä oot,
Kaikki leikit ja työt
Sua seurakohot.
Huone siistinä on,
Kello kahdeksan lyö;
Kello kakstoista alkavi
Keisarin työ.

Antti läksyjen luo
Kello kuus herättää,
Sohvi naapuriin suo
Kello viis lähettää!
Joudu, riennä nyt vaan
Pekan kanss' tätilään,
Täti matkustamaan
Johda määrällään.

Sade, pakkanen ois,
Sota, rauhakin viel',
Tai jos posti on pois,
Sinä esillä siell'. —
Sanat katkerimmat
Katumus mitkä tuo:
Liian myöhään, saat
Kuulla surkeat nuo.

Mutta mestaris on
Ukko harmaja pää,
Luja, muuttumaton,
Tarkka veitikka tää.
Pienet sekunnit hän,
Joill' on väärähän tie
Heti meisselillään
Oikopoluille vie.

Ja hän hymyssä suin
Sua asettelee,
Ja ihmisten riennot
Näin määräelee.
On toimensa hällä
Vaan Ijäisen työtä,
Mi hallitsee maata
Ja päivää ja yötä.

Tikitak, tikitak,
Seppä napsuta vaan!
Kuva liikkehes on
Elon riennosta maan.
Miltä näyttävi maa
Kun et sä enää käy? —
Aika lopun kun saa
Kelloseppää ei näy.

KUKKAISTEN MYYJÄ.

Muistatko armaan
Kielojen ajan,
Mättähät varmaan
Ruohaisat muistat?
Ja muistat kun morsian toukokuu
Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.

Silloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja jokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten markkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun tulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu. Nyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt sanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen ensi toukokuulla!

Ei ystävämme
Sua tarvis aina!
On mättähämme
Nyt kukkaismaina!
Me kuljemme kukkias tallaten vaan
Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.

Ah niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin kaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren kellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa enempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin ei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi, joka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen paperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan, terveen luonnon haamu, — sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman ja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun se vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota…

Taas kukkaisia
On toukokuussa,
Vaan talven lumet
On ensin puussa.
Jo kesä pian taas rientää mailta
Kuin tuoksu kukilta armahailta.

KADUNLAKAISIJA.

Onpas tämä häpeää,
Tomu päälle lentää!
Eikös muori mua nää
Sametissa sentään?
Parempien ihmisten
Lakaisette silmillen?
Pois jo pankaa luuta
En mä sano muuta!

Rakas rouva kulkekaa,
Tulee tuhat toista.
Parempia? — Kulkevaa
Onhan kaikenmoista
Jos mä käynen vuottamaan
Siistiks' en saa milloinkaan
Tietä polisille,
Enkä paremmille.

Mihin katu kelvannee
Jos ei saane la'asta?
Lätäköt vaan lätisee,
Rikat, roskat, saasta.
Mietin juuri mimmoiset
Kengät, silkkihamehet
Teidän ovat nähdä,
Jollei tätä tehdä.

Niin on, rouva, katsokaa,
Meidän muurahaisten!
Meidän täytyy ahertaa
Onnen tähden toisten.
Kadut, torit lakaistaan,
Teille siistiks' siivotaan,
Käydäksenne siellä
Mukavalla tiellä.

Vaunuissanne ajakaa!
Ken on vaunut tehnyt?
Nikkaria taitavaa
Lienettekö nähnyt?
Aina meitä tarvitaan! —
Työnsä kukin tehköön vaan,
Herra palkan tuopi,
Arvon myöskin suopi.

Siisti, siisti luutani
Puhtahaksi maata!
Synti, lika tieltäsi
Poi'es kaikki saata!
Siisti, siisti minutkin…
Tuossa näen ajurin —
Sill' ei ole mieltä
Mennä poi'es tieltä.

PAIMENEN LAULU.

Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa,
Lailaa, larilaa, lal-luolen!
Kas ranta ruohoja kasvattaa,
Mä niistä piippuja vuolen.

Uus' kuukin taivaalta pilkistää,
Lailaa, larilaa, lal-lahtoi.
Miss' ukko parkakin myllertää
Mi kuuta tervata tahtoi.

Ja maa se suurelta haamoittaa
Lailaa, larilaa, lal-laitsee,
Ja soitto paimenta huvittaa,
Kun karjaa täällä hän kaitsee.

Mut kun mä suureksi kasvaa saan
Lailaa, larilaa, lal-luistan,
Niin vankka oon kuin keisari vaan
Ja karhua kaulast' puistan.

Mä Kalle Pekka oon nimeltän
Lailaa, larilaa, lal-luksen,
Se kunnian on, eikä häpeän
Ja on kanness' katkismuksen.

Mä Uustalon istun hilalla
Lailaa, larilaa, lal-laikuu,
Ja soittelen Martin-Wappua
Mi iltatuulessa kaikuu.

Jos tanssit sä, minä soittelen
Lailaa, larilaa, lal-leinuu,
Vaikk' aamuhun asti lystiksen
Ett' lehdet ja oksat keinuu.

Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää
Nyt soitosta lusikkani.
Jos leiviskä voita kellertävää
Ois silmänä puurossani!

KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.

Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa iltasilla!

Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. — Mitähän minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? — murisi eukko.

Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: — hän tulee aina kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?

— Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella, ja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.

Hänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. — Mitä sinä olet tehnyt?

— Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä. Ojan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti sai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.

Sitte tuli auringon kuningas Etelä.

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio
Janeiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään
Luutamäellä.

Viimein tuli merenkuningas Länsi. — Mitä sinä olet tehnyt?

— Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut tyhmä.

— Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja kerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.

— Asia oli niin, — sanoi Lounas itku kurkussa, — että kun minä aivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni tarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen oksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto. Tahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!

— No, no, poikaseni, — sanoi isoäiti lohdutellen, — ja sentähden sinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria puuroosi.

— Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, — sanoi Länsi miettivästi. — Hyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä tappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee kummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen maailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi riitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla siivolla.

Kun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan, joka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.

— Elähän, katsopas tuota! — ajatteli Lounas. — Hän koettaa olla puskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!

Hui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui sivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi korkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä niinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin, eteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä luonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa laivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että ne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja vaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin kukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää päästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin katkesi — ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt makasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen jälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.

— Olla puskusilla minun kanssani! — huusi Lounas, ja riensi voitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään enää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti hän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä "Tuuli vei", niinkuin herneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.

Se oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli ottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he menivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka piti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän läpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita pitkin.

— Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, — sanoi Kalle, kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.

— Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, — sanoi Liisa
Maria.

— Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky tukistaa sitä? — kysyi Kalle.

— Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! — arveli Liisa
Maria.

— Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että joutuisimme pian kotiin!

— Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. —

— Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi… ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!

Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla yksi, — rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa, kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone. Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.

Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. — Katso, — sanoi hän, — miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne? Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija! Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!

Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?

Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. — No, mitäs siitä, jos meidän täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi, niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle, Jumala tietää kaikki paremmin kuin me…

Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu! Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita. Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt. Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan, oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja heti sen jälkeen näkyi valoa.

— Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! — huusivat äänet. Huutajat olivat isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.

— Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! — huusi Liisa iloissaan. —
Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.

No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi, milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.

Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:

— Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara, tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene, häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja armeliaan rakkautensa aseeksi!

KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.

Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan
Pupuksi ja Kurreksi.

— Hyvää päivää, Pupu, — sanoi orava, kun kohtasi jänön.

— Hyvää päivää, Kurre, — sanoi jänis. — Oletko kuullut jonkun koiran haukkuvan tänään.

— En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.

— Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.
— Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!

— Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä paljo kuin minun.

— Siihen suostun, — vastasi Pupu.

Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.

Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa, jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat omenat ulos osanneet.

Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme omenaa.

— Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? — Nyt koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja piti itse kolme omenaa.

— Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.

Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt säkistänsä, mutta turhaan. — Ne ovat varmaan pudonneet, — sanoi hän itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan. Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat olivat vierineet ojaan.

— Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! — huusi Kalle. Olettekos te nähneet omeniani?

— Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, — vastasi Kurre, — mutta emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.

— Eihän se mikään vaikea temppu ole, — arveli Kalle. — Kumpikin teistä saapi kaksi omenaa.

— Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä sen tiedät?

— Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn kansakoulua.

— Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi kertaa kaksi on neljä?

— Koulussa saa oppia kaikkea, — vastasi Kalle ylpeästi.

— Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?

— No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.

Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on neljä.

— Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.

— Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.

— Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta, sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.

— Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.

— Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.

— Mutta jos hän puree meitä?

— Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä hännästä, niin hän vaan nauraa.

— Nauraako hän? — Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät ystävykset seurata Kallea kouluun.

— Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.

Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle, ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa kahdeksan?

Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia… mrr… prr… alkoi hän murista.

— Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!

Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui! pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin… Hämmästyneet koululapset näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.

Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo; häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet. Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen tuuheitten oksien väliin.

Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti. Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut esiin piilostansa, — ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin, hiipi hän nolona takaisin kouluun.

Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä. Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja, saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat vihannoissa metsissä.

— Ei täällä kukaan pelkää, — sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää harppausta.

— Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä ylpeilystään vähän hämillä. — En ole koskaan uskonut Priskan voivan niin hienosti laulaa.

— Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää hännästä, — jäljitteli Kurre.

— Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos kaksi kertaa kaksi on neljä.

MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.

Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on, täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld sanoo, että sinne on aika matka.

Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi, joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun naapuri aivasteli.

Peikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo vieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia, että vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla maanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja mietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He koristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla, voidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat toimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku kiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien päälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa! Mammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja mursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja Surro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin saareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin salmesta.

Iso valtameri lepäsi heidän ympärillään kirkkaan tyynenä niin etäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa vedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli peikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin kauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn; toinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut huono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä, pakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä oli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa. He heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat ne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista tulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he koetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen ja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän päähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa saarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin mereen.

— Ei, — sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, — täällä on liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada auringon kiinni!

Tämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni auringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin. Miten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan tarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.

— Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? — huusi Surro. — Minä juoksen ottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!

— Onpas se jotakin! — arveli Sorro. — Ei tarvitse muuta kuin rapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin voi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen kiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on pitempi matka!