Produced by Kristiina Tammitie and Tapio Riikonen

MAAMME KIRJA

Kirj.

Z. Topelius

Paavo Cajanderin suomennos

Ennen myöhemmän ajan lisäyksiä.

Teoksen teksti pohjautuu lähinnä 16. suomenkieliseen painokseen, joka ilmestyi 1899 noin vuosi Topeliuksen kuoleman jälkeen.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku: Maamme.

1. Aamulaulu. 2. Koti. 3. Isänmaa. 4. Maasi. 5. Kuninkaan lahjat. 6. Hädän hetkenä. 7. Maa ja kansa. 8. Meidän maamme ja maailma. 9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa. 10. Maamme alku. 11. Meren neito. 12. Itämeri. 13. Ahvenanmaan laulu. 14. Suomen ylängöt ja laaksot. 15. Maakunnat. 16. Lapin tunturit. 17. Inarinjärvi. 18. Lappiovuara ja Aavasaksa. 19. Oulunjoki. 20. Kallankari. 21. Isokyrö. 22. Satakunnan rannikko. 23. Elämä Ahvenanmaalla.. 24. Maan vieremiä Uskelassa. 25. Kuusiston linnan rauniot. 26. Hankoniemen majakka. 27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski. 28. Paikkarin torppa. 29. Suomen erämaita. 30. Päijänteen vesistö. 31. Saimaa. 32. Punkaharju. 33. Imatra. 34. Luonnonmullistus. 35. Laatokka. 36. Suomen ilmasto. 37. Kirkkaalla jäällä. 38. Kesäyön kirkkaus. 39. Joutsen. 40. Ilmanennustamisesta. 41. Pyterlahden graniittilouhimo. 42. Ruskealan marmorilouhimo. 43. Suomen rauta. 44. Lapin kulta. 45. Kasvien leviäminen. 46. Metsä. 47. Kulovalkea. 48. Pelto ja niitty. 49. Hallayö. 50. Kärsivällisyys. 51. Syötävät sienet. 52. Puutarhoista ja kasvitarhoista. 53. Ystäviä ja vihollisia. 54. Suomalainen hevonen. 55. Karja. 56. Suomalaisia paimenlauluja.

Toinen luku: Kansa.

57. Mathias Aleksanteri Castrén. 58. Suomen kansaheimo. 59. Permalaiset. 60. Vatjalaisia kansanlauluja. 61. Lappalaiset. 62. Lappalaisen poro. 63. Lappalaisia kansansatuja. 64. Päiviön suku. 65. Lappalaisia kansanlauluja. 66. Lappalaispojan laulu. 67. Virolaiset. 68. Virolaisten Kalevipoeg. 69. Virolaisia kansanlauluja. 70. Suomen kansa. 71. Matti. 72. Suomen kieli. 73. Lippo ja Tapio. 74. Kettu ja jänis. 75. Kansantarinoita jättiläisistä. 76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa. 77. Leikkisatuja. 78. Suomalainen kansanrunous. 79. Suomalaisia kansanlauluja. 80. Suomalaisia sananlaskuja. 81. Suomalaisia arvoituksia. 82. Kansanluulo ja taikausko. 83. Karjalaiset. 84. Savolaiset. 85. Kaksi runoseppää. 86. Hämäläiset. 87. Karhunampuja Martti Kitunen. 88. Suomenruotsalainen väestö. 89. Ruotsinkieli. 90. Saaristolan asukkaat Lounaisessa Suomessa. 91. Uusmaalaiset. 92. Pohjalaiset. 93. Venäläiset Suomessa. 94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.

Kolmas luku: Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.

95. Pakanallisten suomalaisten jumalat. 96. Kalevala ja Elias Lönnrot. 97. Maailman luomisesta. 98. Maanviljelyksen alku. 99. Tulen synty. 100. Raudan synty. 101. Väinämöinen ja Joukahainen. 102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka. 103. Ilmarinen takoo Sammon. 104. Lemminkäisen seikkailuja. 105. Lemminkäisen surma. 106. Väinämöinen Tuonelassa. 107. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon. 108. Tarina Kullervosta. 109. Sota Sammosta. 110. Väinämöisen laulu. 111. Sota valosta. 112. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

Neljäs luku: Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.

113. Kivikauden kansa. 114. Suomalaiset pakanuuden ajalla. 115. Ruotsalaiset. 116. Kuningas Eerik Pyhä. 117. Ensimmäinen ristiretki Suomeen. 118. Kuningas Eerik ja Henrik piispa. 119. Henrik piispan kuolema. 120. Tuomas piispa. 121. Kristinuskon tulo Hämeeseen. 122. Karjalaiset kastetaan. 123. Venäjän valtakunnan alku. 124. Matti Kurki ja pirkkalaiset. 125. Miten erämaat tulivat asutuiksi. 126. Hemming piispa. 127. Kalmarin unioni. 128. Piispa Maunu Tavast. 129. Katolinen oppi. 130. Turun tuomiokirkko. 131. Naantalin luostari. 132. Suomen neljä säätyä. 133. Viipurin pamaus. 134. Kristian tyranni. 135. Kustaa Vaasa. 136. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming. 137. Piispa Arvid Kurki.

Viides luku: Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.

138. Lutherin uskonpuhdistus. 139. Kustaa kuninkaan hallitus. 140. Piispa Mikael Agricola. 141. Suomen herttua Juhana. 142. Eerik kuningas ja suomalaiset. 143. Kaarina Maununtytär. 144. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa. 145. Klaus Fleming ja Nuijasota.. 146. Kaarle herttua ja Arvid Stålarm. 147. Juhana Fleming. 148. Kuningas Kaarle IX. 149. Sigfrid Forsius. 150. Kuningas Kustaa Aadolf. 151. Suomalaiset Demminin luona. 152. Breitenfeldin taistelu. 153. Suomalaiset Wiirtzburgin luona. 154. Meno Lech-virran poikki. 155. Liitzenin taistelu. 156. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu. 157. Kreivin aika ja Turun akatemia. 158. Kuningas Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg. 159. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi. 160. Suuret nälkävuodet. 161. Kaarle kahdestoista ja Narvan taistelu. 162. Retki Pultavaan. 163. Viipurin valloitus. 164. Napuen taistelu. 165. Kajaanin linna ja kivekkäät. 166. Tapani Löfvingin seikkailut. 167. Isonvihan aika. 168. Kuningas Kaarle XII:n muisto.

Kuudes luku: Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.

169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika. 170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen. 171. Lappeenrannan taistelu. 172. Hyödyn aikakausi. 173. Kuningas Kustaa III. 174. Anjalan liitto. 175. Porrassalmen taistelu. 176. Kuningas Kustaan kuolema. 177. Kustaa Mauri Armfelt. 178. Henrik Gabriel Porthan. 179. Frans Mikael Franzén. 180. Vuoden 1808 sota. 181. Kaarle Juhana Adlercreutz. 182. Haminan rauha. 183. Vänrikki Stoolin tarinat. 184. Sotilaspoika. 185. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät. 186. Suomi jälleen yhdistettynä. 187. Turun palo. 188. Yliopiston riemujuhla v. 1840. 189. Keisari Nikolai ja Itämainen sota. 190. Keisari Aleksanteri II ja Helsingin valtiopäivät v. 1863. 191. Maamme laki. 192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki. 193. Yhteiskunta ja hallitus. 194. Yhteydet ja liikenne. 195. Maamme vaurastuminen. 196. Kirkko ja koulu. 197. Runoilijat ja taiteilijat. 198. Suonion Kotimaan virsi. 199. Kotiintulo koulusta. 200. Isänmaan virsi.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Maamme.

1. Aamulaulu.

Tuhansin rannoin raikkahasti heräjä, armas synnyinmaa! Heräjä, aamu hehkuvasti jo ilmain äärell' aukeaa! Jo väistyy talves pitkä yö, valosi voitonhetki lyö. Tuhansin rannoin raikkahasti heräjä, armas synnyinmaa!

Kuin kukkaranta aamun heloon, heräjä uuteen aikahan, sill' elon huomen kutsuu eloon ja voittaa varjot kuoleman! Sa kasva kallein muisteloin, työn kunnoin, aattein avaroin! Kuin kukkaranta aamun heloon, heräjä uuteen aikahan!

Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
kadotkoot kaihon kyyneleet!
Luo vihannoimaan vilu multa,
luo kukkiin posket kelmenneet!
Kaikk' kevään silmut auetkoot!
Ja mielet, toiveet tointukoot!
Kuin kaste aamun tuuliin, sulta
kadotkoot kaihon kyyneleet!

Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
vaan öiset haamut häädä pois
ja turvaa voimaan Kaikkivallan
ajalla kalliin aamukois!
Sanasta rintakilpes saa
ja vahva Herrass' ole, maa!
Viel' uhkaa soilla usmat hallan,
vaan öiset haamut häädä pois!

Sa maani nuori, armas, herää!
Jo virkoo, sinivetten vyö!
Jo tervehtäen päivän terää
sun lintus laulaa, aaltos lyö.
Heräjä tuulten soitteloon,
valohon, aamuun, aurinkoon!
Sa maani nuori, armas, herää!
Jo virkoo, sinivetten vyö!

2. Koti.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Suom. sananl.

Tämä kirja kertoo Suomesta. Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enköpä tuntisi tietä ja veräjätä! Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä minulle perin tuttua. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean ääressä olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.

Usein olin mukana, kun hevosia kaivolla juotettiin. Usein saatoin lehmiämme laitumelle. Usein Mustille nauroin, kun se oravata haukkui. Muistan vielä pihlajan, marjoista punertavana, ja koivun, jossa leppäkerttu lauleli. Kesällä olen aholla mansikoita poiminut. Talvella olen siellä mäkeä laskenut. Silloinpa oli iloa, kun järvestä jää suli ja pääsimme veneellä soutelemaan. Syksyllä taas kuin lintuset liitelimme eteenpäin kirkkaalla jäällä.

Vähätpä siitä, onko kotini ollut rikas vai köyhä. Olen siellä elänyt onnellisena. Siellä on ollut lämmin ja hyvä olla, vaatetta ja ruokaa, hoitoa ja rakkautta olen siellä saanut. Siellä olen lapsesta asti kasvanut. Siellä on isäni työtä tehnyt, siellä on äitini kauniita laulujaan laulanut. Iltaisin maata pannessamme kuulin äitini rukoilevan. "Hyvä Jumala", sanoi hän, "tee lapsestani hyvä ihminen! Sinä, meidän taivaallinen isämme, anna meidän aina olla uskollisina lapsinasi!" Ja sitten hän opetti minulle tuon kauniin rukouksen: "Jumal', lasten ystävä…"

Niin, tiedän sen, että kaikki hyvyys on taivaallisen Isäni antama lahja. Ja hänen hyviä ja siunattuja lahjojansa on tuo armas kotikin. Siitä tahdon häntä kiittää ja ylistää kaiken elinaikani.

Näinhän siis kyllä tiedän rakastaa tuota pientä kotiani. Mutta en oikein vielä ymmärrä, miten rakastaa sitä suurta kotia, jota sanotaan isänmaaksi. Paljonhan siellä on toisin kuin meillä kotona. Tiet ovat toisenlaiset, talot ovat toisenlaiset, ihmiset ovat toisenlaiset. Saatanhan eksyä siellä, missä en ikinä ole ollut. Kukaan ei minua siellä tunne enkä minäkään ketään tunne. Kuinka saatan vierasta maata rakastaa! Kuinka saatan olla onnellinen, iloinen ja tuttavallinen vierasten ihmisten luona!

Niin vain, kotini kyllä tunnen; mutta mikä on isänmaani!

3. Isänmaa.

Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka isäsi ovat tehneet!

Salom. sananl. 22: 28.

Eräänä aamuna seisoin korkealla tikapuilla, jotka oli pystytetty tupamme katonräystään nojalle. Siitä saatoin katsella kauas ympärilleni. Etäällä meidän talostamme näin toisia taloja. Etäällä meidän syöttömaastamme näin niittyjä, peltoja, teitä, vuoria, metsiä ja järviä. Tiesin kyllä maailman suureksi, mutta näin suureksi en sitä luullut. Ja taas juolahti mieleeni tuo kummallinen ajatus, että tämä kaikki on muka meidän maamme, meidän suuri kotimme.

Kapusin tikapuilta maahan. Äitini oli vastikään lampaansa kerinnyt ja istui nyt portaiden edustalla, erotellen valkeita villoja kopassa mustista. Kysyin häneltä: "Onko kaikki tämä maa, niin kauas kuin silmä näkee, meidän isänmaamme?"

Äiti sanoi: Istu tähän viereeni, niin sanon sen sinulle. Kaikki tämä maa, jonka tässä näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata. Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme. Tämä maa oli heidän, ja senvuoksi tämä maa on meidän isäimme maa, jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet. Täällä he ovat eläneet, työtä tehneet, iloinneet ja kärsineet kauan ennen meitä. Täällä he ovat kuolleetkin ja makaavat maassa haudattuina. Elleivät nämä meidän isämme olisi niin kärsivällisesti työtä tehneet, niin olisi meidän maamme nyt leivätön erämaa. Elleivät he olisi vaeltaneet Jumalan pelossa ja lapsiansa kasvattaneet totiseen Jumalan tuntemiseen, niin me olisimme nyt sokeita pakanoita. Elleivät he olisi lapsilleen opettaneet hyödyllisiä tietoja, olisimme me nyt tietämättömiä metsäläisiä. Elleivät he olisi maata vihollisten väkivallalta suojelleet, niin ei meillä olisi nyt lakia, ei oikeutta eikä vapautta. Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että he sen hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja henkensä.

Siksi tulee meidän aina olla isillemme kiitolliset ja pitää heidän muistoansa kunniassa. Meidän tulee kunnioittaa heitä niin kuin isää ja äitiä, jotta menestyisimme ja kauan eläisimme siinä maassa, jonka Jumala on meille antanut. Meidän pitää aina kokea olla isillemme kelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja häveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat viljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä. Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan saakka puolustaneet, pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän tavallansa.

Eikä heidän tähtensä ainoastaan, vaan meidän itsemmekin tähden. Sillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se meille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja tarpeellista. Se antaa meille vaatetta ja leipää, työtä ja palkkaa, ystäviä ja turvaa. Se kasvattaa meitä Jumalan pelkoon ja kaikkiin inhimillisiin avuihin. Se opettaa meitä kirkkonsa ja koulujensa kautta. Se suojelee meitä hallituksellaan ja laeillaan, ettei kukaan saa tehdä meille vääryyttä. Se on meille apuna kaikissa hyvissä ja hyödyllisissä toimissa. Se antaa meille eläessämme asunnon ja kuoltuamme haudan. Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme. Tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla.

Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, jotta se täyttäisi tarkoituksensa, maailmassa ja hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan oli tämäkin maa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä tavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet. Hän on kerran sanova jokaiselle meistä: "Minä olen sinut pannut taloni hoitajaksi ja tämän maani haltijaksi. Kuinka olet hoitanut taloani? Kuinka olet maatani hallinnut?" — Mitä vastaamme Herralle? Hän, joka julistaa kaikille vanhurskaan tuomionsa, on meissä näkevä ainoastaan syntiä ja puutetta. Mutta vielä ollessamme hänen taloudenhoitajinansa meidän tulee rukoilla häntä, että hän antaisi meille oikein lujan, oikein uskollisen ja alati alttiin rakkauden isänmaatamme kohtaan, niin että tämä maa kukoistaisi hänen kaikkivaltiaassa suojassaan ja julistaisi hänen kiitostansa sukupolvesta sukupolveen.

4. Maasi

Laps Suomen, valoon nostaos ilolla nuori katsantos kunnailtas kasteisilta. Vapaasti loitos silmäs luo; sun, katsos, kaunis maa on tuo!

Et muiden armost' elä vaan, et ole vieras päällä maan, on jalallasi pohja; perinnön sait, mi vaatii työs ja valppaan varjelusi myös.

Niin, silmän siintämättömiin, etäisten ilmain hämäriin, taa teitten nimetönten, tienooseen tietymättömään, sait Luojaltas maan kaiken tään

Sun, sun tuo meri vapaa on, tuo vallaton ja rajaton, ja kaikki sinijärvet, ja kaikki virrat kuohuvat ja kaikki purot armahat;

ja vaarat päivänpaisteiset ja kedon tähkät, kukkaset, ja kaikki tummat metsät ja salot, saaret, niityt, haat ja talven hanget, kesämaat;

tiet, kylät, torit, kaupungit, loistöllit, hovit kaunihit ja kaikki, jotka niissä turvaavat Luojan apuhun, ne kansas on, ne ovat sun.

Ken on niin rikas, kellä maa
niin ihana on puolustaa
ja armastaa kuin sulla?
Sen rakas Luoja sulle soi
ja rakastettavakses loi.

Laps' Suomen, kasva siinä vaan kuin nuori koivu puistossaan ja sille henkes uhraa, pyhitä työs ja sydämes sun maalles, maalle isies!

5. Kuninkaan lahjat.

Minä sanoin: Mitenkä voimme tehdä työtä koko maamme hyväksi? Emmehän saata kaikkialle matkustaa ja joka paikassa työtä tehdä. Ja miksikä muille palkatonta työtä tekisimme?

Äitini sanoi: Oli kerran kuningas; hänellä oli kaksi palvelijaa, Autio ja Päiviö. Kuningas sanoi heille: "Te olette ravakoita työmiehiä, minä annan teille kummallekin kaistaleen maata". Ja hän antoi Autiolle kauniin, hedelmällisen maan, jossa oli viljavat vainiot, sinertävät järvet, komeat metsät. Mutta Päiviölle hän antoi hedelmättömän erämaan, joka oli täynnä soita.

Molemmat miehet alkoivat tehdä työtä. Autio ajatteli: tämä on hyvää maata; tästä tahdon rikastua, muut tulkoot sitten toimeen, miten voivat. Sitten hän kaatoi ja poltti metsät, kylvi tuhkaan siementä ja leikkasi siitä viljan toisensa perästä, kunnes oli maasta imenyt kaiken mehun. Samaten hän riisti järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi aikaa rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi, ja maa jäi autioksi.

Päiviö ajatteli: tämä maa on karua ja hedelmätöntä; tahdon tehdä sen hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten ja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat perinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.

Monien vuosien kuluttua kuningas sattui kulkemaan näissä valtakunnan osissa. Tultuaan Aution asunnon lähelle hän kysyi: "Eikö tämä maa ennen ollut kaunista ja viljavaa? Kuka sen on tehnyt näin rumaksi ja autioksi?" Palvelijat sanoivat hänelle: "Sen on Autio tehnyt." Ja taas kysyi kuningas, tultuaan lähelle Päiviön asuntoa: "Eikö tämä maa ennen ollut jylhää ja hedelmätöntä? Kuka sen on tehnyt näin kauniiksi ja viljavaksi?" Palvelijat sanoivat: "Sen on Päiviö tehnyt." Silloin kuningas sanoi Autiolle: "Sinä ahne ja kehno palvelija, enkö sinulle runsasta lahjaa antanut siksi, että työlläsi minua ylistäisit ja tekisit monta tulevaista sukupolvea onnelliseksi? Katso, tuo on sinun työtäsi!" Ja hän ajoi sen ahneen palvelijan häpeänalaisena pois valtakunnastaan. Mutta Päiviölle hän sanoi: "Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, minä annoin sinulle halvan lahjan, mutta sinä olet minua ylistänyt rakkaudellasi ja työlläsi, tulevaisten sukupolvien iloksi. Tule, minä annan sinulle vielä paljon rikkaamman maan; sinä saat olla minun uskollisimpana ystävänäni ja kansalleni esikuvana." [Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Matt. 25: 21.]

"No niin", sanoi äitini, "miltä sinusta näyttävät nämä kaksi miestä?
Kumpi heistä on paremmin hoitanut lahjaa?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Oikein sanoit", vastasi äitini. "Autio ajatteli vain itseänsä eikä huolinut muusta kuin omasta voitostaan. Senvuoksi hän sai häpeällä ja häviöllä maasta lähteä. Päiviö ajatteli jälkeentulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniata, ja hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä. Monta, monta vuotta jälkeenpäin, kun nämä molemmat miehet olivat jo kauan olleet kuolleina, osoittivat ihmiset tuota autioksi tullutta maata ja sanoivat: 'Tuon on Autio tehnyt.' Ja samoin he osoittivat tuota viljavaa maata ja sanoivat: 'Tämän on Päiviö tehnyt.' Kumpi näistä kahdesta miehestä on jälkimaailmalle jättänyt paremman muiston?"

Minä sanoin: "Päiviö."

"Tee siis niin, kuin hän teki!" sanoi äiti. "Joko maata kynnät tai merellä purjehdit tai käsilläsi työtä teet tai taloutta hoidat tai tiedoilla hyödytät tai jollakin muulla kunniallisella tavalla leipäsi ansaitset, niin katso, että teet hedelmälliseksi sen, mikä ennen oli autiota! Katso, että jälkeesi jätät jotakin parempaa kuin se, minkä itse sait haltuusi! Kun näin teet, niin teet työtä maasi hyödyksi. Ei mikään työ ole niin vähäarvoista, ettei se Jumalalle kelpaisi tai isänmaata hyödyttäisi. Mutta se on tehtävä rakkaudella ja uskollisella ahkeruudella. Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä. Kaikki, mikä hyvänä ja hyödyllisenä nyt meitä ilahduttaa ja hyödyttää, on tulos monien tuhansien ennen meitä eläneiden työstä. Me siunaamme heitä, tuntemattomissa haudoissaan makaavia. Mutta ahnas työntekijä ei jätä jälkeensä mitään. Hän on tehnyt työtä omaksi voitokseen eikä kuitenkaan voi ottaa saavutuksiansa mukanaan hautaan. Mitä varten hän on elänyt?"

6. Hädän hetkenä.

Minä sanoin: "Pitääkö minun paljonkin rakastaa isänmaatani?"

— "Paljon", sanoi äitini. "Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi. Enemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta ei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi."

Sitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä työtä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa minusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole minun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna omaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka saattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä se minuun koskee?

Muutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla vaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini jalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en koskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat hämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä olin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini kuolevan — en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; — minä sieppasin sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli viedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me pääsimme onnellisesti rantaan.

Silloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua rakkaasti. "Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?" kysyi hän. "Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi minun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä sinun sijastasi?"

Minä sanoin: "Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut hädässä ja olla sinua auttamatta? Täytyihän minun uskaltaa henkeni sinun tähtesi."

Silloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: "Aivan niin, täytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos isänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele. Jumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua tarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen sinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet kuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana vaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät he kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin ja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa, lapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle äidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai, kuten sinä, voitollisina palanneet, — koskaan he eivät ole katuneet urhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain, jotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko elinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä halveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät ole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet taistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet iäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin velvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle, ja virta hänet nielee."

"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti Jumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi kelpo lapseksi."

7. Maa ja kansa.

Nyt sen ymmärrän.

Tämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomenkielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä Finland, on se kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat yhtä kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heitä pitänyt yhdessä monta sataa vuotta samassa kotimaassa, samojen lakien ja saman esivallan alaisina. Mitä hyvää tai pahaa toinen on kokenut, se on toistakin kohdannut. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yhtä kansaa. Jumala suokoon meille kaikille sovinnollisen sydämen! Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen saa erottaa.

Muutamissa vieraissa maissa on paljon eripuraisuutta. Erisukuisia ja erikielisiä kansakuntia asuu toinen toisensa vieressä, mutta he eivät voi sopia. He riitelevät kielistään ja eduistaan, toinen tahtoo toista sortaa. Väliin vuodatetaan verta; aina syntyy paljon onnettomuutta. Jos kaikki pysyisivät sovinnossa, niin he olisivat väkevät, mutta eripuraisuus saattaa heidät heikoiksi. Sitten tulee vieras kansa ja saattaa heidät valtansa alaisiksi. He, jotka olisivat voineet olla vapaita ja onnellisia, menettävät silloin kaikki, kun eivät voineet sopia siitä, mitä heillä oli.

Toisissa vieraissa maissa kansat ovat paremmin oman onnensa oivaltaneet. He ovat alkuaan olleet sukuperältään, tavoiltaan ja kieleltään erilaisia ja ovat keskenään riidelleet. Mutta aikojen kuluessa he ovat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiansa, jakamaan hyvyyttänsä ja suomaan yhdenlaisia etuja toinen toiselleen. Näin he ovat yhdessä kasvaneet väkeviksi ja muodostuneet yhdeksi kansaksi, jonka etua ei yksikään muukalainen ole uskaltanut loukata. Kaikki suuret ja mahtavat kansat ovat tällä tavalla alkunsa saaneet useista kansakunnista, jotka ovat ensin olleet toisilleen vieraita. Yhteinen isänmaa ja pitkälliset yhteiset elämänvaiheet ovat heidät yhdeksi yhdistäneet. Ei ole yhtään kansaa sukuperältään niin sekoittumatonta, ettei sen esi-isissä olisi vierasta verta; eikä kieltäkään niin puhdasta, ettei se olisi sanoja muilta lainannut.

Jumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti pitää jotakin toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhteiskunnassa, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on mahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi; oksana on kansasi; runkona on ihmiskunta.

8. Meidän maamme ja maailma.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka.

Suom. sananl.

Tiedän, että meidän maamme on vain vähäinen osa maapallon pinnasta. Mutta ennen luulin meidän asuvan keskellä maailmaa. Nyt tiedän, että Suomenmaa on pohjoisessa osassa sitä maanosaa, jota nimitetään Euroopaksi, ja sen meren äärellä, jota sanotaan Itämereksi. Tiedän myöskin, että lähimpinä naapurimainamme ovat idässä Venäjä, lännessä Ruotsi ja Norja, etelässä Viro eli Eesti sekä edempänä etelässä Saksa ja Tanska. Pohjoispuolella maatamme on ainoastaan autio Jäämeri. Meiltä on pitkä matka muihin maanosiin ja lämpöisempiin maihin. Maitse pääsemme ainoastaan Venäjän kautta Etelä-Eurooppaan. Meritse pääsemme sinne sekä Itämeren poikki, joka on Atlantin valtameren suuri lahti, että nykyisin myös Pohjois-Jäämeren kautta. Talvella jäät usein sulkevat edellisen meritien, mutta voimakkaat höyrylaivat murtavat tiensä jäiden lävitse, ja uljaat merimiehemme vaihettavat meidän tavaroitamme vieraiden maiden tavaroihin.

Sillä Jumala on luonut maat niin kummallisen moninaisiksi, ettei toinen maa ole toisen kaltainen. Muutamat maat ovat hyvin lämpimiä, toiset hyvin kylmiä, toisissa taas on kohtalainen lämmin. Ulkomuoto, vuoret, maan laatu, kasvit ja eläimet ovat eri maissa sangen erilaisia. Tuhat kuusisataa miljoonaa ihmistä asuu maan pinnalla. Eikä näissä ole kahta aivan toisensa näköistä. Mitä toinen maa on vailla, sitä toinen maa tuottaa. Mitä toinen ihminen ei saa aikaan, sen saa toinen, ja monet yhdessä saavat aikaan enemmän kuin kukin erikseen. Näin ovat kaikki toisilleen hyödyksi ja täyttävät toistensa puutteen. Se on Jumalan säätämä viisas järjestys, että maat ja kansat tarvitsevat toisiaan. Sillä jos jokaisella olisi itsellään kylliksi, niin ei kukaan etsisi toisia, vaan eläisi ja tekisi työtä ainoastaan itseänsä varten. Mutta nyt ihmisten on pakko oppia tuntemaan ja auttamaan toisiansa, jotta kaikki toisiansa veljinä rakastaisivat.

Näin on meidänkin maamme meriliikkeen, kaupan ja tietojen vaihetuksen kautta yhteydessä muiden maiden kanssa. Me tuotamme suolamme Englannista, Portugalista ja Italiasta. Saksasta ja Amerikasta tuotamme raakasokeria sekä viljaa ja jauhoja, kun maassamme on saatu huono sato. Ruotsista tuotamme rautaa, Norjasta silliä, Englannista koneita. Saksasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italiasta tuotamme kankaita ja hedelmiä. Amerikasta tuotamme kahvia, puuvillaa ja väriaineita. Kiinasta tuotamme teetä, Itä-Intiasta kanelia, inkivääriä, pippuria ja muita mausteita. Sen sijaan lähetämme ulkomaille lankkuja, lautoja, halkoja, paperia, tervaa, voita, kalaa ja muita tavaroita.

Ulkomailta saamme myöskin kirjoja, taideteoksia ja hyödyllisiä keksintöjä. Sellaisia tuotteita meillä vielä on sangen vähän täältä sinne lähetettäväksi; mutta vuosi vuodelta niitä karttuu.

Muun maailman rinnalla meidän maamme on köyhä ja kaukainen. Meillä ei suinkaan ole mitään syytä ylpeillä. Meidän tulee olla nöyriä, ahkeroita, säästäväisiä ja oppivaisia, jottei tulisi pakko turvautua muiden armoihin. Mutta se ei meitä estä rakastamasta maatamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se on kuitenkin meidän oma maamme ja oma kotimme. Ei mikään maa ole niin mielemme mukaiseksi luotu kuin tämä. johon olemme lapsuudesta saakka tottuneet. Jos ken meistä matkustaa vieraaseen maahan ja siellä saavuttaa onnea, rikkautta ja kaikkea hyvää, ei hän kuitenkaan siellä kauan viihdy. Jonkin ajan kuluttua hän taas alkaa ikävöidä tähän köyhään maahan, ja hän käsittää, että täällä on sentään paljon hyvää, jota ei ole muissa maissa. Älköön siis kukaan kevytmielisesti tai tyytymättömyydestä muuttako vieraaseen maahan. Saavuttakoon siellä mitä hyvänsä, yhden hän kuitenkin on kadottanut, jota hän ei koskaan saa korvatuksi: oman isänmaansa.

Niinkuin pesästänsä paennut lintu on se mies, joka asuinpaikaltansa pakenee. Salom. Sananl. 27: S.

9. Merimiehen ikävöiminen kotiinsa.

Meren kuohuista laskimme riemuiten suvilämpimän Intian maille; vilu talvi ei luntaan seuduille sen ole viskonut viljakkaille, missä palmut ne varjoo kesäisen maan, ja poppelit tarjoo palsamiaan. Mut täällä en saa, mitä miel' odottaa: on kaukana mun ikävöimäni maa.

Minä kyllästyn kesän helteeseen sekä ruokaan herkkuisahanki. Paremp' on kodin kannikka kaunainen, vaikk' oiskin pöytänä hanki. Sen vaaroilla hiihtää on hilpeä työ, kesä viileä viihtää, on valkea yö. Pois sinne, pois jos päästä vois! Kotijärvien luo minun mieleni ois.

Kotimaan jos koivukin mull' olis vaan, jossa rastahat raksuttaisi, lumen kiertää palloksi kourassaan ja tiukuja kuulla jos saisi! Koko Intian aivan nyt vaihtaisin kotiseutuni taivaan ma tähtihin. Pois sinne vaan, kodin maailmaan! Sydämessäni soi nimi Suomenmaan.

10. Maamme alku.

Maamme ei aina ole ollut sellainen, kuin se nyt on. Tuli ja vesi, lämpö ja kylmyys ovat sitä paljon muutelleet, ennenkuin se on saanut nykyisen muotonsa.

Maa oli alussa hehkuvana pallona, jossa kaikki ne aineet, joista nykyiset vuoret ovat muodostuneet, olivat kuumuuden sulaamina. Vähitellen Jumala antoi maailman avaruudessa vallitsevan kylmyyden jäähdyttää tämän tulipallon. Silloin maanpinta vähin erin jähmettyi ja muodosti kuoren sulan sisustan ympärille. Syvällä jalkaimme alla on kuitenkin vielä tänä päivänä kuumuus niin suuri, että se voi sulattaa kivet kuin kuonan ahjossa. Tällaista sulaa kiveä purkautuu väliin maan sisustasta tulivuorien kautta ja valuu maan pinnalle. Niillä seuduin on usein maanjäristyksiä. Meidän maassamme ei ole tulivuoria eikä täällä tapahdu ankaranlaisia maanjäristyksiä. Vain joskus tunnemme vienon maantärähdyksen.

Kun maan kuori jäähtyi, kutistui se niin kuin kuivuneen omenan kuori. Silloin syntyi sen pinnalle kurttuja ja poimuja, jotka nyt ovat vuoriharjanteita.

Kaikki vesi oli alkuaikoina maan kuumuudesta haihtunut höyryksi ilmaan. Mutta kun maan pinta kylmeni, jäähtyivät vesihöyryt ja laskivat rankkasateena maahan. Siitä syntyivät meret, jotka täyttivät maanpinnan alavat osat, mutta ylävistä osista muodostuivat mannermaat.

Suomenmaan lujana perustana ovat ikivanhat vuorilajit, etenkin graniitti, joka sulaksi sulaneena ainejoukkona on purkautunut maan sisästä ja sitten jähmettynyt. Yhdessä graniitin kanssa tapaamme kuitenkin myöskin monenlaatuisia liuskeita ja muita kivilajeja, jotka alkuaan olivat pehmeitä maakerroksia, mutta sittemmin kovettuivat ja muulla tavalla muuttuivat joutuessaan yhteen sulan graniitti-aineen kanssa. Vuoriperustan päällä on ikäänkuin höllänä peitteenä suuret ainemäärät soraa, hiekkaa ja savea. Nämä irtonaiset maakerrokset ovat syntyneet paljoa myöhemmin.

Kauan ennen, kuin ihmisiä asui näillä maapallon seuduilla, peitti koko maatamme vahva, valkea, hohtava jäävaippa, joka liikkui hitaasti eteenpäin maan ylitse luoteesta kaakkoon. Jää kuljetti mukanaan kalliolohkareita, jotka olivat irtaantuneet vuoriperustasta. Suuri osa niistä mureni jään suunnattomasta painosta ja jäi paikalleen sorakerrokseksi. Tämä murtokivisora on suurta ja pientä teräväsärmäistä kivisirua ja hienompaa kivijauhoa. Kun jää kuljetti soran ja kivet alempien kalliopaasien päällitse, saivat nämä sen pyöreän muodon ja nuo hienot uurteet ja syvät kolot, joita selvästi huomaamme kallioissa, varsinkin saaristoissamme.

Murtokivisora tuli sitten ikäänkuin huuhdotuksi niissä vesivirroissa, jotka syntyivät jääpeitteen sulaessa; hieno kivijauho valui pois, ja joen pohjalle jäivät karkea hiekka ja sorakivet. Nämä viimeksimainitut ovat kuluneet pyöreiksi ja sileiksi kieriessään virran vedessä. Tällaista vierinkivisoraa ja puhdasta hiekkaa ovat hiekkaharjumme. Monin paikoin hiekka muodostaa myöskin kankaita ja nummia. Hienoimman lietteen veivät virrat mereen, jonka pohjalle se laskeutui savi kerrokseksi.

Siihen aikaan meri oli paljon ylempänä kuin nykyään; se peitti melkein koko meidän maamme. Kun maa sittemmin kohosi, huuhtoivat meren aallot pois murtokivisoran hienomman osat, ja suuremmat kivet vain jäivät jäljelle. Siksi maan pinta on nykyään alavammilla mailla usein niin kivistä, että sitä ainoastaan vaivoin voi viljellä; mutta metsä kasvaa sellaisillakin mailla.

Monin paikoin on merenaallokko luonut kivet kapeiksi rantavalleiksi, joita nykyään tavataan kaukana kuivalla maalla, tai koonnut ne isoiksi kasoiksi, jotka ovat aivan paljaat ja joita kansa sanoo hiidenpelloiksi. Monin paikoin löydetään maasta myöskin meriraakkuja ja merikalojen ruotoja. Kaikki tämä osoittaa, että meri muinoin on peittänyt maan. Tällä tavalla Suomi on ammoisista ajoista asti kasvanut merestä ja kasvaa edelleen vielä tänäkin päivänä.

Maan kohoaminen ei ole kaikkialla yhtäläistä. Pohjois-Suomi kohoaa arviolta metrin, Etelä-Suomi ainoastaan noin puolen metriä sadassa vuodessa. Kun kohoaminen tapahtuu näin hitaasti, emme sitä huomaisi, jos emme näkisi meriveden rannikoillamme alituisesti alenevan. Tämä aleneminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitäkin, että joet vievät mukanaan hiekkaa ja savea, jotka kerrostuvat rannikoille.

Maa kasvaa näin yhä ulommaksi mereen päin. Kaukana nykyisestä rannikosta on löydetty maasta laivanankkureita ja laivahylkyjä. Missä ennen oli isojen laivojen kulkuväylä, siinä nyt tuskin ui tavallinen vene. Missä vanhat muistavat nuoruudessaan soutaneensa, siinä nyt lapset kävelevät hiekalla kuivin jaloin. Mihin kalastaja ennen laski verkkojaan, siitä nyt maamies niittää heinää. Lahdet kuivuvat, matalikot kasvavat saariksi ja saaret kasvavat yhteen mannermaan kanssa.

Suuret sisävedet olivat alkuaan merenlahtia, jotka salmien kautta yhdistyivät mereen. Maan kohotessa nämä salmet muuttuivat joiksi ja entiset merenlahdet suolattomiksi sisäjärviksi. Niihin jäi elämään useita kalalajeja, jotka olivat niihin tulleet merestä, mutta myöskin menestyvät suolattomassa vedessä.

Mutta sellaiset kalat ja vesikasvit, jotka viihtyvät ainoastaan suolaisessa vedessä, kuolivat vähitellen sukupuuttoon. Ainoastaan muutamat varsinaiset merieläimet, sellaiset kuin merihärkä ja Saimaan hylje, tottuivat suolattomaan veteen, ja siksi tapaamme niitä vielä sisäjärvissämme, vaikka niiden varsinainen koti on Pohjois-Jäämeri.

Sillä tahallansa he eivät ole tietävinään, että taivaat ja samoin maa, vedestä ja vedellä rakennettu, olivat ikivanhastaan olemassa Jumalan sanan voimasta. 2 Piet. 3: 5.

Maasta kasvaa leipä, mutta maan uumenet mullistetaan kuin tulen voimalla. Job. 28: 5.

11. Meren neito.

Ma tunnen neidon kaunoisen, kupeella kuohun suolaisen hän syntyi, lasna liekkui. On meri hänen äitinään, ja voimakkailla käsillään se vielä halaa tytärtään.

Ja tytär varttuu, kasvaa vain, ain' ihanammin kukoistain emonsa rinnall' armaan. Vie kauas, kaaloin aaltohon, hän rajat lapsuusrannikon; se sorja neito Suomi on.

Ei ruhtinatart' ainoaa niin rikasta, niin mahtavaa emonsa antimista. Mait' yhä lahjaks saa hän näät; miss' eilen meri, huomis-säät jo tuottaa touot kultapäät.

On lunt', ei kultaa loistonaan, mut aalloist' aavan kuohukkaan hän nostaa otsan kirkkaan, ja kunniansa, riemuns' on, kaikk' kestäin myrskyt kohtalon, ain nousta vaan päin valohon.

Kuink' olet armas, herttainen, vihannan saaren neitonen, sa meren kaunis tyttö! Noin meitä neuvo nostamaan ain' uutta rantaa toivon maan ja laillas' valoon varttumaan!

12. Itämeri.

Se Suomi, joka on merestä kohonnut, on nyt leveä niemimaa, joka idässä on yhteydessä Venäjän kanssa, pohjoisessa ja luoteessa Skandinavian niemimaan (Ruotsin ja Norjan) kanssa. Suomenmaan pinta-ala lasketaan 371,000 neliökilometriksi. Suomen mantereen suurin pituus pohjoisesta etelään on noin 1,100 kilometriä. Sen suurin leveys on noin 600 kilometriä, mutta Ahvenanmaan saaret ulottuvat vielä 80 kilometriä lännemmä.

Syytä kyllä on nimittää Suomea meren tyttäreksi, sillä se on merestä kohonnut ja vesi ympäröi sitä. Sen piirissä on myöskin niin monta sisäjärveä, että sitä syystä sanotaan "tuhansien järvien maaksi".

Vesi kaikista näistä järvistä ja lukemattomista soista pyrkii mereen.
Suurin osa juoksee Itämereen tai sen lahtiin, ainoastaan vähäinen osa
Pohjois-Suomen vesiä virtaa Pohjois-Jäämereen.

Itämeri on pitkulainen merenlahti, joka kolmen kaitaisen salmen (Juutinrauman, Ison Beltin ja Vähän Beltin) kautta on yhteydessä Atlantin valtameren kanssa. Eteläosa Itämerta on laaja ulappa, jossa on vain muutamia saaria. Se ulottuu etelästä ja lounaasta käsin Saksan ja Tanskan rannikolta pohjoiseen päin aina Ahvenanmaahan asti. Aivan Gotlannin edustalla ovat syvimmät syvänteet; pohjoispuolella tätä saarta on syvyys mitattu 427 metriksi. Sellainen syvyys on kuitenkin vähäinen valtameren syvyyteen verrattuna, jossa mittaluoti on käynyt pohjaan vasta 9 kilometrin syvyydessä.

Itämeri uurtaa Liivinmaahan leveän poukaman (Riianlahden) ja tunkeutuu kapeana merenlahtena Ruotsin sisään aina Mälarin järveen saakka, jonka suussa on Tukholma.

Varsinaisen Itämeren pohjoisosasta lähtee kaksi pitkää merenlahtea. Itäänpäin pistää Suomenlahti, jonka syvyys vain ani harvassa paikassa on 100 metriä. Se on alkupäästään kapea, laajenee sitten hiukan ja kapenee taas loppupäässä Kronstadtin kohdalla matalaksi merenlahdelmaksi. Tähän laskee Laatokasta leveä Nevajoki, jonka suussa on Venäjän entinen pääkaupunki Pietari. Suomenlahden etelärannikko on hiekkaista ja laakeata ja kohoaa vasta jonkin matkan päässä rannikosta jyrkäksi vuoriseinämäksi. Pohjoisrannikko on lahtien uurtelema, ja monilukuisia niemiä pistää mereen; pisin on Hankoniemi. Tämän rannikon edustalla on monien saarien ja luotojen muodostama kaunis, mutta vaarallinen saaristo.

Pohjoiseen pistää Pohjanlahti, jonka Itämerestä erottaa Ahvenanmaan sekä Turun saariston lukemattomat saaret. Pohjanlahden eteläosa on aukea ja sangen leveä. Sen rannikoilla ei ole saaristoa melkein ollenkaan. Keskikohdalta kapenee tämä merenlahti ja muodostaa salmen, jota nimitetään Merenkurkuksi ja joka on täynnä saaria, luotoja ja vaarallisia kareja. Sitten se taas levenee, kääntyy koillista kohti ja on kartalla kuin eteenpäin kumartunut pää, jota pitkä kaula kannattaa. Se muodostaa vähäisen poukaman Oulun edustalla ja useita poukamia Ruotsin puolella. Vaasan ja Kokkolan välillä on tiheä saariryhmä, mutta muuten laakea Suomen rannikko on meren puolelta osaksi suojaton. Koko Pohjanlahti on matalaa, ainoastaan muutamin paikoin 200 metriä syvempää. Suurin syvyys on vähän päälle 300 metrin. Suomen rannikolla on meri matalampaa kuin Ruotsin rannikolla, jonkavuoksi maan kohoamisen vaikutukset täällä ovat näkyvämpiä.

Muodoltaan Itämeri on kartalla polviaan notkistavan ja hiukan eteenpäin kumartuneen merenneidon kaltainen. Kasvot ja rinta ovat kääntyneet Suomeen, selkä Ruotsiin päin. Sen ojennettuna käsivartena on Suomenlahti, polvet nojautuvat Saksan pohjoiseen rannikkoon, ja se päättyy koukeroon kalanpyrstöön, joka loiskien kiertää Tanskanmaata.

Itämeren laakso on aikoja sitten syntynyt siten, että maa on muinaisien maanjäristyksien vaikutuksesta laskeutunut.

Koko tämä meri on hyvin myrskyinen, varsinkin syksyisin. Lounaistuulilla vesi nousee pohjoisilla rannikoilla ja laskee eteläisillä, ja talvisin ajautuvat Itämeren jäät rannikoillemme. Pohjatuulilla vesi laskee Pohjanlahdessa ja itätuulilla Suomenlahdessa, ja jäät ajautuvat pois rannikoilta, jos ulompana on avovettä.

Koska niin monta jokea purkautuu Pohjanlahden pohjoiseen osaan ja vedenjuoksu estyy Merenkurkussa, on vesi näillä pohjoisilla rannikoilla hiukan korkeammalla kuin varsinaisessa Itämeressä. Oulun ja Viipurin edustalla vesi on melkein suolatonta, mutta Hankoniemen ja Ahvenanmaan kohdalla siinä on sangen vahva suolan maku. Siinä on näillä paikoin kahta vertaa enemmän suolaa kuin sisimmissä lahdelmissa. Mutta Pohjanmeressä vesi on kuusi vertaa suolaisempaa kuin Oulun edustalla.

Itämeri joutuu pikemmin kuohuksiin kuin Pohjanmeri, mutta sen aalloilla on vähemmän voimaa. Senvuoksi täällä rohjetaan lähteä merelle keveillä veneillä ja varppeilla, jotavastoin Pohjanmeren kalastajan on pakko rakentaa aluksensa jykevistä tarveaineista.

13. Ahvenanmaan laulu.

Sen miehen kehnoks sanon vaan, jok' ei voi hoitaa purjeitaan, vaan rannall' on ja kalpenee, kun merell' aallot pauhailee. Kedolla immet istukoot ja kukkasia poimikoot; merille halaa merimies, on aalloilla sen kotilies.

Oi, Itämeri kaunoinen, ja Pohjanlahti myrskyinen, ja Suomenlahti saarines ja purjeines ja voittoines! Jos mistä käyköön tuulen tie, aaltonne Ahvenaan se vie; ja miehen kehnoks sanon vaan, jok' ei voi hoitaa purjeitaan.

14. Suomen ylängöt ja laaksot.

Tämän maan lujana perustana on graniitti ja muut kovat kivilajit. Harvoin on tarvis kaivaa syvään, ennenkuin vuori tulee eteen, ja tämä luja perusta on maallemme antanut sen muodon.

Vuoriperusta on epätasainen; senvuoksi maakin on epätasainen. Lukematon joukko ylängöitä kohoaa kallioina, vuorina ja tuntureina ylemmäksi ympäröivää alavaa maata. Ja niiden välissä on lukuisia kuoppia ja syvänteitä, joita, kun ovat avonaisia ainakin yhdeltä puolelta, niin että vesi pääsee pois, nimitetään laaksoiksi, mutta jotka veden täyttäminä muodostavat sisäjärvemme.

Irtaimissakin maakerroksissa on paljon epätasaisuuksia. Sora ja hiekka ovat usein kasautuneet pyöreiksi kukkuloiksi tai pitkulaisiksi harjanteiksi, jotka monin paikoin ovat niin kapeita, että maantie töintuskin saa tilaa niiden harjalla.

Kaikki nämä epätasaisuudet ovat kuitenkin sangen vähäisiä maan suuruuteen verrattuina. Jos lentokoneesta katselisimme maatamme, niin tuskin huomaisimme ylängöitä; maa näyttäisi äärettömältä tasangolta, missä vedenkalvot välkkyvät.

Ainoastaan Lapissa on melkoisen korkeita vuoria. Korkein ja vuorisin kaikista Suomen seuduista on se osa Enontekiäisten Lappia, joka käsivarren näköisenä tunkeutuu Skandinaavian niemimaahan Ruotsin ja Norjan Lapin väliin. Täällä sijaitsee Norjan rajalla mahtava tunturi Halditshokko, jonka lumipeitteinen huippu kohoaa noin 1,250 metriä meren pintaa ylemmäksi. [Europan korkein vuori Mont Blanc, on 4,800 metriä korkea.] Halditshokon ympärillä on useita muita tunturivuoria, joista jotkut ovat melkein yhtä korkeita. Kaikki nämä tunturit kuuluvat suureen Kölen nimiseen vuoriharjanteeseen, joka on ikäänkuin Skandinaavian niemimaan selkäranka.

Muissakin osissa Lappia on monin paikoin jyrkästi kohoavia paljaita tuntureita, joista eräät ovat 500, jopa 800 metrin korkuisia. Korkeimmat ovat Saariselän tunturit Kuolan niemimaan rajalla ja Ounastunturi Kittilän Lapissa. Lapin tunturien välinen maa on sangen tasaista, vaikka se on korkealla merenpinnasta.

Erittäin ylävää ja vuorista on Suomen koillinen osa, varsinkin Kuusamon pitäjä ja Kuolajärven eteläinen osa. Täällä laaksot ovat pari sataa metriä merenpintaa ylempänä, ja niistä ylemmäs kohoavat vuoret jyrkkinä, muutamat 300 tai 400 metrin korkuisiksi. Lounaispuolella maa laskeutuu Pohjanlahtea kohti, jonka rannikoilla Pohjanmaan tasangot leviävät. Täällä on ainoastaan matalia, yksinäisiä vuoria ja kukkuloita.

Keski-Suomi on suurimmalta osalta noin 100 metriä merta ylempänä. Sen lukemattomista kukkuloista, harjanteista ja vuorista ovat vain harvat 300 metrin korkuisia. Muutamin paikoin ovat kukkulat ja vuoret ikäänkuin hajallaan; toisin paikoin, varsinkin Savossa ja Karjalassa, ovat ylängöt samaan suuntaan kulkevia vuoriselänteitä. Kun tällaista seutua katselee korkealta näköpaikalta, näyttää se pellolta, jota jättiläisen aura on kyntänyt. Tässä osassa maata on runsaimmin järviä, sillä ylänköjen väliset lukemattomat syvänteet ovat veden täyttämiä.

Järvilaaksoja rajoittavat etelässä suuret hiekkaharjanteet. Nämä kulkevat kahtena valtavana kaarena Hankoniemestä ja suurien järvien, Päijänteen ja Saimaan, eteläpuolitse Joensuun kaupunkia kohti. Eteläpuolista näistä harjanteista sanotaan Salpausseläksi, siksi että se ikäänkuin sulku salpaa järvien vedet. Salpausselän läntisintä osaa, Lahdesta Hankoniemeen, sanotaan myöskin Lohjanseläksi, siksi että se kulkee Lohjan pitäjän halki. Salpausselän katkaisee kaksi isoa jokea, Kymijoki ja Vuoksi, joiden kautta järvimaan vedet purkautuvat. Edellinen laskee Suomenlahteen, jälkimmäinen Laatokkaan.

Salpausselän ja Suomenlahden välisillä rannikkoseuduilla näkee vuoroin tasangoita ja vuoria, joita paikkapaikoin on tiheässä. Turun läänin sisäosissa on yhtä lakeita seutuja kuin Pohjanmaa. — Tasaisilla rannikkoseuduilla ovat järvet harvinaisia, sillä siellä ei ole syvänteitä, joihin vesi keräytyisi.

Suomen järvet ovat sangen matalia. Päijänteen ja Saimaan syvimmät kohdat ovat vain hiukan alempana Suomenlahden pintaa. Jos järvien laskua voitaisiin tarpeeksi syventää, niin niiden vesi melkein kokonaan vuotaisi mereen. Mutta luonto on rakentanut järviemme ympärille graniittisulut. Kun joet raivaavat itselleen uran tällaisten sulkujen poikki, niin syntyy koskia.

Kuinka ihmeellisesti järviemme vedet jakautuvat suurempiin alueihin, sen opit paremmin maantieteestä ja tarkasti katselemalla Suomen karttaa. Mutta parhaiten opit maatasi tuntemaan, jos matkailet sitä katselemassa.

Ei ole monessa maassa sellaista luontoa kuin Suomessa. Se ei ole tasankomaata kuten Venäjä eikä myöskään vuorimaata kuten Norja ja Sveitsi, missä lumipeitteisten tunturien huiput kätkeytyvät pilviin. Meidän maamme on hyvin epätasaista, mutta epätasaisuudet ovat hyvin pieniä, ja senvuoksi voisi Suomea nimittää pikkukallioiseksi maaksi. Senkaltaista luontoa tapaamme ainoastaan Keski-Ruotsissa ja muutamin paikoin Pohjois-Amerikassa.

15. Maakunnat.

Oli kerran urhoollinen sotapäällikkö. Hän oli sodassa saanut suuren voiton, ja kuningas sanoi hänelle: "Valikoi itsellesi Suomen paras ja ihanin maakunta, minä annan sen sinulle." Sotapäällikkö kiitti kuningasta ja matkusti Suomeen osaansa valikoimaan. Mutta kun hän ei tuntenut tätä maata, meni hän suurille markkinoille, jonne oli kokoontunut paljon kansaa kaikilta maankulmilta, ja lupasi palkinnon sille joka osaisi hänelle ilmoittaa parhaan ja ihanimman maakunnan.

Hänen luoksensa tuli silloin paljon eri seuduilta olevia ihmisiä, ja jokainen kiitti omaa kotiseutuaan parhaaksi. — "Hyvä herra", sanoi pieni nahkapukuinen mies, "sinun on mahdoton löytää parempaa ja ihanampaa maata kuin Lapinmaa. Se on kaukana pohjoisessa tunturien keskellä, suurien jokien ympärillä, eteläpuolella Jäämerta. Siellä näet avaralta äärettömiä nevoja ja korkeita tunturikukkuloita Inarinjärven ympärillä. Etkö ole kuullut koskistamme, kullastamme, turkiksistamme, talviemme komeista revontulista ja auringostamme, joka ei mene kesällä koskaan mailleen? Valitse siis Lapinmaa, sillä se on kaikille niin mieluinen, että se on jaettu neljän maan ja valtakunnan kesken, nimittäin Venäjän, Suomen Ruotsin ja Norjan."

— "Mitä Lapissa muuta on kuin sääskiä ja susia?" sanoi toinen mies, joka seisoi siinä hajalla säärin, kuin olisi hän sauvonut venettä koskesta ylös. "Neuvon sinua, hyvä herra, valitsemaan Pohjanmaan, jos tahdot suuren ja hedelmällisen maan Pohjanlahden rantamilla. Siellä on sellaisia järviä ja jokia kuin Oulujärvi ja Kemi- ja Oulunjoet. Oletko nähnyt lohiamme? Etelämpää on kauniita viljavainioita; jokainen talonpoikaistalo on kuin herraskartano, ja jokainen satama on laivoja täynnä. Oletko kuullut Isonkyrön pellosta ja Limingan niitystä puhuttavan?"

— "Mitä teet tuolla suurella yksitoikkoisella tasangolla?" huomautti nokinen seppä. "Valitse ennemmin Satakunta; silloin hallitset kauneinta maata, pitkin sinertävän Näsijärven rannoilta aina hiekkarannikkoon asti, jossa Kokemäenjoki purkaa vetensä Pohjanlahteen. Siellä saat kaikkea, mitä mielesi haluaa vaikkapa rautanauloja ja myllynkiviä, ja veneesi kiitää kirkkaita vesiä pitkin mereen asti."

— "Mitähän tuokin merestä tietää?" lausui siihen muuan merimies, vaaputellen ruumistaan. "Hyvä herra, jos sinulla on rohkeutta koetella aavaa merta, niin valitse Ahvenanmaa. Siellä näet tuhansittain punertavia kallioita, viheriäisiä saaria, valkeita purjeita ja sinisiä aaltoja. Ei mikään vedä vertoja meidän uljaalle saaristollemme, joka kesät, talvet uhmailee Itämeren myrskyjä."

Tämän kuuli eräs puutarhuri, joka nojaten rautaharavaansa sanoi sotapäällikölle: "Älä anna merimiehen houkutella itseäsi epävakaiselle merelle ja hedelmättömille kallioille! Etsi ennemmin hyviä satamia, rikkaita saaristoja ja niiden takana hedelmällistä mannermaata, jossa omenat ja kirsikat kypsyvät, jossa jokainen kenttä on kuin hedelmätarha, jokainen kaupunki kuin satukirja, jokainen herrastalo muistomerkki ja jokainen kirkko urhojen hauta! Kehoitan sinua, hyvä herra, valitsemaan Suomen."

Sotapäällikkö kysyi: "Ettekö te kaikki ole Suomesta?"

— "Olemme", sanoi puutarhuri; "siksi nykyään nimitetään yhteisellä nimellä näitä kaikkia maakuntia. Mutta ennen muinoin sanottiin ainoastaan sitä aluetta Suomeksi, joka oli maan lounaisessa kolkassa molemmin puolin Aurajokea. Nykyään tätä maakuntaa nimitetään Varsinais-Suomeksi, jottei syntyisi hämmennystä sen ja koko maan nimen välillä."

— "Se aika on mennyt, jolloin Turun seutu oli paras", puuttui puheeseen muuan mahtava rusthollari. "Jos haluat, hyvä herra, parasta maata, niin valitse Uusimaa! Me olemme kaikista rikkaimmat ja koko maakuntamme pohjoisesta etelään, Salpausselästä Suomenlahteen, on pelkkää viljavainiota ja huvitarhaa, Meillä ei ole ainoastaan vuoria, järviä, saaristoja, jokia sellaisia kuin Kymijoki, merenlahtia sellaisia kuin Pohjanlahti ja niemiä sellaisia kuin Hankoniemi; meillä on myöskin vuorikaivoksia, laivoja, tehtaita, herraskartanoita, satamia ja linnoituksia. Ei yhtäkään paikkaa tässä maassa voi verrata Uuteenmaahan."

— "Kuuleppa tuota", huudahti muuan ajuri, joka takki yllään seisoi torilla kuormansa vieressä. "Koko Uusimaa mahtuu hyvin yhteen Karjalan kolkkaan. Hyvä herra, tahdotko omaksesi maan, jossa aurinko nousee? Tahdotko soudella kahden meren rannikolla, Suomenlahden ja Laatokan? Jos tahdot omata sadoittain vuorenkukkuloita, järviä, koskia, myllyjä, tahi sellaisen uljaan virran kuin Vuoksi on; jos tahdot nopeilla hevosilla ajaa; jos tahdot vanhoja runoja kuunnella; jos tahdot kaskea polttaa silmänkantamattomissa erämaissa ja lankkuja sahata synkissä hongikoissa, niin neuvon sinua valitsemaan Karjalan, sillä ei mitään muuta maata voi siihen verrata."

— "Minua harmittaa kuulla alinomaa puhuttavan merestä", lausui muuan varakas ja puhelias voikauppias. "Mitä me merestä huolimme, me, jotka purjehdimme kolmekymmentä penikulmaa järvestä järveen! Hyvä herra, jos kerran näkisit Saimaan kimaltelevan auringonpaisteessa ja kuulisit Imatran kaukaisen pauhinan tai katselisit ihanaa sisämaan-saaristoamme Punkaharjun selänteeltä, etpä koskaan valitsisi muuta kuin Savonmaan. En puhukkaan karjalaumoistamme, kaskimaistamme ja sahoistamme; mutta oletko kuullut meidän uusia laulujamme?"

Viimein tuli vanha, juro karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: "Kyllä huomaan, että tulen aivan liian myöhään; mutta lopussa kiitos seisoo. Vaikka kynttilä kädessä halki maamme etsisit, niin et koskaan löytäisi parempaa palaa kuin Hämeenmaa. Sellaisia pellavamaita, peltovainioita, kankaita ja komeita kukkuloita et tapaa koko maailmassa. Päijänteen ja Vanajaveden välillä saat poimia pähkinöitä. Olen aina havainnut sydämen niissä olevan paremman kuin kuoren, ja Hämeennmaa se on tämän maan sydän; muut ovat kuorta. Valikoi mielesi mukaan!"

Urhoollinen sotapäällikkö naurahti ja sanoi: "Olen kuullut tarpeeksi. Teidän maassanne on kahdeksan maakuntaa: Häme, Savo, Karjala, Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Pohjanmaa ja vielä lisäksi Lappi, joka ei ole maakuntien luvussa senvuoksi, että se kuuluu neljään maahan. Miten saatan niistä valikoida, kun jokaista kiitetään parhaaksi? Pyydän kuningasta lahjoittamaan minulle kallion Ahvenanmaan saaristosta, ja siihen rakennan itselleni asunnon. Silloin tuotan rakennusmestarini Pohjanmaalta, leipäni Uudeltamaalta, voini Savosta, omenani Varsinais-Suomesta, hevoseni Karjalasta, pellavani Hämeestä, rautani Satakunnasta, turkkini Lapista ja ystäväni kaikista maakunnista. Enkö ole oikein valinnut?"

— "No niin, kukapa tuon niin tarkoin tietänee?" vastasi markkinaväki.

16. Lapin tunturit.

Lapissa ei ole kaupunkeja, ei teitä, ei siltoja, ei hevosia eikä tavallisia ajokaluja. Talvet, s.o. seitsemän tai kahdeksan kuukautta, ajetaan siellä poroilla, mutta kesällä täytyy jalkaisin kävellä laajain erämaiden halki tahi kulkea virtoja ja järviä. Matias Aleksanteri Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

"Laskimme veneellä alas Ivalojokea, joka tuntureilta juoksee pohjoiseen päin Inarinjärveen. Pian kuulimme kuohuvien koskien pauhinan, ja tämä soitto soi kolme vuorokautta yhtämittaa korvissamme. Vaikka kosket näyttivät hirvittäviltä, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti syöksyä kiehuvien tyrskyjen keskelle, vettä ei Ivalossa ollut erittäin paljon, mutta sittenkin tarpeeksi nielemään meidät ja pienen aluksemme. Alinomaa täytyi meidän pidättää venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virta viskaisi meitä kareihin ja kallioihin. Tätä vaivalloista työtä kesti kaiken päivää, ja yön vietimme rannalla nuotiovalkean ääressä. Meillä ei kertaakaan ollut kattoa päämme päällä, vaan kahdeksan päivää vietimme taivasalla yhtämittaisen sateen ja kylmän ilman käsissä.

"Joen varrella on miltei pitkin koko sen latvapuolta korkeita, hirvittäviä tuntureita, jotka paikoittain pystysuorina kohoavat vedenpinnasta ja jatkuvat yhtä mittaa eteenpäin useita penikulmia. Me kiipesimme monasti henkemme kaupalla ylös näitä vuoria, toivoen saavamme vihdoinkin nähdä Inarinjärven. Mutta pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä näkyi, niin kauas kuin silmä kantoi, loppumattomia tuntureita. Siinä, missä syvempi laakso oli vuorten välissä, peitti laakson pohjaa usein sumu, näyttäen etäälle isolta järveltä. Silloin luulimme jo saapuvamme ikävöidylle Inarille, mutta opas riisti toiveemme, vakuuttaen meille ettemme Inaria näkisi, niin kauan kuin tuntureita näkyi.

"Muutamia peninkulmia eteläpuolella sitä paikkaa, missä Ivalojoki laskee Inarinjärveen, etääntyivät viimein nämä jylhät tunturit, jotka niin kauan olivat pakenevaa virtaa seuranneet ja sen ahdistaneet kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä alastomia tunturikukkuloita häämöittävän, mutta ympärillämme näimme ainoastaan ihania ruohoisia lakeuksia. Virta hiljensi juoksuaan ja muodosti pieniä saaria, joita tuuheat lehtipuut verhosivat. Pian tuli näkyviin heinäsuovia, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Soudimme voimaimme takaa päästäksemme pian ihmisasunnolle, ja tuskin uskoimme silmiämme, kun näimme synkässä Lapissa suomalaisten uudistalollisten hyvästi rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheriöitseviä niittyjä ja kauniita viljavainioita. Ei saata uskoa, kuinka hyvältä moinen näky tuntuu sellaisten matkojen jälkeen, joita olimme kulkeneet. Alinomainen katsominen pilvenkorkuisiin tuntureihin ja pauhaaviin koskiin vaikuttaa mieleen huumaavasti ja synnyttää äänettömän hämmästyksen. Mutta kun tuo jylhä, valtava luonto muuttuu kauniiksi ja rauhalliseksi, silloin elpyvät ihmisen sydämessä iloiset, virkeät tunteet. Ja kun hän ennen on ylistänyt Luojan kaikkivaltaa, ylistää hän nyt hänen koko luonnossa ilmenevää viisauttansa ja hyvyyttänsä."

Ivalojoki on sama joki, josta kolmekymmentä vuotta Castrénin matkustuksen jälkeen hiekasta löydettiin kultaa.

17. Inarinjärvi.

(Lapissa.)

Etäällä pohjoismailla hylätty järvi on, nimeä saaret vailla, ja ranta iloton. Hein'ajalla sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää; mut syyskuun yö sen aallot taas jälleen jäähdyttää.

Kuvastuu vuoret illoin sen kalvoon sinervään, ja lappalainen silloin käy kalaa pyytämään. Siell' uipi sorsa suruton, ja peuralaumat rannall' on, ja taajat sääskiparvet pimentää auringon.

Mies Lapin kerran tahtoi sen tulla tuntemaan, kuin syvä olla mahtoi tuo järvi Turjan maan. Köys katkes; laulu kuultihin; "Niin syvä oon kuin pitkäkin!" — Sen koommin mittaamatta on pohja Inarin.

18. Luppiovaara ja Aavasaksa.

(Pohjanmaalla.)

Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja putouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan. Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, Luppiovaara. Jo kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti kosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.

Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin Aavasaksan vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula, mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.

Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus, ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja paadet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset ja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti, juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.

19. Oulujoki.

(Pohjanmaalla.)

Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan jokien ja purojen leikkelemä, jotka juoksevat kaakosta päin luodetta kohti Pohjanlahteen. Pohjoisesta lukien ovat suurimmat näistä joista Tornionjoki, Kemijoki, Iijoki, Oulujoki, Siikajoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan epätasaisuuden tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen joista on Kemijoki; mutta Oulujoki on kulkuväylänä Pohjanmaalle tärkein.

Korkealla koillisessa virtaavat vuolaat vedet vuoriseuduilta alas, suistuvat Ämmäkoskeen Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulujärvessä, 123 metriä merenpintaa ylempänä. Siitä ne murtavat vuorten välitse tiensä luoteeseen päin ja hyökkäävät koski koskelta pauhaten alas Oulun edustalla olevaan merenlahteen. Se on kaunis ja valtava virta kukkuloiden, kallioiden ja hiekkaisien rantojen välissä. Talvi kietoo tämän jättiläisen jääkahleisiinsa koskien välisissä suvannoissa; mutta keväällä se juopi itsensä täyteläiseksi kaikista sulavista haukivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat ja puskevat virtaa vastaan; ne paiskautuvat nurinniskoin, murtuvat rikki kallioihin ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä ne vielä tekevät vastusta Merikoskessa, joka on Oulujoen viimeinen koski. Ne patoutuvat siinä korkeiksi seiniksi ja salpaavat veden juoksun, niin että vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille. Rannalla asuville tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tunniksi pysähtyy väkevä virta juoksussaan. Jylisten kuin ukkonen se murtaa valtavan jääseinän, vesi juoksee kaduilta pois, ja voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjasti paeten hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensimmäisenä rohkeni veneellä laskea Oulujoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja tukkilauttoja ikäänkuin tanssien hyppelevän virtaa alas. Perämies seisoo laskevan veneen perässä tyynenä, leveä mela kädessä. Koski tekee polven, vene syöksyy suoraan kalliota vastaan; vilahtaman verta liian varhain tai liian myöhään olisi varma kuolema edessä. Mutta juuri oikealla hetkellä kääntyy vene, kiitää nopeasti kuin nuoli vaarallisen paikan ohi ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna. Rannalta-katsojia tämä näky kauhistuttaa. Turhaa pelkoa. Heti näkyy taas kaitainen, ruskea veneenlaita eheänä kosken alla ja pitkittää huoletta matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa vahinkokin tulla, jos perämies on tottumaton ja luottaa toisten ja omaan onneensa. Vanhat, tottuneet koskimiehet eivät joudu vahinkoon. Ja palatessaan he sauvovat venettänsä ihmeteltävän voimakkaasti ja notkeasti koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalainen: se näyttää olevan lohien, harrien, siikojen, nahkiaisten ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja kalat erotellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Ne myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään sitten laajalti yltympäri Suomen ja ulkomaillekin.

20. Kallankari.

(Pohjanmaalla.)

Kaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja kareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat näistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä viitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla verkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään. Seuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa ylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla hopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä verkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla veneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja aallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria ei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää verkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa, jotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia monien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen rannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja kaiken saaliinsa.

Toisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot. Sellainen on Kallankarikin, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän edustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on rakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona. Ei ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota tuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä kallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi surkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit sieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen koirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.

Talvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on jää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen toisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden kestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman meren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät, pyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat jätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain huuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.

21. Isokyrö.

(Pohjanmaalla.)

Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt. Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön peltovainiot.

Metsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin peräytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä, vähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi. Maantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen, hyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä ainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan tasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet siihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään saviperään.

Tämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys ja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin lainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä heinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita, joita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa taistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan viljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän kulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion Vaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla niin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot, uutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, — toisille kauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja lohduttavaa armoaan.

Kenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä autioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat sodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän viljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret ovat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä tänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas ruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun. Kyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään ja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu tai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä hän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee tulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä entiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan vuodattaneet.

22. Satakunnan rannikko.

Raumanmereksi nimitetään sitä Pohjanlahden osaa, joka huuhtelee Satakunnan rannikkoa, ja meritautiset pelkäävät näitä kulkuvesiä. Yksitoikkoisen hiekkarannikon edustalla on paikkapaikoin vain pieniä saaria, ja se on alttiina kaikille tuulille, paitsi itäisille. Kartalla se näyttää sahanteräiseltä, sillä siitä ulkonee useita maankärkiä. Myrskyt sitä usein pieksevät, ja lännestä tulevat aallot vyöryvät pauhaten kallioita vastaan. Sentähden laivat pysyvät mielellään aavalla ulapalla, kunnes ne, jotka aikovat Poriin, ohjaavat Kokemäenjoen suuhun ja jäävät ankkuriin Reposaaren luo, kolmen peninkulman päähän kaupungista.

Kokemäenjoen kautta kulkevat monen sadan järven vedet luodetta kohti mereen. Se on väkevä virta, joka kuohuen syöksyy alas jyrkkää rinnettä myöten. Muutaman peninkulman päässä laskupaikastaan se laajenee, asettuu ja tulee purjehdittavaksi, kantaa lotjia, purjeveneitä ja höyrylaivoja, lennättää Reposaaren satamaan lankkuja ja täyttää kalastajan nuotan siioilla ja lohilla. Kokemäenjoen siika on ollut kuuluisa kautta koko maamme, ja sitä pyydystetään syksyisin nuotalla, kun se nousee virtaa ylös kutupaikoilleen. Kalastusaikana lasketaan yöt päivät aina vähän väliä nuotta apajalle, ja ainoastaan virran koskipaikkaa — valtaväylää — ei saa tukkia.

Hiekkakankaat ulottuvat kaksi tai kolme peninkulmaa rannikolta, mutta sitten muuttuu seutu vaihtelevammaksi; ylänköjä, järviä, tasankoja ja suomaita vuorotellen. Pohjoisessa virtaa Karvianjoki mereen, etelässä taas Pyhäjärvestä lähtevä Eurajoki. Monella Suomen järvellä on sama nimi — pyhä järvi — siitä syystä, että pakanat muinaisaikoina uhrasivat niiden rannoilla. Tässä läntisessä Pyhäjärvessä on luultu havaitun veden nousemista ja monen metrin syvyydessä järven nykyisen pinnan alla näkyy kirkkaalla ilmalla ihmisasuntojen jäännöksiä.

Eurajoesta, kuten monista muistakin joista ja järvistä, on ennen pyydetty helmiä. Tästä kertoo kuuluisa naiskirjailija Fredrika Bremer: "Noilla synnyinmaani rannoilla Kauttuan lepikkorantamilia [Kauttuan rautatehdas on rakennettu siihen paikkaan, missä Eurajoki lähtee Pyhäjärvestä.] kävin lapsena usein helmiä pyytämässä, kun kesän helteessä vesi oli laskeutunut. Vieläkin luulen tuntevani kirkasten, viileäin aaltojen huuhtelevan jalkojani. Vieläkin luulen näkeväni helmisimpukoita, joita koski oli paikoittain hiekkaan kasannut pienien viheriöiden saarien rannoille. Läjittäin toin näitä simpukoita rannalle, ja kun löysin niistä helmiä, voi mikä ilo! Usein ne olivat vajanaisia, puolinaisia ja vioittuneita, mutta väliin löysin oikein kauniita. Nyt menen jälleen etsimään helmiä, — mutta elämän virrasta."

23. Elämä Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen sijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren ulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan taitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden salmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka näiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on ainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton, ja se on Kreikan saaristo.

Kun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset ikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua. Kalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa kallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu tervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten. Kesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa. Höyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa ristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi on "Ahvenan manner", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin pelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö saa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä kalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin Maarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden välistä, jotka aalto on sileiksi hionut.

Meri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on kelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi, kun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja pieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin matkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli Turkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä, ja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä myöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein ankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä saattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä, kun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.

Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella. Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki, koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin. Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä talvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus tulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee ja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu myös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta iloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.

24. Maanvieremiä Uskelassa.

(Varsinais-Suomessa.)

Koko Etelä-Suomen rannikko on pitkien kapeiden merenlahtien uurtelema, joihin virtaa jokia ylempänä olevista järvistä. Mutta kaikki vedet eivät juokse maan pintaa pitkin: osa niistä valuu maan sisään ja liottaa alla olevat maakerrokset. Ja kun nämä vettyneet kerrokset ovat syvemmällä maassa, tiedetään harvoin niitä olevan olemassakaan. Ainoastaan kaivoa kaivaessa voi huomata, kuinka paljon vettä on maassa; maa on näet vettynyt kaivon vedenpinnan tasalle.

Osa Uskelan pitäjästä on löyhää savimaata, jonka läpi juoksee Halikon lahteen laskeva joki. Lahden suussa on Kemiön saari, jonka erottaa mantereesta kaksi salmea: Sandön ja Kemiön virrat. Joen rannoilla on alimmainen savikerros usein hyvin vettynyttä. Eräänä aamuna v. 1770 huomasi pappilan väki kummastuen ja kauhistuen, että pitkä, syvä juopa oli yöllä haljennut maahan aivan lähelle taloa, ja jos maa olisi haljennut muutamia askeleita pitemmälle, olisivat rakennukset kukistuneet. Tämä tapahtuma oli jo aikoja ollut unohduksissa, kun vuonna 1824 maa uudestaan halkesi ja pitäjän vanha puukirkko oli luhistumaisillaan kuiluun, niin että se oli hajoitettava. Eräänä toukokuun päivänä 1827 kuului kummallista jylinää, maa aukeni, ja Veitakkalan säterikartanoon kuuluva iso pelto vieri maan sisään. Maanvieremä ulottui 8 hehtaarin alalle, osa Perttelin silloiseen kappeliin menevää tietä sortui halkeamaan, ja ilma tuli täyteen pahanhajuisia höyryjä, joita lähti vettyneestä savesta. Joenrannalla oleva mylly kaatui peräseinälleen. Mylläri oli myllyssä eikä saanut mitään vahinkoa, mutta kun hän säikähdyksissään yritti rientää pois, ei hän löytänytkään ovea, sillä se oli ylhäällä hänen päänsä päällä.

Vuonna 1843 kesäkuun 1 päivänä kello 7 aamulla tukki uusi maanvieremä yhtäkkiä joen, niin että vesi vasta kello kolmen aikana iltapäivällä pääsi juoksemaan pois. Samalla vaipui iso osa hautausmaata ruumiineen päivineen maan sisään. Sittemmin on sattunut kaksi pienempää maanvieremää. Tämä seutu on hedelmällistä ja hyvin viljeltyä, ja kun ei ihmishenkiä ole mennyt hukkaan, niin on pian taas unohdettu se omaisuuden vahinko, jonka maanvieremä oli saanut aikaan. Paljon enemmän tekee vahinkoa se vesi, joka vetyttää maan ja siten synnyttää sumuja ja hallaa.

25. Kuusiston linnan rauniot.

(Varsinais-Suomessa.)

Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat. Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on Kuusiston linna.

Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta, rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas, kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu, enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan. Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita, joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.

Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan, Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto, ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.

Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran, niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta pikkulintu lauloi muurin kolossa:

Paljon pannaan loistohon,
Vaan vähässä siunaus on.

26. Hankoniemen majakka.

(Uudellamaalla.)

Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12 penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle vaarallisia luotoja, nimeltä Bogskär. Siellä vihittiin toimeensa 30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26 metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo 20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.] Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka nimenä on

Hankoniemen silmä.

Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen säteitäs yössä myrskyisessä heität? Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen, ja joskus loistos kokonaan sa peität. Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin ja lohduttelet harhaan eksyneitä?

En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan, majakka Hankoniemen rannikolla; ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan ja vaarat väijyy salakallioilla. Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee, ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee; "Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."

Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan, mut vahvoja se muurejan' ei voita: kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan ja vartioitsen poloisia noita. Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen ja valvo, lemmi, lohdutella koita!

27. Pyynikki, Nokiankoski ja Kyröskoski.

(Satakunnassa.)

Pyynikki on korkea, jyrkkä ja kaunis harju lähellä Tampereen tehdaskaupunkia. Sieltä on mitä ihanin näköala kukkuloiden, järvien ja laaksojen yli. Pohjoispuolella aukeaa Näsijärven laaja, kirkas ulappa, joka muutamin paikoin kuuluu olevan kuudettakymmentä metriä syvä, ja etelässä hiiviskelevät Pyhäjärven ihanat selät korkeiden rantamien välissä. Näiden molempien järvien välillä, Näsijärvestä Pyhäjärveen virraten, kohisee leveä ja valtava Tammerkoski, josta kaupunki on saanut nimensä.

Tämä uuttera kaupunki levittää kosken partaalle suuria tehtaitaan ja kauniita puistojaan. Kesällä siellä joka päivä näkee höyryalusten savuja järvellä ja kuulee kesät talvet alati liikkuvien vesien pauhinaa. Välistä nähtiin ennenaikaan — jolloin kosken vettä ei vielä käytetty, tehtaiden tarpeiksi siinä määrin kuin tätä nykyä — englantilainen kosken yli vievällä sillalla, kärsivällisesti odottelemassa onkivapa kädessään. Hän ei ollut matkustanut kahtasataa peninkulmaa onkiakseen tässä särkiä ja ahvenia, hän onki lohia, ja saatuaan lohen onkeensa hän saattoi sitten seisoskella siinä päivä- ja viikkokaudet kärsivällisesti odotellen uutta onnekasta saalistaan.

Kaikki tämä ei häiritse Pyynikin harjua. Siellä on yksinäistä ja rauhallista; pauhaava koski, jyskyvät tehtaat eivät äänellään voita synkässä petäjikössä humisevaa tuulen tohinaa. Muutamia sieviä asuntoja on rakennettu harjun rinteelle. Ennen kansa tiesi useita satuja Pyynikistä. Luultiin siellä olevan haltian eli vuorenpeikon, joka oli siellä asunut monta tuhatta vuotta ja jota nimitettiin Pyynikin-ukoksi. Kun oli kuutamo ja sumua vuoren liepeillä, luulivat ihmiset usein näkevänsä Pyynikin-ukon seisovan siellä ylhäällä ja katselevan kaupunkia, ikäänkuin kummastellen, mitä ihmiset siellä puuhasivat. Se, mikä siellä kuutamossa näkyi, oli kenties vain käyrä petäjä tai omituinen kivi. Mutta sitä ei kansa uskonut: se uskoi Pyynikin-ukon siellä olevan.

Pitkä jakso ihania järviä laskee pohjoisesta käsin suureen, syvään Näsijärveen ja siitä Tammerkosken kautta Pyhäjärveen. Tähän virtaa idästä taas toinen pitkä jakso järviä, ja kaikki nämä vedet kulkevat sitten järvien kautta länteen päin, kunnes laskevat Kokemäenjoen kautta Pohjanlahteen. Pyhäjärvestä Kuloveteen virtaa uljaana ja vaahtoavana Nokiankoski eli Emäkoski. Luonto on siellä valtava ja synkkä; kallioiset äkkijyrkät rannat ovat tummien riippakuusien peitossa. Rantojen välitse syöksyvät vedet alas syvänteeseen, jota ei näe kosken törmiltä, mutta josta kuuluu jylinä kaukaisen ukkosen kaltaisena. Tyynet, rauhaiset järvet ovat kokonaan luonteensa muuttaneet, syöksyessään Emäkoskesta alas. Kiirehtiviä, vaahtopäisiä aaltoja vyöryy alituisesti toinen toisensa päällitse, ja matkustaja pysähtyy ihmettelemään, että nuo äsken niin hiljaisina päilyneet järvet ovat saattaneet joutua näin vihaiseen vimmaan. Mutta tämänkin uljaan kosken täytyy ihmistä palvella, sillä sen partaalla on suuri tehdas, joka hioo puuta, minkä vanukkeesta sitten tehdään paperia, ja onpa siellä paperitehdaskin.

Toisessa Satakunnan osassa, muutamia peninkulmia Nokiasta, Hämeenkyrön pitäjässä on Kyröskoski, jonka kautta Ikaalisten järvet rynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. Vuoret ovat korkeammat, putous jyrkempi ja uoma kaitaisempi kuin Emäkoskessa. Ylt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja metsäisiä kukkuloita. Kyröskoski pauhaa puolen peninkulman päässä valtatiestä. Monen matkustajan mielestä kannattaa sinne maantieltä poiketa, varsinkin keväällä, järvien tulviessa. Silloin luulisi noiden kuohuvien pyörteiden joka silmänräpäyksessä pyyhkäisevän pois tehtaan ja myllyt, jotka ovat uskaltaneet asettua putouksen partaalle ja näyttävät ikäänkuin sen päällä riippuvan. Mutta myllyt ja tehdas pysyvät paikoillaan, ihminen pakottaa kovan putouksen palvelijakseen; sen täytyy jauhaa vilja jauhoksi ja kuusi puuvanukkeeksi, josta sitten vuorostaan tehdään paperia. Joskus näet jonkin huimapäisen pojan kallion reunalta kumartuvan koskeen ja juovan putouksesta. Hän tuntee Kyröskosken pyörteet. Se ei peloita, mitä joka päivä näkee.

Joskus tapahtuu se kumma, että Kyröskoski talven alussa kuivuu niin tyynni, että kaikki myllyt seisahtuvat ja että saattaa kuivin jaloin kulkea kosken kivisen pohjan poikki. Silloin on löydetty koskeen pudonneita kirveitä ja muita kaluja. Ensin ei voitu selittää, miksikä vesi herkesi virtaamasta. Mutta sitten havaittiin, että kova pohjatuuli oli repinyt auki järven jään ja kasannut sen roukkioihin ahtaaseen ja matalaan lahteen kosken niskalle. Tästä veden juoksu muutamaksi päiväksi tyrehtyy ja koski kuivuu.

Kyröskoskesta tarina kertoo, että muinaisina sota-aikoina siihen oli hukkunut monta ihmistä. Viholliset hyökkäsivät maahan, ja erään nuoren talonpojan täytyi silloin ohjata heidän venettään niskanpuoleisen järven yli. Mutta tultuansa likelle putousta hän ohjasi veneen väkevään virtapaikkaan ja hyppäsi itse rantakalliolle. Virta sai veneen valtaansa ja suisti sen ihmisineen päivineen kuohuvaan putoukseen.

28. Paikkarin torppa.

(Uudellamaalla.)

Eteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin viljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita aivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia — Hanko, Tammisaari, Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina — sijaitsee siellä jokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa laaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta niiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin paikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden keskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi peittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan vuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.

Pohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin puolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka kukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on Karjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja. Tuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä sirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole koskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena hyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai vähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät jalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää täällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.

Tästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta pohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien petäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten halmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä harvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko tulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin. Neljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven välissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa Paikkarin torpan matala katto.

Katsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa kirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa. Siinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos, muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen järvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme pientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki vanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä pitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut merkilliseksi.

Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina muistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä suomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä, isänmaanystävä, kansanystävä Elias Lönnrot ensimmäisen kerran näki päivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa. Mutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa, jota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki tämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu on yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot rakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka ihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä pellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta ylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä järviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista tunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa yksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä tuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä yksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.

29. Suomen erämaita.

(Hämeessä.)

"Saarijärven pitäjä on täynnä luonnonkauneuksia, ja se on siihen etuun nähden useimpien sisämaan seutujen kaltainen. Ei mikään voi valtavammin vaikuttaa matkustajan mieleen kuin noiden äärettömien sydänmaan metsien syvyys. Niissä vaellat ikäänkuin meren pohjalla, muuttumattomassa, yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, ja kuulet vain korkealla pääsi päällä tuulen humisevan kuusien tahi pilvenkorkuisten honkain latvoissa. Silloin tällöin tapaat, ikäänkuin käytävänä manan majoille, metsälammen, jonka jyrkkärantaiseen ja puiden reunustamaan uomaan ei tuulenhenkäys milloinkaan ole eksynyt ja jonka pintaa ei milloinkaan ole väreilyttänyt muu kuin kutevan ahvenparven karkelo tai yksinään kalastelevan kuikan viri. Taivas kaareutuu syvällä jalkojesi alla tyynempänä, kuin miltä se tuolla ylhäällä näyttää, ja luulet olevasi ikäänkuin iankaikkisuuden ovella henkien keskellä, joiden haamuja silmäsi etsii ja joiden kuiskeita korvasi joka hetki odottaa kuulevansa.

"Toisaalta kuulet metsäpuron lirinän. Astut sinne päin, luulet olevasi aivan lähellä etkä kuitenkaan näe muuta kuin kanervaisen hietakankaan ja sen kamarasta tiheässä kasvavain honkain rungot, kunnes kepinheittämän päässä vastaisella rannalla koivujen latvat tulevat näkyviin. Vasta silloin, kun olet tullut kankaan reunaan, näet lehvien välistä vilahduksen kimmeltävää lainetta. Jos laskeutumisesi tueksi tartut oikealla kädellä koivun tyveen, saatat vasemmalla jo nojautua toisen koivun ylimmäisiin oksiin. Puron rannalle päästyäsi näet pääsi päällä vain muutamia syliä leveän kaistaleen taivasta, ja molemmin puolin on läpinäkymätön kudos lehviä ja runkoja.

"Kun pitkät matkat taivallettuasi kankaan yksitoikkoisten puiden keskellä vihdoin saavut sen reunaan, avautuu siinä kuin taikavoiman kautta eteesi mitä vaihtelevin ja laajin näköala: järvi järven vieressä, lehtoisine saarineen ja niemineen, virtoja, tasankoja ja kukkuloita. Ihmeteltäviä ovat, valon ja pimeän lukemattomat vaihtelut, jotka yhtä haavaa sattuvat silmään, alkaen vesiperäisen laakson melkein mustista kuusista ja päättyen petäjämetsään vähän ylempänä ja koivuihin, jotka seppeleen tavoin ympäröivät ylimpänä kohoavan vuoren juurta ja rinnettä. Vieläkin kauniimmaksi käy kaikki tämä, kun pilvien taittamat auringon säteet, kesäisenä päivänä alinomaa vaihdellen, sen yli väreilevät…"

Runeberg.

30. Päijänteen vesistö.

(Hämeessä.)

Kaksi nuorta uudistalolaista, Maunu ja Vilho, asuvat lähellä toisiaan yksinäisessä metsäseudussa Pihtiputaan pitäjässä Pohjanmaan rajalla. Eräänä iltana he joutuvat kiistaan siitä, kuinka kauas heidän kotirannastaan saattaa veneellä kulkea, ja viimein he lyövät vetoa tuppivyöstä. Maunu ottaa viedäkseen veneensä aina Suomenlahteen asti.

Maunu panee eväikseen leipää, voita, suolaisia muikkuja, varustaa keveän veneensä purjeella ja lähtee matkaan laituriltaan vuoriseudussa olevan Muurasjärven rannasta. Hän purjehtii pienempään Alvejärveen ja siitä kolmen peninkulman pituiseen järveen, jonka nimi on Kolima. Toisena päivänä hän näkee Viitasaaren kirkon, laskee Kymin koskista jokea ja tulee kauniiseen, 110 kilometriä pitkään, 30 metriä syvään Keiteleeseen. Siihen hän näkee lännestä virtaavan suuria vesiä, mutta hän laskee etelään päin ja tulee kolmantena päivänä Kuhnamon järveen. Siitähän purjehtii pitkää, virtavaa, jyrkkä- ja korkearantaista jokea myöten; hänellä on ankara työ, ja hänen täytyy välistä rannalta köyden avulla laskea veneensä koskista alas. Väsyneenä hän levähtää neljäntenä päivänä Laukaan kirkolla ja lisää siinä eväitään.

Viidentenä päivänä Maunu viilettää hyvillä mielin yhä etelään päin ja alinomaa myötävirtaa. Hän laskee useita koskia ja näkee isoja järviä sekä vihdoin ihmeekseen kaupungin, nimeltä Jyväskylä, Jyväsjärven rannalla. Mutta hänellä ei ole aikaa viipyä; hän luulee nyt jo olevansa likellä merta. Kuudentena päivänä hän näkeekin niin suuren selän, ettei voi maata erottaa suoraan etelässä. Maunu maistelee vettä ja huomaa sen, suureksi kummakseen, suolattomaksi. Hän ei ole merellä, vaan Päijänteen vesillä.

Maunu menee maihin Korpilahden kirkon luona ja saa siinä tietää Päijänteen olevan 120 kilometriä pitkän sekä paikoittain 30 kilometriä leveän; mutta monet sen selistä ovat kapeita. Ja Päijänteeseen tulee suuria vesiä myöskin idästä ja etelästä käsin. Mutta koska sen laskupaikka on kaakkoisessa kolkassa, purjehtii Maunu sinne ja tulee yhdeksäntenä päivänä Kalkkisten virtaa myöten Ruotsalaiseen. Vähän matkan päässä siitä hän näkee Heinolan kaupungin. Hän laskee Jyrängön virtaa alas ja niin eteenpäin Konnevesi-nimiseen järveen. Vesireitti alkaa nyt muuttua yhtämittaiseksi virraksi. Ennenkuin hän tietääkään, on hän jo Kymijoessa ja soljuu pitkässä kaarteessa Iitin kirkon sivuitse. Sitten jatkaa Kymijoki kulkuaan, milloin suvantoina, milloin väkevinä koskina. Vaivalla ja vaarankaupalla lasketaan vene Mankalan uljaista koskista alas ja vedetään maitse Anjalan kosken ohi. Maunu likenee rannikkoa ja näkee Kymijoen jakaantuvan kolmeen laskuhaaraan, jotka nekin haarautuvat useihin pienempiin. Jos Maunu olisi valinnut itäisimmän joenhaaran, olisi hän tullut Kotkan kaupunkiin, mutta hän valitsee läntisimmän ja lähestyy Loviisan kaupunkia. Siellä hän tapaa vihdoin, 14 päivän vaivalloisen matkan jälkeen, ikävöimänsä meren, Suomenlahden.

Nyt Maunu voi laskea kulkemansa matkan. Muurasjärvestä Päijänteeseen hän on matkustanut 165 kilometriä, Päijännettä pitkin 120 kilometriä, siitä Kymijokea myöten mereen 155 kilometriä eli yhteensä 440 kilometriä venematkaa. Muurasjärvi on alhaisimman laskun mukaan 106 metriä merta ylempänä. Tätä korkeata rinnettä myöten on Maunun vene kulkenut virran mukana. Päijänteellä hän oli vielä 78 metriä merenpintaa ylempänä, mutta sitten jyrkkeni rinne, ja loppuosa matkaa oli vaivalloisin. Suuresti kummastellen veden haaraantumista ja yhteyttä tässä laajassa maassa Maunu palasi höyryaluksella Kokkolaan ja sieltä maanteitse takaisin Pihtiputaalle. Vilho tuskin uskoi silmiään nähdessään naapurinsa palaavan Pohjanlahden kautta. Hän oli vedon menettänyt, ja Maunu voitti tuon komean vyön kiiltävine messinkikoristuksineen.

31. Saimaa.

(Savossa.)

Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään. Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari tai Oulujärvi. Saimaaksi sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on kauniimpaa.

Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita sellaisia sinijärviä — niitähän on lukemattoman paljon — se ei saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa, — vaikka Jumala antaa kaiken elollisen vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, — jää kuitenkin aina hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien latvoilla…

32. Punkaharju.

(Savossa.)

Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monin paikoin jyrkkämäkisiä harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on vesiä. Silloin matkustajan usein täytyy lauttauspaikoilla astua rattailta maahan. Kun Parikkalan pitäjästä maanteitse matkustetaan pohjoiseen päin Kerimäelle, Sääminkiin ja Savonlinnaan, on neljä lauttauspaikkaa kuljettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiemurtelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, lähes puolen peninkulman pituisen saaren toisesta päästä toiseen. Pitkin pituuttaan on harju niin kaita, että maantie anastaa sen aaltomaisen harjan koko leveyden, ja niin jyrkkä, että syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnolliseksi aitaukseksi olisi rinteille kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä harjanteelta, noiden koivujen ja petäjien huojuvien latvojen päällitse, aukeaa lähellä ja kaukana mitä ihanin ja vaihtelevaisin näköala joka taholle selkien, salmien ja saarien yli. Oikealla puolen on ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla puolen yhdistynyt jakso pienempiä selkiä, jotka ovat vieläkin avarampaa Pihlajavettä. Kaikki nämä vedet luetaan Saimaan järvien joukkoon ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Niiden keskellä ui Punkaharju kuin suunnattoman suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillä poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta. Ja pojat jäljittelevät emoansa: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisen mutkaisiksi, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja puikkelehtivat mitä somimman muotoisina. Niiden siimeksien välitse punoutuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän uusia, avaroita ja hymyileviä näköaloja, ollen ymmällä siitä, eikö viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä ihanampi.

Hyvä ajatus oli johtaa maantie tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat niillä tienoilla kulkemaan. Tämä harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen omaisuutta, ja talonpojat polttivat tavan takaa kaskea sen rinteillä, niin että nämä osaksi paljastuivat. V. 1844 harju lohkaistiin kruununpuistoksi, kiellettiin sakon uhalla kaikki vahingonteko, ja kaksi kaunista asuntoa rakennettiin vartijoille, toinen saaren etelä-, toinen pohjoispäähän. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä ajasta alkain on Punkaharju tullut laajalti kuuluisaksi. Pieniä huvimajoja on rakennettu muutamille kauniimmille näköalapaikoille, ja siellä kulkee pitkin kesää ihastuneita retkeilijöitä.

Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamista se on verraton silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta, aamuruskossa. Toiset pitävät sitä ihanimpana silloin, kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on synkässä varjossa. Varmaa vain on, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesäyö tai auringonpaiste, maassamme ei ole kauniimpaa huvipuistoa. Ja tämä sanoo Punkaharjusta paljon. Se tietää rikkaana olemista kaikkein rikkainten joukossa; se täyttää mielemme kiitollisuudella ja ihailulla.

33. Imatra.

(Savossa.)

Herran ääni liikkuu vetten päällä.

Ps. 29: 3.

Vuoksen alkulasku Saimaasta on enemmän leveän lahden kuin virran näköinen. Tuskin huomaat, milloin vuolle alkaa saarien välissä järvessä, joka sillä kohdalla on 80 metriä leveä ja 13 metriä syvä. Kalliosaaren luona, joka on yksi noita saaria, virta kiihtyy. Niskasaaren kohdalla se kapenee ja käy jo niin vinhana, että pitkiä, kimaltelevia vöitä näkyy vedenpinnalla. Sitten virta tekee polven; vyöt vedenpinnalla muuttuvat notkoselkäisiksi aalloiksi. Alempana virta tulee toista vertaa leveämmäksi, kuohu kovemmaksi, pinta paikkapaikoin vaahtoisemmaksi. Pian se taas kapenee ja syöksyy lumivalkeissa vaahtopäissä alas ensimmäisestä suuresta koskesta, Tainionkoskesta, jota sanotaan myöskin "pikku Imatraksi". Tässä on suurenmoisia tehtaita, joita kosken vesi käyttää. Tainionkosken alapuolella virta hiukan hiljenee, mutta on vielä sangen väkevä, niin että lauttaveneen täytyy kulkea viistoon sen poikitse. Linnankoskelle kuuluu jo Imatran valtava pauhina.

Suomalainen sananlasku sanoo: "kolme on koskea kovoa, kolme synkkeä saloa, kolme vuorta korkeata: ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran". Virta, joka putouksen niskassa on 200, jopa paikoittain 400:kin metriä leveä, puristuu tässä kallionhalkeamaan, joka ei ole 30 metriä leveämpi, ja syöksyy alas 10 metrin korkeudesta 350 metrin pituista uomaa myöten. Niin suuressa virrassa kuin Vuoksi, joka jokaisessa sekunnissa nielee 500,000 litraa vettä, on tämä putous hirvittävä. Vesi on jok'ainoassa kohdassa värinsä kadottanut, se ei enää koskena juokse, se ikäänkuin vilahtaa ohitse pelottavalla vauhdilla. Keskellä uomaa se tapaa pohjassa kallioita ja ryöpsähtää niistä ylös valkeina pylväinä, mutta ennenkuin toinen pylväs ennättää kohota, paiskaa sen jo toinen kumoon. Vesi hyökkää korkealle kallion seinää vastaan ja särkyy vaahdoksi; toinen kuohuaalto loiskauttaa toisen pois tieltään. Siinä on vaahtoa, pauhua ja huimaavaa vauhtia. Vihman kaltainen utu lepää yöt päivät putouksen kohdalla, ja kun aurinko on matalalla, välkkyy utu vesikaaren värisenä.

Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolta peninkulmaa kauemmas ja putouksen vieressä on toisen vaikea kuulla toisen puhetta. Helposti voit kiven heittää rannalta toiselle, mutta kovintakaan huutoa et voi kuulla kosken ylitse. Kalliot tärisevät jalkojesi alla, ja kun, hetken aikaa koskeen katsottuasi, nostat silmäsi, niin näyttävät kalliot ja metsät hyppelevän sivuitsesi. Vaikutus on niin voimakas, että heikkohermoisia ihmisiä rupeaa huimaamaan ja he saavat kummallisen halun syöksyä tuohon vaahtoavaan syvyyteen.

Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen kulkutaito loppuu. Kosken päälle se ei pääse, mutta niin kyllä käy, että se vastoin tahtoansa tempautuu putoukseen. Välistä nähdään hirsiä tulevan alas ja lastujen tavoin katoavan kuohuun, tullakseen alas ja kosken alla näkyviin. Silloin nähdään niissä monta jälkeä kolauksista, joita ovat saaneet hurjassa vauhdissa törmätessään pohjakallioihin. Ei mikään jättiläinen voisi pitää puoliaan Imatran hyökyä vastaan.

Tätä suurta putousta on katseltava kummaltakin rannalta. Läntisellä rannalla, joka on korkeampi ja tuuheaa koivikkoa kasvava, sijaitsee muhkea ravintola, josta näkee kuohuvan kosken. Itäinen ranta on enimmäkseen kalliota, jonka lomissa kasvaa mäntymetsää, katajapensaita ja kanervaa. Kallioissa on lukuisasti hiidenkirnuja, joita veden pyörittämät kivet muinoin ovat niihin kovertaneet. Tällaisia hiidenkirnuja tavataan 8 metriä ylempänä nykyistä koskea, mikä osoittaa, että Imatran vedet kerran ovat vyöryneet sen maan yli, joka nykyään on itäisenä rantana. Senjälkeen on virta uurtanut itselleen uuden väylän ja puristunut kallioseinäin väliin.

Imatran lähistössä tavataan omituisia kiviä, jotka näyttävät veden sorvaamilta. Ne ovat kuitenkin kalkintapaisen aineen pahkuroita, jota ainetta on saveen muodostunut. Matkustaja ihmettelee niiden kummallisia muotoja ja vie niitä mielellään mukanansa Imatran muistona.

Maailmassa on suurempiakin vesiputouksia kuin Imatra, mutta harvoja, joissa on suurempi vesimäärä ja niin kaunis ympäristö. Siksi sinne tulvaa tuhansittain matkustajia sekä omasta maasta että ulkomailta katselemaan putousta. Sen yli on nykyisin rakennettu kapea rautasilta, ja kun illat pimenevät, valaistaan näitä kuohuvia pyörteitä sähkövalolla. Kaunein on Imatra kuitenkin kuutamossa tai silloin, kun se hohtaa välkkyvän valkoisena kesäisessä auringonpaisteessa.

34. Luonnonmullistus.

(Karjalassa.)

Moni luulee, että tämä maa on sellainen kuin aina ennenkin, ja että se aina pysyy sellaisena kuin se nykyään on. Mutta vieläkin näyttää Jumala meille toisinaan, kuinka maanpinta muuttuu luonnonvoimien vaikutuksesta.

Kun Vuoksi on syössyt Imatrasta alas, murtaa se murtamistaan uraa itselleen monien koskien ja ryöpeäin putousten kautta. Se tekee nyt polven itäänpäin, mutta laajenee alajuoksussaan moneksi, kapeaksi ja leveäksi järveksi, joita lyhyet vuolteet yhdistävät. Muuan näistä järvistä, joka on noin 9 tai 10 penikulman päässä Vuoksen niskasta, on nimeltään Suvanto, ja se oli muutamia vuosikymmeniä takaperin lähes 4 penikulmaa pitkä sekä sangen syvä. Suvanto läski siihen aikaan Vuokseen erään kannaksen poikki, jota sanotaan Kiviniemeksi. Mutta itäänpäin ulottui Suvanto aivan lähelle Laatokan rantaa ja tästä suuresta järvestä sen erotti ainoastaan 300 metrin pituinen ja 12 metrin levyinen hiekkaharju Taipaleen kylän kohdalla.

Suvannon laskuväylä Kiviniemen poikki oli matala, ja kävi niin, että sen vesi nousi keväisin hyvin korkealle ja vahingoitti talollisten niittyjä. Nämä olivat usein aikoneet kaivaa Taipaleen harjun puhki ja siten laskea Suvantoa.

V. 1818 keväällä oli Suvannon vesi niin korkealla, että se nousi melkein harjun tasalle, ja toisella puolella harjua oli Laatokan vesi 12 metriä alempana. Nyt luulivat talonpojat olevan hyvän tilaisuuden hiukan laskea Suvannon liikaa vettä ja saada niittynsä kuiviksi. Taipaleen kylän miehet tarttuivat lapioihinsa, eikä aikaakaan, niin olivat jo kaivaneet harjun poikki pienen uran. Suvannon vesi alkoi juosta uraa myöten Laatokkaan. Talonpojista tämä oli hyödyllistä ja hauskaa, he olivat mielissään tuosta pienestä virranjuovasta ja läksivät tyytyväisinä kotiinsa. Tämä tapahtui Yrjönpäivän edellisenä iltana.

Mutta pian vesi alkoi uurtaa yhä leveämpää uraa löyhään hiekkaan. Mitä isommaksi ura leveni, sitä enemmän virtasi siihen vettä, jonka vauhtia lisäsi Laatokkaan viettävä jyrkkä rinne. Muutaman tunnin kuluttua oli siinä kohiseva koski, joka hetki hetkeltä kasvoi ja vei mukanaan hietaharjuja kappaleen toisensa jälkeen. Talonpojat kuulivat kohinan kylään ja ihmettelivät, mitä se mahtoi olla. Pian he huomasivat vaaran ja mielivät nyt tukkia kosken, mutta se oli liian myöhäistä. Siihen tuli kauhistava vedenputous. Suvannon tyynellä pinnalla muuttui pian vähäinen vuolteen alku kuohuvaksi virraksi, joka hurjassa vauhdissaan tempasi mukanaan satavuotisia honkia, kiviä, savea ja monta rakennusta. Ei tullut sinä yönä uni asukkaiden silmiin.

Muuan talonpoika nousi tupansa katolle ja ennätti tuskin sieltä alas, kun virta vei tuvan mukanaan, ja ainoastaan kukon ääni kuultiin sen pirstaleilla kaukaa Laatokalta. Toinen talonpoika Suvannon yläpuolella ei tiennyt mitään koko tapahtumasta, kun hän aamulla meni järven rannalle peltoansa aitaamaan. Hän aikoi suurukseksi saada aidan valmiiksi, mutta vaikka hän kuinka kiirehti, ei hän päässyt koskaan rantaan, sillä ranta pakeni hänen edessään yhä kauemmas. Suvanto tyhjentyi yhdessä ainoassa vuorokaudessa, niin että ainoastaan syvin syvänne jäi jäljelle. Kaikki muu oli muuttunut joeksi, joka vähitellen tuli lähes peninkulmaa pitkäksi ja 22 metriä leveäksi entisen järven pohjalla. Suvannon entinen lasku Kiviniemen kohdalla kuivui, paljon kaloja jäi kuoppiin ja saatiin käsin kiinni. Multaiset rannat muuttuivat hedelmällisiksi niityiksi. Asuinhuoneita rakennettiin siihen, missä ennen oli ollut kahta syltä syvä vesi. Suvannon entisestä pohjasta löydettin paljon ennen kadonneita kaluja ja myöskin puunkantoja, josta saattoi päättää, että järvi kerran ennenkin oli ollut kuivana.

Kun Suvanto niin paljon laski, oli syvin osa siitä, mikä vielä on jäljellä, 6 metriä alempana kuin Vuoksen pinta toisella puolella Kiviniemen kannasta. Vuoksen liika vesi teki ympärillä olevat seudut vesiperäisiksi, ja senvuoksi päätettiin taas johdattaa pois osa vettä Suvannon kautta. Sitä varten oli vain tarvis puhkaista Kiviniemen kannas, joka on 222 metrin levyinen. Ja tämä tehtiin v. 1857 suuremmalla viisaudella ja varovaisuudella kuin Taipaleen miesten työ. Ensin otettiin pois kannaksen ylimmäinen maakerros. Sitten kaivettiin useita pieniä uria Vuoksesta vähäiseen kannaksella olevaan Kotilammen järveen. Näitä uria annettiin veden vähitellen syventää, ja syyskuun 17 päivänä puolenpäivän aikana poistettiin sulut. Kolmetuhatta katsojaa seisoi uteliaana rannalla, mutta he pettyivät odotuksessaan, sillä vesi virtasi hiljalleen uria myöten. Vasta yöllä tuli putous kovemmaksi, nyt se vei suuria maakappaleita muassaan, ja toisena aamuna nähtiin suuren Vuoksen vesien virtaavan Suvannon kautta, sen sijaan että vedet ennen olivat Vuoksen kautta virranneet. Nyt koko Suvanto yhdessä Taipaleen virran kanssa muuttui uudeksi Vuoksen laskuväyläksi, ja virran kaksi entistä laskuhaaraa pieneni paljon. Näin ovat ihmiskädet osoittaneet tien luonnonvoimille ja kokonaan muuttaneet sen seudun entisen muodon.

35. Laatokka.

(Karjalassa.)

Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä, sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta, joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille alttiita.

Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen järveen, ja suurin niistä on Vuoksi. Nämä vedet virtaavat sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän Nevajoen kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4 vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta perätysten.

Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta, mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko, varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on kare, korkean maininki. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan hylje eli norppa, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.

Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa. Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit pitkää lahtea myöten Valamon luostariin. Siellä asuu toista sataa venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen, juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä suuruutta.

36. Suomen ilmasto.

Etelämaalaiset ovat sanoneet, että Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmea kuukautta kunnollista kesää. Joskus sattuu sellaisia kylmiä vuosia, jolloin tämä pilapuhe toteutuu, mutta tavallisina vuosina on meillä melkein yhtä lämmin kuin meren rantamilla Keski-Europassa. Toiset vuodet ovat leutoja, ja saattaa laskea, että Suomessa tavallisina vuosina on viisi tai kuusi kuukautta talvea.

Suuri eroavaisuus on kuitenkin maan eteläisten ja pohjoisten osien samoin kuin rannikkoseutujen ja sisämaan välillä. Niinpä on maa lumen peittämä lounaisella rannikkoseudulla noin neljä kuukautta, mutta Kajaanin itä- ja pohjoispuolella yli kuusi kuukautta ja Enontekiäisten ja Sodankylän Lapissa noin seitsemän kuukautta.

Joulukuussa on Tornion tienoilta eteläänpäin usein epävakainen alkutalvi. Tammi- ja helmikuussa on vahva sydäntalvi. Vain rantaseuduilla saattavat maat paljastua suojailmoilla. Pakkaset saavuttavat suurimman ankaruutensa ja joskus jäätyy elohopea, mikä saattaa sattua myöskin joulukuussa ja Lapissa vielä maaliskuussa. Meren jäät vahvistuvat yhä ja niillä vahvoilla jäänmurtajilla, jotka avustavat höyrylaivoja satamista merelle, on silloin kova työ, sillä joskus on Itämeren koko pohjoispuoli jään peitossa. Maaliskuun alkupuolikin on vielä täyttä talvea, mutta sen lopulla alkavat lumet huveta ja meren jäät sulaa, huhtikuussa ilma on epävakainen, väliin sataa lunta, väliin vettä, mutta maa paljastuu, puiden silmikot paisuvat, ja ruoho alkaa orastaa.

Nyt alkaa kevät. Lounaisrannikolla on maa lumesta vapaa toukokuun alussa, mutta vasta toukokuun lopulla kinokset sulavat Inarissa. Pari viikkoa lumien kadottua pelloilta luovat joet ja järvet peitteensä. Kuitenkaan eivät sellaiset vuodet ole harvinaisia, jolloin kevät myöhästyy kuukauden tai enemmänkin. Kesäkuun alussa niityt viheriöitsevät ja lehtipuut pukeutuvat ihanaan heleänvihreään lehtipukuun. Mutta useana vuotena tulee jäänlähdön ja lehdenpuhkeamisen jälkeen toukokuussa kylmempi sää, n.s. takatalvi, joka toisinaan tulee kesäkuussakin ja saattaa kestää viikon verran tai kauemminkin.

Juhannuksen aikana on aurinko korkeimmillaan taivaalla ja yöt ovat valoisimmat. Silloin on kesä hempeimmillään, mutta suurin lämpö vasta heinäkuussa. Keskellä päivää nousee ilman lämpö varjossa 30, jopa 35 asteeseen. Silloin kaikki rientää elämään, kasvamaan ja kypsymään pitkällisessä, melkein keskeytymättömässä päivänvalossa.

Elokuu alkaa melkein yhtä lämpimänä, mutta jäähtyy vähitellen öiden yhä pidetessä ja on tavallisesti epävakaa. Silloin sataa enimmin ja ukkonen kuuluu usein. Kun käy pohjatuuli, joka illalla tyyntyy, alenee ilman lämpö nopeasti, ja aamulla, useimmin vähän ennen auringon nousua, on halla. Syyskuu on vielä vihanta ja joskus lämmin, mutta silloin alkaa syksy pimeine öineen, sateineen ja myrskyineen. Ilma käy viileämmäksi, hallaöitä on tiheämmässä ja lehdet kellastuvat. Lokakuussa on lehtimetsä kirjavassa väriloistossa, marraskuussa kasvikunta vaipuu talvitainnoksiin ja suuressa osassa Suomea maa menee routaan ja peittyy lumeen ja vesistöt jäätyvät.

Koska Suomi ulottuu pitkälle pohjoiseen ja etelään päin, on ilmanala eri osissa maatamme hyvin erilainen. Jos lasketaan keskimäärä kaikkien vuodenaikojen lämmöstä ja kylmyydestä, niin havaitaan, että vuoden keskilämpö on Enontekiäisten Lapissa alin eli 2 astetta jäätymäkohdan alapuolella, Oulun, Kajaanin ja Pielisjärven välisillä seuduilla 1 aste jäätymäkohdan yläpuolella, ja Ahvenanmaalla noin 5 astetta jäätymäkohdan yläpuolella. Vuoden kylmin kuukausi Suomen Lapissa on tammikuu; muussa Suomessa on helmikuu kylmin. Silloin on ilman keskilämpö Oulussa ja Iisalmessa 11 astetta, Vaasassa, Porissa ja Helsingissä 7 astetta sekä Bogskär'issä 3 astetta jäätymäkohtaa alempana. Vuoden lämpöisin kuukausi on heinäkuu, jonka keskilämpö on 17 asteen vaiheella, Oulun ja Kajaanin välisillä seuduilla 15 astetta, Pohjois-Lapissa alle 12 astetta. Rannikot ovat viileämmät kuin sisämaa, koska meret, jotka eivät lämpene yhtä suuressa määrin kuin maa, jäähdyttävät siellä ilmaa. Ulkona merellä on ilman lämpö vielä alempi, jääden Pohjanlahden pohjoisosassa ja aavalla Laatokalla alle 13 asteen.