Z. TOPELIUS
Läänin Lääkäri ja Ritari
Turussa, Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä, 1822.
SISÄLLÄPITO:
Esipuhe.
Vanhoja Runoja.
Laulajan alku-virsi. Laulajan loppu-virsi. Oluen teko. Väinämöisen kosiominen. Väinämöinen ja Joukamoinen. Mailman alku Munasta. Väinämöinen tekee venettä. Kanteleen Synty. Kärmehen Synty. Jauho-Runo. Kalevan Poika.
Nykyisempiä Lauluja.
Armolliselle Keisarille. Riemu-laulut. Susi ja Lammas. Satu. Sammakko ja Härkä. Satu. Laulu Papin Rouille. Morsian Tanssi.
Esipuhe.
Ne ainoat meille jääneet muisto-merkit meidän Esi-vanhempaimme olosta, mielen laadusta, töistä ja tavoista, ovat heidän veisunsa taikka Runonsa. Nämät erinomaiset virret vaelsivat jo satoja vuosia polvesta polveen ilman kirjoitus-keinoitta, paljaan muiston avulla aina meidän aikoihimme asti. Suureksi Suomen kansan vahingoksi on enin osa näitä Runoja jo kadonnut, ja sama surma on peljättävä myöskin niiden kanssa, jotka vielä löytyvät. Monessa pitäjässä tuskin enää tietään mitä Runo ja Kantele on, ja aivan harvat ovat ne paikat, joissa vanhuuden hyvät tavat seurataan, joissa päivä-työn päättyessä, taikka muissa huvitus-seuroissa nuori kansa kokoupi kuulemaan Eukon neuvoja ja partasuun Urohon lausehia. — Näinä päivinä kuin Suomen kansa Oppineilta kaikella tavalla valistetaan kokekamme myös säilyttää Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja vältämättömästä ajan turmiosta. Me opimme niistä tuntemaan kansan, joka, ehkä tiedolta pimeämpi, oli urhollinen, rohkea, rehellinen ja erinomaisella huolella ehtivä luonnollisten asiain syitä ja perustuksia. Kaikki mitä Ne Vanhat eivät voineet tavallisella laadulla selittää, kahtoivat he imeheksi; tästä sikisi ne monet Synnyt, Sanat ja Loihtimiset, tästä ne monet pienet Jumalat ja heidän imehtyönsä, jotka vanhoissa Runoissa alti tavataan ja josta myös tämä kokous olkoon osotus. Olkoon tämä myös kehoitus muille Maanmiehille, joilla vielä Runoja löytyy, niitä julistamaan. Usiammat näistä Runoista ovat kootut Pohjanmaalla Oulun ja Kajaanin tienoilla ja yksi osa Olonetzin ja Arkangelin läänissä, jota myös puheen parressa taitaan havaita. Joku ainoa on jo ennen präntätty ehkä vanhoissa ja nyt melkein kadonneissa kirjoissa. — Toinen tämän kirjan osa on pian valmis julkenemaan ja tulee ulos annetuksi, jos, niin kuin toivoisin, tämä ensimmäinen olis rakkahille Maanmiehille kelpaava ja mieluhinen.
Uudesta Kaarlebyystä Tammikuussa 1822.
Vanhoja Runoja.
Laulajan alku-virsi.
Veli kulta, veito kaunis, Suullinen sanolliseni, Kielellinen kumppanini! Joko laululle lähemme, Virtten töille työntelemme, Panemma käen kätehen, Lihan toisehen lihaan, Sormet soittajan mukahan, Lähteännä laulamahan, Saahanna sanelemahan, Näitä saatuja sanoja, Joita ennen Eukko neuvo, Oma vanhempi opetti, Kehrävartta kiertessähän, Väätessähän värttänätä, Paimenessa käyessähän, Mustan Muurikin jälissä. Vaan — ei ole Eukon neuvomista, Oman vanhemman opista — Itep' on saamani sanani, Ite tieltä tempomani. Ulkoa runoja kuulin, Läpi seinän lausehia, Läpi sammalten sanoja Läpi tuohten tuomioita. Nuinni ennen Lappi laulo, Vihki [taikka väki] vanha vierätteli, Poron poikima-sioilla, Lapin lapsi-tanterilla.
Laulajan loppu-virsi.
Empä sinne laajon laula, Ehk' en tarkon taiakkahan; Olisi muitain sanoja, Toisihia lausehia, Tässä on kuusi kuulemassa, Seittemän tähyämässä, Laki on täynnä laulajita, Peräseinä tietäjitä, Joka loukko loihtioita, Karsina kaehtioita. Herennemmä, heittänemmä, Luonnemma, lopettanemma Paremmille laulajille, Taitavammille runoille. Käärin virteni kerälle, Sovittelen sommelolle, Panen aitan parven päähän, Luisten lukkujen sisälle, Jost' ei pääse päivinähän, Selviä sinä ikänä, Ilman luien lonsumata, Leukaen leviämätä, Hammasten hajoamata, Kielen keikkelehtämätä.
Oluen teko.
Osmotar Oluen Seppä, Kapo [taikka Kaveh] kaljojen tekiä. Kuu kiviä kuumettihin, Kesä vettä keitettihin, Salo puita poltettihin, Salo puita, saari maita, Pienetkö soan tuleksi, Suuret paimenen paloksi. Pantihin olutta talvi: Sai oluen panneheksi; Vaan ei saanut hapanneeksi. Osmotar Oluen Seppä Otti puikon lattialta, Liikku sillan liitoksella Laaho keski laattialla, Hiero kahta kämmentänsä, Hykersi molompiansa Molompihin reisihinsä, Hiero valkian oravan; Noin se neuvo poikoansa Oravaistansa opetti: "Oravainen lintuiseni, Orpolapseni omani! Juokse tuonne kunne käsken, Joki poikki, toinen pitkin, Kolmas on vähän vitahan. Nouse puuhun pienosehen Taiten tarha-latvasehen, Joss' ei kokko kopraseisi, Eikä iskis ilman lintu, Käpy pure käyessäsi, Kanna kaksi kynnessäsi, Ne kanna Kavon kätehen, Tuoppa olalle Osmottaren." Osmotar oluehensa Kapo pisti kaljahansa; Vaan ei ota olu hapata, Eikä nouse nuorten juoma, Ylene kavesten kalja, Nassakassa tammisessa, Tapin vaskisen takana. Osmotar Oluen Seppä Otti puikon laattialta, Liikku sillan liitoksella, Laaho keski laattialla, Hiero kahta kämmentänsä, Hykersi molompiansa Molompihin reisihinsä; Hiero nää-än kulta-rinnan. Niin se neuvo näätäänsä, Orpolastansa opetti: "Näätäseni lintuiseni! Mene tuonne kunne käsken, Mäki pokki, toinen pitkin, Kolmas on vähän vitahan, Pohjon peltojen perille, Kontion kivi-kololle, Metsän karhun kartanolle, Jossa tammat tappelevat, Orihit tasan panoovi. Koprin kuonoa kokoa, Käsin vaahtea valuta, Ne kanna Kavon kätehen, Tuo olalle Osmottaren, Näätäseni lintuiseni!" — Pian juoksi, matkat joutu, Väleä välit samosi, Mäen poikki, toisen pitkin, Kolmannen vähän vitahan, Kopran kuonoa kokosi, Käsin vaahtea valutti; Ne kanto Kavon kätehen, Toi olalle Osmattaren: Osmotar pani oluehensa Kapo pisti kaljahansa. Siit' otti olut hapata, Siitä nousi nuorten juoma, Yleni kavetten kalja, Nassakassa tammisessa, Tapin vaskisen takana. Niin sano olut punanen: "Kuin et laita laulajata, Potkin poikki vanteheni, Ulos pohjani porotan". "Lohi on tuotu laulajaksi Muu kala murehtiaksi". "Ei oo lohessa laulajata Kalassa karehtiata, Laulettu lohi itekkin". Rikkohon reki runolta, Jalas taittu laulajalta, Kivisellä kirkkotiellä, Potisella portahalla, Ahin aijan kääntymessä Veitikän veräjän suussa. — — — — — — — — Itse kaunis Kauko Mieli Läksi Tuonelta oroa, Manalalta vääntiötä. Niin hän huutaa hujahutti Tuossa Tuonelan joessa, Manalan ala-majassa: "Tuo venettä Tuonen Tyttö Lapsi kalman karpasoa!" Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Venet täältä tuotanehen Kuin syy sanottanehen; Mikä sun Manallen tuotti, Ilman tauin tappamata, Muun surman murentamata?" "Rauta mun Manallen tuotti". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Jo tunnen valehtelian Ymmärtelen kielastajan; Jos rauta Manallen toisi Veri vaattehes valuisi Hurmehin hurahteleisi. Mikä sun Manallen tuotti, Ilman tauin tappamata, Muun surman murentamata?" "Tuli mun Manallen tuotti". Tuonen Tyttö se toruupi, Lapsi kalman kalkuttaapi: "Kuin tuli Manallen toisi, Tuli vaattehes valuisi, Valkia valahteleisi; Tuosta tunnen valehtelian, Ymmärtelen kielastajan; Mikä sun Manallen saatto?" "Läksin Tuonelta oroa Manalalta vääntiötä". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Mikä sie lienet miehiänsä, Ja kuka urohiansa, Kuin ei sua koirat kuullu, eikä haukkujat havannu, Tulit nurkasta tupahan, Sait sisälle salvamoista". "Empä tänne tullutkana Tavoittani, tiiottani, Mahittani, muistittani, Tuntemattomain tulille, Taiottomain tanterille, Eikä mua koira kuullu Eikä haukkujat havannu". Tuonen Tyttö se toruupi Lapsi kalman kalkuttaapi: "Ompa meillä poika koissa Rauta-langan kehriätä Vaski-verkkojen kutoja Tuohon Tuonelan jokehen, Manalan alus-majahan". Vieras varsin vastojaapi: "Kyllä mä siihen mutkan muistan, Mutkan muistan, keinon keksin, Matona matelen verkot, Kuljen kyinä kärmehinä, Tuossa Tuonelan joessa." Meni Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin. — — — — — — — — Osmotar Oluen Seppä, Kapo kaljojen tekiä, Nuin se neuvo näätäänsä Orpolastansa opetti: "Kutsu kurjat, kutsu köyhät, Sokiat venehin soua, Rammat ratsahin ajele, Älä kutsu Kauko-mieltä, Se on kaunis Kauko-mieli". "Mistäs tunnen Kauko-mielen?" "Kauko-niemen kainalossa, Veitikkä on nenässä niemen, Kauko-mielen silmä karsas Veitikän nenä nykärä". Hän oli pellon kyntämässä, Kuuli kutsut kulkovaksi, Ratsut jouten juoksevaksi. Nousi maasta ratsahille, Kohta lähtein kotia Luokse entisen emonsa Tykö valto-vanhempansa. Sano sinne saatuonsa, Sano ensinnä emollen: "Oi Emoni, vaimo vanha! Tuo minulle sota-sopani Varsin vaino-vaatteheni, Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi Kielti kolme Luonnotarta. "Ellös lähe poikuoni, Monet on kummat matkoillasi, Monet tielläsi imehet." "Mikä on kumma ensimmäinen?" "Se on kumma ensimmäinen, Lauletaan sinua siellä Omahasi miekkahasi, Terähän tekemähäsi". Otti miekkansa omansa, Perin peltohon sysäsi, Ite käntyvi käessä Niin kuin kuiva haavan lehti Elikkä kesi oravan. "Ei ole siinä miehen surma Eikä kuolema urohon; Oi Emoni, vaimo vanha! Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni, Menen Päivilän pitoihin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta. "Mikä on kumma, toinen kumma?" "Suur on kääry käärmehiä, Ylös kielin kietsahuvat, Pään varalla Kauko-mielen". "Vasta kynnin kyisen pellon, Vakuolin maan matoset, Käärmehiä käännyttelin, Kyyn syötin, maon valjastin, Karhun rautoihin rakensin, Satuloihin saan matoa, Kytkin kyytä kymmen kunnan; Ei ole siinä miehen surma, Eikä kuolema urohon. Tuo minulle soti-sopani, Kanna vaino-vaatteheni!" Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta: "Monet on kummat matkoillasi, Monet tielläsi imehet". "Mikä on kumma kolmas kumma?" "Se on kumma kolmas kumma: Tuloo joki tulinen, Joessa tulinen koski, Koskessa on tulinen luoto, Luoossa tulinen koivu, Koivussa tulinen kokko, Yöt se hammasta hivoovi Kynsiänsä kitkuttavi Pään varalla Kauko-mielen". Siitä kaunis Kauko-mieli Sanan virkko, noin vakasi: "Kyllä mä siihen keinon keksin, Keinon keksin, mutkan muistan; Laulan leppäsen venehen, Laulan leppäsen urohon Veneheseen leppäsehen Sivutseni kulkemahan, Roitsi vaeltamahan, Sillä sen rovin vaellan; Oi Emoni, vaimo vanha, Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni! Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". "Ellös lähkö poikuoni Viell' on kumma, neljäs kumma, Sat' on seivästä mäellä, Joka seiväs päätä täynnä, Yksi seiväs päättä jääny, Pään varalla Kauko-mielen". Sano kaunis Kauko-mieli: "Kyllä mä siihen mutkan muistan, Mutkan muistan, keinon keksin; Otan kourat kuollehelta Pään mäkäsen määnneheltä Senki seipähän varalle; Oi Emoni, vaimo vanha, Tuo minulle soti-sopani, Varsin vaino-vaatteheni! Lähen Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin". Emo kielti, vaimo käski, Epäsi kavehta kaksi, Kielti kolme Luonnotarta: "Poikuoni nuorempani! Jos sä jouut juominkihin, Risti rahvaan remuhun, Juo puoli pikaria, Anna toisen toinen puoli, Pahemman parempi puoli, Niin sinusta mies tuloo, Miesten seuroin sekoon, Miehisehen joukkiohon, Urohoisehen väkehen". Niin he varsin varottelit Oven suussa, alla orren, Kintaan kirvottimilla, Hatun harvon heikkimillä; Toki läksi, ei totellu, Nousi maasta ratsahille, Meni Päivilän pitohin Hyvän joukon juominkihin. Sano siellä saatuonsa: "Jok' on täällä syömät syöty?" "Syöty syömät, juotu juomat, Pikarit pinohin pantu, Tuopit roukkohon rovittu". "Mintäpä tämä minulle Omistani ohristani, Kylvämistäni jyvistä? Muut ne kanto kauhasilla Muut ne tiiskinä tiputti, Minä määrillä mäkäsin, Minä kannon kaksin määrin Omiani Ohriani Kylvämöitäni jyviä. Tuoppa tuopilla olutta Kanna kaksi-korvasella!" Siitä päälle Päivän poika Tuopi tuopilla olutta, Hiiva on alla, vaahti päällä, Keskellä olut punanen, Maot reunalla mateloo, Käärmehet kähäjelöö. Siitä kaunis Kauko-mieli Otti ongen huotrastansa Väkä-rauvan väskystänsä. "Rikka maahan, ruoka suuhun!" Joi olosen onneksehen, Me'en mustan mieleksehen. Sano siitä juotuansa: "Tuopin tuoja Tuonelalle, Kannun kantaja Manallen! Katselkaamme kalpojamme, Mitelkäämme miekkojamme! Kumman kalpo kaunihimpi, Kumman miekka miehusampi, Sepä eellä iskemähän". Sano päältä Päivän poika: "Minun miekkani parempi, minun kalpo kaunihimpi". Sano kaunis Kauko-mieli: "Läkkäämme ulos pihallen! Pessyt penkit hierelemme, Laattiat verin pesemme; Pihall' on veri parempi, Kakaroill' on kaunihimpi; Mitellähän miekkojamme, Katellahan kalpojamme, Kui' on sull' parempi miekka Sinä eellä iskemähän". Iski päältä Päivän poika, Ei lipannut lihoakaan, Ottanut Orvas-kettäkään.
[Kesi taikka iho. Tämä paikka veisattiin näin: ottanut Oravas Kettuakaan —
Iski kaunis Kauko-mieli, Vei kuin naatin naurihista, Evän kaikesta kalasta. — Nousi maasta ratsahalle, Kohta lähtöö kotihin Luokse entisen Emonsa. Sano sinne saatuonsa Emollensa ensimmäksi: "Säästä säkkihin evästä, Pane jauhot palttinahan, Vuole voita vakkasehen, lähen töitäni pakohon, Pillojani piilomahan; Tapon miehen kuin urohon, Omani setäni pojan, Paremmaisen ihteäni". Emo neuvo poikuonsa, Varsin lastansa varotti: "Mene tuonne piilomahan, nouse koivusen orollen Petäjäksi kankahalle". "Tuho sielläkin tuloovi, Pappilan pahat kasakat Usein oronen koivu Pino-puiksi pilkutahan, Usein kataja-kangas Hakatahan halme-maaksi. Tuho sielläin tuloovi". Emo neuvo poikuonsa, Varsin lastansa varotti: "Mene tuonne piilomahan Maksahan meri-matehen, Pyrstöhön lohi punasen". "Tuho sielläin tuloovi. Siell' on lieto Lemmingäinen, se on ongella olia, Käväksellä aina käviä, Nenässä utusen niemen, Päässä saaren terhellisen". "Mene tuonne piilomahan Kontion kivi-kololle, Metsän karhun kartanolle". "Tuho sielläin tuloovi, Mies nuori Noventolainen Kirvestänsä kitkuttaapi Pään varalla Kauko-mielen". Siitä kaunis Kauno-mieli Läksi töitänsä pakohon, Pillojansa piilomahan; Vesti vuorella venettä, Kalliolla kalkutteli, Viien värkkinän muruista Kuuen tainan taittumista. Sa'an makasi neitosia Yhtenä kesässä yönä, Syky syyssä valkiana. Läksi töitänsä pakohon, Pillojansa piilomahan, Pani purjeen puun nenähän. Siinä itkit saaren neiot Kuin ei purje-puut näkynyt, Ei he itkit purje-puuta, Itkit purje-puun alaista Rauta-hangon haltiata.
Väinämöisen kosiominen.
Tuulikki Tapion neiti, Hoikka Honkelan miniä, Sala-kaarron kaunis Vaimo Istu ilman vempeleellä, Taivon kaarella kajotti. Sano vanha Väinämöinen: "Tuletkos minulle Neiti!" Neiti taiten vastajaapi: "Sitte sun mieheksi sanosin, Urohoksi arvelisin, Jossas jouhen halkaseisit, Veittellä kärettömällä, Ilman tutkamettomalla, Munan solmuhun vetäsit Solmun tuntumattomaksi". Vaka vanha Väinämöinen Halki jouhen halkaseepi Veittellä kärettömällä Ilman tutkamettomalla, Munan solmuhun vetäävi, Solmun tuntumattomaksi. Sano vanha Väinämöinen: "Tuletkos minullen Neiti!" Neiti taiten vastojaapi: "Emmon sulle ennen tullo, Ennen kuin venosen veistät Kehrä-varteni muruista, Kalpimeni kappaleista, Kirvon käymätä kivehen Kasan kalkahuttamata". Vaka vanha Väinämöinen Veitsi vuorella venettä, Kalkutteli kalliolla: Ei kirves kivehen koske, Eikä kalka kalliohon. Viimen liuskahti lihaan, Varpahaseen Väinämöisen, Polvehen pyhän Urohon. Veri tulvana tuleepi, Hurme juokseepi jokena. Ei ollu sitä mätästä, Eikä vuorta korkiata, Jok' ei tullu tulvillehen Varpahasta Väinämöisen, Polvesta pyhän Urohon. Vaka vanha Väinämöinen Rekehensä reutoaksen, Vierretäksen korjahansa, Ajo tuonne toitualle, Tuonne kylmähän kylähän, Yli kynnyksen kysyyvi: "Lieneekö talossa taassa, Tämän tulvan tukkiata, Salpoa tämän satehen?" Lausu lapsi laattialta, Paarna pieni pankon päästä: "Ei ole talossa taassa, Tämän tulvan tukkiata, Sortajata suoni-kosken; Mene toisehen talohon!" Vaka vanha Väinämöinen Ajo toisehen talohon, Yli kynnyksen kysyyvi: "Lieneekö talossa taassa, Tämän tulvan tukkiata, Salpoa tämän satehen?" Lausu Äiä pöyän päästä Paarta laulo, pää jätisi: "Sulettun' on suuremmatkin, Jalommatkin jaksettunna, Joet suista, salmet päistä, Selät niemien nenistä, Kannakset kapeimmista".
Väinämöinen ja Joukamoinen.
Tuo oli vanha Väinämöinen, Tuo oli nuori Joukamoinen, Ajoit tiellä vastatuksen, Rahis rahkeeseen takeltu, Vemmel puuttu vempeleeseen; Vesi tippu vempeleestä, Rasva rahkehen nenästä. Tuo oli vanha Väinämöinen Hän tuo sanoiksi virtti: "Kump' ollon tiiolta enämpi, Sepä tiellä seisuohon, Kump' ollon tiiolta vähempi, Se tieltä pois poiketkohon". Tuo oli nuori Joukamoinen, Hän tuon sanoiksi virtti: "Tiiän minä'in vähäsen, Muistan muukaman ajankin, Puut pitkät Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla". Väinämöinen: "Ei ole siinä miehen muisto, Eikä partasuun urohon". Joukamoinen: "Muistan muukaman ajan, Kuin maita säettihin, Muistan kolkot kuokittuna Kala hauat kaivettuna Ilman pielet pistettynä Taivoset tähytettynä". Väinämöinen: "Kumpanen tiiolta enämpi, Se tiellä seisuohon Kumpanen tiiolta vähempi, Sepä tieltä välttyöhön. Tiiän minäkin vähäsen, Omat on kolkot kuokkimani, Kala-hauvat kaivamani, Ilman pielet pistämäni, Taivoni tähyttämäni. Oi sie nuori Joukamoinen Mitäs annat lunnahiksi?" Joukamoinen: "Annan ainoan orihin, Juosten juomahan menöövi, Juosten juomasta tuloovi, Lampi sill' on lautasilla, Vesi selvä selkä-luolla, Vesi pilviä vetää, Syö se heinät hetteistä". Väinämöinen: "Kusen koira! Oriiseesi, Ompa kahta kaunihimpi, Kolmea koreampikin. Mitä annat lunnahiksi?" Joukamoinen: "Annan kultia kypärän Hopeita huovan täyven". Väinämöinen: "Kusen koira! Kultiisi. Mitäs annat lunnahiksi? Laulan suohon suoni-vöistä, Niittyhyn nisän lihoista, Kainalosta kankahaseen. Jopa tuskiksi tuloovi, Läylemmäksi lankioovi". Joukamoinen: "Oi sinä vanha Väinämöinen Pyörrätäs pyhät sanasi! Annan ainoan sisaren, Lainaan emosen lapsen, Hiki puolen istujalle, Suojaksi sopeen kululle". Tuo oli vanha Väinämöinen Pyörtipä pyhät sanansa. Antopa ainoan sisaren, Lainasi emosen lapsen, Hiki puolen istujalla, Suojaksi sopeen kululla. Läksi itkein kotihin, Emo pääty, on pihalla. Hän tuon sanoiksi virtti: "Mitä itket poikuoni?" "Oi emoni kantajani Ompa syitä itkiäkkin: Annon ainoan sisaren, Lainasin emosen lapsen". Emo kahta kämmentähän, Hyrehtivi molempia, "Tuota ootin tuon ikäni, Puhki polveni halasi, Vävykseni Väinämöistä, Su'ukseni suurta miestä, Laulajata langokseni".
Mailman alku Munasta.
Lappalainen kyyttö-silmä Piti viikkosta vihoa Päälle vanhan Väinämöisen, Katso illan, katso aamun Tulovaksi Väinämöistä, Saahaksi Uventolaista; Otti nuolen oikeimman, Valihti parahan varren, Jännitti tulisen jousen Hiuksilla Hiien immin, Pääskyn pienillä sulilla, Varvusten vivustimilla; Ampu alta sinisen hirven, Alta vanhan Väinämöisen. Siitä vanha Väinämöinen Käänti kämmenen merehen, Sortu sormin laineheseen, Siitä kulki kuusi vuotta, Seiso seittemän keseä Selvällä meren selällä, Ullapalla aukiolla, Kulki kuusissa hakona, Petäjäissä pölkyn päänä; Seisotti meren selällä. Sotkonen ilman lintu Etti pesänsä sioa, Hiero heinästä peseä, Kulon päästä kutkutteli, Niin muni munia kolme, Hierelöövi, hauteloovi; Siitä vanha Väinämöinen Luuli polvensa palavan, Jäsenensä lämpiävän: Liikautti polviansa, Munat vierey vetehen, Munat vierey muruksi, Munan alanen puoli Yliseksi taivoseksi, Niin muita munan muruja Tähiksi taivahalle, Mie on munassa valkiata, Se päiväksi paistamahan, Mie on munasen ruskiata, Se kuuksi kuumottamaan.
Väinämöinen tekee venettä.
Se on vanha Väinämöinen, Teki tiiolla venettä, Laati purtta laulamalla. Uupu kolmea sanoa Päähän laian päästessänsä, Peri-laijan liitoksessa, Kokkien kohentimilla, Panemilla parras-puien. Läksi saamaan sanoja Otetuit' on ongermoita. "Tuoll' olis sata sanoa Tuhat virren tutkelmusta Kesä-petran kielen alla, Suussa valkian oravan; Tapan juonen jouhtenia, Pellon peuroja levitän, Oravia suuren orren". Ei saanut sanoakaan, Eipä puoltakaan sanoa. "Tuoll' olis sata sanoa, Tuhat virren tutkelmusta, Suussa Antero Vipuisen, Jok' on viikon maassa maannut Kauvon lehossa levännyt; Paju-pehku parran päällä, Haapa suuri hartioilla Kulmilla oravi-kuusi; Sinn' on paljon mentävätä, Hempi heiluteltavata, Neki on matkoja pahoja. Yks on juoni juostakseni Naisten neulojen neniä, Toinen juoni juostakseni Miesten miekkojen teriä". Siitä vanha Väinämöinen Pani paitansa pajaksi, Pikku sormensa piheksi Vasaraksi kyynärpäänsä, Tako miesten tarpehia Vyölis koukkuja kohenti, Tako rautaset talukset, Laitto rautasen korennon, Pani päälle mellon rauvan, Teki sämehen teräkset. Siitä vanha Väinämöinen Juoksi juonen ensimmäisen Naisten neulojen neniä, Juoksi toisen'in juonen Miesten miekkojen teriä. Torkahti toisen jalansa, Vaapahti vasemmoisensa, Suuhun Antero Vipuisen. Siitä vanha Väinämöinen Syöksi rautasen korennon Suuhun Antero Vipuisen. Siitä Antero Vipuinen Puri päältä mellon rauvan, Ei tiennyt terästä purra Eikä syyä rauan syäntä. Sano Antero Vipuinen: "Mikä lienet miehiänsä, Ja kuka urohiansa? Jo oon syönyt sa'an miestä, Tuhonnut tuhan urosta, En ole syönyt taan näöstä, Syet suuhuni tuloovi, Kekälehet kielelleni. Lähe konna koukuistani, Maan käviä matkastani!" Sano vanha Väinämöinen: "Hyvä tääll' on ollakseni, Maksat ruuaksi pätöö, Rasvat käypi särpimeksi, Saan siitä sata sanoa, Tuhat virren tutkelmusta, Suusta Antero Vipuisen". Laulo unervon vesille, Umpi-putken lainehillen; Laulo toisen laita-puolen Suka-kättä sulhasia, Suka-kättä pii-pivoo; Laulo toisen laita-puolen Tina-päitä neitosia, Tina-päitä vaski-vöitä. Laski päivän suo-vesiä, Toisen päivän maa-vesiä, Kolmannen meri-vesiä, Puuttu pursi laulajalta Takahtu venet runolta. Sano vanha Väinämöinen: "Kivelläkö vaan havolla, Vaiko hauin hartioilla, Veen koiran koukku-luilla?" Siitä vanha Väinämöinen Nosti miekkansa veneestä Pisti hauin hartiohon Veen koiran koukku-luihin, Vetipä venosehensa, Tallu, tallu pohjaansa.
Kanteleen Synty.
Itki ennen puinen pursi Venet vaivanen valitti. Kysy vanha Väinämöinen: "Mitäs itket puinen pursi Venet vaivanen valitat? Itkekkös sä puisuuttasi Hankavuuttasi haluat?" "Sitä itken puinen pursi, Venet vaivanen valitan: Muut purret sotia käyvät Tappeluita tallustavat, Saavat täytensä rahoja Perä-puunsa penninkiä; Minä lahon lastullani Venyn veistämäisilläni, Pahimmatkin maan matoset Alla kaarteni asuvat, Ilkeimmät ilman linnut Pesän pielessä pitävät, Parras puuhun paskantavat". Vaka vanha Väinämöinen Lykkäsi venon vesille, Satalaian lainehille, Lato toisen laita-puolen Suka-päitä sulhasia, Kannus-jalkoja jaloja, Lato toisen laita-puolen Vaski-vöitä neitosia. Itek' istuuvi perähän, Pani vanhat soutamahan, Vanhat sousit, päät vapisit, Ei ilo ilolle tullu, Soutu sou'ullen tajunnu. Pani nuoret soutamahan, Nuoret sousit, sormet notkut, Airon pyyryt pyynnä vingut, Terät teirinä kukersit, Hangat hanhina pajahit, Nokka jouhtena jolusi, Perä kraakku kaarnehina. Nyt ilo ilolle kävi, Soutu sou'ullen tajusi. Laski päivän maa-vesiä, Toisen päivän suo-vesiä, Kolmannen koti-vesiä. Jo päivänä kolmantena Laski hauvin hartioille Veen koiran koukku-luille; Pursi puuttuvi lujahan. Vaka vanha Väinämöinen Arveleevi aivossahan: "Kivelläkö vain havolla, Vaiko hauin hartioilla, Veen koiran koukku-luilla?" Vetäävi veneheensä, Purston pohjahan puotti. Katseleevi, käänteleevi, Minkäs tuosta seppä saisi, Minkäs taitava takosi, Mies naatti naputtelisi? Teki harpun hauin luista, Kantelon kalan evästä, Veen koiran koukku-luista. Pani kielet kanteleeseen Hiuksista Hiien immin, Jouhista uvet orihin; Pani naulat kanteleeseen Orahasta Tuonen otran, Tuonen hauvin hampahista. Soitit nuoret, soitit vanhat, Soitit nainehet urohot, Soitit miehet naimattomat, Ei ilo ilolle tullu, Soitto soitolle tajunnu: Sano vanha Väinämöinen: "Ilo tänne tuotakohon, Kantelo kannettakohon Miehen tehnehen käsille, Sormille sovittelian". Ite istui soittamahan, Soiti ruotosta rojua, Kalan luista kanteletta Käsin pienin, hoikin sormin, Peukalo ylös keveni. Itkit nuoret, itkit vanhat, Itkit nainehet urohot, Itkit miehet naimattomat. Itensäki Väinämöisen Veet vyöryit silmistähän Reheillen rinnoillehen, Rinnoiltahan polvillehen, Kaseammat karpaloita Pyyliämmät pyyn munia, Läpi viien villa-vaipan, Sarka-kauhtanan kaheksan. Ei ollut sitä metässä Jalan neljän juoksevata, Kahen siiven suihkavata, Jok' ei tullut kuulemahan, Väinämöisen soitellessa, Tehessä Isän iloa; Karhukin aialle kavahti, Itekkin Metsän Emäntä Rinnoin aialle ajaksin, Veräjällen vieretäksen. Ei sitä meressä ollut Evän kuuen kulkevata, Jok' ei tullut kuulemahan; Itekin veen Emäntä Rinnoin aallollen ajaksin, Veäksen vesi-kivelle, Vaivoaksen vahtallehen.
Toinen runo samasta asiasta alkaa tällä tavalla:
Ite vanha Väinämöinen Oli ettivä hevosta, Päätä puitti katselova Suvikunnan suittet vyöllä Varsan valjahat olalla. Laski maahan marhaminnan, Hietahan helut hevoisen; Löysi purren itkemästä Venehen valittamasta Mitäs itket puinen pursi, Venet hankava halajat? ja niin eespäin.
Kärmehen Synty.
Maa isäsi, maa emosi, Maa on valta vanhempasi, Multa sinä, multa minä, Maata yhteistä elämme. Mato musta maan alainen, Toukka Tuonen karvallinen! Tiiämpä sinun sukusi, Vaan en konna karvojasi; Lehen on karva, lemmen karva, Taivaan sinervä karva, Karva on kaikkein kavetten. Mato musta maan alainen, Toukka Tuonen karvallinen, Raippa raunion alainen, Pinon pitkän vierehinen Aarret aitain alainen! Läpi olet mätästen meniä, Puun juurten pujottelia, Läpi lukkuin meniä, Läpi loiran longattaja, Laho kannon kaivelia. Kuka sun kulosta nosti, Herätteli heinikosta? Isäsikö vain emäsi, Vaiko vanhin veikkojasi, Vai nuorin sisariasi? Kuinsä lienet purstoin purrut Tahi hampain hakannut, Sima suustasi suloa, Mesi heitä kielestäsi, Juo viinana vihasi, Olunna omat pahansi, Mennä mieli karvahaksi, Turvu tuivu tuskihisi, Paisu pakko päivihisi, Ennen kuin emollen sanon, Virkon valta-vanhemmalle; Enempi emolla työtä, Vaiva suuri vanhemmalla, Kuin poika pahon teköövi Lapsi ankarin asuuvi. Mist' on pää pahalle pantu? Pahan hengen paulan päästä. Mist' on silmät siunailtu? Silmä on simpukan kivestä. Mistä hampaat haettu? Orahasta Tuonen otran, Kieli Lemmon keihäästä. —
Jauho-Runo.
Jos olla joet olunna, Joki-vieret vehna-maina! Saisit orjatkin olutta, palkollisetkin panosta, Vierettä kiven vetäjät. Niin mä laulan liitettelen, Kuin veitonen vierettelen, Suusta kuin sulan kynästä, Päästä päivän kakkarasta; Laulan pielekset pihoille, Tammet keski tantereille, Tammellen tasaset oksat, Joka oksallen omenan Omenalle kulta-pyörän, Kulta-pyörälle käköisen, Kuin käki kukahteloopi, Kulta suusta kumpuaapi, Vaski parralle valuupi, Kultaisehen kuppisehen, Vaskisehen vakkaisehen… Kivi suuri, orja pieni, Jauhaja vähä väkinen.
Kalevan Poika.
Se kalkki Kalevan poika, Kuin ensin emästä synty, Viiellä vesi kivellä, Heti kohta kolmi-öissä, Katkasi kapalo-vyönsä. Nähtiin hyvä tulevan, Keksittihin kelpoavan, Myytihinpä vierahalle, Karjalahan kaupittihin, Sepolle Köyrötyiselle. Pantihin lasta katsomahan, Katsoi lasta, kaivoi silmät, Syötti lasta, söi itekki, Lapsen tauilla tapatti, Kätkyen tulella poltti. Kysyi työtä iltaisella Isännältä iltaiseksi, Emännältä aamuiseksi. Työn orjan nimittäköhön, Nimi työlle pantakohon. Pantiin aian panentohon. Jopa aitoa paneepi, Kohastahan kokka-hongat Aiaksi asetteloovi, Kokonansa korpi-kuuset Seipähiksi pistelöövi. Sitten vyötti maan maoilla Sikaliskoilla siteli. Sitte seppo Köyrötyinen Käypi itse katsomassa, Aitoa Kalevan pojan, Sollu-kullan sortamata; Näkipä päitä liikkuvia, Raivoja ratisevia, Aiassa Kalevan pojan, Sollu-kullan sortamassa. Työtä illalla kysyyvi, Isännältä iltaiseksi, Emänneltä aamuiseksi. Pantiin karjan paimeneksi. Seppo Köyrötyn emäntä Kiven leipoi leipähäänsä, Paaen painoi kakkuhunsa, Alle kaurasen asetti, Päälle vehnaisen venytti; Pani paimenen povehen; "Ällös tätä ennen syökö, Karjan tullessa kotihin". Veti veitsensä kivehen, Karahutti kalliohon. "Millä maksan piian pilkan, Piian pilkan, naisen naurun, Pahan vaimon palkan maksan? Kule päivä kuusikolle, Viere vehna-viivikölle Katkia kataikolle". Syötti karjan kontioille, Ajoi kontiot kotia, Karjan kirjoi kartanolle, Teki luikun lehmän luista, Härän sarvista helinän; Tuolla soittain tuleevi Kulleroiten kankahilla. Sano Köyrötyn emäntä: "Ole kiitetty Jumala! Torvi soipi, karja saapi; Mistä orja torven saanut, Rautio tasaisen pillin? Puhki korvani puhuuvi, Läpi pääni läylentäävi". Ajoi kontiot kotihin, Karhut kirjoi kartanolle, Käski muorin kytkemähän: "Mene lehmät kytkemähän, Raavahat rakentamahan". "Paimen ennen lehmät kytki, Paimen raavahat rakensi". Pani karhut kahlehisin, Suet rautoihin rakensi; Neuvoleevi karhujahan, Susillehen suin puheli: "Repäse emännän reisi". Tarttui karhu kantapäähän, Repäisi emännän reien. Sillä kosti piian pilkan, Naisen naurun paransi, Pahan vaimon palkan makso.
Nykyisempiä Runoja ja Lauluja.
Armolliselle Keisarille Hänen kulkeissansa Brahen kaupungin läpitse.
Terve tultuas tuvillemm' Isä! isosta kylästä, Alexander armahimme! Suuri Ruhtinas suloinen! Katsomahan kaunihita Avaroita armo-töitäs, Joillas autoit avuttoman Kansan Brahen kaupungisa: Autioita asumahan Poroin päällä ponnistahan. Sulle Alku avullemme, Ilon, onnen Ohjojalle. Lähestyisä lähemmäksi Tullessa tänne tuvillemm' Muisto-patsahan panemme Korotamme kunnia-portin; Eipä puista pulskioista Eikä kivist' kiiltävistä. Syvyydesä sydämmemme Alexander armahamme! Muisto-kirjan kiinnitämme, jost' ei ilmossa ikänä Lapset lakkaa lausumasta, Tulevaiset tutkimasta Avaruutta armos suurta Viisauttas verratointa, Joillas kansat kaikenlaiset, Poikaisetkin Pohjan maalla Saatit kivaast' kiittämähän Ylimmäisest' ylistähän Rakkaudest' rakastamaan Kuuliaisest' kumartamaan.
G. Borg.
* * *
Riemu-laulut runoisissa, Veisatut silloin välehen, Koska runot kuuluisimmat, Suomen-laulut suloisimmat Varsin hyvin vastatuksi Oppineilta otetuiksi Tulit tuolla Turkusessa Kuuluisassa kaupungissa Muiten kielten kumppaliksi.
Suomen kieli kankiaksi Kyllä kuuluuvi kovaksi; Vaan on sitä vakaisempi, Synkiämpi, suloisempi, Paljon sitä painavampi, Täynnä tarkkoja sanoja, Täynnä toimea tosinkin Solmi-sanohin sujuva.
Tässä kielessä kovassa Löydät lelly-lähteitä, Jotka juoksevat joiksi, Leviävät lammikoiksi, Jotka janon jähdyttävät, Kielen saavat sukkelaksi, Kaikenlaisiin kelpaavaksi: Jossas tahdot toimellissa, Paljon parvessa puhua Taivahasta tulisesta Eli maasta matalasta, Taikka tähtein talosta, Niin on kieli kelvollinen. Eli jossas joutasitkin Leikki-sanoja sanella, Ilo-puheita puhua, Joutavia jaaritella; Eli jossas ehdostasi Ylöspidät ystäväsi Jumalasta jutellakses; Taikka että taipunetta Mainitsemaan maallisia, Kyll' on kieli kelvollinen, Tuommosihin toimellinen, Varsin luonnosta vakava.
Taikka tahdot tasaisesti Ilman itsevallaisesti Ilman solmuja sanella, Joka päivästä puhua; Eli jossa sovitella Tahdot solmuhun sanasi, Laulamalla lasketella Mitä mieles meilistyypi; Eli runohin ruveta, Tott' on kieli kelvollinen, Suomi siihenkin sujuva, Varsin aivan kuin valettu, Tuohon tuikki taipununna, Aivan mielesi mukahan.
Siitä sanovat somaiset Todistavat täyttä päätä, Suomen kielen laulu-laskut, Runot monet mainittavat; Joit on juuri joukottaisin Ylön paljon yli maassa, Sakialta Savon maassa, Pitkin koko Pohjolata, Hunnakolla Hämehessä Tuonne tänne tuiskutettu; Joita matkii matkamiehet, Loruttavat laulu-miehet, Pidoissansa, peiahaisis Häissä huiki hyppäeissä. Nuoita nuoret nauru-suiset Nuoita neitot näppäräiset Vanhat vaarit vanuttavat, Keskenänsä kertonevat, Lempiästi laulelevat.
Näistä nyt nimitetyistä Suomen kielen kukkaisista Näemme poimitut parahat, Koko lyhteet kootut, Joista varsin vikkelästi Visut viisahat vetävät, Ilo suulla imelevät Opin oikian urosten, Suomen miesten mielen pidon, Kielen luonnon kaunihimman.
Jospa vanha Väinämöinen Tämän tietäsi todeksi, Näistä saisi sanomia, Totta vanha vetäysi Tulis tänne Tuonelasta Haappajaisi hartioillen Kantelonsa kaappajaisi; Tuopa itse ihmettelis Kuinka Suomi korkiallen Kämpiä ompi käennyt, Oppineitten olkapäille: Totta vanha viheltäisi, kallistaisi kalloansa, Löisi ristin rinnoillensa, Hyppis varsin haltioissans. Itse vanha Väinämöinen Iloissansa istuissansa Virittäisi vikkelästi Kajaavaisen kantelonsa, Jonka kielet kiinnittäisi, Että kuuluisi kumina, Havattaisihin humina Tuonne Tornion talohon, Pitkin koko Pohjolata, Yli suuren Suomen saaren.
* * *
Toisin.
Jopa vihdoin viimeiseltä Suomen Runot rohkiasti Oppineilta otetahan Silmäeltä selkiästi.
Nämä raukat rohjennunna Eivät ole ensinkänä Tähän asti astumahan Vaka viisasten etehen: Näm' on huuttu hullummaksi Kaikkia kulo-periä. Näiss' on luultu lumojitten Oman olevan olennon, Näill' on kuultu noitujitten Pahat puhuvan puheet: Näit' on peljätty peräti, Sillä näissä noita-keinot Kudotuksi katottihin. Näit' on luultu luettavan Pahan Pohjolan Emännän, Pahan paksun Pirulaisen Poloisille pojillensa; Näiss' on sanottu saloa Häivättänen henkittävän Pimeyden pistoksia. Näit' on peljätty puhua Miehillen mielellisillen; Niin on viimein villitetty Kansa parka pahemmaksi Ensimmäistä entistänsä: Siit' on taiat, taikaukset, Puhallukset, painamiset, Sitä salemmin pidetyt; Jost' on seurannut sekannus Varsin semmoinen sohina, Ett' on kansa kummitellu, Salaisesti Saatanalle Uhkiasti uhrannunna.
Nääkkös kuinka kavalasti Pimeys on pimittänyt, Sokeulla sovaisnunna Taitavaiset Taikuritkin? Paha valta valtiasna Niin on ollut orjallisill', Orjillen onnettomillen: Ilki-valta ilkiästi Niin on saanut sanomata, Ilman päälle puhumata Ilkiästi irvistellä. Runot pahojen parilla Ovat ollehet omina Salaisunna, salaittunna. Mutta jopa joutununna Ovat ajat ankarimmat, Että nämät noito-runot, Ynnä muitten muukomitten Lumo-laulujen lujien, Ovat saadut Savoisista, Tuodut Tornoan takoa: Että jotka kauan ennen Virret valjuna vaelsit, Juoksit puoli pyörryksissä Ylimaiden ympärinsä, Nyt jo ovat Oppineitten Katseltaak kämmenissä, Joista Äiät äkkäjävät, Kuinka kieli kallihimpi Suomen kieli kaunihisti, Sanoissansa suloisesti Kietoo kummimmat kokohon; Väliöillä vaattehilla Vaatettaapi vähimmätkin Asiat ja askarehet.
Tästä tiedätte sanoa Työssä teidän oppinessa Joka riidan ratkoneepi: Onko Runot Ruomalaisten Ainoastans ankarimmat? Minä luulen luonnostani, Että ovat omillemma Karjalaisten kaunihimmat.
* * *
Vielä toisin.
Itse iso Ilmarinen Iloitseepi itsellänsä, Että Suomikin suloisin Löytää yhden ystävänsä, joka turvaa turvatointa Muutoin kieltä kelvollista. Itse Isä Ilmarinen, Ynnä vanhan Väinämöisen Tästä Teitä turvihinsa Tahtoo temmata taansa. Sen män tiedän Suomalaiset, Kaikki myöskin Karjalaiset, Ynnä polo Pohjalaisten, Tehdä tahtovat todesta.
Suomi siunaavi Sinua, Suomen kieli kerskajaavi; Semmä tien kuin Suomalainen Sydämmestä siunaelen, Teillen toivotan hyvää!!
Nämä Runot kirjoitti Christfr. Ganander, Pappis-mies Pietarsaaressa, silloin koska edesmennyt Professori Porthan Turussa ulosantoi kirjansa Suomalaisten Runoin laadusta (De poësi Fennica); ja on ensimmäinen näistä samaan kirjaan sisällen otettu.
Susi ja Lammas.
Satu.
Susi suunsa kuivuudessa, Janossa juuri jalossa Virran vierehen samoisi, Juoksi joen partahalle, Kuhun lammas kurkkuansa Tuli kanssa kastamahan. Susi yksin ylemmäksi, Lammas astu alemmaksi. Sudella oli omana Vielä tallella tapansa; Murha mielessä makaisi, Oli tahto tappamahan; Etsi syytä synkiätä, Aivossansa ajatteli Päälle lampahan lakia, Villan kantajan katalan. Ensin sanoovi äkisti Kysyyvi kyllä vihassa: Miksi turmelet minulta, Veden selkiän sevotat? Lammas pelvolla peräti Vastaisi vapisevainen: Kuinka minä kultaiseni Taidan tatroa vetesi? Sieltä vesi vetäyvi, Juokseevi tänne terävä. Kuultua tämän totuuden, Vakaisimman vastauksen, Susi suuttuuvi enämmin, Sanoovi vielä vihassa: Kuuta on kuusi kulunna, Sitte siirtynyt ohitse, Kuin sinä paha sikiä, Pahan elkinen etana Mua kiivaasti kiroisit, Sadattelit sakeasti. Lammas vastaisi vakainen, Ehkä pelvolla peräti: Empä minä emäsäni Ollut silloin siennynnä. Susi suuressa vihassa Sano juuri julmuudessa: Sen on tehnyt selkiästi Sinun ilkiä isäsi, Jonka tähden joutumalla Kostan kohtakin sinulle. Siinä samalla sivalsi Villa-miehen vikkelästi, Surmasi suunsa sisällä, Täytti vahtan vaillinaisen.
Satu semmonen sanottu Niitä taiten tarkottaavi, Jotka ehtivät etua, Syytä juuri synkiätä, Että kaatansa katalan, Satimihin saadaksensa Ihmisen ilman viatta, Lähimmäisen leppeimmän.
Sammakko ja Härkä.
Satu.
Kerran sammakko kokesi, Nälä-kotti näkemähän Kuinka härkä heinikkota Käveli nurmi ketoa, Jota kahto kadehtien Mieli-väärällä väkehen. Sitä kadehti katala, Mielessä pani pahaksi, Ett' oli kaunis kasvannolta Härkä koolta korea, Jonka tähden joutumalla, Ilman kauan kahtomatta Runkonsa ruman peräti Pöllö pöyhisti isoksi; Kysy sitte sikiöiltä, Lausu poika-laumallensa: Olenko minä mitenkä Suurempi härjän sukua? Pojat kielsivät poristen, Toden tunnustit totisen; Kohta sammakko kopea Innossansa ilkiässä Raatonsa ratki vähäisen Kohotti paljo kovemmin, Lausu kanssa lapsillensa, Niinkuin ennenkin äkiä: Totta lienen liiaksikin Koolta härjän kokoinen? Pojat vastaisit vakaiset, Taasen todella todistit: Sua härkä suuremmaksi Vielä näyttäävi vikevä. Sammakko vihan väessä, Vielä ylppiä yritti Näköänsä näyttämähän, Härjän kaltaista katala; Mutta halkesi mukoma, Siinä kaatu kasvatessa Kuoli kummitellessansa.
Niin on yksi ylpeillä Auki kadotus alati.
Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa.
Veis. k. Ruottalainen Laulu: Gubben Noach &c.
Papin Rouat, Papin Rouat nyt taas iloitkoon Koska saavat luottaa Että kaksi vuotta, Vielä vissi, vielä vissi heillä turva on.
Äiät elää, Äiät elää, turvan tuottajat. Ei ne Rouat huokaa, Joill' on kyllä ruokaa, Asuin sian, asuin sian hyvät laittajat.
Jotka riista, jotka riista kasvattavat kans, Aittaan aivan hyvää, Tarpeheksi jyvää, Arkun sisäll', arkun sisäll', muuta aikanans.
Karja kaunis, karja kaunis aina lisäy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.
Viinan vilja, viinan vilja monta virvottaa, Oluttakin nähdä, Yllyttävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvottaa.
Siis jo Rouat, siis jo Rouat pian vanukaat Äiiänne kaulaan, Niin kuin rauta naulaan, Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:
Elä kauan, elä kauan minun tukenan! Paljon multa puuttuis, Jos sull' Tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan.
Tämän Laulun on tehnyt Henrik Achrenius entinen Nimismies Kalajoen pitäjässä.
Tavallinen Morsian Tanssi.
Nuotti kuin Ruottalaisella veisulla: Hör du Sparfve lilla.
Piika parvi paras! Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari, Kyllä tulee vari, Ennen kuin on temput kädessäs. Riisu itses supi, Heitä poies stupi, Keviäksi lyötä, Kuin on paljon työtä, Ettei iso hiki Tulis sua liki, Jano, nälkä vihdoin väsyttäis.
Morsian jo astut, Kyllä raukka kastut, Ringin suuren sisäll' hopulla. Ensin kaappaa Kaia, Sitte sieppaa Maia, Priita, Liisa, Stiina lopulla; Vielä ota Anna, Leena ja Susanna, Kerttu, Elsa, Saara, Vappu, Kreeta, Klaara, Kaikki järjestänsä, Jotka ringis lentää, Päätökseksi ota Malina.
Kuin on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Kolmas sitte ehti etehen. Morsian ei säästä Poies kruunu päästä Käreypi kaunis kätehen. Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi: Silmät ovat ummes', Korvat kovin lummes': Piikat samoavat, Iloll' odottavat, Saada sarvi kaunis rekehen.
Neljänneksi nähdään, Että temput tehdään, Uudet ilot aina alkavat. Kuin on saatu sarvi, Niin se piika parvi Vielä rinkihin kokouvat. Morsian se nähty, Ennen kuin hän jähty, Eron tanssin kanssa, Kaikilt' piikoiltansa, Ringis olles ottaa; Viimein paris totta Taiten tanssinsa lopettavat.
Sitte alkaa akat, Niin kuin täydet vakat, Laattialla itsens väännellä, Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: Taas on meille nuori Tuotu uusi muori, Terve olkoon tulos, Sisälle ja ulos! Kaikki ämmät yhdell' äänellä.
Nyt se tanssi loppu; Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Vuoden päästä meri Avauupi eri, Joka häntä kyllä soudattaa. Vasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tanssin tuisku, Hyssytys ja huisku; Silloin Tussa-lulla Kyllä saadaan kuulla Vaikka tänä vuonna Falla-laa.
Henrik Achrenius.