Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TÄHTIEN TURVATIT I

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

ENSIMMÄINEN OSA.

YÖN LAPSET.

SISÄLLYS:

Vulgata.
1. Talviyö.
2. Yön lapset.
3. Satulaton ratsastaja.
4. Karjan pappilassa.
5. Tuurholma.
6. Cannabis.
7. Salaliitto ja tapaaminen.
8. Kreivin aikaan.
9. Wittstockin muisto.
10. Uiva lastu.
11. Olkirasia.
12. Turun akademia.
13. Toinen lastu.
14. Ruotsalainen Leonidas.
15. Neunburgin viimeinen päivä.
16. Kullattu Ruben.
17. Keisarin edessä.
18. Seikkailuja Böhmissä.
19. Tunnettu.
20. Tappelun edellä.
21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.
22. Tähti.

Vulgata.

Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli? Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään tarvitse kirkkoon mennä!

Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli käännös.

Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa, vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää. Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1 Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: Lugduni Batavorum (Leyden) anno Domini MDLXX (1570).

Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, versio vulgata, tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, vulgata, tuo yhteinen, vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit, papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina, jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron, ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain rohkeasti sanat suusta löperrellä.

Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen, vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.

Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa oli us päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen selityksiä.

Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten sodat, — mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita, jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, — Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, — seitsemän sinettiä ja seitsemän pasunaa, — siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi uneksia!

Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin tekstiin ja luin:

"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."

Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen merkitsi sotaa, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien rauha?… "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?… Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.

* * * * *

Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on? Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma, että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen lankeemisesta.

Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin, kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä? Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät uudestaan rakentaa, mutta aikansa harventuneeseen sukupolveen on sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen polttohaavan.

Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa: ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan, kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.

Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus, kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat, halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki, joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!

Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen "rauhan" edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa loukannut.

Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan, hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa, viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on vae victis!

Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot, rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo, nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.

Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä. Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan. Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin. Korkeammissa on tyventä.

Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua, jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään miekkaa nosta toista vastaan.

1. Talvi-yö.

Advigila, Domine.

Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön, miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät. Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja sammuu…

Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden lävitse joka vie muinaisuuteen; — sen toisen pimeyden lävitse joka vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen. Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts gekehrter Profet."

Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.

Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta, piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon valkoisen taulun.

Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät, levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra, sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"

* * * * *

Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä, kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan, kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.

No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin. Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin. Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.

Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle, seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa turkissaan näkyi vilusta värisevän:

"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun! Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."

"Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."

"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies, "onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies, te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani, menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä koiran ilmassa… Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."

Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa, läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja huudahti melkeinpä hämmästyneenä:

"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"

"Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin koira."

"Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja saattavat sammua pimeyteen."

"Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies teeskentelemättömällä kummastuksella.

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli ingenium, joka silloin syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."

"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla vallitsee?"

"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli, lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik, koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."

Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista, kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.

"Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti, samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin hankeen.

"Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa, ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.

"Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."

Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja Pohjan kautta vie Tammisaareen.

Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen, eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!"

Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä. Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu, joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.

Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun, joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.

"Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.

Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä oikein urholliseksi.

"Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille yöhuijareille opettaisin mitä mores ovat, mötisi hän taas, itsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan latinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä nykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin siitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se mies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi."

Tuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa oli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä huolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen:

"Aja, talonpoika, aja!"

"Huuti, mies!" ärjäsi rohkea tullimies. "Mikähän raukka tekin olette, joka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa itseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?"

"Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi kolmesataa miestä!" valitti pakolainen. "Hänen armonsa, linnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan, ottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi."

"Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha jo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan lännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen armonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte palveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää kyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan, ja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi. Ottakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin! Mutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää karkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa… Nytpä melu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?"

Odottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa. Syynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi katsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei ollut hyvä loukata — tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen aatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi nimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.

"Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?" huudahti ratsastajien
päällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli
Eerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa
Vaasavertansa kiehahtamasta.

"Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott saattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun", virkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei erehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty "lumiaura", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen ilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista Puolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen kiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.

"Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut", sanoi Aake herra, "niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen erottamaan aatelismiestä talonpojasta."

"Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut", vastasi Juho herra, "olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei maantie-rauhaa rikkoa saa."

Aake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili pimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä hän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän ääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa hänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian viiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.

Juho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin syrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä lähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka ei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi häntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen hovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka lämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.

Sovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja reet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut tuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat; hovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja sai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian tämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon, herrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä palvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta varten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi naispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.

Tullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut valitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa lähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi otettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla tarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin kaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille. Mutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin silmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan pärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen valjennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon hän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä tänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien hiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava rukouksensa: Advigila Domine! Ja kartan alasyrjään oli hän piirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.

2. Yön lapset.

Kuten, mennyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet.

Sigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa sytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja ajatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä aatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi, näki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta vastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä huolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.

Hän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli ollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi katekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä hän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa erittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana ja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa villahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut, teki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti nauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.

Sigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa makaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän aamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean vähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka lattialla vuoteen vieressä olivat.

"Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?" kysyi pastori. "Eihän ne omiakaan saata olla?"

"Eihän olisi varaa", kuului vastaus. "Minulla on ennestään jo kaksi. Tommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha. Hän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt jakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin, enkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa."

"Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne saanut? Minä en nähnyt niitä eilen."

"Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään talvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus, ja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku heitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu hakemassa heitä ristimään."

"Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?"

"Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa."

Ja Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana, jota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi ja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla. Tämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan.

Tuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin sielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli valtasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo elonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei enään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt, että näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan emäntä viimeisen huokauksen kuullut.

Se oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä kulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä.

"Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä olisin voinut auttaa?" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena semmoisesta välinpitämättömyydestä.

Kyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille.

"Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin pian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen, oli Jumala jo omansa korjannut."

"Kuka hän oli? Mistä hän tuli?"

"Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee ja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän, ja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet yllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi tahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän oli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen kuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä olevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman horjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt, eikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa sain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon ratsastaneet."

Tullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo viimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran ratsastajain tapaista.

Torppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista saappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset miehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert Horn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut toisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän toi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä. Neuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot vastasyntyneet.

"Sepä on kristillinen velvollisuuteni", tuumasi hän, "mutta jotakin herrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin turmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän palkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne kummiksi."

Se oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen teon takia läksi vanhus heti matkalle.

Päivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.

Dordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista lattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat sisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa heidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari saattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita mahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen rauhassa ja toinen sodassa.

Molemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki kolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa, jonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt saattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset hatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä nähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen, hänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen hän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä Turun linnassa, sanottiin sitä "hovissa käynniksi." Hänen pitkä tukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä liivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen soljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen tikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä melkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä sääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten luotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi pituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä lyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla, mutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä, ruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän yhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa kuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa ja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt kauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja tuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon puserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli sekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut kammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan; hän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin ja sitten saksalaiset nimittivät "Hakkapäälleiksi", että hänen hajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta satulassa kuin hovin saleissa.

Aake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön edellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä epäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut kahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut hänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi saattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä se asia sitten olisi ollut.

"Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan kunnioittanut", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, "tahdomme kastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän pahaksensa pane kiirettämme."

"Varmaankaan", vastasi Sigfrid mestari, "nämät jalot herrat eivät ole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni vuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia kohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän avuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin ratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka siitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään synnytti."

"Mitä ämmien loruja tämä on?" ärjäsi Aake herra rypistäen kulmakarvojaan.

"Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut", lausui pastori levollisesti, "mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan sanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä, niin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin velvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö. Dordei, kanna ensin poika esiin!"

Sigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.
Herrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.
Lapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.

"Minä kastan sinun Ben-Oni, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että isäsi sinua kerran nimittäisi Ben-Jamin'iksi, onnen pojaksi. [1 Moseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, Hagar, sillä sinä olet muukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Aamen."

Herrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin nuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset tekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja lapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin, noin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja ratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti riistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa käski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun tuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti…

Aake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.

"Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa häntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä lähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!"

Näin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein käsiin.

"Ja minä", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen, "minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun ensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan tehdä hänen hyväkseen." Juho herran lahja ei ollutkaan mikään nahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein käteen.

"Jos elän!"… Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti terveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas, joka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti, kuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, hän ei sitä ajatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott neljänkymmenenkahden.

Sigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella.

"Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan ja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän näitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa ristitodistukseen."

Matkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes sitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi voinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään ulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille:

"Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?"

"En", vastasi Aake herra välinpitämättömästi.

"Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä hienommassa muodossa, mutta en vain muista missä."

"Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka."

"En sitä usko, teidän armonne."

Kun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin vuorostaan halua jalomielisyyteen.

"Mahtavat herrat", sanoi hän "ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä silmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan saadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten saatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut mustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset maahanpaniaiset."

Tullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden sanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen haudattaisiin hevoshakaan.

"Pidä suusi!"? vastasi hänen isäntänsä. "Mitä se meihin koskee, josko hän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan jotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?"

Tullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja veti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan. Siinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti, että kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki, joka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon laihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. "Sigfrid mestari", huudahti hän hämmästyneenä. "Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä sanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen."

Sigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta päivän valossa ja katseli sitä.

"Niin", sanoi hän, "tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen on juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen tähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi."

"Ne ovat siis hyvin kalliita?"

"En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus on jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten sinettiin."

Vielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena kerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin kuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä kun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori, melkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan. Tuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei juuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja puolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä elämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli? Mistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt vastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.

Sigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat hiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi pistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis ollut se, jolta hän näytti.

"Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas oletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa ja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet maailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran selviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä tullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!"

Hevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan vieraanvaraisille asukkaille.

"Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja määrätään!" varoitti mestari. "Minä siksi tallennan heidän kastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos kirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan, sillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle; tämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään mustalainen."

"Noh, mestari", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, "te sanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte yön lapsista?"

"Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa yhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus myöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän yön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta, Lydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en tulevan talven lunta näe."

Maantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten matkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran taaksensa ja rukoili: "Advigila Domine!" Ja lisäsi sitten vielä, katsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: Advigilate, domini!

3. Satulaton ratsastaja.

Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan!

Tullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat, jotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet enempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä, varsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu, mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho Knuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet ajattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli tärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut päälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden presidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi valtaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa hartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja vihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja Saksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa loistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli välimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa.

Yön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten kasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli säännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen rengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen kahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa kuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen edellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on siellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä lukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima pian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa, jotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi ainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille koko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat jäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja kaivolla.

Kaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen elatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä pantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun hintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli jo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja silkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana eivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid mestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627 lähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän oli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla kahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei saatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten lailliseksi hoitajaksi.

Torppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin ahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa ja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri sota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja puoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin se olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä, kuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut koskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman verisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin hän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian tallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa kuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja perintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata. Perintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai hän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka. Niinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki anastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että kruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan viljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten, sekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.

Tuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva Piili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana juoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi voutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä Kaskaksen torppaan.

Siellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia vastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin Uuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle tarkastuspaikkaan.

Mutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti kymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli antanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia. Bennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja juottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä, niin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja Piili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi, kun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin ryöstetyksi pois.

Kasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista. Dordei sanoi: "Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta onnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi parempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas vain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani, Bennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!"

Tuomas vastasi:

"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä et antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan."

"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea kolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja eikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa? Eikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin sinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei minulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia, niin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut meille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa, ett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa muistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna ollessaan kettuja ajamassa metsässä."

"Vai niin", sanoi Tuomas sävyisesti, "onko nyt se aika tullut, että mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun! Olkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee tyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on, luota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!; Bennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma koiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan ruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi voudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en tahtoisi olla voudin sijassa, jos hän olisi kaivon-ämpäri."

Tässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat kaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö oli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa vasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt pihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä osui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta, tuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea kuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat, ja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole ollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä viheriään ruohostoon.

Tommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi, uskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi pähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että selkään.

Sigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne letkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.

"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!" Ja sisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä tummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset olivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen vaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista marjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden juuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja hänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.

"Vouti?" matki Bennu.

"Niin", vastasi Hagar. "Hän on hevosineen Uuskylässä."

Bennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen: "anna anteeksi!" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen keveät jalkansa myöden antoivat, — avojaloin, avopäin, yllään ainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren kymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu tullut oli.

Lapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.

"Minä menen mukaan!" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli punainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. "Bennu juoksee Uuskylään antamaan voudille selkään."

Hagar seurasi häntä.

Oli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa, näki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin vouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa ja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili korskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä laukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä kuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika käsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama sitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui samassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti maantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman lakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä oli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!

Hagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä pitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin miesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa varustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet.

"Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!" huusi Tommu sekä juoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään.

"Ei kukaan Piiliä ennätä!" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena kuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen vihellykseen kuin Bennunkin.

Mitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas, on epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia tekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi ennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan lukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu taputteli Pilliänsä kaulalle, — ainoa keino millä sitä saatti ohjata — ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi hyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs ratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen.

Joukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui.

"Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon ratsastaa?"

Tämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin sotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille jahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet tätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla. Mutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei Aake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan juoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili.

Poika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja ynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake herra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin olevan vikaantumaton.

"Hyvät herrat", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille herroilleen, "onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa polventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista sääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät kestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä ratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa. Stålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta talonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla omakseni."

"Se on minun", vastasi pikku Bennu.

Aake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se väli ollutkaan pitkä.

"Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä hevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?" Sotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut sitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt.

Bennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän tirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia.

"Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet saanut sääret tarpeeksi pitkät", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla äänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat rutisivat. "Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta Klaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru Wallensteinin."

"Piili on isäni ja minun hevonen", kirkasi Bennu, joka taas joutui intoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. "Vouti ryösti meiltä Piilin!"

Pojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja kutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen oli Kaskaksen torpasta.

"Hyvä", sanoi Aake herra. "Se on kruunun ja minä otan sen." Ei siihen aikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty.

Matkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs ratsastaja talutti päitsimistä.

Kun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen:

"Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi kummina mustalaislapsille."

Aake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän ei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut herra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut.

"Mustalaislapset?" matki hän. "Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha hän on."

"Yhdeksän vuotta", ilmoitti tallimestari.

"Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista korpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon hän vain minun kummipoikani."

"Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka kerran ennenkin olin nähnyt", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin tavallisella rohkeudella. "Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se oli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun jälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi puolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan täytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen lähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli aivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste, sillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän armonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa… se oli kerjääjänainen!"

Aake herra nauroi.

"Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena syys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä. Kuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi kanssa?"

"Kaksi", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin
Kirkniemeen.

4. Karjan Pappilassa.

Mitä hänen tietää tarvitsee?

Tullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla herroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen torpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin Saksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä ottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja. Hollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli voittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa heidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat. Sen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia melkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen kukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät koko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä.

Nyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi kruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli, ansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta humalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi paluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen hankintamäärästään puuttui.

Kun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun kohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan, näki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään talonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö.

"Mitä sanotte, Dordei muori?" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen, jonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston ja kesävoin tuojia joka savusta. "Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te kirjoilla teette?"

"Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä", vastasi torpanvaimo. "Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja pappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä ihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia."

"Anna hänelle katekismus!"

"Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä lukukinkerit."

"Noh, anna hänelle virsikirja!"

"Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu vieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä sivulla se löytyy."

"Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä tuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko elinajaksemme."

"Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta monituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän koskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun, koska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee, lasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa. Moseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään lukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on A, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän lukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo taas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle? Kun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska siinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja minä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle hyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia kristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään."

"Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on väkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin nyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen kaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä lähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta joll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen talonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska olen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia. Vaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen ei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon puun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin syntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja vieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua. Antakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää? Opettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa pesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia."

"Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu hänen ikäisensä!" väitti Dordei muori itkusilmin. "Hän on niin taitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen hän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain hyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei arvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata olla pahasta."

Pietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä punastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen joka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi.

"Vai niin", sanoi hän, "sinäkö olet lukenut koko raamatun? No, sanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui riemuvuodeksi?"

"Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna:
'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'."

Kirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja havaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään, jatkaen:

"No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä juutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?"

"Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen värsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan, Misperet, Bigvai, Nehum, Baana…"

"So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä on, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä käsitys."

"Arvoisa isä puhuu aivan oikein", sanoi Dordei, "sitähän minäkin olen sanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden tahtoo oppia käsittämään."

Nyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan.

"Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta kuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä alammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten tulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!"

Dordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja kuiskasi hänelle:

"Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!"

Lydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli tullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja katovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja, ja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä seutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat.

Veräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut, kuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen täyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli ollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen aikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu niin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme.

Hän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin Piili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä torpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit Uuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet, oli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen pyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin saattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella eli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan saalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari saanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin, että hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn oli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari. Luopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi elänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan) ei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa; mutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli hänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista.

"Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?"

"Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota maanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä kolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä kaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa."

"Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen, patillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa Piiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen säippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän jo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan."

Dordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman, jolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen ratsuhevosen Piilin sijasta.

"Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen ja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien ratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän olisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut hänen pitää Bennun."

Tullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi sitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen.

"Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he tekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen tarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen teen."

"Tyttö tahtoo lukea?"

Dordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella liikkeellä.

"Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun oikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska suuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar ei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle isälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän täytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä huomasin hänen säpsähtävän."

"Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste kalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja sen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi? Hän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten minustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!"

"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin nuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset syntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän toteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä hedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja siemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!"

Taaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.

"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista on sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä se oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten muutkin, mutta joutunut konnan pariin… Kouluun! Missä tiedätte koulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin katekismus ja lukukinkeri."

Tämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi lukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta kuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista vuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta vastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha, kolkonkova, järkähtämätön: mitä hänen tarvitsee tietää?

Siinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän katseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla maantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka aitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja kukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää, millä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa kauniiksi lapseksi — hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot kasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset — joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen paljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi taas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton ja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja tavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön lasten kummina ollut.

Mutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa porsasta säkissä.

"Dordei", sanoi hän, "sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte!
Minä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan.
Minkälainen hän on?"

Dordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään on tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti kysyjään ja vastasi:

"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat."

"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän kovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei? Onko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän näpistelee?"

Dordei nauroi.

"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa pois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne päältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella… laiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa suinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi, mutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi kuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti. Vitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma rauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia lapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa kirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt sinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu niin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö riepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta suurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa. Vuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka ne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä kiskottua katinkultaa."

"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton sekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku raukan ottaisi teiltä?"

"Ottaa hänet minulta? Yksi sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä, jos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan varrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun askareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli Bennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän vaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja vaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt, juoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä auttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä ne kaksi hukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi… Ottaa hänen minulta!"

"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön risti-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan, vaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin, toimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata arvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun jälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse."

Dordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla silmillä.

"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on lapsen laillinen holhoja."

"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana, kuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän vähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!"

Niin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin ratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja kahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut hyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa vieraisille Tuurholmaan.

5. Tuurholma.

Enkö saa lukea taivaan portaita?

Nykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio kallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta. Sen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka ainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset. Ne ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei missään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin siellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane kolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta vuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.

Suurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella puolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka määrättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi Uudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri Mickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen kirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen, Helsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu tekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa ajatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut. Kokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria, puistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme ympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle sen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen saaristoluonnon kuvaa.

Lydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri aaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä varjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui vuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua maata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön taloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin meriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen kulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset olivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa ja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen itäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi tuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli kyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa, kahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen komeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla tiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut portaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi, hedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja persiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.

Lydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman vuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen omalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin kesähuviansa.

Oli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun tullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä palasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies. Päivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa, lähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin kaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen ainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet viehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka näytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen sointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja tullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka jo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän? Ei se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle, jonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se ollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo karsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen ratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon hevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä nuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka kulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia siten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui vieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi jotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.

Tupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen välistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä istui korkealle nojatuolille lieden ääreen.

Menisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen leskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa ja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli talonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen salaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis… mistäpä löytää sopiva vaimo?

Rikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm… rahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei tarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta… Maria Bruse?… Betty Luth, teinin sisar?… niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin hänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla vilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.

Rupesi hämärtämään.

Akkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean loisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta takasta.

Pian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin ja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia, ruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta, hollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti kokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui ajan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja kattoi illallispöydän.

"Missä on Hagar?" kysyi tullimies.

Hagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut palvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita Lisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon, kuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän olikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen, ja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien suosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle lähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi hänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan hevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden tarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla vaarallinen kilpailia.

Kun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja mäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan yhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat monenmoisia tuumia päähänsä.

"Missä Hagar on?" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä, sillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.

Vastaus kuului:

"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan kanssa karjapihassa."

Lydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella kummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos häntä etsimään.

Oli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen kohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi pimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi tyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa rajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä korkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa Hållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren:

"Taivaassa, ratki taivaassa
Ijäinen päivä on,
Se valossansa kirkkaassa
Myös voittaa auringon;
Se päivä kirkas loistava,
Ain' ijäisesti paistava
On Herra Sebaot!

Taivaassa, ratki taivaassa
On autuus määrätön,
Siell' enkelien seurassa
On riemu verraton;
Ja kasvoista niin kasvoihin
Siell' nähdään Herra korkehin
Herramme Sebaot."

Tuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista käytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään näkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista polkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla kukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä katseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä, mutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta Suomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita harmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan (Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä vahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui rannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui selvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen pitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen leluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta tuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen silmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella oli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa jotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että tullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia.

"Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?"

"Minä luen tähtiä."

"Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?"

"Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan sekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä."

"Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?"

"Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa taivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?"

"Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän." Ja tullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan taitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä lukemaan.

He kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille. Ystävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, — hän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia nuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja niin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he tulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä kokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri ulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät tätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi annettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään virttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista varten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti. Mistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?

Kaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan esiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan. Nuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui kursailematta illallispöydän ääreen.

Jotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.

"Pietari", sanoi hän, "oletko valmis tekemään minulle apua?"

"Kyllä minä teen, mitä vain voin", vastasi teini.

"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä on hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön kanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin."

Pietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen kyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten: "Saisipa sitä koettaa."

Hagar kutsuttiin sisälle.

"Lapsi", sanoi hänen suojeliansa, "tahdotko oppia lukemaan taivaan portaita?"

Vastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin jäljellä.