Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta

TÄHTIEN TURVATIT III

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

KOLMAS OSA.

VERRATON.

SISÄLLYS:

1. Ennen taistelua. 2. Taistelu Jankovitsin luona. 3. Taistelukenttä. 4. Sotalemmikki ja sotasairaala. 5. Sydän ja valtiotaito. 6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius. 7. Toinen ja kolmas turvatti. 8. Leikinlaskua ja silkkinauha. 9. Jalopeurain kohtaus. 10. Ruben Zevin lähettiläs. 11. Sanomia itämaille. 12. Orjan orjatar. 13. Westfalin rauha. 14. Voitonriemuinen Parnassos. 15. Suosikit. 16. Äiti ja tytär. 17. Uhkaavia enteitä. 18. Kaarle Kustaa Olannissa. 19. Tähti ja turvatit. 20. Suuri käsky. 21. Stambul Sarai. 22. Kolmannella porras-astimella. 23. Messias. 24. Tähtien hetki. 25. Sulttaanin hat-i-scherif. 26. Verraton. 27. Uusi elämä.

1. Ennen taistelua.

Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!

Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.

Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, — myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.

Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet, palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista, perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan, kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty: sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa, hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä, aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti, väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.

Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.

Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645 Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko, joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.

Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov, Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset, 16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat, sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää heidän leiripaikassaan.

Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa, tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5 penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.

Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz, idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja. Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli. Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.

"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon. Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot, tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä, pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu, kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli sotapäällikkö.

"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri Mortaigne.

"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä toisella."

Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.

"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain. Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."

Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt ylipäällikköä.

"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata, peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne, keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta, Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi. Jokainen paikalleen!"

Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä. Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli suunnitelmansa tehnyt.

Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.

"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."

"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä paolla."

"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.

"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth, oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen kirkon aseet… Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."

Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä; missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys, osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan tappaa.

Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630, Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä, joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:

"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä, kumpi heistä voiton meille antaa."

Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia. Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten tulivirta.

"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua lyijyä."

"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.

Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa lajia.

Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön varjoihin.

"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa kurkkuun kiinni.

"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"

"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli sisälle tullut. Teidän armonne… armahtakaa… minä tukehdun… kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan naisen."

Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia, kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.

Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa, antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin kiihkoisella äänellä:

"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani vai sinunko?"

Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein oikkuja.

"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"

Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.

"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti tuleman."

"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."

"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio, minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä, joll'ei muuten, niin sotiessa tuota toista vastaan. Minusta tuntuu välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta, Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa sormus oli, taikakaluksi!… Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"

"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta, mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan toisella valeella peittää.

"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä, kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"

Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.

"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"

"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni ajutantti vastata.

Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä, mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä. Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan, ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.

2. Taistelu Jankovitzin luona.

"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun 24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään, jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.

Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten pitkin laaksoa.

Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa. Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi, siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt. Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan, tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia. Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa. Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli kuitenkin ollut suurempi mieshukka.

Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti, pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10 kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen taisteluun pitkin koko linjaa.

Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi 40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli furia, kostotar, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä; Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen, onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi, hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä, se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan, jossa hän pääsi voitolle.

Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä, ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa. Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.

Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään. Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia. Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä. Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon, mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa. Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta, joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi. Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.

Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla, kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan. Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat, että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä. Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä, ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä, mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.

Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa. Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina, joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000 taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria, joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja tulivat voittajien saaliiksi.

Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt, kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa, paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan aalloista.

3. Tappelukenttä.

Pimeydessä tehty työ… kerran täytyy sen tulla päivän valoon.

Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli. Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa. Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin hän tappion oli voitolla korvannut.

Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia, he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä, yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista vainuvan suden ulvonta.

Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus. Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.

Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään kunniatantereiksi!

Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista, rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan. Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan, kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.

Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.

Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten, ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia, mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä, olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän olennon olevan lähitteellä.

"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.

"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka joten kuten osasi samaa kieltä.

"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin voisit laukaista?… minulla ei ole yhtään, minulla."

"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."

"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne päin!"

Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään, viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa. Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli puhalsi sieltä päin.

"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä uuvun janosta."

"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin, mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä koetan kontata sinne."

Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä virkistyneeksi.

"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"

Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo. Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.

"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.

Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin puolestasi!"

"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni, kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä, jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar. Kypärä päästäsi, mies… Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."

"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi. Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut, hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko ollut Suomessa?"

"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä hänet?… Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen selässäni."

"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle; silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä… Minä en sitä tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin… hevoset nousivat pystyyn… en koskaan ennen ollut sillä tapaa hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä, katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria, sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt… Miksikä ovat he hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen luotaan kylmässä talvi-yössä…"

Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.

"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu, niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä. Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"

Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi, joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä oli mahdollista parantaa.

Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet valaisivat lyhdyllä kaatunutta.

"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"

Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:

"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"

"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi sotapappi.

"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen, mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan ensin, hän huusi äsken pappia."

Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi, kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.

"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!" alkoi hän.

"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on lähellä ja Vapahtajasi elää!"

Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen… syntynyt luterilaisessa väärä-uskossa… Wironmaassa… sitten oikea-uskoinen katolilainen… Feldmann… Olin kahdenkymmen-vuotias… satuin veljeni kanssa riitaantumaan kirveen takia… löin hänet kentällä kuoliaaksi… pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin… tulin kreivi Götzin luo… hän taisteli silloin keisaria vastaan … seurasin häntä Marienburgiin… ruotsalainen kuningas oli siellä… rikas juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja… Minun herrani ja juutalaisen tytär… nuoret ihmiset… hän oli melkein lapsi… Kreivi ryösti hänen metsässä… otti aarteet… meni keisarin joukkoon… vihittiin Wittenbergissä… luterilainen pappi, hän juutalainen… mihinkäpä se olisi kelvannut?… kyltyi… Feldmann, vie hänet takaisin juutalaisen luo!… Thamar sanoi: mitä me häntä sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä… Sanoi kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa… Matkusti Danzigiin syksyllä meritse… Suomeen… talvi… yö… reestä… kinokseen… Pater noster, qui es in coelis… sanctificetur nomen tuum …"

Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää Kaikkivaltiaan nimeä.

Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä, kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan haavoitetun:

"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon. Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus ja mikä tuomio!"

Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?

Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat, laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa, eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen? Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.

Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri, enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut. Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi, seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.

Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin. Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa, näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla osottavat lempeyttä ja lujuutta.

"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.

"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.

"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"

Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia. Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri, hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.

"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon arven jo ennen.

"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.

"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"

"Niin olen."

"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."

Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi hänen poskiinsa.

"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi uusmaalaisiin."

"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"

"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."

"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"

Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla puolestanne!"

"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa. Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19 vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä. Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.

Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.

"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa, Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta", virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin näköinen.

"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!" lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.

"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen ylpeästi. — Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.

"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."

Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.

"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.

Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen, olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.

Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar Ryning pyysi saada sanoa sanasen.

"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."

Torstenson mietti.

"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan, jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.

4. Sotalemmikki ja sotasairaala.

Ei sinulle mikään turmiota tuota… valtaa varten syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas.

"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit hänen perheelliset asiansa?"

"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi presidentti Kurjen luona."

"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"

"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit, se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä tahdo, en tiedä mitä varten ei."

"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"

"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen. Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea, kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne, mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641 täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"

"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."

"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."

"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja odotan, että tulet side-aineinesi."

Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille, jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten. Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa, joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta; ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika, jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"

Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat, ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen, pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa; siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa tervetullut ja miellyttävä vieras.

Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.

Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän, kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen. Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää, kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa, että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi. Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi 23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.

"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan hänen huvinukkenaan."

"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas, astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean korvani luota?… Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette vaarallisempi kuin kuula."

Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä, musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:

"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin kuningas."

"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"

"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"

"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte vastavuoroon minulle?"

"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on ottanut palan teidän korvastanne."

"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."

Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.

Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa, miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä, verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa, jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.

"He varastavat Jehuni", valitti hän.

"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi. Tunnetko minua?"

Nuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa piirteitä.

"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu kuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä."

"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa maailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää."

"On minulla."

"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata olla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan sotamiesluetteloon panna. Mutta", hän kumartui alas kuiskaten veljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, "minä sanon sinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi, Benjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei sinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on. Tähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle lähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä makasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena, ja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna kuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä ratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman linnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta repaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit sinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat sinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi takaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt vapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien varoituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin huonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi, mutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen, sillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään voi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi tähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän hetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun ylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia eikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun kaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta, lapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta tulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas!"

"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni, niin ehkäpä sinua uskon!" huokasi nuorukainen katkerasti.

"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa raajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä, että tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä saata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on niitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä vastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen sotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta yhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika. Sinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin, niin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa."

"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin suusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa välikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin puolen elin-aikaani sairaalassa."

"Kuka on Rachel?"

"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta. Etkö sitä tiedä?"

"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis luja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt hänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis ymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi ja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea, jos pääsi vain tahtoo."

"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!"

"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa käyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan pois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen."

"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen."

"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan säilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään, käskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi Rachelin, olet sinä maailman herra."

"Ja sinä, Hagar, ja sinä?" huudahti tuo helposti johdettava ja helposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki suurenmoinen vaikutti.

"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan", kuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana suhahti nuorukaisen korvaan.

Hän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren papin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän seisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä tätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän jäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista heräsi hänen sielussaan.

"Se on Pietari Luth", sanoi hän itsekseen.

Kun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka kohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi hän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea, taivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän. Hän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän ja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea hänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä heräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi hänen jäljessään ulos teltasta.

"Maisteri Luth!" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.

Luth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit, jotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut palvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan vastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä kumarruksella.

"Kuka olen?" kysyi Hagar iloisesti.

"Suokaa anteeksi… en tunne… olen nähnyt niin monta kuollutta ja elävää."

"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi… Ruotsin pääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi… Hannibal löi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen pyytämistä huvinaan", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä ajasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa Pietari Luthin johdolla.

"Mitä?" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, "ettehän ikinäkään saata olla pikku Hagar?"

"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis, rupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus mensa, genetivus mensae, dativus mensae … Te näette, ett'en ole ollut oppimaton. Teitä saan kiittää alusta. Loppu on kirjoitettuna taivaan portaisiin."

"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti Hagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen. Teille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä oppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein hengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?"

"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen neitien muassa", vastasi Hagar vältellen. "Mutta teidän täytyy kertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata hyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan, täällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua tervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa, koska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme."

"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi kristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä ja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy, Jumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia kuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien luo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia! Reformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra koettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen… hän oli tehnyt jonkun pahan työn Suomessa… oli viskannut erään naisraukan reestä hankeen talviyönä… Jumala armahtakoon, me olemme kaikki pahantekiöitä."

"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä? Suomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?"

"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten. Juutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas neiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä tiliä hänelle, joka sydämmet tutkii."

"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että kirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä tuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?"

"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan oleva on tunnustanut ripin salaisuutena."

"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt epäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin eiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen tunnustuksella."

"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas maallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta mitä se teihin koskee?"

"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata niitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä esiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän vielä."

"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä iltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani. Käyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei sanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu henkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen puhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään."

"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte te? Axelson? Jumala teitä suojelkoon."

"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden valtoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen."

Muutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa karahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.

5. Sydän ja valtiotaito.

Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?

Jos almanakkaa uskoa sopii — ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid Aronuksen ajoista — on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja kevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota myrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä auringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava kuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan kutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden kuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi ilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä tervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan kirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan luonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi, joka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten iloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.

Tällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian jälkeen, ajoi Kristiina kuningatar "Ladugårdslandet'iin" päin. Hän oli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva Beata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli varmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan itsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää pois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua arvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin oli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan kukkuloilla.

Kuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa oli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla ja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä sairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen varovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti koristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan nykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla. Kuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi lakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta aatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston everstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.

Tavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka silloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut kuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai kreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui kuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa kuomureen sisällä.

Rekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen sulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät maisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten hevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä raitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle, olisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet huvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella ilman kuuntelioita.

"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?" alkoi kuningatar. "Näin lapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin ratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun ratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen norsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko nähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen kilparadalla?"

"Tunnen häntä aivan vähän", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.

"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun äitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista silmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota tämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi Cornelius Neposta Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön hellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan? Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän hyvää aistiasi."

"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana Gripsholmassa?"

"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen pystynenään?"

"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."

"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista. Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta… joka on Ruotsin ylevin nuori aatelismies?"

"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon kunnianimen kuningattarelta."

"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"

Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.

"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! Enfin … kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."

"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."

Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.

"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat. "Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä? No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin… saas nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta pois pantu… Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"

"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"

"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi… että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi… että hän on ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida… tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria, mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"

"Yksinkertaista juorupuhetta!"

"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? Vox populi vox Dei. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis mies… jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias hallitsia?"

"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin, urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole koeteltu kilparadan ulkopuolella."

" Oratio panegyrica pro domo! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko, ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle. Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa ja korottamaan häntä rinnalleni… Kreivi Maunu! Me jäämme santaan istumaan. Pidättäkää mäessä."

Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.

"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen, minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani, minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä rakkaus on?"

"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin, ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.

"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua kokonaan toiselle, tulee omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä, lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa, jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat, sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle. Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen, kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"

"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."

"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille, niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni enkä kenenkään muun."

"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä…"

"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin valta-istuimella."

"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."

"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä…"

"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun kunniasi tähden…"

"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet, kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"

"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua rakastamasta."

"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini, ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"

"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata, jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."

"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan ihailiasi suosion-osotuksia?"

"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse, ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä sen ylitse.

"Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä. "Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä uutista varten."

Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla, suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.

"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot vain!… Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää mustasukkaisuus… myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty… myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen… että minä saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta. Fiken… kenkäni!"

"Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."

"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella, "neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun luokseni kello 6."

"Maunu krei…" änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut, että hän tässä talossa herrana olisi."

"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi piikojen juorut.

Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen. Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä, kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin, mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan, elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.

6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.

Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.

Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana, uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan. Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen. Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa. Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili. Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:

"Kong Kristian stod ved höjen Mast I Rög og Damp; Hans Værge hamrede saa fast. Att Göthens Hjelm og Hjærne brast…"

[Ja Kristiani mastossa Ol' sauhussa; Ja miekkans' löi niin lujasti, Ett' Götan pää se katkesi…]

Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä 46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty; yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua ryntäyssuojanaan."

Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula, itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään. Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna. Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat, että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan yksi mies, ja meitä on kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän, toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.

"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut. Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.

Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin luona Kielinlahdella.

"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"

Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:

"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"

Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin, kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta, kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.

Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea, Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta, Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri, että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin; askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa, sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä. Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?

Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan. Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]

"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"

Koska joka päivä havaitsen niin suuria difficultetteja sodan jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin suurta tointa continuerata, joka myöskään ei ole tuottamatta hazardia niiden conditionien saamiseen, joita meille nyt tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa meille on supporterata se calumnia, joka Meidän niskoillemme on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta, jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, imputeeraisivat syyn meidän sammuttamattomalle ambitionillemme, ikään kuin se olisi vääryydellä funderattuna ilman mitään muuta finistä kuin domineraamisen halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu Hollantilaisen cooperationista, pelkään minä, että elleivät nuo ehdotetut conditionit tulisi accepteratuiksi, koettaisivat he tulla arbitri belli & pacis, niin että heidän jalousiensa jotakin odottamatonta heissä causerata saattaisi, puhumattakaan siitä, mitä Puolalainen practiserata voi. Sitten on vielä viimeinen ja tärkein, contenterata conscientietansa, niin, että saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä accommoderannut.

Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.

Teille hyvin suosiollinen

Kristiina."

[Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin ennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme kuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:

"Högt ärade Herr Riks Canceller!

Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde, oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie, så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.

Upsala d. 24 Juni 1645,

Eder välbenägen

Christina."]

Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa, joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.

Vanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi juhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä ruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena Hising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen anteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa kunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä sitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut pukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan kuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka tuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.

"Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu laskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!" alkoi kirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko, mutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun jäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. "Ole tervetullut, sanoo sinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa armollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä! Siunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet voittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä", vastasi kuningatar myöskin latinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä oli synnynnäinen. "Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle pylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että havaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen suuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin, jos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä vaikutuksessaan."

" Pulvis et cinus, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!" sanoi piispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja alkoi puhua ruotsinkielellä. "Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan on se, kun saa ilostuttaa hämäriä silmiänsä katselemalla kukoistavaa nuoruutta. Kun näen edessäni Ruotsin kuningattaren, noin oivallisesti kaunistettuna nuoruutensa ihanuudella ja kaikilla hyvillä avuilla, tunnen minäkin nuortuvani jälleen vanhan Ruotsini muassa. Jumala on minulle suonut poikia ja tyttäriä, jotka aikanaan voivat paremmin teidän majesteettianne palvella kuin minä. Leena, käske tänne lapset, että muistavat tätä siunattua Kristiina röökinää, niin kauan kuin elävät."

Lapset tuotiin esille, yhdeksän oli kotona, yksitoista heitä oli kaikkiaan.

"Suvaitkaa katsoa heitä, armollinen röökinä! Eikö heissä ole rakennus-ainetta Jumalan ja valtakunnan hyväksi?… Tässä on vanhin, Niilo, 23 vuotias, eloqventiæ lehtori Vesteråsissa; hän puhuu latinaa kuten Qvintilianus, ja hän on kerran astuva minun sijalleni… [Niilo Rudbeckius tuli piispaksi Vesteråsiin 1670.] Tässä on Jonas, 22-vuotias, ylioppilas; hän on tuleva professoriksi. [Jumaluus-opin professori Upsalassa 1654.] Tässä on Pietari, 20 vuotias, ylioppilas. No, miksikä sinä tulet, poikani?"

"Piispaksi", vastasi nuorukainen vilkkaasti. [Pietari Rudbeckius tuli Skaran piispaksi 1693.]

"Kuulettehan, armollinen röökinä", hymyili vanhus, "ett'ei omena kauas puusta putoa. Tässä on nuorin, Olavi, koululainen Vesteråsissa, 15-vuotias. Hän on ennalta määrätty suuriin toimiin: kuningasvainaja suvaitsi viedä pojan kastettavaksi… Heus puer! Etkö ymmärrä, Olavi isopää, jalkaasi laapaista maan hallitsian edessä?"

Poika punastui korviaan myöden, tirkisteli lattiaan ja teki kömpelön kumarruksen.

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä! Poika katselee niin kauas menneisiin ja tulevaisiin aikoihin, ett'ei hän tiedä, mitä silmäin edessä on. Tässä eräänä päivänä äiti? hänen havaitsi tutkimassa mitä kuolleen ketun sisässä lienee ollut. Hän on minun Jooseppini; Herra häntä pelossaan säilyttäköön, sillä, jos Jumala suo, tulevat viljalyhteet kerran kumartamaan tätä alkiota… [Olavi Rudbeck, 'isopää', professori Upsalassa, tuli maailman mainioksi anatomian ja kasvitieteen tutkiaksi sekä historioitsiaksi, jonka Atlantica hallitsi kokonaista aikakautta.] Tässä on tyttäreni… laske niiden luku sormillasi, Leena, että meidän armollinen esivaltamme saa nähdä ruotsalaista villaa ja ruotsalaisia sydämmiä… Noh, osottakaa tarpeellista kunnioitustanne Kristiina röökinälle, neitojen parhaimmalle, joka teille kristillisissä avuissa on esimerkkinä!"

Tässä hetkessä oli vanha piispa kokonaan unhottanut kaikki pitkät taistelunsa, kaikki kirkon tehtävät, kaikki hetkelliset vaivat, ja sen vaikutti isällinen ilo: hän kun sai kuningattarellensa näyttää rivin rotevia, voimakkaita ja lahjakkaita lapsia. Vielä siinä kun hän istui sairasvuoteellaan, nojaten hartioittensa takana oleviin patjoihin, näki hänessä korkeavartaloisen miehen, joka näytti olevan varta vasten luotu hallitsemaan kirkkoa uskonpuhdistuksen sodan aikana ja asettamaan järjestystä raa'an aikakauden hurjaan häiriöön. Tuo pitkä, valkoinen tukka oli jakaukselle kammattu ja valui alas hartioille ja sileälle, hienolle palttinakaulukselle; ja tuo yhtä valkoinen täysparta valui kaksijaksoisena alas rinnalle. Mustat samettiliivit olivat kirjailtuja, korkeakauluksinen kauhtana edestä avoin. Huolet olivat uurtaneet hänen korkean otsansa, mutta silmien katse oli odottamattoman lempeä. Maalari, joka tämän mahtavan prelaatin kuvan jälkimaailmalle on säilyttänyt, on onneksi kyllä hänen perheensä keskuudessa sen piirtänyt, eikä tuomiokapitulissa tahi lukukinkereillä.

Sitte kun kaikki jälkeläiset olivat kunnioitustansa osottaneet ja kuningatar maltillisesti kuunnellut heidän elämäkertaansa, suvaitsi hän armollisesti määrätä omasta käsirahastostaan pojille Joonaalle ja Pietarille matka-apua, jotta he saisivat tilaisuutta ulkomaisissa akademioissa edistää tietojansa valtakunnan hyväksi, jonka jälkeen koko joukko, tuomioherrat mukana, saivat mennä, saatuansa tyydykkeeksensä runsaasti kuninkaallista suosiota, ja Kristiina jätettiin kahden kesken piispan rouvan ja isänsä vanhan uskotun palvelian kanssa.

"Jollen liiaksi väsytä teidän korkea-arvoisuuttanne, nykyisessä heikossa tilassanne, olisi minulle mieluista kuulla teidän mielipiteitänne valtakunnan asioissa", lausui kuningatar.

"Kuten terveenä voimani aina olen käyttänyt hallituksen palvelukseen, niin tahdon myöskin käyttää heikot voimani", vastasi piispa. Samassa muistutti hänen uskollisen Leenansa pieni silmän-isku, etteivät hänen vaivansa sallineet pitempää keskustelua, ellei hänellä välillä ollut vähäistä häiritsemätöntä lepo-aikaa. "Kentiesi Niilo saisi armon näyttää armolliselle röökinälle kirjastoni, taikka parannettuja kirkonkirjojani. Viiden minuutin perästä olen jälleen valmis keskustelemaan… Taikka, Leena, ehkä armollinen röökinä olisi niin alhainen, että haluaisi katsella sinun maitokammariasi…"

"Ei millään muotoa, älkää vaivatko itseänne, rakas rouva muori", vastasi kuningatar, joka jo oli tuntevinansa viilipiimän hajua. "Haluan kovin nähdä sitä uutta järjestystä, jonka teidän arvoisuutenne on pannut toimeen valtakunnan kirkonkirjoihin, ja teidän kirjastonne lienee loppumaton, koska siitä jo olette lahjoittanut Vesteråsin koululle enemmän kuin sata nidosta."

"Niin eipä siellä saata olla paljo jäljellä niin oppinutta ja hauskaa vierasta varten; mutta eräs arvokas painos Augustinukselta siellä on löydettävissä sekä vanhin Braskin kirjapainossa Linköpingissä painettu messu… Suokaa anteeksi… viiden minuutin päästä!…"

Ja kuningatar Kristiina meni maltillisesti, mutta ei maitokammariin, vaan kirjastoa ja kirkonkirjoja tarkastamaan, ja otti niin tarkkaan tietoja vanhoista painoksista ja uudesta kirjanpidosta, että häneltä tähän meni kokonainen tunti, ennenkuin hän jälleen näyttäytyi sairaan piispan luona.

"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi kuningatar suoraan asiaan ryhtyen, kun hän jälleen oli kahden kesken piispan kanssa ja rouva muori oli huomannut olevansa liikanainen valtio-asioita käsiteltäessä, "mitä sanotte hallitukseni alusta?"

"Armollinen röökinä, se Mestari, joka meille kaikille on esikuvana, sanoi Johanneksen opetuslapsille, kun he tulivat kysymään hänestä ja hänen valtakunnastaan: palatkaa takaisin ja kertokaa mitä nähneet olette! Minä vastaan kuningattarelleni sen mukaan mitä nähnyt olen, siitä kuin armollinen röökinä seitsemän kuukautta takaperin astui valtakuntansa hallitukseen: sokeat näkevät, ontuvat kävelevät, kuolleet herätetään ja köyhille saarnataan evankeliumia. En sitä tarkoita, että ihmisen työ olisi verrattava jumalallisen Mestarin työhön; mutta ihmisellisesti puhuen, haihtuu hengellinen pimeys, laiskat ja huolettomat virkistyvät, hengellisesti kuolleet herätetään ja evankeliumia saarnataan aina lappalaisten ja kajaanilaisten maan-äärissä. Ruotsin kuningatar ei sitä tietysti yksin ole toimittanut, mutta hän kulkee kaikkien niitten etupäässä, jotka palvelevat Jumalaa ja maatansa, sellaisella voimalla, tahdolla ja taidolla, jota meidän aikanamme tuskin saattaa nähdä yhdelläkään Euroopan valta-istuimella. Maailmassa häntä jo kaikkialla kiitetään ja päivä päivältä yhä enemmän; kuitenkin ajattelen minä, halpa palvelia, että hän ennen tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaan, kuin voittaa ihmisten ylistystä. Niin ei ole minulla nyt sitte mitään muuta sanottavaa kuningattareni hallituksen alusta, kuin että hän on alkanut Jumalan nimen kiitokseksi ja Ruotsin valtakunnan kunniaksi ja onneksi. Mitä tässä vielä tulleekin, sitä ainoastaan Jumala saattaa tietää eikä ihmiset; mutta minä kuitenkin tahdon sanoa, että jos näin jatketaan, kuin alotettu on, niin ei parempaa toivoa saata, olkoon sitte rauha tahi sota. Jumala suokoon armolliselle röökinälleni apuansa, niin lopettamaan kunnialla, kuin tämä hallitus on kunnialla alotettu."

"Siihen sanon minä amen. Säädyt ovat osottaneet alttiutta astuessani hallitukseen, ja viholliset ovat kukistetut sekä maalla että merellä. Mutta ei täällä kuitenkaan kaikki ole kultaa, joka kiiltää. Talonpojat rupeavat murisemaan."

"Mitäpä siinä muuta olisi kuin nurinaa, missä herrat hallitsevat sekä peltoja että taloja? Se ei vielä ole mitään sen suhteen, mitä siitä kerran syntynee, jahka valtakunta saa rauhan. Mitä nyt kuiskataan etehisessä, huudetaan silloin täyttä kurkkua torilla."

"Teidän korkea-arvoisuutenne ennustaa pahoja aikoja. Minä tuumaan, että rauha olisi kaikille lievitys."

"Se on pahaa, joka supattaa salaisuudessa. Vetäkää pöpö esiin pimeästä nurkasta, älkääkä pelätkö hänen naamariansa, armollinen röökinä! Se aika tulee ja on jo tullutkin, että herrat rupeavat tavottelemaan kuningattaren kruunua, papin kirkkokuria, porvarin nahkakukkaroa ja talonpojan lehmää. Vetäkää tämä kaikki valkeuteen, etsikää siihen parannusta, älkää yhtään säälikö! Turvatkaa, kuten entiset hurskaat kuninkaat, Jumalaan ja Ruotsin rahvaaseen! Älkää puolalaista hallitusta käyttäkö, armollinen röökinä! Huono on meistä herrojen hallitus. Yhden täytyy vallita taivaassa ja yhden maassa."

"Ritaristo on kuitenkin sodan aikana valtakunnan etevin turva, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Niin kyllä ja valtakunnan etevin sieni. Tehkää rauha, Jumalan valittu, tehkää rauha!"

"Se on tarkoitukseni. Tarjoan Kristian kuninkaalle tuolla Brömsjoella jotenkin sopivia ehtoja. Jotakin täytyy hänen kärsiä, vaikk'ei hukkaan asti. Minun mielestäni on parempi niistää juutin nenää, mutta pitää häntä hengissä, kuin että siellä meidän ja Saksan välillä on herraton takapiha. Iso-isäni tahtoi hävittää venäläisen, halkaisemalla hänet kappaleiksi; isäni katsoi paremmaksi leikata hänen kyntensä ja antaa hänen elää, mutta asettaa puron ja muurin hänen tiellensä. Juutilainen tunkee päällemme, mutta hän on meille sekä purona että muurina. Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tuumaa? Mikä on parempi: pitää riitaista portinvahtia, taikka jättää porstuan-ovi selkiselälleen tulevaa Wallensteiniä varten."

"Rauhaa, rauhaa, armollinen röökinä! Te näette kauemmaksi kuin minä aikojen vaiheisiin. Katsokaa, suuri Kustaa kuningas on jälkeensä jättänyt tyttären!"

"Mutta valtiokansleri ei tahdo."

"Eikö tahdo? Eikö ole siinä hänelle kylliksi, että hänen kuningattarensa tahtoo?"

Kristiina kohotti olkapäitään. Tähän asiaan hän tahtoi tulla.

"Onko teidän korkea-arvoisuutenne kuullut mitä tähän aikaan Englannissa ja Skotlannissa tehdään?"

"Reformeeratut kyllä harhailevat uskossaan, mutta olenpa surukseni kuullut, että episkopalinen kirkkokin näissä maissa on suuressa ahdingossa uskonlahkojen ja harhaoppisten tähden. Kirkonhallituksella täytyy olla auctoritas; muuten väärät profeetat ja kaikkinainen vallattomuus pääsee vallalle."

"Vielä pahempi on maallisen esivallan laita noilla saarilla. Vallanhimoiset lordit ja saarnanhalulliset maahovilaiset panevat päätöksiänsä kuninkaan allekirjoitettaviksi. Jos näin yhä jatkuu, niin ei ole muuta odotettavissa, kuin tasavalta. Jos nyt kuolema sattuisi minua kohtaamaan, niin mitä teidän korkea-arvoisuutenne arvelee Ruotsin valtakunnasta?"

Piispa Johannes nousi kiivaasti istumaan vuoteellaan.

"Niin kauan, kuin Jumalalla ja Ruotsin kirkolla on jotakin sanottavaa tässä maassa, ei monivaltaisuuden pidä koskeman valtakunnan kruunua."

"Joka sitä ennustaa saattaisi!" sanoi Kristiina pienellä ivalla, jota hän ei voinut estää näkymästä silloinkaan, kun se saattoi loukata noin arvokasta kuningasvallan tukea. "Muistaakseni arkkipiispa Juho Pentinpoika kaksi sataa vuotta sitten asetti kuninkaita valta-istuimelle ja pani heitä jälleen pois virastaan." "Mutta", lisäsi hän, tahtoen parantaa loukkaavaa tarkoitustansa, "se oli papismin aikana, silloin kun me otimme vastaan Romasta tulleita sääntöjä. Evankeliset piispat ovat aina olleet kruunun taatuimpana tukena. Heistä ei kukaan seuraa paavilaisten esimerkkiä, eipä silloinkaan, vaikka hänen nimensä olisi Juho Pentinpoika Oxenstjerna."

Äänenkorko, jonka hän pani tuohon sukunimeen, ilmaisi, kentiesi ehdottomasti, sitä syvään juurtunutta epäluuloa, jota Kristiina kaikkien ulkonaisten kunnian-osotustensa ohessa salasi sydämmensä sisimmässä sopukassa, valtakunnan etevintä palveliaa, valtiokansleria kohtaan. Päätarkoituksena kuningattaren käyntiin piispan luona oli, että hän tahtoi piispaa kiertokirjeessä Vesteråsin papistolle käskemään heitä pitämään esirukouksia kirkoissa pikaisen rauhansopimuksen hyväksi. Hänen ei tarvinnut tähän muuta lisätä, hän tiesi kyllä, että esirukousten muassa seurasi kiitoslauseet hänen rauhaa rakastavista mielipiteistään sekä vastaavia moitteita niille, jotka itsekkäissä tarkoituksissa viivyttelivät rauhansolmimista. Yhtä luonnollista oli, että Vesteråsin kiertokirjettä seuraisi toisia samallaisia valtakunnan muissakin hiippakunnissa.

Kun piispa tuohon oli mieluisesti suostunut, nousi kuningatar istualta sanoaksensa armolliset jäähyväisensä. Mutta tuolla vanhalla kirkkoruhtinaalla oli vielä sana sanomatta.

"Suvaitkaa, armollinen röökinä, vielä suoda muutamia minuutteja kalliista ajastanne vanhalle palvelialle, jolla viimeinen kerta on onni nähdä kuningattarensa lempeitä kasvoja! Älkää pahastuko, näin unta viime yönä; vaikka unet yleensä ovat pelkkiä mielikuvituksen leluja, tapahtuu kuitenkin välistä, kuten Joosepin ja muitten pyhien miesten historia osottaa, että Jumalalla on jokin erityinen tarkoitus lähettäessään unen-näön…"

"Kertokaa minulle unen-näkönne!" sanoi Kristiina ja istui jälleen.

"Uneksin, että olin kuollut ja otettu Jumalan paratiisiin odottamaan tuomiopäivää. Allani oli tähtitaivas — sileäksi pingotettuna kuten seinäpaperi, ja monta ihanaa, loistavaa taivaankappaletta veisaili noissa äärettömissä syvyyksissä kiittäen Luojansa kaikkivaltaisuutta. Silloin näytti minusta, että eräs erinomaisen loistava tähti loi säteen niihin yli-avaruuksiin, joissa minä olin, ja meni hetkeksi sisääni, niin että kuulin sen puhuvan. Ja se sanoi minulle: olen Kristiina kuningattaren tähti…"

"Minä tiedän!" huudahti kuningatar, hetkellisesti hämmästyneenä, mutta heti jälleen jäykkänä. Hän muisti Gripsholmia.

"Olen Kristiina kuningattaren tähti", sanoi tuo loistava säde, "ja menen nyt Zenithiä kohden. Vielä kolme vuotta olen nousemassa, sitten olen kolme vuotta korkeimmillani taivaalla ja sitten alan vaipua alas päin."

"Tuota vastaan ei tähtitieteen oppineilla liene mitään väitettävää, teidän korkea-arvoisuutenne."

Vanhus katseli häntä tutkivin silmin.

"Minä näin vielä enemmänkin. Olin ajan tuolla puolen eikä vuodet näyttäneet minusta pitemmiltä, kuin se aika, minkä ihmisen huokaus tarvitsee noustaksensa taivaaseen. Näin tähden nousevan muita tähtiä korkeammalle ja sitten näennäisesti seisovan alallaan korkeudessa. Mutta se ei seisonut alallaan, se teki kaarroksen. Sitten se vaipui alas, ensin hitaasti, sitten äkkijyrkkään ja katosi pimeyteen."

"Senhän näemme joka ilta, että tähdet lentävät. Minä en osaa unia selittää, mutta kirjan-oppinut mies osannee sitä paremmin tehdä. Sovelluttaako teidän korkea-arvoisuutenne tuon unen minuun?"

"Armollinen röökinä, minä olen vain ymmärtämätön mies käsittämään Jumalan salaisia neuvoja. Mutta sen huomaan hyvinkin, että kuningattareni tähti on nousemassa ja on yhä vieläkin nouseva siksi, ett'ei hänen vertaistaan ole taivaan kannella. Mutta noin suuresta korkeudesta lankeaminen ei saata olla Jumalan sallimus, sillä meitähän on päin vastoin määrätty menemään kirkkaudesta kirkkauteen. Sellainen lankeemus tulee sisällisestä ylpeydestä, joka on olemassa esivanhempiemme ajoista eikä sovellu noin hurskaaseen kuningattareen, joka Jumalalle ainoastaan kunnian antaa. Tästä unesta olen rohjennut puhua sen takia, että kuiskutteliat, panetteliat ja liehakot kaikkina aikoina ovat vehkeilleet mahtavien valta-istuinten ympärillä, koettaen saattaa kirkkaimmat tähdet lankeamaan. Herra sen tietää: minä tuumaan, että hän on lähettänyt tämän näyn koko valtakunnalle varoitukseksi, eikä ennustukseksi. Pysykää lujana nöyryydessä, armollinen röökinä, te saatte kyllä vielä moninaisia kiusauksia kokea, mutta Jumalan voimalla te ne kaikki olette voittava. Teidän halpa palvelianne menee teidän edellänne sinne, missä ei enään mitään kiusausta ole, ja jos hänen köyhä rukouksensa jotakin aikaan saa, on hän näkevä teidän tähtenne loistavan, ei ainoastaan aikakirjoissa, vaan Kristuksen valtakunnassa iankaikkisesti."

* * * * *

Rauha päätettiin Brömsebrossa elokuun 13 päivänä 1645 siten, että Ruotsi sai maanlavennusta: Jemtlannin, Herjedalin muassa, Gotlannin, Saarenmaan ja Hallannin panttina 30 vuodeksi tullivapaudesta Juutinraumassa ja Elbellä. Kuningatar olisi jättänyt pois Hallannin, Herjedalin ja muuta sen lisäksi; valtiokansleri piti hänen määräyksenä salassa; tanskalaiset myöntyivät, iloisina siitä, että saattoivat pelastaa Skånen ja Blekingen, jotka todenmukaisesti olisivat menneet hukkaan, jos Oxenstjernalla olisi ollut kädet vapaina. Sopu naapurusten välillä oli vastaiseksi takaisin saatu, mutta vielä täytyi kaksi pitkää vuosisataa kulua sisällisen kateuden, salaisten juonten ja julkisten sotien kestäessä, ennenkuin Ruotsi ja Tanska käsittivät Kristiinan suuren tulevaisuuden tuuman, käsittivät, että he tarvitsivat toisiansa.

7. Toinen ja kolmas turvatti.

Sinä olet minun kehittämäni: tahdotko olla minulle uskollinen?

Sotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen runtelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja rauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren itsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä vähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa suosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia; samana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai maatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon tarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen kreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja koska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona valtiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä valtion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.

Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät, Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista, ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa, olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.

Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa. "Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta; keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina, ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä maksua kunniastansakin?"

Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa, koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon. Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista — siinä, — että hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja — tuhlata kaikkea.

Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä, valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia, usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava, mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei, tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa. Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut. Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?

"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut, että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"

"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.

"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen Idea boni ordinis in ecclesia Christi'nsa takia?"

"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa siinä ideassa. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä koskaan sekaannu uskonriitoihin."

"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän tahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa asioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika selittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt kuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän sanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla havaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri minulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota valtakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi näyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka riidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat semmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille panna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään pappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä vastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä."

"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen Ideasta ", vastasi Torstenson. "Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten tämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori henkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en tiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan väittää."

"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen ei tarvitse toivoa papintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin hiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu hallituksessa."

"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa korkea-arvoista säätyä. Ideaa puolusti toinen, joka ei pelkää. Armollinen röökinä tuntee neiti Ryningin."

"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän osotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti erehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon pylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa suonut."

"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut hänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä järki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka."

"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö, jonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita. Selväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin mielijohteisiin taipuvainen… Lähettäkää hänet minun luokseni; tahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi, että minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva Beata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi olisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella juutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani."

"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa tutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi löytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani tehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu välistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi jostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa."

"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä puuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä kiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista suurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa usein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy tuumia, koska on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin valtakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän uskollisia neuvojanne."

* * * * *

Samana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning tulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.

Nyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin erilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle yhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään. Hagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään, mutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja läpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät, että olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat toisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan. Tapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako? Se riippui palveliattaresta. Hänen täytyi taipua, kuningatar sitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla jotakin, kun vain hänen kuningattarensa oli kaikki. Kristiina rakasti ja ihaili intelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.

Hän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä, kuin alammainen.

"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden", alkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin tahi kysymystä nykyisiin. "Sinä olet kerran tutkinut niitä väittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?"

"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee nyt jo unohtunut."

"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä." Pieni hetkellinen auringon pilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita silmiä. "Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli väärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain riippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan on yhtä mieltä Lutherin kanssa?"

"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut Idea boni ordinis in ecclesia Christi, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu sanan selityksistä."

"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen tuosta Idea kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa vastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?"

"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä selitystä vastaan pannaan toinen."

"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?"

"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin."

"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?"

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä. Suvaitkaa muistaa tuota sanaa doxa!"

Kristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään mursi.

"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit todistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt jesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä; sinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä on Idea kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka… ja tämä… ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin pahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista."

Hagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin joku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä… ja tämä… ja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä vastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut salata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita hän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat niin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä harmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle maksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja Idean viattomuus aivan selvä.

"Hagar Ryning", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa lopettaneet, "minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin arkkipiispaksi."

"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta", vastasi Hagar syvällä kumarruksella, "mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa ylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla."

"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se tuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas, sinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis myöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on niin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin sotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy minun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset… kysy heiltä mitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar… en tarjoa sinulle asuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi itsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään, tahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni. Tahdotko tehdä minulle kunniaa?"

Vastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin kuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä hän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.

"Hyvä", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan, "älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole minulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua; ei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda, kuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten uskollinen, jos saatat… Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren Kurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö, että hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun kuningattareksesi?"

"Kustaa Kurki on poissa sodassa", vastasi Hagar välinpitämättömästi. "Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure. Mutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua kiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen kokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda kuka minun armollinen kuningattareni on ja", lisäsi hän hiljaa, "kuka minä olen."

Kristiina katseli häntä tutkivin silmin.

"Korupuheita!" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi leikillään. "Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet minulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen saanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä kotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä minulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko, miten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista turvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta isän löytänyt."

"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista ja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja, yhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin kuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän, joka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän oli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi Jankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa laillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka, vaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan, kastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen nojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia oikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt uusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt jälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa meidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta ei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei olisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa."

"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa muutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen rakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän arvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset kreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se Kurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?"

"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista. Minulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi."

"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä saattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa. Sinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen laveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, in spe, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys vielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle kymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun oikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota ajatella… Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?"

"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta kädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin luona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies."

Kristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. "Sano minulle, ihana böhmiläisten tuulentupien prinsessa", kysyi hän vihdoin, leikkien komeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti kuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, "mikä on parempi, uskoa kaikkea tahi ei mitään?"

Hagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman etevyytensä, kun hän vastasi:

"Ei mitään."

Niin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi tarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:

"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta näkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman rikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä luultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin valta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien kuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He uskovat näin muodoin tähtien vaikutukseen."

"He eivät usko, armollinen röökinä, he tietävät sen. Koko heidän elämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa ennen, kuin sitä aavistivatkaan."

"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus valtaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo onnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti alas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin, jos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja yksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima… niin mitä sitten? Sitä he eivät saata tietää, ja siksipä he realiter eivät tiedä mitään; he uskovat, ja heidän uskonsa saattaa pettää. Ei pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa."

"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä pois tietoa ja uskoa. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän kiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta tietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä edes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän ainoastaan, että olen olemassa, koska minä olen ajatteleva olento."

" Cogito, ergo sum. Olet lukenut Cartesiuksen nykyisin ilmaantuneen Principia philosophian."

"Olen, armollinen röökinä."

"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat oppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. Sinä et tiedä mitään muuta, kuin että olet olemassa. Et tiedä mitään siitä maailmasta, joka sinua ympäröitsee; et tiedä mitään tähdistäsi ja niitten vaikutuksesta; et tiedä mitään maailmantapausten laeista, aistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista tahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi uskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta, sinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä uit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan saavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta meriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja usko ja tieto. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et tiedä mitään, täytyy sinun uskoa kaikkia, aina tuohon kurjaan taika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä tiedän yhtä paljo kuin sinä, mutta minä uskon vähemmän kuin sinä, minä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun kehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja kruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään se saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta taivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin tänään."

"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat suojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on hallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on kulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta valtaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman sallimuksen kautta."

"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan johdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta", lisäsi hän leppeämmästi, "sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina kotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori, mutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä pois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä, joka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen minulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin syvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi Idea boni ordinis kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä toivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan sinulle nauraa."

Hagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä syvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.

"Jos olisin sanonut: usko kaikkea, olisi hän vastannut: älä usko mitään!"

Kristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli hän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa, jota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa korkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän voittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: "Mikä ajatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi tuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani, mitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?… Mutta jos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen järkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava pohjolan… Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona… Sanoihan minulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?… Seitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas vuosi… Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet yhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan… Mennä alas päin? Mahdotonta… Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain sallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki suurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen johtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu selityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien vaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän kuin filosofiaa, se on hallitustaitoa…"

Hän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.

"Mitä tahdot?"

"Armollinen röökinä soitti."

"Mene tiehesi. Ei… kutsu tänne neiti Ebba!… Ilmaa, ilmaa ja ihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin. Edessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä kuitenkin on todellista, on eläminen… Hagar Ei-mikään, Hagar Ring, Hagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat nauramaan. Ebba tästä ihastunee…"

8. Leikinlaskua ja silkkinauha.

Puolisokseni hän ei ole tuleva, vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.

Toukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren kammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.

"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää todistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat minun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää, hallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse muistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa, että tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea kirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?"

"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan viipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten."

"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin täällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista palvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole kukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista kansaa."

"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä: kuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista, on tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän nykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian Turkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan, Jumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä, että tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme rauhaa ja järjestystä."

"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta toivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!"

Kreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria Eyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli odottanut puheille pääsöä.

"Maria", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten, "oletko tyytyväinen?"

"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen minuun", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta odottamattomasta kysymyksestä.

"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi on sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun kreivinna?"

"Kristiina… Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme onnellisesti yhdessä."

"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa yksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä kysyn sinulta: oletko tyytyväinen minuun?"

"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?"

"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän halpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun kuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?"

"Tuli. Miksikä sitä kysyt?"

"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?"

"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii."

"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se kelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet joka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä."

"Minä vakuutan, Kristiina… Jos tahdot minulle uskoa jotakin…"

"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se katselee ja on vaiti."

"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on kirjelaukussaan?"

"Naimasovinto."

"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista rakkautta!"

Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.

Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.

"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa, neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."

"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."

"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan, Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon, että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."

Maria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä. Hän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä oikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika pitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.

"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin. Atrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin sieltä enkeli esiin."

"Mitä, Maria?" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. "Sinä siis luulet, että… ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et voi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on menneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen tahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä arvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy ajatella hallituksen perimystä."

Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut olemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar tunteaksensa itsensä loukatuksi.

"Minä pyydän sinua, Kristiina", sanoi hän, nousten istualta, posket hehkuen tumman punaisina, "älä tuolla tapaa laske leikkiä hellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi, uskoakseni tuollaista julmuutta." Kaarle Kustaa saattaa uhrata kaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun kuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle. Lebewohl… grausames Herz!

Kristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain lepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli todellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se ei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja jonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään oli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman tuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin toivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin kaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta yhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta kieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei hän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän tahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon vakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon sitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi näki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä kentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina ollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle johdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman avisi. Suosiko hän kuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan? Huhu sanoi: vastaan, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut. Fryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi ollut kylliksi syytä suosia tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton historioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia tunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De la Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.

Kristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan päiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä siinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo viekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa raudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien tunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina kuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että hän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi laskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin prinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut, että tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä tavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni kumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina samankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna, kuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi hän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon uskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa keinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän, joka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot häneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut, että hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei ymmärtänyt olevansa mustasukkainen.

Löytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään — epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen — joka näytti tietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse käsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi pöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat, väärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan kaulustimensa alla!"

"Fiken", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, "kuka on rohjennut laskea kirjeen pöydälleni?"

Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt, varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.

"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.

Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan tahi — oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään kaikkea paitsi omaa olemustansa.

Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa, ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse, mitä hän puhui.

"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää; "mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."

"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt vacuum'in. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka löytää tyhjän, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää kaikki."

"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin barometeriksi. Sen avulla mitattiin ilman painetta."

"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa. Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa tuon nimen."

"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila purjeisiin", muistutti Hagar.

Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:

"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä hallitsee, niin uudestaan luomme maailman… Kuinka sinä jouduit jesuiittakollegiumiin?"

"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille, joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon. Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."

"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"

"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten rinnalla olin minä kuten raakalainen!"

"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"

"Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä piili jonkunlainen hämmästys.

"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan. Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista, mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"

"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei lutherilaista eikä katolilaista."

"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."

"Armollinen röökinä… En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."

"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.

Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui, hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket punastuivat.

"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja luonnollisimmalta.

"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta kuningattaren puolesta."

Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan kuolettava.

"Sinä… sinä… hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja… minä ylenkatson sinua!"

Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.

Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi. Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:

"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."

"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.

"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."

Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön, hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.

Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa, luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut, mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta, eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että kertoja nyt oli puhunut totta.

"Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.

Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.

"Kaikki, armollinen röökinä."

"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa Ruotsin kruunun?"

"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä siitä sydämmestään iloitsisi."

"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa sinulle aateliskartanon."

"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne, niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."

Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"

"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."

"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että häntä on portoksi nimitetty?"

Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena, tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä, että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.

"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina, uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä, kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta minun kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa? Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan, niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene tiehesi!"

"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"

"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään huomenna Tukholmassa."

"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut, että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan, joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi, mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen, niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni suosion ja luottamuksen."

Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon, ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.

Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä, niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti, liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä. Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.

Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle, jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin ajatuksiin.

"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!… Ei… puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi… Ruotsin kuninkaaksi."

9. Jalopeurain kohtaus.

Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?

Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä. Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua, ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli. Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:

"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."

Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa, melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se näennäisesti onkin levollinen.

Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia. Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä iltana piti tapahtuman; — mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.

Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan kuningattaren oikealle puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä Idea boni ordinis kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että Formula concordiae otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.

Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:

"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut Formula concordiaeta eikä sitä luultavasti teekkään."

"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."

"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.

"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea, toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."

"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."

"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista", sanoi piispa lempeästi.

"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea… millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän kärsi kaikkea."

Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa. Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus, ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi, kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.

Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin istumaan vasemmalle puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä aikakautena.

Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä, johon tänään vastaus oli annettava.

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."

[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]

Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.

"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."

Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:

"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman henkilön."

Äänetön kumarrus.

"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun successor'ikseni ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."

Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.

Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt vastausta.

"Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."

"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että toivonsa oli pettynyt.

"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna consummationia ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.

Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten sydämmelliseksi iloksi.

"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä tänne. Mutta sen tahdon insisterata ett'en päätöstä tee considerationista teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne kohtaan, vaan égardista publicum bonum'ia kohtaan ja turvatakseni isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi, tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna, jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."

"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma henkilö eikä mikään muu."

"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina, yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa? Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha? Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"

"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän majesteettianne miellyttää. Minun facit'ini ei ole ollut mikään muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni, ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."

Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.

"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä olla contenti. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."

"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei teidän majesteetillanne ole mitään affectionia minun henkilöäni kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt despererata. Olen sen vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa, siihen en ole ollut capable. Ennemmin olen tuosta joka päivä kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."

Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan, ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.

"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun välillä ja on ansaitseva molemmat comportementinsa kautta sodassa."

"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen dimitterata minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa toivoni on silloin saada olla rauhassa."

Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi vaihdella.

"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle, joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen, minä käsken häntä odottamaan ja hän refuseraa! Mitä hävyttömiä discourseja nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa esperancissa, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko maailman nähden?"

Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.

"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi pfaltzkreivi uhkeamielisenä.

"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne kuten minä trakterasin Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa, jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut Jumalalta niiden käyttämistä varten."

Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän veressään."

"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta, nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman, siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."

"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on indifferenti minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa particularinen affectioni jotakuta muuta kohtaan vastedes moverata tuosta minulle nyt annetusta lohdutuksesta."

Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava tyvenyytensä.

"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta. Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin rehellinen ystävä ja toiseksi, että positionini on päivän selvä. Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa; eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: primo: ei mitään myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin olen 25 vuoden vanha; secundo: ett'en ota ketään muuta kuin teidän lemmellisyytenne, jos naimisiin menen; tertio: jollen naimisiin mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni… Onko siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."

Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille, valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi, jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa. Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka täytyy virrata partaittensa yli.

"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"

"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten haukotukseen uteliaisuutensa.

"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."

"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?"

"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka kauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko."

"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä."

"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli. Björnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli hiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän saanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?"

"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin perheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä."

"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt hävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan ihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut olla hän."

"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?"

"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan ympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää. Ja aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan… minun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun henkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi kullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman. Minun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi kiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä tulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen, että hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun jälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme selvä… vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää, ole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen jonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa."

"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan."

"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen sinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi jäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo yksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen Galathean… Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen… En, en vertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan luulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa tanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen."

"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden kuningattareni muassaan."

"Luuletko? En… minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi. Löytyy liika monta hiuskutria. Ebba… mihinkä ikänä tahtoisitkin alentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen kanssa!… Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua."

Kristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen silmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.

"Hän odottaa nyt… minä sidon hänen vielä… mutta kauan hänellä ei malttamusta kestä… häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen keltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee… Entä jos vapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?… Jos minä… Hagaria on Wienissä ihailtu… hän on ollut yhdessä Euroopan oppineimpien miesten kanssa… Miksikä minun pitää olla sidottuna tähän raakaan maahan? Jos minä… luopuisin kruunustani?"

10. Ruben Zevin lähettiläs.

Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia.

Kuukausi sen jälkeen, kuin Tukholmassa toukokuussa 1648 tehtiin Kristiina kuningattaren ja hänen seuraajakseen määrätyn välillä juhlallinen sopimus, virutteli rankkasade eräänä kesäkuun päivänä vapaata Regensburgin valtakaupunkia. Se vei soraa ja pieniä kiviä vallituksista, huuhtoi kadut ja juoksi sitten puroina paisuvaan Tonavaan. Päivän valo tunki niin säästäen sisään Ruben Zevin sisimmäisen konttoorin ainoasta pienestä ikkunasta, että oli pakko sytyttää lamppu, joka nyt loi kalpean loisteensa vanhan rahakauppiaan pitkään, laihaan, kuihtuneeseen, mutta vielä voimissa olevaan olentoon. Hän ei huomattavasti ollut vanhentunut, sitte kuin hän kuusi vuotta takaperin oli käynyt Suomessa ja Tukholmassa. Nuo läpikatsovat, ruskeat silmät; jotka näyttivät vakoilevan ja näkevän maailman hämärimpiin nurkkiin, olivat kentiesi vaipuneet syvemmälle ikään kuin piilossa olevat kaukolasit; nuo luiset kädet, jotka niin paljo kultaa anastivat ja saattoivat viskata ulos melkein yhtä paljon, olivat yhä enemmän muodostuneet saaliiseen iskevän kotkan kynsien tapaisiksi; valkoisiksi käyneet hiuksensa olivat harventuneet otsalta, joka salasi niin monta tuumaa ja lakkaamatta hautoi uusia laveampia. Mutta vielä, ja ehkä enemmän kuin milloinkaan oli hän juutalaisten kuningas, samati kuin hän oli kuninkaitten juutalainen; vielä näytti hän kestävän aikaa ja vaivoja; vielä hän tukevin käsin johti niitä lankoja, joilla hän kietoi Euroopan ja koko maailman.

Tuo kehno, ahdas konttoori oli keskipisteenä siinä lukinverkossa, joka oli kehräytynyt valtaistuinten ja kansojen ympäri. Kaikki juoksi yhteen kuten säteet tätä tuskin kymmenen askeleen pituista keskustaa kohti, kohti tuota suurta, kulunutta, saksanpähkinöistä pulpettia, raudoitettua tammiarkkua, jonka sisällystä ei kukaan saanut nähdä, ja tuota vahvaa rautakaappia, jossa tärkeimmät paperit, paavien, keisarien ja kuningasten omakätisesti allekirjoittamina ja sinetillä varustettuina, saivat turvallisen piilopaikkansa. Mainittujen raskaitten huonekalujen välille jäi tuskin tilaa vähäiselle hyllylle, jossa oli hebreankieliset vanhan testamentin kirjat, pöydälle, jossa oli vesipullo, sekä kahdelle nahalla päällystetylle korkeaselkäiselle tuolille, joista toinen oli kirjoitustuoli. Useampia ei tarvittu, sillä täällä olivat keskustelut aina kahdenkeskeiset.

Tästä huoneesta meni ovi makuuhuoneeseen ja toinen etummaiseen konttooriin. Viimeksi mainitun oven ulkopuolella vartioitsi yöt päivät uskollinen vahti; toinen seisoi lakkaamatta aseilla varustettuna huoneen ulko-ovella. Tämä etummainen konttoori oli suuri sali, johon mahtui kaksitoista vahvaa pulpettia, jokaisen ääressä työskenteli kaksi kirjuria; suuria seinäkaappeja, joissa oli kirjeitä ja asiapapereita. Täällä työskenteli konehiston käyntiratas, joka pani monta sataa vähempää hammasta liikkeelle. Tänne tuli ja täältä meni posteja ja sananlennättäjiä kaikkina vuorokauden aikoina. Sanomalehdistö oli vielä ensimmäisen lapsuutensa kapalossa; sähkölennätin ja puhelanka haudattuna kauas tulevaisuuden sumuun. Kaikki yhdysliike kävi suorastaan ja enimmiten sananlennättäjien kautta, koska posti oli epävarma ja kovin epäsäännöllinen, mutta myöskin kirjekyyhkysiä käytettiin toisinaan. Sisimmäisestä konttoorista etummaiseen kulki puhetorvi, jonka kautta päällikkö ilmoitti käskyjänsä ja määrätyillä ajoilla otti vastaan kuulumisia.

Nyt istui Ruben Zevi kotkanpesässään, tarkkaan tutkistellen kahta äsken tullutta sanomaa, toinen oli Monsterista, toinen Osnabrückistä. Ne koskivat rauhansopimuksia. Tottunut kuin oli itseänsä hillitsemään, ei hänen muotonsa ilmaissut, olivatko nuo uutiset hänen mieleisiänsä vai eivätkö. Vihdoin kuitenkin hänen jyrkkäpiirteiseen otsaansa ilmaantui ryppy. Venedigin tasavalta oli rauhansovittaja ja Venedig oli kilpailia. Nuo rahalliset Alankomaat olisivat olleet vaarallisempia kilpailioita, mutta ne kulkivat Ruben Zevin talutusnuorissa. Venedig sitä vastoin juonitteli ja liehakoitsi itsensä esiin kolmessa maan-osassa.

"Benjamin!" kuului päällikön ääni puhetorvesta.

Benjamin Zevi astui sisään, hän oli melkein tuntematon sille, joka ei ollut häntä nähnyt sitte kuin hän Jankovitzin luona makasi haavoitettuna. Nykyään liikemiehenä, tois-silmäisenä, oikea käsi viallisena, siitä kun puuttui kaksi sormea, ja kasvaneena päätään pitemmäksi, kuin mitä oli silloin, olisi tämä entinen poika näyttänyt 10 vuotta vanhemmalta, ellei tuo ruskea arpi vasemmassa ohimossa ja hänen tummien silmiensä vilkas katse, joka puolittain oli älykäs ja puolittain poikamainen, olisi muistuttanut sitä aikaa, jolloin miekka ja satula olivat hänelle rakkahimmat kaikesta, mitä maailmassa löytyi. Koirankurien aika oli kuitenkin nähtävästi jo ohitse; sen kyllä, huomasi, että hän oli ollut ankaran kurin alaisena, ja vähitellen tottunut oloon, jota hän ei muuttaa saattanut. Hän seisoi kuten sytytetty kynttilä mahtavan iso-isänsä edessä, valmiina säntilleen toimittamaan jokaista tehtävää, mikä hänelle määrättiin.

Vanhus katseli häntä tuollaisella vastustamattomalla katseella, joka näytti tunkevan ihmis-sielun syvimpään sopukkaan.

"Benjamin", sanoi hän, "sinä olet nyt palvellut minua kuusi vuotta Rachelista. Olin aikonut vielä odottaa seitsemättä, mutta aika ei odota meitä ketään. Oletko sinä nyt mies?"

"Koetelkaa minua", vastasi Benjamin, epävarmana, mitenkä hän tuollaisen kysymyksen selittäisi.

"Olen koetellut sinua", jatkoi rahakauppias levollisesti… "Palveluksesi ensi vuosina olit sinä kuten viiri, jota kaikki tuulet kiikuttelevat. Viimeisinä vuosina olet käyttänyt itsesi paremmin mielikseni. Jakobin Jumala, joka kohtalotamme johtaa, on ottanut sinulta silmän ja käden, varjellaksensa sinua filistealaisten tyrkytyksiltä ja sydämmesi epävakaisuudelta. Joas, joka henkeäsi vainosi, on kuollut. Isäsi, se verikoira, ei enään saata sinua vaatia minulta. Thamar on vielä jäljellä. Mutta sinä olet nyt äitisi poika ja yksi meistä. Toivoisin saattavani sanoa samaa sisarestasi; hän on kutsuttu Israelin aseeksi gojimin, pakanain joukkoon ja hän tehköön vastaiseksi tehtävänsä. Nyt tahdon määrätä sinulle koetteeksi miehen tehtävän. Osota itsesi luotettavaksi eräässä toimessa, joka vaatii suurta rohkeutta, mutta vielä enemmän viisautta, niin tulet minun asiakumppanikseni ja Rachelin herraksi."

"Käskekää; minä tottelen."

"Rauhansovinto on tulemaisillaan päätetyksi Westfalissa. Tapahtukoon niin; minä suvaitsen sen. Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani tekevät rauhansopimuksia. Oi, minun poikani, olen antanut gojimin kolmekymmentä vuotta riistää ja repiä toisiansa, jotta heidän palotettujen ja voimattomien jäseniensä ylitse valmistaisin Israelille tien hänen lähestyvään herrauteensa. Mutta aika on tullut, jolloin meidän tulee pitää itsestämme vaaria. Minun Saksassa olevat vakuuteni ovat suurimmaksi osaksi hävitetyt; nyt uhkaa vakuuksiani keisarin perintömaissa sama hävitys. Minä suostun siis rauhaan, mutta määrätyillä ehdoilla. Israelin täytyy kerran saada porvari-oikeudet Saksassa, Itävallassa, Ranskassa, Espaniassa, Ruotsissa, jaa, paavikunnassakin, samati kuin sillä jo on tämä oikeus Alankomaissa. Näillä ehdoilla lainaan minä varat sodan vahingonkorvauksiin ja muihin tarpeellisiin menoihin. He eivät tahdo, nuo kiittämättömät; he koettavat kaikin tavoin viekkaudella päästä minusta, ja niistä myönnytyksistä, joita minä heiltä vaadin. Silloin tulee Venedigin tasavalta, rauhansovittaja, ja tarjoutuu lainaamaan tarvittavat summat. Se ei saa tapahtua; nuo koronkiskurit ryöstäisivät minulta voittojeni hedelmät. Tahdon härsyttää turkkilaiset heidän kimppuunsa; he saavat kyllin tekemistä omien porttiensa luona… katsos tässä on kartta!" sanoi hän ja kiersi auki sen aikuisen karkean puupiirroksisen kartan; siinä näkyi joukko punaisella nesteellä merkittyjä paikkoja, joissa Zevin huoneen asiamiehiä oli valmiina toimeenpanemaan päällikkönsä määräkäskyjä. "Tässä on Regensburg. Sinä menet täältä minun aseilla varusteltuun kaaleri-laivaani Levantiin, joka aina vuosittain lähtee Smyrnaan kauppatavaroita viemään. Sinä olet kaikkien muiden, paitsi minun asiamiesteni nähden, kauppias, joka harjoittaa tukkukauppaa. Sinä seuraat Tonavan juoksua Sulina-suuhaaraan. Sieltä poikkeat oikealle, purjehdit sitten Mustanmeren yli Bosporiin ja menet Konstantinopolissa maalle. Siellä lahjoat suurvisiirin Muhamed Kuprili paschan kiajan eli sijaisen Arnaudin, hänen anomuskirjamestarinsa ja ensimmäinen eunukinsa, toimitat, että pääset suurvisiirin puheille, ja annat hänen omaan käteensä tämän kirjeen; se sisältää kaikkia, mitä hänen tarvitsee tietää; mutta turvallisuuden vuoksi lähetän mukaasi taitavimman tulkkini. Tarpeellista on, että tunnet olot ja olet valmis vastaamaan kysymyksiin. Tiedä siis, että nyt on paha aika ja puoluesota osmanien pääkaupungissa. Ibrahim sulttaani on kukistettu ja tapettu. Hänen poikansa ja vallanperiänsä on seitsemän-vuotias lapsi. Hänelle etsitään puolisoa, joka olisi kyllin voimallinen sysäämään syrjään hänen vallanhimoisen iso-äitinsä. Janitscharit ja spahit ovat holhojavallasta sulttaanien ala-ikäisyyden aikana verisesti sotineet keskenään. Muhamed Kuprili on suurvisiirinä hallituksen etupäässä. Tuo Kuprili on ranskalaisen, uskostaan luopuneen poika ja persoonallinen ystäväni sekä tarvitsee rahaa voidaksensa pysyä pystyssä vastustamassa mahtavia janitschareja. Hänen pitää saaman, mitä hän haluaa, sillä ehdolla, että hän viipymättä lähettää turkkilaisen laivaston hätyyttämään Kandiaa. Sano Kuprilille, että minä lahjoitan hänelle tuon suuren, rikkaan saaren. Venedigin on pakko puolustaa niin kallista aluetta, Välimeren helmeä, aina viimeisiin asti, eikä ainoatakaan scudo-rahaa jää tasavallalle, määrätäkseen rauhasta Saksassa."

Benjamin Zevi kumarsi, kädet ristissä rinnan päällä, merkiksi, että oli asiat käsittänyt.

"Odota!" jatkoi rahakauppias. "Jos olet saanut hitusenkin älyä perinnöksi, niin varmaan kysynet, miksikä minä lähetän noin nuorta kokematonta miestä näin tärkeään ja vaikeaan toimeen; miksikä en ennemmin lähetä ensimmäistä konttoorikirjuriani, Jerobeamia tahi jotakuta muuta tottuneempaa sanansaattajaa. Tahdon sanoa sinulle sen. Tahdon antaa sinulle tilaisuutta osottaa olevasi ylhäisen asemasi arvoinen maailman hallitsiana, joksi olet tuleva minun jälkeeni, siinä tapauksessa, että mittasi täytät. Tämä lähetys on ainainen hengenvaara. Joka askeleelta olet tapaava röyhkeitä ryöväreitä, jotka väijyvät sinun aarteitasi. Sinua ympäröitsee janitscharien verenhimoinen viha, venedigiläisten vakoojat ja kymmenmiehisen-neuvoston palkatut rosvot, jotka epäilevät matkasi päämaalia. Minä annan sinulle 30-miehisen hyvin varustetun saattojoukon, jota Assar Kaba johtaa, mutta he eivät sinua saata suojella, jollet käärmeen suikeudella pujahda läpi siinä, missä rohkeutesi ei mitään auta. Joka silmänräpäys, täytyy sinun olla varuillasi, sinun täytyy valepuvussa yöllä hiipiä Konstantinopolin pahassa huudossa olevien kujien läpi. Ja kun tuossa kaikessa olet onnistunut, täytyy sinun vielä sukkeluudellasi voittaa paschojen ahneus ja suurvisiirin itämainen saaliinhimo. Rakastetun Ruthini poika, ennen tahtoisin pitää sinua täällä turvassa luonani, kuin lähettää sinua ulos moniin vaaroihin, mutta Jakobin Jumala kutsuu sinua suurempiin tehtäviin kuin tähän, ja sen vuoksi sinun tulee oppia tuntemaan uskottomien turkkilaisten maata…"

Ruben Zevi oli ääneti hetkisen, ja mietti, tulisiko hänen ilmaista tälle näihin asti vähän luotettavalle nuorelle miehelle elämänsä syvimmän salaisuuden ja suurimman päämaalin.

"Vielä et sinä sitä käsittää saata", sanoi hän vihdoin. "Mutta niin paljon tahdon sinulle uskoa, että viimeiset ajat lähenevät suurilla askeleilla, se aika, jolloin Israel hajonneesta tilastaan pakanain seasta palajaa ja panee kaiken maailman kansat Davidin valtikan alle. Sinä olet kutsuttu ottamaan loistavaa osaa tuossa tehtävässä, ja siksipä, poikani, valmista itsesi sitä varten! Minä tahdon, että sinä opit turkin-kielen, samati kuin jo olet oppinut isäimme kielen."

"Herrani ja mestarini", kysyi Benjamin nöyrästi, "enkö saa ottaa mukaani sisartani Hagaria? Hän on viisaampi kuin minä."

"Hagar on vielä kaukana ruotsalaisten moabitien maassa. Nainen ei saata kulkea siellä, missä sinä kuljet, ja miksikä minä lähettäisin Ruthini molemmat lapset niin suureen kuoleman vaaraan? Jos sinä kaadut, tahdon säästää hänen Israelille."

"Mutta hän osaa, mitä minä en osaa. Hän tietää, mitä minä en tiedä. Hän on onnistuva, missä minä en onnistuisi. Antakaa minulle Hagar matkakumppaniksi, niin kaikki hyvin käy!"

"Sitä sinä et ymmärrä, mieletön poika. Hagarilla on oma tehtävänsä, joka on toinen kuin sinun. Miksikä luulet, että minä olisin tuhlannut miljoonan hänen kurjasta kreivillisestä nimestänsä, jota minä ylenkatson, jollei senvuoksi, että hänen pitää tekemän minun tehtäväni keisarin läheisyydessä?… Mene, tee itsesi valmiiksi!"

"Noin vähän itsenäinen, noin kypsymätön olemaan mies, joka itse voi päättää!" sanoi vanhus tyytymättömänä, kun hänen tyttärenpoikansa oli mennyt. "Ja tuollaisesta paimenpojasta tahdon minä luoda Davidin. Se ei käy; hän varmaankaan ei jälleen osaa muuta kuin tapella. Mitä tulee minun tehdä? Täytyykö minun vihdoinkin lähettää Jerobeamin?"

Ruben Zevi meni ulos konttooriin antamaan määräyksiänsä kaleerista, jonka piti lähtemän aikaisin seuraavana aamuna. Vielä hän epäili, ketä lähettäisi sanansaattajaksi, kun Rachel tuli häntä vastaan. Hänen ensimmäinen lapsuuden-ihanuutensa oli kasvanut täyteen kukoistukseensa ja tehnyt hänestä juutalaisen kaunottaren. Kansansa tavan mukaan olisi hänen jo täytynyt olla avioliitossa, mutta hän odotti tottelevaisesti nuo seitsemän palvelusvuotta. Hän etsi korvausta taloudenhoidossa maailman rikkaimmassa talossa, hänelläpä oli rajaton valta näissä emännän toimissa, joita paitsi ei mahtavin pohattakaan tule aikaan.

"Isä", sanoi hän vilkkaasti, sillä hän ja Hagar olivat ainoat, joilla oli lupa käyttää tätä tuttavallista nimitystä, "täällä on matkustavainen, joka ei ole tahtonut häiritä tärkeitä tehtäviäsi. Hän malttamattomasti odottaa saavansa suudella kauhtanasi liepeitä."

Ruben Zevi meni linnan ylikerrassa oleviin erikoishuoneisiin ja tapasi Hagarin, joka nöyrästi tervehti häntä tuolla itämaisella kunnian-osotuksella, jota juutalaisten oli tapana käyttää.

"Mitä?" huudahti juutalainen hämmästyneenä. "Tyttäreni Hagar on jättänyt olopaikkansa pakanain joukossa?"

"Tyttäresi on totellut, niin kauan kuin hän on saattanut häväistyksettä sitä tehdä. Ruotsin kuningatar on solvaissut minua ja kieltäytynyt hyvitystä antamasta. Käske minua, minä odotan määräyksiäsi."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Pieni Kristiina on saanut liiaksi myötätuulta. Hän ei tiedä, ketä hän uskaltaa loukata. Lohduta itseäsi, tyttäreni, aikasi on tuleva. Mainitse minulle häväistys, jota emme me ole kärsineet! Mutta me olemme ymmärtäneet olla ääneti ja odottaa, emmekä odotakkaan turhaan. Minä tarvitsen kohta sinua Wienissä. Sinä olet viisas, rohkea ja innokas. Se suosituskirja, jonka ymmärsit houkutella Torstensonilta, on kaksi kertaa pelastanut taloni ruotsalaisten ratsumiesten kulkiessa ohitse. Sinun veljelläsi ei ole muuta kuin rohkeutta. Epäilen, uskallanko huomenna lähettää häntä tärkeitä tietoja viemään Konstantinopoliin. Miksikä sinä et ole mies?"

"Siksi", vastasi Hagar hymyillen, "että nainen välistä osaa toimittaa enemmän kuin mies. Isä, anna minun seurata Benjaminia Konstantinopoliin! Minä tunnen pohjoiset maat, tunnen Euroopan keskustan: en saata olla tyttäresi, tuntematta itämaata. Anna minun seurata Benjaminia!"

Ruben Zevi mietti hetkisen.

"Et tiedä, mitä pyydät; mieletön veljesi on pyytänyt sinua seuraajakseen. Ja minä lähettäisin ainoan toivoni, vanhuuteni ilon Ismaelin lasten saaliiksi! Molemmat kansani suuren tulevaisuuden perilliset!"

"Sinulla on Rachel." Juutalainen hymyili surullisesti.

"Rachel on hyvä lapsi. Hän ei koskaan anna isänsä vanhan sedän olla rakkauden ja huolenpidon puutteessa. Hän on myöskin tuleva Benjaminin puolisoksi ja hänen kanssaan tasaava perintöni. Oletteko ystäviä, te kaksi… ystäviä sydämmessänne ettekä sanoissa ainoastaan?" Nämät molemmat tytöt olivat ainoastaan viikon olleet yhdessä silloin, kun Hagar kaksi vuotta takaperin kävi Regensburgissa matkustaessaan Götziläisen perinnön tähden, ja silloin he olivat oppineet tuntemaan toisiansa. He tunsivat, että saattoivat olla vihollisia ja taistelussa äärettömästä vaikutuksesta kentiesi myöskin pitäisi heidän niin olla. Mutta Rachel oli myöden antava, eikä kunnianhimoinen: he tunsivat, että myöskin saattoivat olla ystäviä, varsinkin, koska tämä epäilemättä nyt oli molemmille edullisinta. He syleilivät toisiansa ilman teeskentelyä, jos myöskin ilman lämpimämpiä tunteita.

"Se on hyvä, lapseni", sanoi vanhus tyytyväisenä. "Zevin suvulla on monta vihollista; sitä ei sisällinen sota saa hajalle riistää. Tulevaisuus kuuluu teille molemmille, mutta, jotta ette te riitelisi, tahdon tasata nykyisyyden teidän välillänne. Rachel hoitaa komentoa talossani, Hagar toimittaa kansani asiaa ulkona maailmassa. Teidän erilaiset lahjanne eivät pane minua valinnassani epäilemään. Israelin Jumala, sinä olet tehnyt minun rikkaaksi, antaessasi minulle kaksi tällaista tytärtä. Anna heille myöskin heidän arvoisensa miehet! Rachel tietää kuka hänen on, ja tietää myöskin, että valittunsa on kuninkaan arvoinen. Hagar, minä katson sinulle kuninkaan vertaisen, ellei hän ole vielä enemmänkin."

"Isäni, suo minun valita, jos minä valitsen!"

"Sinä, joka kerran valitsit aatelismölhön, josta en tahtoisi maksaa täysiarvoista rahaa sikelin vertaakaan! Lähinnä Zevin sukua ei löydy ketään arvollisempaa kuin nuori Texeira Hampurissa, isänsä poika."

"Minä pyydän sinulta, isäni, anna minun valita!"

"Mitä, etkö tahdo tulla juutalaiseksi?"

"Uskontoni ei minua estä. Olen cartesiani… kaikkia uskontunnustuksia ylempänä. Erään nimen tähden, jota en tahdo mainita, olen ehkä pakotettu katolisen kirkon vaatimuksiin alistumaan. Toinen, nimittämätön, on ennen minua tehnyt niin…"

"Olkoon hänen nimensä yhtä kirottu kuin äitisi nimi olkoon siunattu nyt ja kaikkine aikoina!" huudahti vanhus, jonka katseessa kuvastui sellainen sammumaton viha, joka oli omituisena vastakohtana hänen tavalliselle levollisuudellensa. "Älkäämme enään puhuko tuosta. Sinä tahdot lähteä itämaille?"

"Minä tunnen kirjoja, nyt tahtoisin oppia tuntemaan maita ja ihmisiä."

"Tieto on valtaa. Minä käsitän ja hyväksyn toivosi. Hyvä, sinun pitää saaman seurata Benjaminia. Hänen tulee olla sinun kätesi ja sinä hänen päänsä. Olen uhrannut yhden pojan ja tyttären jo ennen, tahdon vielä kerran lähettää Isakin polttouhriksi, mutta, Herra, lähetä enkelisi alttarin luo ja ota ase pois ryövärin kädestä!… Laita itsesi valmiiksi, tyttäreni! Älä unohda ottaa mukaasi kahtatoista minun kyyhkysistäni! Sinä tarvitset myöskin palveliattaren."

"Minulla on mukanani Ruotsista yksi… Sabina Risebergasta. Isä, jos rakastat tytärtäsi, niin osota hyvyyttäsi niille, jotka ovat olleet helliä minua kohtaan. Sinä tunnet presidentti Kurjen, olet lähettänyt hänen puolisolleen runsasvaraisen lahjan. Mutta sinä et tunne valtaneuvos Ryningiä ja hänen rouvaansa. Kaikille näille olen surua tuottanut, olen pettänyt heitä toivossaan, olen kaksi kertaa jättänyt heidät. Kun erkanin valtioneuvos Ryningin rouvasta, sanoi hän minulle: Missä ikänänsä maailmassa kuljet, tahdon puolestasi rukoilla… Hän saattaa rukoilla, hän saattaa rakastaa. Ja vielä hän minulle sanoi, lisäksi: Annan sinulle kaksi esinettä hyödyksi ja muistoksi: Davidin psalttarin ja uskollisen palveliattareni Sabinan… Isä, Ryningit eivät säätyynsä katsoen ole rikkaita. Antakaa heille ruhtinaskunta!"

"Davidin psalttarin hän sinulle antoi? Hänen pitää saaman ruhtinaskunnan. Aika kiirehtii; valmista itsesi lähtemään!"

11. Sanomia itämaille.

He eivät ennen olleet mitään, nyt tahtoivat he olla kaikki.

Kaleeri Levant kulki purjeitten, airojen ja virran yhdistetyillä voimilla alas Tonavata. Purjehdus oli vaarallinen näissä kiertelevissä vesissä, jotka jakaantuivat kapeisiin, väkeviin virtoihin, juoksivat sitten monien saarien ympäri ja yhdistyivät jälleen syvemmässä alassa, joka vielä oli kapea, mutta pian oli laveneva. Monta paulaa väijyi virran tyvenen pinnan alla: toisinaan paasia, toisinaan karia, ja väliin haaksirikkoon joutuneitten laivain hylkyjä, sekä vahvoja tammen ja petäjän runkoja, joittenka alapuoli oli painunut syvyyteen ja yläpuoli oli pystyssä vedessä. Luotsi, eräs älykäs genualainen, joka tunsi Tonavan paremmin kuin Välimeren, ei purjehduksen aikana hetkeksikään asemaansa jättänyt. Päivällä täytyi Levantin kiireellä soudolla kulkea noita kapeita virranjuovia pitkin, siinä kun usein saarista tuleva nuoli tahi kuula koetti ehkäistä kaleerin kulkua. Hämärässä etsi kaleeri ankkuripaikkaa leveimmässä virranjuovassa, sillä rannoille ei kukaan uskaltanut ankkuriin laskea. Siellä oli lakkaamatta ryövärejä väijyksissä ja ottivat kevyeisiin veneisiinsä ne varomattomat purjehtiat, jotka olivat laskeneet liika lähelle näitä epä-ystävällisiä rantoja.

Ei edes virran keskusta ollut täydellisen varma. Kaksi kertaa oli epäiltäviä pieniä aluksia hiipinyt ulos yön pimeydessä noille hiljaisille vesille ja äänettömänä lähestynyt laivan keulaa. Mutta he olivat havainneet laivaväen varuillaan; muutamat kovat, hyvin tähdätyt laukaukset, saivat heidät kiireimmiten katoamaan pimeyteen. Kaleerissa oli kahdeksan kanuunaa; se saattoi uhata kaikkia ikäviä yökummittelioita.

Näin oli Ruben Zevin lähetys onnellisesti kulkenut Straubingin, Passaun, Linzin ja Tonavan ylisen juoksun kautta, menemättä maalle. Wienissä lepäsi Levant kolme päivää, varustaaksensa itseänsä muonalla. Kaupunki oli melkein tyhjä kesävehreydessään, siellä kun olivat pelänneet Wrangelia ja ruotsalaisia. Hagar kävi jesuiittakollegiossa, joka kehräsi maailman ympäri lankoja, hienompia kuin Ruben Zevin, ja sai hyödyllisiä tietoja Konstantinopolista. Mihinkäpä ei näitten hurskaitten isien kädet ulettuneet ajan vehkeilyissä?

Matka kulki eteen päin. Wienin perästä alkoi virta käydä sameaksi rannoilta, vaikka keskusta oli selkeä, kiiltävä. Vuoret näkyivät kaukana taivaanrannalla, laveat unkarilaiset tasangot laitumella käyvine karjalaumoineen ulottuivat aina virran rannalle asti. Virta teki mutkan etelään päin, kuljettiin Pressburgin, Komornin ja Buda-Pesthin ohitse. Joka ilta, kun oli ankkuriin laskettu, tulivat Ruben Zevin asiamiehet, jotka tunsivat lipun, saamaan määräkäskyjä. Oi, noita hiljaisia, äänettömiä, lämpimiä kesä-öitä tuikkaavine tähtineen ja tuoksuineen, jotka tuulahtivat äärettömän laveilta, kukoistavilta laitumilta, ja noita satakielten liverryksiä, joita toisinaan keskeytti lammaslaumojen yksinäinen kellon ääni ja paimenten huuhueleminen!

Nuo molemmat lähettiläät, veli ja sisar, istuivat usein myöhään yöhön keskustellen kahden kesken noista ihmeellisistä kohtaloista, jotka olivat heitä vieneet niin kauas Kaskaksen torpasta. Miksikä he eivät uskoisi tähtiä? Kristiina oli ollut oikeassa, jotakin heidän täytyi uskoa. Ei kukaan heistä löytänyt pohjaa, perustusta, ei Israelin Jumalassa eikä kristittyjen Vapahtajassa. He tahtoivat molemmat yksimielisesti alistua sen salaperäisen johdon alle, jota he eivät voineet vastustaa ja joka näihin asti oli saattanut heitä niin odottamattomaan ylhäisyyteen. Hagar, joka oli etevämpi ja lahjakkaampi, oli selvään käsittänyt maalinsa, ja käytti nyt koko kaunopuheliaisuuttaan korottaaksensa kevytmielistä veljeänsä rinnallensa. Heitä ei kukaan saattanut tappaa eikä vastustaa ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Heidän täytyi aina kohota mahtavammiksi, siksi, että maailma makasi heidän jalkojensa juuressa ja ihmiset suutelivat tomussa heidän vaatteittensa liepeitä. He eivät ennen olleet mitään; nyt tahtoivat he olla kaikki.

"Mutta Rachel saa minun miksi hyvään", väitti Benjamin viattomasti.

"Rachel on yksi niistä, joille Moseksen Jumala sanoi: lisääntykäät ja täyttäkäät maa! Tulee olla hyvä heikkoja kohtaan, mutta ei tule alentua heikoksi kuin he. Kun sanovat sinulle: lankea! niin vastaa heille: nouse! Sillä, kun he ovat lisääntyneet ja täyttäneet maan, ovat he määränsä tehneet kuten kasvi ja eläin. Me kolme — sinä tunnet tuon kolmannen — olemme saaneet toisellaisen onnen osan luomisessa. Meidän tulee kohottaa luoksemme sitä mitä kohottaa saattaa; lopun annamme olla alennustilassaan, ellemme sitä tallaa."

Mutkailtuaan itään päin oli Tonava Theissin laskettua siihen käynyt melkoista laveammaksi ja näytti nyt merenrannikkojen välillä olevalta salmelta. Levant kulki Belgradin, Orsovan, Palankan ja Wittinin kautta. Nämät matkustavaiset olivat tulleet turkkilaiselle alueelle: oikealla Bulgaria, vasemmalla Valakia. Molemmilla rannoilla raakaa, julmaa kansaa, joka oli saaliinhimoisten paschojen kovassa orjuudessa. Tavan takaa telkesi virtaa linnoitus tahi kaleeri täynnä aseellista väkeä. Tullia vaadittiin jokaisen linnoituksen kohdalla, jokaisen paschan lähettämän kaleerin luona. Tätä varten oli Ruben Zevin lähetyskunta itseänsä varustanut, he tuhlasivat kultaa ja pääsivät onnellisesti läpi. Yövahteja täytyi lisätä kaksinkerroin. Taaskin kaksi venettä Levantia pimeän tultua hätyytti. Tässä ei peloituslaukaukset riittäneet. Benjamin Zevi sai taas käytellä Urban Niemandin ruostunutta miekkaa. Hyökkäykset torjuttiin ja rohkeimmat merirosvot syöstiin verisin päin virtaan. Levant saapui kolmen viikkoisen matkan perästä onnellisesti Mustan meren lavealle meren selälle Sulinansuun kautta.

"Hagar", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa etelään päin, olivat aavalla merellä, "luetko sinä italiankieltä? Olen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka minulle opetti."

Sabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli löytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon muutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle nämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan oli viskannut luun pois.

Assar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä, mutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista, kuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan, yö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla. Määrätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja kolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi varovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla alkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.

Assar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme varjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni ja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar Kaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia kumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen. Eräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin menemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä toimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen käsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta ansaitsevan.

Eräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti oli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt pakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla hän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli hädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus kymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen hammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa. Se tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska Levant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta vastamiinoja Ruben Zeville.

Onneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka Konstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja lahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa giaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja ensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen kesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli tavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa vesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin avulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin ajatuksen nopeudella.

Entis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien Stambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja mökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava palatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin torninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti vielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko — Aja Sofia — rappeutuneen kupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret kaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen Muhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle rakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian ja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta kaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä maantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin kauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja länsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he pitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle sillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja sulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat. Paschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten sienistä.

Tämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia, salaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin Zevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan vastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan käteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin pitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.

Kuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli hopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen mahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan. Itämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi nähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain Eurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä mies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi, saattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi, hän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa raaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja jalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa muistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla yhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.

Kun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa maahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen antamaan turkkilaisen vastauksen.

"Mitä? Sinä maahisen koiran penikka, kuinka uskallat sinä tulla minun luokseni noin hävyttömillä ehdoilla? Etkö tiedä, että herrani sulttaani on suvainnut antaa venedigiläisten elää rauhassa hänen takamaillansa? Ja mikä kurja bakschich (juomaraha) se on, jota sinä tarjoat herralleni giaurilaisten rauhanrikkomisesta? Tarjoa se orjalleni, joka sorbettini [itämainen virvoitusjuoma] valmistaa, ja kiitä armoani, etten lähetä sinua kotia korvattomana."

"Minun herrani, länsimaitten suurvaltias ruhtinas Ruben Zevi tarjoaa profeetan valitulle kaliifille, jonka henkeä Kaikkivaltias tuhannen vuotta varjelkoon, Kandian saaren kaikkine aarteineen", luki Benjamin pelkäämättä opitun läksynsä tulkin kautta.

Kuprili nousi puoleksi istualleen leposohvassaan.

"Ja tuota tarjoaa tuo vanha kameeli, jonka päälle kaikki ihmiset sylkevät! Onko siis Kandia hänen, koska hän lahjoittaa sen kuten almun uskollisten hallitsialle? Eikö hän sano, että meidän tulee voittaa se moslimin verellä? Eikö minun herrani voi ottaa tuon kurjan saaren, silloin kuin häntä haluttaa sekä pitää se kysymättä siihen lupaa uskottomalta giaurilta? Pois täältä kohta! Vie terveisiä herrallesi ja sano, ett'en ole hirttänyt enkä keihästänyt hänen köyhää pentuansa. Mene, siinä on armoa kylliksi. Hassan, aja ulos poika; hän menköön ulos eheänahkaisena!"

Tällä tiedolla palasi Benjamin maltittomasti odottavan Hagarin luo.

"Kaikki turhaa! Ei auta mikään! Hän vastaa vain pelkillä herjaus-sanoilla. Jospa minä saisin tuon turkkilaisen elukan Levantin kannelle kerrankin ja hyvän pampun kouraani!" Hagar mietti.

"Venedig on joutunut ennen meitä. Mutta ei hätää mitään; suurvisiiri tahtoo ainoastaan houkutella meiltä enemmän rahoja. Meidän tulee lepyttää kahlekoiraa uudella lihakappaleella. Sinun pitää hankkia, että uudestaan päästään hänen puheillensa."

"Ja palaaman poisleikatuilla korvilla tiemmä!" ärähti tuo solvaistu veli harmissaan.

"Ei, hanki minulle miehenvaatteet ja valeparta; olen tiedustellut kaikista tarkoin; minä seuraan sinua tulkkina."

Seuraavana päivänä oli kullan kilinä ja anomuskirjamestarin ahneus jälleen raivannut tien suuttuneen suurvisiirin huoneeseen. Tämä heidän tulonsa ei näkynyt olevan odottamaton, eikä heitä nyt otettukaan niin epäarmollisesti vastaan.

Kun olivat tehneet tavanmukaiset kunnianosotukset, suvaitsi sulttaanin uskottu mies kysyä, oliko sanansaattaja elämäänsä kyllästynyt, koska hän vielä kerran uskalsi vaivata uskollisten hallitsiata.

Benjamin kumarsi niin syvään, että pää lattiaa koski, sekä vastasi ruotsiksi:

"Minä toivon syvimmässä alammaisuudessa, että uskollisten hallitsia ja erinomattain hänen ylhäinen uskottu palveliansa saisi viisikymmentä aimo lyöntiä bamburuovolla jalkapohjilleen, koska olen kuullut, että täällä itämaassa sitä tapaa pidetään."

Tulkki tuli esiin ja selitti tämän alammaisen toivomuksen turkinkielellä:

"Suurvaltiaan Ruben Zevin sanansaattaja sanoo tahtovansa jättää teidän ylhäisyytenne viisauden valtaan niitten ehtojen määräämisen, jotka tämän asian tekisivät uskollisten hallitsialle otolliseksi."

"Mitä tarjoo minulle tuo vanha kameeli sitten siellä hiirenkolossaan?"

"Hän tarjoo, paitsi Kandiaa, kuitin kaikesta saatavastaan Ibrahim sulttaani vainajalta."

Suurvisiiri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Mitä sulttaani Ibrahimin velat hänen seuraajaansa koskevat?"

"Hän tarjoo sen lisäksi", jatkoi tulkki, "viisisataatuhatta genualaista täys-arvoista kultarahaa."

"Viisisataatuhatta?… Siinä nyt vihdoinkin on jotakin älyä tuollaisessa tarjoumuksessa. Mutta se maksaa minulle enemmän, jos varustan laivaston Kandiaa vastustamaan."

"Onko luvallista ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne tärkeää asiaa ilman todistajia?" jatkoi tuo tulkin valepukuun vaatetettu Hagar, joka äkki-arvaamatta vaihetti turkkilaisen puheensa ranskankieleen.

Suurvisiiri Kuprili säpsähti, tarkasteli silmänräpäyksen tuota hentoa tulkkia, joka ei näyttänyt hänen turvallisuudellensa vaaralliselta ja viittasi sitten anomuskirjamestarille, että hän poistuisi.

"Kuka olet sinä?" kysyi visiiri samalla kielellä.

"Olen se, joka saatan tarjota teidän ylhäisyydellenne kaikki, mitä teidän neronne ei saata toivoa voittavansa ilman kultaa", vastasi Hagar rohkeasti. "Minulla on Ruben Zevin avonainen valtakirja. Suokaa minun muistuttaa, mitä teidän viisautenne tuntee paremmin kuin minä, mutta joka kuitenkin on tarpeellista, käsittääksenne tarjoumukseni arvoa! Aina siitä asti, kuin suuri sulttaani Suleiman kuoli 70 vuotta sitten, ovat janitscharit asettaneet sulttaaneja kaliifien valta-istuimelle ja jälleen panneet heitä siitä pois. 30 vuotta sitten panivat he pois valta-istuimelta sulttaani Mustafan ja asettivat hänen sijaansa Osman II, murhasivat hänen ja asettivat jälleen Mustafan hänen sijaansa ja murhasivat taas hänenkin seuraavana vuotena. Mustafan poika Murad hallitsi voimakkaasti ja verisesti, mutta kuoli ennen aikojaan keski-iässään. Toiselle pojalle, Ibrahimille, pantiin profeetan miekka vyölle. Hän rakasti loistoa, naisia, turkiksia ja ambraa, tuhlasi valtakunnan aarteet, antoi armenialaiselle jättiläisnaiselle Damaskon ja antoi hänen hallita. Ibrahim kukistettiin, upotettiin ruusuvesi-kylpyyn ja haudattiin ambraan. Hänen äitinsä Validé Kösem asetti erään verilöylyn perästä Ibrahimin pojan Muhamedin valta-istuimelle ja hallitsi valtakuntaa siksi, että ulemat, sofisit ja spahit kuristivat hänen ikkunaverhon nuoralla. Seitsemän suurvisiiriä on muutamassa vuodessa asetettu valta-istuimelle ja jälleen siitä kukistettu, kuristettu, keihästetty tahi kesyttömillä hevosilla ruhjottu kuoliaaksi. Teidän ylhäisyytenne, kahdeksatta odottaa sama kohtalo, ellei kaikkia tiikereitä ja schakaleita kullalla tyydytetä. Mutta kaikki varat ovat loppuneet: valta-istuimelle astuminen yksistään on maksanut 4,080 kukkaroa, jokaisen kukkaron arvo laskettuna 500:si piasteriksi, joka yhteensä tekee 1,958,400 tukaattia. Sotajoukko ja laivasto vaativat vielä enemmän: huomatkaa, että kristitty laivasto jo on teljennyt Dardanellit sekä että 40 linnoitusta on Bosniassa kadotettu! Ei teidän ylhäisyytenne tavaton nerokaan saata rahatta suojella nuorta sulttaania kaliifien valta-istuimella." [Viimeksi mainitut tapahtumat kuuluvat niihin mullistuksiin, jotka Konstantinopolissa tapahtuivat 8:n vuoden aikana, eli vuodesta 1648 vuoteen 1656, jolloin Kuprili tuli suurvisiiriksi.]

"Nuori mies", virkkoi suurvisiiri rypistäen kulmakarvojaan, "kuinka monta henkeä sinulla on kadotettavana, kun uskallat minun kuulteni käyttää tuollaista puhetapaa?"

"Teidän nöyrällä palveliallanne on ainoastaan yksi, mutta se saattaa tulla teidän ylhäisyydellenne hyödylliseksi", vastasi Hagar pelottomasti. "Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, suoda anteeksi rohkeuteni: minä en olisi uskaltanut puhua näin profeetan perinnön mahtavalle holhojalle, ellei teidän ylhäisyytenne edeltäjä Ahmed pascha olisi annettu koirien raadeltavaksi ja hänen rasvansa myyty 10 asperista luuvalon parannus-aineeksi. Muistakaa, että tämä koskee osmanien vallan jälleen voimaan asettamista ja koko maailmaan ulottumista. Teidän ylhäisyytenne on se mies, jonka profeeta on valinnut tähän korkeaan toimeen, ja ainoa, joka sitä tekemään kykenee. Mutta jalopeurakin turhaan voimiansa ponnistelee, jollei hän saa pisaraakaan elähyttävää vettä, ja teidän ylhäisyytenne tarvitsee paljon rahaa. Suvaitkaa havaita mistä arvosta on saada lakkaamatta käyttää Ruben Zevin loppumattomia varoja, hänen kullallaan voida kesyttää julmimmatkin vastustajat sekä samalla kullalla asettaa kuntoon yhä uusia sotajoukkoja valta-istuimen puolustukseksi tahi puolikuun vallan laventamiseksi! Se salainen ja tärkeä tarjoumus, jonka viimeiseksi olen tahtonut lisätä Ruben Zevin puolesta, on, että hän valtuuttaa teidän ylhäisyyttänne ottamaan raha-lainaa hänen Konstantinopolissa olevan asiamiehensä kautta kreikkalaisesta Argyropulos nimisestä pankkihuoneesta, jota vastaan hän tästä vaatii Smyrnan, Aleppon ja Alexandrian tullitulot pantiksi."

Kuprili pascha oli suurin valtiomies, minkä barbarilaiset osmanit näihin asti olivat kasvattaneet. Hän mietti ja havaitsi syyt arvollisiksi. Näin paljon ei Venedig olisi voinut hänelle tarjota. Hän hyväksyi ehdotuksen.

Kun laina-oikeus ja panttimääräys oli säännöllisesti vaihetettu, laski suurvisiiri kätensä tuon rohkeamielisen tulkin olalle, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi:

"Sinä et ole mies, sinä olet nainen!"

"Niin olen, kuten teidän ylhäisyytenne sanoo", vastasi Hagar ja irroitti valepartansa. "Olen Ruben Zevin tyttärentytär ja tämän hänen sanansaattajansa sisar."

Hän ei saattanut olla punastumatta. Hänen, mahomettilaisen silmissä liiaksi hoikka, mutta luonnikas vartalonsa tuli ilmi miehen puvussakin. Hänen itämaiset kasvonsa piirteet tummine, säihkyvine silmineen tulivat näkyviin ikään kuin erinomaisen muutoksen kautta, kun hän oli repäissyt valeparran pois. Suurvisiiri katseli häntä, yhtä hämmästyneenä hänen ihanuudestaan, kuin äsken hänen viisaudestaan.

"Kun olet pukua muuttanut", sanoi hän, "tahdon esittää sinua pojalleni Ahmedille." [Ahmed pascha tuli 1661 suurvisiiriksi isänsä jälkeen. Noiden molempien suurien valtiomiesten onnistui joksikin aikaa voimaansa saattaa sulttaanien uupuvaa valtaa.]

Hagar teki syvän kunniakumarruksen, vastaamatta. Häntä ei haluttanut tulla orjattareksi turkkilaiseen haremiin.

12. Orjan orjatar.

Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?

Kaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant oli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti satuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin molemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä tulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.

Kieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui Hagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen veljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin suurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka veivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen hovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille. Hänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan vankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten joukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät neuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa Hagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät väsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata, kapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen muista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi haremiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi? Tunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista on vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään teljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä, puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella — tehdä kaikkea, paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.

Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei tanssista huolittu.

Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen tarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan edessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien herra, piti näkemän kaikki.

Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan. Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus. Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana, kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin herra.

Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.

Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille. Se oli selam, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille, kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.

Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää, antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä, että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen selaminsa?

Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti, hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota. Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen puolisonsa.

Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin. Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.

Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone, ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren, lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko ikkunan eteen.

Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta, huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista astui sisälle.

"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"

Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä vastausta oli aivan helppo käsittää.

"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."

Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin. Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä, joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä, syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!

Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin. Sisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että hänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan visiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi seisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua kuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja asettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.

"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä, "kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin! Suvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki, joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla. Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta, esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."

Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän oli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua. Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava. Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen. Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi ja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili suuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän käyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita nuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi, tulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus viekkautta vastaan!

"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen, että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on, kuten sanot, ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa; hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi."

"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki, sinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa puolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi, mutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta puolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että tämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei tule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta sinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen iso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa, ja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on validé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun huuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan luo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on tullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan."

"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa."

Kuprili iski silmää viekkaasti.

"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia puolisoja."

"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää kuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani miellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot sinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"

"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman apua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta naisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset uskontunnustukset."

Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, — ei hänen uskontonsa vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan sielua.

"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä uskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko vielä jotakin lisäksi?"

Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut: minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona. Mutta hän vastasi:

"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen, Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"

"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista; minulla on kyyhkysiä Regensburgista."

Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.

"Kalifi ei pyydä puolisoitaan; hän valitsee niitä."

"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen viestinsä myöskin."

"Käske!" vastasi suurvisiiri.

"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."

"Käske!"

"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä Regensburgilaiset kyyhkyseni."

Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:

"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy silkkinuoria… ja säkkejä."

Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain, uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin halvemmaksi…

Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla. Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.

Äkkiä hypähti hän ylös.

"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin hän ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi: sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"

Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.

"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä minulta: tiedätkö kuka minä olen ja kuka sinä olet? Tiedätkö että minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi, nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut, sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta, ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani! Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et saata olla, vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."

Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen entisellään.

"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut vallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle valta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."

Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin. Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli toivottomana pelästyksestä.

"Ne sanovat… ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan neitini!"

"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?"

"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie hienon kultakyyhkyseni?"

"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan. Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"

Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi: — "Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin tulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja nuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät minun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi, Jumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"…

"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."

"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi… "Minun jalkani on kompastunut"… "Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"… "Sinä, Herra, älä tee liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."…

"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni…"

13. Westfalin rauha.

Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!

Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä, oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita. Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla. Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana käytettiin sotasairaaloina!

Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä: kreivi von Holzapfel.

Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on. Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä, — siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa — ja sitä paitsi 127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.

Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö. Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut, jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle, sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa, kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000… Täällä oli jotakin tehtävää ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien, turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne, jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli kaikkien vallattomien lasten pöpönä.

Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia. Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä, Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja Upsalan yliopistolle tuli Codex argenteur. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.

Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista. Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä? Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin. Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä: sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin jäännökset.

Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli, läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin. Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi heidän vertaistensa joukossa.

Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin, Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi, sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi, että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset. Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan, sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä, lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.

Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista! Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys" vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi? Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä? Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä; arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!

Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta. Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa, hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat. Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista. Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä, Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10 päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan, jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle, Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.

Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan, kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja kansallisuuksien aikakaudessa.

Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle seuraajalleen muutaman hetken levon.

"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa, sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"

Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia, olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka, itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan, sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä paremmin.

Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain kysymyksenä. Yksi, — siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen rajaseutua. Kaksi, — siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi useampia, — niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino: voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään. Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää, ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan, toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana. Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli, jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.

Tukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta siitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan merkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja, ilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia toreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella tuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika, mutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan, sillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota kunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti vielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen sananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja aateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto pantiin kultakupukkaan.

Jos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa, niin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin siellä Te deumia veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat ja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin Wienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa pyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi: taivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla ylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.

Eräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa, sai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni liike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti surunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin; sepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti allekirjoitukset vain.

"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!" mutisi hän hiljaa itsekseen. "Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren ja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja Bourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini… hm… Jerobeam!"

Ensimmäinen konttooripalvelia astui sisään.

"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä vaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat vahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan ylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen, mutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina. Muut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin taikka tulla minutta toimeen."

"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa maalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi pelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen", ilmoitti konttoorikirjuri.

"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene! Minä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle."

Kymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan vähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka äsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani lasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla olevaa hienoa kirjoitusta.

"Tiedän, tiedän", sanoi hän itsekseen. "Venedigin on tällä kertaa onnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat loppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu… Muhamed IV on pantu valtaistuimelle… uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet, turkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin niskaan… Vielä tahdon hillitä puolikuuta… Oi minun viisasta Hagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet… Israelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan Isakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi tähden; hän on sen valmistava!… Vakoojat häntä ympäröitsevät sulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki on valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin, Tarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti kiintynyt… Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan suojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen vaikutuksensa voimasta… hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar se on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että he yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden säilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt osmaanien koko valtaa käsissäsi!… Benjamin palaa Smyrnan ja Välimeren kautta… Jerobeam!"

"Mestari!"

"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. Täällä häntä pitää otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."

Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.

Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!

14. Voitonriemuinen Parnassos.

Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.

Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy, jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää onnelta olisi pyytää saattanut?

Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649 lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan, jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot, kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta, jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut, melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt, siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia tulevan aamun istuntoon.

Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.

Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä syntynyt sisällinen sota.

Tuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi sataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta kiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi. Kristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen kuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin säätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka uhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. "Nyt", sanoi hän, "on aika poistaa väärinkäytökset." Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat kävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan nähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: "Täytyy niin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!" Hän taputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli Richelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta saanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas kahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla kukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut: tähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.

Näillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle Kustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille, perintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen kuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti valtakunnallensa!

Nyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien kruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin lykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan tuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä ja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40 sotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla ilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti arkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus ollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti; kruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine sarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset kestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden kesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin tapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.

Niitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista ja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin tatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti puettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat kuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs sen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: "sen kansan sievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä meni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän sivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota käyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana."

Tatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä maahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten onnentoivotuskirjoituksen.

Kuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun hopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan läsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään palvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:

"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo harakanvarpaat selittäisi."

Samalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen onnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi käärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi seitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä ruotsinkielistä riviä.

"Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.

Hagar."

Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää turkin kieltä.

Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä. Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus kaikin puolin oli oikea.

"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen juutalaisen falsariami?"

"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."

Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.

"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"

Terserus luki, hymyili ja vastasi:

"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."

"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin. Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin, että on barbarilaisen haaremissa!"

"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on yhdeksänvuotias."

"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta! Antakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun säätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!… Odottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella purpura-leposohvallaan olevalle serkulleni."

Kuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki seuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena olivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:

"Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa. Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli Bosporin Perästä Galataan"…

"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?"

"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne."

"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille kirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:

"Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja viisikymmentä.

Kristiina Regina."

"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen seraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?"

"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää vastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi", vastasi tuo älykäs Terserus empien.

"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka valtiopäivillä… Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista kirjeitäni?"

"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen, täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt, että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä hyvään…"

"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."

"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä suututtaa."

Kristiinan veri kuohahti.

"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä kun teistä luulin… Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä, että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko valtiokanslerillanne. Hyvästi!"

Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu. Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.

Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.

"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"

"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha; ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."

"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella onnellisempaa yhteensovitusta… kaikki oikeudet eikä mitään velvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla itsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta, mitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein eriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi…"

"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna."

"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna? Hänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen päähänsä lasketaan."

"Orjatar!… Elinaikuisessa vankeudessa!"

"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos."

Kruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa nähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä, aina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja, eläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja, metsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille kieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia vaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien aterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä tehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille ja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien joukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus: "Voitonriemuinen Parnassos", jonka valmistukset olivat vieneet enemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun 9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän kappaleen 30:nessä "esityksessä", jota uudempi aika nimittäisi kuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80 haaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen tuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret, Troijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja paheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen, runoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa. Loistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat, palkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin määrin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota välistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa sellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se siihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.

Katseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät penkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana, lähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita ylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin keskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto, ulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta, kuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä rivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen; takana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista säätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla saattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät parastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren läsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen näytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.

Kuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie. Hän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena persoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei kuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä olemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä ja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon armollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten lähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha, Minerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten paistinkääntäjä.

"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?" virkkoi Kristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli kutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon puhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia temppuja. "Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla uskaltaa sanoa?

"Ken hurskahin Saa pilkatkin. Saa maksaa huvitukset, Ja kaikki kustannukset…"

[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]

"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan väärässä", vastasi arkipiispa.

Valtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa, joka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja amiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan välillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää frondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren itsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa ruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki hymyili valtioviisaalla tavallaan.

"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on etevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen."

"Valitettavasti!" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun mutkistelemisella.

"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen kuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja Condé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän laivastostamme!"

Kurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo rakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli toista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa. Tämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain joukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja kestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä hovijuoruilla.

"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos me täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn kesken kruunauksen juhlamenoja."

"Jumala varjelkoon!" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas vanha rouva. "Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä verilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä vastaan?"

"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo, tavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä housuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa mesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta, jonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar ja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli ollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt hakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa heidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että heti tulisivat kristityiksi."

"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"

"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."

"Suokaa anteeksi, teidän armonne… en voi hyvin… minun täytyy puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia. Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!

Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot, kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin läheltä ja kipeästi koski.

"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet, teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa. Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä ylempänä!"

Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää, että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.

"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä, Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."

Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle; siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."

"Jo rusohohteinen Aurora Käy sulle, Svea, nousemaan, Autuudensarvi seurassaan, Ja kaunis, kukoistava Flora."

Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta. Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.

"Ken pimeän ja päivän luopi, Ken Jupiterin voittavi, Hän, Phoebon loiston mestari, Hän onnen myöskin meille suopi.

Jumala suokoon Svean maalle, Myös valtaistuimelle sen Runsahan armopaistehen, Ja pitkää ikää Kristiinalle."

15. Suosikit.

Hän ylenkatsoi suosikkejansa.

Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa! Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650 pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät, kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän hallitusajan!

Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan, röökinän isän."

Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."

Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" — Poika, Ranskan uusimman muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut käyttämään: "Röökinä on hullu." — "Mitä? Hän, joka on lisännyt meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" — "Niin", vastasi jälleen nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä, aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen häntä saanut saman tilan?" — "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."

Näin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä lumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli kuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa kaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois kaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu on avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata mitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi kruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan köyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö he saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin rikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava kuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä, lappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, — niin kauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!

Tämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo halu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain. Vuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä enemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.

Itsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut paljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt rinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta itsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä oli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä iltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi veli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren suostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden kosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi naittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti Ebbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui muutamia kuukausia.

"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan kuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi", vastasi Ebba.

"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on huonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko, että hän on kolme vuotta sinua nuorempi."

"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen naimattoman kuningattaren kanssa."

"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun lohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy syöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei lohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa että hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa."

Vuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä suurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle hopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi itse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja paimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto, joka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi vuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen sotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.

Yli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652, yli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun vallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien kreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten kiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien vyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien juoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli suosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu prinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä sen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.

Vuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne tulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin, varustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi epäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat. Kristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius, Freinshemius, Salmasius… Vossius joutui kinaan Salmasiuksen kanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä suosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä ylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin, Bourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la Gardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun eräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi… toisen ja kolmannen luokan tähtiä oli monta loistamassa.

"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini tänään voi?"

"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton, kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo tulla katsomaan teidän majesteettianne."

"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"

"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun, uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä sisällä tervehdyksillä?"

"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään, niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä otan vastaan oppineet ja hovin."

Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas paisti.

"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.

"Kreivi Tottin."

"Minä kiirehdin…"

"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]

Kellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia aikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin tanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla täydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää, jota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen kohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.

"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää hoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?"

"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä, ett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen kadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria. Kuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä? Olkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!… Kas niin, noin. Vähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on nauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia kysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei suinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein oli kunnia?"

"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette vampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?"

"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen nerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia Eurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla Jupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää itsiänsä elääksensä."

"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!"

"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän majesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia kyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten selitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne poimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani, miksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää? Ja se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat: nuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman ihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi luotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi huolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa pois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti, jotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne, Hesperiidien omenat!"

"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella esansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun: epäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta, paitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna. Tiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana miehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen… ylenkatsomaan teitä!"

"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin marakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten… suokaa raiteeksi, olen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne ottaa vastaan iltaseuran… Suokaa minun koetella valtasuontanne!… Ei ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei mitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin helppoa, jotakin iloista… Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä iltana saavat armon…"

"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom…"

"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla huilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten tanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne luvalla saavat he näyttää taitoansa."

Pienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä lähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui sisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista piireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten seura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli kieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia seuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi itsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan, että hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen hyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän nyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita tauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja sanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin, jolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.

Kuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias ja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi, ylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston kapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle kauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli pitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi suonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan voimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia, joka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän oli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät aavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli, ett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.

Uusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli espanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis, notkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat maurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi kohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja suojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista askelettaan.

Tänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura itseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän neliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. — Kuka on keksinyt perpetum mobilen? Koski ja lörpötyshimo. — Kuka on sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. — Eikö hän ole tehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On, pelikorteilla. — Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. — Kuka on keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli saanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä hän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat vastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla, kirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta. Pimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi vapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli keksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt Tottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset, jälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.

Tohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista — heidän "soittamostaan", — jota professori Naudé heti oli valmis esittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä näyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan sitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin viheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua nenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan enään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat nuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli rohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.

Kuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi näyttäytyä suuttuneelta.

"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on välttämätöntä", sanoi hän Bochartille.

Bourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä noitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa irvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat valmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle ja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli tiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.

"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?" ärjähti kuningatar tohtorilleen.

Tämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä pyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien alakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.

"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?"

"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa teidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja kohtaan." Kristiina nauroi.

"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä niin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte sovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on."

Maunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen jalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet lentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.

Kohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä kuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan puoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle vaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi, yhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi pitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin liikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat itsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli hänen vieraansa, hänen lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut velvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä pelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen koskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi hänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin osasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin tiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.

Ja kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä hän ei olisi käsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa! Historia ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi suosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia. Lapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä yksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä ollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien tuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin, joka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin nukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä ja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin hän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin. Jota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan, sitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan orjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat epä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä syystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista itsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän ei itse tahtonut antaa.

Kaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin kauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan vierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui viimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien puolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia erotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä pakoitetuiksi pyytämän eronsa.

Mahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman vaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin lyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi haluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti suosikin.

"Herrat pyytävät eronsa", sanoi kuningatar välinpitämättömästi Pimentellille.

Jos Pimentelli olisi vastannut: " Meillä muukalaisilla ei ole muuta tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", — olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin kanssa."

Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä, päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota, oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan, sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta. Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.

16. Äiti ja tytär.

Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä.

Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää, kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu, jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää, joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä taimesta.

Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen, on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa, rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä, kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön, sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.

Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään, viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan, niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, tuon jumaloitun tytär, jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.

Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt, — valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, — palasi hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa, sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa: hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi, eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä kuningatar Kristiina.

Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa. Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta rakkaudesta.

Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin, teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"

Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä hänen lapseensa, pyhään jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä hallitsevalle kuningattarelle.

Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan. Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa; ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta. Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.

Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus. He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.

Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan. Keskustelu kävi saksaksi.

"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten, ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen kiinni.

"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut. Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän majesteettinne asuinrakennukseen päin."

"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora, silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä tunteitansa.

Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä, hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin sananlaskuja ilman selityksiä."

"Teidän majesteettinne… Kristiina… olen sinun äitisi, minun täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun nykyisen elintapasi johdosta… kelvottomien suosikkien vuoksi, jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina, minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi, olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta… en uskalla sanoa, elämää äitisi puolesta!"…

Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa. Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja vastasi odottamattoman levollisesti:

"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."

Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon, olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat vaiherikkaiksi.

Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen: "Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot, joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä, että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"

Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette. Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä, jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille. Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten hyvästi."

Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin. Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!" Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa. Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran, kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi murtumaan.

17. Uhkaavia enteitä.

Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel, että jollet erota Baalin pappeja luotasi…

Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti; jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä, uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa; kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia, ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen, melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa, puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: "täytyyhän minun elää!" … Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat avautuivat elämässä toimitettaviksi!

Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien, keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa, jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.

"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa. "Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"

"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla kuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia", vastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut saaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän huvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.

"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on hyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos minä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä kreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna rahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu pois 2 miljoonan arvosta…"

Maunu kreivi punastui.

" Meidän ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa suvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia."

"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta meille, jotka olemme palkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen tutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme nyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä sekin päivä, jolloin meiltä otetaan kaikki."

"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki Norrmalmille."

"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu mies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme suuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa conditiones. Kuten asian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin uudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä muutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia jälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä tuollainen tietää?"

"Se on hänen majesteettinsa bon blaisir, se ei minuun koske", vastasi Maunu kreivi.

"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi yhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut sanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa kokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan, mutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen mukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman tullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi, että kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria puunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun edellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat 20,000 taalaria?"

Tuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.

"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta. Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia, puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia…"

Valtiokanslerin katse synkistyi.

"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut tasapainonsa sen vuoksi, että hän pelkää seuraajaansa."

"Mutta, teidän armonne… Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten neuvoston tahtoa!"

"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin… Mutta mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu… Kovin paljo kansaa!"

Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta, meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen. He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" — aatelisto, joka kaiken omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.

Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin. Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt, että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen, johonka saattoivat vihansa purkaa.

Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen, musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun, teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana. Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu. Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.

Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt, keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan näköisenä, pitkät, tummat hiukset — kampaamattomina; kasvonsa pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia, jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi. Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa, joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan; hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen, hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot puolellensa.

"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää pois… vähän matkaa vielä… tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"

Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta, jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava sormi herätti hämmästystä vain.

"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio! Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä, ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; — sisäpuolella se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä, käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa, omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne! Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä, kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa, ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita, he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin? He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin, sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun valtakuntaani, niin minä palvelen sinua! Mitä sinä tahdot, että minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa? Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna, miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella. Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi, kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä itsekään, enään ole tunteva…"

Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle! Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.

"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut? Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse. Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran, sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa, ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti, tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen? Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas, minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset vaatteet…"

Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel! Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana, joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.

Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla ilman vartiaväkeä.

18. Kaarle Kustaa Ölannissa.

Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään, kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna, jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun, noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille, hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa. Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan, yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja — odottaa.

Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651 ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja, ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa, Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla, pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista, tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja Joutsen-pienestä.

"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni? Ollut oon maassa mä vieraitten. Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein! Tähden armon, kunniain, Tähden tanssin, armahain Ölantiin ma lähden."

Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä saada suuria toimeen.

Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa, jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle. Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen, vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa. Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.

"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.

"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."

Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta! Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi, kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman. Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta, jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?

Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista, jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen kuningattarelle.

Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.

Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat 960 hopeataalariin.

"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen hyväksymisensä paperille.

"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon laskuja", rohkeni vouti muistuttaa.

"No odota!"

Rauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa. Saarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen kirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.

"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän lykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.

"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää minua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan, ellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi. Hänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan hänen ensimmäiseen alammaiseensa."

"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut kylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane panttiin Ölanti!"

"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten kanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi viittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen."

"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin! Siellä on kyllin maata."

"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa takaisin."

"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post. Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano, että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa. Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."

"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."

"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja, Gambrotz; pane toimeen sota!"

Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli, tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa. Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa, syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua, hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta. Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja katosi mereen.

Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät. Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan, että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien alta.

Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois; lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.

Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen kuninkaallista korkeuttansa.

"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa. "Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani [tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta, jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä vartenpa minä olen täällä."

"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."

"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää; se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen. Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle, kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius [registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg] kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten. Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi lohduttaa, Würtz, meidän täytyy à tout prix laittaa itsemme tuon Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."

"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip III:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa."

"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?"

"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi, teidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand III:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?"

"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta kaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz; puhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa Aadolfin tytär itseään alenna."

Würtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs huolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli väärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän avasi sen ja luki:

"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin ajatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan tähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla sammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka teidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne valmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole luotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä ilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita uskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa sen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten huikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä suinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät enemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo nimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin valtakunnalle uskollinen…"

Kaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli seitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.

"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?" arveli Würtz.

Prinssi nauroi.

"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo hiljainen haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka kumartelee saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta kirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä ritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!"

"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja… Siellä on oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole oikein lumivalkoinen muutamien silmissä."

"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen porsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään ylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut ajatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele itseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas, niin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi, että hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut Bourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat aina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua tahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi, että Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo hallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi, että minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan odottaa."

"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen kuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma on kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän ylhäisyytenne ei saata odottaa…"

"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä…"

19. Tähti ja turvatit.

Olen Kristiina.

Italialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle Jakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa ajelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin kopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti siellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti ulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen lammasnahkaisiin vällyihinsä.

"Mitä se on?" kysyi hänen vaimonsa unissaan.

"Ei mitään", vastasi porvari. "Se vain on meidän armollinen esivaltamme, joka valvoo maan parasta."

Kello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa; samaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten monta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten sepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui paljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki. Hän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu, tanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta. Italialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan hyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet erittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli ollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat espanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle saattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei saattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön? Päänkivistys, verenkuohuileminen… Miksikä kykeni hallitsemaan kaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia? Täytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi verensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän taakse sidottuina, Norrströmiin.

Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri, yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa. Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.

Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän katsoi ylös päin ja havaitsi tähden… saman tähden, joka kerran Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.

Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä. Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.

"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan kipeä taikka valvomisesta hullu… Rosette!"

Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin jälkeen, astui sisälle.

"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"

Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.

"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."

Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.

"Etkö näe mitään tähteä?"

" Mais si, majesté, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."

"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää sannoitettuun lasinkappaleeseen, — äänettömiin sanoihin, jotka ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.

"Tunnetko minun?" sanoi tähti.

Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin, sinä olet painajainen. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.

"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun; minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: Minä olen Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa. Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua; olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa. Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon, sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen. Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi. Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"

Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin, joista se tullutkin oli.

Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt, niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa. Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.

Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä, jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa. Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten ja jätti oven raolleen lähtiessään.

Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi; tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun. Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä. Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?

Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat, että korviin koski…

Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi, mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset, mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa… eikö hän ollut kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle lupauksensa… Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta… isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika… vieläpä nuo partaiset ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi, mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.

Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena, ainoastaan omana itsenään!

Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.

Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu tuonnemmaksi…

Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?

Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.

"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"

"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä naista nuorten miesten riidoilla."

"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"

"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."

"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää. Mutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä ja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat kuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy liika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on lisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa."

Tott puri huuliansa.

"Hän on minulle hyvitystä velkaa."

"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee? Teillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee ensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?"

"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä."

"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni teitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat teidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?"

"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole tunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan."

"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät kärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita niitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja saivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni toimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!… Onko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?"

"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia tuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo hyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän majesteettinne arvelee."

"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista, että rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen vuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta kitsastelevat lainaehtoja."

"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä."

"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!"

Pitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja kumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi hänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli tois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen niin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi seisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa olevan arven.

"Mikä nimesi?"

"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia."

"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin."

"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän majesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja silloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi."

"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut kaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun palveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri Slangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä tahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio minun luotani ja Tukholmasta."

"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo Espaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut."

"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista katolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen."

"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen."

"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin vain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?"

"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz."

"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?… Varokaa itseänne, kreivi Tott; te näette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!"

"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni", vastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. "Saatan hätätilassa maksaa 50 prosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan sitä ulos Moseksen lain mukaan."

"Ja minä", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, "olen kerran alentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain kreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä poika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että muistan vanhoja velkoja."

Kuningatar pyrskähti nauruun.

"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen parantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte kaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa! Muistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän vertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa ansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia ratsastanut kumoon."

"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä", vastasi kreivi ylpeästi.

"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin Aake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta."

"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän siitä vaatii?"

"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.

"Ja korko?"

"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa 90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."

Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia ratsastustemppuja.

"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."

Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois, mutta sai käskyn viipyä.

"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua tunnin päästä kävelylleni."

Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.

"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"

"Götz palvelee. Zevi käskee."

"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä tunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven."

Nuori asiamies kumarsi ääneti.

"Muistaakseni sinulla oli sisar?"

"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!"

"Hän elää vielä?"

"Elää."

"Missä?"

"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja teljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin ensimmäisenä puolisona."

"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin 12-vuotias."

"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen tulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi syrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää sulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään."

"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat asiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi sulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa."

"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi vuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin viisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa. Sulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset."

"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia… Hallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa? Hän tunnustaa siis profeetan oppia?"

"Eipä hän muuta saata."

"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta kun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!"

"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla oppinut ja sentään hallita viisaasti."

"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia he eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen kanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei lähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä nukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!"

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen itämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle ovat tuntemattomia."

"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan."

"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut arapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan dervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain. Hän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja."

"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?"

"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät."

"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?"

"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt ottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota hän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin ennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden joulukuun 8 päivän keskiyön tunteja."

"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?"

"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt."

"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten raamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä etsii. Uskotko sinä tähtiä?"

"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että kaksi kertaa kaksi on neljä."

"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme valtionrahastonhoitajan kanssa."

Kristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle silkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla kirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys suomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:

"Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle, Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan kanssa.

Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista, jalomielisistä ajatuksistasi.

Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti. Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan 1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat. Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla, ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä, niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä, kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.

Hagar Sulttaan."

Kristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni puhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön salamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään. Joko — tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi hallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi ollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia aamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia aaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle kaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää? Niin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin äkkiarvaamatta pohjan puutteessa!

Sinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu, lennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa lepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja hopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs, jota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista ambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja tallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän lahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta sen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli pistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.

"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!"

Kammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren käyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät sidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen lippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar Sulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli varmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus ja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille tulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla vaikea selittää:

"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et vältä silkkinuoraa."

20. Suuri käsky.

Hän etsi pohjaa.

Oli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että ulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen. Jos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se historia esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt vieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa näytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.

Hän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa toukokuussa 1653: "Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta ja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan muutamien harvojen kanssa." Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen, rikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja lämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon, sulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut pohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta hukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen ihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi, kuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan. Silloin tuli jotakin muuta.

Syksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten lähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut Södermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin vahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta; piirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus istui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa, jossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä palajamasta Upsalaan takaisin.

Adventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras, Strängnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa. Kuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja siitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa. Juorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman linnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita, sillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen edessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista latinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa myötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni julkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo. Hänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän jälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa kuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja kuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat mielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman pääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti mieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat tuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla johdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään huolenpitoon sielunsa autuudesta.

Seuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan. Hän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla puolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi viimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin kunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta taakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo oli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet rivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse. Ylimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa. Ylikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren luo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle istumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan valvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle. Ruokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia eli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille muille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin ulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua, bassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian ajan.

Tuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi noin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää muuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut kunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt hänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että Kristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen kerran vanhaa opettajaansa.

Ateria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä. Yksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi viisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa ranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja kunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava Kristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan häiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa häiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius, Espanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä oli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut olla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo jonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen kokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän Ekolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja kadehtiain voitonriemuksi.

"Täällä, arvoisat isät", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja iloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, "tässä on paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta laumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia saadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista, mutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan kaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän arvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy Marian palveliaa."

Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa, sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:

"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä; mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole oikeutetut."

"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan nähden."

"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen, että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne, senor?"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.

"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."

"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; cum grano salis tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani. Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin kardinaalillemme."

Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin, mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.

"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias; minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin teille erään lupauksen…"

"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.

"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin luvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne seurannut."

"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!"

"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä, se oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä puhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos seisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne maan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te seisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman ketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne niin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle sanoa: Sinä olet minun! — mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette voisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä tahi astuisitteko ehjänä maahan?"

"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta enkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi seisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville ihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa teitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: sinä olet minun! lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu, nimittäin: minä olen sinun! "

"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun; mutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään leikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä tyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman itseni!"

"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. Itse on juureton puu. Itse kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento, joka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu, olla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka voi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän on ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei löydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska me olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla elämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän puussa."

"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa isä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja ylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä lakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja se ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan? Jos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se sillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se tyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään viittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi säilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että pienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten mielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella lahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä äyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän painonsa alle haudatuksi tulla."

"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin tavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää häneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi mutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään ruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon kyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska meidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu, tulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa, jokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme yhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun tarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa muistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!"

"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat Tahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?"

"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat lähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät. Jumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen röökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy joka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta, palvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa pienissä rahoissa."

"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle suuren käskyn, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"

"Rakkahin röökinä…"

"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te, rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa, minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette, että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"

Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän? Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän katsantotavan perus-aineen.

Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.

"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.

"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.

"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti… ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."

"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten Tukholmassa… Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos me sellaisia vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se saattaisi viedä sinulta pään."

"Minä näen jotakin mustaa…"

"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä… sepä saattaisi olla itse paholainen!"

Nyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. "En näe enään mitään…"

Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin, jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.

Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain — Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin — jotka olivat Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla, miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa. Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus, joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.

Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän keskeytti puhujaa ja kysyi:

"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.

"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?" huudahti kuningatar kiivaasti.

"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.

"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä, me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita, se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"

Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen; katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti maltittomalta.

"Minä tunnen teidän hyvät työnne", jatkoi Kristiina. "Teidän paavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille ja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka rakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin kultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista autuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua hyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden työtä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin etevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput hyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne senlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?"

"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä mielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä."

"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti ole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua synninpäästöön?"

"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä synninpäästöä."

"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee peittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä minä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden käskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee rakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei joutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin."

"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn, kuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean suojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät ikään kuin itsestään."

"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan minä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja töissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon vaatimuksiin."

"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat avut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä kiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman vakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä teidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden käskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja tosikristillisen vakuutuksen mukaan."

Kristiina hymyili.

"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista tavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani, mitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri kuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa ehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli maali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy hymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää siveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi juurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi hyväksyä."

"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi.

"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää. Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin, vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"

"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."

"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle. Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt, että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."

Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.

"Mitä me kapinoitsialla teemme?… Malttamusta! Kun meillä kerran on tuo rara avis häkissä, niin ei hän enään rapistele…"

Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta. Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.

21. Stamnul Sarai.

Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta antautua kokonaan toisen haltuun.

Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten koira ja uinahti pois.

Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta, kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet, olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.

Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon 11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia. Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut chasseki, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus, vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa, Ibrahimin lesken, Tarchanin, joka oli venakko synnyltään, ja oli vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli validiksi. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän piti sen asian omana tietonaan.

Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé, joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti, Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; Mahpeiker oli hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan saanut lisänimen Kösem, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana, viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän 33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut, Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi; mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan, ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä, mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen ensin näyttää mitättömältä.

Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén järkeviin tuumiin.

Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi. Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan; kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa vasten.

Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä kuullaksensa imaamin pitävän ezania, iltarukousta. Hagar Sulttaan käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan, Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.

Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla, pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin, kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt, hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen; kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut. Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas, rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" — niin noitten sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.

Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin, silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon, mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut uhrata henkensä!

Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä väsynyt?"

"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi minun lyödä hyenalta pään poikki."

"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi tahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen pyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun valtakunnan vihollisia vastaan."

"Uskottomia vastaan!" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt dervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.

"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat kaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten hänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim. Minun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin, hänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin Muhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka lavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin länteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä etevämmäksi."

"Niin", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa kultakahvaan, "minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri Iskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon rangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet sulttaaninsa."

"Kaliifini", jatkoi Hagar, "täytyy tulla valtansa ja voimansa puolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä. Hänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi Abussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti oikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Cordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana, hallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa."

"Niin", toisti poika itsepäisesti. "Ei tule olla muuta kuin yksi Jumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat, juutalaiset ja kristityt."

"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini tiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa? Meidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki oikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin kunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman maailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan takaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta; mutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen."

Tämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin käsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:

"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin juutalaisille?"

Hagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten asioita toimittamassa. "Raamatunkirjat", sanoi hän, "sanovat, että, kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu, jolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin."

"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla suureksi voittaakseni maailman!" huudahti poika.

"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain nyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä opissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden harrastuksissa kaikkia kohtaan."

Poika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi miettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi hänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:

"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut hyvä validé."

"Sinä minun sieluni sydän", lausui sulttaanitar, vastaten hänen suuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut virtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, "miksikä tuota kysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne menevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen lähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä paradiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun hyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla ennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi, sinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi tehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi."

"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut", virkkoi poika hieman hymyillen. "Hän sanoo, että sinä tahdot tehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien valtaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi eteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman veljelleni?"

"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin vartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän havaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman, Ahmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima, Gehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut naimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata olla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan, kuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää voittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä."

"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun varjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin Hefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin 1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti käytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan tuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on sinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa ja tekemään hänet sinun orjattareksesi."

"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole minua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä osotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön tunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun, jonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin jalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien vuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä valvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua. Jokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs; sen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien keskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa olla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä tunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar."

Hagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi hänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs arapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti hänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi, että yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä oli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja katosi yläkertaan vievään porraskäytävään.

Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje kyyhkyspostissa.

"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia, on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan. Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää, purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen kunniansa!"

Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi, ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu maali — se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli koonnut, perustanut ja suunnitellut — nyt oli kypsynyt ratkaisevaan toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan, Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden Messiasvaltakunnan.

Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi oman kaliifinsa vaaraan. Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea… poika, poika oli aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta onnesta.

"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan neiden tapaista.

Ei kuulunut vastausta.

"Luenko psalmin psalttarista?"

Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt hänen malttinsa loppui.

"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten, kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"

Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja kysyi:

"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?"

"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja ystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa."

"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja kuolla. Jotakuta nuorta miestä… tahi lasta?"

"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet kuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat ovat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni Pietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille pojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut kireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle."

"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä herralleen, miehelleen?"

"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan, että rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä. Vapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se oli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli lerppajalkaisena."

"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa miehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?"

"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla maalla."

Ei, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen syvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä ajatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu, siinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon hänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti Sabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan ääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi tähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku korkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä kysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut paljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman tietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää nuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin niin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita kaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman pohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten ja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee tuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja rakastaa 11-vuotiasta lasta!

22. Kolmannella porras-astumella.

Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen, ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.

Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä, mutta sitä ei näy.

1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen Valentinenaan, hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.

"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen iloisella tuulella, la belle comtesselle, Ebba Sparrelle, sekä Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä, claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina bons chretiens leivoksiin asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan. Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.

Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa. "Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar, antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla hänen seuraajakseen valta-istuimelle.

Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä. Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita katuja pitkin.

Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta, sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali, hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa. Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde, joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän juhlallisuutta varten.

Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin, jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen. Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä — ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa — ja veivät morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi. Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta; kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella, ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista, mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä loistavasta polonäsista.

Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli allemande, bourrée, chaconne, courante, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja, myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse; häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, — hänen, joka viisi vuotta sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta, — niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä mielellä tanssisi oman kruununsa pois.

Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville, ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä tarkotti.

"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt", vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin omistaa toisiansa."

"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."

Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.

Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen, oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.

Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä, asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli 200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan, arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen. Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä, tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat, oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi, vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen, jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni, kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.

Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista. Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä silmänräpäyksessä tuli sanoa.

Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.

"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä, jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte; älkää jättäkö meitä!"

Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli, että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä itsestään, semmoisena kuin hän sinä hetkenä oli.

Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu, erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi, muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä, joka häntä enimmän miellytti?

Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla, jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa. Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.

Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti, että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000 tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita, pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa, tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.

Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli, alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin. Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja, niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.

Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa, joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on, että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.

Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi? Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään, ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui? Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän, joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti röökinä liika viisas.

Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki sisällinen rikkoontui — ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt? Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli, juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin; Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs, näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?

Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."

Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma, on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista, todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]

Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä, majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana kuningattarena.

Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista 32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen, joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen. Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen astui sieltä alas jälleen.

Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille. Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle, viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle. Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."

Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli — oma itsensä. Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma, joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen viimeisellä astuimella?

Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos" tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen, Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua, talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa. Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla, luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.

Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville, ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut eikä milloinkaan enään ollut nouseva.

Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen iloisen levollisuutensa takia.

Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä, mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi, mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'", vanhan tavan mukaan.

Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella, sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.

Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille, kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" — sanoo kertoja, "kun me conviviumissa aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia] ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet häntä näkevinämme… Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja hyvällä tuulella."

Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa, jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.

23. Messias.

Hän oli unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn.

Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja, itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia, jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja suurenmoisia ihmisteurastajia.

Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä, varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli 17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli. Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa asuvan veljensä kanssa.

Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo Schabbathai Zevi tuli aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti, että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina taskussaan talithaa (rukouskirjaa) ja tejillimiä (rukousnauhaa), tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin 6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.

Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan, julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin, kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa, hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.

Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta, mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa, kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän naziri, joka ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut. Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla, jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.

Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi saman kaupungin porttien luona.

Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta, tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi päätti ryhtyä toimeen.

Tämä oli suurin toimi — ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli — johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää, josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman. Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, — 11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; — kristityitä hän ei uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien epäluuloon.

Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat. Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon, enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.

Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana, moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia. Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia; vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua Haramia, jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat, tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle, lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."

Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua. Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi, sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?

Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan. Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta; siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa, löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt. Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.

"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan ikuiseksi omaisuudeksi; — sinä, joka olet meitä hajoittanut ja luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia; — katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi; mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"

Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista. Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:

"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut. Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'… Mene, sokeutettu! Ei yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista. Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi, että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."

Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon. Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.

"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin edustalla ja pyytää sisälle."

Messias! Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.

Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä, kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin Mordechai Zevin hassu poika?

Ruben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin kanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle. Eräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan Gazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben Zevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.

"Jehoovan nimessä", huusi sanansaattaja äänekkäästi, "vaadin minä sisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa Jerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa."

"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?" kysyi Ruben Zevi kylmästi.

"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja jos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään", vastasi sanansaattaja.

"Antakoon tuo siis meille merkin", sanoi Ruben, osottaen lujaan teljettyyn porttiin. "Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään pääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!"

Kansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia, odottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä avautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.

"Nathan ystävä", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, "sinä näet, ett'ei portti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot että sinun sanaasi uskotaan!"

"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan ylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan", huudahti nyt Nathan, joka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.

Tuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti ukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.

Ruben Zevi seisoi ivallisen levollisena. "Onko siis Herran käsi lyhennetty?" huudahti hän, "niin ett'ei hänen valkeansa tapaa maaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä Jumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi eikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan."

Hän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan maineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili hänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.

"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!"

Muurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat hyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia käsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi kutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan portilta.

Kesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben Zeville:

"Yksi sana vain, rabbi!"

Muurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja siellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.

"Rabbi", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, "asiasi on kadotettu. Sinun valtasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut. Häntä vastaan ei kukaan mitään voi… ei kukaan muu, paitsi minä. Vanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että suostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan."

"Annappas kuulla ehtosi!" sanoi vanhus. "Se, mikä tähän asti on tapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut. Minä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää ottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus siitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset pitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen eläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella ainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai Zevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä et minua usko", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. "Kysy Nathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly, valmistan hänen jokapäiväisen juomansa."

"Sinä olet Thamar!" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen tunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. "Minä sinun tunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi."

"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär", sanoi nainen, laskien hunnun pois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen turmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar Radzivilin purpuranpunaisen baretin alla.

"Sinä olet Thamar", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella, näennäisesti jääkylmällä äänellä. "Sinä olet Thamar, joka olet pettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut hänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää tyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet saattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä hylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä ensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun."

Nainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin ja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan pääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto ei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.

"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki revitään?" vastasi hän ynseästi. "Sinun henkesi nyt ei maksa tuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä olen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen. Joudu! Etkö kuule portin rätisevän?"

Tuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut, ellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta toisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi ratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen tiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton tämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä olevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki kovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä käyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen joukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.

"Benjamin!" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.

Tyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin luona erillään olevaan paikkaan.

"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle, poikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!"

"Armoa, armoa!" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan koetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. "Armoa, Benjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän salaisia aarteita…"

Hän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika — Ruthin, jonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää — muisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän oli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla Kristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut ruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa kohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli suuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse päin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian sen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut jäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä vastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.

24. Tähtien hetki.

Hän oli jälleen oma itsensä.

Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä, esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui aasintamman varsan selässä.

Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa, 29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun: ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut, pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä, profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan, ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista, jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa Jerusalemissa.

Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille. Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.

"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena et saata lähteä Herran sotaan."

"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui kuten muuri kiinni satulassaan.

Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset, lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin hajaantuneesta sotajoukostaan.

Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua…

Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan. Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois 20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui… poika Kaskaksesta, Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta, Jankowitzista… hän tallattiin… Ei yksikään syksyinen lakastunut lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä, huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän saattoi kaatua. Näin pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva, jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön lapsista.

Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.

Saman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen rääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä ja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken kaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut tuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä, tahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.

Ruben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti ihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa, purpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes Kastajan sanoman:

"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista odottaman?"

"Olen se, mikä olen", vastasi profeeta niillä salaperäisillä sanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.

"Schabbathai Zevi, Mordechain poika", sanoi vanhus jälleen, "en kysy, ken sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun verestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka tulla pitää?"

Profeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi oppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista, Midraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.

"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä tänään rukoilin Absalomin haudalla!"

"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit", vastasi profeetta heti.

"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin ja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän vesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä rukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika! Polvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan tuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen häntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä houkkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa, voimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän itseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun voiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten kuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista valmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet sinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä olet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja seitsemänkertaisena kurjuutena Isr…"

Ennenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet häneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken puhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben Zevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin uhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs, josta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee viimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä Jesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit vievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat syöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi tuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt Messiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan syöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin väliltä.

25. Sulttaanin Hat-i-scherif.

Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.

Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.

[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]

Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan, he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin. Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.

Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta, taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä? Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle. Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle, olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.

Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota? Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.

Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille, vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle. Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle, oli hän kadottanut oman itsensä.

Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan, tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena, rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta kasvattaa viisasta ja sankaria; siksipä täytyi hänen jäädä paikalleen; siksipä hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli oman itsensä puolesta.

Hän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät mennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä kenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi yövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa, että hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän käskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat nyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten orjaansa.

"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään", sanoi hän suurvisiirille, "on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä annat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen oppinut teidän tapanne."

Ei se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa riippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän oli löytänyt käärmeenlumojattaren.

"Kas tuossa!" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen janitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä. "Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin kiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut."

Kuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan. Mutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän olisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä kauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa, kuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ajatellutkaan.

"Ne kurjat!" huudahti hän. "Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa, tulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne."

Kuprili kohotti olkapäitään.

"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton uskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana."

Tämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti tehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja ulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten mielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka vuonna 1648 fetvan kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen kelvottomaksi.

"Ja kuka", sanoi Hagar, "uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme siitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?"

"Viisain kuolevaisten joukossa", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja käsivarret ristissä, "sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa…"

"Minä tiedän."

"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään huhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon suulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän pyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo antaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä maassa."

"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?"

"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu."

Hagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo viisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta aina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa. Kuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa salaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki jäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin kauan kuin hän seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa oli kaliifin häviö.

Tämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska suurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.

"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu", oli Kuprilin vastaus. "Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti ovat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa, joka tapahtuu kolmen päivän perästä."

"Niin pian?… Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua antamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä, ett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan herraasi ja itseäsi?"

"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske, minä tottelen!"

"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"

"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana, sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."

"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle, että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen päällikön."

Kuprili kirjoitti määräkäskyn.

"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen kirkkopihaan."

Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.

"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."

Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli sulttaanittaren aikomus?

Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta. Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.

Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä: toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen, ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan, jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta! Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois? Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.

Hänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja kyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat tuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut herransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei tuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut hänelle, että hänen nimikirjoituksensa, tugra, oli pyhä sekä ett'ei hänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt oli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut: palveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.

Hagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän leposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa vasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien kanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan takaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain kanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria niin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:

"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?"

"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin kuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne tarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat hänen akkunaverhon nuoraan."

"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa."

"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei koskaan saa hallita."

"Mutta jos hän hallitsee hyvin?"

"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana syntynyt?"

"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana."

"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko sinä synnyltäsi juutalainen?"

"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty."

"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut aikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa."

Hagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin Hagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä mainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.

"Tiedätkö myöskin", virkkoi hän, "että ne, jotka sanovat tuota, tahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?"

Poika punastui korviaan myöten.

"Kuka?" kysyi hän.

"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja kaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään voittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on hyvin rakas!"

"Sinä", vastasi poika miettimättä.

"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä sinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut: kaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule lempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä tule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta hallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!"

"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt hyenalta pään poikki", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin tuli salamoi hänen tummissa silmissään.

"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa paratiisissa?"

Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut kuolla.

"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"

"Sen vuoksi, että olen onnellinen… siksi, että rakastan sinua… siksi, että sinä minua, rakastat… siksi, että rakkaus on suurin, voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. Nyt sen tiedän… Hyvää yötä!"

"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea ezaniani?" kysyi poika.

Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen, pettämättömään uneen.

Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:

"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."

"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.

Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan. Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa; mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.

Kaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen lähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana seraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin luo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki purjeensa aamun koittaessa.

Samana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani itse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa padischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä Syriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin sekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan ulkopuolella.

Sydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen jalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä voimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa häntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin ja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana Eurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi tappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta kahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli sen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen jälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli istunut suljettuna Stambulin seraljissa.

26. Verraton.

Mais que la glorie immortalise.

Kristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt. Sanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja että hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle. Mitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen halusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut mahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon Tukholmassa.

Koko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei kaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien silmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa, voittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa. Siinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa sulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut kiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti jäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen kuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli nainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa halusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon anteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle onnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen teki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa maassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa, ja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin tyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle kuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin sovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä Kaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.

Näin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta kuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin valtakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki näytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä, kun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla sammuvan pimeyteen.

Kristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän olisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa olisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut parempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla. Todenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan. Hän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista, poislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen vannomansa velvollisuudet.

Huhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen vaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että kuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että kuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä ravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana ruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli antanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa loput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle kammaripalvelialleen: "Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä hiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?"

Hänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654, rahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä rikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa myöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat tulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla, alkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli jälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen voittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin, tunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.

Ja kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli ilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet, jotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä, ylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut. Sillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron kuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.

Rikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja Kristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.

"Texeira", sanoi Kristiina hänelle, "onni on lahjoittanut teille kaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika köyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on joku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä kaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne."

"Minulla oli toivo", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, "mutta se on jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut. Minä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella saisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle on tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä halvassa kodissani."

"Se ilahuttaa minua", sanoi kuningatar, "että pidätte vierailuani kunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te tunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat maailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää; te ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte kristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä Espanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?" Kristiina hymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. "Jerusalemin protektori?"

Texeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan uusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden Ruben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan ottamasta."

"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa kunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut."

"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne halvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita sellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko äärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli mieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti käymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän majesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten tapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme, saata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori."

Kristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei hänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän Texeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin kukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka Ruben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan musertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin vuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia nielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt olivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei maininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti toimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta maailman-osasta.

"Ei", sanoi Kristiina miettiväisenä, "älkäämme enään ajatelko protektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on Englannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos, tuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa kaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle sotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja Köningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi sinne, päästäkseni hänestä… Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär, joka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo."

"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni kiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän hallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt tullut kukistetuksi."

"Ja luultavasti kuristetuksi?"

"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon."

"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä saatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa? Kansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa Ruotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni. Te rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu, katolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä anteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä kirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian kuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa teitä Perun maaherraksi."

"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson suurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle osaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä läsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa, joka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne poislähdön vuoksi."

Kristiina nauroi.

"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti kadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa sieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin olla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella tuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä vakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia."

Hyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin ulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä tuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina kuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta ulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi esittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta, kunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa juhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja vaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa kello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen, rakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen tässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa lehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa kesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet poistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin jäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina oma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti sijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa uuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella pohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen ylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty jo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti useimmille. Ja hänestä oli sanottu… niin mitäpä kaikkea pahaa ja rietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta, jonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja rakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi ja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata jotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen tähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja ylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän äsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan puolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen juuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja kiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen hävitykset. Hän oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille toivoa antanut; hän oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava keskipiste; hän oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas valta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti loistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli kuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän esiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.

Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar, pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen, ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän häiritsemättä keskustella.

"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut. Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi myöskin on minun!"

Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä kyyneleitä täynnä.

"Etkö ole onnellinen, Noora?"

Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa, olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.

"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."

Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän puolusti valittuansa.

"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.

Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän tahtoi hyvittää.

"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana; mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä, ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan, jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'… Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"

"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri… sinä olet verraton…"

"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi, Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että itse on suuri… Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista, ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni… ilman vertaista vapaudessani… niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni, lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni… Verraton, ruotsiksi makalös, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin, mákelos … Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun phenixeni…"

Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin — itse yksin kaikki!

Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten seuraamana.

Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle lankeemuksensa radalle; — emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin edessä valalla luopui isäinsä uskosta; — emme Innsbruckiin, jossa hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa hän sai nimen Kristiina Aleksandra; — emme hänen tuloonsa Parisiin, jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; — emme hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; — emme hänen onnettomaan vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; — emme hänen kiistelemiinsä paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen epäluotettavaisuuteen; — emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; — emmekä edes hänen viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", — "kymmenes runotar", — "ruotsalainen Minerva", — "jumaiien sankaritytär", — "pohjolan Sibylla", — "kuninkaitten kuningatar", — "taivaallinen sankaritar, toinen aurinko", — " Christina coelestis heroina, alter sol." Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli luettavana kreikkalaisella kirjoituksella mákelos, makalös, verraton.

Kreikkalainen sana mákelos merkitsee aitausta, ja romalaiset tekivät siitä sanat: maceria, puutarhamuuri, macellum, ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että aitausta vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen suojeliana; se oli hänen mákelos'insa, hänen maalinsa ja kunniansa. Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus; silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella, itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa. "Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."

Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, — älä suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! Stella inclinant … Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.

Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on Voltaire kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti, ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]

A s'a jupe courte et légere; A son pourpoint, à son collet; Au chapeau, chargé d'une plume; Au roubain ponceau qui pendoit Et par devant et par derriere; A sa mine galante et fiere D'amazone et d'avanturiere; A ce nez de concul romain A cette fierté d'heroine A ce grand oeil tendre et hautaine Soudain je reconnus Christine: Christine des arts le maintien, Christine qui seda pour rien Et son royaume et son église, Qui connut tout et ne crut rien, Que le saint père canonise, Que damne le lutherien, Mais que la gloire immortalise.

Tämä on:

Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen, Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen, jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee, mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.

27. Uusi elämä.

Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!

Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä, laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta, jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.

Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat. Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa", mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos, ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso, heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa. Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte; tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman."

Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon, joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.

Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten. Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa ajan pöyhkeyttä.

"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas; ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet, sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa makaaman!"

Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli ensimmäinen ja suurin käsky; — tuo käsky, jonka itsekkäisyys kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?" Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu, hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.

Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen, kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle. Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää kovia koetuksen aikoja.

Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli, kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot. Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt, raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa, joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli "huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.

"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt, olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan katoa."

Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.

"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän saava."

"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"

"Ei kukaan saata antaa, mitä hän antaa; mutta mitä minulla on, tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"

He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan. Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti. Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa sydämmensä tilaa.

"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet? Ketä etsit?"

"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto, minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"

"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"

"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni, enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen, mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan lapseen… Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni… ja tuon lapsen edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."

"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä, sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"

Nainen oli vaiti.

Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen. Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta, mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto. Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä. Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin. Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.

Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin hän vastusti.

"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut rakkauteni tähden?"

"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei, vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."

"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."

"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."

"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."

"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut kaikki elävältä Jumalalta?"

"Olen, minä olen saanut kaikki… anna minun sanoa tähdiltä. Itsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin kurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja kuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat luonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus käsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon, selvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa, valtakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on versonut minun sydämmestäni… minun rakkauteni tuohon lapseen."

"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle täytyy sinun antaa kaikki takaisin."

"Pietari mestari… te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme! Oli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut teille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin olen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle, sitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt ja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis taipumaan. Ottakaa kaikki mitä saanut olen, annan kaikki takaisin, tiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä ei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi sanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut olen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa saata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En saata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää."

"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja nouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna ehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon antaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää; sitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman kanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka ei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo sinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot: Kristus on minun elämäni! "

Nainen nousi seisoalle kiivastuneena.

"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta hurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut, mestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua; sitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne, silloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että te ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte, ette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne viimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on armahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki, ei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette nähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt ja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia ja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi kuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki, niin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä rehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta, niin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä minulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee synnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan portit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi juuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua eläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata mennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä uudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se vastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin sen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja ottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää yhden. Te ette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on, Pietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en sitä saata. Hyvästi!"

Hän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt saarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea eteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta. Hän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen tahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen jalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun perästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja oli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli hän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana. Hän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota, ruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät olivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti valkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä, hänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka taivaankannella.

Epätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja kurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.

"Odottakaa!" sanoi nainen hiljaisella äänellä. "Tähti on minussa… Se puhuu…"

Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan tähtien joukkoon.

Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:

"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista olennoista."

Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi itsensä liikutetuksi.

"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä sinä maailmassa olet."

"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta ajoilta asti."

He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin levollisesti maannut.

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu, jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä osasi, mitä hän ei osannut, — rukoilla. Ja tuo palava rukous oli kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja nosti pystyyn uudistettuna.

Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset, ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä; hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.

"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon. Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."

"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti! Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja… Minun ystäväni, minun opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt saatan alkaa uutta elämää."

* * * * *

Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan, mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina. Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella, samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin; hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti, tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.

"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"

"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi pappi.

"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni, hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä; sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi, ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun sodasta puhetta on."

"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea vasten.

"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään, nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."

"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."

"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli kaksi mustalaislasta…"

"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä neitona."

"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita. Saman tien ovat he kaikki menneet, — Aake herra, joka pojan vei ja Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."

"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori? Muistaakseni oli hän teille rakas?"

"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon, mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä ensiksi olisi pedoille viskannut."

"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida, hymyillen lempeästi.

"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas; tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö siellä ole joku oven takana?"

"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi…"

"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.

"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa, eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele, onko siellä ketään Uuskylästä!"

Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.

Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti vain:

"Taivaan Jumala! Se kuollut!"

"Hagar!" huudahti Sigfrida.

"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.

Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys, mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.

"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi pitkällisen kiittämättömyyteni?"

Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."

"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota vastaan hänen armonsa viitta!"

Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.

"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman ainoatakaan maallista ystävää… on ollut yksi ainoa, ilman teitä, mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne lähteä pois!"

Ei, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan tuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut pitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista! Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä sylissä.

Jää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet jälleen toisensa.

"Katsokaa", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön katselia, "Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin valon lapsen!"

Ilta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista kaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa palatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien maitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän tutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun päältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa olkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan tämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi jäljettömiksi saattaa.

Kysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan historia oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama itsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt, uusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista. Kaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä oikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut tulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen sotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin verisessä sannassa. Hän itse…

"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä? Se pääsi kerran irti…"

"Niin, ja silloin kissa sen otti."

"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse ja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä kaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei Tättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana syntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki ja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä; useimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli huikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi ja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä erääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty ja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle… Kuinka vanha on Tommun poika?"

"Bennu on 12-vuotias."

"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä, kuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka on ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa kuolemaansa saakka."

Torpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti tehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.

"Siellä löytyi", jatkoi Hagar, "paljon kissoja, tiikerikissoja, helmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin he olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta pojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä lensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan sen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti näytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi nimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun, köyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli sitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin vanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja lensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka sanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin, Tätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on täällä."

"Mutta kuulkaapa", sanoi Dordei maltittomasti, "mitä lapsensatuja nuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä röökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa."

"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen, rehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä tietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen vuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta sydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut niin yksin maailmassa."

* * * * *

Seuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin yksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat pyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua paikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen aamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.

Hänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika kiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin Uuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen. Torpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa. Dordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja tuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole aivan vapaita.

"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on kiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu, juokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän huonoksi ajetuilla konillansa… Miksikä tahdot näin pian meidät jättää, kultanuppuseni?" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli tullut ilolapsi.

Hagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja suudellen häntä monta kertaa.

"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt Risebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon antaa hänelle tyttären."

"Ja sitten… mihinkä?"

"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen valtakuntaansa."

* * * * *

Vasta sitten, kuin kreivinna Götz oli lähtenyt maasta, tuli tunnetuksi, että Kaskaksen torppa oli lohkaistu ja lunastettu Uuskylän talosta itsenäiseksi perintötaloksi, ja kaikki sen velat maksettu. Siitä asti puuttuu luotettavia tietoja kreivinnan myöhemmistä kohtaloista, paitsi mitä eräs kulkupuhe on kertonut, että hän on ottanut Ruben Zevin perin köyhät jälkeläiset, veljensä lapset, hoitanut ja kasvattanut niitä. Sitä enemmän tunnettuja ovat Kristiina kuningattaren vaihtelevat kohtalot hänen vanhoilla päivillään. Luullaanpa tiedettävän, että kuningatar toisella Parisin matkallaan 1657 oli käynyt Vincent de Paulin mainiossa hospitalissa La Salpêtrièressä ja siellä nähnyt armeliaisuuden sisarten joukossa entisen kirjastonhoitajansa. Joku on myöskin luullut tunteneensa vanhan kuvaraamatun samana Vulgatana, jonka Kristiina kuningatar kerran armon auringon loistaessa lahjoitti silloin suuresti suositulle Doxallensa. Mutta tässä katoavat historian langat samaan läpinäkymättömään varjoon, jonka lukia kerran näki selkenevän Karjan järven jäällä. Ainoa, joka valitettavasti tiedetään aivan varmaan, on, että ruskean hevosen ratsastaja yhä vieläkin ratsastaa. Vielä kulkee hänen tiensä aika ajoin tuhan ja veren kautta. Vielä on pitkä, oi, niin pitkä matka aikojen loppuun!

Kolmannen ja viimeisen osan loppu.