E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

TÄHTIEN TURVATIT III

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

KOLMAS OSA.

VERRATON.

SISÄLLYS:

1. Ennen taistelua.
2. Taistelu Jankovitsin luona.
3. Taistelukenttä.
4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
5. Sydän ja valtiotaito.
6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
7. Toinen ja kolmas turvatti.
8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
9. Jalopeurain kohtaus.
10. Ruben Zevin lähettiläs.
11. Sanomia itämaille.
12. Orjan orjatar.
13. Westfalin rauha.
14. Voitonriemuinen Parnassos.
15. Suosikit.
16. Äiti ja tytär.
17. Uhkaavia enteitä.
18. Kaarle Kustaa Olannissa.
19. Tähti ja turvatit.
20. Suuri käsky.
21. Stambul Sarai.
22. Kolmannella porras-astimella.
23. Messias.
24. Tähtien hetki.
25. Sulttaanin hat-i-scherif.
26. Verraton.
27. Uusi elämä.

1. Ennen taistelua.

Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!

Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.

Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, — myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.

Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet, palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista, perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan, kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty: sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa, hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä, aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti, väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.

Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.

Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645 Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko, joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.

Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov, Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset, 16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat, sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää heidän leiripaikassaan.

Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa, tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5 penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.

Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz, idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja. Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli. Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.

"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon. Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot, tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä, pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu, kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli sotapäällikkö.

"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri Mortaigne.

"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä toisella."

Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.

"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."

Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt ylipäällikköä.

"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata, peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne, keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta, Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi. Jokainen paikalleen!"

Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä. Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli suunnitelmansa tehnyt.

Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.

"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."

"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä paolla."

"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.

"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth, oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen kirkon aseet… Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."

Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä; missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys, osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan tappaa.

Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630, Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä, joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:

"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä, kumpi heistä voiton meille antaa."

Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia. Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten tulivirta.

"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua lyijyä."

"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.

Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa lajia.

Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön varjoihin.

"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa kurkkuun kiinni.

"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"

"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli sisälle tullut. Teidän armonne… armahtakaa… minä tukehdun… kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan naisen."

Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia, kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.

Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa, antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin kiihkoisella äänellä:

"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani vai sinunko?"

Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein oikkuja.

"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"

Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.

"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti tuleman."

"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."

"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio, minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä, joll'ei muuten, niin sotiessa tuota toista vastaan. Minusta tuntuu välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta, Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa sormus oli, taikakaluksi!… Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"

"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta, mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan toisella valeella peittää.

"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä, kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"

Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.

"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"

"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni ajutantti vastata.

Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä, mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä. Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan, ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.

2. Taistelu Jankovitzin luona.

"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun 24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään, jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.

Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten pitkin laaksoa.

Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa. Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi, siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt. Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan, tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."

Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia. Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa. Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli kuitenkin ollut suurempi mieshukka.

Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti, pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10 kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen taisteluun pitkin koko linjaa.

Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi 40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli furia, kostotar, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä; Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen, onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi, hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä, se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan, jossa hän pääsi voitolle.

Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä, ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa. Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.

Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään. Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia. Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä. Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon, mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa. Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta, joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi. Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.

Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla, kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan. Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat, että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä. Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä, ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä, mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.

Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa. Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina, joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000 taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria, joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja tulivat voittajien saaliiksi.

Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt, kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa, paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan aalloista.

3. Tappelukenttä.

Pimeydessä tehty työ… kerran täytyy sen tulla päivän valoon.

Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli. Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa. Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin hän tappion oli voitolla korvannut.

Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia, he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä, yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista vainuvan suden ulvonta.

Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus. Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.

Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään kunniatantereiksi!

Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista, rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan. Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan, kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.

Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.

Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten, ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia, mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä, olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän olennon olevan lähitteellä.

"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.

"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka joten kuten osasi samaa kieltä.

"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin voisit laukaista?… minulla ei ole yhtään, minulla."

"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."

"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne päin!"

Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään, viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa. Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli puhalsi sieltä päin.

"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä uuvun janosta."

"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin, mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä koetan kontata sinne."

Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä virkistyneeksi.

"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"

Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo. Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.

"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.

Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin puolestasi!"

"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni, kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä, jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar. Kypärä päästäsi, mies… Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."

"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi. Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut, hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko ollut Suomessa?"

"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä hänet?… Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen selässäni."

"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle; silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä… Minä en sitä tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin… hevoset nousivat pystyyn… en koskaan ennen ollut sillä tapaa hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä, katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria, sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt… Miksikä ovat he hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen luotaan kylmässä talvi-yössä…"

Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.

"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu, niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä. Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"

Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi, joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä oli mahdollista parantaa.

Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet valaisivat lyhdyllä kaatunutta.

"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"

Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:

"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"

"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi sotapappi.

"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen, mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan ensin, hän huusi äsken pappia."

Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi, kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.

"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!" alkoi hän.

"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on lähellä ja Vapahtajasi elää!"

Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen… syntynyt luterilaisessa väärä-uskossa… Wironmaassa… sitten oikea-uskoinen katolilainen… Feldmann… Olin kahdenkymmen-vuotias… satuin veljeni kanssa riitaantumaan kirveen takia… löin hänet kentällä kuoliaaksi… pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin… tulin kreivi Götzin luo… hän taisteli silloin keisaria vastaan… seurasin häntä Marienburgiin… ruotsalainen kuningas oli siellä… rikas juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja… Minun herrani ja juutalaisen tytär… nuoret ihmiset… hän oli melkein lapsi… Kreivi ryösti hänen metsässä… otti aarteet… meni keisarin joukkoon… vihittiin Wittenbergissä… luterilainen pappi, hän juutalainen… mihinkäpä se olisi kelvannut?… kyltyi… Feldmann, vie hänet takaisin juutalaisen luo!… Thamar sanoi: mitä me häntä sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä… Sanoi kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa… Matkusti Danzigiin syksyllä meritse… Suomeen… talvi… yö… reestä… kinokseen… Pater noster, qui es in coelis… sanctificetur nomen tuum…"

Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää Kaikkivaltiaan nimeä.

Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä, kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan haavoitetun:

"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon. Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus ja mikä tuomio!"

Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?

Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat, laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa, eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen? Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.

Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri, enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut. Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi, seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.

Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin. Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa, näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla osottavat lempeyttä ja lujuutta.

"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.

"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.

"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"

Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia. Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri, hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.

"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon arven jo ennen.

"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.

"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"

"Niin olen."

"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."

Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi hänen poskiinsa.

"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi uusmaalaisiin."

"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"

"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."

"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"

Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla puolestanne!"

"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa. Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19 vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä. Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.

Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.

"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa, Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta", virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin näköinen.

"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!" lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.

"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen ylpeästi. — Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.

"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."

Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.

"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.

Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen, olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.

Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar Ryning pyysi saada sanoa sanasen.

"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."

Torstenson mietti.

"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan, jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.

4. Sotalemmikki ja sotasairaala.

Ei sinulle mikään turmiota tuota… valtaa varten syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas.

"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit hänen perheelliset asiansa?"

"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi presidentti Kurjen luona."

"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"

"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit, se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä tahdo, en tiedä mitä varten ei."

"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"

"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen. Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea, kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne, mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641 täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"

"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."

"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."

"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja odotan, että tulet side-aineinesi."

Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille, jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten. Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa, joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta; ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika, jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"

Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa. Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat, ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen, pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa; siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa tervetullut ja miellyttävä vieras.

Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.

Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän, kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen. Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää, kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa, että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi. Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi 23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.

"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan hänen huvinukkenaan."

"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas, astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean korvani luota?… Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette vaarallisempi kuin kuula."

Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä, musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:

"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin kuningas."

"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"

"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"

"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte vastavuoroon minulle?"

"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on ottanut palan teidän korvastanne."

"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."

Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.

Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa, miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä, verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa, jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.

"He varastavat Jehuni", valitti hän.

"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi.
Tunnetko minua?"

Nuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa piirteitä.

"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu kuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä."

"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa maailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää."

"On minulla."

"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata olla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan sotamiesluetteloon panna. Mutta", hän kumartui alas kuiskaten veljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, "minä sanon sinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi, Benjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei sinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on. Tähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle lähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä makasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena, ja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna kuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä ratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman linnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta repaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit sinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat sinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi takaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt vapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien varoituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin huonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi, mutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen, sillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään voi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi tähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän hetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun ylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia eikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun kaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta, lapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta tulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten minä ja tuo kolmas!"

"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni, niin ehkäpä sinua uskon!" huokasi nuorukainen katkerasti.

"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa raajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä, että tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä saata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on niitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä vastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen sotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta yhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika. Sinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin, niin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa."

"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin suusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa välikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin puolen elin-aikaani sairaalassa."

"Kuka on Rachel?"

"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta.
Etkö sitä tiedä?"

"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis luja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt hänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis ymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi ja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea, jos pääsi vain tahtoo."

"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!"

"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa käyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan pois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen."

"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen."

"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan säilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään, käskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi Rachelin, olet sinä maailman herra."

"Ja sinä, Hagar, ja sinä?" huudahti tuo helposti johdettava ja helposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki suurenmoinen vaikutti.

"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan", kuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana suhahti nuorukaisen korvaan.

Hän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren papin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän seisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä tätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän jäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista heräsi hänen sielussaan.

"Se on Pietari Luth", sanoi hän itsekseen.

Kun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka kohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi hän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea, taivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän. Hän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän ja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea hänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä heräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi hänen jäljessään ulos teltasta.

"Maisteri Luth!" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.

Luth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit, jotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut palvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan vastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä kumarruksella.

"Kuka olen?" kysyi Hagar iloisesti.

"Suokaa anteeksi… en tunne… olen nähnyt niin monta kuollutta ja elävää."

"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi… Ruotsin pääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi… Hannibal löi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen pyytämistä huvinaan", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä ajasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa Pietari Luthin johdolla.

"Mitä?" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, "ettehän ikinäkään saata olla pikku Hagar?"

"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis, rupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus mensa, genetivus mensae, dativus mensae… Te näette, ett'en ole ollut oppimaton. Teitä saan kiittää alusta. Loppu on kirjoitettuna taivaan portaisiin."

"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti Hagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen. Teille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä oppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein hengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?"

"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen neitien muassa", vastasi Hagar vältellen. "Mutta teidän täytyy kertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata hyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan, täällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua tervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa, koska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme."

"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi kristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä ja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy, Jumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia kuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien luo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia! Reformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra koettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen… hän oli tehnyt jonkun pahan työn Suomessa… oli viskannut erään naisraukan reestä hankeen talviyönä… Jumala armahtakoon, me olemme kaikki pahantekiöitä."

"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä?
Suomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?"

"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten. Juutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas neiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä tiliä hänelle, joka sydämmet tutkii."

"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että kirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä tuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?"

"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan oleva on tunnustanut ripin salaisuutena."

"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt epäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin eiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen tunnustuksella."

"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas maallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta mitä se teihin koskee?"

"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata niitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä esiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän vielä."

"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä iltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani. Käyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei sanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu henkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen puhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään."

"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte te? Axelson? Jumala teitä suojelkoon."

"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden valtoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen."

Muutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa karahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.

5. Sydän ja valtiotaito.

Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?

Jos almanakkaa uskoa sopii — ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid Aronuksen ajoista — on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja kevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota myrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä auringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava kuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan kutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden kuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi ilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä tervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan kirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan luonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi, joka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten iloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.

Tällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian jälkeen, ajoi Kristiina kuningatar "Ladugårdslandet'iin" päin. Hän oli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva Beata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli varmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan itsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää pois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua arvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin oli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan kukkuloilla.

Kuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa oli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla ja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä sairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen varovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti koristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan nykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla. Kuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi lakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta aatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston everstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.

Tavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka silloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut kuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai kreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui kuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa kuomureen sisällä.

Rekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen sulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät maisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten hevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä raitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle, olisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet huvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella ilman kuuntelioita.

"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?" alkoi kuningatar. "Näin lapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin ratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun ratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen norsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko nähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen kilparadalla?"

"Tunnen häntä aivan vähän", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.

"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun äitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista silmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota tämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi Cornelius Neposta Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön hellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan? Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän hyvää aistiasi."

"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana
Gripsholmassa?"

"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen pystynenään?"

"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."

"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista. Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta… joka on Ruotsin ylevin nuori aatelismies?"

"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon kunnianimen kuningattarelta."

"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"

Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.

"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! Enfin… kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."

"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."

Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.

"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat. "Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä? No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin… saas nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta pois pantu… Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"

"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"

"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi… että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi… että hän on ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida… tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria, mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"

"Yksinkertaista juorupuhetta!"

"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? Vox populi vox Dei. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis mies… jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias hallitsia?"

"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin, urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole koeteltu kilparadan ulkopuolella."

"Oratio panegyrica pro domo! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko, ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle. Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa ja korottamaan häntä rinnalleni… Kreivi Maunu! Me jäämme santaan istumaan. Pidättäkää mäessä."

Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.

"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen, minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani, minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä rakkaus on?"

"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin, ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.

"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua kokonaan toiselle, tulee omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä, lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa, jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat, sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle. Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen, kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"

"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."

"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille, niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni enkä kenenkään muun."

"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä…"

"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin valta-istuimella."

"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."

"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä…"

"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun kunniasi tähden…"

"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet, kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"

"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua rakastamasta."

"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini, ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"

"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata, jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."

"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan ihailiasi suosion-osotuksia?"

"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse, ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä sen ylitse.

"Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä. "Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä uutista varten."

Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla, suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.

"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot vain!… Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää mustasukkaisuus… myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty… myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen… että minä saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta. Fiken… kenkäni!"

"Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."

"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella, "neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun luokseni kello 6."

"Maunu krei…" änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut, että hän tässä talossa herrana olisi."

"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi piikojen juorut.

Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen. Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä, kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin, mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan, elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.

6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.

Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.

Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana, uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan. Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen. Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa. Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili. Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:

"Kong Kristian stod ved höjen Mast
I Rög og Damp;
Hans Værge hamrede saa fast.
Att Göthens Hjelm og Hjærne brast…"

[Ja Kristiani mastossa
Ol' sauhussa;
Ja miekkans' löi niin lujasti,
Ett' Götan pää se katkesi…]

Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä 46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty; yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua ryntäyssuojanaan."

Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula, itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään. Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna. Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat, että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan yksi mies, ja meitä on kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän, toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.

"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut. Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.

Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin luona Kielinlahdella.

"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa
Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen
Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"

Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:

"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"

Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin, kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta, kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.

Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea, Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta, Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri, että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin; askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa, sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä. Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?

Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan. Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]

"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"

Koska joka päivä havaitsen niin suuria difficultetteja sodan jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin suurta tointa continuerata, joka myöskään ei ole tuottamatta hazardia niiden conditionien saamiseen, joita meille nyt tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa meille on supporterata se calumnia, joka Meidän niskoillemme on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta, jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, imputeeraisivat syyn meidän sammuttamattomalle ambitionillemme, ikään kuin se olisi vääryydellä funderattuna ilman mitään muuta finistä kuin domineraamisen halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu Hollantilaisen cooperationista, pelkään minä, että elleivät nuo ehdotetut conditionit tulisi accepteratuiksi, koettaisivat he tulla arbitri belli & pacis, niin että heidän jalousiensa jotakin odottamatonta heissä causerata saattaisi, puhumattakaan siitä, mitä Puolalainen practiserata voi. Sitten on vielä viimeinen ja tärkein, contenterata conscientietansa, niin, että saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä accommoderannut.

Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.

Teille hyvin suosiollinen

Kristiina."

[Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin ennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme kuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:

"Högt ärade Herr Riks Canceller!

Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde, oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie, så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.

Upsala d. 24 Juni 1645,

Eder välbenägen

Christina.">[

Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa, joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.