TALVI-ILTAIN TARINOITA 1

Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1909.

SISÄLLYS:

KUNINKAAN HANSIKAS:

Kustaa III:n muistosta Suomessa. 1. Helsinki: Suursaari. 2. Suursaaren taistelun jälkeen. 3. Savon erämaat. 4. Rautasaari. 5. Armollinen rouva. 6. Valtakunnan rajalla. 7. Ensi rakkaus. 8. Kamarineuvos Sivert. 9. Savonlinna. 10. Ensimmäinen ruutisuoni räjähtämäisillään. 11. Korkeakoski. — Kymi. 12. Lennart Croneld ja hänen isoisänsä isä. 13. Korpraali Turkki. 14. Anjala. 15. Kymenkartanon kalastajamökki. 16. Kuninkaan hansikas. 17. Jälkeenpäin.

LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI:

1. Littowit. 2. Asessori Jaakko von Littowista. 3. Syrjäkosken Winterloo. 4. Luistinretki. 5. Ringa neidin seikkailu. 6. Arkkitehti. 7. Muudan seikkailu ja kaksi kosintaa. 8. Hovimestarin kertomus. 9. Viheriä kamari. 10. Kummittelua. 11. Herrallemme tehty tunnustus. 12. Väsymätön kosija. 13. Valinta. 14. Miljoona. 15. Jaromir Borotinin linnassa. 16. Talvinen retki. 17. Waterloon taistelu. 18. Waterloosta paluu. 19. Aallotar ja kysymys. 20. Viimeinen ilta Linnaisissa. 21. Kiusaus. 22. Yöllisiä vieraita. 23. Kohtalottaren uhri. 24. Viheriän kamarin kummitus. 25. Winterloo, Kaarle-Szistovo-Littow ja Viheriä kamari. 26. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Viiteselitykset.

KUNINKAAN HANSIKAS

Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta

1. KUSTAA IIII:N MUISTOSTA SUOMESSA.

Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja. Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista hyllyistään.

Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden" aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja nimiä — että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin, ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen, valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.

En tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta mielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein pintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin ihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen taipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun kiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä korkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni Ruotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen, jättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen helläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen, leimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin helposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin paljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä siinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän aikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole luullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy myöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu. Sydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee tapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena eteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on Aleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen ylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja hallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija, Ludvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf "Teiri-kuningas", Kaarle XI "ruununvouti", Kaarle XII "huimapäinen poikanulikka", Puolan jakaja Fredrik II koroitettu "ainoaksi" ja Kustaa III…

Mutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.

Minulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli nähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö ollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa, ja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä uskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset tapahtumat — unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä oleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista silmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin hän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut häntä koskaan muuksi kuin kuninkaaksi; muita kuninkaita ei hänen mielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi enää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan siitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: "Vain joutavia, joutavia puhutte!"

Häneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen kolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei kannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja lapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai värityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista muistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai kolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja etenkin kulkupuheiden yhteydessä.

Sellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka niin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä liikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat koettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja 1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten tilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin suinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan epäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi moninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on luonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista, jo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään syvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja siksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta Suomessa — joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja lujalla pohjalla — pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti kuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja puoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut Sturlesoninsa — mutatis mutandis, tarpeelliset muutokset tekemällä, kuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon ja poikia sparttalaisiin.

Muutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä, jotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita, juonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana Tukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet kuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta kirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon kansanrunoilijan laulavan "Gröna Lundissa", Lidnerin juomaveikkoja, Choraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan aamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa. Siellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin lasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin äpäräpojaksi ja joka — ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa villi-ihmisestä — todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin murhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla, mihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan aikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini suku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret tyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen maalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran pauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri taholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi kuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.

Mutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään! Jos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, — joista, se otettakoon huomioon, ainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan kuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta, vaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä kannettiin, ennen mahtuneen pussiin — niin kuvailtiin Kustaa III:ta ihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla — siis "Murjaanin" mustasta tervasiveltimestä vapaana — melkein näin:

Ulkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen katseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa valloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä kukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen nyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla hän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä hiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa, valkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja koska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin paljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä hänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja pettämiseksi.

Sen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä, halpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia tietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut, että paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa päivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei voinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään petokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari Munckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis äpärä, vieläpä — suurin häpeä! — kuninkaan omasta suostumuksesta. Kuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä riettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim — eikä Bellman, jota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään — olivat päämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja — vieläpä enemmänkin! — uskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean pilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan eikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt äitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän oli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren salaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan syytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri ja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä elämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä viekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli köyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen otolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi rakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja täytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään oli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan perustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta, toisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan Ranskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita kuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa vainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla, mestauslavalla ja hirsipuulla.

Olisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä herättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain inhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto tuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili, muutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan välinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin romaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain tummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan päivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina Suomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka ja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen viisastelija saarnaili "Tyhmeliinin" [1] elämäkertaa, jokainen pikku mamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera "Kustaa Vaasa" [3] oli yleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja myöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan ensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas oli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä tuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi hänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin. Näitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan ollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä kuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen jälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin kuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin Ruotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet kiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan pysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen — sillä Adolf Fredrikkin oli hyvin rakastettu — täällä pysyi, huolimatta sodasta, joka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja vehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa vähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat elämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat takaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät edeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.

Vasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden Kustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain häväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin yläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän, kaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin läpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana ja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat kauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin historian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu, runsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain kuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi kuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista puhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on Ruotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut kiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]

Seuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä kuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän kertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä haluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista, jotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista. Mutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden todenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä kertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen hallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä kastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt toivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen toivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia varastoja.

1. HELSINKI: SUURSAARI.

Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä, missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan, on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen vaivan.

Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen lopussa tapahtuvaa yhtymistään — jota saattanee sanoa maltilliseksi edistymiseksi — niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen "ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan vastaan.

Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa — toinen Kustaa Vaasan perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi — on päättänyt seurata pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen viikinkiluonteen.

Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia. Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä — oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa — oli Kustaa Vaasa suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä. Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja eteiseksi.

Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä, sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki — kummastuttava näky Suomessa! — toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.

Eräänä päivänä — heinäkuun 17. 1788 — oli herttua Fredrik Adolf seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta. Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.

Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin vetäytymään — joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön — tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan. Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun — kurja suonenveto koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi voimatonna takaisin petturien päähän.

Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä. Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät, kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin, synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.

Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein. Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan talvella malttaakseen enää kesällä levähtää — se on kesytön, kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.

Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän, hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen, kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa, hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.

Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.

Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin, milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa, joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan, joka oli lähtenyt Kronstadtista.

Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli sitä jälkimmäiseksi.

— Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani — sanoi hän hilpeästi — että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että antaa niiden mennä menojaan.

Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin seuralaisissa.

— Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori, Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.

— Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. — Olette oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita itseämme laivastomme kunnialla.

— Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. — Tuo ei ole mikään jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.

— Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.

— Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.

— Minun käteni — jatkoi Rajalin — ovat karkeat ja käsnäiset, mutta jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista, painamaan korvanne kalliota vasten.

Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.

— Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?

— Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.

Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat kaikki arvelemiset.

— Olkoon menneeksi, hyvät herrat! — huudahti hän — seuratkaa esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!

Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]

Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa sanomassa, joka — niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata — kulki kautta meren ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista, jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys, tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta alusta aurinkoisen pintansa alle.

— Totta totisesti — sanoi prinssi noustessaan — Kaarle veljelläni on tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta arvata taistelun menon?

— Venäjän laivastolla — sanoi Rajalin — on suuremmat tykit kuin meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.

— Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin parasta hänessä. — Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa suuramiraalia?

— Jos sallitte, teidän korkeutenne — virkkoi Mansbach, joka oli parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan läjähdyksestä — uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on sataman suulla valmiina purjehtimaan.

— Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään kunniaa.

— Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa. Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa ankkuri!

Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa. Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.

— Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.

— Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.

— Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.

— Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan salaiset vihamiehet.

— Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.

Prinssi pelästyi.

— Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä, sanoi hän.

Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.

— Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä! huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.

Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.

— Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.

— Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa — vastasi kapteeni.

— Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!

Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.

Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan tavoin.

— Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi hymyillen. Nimesi?

— Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.

— Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?

— Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.

— Osaatko ratsastaa?

— Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.

— Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.

— Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?

— Et.

Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.

— Voici de quoi faire quelque chose![6] sanoi prinssi. Olisipa poika päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.

2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.

Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen, joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas Helsinkiin.

Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin, heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan, kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän matkan heidän ohitsensa.

Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli mukana.

Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden taa.

Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta, luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi kuninkaan henkeä.

Mutta Lennart Croneld — sillä hän se oli — puolusti oikealla kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:

— Pikaviesti! Pikaviesti!

— Qu'est ce que c'est? Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.

— Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.

Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.

Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän muuten oli sangen tarkka vaatimaan.

— Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski kuningas.

Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.

Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.

— Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. — Pyytää käskyjä kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle joutumista!

Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.

Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella pienen sanansaattajan elämänvaiheita.

Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin istuimeen, kertoi Lennart Croneld — hevosten täyttä karkua juostessa — suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat, Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti, olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.

— Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu, vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. — Isäsi on kelpo sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.

Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä, hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen. Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen jatkaakseen ratsastustansa.

Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.

— Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua kamaripalvelijan viereen.

— Anteeksi — sanoi nuorukainen rohkeasti — minua käskettiin tuomaan vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.

Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut tapaamaan joka päivä.

— Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?

— Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.

— Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo ennen minua, niin sano hänelle… Osaatko selittää arvoituksia?

— En, mutta jos teidän majesteettinne käskee…

— Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.

— Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?

— On. Varo niskojasi!… Allons, lähtekäämme!

Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.

— Kukapa uskoisi — sanoi kuningas Ehrenströmille — tuon syntyneen dans les deserts de Savolacs, Savon erämailla, semmoisen kansan keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään räjähdyskuula sen selän takana?

— Les betes trottent, les veaux dansent,[7] vastasi kamarikirjuri.

Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.

Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.

— Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan alla kuin sitä kantaen, kun käsi on heikko. — Viivyit kauan! sanoi hän tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin hän oli hypännyt hevosen selästä.

— Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.

Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.

— Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.

— Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.

— Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, postillon d'amourin? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?

— En tiedä, teidän korkeutenne!

— Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?

— Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.

Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.

— Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän kohtasi vaunut.

— Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman silmänräpäyksen kuluttua täällä.

— Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.

— Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?

— Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.

— Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se ajaa jokseenkin saman asian.

Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään räpäyttämättä.

— Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan huolimatta pidättää nauruaan.

Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.

— Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti elää maassa maan tavalla.

— Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille, mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen…

— Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen, ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne? Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni, odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen tietä.

— Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo, armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan. Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi vallaksi.

— Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä, kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se, mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne jokseenkin löyhästi kiinni!

— Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on takanani armeija ja armeijan takana on kansa!

Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään, mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.

— Kuka takaa — sanoi hän — ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?

— Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta, ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.

— Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut suomalaisia uskolliseksi kansaksi.

— Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi, molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi onnellisesti Ruotsin itärajan.

— Venäjän suojeluksen alaisena!

— Joko — taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen! Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka on sukua keisarilliselle perheelle.

— Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä Suomen kansassa?

— Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt, kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa, tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.

— Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin myyrän käytävistä.

— Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja Ruotsin hyvänä haltijana.

— Eh bien, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?

— Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän, kun se on kypsä putoamaan puusta.

— Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!

— Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.

Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.

— Niin, kuulkaahan, — sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.

— Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta, missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen à tout prix, kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.

— C'est bien, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne. Kuuletteko? Juuri haaveistanne! Varokaa päätänne, kapteeni Croneld! Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?

— Täydellisesti, teidän korkeutenne.

— Au revoir, näkemiin, kapteeni.

Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.

Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää. Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.

Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.

Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.

Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa, joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.

Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen, vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan. Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon — samoin kuin sen Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon — otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:

Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!

Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu seuraava varoitus:

Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin, Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin.

Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta — jossa kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli — siinä esiintyi nyt kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa, burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä nähdä uuden voitonpäivän.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus — samalla paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa — ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena, nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.

Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan, mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta. Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului, kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan: ilveilijä!

Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan. Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.

Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.

— Voilà, mon prince, votre petit postillon![8] lausui hän iloisesti Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.

Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta kiusallista sanansaattajaansa.

— Minä muistelen — jatkoi kuningas — pojan pyytäneen eräänlaisena suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa. Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, mon brave compagnon, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. Attendez — haluaisit ehkä pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. Au revoir, mon ami, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.

Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi, että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville upseereille.

Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa: everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan, missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa olivat isänmaan kätkössä.

3. SAVON ERÄMAAT.

Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.

Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.

Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata — sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa — siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.

Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa — Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa — saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta — sillä syystä kyllä puhuu kansa Laatokan merestä — vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina — alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä — tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus — järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo — kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä — semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: " mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs ".[9]

Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.

Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle — jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.

Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.

Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä — tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi — he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.

Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.

Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.

Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.

Molemmat matkamiehet — jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, Turkiksi — eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.

Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.

Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.

Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki — joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, durak -sanasta — täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.

Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti — selässä.

Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.

Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!

Noista tyhmistä ajatuksista — joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä — herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.

Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli Sharp -nimi, joka suomalaisen suusta kuului Sarppi.

Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?

Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.

Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.

Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?

Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.

— Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.

Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.

Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.

Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.

— Millä oikeudella — sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle — millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?

— Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.

— Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.

— Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!

— Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.

— Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.

— Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?

— Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!

— Hyvä herra Croneld — sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi — mieleni on paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä — toisin sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!

— Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. — Jos luulette minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni, sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni? Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.

— Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä kirje kenraali Sprengtportenille — tunnettehan, toivon minä, kenen käsialaa päällekirjoitus on?

— Suuri Jumala — äitipuoleni kirjoitusta!

— Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta ystävinä.

— Antakaa tänne se kirje!

— Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne minusta ja — teistä?

— Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!

— Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?

— Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!

Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.

— Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.

4. RAUTASAARI.

Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.

Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä — nyt, kun sota oli syttynyt — viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.

Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.

Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua — hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan — hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan — hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa — ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä — oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.

Eräs niistä, jotka eivät kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen — mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa — vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa — saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina — hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"

Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.

Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.

Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.

Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.

Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.

Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina — kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.

Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.

Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.

Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.

— Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. — Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?… No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?… P——le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!… Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!… Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!

Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen tähden.

— Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia, masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.

Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä, joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä kaikki suomalaiset hämäläisiksi.

Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla — joka muuten oli hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa — ja annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa tuosta kiireisestä työstä.

— Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn, luullen sodan syttyneen.

— On — vastasi torppari lakki kourassa — armollinen rouva on käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.

Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.

— Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo kaljaa! mutisi hän.

Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.

— Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen rintamaan, kuten häntä oli opetettu.

Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.

— Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.

— Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.

Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.

— No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. — Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p——lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?

Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.

— Kyllä minä, p——le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.

Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.

Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.

— Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. — Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!

Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.

Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:

— Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.

— Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika … sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan … minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?

— Hänen majesteettinsa — jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa — suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.

— Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?… Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti … ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!… Mutta sen kerron sinulle toiste.

— Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.

Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen — hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan — ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.

— Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!

Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.

— Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi isäntä.

— Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan laittamiseen venematkaa varten.

— Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.

— En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.

— Olutta myöskin?

— Olutta ja viiniä.

— No piru vieköön!

Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi lähteä.

— Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien jotakin polttavaa sydämessään.

— En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!

Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä Rautasaaresta.

— Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.

Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.

— Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla isällä enää oli sanomista talossa.

— Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti — jos äitipuoleni aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.

— Miksi ei?

— Siksi, että minä panen vastaan.

— Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.

— Niin, isäni, minä.

5. ARMOLLINEN ROUVA.

Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.

— Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.

Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.

— Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.

Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut paikaltansa.

Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.

Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.

— Totteletteko vai ette?

— Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.

Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen, se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä, yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.

— Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.

Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar, ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä venematkalle.

— Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä siis voi mennä järvelle.

Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut, vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan erehtynyt.

— Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla, sanoi kamarineitsyt uhitellen.

— Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.

— Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.

Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen sydämensä tykytti taas kiivaammin — hän oli liian nuori voidakseen pysyä kylmänä — ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.

Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä, oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi, jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.

Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle, että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan. Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.

— Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan äitipuoltaan. — Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.

— Voilà mon petit coucou! kas siinähän on käköseni! huudahti rouva Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.

Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut tuo petit coucou'ksi, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.

— Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.

— Ahaa — vastasi rouva Croneld — on venytty puoli tuumaa pitemmäksi! On saatu käytöstapa ja façon de parler, puhetapa, joka sopisi vaikka vänrikille! Mon petit coucou on oppinut kukkumaan.

— Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen pelästymättä.

— Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua. Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.

— Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta — jatkoi nuori kersantti punehtuen läksytyksestä — kun vain ensin saatte minut vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.

— Encore, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista. Enfin, lyhyesti … jos suvaitset … anna käsivartesi! Aion lähteä vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme valtioasioista.

— Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?

— En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää isältä ilo saada puhella kanssasi. Allons!

— Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.

— Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi eilen sillä soutelemassa.

— Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.

— Mitä tarkoitat? Mon petit coucou'han sanoo sen semmoisella äänellä kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!

— Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.

— Assez de paraboles, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin tulla toimeen avuttasi.

— Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä, rouvaseni.

— Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?

— Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.

— Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!

— Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt, uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta, narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin… Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla. Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi. Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.

Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:

— Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin käsistä!

Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi Lennart:

— Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle. Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne, koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.

— Jo riittää!

— Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?

Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita, tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:

— Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani, sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt tuon pienen conte fantastique'si, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?

— Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.

— Se olisi sangen hupaista.

— Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?… Ei, minä pyydän, sallikaa minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.

Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa. Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: " il faut dissimuler ", täytyy teeskennellä.

— Sano minulle, ystäväiseni — jatkoi siis rouva Croneld taas hymyhuulin — paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?

— Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa ostaakseni niin kalliin paperin? Minä otin sen häneltä: se oli yksinkertaisempaa.

— Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?

— Se riippuu teistä itsestänne.

— Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun armoillesi. Enfin, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita neuvojasi?

— Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta, jonka te itse olette virittänyt.

— Ahaa! Väijyntää siis?

— Ei suinkaan… Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan, johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua siihen.

— Mitä vaadit siis? Sano!

— Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja vihdoin … suokaa anteeksi, rouvaseni! … pyydän minä, kaikella sillä kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni, että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan, harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että omaanne.

— Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?

— Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja velvollisuutenne tähden.

Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.

— Tosiaankin, hyvä Lennart — sanoi hän — huomaa, että olemme vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin päivälliseksi… Paraskove!

Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.

— Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.

— Odotas, lisäsi hän.

Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.

— On välttämätöntä — jatkoi rouva Croneld — keksiä jokin tekosyy, minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle, ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista samaa mieltä kuin minäkin.

— Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista vihollisten kanssa.

— Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä…

— Rouvaseni… Kunnioitusta kuninkaalle!

— Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, mon petit faucon, pikku haukkaseni! … näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni. Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton? Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää, sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät taistelemasta…

— Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.

— Paroni Sprengtporten…

— Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi lausua inhoa tuntematta!

— Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua, se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät, kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan…

— Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta conte fantastique'iani. Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne, jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?

— Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet. Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta ja ansaita hänen armollinen suosionsa.

— Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita, salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?

— Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon! me teemme historiaa. Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä, pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa kohden.

— Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.

— Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.

— Onko teillä vielä mitään sanottavaa?

— On — että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa vielä nähdä sinut ainakin kapteenina … tiedäthän, että se on hänen korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten … tiedäthän, että hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin… Tiluksemme ovat rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua vakaaksi nuoreksi mieheksi… Tahtoisin mielelläni nähdä sinut onnellisena, Lennartini!

— Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon, ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni; olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni. Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?

— Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.

— Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.

— Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?

— Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta ilmoitetaan.

— Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia vieraita.

— Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi pitänyt arvata se.

— Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani, että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa. Opi, mon petit faucon, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme. Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina…

— Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa…

— Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.

— Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä taistelen näkyvillä aseilla…

— Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa tarkoituksensa.

— Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.

— Antamaan ilmi minut?

— Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.

6. VALTAKUNNAN RAJALLA.

Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin mieleltään mieheksi.

Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa, vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa tai peloittaa häntä.

Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä kunnon vanhuksen rauhaa.

Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta. Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.

Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja heitti sen kädestään pihalle. Tuuli — muuan ajan tuuli — leyhytteli sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen — yhden niistä monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan yli:

"Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta, joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme, sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät teille uskollisen ystävyyden vuoksi

hyvät ystävänne ja naapurinne."

Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.

— Mitä on mielessäsi, vanha narri — sanoi hänen herransa suuttuneena — tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?

Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.

— Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?

— Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.

Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen, että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.

— Tiedätkö, vanha toveri — sanoi kersantti painokkaasti — olisi vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena Savonlinnaan.

— Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin tunnetulla sananlaskulla.

— Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa vaivastasi.

— Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.

— Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet sitä minun tähteni teekään!

— Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.

— Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy, jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän pihallamme.

Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja vastasi:

— Olkoon!

Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.

Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran ennenkin oli suututtanut kersanttia:

— Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän menee paholaisen saunaan.

Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän puhujan maahan.

— Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka kättä annettu kuritus särki. — Ja te muut — jatkoi hän, välittämättä Tikin uhkaavista silmäyksistä — tiedän kyllä joidenkuiden teistä olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa. Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään, joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa, niin astukoon hän esiin!

Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, — olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari, joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät rauhassa.

Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.

— Lakit pois, te kytkettävät mullikat! — huusi majuri iloisesti, käyttäen tavallisia hyväilysanojaan — lakit pois kersantti Croneldin edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin! Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö? Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna? Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.

Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.

— Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden, virkkoi Lennart.

— Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin hänen tietämättään.

Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:

— Käskeekö herra majuri antamaan raportin?

— Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri, unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. — Ja te, nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista meille.

Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen — jonka kalustona oli telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf Fredrikiä ja Kustaa III:ta — sai Lennart osakseen odottamattoman kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen tupakkarasiaansa:

— Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!

Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä ollut oppinut tupakoimaan.

— Miten hyväksi näkee — sanoi vanhus — miten hyväksi näkee. Se johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.

Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.

— "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu. Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?

— Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.

— Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole kuullut sitä ennen.

— Sen on isä jo kertonut monta kertaa…

— Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä…

— Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?

Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan kunnioitti puolipyhimyksinä.

— Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota oli helppo johtaa syrjään. — Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa, ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon tietoa — ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen kuningas naurahti — hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella — ja sanoi isälleni: sen vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas, mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen minä sen hänen pojalleen. — Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai, kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos pysyt lujana.

— Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien, kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.

— Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden vieressä, vastasi majuri.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän sanoi.

— Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.

— Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman ja oikean harjoituksissa, nulikka?

— Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.

— Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun? Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?

— Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi, jos hän on röyhkeä.

— Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen … kahdeksan miestä rivistä … tähtää … laukaise. Se on tuuri. Sen voit pitää muistissa toistaiseksi.

— Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan paljon nykyjään.

— Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?

— Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos — minä oletan vain, että niin sattuisi — keksisitte jonkun … esimerkiksi jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?

— Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi, osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.

— Mutta jos se olisi … esimerkiksi nainen?

— Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa Hämeenlinnaan.

Nuorukainen huokasi.

— Isä … on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin erheistänsä.

— Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa? Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.

— Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa, ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.

— No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi. Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin on Baltimoressakaan.

— Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa tavallisilla huvimatkoillaan?

— Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian, poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!

— Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin isälläkin?

— Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista: kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani. Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen … hän on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä likitienoillanikaan…

— Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään muuta käskettävää?

— On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun usein sukia suutani, kuten näet.

7. ENSI RAKKAUS.

Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.

Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.

Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.

Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä, mitä Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.

Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.

Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.

Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.

— No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?

Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.

— Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä kiireestä kantapäähän.

— Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. — Muistatko, sanoin aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.

Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle, etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen oli matkalla.

— Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa, oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana isällesi.

— Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista sinut.

— Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?

— Vihreitä on täällä.

— Mutta eilenhän oli harmaita.

— Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä, ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee heitä kaikkia.

— Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.

— Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.

— Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.

— Oletko siitä suutuksissasi minulle?

— En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?

— Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.

— Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.

Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.

— Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. — Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.

— Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.

— Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?

— Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!

— Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa. Tahdotko, sano?

— Sinun kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. Sinun maasi on minunkin maani.

Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.

Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.

Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.

— Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sanan meidän erikoisella äänenpainolla. — Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.

Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.

Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.

Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla Kuninkaan kultaisen kartanon puolla, Voi minun lintuni, voi minun kultani. Kun et tule jo!

Linnut ne laulavat sorealla suulla, Soreampi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.

Paperissa oli vain sanat:

"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun B:si."

8. KAMARINEUVOS SIVERT.

Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen. Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.

Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat, venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.

Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.

— Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen kättä. — Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes, gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.

— Isäni — sanoi Lennart — käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta. Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä vakuutena.

— Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil, kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff — oh, yks merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu, tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en nin tarkist luve muutama satoi leiviske — ja he rehellis rootslaset ja soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.

— Suokaa anteeksi — jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä tyynenä — ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.

— Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.

— Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?

— Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha, mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.

— Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää saattaen hillitä itseään. — Onko herra kamarineuvoksella mitään käskettävää Savonlinnaan?

— Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite haitta.

— Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?

— Was? Kapteen Ladov?

— Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.

Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitsensä.

— Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

— Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin kauniilla ilmalla?

— Was! Dumme Geschichten![11]

Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa alle.

— Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos, puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää käy Otavan kartanon halki, vaan — kenties? — ehkä Tornion sivuitse. Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan kauppaa.

— Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]

— Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa. Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista — Tupakka-Matin — levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti, esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän, missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt sanon: kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!

Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi, että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä. Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.

— Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13] huokasi onneton vehkeilijä.

— Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi kersantti tuimasti, ovea vartioiden.

Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.

— Jos peen summa dengi … mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu pujahtaman pois…

— Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.

— Mine sano tuhat riksdaaler … mine meina kakstuhat, huokasi luulottelija-vanki.

— Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?

— Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite mine omista… Viis tuhat… Mine on menny mees… Kuus tuhat … kerjeläin ei on köyhämp… Kymmen tuhat… Das wird mein Tod!

— Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.

— Hyve, rakas här Croneld … älkä panka pahaks minu sopimaton raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite — rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat velkakirjat.

— Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos, joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.

— Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?

— Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa olevista puoluelaisistanne.

— Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.

— Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.

— Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva mama on möös täs punai kirjas!… Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.

— Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.

Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta. Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen sangen tärkeäksi.

— Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen, tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.

— Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia, että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.

Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin, joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa jäähyväisiä perheeltään.

— Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on jäljellä toinen ehto.

— Noch eins! Mein Gott![15]

— Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin toimintatapani.

— Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?

Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.

— Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.

Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.

Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin remahtaa iloiseen nauruun.

— Juokse — sanoi hän itsekseen — juokse tiehesi, vanha konna, joka olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla… Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.

Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt levottomana häntä vastaan.

— Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.

Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.

— Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen? kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.

— Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti. Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken ilmaisemisesta, silloin, Betta… Oletko valmis antamaan alttiiksi kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis uhraamaan onneni, elämäni … yksin sinutkin!

Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.

— Yksin sinutkin! kuiskasi hän.

— Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme … jos minä pääsen hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.

— Sinun pitää elää, Lennart … minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme me toisemme sittenkin… Hyvästi!

— Hyvästi!

9. SAVONLINNA.

Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.

Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna, t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714. Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik Akselinpojan muinaisen taistelupesän.

Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan, jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen, miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan, seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa, jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.

Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi. Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä, tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti venäjäksi, ettei mieli tee.

Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen "hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät pitäneet lukua velvollisuuksistaan — muuten kielimistä ja kulkupuheita pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua, lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa päälliköiden kesken — sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.

Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen, kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella; mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän, kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.

Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan päällikkö — "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän lienee ollut syntyisin tatarilainen — ei juuri suvainnut yöleponsa häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.

Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen, pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.

Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät kivien taa.

— Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.

— Hyvä ystävä, oli vastaus.

— Tunnussana?

— Savonlinna.

— Saat mennä!

Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa, keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa", ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin veneisiin.

— Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan, tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.

Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua siitä.

— Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.

Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.

Se suututti häntä.

— Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.

— Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni, hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.

— Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?

— Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.

— No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas… Majurinko poika?

— Niin, herra kapteeni.

— Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä… Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!

Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai vallintapaisiksi.

Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan. Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia, ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin ampumisesta.

— Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat jääkärit.

Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata. Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana oli käyty Savonlinnan lähistöllä.

Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista. Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään, jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.

— Ähäh! — huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut muissa kuin juhlatiloissa — nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen hapankaalin!

Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.

— Ohoh — sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen — kuka sen vietävä on sinut, poika, opettanut ryömimään tarkoituksesi perille?

— Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.

— Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika! vastasi päällikkö.

Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.

— Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli nähty tulistuvan.

Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa: kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!

— Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi uudestaan esimies kiukuissaan. — Kun pääsemme tulesta, menet sinä paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari, käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene! Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi liiaksi turkkilaisen päähän.

Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista, luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.

Upseeri — tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään — oli silloinen mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä, pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788 laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia, joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru — satu muinaisesta auringosta.

Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat keskenään, oli se katsomisen arvoista — maailmanmies, joka oli kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää luontaista hillitsemättömyyttään.

Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.

— Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.

Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.

— Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä. Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa tuhlata kruunun pukineita.

Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten, patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.

Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan. Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti uusia käskyjä.

— Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin kuin ensin. — Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli pettää kuningasta.

Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.

— Seuraa minua, sanoi Stedingk.

— Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra eversti.

— Arestiinko? Ja mistä syystä?

Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.

Stedingk hymyili.

— Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa sinulle, nuori herraseni.

Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin. Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.

— Minä tiedän — jatkoi päällikkö — että isäsi on suora sotilas ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?

— Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa, etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.

— Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.

— Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.

— Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?

— Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.

— Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.

Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä. Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan, mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo

totiselta ystävältä."

Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti kuitenkin ilmaista epäluuloaan.

— Minä luulen — sanoi hän — ettei mikään todellinen ystävä ole kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.

— Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?

— Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista, joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön henkilö kuin eversti luuli.

— Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on jotakin jaloa, quelque chose de gentilhomme, mikä sanoo minulle, että sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle, tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.

— Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista isänmaan parasta loukkaamatta?

— Voilà pourtant des conditions, mon ami! Mitä nyt? Ehtoja? Kaupitteletko velvollisuuttasi?

— Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät henkilöt tukalaan asemaan…

— No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan välttämättömäksi.

— Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?

— Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene paljonkaan arvoista. Eh bien, olkoon menneeksi, minä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata. Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa taskuusi.

— Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.

— Hyvä, nuori ystäväni. Très bien. Niin tulee sotamiehen vastata. Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti vaikuttimesi. Siis, assez de querelles.[16]. Sinä saatat puhua pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.

— Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä yksi ehto.

— Vieläkö yksi? Anna kuulua!

— Että minua ei nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.

— Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni! Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla, kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi, jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.

Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan, ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni, että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin viimein täytyi suostua.

— Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.

Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut selkoa. Stedingk hämmästyi.

Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon. Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.

— Nuori mies — sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen kättä — sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen kirjoittamaan kuninkaalle.

10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.

Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin, mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi, kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.

Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti: "Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty — pettäjiä ovat omat neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"

Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?

Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742. Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö — toisella Lybecker, toisella Lewenhaupt — suomalaisen sotamiehen peräytymisestä peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot, horjuvat päälliköt — Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt — samaa valtaa vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli, se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia — "räjähdyskuulan selkänsä taa" — rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788" näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää ja huutaa: alas esirippu! — ken ihmettelee, että äänettömät apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?

Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja, mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien rannoilla.

Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia — joita Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi ihmissuvun heittiöjoukoksi" — harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä, että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.

Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen, joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat paitahihasillaan — ne vasta olivat paitoja! — toiset virsuissa, parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista päälliköidenkin pöydällä.

Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä kasvaneet tavattoman suuriksi.

— Onko totta — kysyi joku — että koko päällikkökunta on Husulassa ottanut eronsa?

— Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.

— Varmaa se on — vastasi kolmas — minä kuulin itse sen eräältä, joka oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut panna koko armeijan arestiin.

— Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi…

— Ja panneet hänet viralta.

— Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me olisimme suojelleet häntä.

— Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta valtakunnasta.

— Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut…

— Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.

— Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.

— Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan tietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen kanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee turkkilainen ja ottaa meidät.

— Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes johonkin kelpaisivat.

— Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja millaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit sitten!

— Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi ruudin.

— Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa ovat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun nurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]

— Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että tuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään vuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta miehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti meille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua pakoon Tornioon.

— Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan kaksitoistatuhatta miestä?

— Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri Punkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette hänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen salmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman päässä.

— Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne ovat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun vain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi Pilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.

— Miten niin? huusivat kaikki muut.

— Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia pelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta kuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan kolmekymmentätuhatta ämmää.[19]

Vaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä pilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan satamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä puuttuakseen puheeseen.

— Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla ja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset jänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee hän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on edes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.

— Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan, huusivat jääkärit.

— Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on häpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan laske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä on palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja vaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja, pitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan heitä.

— Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme everstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me kyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille ihmistapoja.

Suomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden erottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä maakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta on harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt kilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi. Keskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia rajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja pitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina. Vuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: "Olisipa minulla täällä pataljoona uusmaalaisiani!" — ja porilaiset himmensivät taas puolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa äänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina ovat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin kuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen kapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta kielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan puoluelaisia.

Mutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken tullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa kaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.

— Mitä? — huusi tuo mahtava mies — onko täällä ketään, joka uskaltaa vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme. Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää päänsä valtiosäätyjen edessä.

— Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat pysyneet vaiti.

— Oli miten oli — vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta — mutta sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.

— Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.

— Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.

— Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni joukosta.

— Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.

Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen, ratkaisi asian.

Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.

— Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali salaperäisesti.

— Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?

— Tupakka-Matti.

— Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?

— Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.

— Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?

— Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin markkinat.

— Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten muistat.

— Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan suojelemiseksi.

Lennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka niin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän lähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun tapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä. Erittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät katokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja: vielä myytiin niitä ilman käärepaperia.

— No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli — sanoi hän pilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli alakuloisena kauppiasta.

— Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! — huokasi Pilkka-Tukka.

— Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden kaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa viedä ne isäukkoni rengeille.

Jääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu vääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi olivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että pitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa. Toiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo pyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle. Sillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi Pilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.

— Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään käärepaperin olevan oikeaa lajia.

— Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee mitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.

Lennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta tupakkakauppiasta kaulukseen.

— Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että ympärillä seisojat kuulivat.

Tupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen seitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina hän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä koko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja etenkin armeijassa.

— Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.

— Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi nuorassa.

— Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia suomalaisia lauseparsiaan.

— Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!

Niin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä ollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä, ainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät sulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.

— Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?

— Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella vihollisen valtaan?

— Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.

— Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä kuuteen viikkoon.

— Laske hänet irti! Perkele!

Näytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi häntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat vireeseen.

Lennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta päällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi joka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti temmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja kaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.

Silloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.

— Kivääri jalalle! komensi hän.

Sotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin. Paljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui hurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.

— Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?

Kersantti asettui rintamaan.

— Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia rajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.

— Onko sinulla todistajia?

— Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän paperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä samanlaisen paperin Rautasaaressa.

— Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen tupakankääreenä olleen paperin sisällystä.

— Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani viipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra eversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin sopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi Tupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.

— Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.

— Vahti, tarkasta mies!

Käskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä löydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä rajan toiselta puolen.

Nyt joutui Tupakka-Matti pahempaan pulaan kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli aina onnellisesti selvinnyt. Turhaan hän vannoi ja vakuutti, ettei ollenkaan tiennyt paperien sisällyksestä. Turhaan hän etsi silmillään niitä kaikkia puolustajia, jotka äsken niin innokkaasti olivat vaatineet hänen vapauttamistaan. Everstin ankara katse pakotti kaikki vaikenemaan. Yksin vääpeli Norbergkin oli hiipinyt tiehensä.

— Hyvät herrat — sanoi Stedingk upseereille — olemme vihollisen maassa, ja rikos on varoitukseksi rangaistava. Sotaoikeus kokoontuu heti; tunnin kuluessa täytettäköön sen tuomio. Ja te, pojat — näin kolme paljastettua säilää ja kaksi viritettyä kivääriä. Asia tutkitaan ja syylliset rangaistaan. Ettekö häpeä, Savon miehet, kääntää aseitanne toisianne vastaan vihollisen ollessa silmäinne edessä! Myöskin on minulle kerrottu täällä olevan kuiskuttajia, jotka yllyttävät teitä jättämään lippunne. Ja kuitenkin on kuningas uskonut teille tehtäväksi ensimmäisinä kaikista hänen sotajoukoistaan mennä vihollista vastaan, suojella valtakunnan rajaa ja valloittaa takaisin puolet Savoa, joka on otettu meiltä saman pelkuruuden tähden, mitä petturit nyt tahtovat tyrkyttää teille. Mitä, pojat? Tahdotteko vielä kerran astuskella kotiin sauva kädessä vihollisen armosta niinkuin kuusiviidettä vuotta sitten, ja sen lisäksi ehkä vielä menettää loput maastanne? Kuningas on lähettänyt teidät ensimmäisinä tuleen sentähden, että hän piti teitä urhoollisimpina miehinään, ja te toivotte hänen pitävän teitä mitä kelvottomimpina nahjuksina! Jos täällä on ainoatakaan miestä, joka tahtoo palata sellaisen häpeän tahraamana, niin astukoon hän esiin. Hän saa esteettä poistua; me emme tahdo palvella kurjien raukkojen seurassa; mutta häneltä riisutaan sotilaspuku, jota hän on häväissyt, ja koiran tavoin ajetaan hänet urhoollisten miesten riveistä.

Rivit seisoivat suorina. Ei kukaan hiiskahtanut.

— Se — jatkoi eversti — ken tahtoo uhrata elämänsä ja verensä kuninkaan ja maan puolesta rehellisen soturin tavoin, tehköön kiväärillään kunniaa ja huutakoon: eläköön kuningas!

— Eläköön kuningas! kaikui joka riviltä, ja jokainen poikkeuksetta teki kunniaa.

— Minä kiitän teitä, pojat; sitä odotinkin teiltä. Kivääri olalle! Oikeaan! Mars!

— Jumala varjelkoon herra everstiä! kuului taas riveistä.

Käskyä toteltiin. Kapina oli tukahutettu. Joukot kulkivat pois ja hajosivat vähääkään arvelematta majoihinsa. Vääpeli Norberg katseli sitä nurkan takaa.

— Siinä näette nyt itse, hyvät herrat — virkkoi eversti upseereille, joista moni jokseenkin selvästi näytti tyytymättömältä asian päätökseen — siinä näette, minkäarvoista on se sotamiehen tyytymättömyys, johon muutamat teistä niin lujasti nojautuivat. Sotamies on taitamaton, hänet voidaan eksyttää, saattaa harhateille; mutta vedotkaa hänen perittyyn uskollisuuteensa, hänen sotilaskunniaansa, niin saatte nähdä, että hän menee tuleen huolimatta muusta kuin velvollisuudesta ja käskyistä.

Herroilla ei ollut sillä kertaa mitään vastattavaa. Stedingk istuutui kirjoittamaan kuninkaalle ja kutsutti sitten luoksensa kersantti Croneldin.

— Sinäpä vasta olet aika poika! alkoi hän. Tuskin kaksi tuntia sitten pääsit arestista, ja nyt olet valmis ryömimään sinne uudestaan. Sinä paljastit säiläsi! Mitä kummaa sinulle pitää tehdä? Täytyykö minun välttämättömästi alentaa sinut sotamieheksi, jotta oppisit sotakuria?

Nuorukainen vaikeni, katse totisena kuten ainakin. Kenties hän huomasi, ettei päällikön uhkaus ollut niin vaarallista laatua kuin miltä se kuulosti.

— Olkoon nyt sinään, jatkoi eversti. Tällä kertaa saat sen kuitata sillä, ettet saa arvoylennystä, joka omasta pyynnöstäsi lykätään toistaiseksi. Nyt toiseen asiaan. Oletko paikalla valmis nousemaan hevosen selkään ja lähtemään kuninkaan luo Loviisaan?

— Olen valmis milloin herra eversti vain käskee.

— Hyvä. Vie tämä kirje kuninkaan omiin käsiin. Huomaa tarkoin: omiin käsiin! Kuninkaallinen majesteetti kyselee sinulta sitä ja tätä, mitä täällä on tapahtunut. Sinä olet älykäs poika ja, mikä on vielä parempi, sinä olet rehellinen nuorukainen. Minä luotan sinuun ja sentähden valitsen minä sinut tavallisen sanansaattajan sijaan. Ymmärrätkö?

— Kyllä, herra eversti.

— Saatat tunnollisesti kertoa kuninkaalle kaiken, mitä olet nähnyt ja mitä tiedät. On välttämätöntä, että hänen majesteettinsa saa selvän kuvan täkäläisestä asemasta, ja paremman kuin minä taidan tai tahdon antaa kirjeessä. Karta nimiä, ellei sinulta erikoisesti niitä kysytä. Mitä muihin asioihin tulee, noudatat sinä majesteetin käskyjä. Muista, että paljon riippuu siitä, miten toimitat tehtäväsi.

— Koetan parastani, herra eversti.

— Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä, että tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.

Päällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart riensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä käskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen kunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden tähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen herransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt sen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän ärtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen takiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut voinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria. Kaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella häthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan kaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa kaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa hamppunuorassa.

11. KORKEAKOSKI. — KYMI.

Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta. Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan, joten Kymi yksinään — muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta — muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen kimppuun.

Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743 vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista, sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.

Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin, ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka peräydyttäessä johti jalkaväkeä.

Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin pyöräkeinuun: " un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours invincible." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä "kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan, joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin jälkeenjättämissä papereissa.

Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta, virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia huoliaan — yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista, vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään, runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?

Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä; kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin? Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta! Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä coup de main'illä, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?

Täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. — Joka tapauksessa … vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja neuvoni varoituksena pojalleni… Minä kirjoitan Rosensteinille.

Kirjoitettuaan kirjeen — nopeasti, kuten ainakin — kuningas nousi ja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran välillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja karviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti kuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä kummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka oli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä nuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä kulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja väkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla vinoon, huvitti Kustaa III:ta.

— Kas siinä keino, jolla voitetaan la force des choses! asianhaarain voima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Toisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan huomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas luuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet luokseen.

— Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten hänen tapansa oli.

Vaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin käskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että hänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista valtakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan risti-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli sunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.

Onnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui huolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi omituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin Venäjän aluetta.

— Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti hymyillen. — Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette keisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?

— Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi vaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja saatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä päivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin tyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä oli hänen risti-isänään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen järjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743. Aavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen kahtia, "mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt", voinut olla pitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa rannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken. Ainoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki odottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli vain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän itäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.

— Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.

Ylen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran vauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa, kutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.

— Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut yhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin kirkossa.

— Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän kuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat rehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan hakuun vihollisen alueelle.

— Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon ratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?

— Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.

— Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme, meidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?

— Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista. Mutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.

— Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen asti?

— Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme majoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme enemmän toisiamme kuin vihollista.

— Voyons, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?

— Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen Savonlinnaa kohti.

— Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.

— Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen. Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella toisin.

Kuningas kävi miettiväiseksi.

— Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa, tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään risti-isäksi — kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.

— Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!

— Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten uskollisuutta sentähden, että muutamat… Ei, ystäväni, tuo äskeinen kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. Au revoir, siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.

Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle; ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.

Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi, pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika, itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta, joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan poikki vedetystä viivasta.

Saarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä, mikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen, varsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä ja evankeliumi oli "väärästä huoneenhaltijasta". Jottei hän itse joutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota vaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut keisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan esivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta syystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi suurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa toisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely ei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä — kuten tavallisesti käy kahden herran palvelijoille — istuutumasta kahden tuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin konsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen neuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin pienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä huoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.

Jumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin huomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin kuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen risti-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi sai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin kenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta se oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan kunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se olisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei Kustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen estääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta tullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin kalliiksi.

Muutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti pois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi seurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista jalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan omat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen majesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun sillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut huomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan ratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri, jolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa tietä Haminaan päin.

Kesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue ajoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä poikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista kylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa kun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja. Väki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt monta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi antaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä oli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä oli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet kiireessä pakenemaan.

Saunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas, joka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi häntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään, mutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista vastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.

Huviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan sitä vastaan. Voitaleipää — sama vastahakoisuus. Sokerileivosta — yhtä mahdotonta.

— Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?

Ei mitään vastausta.

— Oletko ruotsalainen vai venäläinen?

Ei vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue. Kuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:

— Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?

— En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.

Tuo "en ole kuin" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään useinkin mitään tarkoittamatta "olen"-sanan sijasta, mutta silloisessa mielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä lauseessa tulevaisuuden äänen.

— Kas vain — sanoi hän Armfeltille — suomalainen itsenäisyys alkaa juurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen asukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa olevansa suomalainen ni moins, ni plus, ei enempää eikä vähempää. Onpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.

— Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta vuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.

Samassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti, että hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin, kompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti ratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi portaille ja huusi:

— Aseihin! Vihollinen on tulossa!

Ratsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan sanansaattajan Suursaaren ajoilta.

— Qu'est-ce qu'il y a? mitä nyt? kysyi hän.

— Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta hengästyksissään. — Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne ratsastaneen tännepäin.

— Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. — Jos he pääsevät Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien Korkeakoskelle.

Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin, Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty saada kokoon heinänhausta.

Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä päin toiselta puolen tietä.

Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Armfelt rukoili häntä palaamaan.

— Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien toimesta.

— Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.

Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin, Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin puolin saatiinkin tappioita.

12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.

Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka — olipa se sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen — kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta.

— Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin, huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.

Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.

Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita, jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.

Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.

Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti Lennart.

— Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan tänne.

— Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään kuningasta.

— Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin. Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle. Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan käskyä.

Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.

— Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!

Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.

Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan puheille, ja näki kohtauksen.

— Mitä on tekeillä? kysyi hän.

— Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.

Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky … kirje … kuningas…

— Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.

Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.

Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi. Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.

— Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.

On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana, puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia, rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat, mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut, lopulta petti itsensäkin?

— Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa! virkkoi Anckarsvärd.

— En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä, jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.

Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.

— Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen, huomautti eversti.

— Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.

— Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.

— Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen näköinen luonne?

— Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.

— Au revoir, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat vaativat sotaneuvottelua.

Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa sotilassairaalaan kylään.

Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen että muiden haavoitettujen vointia.

— Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset! Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?

— Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään kunniaa.

— Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.

— Kyllä toin, teidän majesteettinne.

Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin. Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.

Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.

— Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän kiivaasti. — Mikset heti antanut kirjettä?

Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:

— Vihollinen karkasi kimppuun.

— Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. — Stedingk kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit, maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.

— Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan. Henkeni on niin vähäarvoinen … se on kuninkaani…

— No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna — puhu, jos jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden, jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.

Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia; hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.

Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan paroni Hastfehriin.

— Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin sanojaan punnitsematta. — Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.

— Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani? Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia todisteita, eikä niitä ole.

Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen, josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.

— Minä pyydän armoa … se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.

— Mutta jos vaadin, että sanot sen?

— Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada minua puhumaan.

— Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää, että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld, enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä. Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa. Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun présence d'esprit'isi, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista coup de mainin, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.

— Teidän majesteettinne…

— Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No, niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin toimen.

— Teidän majesteettinne — sammalsi nuorukainen, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan — niin paljon ansaitsematonta armoa… Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!

— Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne … en voi koko elämässäni ansaita niin suurta suosiota … enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan mitään … paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.

— Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?

— Taivaan nimessä, teidän majesteettinne … minä en houraile… Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa tässä sodassa… Koko kunniani riippuu siitä.

— Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta, jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.

— Ei, ei, ei sentähden!… Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni … en voi ottaa vastaan mitään palkintoa… Minä en voi sallia, että he sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.

— Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?

— On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä uskallanko sitä pyytää.

— Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.

— Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas Kaarle XII:lle… Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean teräskintaansa… Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.

— Eh bien, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit siihen minun suostumustani.

— Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen kuullut tuota tapausta kerrottavan … minä olen usein lapsena ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla verelläni. Sentähden … kun teidän majesteettinne tänään pistoolia laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani … ja pyydän nyt armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.

— Kunniani kautta — nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen suorasta anomuksesta — ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain rehellinen poika, saattaisin au bout du compte, kun otan kaikki lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin. Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, foi de gentilhomme, vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen mielijohde?

— Minä ajattelin — vastasi Lennart allapäin — että kuninkaallani on sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin Kaarle XII:n…

— Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti, kuninkaallisesti hymyillen. — Olet oikeassa. Minun ja suuren edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa olemme yhtäläisiä — siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta — ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai toisten oikeuksia — on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt au revoir, uskollinen Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana kuin ennenkin.

13. KORPRAALI TURKKI.

Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä, kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai — vaikka kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon mies Bäck, sanoi — luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa Kymin rannalla.

Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet, jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin, nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.

Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään. 12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen". Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset, valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä, jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua. Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat kuningasta vastaan, mutta useimmat olivat hänen puolellansa. Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi, sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta", niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.

Sairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata siellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli vaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta saapuvista sanansaattajista oli tuonut:

"Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut, Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata, sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta; me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle, hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä on paneva petit coucounsa häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.

"J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua."

Kädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana Kymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää päivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi yksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen myötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan, ajaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten "Tuoll' on mun kultani"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa käynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa, mutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti alkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten Suomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin värivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta syntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.

Oottanut oon sua, pieni ystäväin, kuni lintunen loppua yön, joka kerta kun minä silmäsi näin, niin sykähti riemusta syän.

Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain, sinä syömeni kahlehdit. Ja ne ruususet ei mene muistostain, ne mi hellien hoivailit.

Kun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha talonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa, sillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin laulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen. Talonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet huomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti ylitse toiselle puolen.

Miehen käytöksessä oli jotakin, joka tuntui Lennartista epäiltävältä, ja hän meni sentähden muutamia askeleita lähemmä rantaa, taivuttaen tieltä koivun oksat paremmin nähdäkseen soutajan, joka nousi maalle kivenheiton päähän hänestä. Ken kuvaa hänen kummastuksensa, kun hän, vaikka miehellä olikin uusi nuttu yllä ja harmaa lakki vedettynä syvään otsalle, tunsi hänet Tupakka-Matiksi — samaksi Tupakka-Matiksi, jonka hän itse oli nähnyt riippuvan hirsipuussa Savonlinnan tulliportin luona!

Koska Lennart oli liian heikko ajamaan häntä takaa ja liiaksi viisas ilmaisemaan läsnäoloaan, täytyi hänen katsella, kuinka mies hiipien nousi rantaa ylös ja meni kiertotietä kylään.

Alkoi jo hämärtää, ja levottomana paha-aikeisen vakoilijan läheisyydestä palasi nuorukainen takaisin sairaalaan. Portailla kohtasi hän vanhan, harmaapäisen ja pörröisen miehen, joka hänet nähdessään pyyhkäisi silmäänsä sarkanuttunsa karkealla hihalla ja riensi hänen luokseen sellaista kiirettä pitäen, että hänen kömpelö ruumiinsa vain kerran oli ollut niin kovassa liikkeessä, ja se oli tapahtunut jo kauan sitten Lappeenrannassa — mies oli korpraali Turkki, hän itse eikä kukaan muu.

Ikäänkuin itsekin hämmästyen tuota kiirehtimisen puuskaa pysähtyi korpraali kiidettyään toistakymmentä askelta, niisti nenäänsä ja mutisi:

— Hän elää sentään!

Pitäen enemmät kysymykset ja huudahtamiset tuiki tarpeettomina hän ojensi Lennartille karkean kämmenensä ja murahti:

— Majuri käski sanoa terveisiä.

Tervehdystä seurasi näin kuuluva kirje:

Minun rakas poikani. Detlof kirjoittaa, että olet saanut kasakan olkapäähäsi. Minä näen siitä sinun unohtaneen, mitä olen sanonut sinulle, ettei sovi milloinkaan seisoa kuin teuraseläin ja odottaa ankarasti syöksevää keihästä. Pitää lyödä kiväärillä tai säilällä kärki sivulle ja estää sitä pirua osumasta ruumiiseen, siinä on tuuri. Minä olen kerran lyönyt mokoman ampiaisenpistimen poikki kuin nauriin naatin. Muuten voin hyvin, paitsi että viileksii selkäjännertäni sateen edellisenä päivänä. Heinät ovat hyviä, ne, jotka saatiin korjatuksi heinäkuussa, mutta muut eivät kelpaa sioillekaan. Kasket antavat kyllä hyvin riihessä, saatat kysyä, mitä rukiista maksetaan nyt Loviisassa. Eukkoni on paraillaan Käkisalmessa puijaamassa ryssiltä muutamia leivisköitä talia, sen pitäisi olla hyvä kauppa. Otavan herraa ei kuulu. Hänen sanotaan tulleen lauhkeaksi kuin äsken keritty lammas ja heittäneen moskovalaisen hiiteen, mutta lempo häntä uskokoon. Savonlinnassa on kuin hevosmarkkinat, paljon mellastusta ja huonoja luuskia. Jos heissä olisi äyrin vertaa poikaa, niin sieppaisivat he turkkilaista parrasta ja valloittaisivat torakkain pesän, mutta minä häpeän kuin koira joka kerta, kun kuulen heidän viisastelevan. Nyt puhuvat ne ämmät taas kotiin menosta rajan yli, sanokoon kuningas mitä tahansa. Saakeli liisteröiköön heidän leveät suunsa, riivatun ravistuneet ruukut; keppiä selkään, se olisi minun neuvoni. Muuten ei mitään erityistä, paitsi että venäläinen tamma on saanut varsan. Rotu on koreaa, mutta kestääkö se? Kaikkea vielä. — Minun r. poikani Detlof kirjoittaa, että sinä kenties ojennat koipesi raamusta. Jumala varjelkoon minua kadottamasta sinua, r. poikani, sinä voit pitää puoliasi kymmentä sellaista suukopukapteenia vastaan kuin sinun veljesi. Tule voimiisi taas, r. poikani, ja ällistytä laastarinlevittäjät, niin minä tein. Vänrikin valtuuskirja on mielestäni yhtä hyvä lääkelippu kuin mikä muu hyvänsä. Mutta jos luopuisit aseista Herramme edessä, niin Jumala olkoon kanssasi matkalla, minun r. poikani, minä peräydyn kaiketi vähitellen perästä päämajaan. Roskaväkeä ja rojua olemme me kaikki siinä kohdassa; saa olla tyytyväinen, kun on palvellut kuningasta ja maata niin hyvin kuin on osannut. Hyvästi, r. poikani. Yksinäinen ja kohta katselmusluettelosta hylätty isäsi

Detlof Magnus Croneld.

J.K. Jos elät, älä unohda tervehtiä kuningasta, ja sano hänelle, että jokin päivä sitten sieppasin kaksi viinakuormaa rajalta. Olet kenties kuullut, mitä Stedingk teki Tupakka-Matille. Mies piti hirtettämän, mutta sen sijaan riisutti Stedingk häneltä vaatteet ja ruoskitti hänet ulos tulliportista. Nutun puetti hän puupökkelön ylle, ja se hinattiin sitten hirsipuuhun. Minun mielestäni oli vain vahinko nuoraa.

J.J.K.K. Jos olet mennyttä kalua, niin Turkki tuo kotiin kapineesi. Minä tiedän, kuinka käy sairashuoneessa, he kaappaavat itselleen kaiken. Älä anna heidän varastaa kelloasi. Suonevatkohan sinulle sotilaalliset jäähyväiset, kun sinut majoitetaan Herramme luokse. Olisipa juuri heidän, jaarittelijain, tapaista muutamien ruutiammusten säästäminen. D.M.C.

— Minä näen — sanoi Lennart uskolliselle korpraalilleen — että majuri on jo luullut minua kuolleeksi ja haudatuksi. Vanha isäparkani, miten hän kesti ilmoituksen?

— En tiedä. Kukaan ei saanut selkäänsä moneen päivään, ja Musti sai haukkua yksin talossa.

— Entä vanha Kaisa?

— Mitä hän olisi sanonut? Idän tuullessa tulee sadeilma. Ämmä poltti vellin pohjaan, ja nauriit saimme luoda liedestä.

— Kuules, Turkki, eversti on auttanut Tupakka-Matin alas hirsipuusta, kun sinä autoit hänet siihen. Kuulepas: hän souti tänä iltana tuosta virran poikki.

Korpraali vilkutti silmiään ja virkkoi:

— Niin sanotaan.

— Mitä varten kuljeksii hän täällä? Mitä on hänellä tekemistä täällä Korkeakoskella?

— Kukapa sen tietää? Hän myyskentelee tupakkaa.

— Oletko saanut sen tupakkaleiviskän, jonka lupasin sinulle? Minä maksoin komisaarille, että hän antaisi sen vaadittaessa.

— Mitä tyhjiä. Kun ei ole tupakkaa, polttaa vartta. Kersantti tarvitsee rahansa parempaan.

— Mitä minä sitten lupaisin sinulle, jotta vielä kerran toimitat Tupakka-Matin hirsipuuhun ja laitat niin, ettei hän sieltä enää pääse alas?

— Kersantti lupaa pitää huolta vanhasta isästä.

— Sillä ehdolla siis etsit veijarin ja otat hänet kiinni?

— Lupaan koettaa.

— Kuulepas nyt, Turkki! Ihmiset sanovat, että sinulla on jalat kuin veräjän pielet ja älyä kuin jauhosäkillä. Luulen, että he valehtelevat hävyttömästi sinusta.

— Olkoon sitten!

— Tule vahvistamaan itseäsi sairaalan muonalla. Sinä olet väsyksissä, olet tullut jalkaisin Savonlinnasta etkä kenties ole maannut moneen yöhön levottomana minun tähteni. Saat maata minun luonani yötä.

— Uni on jalaton mies ja haukottelija on huono työntekijä. Hyvästi, kersantti.

— Odotas… Etkö ottaisi pistoolejani?

Turkki katseli halveksien sieviä taskupistooleja, näyttäen tukevaa, ryhmyistä katajasauvaansa. Kädessä tuo ase, jonka pelättävää vaikutusta hän itse oli usein saanut koettaa, lähti hän vielä samana iltana matkaan.

Päiviä kului; Turkkia ei kuulunut. Sillä välin enenivät huhut enenemistään, tapaukset saivat yhä nopeamman vauhdin, ja valtiovaunut vierivät yhä kiireisemmin ammottavaa syvyyttä kohden. Lennart sai kuulla erään lähettilään Anjalasta olleen Korkeakoskella tiedustelemassa, tahtooko suomalainen sotamies puolustaa kuningastaan, jos hänet aiottaisiin ottaa kiinni. Samalla kertaa oli toinen epäiltävä mieshenkilö ottanut tarkan selon sotajoukkojen asemasta ja siitä voimasta, mikä voitiin asettaa ylimenopaikkoihin Kymin virralle. Viimeksimainittu asioitsija ei saattanut olla kukaan muu kuin Tupakka-Matti. Nuo huolettavat tiedot aiheuttivat sen, että Lennart Croneld, ennenkuin hän ilmoittautui terveeksi, matkusti veljensä Detlofin luokse, joka silloin oleskeli Anjalan leirissä.

14. ANJALA.

Anjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka Kaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman taistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla oman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen 1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842 Suomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se sukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa Anjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia. Kartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun alussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän aikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen omistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen, kaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken, havumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu koskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut sen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten kuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista valtakunnista.

Kun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen kivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan leiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi sovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta takaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken luona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista venäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän reunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä tuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain virranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia kultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi silmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä, kun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan kartanoon.

Ja kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen katseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista alakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa. Sotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan vaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli portaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti huuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan ukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin urakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana vihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa, joka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta kosken alapuolella.

Lennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni Croneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.

— Kas vain! — huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten väli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa — tervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin, toivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua ilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni saanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi kanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä. Kuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon käydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa II:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.

— Kuningas voi niin hyvin — vastasi Lennart — etteivät kaikki ehkä voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin kantasi.

— Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle; tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen, jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä. Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.

— Sano, Detlof — jatkoi Lennart teltasta — mikä syy on saattanut sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?

— Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella puolen rajaa.

— Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme epätoivoon?

— Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa. Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin, olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. Enfin, sinä seuraat kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija, jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita, jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on sanoa.

— Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja, joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon toisen rintaan?

— Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni, tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta! Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"

— Ne sanat haisevat vereltä!

— Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia. Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja pysykäämme ystävinä, soyons amis, Cinna!

— Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä, joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis, eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa pelästyimme! Me riensimme ulos — oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme, ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi, kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma, ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?

— Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?

— En välitä arvoituksien arvailemisesta.

— Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.

— Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?

— On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat itse arvostella jatkoa.

— Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en tule kanssasi.

— Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista? Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki, mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.

— Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi, etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi kuninkaan asiaa.

— Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle? Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle kertomuksestasi Savonlinnasta?

— Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.

— Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?

— Minä en ota mitään vastaan.

— Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule, meidän on aika lähteä.

Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.

Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia, keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli jäänyt kotiinsa päämajaan.

— Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. — Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä iltana tuot joukkoomme?

— Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. — Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman herroilta.

Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein. Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla vaivaamatta enää ketään.

— Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. — Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi kenraalille kaksi tuntia sitten?

— En, vastasi kapteeni Detlof.

— Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on 20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.

Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.

— Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen suomalainen majuri kärsimättömänä. — Asiaan, hyvät herrat, meillä ei ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä. Ensin paroni L:n ja tituluksen kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä, kertokaa meille hänen esityksensä.

— Rouva käskee tervehtimään — sanoi puhdasta ruotsia puhuva everstiluutnantti — että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai rauhan saantiin. Vanhuksen ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään, vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen 12000:ntiseen joukkoon, jonka rouva pitää valmiina meidän avuksemme. Siten luulee titulus sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä turvassa.

— Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.

— Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen. Se olisi petosta. Se olisi eroamista.

— Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.

— Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. — Jos sotajoukkomme yhdistyy rouvan joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki pyrimme.

— Ei mitään liittoa! Ei eroamista!

— Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. — Epäilemättä saatetaan kaikki vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että rouvalla on rehelliset aikeet.

— Uskomatonta, mutta totta!

— Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!

Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin, että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta ja voimakasta apua.

— Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka vastaa, että se on oikea?

— Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään kohottaen.

— Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!

— Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain herra Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä tekotukkanne roikkuvat.

— Totta on. Hänellä on nimemme.

— Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.

— Ei saa antaa hänen puhua moukille.

— Hänet on heti vangittava.

— Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava kokoon valtiopäivät.

— Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.

— Onpa jotakin vielä varmempaa…

— Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

— Lisää punssia.

— Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.

— Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa tallelle.

— Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?

— Kenenkä muun kuin vapaamuurarin?

— Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.

— Mammanpojan ehkä?

— Homme blasé, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa makuuhuoneessaan!

— Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!

— Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan sameasta saaliinsa.

— Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.

— Kuin tyhjä pullo.

— Ja hyvin tulpattu.

Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa III:ta virkaheittona kuninkaana.

— Hyvät herrat — virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella oleva kapteeni — me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet herralle liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle. Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, avis au lecteur. Ken ottaa sen viedäkseen?

— Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.

— Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät herran heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa. Sillä välin kokoontuu valtakunnan collegium medicum, lääkärineuvosto, Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.

— Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!

— Mais après, entä sitten, hyvät herrat?

— D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on varminta, niin kauan kuin herran vielä tekee mieli karvasta valtio-omenaa.

— Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!

— Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten tulee iloinen murkina Tukholmassa, en bonne compagnie, hyvässä seurassa.

— Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!

Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys — se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan, hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä — oli juuri tuo kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui. Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen — tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston ja papiston — kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat, niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta aprés'istä, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun. Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan, Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä, mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna 1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.

Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen uhmailemaan kohtaloaan — valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen, jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin kuninkaasta:

Wer so wie ich mit Gott gegrollt, darf wohl mit einem König grollen.[21]

Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka, eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää, Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri, O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen herkkäuskoisia houkkioita.

Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti, koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.

— Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme. Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. Herralle on ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta — paetakseen Ruotsiin. Se täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini avulla.

— Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.

— Ja minä sanon — virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti — että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan, annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin minulla on yksikin mies rivissä.

Hästesko hymyili tylysti.

— Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.

— Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.

Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli ollut liiton edellisillä kokouksilla.

Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.

— Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni kuului hälinää kovemmin. — Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? Herra on Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.

— Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon muille paitsi kapteeni Croneldille.

Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan sellaisen tehtävän yhteydessä.

— Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.

— Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti silmiin, niin eversti kuin hän olikin.

— Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta hävyttömyydestä.

— Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa selkenemään aivan lempeiksikin. — Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät kysy sinulta.

Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.

— Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.

— Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.

— Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa anteeksi hyvät herrat … tulen kohta takaisin.

Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.

— Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään yöhön. — Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?

— En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän petollisiin tuumiinsa.

— Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni, jos päästän sinut menemään?

— En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan kaiken.

— Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.

— Mutta minä pakenen.

— Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.

— Minä pakenen sittenkin.

— Saammepa nähdä.

15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.

Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti joutuvan perikatoon.

Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano. Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät. Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija petti — tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää, silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.

Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken, jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista. Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.

Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä 1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun 19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama, sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi. "Viimeksimainitun päivän iltana" — kertoo K.M. Armfelt omassa elämäkerrassaan — "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo, sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. — Sitä ei ole ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."

Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat olevansa neron mielijohteita.

Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui kaikki heikosta säikeestä.

Palaamme kertomukseen.

Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta. Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan, kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.

Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne ovat asuskelijoita!

Asuskelijoiksi nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä, päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.

Lankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille, joka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä liedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän näköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven ympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista, sadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin kuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan veljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen verraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet veneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden kuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat esille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista, missä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä hyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät aivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat kaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää tullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen ammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua sen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden turmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet viinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja märkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella mielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja jota he nimittivät "sbitiniksi", mistä rannikkolaisten ruotsalainen kieli oli saanut "spitting'in". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja kuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai kaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin hikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.

Asuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa tuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään noin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan vieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin asuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen ympärillä.

Asuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia vihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla, nimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti hankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä parhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken tullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He kohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa sivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat uusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa kykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.

Eivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä oli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet nahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien kanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä, pidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa, tullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät tienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen tai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä sovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta tahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti puhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.

Mutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet asuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä tullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin varovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka nähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin tulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.

Silmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä he olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan päinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä, puhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa, salaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi miellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina, huomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä tukaateilla.

Sitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin yhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään. Hetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta silkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi. Upseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia sanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana tulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat istuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat vetäytyivät vähän syrjemmälle.

Keskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi, selvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja sellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.

— Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.

— Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta puolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.

— Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja saamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi luotettavaa tähystäjää rannalla.

— Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin luona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee tuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?

— Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki valmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin. He saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä yhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä eikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä, että armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen päivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.

— Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta miestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.

— Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on kyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on, paitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän teidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän tai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja, uhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi, kun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja vannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan, rouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita kaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä valinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat liittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka hirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he ryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille, että armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä viinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan, kun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi…

— Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme. Toivoakseni et ole ollut varomaton?

— Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään ylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen Amfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain avulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan käsistä.

— Mihin aiotte viedä hänet?

— Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on lähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on mahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.

— Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat vanhoja tuttuja.

— Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä kohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta, saatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa toisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki mielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän itsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.

— Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!

— Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne paljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes selvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut heti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan herralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.

— Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä hyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut liian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on tullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua jalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis täytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi; muut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.

— Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla käskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei kellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.

— Mutta minä sanon, että se voi mennä myttyyn, ja silloin täytyy ryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä huostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista ryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin ylihuomenna. Enfin, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei ennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla yrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei edeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei hän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen yllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo osoittaa herralle alamaista kunnioitustani.

— Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten te osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella ilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.

— Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun seurueen mukana esitellyksi herralle, kun la baronne de Fredricshamn, Haminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan le comte de Gottland'in, Gottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt kieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei ainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä vakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta nuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties syystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että minulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin naisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä nauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen hyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti ihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka hänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun timantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.

— Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun aihetta tuollaiseksi hetkeksi.

— No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi, antanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita entiseen hallitsijattareeni…

— Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut…?

— Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön kuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen silmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin muutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa, kuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti mon petit coucou'ni kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä vehkeistä Savossa… Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt kukkuu häkissä?

— Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan on mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.

— Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran suosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle salavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä keisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha, vieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja rankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin hieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin saatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen viimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että "perheliitto", josta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi… Jos haluaa saada toisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.

— Ja se onnistui teille?

— Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi, on varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen puheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen, viedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän saa sen kuulla.

— Mutta sehän on espièglerie, ilveily, joka tekee teidät kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna, tekisin teistä ministerin… Ai, kello on vain muutamia minuutteja vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?

— Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi parhaaksi paeta?

— Olkaa aivan huoleti, rouvaseni… Me olemme ottaneet kaikki asiat huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin harkittu…

— Paitsi yhtä, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.

Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen rouva — jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut — peräytyivät ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin, joka hänellä oli vyössä.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.

— Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä — teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne! vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.

Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.

— Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän ylenkatseellisesti. — Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä, niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi, vaikka satakin kertaa olisit veljeni!

— Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.

Melu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni ensimmäisenä.

— Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.

— Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua kaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.

Viimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin, kapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos kaatuvan veljensä yli.

Mutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia pamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan käsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin. Kivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin rykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla piirittivät mökkiä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat kadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt ollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan syytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat kaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin majuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta, niiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti Lennart.

16. KUNINKAAN HANSIKAS.

Edellä kerrottu selvenee, jos lukija suvaitsee katsoa, mitä muutama tunti sitä ennen tapahtui. Tieto kuninkaan kohdakkoin tapahtuvasta lähdöstä oli iskenyt kuin salama Anjalanmiesten leiriin. Siellä ei päästy yksimielisyyteen; toinen esitti kerrassaan ratkaisevia keinoja, toinen sovittavia toimenpiteitä, ja neuvottelu päättyi siihen, että Hästesko, rohkein kaikista, pysyi jo ennen tekemässään tarjouksessa, että hän rykmenttinsä avulla vangitsisi kuninkaan. Mutta Hästeskolla oli monta salaista kadehtijaa; ei myöskään luultu voitavan luottaa turkulaisiin, jos he vain saavat nähdä "Kustaan punaisen kengänkoron", ja sentähden otti Detlof Croneld, Sprengtportenin paras oppilas, koettaakseen kourallisella luotettavaa väkeä äkkihyökkäystä. Kuninkaan tiedettiin näet silloin viettävän aina yönsä Amfionilla, joka oli ankkurissa virran suulla vähän matkaa eteläänpäin Kymenkartanosta. Päästäkseen laivalle täytyi hänen niinä jo pimeinä iltoina kulkea ensin matka maantietä ja sitten loppu veneellä. Aiottiin siis pimeyden ja yllätyksen avulla siepata hänet silloin, kun hän oli astumaisillaan veneeseen. Ei oltu vielä yksimielisiä siitä, mihin hänet sitten vietäisiin, rajanko taakse vai jonkun Anjalanmiehen maatilalle; pääasia oli saada hänet pois armeijan turvista ja kansan suuresti pelätyn uskollisuuden ulottuvilta.

Tuota tehtävää varten lähti kapteeni Detlof salaa ja kiertoteitä väkinensä Kymenkartanon tienoille, mukanaan emintimänsä, joka luotti enemmän viekkauteen kuin onneen ja senvuoksi oli miettinyt tuuman "hauskuttaa" kuningasta, kunnes ehdittiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin hänen lähtönsä estämiseksi tavalla tai toisella.

Niin vähäpätöisestä henkilöstä kuin pikku kersantista ei pidetty mitään lukua. Kapteeni Detlof katsoi sen riittävän, että hän käski sinä päivänä vartioivan upseerin pitää häntä tarkoin silmällä sairashuoneessa, uhaten toimittaa Lennartin arestiin tai ehkä virassa alennetuksi, jos hän koettaisi karata.

Kapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen viimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen käskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän — joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot voimansa hiukan virkistyisivät — sai hän jo vartioivan aliupseerin puolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja illalla oli hän jo Kymenkartanossa.

Lennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä kuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle sanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin tuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi hänet Tavastilan kahakasta asti.

— Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. — Haluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?

Nuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei uskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä uhrautumaan velvollisuutensa tähden.

Lennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä hän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan vangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.

Armfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa. Valitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin päällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine rykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma valmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa venelaiturin luona.

Alkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta, joka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina käytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön olennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan vuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän miehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.

— No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi. Mies oli korpraali Turkki.

— Mitä täällä teet? kysyi Lennart.

— Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä, minä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee sinä vuonna kaksi kesää.

— Ahaa, olet Tupakka-Matin jäljillä? Odotas, silloinpa autamme toisiamme, sillä kilpajuoksuun hänen kanssaan, kuulepas hyvä Turkki, on sinulla liian kankeat juoksukapulat.

Kersantti ja korpraali tekivät sitten sotasuunnitelmansa ja asettuivat kumpikin nurkkaansa, selkä seinää vasten. Kauan kesti, ennenkuin heidän toivonsa täyttyi. Sade ja myrsky pieksi heidän kasvojansa, kuume värisytti Lennartia, mutta hän seisoi liikahtamatta paikallaan.

Viimein tuli mies hyvin varovasti hiipien rannasta päin ja aikoi mennä tiedustelemaan tallin luo, mutta silloin tunsi hän olevansa aivan pääsemättömissä kiinni. Mies oli Tupakka-Matti.

— Tunnusta lyhyesti, äläkä laske tavallisia valheitasi! kuiskasi Lennart vetäen paremmaksi vakuudeksi säilänsä, joka hänellä aina oli valmiina, ja kosketti hiljaa kärjellä roiston rintaa.

Tupakka-Matti hämmentyi pahanpäiväisesti. Koetettuaan ensin turhaan luikerrella tiehensä hän tunnusti aikoneensa tiedustella tallin tienoilla ja ilmoitti, mitä hän tiesi väijytyksestä ja kalastajamökistä. Luultavasti hän arveli, ettei Lennart voisi saattaa pulaan hänen laistaan miestä, joka tiesi niin vaarallisia asioita hänen veljestään Detlofista ja Rautasaaren armollisesta rouvastakin. Mutta siinä Tupakka-Matti pettyi. Tuskin Lennart ehti saada siitä tiedon, kun hän antoi Turkin huoleksi raahustaa vangin päävartioon ja riensi itse takaisin paroni Armfeltin luo hankkimaan lupaa kalastajamökin piirittämiseen.

Loppu on tuttua. Kertomatta on enää vain, mitä tapahtui tuon odottamattoman ja väkivaltaisen kohtauksen jälkeen, josta puhuttiin edellisen luvun lopulla.

Kuninkaalle, joka oli tavallista kauemmin viipynyt kirjoittamassa kirjettä Kaarle herttualle, ilmoitettiin vasta vankien ja haavoitettujen tullessa, mikä vaara olisi uhannut häntä, jos hän varomattomasti, tavallisen mitättömän pienen seurueensa saattamana olisi lähtenyt Amfionille. Hän käski heti tuoda päävangit eteensä.

— Mitä, rouvaseni — sanoi hän majuritar Croneldille — onko teidän kohteliaisuutenne todellakin ulottunut niin pitkälle, että olette aikonut kutsua minut uudelleen vieraisiin lempeän serkkuni luo?

— Sire — vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina auttoi hänen sukkelaa päätään — te olette siksi ritarillinen, ettette voi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko armeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai kuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa turvasaatossa.

— Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta — jatkoi kuningas — ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette toistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne, niin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse unohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran saada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin sillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee, kapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin mainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia päämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni, olisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille leikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin tutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte toistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.

— Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi. — Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että Viapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne on syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin koskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä paljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten mieltä.

— Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette häväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy kersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani taaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa kiitollisuuden.

— Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.

— Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se vain on mahdollista.

Ajutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja että välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt oikean keuhkon.

— Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää hänen luokseen heti lääkärini!… Attendez, odottakaas, minä lähden itse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä hyvänsä… Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin harvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa minulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa…

Ja kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin, vangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.

— Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta, jolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään tyhjistä suonista; hän virui sohvalla.

— Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin hän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut samanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.

— Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin sinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista! Ja näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon? Ennen menettäisin kokonaisen komppanian.

— Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen, vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.

— Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. — Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä.

Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen katseen, mutta ei vastannut mitään.

— Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon? Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!

— Armoa veljelleni … armoa äitipuolelleni … vähän apua vanhalle isälleni!… Ja armoa Otavan Sivertille … hänen tyttärensä tähden! sammalsi Lennart.

— Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld … kapteeni Croneld… Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.

Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, että hänen luotinsa…

— Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.

— Tämä hansikas … ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.

— Niin, niin, sanoi kuningas.

— Teidän majesteettinne … älkää epäilkö koskaan … Suomen kunniantuntoa!

— Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi puristi Lennartin valkoista kättä. — Hyvin sanottu, poika; minä lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla on saanut kuninkaansa suostumaan sellaiseen pyyntöön — hän, hyvät herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.

— Ah, muistuu mieleeni jotakin — virkkoi kuningas, ollen jo lähtemäisillään huoneesta — onko täällä ketään, joka luulee tämän pojan myyneen velvollisuutensa?

Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:

— Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne, hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi — vänrikki Croneldin aliluutnantiksi — ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme, että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin. Ja jos kadotamme hänet…

Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:

— Jos olemme kadottaneet hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.

17. JÄLKEENPÄIN.

Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin suuren tyhjyyden hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe. Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen tarkoituksen toteuttamisessa; jollei sillä ole sitä merkitystä, saa se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; jos sillä on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä kunniakkaasti.

Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus. Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu, joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?

Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:

Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.

Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona jälkeentulevien sydämiin.

Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja, jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa: vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.

Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia. Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.

Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn, parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.

Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin "viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin ollut kuolonisku, jollei … niin, jollei hän siitä lähtien olisi saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla, joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle, leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään "sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".

Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen, kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.

Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen, huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.

Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä, se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin hän oli mielessään kuvitellut — sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.

Mitä hyödytti näiden kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät kauemmin kuin Lennart Croneld?

Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä; mutta … miksi oli hän elänyt?

Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!

Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.

Eikö mitään muuta?

Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta — kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta — mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.

Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.

Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär — ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.

On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.

— Mutta — sanoo ylioppilas hehkuvin poskin — onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.

— Ei — vastaa vanha rouva — minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.

Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.

— Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. — Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?

LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI

1. LITTOWIT.

Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.

Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi sitten tarkoitettiin — tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja muutenkin suuria etuoikeuksia — silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.

Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä, yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen, tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee — sanalla sanoen: sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan — silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla. Sellainen ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.

Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa, jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita, kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys, virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista ylvästeleminen.

Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla — tai Linnaisten kartanossa, kuten sitä tavallisesti nimitettiin — molempien tyttäriensä, Anna ja Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa valtamaantieltä.

Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä. Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa, paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä toisenlainen.

Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa, viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan? Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti — tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa päiviksi — hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle — poikaa vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!

Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo "sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin", siellä — kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa — mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".

Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä, istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta. Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta, enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista huolettomuutta, jolle hetki on elämä.

Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman, kultareunaisen iltapilven reunalla — niin valoisa, niin kevyt, niin hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti, joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.

Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa, milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira, iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan jokseenkin epäiltävän tarkasti.

— Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. — Ja jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.

Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

— Couche, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme, joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen tuolinsa alle.

Anna neiti vaikeni hetkeksi.

— Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.

— Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.

— Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu von -liitteen poistamisesta nimemme edestä.

— Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli soitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa III:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta nimittää itseään paroni von Littowiksi, etenkin kun tuo von itsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan omistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin. Täytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. Von Littow, ah, sehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta Linnaisten Littow, se on jotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada muodostella nimeään.

— Minä luulin kuitenkin, — muistutti Anna neiti — että isäni kunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan…

— Mais si, ma chère, joutavia rakkahani! Oletko ottanut huomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset? En puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat liettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty esi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa, jota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen, lisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin sata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis Jagiel Szistovosta, ja se nimi ja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen Jagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka hän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan ruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan, joten nimenämme oli milloin Lithou, milloin Lithau, milloin Lithow ja latinaksi Lithauensis ja Lithovius. Niistä saattaa vielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen pappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai tunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.

— Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen, huomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti nyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.

— Mutta — jatkoi eversti — sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa ja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen tarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä kunniakkaassa miespolvessa nimenä Littow, jonka nimisinä juurruimme tänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen aatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli kummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien välillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen von Littow koroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin siihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran kruunun. Mutta arvostele itse, voiko yksi houkkamaisuus olla saman arvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.

— Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin eriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän nykyisen kartanomme?

— Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta olen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin määrin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi tämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä suunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan hirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään rakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon. Osaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi luostari ja puoleksi huvihuone — sellainen on muutamin sanoin nykyinen Linnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi. Viime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni arkkitehti on kiireimmiten saapuva.

— Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole selittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän muistiinpanoja.

Eversti hymyili.

— Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika on jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut mitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet kantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä pakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi niistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi jaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää itselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon ihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel silloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi loistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut madonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen ja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään innoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:

Do tibi dona illustria, do per saecula prolem. Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis. Bis tibi sex acie validas confundo sagittas; decimi sed tertii cave, Szistove, acum!

Jonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:

Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta. Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen. Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle; Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!

2. ASESSORI JAAKKO VON LITTOWISTA.

— Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme? huudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen ikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.

— Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa, että nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt Marian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua selitystä.

— Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea kantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten viisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen von Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli kolmastoista…

— Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin on laita.

— Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea, on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi suvullemme.

— Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija, professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa. Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa mitenkään voida kääntää muuksi kuin neulaksi, silmäneulaksi, vaikka isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä, kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata. Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana. Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.

— Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu sovittaa Jaakko von Littowiin…

— Dame, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus, paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli tout bonnement, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme — rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja asessorin arvon. Enfin, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies, kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan, kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia; kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla, tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies, oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es freut mich eine so aufgeräumte Persönlichkeit zu sehen", minua ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, ( aufgeräumt merkitsee sekä iloinen että suurenneltu ); ja sanotaan sen keskinkertaisen kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla "unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, ( köstlich merkitsee myöskin eriskummallinen ). Aadolf Fredrikin oli poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.

— Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat — kaikessa kolmetoista ja taas kolmetoista?

— Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, ma chère, ettei hän enää voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu kirja…

— Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin Ringa?… Kas vain … hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!

Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.

— Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. — Vallaton kuin nuori varsa, mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?

— Isä … kuka ei rakastaisi Ringaa?

— Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on ymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän on metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa, vakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa heräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow… Lapseni, kadehditko hänen untansa?

— En nuku aina hyvin, isä.

— Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut rauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta muista, että sinulla on isä, kun tarvitset.

— Miten hyvä te olette!

— Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani. Tulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin osti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet rikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita, joiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat ainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui Klissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja äidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan melskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan muutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja kantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla viheriän kamarin seinällä.

— Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä rakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet niin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana omaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä saa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.

— Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä mainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme Puolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka oli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan suosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen selässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni sotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa alhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan palveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina Szistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja molemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen nuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa suostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän tavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus Jagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että hän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen nuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä luostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota eivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi, pakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.

Anna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.

Eversti huomasi sen.

— Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni, sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä. Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta … olemme unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana. Hyvää yötä.

Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon yläkertaan.

3. SYRJÄNKOSKEN WINTERLOO.

Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.

Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut, mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla, joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta, mikä häntä ympäröi.

Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan. Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli.

Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä, läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen lämpöisiin talvitamineisiin.

Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin. Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.

— Ja mitä Littoweihin tulee — Rosengren, katso vähän miten ajat, joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä voidellessaan — elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa, Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!…

Rosengren — ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä helähtävän nimen — kuunteli käsittämättömän levollisesti noita kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.

— Hyvä Eusebius, — vastasi ketunnahkaturkkinen rouva — ole varma siitä, että nimesi ja sukusi…

— Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.

— Poikani, — vastasi rouva ankarasti — en saata uskoa, että sinä juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa, mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin sukuperäsi…

— Joko taas?… Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?

— Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja hevostuntijamaineesi…

— Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!

— Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen…

— Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa…

— Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä, että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.

— Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra nähtävästi mielissään. — Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen sisarta Loviisaa — kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät heti kuin lasinuket…

— Mutta, rakas Eusebius…

— No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä sopii minulle paremmin.

— Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi, Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää häntä serkuksi.

— Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta… Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!

— Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius — ei mitään talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä parempana. Rosengren — vaununastuin!

Ja Winterloot astuivat taloon.

Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.

Seurasi esittely:

— Armollinen serkkuni — kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra kreivi — serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo Syrjänkoskelta.

Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä, mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.

Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka, tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.

— Herra kreivi — sanoi eversti Littow — on kunnioittanut meitä käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme. Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar. Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?

— Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. — En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit kuusimetsänne — lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan — eivät pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden kameliain tähden.

Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan luona.

— Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. — Linnaisten aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.

— Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin — toisti hän luoden syrjäsilmäyksen — minä en pidä kukka-astioista.

— Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.

— Epäilemättä, — virkkoi kreivi ivallisesti — jos vain saa kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna, tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun te sitä katselette. Se on mahdotonta, sen täytyy sulaa.

— Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, — puuttui eversti hymyillen puheeseen — voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.

— Hitto! — huudahti Winterloo ihastuksissaan — sen minä tahdon nähdä, ennenkuin uskon.

— Oh, — vastasi Ringa hilpeästi — jos on kilpailtava serkku Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.

— Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan, että serkku joutuu tappiolle.

— Saammepa nähdä. Huomennako?

— Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.

— Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa hieman häikäilemättömästä puhetavasta.

— Waterloo, qu'est-ce que c'est? kysyi kreivi.

— Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas hymyillen.

— Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin totisena ja kumarsi hieman.

4. LUISTINRETKI.

"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa. Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa, kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä ulappaa — hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen toistaan kauniimpia muotoja.

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa, ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet, mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla loistenahkahihnoilla.

Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä — niin, onnistuipa hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin — ja palasi sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku Waterloon.

Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti luistelutaitoansa — kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä", kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa — mutta mitä nyt ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä, joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.

— Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon, virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma järvelle.

— Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan — ja hän pääsee perille.

Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.

— Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti hovineuvoksetar kummastuneena.

— Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.

— Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?

— Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.

Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.

Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan yltyvään pyryyn.

Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.

Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella — yksin kuin kukkanen lumessa.

— Kaunis tyttö — kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan toisella äänensävyllä kuin ennen — taivas lähetti meille tämän hetken, jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä…

— Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan sisartani…

— Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä — ettekä te itse ole hylkäävä rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme Pariisiin…

— Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.

Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.

— Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva. — Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän täytyy olla omani? Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän sentähden, ihana Anna…

— Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah, tuossahan hän on … mutta ilman Ringaa!

Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.

5. RINGA NEIDIN SEIKKAILU.

Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle, jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä lumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.

Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa, serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä, harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki sentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.

Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan ollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia kirkkaalla jäällä.

Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen, ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista, jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää. Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti, niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän, joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä, tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä — silloin olisi häntä helposti voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla hopeapinnoilla.

Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa, isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen — missä on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä kaipuuta pois — pois — pois!

Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja katsahti taakseen.

Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin. Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten mannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä maa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.

Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko maailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä. Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa poispäin.

Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin kiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.

Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen siniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen. Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.

Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua, samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.

Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt oli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui kolmannen kerran lumeen.

Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen, jolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki ja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.

Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä saattanut sulaa hänen ympäriltään:

— Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!

— Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle luontevasti kätensä tueksi. — Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan jostakin päin.

— Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo paljoa levollisemmin.

— Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan muutamissa korjaustöissä. Anteeksi — onko minulla ehkä kunnia löytää toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?

— On, vastasi Ringa, — ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!

Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.

— No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani; lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.

— Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne eivät enää huolestuttaneet häntä.

— Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain, ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.

— Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.

— Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö Sefyri ole väsyksissä?

— En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.

— Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon. Linnaisten taivas on taas kirkastuva.

— Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän puolellanne.

— Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.

Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki lumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta. Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä, johon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka viehättää ja vangitsee miehen sydämen.

Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi. Tuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta, vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.

— Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.

Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.

— Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana Linnaisista.

Sitten hän vihelsi — niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.

Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi ilosta ulisten nuoren tytön syliin.

— Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä mielissään ja kateellisena.

— Allez, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi hyväilyn jälkeen.

Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen suunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja metsän siintävän tummana juovana edessään.

— Linnaisten puisto! huudahti Ringa.

Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen järjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin; vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen omin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana päivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.

6. ARKKITEHTI.

Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja; jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.

— Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.

— Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se, toivon saavani joskus kiittää häntä.

— Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan Linnaisten kartanoa, ja … näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin kuin minä.

Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa — hän puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti. Eversti seisahtui ja odotti heitä.

— Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni — sanoi hän sydämellisesti — etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.

— Isäni, — herra Lithau! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän arastellen.

Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin. Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin. Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi mahdollista.

Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin matkaa ja saavuttiin kartanoon.

Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa, omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.

— Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar pudistaen hermostuneesti päätään. — Toivoakseni tulee poikani perästä. Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow! Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys… Rosengren, etkö vielä ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?… Serkku Anna, antakaa Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän… Eusebius kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi … hänellä on niin ylevät tunteet … ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat märät … katarri… Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius raukkani?

Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen Ringan etsimisen innosta.

Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä toiveittensa uudistuvan, jos … jos — nyt luuli hyvä rouva hieman liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:

— Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?

Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän nimittäin palaisi hengissä järveltä — mitä Rosengren näytti pitävän vähän epävarmana.

Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui astumaan sisään ennen isäntää.

Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen, ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen serkkuni".

Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle, Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.

Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa. Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.

Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.

— Tuo mies — ajatteli hän itsekseen — lienee ollut hyvässä seurassa. Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi, eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin musta tukka. Mutta kaulustin on comme il faut, nuhteeton, ja silmissä on omituinen syvä ilme. Enfin, lyhyesti, ellei ce monsieur là, tuo herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä; niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja … eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan…

Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen, joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa…

Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa … kun samassa ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.

7. MUUDAN SEIKKAILU JA KAKSI KOSINTAA.

Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.

— Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan lämmittävää sisällystä. — Meidän piti tavata saarella; se aie meni ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää. Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin, että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla — vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä, kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira, etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr, naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain, että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla … toisin sanoen, napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat kuin heinäkirpulla — no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!

Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi, että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja … ja… Siinä keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä, jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa etsiessään.

Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar olivat.

— Kas niin, armollinen setä — jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti — nyt olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte? Hienomman ukon hän saattaisi saada — terveydeksenne! Mutta jos hän pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa — niin, olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi — maljanne, serkku! — ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle neidille, niin … hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta…

Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.

— Eusebius … mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene, mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet puoleksi väkisin ovelle.

— En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella itsepäisyydellään päästä irti.

Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle "kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.

Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat astioita pöydästä.

Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä. Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta. Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja, joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti. Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.

Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä, pelkääkö herra Lithau aaveita.

— Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin — vastasi nuori mies samoin leikillisesti — mutta mielelläni tahtoisin tutustua.

— Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta, että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.

— Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta, kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa sormellaan varoittaen. — Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.

— Antaudun vaaraan sitä mieluummin — sanoi Lithau — kun minun velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita. Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.

Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.

— Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta? lisäsi hän.

Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.

— Lapseni — sanoi hän vakavasti — tämä päivä on ollut vaiherikas. Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.

Ringa oli vaiti.

— Annaseni, — jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua omakseen.

Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.

— Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa — virkkoi hän — voidakseni sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.

— Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.

Everstin otsa synkistyi.

— Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.

Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi hiljaa:

— Sillä hän rakastaa toista.

8. HOVIMESTARIN KERTOMUS.

Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan. Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt, joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.

Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa", hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman, miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon näkeminen sisältäkin päin.

Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä, joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.

Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken tarpeisiin.

Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän kamarin ovea.

— Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.

— Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen kysymyksen aivan väärin. — Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.

— Minä arvelen — jatkoi hovimestari — että koska herra on nuori ja ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin maata missä tahansa.

— Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi samassa oven.

Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti häntä vastaan. — Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi hän.

Hovimestari seurasi vastahakoisesti.

— Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää, mitä armollinen eversti ajatteli… Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt… Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä. Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan, mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla varhain; hän nukkui kuin pölkky.

— No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen, sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.

— Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että kuulleet.

— Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.

— Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän armonne … toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne…

— Arkkitehti … rakennusmestari.

— Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.

Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:

— Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista. Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon, sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta, jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden — liikkuikohan tuolla jotakin uutimissa? — ja ihmiset sanovat, että asessori rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori kotiopettaja nimeltä Lithau…

— Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.

Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.

— No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan varovaisuudella. — Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista tapahtui Linnaisissa…

— Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.

— Kiitoksia vain, kyllähän minulle… Koska ette pane pahaksenne, niin rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää kuin lumipalloa…

— Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas, hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin, vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan itsestään. Jatkakaa!

— No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta, muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi, ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen, tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä. — Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain suudella lastani. — Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna, ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää kynttilät, täällä on niin pimeä.

— Millä mielin oli asessori sitten?

— Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan, sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa; hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän tuolla, samalla katolla, missä… Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä…

9. VIHERIÄ KAMARI.

Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: — Asessori oli, kuten sanottu, usein katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi. Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan, naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja — hovimestari katsahti arasti ympärilleen — se oli hevosen jalan kuva.

Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan arimpaan kohtaan.

— Niin — jatkoi hovimestari äreästi — armollinen prefehti saattaa kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia, joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään tekemisissä.

— Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.

— Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin, prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää minulla ei enää ole sanottavaa.

Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.

Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.

Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi, tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia. Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia. Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta, epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria ("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.

Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella. Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä, valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön julmuus!

Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista, joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös. Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas, hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja kuollut puutarhan kukkien keskeen.

Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.

Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan, jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.

Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.

Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.

— Kah — arveli hän hymyillen tutkimukselleen — seikkailu alkaa ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta turvallisuudestani ja mukavuudestani.

10. KUMMITTELUA.

Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.

Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.

Kaikki oli hiljaista.

Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow — Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka — mikä aavistus! — ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!

Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.

Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.

Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.

Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.

Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä. Se ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.

— No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. — Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.

Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.

— Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?

Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa — halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia… Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.

— Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?

Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta. Toisella puolen oli: Sigismund Littow anno 1700.

— Olen kuullut — jatkoi arkkitehti ajatuksiaan — että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää: Ne cede usquam, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.

Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.

— Kas vain — sanoi hän hilpeästi — tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle " das Grausen lernen ", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa… Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas — JAG … — muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään — niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!… Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!

Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.

Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.

Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten… Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan…

Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.

Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.

Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.

Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.

11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.

Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.

— Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. — Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?

Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.

Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.

Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.

Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.

Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.

Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimi Lithau. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:

" Herrallemme tehty tunnustus.

Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan, onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi, mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja koroitukseksi.

Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt 14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau, sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen maahan ja piiritti linnan — mikä tapahtui syyskesällä 1702 — lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan 1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä, vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua. Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan, vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään, kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut. Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.

Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi, koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen, haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.

Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa, paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen, ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin. Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä. Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat, sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.

Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.

Jaakko von Littow, asessori." (Sinetti)

Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva todistus:

"Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.

Linnaisissa kuten yllä.

Ulrik Gabr. Arosenius. N. N. seurakunnan kirkkoherra."

12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.

Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.

— Siinä tapauksessa — lisäsi Holming viisaasti itsekseen — on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!

Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.

— Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. — Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa — niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?

— Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.

— Hm … ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.

— Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.

— Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä — sehän näkyy kääntyneen toisin päin.

— Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän…

— Vuode on melkein koskematta' Hm … vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.

— Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?

— Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.

— Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.

— Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.

— Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?

— Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.

— Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.

Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas, ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti koko voimallaan sitä avata.

Hovimestari hymyili voitonriemuisena.

— Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.

— Hyvä, hyvä, tulen kohta alas — ja Lithau alkoi taas astella, kuten hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla uskottu hänelle.

Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.

— Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas, että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin…

— Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.

— Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään pakottaa tunteitaan.

— Ei edes omaksi onnekseen?

— Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.

— Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.

— Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.

— Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.

— Suokaa anteeksi — epäilen sitä.

— Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa…

Eversti Littow punastui.

— Sen summan — keskeytti hän — otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.

— Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.

— Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.

Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.

— Eh bien, no niin — sanoi hän huolettomasti — aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain en passant, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen. Au revoir, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?

Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän halveksivin katsein.

— Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.

— Kauppaako hieromaan? Fi donc, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin teidät kokonaan häviöön — ja sopiva huomenlahja… Te olette muuttava mielenne huo…

Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille, joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.

13. VALINTA.

Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.

Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa, johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä, suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin, kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".

Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan, erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä voitiin pitää puolueellisena.

Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli, ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!

Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat, joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?

— Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. — Tiedänkö edes, että kumpikaan heistä rakastaa minua?

Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta, tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen, lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun, ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas, tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan — sillä sellaiseksi hän oli jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.

— Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen — sanoi hän itsekseen — mutta kumpi luo minun elämäni onnen?

Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa, saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se oikeastaan oli tarkoitettu.

Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin kätkettyä salaisuutta peittämästä.

Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä, sillä eversti ei ollut silloin läsnä.

Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti voitonriemuisena.

— Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!

Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.

— Anna — jatkoi hän — väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse! Eikö se ole näköisenne, sanokaa?

Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että ilme oli hieman liian synkkä.

— Se johtuu siitä — sanoi Ringa — että arkkitehti oli juuri valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa. Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.

Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan, eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.

— Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aineesta puhumisen. — Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

— Luonne, neiti Anna — sanoi Lithau — näkyy kaikkialta siinä henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa, millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne piirron.

— Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?

— Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen. Silloin voisi välttää monta erehdystä.

— Ja ehkä monta harhaluuloa?

— Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä olisi elämä erämaa.

— Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi hänelle erittäin hyvin. — Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus kuin houkkamaisesti pettävä toivo.

Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:

— Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se näyttää hänestä.

— Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle alalle.

Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut päästää häntä niin vähällä.

— Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!

— Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.

Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen teräväksi.

— Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties onnistuu minun joskus lukea — tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.

Anna punastui.

— Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta minä otaksun sen salliman päätökseksi.

— Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.

Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa, samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii vastaan avatusta ikkunasta.

— En tiedä, — vastasi hän — ketä Ringa neiti kerran on rakastava, mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on…

— Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

— Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.

— Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?

— Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava kunniamerkin " pour le mérite ", "ansioista".

Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta. Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet, juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.

Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta samalla myöskin hieman kylmä.

Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän! Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa, vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli sanonut mahdottomaksi — päivänpaisteen sitomisessa.

14. MILJOONA.

Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä. Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen, vihatun nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina. Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien rauhaa.

Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen. Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".

Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.

Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia, kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen kreivi.

Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.

— Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.

— Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.

— Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.

— Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo kuitti on hävinnyt.

— Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista, ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän saada tietää, mitä päätätte.

Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen arinta puoltaan.

— Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna. — Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.

— Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko valmis suorittamaan tuon summan?

— Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen. Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?

— Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.

Lithau nousi mennäkseen.

— Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi millään lailla haitata.

Kreivi puri huultaan.

— Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.

Eversti tulistui.

— Kahden ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. — Tuo mies on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt — jos aatelismies olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta — sen sijaan hän tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni — uhraamaan lapseni kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!

Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki paluutien.

— Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon todistuksen Homburgin pelipankissa.

Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.

— Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun laistani miestä?

— Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten. Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä…

— Mitä uskallatte…

— Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana. Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen; mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.

Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä ennen.

— Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä Suomessa — ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin omistajalle. — Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita korkeammat.

— Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.

— Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin, jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle…

— Todisteita! Näyttäkää toteen!

— Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi…

Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming, joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja renkipojat olivat juuri lumisilla.

— Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään! kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.

Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.

— Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.

Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.

— Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.

— On, herra paroni!

— Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.

— Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.

— Kuinka? Te olette … toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin? Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin sen olla sinään.

— Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi pitkittää vaatimuksiaan.

15. JAROMIR BOROTININ LINNASSA.

— Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle vieraalleen.

Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet, ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita, käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.

— Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.

— Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.

— Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti — odottakaa vähäisen, seppä! — muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?

— En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau hymyillen.

— Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole nähnyt sitä sellaisena! Holming … mitä hullutuksia sinä olet tehnyt, vanha narri?

Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä, Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi huoneessa.

— Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.

Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen mieltyneenä.

— Tässä — sanoi hän — on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä — kaksitoista nuolta toisella puolen … kummallista! Minä en ole koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani, että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut sapelin?

— Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että sanojalla oli toinen ajatus asiasta.

Eversti nauroi.

— Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti", Die Ahnfrau? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti, mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä yötä kreivi Borotinin linnassa?

— Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.

— Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne todellisena Jaromirina.

Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.

— Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä syyn, miksi Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt kiduttivat, sanoi hän empien.

— Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka rosvot olivat ryöstäneet lapsena.

— Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua…

— Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin…

Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.

— Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.

Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.

Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana. Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa. Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden asiakirjojen paljous.

— Olen aina luullut — sanoi hän — näiden paperien hukkuneen 1788:n vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra arkkitehtiä.

— Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että siellä voi olla ihminen piilossa.

— Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.

Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää, että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.

— Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti miettiväisenä. — Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä kamarissa.

— Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme päästä vähän jäljille.

Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen povitaskussaan.

— Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä epäillä häntä?

— Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta siihen.

— En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.

Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka olivat tasakaton pohjana.

— Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa aihetta kaikenlaiseen taikauskoon… Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä Viheriässä kamarissa.

16. TALVINEN RETKI.

Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.

— Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki, jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.

Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä. Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.

— Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. — He kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat olevansa niin paljon minua korkeammalla.

Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta maisemasta.

Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen. Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.

— Nämä kuuset — vastasi hän — ovat oikeita pohjolan luonnon poikia. Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä, mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.

— Comme je l'aime ce beau pays du nord, kuinka minä rakastan tätä kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen, joka ei suinkaan ollut jäätä.

— Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä, minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme, rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä. Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana kihlauksena.

— Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.

Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.

— Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti, hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.

Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen tuli kaikki tuo selittää.

— Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi — jatkoi arkkitehti — olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?

— En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi häneen.

— Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi, ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?

— Ne ovat niin erilaiset, herra…

— Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö, jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.

Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.

— Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos kohottaa katseensa aurinkoon?

— Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!

Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa, selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia, taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen, joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.

Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa, kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.

17. WATERLOON TAISTELU.

Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus comme il faut, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa, kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli peloton ja moitteeton ritari.

— Muista — varoitti hän — että olet Winterloo, äitisi puolelta Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen jäseneksi.

Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla paljon parempikin kuin äiti toivoi.

Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta, kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan — mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.

Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat, hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut "kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.

Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.

Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti arvokkaiden vieraittensa maljan.

— Mutta — sanoi hän — tänään on niin suuri kunnia tapahtunut Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon taistelun muistoa — minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä, mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista, enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon taistelun, ja selittää — hm, hm — että hän voitti siinä ja että minä luovun aseista — hm, hm — äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta, että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis, armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra, vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen maljansa, eläköön!

— Eläköön! sanon minä — toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon — eläköön… Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!

Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva, paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.

— Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa. Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie, ole katuva!

Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti, että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian pitkä.

— Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista, kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta. Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!

Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin mukana S:t Helenan saarelle.

Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen päällystakkinsa ja meni ulos.

Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken. Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti, pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän pimeässä tapasi.

Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena, mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä, jotka peittivät kosken vastaisen rannan.

Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.

— Aateli? sanoi hän itsekseen. — Mitä onkaan Suomen aateli tähän aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?… Mitä se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en toden totta voi käsittää.

— Minä tiedän toisen aateliston — jatkoi hän — jolla ei ole muuta aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan. Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan. Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot kreivit ja ritarit — nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen todellista, ainoata todellista aatelia.

— Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?

— Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä? Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen? Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?

— Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän laillinen perintönsä?… Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.

Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut, kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on hän!

Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.

— Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli hitaasti edelleen.

Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski — äsken Waterlooksi ristitty — oli tulessa.

— Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! — ja yöllinen kulkija riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.

18. WATERLOOSTA PALUU.

Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut, vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry — sellainen näky kohtasi Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista, josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.

Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn. Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu. Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan. Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa, jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi, mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat, joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen, että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.

Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton, joka suojeli nurkkaa.

— Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain turmelemaan minun mattojani!

— Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi estämään sopimatonta säästäväisyyttä. — Ellei yleinen paloapuyhtiö olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista, koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin; Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut, Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on perdu, mennyttä kalua, eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?

— Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä kantapäähän.

— Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä, ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.

— Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja saattoi meidät keppikerjäläisiksi.

— Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi. Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän; hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa, äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee vettä Syrjänkoskella.

Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.

Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.

Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p—a minä teen ranskalaisella mamselilla?

— Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä saamaansa osaan.

— Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.

— Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!

Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.

Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen, ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.

— Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.

— Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti, antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. — Linnaisten päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa neidin polkuja.

— Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että eksymme pyryssä.

— Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?

— Enpä juuri … en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä lentelee Syrjänkoskelta!

— Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea suojelijansa aina lähellä.

— Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin vähän vaihdosta.

— Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.

— Tosiaanko — kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?

— Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?

— Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?

— Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.

— Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä, joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.

— Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.

— Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani. Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun, kun ma bonne rupeaa moittimaan.

— Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.

— Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä. Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman todellista sielua.

— Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.

— Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.

— Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.

— Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin me muutkin.

— Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme ikuisuuksien tuolle puolen.

Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.

19. AALLOTAR JA KYSYMYS.

Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen, kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.

— Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?

Ringa hämmästyi ja huudahti:

— Lähteekö arkkitehti pois?

Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.

— Minä matkustan huomenna, vastasi hän.

— Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?

Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.

— Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme taidetta?

— Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.

— Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta, silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies, tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.

— Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa kanssani.

— En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi valloittaa sen sydämellään.

— Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä. Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän ette tarkoittanut sitä.

— En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.

— Suokaa anteeksi … sen minä olen usein, ehkä liiankin usein, kuullut ma bonnelta.

— On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen, kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en voi — unohtaa!

— Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?

— Sanoin, että olette lapsi.

— Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.

— Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu…

— Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.

— Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on siinä kylliksi.

Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:

— Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä Linnaisissa?

— En tiedä ketään, joka kaipaisi.

— Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa…

— Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.

— Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen kaikkia kohtaan.

— Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.

— Ja sitten … me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on sille opettanut.

— Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?

— Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?

— Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.

— Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.

— Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten lämpimän takkavalkean ääreen.

— Mutta minua ei palella ollenkaan…

— Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen. Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?

Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria portaita.

— Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.

— Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?

Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi korkealle hänen olkapäitään vasten.

— Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään, kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan, ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.

Arkkitehti oli kuullut kylliksi.

20. VIIMEINEN ILTA LINNAISISSA.

— Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. — Lasi punssia maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.

— Mitä punssiin tulee — vastasi kapteeni — niin olisi kai oikeastaan minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan. Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät herrat, avaamattomina — jollei vain Rosengren lurjus… Mutta mitä kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista? Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa… Hän on ihan hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. — Mutta minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi, kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.

— Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen. Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!

— Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa nähdä, että minä olen kostanut…

— Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!

— Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.

Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen. Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä Syrjänkosken retkestä.

Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana — puhumattakaan hienosta illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen, multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.

— Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin — kuiskasi hän Lithaulle — ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä. Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.

— Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.

— Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan, en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi champ de bataille'iini, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä neuvotella suunnitelmistamme.

— Miten tahdotte, herra paroni.

— Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.

Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli tapana.

— Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!

Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.

— Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän nukkuu!

Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi Lithauta.

— Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen. Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun. Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.

Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.

— Viini — sanoi eversti — on isävainajani kellarista otettua, ja siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.

— Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista. Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.

— Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.

— Ja Ranskan aateliston jalkoihin.

Eversti nauroi.

— Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää pullo.

Arkkitehtikin hymyili.

— Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi, luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.

— Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa, mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti panna aivan mitättömäksi.

— Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän päivinämme?

— Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten perintötapojen kilvenkantaja.

— Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa? Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo unohduksissa.[23]

— Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.

— De jure, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin, kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme, yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin kannatti niitä kaikkia — valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä, lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja — niin kauan aatelisto oli todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen kunnia.

— No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia; aateliston etuus on periaate, voilà tout, siinä kaikki!

21. KIUSAUS.

Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää. Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan kunnioittavaan tapaan:

— Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot…

— Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.

— Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini. Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.

— Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa, älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa vuosisatain halki. Enfin, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä 1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa piirustuksista, eikö niin?

— Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme aateliston asemasta meidän aikanamme.

— Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?

— Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä käytäntöön.

— Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen…

— Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin mielipiteet perustuvat tässä asiassa — asiassa, mistä minä äsken sain kunnian lausua omat mielipiteeni.

— Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.

— Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi toisen Littowin-neideistä?

— Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti, eivät ole mitään keskustelunaiheita.

— Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin vaimokseni.

Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.

— Herra Lithau — sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla — minä olisin mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa — sallikaa sanoa ystävänäni — olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta…

— Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin varmaa suostumusta — enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.

Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.

— Minä en tahdo päättää — sanoi hän — ovatko nuoruuden tavalliset harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen liitto on mahdoton.

Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:

— Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi, mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi hyväksyä.

— Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.

Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä on Littow!… Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:

— Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!

— Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme nähdä.

Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.

— Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni! huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.

Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat kadottaneet nimensä.

— Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli hänenkin korkealla otsallaan.

Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.

— Minä tarkoitan — sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman katkerasti — että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella tulevia aikoja.

Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.

— Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa! huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. — Ei ainakaan pitäisi niin tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?

— Liian tarkoin tunnen minä ne.

— Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas nimi.

Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.

Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä vakavasti silmiin ja huudahti:

— Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä; nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!

Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.

Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

— Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. — Tuo metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi… Mitä vielä, hän on Lithau, c'est cela, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla vihan sytyttäjä sukuumme… Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet … mutta entä jos se murtuisi siitä? Grand dieu, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?

Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi. Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina vanhaan kaappiin.

Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli iskuun kohotettuna … äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi, yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi, asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle kellastunutta paperia…

Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan. Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli vain neljä latinalaista säettä — sama sukuennustus, jonka eversti tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi salaperäisiin sanoihin: Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!

22. YÖLLISIÄ VIERAITA.

Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko? Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen, ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin mieskohtaisia ansioita.

Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan — hän luopuisi iäksi siitä ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen — kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on tehnyt jalon työn — varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.

Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa, mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.

Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli hengitystään pidättäen.

Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.

— Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä iltana.

Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti. Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.

Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti valveillaolon merkkinä.

— Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi — jatkoi hän kuiskaten — mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.

Lithau saattoi tuskin hengittää.

— Hän lähtee — jatkoi hän — eikä kenties tule koskaan takaisin. Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä, että hän rakastaa Annaa…

Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä kummallinen väärinkäsitys?

— Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle… Ja jospa tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut — aina talvesta asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei, tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle, ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma bonneen… Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!

Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.

Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi kädelle.

— Ymmärrätkö nyt — jatkoi hän viattomasti — minkätähden minä hiivin tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; soit, n'importe, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään… Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään muuta kuin Annaa ja sinua… Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä ainaiseksi?

Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen kädessään.

Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.

— Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit, kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan. Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!

Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.

Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.

Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä raikkaan, viattoman suudelman otsallaan … se vilvoitti hänen polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi, ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.

Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa reunalla — että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!

Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi, että nuorukainen rakastaa juuri häntä? Se ajatus synnytti uudelleen epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.

Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut häntä hirvein, kylmin silmäyksin.

Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu, vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä, missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt Viheriän kamarin kummitus — sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa työhuoneessa.

Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät hengähdykset.

— Kaarle Littow, Szistovon sukua — sanoi haamu vitkaan ja hiljaa, mutta aivan selvästi — Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut Linnaisiin.

— Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada hänet valtoihinsa.

— Kaarle Littow, Szistovon sukua — jatkoi haamu vastaamatta hänen kysymykseensä — jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan rauhaa.

— Kuka olet?

— Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä, mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.

— Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.

Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.

— Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi, ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.

Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin kuuluvasti:

— Eräs Lithau!

Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja kamari pimeä.

Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.

— Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat — olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua valtoihisi! — huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa, palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!

Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan, ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.

Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti, paroni Littow.

23. KOHTALOTTAREN UHRI.

— Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka toisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.

Nyt vastasi arkkitehti vain:

— Minä teen, mitä minun tulee tehdä!

Ja samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti tempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:

— Paperi on minun omani!

Lithau oli vaiti.

— Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti, melkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.

— Miksikä niin, hyvä herra?

— Voidakseni polttaa sen.

— Millä oikeudella?… Tehän löysitte sen Viheriän kamarin tammikaapista?

— Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?

— En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on tärkeä paperi.

Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti pidätti häntä.

— Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista: terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu: tässä kirjassa on kohtalosi. Kiihkeän halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.

Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:

— Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.

— Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä lukeko … polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa…

— Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää … olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että minä kunnioitan teitä au fond, itse asiassa — että minä pidän teitä arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä… Minä annan teille luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden … mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.

— Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä kieltämällä. Nyt — olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään ilmoittamatta!

Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi sielussaan taistelua.

— Herra Lithau — sanoi hän lopulta — teidän ajatuksenne ovat yleviä, mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii olla, niin — tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä mitä tahdotte!

Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.

Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen, esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta, joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen — ettei mikään niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.

Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana. Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta hän oli vaiti.

— No niin — sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen — saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?

Arkkitehti hymyili.

— Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.

— Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi. — Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra … herra … parbleu, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle…

— Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia mitään tuttavuuden kunniaa.

— Vai niin, vai niin … myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena Helsingissä.

— Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla ei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä ole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan…

— Dame, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput hovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen toisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni, älkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja minun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on ennakkoluuloja…

— Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä, jos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin…

Eversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti kapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.

— Sano hänelle, että arkkitehti on luonani … mutta pyydä häntä tulemaan sisään!

Palvelija meni.

— Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen kuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.

— En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.

— Hm … saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos joku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat niin helppoja à prendre, ottaa … Attendez, odottakaas. Te saatte Winterloosta kilpakosijan…

— Sitä en usko.

Kapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna, vaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni jonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että Lithaulla "olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä", menetti hän malttinsa ja alkoi aivan äkkiä:

— Nyt minä tulin kosimaan!

Eversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin: johan minä sanoin!

— Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa näyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä herra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran satulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden huoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen kerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin luuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään tyhmyyksiä — ymmärrättekö, herra?

— Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.

— Serkku Winterloo — sanoi eversti suuttuneena — minä luulen, ettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua sillä tavoin.

— Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto vieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin saakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku Ringan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut turkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen sovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta kuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä kustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin täytyy antaa anteeksi — minä en p—u vie voi ottaa häntä! Kas niin, nyt se on sanottu.

— Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet? Dame, jopa nyt jotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.

— Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei Winterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun hyväsukuisen vävyn … ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä tulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan, jottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän, ettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua Picardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin johdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä Troian että Jerusalemin.

— Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän kummastuneena.

— Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella, että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.

— Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.

— Ja sukkelat koivet, par bonheur, kaikeksi onneksi; minä olen syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta. Kuten sanottu, appivaari — sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan — minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? Plus vite! plus vite! hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä; enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen tuulessa. Plus vite! plus vite! huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli, sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän pitää hevosista…

— Triste-Ruban on järkevä tyttö…

— Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein selväksi puhuttu.

— Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta täällä sydänmailla…

— Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa, mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä. Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee: tölli ja sydän.

Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli liikutetuksi.

— Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet, sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen tapaan…

— Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla juustolla.

Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita poskiaan…

Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle aamiaispöytään.

Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän ei ollut voinut tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki eikä edes ikävöinyt vapauttaan.

Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen — Anna oli kylmä kuin marmori, Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin; häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.

Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että hän oli mennyt kihloihin par dépit, vihasta. Ringa sai osittain takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!

Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän… Päivä kului, tuli ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.

24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.

Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.

Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.

— Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.

— Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi hän.

— Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä! sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.

Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.

— Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se, mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa neidin rakkautta.

— Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi, jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien maalaistyttöjen sydämet? Tule pois… Me toivomme herra Lithaulle parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on, pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.

Ringa lakkasi itkemästä.

— Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman katkeruutta. — Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee aatelitonta ylenkatsein.

— Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa, joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?

Arkkitehti nousi.

— Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun siihen, mitä hän sanoo.

Ringa nosti katseensa — valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja lapsellisesti ja sanoi hiljaa:

— Minä luulin sinun rakastavan häntä!

Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:

— Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko minä pitää missään arvossa miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella, joita hän sanoo rakastavansa.

Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.

— Ei — sanoi hän hiljaa — sinä et ole koskaan rakastanut häntä!

— Minäkö?… En koskaan! huudahti Anna.

— Mutta minä — jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu — minä rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä. Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.

— Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.

— Kun olin pieni — jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin — teit sinä pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi. Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella? Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata kaikki meidän puolestamme!

— Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista — mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?

Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.

— Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin… Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon…

Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.

Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.

Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti — veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:

— Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.

— Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.

— Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.

— Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.

Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein sammuvan.

— Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle, Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki hämmästyksiinsä.

Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.

— Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau kummituksen hävittyä.

— Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von Littowin tytär, Justina täti.

25. WINTERLOO, KAARLE SZISTOVO-LITTOW JA VIHERIÄ KAMARI.

— Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa, valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset julkaistiin Linnaisissa. — Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!

— Sitä ei voi p—kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni hyväntahtoisesti.

— Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin olisi hän oikeata sukua.

— Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai poéta laureatus, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.

— Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?

— Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja hovineuvokselle.

— No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista préjudicea, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on arkkitehti?

— Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta raillerie à part, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa koko joukon.

— Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli à prendre, saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut…

— Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin, montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen isänsähän oli juustokauppias…

— Juustokauppiasko? Mikä horreur! Voi minua onnetonta äitiä, minun Eusebiukseni nai juustokauppiaan!

— Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?

— Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!

— Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein, että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut picardon-viiniä?

— Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen chagrinin, murheen!

Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.

Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun äiti pani asian niin pahakseen.

— No, no — sanoi hän lohduttaen — älkää olko pahoillanne, armollinen äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit, Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä… Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon…

— Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti poikaansa.

Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.

Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi, jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua. Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin, unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:

— Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!…

Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä äänellä:

— Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa rauhaa haudoissansa!

Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.

— Minä en voi selittää sitä muulla tavoin — jatkoi paroni Littow — kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä. Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle Szistovoksi.

— Kyllä hän teki niin.

— No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta mésintelligence'stä, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme, tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni…

Lithau punastui.

— Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä, joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja kunnianhimoani tyydyttääkseni… Sallikaa minun, sallikaa Ringan pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä, aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.

— Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan, vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran vielä ajattelet toisin.

— Anteeksi — tuskinpa.

— Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva sinun tekoasi?

— Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen, että sillä saan vihkiä uuden kartanon.

— Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha kaappi!

Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla, itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa ja että se on sentähden niin raskas.

Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.

— Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.

Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin odottamaton seikka — ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri, että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat osanneet edes aavistaakaan sitä.

— Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.

— Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h—tiin! huusi Holming.

Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva ääni.

— Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas seinän aukkoon.

Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden pimeään.

Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan, kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena. Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin; hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle, everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen, ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon — sen, missä salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!

Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset. Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon, ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!

Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.

— Nämä portaat — sanoi hän — vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta — nukkumasta iäistä unta.

26. KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA MYÖHEMMIN.

Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko, ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen. Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.

Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" — sillä hän on äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä. Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset, mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo, syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään; muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie", "saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan maailmanmarkkinoilla.

Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla. Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta paloi tulipalossa.

Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine, keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä, yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä " pour le mérite " ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut. Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.

— Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.

Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle. Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.

Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen, pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa, näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä, että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin suinkin voit vaatia keltään Littowilta — huomaapas, Littowilta! — meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen; keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.

Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" — ja harvoin kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä — on entinen arkkitehti Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta. Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa — entinen Ringa Littow — on nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva. Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi heitä luulla sisaruksiksi. Anna — siihen aikaan sanottiin vielä mamseli Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton — hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa, nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi, kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.

Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä ilokyyneleitä vuodattaen.

Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä — laiha, hieman kuihtunut olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä. Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla. Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.

Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan, ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle, jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.

Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:

— Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!

— Mitä käskette, isä?

— Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle — en itseni tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden — katsohan vain, miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!

— Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne, kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta. Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!

— Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua, vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa — ja minä katson hänen kykenevän sen tekemään — niin muista, millä ennustavalla nimellä tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!

Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne, niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta … hän joutuu varjojen valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle, jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän nyt poikansa tähden.

— Isä — sanoo hän syvästi liikutettuna — minä olen teille velkaa koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan! Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet saavat levon haudoissaan.

VIITESELITYKSET:

[1] Kellgrenin runoelma.

[2] Bengt Lidnerin runoelma "Kreivinna Spastaran kuolema".

[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.

[4] Senjälkeen kun tämä kirjoitettiin (1863), on sama kuuluisa historioitsija, joka on koonnut Kaarle XII:n syntiluettelon, laatinut sellaisen myöskin Kustaa III:n jälkimaailmalle. Historian lahjomaton realismi on siinä sen ihanteellisen ihastuksen oikaisijana. Mutta nuo näkymättömät, elävät voimat, jotka kohottavat kansoja ja muodostelevat aikakausia, pakenevat realistista käsitystä eivätkä salli itseään määrättävän velkojen ja saamisien mitalla. Historiassa ei ole ainoastaan ruumis, jona on tositapahtumat, vaan myöskin sielu, joka on vaikuttimen ja vaikutuksen yhteys. Paljon suurta ovat virheet synnyttäneet, eikä ihanteellinen käsitys tyydy siihen keksintöön, että pilvi, joka kätkee auringon, onkin vain sumua. Muist. 1879.

[5] Helsingistä Suursaareen on linnuntietä noin 12 penikulmaa. Viaporin pommitus vuonna 1855 kuului selvästi 30 penikulman päähän, jos kuunneltiin korva kalliota vasten.

[6] Hänestäpä saattaisi tulla jotakin.

[7] Eläimet juoksevat, vasikat tanssivat.

[8] Kas tuossa, prinssini, teidän pieni sanansaattajanne.

[9] Täytyy olla lempo ruumiissa, jos mieli jättää kaikki nämä mukavuudet ja hautautua Savon erämaihin.

[10] Venäläisillä oli enimmäkseen vihreä, suomalaisilla harmaa ja ruotsalaisilla sininen puku.

[11] Mitä? Tuhmuuksia!

[12] Nuori mies, te rupeatte hävyttömäksi!

[13] Suuri Jumala, ettehän toki tahtone tehdä minua onnettomaksi!

[14] Te olette erehtynyt, herraseni.

[15] Vielä yksi! Jumalani!

[16] Heitä jo kinasteleminen.

[17] Niin nimitettiin pohjoisessa Suomessa 1741:n vuoden sotaa. Kaarle XII:n sotaa, joka muutti Suomen erämaaksi, sanotaan etupäässä isoksi vihaksi.

[18] Kansantaruja.

[19] Sotamiesten kesken yleinen huhu.

[20] Kuningas on aina voittamaton häntä jumaloivan armeijan johtajana.

[21] Ken laillan' nurjui Jumalalle, Voi nurjua myös kuninkaalle.

[22] Spiegelberg: peilivuori.

[23] Muist. 1830-luvulla oli jo Suomessa menetetty kaikki toivo valtiopäiväin saamisesta, joissa ritaristo ja aatelisto voisi perustuslaissa vielä säilytetyn etuoikeuden mukaan esiintyä valtiosäätynä.

[24] Ringa merkitsee: halpa, vähäinen.