Produced by Tapio Riikonen

TALVI-ILTAIN TARINOITA 1

Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1909.

SISÄLLYS:

KUNINKAAN HANSIKAS:

Kustaa III:n muistosta Suomessa.
1. Helsinki: Suursaari.
2. Suursaaren taistelun jälkeen.
3. Savon erämaat.
4. Rautasaari.
5. Armollinen rouva.
6. Valtakunnan rajalla.
7. Ensi rakkaus.
8. Kamarineuvos Sivert.
9. Savonlinna.
10. Ensimmäinen ruutisuoni räjähtämäisillään.
11. Korkeakoski. — Kymi.
12. Lennart Croneld ja hänen isoisänsä isä.
13. Korpraali Turkki.
14. Anjala.
15. Kymenkartanon kalastajamökki.
16. Kuninkaan hansikas.
17. Jälkeenpäin.

LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI:

1. Littowit.
2. Asessori Jaakko von Littowista.
3. Syrjäkosken Winterloo.
4. Luistinretki.
5. Ringa neidin seikkailu.
6. Arkkitehti.
7. Muudan seikkailu ja kaksi kosintaa.
8. Hovimestarin kertomus.
9. Viheriä kamari.
10. Kummittelua.
11. Herrallemme tehty tunnustus.
12. Väsymätön kosija.
13. Valinta.
14. Miljoona.
15. Jaromir Borotinin linnassa.
16. Talvinen retki.
17. Waterloon taistelu.
18. Waterloosta paluu.
19. Aallotar ja kysymys.
20. Viimeinen ilta Linnaisissa.
21. Kiusaus.
22. Yöllisiä vieraita.
23. Kohtalottaren uhri.
24. Viheriän kamarin kummitus.
25. Winterloo, Kaarle-Szistovo-Littow ja Viheriä kamari.
26. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Viiteselitykset.

KUNINKAAN HANSIKAS

Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta

1. KUSTAA IIII:N MUISTOSTA SUOMESSA.

Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja. Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista hyllyistään.

Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden" aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja nimiä — että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin, ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen, valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.

En tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta mielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein pintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin ihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen taipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun kiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä korkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni Ruotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen, jättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen helläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen, leimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin helposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin paljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä siinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän aikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole luullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy myöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu. Sydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee tapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena eteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on Aleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen ylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja hallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija, Ludvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf "Teiri-kuningas", Kaarle XI "ruununvouti", Kaarle XII "huimapäinen poikanulikka", Puolan jakaja Fredrik II koroitettu "ainoaksi" ja Kustaa III…

Mutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.

Minulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli nähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö ollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa, ja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä uskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset tapahtumat — unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä oleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista silmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin hän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut häntä koskaan muuksi kuin kuninkaaksi; muita kuninkaita ei hänen mielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi enää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan siitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: "Vain joutavia, joutavia puhutte!"

Häneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen kolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei kannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja lapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai värityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista muistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai kolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja etenkin kulkupuheiden yhteydessä.

Sellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka niin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä liikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat koettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja 1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten tilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin suinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan epäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi moninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on luonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista, jo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään syvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja siksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta Suomessa — joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja lujalla pohjalla — pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti kuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja puoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut Sturlesoninsa — mutatis mutandis, tarpeelliset muutokset tekemällä, kuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon ja poikia sparttalaisiin.

Muutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä, jotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita, juonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana Tukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet kuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta kirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon kansanrunoilijan laulavan "Gröna Lundissa", Lidnerin juomaveikkoja, Choraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan aamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa. Siellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin lasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin äpäräpojaksi ja joka — ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa villi-ihmisestä — todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin murhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla, mihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan aikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini suku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret tyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen maalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran pauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri taholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi kuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.

Mutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään! Jos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, — joista, se otettakoon huomioon, ainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan kuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta, vaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä kannettiin, ennen mahtuneen pussiin — niin kuvailtiin Kustaa III:ta ihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla — siis "Murjaanin" mustasta tervasiveltimestä vapaana — melkein näin:

Ulkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen katseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa valloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä kukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen nyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla hän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä hiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa, valkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja koska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin paljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä hänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja pettämiseksi.

Sen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä, halpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia tietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut, että paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa päivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei voinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään petokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari Munckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis äpärä, vieläpä — suurin häpeä! — kuninkaan omasta suostumuksesta. Kuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä riettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim — eikä Bellman, jota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään — olivat päämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja — vieläpä enemmänkin! — uskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean pilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan eikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt äitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän oli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren salaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan syytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri ja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä elämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä viekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli köyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen otolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi rakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja täytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään oli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan perustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta, toisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan Ranskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita kuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa vainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla, mestauslavalla ja hirsipuulla.

Olisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä herättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain inhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto tuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili, muutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan välinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin romaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain tummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan päivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina Suomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka ja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen viisastelija saarnaili "Tyhmeliinin" [1] elämäkertaa, jokainen pikku mamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera "Kustaa Vaasa" [3] oli yleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja myöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan ensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas oli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä tuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi hänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin. Näitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan ollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä kuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen jälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin kuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin Ruotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet kiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan pysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen — sillä Adolf Fredrikkin oli hyvin rakastettu — täällä pysyi, huolimatta sodasta, joka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja vehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa vähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat elämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat takaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät edeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.

Vasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden Kustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain häväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin yläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän, kaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin läpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana ja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat kauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin historian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu, runsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain kuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi kuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista puhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on Ruotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut kiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]

Seuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä kuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän kertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä haluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista, jotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista. Mutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden todenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä kertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen hallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä kastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt toivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen toivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia varastoja.

1. HELSINKI: SUURSAARI.

Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä, missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan, on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen vaivan.

Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen lopussa tapahtuvaa yhtymistään — jota saattanee sanoa maltilliseksi edistymiseksi — niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen "ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan vastaan.

Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa — toinen Kustaa Vaasan perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi — on päättänyt seurata pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen viikinkiluonteen.

Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia. Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä — oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa — oli Kustaa Vaasa suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä. Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja eteiseksi.

Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä, sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki — kummastuttava näky Suomessa! — toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.

Eräänä päivänä — heinäkuun 17. 1788 — oli herttua Fredrik Adolf seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta. Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.

Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin vetäytymään — joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön — tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan. Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun — kurja suonenveto koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi voimatonna takaisin petturien päähän.

Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä. Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät, kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin, synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.

Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein. Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan talvella malttaakseen enää kesällä levähtää — se on kesytön, kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.

Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän, hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen, kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa, hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.

Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.

Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin, milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa, joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan, joka oli lähtenyt Kronstadtista.

Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli sitä jälkimmäiseksi.

— Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani — sanoi hän hilpeästi — että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että antaa niiden mennä menojaan.

Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin seuralaisissa.

— Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori, Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.

— Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. — Olette oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita itseämme laivastomme kunnialla.

— Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. — Tuo ei ole mikään jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.

— Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.

— Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.

— Minun käteni — jatkoi Rajalin — ovat karkeat ja käsnäiset, mutta jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista, painamaan korvanne kalliota vasten.

Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.

— Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?

— Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.

Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat kaikki arvelemiset.

— Olkoon menneeksi, hyvät herrat! — huudahti hän — seuratkaa esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!

Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]

Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa sanomassa, joka — niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata — kulki kautta meren ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista, jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys, tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta alusta aurinkoisen pintansa alle.

— Totta totisesti — sanoi prinssi noustessaan — Kaarle veljelläni on tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta arvata taistelun menon?

— Venäjän laivastolla — sanoi Rajalin — on suuremmat tykit kuin meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.

— Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin parasta hänessä. — Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa suuramiraalia?

— Jos sallitte, teidän korkeutenne — virkkoi Mansbach, joka oli parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan läjähdyksestä — uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on sataman suulla valmiina purjehtimaan.

— Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään kunniaa.

— Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa. Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa ankkuri!

Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa. Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.

— Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.

— Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.

— Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.

— Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan salaiset vihamiehet.

— Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.

Prinssi pelästyi.

— Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä, sanoi hän.

Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.

— Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä! huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.

Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.

— Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni
Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.

— Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa — vastasi kapteeni.

— Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!

Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.

Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan tavoin.

— Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi hymyillen. Nimesi?

— Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.

— Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?

— Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.

— Osaatko ratsastaa?

— Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.

— Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.

— Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?

— Et.

Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.

— Voici de quoi faire quelque chose![6] sanoi prinssi. Olisipa poika päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.

2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.

Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen, joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas Helsinkiin.

Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin, heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan, kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän matkan heidän ohitsensa.

Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli mukana.

Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden taa.

Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta, luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi kuninkaan henkeä.

Mutta Lennart Croneld — sillä hän se oli — puolusti oikealla kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:

— Pikaviesti! Pikaviesti!

— Qu'est ce que c'est? Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.

— Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.

Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.

Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän muuten oli sangen tarkka vaatimaan.

— Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski kuningas.

Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.

Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.

— Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. — Pyytää käskyjä kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle joutumista!

Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.

Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella pienen sanansaattajan elämänvaiheita.

Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin istuimeen, kertoi Lennart Croneld — hevosten täyttä karkua juostessa — suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat, Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti, olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.

— Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu, vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. — Isäsi on kelpo sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.

Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä, hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen. Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen jatkaakseen ratsastustansa.

Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.

— Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua kamaripalvelijan viereen.

— Anteeksi — sanoi nuorukainen rohkeasti — minua käskettiin tuomaan vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.

Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut tapaamaan joka päivä.

— Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?

— Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.

— Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo ennen minua, niin sano hänelle… Osaatko selittää arvoituksia?

— En, mutta jos teidän majesteettinne käskee…

— Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.

— Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?

— On. Varo niskojasi!… Allons, lähtekäämme!

Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.

— Kukapa uskoisi — sanoi kuningas Ehrenströmille — tuon syntyneen dans les deserts de Savolacs, Savon erämailla, semmoisen kansan keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään räjähdyskuula sen selän takana?

— Les betes trottent, les veaux dansent,[7] vastasi kamarikirjuri.

Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.

Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.

— Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan alla kuin sitä kantaen, kun käsi on heikko. — Viivyit kauan! sanoi hän tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin hän oli hypännyt hevosen selästä.

— Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.

Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.

— Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.

— Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.

— Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, postillon d'amourin? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?

— En tiedä, teidän korkeutenne!

— Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?

— Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: ruohon kasvaessa lehmä kuolee.

Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.

— Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän kohtasi vaunut.

— Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman silmänräpäyksen kuluttua täällä.

— Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.

— Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?

— Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.

— Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se ajaa jokseenkin saman asian.

Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään räpäyttämättä.

— Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan huolimatta pidättää nauruaan.

Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni
Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.

— Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti elää maassa maan tavalla.

— Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille, mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen…

— Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen, ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne? Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni, odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen tietä.

— Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo, armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan. Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi vallaksi.

— Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä, kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se, mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne jokseenkin löyhästi kiinni!

— Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on takanani armeija ja armeijan takana on kansa!

Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään, mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.

— Kuka takaa — sanoi hän — ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?

— Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta, ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.

— Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut suomalaisia uskolliseksi kansaksi.

— Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi, molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi onnellisesti Ruotsin itärajan.

— Venäjän suojeluksen alaisena!

— Joko — taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen! Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka on sukua keisarilliselle perheelle.

— Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä
Suomen kansassa?

— Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt, kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa, tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.

— Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin myyrän käytävistä.

— Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja Ruotsin hyvänä haltijana.

— Eh bien, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?

— Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän, kun se on kypsä putoamaan puusta.

— Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!

— Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.

Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.

— Niin, kuulkaahan, — sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.

— Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta, missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen à tout prix, kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.

— C'est bien, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne. Kuuletteko? Juuri haaveistanne! Varokaa päätänne, kapteeni Croneld! Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?

— Täydellisesti, teidän korkeutenne.

— Au revoir, näkemiin, kapteeni.

Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.

Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää. Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.

Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.

Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.

Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa, joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.

Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen, vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan. Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon — samoin kuin sen Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon — otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:

Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!

Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu seuraava varoitus:

Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,
Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin.

Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta — jossa kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli — siinä esiintyi nyt kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa, burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä nähdä uuden voitonpäivän.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus — samalla paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa — ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena, nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.

Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan, mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta. Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului, kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan: ilveilijä!

Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan. Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.

Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.

— Voilà, mon prince, votre petit postillon![8] lausui hän iloisesti Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.

Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta kiusallista sanansaattajaansa.

— Minä muistelen — jatkoi kuningas — pojan pyytäneen eräänlaisena suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa. Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, mon brave compagnon, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. Attendez — haluaisit ehkä pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. Au revoir, mon ami, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.

Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi, että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville upseereille.

Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa: everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan, missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa olivat isänmaan kätkössä.

3. SAVON ERÄMAAT.

Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.

Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.

Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata — sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa — siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.

Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa — Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa — saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta — sillä syystä kyllä puhuu kansa Laatokan merestä — vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina — alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä — tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus — järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo — kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä — semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: "mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs".[9]

Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.

Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle — jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.

Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.

Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä — tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi — he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.

Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.

Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.

Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.

Molemmat matkamiehet — jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, Turkiksi — eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.

Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.

Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.

Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki — joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, durak-sanasta — täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.

Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti — selässä.

Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.

Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!

Noista tyhmistä ajatuksista — joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä — herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.

Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli Sharp-nimi, joka suomalaisen suusta kuului Sarppi.

Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?

Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.

Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.

Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?

Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.

— Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.

Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.

Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.

Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.

— Millä oikeudella — sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle — millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?

— Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.

— Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.

— Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!

— Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.

— Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.

— Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?

— Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!

— Hyvä herra Croneld — sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi — mieleni on paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä — toisin sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!

— Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. — Jos luulette minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni, sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni? Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.

— Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä kirje kenraali Sprengtportenille — tunnettehan, toivon minä, kenen käsialaa päällekirjoitus on?

— Suuri Jumala — äitipuoleni kirjoitusta!

— Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta ystävinä.

— Antakaa tänne se kirje!

— Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne minusta ja — teistä?

— Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!

— Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?

— Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!

Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.

— Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.

4. RAUTASAARI.

Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.

Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä — nyt, kun sota oli syttynyt — viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.

Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.

Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua — hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan — hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan — hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa — ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä — oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.

Eräs niistä, jotka eivät kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen — mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa — vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa — saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina — hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"

Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.

Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.

Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.

Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.

Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.

Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina — kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.

Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.

Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.

Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.

— Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. — Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?… No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?… P——le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!… Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!… Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!

Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen tähden.

— Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia, masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.

Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä, joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä kaikki suomalaiset hämäläisiksi.

Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla — joka muuten oli hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa — ja annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa tuosta kiireisestä työstä.

— Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn, luullen sodan syttyneen.

— On — vastasi torppari lakki kourassa — armollinen rouva on käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.

Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.

— Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo kaljaa! mutisi hän.

Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.

— Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen rintamaan, kuten häntä oli opetettu.

Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.

— Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.

— Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.

Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.

— No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. — Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p——lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?

Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.

— Kyllä minä, p——le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.

Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.

Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.

— Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. — Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!

Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.

Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:

— Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.

— Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika … sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan … minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?

— Hänen majesteettinsa — jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa — suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.

— Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?… Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti … ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!… Mutta sen kerron sinulle toiste.

— Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.

Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen — hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan — ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.

— Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!

Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.

— Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi isäntä.

— Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan laittamiseen venematkaa varten.

— Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.

— En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.

— Olutta myöskin?

— Olutta ja viiniä.

— No piru vieköön!

Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi lähteä.

— Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien jotakin polttavaa sydämessään.

— En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!