TALVI-ILTIAIN TARINOITA 2

Visentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa ja Aatto S.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.

SISÄLLYS:

VISENTTI AALLONHALKOJA:

1. Ylioppilasnimikirja. 2. Seitsemän uutta esitellään. 3. Vesimatka Säästöpankkiin. 4. Syrjästäkatselijat. 5. Lupauksen malja. 6. Viheriän huvilan luona. 7. Sörnäisten seitsenlehtinen apila. 8. Kaksi ystävystä. 9. Kilpikonnankuorinen rasia. 10. Tutkimus. Kuulustelu. 11. Tuomio. 12. Veistämöllä. 13. Luonnontutkija. 14. Lupauksen malja pohjaan.

AULANGON PASTORINVAALI:

1. Maantiellä. 2. Kyytimiehen kertomus. 3. Perilletulo. 4. Mamseli Apollonia Durin. 5. Ensimmäinen yö. 6. Pastori Idegran. 7. Mitä oli ajateltava? 8. Puhetta liiaksi, eikä kuitenkaan tarpeeksi. 9. Yöllisiä havaintoja. 10. Joosuan kertomus. 11. Tulosaarna. 12. Saarnan jälkeen. 13. Unissakävijä näyttäytyy taas. 14. Murhaluola. 15. Hyökkäys ja tappio. 16. Toisena joulupäivänä. 17. Erland Stjernkorsin lääkemääräykset. 18. Lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. 19. Sisarukset. 20. Kirje kirkkoherransijaiselta maisteri E. Stjernkorsilta konsistorin amanuenssille K. Nordstrandille Turkuun. 21. Kirje ja vakooja. 22. Mitä Joosua tarkoitti harakan laululla. 23. Hovineuvos Kopfschmertz. 24. Tapaturman seuraukset. 25. Seurakunta jakaantuu kahdeksi puolueeksi. 26. Sota epäjumalia vastaan. 27. Salajuonia ja huhuja. 28. Vaalisaarnaajat. 29. Vaalin edellinen ilta. 30. Vaali. 31. Uusi vaali. 32. Tapauksia, juonia ja tunnustuksia. 33. Sielunpaimenen tappiot ja voitot. 34. Näkyväinen ja näkymätön kirkko.

MIRABEAU TÄTI:

1. Tätini ja minä. 2. Lyhyt kertomus myöhemmästä kasvatuksestani. 3. Suomen ensimmäinen rautatie. 4. Vaskiseppä. 5. Matkaseikkailuja. 6. Yömaja. 7. Muistoon tulo. 8. Sormuksen puolikas. 9. Kuka hän on? 10. Epäilyksiä ja salaliittoja. 11. Muuan seikkailu ja lääkintätaito. 12. Uusia arvoituksia. 13. Jouluaatto. 14. Kuka seppä oli. 15. Mirabeau täti.

Viiteselitykset.

VINSENTTI AALLONHALKOJA

1. YLIOPPILASNIMIKIRJA.

On omituisen huvittavaa lukea kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta takaperin tehtyä ylioppilasnimikirjaa, taikkapa vielä vanhempaa. Nimet ovat siinä viivoitetuilla riveillä omin käsin piirrettyinä, uljaina ja kankeina, sellaisina kuin ne kirjoitettiin sinä onnellisena aikana, jolloin ensi lyyry loisti lakissa — nuoruuden iloista lyriikkaa — ja tavallisesti suurin kirjaimin, kuten on tapana, kun tehdään tärkeätä asiaa. Tärkeätpä ne piirrot olivatkin kirjoittajilleen, sillä ne olivat akateemisen arvon todistuksena ja merkkinä, että oli päästy sen yhteiskunnan jäseniksi, jota oli aina ensimmäisistä koulupäivistä asti ikävöiden katsottu kunnianhimon pyrintöjen korkeimmaksi päämääräksi. Tuntui siltä, kuin poika olisi samalla kynänvedolla piirtänyt miehuutensa puumerkin elämän kirjaan ja kuin hän olisi laskiessaan kynän kädestään ollut toinen ja täydemmästä käypä mies kuin siihen tarttuessaan.

Mutta sen viivoitetun omakätisen nimikirjoituksen alle jätetään valkoiselle lehdelle kirjoittamaton tyhjä paikka, ja sillä tyhjällä paikallakin on merkillisyytensä. Se on ikäänkuin elämälle ja jälkimaailmalle annettu velkakirja, johon ne kerran kirjoittavat kuittinsa. Siihen silloin niin viattoman valkoiselle lehdelle piirtävät vastaisuudessa tuntemattomat kädet yläpuolella olevan nimen päästökirjan, kun palvelusaika on lopussa. Siihen kirjoitetaan aina tuon tuostakin nimen omistajan elämän vaiheita ja ansioita — ainakin arvoylennykset, jos hän on saavuttanut niitä, ja hänen elinkeinonsa, jos hän on sellaisen saanut. Viimeksi merkitään ero elämän palveluksesta tavallisen kaavan mukaan, joka muinoin oli latinalainen obiit anno … tai nykyjään "Kuoli vuonna…", taikka loppuun ei merkitä ollenkaan mitään, kun ehkä nimen omistajan kuolema on yhtä tuntematon kuin hänen elämänsä on jäljettä vaeltanut maan yli.

Jos nyt vertaillaan nimikirjan uljaita nimiä niiden alla oleviin, useastikin kainoihin muistiinpanoihin — mitä muistoja, mitä opetuksia, mikä kummallinen näytelehti inhimillisten kohtaloiden vaihtelevuudesta! Jos luetaan nimiä, jotka on kirjoitettu vain viisikolmatta vuotta takaperin, niin on jo puolet niiden omistajista korjattu pois kuin kuihtuneet lehdet; toiset työskentelevät vielä kooten aineksia nimen alla olevan tyhjän paikan täytteeksi. Suruiseksi käy useinkin mieli noita haihtuneiden harhakuvien ja sulaneiden vahasiipien riimukiviä tavaillessa. Kuinkahan moni kaikista myrskyn hajoittamista männynkävyistä on kasvanut hongaksi? Kuinkahan moni niistä on edes juurtunutkaan? Muutamat kuihtuivat kevään ensimmäisinä puhjentapäivinä; muutamat sattuivat kalliolle, toiset ohdakkeiden sekaan, muutamia osui tien oheen ja muutamia putosi hyväänkin maahan. Kuitenkin ovat useimmat heistä, heistäkin, tulleet vihreäksi nurmikaistaksi maansa metsiin, ja sehän riittääkin, kun katsotaan menneisiin aikoihin, vaikka se näyttääkin liian vähältä katsahdettaessa kohti tulevaisuutta.

Välistä pitää myös kujeileva sallimus huolta siitä, että nimen alla olevat muistiinpanot saavat jonkinlaisen leikkisän sävyn. Kaksi Turusta kotoisin olevaa veljestä piirsi nimensä nimikirjaan. Isä oli jo kehdosta asti määrännyt toisen sotilaaksi ja antanut hänelle urhoollisen Akilles nimen, toisen lääkäriksi ja merkinnyt hänet oppineella Makaon nimellä. Mitä nimikirja kertoi sittemmin noista kahdesta? Akilleesta tuli lääkäri, eikä hänen omaatuntoaan rasittanut mikään muu veren vuodatus kuin mitä suoniraudan isku juoksutti sairaiden suonista. Makaon rupesi sotilaaksi ja hän lopetti uransa mahtavana majurina.

Siihen aikaan, jolloin hellät vanhemmat eivät katsoneet mitään muuta kunniaa eikä elinkeinoa lellipojillensa mahdolliseksi kuin olemista kruunun palveluksessa, pappina, sotilaana tai siviilivirkamiehenä — siihen aikaan, jolloin ei uskottu mahdolliseksi, että mitään viisautta voisi olla olemassakaan neljän tiedekunnan ynnä niiden alaisina olevien vähäisten vasallien, maanmittarien ja muiden Apollon poikien, piirin ulkopuolella — siihen aikaan, sanalla sanoen, jolloin akateeminen virranuoma jakautui kahteen päähaaraan: papilliseen siihen kuuluvine kouluineen ja lakitieteelliseen, johon lisänä kuului kameraaliura, samalla kuin sieltä täältä pärskähti pisara lääketieteen hyväksi ja muu virta kuohui rannoille, tietämättä tarkoin mihin — siihen aikaan kirjoitti samana päivänä seitsemän samasta koulusta tullutta nuorukaista vapaina akateemisina kansalaisina nimensä ———sen osakunnan nimikirjaan. He olivat uskollisesti seuranneet toisiaan vieruskumppaneina kaikissa kohtaloiden vaiheissa ja seikkailuissa aina ensimmäisistä alaluokan selkäsaunoista ihan Euklideen viimeisiin kiristelyihin, joka oli venäjän jälkeen pahin salakari sataman suulla.

Oli kesäilta, 9:s päivä kesäkuuta 1835. Noin neljä- tai viisikymmentä ylioppilasta oli kokoontunut omaan vuokrattuun huoneistoonsa, pimeään saliin ja yhtä pimeään kamariin siihen osaan Helsinkiä, joka vähää ennen oli kasvanut kivisistä erämaista vanhempien kaupunginosien eteläpuolelle ja jota sentähden sanottiin Uudeksikaupungiksi. Kun nuo seitsemän olivat kirjoittaneet nimensä osakunnan nimikirjaan samoin kuin jo aikaisemmin yliopiston ylhäisempään katselmusluetteloon, ja kun kokous oli suoriutunut päivän muista kysymyksistä, alkoi tupa tuntua nuorista liian ahtaalta. Lähdettiin ulos ja noiden seitsemän tuli vanhan tavan mukaan lasi kädessä vahvistaa uusi veljeytensä vanhempien kumppanien, seniorien ja civisten kanssa.

Päätös oli yksimielinen, siitä ei hätää; mutta tulevan ottelun paikasta olivat mielet eriävät. Helsinki oli siihen aikaan kiireestä kantapäähän saakka pikku kaupunki — ei mitään Seurahuonetta, Kaivopuiston ravintolaa eikä Kaisanientä; ei ollut mikään Kleineh vielä silloin taitavalla kädellä maustamassa juhlan maljaa; ei mikään lukuyhdistys, ei mikään klubi koonnut vielä syliinsä niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään tekemistä. Mainehikkain ravintola oli ruotsalaisen mamseli Wahllundin omistama eräässä talossa Senaatintorin varrella. Lähinnä häntä tunsivat kaikki vanhan juutalaisen Nathanin, jonka väitettiin olleen yhtä vanhan, yhtä lihavan ja yhtä neuvokkaan elatuksensa hankkijan kuningas Adolf Fredrikin aikana seitsemänkymmentä vuotta sitä ennen; sen lisäksi oli neljä "sveitsiläissokerileipuria", jotka kilpailivat arvosta punssilla ja likööreillä: kaikkien ylioppilasten setä Catani ja hiukan vähemmän kuuluisat Menn, Kestli ja Järngren. Catanin punssia katsottiin etupäässä akateemiseksi; Mennin punssia nauttivat enimmäkseen sotilaat; Kestiin ja Järngrenin vieraina olivat nuorehkot virkamiehet, ja kantavieraina oli porvaristoa. Totta puhuen juotiin siihen aikaan runsaasti, ja harvoin loppui taistelu ilman kaatuneita ja haavoitettuja, jotka punaisen ristin silloisten vapaaehtoisten kantamina toimitettiin lepäämään taistelun vaivoista hiljaiseen lepolaan, Mon repos'hon, juhlasalin viereen. Sen lisäksi oli, paitsi kunniallisia porvari Petrellin, rouva Christénin, mamseli Björklundin y.m. ruokapaikkoja, koko joukko huokeita ruokaloita, joissa tarjottiin sangen runsaasti sipuloitua pihvipaistia ja mannaryynipuuroa semmoiset määrät, että ne olisivat riittäneet jättiläisellekin.

Vaatimukset olivat vähäiset ja huvit huononpuoleiset. Tuskin tunnettiin mitään keskitietä muurahaisen ahkeruuden ja heinäsirkan huikentelevaisuuden välillä. Kun toinen ylioppilas istui kuin naulattuna kirjainsa ääressä ja eli torpparin elämää, sai toista etsiä päivät päästänsä biljardipaikoista. Seurauksena oli, että paljon lujan kelvollisuuden, vakavuuden ja ahkeruuden ohella oli myöskin paljon heinäsirkkamaisuutta. Yhden ainoan pikkukaupungin yhdestätoista muutaman vuoden kuluessa yliopistoon lähettämästä, toivehikkaasta nuorukaisesta oli kahdeksan ratsastanut aika laukkaa täydellistä perikatoansa kohti. Meidän ei pidä siis kovinkaan liiaksi kiitellä "vanhaa, hyvää aikaa".

Kauppatorilla neuvoteltiin. Päätettiin mennä "Seurapuistoon" ja viedä sinne punssia.

Nuorukaiset marssivat määräpaikalle ihanana kesäkuun iltana. He kulkivat pitkin Unioninkatua ja pitkin kasvitieteellisen tarhan puistokäytäviä, joiden tasaisiksi leikellyt akaasiat olivat äsken puhjenneet lehteen, tammet ja vaahterat aukaisivat ensimmäisiä vaaleankeltaisia silmujansa ja ensimmäiset narsissit alkoivat tuoksua käytävien vierillä. Kävelijät tervehtivät professorivanhus Sahlbergia, joka, lyhyeen puutarhanuttuun pukeutuneena, valvoi ikkunoiden asettamista uuteen lämmitettävään kasvihuoneeseen, calidariumiin, jotta aloe, viikunapuu ja sokeriruoko saataisiin kotiutumaan Suomessa. Sivumennen katsahdettiin rantakunnaalla olevaan pieneen kivipöytään päin; siihen unohtunut appelsiinin kuori, viinilasin jalka ja ennen paljon säilyttänyt korkki muistuttivat iloisista päivällisistä, jotka "Flora ja Fauna"-seura oli muutamia päiviä ennen aloittanut kasvihuoneessa ja lopettanut kunnaalla juoduin maljoin. Täältä pääsi joukko kapeasta portista ulkopuistoon. Piiput sytytettiin "vapaamuurarin haudalla" ja matkaa jatkettiin sitten pitkin rantaa kauniille, mutta autiolle niemekkeelle, huolimatta tuomien ja pihlajain äänettömistä vastalauseista, kun kevään tuoksut myrkytettiin "Kukon", "Ruusun" ja "Geflen vaakunan" savupilvillä.

2. SEITSEMÄN UUTTA ESITELLÄÄN.

Se paikka, johon Kaisaniemen ravintola sittemmin kohosi 1838-1839 saaden nimensä mamseli Kaisa Wahllundin kunniaksi, oli 1835 aivan autio: ei sateen suojaa, ei edes penkkiä väsyneen kävelijän levähtää. Ainoastaan pieni, pyöreä, nykyisen laiturin edessä oleva nurmikko oli jo silloin tasoitettu tai oikeammin vielä silloin, sillä luultavasti se oli, kuten hauta, kaivo ja joku hiekkakäytäväkin, muisto muinaisista päivistä, jolloin puisto oli ollut salaperäisen "vapaamuurarin" yksityisenä puutarhana — huvipuistona, jota hän piti niin rakkaana, että tahtoi ainaiseksi uinua sen aaltojen loiskinaan ja sen pihlajain kukkien varjoon. Tuon pyöreän nurmikon ympärille laiturin luo asettui nuorukaisjoukko ja koputteli piippujaan kalliota vasten. Sikarien käyttäminen oli vielä espanjalainen leijonasatu, tunnettu ja tunnustettu ainoastaan muutamien valittujen kesken, jotka olivat ehtineet taidossaan silloin ilmestyviin "Bruna primoihin" asti. Ajan merkillisyyksiin kuului myöskin, että eräällä joukosta oli pienoinen puulaatikko täynnä sahajauhoa ja siinä muutamia paksuja tulitikkuja, joiden päät olivat rätisevää fosforia ja savuavaa tulikiveä. Sellainen laatikko ei ollut mikään vähäinen ylellisyyskapine; se maksoi ensi taistelussaan rikkihappotikkuja vastaan kokonaisen plootun Ruotsin rahaa, ja plootu tai 16 killinkiä oli suuri raha, minkä tähden useimmilla ylioppilailla olikin tulukset taskussa kuten kunnon torppareilla.

Tulitikut olivat ensimmäiset uuden ajan merkkiraketit Suomessa. Noilla lyypekkiläistehtaan valmisteilla tehtiin kaikenlaisia kujeita, kunnes ne kohta tulivat yleensä tunnetuiksi ja niiden hinta ehti aleta kuudeksi tai neljäksi killingiksi laatikolta. Useinkin, kun joku ylioppilas matkallaan suorittamaan "maaherran-tutkinnon" astui mahdikkaana kestikievaritupaan, alentui hän ottamaan lastun lattialta ja välinpitämättömästi vedältämään sitä uunin rintaa vasten. Lastu syttyi toisten suureksi kummastukseksi, ja opin arvo oli pelastettu. Kukapa uskalsikaan enää epäillä, että ylioppilaalle olisi mikään mahdotonta?

Noin kolmekymmentä nuorta kansalaista oli nyt miehittänyt tulevaisuuden kukkulan. Takkien taskuista ilmestyi muutamia punssipulloja ja kaksi lasia: juuri kaksi, jotka tarvittiin kilistettäessä veljenmaljoja 99-1/2:ksi vuodeksi. Pidot olivat valmiit. Komeat ne eivät olleet eivätkä voineetkaan olla semmoisena aikana, jolloin pitkä kevätlukukausi maksoi keskimäärin sata riksiä pankkorahaa, summan niin suuren, että se synnytti katkeria valituksia ajan kalleudesta, koska silloisen ylioppilaspolven isät olivat Turussa tulleet toimeen lukukautensa yhtä monella plootulla ja heidän edeltäjänsä leipätynnyrillä, voipytyllä ja muutamalla riksillä. Miten olisivatkaan nuo kunnon isät kauhistuneet, jos olisivat kuulleet, mitä opin kylvö maksoi myöhempinä aikoina!

Ylellisyys oli jo paljoa suurempi vuonna 1835. Arvoisia, pitäjän räätälin taidokkaasti isän kotona leikkaamia sarkanuttuja oli kyllä vieläkin eikä suinkaan miksikään vahingoksi akateemiselle arvolle, mutta ne näyttivät jo kuitenkin olevan vaarassa joutua unohduksiin univormujen ja mustien lievetakkien rinnalla, jotka hankittiin enimmäkseen velaksi mestariräätäli Palmqvistilta, joka niillä rakensi ainakin yhden kerroksen komeaan kivikartanoonsa. Rasvanahkasaappaat olivat samassa vaarassa saapasnahkatehtailija Nordinin ja Hanneliuksen hienompien valmisteiden takia. Harvoin alentui sentään ylioppilas käyttämään niin tarpeettomia ylellisyyskapineita kuin hansikkaita. Kepit, sievemmätkin kuin ryhmysauvat, olivat tosin tunnetuita, mutta ne tuottivat omistajilleen pilkkanimen: herneenvarsi ja Espanjan ritari.

Siihen aikaan puhuttiin paljon ylioppilaskunnan "hengestä". Mutta vaikea oli keksiä, mitä tuo "henki" oikeastaan oli. Nähtiin tosin toisinaan — kun jonkun ylennys yliopistovirassa herätti tyytymättömyyttä tai kun suuresti kunniassa pidettyjä kumppaneita eroitettiin yliopiston hallituksessa silloin vallitsevan ylen vanhanaikaisen järjestelmän vastustamisesta — merkkejä muutoin hyvinkin hajaantuneen nuorison keskinäisestä yhtymisestä, nuorison, jolla oli vain kevätjuhlat ainoina yhdistäjinä; sattuipa vielä niinkin, että parin sadankin suuruisia ylioppilasparvia joskus kuljeksi kuutamossa, laulajat etunenässä, luullen paljoutensa tähden olevansa jotakin. Mutta kaikki se oli pohjaltaan vain samaa kuohuvaa nuoruuden uljastelua, jolla jokin koulun luokka joskus käy, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, vastustamaan luultuja vääryyksiä. Suuret ajatukset eivät kuuluneet sen ajan elämään: ne pysyivät Homeroksen, Sofokleen, Miltonin, Klopstockin, Goethen, Walter Scottin ja Frithiofin sadun omina. Mistä olisikaan voitu löytää sytyttävä kipinä? Politiikasta ei puhettakaan — lukuunottamatta yhtä ainoata kuuluisaa poikkeusta Puolan kapinan aikana 1831. Lönnrotin Kalevalaa poimittiin silloin kuin puolukoita kaukaa Karjalan kankailta, Runeberg korjaili kirjoitusvihkoja, suomenmielisyys imi äidin maitoa kuin hampaaton kapalolapsi Juteinin ja v. Beckerin kirjoituksista, Topeliuksen runoista, K.N. Keckmanin tieteellisistä esityksistä ja E.A. Ingmanin Anakreonin käännöksestä. Kaikkea koossa pitävää, kaikkea elähyttävää ja innostavaa isänmaallista alkuainesta ei ollut; isänmaa oli yliopistossa "jaettuna" kahdeksaan, useinkin keskenään kilvoittelevaan "osakuntaan". Muutamia noista osakunnista — entisistä "natsioneista" — pidettiin etevämpinä kuin toisia, ja hyvin arvonsa tuntevina pitivätkin ne etuoikeutenansa saada valmistaa maamme ja yliopistomme kuuluisat miehet; se sukuylpeys teki tuon ylioppilasylimystön muita aremmaksi maakuntansa kunniasta, mutta loukkasi itseensäsulkeutumisellaan kaikkien toisten itsetuntoa.

Yksin näillä osakunnillakin oli vaihtuvat rappio- ja kukoistusaikansa; niiden usein tarkastellut säännöt ("statuutit"), joista monissa kiivaissa väittelyissä oli riidelty, olivat ylioppilaselämän ainoat todelliset yhteiskuntakysymykset, tärkeät kyllä aikanansa, sillä nuorukainen oppi niistä jonkinlaista parlamentaarista hallitusmuotoa ja sai ensi kerran tilaisuuden kohota omien pienien pyrintöjensä yläpuolelle korkeampaa, yleisempää tarkoitusperää kohti. Akateemiset pikkuvaltiot kiivaine riitoineen, riehuvine puoluetaisteluineen ja kilvoitteluineen, joita käytiin etevien kansantribuunien kesken, olivatkin todella maassamme ainoat, joilla silloin oli valtiomuoto ja jotka sen olivat käytännössäkin toteuttaneet.

Mutta palaamme vihreälle nurmikolle, tulevien aikojen Kaisaniemeen. Sen jälkeen kun jätimme heidät siihen, ovat uudet, novitiukset, ehtineet juoda veljenmaljan sekä vanhojen, civisten, että vanhempien, seniorien, kanssa; niin nopeasti pääsi jo silloin muinaisten ankarain arvoeroitusten yli, joita enää olikin vain nimeksi olemassa. _Keltanokka-_sanaa ei silloin vielä ollut ylioppilasten sanakirjassa; joskus kuuli jonkun verran epäkohteliaan "pentu"-nimityksen, mutta novitius oli tavaksi tullut klassillinen nimi. Meidän sallittaneen nyt esitellä nuo seitsemän äsken leivottua akateemista kansalaista suosiolliselle mieslukijalle, joka ei luultavasti ollut mukana nurmikolla, ja naislukijalle, joka ei voi odottaa tanssikoulussa opittua kumarrusta sen ajan kasvattamilta kankeilta nuorilta miehiltä.

Vanhin tuon nuoren metsän vesoista, oikea patriarkka tässä nuoressa seurassa, oli nimeltään Abraham Tallrot, jonka niskoja painoi kolmekymmentä vuotta; hän oli talonpojan poika ja oli kuusitoistavuotiaana saanut päähänsä, että hänestä tulee pappi, minkä jälkeen hän oli sanomattomalla vaivalla ensin oppinut ruotsia, sitten suomalaisen itsepäisyydellä, hiellä ja löylytyksillä ryöminyt viisauden peruskirjan, kunnioitettavan Strelingin grammatica latina'n lävitse; sitten saanut tarpeettoman, mutta hyvin tavallisen kunnianhimon ruotsintaa nimensä, rehellisen suomalaisen Mäntysen, ja vihdoin hädin tuskin saanut pujotelluksi ylioppilastutkinnon karien ja luotojen lomitse. Ulkonäöltään hän oli punaposkinen, vahvarakenteinen ja leveähartiainen; tuuhea parta kasvoi poskissa ja yllä oli kotikutoinen sinisarkainen univormunuttu, jonka hän oli tuonut mukanansa valmiina (kuitenkin napittomana) matkalaukussa; hän pureskeli kalmojuuria, oli tunnettu sylkemistaidostaan ja koulussa hänellä oli nimenä Tusse.

Pitempi häntä, mutta nuorempi, oli toinen Herkules nimeltä Hesekiel Granqvist, kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha, lukkarin poika, kyyryniskainen ja mykevähartiainen; tukka oli aamuruskon karvainen, suu tavattoman leveä, silmät rehellisen ja tyhmän näköiset, takki vähän liian ahdas, saappaat suunnattoman suuret ja mitä paksuimmasta härännahasta; pureskeli pitkää tupakkaa, ja koulussa häntä sanottiin Hevoseksi.

Sitten seurasi vuosien ja viisauden puolesta Josef Aleksius Enestam, aatelismies, kaksikymmentäviisivuotias, kihlakunnan tuomarin poika; pitkä, vaaleatukkainen, kaunopuheinen, laiha ja kalvakka; takki hienoa verkaa; osoitti hieman taipumusta keikarimaisuuteen; käytti hansikkaita; oli vähän viivästynyt, häntä kun eniten huvittivat ryöväriromaanit. Hän ei polttanut eikä nuuskannut, mutta pureskeli lakkaamatta kanelin nuppuja ja oli koulussa nimeltään Alonzo.

Edelleen seurasi järjestyksessä Adolf Julius Ahl, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha, lyhyt, lihavahko ja punaposkinen veitikka, sukkelan ja hupaisan näköinen; silmät pienet, harmaat, tirkistelevät, takki vähän karvakulu, vaikka isä oli räätäli; koko olemus vähän huolimaton, mutta kuitenkin hauskanomainen. Ollen jo mainion taitava biljardinpelaaja hän osasi niellä savun Catanissa ja puhaltaa sen sitten ulos Kestlissä; oli muuten tunnettu hyvästä päästään ja sukkelasta suustaan; koulussa, jossa hän oli salaa kirjoihin kurkistamalla päässyt eteenpäin, hänellä oli kunnianimenä Pasha.

Sitten Antti Rönnholm, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, papin poika; mustaverinen, varreltaan keskinkertainen ja vakavan näköinen; vähän hajamielinen, mutta kaikkien kunnioittama ahkeruutensa ja rehellisyytensä tähden; hyvät laudaturitiedot; nuuskasi; käytti silmälaseja ja oli heikkorintainen; koulussa nimenä Antepenultimus (kolmas lopusta lukien).

Lähinnä häntä oli iän puolesta Lambert Severin Björck, yhdeksäntoistavuotias, varakkaan kauppiaan poika, hento, vaaleaverinen, hurskasmielinen nuorukainen kirkkaine, miettivine sinisilmineen ja herttaisine ulkomuotoineen. Hän oli heistä seitsemästä saanut korkeimmat arvosanat, mutta oli kaino kuin tyttö ja oli kerran koettanut tupakoida, mutta tuli siitä kipeäksi eikä koettanut uudestaan. Koulussa hän oli saanut pilkkanimen hentoutensa ja hiljaisuutensa johdosta: häntä sanottiin Hiireksi.

Seitsemäs ja nuorin järjestyksessä, kahdeksantoista vuotta vanha, oli kirjoittanut nimikirjaan nimen Vincentius Ek. Hän oli pitkä, solakka nuorukainen, vahva varreltaan, vaikkei vielä aivan täysin kehittynyt, ja olisi ollut ihmeen kaunis, jollei syvä arpi olisi rumentanut hänen vasenta ohimoaan; hänen hiuksensa olivat ruskeat, silmät kirkkaat, sädehtivät ja tummat; koko hänen ryhtinsä oli ujostelematon ja synnynnäisesti muita komeampi hänen tarvitsematta sitä tavoitella. Isä, suomalainen, kapteeniluutnantti Venäjän Mustanmerenlaivastossa, oli kaatunut Kreikan vapaussodassa. Poika pääsi ylioppilaaksi vain neljällätoista äänellä, joka siihen aikaan oli alin cum laude. Koulussa hän oli leikkien itseoikeutettu kuningas; ei kukaan osannut niin lyödä koppia kuin hän, luistella kuin hän ja hätätilassa tapella kuin hän kokonaista katupoika-armeijaa vastaan. Tietymätöntä on, saiko hän juuri siitä koulussa liikanimensä, vaiko siitä, että hän oli rohkein uimari, mitä niillä seuduin oli koskaan nähty: samapa se, toverien kesken hänet tunnettiin nimellä Aallonhalkoja.

Kun sen lisäksi tiedämme, että Severin Björckin vanhemmat olivat köyhänä orpona ottaneet huostaansa ja kasvattaneet nuoren Vinsentin — ja kun muistamme, miten voimakkaasti vastakkaiset luonteet vetävät toisiaan puoleensa — emme enää ihmettele, ettei kahta uskollisempaa ystävää ole koskaan ollut kuin Vinsentti Aallonhalkoja ja hänen toverinsa Hiiri.

3. VESIMATKA SÄÄSTÖPANKKIIN.

Ilta oli ihana, ilma puhdas, raitis, taivas kirkas, järvi sininen, kaikki lehdot suloisen viehkeät nuoruutensa hennossa vehreydessä. Kukkulalla olevat nuorukaiset hengittivät vapauden ilmaa ja nauttivat kevään ihanuudesta, kukin luonteensa mukaan. Muutamat lepäilivät huolimattomasti pitkänään pehmeällä nurmikolla, silmät puoleksi ummessa, hengitellen pihlajien tuoksua. Toiset puhaltelivat samassa asennossa verkalleen keveitä savupilviä, jotka ohenivat vaalean harmaiksi renkaiksi ja hajosivat kirkkaaseen illan ilmaan. Muutamat vetivät väkikarttua, "taittoivat kättä" tai heittivät keihästä kuin Iliadin Hektor, Akilles, Diomedes ja Ajas. Muutamat osoittivat taitoaan hyppäämällä hajasäärin "Hevosen" kyyryselän yli, samalla kun toiset, jotka sillä välin hoitivat pulloja, tyhjensivät vähitellen runsaan osansa niiden sisällyksestä.

Se sukupolvi oli vahvempi voimiltaan ja karaistuneempi kuin nykyinen. Tosin vetivät silloiset vanhukset samaa virttä kuin Nestor kolme tuhatta vuotta ennen Troian muurien edustalla ja sanoivat neljässä ensimmäisessä, vuosina 1832, 1833, 1834 ja 1836 Helsingissä vietetyssä kevätjuhlassa, että silloiset ylioppilaat olivat paljoa huonompia kuin entiset Turun pojat sellaisissa ritarillisissa leikeissä kuin korkean kopin lyömisessä ja kumppanien keinuvien käsivarsien aalloilla uimisessa. Mutta vuoden 1848:n kevätjuhlassa olivat ne temput jo siihen määrään joutuneet käytännöstä, että vanhukset, jotka olivat olleet Helsingin ensimmäisinä ylioppilaina, saivat vuorostaan syytä valittaa aikojen rappiota. Myöhempi sukupolvi on saanut nähdä voimistelua ja voimisteluyhdistyksiä, mutta suurin osa kaivannee suuresti käsien ja selän oikomista asevelvollisuuden koulussa.

Muutamat puiston nuorukaisista viskelivät rannalla kiviä ja iloitsivat, kun ne putosivat kauas selälle "umpilukkoon". Tusse sai jäntevällä kädellään heitetyksi yli puolivälin leveätä salmea "Säästöpankkiin" päin ja kehoitti toisia tekemään samoin, jos pystyisivät siihen. Kuusi tai seitsemän koetti, muutamat saivat puoliväliin, toiset vähän loitommalle, mutta ei kukaan niin etäälle kuin Tusse. Hiirikin teki heikon kokeen hennolla kädellään, mutta se onnistui niin huonosti, että kivi kauniisti pudota loiskahti veteen kahdenkymmenen kyynärän päähän rannasta.

"Oi Kambyses, eivät jumalatkaan olisi tehneet sitä paremmin", huudahti Pasha, joka oli juonut oman punssiosansa kukkuramitalla ja muisti vielä hyvin yleisen historian toissapäivänä suorittamastaan ylioppilastutkinnosta.

Toverit nauroivat; mutta se suututti Vinsentti Aallonhalkojaa. Mitään virkkamatta hän otti liivintaskusta yhden senaikuisia suuria venäläisiä kymmenkopeekan rahoja, tarjosi sitä Björckille ja kuiskasi:

— Heitä rahalla, mutta pidä käsi alempana ja heilauta kaarevasti alaspäin — ei kaarta ylöspäin, ymmärrätkö; se ei liitele… Kas niin, koetas!

— En — sanoi Lambert Severin Björck, liikanimeltä Hiiri — viskaa sinä minun sijastani; sinä voit heittää kahdenkin puolesta.

Vinsentti epäröi. Heittämään astui sitten kaksi veljestä, Widefeltejä nimeltään, molemmat rivakoita, komeita nuorukaisia. Kummankin kivet putosivat melkein samaan paikkaan ja niin liki pisintä heittoa, että voittoa voitiin syystä kyllä pitää ratkaisemattomana. Heidän jälkeensä tuli vanhanpuoleinen, vakava ja hiljainen ylioppilas nimeltä Renius, valitsi kauan ja tarkoin rannan kivivarastosta, asetti kätensä huolellisesti asentoon, heilautti ja antoi kiven lentää. Kaikkien silmät seurasivat pitkää neljännesympyrää, jonka hänen kivensä piirsi kirkkaaseen ilmaan, ja kas, huomattiinkin, että kivi putosi noin kaksi tai kolme syltä etäämmälle äsken niin ihmeteltyä parasta heittoa.

— Viskaa nyt, Vinsentti, viskaa nyt; kehoitti uudestaan Björck, sillä kilpailu — vaikka se olikin silloin mitä tavallisin leikki — oli tullut nyt asiaksi, jonkalaiset, olivatpa ne sitten mitättömiä tai tärkeitä, kiihoittivat nuorukaisten kunnianhimoa.

— Heittäköön, ken voi! huusivat lähinnä seisovat riemuiten heitosta, jota kaikki katsoivat voittamattomaksi.

Ainoastaan Pasha ryhtyi vähän epävarmasti, mutta hyvin taitavasti vastaamaan kehoitukseen muutamilla onnistuneilla "voileipäheitoilla". Mutta Renius istuutui tyynesti panemaan piippuunsa, niinkuin olisi välittänyt siitä vähät, voittiko vai hävisikö niin mitättömässä taistelussa.

Vinsentti mittaili katseella hetkisen välimatkaa, kumartui sitten, otti jalkainsa juuresta ensimmäisen kiven, mikä sattui käteen, käänteli sitä hetkisen sormiensa välissä, taivuttautui vähäisen taapäin, nojautuen oikealle jalallensa, ja heitti ilman huomattavaa ponnistusta, ikäänkuin vain huvikseen. Suhina kuului ilmassa, kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, mutta loiskausta ei kuulunut, sillä kivi putosi rannalle Säästöpankin luo, ainakin kolmekymmentä syltä kauemmaksi pisintä matkaa, Reniuksen ihmeteltyä heittoa.

Silloin ei kuulunut mitään suosionosoitushuutoa, sillä sellaista heittoa ei kukaan läsnäolija ollut vielä nähnyt, ja tuskinpa nyt enää kukaan siihen pystyy, ellei ehkä lingolla, jos silläkään. Vain Abraham Tallrot, nimeltään Tusse, sanoi heti, että Vinsentti oli varmaankin viskannut rahalla.

— Hän heitti rahalla, huudahti kymmenkunta muuta, sillä moni oli nähnyt rahan, jota Vinsentti Aallonhalkoja oli juuri tarjonnut ystävälleen Severin Björckille.

— Raha on tuossa, sanoi Vinsentti ylenkatseellisesti ja heitti sen kädestään rannalle, niin että se kilisi kiviä vasten.

— Sinulla on useita rahoja, kertasi Tällrot. Minä huomasin kyllä, että olit ottavinasi kiven, mutta sinä viskasit rahalla.

— Kun minä sanon, että minä heitin kivellä, niin minä heitin kivellä, vastasi Vinsentti kiivastuneena vastaväitteistä.

— Se oli nelikulmainen, litteä, rahan kokoinen harmaa kivi; minä tuntisin sen tuhansien joukosta, sillä siinä oli soikea kolo laidassa, vakuutti Hiiri.

— Ja minä näin omilla silmilläni, että se oli raha, vastasi Tusse, vastauksessaan sellainen itsepäisyys, joka ei koskaan peruuta sanaakaan.

Vinsentti Aallonhalkoja ei viitsinyt vastata; hän riisui nopeasti vaatteensa ja hyppäsi järveen. Kummastuneina kokoontuivat kaikki toverit rannalle, epätietoisina, mitä niin nopeasti päätetty uimaanlähtö tarkoitti.

Vinsentti oli jo kaukana salmella. Hän ui kuin kalalokki. Keveät laineet, joita juuri silloin Töölön männikön taa vaipuva illan aurinko kultasi, värehtivät miellyttävästi hänen hartiainsa ympärillä, ja kohta hän oli ripeillä, sulavilla vedoilla saapunut vastakkaiselle rannalle, sille niemekkeelle, joka silloin yleensä tunnettiin "Säästöpankin" nimellä.

Se Säästöpankki oli pienoinen ravintola, jonka keilarataan Helsingin asukkaat mielellään panivat pääomansa säästöön, ennenkuin heillä vielä oli tilaisuutta panna niitä talteen Kaisaniemen ravintolaan. Niemi on vielä nytkin mitä kauneimpia, mutta myöskin mitä huolimattomimmin hoidettu, sillä se on jätetty melkein aivan autioksi, aivan ilman istutuksia, lukuunottamatta kaali- ja perunamaita. Siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, oli siinä neljä tai viisi viheliäistä raitaa ja pari pihlajaa, jotka kaikki ovat sittemmin kadonneet niemen kirjavissa vaiheissa. Sillä siitä lähtien, kun Säästöpankki keväällä 1837 sai nähdä loistokautensa, siinä kun silloin pidettiin suuret läksiäiset Runebergille, joka muutti Porvooseen, alkoi sen loiste hälvetä ja himmeni sitten kohta kokonaan Kaisaniemi-naapurin vaikutuksesta. Vielä jonkun aikaa pysyi laitos hengissä, kuitenkin ilman pääomia, "huvilana", ja oli sitten milloin minäkin yksityisasuntona, Pohlmanin hattutehtaana, venäläisenä leipomona ja varastohuoneena ynnä monena muuna, kunnes rakennukset eräänä yönä talvella 1855 paloivat, joten Säästöpankin aikoinaan merkillinen historia myöskin loppui loistavasti.

Mutta palaamme Aallonhalkojaan, joka sillä kertaa todisti arvonsa aivan sananmukaisesti. Noustuaan rannalle hän etsi muutaman silmänräpäyksen jotakin kivien seasta, huolimatta kaikenkaltaisista varatuomareista, jotka kummastuneina jäivät pallo kädessä seisomaan keilaradalle. Vihdoin nähtiin hänen nousevan, notkistautuvan hiukan taakse päin ja taaskin heittävän. Se heitto oli tarkasti tähdätty, sillä kohta kivi putosi toiselle rannalle koossa olevain kumppanien keskelle. Toinen Widefelteistä otti kiven, ja sitten sitä tutkittiin niin tarkoin kuin se olisi ollut mitä harvinaisinta kivilajia. Ja eikös vain, se huomattiin sellaiseksi kuin Björck oli sanonut; sen kummallinen muoto poisti kaiken mahdollisuuden, että se olisi voinut olla väärä. Keksintöä tervehdittiin riemulla, jota vastaan ei Abraham Tallrotkaan uskaltanut inttää, ja nuorukaissydämissä aina valveilla oleva oikeudentunto myönsi heti voiton Aallonhalkojalle. Hänen nähtiin taaskin halkovan aaltoja matkalla takaisin; mutta ennenkuin hän vielä ehti maalle, olivat toiset jo etsineet vanhan veneen kasvitieteellisen puutarhan rannalta ja aloittaneet riemuretken, arvon mukaisesti tervehtiäksensä uljainta heittäjää, mikä milloinkaan on singauttanut kiven Suomen salmien sinilaineiden yli.

Vene oli jo laitojaan myöten vedessä eikä kantanut enempää kuin kahdeksan, mutta siinä olivat Vinsentin vaatteet mukana, ja hänet vietiin riemusaatossa takaisin Säästöpankin rannalle, siten että hän piteli kiinni veneen peräkeulasta, ja siinä asennossa pakoitettiin hänet tyhjentämään viimeinen jäljellä oleva punssilasi. Niistä, jotka eivät sopineet veneeseen, odottivat muutamat sen palaamista, toiset menivät yli uimalla ja jotkut pitivät parempana kiertää maantietä myöten Pitkänsillan kautta. Säästöpankissa tilattiin sitten höyryävä malja Vinsentin kunniaksi.

Tällä tapauksella oli ollut huomaamatta jääneitä näkijöitä, jotka sattumalta kävelivät puistossa ja olivat seisahtuneet mäntyjen taakse katselemaan nuorukaisia. Eipä Vinsentti Aallonhalkoja eikä kukaan hänen tovereistaan aavistanut, että itsessään niin vähäpätöinen asia kuin hupainen kivien heitteleminen Kaisaniemen rannalla olisi ratkaiseva nuorukaisen koko tulevaisuuden.

4. SYRJÄSTÄKATSELIJAT.

Iltana, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja ui salmen yli Säästöpankin puolelle seisoi kunnaalla mäntyjen takana kaksikin ryhmää katselemassa nuorukaisten leikkiä. Loitommaksi hiekkakäytävälle seisahtui vanha rouva, yllä vanhanaikuinen musta silkkiviitta, päässä ajan tapaan leveäreunainen olkihattu, niitä hattuja, jotka nyt herättävät suurta riemua, kun niitä löydetään romukätköistä tai käytetään pilapukuina. Hänen vieressään oli nuori, hyvän ja miellyttävän näköinen valkoverinen tyttö, pieneksi käynyt ruudukas pumpulipuku yllä, leveäreunainen hattu päässä hänelläkin ja hyvin pieni valkoinen päivänvarjo kädessä. Molemmat näyttivät pelkäävän, että heidät huomattaisiin, ja jatkoivat kävelyään heti, kun nuorukaisten katseet kääntyivät heihin päin; mutta milloin he luulivat olevansa niiltä turvassa, pysähtyivät he ja tarkastelivat salaa rannalla olevaa seuraa.

Lähempänä ja ylinnä kunnaalla, jonka rinteessä on vanha jääkellari, seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kuuluvan samaan seuraan kuin edelliset. Vanhempi heistä oli pitkä, laiha herra, noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli yllä venäläisen meriväen univormu, josta näki hänen kuuluvan korkeampaan päällystöön, ja upseerilakin alta välkkyivät mustat, vähän harmahtavat hiukset. Hänen kaarevan kotkannenänsä yläpuolella säkenöi musta silmä, toinen niistä oli sokea; pitkät, harmaat viikset ja viitta, joka puoleksi peitti univormun, tekivät hänet vielä enemmän ylpeän, käskevän sotilaan näköiseksi.

Hänen vieressään seisoi nuorempi, kolmenkymmenen tai viidenneljättä vuoden vanha mies, yllä kummallinen, outo puku, missä sinistä samettitakkia koristivat kultanauhat; hän oli lyhyenläntä, mustaverinen ja kalpea; silmät olivat ruskeat, vilkkaat ja aina liikkeessä. Siitä tavasta, millä hän vastasi upseerin kysymyksiin, saattoi arvata hänet palvelijaksi tai ainakin alempiarvoiseksi. Molemmat olivat nähtävästi muukalaisia ja seisoivat siinä näköjään välinpitämättöminä katsellen kaunista seutua, mutta seurasivat kuitenkin tarkasti nuorukaisten liikkeitä, pysyen vain kylliksi kaukana, jotteivät herättäisi huomiota. Kenties he tiesivät, ettei mikään saa nuorten verta niin helposti kuohuksiin kuin pieninkin vakoilemisen epäluulo. Ja siihen aikaan oli kyllä tarpeeksi epäilyttäviä huhuja, joiden suhteen etenkin ylioppilaat olivat sangen arkatuntoisia.

— Lähtekäämme nyt, täti! sanoi nuori tyttö seuralaiselleen. — Minä pelkään, että he näkevät meidät, ja tuo pitkä herra tuolla näyttää niin kummalliselta. Näettekö, täti, miten hän tarkastelee heitä? Minä kuulin hänen äsken, kun hän meni ohitsemme, puhuvan jotain vierasta kieltä, jota en ole koskaan ennen kuullut.

— Se oli venäjää, vastasi vanha rouva hajamielisesti ja yhä vain katsellen rannalla olevia ylioppilaita.

— Ei, täti, se ei ollut venäjää, ei ranskaa, ei saksaa eikä englantia; se oli pikemmin suomen kaltaista, mutta ei se ollut suomeakaan. Olisipa hauskaa tietää, mitä kieltä se oli.

— Saa nähdä vain, niin kyllä tuo vielä hukuttaa itsensä, tuo ymmärtämätön poika! torui täti kuuntelematta tytön puhetta ja astui ilmeisesti levottomana pari askelta eteenpäin, kun Vinsentti hyppäsi veteen.

— Ettekö tiedä, täti, että he sanovat häntä Aallonhalkojaksi! virkkoi tyttö lapsellisen luottavasti.

— Juuri sentähden, rakas lapsi, juuri sentähden. Huimapää hän on, ja mitä pahimpia. Tuo ei käy hyvin. He viekoittelevat häntä ja saattavat hänet turmioon. Ja mitä sanoisi hänen kasvatusisänsä, jos minä antaisin pojan hukkua ihan silmieni edessä?

— Hyvä täti, onhan Severin siellä!

— Niin, Jumala siunatkoon häntä. Jospa kaikki pojat olisivat Severinin kaltaisia! Mutta hän ei voi pelastaa edes hiirtäkään.

— Oh, hiiren hän aina saa pelastetuksi! huudahti tyttö nauraen. Mutta nyt on Vinsentti toisella rannalla.

Molemmat muukalaiset menivät lähemmä rantatöyryä, seurasivat katseillaan uijaa ja puhuivat vilkkaasti omalla kielellänsä, joka oli herättänyt tytön kummastusta. Täytyi antaa hänelle anteeksi, ettei hän sitä ymmärtänyt, sillä se oli uuskreikkaa. Monta kreikkalaista palveli siihen aikaan Venäjän sotalaivastossa; useinkin näki heitä ja muita itämaalaisia ilmestyvän Helsinkiin, mutta he puhuivat enimmäkseen venäjää.

— Hän se on! sanoi lyhyempi mies.

— Oletko varma siitä? kysyi vanha meriupseeri.

— Niin varma kuin siitä, että olen äitini poika. Sano minua uskottomaksi koiraksi ja heitä korvani Ibrahimin jalkojen juureen, jos tällä kertaa olen erehtynyt.

— Todista!

— Minä seurasin jälkiä aina sieltä — tiedäthän — Simferopolin kautta Moskovaan — Moskovasta Pietariin — Pietarista tänne — Helsingistä ———iin — sieltä taas takaisin tänne. Minä tiedän kaiken: millainen risti hänellä on rinnassaan, millainen arpi vasemmassa ohimossa, millaisen säikkymättömän rohkeuden hän on perinyt; kaikki on ihan niinkuin vanha Stefano kertoi. Myy minut orjaksi, herra, tai ota pääni; mutta minä sanon: se on hän!

— Hyvä. Minä uskon. Nuo kymmenen tuhatta piasteria taitavat joutua omaksesi.

— Minä olen varma siitä. Mutta mitä teidän jaloutenne aikoo tehdä?

— Mitä minun tulee. Mene asuntoosi äläkä odota minua ennenkuin aamupuoleen.

— Mutta teidän jaloutenne ei osaa kieltä. Minun apuni saattaisi olla tarpeen.

— Minä puhun latinaa. Mene, sanon minä.

Lyhyempi mies kosketti kädellään rintaansa, kumarsi ja meni. Vanha upseeri lähti rantatietä kasvitieteelliseen puutarhaan päin ja katosi kohta näkyvistä lehmuksien ja tammien taa.

Sillä välin tehtiin äsken kerrottu riemuretki takaisin Säästöpankin rannalle. Heti kun vanha täti oli nähnyt, että hänen huoltensa kohde oli ainakin päässyt terveenä maalle, lähti hän suojatteineen pois, itsekseen huokaillen, mitä kaikkia vaaroja ja villityksiä nuori ylioppilas parka saa kokea tässä pahassa maailmassa.

5. LUPAUKSEN MALJA.

Kaisaniemen niemeke ja vihreät puistot jäivät tyhjiksi ja autioiksi. Töölön taa laskeneen auringon viivähtävä kajastus levitti lempeän puolipunansa kasteisille kunnaille ja tyynelle lahdelle, jossa pihlajat ja tuomet kuvastelivat valkoisia kukkiansa. Yö tuoksui ja säteili. Kaikki oli hiljaista, rauhallista, kukkaista ja vihreätä. Vain laulurastas lauloi männyn tummahtavalla oksalla, ja kaukaa kuului hiljaista, tasaista airojen loiskinaa veneestä, joka toisella puolen Pitkääsiltaa souti kaupunkiin.

Luonto uneksi kaunista, lapsellista kevätuntaan pohjolassa. Kellä oli sydäntä häiritä sen rauhaa? Tuo kaunis seutu on ehkä monestikin kaivannut aikaa, jolloin pienoinen hökkelikaupunki kohosi sen lähistöllä ja vain iltaisin soutavan kalastajan airot karkoittivat joutsenia sen kirkkailta vesikuvastimilta.

Pallot alkoivat taas pyöriä Säästöpankissa ja sekoittaa jyrinäänsä lauluun, joka alussa kaikui raikkaasti ja soinnukkaasti. Haeffnerin ja Nordblomin Upsalan-laulut olivat siihen aikaan muodissa. Vuorien kaiku toisteli ilkkuen:

Viikinkivaarat, muinaiset lehdot, Vuoret, te turvaajat vapauden!

"Svealaiset muinaiset" kajahteli ja sitten taas "Yl'oppilas, jos nimen sen…!" "Viel' ajan kolkon aaltoloilla" — "Maamme"-laulusta ei vielä ollut mitään tietoa. Mutta iloisesti nousi laulu "Ilmojen kautta, lintujen teitä", taas heti sen jälkeen tunteellisesti huudahtaakseen: "Tyttö kaunis, sanakin vain suo mun kerran kysyä!" Vihdoin syöksyi laulu yhä huimempana ohjat valtoinaan "Isä Bergströmin" helkkyvälle tielle. Bellmanilla oli monta ihailijaa. Rypälemehun vaikuttaessa sattui, että "Veljet ne välistä eksyivätkin", ja malja loppui ahnaaseen toivomukseen: "Oisipa meillä nyt, veikot, viiniä Unkarin"…

Suomalainen kansanlaulu puhutteli siihen aikaan sydäntä enimmäkseen kolmella sävelellä: "Minun kultani", "Mistäs tulet?" ja "Minä seison" — se ei vielä tiennyt, että "kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa". Mutta olipa sentään jo uudempiakin lauluja, Suomen luonnon omasta sydämestä helähtäneitä, jotka yksinkertaisin, kaunein, surumielisin sävelin kertoivat kotimaansa luonteensävystä. Fredrik Ehrströmin laulut olivat silloin uusia, ne tulivat tutuiksi ja rakkaiksi laajalti ympäri Suomea. Joutsen lensi "kesäisen illan kullasta". Lähteen partaalla istui nuorukainen katsellen "kuin pilven varjot vaeltavat", samalla kuin elämän ja Nicanderin "laine" loiskui "ylemmä santaan" ja nuoret sydämet heltyivät sävelien lempeästä lämmöstä.

Eräs nuorukaisista oli eronnut pauhaavasta riemusta ja istui yksinään rannalla. Se oli Lambert Severin Björck. Hän viihtyi paremmin ulkona luonnon rauhallisessa yksinäisyydessä ja istui vaipuneena katselemaan yön hohtoa välkkyvällä lahdella. Hän luuli, etteivät toiset häntä muistaisi eivätkä huomaisi, ja se teki hänet onnelliseksi.

Mutta takaa kuului kohta ripeitä, kahisevia askelia kivikosta, ja hänen vieressään seisoi Vinsentti.

— Tule! sanoi ystävä ja löi Severiniä lujasti olkapäälle. — Minä etsin sinua sisältä: siellä tehdään juuri veljesliittoa.

— Anna minun olla rauhassa! vastasi Severin tyytymättömänä, kun hänet siten herätettiin haaveksivista unelmistaan. Se oli vain karitsan suuttumusta, jonka Vinsentti tunsi jo vanhastaan.

— En — sanoi Aallonhalkoja — nyt täytyy sinun tulla. Ensin joimme veljenmaljat koko joukko. Sitten panimme kätemme ristiksi maljan päälle ja vannoimme kokoontuvamme tänne samaan paikkaan viidenkolmatta vuoden päästä, 9:ntena päivänä kesäkuuta 1860, kaikki, jotka meistä seitsemästä silloin vielä elävät. Silloin kerromme toisillemme, mitä olemme tehneet Suomen hyväksi, ja silloin juomme uusien aikojen vaahtoavan maljan. Tule, Severin, tule!

Severin nousi.

— Ja mitä olemme sitten viidenkolmatta vuoden perästä tehneet? toisti hän miettiväisenä.

— Kysy, mitä emme ole tehneet! vastasi Vinsentti loistavin katsein. — Tule, Severin, vannokaamme … elää tai kuolla, samapa se, mutta vannokaamme, ettemme elä kunniatta emmekä kuole suuretta urotyöttä! Emmekö ole ylioppilaita?

— Vinsentti, jos tulee sota, valloitat sinä koko pohjolan.

— Sano maailman! Ja jos tulee rauha, olet sinä vievä kansamme ajan kirkkaimpaan valoon.

— Sinun sankarisi oli aina Hannibal. Sinun nimesi on loistava historiassa niinkuin hänen.

— Ja sinä, Severin, voit valita joko Aristideen, Petrarcan, Newtonin tai Humboldtin.

— Tehkäämme liitto keskenämme…

— Elossa ja kuolossa, Severin! Tule!

Ystävykset astuivat saliin. Matala huone oli täynnä savua ja punssin höyryä, mutta tuollaisessakin sumuisessa, päihdyttävässä, Severinin hienotuntoisista aistimista vastenmielisessä ilmassa, pilanteon ja hälinän keskellä, leimahti toisinaan jalojen, ylevänsuurten ajatusten salamoita, rohkeita, elämälle ja tulevaisuudelle annettuja taisteluvaatimuksia, ylpeitä, voitosta varmoja mietteitä tulevista kunnian ja onnen päivistä. Vanhemman iän kylmä elämänviisaus katsahtaa usein halveksien noihin nuoruuden unelmiin. Ja kuitenkin on varma, että nuorukainen, joka ei ala maailman valloittamisella, ei ole sitten mieheksi vartuttuaan voittava edes korttakaan isänmaastaan.

Alonzo oli paitsi ryöväriromaaneja tutkinut uutterasti myöskin pohjolan sankarisatuja. Hän se, seisoen pöydällä, josta hän oli potkinut pois kumppaniensa lakit, oli ensin ehdottanut, että muinaisten viikinkien tavoin juotaisiin lupauksen malja, jonka tulisi samana päivänä viidenkolmatta vuoden kuluttua olla lunastettuna — elossa tai kuolleena ollen, kuten hän mahtavin teatterimaisin kädenliikkein vakuutti. Mitä häneen, Alonzoon, itseensä tuli, lupasi hän arvonmukaisesti laulaa ystäviensä tulevat urotyöt. Hän vakuutti voittavansa Homeroksen, sepittävänsä Iliadin, jommoista ei maailma ole kuullut, laulavansa…

— Jerusalemin hävityksen, puuttui puolinukuksissa puheeseen eräs kaatunut sankari, joka jossakin salin nurkassa heräsi kuullessaan klassillisen Homeros-nimen.

— Ei, poliisikamarin! sanoi joku toinen. Poliisikamaria katsoi silloin monikin jonkinmoiseksi Pandoran rasiaksi, josta kaikki pahuus virtaili viattomaan maailmaan.

— Hyvät herrat! — jatkoi Alonzo säikkymättä — minä laulan ensiksi Antepenultimuksesta ja kehoitan häntä vannomaan valansa tämän maljan nimessä. Ganymedes, täytä hänen lasinsa reunoja myöten jumalten juomalla!

Antepenultimus tuotiin esiin, väännettiin ylös tuolille; maljan ääressä hän vakuutti, vähän ensin vastusteltuaan, koettavansa parastaan eikä aikovansa uupua ennenkuin tulisi sen koulun rehtoriksi, josta hän juuri oli päässyt.

— Se on liian vähän! muistuttivat muutamat. Sano arkkipiispaksi!

— Ei, sanoivat toiset, kreikankielen professoriksi. Viidenkolmatta vuoden päästä on Antepenultimus opettanut kaikki torpparit lukemaan kreikkaa.

— Se on oleva Tussen urotyö, jatkoi Alonzo, kun hän ensin sananvuoroa vaatiessaan oli tömisyttänyt rikki viimeisen lakkiparan, joka sattui olemaan hänen rautakorkoisten saappaittensa alla. — Missä on Tusse? Ganymedes, kaada hänelle jumaljuomaa!

Tusse ymmärsi väärin urotyön, joka oli tullut hänen osakseen. Kovan kiistan perästä hänet laahattiin esiin ja nostettiin riemutuolille, juoma meni hänelle väärään kurkkuun ja suurella vaivalla saatiin hänet rykimällä vastaamaan, että hän tahtoi kääntää koko kreikkalaisen kirkon, mutta vaati palkinnoksi Ulvilaa tai Isoakyröä, jotka kumpikin olivat maamme suurimpia kirkkoherrakuntia.

— Liian vaatimatonta! muistuttivat ympärilläolijat.

Sitten oli punatukkaisen Hesekielin tai koulunimeltään "Hevosen" vuoro. Raamatullisesta ristimänimestään huolimatta hän oli päättänyt ruveta maanmittarin maailmalliseen toimeen. Muut urotyöt kuin isot jaot olivat ulkopuolella hänen näköpiiriään; hän oli siis vaiti, kunnes lupaus saatiin hänen huulilleen.

— Hevonen vetää Suomen rajat Vienanmereen asti, sanoi Aallonhalkoja ollen aina suurenmoinen niin leikkiä kuin tottakin puhuessaan.

— Niin, kun maa ensin on haljennut Rajajoella, huomautti samaan tapaan Emil Widefelt.

— Ei, kuulkaahan — vastasi Hevonen huolissaan — eiköhän riittäisi, jos ojittaisin kuivaksi Saimaan?

— Häpeä, mies! tiuskaisi julmistuneena eräs joukossa oleva savolainen.

— Pasha! Pasha!

Pasha, joka ei ollutkaan mikään turhanujo, oli paikalla valmis, tyhjensi lasinsa ja vakuutti, että hän sinä syksynä suorittaisi pienen kameraalitutkintonsa.

Niin uljas lupaus herätti kohtuullista kummastusta, mutta myöskin vastustusta. Muistutettiin ja syystä kyllä, että viidessäkolmatta vuodessa pitäisi ehtiä vähän pitemmällekin.

— No, no — jatkoi Pasha ujostelematta — no, niinpä minä tulen Suomen pankin johtajaksi ja maksan kaikkien iloisten ylioppilaitten velat, muutamasta turkkilaisesta satraapista alkaen…

— Hyvä, Pasha; lupaa enemmän, lupaa enemmän kuin pankinjohtaja!

— Hyvät herrat — jatkoi puhuja riemutuoliltaan, oivallisesti matkien erästä tunnettua nahkuria, joka aina napsautti sormillaan vatsaansa ja vähää ennen oli ahdistanut muutamia ylioppilaita maksamattomasta vuokrasta — velkojen maksaminen on hyvin arveluttava asia. Ajatelkaahan, ei kukaan ota niin hartaasti osaa meidän myötä- ja vastoinkäymisiimme kuin karhumme. Ja minäkö murhaisin uskollisimmat ystävämme! Mitä minä sanoinkaan? Että maksaisin kaikkien iloisten ylioppilaiden velat? Ei, hyvät herrat, minä en ole mikään murhamies, minä en aio syöstä yliopistoa niin syvän kadotuksen partaalle. Minä tahdon vielä edelleenkin lisätä sitä kunnioitettavaa nelijalkaista sukua, joka on meidän luonnollinen liittolaisemme — minä patoan kuivaksi Töölön lahden, teen kuohuvaksi viinimaljaksi sen avaran helman, panen linjalaivan täyteen ylioppilaita ja purjehdin kunnialaukauksien paukkuessa kumoon keskelle maljaa…

Kun puhujaa oli palkittu kaikuvilla hyväksymishuudoilla, alettiin vaatia Hiirtä esiin. Mutta Hiiri, jota punssi ja tupakansavu eivät miellyttäneet, oli taaskin kadonnut eikä ollut pyydystettävissä missään. Vinsentti astui sen sijaan vastaamaan ystävänsä puolesta. Hän oli sellaisessa hillitsemättömässä, uhmailevassa mielentilassa, joka uhkuu paisuvan, tarkoitustaan etsivän voiman tietoisuudesta. Hän hyppäsi ylös puhujapöydälle — jolta Alonzo oli korjautunut lattialle, kun huomasi Pashan vieneen voiton hänestä — vaati hiljaisuutta ja huusi:

— Antakaa tilaa Hiirelle tulevain aikojen metsästysmailla! Kun nykyajan kotkat ovat muuttuneet variksiksi ja kun nykyajan norsut hiipivät kuin pienet rotat koloihinsa…

— Siinä sait sinä, kuiskasi Pasha ja töykkäsi Hevosta kylkeen.

— … silloin on pieni hiiri, joka nyt pysyy piilossa pensaan takana, kasvanut vuoreksi…

— Parturiunt montes, vuoret synnyttävät … pisti joku väliin.

— Ole vaiti, kun hän puhuu! tiuskaisi toinen.

— … silloin on se pieni hiiri karjuva niin että kuuluu ympäri koko Euroopan. Minä lupaan hänen puolestaan, joka ei viitsi luvata mitään, koska hän pitää enemmän kuin me kaikki muut, että hän on kerran oleva Suomessa mitä Kaarle Linné oli Ruotsissa, tieteen kuningas ja kaikkien aikojen loistava johtotähti.

Seura Aallonhalkojan ympärillä oli käynyt hiljaiseksi. Tuossakin päihdyttävässä punssin ja savun ilmakehässä iskivät suuret ajatukset kuin salamat nuorukaisten sydämiin. Sameat katseet ja puolivillit, jopa usein raa'at ja hillitsemättömät pojatkin, jotka äsken olivat päässeet koulupatukan vallasta suinpäin vapauteen, tunsivat kuitenkin korkean, jalon tarkoitusperän voiman, tarkoitusperän, jonka vuoksi kannattaa elää ja taistella. Mutta se vaikutelma kesti vain muutaman sekunnin. Hetken kohiseva laine kuohahti taas yli reunojensa ja olisi uudelleen haudannut kaikki maljan höyryihin, jollei joku olisi kysäissyt:

— Ja mitä sinä itse lupaat, Aallonhalkoja?

— Minä — sanoi Vinsentti seisten kuin kuningas korkealla istuimellaan, kädet ristissä ja silmät säihkyvinä — minä lupaan tulla kansantribuuniksi. On niin paljon pahaa, ja se on juuriaan myöten hävitettävä — on niin paljon viheliäistä, sorrettua, unohdettua, tomuun tallattua, ja se on nostettava. Minä tiedän kansan, joka nyt on niin surkean pieni, mutta joka kerran on tuleva jättiläissuureksi — minä rupean sen tribuuniksi, puoltajaksi, minusta on tuleva Tiberius Gracchus, ja vaikka minulla ei ole Roomaa jalkojeni juuressa, niin onhan minulla maailma; toinen niistä ei liene toista huonompi. Kuka lähtee kanssani? Toverit, viidenkolmatta vuoden kuluttua… Ken tulee kanssani?

Sekava hälinä oli vastauksena tuohon arveluttavaan kysymykseen. Eläköönhuudot kaikuivat, lasit lyötiin murskaksi lattiaan, ja niin vahvistettiin yhteinen, kaikkea maailman pahaa vastaan suunnattava sotaretki. Vinsentti Aallonhalkoja hyppäsi alas väliaikaiselta valtaistuimeltaan, irroittautui toverien syleilyistä ja riensi lasipalasien ja lattialle virranneen punssin yli vapaaseen ilmaan.

Sieltä hän löysi Severin Björckin venelaiturin luota katselemasta veden kauniita varjoja ja keväisen yön kajastusta.

— Severin — sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti — ellen olisi se mikä olen, tahtoisin olla sinuna.

— Siinä kaupassa joutuisit tappiolle, Vinsentti.

— Enpä tiedä. Ehkä. On sittenkin suloista hengittää puhdasta ilmaa.

— Ja olla vapaa.

— Niin, vapaa, vapaa! Minussa on vielä paljon epäselvää. Mitähän sanomme toisillemme viidenkolmatta vuoden kuluttua?

Samassa kuului Pashan ääni salin avoimesta ikkunasta:

— Missä olet, Aallonhalkoja? Tules, me huudamme sinut nyt Suomen kuninkaaksi, ja Alonzo tahtoo kilvoitella kanssasi kruunusta.

— Pasha ottaa asian omalla tavallaan, sanoi Vinsentti. Mutta tule, Severin, antakaamme heidän nauraa! Taivaan ja maan nimessä, tunnenpa itsessäni jotakin, kuin tahtoisin murskata vuoret käsissäni… Ja ystävykset lähtivät yhdessä.

6. VIHERIÄN HUVILAN LUONA.

Kello lienee ollut kahden ja kolmen välillä aamulla, kun ylioppilaat harventunein rivein lähtivät Säästöpankista palaamaan kaupunkiin. Se paluumatka ei suinkaan ollut suora, sillä se kävi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin lyhyin kaupunkiin vievä tie. Jotkut ehdottivat, että pitäisi odottaa auringon nousua "Viheriän huvilan" luona, ja ehdotus hyväksyttiin hyväksymishuudoilla.

Viheriä huvila oli pieni yksikerroksinen talo Töölönlahden pohjoisella rannalla, vastapäätä Kaisanientä ja ihan sen paikan vieressä, josta rautatie nyt kulkee halki vuoren, ennen penkereelle tulemistaan. Talo on siinä vielä tänäkin päivänä; sen vaiheet ovat olleet hyvinkin kirjavat, mutta aikana, missä kertomuksemme liikkuu, se oli suosituimpia kaupungin ulkopuolella olevia ravintoloita tai huviloita, ja sieltä voikin, jollei seura ollut erittäin suuri tai vaatelias, jotenkin varmasti toivoa saavansa pehmeitä munia, pihvipaistia, viilipiimää, lasin viiniä tai kupin keskinkertaisen hyvää kahvia.

Sinne saavuttuaan öiset kulkijat jyrisyttivät jokseenkin säälimättä ovea, ja pitkän keskustelun perästä heille luvattiin kahvia. Sitä odotellessa kiivettiin vuorelle ja nautittiin kauniista näköalasta. Sumparnin saaren tornihuvimajaa lukuunottamatta ei silloin ollutkaan toista niin kaunista paikkaa Helsingin ympäristössä. Vuoren juurella laajeni päivään päin Töölönlahden vesikuvastin ja sen kirkkaan pinnan toisella puolen mitä kauneimpana, vihreän ja valkoisen vaihtelevana kaupunki lahden kaarrelmien takana. Korkealle niiden yli kohosivat silloin ensi kertaa Nikolainkirkon tornit sinistä aamutaivasta vasten, ja loitoimpana etelässä kimmelsi meri Ulrikanvuorella olevan tähtitornin kolmen huipun takana.

Tuo kuva oli kohta saava omituisen, ihmeellisen loiston, jota kuitenkin vain harvat Helsingin asukkaat ovat omin silmin nähneet, sillä sitä ei koskaan nähdä muihin aikoihin vuorokaudesta kuin juuri silloin, kun kaupunki nukkuu suloisinta untaan, kello kahden ja kolmen välillä aamuisin, ja silloinkin ainoastaan vähän aikaa vuodesta, kesäkuun alussa ja keskipalkoilla. Aurinko nousee silloin vuorien takaa pohjoiskoillisesta, niin ettei sitä itseään näy vuorelle, mutta sitä paremmin sen heijastus. Jo kauan ennenkuin aavistaakaan sen nousseen, alkavat sen ensimmäiset punaiset säteet kimallella kullatussa ristissä ja pallossa ylinnä Nikolainkirkon tornin huipussa. Karkeloiden laskeutuu sitten punahohto alemmaksi ylimmille tornin ikkunoille, vaipuu yhä syvemmä ja levittää kummallisen sädekehän kahdentoista apostolin[1] päiden ympärille. Vihdoin punaloiste ehtii kirkon muurin ikkunoille, jotka hohtavat kuin tuli, ja samalla kertaa sädehtivät kaukaisen, yhtä korkealla olevan tähtitornin ikkunat kuin tähdet taivastaustaa vasten. Koko muu kaupunki on vielä puolihämärissä. Mutta vähitellen laskeutuu loisto yhä alemma, mikäli aurinko nousee taivaanrannasta, ja ikkuna toisensa jälkeen alkaa kaupungissa punertua ja välkkyä, kunnes vihdoin tuhannet ikkunakuvastimet ovat pelkkänä loimuna ja liekkinä ja yksin lahtikin hohtaa kuin aamuruskoon upotettuna. Sellainen näky on liian kaunis kestääkseen kauan. Se viehättää vain muutaman silmänräpäyksen, sillä kun aurinko pääsee riittävän korkealle, sammuu loisto; mutta ne hetket ovat luonnon kauneimpia — kaksin verroin kauniimpia, koska ne ovat niin salaperäisiä, niin vähän tunnettuja, niin harvoin nähtyjä, harvoin ymmärrettyjä, kun useimmat nukkuvat niiden ajan aavistamatta, että sellaista näkyä on olemassakaan.

Nuorukaisiin vaikutti kuva eri lailla. Muutamat olivat uupuneet päivän taistelun vaivoista ja nukkuivat tai torkkuivat kahvia odotellessaan pitkänään kalliolla. Toiset kiistelivät tutkintotodistuksistaan pitämättä suuresti lukua näyn ihanuudesta. Pasha ehdotti, että laulettaisiin "Kaksi konnaa tuumaili". Antepenultimus tutkiskeli kasveja; Alonzo itki ja luki ääneensä Stagneliusta; Severin Björck oli valinnut häiritsemättömän paikan ja piirusti maisemaa. Widefeltit menivät lahteen uimaan; toiset olivat ihmetyksen valtaamina, mutta Renius katsoi tuon tuostakin kelloaan ratkaistakseen valo-opillisen kysymyksen ja määrätäkseen, kuinka kauan ilmiö vielä kestäisi. Ainoastaan Vinsentti Aallonhalkojaa ei näkynyt. Hänen oli nähty yksinään lähtevän vuorta ylös, eikä hän palannut.

Hetken kuluttua lähti Severin Björck, jota nimitettiin Hiireksi, etsimään häntä kallioiden keskeltä.

Severin tunsi ystävänsä lapsuuden ajoista. Aina hän oli etsinyt korkeimman puun metsästä, jyrkimmän kallion syvimmän kuilun; miksipä ei hän olisi tälläkin kertaa seurannut luonnettaan? Korkein vuoren huippu Helsingin pohjoispuolella on vanhastaan nimeltään "Vartiovuori",[2] asukkailla kun oli muinaisina sota-aikoina tapana polttaa siinä vartiotulia varoittaakseen naapurejaan, milloin vihollisten purjeita alkoi näkyä kaukaa ulapalta. Paikka olikin siksi varsin sopiva, koska siitä näki parhaiten koko niemimaan ja sitä ympäröivät kalliorannat sekä niiden takaa levottoman, pauhaavan meren. Samalta vuoren huipulta näkee vielä nytkin toisinaan iloisempien tulien valaisevan pilviä sateisena juhannusyönä.

Sinne Severin Björck suuntasi kulkunsa, eikä se kulku helpoimpia ollut, kun sai kavuta rotkojen yli, joissa siellä täällä juoksi pienoinen puro tai maa muutoin oli vesiperäistä. Hän ei näistä vastuksista pelästynyt, vaan kulki kulkemistaan nykyisen rautatien kohtaa seuraten ja sitten osaksi sen alueen läpi, johon Helsinki myöhempinä aikoina on luonut viheriän Eläintarhansa. Saavuttuaan Vartiovuoren juurelle hän näki sen kukkulalla kahden olennon kuvastuvan valoisaa aamutaivasta vasten. Molemmat näyttivät ilmaperspektiivissä jättiläismäisiltä ja molemmat olivat aamuruskon ympäröiminä. Mutta Severin tunsi ainoastaan toisen: ystävänsä Vinsentin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen astuessaan eteenpäin olennot peittyivät ulkonevan kallion taa, ja kun Severin pääsi huipulle, löysi hän ystävänsä yksin mietteisiin vaipuneena nojautumasta vuorenseinämää vasten ja katselemasta merelle.

— Kuka toinen seisoi äsken takanasi vuorella? kysyi Severin istuutuen kiipeämisestään väsähtäneenä laholle männyn kannolle, joka oli säilynyt niiltä ajoilta, jolloin kukkuloilla vielä kasvoi muhkeata metsää.

— Toinenko? toisti Vinsentti hajamielisesti. Täällä ei ollut muita kuin minä … ja vuoret ja meri ja aamurusko, lisäsi hän, itse hymyillen sellaista suuruuksien yhdistelyä.

— Mutta minä näin selvästi miehen takanasi, jatkoi hänen ystävänsä.

— En tiedä. Ehkä on Hevonen kompuroinut tänne pitkillä koivillaan minun huomaamattani.

— Ei, Hevonen se ei ollut eikä kukaan meistä. Sinä näytit suurelta, Vinsentti.

— Näytinkö? Tiedätkö, mitä juuri nyt ajattelin?

— Sinä ajattelit olevasi vuorenpeikko tai jokin muu sellainen.

— Näetkö tuota merta ja noita vuoria ja metsiä ja edessämme olevaa kaupunkia? Eivätkö talot näytä pieniltä korttihuoneilta lehmusten ja vaahterain keskessä? Jos minä olisin Suomen kuningas, rakentaisin palatsini tähän, tälle vuorelle.

— Minä kylväisin tähän mieluummin metsää ja tekisin kaikki vihreäksi. Tämä erämaa on niin kolkko, ja kuitenkin se on aivan sen paikan porttien edustalla, jota maamme nyt sanoo pääkaupungikseen. Tehkäämme se ennemmin puutarhaksi, jossa kukat tuoksuvat ja lintuset laulavat Suomen tulevaisuudesta.

— Ei, Severin, ei, sellaisena se pysyköön kuin se nyt on. Nämä vuoret sanovat silloin kerran meille, mitä me ennen olimme ja mitä meidän täytyy olla, ellemme mieli eksyä itsestämme. Mutta tämä paikka ei ole vielä kylliksi korkea: tähän tarvittaisiin torni!

— Ja jos sinä rakentaisit tähän vuorilinnan, kuten saaliinhimoiset ritarit ennen Reinin rannoille, niin saisit linnasi juurella nähdä kurjia töllejä ja tallattuja vainioita, ja sinä yksin olisit suuri, mutta kansasi olisi pieni.

— Ei, minun kansani olisi suuri ja hallitsisi maailmaa. Nämä vuoret olisivat yhtenä ainoana yhtäjaksoisena muurina ja niiden linnoitetut käsivarret kurottuisivat kauas rannikon kalliosaarille. Siihen syleilyyn sopisi maailman suurin linna, ja meillä olisi laivasto, niin vahva, että sillä voisimme vallita merta. Tässä uhmaisimme kaikkia vihollisiamme ja täältä lähtisimme uudistamaan Eurooppaa. Severin … jos minä olisin kuningas, olisi minun kansani pelkkiä sankareita!

Ja Vinsentin kasvot hehkuivat innostuksesta.

— Dabo tibi, quodcumque quaeris,[3] kuului odottamatta ääni takaa, ja ihan heidän vieressään seisoi pitkä, harmaahiuksinen sotilas, joka muutamia tunteja ennen oli katsellut kiven heittoa Kaisaniemen rannalla.

Vasten tahtoaan tunsivat nuorukaiset väristyksen ruumiissaan. Heistä tuntui kuin he olisivat seisseet siinä niinkuin maailman vapahtaja muinoin pyhän maan vuorella, ja kiusaaja olisi tullut heidän luokseen ja sanonut samat sanat, jotka se vielä tänäänkin kuiskaa maan julkealle kunnianhimolle: "kaiken tämän annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua".

Ei kumpikaan saanut sanaakaan vastatuksi.

— Dabo tibi quodcumque quaeris, toisti muukalainen. Rex eris, et dominabis mundum.[4]

Niin sanoen hän pani Vinsentin käteen pienen, kilpikonnan kuoresta tehdyn rasian, laski äänetönnä laihan, jäntehikkään kätensä hänen päänsä päälle ja poistui verkkaisin askelin ennenkuin ystävykset vielä ehtivät senkään verran tointua, että olisivat puhutelleet häntä tai lähteneet hänen jälkeensä.

Kello löi aamun neljännen tunnin.

7. SÖRNÄISTEN SEITSENLEHTINEN APILA.

Helsinki oli 1830-luvulla nuoren kaunottaren kaltainen, joka ylpeänä luonnollisen ihanuutensa tietoisuudesta halveksii kaikkia taiteellisia kauneudenenentämiskeinoja. Joka haaralla tarjosivat meri, saaret, rannat, vuoret ja puistot sopivia paikkoja rakennuksille, jotka olisivat voineet synnyttää kateutta Euroopan kauneimmissakin kaupungeissa; mutta ei missään oltu edes koetettukaan niitä käyttää. Entisiltä yksinkertaisemmilta ajoilta oli muutamia pieniä ulkoravintoloita — "zum Vergnügen", niinkuin oli kirjoitettu Töölön ravintolan portin otsikkoon — ja saarilla oli yksityisten kesäasunnoita. Mutta paitsi Töölöä, Säästöpankkia, Sörnäisiä ja, jollei asetettu vaatimuksia kovin korkealle, Viheriää huvilaa, ei ollut ainoatakaan yleistä kokouspaikkaa, johon olisi omistajan erityisettä luvatta voitu mennä suojaan sateelta tai virkistykseksi juomaan lasillinen raitista lähdevettä. Monta puutarhaa oli kyllä kaupungissa, mutta kaikki olivat yksityisten omia. Erityinen lupa tarvittiin, jos mieli päästä silloin ihailtuun pohjoissataman rannalla olevaan Klinkowströmin puutarhaan, ja meren puolella lounaassa olevaa n.s. kaartinpuutarhaa ihaili kyllä monikin, mutta harva siellä kävi, paitsi asianomaisia sotilaita, jotka siellä päivät päästään paukuttelivat pilkkatauluihin. Pieneksi näytteeksi sen ajan viattomuudesta kerrotaan, miten silloisen Gebauerin huvilan naisomistajalla — huvilan sijalla on nykyjään kaupungin erään pääkadun varrella sijaitseva kivirakennus — oli tapana joka kevät, kun hän muutti siihen "maalle", käydä jäähyväisillä ystäviensä luona, jotka asuivat muutaman sadan askelen päässä siitä.

Sörnäinen, joka oli puolen penikulman päässä kaupungin pohjoispuolella, oli kuitenkin jonkinlainen vapaasatama. Siellä oli pieni ulkoravintola, joka aikoinaan oli saavuttanut jommoisenkin maineen. Se sijaitsi sanomattoman viehättävällä niemellä Vanhankaupungin luo pistävän lahden rannalla, ja jälkiä siitä voi nähdä vielä tänäkin päivänä, vaikka rauhallinen niemi on jo aikoja sitten, kun sinne on rakennettu rautatien sivurata, tullut kaupungin vientisatamaksi, ja sinne on kasattu lankkupinoja ynnä muuta rojua, mitä liike näkee hyväksi ajaa kauniin luonnon niskoille. Siellä vietettiin tämän kertomuksen aikaan monta yksinkertaista juhlaa, kuten Fauna-seuran päivälliset 1831, jolloin iloiset vieraat taistelivat vanhan Troian tapaan keskenään niin urhoollisesti keihästä heitellen, että eräs osallinen menetti toisen silmänsä ja sai koko iäkseen muiston sankarileikistä. Mutta ajan luonteeseen kuului, että Sörnäisissä samoin kuin muissakin samanlaisissa paikoissa kävi melkein yksinomaan miehisiä vieraita. Kaunis sukupolvi uskalsi harvoin lähetä niitä arakkipunssin, savipiippujen, keilaratojen ja Bellmanin laulujen taistelukenttiä.

Jotenkin tavatonta oli siis, kun niiden tapausten jälkeisenä päivänä, jotka kerrottiin edellisessä luvussa, pari veneen täyttä kaupungin naisia ja herroja kello neljän paikoilla iltapäivällä laski maihin lähelle Sörnäisiä. Pienelle, sievälle nurmikolle muutaman kukkulan kaltaalle asettui seurue, ja ruokakopat sekä niitä seuraava kahvipannu osoittivat, että siinä aiottiin hoitaa asiat omin päin ravintolan vieraanvaraisuudesta riippumatta. Se oli yksinkertainen "evässeurue", jossa jokainen osallinen perhe toi mukanaan sovitun osuuden kestityksestä.

Seurassa oli kolme tai neljä rouvaa, pari vanhaa herraa, viisi tai kuusi nuorta tyttöä ja yhtä monta ylioppilasta. Naisista oli kaksi tuttua eilisestä: oppineen matemaatikon, professori Ridingin leski ja hänen sisarensa tytär Amelie Ewers; ylioppilaista samoin yksi tuttu: Vinsentti Ek, liikanimeltään Aallonhalkoja. Lisäksi mainittakoon, että rouva Riding oli syntyjään Björck ja Severin Björckin täti, joten siis Severin oli nuoren tytön serkku, ja että Severin asui Vinsentin kanssa rouva Ridingin luona, jossa heillä, paitsi vapaata elantoa, oli toinen koti ja jossa äidillinen silmä piti heistä sangen hyvää huolta. Lukija huomannee siitä, miksi tarkka rouva edellisenä päivänä niin ystävällisen huolellisesti otti itse selon heidän ensimmäisistä ylioppilaspidoistaan.

Vinsentti oli ollut perämiehenä toisessa veneessä; hän tunsi liian hyvin hyvän tätinsä pienet heikkoudet — sillä hänkin, ollen Björckin perheen kasvattipoika, sanoi rouva Ridingiä tädiksi — voidakseen olla osoittamatta hänelle velvollisuudenmukaista huomaavaisuutta. Hän tarjosi siis hänelle käsivartensa, luoden kuitenkin nopean syrjäsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka lensi kuin äsken häkistä päässyt lintu kivien ja mättäiden yli. Mutta Vinsentti oli vaiti ja vastoin tavallisuutta ei hänellä ollut yhtään leikillistä sanaa sanottavana äidilliselle ystävälleen.

Rouva Riding arveli sen johtuvan edellisen yön mellastuksesta, jota luuloa vielä vahvisti nuorukaisen poskien ilmeinen, yhtä tavaton kalpeus. Mutta ollen siksi hienotunteinen, ettei siinä ruvennut jakelemaan nuhteita, joita hän itsekseen päätti antaa oikein kyllältä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, hän kysyi vain näennäisen välinpitämättömänä, missä Severin saattoi viipyä, kun hän ei ollut määrättyyn aikaan tullut veneelle.

— En tiedä, vastasi Vinsentti. — Kun erosimme, sanoi hän menevänsä erään toverin luo, ja välistä hän saattaa unohtaa ajan.

Professorin rouvalla oli omat ajatuksensa. Vanhemmat huvimatkalaiset istuutuivat nauttimaan tuoksuvaa kahvia; nuoremmat etsivät vuokkoja ja nelilehtisiä apilaita.

— Nyt minä etsin sinun onneksesi, sanoi Amelie Ewers Vinsentti Ekille.

— Kiitos, sanoi Vinsentti, äänessä vivahdus entistä iloisuutta. — Mutta sen pitää olla viisilehtinen, minä en tyydy vähempään.

— Olisihan minun pitänyt arvata se, vastasi tyttö. Milloinka sinä olet tyytynyt tavallisten kuolevaisten osaan?

Ja niin sanoen hän laskeutui toiselle polvelleen ruohokkoon ja etsi niin ahkerasti kuin tyttö etsii rakastettunsa onnea ja kuin nuorukainen etsii — omaansa.

— Onpa kuitenkin kauheata, että ylioppilaat saattavat olla niin hurjia, huokasi muuan vanha majuritar kahvikuppinsa ääressä jatkaen aihetta, josta jo oli puheltu tulomatkalla. — Lieneeköhän totta, että he ovat viime yönä lyöneet kuoliaaksi kokonaisen yövahtijoukon?

— Minä kuulin puhuttavan neljästä miehestä, kahdesta kuolleesta ja kahdesta pahasti haavoittuneesta, oikaisi toinen vanhoista herroista, vanha sotaneuvos, jolla oli kaksi hyvin pientä ritariston nauhaa napinreiässä. — Se kuuluu tapahtuneen aamulla Pitkänsillan luona.

— Mitä surmaniskuihin tulee — sanoi toinen vanha herra, pankin kamreeri — niin tiedän minä varmaan, ettei niitä ollut kahta enempää. Mutta siinäkin oli arvattavasti kaksi liikaa. Koko kaupunki on hämmennyksissä; asia on ilmoitettu päällikölle, sotaväkeä on lähetetty liikkeelle ja poliisit etsiskelevät paraikaa rikoksellisia.

— Eikö yhtään tiedetä, ketä ne onnettomat ovat? puuttui puheeseen professorin rouva, kokien turhaan peitellä levottomuuttaan.

— On löydetty ylioppilaslakki, ei mitään muuta, vastasi kamreeri välinpitämättömästi. Siitä ei kukaan tule hullua hurskaammaksi; kaikki lakit ovat yhdenlaiset, ja niitä on monta sataa.

— Mitä lupaat minulle, jos löydän viisilehtisen? kysyi Amelie vallattomasti yhä vain etsiskellen.

— Ja mitä lupaat sinä, jos et sitä löydä? kysyi Vinsentti samaan tapaan.

— Minä lupaan lakkiisi paremman lyyryn kuin tuo pieni on, joka tuskin näkyy, vastasi tyttö ja katsoi Vinsenttiin sinisilmin. — Mutta sinullahan on nyt toinen lakki kuin oli eilen, lisäsi hän viattomasti.

Puna sävähti Vinsentin kalpeille kasvoille.

— Jos löydät viisilehtisen — sanoi hän nopeasti — lupaan sinulle uuden päivänvarjon, sillä se mikä sinulla nyt on, on niin vanha ja haalistunut, ettei se vähääkään sovellu sinulle.

— Mutta minäpä sanon sinulle, herraseni, että parittomat luvut ovat vaarallisia, jatkoi tyttö. — Kolmilehtiset eivät merkitse ollenkaan mitään, mutta muut apilaat, joissa on pariton lehtiluku, merkitsevät vaaraa.

— Etsi sitten kuusilehtinen, vastasi Vinsentti huolettomasti ja reviskeli samalla rikki tuomen terttuja, jotka olivat suloisia kuin ensi rakkauden tuoksu.

Majuritar jatkoi:

— Entisaikaan kuultiin kertomuksia ylioppilaiden ja kisällien välisistä tappeluista. Mutta, hyvä herrasväki, nyt ei ole enää mitään turvaa, kun ylioppilaat hätyyttävät sotaväkeä.

— Saattaahan sotaväki hankkia itselleen suojelusvartioksi ylioppilaita, huomautti kamreeri hieman pisteliäästi.

Amelie Ewers kuuli kamreerin sanat apilaita etsiessään ja rupesi puolustamaan ylioppilaita niin lämpimästi, että voitti luontaisen ujoutensa. — Antakaa anteeksi, sanoi hän, — eihän ole mitään todistusta, että ylioppilaat olisivat hätyyttäneet vartijoita. Minä kuulin sanottavan, että ylioppilaat lauloivat Pitkälläsillalla ja että vartijat ahdistivat heitä sen tähden. Se on ehdottomasti liikaa niin vähäpätöisestä rikoksesta; se on väärin, se on raakaa. Hätyyttää toista sentähden, että hän laulaa! Moni matkustaisi kymmeniä penikulmia saadakseen kuulla kaunista ylioppilaslaulua, ja täällä hätyytetään laulajia! Minä en sitä koskaan kärsisi, jos olisin ylioppilas.

— Mutta on kielletty laulamasta kadulla, vastasi sotaneuvos, joka tunsi asetukset.

— Pitkäsilta ei ole mikään katu, uskalsi Amelie vastustaa punastuen korviaan myöten.

— Pitkäsilta on kaupungin tullisalpojen sisäpuolella, selitti sotaneuvos itsepäisesti tulkiten lakia aivan kirjaimen mukaan.

Amelie aikoi vastata, mutta kun hän katsahti tädin pelästyneisiin kasvoihin, jähmettyivät sanat samassa hetkessä hänen huulilleen. Hän oli vaiti, mutta tunsi mielessään nuoruuden hehkuvaa suuttumusta tehdystä vääryydestä ja etsi etsimistään apilaita. Se onnistui alussa huonosti, sillä kostea kaste oli noussut sydämestä silmäluomien alle ja himmensi etsivän katsetta. Sattumalta olivat seuraan kuuluvat ylioppilaat poissa mäellä. Heistä ei kukaan kuullut, miten sankarillisesti puolustettiin asiaa, joka koski niin likeisesti heitä ja jonka yleinen mielipide oli tuominnut. Jos he olisivat kuulleet sen, olisi Amelie Ewers ehkä päässyt seppeleensitojaksi 1836:n maisterinvihkiäisiin.

Ainoastaan Vinsentti Ek oli syrjästä kuullut keskustelun. Kun Amelie taas tuli lähemmä, meni Vinsentti hänen luoksensa ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, puristi ääneti hänen kättään, kääntyi sitten äkisti ja meni nopein askelin maantielle päin.

— Vinsentti! huusi nuori tyttö, mutta Vinsentti ei enää kuullut.

— Odotahan nyt, odota! huusi hän uudestaan kovemmin. — Tulepas katsomaan, miten hyvä etsijä minä olin! Vinsentti … minä löysin seitsenlehtisen, ja se on sinun onneksesi … jos se ollenkaan on onneksi, lisäsi hän hitaasti ja niin hiljaa, että vain kaksi kukoistavaa pihlajaa sen kuuli.

8. KAKSI YSTÄVYSTÄ.

Vinsentti ei ollut vielä ehtinyt maantielle, kun eräs noita keveitä, nelipyöräisiä ajopelejä, jotka ovat tulleet kuuluisiksi rumalla issikan nimellä, vieri kapealle tielle, joka vei itäänpäin Sörnäisiin. Rattailta laskeutui maahan Severin Björck, liikanimeltään Hiiri, ja aikoi antaa hevosen mennä.

— Odottakaa! huusi Vinsentti.

Ajaja pysähtyi.

Ystävykset katsahtivat toisiinsa ja menivät niin kauas, ettei heidän keskusteluaan voitu kuulla.

— No? sanoi Vinsentti.

— Mies ei ollutkaan kuollut, vain pyörryksissä, ja hän on jo tullut tuntoihinsa. Hänen tilaansa ei luulla vaaralliseksi. Häneen tärähti vain kovasti, kun hän kaatui suojapuuta vasten.

Vinsentti Aallonhalkoja hengähti syvään kuin olisi vuori vierähtänyt pois hänen sydämeltään.

— Entä toinen? kysyi hän.

— Toinen on saanut naarmun poskeensa: tyhjänpäiväistä, sitä ei huomenna enää huomaakaan.

— Entäs lakki?

— Sitä ei tunnettu. Pashaa epäiltiin, ja hän olikin tutkittavana, mutta luikerteli vapaaksi ilmaisematta mitään. Ole huoletta; kaikki käy hyvin.

— Entäs sinä itse, Severin? Joku kumppaneista sanoi minulle tänne tullessa, että muuan poliisi on luullut tuntevansa sinut joukossa olleeksi.

— Minutko? Hullutuksia!

— Oletko varma siitä? Jos kenenkään on päästävä vapaaksi, niin ainakin sinun, sillä sinähän koetit kaikin tavoin estää riitaa. Sinä pidit minua käsistä; sinä rukoilit minua pysymään alallani. Juuri minähän hurjistuin, kun he tahtoivat sulkea meiltä tien ja viedä meidät poliisikamariin. Minä riistäydyin irti sinusta, viaton Hiiri, ja syöksyin sokeasti vasten pistimiä… Ei, Severin, sinun täytyy päästä vapaaksi!

— Niin, niin, sinä löit heidät kuin akanat maahan ja raivasit tien meille kaikille… Mutta minä sanon, ettei ole mitään vaaraa. Korkeintaan vuoden karkoitus yliopistosta. Se sopiikin minulle varsin hyvin. Minä olen joka tapauksessa aikonut lukea kreikan kotona.

— Ja sinä luulet, että minä antaisin sinun kärsiä minun tähteni! Sinun tulevaisuutesi olisi hukassa, ja sinä luulet, että minä suostuisin siihen.

— Sanoithan itse, että tulevaisuutemme on omassa kädessämme.

— Niin … tulevaisuutemme.

— Ole viisas, Vinsentti, jätä asia sikseen. Kaikki on käyvä hyvin. Pahimmassa tapauksessa erottakoot meidät molemmat. Mikä estää meitä pysymästä ystävinä elossa ja kuolossa?

— Elossa ja kuolossa. Se on päätetty.

— Ja nyt, tule, lähde kanssani Sörnäisiin. Minä tahtoisin mielelläni vielä kerran … jos meidän täytyy lähteä…

— Sanoa jäähyväiset Amelie Ewersille?

Severin ei vastannut, mutta punastui kuin tyttö. Vinsentti Aallonhalkoja oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten päättävästi:

— Rakastaako hän sinua?

— En tiedä … en luule, sammalsi ujo nuorukainen, nähtävästi pelästyksissään siitä, että oli tullut ilmaisseeksi salaisuuden, joka oli ollut hänelle niin pyhä, ettei hänen uskollisimman ystävänsäkään olisi pitänyt aavistaa sen olemassaoloa, niin, että hän tuskin edes yön hiljaisimmissa unelmissa oli uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hänestä tuntui kuin metsän puut olisivat ilmaisseet hänet ja kuiskailleet toisilleen rakastettua nimeä, jota hänen huuliltaan lähtenyt ääni ei vielä koskaan ollut saastuttanut.

— Hyvä, sanoi Vinsentti. Mene Sörnäisiin; minä ajan kaupunkiin.

— Ei … ei, älä mene sinne! Mitä hyötyä siitä olisi?

— Älä kysy. Minä lupaan palata viimeistään kahden tunnin kuluttua..

— Anna minun tulla kanssasi!

— Tätisi on levoton … hän on levoton … mene, Severin! Kahden tunnin perästä olen taas luonanne.

— Vinsentti … ei, älä mene kaupunkiin!

Liian myöhäistä. Vinsentti Ek oli hypännyt ajoneuvoihin ja lähti ajaa lennättämään minkä hevonen suinkin pääsi epätasaista tietä. Severin seurasi häntä muutaman askeleen, mutta nähtyään, ettei enää voinut saavuttaa häntä, pysähtyi epäröiden, tietämättä, mitä hänen oli tehtävä. Hetkisen kuluttua hän lähti jatkamaan matkaa Sörnäisiin, pikemmin pojan kaltaisena, joka on kadottanut kirjansa koulutiellä, kuin nuorukaisen, joka menee rakastettuaan tapaamaan.

Lukijan luvalla seuraamme nyt Vinsentti Aallonhalkojaa matkalle, jolle lähtemästä hänen ystävänsä oli niin hartaasti häntä kieltänyt, ehkäpä ei suotta.

Ajurinrattaat saapuivat kaupunkiin, kulkivat rämisten Unioninkadun epätasaista kivitystä pitkin, yliopiston ohi, pitkin esplanadeja vanhan kirkon tienoille ja seisahtuivat yliopiston rehtorin portille. Mutta rehtori ei ollut kotona.

Siitä samat nelipyöräiset ajoneuvot vierivät teatterin ohi pitkin Etelä-Esplanadia ja pysähtyivät toistamiseen silloisen Hjärnen talon edustalle, jossa kaupunginpäällikkö asui. Vinsentti Aallonhalkoja astui käytävässä vahdin ohitse, kiipesi vakavin askelin portaita ja ilmoittautui. Päällikkö oli kotona.

— Mitä tahdotte, nuori mies? kysyi kenraali kohteliaasti saksaksi, sillä hän oli ulkomaalainen.

Vinsentti kokosi kiiruimman kaupassa koko sanavarastonsa, kaiken, mitä hän oli koulussa oppinut Stridsbergin saksan kieliopista ja Heinrichin sanakirjasta.

— Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, erästä tovereistani on syytetty aamuisesta Pitkänsillan kahakasta.

— Tiedän sen, vastasi kenraali. Lakki löydettiin, ja eräs ylioppilas, nimeltä Björck, tunnusti sen omakseen. Koska hän teki sen vapaaehtoisesti, päästin hänet täksi päivää vapaaksi, kun hän kunniasanallaan lupasi tulla huomiseen kuulusteluun.

— Teidän ylhäisyytenne — jatkoi Vinsentti voimatta täydellisesti hillitä liikutustansa — lakki on minun, ja Björck on viaton. Kun kulkuvahdit sulkivat meiltä tien Pitkälläsillalla sen tähden että lauloimme, koetti Björck kaikin tavoin estää meteliä syntymästä. Minä syöksyin vartijoita vastaan ja … antakaa anteeksi … löin kaksi heistä maahan, jolloin muut pakenivat.

— Tiedättekö, nuori mies — sanoi kenraali vakavasti — sellaisesta rikoksesta rankaisevat lait mitä ankarimmin?

— Minä tiedän sen, teidän ylhäisyytenne.

— Ettekä te ainoastaan käyneet käsiksi vartijoihin, jotka tottelivat käskyjä, vaan löitte lisäksi yhtä sotamiestä niin, että hän on hengenvaarassa. Tiedättekö, että linnavankeus tai sotapalvelus on lievin rangaistus sellaisesta rikoksesta?

— Tiedän.

— Ja mitä teillä on sanottavana puolustukseksenne?

— Ei mitään.

— Eikö mitään?

— Minä pyydän, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, ajatelkaa, että te itse olisitte ollut minun sijassani. Vain se minulla on sanottavaa.

— Te tiedätte rangaistuksenne, ja te tulette kuitenkin itse antamaan itsenne ilmi?

— Björck on ystäväni. Minä teen hänelle vain saman, minkä hän on tehnyt minulle. Mutta minulla on suurempi syy siihen, sillä minä todistan, että minä olen ainoa syyllinen.

Kenraali kohautti olkapäitään.

— Olkootpa perusteenne, nuori mies, mitkä hyvänsä, niin teidän kiinnipanemisenne ei ole vältettävissä. Te olette rehtorin alainen, ja aluksi vartioidaan teitä yliopiston karsserissa.

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, minun tehdä erään pyynnön?

— Pyytäkää. Jos vain on minun vallassani…

— Teidän ylhäisyytenne, te myönsitte Björckille, että hän kunniasanansa annettuaan saisi olla vapaana huomiseen asti. Minä pyydän samalla ehdolla samaa suopeutta.

Kenraali katsahti nuorukaisen vakaviin silmiin, ja tarkastus lienee päättynyt suotuisasti, sillä hetkisen mietittyään hän vastasi: — Nuori mies, te olette suomalainen; minä luotan sanaanne. Huomenna kello kahdeksan aamulla tulette rehtorin luo.

Vinsentti kumarsi ja poistui yhtä vakavin askelin kuin oli tullutkin.

Kenraali katsoi hänen jälkeensä ja siveli tyytymättömänä viiksiään.

— Kirotut pojat! mutisi hän. Vahinko on tuota … hänestä olisi voinut tulla jotakin. Iivana … vaunut kuntoon! Minä lähden Munkkiniemelle…

Kello saattoi olla noin seitsemän paikoilla, kun Vinsentti Aallonhalkoja taas ajoi Sörnäisiin vievälle sivutielle. Hän pysäytti kuitenkin hevosen vähän matkan päähän niemestä, antoi ajurin palata takaisin ja kulki lopun matkaa jalan. Lähestyessään metsämäen rinteellä olevaa evässeuraa hän kuuli iloista hälinää, joka vaikutti häneen omituisesti hänen silloisessa asemassaan.

— Onpa niillä hupaista tuolla! Niin, miksikä ei? sanoi hän itsekseen.

Pieneltä kunnaalta hän näki hyvin koko loivana viettävän rinteen. Hän näki nuorten olevan leskisillä nurmikolla. Huudettiin "viimeinen pari" ja esiin riensivät toisten takaa Severin Björck ja Amelie Ewers. Vinsentti tarkasti heitä. Hirvittävän pitkäkoipinen ylioppilas koetti epätoivoisin ponnistuksin ryöstää Severiniltä leikkimorsianta. Turhaan koetti onnellinen Severin ehtiä lyhyillä jaloillaan ennen vainoojaa tyttönsä luo. Hänen tappionsa näytti varmalta, mutta onni kääntyi. Amelie Ewers petti ahdistajansa, kääntyi äkkiä takaisin, juoksi leppäpensaan ympäri, pysähtyi uudelleen, juoksi taas, esti kaikki toisen vangitsemiskokeet ja antoi siten Severinille aikaa ehtiä hänen luoksensa kiertotietä. Eihän mikään ollut yksinkertaisempaa: mikä tyttö hyvänsä, jolla on nuoruuden ja ilon näkymättömät siivet hartioilla, tekee leskisillä ollessaan aivan samoin kuin Amelie Ewers, jollei hän ihan tahallaan tahdo päästä paristaan. Se on kunniakysymys, taistelu, jota ei taistella rakkauden, vaan kunnian tähden.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut katsoa asiaa niin yksinkertaiselta kannalta. Hän kumartui kenenkään näkemättä koivua vasten, ja pari kuumaa, äänetöntä, ikuisesti salaan jäänyttä kyyneltä vieri pitkin koivun valkoista tuohta. Sitä kesti vain minuutin tai kaksi; mutta kun hän taas nosti päänsä ja kiiruhti pyyhkimään pois heltyvän sydämen petollisia merkkejä, tuntui hänestä kuin hän yht'äkkiä olisi tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Sitten hän meni seurueen luo ja näytti tyyneltä, melkeinpä iloiseltakin. Kuuluipa hänen tavallista leikinlaskuaankin; mutta leskisille hän ei suostunut rupeamaan.

Severin Björck erehtyi, Amelie erehtyi. Ainoastaan eräs, joka paremmin tunsi elämää, näki Vinsentissä oudostuttavaa, jota hän ei aina saanut täydelleen salatuksi, ja tuo eräs oli äidillinen ystävä, joka piti häntä silmällä tutkistelevin katsein.

Seurue joi teetä nurmikolla. Severin Björck sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen:

— Mitä uutta?

— Kaikki hyvin. Niin on kuin kerroit.

— Eikä sinua ole ollenkaan epäilty?

— Ole huoletta.

— Vinsentti… olkaamme iloisia tänä iltana!

Huolet huomenen Unhottumaan, Riemuja hetkisen Nautitse vaan. Kiiruhtaos Ruusujen tuoksuun, Viinien juoksuun…

Mutta ääneti itsekseen lisäsi Severin Franzénin suloisen laulun viimeisen säkeen:

Kaikki ne kuihtuu! Sä myös tomu oot!

Molemmat nuorukaiset, joista elämä äsken olikin vain "ruusujen tuoksua, viinien juoksua", olivat mielessään varmat, että heidän nuoruutensa ilojen aurinko kenties ainaiseksi sinä iltana painuisi mailleen. Mutta he pitivät sen tiedon salassa toisiltaan ja maailmalta; kumpikin tahtoi yksinään kantaa kohtalonsa, ja kantaa sen ääneti, pelkäämättä, valittamatta, onnellisena tiedosta, että oli pelastanut ystävänsä.

Mentiin sitten venerantaan ja lähdettiin paluumatkalle. Jonkinlainen outo, epäselvä apeus vallitsi seurassa. Sotaneuvos ja kamreeri ryhtyivät keskustelemaan politiikasta. Majuritar huvitteli vieruskumppaneitaan kuvaamalla uusimpia kesäpukuja. Ylioppilaat suunnittelivat kesänsä viettoa. Professorin rouva Riding ja hänen kolme suojattiansa vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun sanan. Ainoastaan kerran uskalsi Amelie Ewers, peloissaan Vinsentin kasvojen oudosta ilmeestä, kuiskata hänelle:

— Tahdotko sen seitsenlehtisen?

— Tahdon — sanoi Vinsentti säpsähtäen, ajatuksistaan heräten — anna se minulle … ja muista minua silloin, kun ennustukset toteutuvat.

— Mitkä ennustukset?

— Päivänvarjoa koskevat tietysti, vastasi nuorukainen, mutta katui kohta vastauksensa mahdollista katkeruutta ja lisäsi matalalla, liikutuksesta värisevällä äänellä:

— Tapahtukoonpa mitä hyvänsä … Amelie, tule onnelliseksi! Minä en koskaan unohda sinun ystävyyttäsi.

— Laulakaa jotakin, pyysi professorin rouva.

Venheessä oli ylioppilaita täysiääninen kvartetti.

— Mitä laulamme? kysyi Severin.

— "Riemun ruususet", vastasi Vinsentti, joka kauniine barytoniäänineen oli valinnut ensi basson.

Kvartetti kajahutti:

Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan; Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa…

Kun laulu loppui, Amelie Ewers kyynelehti. Vene oli saapunut satamaan, ja hyvää yötä toivottaen erottiin.

9. KILPIKONNANKUORINEN RASIA.

Vinsentti Ekillä ja Lambert Severin Björckillä oli valoisa, kaunis huone yhteisesti asuttavana professorinrouva Ridingin talossa, ei kuitenkaan katurakennuksessa vaan pihan puolella. Siihen aikaan asuivat vielä useimmat ylioppilaat kaksittain, välistä kolmittainkin yhdessä huoneessa; vain varakkaimmilla oli oma erikoinen huoneensa, ja jos jollakin oli kaksi, oli hän jo oikea ruhtinas.

Vinsentti oli saanut nuhteita kotiin tultuaan, eikä syyttä; vastoin tapaansa hän oli kuunnellut lauhkeana kuin lammas, mutta ei hiiskahtanut sanaakaan huomisesta. Rouva Riding, Severin, Amelie, kaikki erehtyivät; he luulivat häntä tyyneksi ja vakavaksi, vaikka tulevaisuus musteni kuin yö hänen silmissään.

Severin oli tavattoman hellämielinen ja iloinen. Hänen haaveksiva luonteensa kuvasi hänelle ystävän edestä uhrautumisen mitä ihanimmaksi; hän ajatteli koittavaa päivää mielessään ylpeys, joka oli suuremmaksi kunniaksi hänen sydämelleen kuin hänen ymmärrykselleen. Ei hänkään ilmaissut vaaraa, johon hän luuli menevänsä; mutta hänen sinisilmänsä hehkuivat innostuksesta. Jotakin voitonriemuista oli hänen muutoin niin ujossa olemuksessaan. Vinsentti ymmärsi hänen sydämensä syvimmätkin ajatukset, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään. Ja niistä neljästä, jotka vilpittömästi rakastivat toisiaan, meni kaksi iltasella levolle aavistamatta huomisen päivän myrskyjä; kolmas odotti sitä päivää kuin elämänsä ihaninta; neljäs yksin tiesi, mitä oli tulossa, mutta hän tunsi itsensä samalla kyllin vahvaksi kantamaan kohtaloansa.

— Vinsentti — sanoi hänen ystävänsä hänelle, kun he olivat päässeet huoneeseensa ja riisuneet takkinsa — sinäpä vain et ole utelias. Ethän ole edes avannutkaan pikku rasiaa, jonka tänä aamuna sait niin kummallisella tavalla.

Vinsentti hätkähti. Hän oli unohtanut koko aamuisen kohtauksen. Ennenkuin ystävykset olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, jonka ulkomaalainen oli heissä herättänyt, olivat toverit yllättäneet heidät. Sitten oli juotu kahvia Viheriässä huvilassa, sieltä oli laulaen marssittu suljetuin rivein kaupunkiin ja Pitkänsillan yli mentäessä oli sitten tapahtunut kahakka, jonka lukija jo tuntee ja joka sai kaikki muut asiat haihtumaan mielestä.

Rasia oli tallella liivin taskussa. Se oli pieni, soikea, ulkoapäin hienotekoisen nuuskarasian kaltainen.

— Saanko minäkin tietää salaisuuden, o rex mundi, oi sinä maailman kuningas! huudahti Severin iloisesti ja miehekkäästi. — Lyönpä vetoa, että suuri salaisuus haihtuukin hyppyselliseksi nuuskaa.

— Rasia ei ole edes kultaa! vastasi Vinsentti samaan tapaan. — Minä puolestani lyön vetoa, että se pitkä mies teki vain pilkkaa meistä. Meidän olisi pitänyt käydä häntä kaulukseen. Mutta tutkikaamme hänen lahjansa.

He istuutuivat pöydän ääreen, ja Vinsentti avasi rasian. Nuuskaa ei siinä ollut, vaan jonkinlainen kotelon tapainen, joka oli punaista samettia. Kotelossa oli pieni kultainen medaljongi ja siinä hiuskutri — pitkä ja kaunis musta suortuva. Medaljongin selkäpuolella oli kreikaksi kirjoitettuna 20:s päivä maaliskunta 1820.

Nuorukaisten leikinteko vaikeni. He eivät tienneet, mitä heidän oli ajateltava kummallisesta lahjasta. Severin huomautti, että hiuskutri oli varmaankin ollut jonkun naisen.

— Ole huoleti; ei ainakaan valkoverisen! sanoi Vinsentti, mutta lisäsi heti lieventääkseen ajattelemattomien sanojensa katkeruutta. — Minä en todellakaan tiennyt valloittaneeni ketään niin mustaa.

— Tässä on vielä jotakin! huudahti Severin ottaen kotelosta pienen, ohuen, kokoon taitetun postipaperilehden, joka oli ollut medaljongin alla. Yhdessä he lukivat latinalaisen kirjoituksen, joka kuului käännettynä seuraavasti:

"Maanpaossa oleva jalon Hellaan tyttären poika, tämä suortuva on äitisi tukkaa. Hän kaatui kostamatta raakalaisten raivon uhrina; sinun velvollisuutenasi on hyvittää hänen varjonsa. Kahdeksana yönä odotan minä sinua puolen yön aikana meidän kirkkomme luona, ja ellet tule, olet ainiaaksi pettänyt äitisi maan ja hänen muistonsa."

Ei mitään nimeä alla.

Nuorukaiset katsoivat milloin toisiansa, milloin paperia. Olihan se kuin satua. Pitkä, tuimannäköinen mies muistui taas elävästi heidän mieleensä.

— Muistatko äitiäsi? kysyi vihdoin Severin.

— En, vastasi Vinsentti. En isääni enkä äitiäni. Tiedäthän, että luutnantti S. — teidän sukulaisenne toi minut neljän vanhana sinun kotiisi. Hän oli löytänyt minut turvatonna ja hyljättynä Simferopolista Krimin niemeltä. Isäni oli joku niistä monista suomalaisista, jotka palvelivat Venäjän Mustanmeren-laivastossa; hän kaatui sodassa turkkilaisia vastaan. Äidistäni tiedän vain sen verran, että hän oli syntyjään kreikkalainen. Siinä kaikki, mitä luutnantti S. on saattanut kertoa lapsuudestani. Sen lisäksi on minulla niiltä ajoilta tämä arpi vasemmassa ohimossani, tämä kreikkalainen risti, jota minä kannan rinnassani, ja joitakin hämäriä muistoja suuresta merestä … laivoista, jotka olivat täynnä parrakkaita miehiä ja kirjavia pukuja… vanhasta mummosta, joka antoi minulle viikunoita ja vuohen maitoa … vihdoin suuresta metelistä ja pitkällisestä sairaudesta. Koko elämääni on siitä lähtien yhdistettynä muisto sinun vanhempiesi hyvyydestä.

— Vahinko, että luutnantti S. on jo kauan ollut kuollut. Miten aiot suhtautua tuohon kummalliseen kehoitukseen?

— En tiedä. Ajattelen asiaa.

— Aiotko mennä tapaamaan pitkää miestä?

— Kenties.

— Minunkin mielestäni se on sinun velvollisuutesi, jos äitisi isänmaa tarvitsee sinua. Mutta, Vinsentti, muista, että Kreikka on vapaa!

— Tuskin neljäs osa siitä.

— Luuletko sitten, että pitkä vanhus…

— Minä en luule mitään. Minä tahdon nähdä.

— Ja olisiko sinulla sydäntä jättää meidät?

— Jättää teidät!… Älkäämme nyt ajatelko sitä. Puhukaamme siitä huomenna. Severin … sinä et saa lahjoa minua. Meidän täytyy kaikkien tehdä velvollisuutemme.

— Muista, että olet meidän ylpeytemme. Muista, miten me rakastamme sinua! Mitä sanoisivat vanhempani? Ja täti? Ja Amelie?

— Nukutaan!

— Miten tahdot. Mutta muista, että jos toiselle meistä tapahtuisi jotakin … jotakin odottamatonta … täytyy toisen olla kummankin sijassa.

— Sinä saat jäädä siksi, sinä, sinä!

— Ei, sinä, Vinsentti, sinä jäät siksi.

— Hyvää yötä, ainoa ystäväni! Hyvää yötä, narri! Minua nukuttaa.

— Hyvää yötä, Aallonhalkoja!

Ja tuli sammutettiin. Kesäyö oli pilvinen ja hämärä, mutta puoliuudinten ylitse kajasti heikko valo nuorukaisten vuoteille ja salaperäiselle rasialle, joka vielä oli pöydällä.

Vinsentti oli pettänyt ystävänsä: hän ei voinut nukkua. Päivän kirjavat vaiheet ahdistelivat hänen mielikuvitustansa. Mitä kaikkea olikaan hän kokenut lyhyenä aikana, joka oli kulunut siitä, kun hän kirjoitti nimensä ylioppilaiden nimikirjaan! Ensimmäiset ylioppilaspidot — kilpailu — riemusaatto — Suomen kruunu — kohtaus vuorella — Pitkänsillan kahakka — hirmuinen ajatus, joka aiheutui ihmissurman tuottamuksen luulosta — sen uhkaavien seurausten ajattelemisen aikaansaama levottomuus — ystävän uhraus — hänen oma itsensä ilmaisu — mustasukkaisuuden tuskat — ensi lemmen kuihtuneet ruusut — ja vihdoin tuo viimeinen ajatus, joka olisi yksinäänkin ollut riittävä täyttämään nuorukaisen koko maailman: medaljongi ja rasia, satu tuntemattomasta äidistä, jonka kohtalo oli kostamatta, ja uudesta isänmaasta, joka odotti vapauttajaa. Mitkä vaiheet! Mitkä ristiriitaiset tunteet! Millainen päivä sille, joka on kahdeksantoistavuotias ja joka siihen asti on nähnyt elämänsä juoksevan tyynenä virtana viheriäin niittyjen kautta, milloin nopeammin, milloin pieniä vaahtokuplia pinnallaan kantaen tai hiljaa rannan pikkukiviä vasten kohisten, mutta ilman koskia, putouksia, rientäen hiljaa eteenpäin ikävöityä, kaukana siintävää merta kohden!

Viimeinen ajatus karkoitti vihdoin kaikki muut. Tulisiko hänen seurata muukalaisen kehoitusta? Miksikä ei? Pitihän hänen saada tietää enemmän voidakseen päättää, mitä oli tehtävä. Tunnettiinhan hänen syntyperänsä, hänen vanhempansa — niin, hänen itsensäkin täytyi saada heistä tietää. Ja musta hiussuortuva, hänen äitinsä hiuksia — miten kaunis olikaan hän ollut! Miten onneton hän olikaan ollut! Ja kostamaton rikos — ei, hänen täytyi lähteä määräpaikalle. Ellei hän menisi, olisi hän katuva sitä koko elinaikansa.

Mutta saattoiko hän enää itse määrätä työnsä ja tekonsa? Huomenna kello kahdeksalta hänen olisi vapaaehtoisesti saavuttava tutkintoon joutuakseen sieltä vankeuteen. Sieltä hän pääsisi ainoastaan oikeuden eteen ja myöhemmin linnatyöhön tai sotapalvelukseen kauas Kaukasian vuorikansoja vastaan taistelemaan. Joka tapauksessa kuluisivat nuo kahdeksan päivää hänen sillä välin pääsemättä määräpaikalle. Siis täytyisi sen tapahtua nyt, nyt heti. Ei ollut silmänräpäystäkään enää aikaa hukata.

Vinsentti kohottautui istualleen vuoteessaan. Severinin tasainen ja keveä hengitys osoitti, että hän oli päivän huolista ja vaivoista nukkunut nuoruuden ja hyvän omantunnon raittiiseen, viattomaan, onnelliseen iltauneen.

Vinsentti nousi ylös, pukeutui ääneti ja nopeasti, avasi hiljaa oven ja hiipi ulos. Viileä yöilma puhalteli häntä vastaan ja jäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Hän ei miettinyt enää, vaan meni ripein askelin alas. esplanadeja myöten ja sitten Senaatintorin yli pitkin Unioninkatua silloin vielä keskentekoisen Nikolainkirkon ohi aivan sen vieressä olevalle venäläiselle kirkolle. Senaatin kello löi silloin yksitoista ja kolme neljännestä.

Yö oli pilvinen, mutta siihen vuodenaikaan kuitenkin kylliksi valoisa, joten saattoi erottaa kaikki kaukanakin olevat esineet. Kadut olivat melkein tyhjät. Vain vahdit seisoivat kirkon ja vastapäätä olevan venäläisen sairashuoneen edessä liikkumattomina paikoillaan, ja kaukaa kuului muutamien öisten kuljeksijain rähinää, kun he palasivat myöhäisistä juomingeistaan.

Vinsentti astui pitkin katua yleiselle sairashuoneelle päin. Tuomien tuoksua toi humisten hiljainen yötuuli puistosta häntä vastaan. Hän ei sitä huomannut; hän kääntyi takaisin ja palasi kirkolle. Kello löi kaksitoista.

Nikolainkirkkoa ympäröivän, sittemmin tasoitetun vuoren luoteisessa kulmassa oli siihen aikaan pieni, hyvin mitättömän näköinen puumaja, jota voisi jossakin suhteessa sanoa nuoren kirkon imettäjäksi tai lapsenhoitajaksi, koska siinä asui vanha, kunnon mies, työntarkastaja Kantiin, jonka huolena oli rakennustöiden valvonta ja jonka ankaraa, vanhanaikaista rehellisyyttä Helsinki saa kiittää siitä, että paljon huolimattomuutta on vältetty ja monta tuhatta ruplaa säästynyt kalliissa rakennuksessa. Ukko Kantiin ja hänen vanha puolisonsa, jotka yhdessä asuivat pikku majassa, ovat jo aikaa sitten nukkuneet hurskasten unta haudan hiljaisuudessa; ukko ei edes nähnyt kirkon valmistumista, mutta hänen nimensä ansaitsee kiitollisen muiston niin kauan kuin Nikolainkirkko on paikoillaan.

Tuon majan takaa astui esiin kaksi miestä, toinen pitempi kuin toinen; heidät tunnemme samoiksi, jotka tuntemattomina katselivat ylioppilaiden kivenheittoa Kaisaniemen rannalla. He lähenivät vaivalloisesti kivien, soran ja hirsien välitse, joita kirkon ympäristö silloin oli täynnä, laskeutuivat kadulle ja menivät suoraan Vinsentti Aallonhalkojaa vastaan. Hänkin tunsi heti vuorella näkemänsä muukalaisen.

Pitkä mies sanoi muutamia sanoja uuskreikaksi, ja lyhyt mies käänsi ne heti virheellisesti ruotsiksi.

— Hänen jaloutensa kysyy, oletteko valmis kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa.

Pitkän ulkomaalaisen ääni oli syvä, miehekäs ja sointuva, mutta tulkki oli Vinsentistä vastenmielinen. Hänen ensimmäisissä harvoissa sanoissaan oli yht'aikaa liehakointia ja ylpeyttä.

Vinsentti seurasi saamaansa vaikutelmaa ja vastasi heti latinaksi:

— Minä olen valmis kuulemaan ja pyydän saada puhua tulkitta.

— Varminta olisi kuitenkin … väitti tulkki; mutta hänen herransa keskeytti hänet ja jatkoi keskustelua, hänkin latinaksi, vaikka kankeasti ja vähän vaivalloisesti.

— Jos suvaitsette — sanoi hän hiukan viitaten vartijoihin — menemme sillalle päin, sillä ei kenenkään tule saada kuulla, mitä minulla on teille sanomista.

Vinsentti vastasi vähän kumartaen, ja kaikki kolme jatkoivat matkaa, kuitenkin niin, että tulkki astui muutaman askelen päässä herransa ja hänen nuoren seuralaisensa jäljestä.

Mitä siinä keskusteltiin, selvenee myöhemmin. Me palaamme nyt hetkiseksi Lambert Severin Björckin luo, joka tietämättä ystävänsä yöllisestä retkestä lepäsi kotona unen helmoissa.

Häneenkin olivat päivän tapaukset vaikuttaneet niin syvästi, ettei hänen unensa voinut olla rauhallista. Tuhansittain erilaisia ja erivärisiä näkyjä ilvehti hänen mielikuvituksessaan — milloin iloisia ja viehättäviä, kuten esimerkiksi se suloinen kuva, joka Vinsentin rohkeasta kysymyksestä oli kirkastunut täyteen tietoisuuteen hänen sielussaan ja täytti sen kuin rusottava pilvi, jota kaikkialta reunustavat enkelsiivet — milloin synkkien vankilanmuurien, kahleiden ja pistimien mustia ja peloittavia kauhunäkyjä — milloin taas haaveksivia, jaloaatteisia mietteitä, nuorukaisen tunteita, joka on juuri uhraamaisillaan itsensä sen hyväksi, mikä hänestä on rakkainta, kalleinta maan päällä. Niissä unelmissa tunkeutui vähitellen Vinsentti Aallonhalkoja etusijalle ja yhtyi uhkaavan vaaran näkyyn. Severin oli näkevinään Vinsentin kävelevän sidotuin silmin Pitkänsillan kaidepuilla, ja hänen vieressään seisoi vuorelle ilmestynyt muukalainen, käsi koholla sysäämään häntä syvyyteen… Uni kävi niin eläväksi, että Severin heräsi äkkiä ja katsoa tuijotti hämärään huoneeseen vielä unen pöpperössä.

Vinsentin vuode oli tyhjä, hänen vaatteensa ja lakkinsa poissa. Severin huomasi olevansa yksin.

Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt tavatonta ja kummallista unissaan, palasi hänen mielikuvitukseensa ja peloitti häntä sadoin kauhuin. Hän nousi vuoteesta, hänkin, pukeutui ja kiiruhti etsimään ystäväänsä.

Hänen ensimmäinen ja oikea ajatuksensa oli, että Vinsentti oli mennyt salaperäiselle määräpaikalle venäläisen kirkon edustalle. Hän riensi sinne päin. Kello oli puoli yksi. Ei ketään näkynyt. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät; palovartijat vain hiiviskelivät kuin harmaat pöllöt pitkin huoneiden seinävieriä jalkakäytävillä.

Severin kysyi heiltä, olivatko he tavanneet sen ja sen näköistä ylioppilasta. Ukot katsoa tuijottivat jäykästi ja välinpitämättömästi häneen ikäänkuin sanoen: mene kotiisi ja pane maata!

Severin kysyi uudelleen ja pani kysymyksensä tueksi kaksitoista killinkiä ukon kouraan. Silloin öinen vartija raapaisi korvansa taustaa ja selitti, että hän oli vähän aikaa sitten nähnyt kolmen herran kävelevän Pitkällesillalle päin.

Severin kiiruhti sinne. Sielläkin oli tyhjää ja hiljaista. Ainoastaan laulurastas lauloi kuten eilenkin puiston kukoistavissa pihlajissa, ja kaukaa kuului poistuvan veneen tasaiset airon vedot.

10. TUTKIMUS. KUULUSTELU.

Käveltyään kaupungin ristiin rastiin etsimässä kadonnutta ystäväänsä ja yhtä turhaan herätettyään aamu-unestaan kaikki toverit, jotka kenties saattoivat tietää jotain Vinsentti Aallonhalkojasta, Severin Björck meni, yön valvonnasta kalpeana ja alakuloisena, jo ennen kahdeksaa aamulla rehtorin luo, vakaasti päättäen ottaa niskoilleen niin suuren osan edellisen päivän tapauksista tulevasta rangaistuksesta kuin vain oli mahdollista. Vaikka hän olikin aivan perehtymätön rikosasiain käsittelyyn, ei hän kuitenkaan ollenkaan epäillyt jalomielisen petoksensa onnistumista; pahimmalta näytti hänestä valehtelemisen pakko, sillä siihen hän ei ollut ollenkaan tottunut. Mutta hän päätti käyttäytyä äärettömän röyhkeästi ja uhmaavasti, jotta todellakin näyttäisi mieheltä, joka pystyy ajamaan aseellisen vartijajoukon pakoon. Poikaparka, se oli vastoin hänen luonnettansa; hän ei ollut tytöksi pukeutunut Akilles, vaan lapsi Akilleen varuksissa.

Miehuullista päätöstään seuraten hän tallusti rehtorin huoneisiin sellaisella jyräkällä, että itsekin hämmästyi. Mutta paljon ei tarvittu sankaripukuisen lapsen aseitten riisumiseksi. Rehtorin ensimmäinen lyhyt kysymys kuului: "Missä on Ek?" — ja silloin Severin Björckin sankarisydän lensi kyyhkysen siivillä ystävän luo.

— Ekkö? sammalsi hän.

— Niin, Ek, joka on itse ilmaissut eilen itsensä päällikölle, jatkoi rehtori ankarasti.

Severin kauhistui. Hän ymmärsi varsin hyvin, miten asiat olivat, mutta päätti kuitenkin kokeeksi vielä yrittää.

— Jos Ek on antanut ilmi itsensä, on hän sen tehnyt vain pelastaakseen minut, vakuutti nuori ylioppilas kyyneleet silmissä.

Rehtori pudisti päätään.

— Te, herraseni, olette liian nuori ja, uskon mielelläni sen, myöskin liian kunniallinen voidaksenne valehdella hyvänkään tarkoituksen tähden, jatkoi hän. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Ek oli antanut päällikölle kunniasanansa pantiksi, että hän tulee minun luokseni kahdeksalta, ja kello on enää vain neljää minuuttia vailla.

Severin istuutui jokseenkin yhtä mielellään kuin Meksikon ruhtinas Guatemozin muinoin laskeutui espanjalaisten tulikuumalle halstarille. Rehtori kyseli sillä välin osaaottavasti hänen ja hänen ystävänsä perhesuhteita. Jokainen kysymys oli Severinistä kuin hehkuvien pihtien nipistys.

— Kello on nyt seitsemän minuuttia yli kahdeksan, sanoi rehtori hetkisen perästä, vetäen hitaasti esille taskukellonsa. — Herra Ek näyttää unohtavan, ettei akateeminen neljännes ole tässä paikallaan.

— Jos hän on luvannut, niin hän tuleekin, vakuutti Severin. Nimittäin jos hän voi tulla, lisäsi hän, mikä ei jäänyt tarkalta rehtorilta huomaamatta.

— Mitä tarkoitatte? Onko hän sairaana?

— Ei. Mutta hän meni ulos, ja…

Severin vaikeni äkkiä.

— Se on ikävä asia, herra Björck. Mihin hän meni?

— En tiedä. Hän lähti myöhään eilen illalla eikä ole sittemmin palannut.

— Luuletteko, herra Björck, hänen karanneen?

— En koskaan! Hänkö karkaisi? Ei, teidän korkeutenne! Ennen kärsisi hän minkä rangaistuksen hyvänsä.

Rehtori oli vaiti muutaman hetkisen.

— Kello on nyt neljännestä yli kahdeksan, sanoi hän. Täsmälleen kello yhdeksän te tulette kämnärioikeuteen, toivoakseni ainoastaan todistajaksi. Saamme nähdä sitten, onko herra Björck arvostellut ystäväänsä oikein.

— Pitääkö minun tulla kämnärioikeuteen? toisti Severin luullen kuulleensa väärin. Hän ei ollut ajatellutkaan muuta kuin yliopiston kurinpitotoimikuntaa, ja olipa sitä jo siinäkin.

— Kas tässä, lukekaa itse kurinpito-ohjesääntöjen 16:s pykälä!

Severin luki:

"Jos ylioppilas häiritsee sanoilla tai töillä sotilasvartijaa tai patrullia, lykätään rikos asianomaiseen oikeuteen, ja syytetyllä älköön olko tutkinnon kestäessä ja kunnes sen lopullinen päätös on tullut lailliseen voimaansa, oikeutta käydä luennoilla Yliopistossa; ja erotettakoon hänet sitten, rikoksen laadun mukaan, pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, taikka myöskin ainaiseksi yliopistosta."

— Menkää, nuori mies, ja olkoon totuus teidän ainoana ohjeenanne, neuvoi rehtori, joka itse oli tunnettu semmoiseksi mieheksi, että hän noudatti horjumatta vakaumuksensa mukaan oikeutta, olivatpa sitten yleisen mielipiteen tuulenpuuskat hänelle myötäisiä tai häntä vastaan.

Severin kumarsi ja lähti, mutta paljoa hiljemmin kuin oli tullut. Seisoa kämnärioikeudessa ja olla todistuksellaan syyttämässä parasta ystäväänsä ja langettamassa hänen tuomionsa, se ei ollut mitään hupaista odotettavaa helläsydämiselle nuorukaiselle, joka tuskin vielä oli päässyt lapsuuden iän ohi eikä ollut koskaan seisonut muiden mahtimiesten edessä kuin opettajain ja tutkijain, ei koskaan nähnyt muita vaaroja kuin Euklideessa sattuvia tapaturmia ja hairahduksia ja ainekirjoituksen kieliopillisia virheitä. Eikä se kuitenkaan eniten häntä huolestuttanut. Missä oli Vinsentti? Ja olikohan hän tuleva oikeaan aikaan lunastamaan kunniasanansa? Vuorelle ilmestynyt pitkä mies oli kuin jättiläinen Severinin mielikuvituksessa. Ah, jospa vain Vinsentti tulisi, niin ehkä sitten vielä kaikki selvenisi. Mutta mitä, jos hän ei tulisikaan? Ilman häntä Severin Björck oli vain puoli itseänsä.

Hän meni kotiin tätinsä luo. Kenties Vinsentti olisi siellä. Ei, hän ei ollut siellä. Hänen katoamistaan ei vielä tiedetty, mutta yliopiston palvelija oli käynyt häntä kysymässä, ja sellaiset miehet ovat aina olleet tunnettuja siitä, etteivät he tarpeettomasti peittele salaisuuksia, jotka kuitenkin kohta tulevat koko maailman tiedoksi. Siispä tiedettiinkin kotona pahin osa asiasta, vieläpä hieman kukkurakaupalla. Talonmiehestä ja keittiöpiiasta aina emäntään saakka olivat kaikki hämmästyksissään ja kauhistuksissaan. Severinin täytyi ottaa koko vähäinen kaunopuheisuutensa avukseen koettaessaan vakuuttaa tädilleen ja serkulleen, että kysymys oli vain pienestä metakasta, josta ei tulisi mitään pahoja seurauksia. Ei kukaan uskonut häntä, ja niiden selitysten kestäessä lähestyi siivellisten sekuntien nopeudella onneton yhdeksän lyönti.

Vanha kivinen raatihuone, jonka oven yläpuolella oli kultanumeroin vuosiluku 1770, seisoi vielä Senaatintorin koilliskulmassa, sillä paikalla, johon sittemmin on kohonnut Nikolainkirkon itäinen osa. Paitsi kahta varsinaista kerrosta, jotka olivat määrätyt "hyötyä ja huvia varten" ja joissa porvaristanssiaiset käänsivät talvisaikaan ylösalaisin koko maistraattihallituksen, oli olemassa vielä maakerros, joka entisinä turmeltumattomina aikoina oli tehnyt vankilan virkaa, mutta nyt jo oli vaipumistaan vaipunut vähemmän kunnianarvoiseksi "putkaksi".

Lähestyessään raskain askelin oikeuden tyyssijaa ei Severin Björck voinut olla kammoen katsahtamatta puoleksi maanalaiseen asuntoon, joka ehkä jonakin päivänä olisi tuleva hänen tai hänen ystävänsä väliaikaiseksi vankihuoneeksi. Mutta hän rohkaisi mielensä ja kiipesi portaita myöten oikeuden istuntosaliin.

Siellä istuivat jo oikeuden puheenjohtaja ja jäsenet valmiina, yllä siniset hännystakit virkanappeineen; he olivat sitäkin enemmän katsoneet velvollisuudekseen asettautua mitä juhlallisimpaan virka-ilmeeseen, kun istuntoa kunnioittivat läsnäolollaan rehtori, kaupungin päällikkö, poliisimestari sekä monet muut virkamiehet, joiden joukossa viskaali syyttäjänä. Poliisitutkinto, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tapana ensin pitää, oli sillä kertaa toimitettu sotilasmaisen nopeasti, ja oikeus sai tiedon edellisen päivän tutkintapöytäkirjasta ynnä todistajain puheista, jotka kyllä selvittivät rikoksen luonteen, mutta joiden perusteella ei voitu tulla mihinkään varmaan tulokseen rikoksellisten suhteen. Lääkärintodistus luettiin; siitä näkyi, että eräs vartijamies oli saanut kovan kolauksen oikealle puolelle päätä "tylsästä aseesta", vaikkei vielä varmasti voitu sanoa, olivatko aivot vahingoittuneet. Toisella miehellä, eräällä poliisipalvelijalla, todistettiin olevan mustelma vasemman silmän alla ja ajettuma poskessa sen alapuolella; molemmat olivat "aiheutuneet ulkonaisesta väkivallasta". Päällikkö oli sen lisäksi, synkkänä kuin ukkospilvi, velvollisuutensa mukaisesti kertonut, mitä Vinsentti Ek oli hänelle edellisenä päivänä yksityisesti tunnustanut.

Käsittely alkoi ja keisarillisen Aleksanterin yliopiston oppilasta Vinsentti Ekiä huudettiin. Yleinen hiljaisuus. Severin Björckistä tuntui kuin hän olisi ollut vaipumaisillaan lattian läpi suoraan "putkaan".

— Nuorukainen antoi minulle kunniasanansa, ja minä sanoin hänelle: minä uskon teitä, sillä te olette suomalainen! kuiskasi päällikkö suuttuneena rehtorille.

Rehtori kohautti olkapäitään ja kuiskasi vastaukseksi:

— Eihän teidän ylhäisyytenne tuominne miehiä poikien mukaan.

Severin kuuli nuo sanat, vaikka ne lausuttiinkin hyvin hiljaa, ja luultavasti hän olisi silloin mieluummin nähnyt ystävänsä silmät sidottuina kuuden ladatun kiväärin edessä kuin kuullut semmoisen keskustelun poissaolevasta.

— Eikö läsnä? kysyi oikeuden esimies.

— Ei läsnä, vastasi oikeudenpalvelija.

— Sattuneista syistä ja herra rehtorin luvalla katsoo oikeus tarpeelliseksi käskeä, että mainittua ylioppilasta, Vinsentti Ekiä, tarkoin etsitään ja että hänet vangitaan, missä hänet vain tavataan, kuului taas puheenjohtajan kuiva ääni.

— Sitä ei tarvita, tässä minä olen! vastasi samassa ääni ovelta, ja sisään tunkeutui kalpea, kurjannäköinen nuorukainen lakitta, takitta, paljain jaloin, tukka ja vaatteet ihan epäjärjestyksessä, pölyisenä ja läpimärkänä yht'aikaa vedestä ja hiestä, mutta katse semmoisena, että se rohkeni aristelematta katsoa ketä hyvänsä suoraan silmiin.

Severiniltä pääsi ilonhuuto. Vinsentti Aallonhalkoja oli siinä.

11. TUOMIO.

Kevätlukukausi oli loppumaisillaan — silloisen tavan ja asetusten mukaan tuli sen päättyä 15:ntenä päivänä kesäkuuta. Sentähden kiirehdittiin Pitkänsillan kahakan oikeudenkäyntiä, ja jo ennen kuin kaksi viikkoa oli kulunut, tai siis lähellä juhannusta, oli Vinsentti Aallonhalkojalla odotettavissa hetki, joka oli ratkaiseva hänen vastaiset vaiheensa.

Sillä välin Vinsentti istui yliopiston karsserissa kuulustelujen väliaikoina, ja jutun kulkua joudutti se, että syytetty aivan muitta mutkitta tunnusti itsensä syylliseksi. Se vankihuone, jonka olemassaolo on myöhempinä aikoina muuttunut melkein saduksi, koska sitä on niin harvoin tarvinnut käyttää, oli yliopistorakennuksen maakerrassa lähellä arvoisan vanhan vahtimestari Häggströmin asuntoa. Koska häntä, yliopiston vanhaa palvelijaa ja kaikkien akateemisten kansalaisten ensimmäistä suosijaa — häntä, joka pyöreävatsaisena iloisine suojelijanilmeineen oli painanut heidän ylioppilaskirjoihinsa suuren vahasinetin ja siten ikäänkuin vahvistanut heidät uuteen arvoonsa — koska häntä katsottiin sekä liian vanhaksi että puolueelliseksi, oli hän saanut eri palvelijan apulaisekseen vangin vartioimista varten. Niin, olipa ensimmäisenä viikkona vielä lisäksi sotamieskin seisonut käytävässä oven edessä; mutta kun huomattiin, että kolauksen saanut sotilas toipui vaarallisesta tuttavuudesta, minkä hän oli saanut tehdä Pitkänsillan kivipylvään kanssa, eikä enää ollut mitään hengenvaaraa olemassa, otettiin sotamies pois vartioimasta ja Vinsentti sai viettää aikansa niin mukavasti kuin mahdollista; toisin sanoen lueskella kirjoja, hankkia itselleen omalla kustannuksellaan hyvät päivälliset ja ottaa vastaan ystäviään, joilla oli lupa käydä häntä hänen yksinäisyydessään tervehtimässä.

Niiden ystävien joukossa oli tietysti Severin Björck, ja kuka voi moittia häntä tuosta mitä luonnollisimmasta uteliaisuudesta, että hän tahtoi mielellään tietää, miten oli selitettävä Vinsentin katoaminen ja ilmestyminen sitten viime hetkessä sellaisessa puvussa, että se hämmästytti koko kämnärioikeutta? Olihan itse päällikkökin lausunut kummastuksensa, ettei syytetty ollut, kuten hänelle ja oikeudelle tuleva kunnioitus olisi vaatinut, univormussa, eikä Vinsentti ollut suostunut vastaamaan niihin kysymyksiin muuta kuin, että hänet oli venematkalla kohdannut myrsky, joka oli estänyt häntä saapumasta oikeaan aikaan, ja että hänen maalle päästäkseen ja ehtiäkseen oikeuden eteen oli täytynyt uida Pihlajasaaresta. Uida Pihlajasaaresta! Sille selitykselle oli hyvällä syyllä vähän epäilevästi hymähdetty, sillä Pihlajasaari on runsaan puolen penikulman päässä tai etempänäkin aukealla merellä lounaaseen päin Helsingistä.

Severin ei epäillyt ystävänsä uimataitoa, mutta luuli toisten henkilöiden viivyttäneen häntä ja pyysi selitystä. Vinsentin vastaus olikin semmoinen, että se saattoi tyydyttää ystävää, uteliastakin ystävää, ja Severinille on annettava anteeksi, että hänen ystävyydessään oli hyvä annos viimeksimainittua ominaisuutta.

— Minä menin sinä yönä — kertoi Aallonhalkoja — tapaamaan sitä miestä, kuten tiedät; ja saamaan häneltä tietoa äitini hämärästä kohtalosta. Minä tapasin hänet kreikkalaisen kirkon luona; yhdessä kävelimme Pitkällesillalle päin hänen kertoessaan minulle kummallisia, kauheita tapauksia aikaisimmasta lapsuudestani. Kun tulimme Pitkällesillalle, oli siinä vene ja neljä soutajaa. Yö oli tyyni ja lauhkea; kreikkalainen palikari — sillä sellainen hän on, vaikka nykyjään onkin Venäjän palveluksessa — pyysi minua käväisemään sotakutterilla, jolla hän oli päällikkönä ja joka oli ankkurissa eteläsatamassa lähellä veistämöä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan; pääsisimmehän parin tunnin kuluttua takaisin, ja tuo mies oli isäni ystävä. Hän oli ollut sen kreikkalaisen laivan päällikkönä, jolla isäni palveli sodan aikana vapaaehtoisena. Sen kimppuun oli kavalasti hyökätty keskellä juhlallisesti vannottua aselepoa, isäni oli saanut kuolinhaavan, äitini — Miauliin sukua — oli rääkätty kuoliaaksi ja heidän lapsensa oli eräs janitsaari iskenyt laivan laitaa vasten ja heittänyt mereen, josta sen kuitenkin eräs vanha merimies oli pelastanut ja vienyt Simferopoliin … sanalla sanoen, minä lähdin palikarin mukana. Saavuimme laivalle, ja Kypron viiniä maistellen kuuntelin minä sen kajutassa vieraan innokkaita kertomuksia Kreikan vapaussodasta. Tunnit kuluivat, enkä minä huomannut, miten yön hienoinen puolihämärä vähitellen selkeni täydeksi päiväksi. Vihdoin, kun vanha sotilas kehoitti minua jatkamaan matkaa hänen kanssansa kohti mainetta ja kunniaa, muistui mieleeni, että minulla oli täällä velvollisuus täytettävänä. Minä riensin kannelle: laiva oli täysissä purjeissa ja oli jo kulkenut Pitkänsaaren ja mantereen välitse ja suuntasi parhaillaan matkansa merelle. Onneksi oli etelätuuli, laiva ei päässyt suoraan Harmajan majakkaa kohti ja teki sentähden uskaliaan luovin länteen Pihlajasaareen päin. Minä vaadin venettä saattamaan minua maalle; sitä ei annettu, ja tulkki sanoi minulle muitta mutkitta, että kaikki vastarinta olisi turhaa, minkä tähden minun pitäisi hyvällä tyytyä kohtalooni ja jäädä laivaan. Vastaukseksi töytäisin minä konnaa vasten rintaa; hän keikahti pitkäkseen kannelle, ja minä hyppäsin mereen. Laivalla syntyi hälinää ja hämmennystä: tahdottiin laskea vesille vene ottamaan minua kiinni ja viemään takaisin, mutta vanha palikari, nojautuen porrasta vastaan, kielsi. — Äitisi Hellas, sanoi hän, ei tahdo mitään pakollista uhria. Kun tahdot etsiä minua, löydät minut Ateenasta — ja hän sanoi osoitteen. Minä en kuullut enää: aallot olivat vähällä peittää minut. Minä ponnistin kaikki voimani, riisuin yltäni, mitä voin, ja pääsin maalle. Laivan valkoiset purjeet hohtivat silloin kaukaa meren aukealta ulapalta; minä muistin kunniasanani ja riensin oikeuteen sellaisena kuin olin. Oliko minulla siinä aikaa mennä tilaamaan univormua räätälistä!

— Mutta mitä aiot nyt tehdä? kysyi Severin.

— Odottaa päätöstä, vastasi Vinsentti kylmästi.

— Entä sitten?

— Valita maan, joka ei hylkää minua.

Severin oli vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.

Sillä välin lähestyi oikeuden käsittely loppuaan, ja päivä määrättiin, jolloin tuomio julistettaisiin. Siksi tuli 23:s päivä kesäkuuta, juhannusaatto. Ilma oli viileähkö, niinkuin välistä sattuu pohjolan kesän kauneimman nuoruuden aikana, mutta niityt ja puistot olivat vihreinä, sireenit kukkivat, pääskyset lentelivät, purjeet hohtivat valkoisina kaikkialla sinertävillä seljillä.

Juttu oli herättänyt huomiota, ja joukko kuulijoita sekä akateemisen kansalaisen oikeudella varustettuja että muitakin oli kokoontunut raatihuoneeseen ja sen edustalle kuulemaan päätöstä. Ainoastaan silloiset viattomat sanomalehdet eivät tienneet mitään semmoisista tapauksista. Ne tekivät tunnollisen tarkasti selkoa kaikista varapastorien, varatuomarien, nimineuvosten ynnä muiden mahtimiesten nimityksistä, mutta olivat ihan hurskaasti vaiti kaikista asioista, jotka koskivat kansalaisten elämää ja kunniaa.

— Vähempi kuin linnavankeus ei voi tulla kysymykseenkään, lausui ystävämme sotaneuvos, joka oli hetkiseksi pysähtynyt lähellä olevan päävartion luo.

— Lieventävät asianhaarat, nuoruus ja vallattomuus vaikuttanevat päätökseen, vastasi kamreeri kaivellen kepillään päävartion edessä olevan lautasillan mustanpunaisenvalkoisia patsaita.

— Laki ei tunne muuta nuoruutta kuin alaikäisyyden, vastasi sotaneuvos.

— Ettekö uskoisi, herra sotaneuvos, ja te, herra kamreeri, että jos alamaisesti pyytäisi armoa hänen majesteetiltaan, se kenties voisi pelastaa poikaparan? kysyi vapisevalla äänellä vanha rouva, jonka mukana oli nuori tyttö, tultuaan arkaillen lähelle leppymättömän oikeuden peloittavaa näyttämöä. Vanhus oli professorinrouva Riding ja hänen kanssaan oleva tyttö oli Amelie Ewers.

— On rangaistava muille varoitukseksi, vastasi sotaneuvos kasvojen piirrettäkään muuttamatta.

— Voisi lähettää rehtorin ja konsistorin kautta anomuksen kanslerille, lohdutti mieleltään lempeämpi numeromies.

— Milloin lähdemme Pietariin? Sanokaa, täti, milloin lähdemme? kuiskasi nuori tyttö, viattomuudessaan arvellen pääsevänsä rukoilemaan nuorta seitsentoistavuotiasta perintöruhtinasta, jonka lempeys jo oli tullut kuuluksi yli koko maan. Hänen kysymyksensä keskeytti raatihuoneen portailta kuuluva hälinä. Joukko herroja virtaili ulos ja hajaantui torille.

— No? sanoivat yht'aikaa sotaneuvos ja kamreeri eräälle tulijalle.

— Hyvä kauppa, kuului vastaus. Poika pääsi katurauhan rikkomisella, vahingonkorvauksella ja vuoden linnavankeudella. Ja viimeksimainitusta hän pääsee kokonaan armoa pyytämällä.

— Hm, mutisi sotaneuvos, näyttävätpä nykyiset lait olevan paistetut rieskamaidosta ja kermatut sokerileipomossa.

Professorinrouva Riding ja hänen suojattinsa rauhoittuivat hieman. Jopa tuli tuomittukin samassa vahdin saattamana raatihuoneesta, ja Severin seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa. He kulkivat läheltä naisten ohi. Ei kellään ollut sydäntä sanoa sanaakaan.

Mutta kun he jo olivat sivuuttaneet heidät, kääntyi Vinsentti, seisahtui ja kuiskasi suruisesti:

— Amelie, se oli seitsenlehtinen!

— Pääsethän kohta vapaaksi, kuiskasi tyttö vastaukseksi kyynelsilmin.

— Niin, vapaaksi! toisti hän. Minut erotettiin ainiaaksi yliopistosta.

12. VEISTÄMÖLLÄ.

Eräänä iltana juhannuksen jälkeen, jolloin kämnärioikeus julisti tuomionsa, nähtiin kahden vanhanpuoleisen herran kävelevän laivanveistämön luona länsipuolella nykyistä Kaivopuistoon vievää tietä. Siinä kulki ajotie kaupungista varastohuoneitten ohi, mutta siitä oli etelään päin pelkkää raivaamatonta ja jylhän rumaa vuorista erämaata, jonka paljaita kallioita vastaan aallot yksitoikkoisesti pauhaten murtuivat, ja siellä täällä oli jokin rappeutunut hökkeli tekemässä kolkkoutta vielä räikeämmäksi. Uusi tähtitorni oli vähää ennen asettunut kuin kotkan pesä kallioille katselemaan noita vuorten rotkoisia röykkiöitä, vanhan pyöreän tuulimyllyn suureksi kummastukseksi, se kun oli jo monta miespolvea yksinään hallinnut seutua ja kurkistanut merelle kuin siipiään räpyttelevä varis jättiläislinnan harjalta.

Mutta nyt uhkasi seutua täydellinen uudistus. Molemmat herrat, sotaneuvos ja kamreeri, olivat suurella vaivalla kiipeilleet kivien välitse tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja katsellakseen äskettäin aloitettuja tasoitustöitä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että Kaivopuiston ynnä uimahuoneen ja muiden semmoisten perustamista tarkoittava suunnitelma oli hyvin ajattelematon ja häviötä tuottava yritys, mutta toisaalta he olivat eri mieltä, kun kamreeri arveli laitosten hieman sieventävän seutua, jota vastoin sotaneuvos selitti kaiken olevan aivan hulluinhuoneesta kotoisin ja ihmetteli suuresti, miten kaupunki oli antanut maansa (jolla, on otettava huomioon, siihen asti ei ollut mitään muuta arvoa kuin katajapensaat) rumennettavaksi semmoisilla vehkeillä, joihin yksityiset olivat omaa voittoansa tarkoittaen ryhtyneet.

— Mutta niinhän käy nykyjään, jatkoi vanha herra. — Laista ja oikeudesta ei pidä kukaan lukua, mietiskellään vain, miten kukin voisi parhaiten rikastua valtion kustannuksella, ja vanhat hyvät tapamme ovat nyt olleet ja menneet.

— Niin, kun nyt on laista puhe, puuttui puheeseen kamreeri, oletko kuullut, veliseni, että hovioikeus on vahvistanut kämnärioikeuden Ekistä langettaman tuomion mitä sakkoihin tulee, mutta vapauttanut hänet linnatyöstä, ja että hänen majesteettinsa on armossa vahvistanut hovioikeuden päätöksen?

— Mitä? Joko nyt! huudahti sotaneuvos ylen kummastuneena. — Tuskin on vielä kulunut kuukautta, ja juttu on jo käsitelty kaikissa asianomaisissa paikoissa!

— En saata sitä muuten käsittää kuin siten, että sitä on kiirehditty korkeammalta taholta, vastasi kamreeri sävyisästi.

— Kiirehdittykö? Oivallista! Niin kohdellaan meidän lakejamme! Onko milloinkaan kuultu, että sellainen juttu olisi käynyt kaikki oikeusasteet vähemmässä kuin yhdessä tai kahdessa vuodessa? Kaksi vuotta, se on kohtuullinen ja sovelias aika; se on laillinen järjestys eikä mitään hätiköimistä. Nyt rötöstellään laki ja oikeus yhdessä kuukaudessa. Onko siinä järkeä? Kylläpä nämä ovat aikoja!

— No, sille kelpo pojalle se ainakin oli hyväksi; nyt hänestä voi ajan oloon tulla kunnon nimismies.

— Hirttää hänet olisi pitänyt tai armahtaa kaivoksiin. Miksi hän tunnusti? Minä seisoin oikeuden ovella, kun hän silloin tuli paitahihasillaan, märkänä kuin äsken järvestä nostettu espanjalainen villakoira, ja kuiskasin hänelle sulasta ystävyydestä korvaan: taitavaan, sanoi Kankaisen eukko, muistakaa kieltää kaikki: se on prima regula juris, lain ensimmäinen sääntö. Mutta mitä hän vastasi? Niin, pojanheittiö katsahti minuun tuikeasti kuin olisi tahtonut lävistää minut ja sitten astua tallusti oikeuspöydän ääreen ja vastasi: niin, niin, niin, aivan kuin lammas. Täytyihän siitä koko oikeuden mennä noloksi. Ja sellainen otus saa sitten vielä lievennystä tuomiosta! Minä kysyn, veliseni: mitä hyötyä on sitten laista ja lainkäyntijärjestyksestä?

— Menemmekö alas veistämölle? Professorinrouva Riding näkyy olevan tuolla laivan rantaportaitten luona. Laiva kuuluu olevan konsuli Björckin ja jollen erehdy, seisoo hän itsekin tuolla laiturilla.

Herrat menivät rantaan ja kamreeri oli arvannut oikein. Konsuli Björck oli todellakin tullut liikeasioille laivallansa, joka oli poikennut suolalla lastattuna Helsinkiin; suolan osti eräs silloisista kauppaneuvoksista, josta professori Nervander sittemmin kirjoitti seuraavan lyhyen, mutta rikassisällyksellisen hautakirjoituksen:

Hän eli, suolaa möi. Ei muuta, ei.

Laiva oli äsken lastattu täyteen lankkuja ja oli valmis lähtemään Livornoon. Konsuli Björck oli kutsunut sukulaisensa professorinrouva Ridingin ja hänen sisarensa tyttären teelle laivaansa ja toivottamaan sille onnellista matkaa. Olipa seurassa hänen poikansakin, Severin, joka ei ollut tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin Vinsentin kohtalo oli ratkaistu.

Konsuli Björck seisoi etukannella keskustellen nuoren merimiespukuisen miehen kanssa, joka suori köyttä, kun laivaa valmisteltiin lähtemään merelle.

Merimies oli Vinsentti Aallonhalkoja.

— Oletko todellakin eilisestä alkaen pestautunut jungmanniksi, rakas Vinsentti? kysyi isällinen ystävä hellän vakavasti.

— Olen, vastasi nuorukainen surumielisesti hymyillen. — Eilen kello yksitoista sain tietää majesteetin päätöksen, joka avasi minulle vankihuoneen ovet, ja kello kaksitoista olin merimies. Mitä olisin voinut tehdä? Minut erotettiin yliopistosta ainiaaksi.

— Ja mihinkä lähdet nyt?

— Livornoon, setä, ja sydämeni on kiitollinen teille hyvyydestänne niin kauan kuin se sykkii… Tehän maksatte nytkin sakkoni! Mutta teidän ja kapteenin luvalla lähden tästä laivasta Livornossa, lähden katsomaan, voinko toimittaa mitään maailmassa.

— Ateenaanko?

— Niin, Ateenaan.

— Minä tiedän, että toivot tapaavasi siellä sukulaisia. Vinsentti, kelpo poikani, mihin elämään, mihin vaaroihin lähdetkään, enkä minä voi olla isänä seuranasi!

Nuorukainen oli vaiti.

— Kuule, jatkoi konsuli vakavasti. Älä vaihda varmaa uraa, joka sinulla on kotimaassasi, epävarmaan tulevaisuuteen, joka sinua odottaa vieraassa maassa! Sinulla on tietoja ja käytännöllistä kykyä: kaupassakin tarvitaan tietoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen. Severin on lapsi, minä tarvitsen apulaista, eikä hänestä ole siksi. Herramme on määrännyt hänet professoriksi. Sinä voit tulla tuekseni, jos tahdot. Yliopisto-urasi on katkaistu, rupea minulle kirjanpitäjäksi, jotta siitä sitten ylenisit liikekumppanikseni, ja sinun tulevaisuutesi, poikani, on turvattu.

— Setä … kuinka voinkaan koskaan palkita hyvyytenne? Te katsotte kykyäni suuremmaksi kuin se onkaan … minusta ei ole koskaan kauppamieheksi.

— Joutavia, poikaseni! Sinunlaisesi poika voi tulla, miksi hän vain haluaa. Ja sitten, ajattelepas tuota tyttölepakkoa; hän on hyvä kuin kulta ja kaunis kuin päivä, eikä haitaksi ole, että hän saa sitä paitsi hyvät myötäjäiset. Minä olen nähnyt hänen itkevän siniset silmänsä punaisiksi sinun tähtesi, ja … me eläisimme onnellisina yhdessä meillä.

— Niin kyllä, kyllä…

— Kaikki selväksi, pojat, nostamaan ankkuri, kun patruuna käskee! kajahti samassa kapteenin voimakas ääni.

— Vielä kerran, Vinsentti, mieti … jää luoksemme! Älä hylkää todellista, kunniallisen, turvatun ja toisesta riippumattoman toiminnan onnea! Mitäpä siitä, vaikka yliopisto ja virka-ura ovatkin sinulta suljetut? Koko käytännöllisen elämän avara ala on sinulle avoinna; palvele maatasi ja voita ihmisten kunnioitus sillä uralla! Tule! Vielä on aikaa; jää tänne!

— Tämä maa on hylännyt minut.

— Hullutusta, saattaahan olla mies ilman lyyrylakkiakin. Onko Suomella sitten niin liiaksi sydämiä, päitä ja käsivarsia sellaisia kuin sinun, että se voisi sysätä luotaan kokonaisen elämän hyödyllisen toiminnan? Ei, Vinsentti, ei … sinusta on kerran tuleva tämän maan kaunistus ja kunnia. Tule!

Vinsentti epäröi. Hän seisoi siinä kalpeana kuin meren vaahto ja punnitsi vastaisia vaiheitaan kädessään. Silloin sattui hän katsahtamaan lähellä olevaan tuttuun ryhmään. Amelie Ewers nojasi itkien päätään laivan laitaa vasten ja Severin Björck seisoi hänen vieressään kuiskaten hänelle jotakin korvaan. Se oli vain haihtuva hetkinen, viaton sana, mutta se hetki tuli ratkaisevaksi. Vinsentti puristi kasvatusisänsä kättä ja sanoi tuskin kuuluvasti:

— Jääkää hyvästi!

— Nostakaa ankkuri! käski patruuna synkästi.

Käskyä toteltiin. Merimiesten iloinen laulu kaikui raikkaasti illan kirkkaassa ilmassa. Neljännestunnin kuluttua näkyivät purjeet paisuvan tuulesta ja tumma jättiläinen alkoi vitkaan kyntää sataman värehtivää pintaa. Nuori merimies kiipesi keskimmäiselle raakapuulle irroittamaan emäpurjetta. Nuorukainen oli Vinsentti Aallonhalkoja. Rannalla seisoivat ne neljä, joita hän eniten elämässään oli rakastanut, mutta ei kukaan heistä saattanut nähdä, kuinka kaksi suurta kyyneltä vierähti alas raakapuulta ja katosi avaraan, paisuvaan purjeeseen…

13. LUONNONTUTKIJA.

Lukija suonee anteeksi, että tämän kertomuksen kertoja, ollen itse vanha ylioppilas, luo lyhyen katsauksen sen ajan oloihin, jolloin Vinsentti Aallonhalkoja esiintyi, oloihin, jotka lienevät unohtuneita tai tuntemattomiakin suurimmalle osalle nykyistä sukupolvea.

Suomen yliopisto oli 1830-luvulla odottamatta temmattu vuosisatoja vanhoilta, syvään juurtuneilta juuriltansa ja lennätetty kuin kipinä Turun palosta vieraalle rannalle, jossa se jonkun aikaa melkein puolisammuneena kyti ja hehkui muokkaamattomassa maassa voimatta itse leimahtaa tuleksi tai lämmittää ympäristöään. Valtio oli sille antanut suuren lahjan, ja rahat vaikuttavat paljon, mutta ei kaikkea. Vanha Turun miespolvi oli kuin huumautunut eikä oikein tiennyt, miten sen tulisi käsittää uusi asemansa; nuoriso taas, joka lakkaamatta lainehti uusien aaltojen läikkeessä, tunsi olevansa outojen sulkujen puristuksessa ja koki etsiä jokaista mahdollista ohjesäännöissä olevaa halkeamaa. Valtio oli sotilaallinen ja yhteiskunta virkavaltainen; virkavalta kumarsi näin ollen hyvin syvään sotilasolkaimille, mutta oli jäykkä ja ylpeä kaikkia alempia säätyluokkia kohtaan. Yliopiston hallitus taas, luullen voivansa vallita nuorisoa univormuilla ja kurinpito-ohjesäännöillä, valvoi erittäin tarkasti kaikkea, mikä saattoi vihoittaa kaupunginpäälikköä, sijaiskansleria, joka tietysti myöskin oli kenraali, paikallismajuria, poliisimestaria tai vain halpaa santarmia. Kummastuneina ylioppilaat kuulivat erään vanhimpia ja kunnioitetuimpia opettajiaan isällisen huolellisesti neuvovan heitä pötkimään pakoon, kun vain näkevät jonkun sotilaan, — "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa!" — jota kehoitusta nuorukaiset sitten hillittömän iloisina toistelivat keskenänsä.

Ja todella olikin vähän syytä juosta, sillä Puolan kapinan jälkeen alkoi jo ennestäänkin tuiki vanhoillinen ja taantumusmielinen hallitus katsoa jokaista iloisen seuran hälinää tai tappelua vallankumouksen aaveeksi. Kaduilla laulaminen, samoin kuin tupakoiminenkin, oli kiellettyä, ja noista pikkumaisista kielloista koitui runsaasti valtiolle vaarallisia kahakoita yövartijoiden ja poliisien kanssa. Eikä Vinsentti Aallonhalkoja ollut ainoa, joka sai siitä kärsiä. Ylioppilaiden mielissä kyti kaukainen, hämärä kaipaus, joka etsi taistelulleen parempaa päämäärää ja elämälleen ylempää tehtävää kuin kurinpito-ohjesäännöt. Mutta isänmaan aika ei ollut vielä tullut: vakavat, lujaluonteiset valitsivat pyrintöjensä tarkoitukseksi työn, huikentelevammat lasin tai biljardin. Siitä kaikesta huolimatta oli ylioppilaselämässä kuitenkin ylevämpiäkin hetkiä, innostusta, jopa loistoakin. Nuorisoa ei koskaan voida pitää aisoissa ohjesäännöillä: sen kohisevaa virtaa ei voida padota, se on vain johdettava viljaville kentille, missä se hedelmöittää isänmaata.

On huomattava, että useimmat niistä miehistä, joista on sittemmin tullut maalle iloa ja kunniaa, ovat sittenkin kasvaneet sellaisissa oloissa. Mutta he kasvoivat raunioista. Puolet vesakkoa murteli myrsky; toisista ehti suurin osa keskikorkuisiksi, muutamat vähän suuremmiksikin, yksi hongaksi. Ah, kaatuneissa, ennen aikojaan kuihtuneissa, tuulen vieraaseen maaperään hajoittamissa oli montakin hongan siementä!

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Sotakesänä 1855 kävin tervehtimässä kauppahuone Björck ja K:nia pohjoisosassa maatamme sijaitsevassa kaupungissa. Kauppahuoneen omistajat olivat kunnioitettuja, hyvin rikkaita suolan, tervan ja lankkujen kauppiaita; melkoisia tappioita oli kauppahuone tosin kärsinyt merellä englantilaisten ryöstöistä, mutta se pysyi viisaasti enimmäkseen kuivalla maalla toisten liikkeitten sulaessa vedeksi ajan vastuksissa. Kauppahuoneen päällikköinä olivat isä ja poika; mutta harvoin lienee luontoäiti luonut erilaisempia osakkaita samaa toiminimeä kantamaan. Kun minua kohteliaasti pyydettiin astumaan konttorista, jossa vanhempi Björck valmisteli kirjeitä postiin, sisähuoneisiin nuoremman Björckin luo, luulin ensin sinne tullessani eksyneeni. Minä olin etumaisessa kahdesta huoneesta, jota lattiasta kattoon asti koristivat iso kirjasto, kallisarvoiset kokoelmat ja harvinaiset, kaikista maailman osista tuodut kukkivat kasvit. Toiseen huoneeseen vievä ovi oli auki; minä näin kalpean, hoikan, tuskin neljääkymmentä vuotta vanhan herran tutkistelevan niin innokkaasti mikroskoopilla erästä jäkälälajia, ettei hän huomannut tuloani.

— Antakaa anteeksi, että häiritsen, sanoin minä koetettuani turhaan ilmoittaa läsnäoloani semmoisissa tilaisuuksissa usein esiinpuhkeavalla yskinnällä.

— Mitä nyt? kysyi nuorempi Björck kärsimättömästi ja kohottamatta katsettaan työstänsä. — Minulla ei ole aikaa; menkää isäni luo!

Luultavasti oli monikin liikeasioissa kulkeva saanut niine hyvineen lähteä pois, mutta minä en säikähtänyt niin vähästä. Kerroin tuovani terveisiä eräältä herra Björckin vanhalta ystävältä, X:n seurakunnan kirkkoherralta, Antti Rönnblomilta.

— Kah — sanoi Björck ja pyyhkäisi kädellään otsaansa — Antepenultimukselta! Olkaa hyvä, käykää istumaan.

Keskusteltuamme muutamia minuutteja satuin kummastellen kiittelemään komeata ja sangen harvinaista alppiruusua, joka koristi ikkunakomeroa. Samassa oli Björck aivan kuin muuttunut. Hänen kalpeille kasvoilleen tuli punaa, hänen väsynyt katseensa alkoi haaveksivasti loistaa ja hän rupesi tuntijan ihastuksella selittelemään sen kasvisuvun eri lajeja ja mikä merkitys sillä oli heimossaan. Sitten hän siirtyi kertomaan uudesta ja nerokkaasta järjestelmästä, jonka hän oli laatinut koko kasvikunnan luonnollisista heimoista, esitti niiden edistymisen askel askeleelta ja lopetti ihmeteltävällä, niin johdonmukaisella ja vakuuttavan selvällä katsauksella koko elimelliseen elämään, että minä hämmästyin. Tuo muusta suvustaan eroava suomalaisen Rotschildin poika ei ollut ainoastaan oppinut, tiedemies, joka oli harjoittanut mitä perinpohjaisimpia erikoistutkimuksia kaikilla luonnontieteen aloilla — hän näytti minusta ensiarvoiselta nerolta, joka oli varta vasten luotu luonnon syvimpien salaisuuksien valaisijaksi ja niin avaran, niin suuren järjestelmän laatijaksi, että ainoastaan yksi kuolevainen oli ennen häntä tehnyt semmoisen: vuosisataisnero Linné. Kaksi tuntia oli kulunut kuin unessa, kun meitä tultiin kutsumaan päivälliselle.

Minä en voinut päästä ihmettelystäni. Suuri tutkija huomasi sen ja sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi surumielisesti hymyillen:

— Teitä näyttää kummastuttavan, että kauppiaalla, kuten minä olen, on liikaa aikaa käyttää luonnon tutkimiseen. Niin, se on usein ihmetyttänyt itseänikin, mutta fata trahunt nolentes[5] Minun mieleni teki aina sille uralle, mutta isäni tarvitsi liikekumppania… Minä olen kiitollinen, että hän pitää minua vain kaksi tuntia päivässä konttorissaan, ja totta puhuakseni hän on saanut hyödyllisemmän apulaisen vaimostani kuin minusta. Suvaitsetteko astua sisään?

Päivällispöydässä tapasin paitsi vanhempaa Björckiä, rakastettavan rouvan, hänen miniänsä, ja kolme kaunista lasta. Me puhelimme sodasta, kauppalaivaston ryöstöstä, hirvittävästä mahdollisuudesta, että Ruotsikin yhtyisi vihollisiimme … ei sanaakaan kasvitieteestä. Nuorempi Björck istui äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes isä ojensi hänelle äsken postissa saapuneen kirjeen.

— Vinsentiltä! huudahti hän hehkuvin kasvoin.

Minä en ymmärtänyt silloin hänen liikutustaan, samoin kuin en myöskään ymmärtänyt, miksi puna samalla poistui hänen vaimonsa poskilta. Muutamia vuosia myöhemmin tajusin paremmin niiden tunteiden merkityksen.

Kesäkuussa 1860 tapasin kolme tuon rakastettavan perheen jäsentä Helsingissä, mihin he olivat tulleet muutamia päiviä aikaisemmin vietettyihin maisterinvihkiäisiin. Sattumalta tapasimme toisemme päivällisillä Kaivopuiston ravintolassa, tuttavuus uudistettiin, ja aterian jälkeen ehdotti nuorempi Björck, joka silloin isänsä kuoltua oli yksinään kauppahuoneen päällikkönä, että lähtisimme ajelemaan vaunuilla kaupungin ympäristöön.

— Älkää kieltäkö meiltä seuranne huvia, lausui hän kohteliaasti. Näettehän, että yksi sija on tyhjänä. Mutta varustautukaa ehkä vähän vaivaloisellekin jalkamatkalle. Aion mennä tapaamaan muutamia vanhoja ystäviä.

Me istuuduimme komeihin vaunuihin, Björck rouvineen ja etuistuimelle minä heidän vanhimman tyttärensä rinnalle. Hän oli kaunis kuusitoistavuotias tyttö, yllään vaaleansininen musliinipuku ja päässä amatsoonihattu; hän oli nopsajalkainen kuin orava ja nähtävästi tottuneempi tanssimaan metsässä ja nurmikolla kuin pääkaupungin kivikaduilla. Vaunut vierivät pitkin Unioninkatua ja edelleen Pitkänsillan yli. Siihen ne pysähtyivät ja me laskeuduimme maahan.

— Saakohan tänä iltana kuulla laulua Kaisaniemessä? huudahti nuori tyttö. — Varmaankaan eivät vielä kaikki ylioppilaat ole lähteneet pois. Voi, jos saisimme kuulla: "Riemun ruususet"… Ei, anteeksi … siitä laulusta tulee äiti aina suruiseksi… Mutta emmehän me menekään Kaisaniemeen?

— Emme — sanoi isä hymyillen — me menemme Säästöpankille.

Ja niin sanoen hän kääntyi kapealle, kiviselle polulle vasempaan päin, ja me muut seurasimme häntä. Siitä alkaen minä olin seuraavien tapausten äänettömänä, mutta mieltyneenä katselijana, tapausten, joiden merkityksen oppinut luonnontutkija sittemmin uskoi minulle, tietämättä kuitenkaan itsekään kaikista niistä hienoista säikeistä, jotka lähtevät ihmissydämistä. Miekkonen, hän oli vielä neljänviidettävuotiaanakin lapsi kaikessa muussa paitsi luonnon ihmeellisessä, suurenmoisessa tieteessä, jossa hän oli jättiläinen!

— Säästöpankilleko? toisti nuori tyttö vähän kummastuneena.

— Sieltä on hyvin kaunis näköala, vastasi mustaviittainen rouva.

— Senhän te kyllä tiedätte, äiti, kun olette syntyisin helsinkiläinen, huomautti hyppivä orava ja katsahti samalla harmistuneena kasvitieteellisen puutarhan tammi- ja vaahterametsiin. — Muita — lisäsi hän — sehän on hyvin kummallinen kauniin näköalan nimi.

— Muuta kuin näköaloja ei siinä enää ole, huomautti hänen isänsä, kun saavuimme rumalle, autiolle, kaalia ja perunoita kasvavalle niemekkeelle, joka voisi olla huvipuistona, mutta oli jäänyt variksenpesäksi.

— No, mitä hauskaa nyt keksimme? kysyi vallaton tyttö juosten niemen rannalle ja alkaen viskellä pieniä kiviä veteen.

— Koetahan heittää tuonne toiselle puolelle Kaisaniemeen, sanoi isä leikillä, istuutuen kivelle lepäämään. — Koeta, Viktorine; minä lupaan sinulle oikein kauniin, uuden harson, jos se onnistuu.

— Tuonne ylikö?

— Niinpä niin, minä olen nähnyt, että siitä on ennenkin heitetty.

Hän ei huomannut, että hänen puolisonsa silloin kääntyi toisaanne salatakseen sumun, joka nousi nopeasti hänen kauniisiin sinisilmiinsä.

— Ei, en lupaa heittää sinne, mutta uida lupaisin, ellei vain Kaisaniemessä olisi ylioppilaita, sanoi Viktorine nauraen.

— Senkin olen kerran ennen nähnyt tehtävän. Tiedäpäs, rakas Viktorine, jollet olisi tyttö, niin olisit arvatenkin poika ja olisit perinyt sekä nimesi että luonteesi eräältä, joka… Mutta miellyttääkö sinua näköala, hyvä Amelie? Huomaatko, millainen tuoksu tulvii tänne lahden toiselta puolen? Siinä on nuoruutta. Mutta minä tiedän paljon kauniimman näyn, jota et sinä eikä moni muukaan helsinkiläinen ole koskaan nähnyt, ja se näky nähdään tuolla Viheriän huvilan luona kello kahden ja kolmen välillä aamulla… Käykö mielesi pahaksi? Anna anteeksi; mielellään muistelee vanhoja aikoja silloinkin, kun menneitten ruusujen seassa on okaita. Tänään on 9:s päivä kesäkuuta. Tänään oli meidän määrä yhtyä, mutta … minä taidan jäädä yksin yhtymäpaikalle.

14. LUPAUKSEN MALJA POHJAAN.

— Anteeksi — sanoi samassa repaleinen ja lystikäs olio, joka oli huomaamatta tullut aivan lähelle — eikö minulla ole kunnia puhua tehtaanomistaja Björckin kanssa?

Lambert Severin Björck tarkasti nopeasti kysyjää, jolla oli kaikki juopporentun tuntomerkit ja joka luultavasti oli ennen nähnyt parempiakin päiviä. Sangen kulunut musta nuttu, joka otaksuttavasti oli jonkun sääliväisen ylioppilaan lahjoittama, oli huonosti paikattu kyynärpäistä ja kaulan alta kiinni ainoalla jäljellä olevalla napilla, arvattavasti liivin puutteen salaamiseksi. Liian lyhyet housut peittivät vain vaillinaisesti kurjia saappaitten tähteitä, jotka kuitenkin sisällyksineen olivat jonkinlaisessa tanssikouluasennossa, ja ohuita takkuisia hiuksia suojeli puoleksi hattu, jota ei rantajätkäkään olisi huolinut, mutta joka kuitenkin oli sievästi kallellaan toisella korvallisella. Kasvot, jotka samalla olivat nöyrät ja viekkaat, olivat, selvistä naukkujen vaikutuksen merkeistä huolimatta, paras osa miestä, sillä niistä näkyi jäännös hyväntahtoista sukkeluutta, joka melkoisesti lievensi hänen rappiolle joutuneen olentonsa muuten renttumaista näköä.

— Onko sinulla mitään asiaa, ystäväni? kysyi Severin Björck, ottaen konemaisesti kukkarostaan yhden senaikuisia uusia markan seteleitä.

Olio kohautti olkapäitään, veti suutaan hyvin hullunkuriseen irvistykseen, joka ilmaisi "etkö häpeä" ja "kiitoksia paljon" sanojen keskiväliä, ja lausahti:

— Minä olin kuulevinani, että herra patruuna sanoi: ystäväni! Sanoitteko niin, herra patruuna?

— Mitä tarkoitatte? vastasi Björck hämärästi muistellen jossakin ennen nähneensä miehen.

— Mitäkö tarkoitan? Hm … on niin monta naulavasaraa ja hammasratasta päässä; on sattunut unohtumaan, että tänään on 9:s päivä kesäkuuta … mutta yhä olette vain sama viaton, pieni herra, jota me siihen aikaan uskalsimme nimittää — ja mies pani leveän kuononsa Severinin korvaan — Hiireksi.

Björck veti kummastuneena päänsä vähän etemmäksi ja katseli miestä tarkemmin.

— Mitä? huudahti hän, olethan Pasha?

— Ita quidem, doctissime et celeberrime vir;[6] silloin vanhaan aikaan, kun meillä vielä oli "Unkarin viiniä kurkkuihimme". Mutta ajat muuttuvat, herra patruuna, et nos mutamur.[7] Niin, olipa se toista, kun sidoimme kolme kissaa yhteen Artaxerxeen porstuaan yöksi ja ukko uskoi niitä Hekateksi, Tisifoneksi ja Megeraksi. Tai kun tappelimme sällien kanssa Särkelän kujakadulla ja uskottelimme Fröbergin muorille, että muka karkoitimme kummituksia — tai kun palkkasimme yövartijat huutamaan Stake ukon ikkunan alla, että kello on lyönyt kolmetoista — tai kun kuljetimme Aallonhalkojaa riemusaatossa tänne Säästöpankille…

— Kuules, Pasha, sinun pitäisi hävetä sanoessasi vanhaa toveria herraksi…

— No Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, vanha Hiiri, sinä olet yhä vielä kaltaisesi; mutta katsos, minä olen joutunut ikäänkuin hieman hunningolle siitä lähtien, kun menetin paikkani Kalle Widefeltin palveluksessa, joka nyt on tuomarina ———n kihlakunnassa. P—u vie ne vanhat kumppanit, ei ole enää mitään veljeyttä maailmassa, he kuvittelevat, että ihmisen pitää olla raitis kuin punaiseksi maalattu kaivon kippa.

— Vai niin, sinä olet ollut käräjäkirjurina viime aikoina vai miten?

— Sihteerinä, ita quidem,[8] ja voisin nyt olla ruununvouti, jollen olisi tarttunut kiinni Bonsdorffin kameraaliopissa. Muistatko vielä, mitä sinä iltana vannoimme lupauksen maljaa juodessa? Mutta sinähän, muistaakseni, istuitkin silloin ja sepittelit runoja kuutamosta… Sanopas, millä hullun kurilla sinusta on tullut tehtaanisäntä?

— Niin sattuu, hyvä Pasha. Isäni tarvitsi liikekumppania; hänen tähtensä kävin tervaan ja lankkuihin käsiksi…

— Ja nait serkkusi, pienen, sievän ja rikkaan pikku Amelie Ewersin… Nöyrin palvelijanne, pyydän patruunattarelta anteeksi rohkeuttani.

— Kun isäni kuoli vuosi takaperin, lopetin kaupan, joka ei minua koskaan miellyttänyt, ja pidin vain rautatehtaan, jota muut hoitavat paremmin kuin minä. Minulla on muutamia ystäviä tiedeseurassa, vaimoni ja vanhin tyttäreni tahtoivat päästä näkemään maisterinvihkiäisiä, ja siten olen täällä. Mutta sanohan, mitä on tullut tutkintotovereistamme, joiden piti saapua tänne tänään? Minä en ole kuullut juuri mitään heistä siitä lähtien, kun hajosimme avaraan maailmaan.

— Siitä minä kyllä teen selvän, minä olen pitänyt heistä kirjaa; he ovat kaikki tyynni saaneet maksaa takauksia minun puolestani. Minun periaatteeni on kerta kaikkiaan, etten koskaan maksa pois rahoja, kun ei minulla niitä ole. Muistathan Reniuksen, joka puhui vain yhden sanan aina neljännesvuodessa; kukapa olisi luullut hänen pääsevän asessoriksi V:n hovioikeuteen?

— Sen tiedän. Mutta entä me seitsemän, Pasha, me seitsemän? Esimerkiksi Alonzo?

— Alonzo vannoi, että hänestä kerran tulisi Suomen Homeros. Hän vetelehti yliopistossa kahdeksan vuotta, sai vihdoin suoritetuksi pikku teologian ja lienee kirjoitellut rakkausjuttuja Vanadis-lehteen. Niihin suurtöihin hän tyytyi, nai vihdoin rikkaan vaskisepän lesken ja pysyi "omana herranansa", kuten hän aina oli ollut. Mutta vaskisepillä ei ole koskaan onnea, asiat kävivät nurinpäin, ja niin miesparka kuoli lainatakissa kuusi vuotta takaperin. Sillä tavoin voi hutilus päästää menemään todellisen onnensa.

— Herramme edessä olemme me kaikki hutiluksia. Antepenultimukselle on käynyt paremmin.

— Vai tiedät sen? Hänhän se muistaakseni lupasi opettaa kaikki torpparit lukemaan kreikkaa. No niin, kukapa tietää, mitä hän vielä voi saada aikaan. Hänestä tuli koulumies, siitä kiltistä pojasta, ja oikea peijakas hän olikin vaatimaan lauseoppia. Koottuaan koko joukon kaksinkertaisia virkavuosia hän keksi ruveta papiksi, mutta aina sattui hänellä olemaan yskä vaalia saarnatessa, ja nyt hän onkii kreikkalaisia särkiä köyhässä 90 tynnyrin pitäjässä jossakin Pohjanmaalla.

— Niin kelpo mies! Minä olisin hänestä tehnyt piispan. Mutta pitkä Tusse, jolla oli niin huono pää kömpelössä ruumiissa, mitä hänestä tuli?

— Tussestako! Niin, hän huusi kuin peikko saarnastuolissa ja sai kaikki paikat, mihin vain haki. Ja vaikkei hän saanutkaan käännetyksi kreikkalaista kirkkoa, niin käänsi hän ainakin kuusi tai seitsemän pitäjää ylösalaisin ja oli jo tullut aika lihavaksi rovastiksi, kun läkähtyi lihapalaan. Mutta luuletko, että hän olisi lainannut minulle viittä ruplaa rehellistä nimeäni vastaan. Ei, hän sylkäisi tarkasti, kuten hänen tapansa oli, ja käski antaa minulle keittiössä tuopillisen kaljaa.

— Tussekin on siis poissa näiltä mailta!… Mutta entä Hevonen, jonka piti täyttä neliä viedä Suomen rajat Vienanmerelle asti?

— No, nelistää hän kyllä saikin komissionimaanmittarina. Mutta eräänä päivänä hänen piti suoraa päätä mennä liejukon poikki, ja kun hän kerran sai jotain päähänsä, ei hän sitä enää saanut sieltä pois. Niinpä hän läksikin painaltamaan jäykkänä ja sääret vääränä, kuten hänen oli tapana, ja kun hän pääsi keskelle hyllyvää paikkaa, alkoi tie viedä alaspäin, sehän on selvää, ja siinä oli hänen rajansa.

— Jo kolme kuollut seitsemästä! Kun kaikki käydään läpi, taidat sinä, Pasha, olla ainoa, joka et luvannut enempää kuin saatoit täyttää.

— Panin parastani, näetkös; koetin parastani. Vannoin suorittavani pienen kameraalitutkinnon sinä syksynä, ja sen teinkin kuin kelpo mies, mutta Nordström juonitteli akumenttiveroissa ja tilanjaoissa, joista ei edes Tulindbergkään ollut selvillä. Niin, lupasinhan myöskin maksaa kaikkien iloisten ylioppilaiden velat, mutta … voisitpa lainata minulle kympin rehellistä muotoani vastaan … tahto on hyvä, näetkös…

Björck ojensi hänelle hymyillen kahdenkymmenen markan setelin.

— Tule luokseni huomisaamuna varhain, sanoi hän, niin puhelemme vähän räätälisi kanssa!

Pasha alkoi itkeä.

— Etkö häpeä — vastasi hän kummallisesti irvistäen — kun rupeat täyttämään minun lupaustani? Kuka vastaa siitä, etten vielä itsekin voi sitä täyttää? Mutta jos sinua huvittaa, niin olkoon menneeksi, minä en ole koskaan kateellinen, kyllä minä suon ystävilleni kaiken sen vähäisen kunnian, mitä olen aikonut itselleni. Mikset kysy Aallonhalkojaa?

— Aallonhalkoja erotettiin, kuten tiedät, ja hän matkusti Kreikkaan.

— Oh hitto! Aallonhalkojassa oli tavallista parempaa hamppua, häntä ei ollut oikeastaan aiottu halvaksi havaslangaksi. Mehän nimitimme hänet kuninkaaksi, mihin hänen kruununsa on joutunut?

— Sanotaan, että vuonna 1835 eräs mahtava puolue Kreikassa oli tyytymätön Otto kuninkaaseen ja siihen pienehköön alaan, joka kreikkalaisille oli annettu rauhanteossa. Tuo puolue suunnitteli koko Turkin vallan kukistamista. Aallonhalkoja oli mainion Miauliin tyttären poika. Eräs palikari keksi hänen jälkensä, etsi hänet ja aikoi asettaa hänet kapinan johtajaksi.

— Vahinko, ettei Alonzo saanut sitä tietää; hän olisi siitä saanut sievoisen romaaninpätkän Vanadis-lehteen. Aallonhalkojasta olisi tullut muhkea keisari, joksi hän oli luotu ja joksi Herramme oli hänet sinetillään leimannut. Mutta kuinka kävi? Tuliko hänestä keisari? Anna anteeksi, minä en ole viime aikoina pitänyt lukua kaikista uusimman ajan historian pikkuseikoista.

— Ei, hänestä ei tullut keisaria, ei vielä. Kun hän nousi maihin Kreikkaan, oli Otto kuninkaan valta lujittunut ja Turkin kanssa oltiin rauhassa. Vinsentin äidin olivat turkkilaiset tappaneet, sen oli Vinsentti vannonut kostavansa ja sentähden hän on ollut kaikkialla Turkin maakunnissa, missä vain on ollut kapinaa ja vapaussotaa. Mutta nyt hän kirjoittaa ruvenneensa everstinä Kreikan palvelukseen ja toivoo pääsevänsä käymään tänä kesänä Suomessa matkatessaan Pietariin lähetyskunnan jäsenenä.

— Vai niin, vai kirjoittaa hän sinulle, se kunnon poika? Lemmon hauskaa tavata häntä. Lyönpä vetoa, että hän vielä menisi takaukseen puolestani. Mutta kas miten korea vene soutaa rantaan! Mitähän on sellaisillakin ihmisillä tekemistä Säästöpankin raunioilla?

Pashan kummastukseen yhtyivät kaikki läsnäolijat. Upeasti koristettu vene täynnä muukalaisen näköisiä merimiehiä laski varovasti niemen rantaan, ja maalle nousi pitkä, kreikkalaiseen univormuun puettu upseeri.

Hetkisen kuluttua olivat vanhat ystävät Severin Björck, Hiiri, ja Vinsentti Ek, Aallonhalkoja, toistensa sylissä.

Vinsentti oli paljon muuttunut. Hänen muinoin kukkea ihonsa oli etelän auringon paahtama; hänen nuoret piirteensä olivat käyneet teräviksi ja ankariksi; hänen pitkät, mustat viiksensä tekivät hänet melkein tuntemattomaksi; hänen katseessaan, joka sinä hetkenä loisti lempeänä, oli jotakin kuninkaallisen käskevää. Siitä kaikesta huolimatta oli hänen kauniissa, miehekkäässä olemuksessaan kuvaamaton surumielisyyden leima, jota ei mikään ylpeys voi haihduttaa, ei mikään ilo lieventää, ei mikään voitto milloinkaan enää korvata — harhaan joutuneen elämän leima!

Hän tunsi sen; hänen ystävänsä ei sitä tuntenut. Ja kuitenkin saattoivat nuo kaksi, niin pitkän ajan kuluttua kohdatessaan toisensa, kumpikin sanoa toisilleen: mitä olisikaan sinusta voinut tulla ja mitä sinusta on tullut? Oi ylpeätä, mahtavaa voimaa, joka olisi voinut kantaa maansa hartioillaan kunniaan ja täyttää maailman mainetöillään! Oi suloista, rikasta, lämmintä kevättä, joka olisi voinut levittää valonsa äärettömäin ketojen yli ja saada mitä suurimmat, jaloimmat laihot kasvamaan isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi! Mitä on tullut niistä? Ei mitään, ei mitään … hyödyttömien taistelujen arpi, sulamattomille hangille heijastunut valon välke, haihtuva huokaus, ilvehtivä unelma ja jäljettömiin häipyvä elämä!

— Minä tulin päivällä, sanoi Vinsentti vieraanvoittoisella ruotsinkielellä. — Mutta kuinka? Onko meitä vain kaksi jäljellä seitsemästä?

— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, herra … herra … no, lempo, sano itse, miksi sinua pitää sanoa, Aallonhalkoja!… Mutta asia onkin niin hullusti, että meitä on kolme jäljellä.

— Pasha! huudahti Vinsentti ja pudisti lujasti hänen kättään.

— No, missä on kruunusi, sinä maailman hallitsija? jatkoi Pasha tyhmän rohkeasti, mutta säpsähti Vinsentin silmien synkkää salamaa ja kiiruhti oikaisemaan erehdystään. — Minä tarkoitan — lisäsi hän nöyrästi — että sinä aina olit poikien kaunistus, kuin kruunu meidän keskellämme, ja sen tähden voisit sinä minun mielestäni soudattaa meidät yli tuonne Kaisaniemeen juomaan vanhain aikojen maljaa. Tämä on niin hirveän kuiva ja kivinen, tämä Säästöpankki nykyjään.

— Sen me teemme, vastasi Severin Björck.

Mutta Vinsentti Aallonhalkoja ei kuullut heidän sanojaan. Hän seisoi kalpeana ja äänetönnä muinoisen Amelie Ewersin rinnalla, joka oli hänet nähdessään vaipunut tajuttomana tyttärensä syliin.

— Kuulepas mitä minä sanon, Aallonhalkoja! kuiskasi repaleinen kumppani hiljaa hänen korvaansa. — Hän … mikset ottanut häntä? Miksi lähdit kuin narri onnesi mailta?… Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua!

Vinsentti Aallonhalkoja ei vastannut. Sama kyynel, joka kerran vieri kenenkään näkemättä purjeeseen, tunkeutui uudelleen vastustamattomasti esiin hänen tummasta silmästään. Samassa kajahti ylioppilaslaulu raikkaana ja täyteläisenä lahden toiselta puolen Kaisaniemen puiston vihreältä rannalta:

Riemun ruususet taimi ei konsana mullassa maan; Lempihän itsekin sydänrauhas karkoittaa. Kentillä uskon ja toivon ne vaan Iäti kukkia luovat. Kuule kuinka henget niistä suloviestin tuovat!

AULANGON PASTORINVAALI

Suomentanut Aatto S.

1. MAANTIELLÄ.

Pilvisenä, lumisena iltapäivänä joulukuussa vuonna 185— lähestyivät Aulangon[9] pitäjän kirkkoa sellaiset leveät ja kevyet ajoneuvot, jotka Etelä-Suomessa tunnetaan Uskelan rekien nimellä. Pitäjä on maamme länsiosan suurimpia. Lakkaamattomasta lumisateesta ja pyryilmasta olivat tiet jo toista viikkoa olleet melkein mahdottomat kulkea, ja lumireet olivat turhaan koettaneet tasoitella yhä uudelleen kasaantuvia kinoksia. Hitaasti ja vaivalloisesti taivalsi pieni, avonainen reki toivottomalta näyttävää tietä, sillä lumi täytti täyttämistään vieläkin kaikki niiden harvojen matkustavaisten jäljet, jotka ennen pyryn alkamista olivat uskaltautuneet hankalan kelin varaan. Lyhyt talvipäivä alkoi jo pimetä eikä vieläkään ruvennut tuossa metsäisessä seudussa näköala avartumaan kirkon viereiselle tasangolle lumipukuisten kuusien ja koivujen välitse.

Reen etuistuimella istui vanha kyytimies, jolla oli yllään lammasnahkainen, muinoin valkoinen turkki ja päässään ruskea, koirannahkainen lakki, ja joka lakkaamatta maiskautti suullaan hoputtaakseen hevosta ja lyödä sivalsi näön vuoksi silloin tällöin lyhytvartisella ruoskallaan kinoksia. Reen peräpuolella istui yksinään mies, joka mustasta kalmukkilaisturkista ja sisustetusta hylkeennahkalakistaan päättäen oli jonkinlainen herrasmies, vaikka vain halpa-arvoista tai vaatimatonta lajia, koska hän ulkoasunsa puolesta hyvin vähän erosi kyytimiehestänsä. Pyryisen ilman halki tunkeutui ajoittain heikko kuun säde valaisten nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen kalvaita kasvoja ja kuvastuen hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä. Matkustaja kumartui tuon tuostakin vähän malttamattoman näköisenä katsomaan sivulle, eikö jo metsä kenties loppuisi, ja aloitti, saadakseen ajan paremmin kulumaan, suomeksi seuraavan keskustelun kyytimiehen kanssa.

— Onko vielä pitkältikin pappilaan?

— Kaksi tai kolme Venäjän virstaa; ja nekin ovat jo menossa, kuului kyytimiehen vastaus.

— Tunsitteko rovasti Ödmark-vainajan? kysyi matkustaja taas hetkisen perästä.

— Jotakuinkin. Minä olin hänellä renkinä seitsemän vuotta.

— Oliko hän jumalaapelkääväinen mies.

— Olihan hän pappi, vastasi kyytimies välinpitämättömästi.

— Kuulkaas, hyvä ystävä — jatkoi matkustaja taas hetkisen vaiettuaan — minä en pyydä teitä puhumaan mitään pahaa entisestä isännästänne. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, miten hän on hoitanut seurakuntaa ja missä kunnossa minä saan ottaa sen vastaan, sillä tuomiokapituli on määrännyt minut väliaikaisesti sitä hoitamaan.

Kyytimies käännähti ja katsoi nuorta matkustajaa puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi.

— Minä luulin — vastasi hän — että pastori olisi lähin mies siihen virkaan.

— Pastori Idegran on seurakunnan kappalainen, vanhempi ja ansiokkaampi minua, mutta luultavasti hänellä on kylliksi tekemistä omassa virassaan.

— Kaiketi niin lienee, vastasi kyytimies astua tallustellen reen vieressä lumessa ja koettaen viisailla, harmailla silmillään saada matkustajan katseesta selville, olisiko parasta puhua vaiko olla vaiti.

Tutkimuksen tulos oli varmaankin tyydyttävä, sillä kun mies oli hetkisen epäröinyt, alkoi sanasäkki hiljakseen purkautua, vaikka oikea suomalainen vieraan seurassa tavallisesti sen sulkee jurosti vaieten.

— Vai niin, sanoi mies, maisteri on pappi ja tulee nyt hoitamaan meidän seurakuntaamme? Antakaa anteeksi, että olen rohkea ja kysyn nimeänne ja arvoanne.

— Nimeni on Erland Stjernkors ja arvoltani olen maisteri enkä mitään muuta. Te voitte puhua minulle aivan suoraan, sillä seurakunnan parasta minä vain tarkoitan.

Mies astui astumistaan lumessa eikä vastannut. Hetkisen kuluttua hän rykäisi ja sanoi:

— Ei kaikki valkeata ole, mikä lumen alla näyttää valkoiselta.

— No, täydellisyyttä ei meidän sovi missään vaatiakaan. Toivoakseni pastori Idegran on hyvä sielunpaimen. Mutta Aulanko on suuri seurakunta; hän tarvitsee apulaisen.

— Niinpä niin, sanoi mies, pastori on toimekas maanviljelijä, ja paitsi kappalaisen virkataloa on hänellä kolme omaa taloa. Minä kuulin hänen sanovan sunnuntaina pitäjänkokouksessa, että hän hoitaisi koko seurakunnan, koska on niin puute papeista tähän aikaan. Pastorin täytyy parantaa asioitaan armovuosilla; hänellä on vain kaksi aittaa täynnä ruista, paitsi viinapannua ja sitä, mitä hän on lainannut puolelle pitäjälle.

— Te ette puhu hyvää pastorista, ystäväiseni. Ehkä hän auttaa montakin köyhää jyvälainoilla.

— Miksei? Jyviä ja rahaa. Kuusi markkaa sadalta korkoa vain ja tynnyri kahdeksan kappaa vajaaksi annettaessa, mutta jos lainataan rahaa, kirjoituttaa neljä ruplaa, vaikka köyhälle lähimmäiselleen antaa kolme, Sentähden pitää hänestä tulla rovastivainajan seuraaja.

— Se on varmaankin väärinkäsitystä — virkkoi matkustaja vakavasti — ja minä olen varma siitä, että te ette tunne pastori Idegrania läheskään niin hyvin kuin tunsitte rovasti Ödmark vainajan. Olihan hän toisenlainen mies, vai kuinka?

— Oli kyllä. Rovasti ei koskaan surrut kopekoita. Hän antoi mennä tuhat tynnyriä vuodessa kuin seulasta. Hän kävi metsästämässä kuin prinssi, ja yöt päivät oli vieraita pappilassa, ja yöt päivät pelattiin korttia ja lautapeliä, ja rengit, jotka vartoivat ulkona pakkasessa, saivat aina lasin herrojen totia. Kuusi juottovasikkaa tapettiin keväisin ja kuusi syksyisin, mutta eiväthän ne pitkälti riittäneet, paljon enemmän ostettiin niitä vielä lisäksi, puhumattakaan häristä, lampaista ja sioista. Kerran viikossa lähetettiin minut kaupunkiin hakemaan kahvia, sokeria, arakkia ja rommia, ja joka kerta minä palasin kuorma täynnä. Vierasvarainen mies oli rovasti vainaja, ja sentähden hän joutuikin suurista tuloistaan huolimatta korviaan myöten velkoihin.

Matkustaja näytti olevan epätietoinen, tuliko hänen jatkaa keskustelua vai eikö, mutta uteliaisuus tai ehkä jokin parempi vaikutin pääsi vihdoin voitolle ja hän virkahti taas:

— Ylenmääräiset hyveet saattavat helposti muuttua vioiksi. Rovasti Ödmark oli ehkä vierasvarainen, hyväluontoinen mies ja joutui köyhäksi petollisten ystävien tähden.

— Niin, hyväluontoinen hän oli. Jos tuli kerjäläinen, sai hän kyllä vasikanpaistia keittiöstä ja lasin tai kaksikin viinaa palan paineeksi, jollei sattunut olemaan parempaa tavaraa kotona. Iloinen mies oli rovasti vainaja samalla; hän saattoi juoda aikalailla koko yön, eikä sitä huomannut hänestä enempää kuin jos olisi lasissa ollut kaljaa ja maljassa siirappia. Kun sunnuntaiaamu joutui ja hänen oli saarnattava, pesi hän kasvonsa kylmällä vedellä, joi lasin maitoa, ja laittautui kirkkoon hetkeäkään nukahtamatta ja saarnasi niin kauniisti kohtuullisuudesta ja säästäväisyydestä ja jumalisesta elämästä, että kaikki ämmät itkivät penkeissään. Kirkosta hän meni kotiin syömään päivällistä ystäviensä seurassa. Ja kun hän oli maannut yhden tai kaksi tuntia aterian jälkeen, otettiin taas lautapeli esille, ja sitten pidettiin taas hauskaa aina lähelle aamua. Sillä katsokaas, rovasti vainaja tiesi, miten tuli elää ja olla: hän oli nuorena ollessaan saarnannut hovissa.

— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti oli ollut hovisaarnaajana kuningas Kustaa IV:n Aadolfin hovissa. Mutta se kuningas ei kärsinyt kenenkään mässäämistä, ei ainakaan pappien.

— Niin, se kuningas! oikaisi kyytimies hyvin mielissään historiallisista tiedoistaan. — Mutta, katsokaas, hän olikin toisen kuninkaan hovissa, ja sen minä kuulin toisenkin kerran emännöitsijältä, vanhalta mamseli Sebreukselta tai Seebralta, joksi häntä sanoivat ja joka oli tullut rovastivainajan mukana Ruotsista. Rovastivainaja palveli Kaarle XIII:n hovissa, joka oli olevinaan jumalisempi kuin olikaan ja piti paljon kauniista saarnasta kirkossa ollessaan ja pienistä koiruuksista kotona ystävien kesken. Ja kun Aulanko tuli avoimeksi noin nelisenkymmentä vuotta takaperin, kirjoitti kuningas tänne — sillä, nähkääs, rovastivainaja oli täältä syntyisin — ja toimitti hänelle paikan. Hän oli silloin nuori huitukka, kuudenkolmatta vanha, ja sentähden hän elikin kauemmin kuin pitäjän vanhat ja nuoret; mutta koska hän oli saanut kaapunsa korkeilta herroilta, saivat asiat olla sillään, eikä hän milloinkaan kuullut moitteen tapaistakaan piispalta tai tuomiokapitulilta. Ja mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut? Toimittihan hän virkansa kuin mies ainakin.

— Mutta — sanoi matkustaja huoaten, paremmin itsekseen kuin kyytimiehelleen — mimmoinen sitten onkaan seurakunta, joka on neljäkymmentä vuotta ollut semmoisen kirkkoherran ja semmoisen kappalaisen hoidettavana?

— No, vastasi kyytimies, voisipa huonommastikin olla. Ehkä täällä juodaan vähän enemmän ja tapellaan vähän enemmän ja varastetaan vähän enemmän kuin muissa seurakunnissa. Mutta täällä pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai ja kylänluvut joka kevät, ja lapset kastetaan ja ruumiit haudataan ja morsiusparit vihitään ja ihmiset käyvät ehtoollisella, kuten muissakin seurakunnissa. Tosin oli papinkappojen maksu tässä jokin aika sitten vähän niin ja näin, mutta nyt on pastori vuokrannut saatavat yliopistolta, ja hän ne kyllä kokoo.

— Käyvätkö ihmiset kirkossa?

— Miten sattuu. Muutamat vanhanaikuiset käyvät joka sunnuntai, mutta useimmat kerran vuodessa, ja silloin he käyvät ripillä. Niin, ne nimittäin, jotka käyvät.

2. KYYTIMIEHEN KERTOMUS.

Matkustaja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten hän virkahti taas:

— Minä olen kuullut sanottavan, että rovasti Ödmark oli kahdesti naimisissa.

— Neljä rouvaa hänellä oli, vaikkei kaikkia yht'aikaa. Ensimmäinen oli ranskalainen neiti, ja häntä paleli tässä maassa kesät talvet, yöt päivät, kunnes hän paleltui kuoliaaksi. Hänestä oli rovastilla poika, joka lueskeli ylioppilaana Turussa, mutta hänet ammuttiin kuoliaaksi teirijahdissa. Toinen rouva oli ruotsalainen emännöitsijämamseli; hän oli kuusi vuotta ruustinnana ja hänellä oli kaksi pientä lasta, suloista kuin kaksi enkeliä, mutta ne hukkuivat samana päivänä järven rantaan. Kolmas ruustinna oli erään porilaisen raatimiehen tytär, ja hänen mukanaan rovasti sai monta tuhatta riksiä, mutta ne olivat vain kuin pisara meressä. Häneltä jäi kaksi pientä poikaa: toisesta tuli sittemmin upseeri, ja hänet hakkasivat turkkilaiset palasiksi; toinen meni merille ja karkasi Amerikkaan. Sitten rovasti nai neljännen kerran, nyt nuoren, köyhän papin lesken. Hän oli kolmekymmentä vuotta nuorempi rovastia ja korea kuin päivänpaiste, mutta hän kävi aina mustissa, surren ensimmäistä miestään, pastori Vennerströmiä; hänellä ja Ödmarkilla oli kuusi lasta, ja ne kaikki olivat Vennerströmin eivätkä isänsä näköisiä. Hän oli ruustinnana yksitoista vuotta ja itki piloille soreat silmänsä. Jumala siunatkoon häntä; siitä on nyt kahdeksan vuotta, kun hän eräänä yönä makasi sairaana eikä ollut saanut unta moneen yöhön. Mutta rovastilla oli juuri silloin kaukaisia vieraita; eräs niistä soitti viulua, toinen klarinettia ja kolmas lauloi iloisia lauluja. Ja kun he olivat soittaneet ja laulaneet koko yön läpeensä, toi piika aamulla sanan, että ruustinna oli kuollut.

— Mitä rovasti sanoi siihen?

— Hän ei sanonut mitään, hän sulkeutui kamariinsa, ja toisena päivänä hänen oli saarnattava, mutta hän meni kirkkoon kauluksetta, ja silloin hän sanoi pastorille: saarnaa sinä, veli Idegran; minulta unohtui teksti, vaimoni näet kuoli. Ja siitä alkaen vallitsi hiljaisuus puolen vuotta pappilassa. Mutta puolen vuoden perästä tuli Apollonia, ruotsalaisen ruustinnan, rovastin toisen rouvan sisar, ja hänen oli määrä hoitaa lapsia, ja niin elämä muuttui taas entiselleen. Sillä, nähkääs, Apollonia tahtoi olla rovastille mieliksi ja saada hänet iloiseksi jälleen. Sanotaanpa hänen varustautuneen viidenneksi… Pysy tiellä, hevonen!

— Mutta rovasti ei enää nainut, vai miten?

— Niin tuhma en ollut, sanoi kettu rotan raudoille. Se nainen on ihan pahin velho, osaa katsoa kolmelle ilmansuunnalle yht'aikaa, ja tiesihän koko kirkonkylä, miten hän hoiti lapsia. Kun rovasti oli saapuvilla, saivat ne siirappivoileipää, mutta tukkapöllyä, kun hän oli näkyvistä. Kaksi kuoli tautiin tai nälkään, en niin tarkoin tiedä; kolmas kuoli häkään, neljäs tuli hulluksi, viidenneltä halvautuivat kumpaisetkin jalat. Ei rovasti vainajalla ollut mitään iloa lapsistaan.

— Ettekö sanonut, että neljänneltä rouvalta jäi kuusi lasta?

— Kuusiko? Niin, kuusi häneltä jäi. Paitsi halvattua poikaa ja hullua tyttöä on vielä elossa vanhin sisar, neljä- tai viisitoistavuotias, mutta onko hän viekas vaiko hullu, sitä minä en tiedä. Ihmiset eivät häntä näe koskaan, mutta sanotaan hänen eniten kaikista kuudesta olevan äitinsä kaltainen.

— Laupias Jumala, millaiseen viheliäisyyteen minun pitää joutua! Eikö niin monen onnettomuuden huomattu koskaan koskevan rovasti Ödmarkiin?

— Jos te, maisteri, kun olette oppinut mies, voitte huomata ihmisestä enemmän kuin ulkomuodon, niin ymmärrätte enemmän kuin minä. Kahdeksana viimeisenä vuotena tuli rovastivainajan kaunis, ruskea tukka valkoiseksi kuin lumi, ja usein nähtiin hänen seisahtuvan kesken puhettaan ikäänkuin kuuntelemaan toista, jota ei kukaan kuullut. Ja toisinaan, kun vanhat juomaveikot mässäsivät hänen ympärillään, katseli hän ikkunasta ulos pimeään ja ikäänkuin nyökäytti päätään jollekin, joka seisoi ulkona talviyön pakkasessa. Mutta sattuipa sitten joku häntä ravistelemaan; silloin otti hän väkevän totilasinsa ja joi heidän kanssaan, kasvoilla kummallinen, keskivälinen ilme, niinkuin olisi tahtonut yht'aikaa sanoa "piru vieköön"-kirouksen ja "Jumala auttakoon"-avunhuudon. Ja kun hän oli juonut pari tai kolme lasia, tapahtui, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, että se alkoi näkyä hänestä, ja se tuotti toisille herroille iloa. Siellä oli etenkin eräs vanha jahtimestari — maisteri tuntee ehkä jahtimestari von Holbachin, joka ei osaa puhua kolmea sanaa kiroamatta niin että uunit halkeilevat? — hän oli pahimpia joukosta, ja sitä lähinnä laamanni Åkerström, joka ei koskaan käy levolle, ennenkuin on juonut puoli tuoppia rommia, vaikka hän istuukin aika suorana kihlakunnan oikeudessa — ja sitten patruuna Arvelin, joka omistaa Kallisten kartanon aivan pappilan vieressä, vaikka koko hökötys kuuluu olevan velasta pastorille kiinnitettynä. Ne kolme ja muut, joita matkusti jos jostakin, pitivät rovastia joka ilta hyvällä tuulella. Jahtimestari kiroili neljän miehen voimalla, laamanni joi kaikkien puolesta ja patruuna lauloi kaikkien puolesta, silloin kun eivät pelanneet korttia. Eräänä iltana — ei, yö silloin oli, noin kahden ja kolmen välillä aamupuolella — istuivat kaikki neljä pappilan suuressa salissa ja uhkailivat lähteä toisena päivänä kiertämään karhua. Mutta rovastivainaja oli kasvoiltaan tavallista kelmeämpi ja katsoi useasti ikkunasta, kuten hänen oli tapana, ja silloin tapahtui jotakin. Mutta mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä? Maisteri vain nauraisi.

— Puhukaa suoraan. Kertomuksenne ei ole semmoinen, että se juuri naurattaisi.

— Olkoon menneeksi, koska matka paremmin joutuu, kun puhelee hiukan. Pysy tiellä, hevonen; tässä on silta!… Mihinkä lopetinkaan? Niin, rovastivainaja istui käsivarret ristissä ikkunalautaa vasten nojallaan ja katsoi ulos, ja rovastin vanha renki Joonas — joka mennä vuonna menetti toisen silmänsä ampuessaan oravaa — istui puolinukuksissa salin uunin luona; olen kuullut sen häneltä itseltään…

— Ehkäpä hän olikin aivan nukuksissa, kun hänellä oli vain yksi silmä.

— Johan minä sanoin, että maisteri vain nauraisi koko jutulle. Mutta samapa se. Joonaan hommana oli piippujen puhdistus, eikä hänellä siis ollut pitkiä aikoja välillä nukkua. Kun hän siinä sattui katsahtamaan ikkunaan päin, sinne missä rovastivainaja istui, näki hän yht'äkkiä kaikki ruudut täynnä vaimojen ja lasten kasvoja, jotka kurkistelivat sisään ikkunasta, ja silloin oli marraskuun alku ja turkasen kylmä ulkona kolmen ja neljän välillä aamulla.

— Sanoittehan äsken kellon olleen silloin kahden tai kolmen paikoilla.

— No niin, ehkäpä kaksi tai kolme, eihän kukaan katsonut kelloa siihen aikaan vuorokaudesta. Joonas arveli alussa niitä kylän väeksi, joka oli tullut katsomaan ikkunoista, niinkuin on tapana pidoissa. Mutta kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, kun hän muisti, että oltiin toisessa kerroksessa. Ja samassa hän tunsi kasvot toisensa perästä, ja uskokaa tai naurakaa, maisteri, siinä olivat kaikki neljä ruustinnavainajata ja kaikki yhdeksän lapsivainajata ja vielä useita lisäksi, ja Joonas arvasi kyllä, ketä ne olivat, vaikkei hän huolinut puhua. He seisoivat niin lähellä ikkunaruutua, että heidän nenänsä ja poskensa ikäänkuin litistyivät lasia vastaan, ja kaikki näyttivät kummallisen kalpeilta ja surullisilta, mutta eniten kaikista neljäs ruustinna. Rovastivainaja vain nyökäytteli heille päätään, kuten hänen oli tapanaan, ja sitten ei hän enää nyökäytellyt, vaan oli aivan hiljaa. Silloin nousi jahtimestari, joka ei ollut mitään nähnyt, hän kun oli selin ikkunaan päin, ja kiroili tapansa mukaan, niin että tyhjät lasit helisivät, ja kävi pudistelemaan rovastivainajata, ettei tämä nukkuisi ikkunan viereen. Mutta kas, se onnistuikin sillä kertaa niin huonosti, että rovastivainaja pudota retkahti lattialle, ja silloin olivat hänen päivänsä lopussa. Siitä on nyt juuri parhaiksi viisi viikkoa…

Kyytimies vaikeni ikäänkuin olisi odottanut vastausta tai jotakin kummastuksen ilmaisua. Kuului jalasten narina hangessa. Mutta kun matkustaja katsoi parhaaksi olla vaiti, jatkoi kertoja, joka nähtävästi tahtoi hyvin mielellään keventää sydäntään:

— No, mitä luulette te, maisteri, siitä, mitä Joonas kertoi.

— Minä luulen, että mies, joka istuu puolinukuksissa uunin ääressä kello kolmen tienoissa aamulla, saattaa nähdä kaikenlaista, mitä hän ollessaan valveilla seuraavana päivänä ei voi vannoa todeksi.

— Mutta Joonas vannoo olleensa valveilla.

— Kuulkaahan, hyvä … mikä on nimenne?

— Kiven Matti, pappilan muonatorppari.

— No niin, hyvä Kiven Matti, on olemassa taivaan ja maan välillä semmoista, mitä oppineet eivät ymmärrä. Mutta ei silti tarvitse uskoa jokaista, joka kuvittelee nähneensä kummituksia, vaikka kaikki ehkä onkin ollut vain valon heijastusta ikkunan ruuduista. Hyvin luultavasti rovasti Ödmark itsekin oli yövalvonnasta, juomisesta, suruista ja omantunnontuskista kovassa mielenliikutuksessa ja luuli näkevänsä vaimovainajansa ja kuolleet lapsensa, ja se ehkä on aiheuttanut hänen oman pikaisen kuolemansa. Kuitenkin neuvon teitä, vainajan vanhaa palvelijaa, olemaan puhumatta näyistä ja kertomatta muuta pahaa isäntävainajastanne; sillä Herra yksin on kaikkien meidän tuomarimme. Saman neuvon annamme Joonas-ystävällemme. Mutta ellen pety, alkaa metsä harveta, ja tuolta näkyy jotakin tornin tapaista.

— Se on Aulangon kirkon torni, ja pappila on aivan lähellä sillan toisella puolen.

3. PERILLETULO.

Pappilaan oli enää vain kahdeksasosa penikulmaa jäljellä, mutta sepä matka sattuikin olemaan tukalakulkuista. Tuuli oli siinä tasangolla saanut mielin määrin temmeltää, aitojen vieressä oli miehen korkuisia kinoksia, ja pikemmin kyntäen kuin ajaen saapui reki vihdoinkin suurenlaiseen kylään.

— Tässä on kirkonkylä, selitti kyytimies tullen sen nähtyään taaskin puheliaaksi. — Tässä asuu Vikuri, joka ruokkii kuusi hevosta hautausmaan heinillä ja vetää lankkuja sahalta kahdeksan päivää viikossa. — Tässä asuu Pikku Pukki, se mies keittää kolmesataa kannua viinaa pienestä perunamaastaan. — Tässä on Mietoinen; sen huusi pastori keväällä omasta saatavastaan ja maksoi parhaasta pellosta sen, minkä muut maksavat kivirauniosta. — Tässä on Alavirran kapakka. — Tässä on Seppälä, jonka isäntä löi veljensä kuoliaaksi juhannusyönä. — Tässä asuu Sampi, joka keittää viinaa yhdeksänkymmenen kannun pannulla polttimohuoneessa ja sadankahdeksankymmenen kannun pannulla metsässä. — Tässä on Takaperä, joka on käräjöinyt pastorin kanssa neljätoista vuotta myllyn sulusta, ja nyt menettää isäntä talonsa. — Tässä on Riitamaa, jonne mustalaiset kokoovat varastamansa tavaran. — Tässä on Pakkanen; sen talon tytär tappoi lapsensa kaivoon. — Tässä on Iikkalan kestikievari, josta nimismies otti takavarikkoon aimo lailla viinaa pyhäinmiesten päivänä. Sanotaan kestikievarin vielä pelastaneen kuusitoista lekkeriä, jotka olivat piilossa tallin sillan alla. — Tässä on Ahkolan kapakka, eikä pahempaa variksen pesää ole seitsemäntoista penikulman alalla. — Tässä on Viitala, jonka emäntä poltti oman navettansa. — Tässä on Talvinen…

— Jo riittää, keskeytti matkustaja kärsimättömästi. — Kertomuksestanne päättäen, hyvä Kiven Matti, saattaisin pikemmin luulla tulleeni ryövärien pesään kuin kristilliseen seurakuntaan.

— No, Talvinen toki lienee kaikin puolin kunnossa — jatkoi kyytimies sivaltaen ruoskallansa ilmaan — sehän on lukkarin puustelli. Ja lukkari on rikas; hänellä on kaikista suurin viinapolttimo, vaikka sanovat hänen vain olevan nimenä ja pastorin saavan voitot.

— Mutta mitä tehdään niin suunnattoman paljolla viinalla?

— Mitäkö tehdään? Rahaa tietysti. Täältä lähetetään monta kuormaa pohjoiseen päin. Siten sanotaan maanviljelyksen kannattavan parhaiten, ja lehmät elätetään rankilla.

— Onko kylä siis tullut rikkaaksi viinallaan?

— Ptruu, hevonen, hiljaa sillan päässä! Rikkaaksiko? Mitä vielä! Isä kokoo ja poika juo sen suihinsa. Mutta tässä on kirkko.

Matkustaja kumartui sivulle ja katseli niin hyvin kuin pimeässä saattoi suurta, harmaata, terävätornista rakennusta.

— Onko se hyvässä kunnossa? kysyi hän.

— Se aiottiin maalata ja kalkita siihen aikaan, kun minä kävin rippikoulua, ja siitä saattaa nyt olla neljäkymmentä vuotta, vastasi mies. Rovastivainaja halusi kaiken hienoksi siihen aikaan. Mutta samalla kertaa oli silloin pappila uudestaan rakennettava, ja kuka jaksaa yht'aikaa kaikkea? Pastori on sitten koonnut yksitoista vuotta kirkonkassaa ja lupaa rakentaa meille uuden kirkon aivan kuin ilmaiseksi, kun hän kerran pääsee kirkkoherraksi. Nykyjään tuulee sinne yhdestä nurkasta kerrallaan, aina sen mukaan, onko tuuli päivän vaiko pohjan puolella; mutta muuten on erotus se, että siihen kesäisin sataa vettä mutta talvisin lunta. Kuolleet eivät valita kirkon lattian alla. Mutta tuolla on pappila oikealle tiestä. Eihän köyhän miehen sovi antaa hyvää neuvoa…

— Hyvä neuvo on meille kaikille kuin lyhty pimeässä.

— En minä sano mitään. Mutta jos olisin maisterin sijassa, asuisin mieluummin Kiven Matin köyhässä torpassa kuin Aulangon suuressa ja rikkaassa kaksikerroksisessa pappilassa.

— Kiitos neuvosta, kunnon Matti; mutta minut on määrätty hoitamaan pastorin virkaa, ja silloin minun on asuttava pappilassa. Hauskaa se ei ole, mutta käynee se toki sentään päinsä.

— Kaikki käy, ja myllykin käy, kunnes sulkuluukku lasketaan. Jos maisterin nyt kerran täytyy asua siellä, niin antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta silmät ja korvat ovat toisinaan haitaksi. Kun mamseli Apollonia sanoo: korppi on valkea, niin vastatkaa: valkeahan se on. Kun hän puhuu rovastivainajasta, minkä hän tekee joka kerran, kun suunsa avaa, niin älkää koskaan kyselkö; ottakaa kaikki täydestä. Jos hän sanoo jotakin pastori Idegranista, niin vastatkaa, että hän on oikea loiste ja valo. Ja jos hän kysyy jotakin teistä itsestänne, niin vastatkaa, että aiotte hankkiutua pois kohta uuden vuoden perästä.

— Senpähän saamme sitten nähdä, hyvä Matti. Vaiti minä saatan olla, mutta en valehdella. Rehellisyys maan perii.

— Rehellisyys on, jos saan sanoa, yölepakko, joka lentää itsensä kuoliaaksi mitä valkaistua seinää vasten tahansa. Vielä eräs asia: älkää koskaan hiiskahtako halaistua sanaa rovastivainajan lapsista!

— Eikö kaksi tai kolme niistä asu pappilassa?

— En minä tiedä mitään. En minä ole sanonut mitään. Ehkei rovastivainajalla ollut lapsia ensinkään. Kesällä pestiin kerran vaatteita pappilassa; pienen lapsen paidan puhalsi tuuli nuoralta lankkuaidan toiselle puolelle. Sipuri-Sanna, ruotimummo, sattui astumaan ohitse, otti paidan ja vei sen mamseli Apollonialle. Mutta kas, silloin hän sai palkaksi tuikean katseen, ja viikon perästä toimittivat hänet hoidettavaksi erääseen mustalaisjoukkueeseen kolmen penikulman päähän täältä. Niin, miksei antanut paidan olla paikoillaan? Siitä ei ollut paljoa muuta kuin riekale jäljellä, ja kaulus oli rikki pureskeltu… Siivosti nyt, hevonen, käännypäs koreasti!

Miehen huutaessa viime sanoja kääntyi reki pahasti umpeen tuiskunneelle kujalle ja pysähtyi kohta suureen pihaan kaksikerroksisen rakennuksen eteen. Ensi silmäyksellä se näytti autiolta, jopa vastenmieliseltäkin. Vihainen kahlekoira haukkui keittiön portailla. Talon monista ikkunoista oli vain kaksi tai kolme alakerroksessa heikosti valaistu; eräästä yläkerroksen nurkkaikkunasta näkyi vielä heikompi valon tuike tumman käärekaihtimen reunasta, mutta se katosi kohta.

Matkustaja nousi reestä ja meni suurille portaille. Eteisen ovi oli lukossa. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

— Menkää keittiöön sanomaan, että täällä on matkustaja, sanoi nuori pappi kyytimiehelle, joka oli riisunut hevosensa ja jolla näytti olevan kova kiire lähteä tiehensä.

— Kuulkaas, herra maisteri — vastasi Kiven Matti — minä unohdin erään asian. Olkaa hyvä älkääkä sanoko kellekään, että minä olin kyydissä. Saanko olla rohkea ja pyytää kyytirahat?

— Heti. Mutta käykää ilmoittamassa tulostani!

— Ei, kiitoksia. Ennen lähden ilman kyytirahoja. Koira kyllä suorittaa sen tehtävän.

— Tässä saatte kaksinkertaisesti huonon kelin vuoksi. Hyvästi, hyvä ystävä; kiitoksia neuvoista. Näyttääpä siltä kuin en olisi varsin tervetullut taloon.

— Tervetullutko? Miksei? Kuin lääninviskaali salapolttimoon. Toivotan maisterille hyvää yötä ja … ei sanaakaan lapsista! Jääkää hyvästi.

— Hyvää yötä.

Kiven Matti katosi pimeään, ja Erland Stjernkors seisoi vielä portailla. Luultavasti oli kuitenkin koiran haukunta ilmoittanut hänen tulonsa, sillä hetkisen kuluttua aukeni ovi ja tyly naisääni kysyi, kuka pihalla meluaa niin myöhään illalla.

— Minä olen maisteri Stjernkors, tulen tuomiokapitulin määräyksestä ja pyydän, että olisitte hyvä ja käskisitte jonkun kantaa sisään kapineeni, vastasi tulija puolittain rukoilevasti, puolittain käskevästi.

— Ei täällä ole tilaa; voittehan ajaa kestikievariin, tiuskasi sama naisääni, ja ovi suljettiin samassa.

Mutta se ei tapahtunut kyllin sukkelasti; kutsumaton vieras oli jo ehtinyt pistää turkin suojaaman käsivartensa väliin. Voimakkaasti tempaisten hän avasi oven ja pääsi pimeään eteiseen. Hänen vastustajansa katosi pelästyksestä huutaen.

4. MAMSELI APOLLONIA DURIN.

Harhailtuaan hetkisen pimeässä eteisessä moisen vastaanoton jälkeen vieras löysi oven ja astui suureen, kylmään saliin, missä hän saattoi erottaa vain neljä jäätynyttä ikkunaa. Mutta Erland Stjernkors oli käytännöllinen mies ja tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin. Hän otti matkalaukustaan, joka riippui hänen rinnallaan, tulitikkuja ja pienen vaharullan, joka hänellä oli aina mukanaan. Kohta valaisi pienoinen tuli pimeyttä, ja hän huomasi olevansa suuressa, vähän vanhanaikaisesti, mutta hyvin sisustetussa, osaksi valkoisen, osaksi vihreän värisessä huoneessa. Huonekaluina siinä oli sangen pitkä sohva, samanlainen ruokapöytä, kaksi tusinaa barrakanipäällyksisiä, valkoisilla selkänojilla varustettuja tuoleja ja kaksi korttipöytää; harvinaisen kauniin uunin etupuolta koristi Dianan kuva ja tavattoman kaunis koruneuloksilla kirjailtu tulenvarjostin, johon oli kuvattu Pyhä Yrjö ja lohikäärme. Eräällä seinällä oli maailman kartta ja kaikilla seinillä hirven sarvia, jotka aavemaisesti ojentelivat pitkiä haarojansa pimeässä. Paitsi eteiseen vievää ovea oli salissa kolme muutakin. Eräs niistä oli lukitsematta, ja Stjernkors jatkoi rohkeasti tutkimusmatkaansa.

Salista hän tuli yhtä kylmään vierashuoneeseen, joka oli sisustettu niin loisteliaasti, että semmoista harvoin tapaa pappiloissa. Kaikki oli siinä mahonkia ja santelipuuta, huonekalut olivat päällystetyt punaisella silkillä, seinillä oli kaksi suurta peiliä kallisarvoisissa kehyksissä, joita koristivat kullatut ruusut ja seppeleet. Uunin reunustalla oli hopeoituja paimenten ja paimentyttöjen pystykuvasia; mitä kauneimmalla marmoripöydällä näkyi komea kello lasikuvun sisässä, hyllypöydillä oli hopeaisia maljakoita ja haarakynttiläjalkoja ja seinillä hyviä vaskipiirroksia, noita Olympian oloja kuvaavia, joita niin suuresti suosittiin tämän vuosisadan alussa, mutta jotka ehkä kaikista vähimmin soveltuivat maalaispappilan koristukseksi. Ei mikään noista esineistä näyttänyt huonosti hoidetulta eikä turmeltuneelta. Stjernkors ymmärsi, että siitä huoneesta oli pidetty erittäin tarkkaa huolta; ei tomuhiukkastakaan näkynyt noissa monissa lehtimäisissä koristuksissa, jotka muuten ovat aivan kuin luodut pölykätköiksi, ja yksin pehmeät matotkin näyttivät sileäksi vahatulla lattialla niin tuiki puhtailta ja sieviltä kuin huolellinen käsi olisi vasta vähää ennen ne tuulettanut ja pölyttänyt.

— Ja tämäkö olisi häviölle joutunut talo! oli vieraan ensimmäinen ajatus. — Tutkikaamme…

Hän koputti lähinnä olevaa ovea, jonka takaa kuului ääniä. Ovi aukeni, ja huoneesta tuli nainen kynttilä kädessä. Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, näöltään miellyttävä, hieno, melkeinpä ylhäinen; yllä hänellä oli ruskeapohjainen pumpulipuku ja kaulassa punaruutuinen, hienotekoisella kultaisella rintasoljella kiinnitetty kaulaliina, tummia hiuksia peitti yksinkertainen arkimyssy, joka sopi hänelle erittäin hyvin.

— Ketä etsitte? hän kysyi äänellä, joka oli luja, mutta ei epäystävällinen, ja ainoastaan nopea, korean huoneen mattoihin luotu silmäys näytti hieman terävältä ja suuttumusta ilmaisevalta.

Silloin vasta nuori pappi huomasi, että hänen lumisista päällyssaappaistaan oli tullut sangen selviä jälkiä matoille, ja hänen mieleensä johtui, ettei hänen samoin luminen kalmukkinahkaturkkinsakaan oikein soveltunut niin komeaan huoneeseen.

— Pyydän anteeksi — sanoi hän — että tunkeudun taloon tällä tavoin, mutta tuskin olisin voinut tehdä toisin. Minä olen maisteri Stjernkors Turusta, ja minut lähetettiin tänne joksikin ajaksi hoitamaan seurakuntaa viran ollessa avonaisena. Tarkoitukseni ei ollut vaivata ketään näin myöhään illalla, mutta jouduin pyryilmaan, ja se viivytti matkaani monta tuntia. Olkaa hyvä, älkää huoliko ryhtyä mihinkään liiallisiin puuhiin. Huone ja vuode, siinä kaikki, mitä tarvitsen.

Punahuivinen nainen tarkasteli häntä katse terävänä. Kiven Matti oli ollut oikeassa: noiden silmäin kanssa ei sopinut leikitellä. Tuskin huomattava kierous teki ne kummallisen, melkein peloittavan näköisiksi, mikä ei ollenkaan sopinut naisen muuten arvokkaaseen, jopa kauniiseenkin ulkomuotoon.

— Astukaa sisään, sanoi hän avaten oven sisempänä olevaan arkihuoneeseen, joka oli lämmin ja yhtä huolellisesti siivottu, vaikkei läheskään niin komeasti sisustettu kuin vierashuone. — Maisteri on tervetullut ja on oikeutettu olemaan täällä kuin kotonaan. Olkaa hyvä, antakaa anteeksi epäkohtelias vastaanotto, mutta meillä ei ollut aavistustakaan tulostanne, ja tässä kylässä on paljon joutolaisia, minkä tähden emme mielellämme laske ketään tuntematonta sisään iltaisin. Ehkä maisteri ensin aluksi suvaitsee riisua päällysvaatteensa tähän työhuoneeseeni. Minä toimitan tulen rovastivainajan omaan kamariin, joka on tuolla puutarhan puolella. Sitä on pidetty lämpimänä pesänkirjoituksen tähden, jonka pastori Idegran on hyväntahtoisesti ottanut toimittaakseen.

— Kiitoksia, rouva… Antakaa anteeksi, en tiedä nimeänne…

— Nimeni on Durin … neiti Durin. Minä olen rovasti Ödmark vainajan käly ja olen hoitanut hänen talouttaan viime vuosina. Meillä on monet huolet ja paljon rettelöitä vainajan pesän selvityksessä. Hän oli pohjiaan myöten hyväsydäminen mies ja uuttera sielunpaimen, mutta sellaisten pahojen ihmisten keskellä kuin tämän seurakunnan hän tuli huonosti toimeen tuloillaan ja joutui suuriin velkoihin. Kaikki, mitä täällä on, on kiinnitetty veloista ja myydään keväällä. Ellei maisteri saisi kaikkia toivottavia mukavuuksia, johtuu se vain siitä, ettei enää mikään ole omaa talossa. Minä hoidan tässä vierasta omaisuutta niin hyvin kuin taidan..

— Mamseli Durin on syntyjään ranskalainen, jos saa päättää nimestä?

— Olen syntyjäni ruotsalainen, mutta isäni oli ranskalainen. Rovasti Ödmarkin ensimmäinen vaimo oli minun serkkuni, ja hän oli ranskalainen, ja toinen minun sisareni. Kohtalo on siirtänyt meidät näin kauas pohjoiseen ja niukkoihin oloihin. Koko ikäni olen tehnyt työtä toisten hyväksi, eikä minulla ole mitään säästössä; mutta saahan tyytyä hyvään omaantuntoon. Sehän on kuitenkin paras aarre tässä maailmassa. Herra maisteri on arvattavasti perheellinen mies?

— En, mamseli, olen naimaton.

— Älkää sitten naiko koskaan. Siitä karttuu vain huolia ja puuhaa. Papilla ei ole kovinkaan hyvät päivät, jos hän tahtoo hoitaa hyvin virkansa. Mutta ihanhan minä unhotan, että maisteri luultavasti on vielä illallisetta. Mitä köyhässä talossa on, annetaan ilomielin.

— Kiitoksia, mamseli. Minä olen tottunut elämään hyvin yksinkertaisesti. Jos teillä on silliä tai silakoita ja kokonaisia keitettyjä perunoita, ovat ne minusta mitä parasta herkkua.

— Ei nyt sentään; minä olen ollut kylliksi kauan Suomessa tietääkseni, mitä "pappilan hätävara" on, ellei ole parempaa tarjottavaa. Jos maisteri on täällä kevääseen asti, on meillä tuorettakin kalaa tarjottavana. Rovasti Ödmark piti aina tavattomasti uunissa paistetusta hauesta.

— Olkaa hyvä, älkää vaivatko itseänne. Minä olen aivan tyytyväinen siihen, mitä mamseli Durin on valmistanut itselleen ja lapsille.

Kummallisesti leimahtivat silloin puhutellun silmät ja näyttivät kuin lävistävän varomattoman vieraan. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä väikkyi hänen huulillaan jo taas entinen tyyni ja liehakoiva hymy, ja hän vastasi, kuten näytti, aivan luontevasti:

— Maisteria ei ole lapsen itku häiritsevä. Oppinut mies tarvitsee rauhaa työssään.

— Eikö rovasti Ödmarkilta sitten jäänyt mitään perhettä?

Uusi leimaus.

— Ei, kuului tyly vastaus.

Ja mamseli Durin katosi valmistamaan "pappilan hätävaraa" jättäen vieraan selittämään sitä arvoitusta, mikä kätkeytyi hänen viimeisiin sanoihinsa.

5. ENSIMMÄINEN YÖ.

Maisteri Erland Stjernkors aterioi yksin siinä huoneessa, jossa hänet ensin otettiin vastaan; eikä illallinen ollut niin yksinkertainen kuin olisi ollut syytä odottaa häviölle joutuneessa talossa eikä niin jokapäiväinenkään kuin olisi luullut "pappilan hätävarasta". Oivallinen vierreleipä, äsken kirnuttu voi, vasikan kyljys, joka olisi saattanut viekoitella valtioviisaankin syömään liiaksi, tuopillinen semmoista olutta, joka muinoin saavutti kuningas Juhana III:n suosion, ja vihdoin pari maukasta kermavohvelia lakkahilloineen — kaikki ne osoittivat, ettei Aulangon pappilan keittiö ollut läheskään niin huonosti varustettu kuin oli tahdottu näyttää. Maisterin mainitsemat yksinkertaiset elämäntavat eivät häntä suuriakaan estäneet ruokailemasta oikein hyvällä halulla, vielä vähemmän nyt, kun hänellä matkan vaivojen jälkeen oli oikeus olla tarpeettomasti kursailematta.

Aterian perästä saattoi vieraan makuuhuoneeseen sama roteva naispalvelija, joka oli vähää ennen ottanut hänet niin töykeästi vastaan portailla. Mamseli Durin ei enää näyttäytynyt sinä iltana.

Rovastivainajan työhuone, jonka nuori viransijainen oli saava asunnokseen, oli tavallinen suurenlainen kamari kaksine ikkunoineen, joista saattoi tuon tuostakin pilkistävässä kuun valossa nähdä lumen peittämän puutarhan. Paitsi paria isohkoa kaappia ja uunia, jonka komerossa oli Napoleon Bonaparten kipsikuva, oli siellä pronssikoristeinen, raskas, tamminen kirjoituspöytä, komea, korkeaselkänojainen kirjoitustuoli jakaranda-puusta, samasta aineesta tehty kiikkutuoli, raskaat, tummanpunaiset, villaiset ikkunaverhot ja muinoin kallis, mutta nykyjään jo kulunut matto, joita ei sopinut pitää aivan tavallisina sielunpaimenen asuntoon kuuluvina tavaroina. Seinien koristuksina ei siellä tosin ollut Olympon jumalia, vaan niiden asemesta riippui kullatuissa, vaalenneissa kehyksissä hyviä vaskipiirroksia, joissa aiheina oli raamatunhistorian tapauksia; niiden joukossa oli David kuningas harppuinensa kunniasijalla. Niistä saattoi arvata, että huoneen entinen asukas oli katsonut soveliaaksi koristaa huoneen, missä hän luultavasti päivittäin otti seurakuntalaisiaan vastaan, sellaisilla kuvilla, jotka paremmin olivat hänen virkansa mukaista seuraa.

Alakerroksessa, kuusi jalkaa korkealla maasta … ovi saliin, lukossa … toinen, joka johtaa kahden huoneen läpi keittiökamariin; ei tosiaankaan mikään umpisokkelo! arveli maisteri itsekseen, lukiten varmuuden vuoksi senkin oven, joka oli keittiökamarin puolella.

Jotakin oli kuitenkin ilmassa, joka ei häntä oikein miellyttänyt. Olikohan se ehkä häkää?… Hän avasi uunin pellin, tutki uunin, kaapit, taulut, kirjoituspöydän; kaikki oli vankasti tosioloista ja arkipäiväistä. Kaapissa oli kirkon arkisto ja muutamia huonoja, kannettomia kirjoja. Stjernkors avasi kaksi: ne olivat Lars Hjertan Lukukirjastoa: "Gnadenzellin nunna" ja "Koat-Venin Vahtitorni".

Oliko kirjasto siinä?

Erland tutki vuoteen: siinä oli kokonainen meri höyhenpatjoja. Kaksi pitkää päänalusta hän siirsi syrjään, ja niiden alla oleva matrassi oli kylliksi riittävä.

Hetkisen hän antoi kynttilän palaa. Myrsky ajeli ulkona tuon tuostakin lunta ikkunaruutuja vasten. Kummallisia ajatuksia tuli ja hävisi yön tuulien mukana. Mitä tuli hänen uskoa Kiven Matin kertomuksesta? Ehkäpä kaikki oli vain tyhmää lorua, joka oli saanut alkunsa siitä, että rovastivainaja oli sisustanut pappilansa komeammaksi ja aistikkaammaksi kuin taitamattomat maalaisseurakuntalaiset saattoivat ymmärtää. Papit olivat olleet, aina Kustaa III:n ajoista asti, ja olivat vieläkin kaikilla puheenaiheena. Ei ollut niin keskinkertaista pilkkakirvestä eikä niin kurjaa kapakkaa, ettei tuon miehen päässä ja tuossa kapakassa olisi ollut alinomaista varastoa poikamiehenjuttuja, joista toinen oli toistaan hävyttömämpi ja tyhmempi ja joissa aina puhuttiin "papista ja lukkarista". Olisikohan Kiven Matin kertomus ehkä samaa laatua? Miksikä ei? Ilkeys oli aloittanut, kevytmielisyys laatinut jatkoa ja taikausko vihdoin lopettanut rovasti Ödmarkin elämänkuvauksen.

— Ja mitä sanotaankaan kerran minusta, kun lähden tästä seurakunnasta? mietti nuori pappi itsekseen. — Mutta vähät ihmisten loruista, kunhan vain taivaallinen tuomarini armahtaa heikkouttani!

Hän kävi levolle. Kynttilää sammuttaessaan hän katsahti välinpitämättömästi vastapäätä olevaan ikkunaan. Lumipilvet olivat hajonneet, kuu oli noussut taivaan laelle ja paistoi heleästi jäätyneisiin ikkunaruutuihin. Jääkiteet muodostivat lasiin mitä kauneimpia valkoisia metsiä — solakkalatvaisia ja tuuheaoksaisia kuusia siinä oli, hienompia kuin mitä Benvenuto Cellini oli tehnyt hopeasta Frans I:n kilpeen.

Stjernkorsia olivat lapsuudesta pitäen miellyttäneet kauniit talviset metsät. Hetkisen hän katseli huvikseen kimaltelevia oksia; hän kuvitteli ajavansa sen metsän läpi tähtikirkkaana talvi-iltana keveällä reellä ja hyvällä juoksijalla. Se oli suloinen ajatus; hän tunsi mielensä lapsekkaan iloiseksi.

Mutta silloin sattui varjo ikkunaan, ikäänkuin tumma esine olisi asetettu lasin ja kuun valon välille. Kaunis hopeametsä alkoi sulaa, ensin latvat, sitten oksat, aivan kuin olisi joku huokunut lasiin. Kohtapa olikin jo ruudun keskikohta sulana, eikä kuu kuitenkaan paistanut kirkkaasti aukosta, jokin pimitti ruutua.

Ensimmäinen Stjernkorsin mieleen johtuva ajatus oli, että joku talon väestä olisi puutarhassa vakoilemassa häntä ikkunasta. Se suututti häntä; hän nousi vuoteesta ja meni nopein askelin ikkunan luo nähdäkseen, kuka urkkija oli.

Hän ei nähnyt ketään, hän oli erehtynyt. Hän palasi vuoteelleen, Sama esine kuvastui taaskin ruutua vasten. Se näytti nyt naisen päältä — varjokuvalta, joka syntyy, kun valo lankeaa suoraan takaa päin.

Stjernkors nousi uudestaan vuoteesta. Hän tahtoi nähdä, mikä aiheutti harhanäyn. Hän tarkasti ikkunaa eri paikoista huonetta. Jokaisesta muusta kohdasta hän huomasi vain jäätä ja kuun paistetta, mutta kun hän kävi vuoteellensa, näkyi kuvajainen taaskin keskellä ruutua. Sen täytyi siis olla jonkin ulkona olevan esineen varjo — hirren katto, tikapuiden, jostakin puun oksasta riippuvan lumimöhkäleen tai muun semmoisen. Hän hymyili hullunkuriselle kuvittelulleen, kääntyi seinään päin ja nukkui sikeästi.

Kuun siirtymisestä päättäen hän oli nukkunut kaksi tai korkeintaan kolme tuntia, kun hän äkkiä heräsi siitä, että kevyt käsi laskeutui hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki heikossa kuun valossa päänalusensa vieressä seisovan lapsen, jolla oli pelkät liinavaatteet yllä.

— Äiti pyysi tervehtimään sinua ja sanomaan, että teit hyvin, kun tulit; me olemme kauan odottaneet sinua, kuiskasi lapsi hänen korvaansa.

Stjernkors katseli näkyä pikemmin kummastuneena kuin pelästyneenä. Hän mietti, oliko hän oikein valveilla.

— Älä kysy mitään meistä äläkä sano kellekään, että minä olin tänä yönä sinun luonasi, jatkoi lapsi. Minä kyllä sanon sinulle, milloin me tarvitsemme sinua. — Kuka sinä olet?

Lapsi nosti varoittaen sormensa.

— Muista, mitä sanoin! Minä tulen takaisin tulevana yönä…

Ja samassa se katosi.

Erland Stjernkors hypähti vuoteesta saadakseen käsiinsä kutsumattoman yörauhanhäiritsijän ja tutkistellakseen häntä. Hän piti varmana, että joku talon väestä käveli unissaan ja oli hiipinyt huoneeseen keittiökamarista.

Huone oli pimeä, hänen kylkensä sattui kirjoituspöytään, ja hän sai käsiinsä jonkin esineen. Se oli tuoli, jolle hän oli pannut vaatteensa.

Hän sytytti kynttilän. Huoneessa ei ollut ketään muuta elävää olentoa kuin hän itse. Rauhanhäiritsijä oli käyttänyt pimeyttä hyväkseen ja päässyt pakoon.

— Vai kutsumatonta seuraa! Miksi jätinkin lukitsematta keittiökamarin puoleisen oven ennenkuin kävin levolle.

Ja Erland meni lukitsemaan ovea, mutta se oli tarpeetonta. Olihan hän lukinnut sen jo illalla. Hän tutki salin puoleista ovea: se oli lukossa, ja sali oli kylmä kuin lämmittämätön huone talvella ainakin.

— Olihan se sittenkin unta, johan minun olisi pitänyt se heti käsittää, virkahti hän harmissaan ja kävi uudestaan levolle. — Siinä on nyt seuraukset tyhmien lorujen kuuntelemisesta. Nyt en saa unta Kiven Matin kertomusten tähden.

6. PASTORI IDEGRAN.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, kun nuori kirkkoherran sijainen heräsi virkistyneenä unesta, jota eivät myöhemmin enää mitkään kummitukset olleet häirinneet. Unien selittelemistä hän katsoi turhaksi vaivaksi, ja aamuhetket kuluivat nopeasti hänen purkaessaan tavaroitaan ja järjestellessään tulevaa asuntoaan. Pitkä piika purjehti huoneen läpi kahvitarjottimineen, ja seuraava keskustelu alkoi:

— Onko tänään kaunis ilma?

— Parempi kuin eilen.

— Mikä on nimesi?

— Loviisa.

— No hyvä, Loviisa, voiko täällä saada kahvia kello viisi aamulla?

— Voi kyllä.

— Tuo sitten joka aamu kello viisi. Ei väkevää, mutta kuumaa. Onko mamseli Apollonia aikaisin hereillä?

— Ennen kuutta.

— Ja muitahan ei ole ketään talossa, paitsi palvelijoita?

— Ei. Ja pihakoira.

— Eikö ketään vieraita käy pappilassa?

— Ei muita kuin pastori.

— Asuuko pastori Idegran kaukanakin täältä?

— Venäjän virstan päässä toisella puolen kirkkoa.

— Hyvä.

Ja maisteri Stjernkors otti hattunsa, keppinsä, ja päällystakkinsa ja lähti jalkaisin tervehtimään tulevaa virkaveljensä.

Oli kirkas, raitis joulukuun aamu. Lunta olivat vielä kaikki tiet täynnä edellisen päivän pyrystä. Siellä täällä näkyi kylässä joku lapiomies luovan kinoksia vähemmäksi oman ovensa edestä, mutta toisten teistä tai maantiestä ei näyttänyt kukaan pitävän lukua. Kylä oli melkein aution näköinen, ja nekin harvat, jotka olivat noutamassa vettä kaivolta tai puita vajasta, näyttivät repaleisilta, kiukkuisilta ja yönsä valvoneilta. Yksi ainoa talo kylässä oli maalattu ja siisti kuin nukkekaappi; se oli lukkarin talo ja rakennus suurenmoisine viinatehtaineen, ja se sijaitsi parin kivenheiton matkan päässä kirkolta. Sen rinnalla vanha kirkko näytti erittäin iäkkäältä ja ränsistyneeltä. Se oli kivestä, peräisin katoliselta ajalta, katto, kuten tavallista, suippo ja ikkunat pienet, kapeat; mutta läntinen seinä oli pääoven kohdalta hyvin kallellaan, ja siinä oli arveluttavan näköinen halkeama; katto oli lumikinosten peitossa, ikkunoista oli monta ruutua paikkailtu tappuroilla tai tuohella. Tuon surkealta näyttävän Herran huoneen pääoven eteen oli pyry koonnut niin korkeita kinoksia, että luonto itse näytti, häveten ihmisten välinpitämättömyyttä, sulkeneen pääsyn siihen, ja kaikki yhteensä teki sen vaikutelman kuin kirkko olisi jäännös hirmukuoleman ajoilta ja olisi ollut avaamatta ja käyttämättä satoja vuosia.

Vähän matkan päässä kylän, kirkon ja sillan toisella puolen oli pieni, mutta hyvässä kunnossa oleva kappalaisen asunto, joka oli paljon miellyttävämpi kuin suuri, aution näköinen rovastinpappila. Siellä oli tie ja piha huolellisesti lapioitu ja portaitten eteen oli pantu uusia havuja; sieltä kuului kirveen kilke ja hevosten iloista hirnuntaa, kaikki osoitti varallisuutta ja hyvää järjestystä. Erland Stjernkors mietiskeli vain itsekseen, miten niin järjestystä harrastavan kappalaisen seurakunta saattoi olla niin epäjärjestyksessä ja miten hän tyytyi niin rappiolla olevaan kirkkoon.

Edeltäpäin tuntien jotenkin ilmeistä vastenmielisyyttä ja hieman uteliaisuuttakin hän seisoi kohta tämän upean puustellin omistajan, kappalaisen ja varapastorin Anselm Idegranin edessä.

Erland Stjernkors oli kertomusten mukaan odottanut tapaavansa pienen, viekkaan, kierosilmäisen miehen, jonka teeskentelevästä muodosta näkyisi koronkiskurin ahneus. Sen sijaan hän näki edessään vähän seitsemännelläkymmenellä olevan, arvokkaan näköisen ukon, jonka kasvot olivat luja- ja selväpiirteiset, silmät harmaat, vilkkaat ja läpitunkevat ja käytös varovaisuutta ilmaiseva. Ainoastaan laulava saarnaääni oli vähän vastenmielinen. Pastorilla oli muuten paksu yönuttu yllään, ja juuri kun Stjernkors astui sisään, puheli hän parin repaleisen miehen kanssa, jotka taivuttivat selkiänsä kuin jousen kaaria mahtavan miehen edessä.

— Menkää tiehenne: en minä lainaa rahaa takuuta vastaan! kuului tuomio. Jaakko lainaa Pietarilta ja hänellä on Antti takuussa, Antti lainaa Taavetilta ja hänellä on Jaakko takuussa, ja sitten loikoilevat Jaakko ja Antti muutaman viikon uuninpankolla ja juovat. Mutta minä en kärsi laiskureita. Tehkää työtä, siinä on minun neuvoni; pyytäkää lainaa pelloltanne, pankaa niitty takuuseen. Jääkää hyvästi, hyvät miehet; minulla on vieraita odottamassa.

Miehet lähtivät ja heidän raukeat, viinasta sameat silmänsä eivät ennustaneet mitään hyvää. Erland Stjernkors astui sisään. Hänen esittelynsä oli kohta tehty eikä se näyttänyt hämmästyttävän pastoria. Ehkä pastori Idegran oli saanut hyvissä ajoin tiedon, että tuomiokapituli oli tehnyt hänen tuumansa tyhjiksi, jos hänellä muuten oli niitä ollutkaan, ja sentähden ei näkynyt nimeksikään tyytymättömyyttä tai tylyyttä hänen käytöksessään, kun hän otti uuden virkaveljensä vastaan.

— No kas, sepä oli oikein! huudahti hän. Maisteri ei olisi saattanut tulla sopivampaan aikaan, ja kunnianarvoisa Turun kapituli on tosiaankin isällisen huolellisesti auttanut meitä Aulangon asukas-raukkoja oikeaan aikaan. Nythän on joulu käsissä ja sen mukana aamu- ja puolipäiväsaarnat, rippi ja kuulutukset, häät ja ristiäiset ja kylänluvut sitten kevätpuoleen, ja yksi pappi yhtätoistatuhatta sielua kohden, sehän on vain samaa kuin rikkinäinen ahvenrysä kalaisessa meressä, Ödmark-vainaja oli itsepäinen eikä ottanut apulaista silloin, kun olisi saanut, ja kun hän sitten tarvitsi, ei ollut ketään enää saatavana. Sen tähden on seurakuntamme laita vähän niin ja näin, herra maisteri: eloa on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Mitä uutisia Turusta? Toivoakseni ovat kunnianarvoiset isät terveinä?

— Minä toivon samaa, ja selväähän onkin, että niin runsasväkinen seurakunta kuin Aulanko on tuomiokapitulilla tarkasti muistissa. Herra pastori olisi tarvinnut vanhemman ja kokeneemman auttajan, mutta ei ollut ketään muita saatavissa, ja minä koetan kyllä tehdä parhaani. Luultavasti saamme myös odottaa korkea-arvoista piispaa tänne tarkastukselle maalis- tai huhtikuussa…

— Hm, hm … luuletteko niin?

— Olen varma siitä. Ja luulen, että herra pastori saa helpoimmin toimeen semmoiset parannukset, mitä kipeimmin kaivataan, kun seurakunta on saanut tietää asiasta. Kirkko näyttää olevan perinpohjaisen korjauksen tarpeessa, ellei ehkä olisi viisainta rakentaa kerrassaan uusi.

— No mitä muuta luulette sitten minun koettaneen tyrkyttää tyhmille talonpojille jo kymmenen vuoden ajan? Mutta ottakoon, ken voi, tyhmyyden ja itsepäisyyden heidän häränpäistään. Ei, vanhaa rähjää pitää vielä pöngitellä muutamia vuosia, kunnes se jonakin päivänä luhistuu kasaan; sitä mieltä on enemmistö kirkonkokouksessa. Minä olen kuitenkin koonnut kirkonkassan, se kasvaa hiljaisuudessa kuin lumivyöry, herra maisteri, ja sentähden ne sanovat minua koronkiskuriksi… Saanko tarjota nuuskaa?

7. MITÄ OLI AJATELTAVA?

— Myönnän — virkkoi Stjernkors, yhä enemmän kummastuneena siitä varmuudesta ja avomielisestä tyyneydestä, jolla pastori itse johti puheen hänestä kaikkialla liikkeessä oleviin häpeällisiin huhuihin — myönnän, että olen kuullut sellaisia lörpötyksiä, mitä suvaitsitte mainita, ja etenkin tämän pitäjän monista ja suurista viinapolttimoista.

— Senhän saattaa arvatakin, vastasi siihen kappalainen hymyillen. Asia on siten, että meillä täällä on huonot heinämaat, ja karja elätetään suureksi osaksi rankilla. Muuten on sitä elinkeinoa edistänyt ensin talousseura ja sitten kruunu. Kun jokainen tilallinen maksaa viinaveroja, polttipa hän sitten tai ei, niin onhan selvää, ettei kukaan tahdo maksaa veroa ilmaiseksi.

— Mutta tapojen turmelus…

— Ai, ai, niitä nuoria kirjanoppineita, ne tahtovat tehdä meidät kaikki fariseuksiksi! Mutta leikki sikseen, herra maisteri, seurakunta on aivan samanlaisessa kunnossa kuin kirkkokin. Vaikka siitä sieltä täältä paikataankin raot ja reiät, pysyy se kuitenkin aina vain vanhana rähjänä. Jos tahdotte rakentaa kelvollista, niin antakaa vanhan luhistua läjään ja rakentakaa uudelleen perustuksista asti!

— Niin minä tahdonkin tehdä, herra pastori, ja aluksi ehdotan, että lukkarin suuri viinapolttimo lakkautetaan kokonaan.

— No, sepä olisi oikea hyvätyö, jos maisteri saisi niin paljon järkeä mahtumaan sen vanhan narrin kalloon. Kokonaista kuusi vuotta olen hänelle aina vähän väliä sanonut: kuules, Talvinen, heitä pois tuo liike; ei se kannata, hyvä lukkari! Rengit juovat koko voiton. Ja niin käykin; kahden vuoden kuluttua hän on köyhä mies.

— Minä olisin pastorin sijassa erottanut hänet virastaan.

— Siinä oli omat mutkansa. Talvinen on aikoinaan ollut Ödmark-vainajan kasvinkumppani, ja Ödmark oli vapaamuurari; hän piti omiensa puolta…

— Vapaamuurariko? Ja luterilainen pappi!

— Niin, miksikä ei? Koko maailmahan tiesi, että kaikki Kaarle XIII:n suosikit olivat vapaamuurareita, ja ne, jotka eivät olleet, kiiruhtivat rupeamaan niin pian kuin mahdollista, pysyäkseen armon päivänpaisteessa. Ödmark-vainajalla oli hyvin korkea arvo heidän keskuudessaan, ja sentähden hänen melkoinen omaisuutensa hupeni Tukholman suureen lastentaloon ja muihin vapaamuurarien laupeudentöihin. Ei ole killinkiä eikä kopeekkaakaan omaisuutta tallella. Kaikki menee vasarakaupalla veloista. Mutta palataksemme virkatoimituksiin, saatamme alkaa jakamalla saarnavuorot ja ripit keskenämme; kyllä täällä on työtä kahdellekin, herra maisteri! Sitten syömme yhdessä päivällistä ja iltapäivällä silmäilemme kirkonkirjoja ja vaivaishoitoa, mikäli niitä tarvitsee tuntea.

Papit istuutuivat sitten kirjoituspöydän ääreen almanakka kädessä jakamaan tehtäviään, ja huomattiin jo välttämättömimmän ulkonaisen seurakunnan hoidon, kuten kansliatöiden, vaivaishoidon, väkilukutaulujen teon ja muiden semmoisen vaativan melkein koko heidän aikansa. Mitä siitä sitten jäi niin sekalaisen seurakunnan sielunhoitoon, oli toinen juttu.

Iltapäivällä kappalainen näytteli vieraalleen koko taloansa, tallit, navetat, juustokamarit, myllyt, riihet, pajat, silppukoneet, ja elleivät kaikki pellot ja niityt olisi olleet paksun lumen peitossa, olisi kävelyä epäilemättä jatkettu aivan puustellin äärimmäiseen raja-aitaan asti. Mutta olipa siinä sitten näyttelemistäkin. Ei ollut maisteri Stjernkors, vaikka hän pitikin itseään hyvin käytännöllisenä miehenä, koskaan osannut aavistaakaan sellaista järjestystä ihan joka askelella. Aulangon kappalaisen talo oli jonkinlainen hyvin järjestetyn maanviljelyksen mallikartano, ja ainoa muistutus, minkä äsken tullut vieras salaa itsekseen lisäsi, oli se, että kappalainen, pastori Idegran ehkä oli liian uuttera ja liian harvinaisen hyvä maanviljelijä voidakseen olla yhtä uuttera ja yhtä erinomainen kirkon palvelija.

Kello oli jo seitsemän tai kahdeksan illalla, kun Erland Stjernkors palasi pappilaan kappalaisen rengin kyyditsemänä komeassa reessä ja hyvin hoidetulla hevosella. Hänen päänsä oli täynnä uusia aikeita ja huolia; hän ei ollut tyytyväinen eikä tyytymätön; hän tunsi olevansa yksin, tarvitsevansa ystävän tai ainakin palvelijan, johon voisi täydellisesti luottaa. Hänen virkaveljensä oli maailman mies, järjestyksen mies; mutta mitä hän vielä sen lisäksi oli? Sitä ei ollut suinkaan helppo saada selville. Stjernkors päätti käyttää hyväkseen hänen taitavuuttaan ulkonaisissa tehtävissä ja ottaa omaksi huolekseen vaikeamman ja vastuunalaisemman toimen, koettaa johdattaa kauas harhateille eksynyttä laumaa oikean paimenen luo.

Kohta hän istui taas rovasti Ödmarkin entisessä työhuoneessa. Ödmark…? Niin, tuon miehen pitkä elämä, näyttipä se ihmisistä miten runsaasti tahansa kuninkaan armon, rikkauden, kauneuden, ilon ja nautintojen kultaamalta, mitä se oli ollut muuta kuin synkkä erämaa?[10] Olikohan siinä ollut ainoatakaan elävää vesipuroa levittämässä ympärilleen vehreyttä ja suloutta? Missä oli se sato, mikä niin pitkän elämäntyön, niin paljon voiman, hyvän terveyden ja suuren vaikutuskyvyn olisi pitänyt kantaa? Ja missä oli nyt kaikki se kuninkaan suosio, kaikki ne aarteet ja nautinnot, joita kuolevaiset sanovat kunniaksi ja onneksi ja jotka varmaan aikoinaan olivat herättäneet monessa kateutta? Kaikki oli poissa, maassa multana, lumen peitossa ihmisten riistämänä ja raastamana, pilkkaamana ja unohtamana — todellakin erämaa! Erämaa, missä kenties oli raatelevia petojakin, joita ei kukaan tuntenut? Yön pimeys ei tiennyt vastata siihen.

Erland Stjernkors otti raamattunsa ja etsi satamaa harhaileville ajatuksilleen. Hän löysi sen ja tyyntyi.

Hänelle katettiin illallispöytä viereiseen huoneeseen, hänelle yksin.

— Missä on mamseli Durin?

— Häntä kupataan saunassa.

— Onko hän kipeä?

— Hän kuppauttaa kerran viikossa.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Moni uskoi silloin ja uskoo ehkä vieläkin semmoista menettelyä parhaaksi varokeinoksi kaikkia tauteja vastaan.

Stjernkors kävi levolle ja sammutti kynttilän. Tuskin hän oli katsahtanut jäiseen ikkunaan, kun huomasi varjon. Se näkyi tällä kertaa aivan selvästi kuun valossa ja oli kuin naisen pää kampoineen ja hiussuortuvineen.

— Juuri niin — sanoi nuori pappi ihan tyynesti itsekseen — tuossa ainekset, joista monikin kummitus on tehty! Ota palanen yötä, palanen yksinäisyyttä, palanen mielikuvitusta; valele niitä hiukan kuun valolla ja sovita kaiken sen keskelle puunrungon varjo, josta voit mielinmäärin muodostaa päättömän ruumiin tai ruumiittoman pään, ja kummitus on valmis. Tuntematon olento, sinä siinä ikkunan ruudulla, toivotan sinulle hyvää yötä…

Kohta Erland Stjernkors oli unen helmoissa.

Hän oli maannut melkein yhtä kauan ja kuu oli siirtynyt melkein yhtä paljon kuin edellisenä yönä, kun hän aivan samalla lailla heräsi siitä, että joku pani kätensä hänen otsalleen. Hän nousi istualleen ja näki saman lapsen yhtä kevyesti puettuna seisovan aivan päänalusen vieressä.

— Huomenna tarvitsemme me sinua, sanoi lapsi.

Stjernkors oli vaiti. Hän tahtoi päästä varmuuteen siitä, että kaikki oli unta. Mutta lapsi jatkoi:

— He pelkäävät sinua ja tahtovat lähettää meidät pois. Estä se, jos voit. Hyvää yötä!

Ja samassa näky katosi. Stjernkors nousi vuoteesta ja katsoi, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut.

— Nyt ei ole oikein pääni laita, sanoi hän itsekseen. — Minä näen näkyjä. Lääkärit sanoisivat sitä idiosynkrasia'ksi, prosopopia'ksi … minä syön liikaa iltaisin, minun täytyy muuttaa ravintojärjestykseni… Kummallista, että sama näky aina uudistuu… Lapsi!… Mitäpä muuta se on kuin Kiven Matin tyhmiä juttuja; ne ahdistelevat minua unessa.

8. PUHETTA LIIAKSI, EIKÄ KUITENKAAN TARPEEKSI.

Seuraava päivä oli lauantai. Maisteri Stjernkors otti silloin seurakunnan hoidon huostaansa; hänellä oli työtä tavattomasti, ja huone oli parhaillaan täynnä väkeä, kun pieni, punakka, paljaspäinen herra, jolla oli viheriät lasit nenällä, kurkisti ovesta.

— Pyydän anteeksi, nimeni on Arvelin. Lähin naapuri. Häiritsenkö ehkä teitä.

— Olkaa hyvä, käykää istumaan.

— Mieluista nähdä turkulaisia. Toivottavasti matka kävi hyvin? Perhanan huono keli tähän aikaan. Ei ole mitään talviajoja — kas, hyvää huomenta, kirkkoväärti; miten jaksaa ruskean tammanne varsa? — Ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Voin hinnan sanotaan rupeavan laskeutumaan. Hohhoo, niin, niin, sellainen on maailman meno. Tämän saman pöydän ääressä istui ystävä Ödmark ja hoiteli papinkirjoja, ja tuolla salissa on hänen lautapelinsä — vai niin, muori, te aiotte naittaa Kaisan? — ja siellä olemme aikoinamme sitoneet monet parit yhteen ja heittäneet kuutosia niin että nurkat paukkuivat… Niin anteliasta kirkkoherraa kuin Ödmark-vainaja aikoinaan oli, on teidän, Kaisa, vaikea löytää. Idegran on vuokrannut tulot; hänellä ei ole varaa olla niin antelias, hänellä… Jos olette vielä naimaton mies, herra maisteri, niin sopiipa katsella vähän ympärilleen tässä pitäjässä. Käydä jahtimestarilla esimerkiksi. Von Holbachilla on kolme tytärtä naimisissa — aja ulos koira, Kalle — ja kolme kotona. Nuorin täyttää viisikolmatta vuotta ensi keväänä siihen aikaan, kun lampaita keritään. Laamanni Åkerströmillä on kaksi ja minulla on yksi, joka ei myöskään ole kaikkein mitättömimpiä, vaikka minä sen itse sanon. Toivon, että käytte talossa, maisteri. Mutta kenties häiritsen?

— Olkaa hyvä, jatkakaa vain. Minä koetan kuulla niin vähän kuin mahdollista.

— Mitä? Onko maisteri vähäkuuloinen? Isävainajani oli myöskin huonokuuloinen, ja se paheni hirveästi vuosien kuluessa. Oikeastaan oli tarkoitukseni — mutta kas, siinähän on pikku Johanna, joka meni ensimmäisenä adventtina naimisiin pitäjän räätälin kanssa; toivon että avioliitto on onneksi; sano Pitkäselle, hyvä ystäväiseni, että hänen pitäisi hankkia parempaa ompelurihmaa; minun poikani ovat kiskoneet irti kaikki napit nutuistansa — niin, tarkoitukseni olisi kutsua teidät, maisteri, ryypylle ja voileivälle halpaan majaani.

— Kiitoksia. Tänään minun on mahdotonta, se kunnia täytyy jättää.

— Minulle se on kunnia eikä teille. Mutta eiköhän huomenna päivälliselle? Ödmark-vainajalla oli tapana sanoa — no mutta, Haukkilan Petteri, etkö häpeä, kun tulet sisään lakki päässä? — että terveellisin elintapa on ottaa kuminansekainen karvas naukku aamulla ennen saarnaa, mutta jäljestä piti olla pomeranssia tai anista. Minun eukkoni sen asian kyllä ymmärtää, herra maisteri. Mutta kenties häiritsen?

— Minä tulen mielelläni huomenna päivälliselle.

— Sepä erinomaista. Ödmark-vainajalla ei ollut iloa muijistaan, mutta kyllä ne olivatkin, meidän kesken sanoen, oikeita kiusanhenkiä kaikki neljä. Ei kukaan heistä ymmärtänyt musiikkia, herra maisteri. Ei sitten hitustakaan korvaa. Minun tallipässilläni oli enemmän musiikkiaistia kuin heillä kaikilla neljällä yhteensä. Sentähden — voi, juutas tuota minun luuvaloani; nyt tulee taaskin huono ilma — niin tulivat kaikki lapset hulluiksi. Mutta kenties millä häir…

— Jäikö rovasti Ödmarkilta lapsia eloon?

Tuo aavistamaton kysymys sulki kuin myllynsulku ihan kerrassaan pienen, kaljupäisen miehen tulvillaan olevan sanasäkin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen eikä vastannut.

Erland Stjernkors oli toistamaisillaan kysymyksensä, kun huomasi ovella nuoren, kalpean, repaleisen, mustatukkaisen miehen, joka hyvin innokkaalla ja paljon tarkoittavalla viittauksella pyysi häntä vaikenemaan. Kysymys jäi uudistamatta, ja kohta huomattiin patruuna Arvelinin ihan hiljaa korjautuneen tiehensä.

— Kuka sinä olet? kysyi Stjernkors mustalta mieheltä, kun tuli hänen vuoronsa ja kaikki muut olivat lähteneet huoneesta.

— Isäni poika, kuului rohkea vastaus. — Muutamat sanovat minua Pamppuriksi, toiset Bredströmiksi, muutamat Joosuaksi. Minä en tiedä, kuka on oikeassa. Muuten olen hevosenkengittäjä silloin, kun ei ole muuta tekemistä.

— Oletko mustalainen?

— Sanovathan ne minua niin mustaksi, etten ole oikein valkoinen. Mutta se ei lähde ihmisistä Venäjän saippualla.

— Oletko sinä kastettu ja oletko käynyt rippikoulun?

— Sitä en tiedä.

— Onko sinulla papinkirjaa?

— Sitähän minä nyt juuri pyytäisin. En kuulutuksiinpanoa varten; sitä saatan vielä odottaa viisi- tai kuusikymmentä vuotta, kunnes saan tarpeeksi varoja. Mutta päästäkseni kengittämään hevosia Tampereen markkinoille. Nimismiehet ja viskaalit ovat ruvenneet oikullisiksi tähän aikaan.

— Oletko sinä tämän pitäjän kirjoissa? Jonkinlainen mainetodistus pitää sinulla olla näytettävänä.

— Minusta on siinä kylliksi, että olen kirjoitettu maailman suureen kirjaan. Etsikää tänä iltana tähdistä, ehkäpä löytyy minun mainetodistukseni. Maisteri voisi kirjoittaa: täten todistetaan, että Joosua, tai mikä hänen nimensä lienee, on ihminen eikä ole luotu kantamaan rautoja jaloissaan. Taikka: täten todistetaan, että Bredström on elävä olento, jonka täytyy saada syödä, koska hän muuten kuolee nälkään. Ellei kelpaa, saattaa maisteri kirjoittaa: täten todistetaan, että Pamppuri on minun renkini.

Erland Stjernkors tarkasteli nuorukaista ja muisteli nähneensä hänet joskus ennen. Nuoren mustalaisen kasvoissa — sillä kahtakymmentä vuotta vanhempi hän ei voinut olla — näkyi niin paljon uskaliaisuutta, viekkautta, uhkamielisyyttä ja kuitenkin samalla niin ilmeinen vilahdus jonkinlaista hyvyyttä, että Stjernkors päätti koetella häntä.

— Tässä saat muutaman kopeekan; mene tiehesi, ja tule takaisin ylihuomenna.

Niin sanoen hän oli ottavinaan taskustaan muutamia vaskirahoja ja ojensi ne mustalaiselle kiireessä muka huomaamatta, että niiden joukossa oli hopearupla.

— Kiitoksia, maisteri; sillä saa juuri hevosen takajalat kengitetyksi; mutta jos tahdotte panettaa hevosenne hopeakenkään, niin saatte naulata tähän pari ruplaa lisäksi, vastasi mustalainen ja tarjosi hopearahaa takaisin.

— Hyvä, hyvä, sanoi Stjernkors, pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, olkoon se pestinä. Kun opin paremmin tuntemaan sinua, niin otan sinut ehkä kokeeksi palvelukseeni.

Joosua suuteli hänen kättään ja oli kuin suunniltaan ilosta. Mutta samassa hän näytti muistavan jotakin, katsahti urkkien joka puolelle huonetta, löi itseään korvalle niin että läjähti, ja juoksi sitten huutaen tiehensä, aivan kuin hänet olisi oikein kouraantuntuvalla tavalla ajettu ulos ovesta, jättäen uuden isäntänsä kykynsä mukaan selittelemään niin outoa palveluksen ensi opinnäytettä.

Päivä kului virkatoimissa, ja vasta illalla Erland Stjernkors sai aikaa seuraavan päivän tuliaissaarnan valmistamiseen. Läheisen keittiökamarin kello oli jo lyönyt kaksitoista, kynttilät paloivat himmeinä huoneessa, ja nuori saarnamies istui vaipuneena mietiskelemään Johanneksen todistusta, joka oli sunnuntain evankeliumin tekstinä. Silloin laskeutui taaskin käsi keveästi hänen olkapäällensä ja sama lapsi, joka edellisinäkin öinä oli näyttäytynyt, seisoi taaskin liinavaatteihin puettuna hänen edessään.

— Mikset usko minua? Mikset tule meidän luoksemme? kysyi lapsi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi rukoilevalla äänellä.

Stjernkors näki siinä aivan selvästi edessään saman näyn, jonka hän oli ennen nähnyt yön hämärässä. Kalvaan, kauniin, vaaleakiharaisen, noin kymmenen tai korkeintaan kahdentoista vuoden vanhan lapsen — sen lempeät sinisilmät olivat auki, liikkumatta tuijottaen ne katselivat eteensä. Se ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, ei mikään uni, ei mikään kummitus — se oli todellinen elävä olento, mutta unissaan kulkija.

9. YÖLLISIÄ HAVAINTOJA.

Erland Stjernkors katseli tarkemmin nukkuvaa lasta.

Siinä ei ollut mitään peloittavaa; kasvot olivat lempeät ja kauniit; vain avonaiset, liikkumattomat silmät osoittivat, ettei lapsi tiennyt mitään ulkonaisesta maailmasta. Selvästi näkyi, että sielun silmät olivat suunnattuina unimaailmaan, jolla kuitenkin oli jokin selittämätön yhteys todellisen elämän kanssa.

— Ketä sinä etsit? kysyi Erland tarttuen varovasti lapsen käteen, sillä hän tiesi, että äkillinen herääminen sellaisesta tilasta saattaa aiheuttaa kouristuksia tai muita vaarallisia seurauksia.

Ei pieninkään kasvojen ilme osoittanut, että lapsi olisi ymmärtänyt hänen kysymystään. Mutta se näytti kuuntelevan kuin jotakin kaukaa tulevaa ääntä ja kuiskasi, useasti vaieten välillä, muutamia tuskin kuuluvia sanoja:

— Sinäkö siinä olet, Beata?… Kyllä, kyllä, minä tulen kohta… Saanko pyytää häntä tulemaan luoksemme?… Kiitoksia, se oli hauskaa… Nyt minä tulen…

Samassa puikahti keveä valkoinen olento kummastuneen katsojan edestä suoraan seinän läpi ja katosi.

Mutta vaikka Erland Stjernkors ei olisikaan ollut käytännöllisesti ymmärtäväinen mies, niinkuin hän oli, oli hän liian selvästi nähnyt vieressään lihaa ja verta olevan olennon voidakseen uskoa "silmänkääntäjän" mainiota temppua, seinän läpi ajamista. Hän tarkkasi, miltä kohtaa lapsi katosi; paikka oli aivan sen suuren kuvataulun vieressä, joka esitti Davidia harppuineen. Hän valaisi kynttilällä sitä kohtaa ja huomasi isonlaisen tapettioven, joka aukeni ulos päin. Mukavuuksia tarjoavassa huoneessa ei tuollainen ovi suinkaan ollut mikään harvinaisuus; mutta joko sattumalta tai vartavasten oli se sovitettu niin tarkasti, ettei sen liitoksia voinut huomata heikossa valaistuksessa.

Uteliaisuus, sääli, ehkäpä myöskin epäselvä aavistus siitä, että häntä jollakin tavoin tarvittiin, kaikki se sai Stjernkorsin arvelematta lähtemään kiiruhtavan olennon jälkeen. Kylmä ilma virtaili häntä vastaan. Hänen edessään olevat pimeät portaat veivät ylöspäin; hän luki astuimet; niitä oli kahdeksankolmatta. Portaiden toisessa päässä oli lukitsematon ovi, oven takana kylmä eteinen ja siinä pieni ikkuna. Eteisestä johti toinen ovi kartanon yläkertaan, mutta se oli lukossa, ja siihen näyttivät kaikki salaperäisen lapsen jäljet päättyvän.

Jo oli Stjernkors kääntymäisillään tyytymättömänä takaisin, kun hän oli kuulevinaan hiljaista rapinaa ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki himmeässä valossa aivan selvästi saman keveän, valkoisen olennon kiipeävän notkein liikkein alas tikapuita, jotka sillä kohdalla olivat kattoa vasten pystyssä. Sitten olento kulki kepeästi pihan yli ja edelleen toisia tikapuita myöten ylös, jotka olivat pystyssä suuren rakennuksen vastakkaista päätyä vasten; siinä se katosi vihdoin päädyn varjoon, niin ettei saattanut huomata, mihin päin se edelleen meni.

Talvinen ilma henkäili jääkylmänä ikkunasta. Sellaisessa pakkasessa oli siis pieni unissakävijäraukka kulkenut pitkän, vaarallisen matkansa paljain päin, paljain jaloin ja ohuissa liinavaatteissa!

Erland Stjernkorsia värisytti. Mitä hänen oli tehtävä? Tuliko hänen herättää joku talon väestä? Pitikö hänen heti paikalla samaa vaarallista tietä myöten koettaa saavuttaa onneton lapsi, joka epäilemättä oli hengenvaarallisesti vilustunut?

Ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tehdä päätöstänsä, näki hän miehen varovasti hiipivän esiin saman nurkan luota, jonka taa lapsi oli kadonnut. Hän kuuli kahlekoiran murisevan, mutta taas vaikenevan; samassa hän tunsi mustalaisen, joka aamupäivällä oli ollut pyytämässä hänen suojelustaan.

— Joosua! sanoi hän hiljaa.

Mies hätkähti kuin työstään tavattu varas, mutta rauhoittui taas, kun näki suojelijansa avonaisessa ikkunassa, ja pani sormen suullensa merkiksi, ettei hän saattanut vastata. Samassa hän kiipesi ketterästi kuin kissa ylös tikapuita, heilautti itsensä rohkealla hyppäyksellä lähellä olevaan ikkunaan ja seisoi kohta Stjernkorsin vieressä.

— Tytöllä ei ole mitään vaaraa, kuiskasi hän. Hän on jo taas siellä, missä hänen pitää olla, tai oikeammin, missä hänen ei pitäisi olla, mutta hän ei palellu kuoliaaksi. Minulla on vähän sanottavaa, mitä en saattanut sanoa aamupäivällä. Tässä talossa on seinillä korvat.

— Tule sitten minun huoneeseeni, mutta mene edeltä; tässä ovat portaat, vastasi Stjernkors, hän kun tunsi poikaa liian vähän uskaltaakseen antaa hänen kulkea jäljestä pimeässä porraskäytävässä.

— Kyllä minä tunnen tien; en minä ensimmäistä kertaa tästä astuskele … kolme, neljä, viisi, mutisi mustalainen, lukien astimia ja kulkien pimeässä vakavin askelin alaspäin. — Rovastivainaja teetti nämä portaat päästäkseen milloin hyvänsä juomasalista makuukamariin palvelusväen tietämättä ollenkaan, mihin aikaan se tapahtui aamulla … viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista… Parhaita ystäviänsä hän kestitsi yläkerrassa juuri siinä huoneessa, josta ihmiset sanovat paholaisen ottaneen hänet … yksikolmatta, kaksikolmatta, kolmekolmatta… Mutta Taavetti kuningas ripustettiin ovea vartioimaan kunnian vuoksi, luullakseni … kuusikolmatta, seitsemänkolmatta, kahdeksankolmatta… Nyt olemme kulissin takana.

Ovi oli raollaan, ja Stjernkors oli kohta taas työhuoneessaan. Kynttilät olivat palaneet pitkälle karrelle avatun raamatun vieressä ja valaisivat mustalaisen mustahkoja kasvoja, hänen villiytynyttä muotoaan, miestä, joka niin myöhään ja niin kahden kesken minkään muun inhimillisen todistajan olematta läsnä ei ollenkaan näyttänyt luottamusta herättävältä. Eikä nuori pappi ollutkaan vapaa epäilyksestä, että sopiva tilaisuus saattaisi viekoitella hänen uuden suojattinsa tekemään jonkin tuottavan konnankoukun, ja sentähden hän päätti pitää kaikkia hänen liikkeitänsä tarkasti silmällä.

— Mitä sinulla on sanottavaa minulle? kysyi hän äänellä, joka ehkäisi kerrassaan kaiken liian tuttavallisuuden.

— Maisterilla on ollut vieraita kolmena yönä peräkkäin, alkoi mustalainen, katsoen veitikkamaisesti mustan otsatukkansa alta.

— On, minä olen kolmena yönä nähnyt onnettoman lapsiparan. Ensin luulin sitä harhanäöksi, mutta huomaankin hänet nyt unissakulkijaksi, pieneksi tytöksi…

— Niin, tyttö hän on. Hän on viisitoistavuotias, vaikkei hän näytä muuta kuin kymmenen tai kahdentoista vanhalta. Ja jos maisteri tahtoo tietää, kuka hän on, niin katsokoon kirkonkirjoista. Tottahan rovastivainaja lienee pannut omat lapsensa kirjoihin.

— Hänenkö lapsensa, mitä sanot?

— Ihan niin. Kukapa hän sitten olisi? Etsikää kirjoista!

Stjernkors etsi kymmenen, kahdentoista, viidentoista vuoden vanhoista vihittyjen, syntyneiden ja kuolleitten kirjoista. Rovasti Ödmark oli niihin aivan oikein merkitty itse ja kolme hänen vaimoansa ja niiden lapset, mutta neljännestä vaimosta ja hänen lapsistaan ei ollut merkkiäkään. Sen sijaan saattoi kapeasta, tuskin huomattavasta paperireunasta otaksua, että lehti oli leikattu irti juuri siitä, mistä rovasti näytti jatkaneen muistiinpanojaan omasta perheestään.

— Olisihan minun se pitänyt arvatakin, jatkoi mustalainen. Miksipä he löisivät merkin siihen kohtaan rannalle, johon vene upposi? Mutta samantekevä. Kanervakankaalla lähellä rantaa kasvoi kataja, josta ei kukaan pitänyt lukua, ja se näki kaikki. Hohoo; mainiota, mainiota. Sitä he ovat tallanneet kuin ruohoa jalkoihinsa, mutta kas, se pääsikin pujahtamaan kenkien alta ja pistää heitä nyt kantapäähän. Odottakaahan — ja mustalaisen kasvot saivat äkkiä hurjan koston ja uhkan ilmeen — he saavat raudat kepittämisestä ja raippoja haukkumasanoista, ja silloin nauraa Joosua, niin että silmät tulta iskevät!

— Sinä erehdyt suuresti, nuorukainen — sanoi Stjernkors — jos luulet, että hyvää asiaa voidaan edistää vihalla ja kostonhimolla. Kerro minulle, mitä tiedät rovasti Ödmarkin lapsista, ja mitä ihmiset muuten lienevätkin rikkoneet sinua ja heitä vastaan, sen me nyt unohdamme ja mietimme ainoastaan, miten voimme lohduttaa ja auttaa niitä, jotka ehkä tarvitsevat apuamme.

10. JOOSUAN KERTOMUS.

— Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi. Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata. Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua; ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää. Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja…

Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista päätänsä.

— No niin — hän jatkoi irvistäen — kukaan muu ei tuntenut minua kuin Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan … ja hän on ainoa äitimuorini, nähkääs maisteri … eihän minusta kukaan muu koko avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink' kaunis, luonto, oot!"… Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto rinnassain!"… Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni, eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen. Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta rovastiko siellä taaskin kujeilee.

— Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.

— Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä… Ja sitten, kun sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin, nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman vangeista….

— Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?

— Ja silloin ajattelin itsekseni: hän asuu siellä, talo jääköön polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa edestakaisin tikapuita myöten.

— Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?

— On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin: odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan kuoliaaksi.

— Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä arveluita?

— Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin; siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia, vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat nälissään rikki paitojensa reunuksia.

— Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies, saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?

— Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja, ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta; silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset. Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan, mutta … nyt hän kulkee unissaan!

— Oliko heitä kuusi sisarusta?

— Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia. Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" — jos tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.

— Joosua — sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi — sinä olet aika kirjava otus.

— Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.

— Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele valheita.

— Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä huvikseni, herra maisteri.

— Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.

— Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.

— Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.

11. TULOSAARNA.

Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.

Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit, joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla, valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman painon alla.

Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi jouten istuvien kesken.

— Onko totta — sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin — onko totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei tunnusta kasteen sakramenttia?

— Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. — Hän kuuluu olevan kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki ryssiksi.

— Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. — Ettekö ole kuulleet, ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.

— No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää, ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! — puuttui puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli uhkaavasti ympärilleen. — Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville papista?

— Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset naukut.

Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä ja inhoittavaa — ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken alhaisen, kauhean ja tuhoisan — hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa, mutta paljon merkitsevä sana lääninviskaali. Kumea murina levisi heti käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.

Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe, uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki kaulat eteenpäin… Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin. Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!

Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan syvimmästä sydämen pohjukasta — tuo rukous, joka rakentaa uskon vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja takaisin saavutettuun paratiisiin — se tippui kuin kesäinen sade kuiville kedoille … kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä, villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti, mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.

Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan. Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.

Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.

Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.

Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen rakentuen…

Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi, vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen, katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä, ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa Johanneksen todistuksesta.

Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen kuin suuri, määräämätön vainio — tietääkö hän, että nyt on hänen kylvöaikansa, nyt on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua, ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti, siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla…

Ostakaa aikaa!

12. SAARNAN JÄLKEEN.

Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach, jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret (hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta itsensä kylläiseksi.

Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin, naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran pièce de résistance'n, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona, jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach- neidit, Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin Åkerströmin mamselit Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain, ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva Rågberg-nimeen.

Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan "seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua, miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle: tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa sivistynyttä miestä seuraelämään.

— Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.

— Osaako se p—u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.

— Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen puoleen. — Sanotaan, että hän olisi — voit panna pellin kiinni, Antti — jonkinlainen herännäispappi, joka — mitä minun pitikään sanoa? — mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! — ei voi istuutua ruoalle lukematta rukousta — huuti, Polle! — ensin tavallisesti ja sitten takaperin.

— On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. — Ei nyt enää ole mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan keskellä valoisaa päivää!

— Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von Holbach, neljänneljättä vanha. — Mutta siinähän on ihan selvät tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut ryövärien käsiin?

— Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.

— Pyydän anteeksi — puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin arvokkaasti — minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi. Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta. Minusta hän oli hyvin mauton.

— Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa sisarelleen Liinalle.

— Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni ratkaisevasti.

Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.

— Minä — virkahti laamannin rouva — höristin koko ajan korviani saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.

— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti. Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri osiin, ensiksi, toiseksi, kolmanneksi ja niin pois päin. Mies vain paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?

— Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.

— Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus, jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni tulee papilta.

— Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti sanoilla: "arvoisat kristityt!"

— Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia kristittyjä?

— Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua: "kalliit kristityt" — vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä, närkästyneenä. — Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille; vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?

— Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät vaaliin.

— Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin ympärillä. — "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää en ole vielä koskaan kuullut.

— Vieköön p—u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin ovella. — Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat jäätyneet kiinni…

Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta huoahtaen huudahti:

— Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään, hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri — aja ulos Polle, Antti! — kauniista saarnasta!

13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.

Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä, miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut; hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.

Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.

Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui sisään.

Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin, kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta. Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä; kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset, loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin unentapaista, kammottavaa.

Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän näki mitään.

— Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän hiukan kärsimättömästi. — He aikoivat lähettää meidät viime yönä Martoisten metsän torppaan… Mutta torpparin hevoselta katkesi jalka…

Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.

— Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä. — Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä… Hän on puolen penikulman päässä… Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä … kello kolme he aikovat… Tule!

Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun rientäessä ulos.

— Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen päätään nyökäyttäen.

—- Mitä tietä sinä tulit tänne?

— Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin. Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.

— Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä vaarallista tietään lastenkamariin?

— Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos; minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa. Se syöjätär pelkää pimeätä!

— Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita, vastasi Stjernkors.

— Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa, maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat heiltä heidän vankinsa?

— Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.

Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä. Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen saliin.

14. MURHALUOLA.

Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen tuohivirsuissaan.

He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.

Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan seurana…

Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä, seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että he olivat päässeet matkansa perille.

Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen, myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta. Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa; lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli — siinä synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto. Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa, josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.

Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten läsnäoloa.

Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista, varjomaista porsliinikuvaa.

— Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.

— Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla varustettua vuodetta.

— Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.

Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni, melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin, peljästyksestä mielettömin katsein.

— Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.

— Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua. Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri, olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti, ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha, sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat, että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin. Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.

— Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.

— Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen. Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta, ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen ennenkuin tuli tehtiin uuniin.

— Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.

— Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi muka saastuttaa kielen.

— No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset. Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon. Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.

— Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin, toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta … kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua; niin, Allfrida kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan hän kuulee asiat äitivainajaltaan.

— Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.

— Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa! Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?

15. HYÖKKÄYS JA TAPPIO.

Joosua hiipi ulos ja palasi kymmenen minuutin perästä.

— Apumies tuli äsken, kuiskasi hän. Kuomureki, jonka on määrä viedä lapset pois, ajoi juuri takapihaan. Mies on pukeutunut laukkuryssäksi, mutta minä tunsin hänet käynnistä Martoisten torppariksi; häntä on kerran susi purrut, ja sentähden hän laahaa vasenta jalkaansa. Heti kun hän on saanut ryypyn, voimme odottaa heidän tulevan tänne. Tulkoot vain; minulla on tässä vähän lämpimäisiä heidän varalleen, ja elleivät he nyt saa kuumaa kylpyä, en enää koskaan tahdo varastaa nauristakaan.

Niin sanoen mustalainen ojensi tukevaa ryhmysauvaansa ja näytti irvistäen, että hänellä hätätilan varalle oli hyvä veitsikin.

— Joosua — sanoi pappi vähän mietittyään — toivoakseni riittää jo minun täälläolonikin estämään kaikki pahat hankkeet. Mutta varmuuden vuoksi teemme itsellemme oven ulkopuolelle varustuksen; siinä voimme hätätilassa puolustautua pariakymmentä miestä vastaan, ja lapsiparat saavat nukkua rauhassa.

— Suokaa anteeksi — vastasi rohkeapuheinen mustalainen heidän mennessään valitulle taistelupaikalle — lähinnä hyvää virsikirjaa ei ole mitään parempaa asetta kuin kohtalainen ryhmysauva, ja kun pappi komentaa ja mustalainen paukuttelee, ei paholainen sitä löylyä kestä. Tätä ulkopuolista huonetta sanottiin seraljiksi, en tiedä, mistä syystä, viime vuosina pidettiin tässä talvisin kanoja. Tässähän meillä näkyy olevan yltäkyllin tarpeita bastonadiksi.[11]

— Barrikadiksi,[12] tarkoitat?

— Tässä on meillä barrikadiin sellaisia aineksia, että linnanrakentaja olisi niistä kiitollinen. Ensin kuusi penkkiä ja kolme pöytää, jalat sojossa. Sitten neljä korvoa, viisi leipätynnyriä ja kaksi suolanelikkoa. Niiden päälle panemme kuusikymmentä tiiltä ampumavaroiksi. Varuksen aukot tukimme niinimatoilla ja nukkamatrasseilla. Pitkä pöytä kelpaa masekatiksi.

— Miksikä?

— Semmoiseksi komeroksi, jota sotamiehet käyttävät Haminassa ja Viaporissa, kun pistäytyvät kuulia piiloon.

— Ahaa! Kasematti.

— No, masekatti tai kasematti, samantekevää. Mutta nyt joku kulkee salissa. Erään asian vielä sanon teille, maisteri. Minä seison teidän rinnallanne kuin vuori, tulkoonpa vaikka seitsemän tuhatta torpparia ja viisitoistasataa vihaista mamselia, mutta jos salissa kävelijä on rovastivainaja ja jos hän tulee tänne, silloin minä lähden käpälämäkeen, vaikken ole mikään huono mies.

— Hänet minä kyllä otan omalle osalleni, Joosua, vaikka tuskin luulen, että kummituksen, joka kulkee seinien läpi, tarvitsisi väännellä lukkoja. Pysy siis hiljaa ja piilossa siksi kunnes tarvitsen sinua. Minä laskeudun myös kyyryyn kuullakseni, mitä he sanovat, kun huomaavat tien tuketuksi.

Lyhty pantiin piiloon, ja molemmat kävivät kyyrysilleen odottamaan vihollisen tuloa, ja askelet alkoivat kuulua yhä lähempää. Kohta avattiinkin ovi varovasti ulkoapäin ja kolme henkeä astui sisään. Ensimmäisenä kulki Loviisa, tinapeltinen lyhty kädessään; hänen jäljessään tuli mamseli Apollonia Durin ja viimeisenä roteva, laukkuryssäksi pukeutunut vanhanpuoleinen mies.

Pari askelta astuttuaan huomasi Loviisa jo, ettei kaikki ollut aivan kuin olla piti. Hän kääntyi ja ilmoitti, että tie oli tukossa.

— Se ei ole mahdollista! virkkoi mamseli Apollonia hiljaa.

— Uskokaa pois, joku on ollut täällä, ärisi palvelija äkeissään. Salin ovi oli auki, ja minä tiedän, että suljin sen illalla mennessäni alas.

— Oletko varma siitä, että maisteri nukkuu?

— Mitäpä hän muutakaan tekisi? Hänen huoneensa oli pimeä.

— Eikö mies saata olla silti valveilla, vaikkei hänen huoneessaan ole tulta? Ja semmoisiin elukkoihin kuin sinuun pitää minun luottaa! Enkö ole sanonut sinulle, että hän on vaarallinen? lisäsi hän hiljemmin, hampaitaan kiristäen. — Kaikki on hiuskarvan varassa. Nyt taikka ei koskaan. Eteenpäin; meillä ei ole aikaa viivytellä.

Loviisa alkoi vihoissaan viskellä kapineita tieltään. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hän oli huomannut, että penkit, tynnyrit ja tiilet oli aseteltu hyvinkin tarkoituksenmukaisesti. Taikausko valtasi hänet kokonaan.

— Rovastivainaja on siistinyt seraljin! kuiskasi hän.

Neiti Apollonia aikoi vastata, mutta silloin nousi muodoton, pörröinen olento jättiläisen korkuisena penkkien ja tynnyrien takaa, kuului kumea karjunta, ja tiili, jonka näkymätön käsi lennätti, sattui lyhtyyn sammuttaen sen paikalla. Kauhusta huutaen syöksyivät molemmat naiset ja mies jäljessä ulos vaarallisesta huoneesta. Kovien kolausten ääni todisti, ettei hätäinen pako onnistunut tuntuvitta tappioitta.

— Rovastivainaja on kuitenkin hyvä, nauroi Joosua viskaten päältään pari pitkää niinimattoa, jotka hän oli ryhmysauvallaan nostanut päänsä päälle ylös ilmaan. — Kun he nyt tulevat alas — ja minä toivon, että se tapahtuisi pää edellä — niin he vannovat kaikki kolme nähneensä rovastivainajan papinkauhtanassa ja kaulus kaulassa ja että hän oli puhaltanut heiltä kynttilän sammuksiin. Niin, antakaa anteeksi, se oli vastoin käskyä, mutta kun kuulin sen pahuksen noidan puhuvan tontuista, pälkähti päähäni ruveta menninkäiseksi…

— Luuletko heidän palaavan ja tuovan isomman väkijoukon mukanaan?

— Pimeässäkö? Sitäpä saisi odottaa! Tietäähän kylässä jok'ikinen lapsikin, että rovastivainaja kummittelee yläkerroksessa, ja nyt kun he hänet vielä näkivät … mutta paras on olla siitä puhumatta. Minä luulin kuulleeni jonkun yskäisevän vierashuoneessa.

— Jää sinä tänne, minä menen etsimään mamseli Durinia.

— Kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Voisihan silti sattua, ettei rovastivainaja katselisi minua kovinkaan suopein silmin, nyt kun olen ollut ikäänkuin hänen apulaisenaan … mutta saatanhan istuutua johonkin nurkkaan tuonne lasten luo.

— Hekö sitten sinua suojelisivat?

— Miksikä ei? arveli mustalainen luottavaisesti. Semmoisen roiston kuin minun on turvauduttava siihen, mikä on häntä parempaa. Pahuutta ja pahoja ajatuksia ei synny nukkuvain lasten luona.

— On hieman tottakin siinä, mitä sanot, Joosua, ja jos lapset suojelevat meitä, niin suojelemme me luullakseni paremmin heitä, jos vietämme yhdessä yömme heidän huoneessaan. Vallituksemme suojelee meitä kaikilta äkkihyökkäyksiltä.

He palasivat lastenkamariin. Kaikki oli hiljaista. Stjernkors istuutui vanhaan tuoliin ja nukahti siinä rauhattomaan uneen, pää kovaa selkänojaa vasten. Mustalainen nukkui nurkassa. Pitkä joulukuun yö kului muitta seikkailuitta, mutta ei suinkaan rauhallisesti.

Kymmenen tai viisitoista kertaa kuului raajarikko yön kuluessa nakuttavan sängyn laitaan, ja joka kerran nousi vanhempi tyttö, unissakulkija, nureksimatta antamaan hänelle juomista. Melkein yhtä monesti hypähti mielipuoli nuorempi tyttö keskellä uniaan pystyyn vuoteessaan ja lauloi käsiään heilutellen; ja joka kerran sai Allfrida hänet taas rauhoittumaan levolle. Kahdelle avuttomimmalle olennolle, mitä maailmassa oli, oli Kaitselmus suonut avuksi kolmannen, joka oli yhtä avuton kuin hekin, mutta jolla kuitenkin näytti olevan enkelin rakkaus ja enkelin kärsivällisyys heitä lohdutellessaan.

Myöhäisen talvipäivän ensi säde valaisi ikkunan varjostinta, kun Erland Stjernkors heräsi viimeisestä levottomasta uinahduksestaan ja näki puolihämärässä mustalaisen seisovan vieressään.

— Ovatko he täällä meitä hätyyttämässä?

— Eivät ole, vastasi Joosua. Minä kävin vähän kuulustamassa alhaalla. Saamme huoletta raivata pois bastonadin. Mamseli Apollonia on mennyt matkoihinsa, tiedän kyllä kenen kanssa. Loviisa itkeä ruikuttaa, piiat ulvovat, rengit ovat kuin puusta pudonneet. Kaikki vakuuttavat, että neidin on ryövännyt laukkuryssä. Kuusi hevosta on valmiina tallissa ja neljä miestä tuvassa, eikä kukaan liikahda paikaltaan ajaakseen ryöväriä ja hänen saalistaan takaa. Se, jos mikään on kaunista alamaisten rakkautta sitä kohtaan, joka on kahdeksan vuotta hallinnut Aulangon pappilaa.

— Kiitetty olkoon Jumala — sanoi Stjernkors — että pahuuden vallat ovat itsestään poistuneet tästä talosta. Ja nyt pois tuo synkkä verho, sillä täst'edes on taivaan aurinko paistava kuin taivaan armo näille orporaukoille. Ilmaa on virtaileva näihin ruttoisiin höyryihin, vapaus on hajoittava vankilan muurit, rakkaus on sovittava, mitä sydämetön kovuus on niin kauan rikkonut. Niin — huudahti hän ja painoi suudelman heränneen, hämmästyneen Allfridan otsalle — tästä lähtien olen isänä näille surun lapsille.

16. KORTTIPÖYDÄN ÄÄRESSÄ.

Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta, jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties oli saanut voitetuksi.

Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas toiselta puolen — puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla — suloisen, kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.

Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä, jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä), nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin korttipelissä.

Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin "neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.

— No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. — Minusta se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi "tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: " Muutamia heistä te tapatte." Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.

— Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne Särkylään, vastasi kruununvouti.

— Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa, sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa ylisten ikkunoiden kautta.

— Pyydän anteeksi — puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia — oliko se todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.

— Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä… Minä ostan ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?

— Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä passaan.

— No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta…

— Etikasta, jatkoi Jacquette.

— Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva, kiukusta punehtuen. — Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta, armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?

— Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai toisin sanoen — kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies — sänky.

— Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu, toinen kuin kala ja kolmas kuin…

— Kermakannu.

— Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?

— Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.

— Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin kuusi, huomautti Jacquette.

— Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta lapsuudenkodistaan…

— Maustelaatikostako?

— Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä pelaan mukana ruudussa.

— Pyydän anteeksi — puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien kanssa — kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa paremmat.

— Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva, olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta; mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti, kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.

— Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille. Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi kruununvouti.

— Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä. Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?

— Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.

— Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin hirmuisen paljolla rahalla!

— Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.

17. ERLAND STJERNKORSIN LÄÄKEMÄÄRÄYKSET.

Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa, Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä salassa. Mutta hänellä oli täti — eräs noita hyväsydämisiä vanhoja neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia! Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.

Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei sairaus kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan terveys. Mitä enemmän hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:

Nautittava:

ensiksi: ilmaa; toiseksi: valoa; kolmanneksi: vettä; neljänneksi: vahvistavaa ravintoa; viidenneksi: vaihtelua ja liikettä; kuudenneksi: lepoa: seitsemänneksi: vapautta; kahdeksanneksi: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia; yhdeksänneksi: toivon ja ilon vaikutelmia.

Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.

Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys, sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.

Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan lääkintätapaan. Uskoa, että kaikki taudit paranisivat vedellä, ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia; mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!

Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan, joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.

Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida, joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"…

Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen. Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako? — niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen — kyllä, kyllä, mutta vähän parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle… Kylpyä joka toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?… Lihalientä? kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista paljoa paremmalta… Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi — sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin käyttämään.

Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi. Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan. Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas — Joosua kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut; sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta. Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra muinoin kymmenelle spitaaliselle: menkää ja näyttäytykää papeille!… Ja mennessään he tulivat puhtaiksi …

18. LÄHETYSSAARNAAJANA PAKANAIN KESKELLÄ.

Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun keskipaikoilla — käsillä oli viinankeittoaika — ja se oli Aulangossa hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika. Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju; silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.

Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja pimeyteen vaipuneesta kansasta.

Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan, ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"

Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia "maailman pahuutta".

Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon, kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi juuresta käsin — rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti, säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa — eikä vain toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet, eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.

Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla. Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä, astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain tapaisivat hänet sopivassa paikassa.

Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden melkein irroilleen.

Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä, mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.

Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.

Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari. Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut. Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski moneen sataan paatuneeseen sydämeen.

Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen, joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä — mutta se olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi, sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden … siksipä on vielä tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!

19. SISARUKSET.

Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut. Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat, keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät. Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe, joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana huvina.

Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet. Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua. He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut puhumaan merkkikieltä.

Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä pikku esineitä tuohesta — vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut saatavilla vankeudessaan —, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen ikäisellään ainakin.

Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin. Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen. Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.

Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan: hän pyysi taivaan palloa.

— Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.

— Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö

— Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.

— Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani joka yö.

— Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä, missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?

— En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki, mutta viime yönä hän sanoi jotakin.

— Mitä hän sanoi?

— Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt hänet.

— Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?

— Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.

Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja eläimistä.

Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta hänen puhettaan:

— Minä näen vanhan tynnyrin…

— Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.

— Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin … sen ympärillä oli kaikki hujan hajan … pöytä oli ylösalaisin … siinä oli neliskulmaisia, punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä … anna anteeksi! Minä koetan kuunnella paremmin.

Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija oli Loa Åkerström.

Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä, ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.

Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja, mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella, mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.

Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat voivat.

— Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.

— Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei kukaan vieras pääse heidän luokseen.

— Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni. Olkaa hyvä, astukaa sisään!

Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:

— Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!

20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN AMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.

Aulangossa 24:ntenä p:nä maaliskuuta 185—

Hyvä ystävä!

Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää, jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa, on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa… Sanalla sanoen, hyvä Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi vierasten toimitusten muurahaiskekoon!

Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin se parasta ollut on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme hedelmälliseksi!

Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia, kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi — nukkuvat, puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään heränneiksi sanovat — papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää säädyksi ), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet — niin paljon hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa — niin en voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa, sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.

Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä — pietisteiltä, hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin — ja kaikki ovat he vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! — Mutta kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat. 24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia senkin jäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan — mutta jos meidän valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.

Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani maallikoista kuin papistosta, mutta — älä millään muotoa kerro sitä Turussa!

Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen — sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta — kunnes äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa, tahtoisit olla apuna siinä.

Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän ajan eikä — ainakin minä uskon niin — katkea edes kuolemassakaan. Tuo vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin, kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista, syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.

Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen, somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo ennustukset olleet aiheettomia.

Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja. Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa, samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta, neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole koskaan ennen nähneet toisiansa.

Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan. Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin, sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja, jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella siitä.

Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark, joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot. Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. Sitä ei Ödmark suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat, jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?

Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä. Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa, mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin (ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.

Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava kanoninen tervehdykseni

vanhalta ystävältäsi

Erland S:lta.

J.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon? Minä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen. Ilmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat kotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta Suomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä juustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat kaupanpäällisiksi leivän tähden.

Olin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että mitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin kuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti: kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää: minä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä, että notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta sivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.

E.S.

21. KIRJE JA VAKOOJA.

Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta Aulankoon:

Parahin Veli!

Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä, saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri, mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä, Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta 10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa, lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark ole ainoastaan saattanut hävittää suurenlaista omaisuuttaan kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta, ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.

Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan, että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä kysymyksestä riippuviksi.

Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä edelleen

nöyrä palvelijasi

K. Nordstrand.

Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185—.

Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.

— Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen, kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu. Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä — katsotaanpas! — seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä laumaa!

— Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. — Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana, onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä… Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo…

Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä, mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" … ja niin edespäin, ja niin edespäin!

Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan "kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa, maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.

Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.

— En auringosta enkä kuusta, jalo herra — vastasi kerjäläinen muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään — vaan ihan yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä. Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä Petroleumi — sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! — mutta teidän edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin taisin.

— Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit palveluksesta?

— Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän kanssa.

— Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.

— Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan … jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu, jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:

Harakka nauravi, tempun mä tein, Kuat, kuat, hililuu! Hopeisen lusikan varkahin vein, Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!

Orava laativi silmukan, Kuat, kuat, hililuu! Ja nopsasti linnulta vie lusikan, Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!

Harakka, tuo varas, hirtettihin, Kuat, kuat, hililuu! Ja varkaalta-viejä palkittihin, Kuat, kuat holohoi, oi, oi!

— Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä! keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä riemunantajaa.

— Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. — Minulla on tässä säkissäni vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se; kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla kello yhdeksän?

— Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa. Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen mukaan, mene!

Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin vaatteisiin.

Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.

— Ei — sanoi hän itsekseen — minä en saa hätäillä, minulla ei ole vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.

22. MITÄ JOOSUA TARKOITTI HARAKAN LAULULLA.

Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:

— Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä. Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet. Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä…

— Lainasitko?

— Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.

— Senkö, jonka lainasit?

— Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään, mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä paikoin.

— Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi. Jatka!

— Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä. Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani; ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. — Sinäkö siinä olet, Pekka? kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. — Niin oon, vastasin minä ja vingutin puhettani kuin lukkarin renki. — Autapa sitten tämä matkalaukku rekeen, sanoi hän. — Niin, mitäs muuta, me kantaa rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. — Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. — Ei, sanoin minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. — Pekka, huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita, Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.

— Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi Stjernkors ankarasti.

— En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan — väitti mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti — mutta minä en ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta. Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä käskyissä.

— Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen, että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.

— Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. — Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?

Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja, jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.

Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810 riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.

— Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors, lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään arvoinen.

— Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. — Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!

Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta. Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.

— Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors, kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne sinetillä. — Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?

— Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä koristetun mahonkilippaan.

Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti lukea Allfrida Ödmarkin nimen.

— Missä on avain?

— Se lienee hänellä ollut taskussaan.

— Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?

— En.

— Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.

— Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.

Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.

— Antakaa anteeksi! hän sammalsi.

— Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton, minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi sinä olet haudannut hänet meren jään alle.

— Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja ihmeissään. — Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen paholaista. Mutta minä otin … minä otin jotakin…

— Mitä otit? Tunnusta!

— Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa makkaran. Ja sitten … minä varastin kirjan.

— Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?

— Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin unista.

— Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi…

Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.

— Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.

— Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa tulla hyväksi ihmiseksi.

23. HOVINEUVOS KOPFSCHMERTZ.

Suomen virallisessa lehdessä[13] oli siihen aikaan luettavana lain määräämä kuulutus, joka herätti uteliaisuutta ja huomiota. Ilmoitettiin nimittäin, että kaikenlaista irtainta omaisuutta, puhdasta rahaa ja velkakirjoja oli otettu talteen epäiltävältä henkilöltä ja että ne saattoi yön ja vuoden kuluessa periä Aulangosta kruununvouti Rågbergiltä se, joka voi todistaa olevansa niiden omistaja. Tavarain arvo oli melkoinen, noin 23.000 hopearuplaa, lukuunottamatta lukittua ja avaamatonta lipasta. Ei ketään omistajaa kuulunut.

Sitä paitsi ilmoitettiin samassa lehdessä mamseli Apollonia Durinille, jonka oleskelupaikkaa ei tiedetty, että paitsi mainittua omaisuutta samalta epäiltävältä henkilöltä oli otettu kaksi mamseli Durinille kuuluvaa velkakirjaa ja muutamia vähempiarvoisia, hänen nimellään varustettuja tavaroita; mutta siihenkään ilmoitukseen ei tullut vastausta. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluivat, eikä Stjernkors, vaikka hän hiljaisuudessa tiedusteli Ahvenanmaalta mamseli Durinia, saanut muuta selkoa kuin että hän oli jo maaliskuussa lähtenyt postiveneessä Ruotsiin.

Se riitti kuitenkin poistamaan murheen taakan nuoren papin sydämestä. Asianomainen oli siis elossa; mustalainen ei ollut upottanut häntä meren syvyyteen.

Kappalainen, pastori Idegran, vetäytyi varovasti erilleen koko asiasta. Hän toimitti niin, että kruununvouti Rågberg laillisesti määrättiin rovasti Ödmarkin lapsien holhoojaksi; vainajan velkojat kutsuttiin kokoon, ja huutokauppa, jossa kallisarvoinen irtaimisto oli myytävä, siirrettiin toistaiseksi. Idegran olisi tehnyt sievoiset kaupat, jos niin erinomaiset huonekalut, maalaukset, kirjat, hopea- ja taide-esineet olisivat joutuneet myytäviksi vasarakaupalla Aulangon talonpoikain keskuudessa.

Rågberg oli jäykkä herra, virkavaltainen ihan kiireestä kantapäähän, paljoa virkavaltaisempi kuin hänen esimiehensä laamanni Åkerström; mutta jos pestiin pois ulkokiilto, oli kankean kuoren alla kunnollinen, rehellinen, hyvää tarkoittava virkamies. Herra Rågberg ja Stjernkors eivät likimainkaan olleet samanlaisia mielipiteiltään, mutta he kunnioittivat juuri parahiksi sen verran toisiaan, etteivät joutuneet riitaan lapsista.

Kevään ja kesän tullen kävi lasten tila yhä paremmaksi, heidän voimansa varttuivat, heidän terveytensä näytti melkein päivä päivältä edistyvän raittiin ilman, valon, vehreyden ja toivon vaikutuksesta. Allfridan posket pyöristyivät ja terveyden punahohde alkoi kohota niille; Beatan mielipuolisuus haihtui kuin talvinen sumu, ja siitä jäi jäljelle vain hajamielisyys. Isidor rupesi kaikkien ihmeeksi vähän kuulemaan ja puhumaan. Erland Stjernkorsin vaivat alkoivat tulla runsaasti palkituiksi, Loa Åkerström siunasi hetkeä, jolloin hän oli ruvennut lasten opettajaksi, ja täti Milenia jupisi leikillään tyytymättömänä, että "hupsut lapsipahat" ovat ruvenneet nukkumaan joka yö rauhassa, joten hänellä ei ole mitään tekemistä. Voisihan mikä piika hyvänsä hoitaa semmoisen joukkion, joka ei tee muuta kuin syö ja makaa.

Siitä onnellisesta harhaluulosta herättivät täti Milenian eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä parit kiesirattaat, jotka tulla rämisivät pappilaan. Toisissa istui kruununvouti Rågberg, toisten sisällys esitettiin hovineuvos, tohtori Kopfschmertziksi,[14] rykmentin lääkäriksi, joka silloin oli virkamatkoillaan maassa, mittailemassa sotilaitten nälkävyön pituutta ja paksuutta eri seuduilla.

Stjernkors oli poissa tavallisilla kylämatkoillaan, mutta vierailu ei koskenutkaan häntä; herrat astuivat sisään.

— Hyvä neiti — sanoi kruununvouti äänellä, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastustelemisia — sattui niin onnellisesti, että hovineuvos Kopfschmertz tuli kulkeneeksi Aulangon kautta tärkeillä tutkimusmatkoillaan, ja hovineuvos lupasi olla hyvä ja katsoa Ödmarkin lapsia ja määrätä heille terveellisen hoitotavan. Hovineuvos on opiskellut Rostockissa, saanut tohtorinhatun Tübingenissä, ollut lääkärinä Simbirskissä, pitänyt apteekkia Moskovassa ja päässyt rykmentin lääkäriksi Arkangeliin. Niin laajalti toimiessanne olette, herra hovineuvos, varmaankin saanut nähdä monta mieltäkiinnittävää taudintapausta…

— Ei was — virkahti hovineuvos, pitkä miehen roikale, jolla oli tuuhea, musta poskiparta kahden puolen naamaa ja muoto kuin Mooseksen lain kivitauluilla — bringen Sie mir die Subjecte, wir wollen sie ein Bischen sondieren.[15]

— Olkaa hyvä, viekää meidät lasten huoneeseen! tulkitsi kruununvouti.

Täti Milenia tunsi ilmassa jotain, mikä saattoi hänet vaistomaisesti kammoamaan mustapartaista lääkäriä, vaikka hän olikin kokonainen hovineuvos, ja puolustautui neuvottomuudessaan sillä, etteivät lapset ole kotona.

— Eivätkö ole kotona? toisti kruununvouti hyvin kummastuneena.

— Nicht zu Hause? tulkitsi hovineuvos itselleen ja sijoitti alahuulensa hyvän joukon ylähuulta ulommaksi.

— Niin tuota, lapset menivät puutarhaan; en oikein tiedä missä he ovat, sammalsi muori, kun kauhukseen huomasi ukkospilven nousevan holhoojan juhlalliselle otsalle.

— Minun täytyy tunnustaa, että tässä talossa näyttää olevan hieman omituinen tapa hoitaa sairaita lapsia, sanoi kruununvouti, äänessä hyvä joukko pippuria, eikä siihen olisi tarvinnut paljoa lisäksi, ennenkuin siitä olisi tullut aika väkevä annos. — Entschuldigen Sie, antakaa anteeksi; suvaitsetteko, herra hovineuvos, lähteä kävelylle puutarhaan?

Pitkää matkaa ei herrojen tarvinnutkaan astella, ennenkuin lehmusten ja koivujen välistä kuuluvat iloiset lastenäänet ilmaisivat, mihin heidän oli mentävä. He suuntasivat kulkunsa niitä kohti ja saapuivat kohta pienelle miellyttävälle nurmikolle. Siinä oli neljä lasta. Allfrida ja Isidorin hoitajatyttö, Allfridan ikäinen, hyppivät erittäin taitavasti vipulaudalla, melkein kuin kaksi notkeata kissan poikaa, jotka vuorotellen hyppäävät lankakerää tavoittamaan; Beata oli pitkänään ruohikossa ja laski päivänkukan siemennuppuja; Isidor istui vaunuissaan ihastuksissaan tyttöjen sievistä liikkeistä ja taputteli käsiään. Koko ilo loppui äkkiä, kun herrat tulivat paikalle.

Kruununvouti Rågberg oli tavallaan helläsydäminen; hän oli varma siitä, että niin kuuluisa lääkäri kuin hovineuvos Kopfschmertz osaisi paremmin kuin mikään itsensä pilalle lukenut maisteri saada selville, mitä lapset tarvitsevat. Siispä muutettiin iloinen leikki tuskastuttavaksi tutkiskeluksi, ja lapsilta kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut pienintäkään aavistusta, ja kysymykset tehtiin säälimättä heidän vielä heikkoja, herkkätuntoisia hermojaan. Siihen asti ei ollut ainoakaan vieras päässyt heidän luokseen ilman varovaista valmistelua. Ja nyt tuli yht'äkkiä ruma, pitkänhontelo mustapartainen herra tunnustelemaan heidän valtasuontaan, pani suppilon heidän rinnalleen, koputteli sitä ja puhua honisutti vierasta kieltä. Se vaikutti heidän hermoihinsa aivan niin kuin jo olisi pitänyt edeltäkäsin aavistaa. Allfrida yritti ensin pakoon, mutta lipesi ja sai kovan kouristuskohtauksen. Beatan katse hämmentyi, ja säikähdys teki hänet uudelleen mielipuoleksi. Isidor pyörtyi vaunuihinsa.

Kruununvouti seisoi hämillään ja neuvottomana, huutaen, että joku tulisi hoitelemaan sairaita. Mutta tohtori Kopfschmertz työnsi alahuulensa vielä hyvän joukon ylähuultaan ulommaksi ja selitti tärkeän näköisenä, että vika oli kokonaan potilaiden väärässä hoidossa. Kaikki tyyni oli muka vain — keuhkotautia, ja sentähden piti lasten saada sopivia lääkkeitä eikä heitä suinkaan saisi vaivata raittiilla ilmalla, vaan heidät oli pidettävä tarkasti huoneissa.

Hetkisen kuluttua oli hovineuvos Kopfschmertz määrännyt lääkkeeksi neljää juotavaa lajia, kahdenlaisia pillerejä, kuppausta ja vetohaavoja lasten keuhkotaudin parantamiseksi.

24. TAPATURMAN SEURAUKSET.

Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa, jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi, uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä — mistä oli seurauksena, että suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin. Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin, jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa, vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja, jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.

Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät — kaikilla on heillä oma päänsä eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten hoidossa.

Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen häntä kiivastumasta.

Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.

— Mitä matkustavaisia täällä on?

— Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin heille kahvia ja teetä.

— Mitä he tahtovat?

— No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.

Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan, oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten luona — niin, hänen omien lastensa, niin hän sanoi usein, sillä olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista isäänsä.

Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä, samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.

— Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä suuttumustaan.

Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.

Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista alkoi lastenkamarissa — josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot saivat matkata uuniin — ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.

Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että hän näki äitinsä.

— Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.

— En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla tapaturmasta.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi samalla tavoin.

— Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?

— Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla, mutta … mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.

Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet, että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa. Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta pois kauniimpaan olemassaoloon.

Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli vihdoinkin pehmennyt.

— Kas tuossa — sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille — tuossa on nyt kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.

— Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!

25. SEURAKUNTA JAKAANTUU KAHDEKSI PUOLUEEKSI.

Syyskuu oli puolivälissä, ja Arvelinin herrasväellä oli Kallisissa tapana viettää juhlallisesti Elisabetin päivää talon rouvan kunniaksi, vaikka hänellä todellakin oli vähimmän iloa niin monen vieraan kestitsemisestä. Nuoret viskelivät puutarhassa toisiaan pihlajanmarjoilla, keski-ikäiset laskeskelivat markkoja pelipöydän ääressä ja vanhat sekoittivat kortteja tai tekivät totia. Åkerströmin rouva johti puhetta, kuten tavallisesti.

— Loa viipyy hirveän kauan tänä iltana. Hän vaivaa itseään niin kovin paljon pappilan lapsipahan tähden; minä en voinut kieltää häntä pistäytymästä siellä, kun olimme niin lähellä. Kaikki se vähäinen ihmisyys, mitä sillä lapsipahalla on, sen se on saanut Loalta, eikä sitä kovin paljon lienekään, mutta saksaa hän on oppinut; on oikein merkillistä, miten taitava Loa on saksankielessä, hän lukee sekä Gillerit että Schötet, mutta hän onkin saanut kasvatuksen, se on maksanut Åkerströmille sievoiset rahat. Niin, uskokaa vain, serkku, Loa oikein itki, kun ne toiset raukat kesällä kuolivat niin ykskaks, mutta sehän olikin heille parasta, kun olivat molemmat niin vaivaisia ja hupsuja. Minä sanoin jo heti alussa, että niin käypi semmoisen apointemangin, kun tahdotaan parantaa ihmisiä vain paljaalla vedellä ja ilmalla; eihän kanarialintukaan tyytyisi semmoiseen elintapaan. Mutta on sellaisia ihmisiä, jotka ovat olevinaan toisia viisaampia ja tuomitsevat kaikkia muita, yksin Herran huoneessakin. Olisipa sopinut kiittää onneaan, kun sai neuvoa lääkäriltä, joka taisi hieman enemmän ja oli hovineuvos ja oli seurustellut ihmisten kanssa, mutta mitä sellainen sivistymätön ihminen tietäisi? Mutta olihan se oikein kauhea tapaus; sanotaan, että muuan tietty henkilö on lyönyt hiilihangon poikki siihen … minä en muista, mikä se hovineuvos olikaan nimeltään, mutta Loa, joka on niin perehtynyt saksaan, puhui hänen kanssaan ihan kuin kirjasta … niin, nyt muistan, se oli Kopp tai Kropp,[16] jotakin sinne päin. Tehän, herra nimismies, tiedätte sen asian parhaiten.

— Kopfschmertz, virkahti kruununvouti; hän ei voinut olla vastaamatta, mutta näytti kuin hän olisi mieluummin tahtonut olla kajoamatta muistoihin, jotka eivät olleet varsin suloisia. — Se oli vain vähän kiivaanlainen sanakiista eikä mitään muuta, lisäsi hän.

— Kaunis nimi ja hyvin sopiva lääkärille, puuttui puheeseen Jacquette von Holbach ivallisesti. — Tohtori Päänkivistys.

— Meillä olisi aikoja sitten pitänyt olla provisionalilääkäri[17] täällä Aulangossa, jatkoi laamanninrouva, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut huomautusta. — Kruunu lähettää kyllä lääkäreitä Lapinmaahan, mutta täällä saa kuolla lääkärin avutta. Olettehan, serkku, kuullut, että tuomiokapituli on laatinut vaaliehdotuksen?

— Olen, vastasi Arvelin, Hannuksen kappelin anomus, että se pääsisi eri pitäjäksi, on hylätty, eikä mikään estä enää asian laillista kulkua. Orre on ensimmäisenä, Lysander toisena ja — Antti! — Idegran kolmantena vaalissa, kun Herrelin — aja kanat pois puutarhasta! — luopui hänen tähtensä. Idegran pääsi ansioittensa tähden neljän kirkkoherran ohi.

— Kuulettekos, serkku! myönsi päätään nyökäyttäen rouva puheenjohtaja. Semmoista pastoria kuin Idegran ei löydykään koko hiippakunnasta; hänen vertaistaan maanviljelijää ja ihmisystävää! Hän saa kaikki äänet; muistakaa mitä olen sanonut. Milloinka vaali on?

— Tuossa joulun paikkeilla. Heidän on ensin saatava määräykset ja sitten saarnattava vaalia.

— Saarnatkootpa tai riehukoot, miten mieli tekee, Idegran kuitenkin kaikki äänet saa, se on aivan varma asia. Hän on ollut niin alakuloinen viime aikoina, kiltti, herttainen, kunnon pastori Idegran raukka. Hänellä on niin paljon tekemistä seurakunnassa, hän tekee työtä ja puuhaa ihmiskunnan ja skotlantilaisen auransa hyväksi, mutta mitä hän saa muuta kuin kiittämättömyyttä Jumalalta ja ihmisiltä; kävihän vaivaishoito ja Parkkosen suon viljelys aivan päin mäntyä. Mitäs siitä sanotaan, että Idegranin tahtoessa myydä Seppälän neljä köyhää lasta enimmän tarjoavalle ei Stjernkors siihen suostunut; niinhän asia oli, serkku Arvelin?

— Aivan niin, aivan niin, vähimmän vaativalle. Niin tehtiin aina Ödmark-vainajan aikana, ja se onkin helpoin keino — huuti Polle! — pitää huolta pitäjän köyhistä.

— Niin, eikö olekin? Ja kuitenkin oli maisteri Stjernkors, joka tietää kaikki asiat paremmin kuin muut, sanonut sitä ihmishuutokaupaksi. Kaikkia sitä saakin kuulla! Ikäänkuin ei armeliaisuus olisi kunnallis-institutsioni … assosiatsioni… inkvisitsioni … rekreatsioni,[18] saavathan ne ruokaa, vaatteita ja asunnon!

— Mitä hemmettiä — keskeytti jahtimestari von Holbach remahtaen aika nauruun — jos armeliaisuus on inkvisitsioni, niin enpä ollenkaan kummastele, että Idegranista on tullut suurinkvisiittori. Se pahus myötti viime maanantaina korpraali Skottilta ruiskuhilaan pellolta ja lehmän kytkyestä.

— Ei, hyvä isä, armeliaisuus on kommunikatsioni … kollisioni … konfusioni[19] … ja sentähden on kuin ollakin pitää, että lapset myydään huutokaupalla, passionin tähden, konsideratsionin tähden ja muntratsioniksi,[20] ivaili neiti Jacquette ollen mitä terävimmällä ja pisteliäimmällä tuulella. — Olisipa vahinko, ellei Idegran pääsisi kirkkoherraksi.

—- Mitä sanotte? kysyi laamanninrouva tapansa mukaan turvatonna pistopuheita vastaan.

— Minä kuulin kerrottavan — vastasi neiti Jacquette vahingoniloisena voitostaan — että Sammen Simo ja monet muut pitäjäläiset aikovat pyytää maisteri Stjernkorsia neljänneksi vaaliin.

— Se ei käy päinsä — terveydeksenne, rouva Åkerström! — ennenkuin hän suorittaa pastoraalitutkinnon, väitti Arvelin vastaan.

— Ei, ei se saata mitenkään käydä päinsä, jatkoi laamanninrouva avusta kiitollisena. — Hänen täytyy ensin suorittaa pastoraalitutkinto. Ja siihenpä tarvitaankin hyvä joukko tietoja. Entä ansiot sitten!

— Kyllä kai, puuttui puheeseen Jacquette, siihen tarvitaan sen verran, että mies vanhoilla päivillään lukee uudelleen entiset koululäksynsä ja menee kaikkein nöyrimmän näköisenä tuomiokapitulin nuorten lehtorien eteen ja pyytää heitä hyväntahtoisesti tutkimaan, voisiko hän ehkä ansaita pastorin viran, kun hän jo on puolen ikäänsä kunnialla hoitanut sellaisia toimia. Jos herrat lehtorit vastaavat: voitte — tai: varsin hyvin — tai: aivan erinomaisesti — silloin anoja saa kirjallisen todistuksen siitä, ettei hän ole aasi, joka olikin todistettava, ja sitten hän saa oikeuden etsiä itselleen lauman, kun kirkko on hänet jo paljoa aikaisemmin vihkinyt paimeneksi. Mutta jos lehtorit vastaavat kieltävästi — niin, silloin ei N.N. ansaitse kunniasauvaa, ja kirkko on saanut sinetöidyn vahvistuksen siitä, että se on sellaiselle kelvottomalle antanut papinkauluksen, sakramentit ja ihmissielut — mutta ei tuloja. Muuten kysyin äskettäin huvikseni Stjernkorsilta, joko hän on suorittanut tutkinnon, ja hän sanoi tehneensä sen viime vuonna, ynnä suorittaneensa kaikki metkut, mitä siihen kuuluu: väittelyt, saarnat ja hikoilemiset. Turussa näkyy olevan kaksi vesiparannuslaitosta; toinen Kupittaan lähteellä ja toinen lähempänä tuomiokirkkoa.

— Niin, siitä nyt näkee — sanoi laamanninrouva — mihin joudutaan, kun taitamattomat saavat ryhtyä asioihin, joita eivät ymmärrä. Saatan kyllä hyvin käsittää, miten Stjernkors on saanut semmoista kannatusta tässä pitäjässä. Onhan nähty, miten hän päivät päästänsä käy töllipahasissa kurjimman roistoväen luona, mitä Aulangossa on. Sentähden on nyt sellaista joukkoa, joka pyytää häntä neljänneksi vaaliin, mutta luullakseni on pitäjässä sen verran edukatsionia,[21] sen verran suppositsionia,[22] että roskaväeltä saadaan äänestetyksi suu tukkoon.

— Minä puolestani — sanoi kruununvouti varovasti puheen lomaan — pitäisin Stjernkorsia sangen sopivana. Hän on hyvin uuttera, tosin hiukan yltiöpäinen ja liian vähän muodollisuuksista huoliva, mutta hän on kuitenkin taistellut ankarasti salapolttimoita ja salakapakoita vastaan. Tänä vuonna on meillä Aulangossa paljon vähemmän kruununrästejä, ja kansa on tullut ahkerammaksi.

— Minua ei ollenkaan kummastuta, että te, herra nimismies, niin hyvin tunnette maisteri Stjernkorsin, herrat kun kesällä olivat niin likeisissä tekemisissä toistensa kanssa, jatkoi rouva Åkerström voitollisen pilkallisesti. — Mutta luullakseni olettekin te ainoa Aulangon ymmärtävistä ihmisistä, joka äänestätte pappia sillä perusteella, että saisitte kruununrästit vähenemään.

— Ei, p—u vieköön, minä rupean kuin rupeankin toiseksi, armollinen rouva! — kiroili jahtimestari, nauraa hohottaen — ja minä äänestän Stjernkorsia, jollen muun vuoksi, niin saadakseni oikein kiukustuttaa pappia vanhan sotamiehen kunnon naukuilla ja tuhattulimmaisilla. Sellainen kuin Idegran ei tartu onkeen; matelija, sammakko hän on, luikertelee taivaan ja helvetin välillä ja kokee pysyä sovinnossa kummankin kanssa. Miehen pitää olla joko toinen tai toinen, joko munkki kuten Stjernkors, tai muhamettilainen kuin ukko von Holbach. Mitä helkkaria minä hänestä huolin, minua hän ei pääse sivelemään siirappisanoillaan, mutta siitä minä pidän, että mies sanoo suoraan, mitä maata hän on, ja kun kysyn häneltä: kukas olet? vastaa hän: profeetta. Hyvä on. Mutta jos kysyn Idegranin laiselta mieheltä, vastaa hän: nöyrin palvelijanne, tänään koronkiskuri, huomenna anekauppias. Huuti, herra, sanon minä; älkää tulkokaan pyrkimään pastoriksi kunnon ihmisten joukkoon!

— Näyttääpä siltä kuin maisteri Stjernkors olisi saanut montakin käännytetyksi, jatkoi laamanninrouva. Ennemmin olisin uskonut teidän, von Holbach serkku, ratsastavan kannukset saappaissa sakastiin kuin siirtyvän pietistien puolelle. Eikö serkku Arvelin ole samaa mieltä?

— Minä olen aina samaa mieltä kuin te, armollinen serkku, kuului vastaus. Stjernkors näyttää saavan valtit ja Idegran muut arvolehdet. Nyt riippuu kaikki vain siitä, kumpi — hiljaa, Polle! — saa enemmän silmiä.

— Sittenpähän nähdään.

26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.

Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko — muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia — kellastuneiden heinämättäiden välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin. Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut kirkkoherrana seurakunnassa.

Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.

Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: Isidor, Beata. Niiden vieressä oli pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.

Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona. Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn kuihtuneissa lehdissä — onhan siinäkin auringonpaistetta.

Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä avoinna hänen molemmat Raamattunsa — luonnon ja hengen Raamattu. Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää sanaa eläville ihmissieluille.

Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi, tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan. Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa, tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa. Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä. Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää, mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.

Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa, syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.

Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen ja sanoi hänelle lempeästi:

— Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.

— Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen, sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.

— Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, — jatkoi Stjernkors — että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.

— Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.

— Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta, iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi. Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja toimimaan omin päin.

— Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa sinutteli hän aina.

— Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?

— Lähden, koska sinä niin tahdot.

— Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?

Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin sinut joka yö unissani.

— Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista isääsi!

Allfrida oli vaiti.

— Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne. Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi; tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi, niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja taivaassa ja maan alla — ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta, kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan jotain, mikä ilahduttaa sinua?

— Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti häneen.

— Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä, sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle, että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.

— Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?

— Niin, tänne, minun rippilapsekseni.

Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin, kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.

Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista tuntui, kuin hän olisi punastunut.

Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut uudesta hautapatsaasta.

— Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi Stjernkors.

— Hm — vastasi kappalainen vähän hämillään — patsas pystytettiin papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis…

— Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5 ja Hesek. 13:18-21.

27. SALAJUONIA JA HUHUJA.

— Siitä sen näkee, Krankenhaus! Kiittämättömyys on maailman palkka, ja oikeuden tieltä väistytään syrjään ihan yht'äkkiä vain. Kukapa olisi voinut uskoa semmoista Rågbergistä? Luopua Idegranista ja ruveta Stjernkorsin joukkion johtajaksi, se on aivan erikoista, Krankenhaus! Holbach vannoo jokaiselle, ken vain tahtoo kuulla, että Stjernkors pääsee kirkkoherraksi, vaikkei muun tähden, niin kiusaksi Idegranille. Mutta minä olen saanut päähäni, että oikeuden pitää tapahtua ja Idegranin tulee saada Aulanko. Minun mieheni ja Arvelin ajattelevat aina samoin kuin minä, mutta talonpojat jakautuvat kahteen leiriin, joista toinen on puolesta, toinen vastaan. Meillä on puolellamme Pakkanen, Vikuri, Riitamaa, Viitala ja kaikki viisaat ihmiset, jotka pitävät huolta omasta edustaan. Stjernkorsin puolella ei ole muita merkittäviä kuin Sammen Simo, muuten vain rojua, semmoisia kuin Kiven Matti, Lukku-Liisa ja muut juopporentut. Neljä lautamiestä taipuisi Stjernkorsin puolelle, mutta he eivät uskalla Åkerströmin tähden, ja muut, jotka supattelevat sen joukkueen kanssa, varovat kyllä kynsimästä kissaa. He ovat kaikki aina kehtolapsiin saakka veloistaan kiinni Idegranissa.

— Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, myönsi käräjäkirjuri. Puolen Aulangon lehmät ja lampaatkin ovat Idegranille pantatut. Hän pääsee kirkkoherraksi.

—- Niin toivomme, Krankenhaus. Mutta siinä on jokin koukku, joka pitelee vastaan — jotakin, jota minä tahtoisin nimittää obstinatsioniksi. Idegran oli ennen mitä hupaisin seurustelija, kuten te, Krankenhaus, tiedätte; mutta viime kuukausina hän on aivan joutunut pois tolaltaan. Ei hän enää saarnaa niin kauniisti eikä moraalisesti kuin ennen eikä hän enää pelaa preferanssia. Hän hävitti viinapolttimon lukkarin puustellilta; hän ei peri maksettaviksi langenneita saataviaan. Hän mietiskelee varmaankin jotain uskonnollista, koska hän laihtuu niin hirveästi. Kuulkaapas, Krankenhaus? Minä luulen, että hän pyrkii pois Aulangosta.

— Olisiko se mahdollista? huudahti kirjuri ilostuvin ilmein, sillä hänkin oli velkaa Idegranille.

— Niin, jos hän muuttaa pois, perii hän kaikki saatavansa aivan viimeiseen kopeekkaan asti — vastasi laamanninrouva tietäen hyvin, kelle puhui — ja senpä tähden lienee parasta, että velvoitamme hänet pysymään täällä.

— Tietysti.

— Kuulkaas nyt, Krankenhaus. Ihmisten pitää saada tietää, ettei Stjernkors ole mikään pyhimys. Eikö ole totta, että hän melkein joka päivä käy pitäjän irstaimmissa paikoissa?

— Valitettavasti se on totta.

— No niin, Krankenhaus! Jospa Ödmark-vainaja, joka oli niin ymmärtäväinen ja jumalinen mies, näkisi, miten nykyään eletään Aulangon pappilassa! Ei siinä kylliksi, että palvelukseen pestataan rosvoja, jotka ovat saaneet raippavitsoja selkäänsä, ja sakotettuja naisia, jotka ovat olleet kuolemaisillaan nälkään lapsinensa, sentähden että he muka ovat parantuneet, kuten sanotaan. Se vasta mahtaa olla elämää, Herra varjelkoon meitä sellaisesta elämästä, kun ei edes kunnon mamseli Apolloniakaan voinut viihtyä siellä kahta viikkoa sen jälkeen kun Stjernkors oli sinne asettunut; siihen hän oli liian säädyllinen. Mutta kylläpä nämä ovat aikoja, Krankenhaus! Häpeä kuljeksii kuivalla maalla; kaavussa ja kauluksissa.

— Ettekö, armollinen rouva, ole kuullut Bredström mustalaisesta, jota myöskin sanotaan Pamppuri Joosuaksi?

— Mitä hänestä? Minä kuulin Stjernkorsin palkanneen rengikseen mustalaisen ja luvanneen hänelle lukkarin toimen, kun kelpo Talvinen pannaan viralta.

— Niinpä niin. Se mies lie kolmasti tai neljästikin ollut Turun linnassa irtolaisuudesta, ja kun saatiin selville, että hän on syntyisin Aulangosta ja että hänet on nähty näillä seuduin, sai toimitusvouti Mangel käskyn etsiä häntä ja tavatessa ottaa kiinni ja lähettää vanginkyydillä lääninhallitukseen, häntä kun aika pahasti epäillään hevosenvarkaudesta, murtovarkaudesta ja maantierosvouksesta.

— Kuulepas sitä! Entä Stjernkors?

— Saman miehen pestasi pastori Stjernkors viime keväänä rengikseen.

— Mitä sanotte, Krankenhaus? Siitä tulee oivallinen juttu. Johan minä aina olen sanonut, että kohtalo ja oikeus kulkevat kulkuaan. Kuulkaas, Krankenhaus. Nyt vaeltelee arvattavasti Stjernkors, kuten tavallisesti, ympäri pitäjää ja kokoilee ääniä kylistä, sillä, näettekös, hän tahtoo kaikin tavoin substitueerata itsensä, hankkiutua neljänneksi vaaliin, mutta entreteneeratkaa, toimittakaa nyt niin, Krankenhaus, että saatte pari kolme luotettavaa ämmää, jotka Stjernkors on pakottanut lopettamaan salakapakoimisen, ja lähettäkää heidät kertomaan juttua. Ymmärrättekö?

— Kyllä, armollinen rouva.

— Hyvä, Krankenhaus. Se tapahtuu kansaraukan ja yhteiskunnan omaksi eduksi. Hyve on oman itsensä palkinto, mutta tiedänhän, että te, Krankenhaus, haette erivapautusta avonaista henkikirjurin tointa varten. Te saatte erivapautuksen, ja kun Rågberg pyytää eroa, joka, nähkääs, Krankenhaus, saattaa tapahtua, niin minä kyllä koetan katsoa, mitä muuta saatan tehdä hyväksenne. Hyvästi, Krankenhaus; käykää toistekin meillä.

Käräjäkirjuri lähti saatuaan armosta suudella rouvan kättä, ja seuraavana päivänä koko Aulanko tiesi, että kirkkoherran sijaista, maisteri Stjernkorsia, syytettiin osallisuudesta hevosvarkauteen, murtoon ja maantieryöväykseen ja että hänet sitä paitsi oli haastettu tuomiokapitulin eteen vastaamaan valituksiin, joita oli tehty hänen kotona ja kylässä viettämänsä irstaan ja pahennusta herättävän elämän johdosta.

Silloin oli maanantai; iltapäivällä sunnuntaina oli joukko talonpoikia ja muutamia herroja ollut pitäjäntuvassa koolla keskustelemassa anomuksesta, jolla aiottiin keisarilliselta majesteetilta ja tuomiokapitulilta pyytää neljättä vaalipappia. Neuvottelu päättyi siten, että heti lähetettiin kruununvouti Rågberg, Sammen Simo, Kiven Matti ja pari muuta kirkkoherransijaisen Stjernkorsin luo kysymään, suostuisiko hän pitäjäläisten pyyntöön.

Stjernkors kieltäytyi jyrkästi.

— Kuinka? sanoi hän. Teillä on kolme vanhaa, ansiokasta pappia ehdolla, ja te pyydätte neljänneksi minua, joka tuskin vielä olin syntynyt, kun heillä jo oli kaapu ja liperit! Kyllähän tiedän, että teette sen hyvää tarkoittaen, — ette hankkiaksenne siten minulle runsaasti leipää, vaan pikemmin sentähden, että Herra tähän asti on siunannut työn, jota olen tehnyt teidän keskellänne. Mutta kyllä Herra on sittenkin pitävä huolen teistä, kun minä joudun pois. Jos sillä lailla kierrätte lain sanoja, on lain henki kuitenkin aina teitä vastaan. Kuinka voisin minä itse ensimmäisenä ruveta rikkomaan lakia, kun minun tulee joka päivä saarnata Jumalan ja ihmisten lain kuuliaisuutta?

Sammen Simo alkoi liikuttavasti kuvailla Idegranin jumalatonta koronkiskomista ja kysyi kyynelsilmin, tahtooko Stjernkors jättää heidät semmoisen sielunpaimenen käsiin.

— Valitkaa sitten Orre, vastasi Stjernkors.

Rågberg huomautti olkapäitään kohauttaen, että Orre oli seitsemänkymmenen ikäinen, lapseton leskimies ja että hänestä ovat tulot aina olleet pääasiana virassa, ja sentähden hän oli jo neljättäkymmentä vuotta hakenut kaikkia paikkoja, joissa vain oli parikymmentä tynnyriä enemmän tuloja kuin hänen omassa pitäjässään.

— No, valitkaa Lysander!

Kiven Matti oli vähää ennen ollut viemässä rahtikuormaa S:iin, jossa Lysander oli kirkkoherrana. Hän raapaisi korvansa taustaa ja arveli, että rovasti kyllä on siivo, mutta että asiassa kuitenkin on muutamia mutkapaikkoja.

— Rouvako kenties? virkkoi Stjernkors hymyillen, sillä hän tiesi hyvin, mitä anojat olivat miehiään.

— Aivan niin, vastasi Matti.

Ja sitten kerrottiin yhtäläisten huhujen mukaan, että ruustinna oli ahne ja paha, että hän punnitsi voit ja juustot hyvin tarkkaan, ettei hän koskaan antanut rengeille eikä työmiehille viinaa, että hän kaatoi vain puoli kuppia kahvia muijille y.m. samanlaisia arveluttavia huhuja, joita usein saa jotenkin syyttömästi niskoilleen.

— Mutta minä muistelen — väitti Stjernkors vastaan — että rouva Lysander, vaikka hänellä on itsellään kahdeksan lasta, kuitenkin elättää suuren joukon köyhiä lapsia ja on perustanut S:iin koulun tytöille, ja se kuuluu olevan oikea siunaus sille paikkakunnalle.

— Niin, mutta siinä saavatkin tytöt tehdä enemmän työtä kuin lukea. He saavat istua puolet päivästä kehräämässä hienointa lankaa ja kutomassa parasta palttinaa rovastin rouvalle, nurisi Kivi.

— Sitä mieluummin pitäisi teidän valita Lysander, että hänen rouvansa opettaisi teidän tyttäriänne kehräämään ja kutomaan, huomautti Stjernkors.

Lähetystö lähti onnistumatta yrityksessään. Seuraavana päivänä levisi huhu Stjernkorsista kuin linnun siivillä yltympäri Aulankoa, ja käräjäkirjuri meni armollisen suojelijansa luo velvollisuutensa mukaan antamaan raporttinsa.

— Stjernkors on lyöty laudalta, kuului ilmoitus. — Rågberg ei saanut haalituksi kokoon enempää kuin pari kolme pitäjän huonointa, ja kun Stjernkors siten ei saanutkaan palkintoa vehkeilyistään, pantiin näön vuoksi lähetystö menemään hänen luokseen, ja hän oli vapaaehtoisesti hylkäävinään koko ehdotuksen. Stjernkorsin sanotaan neuvoneen talonpoikia äänestämään Orrea, ja siihen hänellä on omat syynsä, sillä Orre tuntee hänen vaikutusvaltansa ja on kirjallisesti luvannut maksaa hänelle viisisataa ruplaa, jos pääsee tänne. Mutta Idegran puolestaan perii saamisensa kaikilta, jotka eivät äänestä häntä; minä tarjouduin antamaan heille haasteen…

— Siitäpä saatte sievoiset sivutulot, Krankenhaus.

— Ei tulojen tähden. Mutta te, armollinen rouva, käskitte, ja minä tottelen.

— Hyvä, Krankenhaus, kaikki käy hyvin. Te saatte viran.

28. VAALISAARNAAJAT.

Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies, huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä — kahdeksaa autuutta — sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.

Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin; pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.

Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".

— Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja alkoi puhella Napoleon III:sta.

— Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.

— Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen kolmenkymmenen riksin tähden.

— Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.

— "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä santaan".

Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan päinvastoin tulojakin.

Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät vielä tänäkin päivänä.

Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana. Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan, ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander, tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.

Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen, joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta, jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja…

Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin". Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen. Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?

Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti, kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä, näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin silppukone.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta. Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti hänen saarnastansa.

— Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä suoraan.

— Niin — myönsi Lysander — kyllähän ajattelin jatkaa vielä viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.

— Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."

— Hm — virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut olla kovin turhantarkka — helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe vähän vaivaa…

Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.

Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla, mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä elämäänsovittamista — kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.

Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun, aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.

Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta tahdostaan.

— Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. — Mitä minun on tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä, itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa … muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi…

29. VAALIN EDELLINEN ILTA.

Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina; vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä. Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään aihetta valituksiin.

Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi sisään.

Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen, jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen ruhtinaanarvon, — jos se todellakin olisi antautunut semmoisten " kirkon herroiksi " muuttuneiden paimenten alamaiseksi.

— No niin — sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi päiväksi — mitä pidätte seurakunnasta?

Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.

— Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin. Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!

— Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.

— Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden, kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä. Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?

— Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme määrätään.

— Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin, ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen Turussa ja selitti sub secreto, salaa, että vaikka hänestä olikin tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.

— Pastori Idegranko?

— Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän puhumaan seurakunnan hyväksi?

— Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.

— Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa viralta.

— Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi pitänyt painaa enemmän vaa'assa?

— Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi rovasti olkapäitään kohauttaen. — Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.

— Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta kysymykseen.

— Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?

— Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni — vastasi Stjernkors hiukan kumartaen — niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.

— Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen kunnianarvoinen otsansa synkkeni.

— Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja viekoituksilla.

Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.

— Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän. Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena, kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään. Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, mitä tahtoo ja miten tahtoo.

— Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!

— No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.

— Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä, että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka puhdistaa nisut akanoista.

— Nuori mies — virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä — te olette levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus; silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin sumu.

— Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen vain tiedän, että jos valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa, sairaassa ruumiissa — näkymätön kirkko pysyy ja odottaa mestariaan.

— Ja minä — vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti — minä en tunne mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän velvollisuutenne ilmaista kaikki.

— Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.

— Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka — antakaa anteeksi! — hyvinkin näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.

Stjernkors punastui.

— Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan myöskin sanani.

30. VAALI.

Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa metsästäjän luodilta.

Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä ja huolellisesta esitystavasta.

Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.

Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.

Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan, sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.

Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.

— Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.

— Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori — huomautti Stjernkors — eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen rappeutuneet.

Lääninrovasti hymyili.

— En usko — vastasi hän — että kirkko, joka on palvellut neljäsataa vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää kuitenkin pitää kaikki ovet auki.

Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.

Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus, joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan.

— Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.

Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä. Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.

Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi muuriksi alttarin ympärille.

Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana, jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata vaalin tulosta.

Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon keskelle.

Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan, saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina vastustajista ja paluutie selvä.

Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä virttä viimeisestä tuomiosta: Jo aivan läsnä aika on, johon heti yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle. Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet … lujana ja täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista, eksyneistä ihmissydämistä.

31. UUSI VAALI.

Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre 2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut matkarahansa".[24] — jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.

Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta; kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai — muistutuksen. Kaikki ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan, jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista kansaa.

Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen.

Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.

Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä penkissä lähinnä kuoria — Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton, jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa — sanalla sanoen, siinä muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia Duriniksi.

Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.

Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille osoitettuihin kirjeisiin.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta, samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään, mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta, eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.

Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.

Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle. Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä, nimittäin rovasti Orren hyväksi.

Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt, oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.

Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta, kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin, houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan jäseniään.

Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa, missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.

Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään. Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään, jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis … romahdus kuului ja sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin vanhoihin hautoihin.

Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua. Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.

Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos. Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle. Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan auttamattomasti suljettuna sakastiin.

Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.

Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.

Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi, ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors, pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi pimennyt, oli tiekin auki.

Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä, ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman vaalin jälkeen.

32. TAPAUKSIA, JUONIA JA TUNNUSTUKSIA.

Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen, mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine, varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous, päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.

Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta, tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean käsivartensa.

Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä. Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui. Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä. Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.

Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän, leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista uhrin kuolemasta — ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.

Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat, tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana päivänä. Niin tapahtui — ja siitä seurasi lohdutus.

Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.

Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista, turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi, että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta vaalisaarnaajaa.

Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta, olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että rehellinen Röding vanhus oli — uudestikastaja. Ja kun useimpien mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen, muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.

Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.

Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen. Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua hänen vangitsemisestaan.

Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.

— Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden jälkeen kaiken rohkeutensa.

— Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa teitä?

— Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta, jatkoi neiti Apollonia — mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä? Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä vaadin kostoa ja hyvitystä.

— Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa, vastasi Stjernkors.

Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.

— Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan uskoin hänen petollisia lupauksiaan.

— Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät — mutta en kostaakseni puolestanne.

— Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, — jolloin Ödmark nai sisareni Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä kerran käydessäni sisareni luona tutustuin … Idegraniin: Kun Ödmark otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa. Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi vaimoksensa!

— Mitä? Vaimoksensako?

— Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!

33. SIELUNPAIMENEN TAPPIOT JA VOITOT.

— Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on kiedottu suureen rikossarjaan.

— Ajatelkaa minusta mitä tahdotte — jatkoi neiti Durin, jonka kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen tulisuudella — ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi. Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut, sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa… Meidän täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi: neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun Ödmarkin asia olisi selvä.

— Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia asioitaan.

— Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin olkapäitään kohauttaen. — Minä estin hänen rahansa tarpeetonta kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?… Olihan meillä oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä. Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.

— Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!

— Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi neiti Durin halveksivasti. — Minun katkismuksessani sanotaan, että hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko kohtuullista vaatia muuta?

— He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

— Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan. Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset olisivat pian seuranneet isäänsä — olivathan he spitaalitautisia! Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te… Allfrida oli nähnyt unta teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh — jatkoi hän hampaitaan kiristäen — kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin taitavasti miettineet kaiken… Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon … mutta samantekevää… Minä päätin lähettää pois lapset…

— Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?

— Minä vannon…

— Älkää vannoko väärin!

— Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa, kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen vastanneen minulle?

Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:

— Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä olevan meidän välillämme … että minä olin uneksinut … että minä saisin vastata puolestani … että hän epäilee, olenko oikealla tavalla saanut Ödmarkin tavarat … että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin… Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri! Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen… Tässä hänen kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa… Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka me toistaiseksi jakaisimme keskenämme… Tässä ne lehdet, jotka Idegran repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten hyväksi… Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen äkillisen kuolemansa tähden.

— Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.

— Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa…

— Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte minulta?

— Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi… Mutta niin ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin todistaa häntä vastaan.

— Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille, joka syyttää teitä?

— Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia todistajia hänen sanojaan kuulemassa.

— Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?

— Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa. Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan… No, kyllähän minulla saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!

— No niin — sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen paatunutta omaatuntoaan — sen minä vain voin luvata teille, ettei Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.

— Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään hänen lailliseksi vaimokseen.

— Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo turvautua Jumalan armoon.

— Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua? Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla jumalinen, jos te ette auta minua?

— Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette katuvaisin, murtunein sydämin.

— Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää se: semmoisia te olette kaikki … ulkokultaisia kerskailijoita, viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!

Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.

Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa. Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.

Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin. Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän ajaisi joka ainoan papin h——ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p—ulle vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin rehellisimmissä syntisissä.

Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee. Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä. Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti eläissään pilkannut ja herjannut.

Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.

Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai hänen uusi elämänsä surullisen lopun.

Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7, mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.

Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua, mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki, oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto — tuota Jumalan kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne!

34. NÄKYVÄINEN JA NÄKYMÄTÖN KIRKKO.

Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia. Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman, melkein juhlallisen rauhallisesti.

Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.

Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään pastori Idegranin tappion johdosta.

Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena. Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin, mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan syyttäkään … ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla … ja oli ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut Ödmarkin tavaroita, ja — ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva oli milloinkaan kuullut.

Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta; mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.

Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle, mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta, huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä, mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.

Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat "pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren syvyyteen.

Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi. Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi. Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.

Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän ei oppinut mitään läksyn tavoin, hän tiesi Jumalan rakkauden, hän eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.

— Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu, Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström uskotuilleen.

Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten, "puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista arvoaan — ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa — levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään — estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana tapahtuneen onnettomuuden — särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä kirkon ovea — laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon portailla humalaisparvessa — olleen samalla kertaa tappelussa osallisena — sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta — " ni en reste toujours quelque chose " — kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki, rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa siinä — mikä oli pahempaa — vielä omapäisen innon, varomattoman, yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan valvonnan alaisena.

Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa, joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.

Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli, mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta. Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.

Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.

Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän puhui Hengen työstä Aulangossa — miten vähän aikaa takaperin vielä monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti, ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä — valkopukuisista, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen tapa töykeästi määrää — silloin petti hänen äänensä ensi kerran. Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä silmiin…

Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.

Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin. Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista. Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi hän olisikaan itkenyt? Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana juhlahetkenä. Hän ei voinut itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja kunnioittaa.

Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa, kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.

Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee; Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen, inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen päivään asti.

MIRABEAU TÄTI

1. TÄTINI JA MINÄ.

Constancelle.

Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei "hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä toivo mitään muuta.

No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla kaikki.

Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa, salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston, jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance, ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet yhtyneinä eräässä kadetissa — kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä "Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"

— Huomio — sanoo valokuvaaja juhlallisesti — nyt aletaan!

Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.

Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa, ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat, parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada. Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin, mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.

Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva, yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus, liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!

Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia. Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme, josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään, olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! … ah, eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli runollisen ihanassa Ruotsissa.

Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti hämmästyi ja säikähti, minä itkin … kaikki vieraat maihin! … ja meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme kesti lähes kolme päivää — ääretön aika! — ja rauhoittui vähitellen, mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja minut Mirabeau tädin luo.

Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen. Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti — seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä ja rakastettava. Äitini luotti — ja täydellä syyllä — suuresti hänen kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita. Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva, näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli puutarhassa — miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis, uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja — kuten myöhemmin sain kuulla — hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna, kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance, Constance, kuka tietää, mihin soppeen me olemme maailmaa paenneet ja minkä näköisiä me olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?

Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon. Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden aikoina.

On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen, päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine alastomine kariattipatsaineen — mikä kaikki oli luonnollista heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.

Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville, ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan — olin vähällä sanoa univormussaan — ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä, että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi, kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia, milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin — joka merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille: mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien![25]

Hänen tuli kasvattaa minua.

2. LYHYT KERTOMUS MYÖHEMMÄSTÄ KASVATUKSESTANI.

Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin: itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, — kuten voitaisiin arvella — saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan, että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.

Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin, kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä, käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli siroin kiemuroin piirretty: Henri-Gabriel Riquetti, Comte de Mirabeau.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä, paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä, samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin korppikotkan silmät.

Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa, mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva Claire, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin, jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme. Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön, osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat. Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki, pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista, että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!

Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni. Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta alas Mallasveteen — olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi? Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei … harkitaanpas vielä vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.

Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä, annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat — melkein hävettää sen tunnustaminen — mielenkiintoisiksi. Rouva Claire luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista mielikuvitustani.

Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire — minähän sanoin häntä ensin epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin, mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa. Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu, käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena — puolipäivä korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.

Semmoista vaikutusta minä juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin, työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja hänen kärsivällinen tapansa — kuten apostoli sanoo — "voittaa paha hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset. Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin, etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin, paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa, paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota jokaisen oli seurattava.

Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä, miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa, mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.

Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo. Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain, että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin miehen tulee olla".

3. SUOMEN ENSIMMÄINEN RAUTATIE.

Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena, johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa, tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.

Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen — samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset, virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen ainakin yhden maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien yksinäisyydessä; silloin — niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!

Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!

Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului, kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää elävien ilmoilla.

Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan, mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä, ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.

Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä. Mutta Antti — tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää onnellisten joulumatkustajien tielle — noudatti uskollisesti vanhaa tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta, mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia, meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä; viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.

Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.

Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia…

No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi. Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani, jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana — ynnä monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla kuusi.

Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan — sen saman asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.

Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat. Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.

Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan, kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta? Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa, juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan vielä kaikki, mitä meillä on.

Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä, että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa perästä lippuluukulle — nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua odottamaan rauhassa!

Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.

Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä tuhkarokko viime keväänä.

— Mutta, hyvä äiti — sanoin minä lohduttaen — vastahan kello on puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että saamme ajaa takaisin kotiin.

— Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.

— Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?

— Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he kiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.

Pörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta muodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli luoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa nähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti esitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä ruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä päällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään suurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen. Luultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin: hän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.

Äiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä tulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen paljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen mieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta vahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä emme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa — jos hän ollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä, oli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä, missä niiden tuli olla.

Silloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi vieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta juuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman hullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan alla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin meidän mukanamme, ja … samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän tietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä vakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan tulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että lapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan alle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan Ruotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin hyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen hartioilla.

— Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun — kehoitti mies osoittaen ovea — tässä on tilaa.

— Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. — Tässä on tilaa! Vaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on ikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun pitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin suojaksi.

Siitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja, sohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille uusi huoli mieleen.

— Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä kuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole tapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on arvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme käsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa tietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?

— Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.

— Mitkä merkit?

— Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.

— Ei, en minä niitä ole saanut.

— Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?

— Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.

Pi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.

4. VASKISEPPÄ.

Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin miljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen sittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä nukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä oleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä, mikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä yhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista, etteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista kyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa ilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi, isoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin jälkeläisiinne verraten!

Me istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat olevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien kertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut radalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli musertunut jäseniä ja moni kuollutkin … me muistelimme, miten pengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa sortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku, vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma, pimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä, yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme jääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät hyljännyt — kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä tuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin kohti tuntemattomia vaiheita — ja niinhän olikin laita — tuntemattomia vaiheita kohti!

Vihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa matkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.

— Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi hän.

Äiti oli ajatellut rahtimerkkejä.

— Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä hänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei pois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia kertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan nähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni, isän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi kaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän röijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin vähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni. Sievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku laukkua mukaamme vaunuun!

— Olen kuullut sanottavan — vastasi isä — ettei niitä saa ottaa mukaansa vaunuihin.

— Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi ryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten toiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen huomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä, mutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen meidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin voinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä. Ja mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä koko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme puhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin varastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän isäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta; minä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki. Jospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole edes yhtään paria kuivia sukkia.

— Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.

— Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas … nyt ne vinguttavat taas … ja hiljentävät kulkua … jotakin on mennyt rikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut? Ehkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle rautatiematkalle!

Juna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo viisi minuuttia!

Vaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin valjennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset … miehen, vihreä lippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? … vaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? … kaksi ylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli kovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies lähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.

— Mitä kuuluu? kysyi hän.

Äitini nykäisi isää takista.

— Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.

— Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin hyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?

— Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin, että ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.

— Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä…

— Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä nykyä kylliksi aikaa.

— Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.

Isä rykäisi. — Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.

— Miten tahdotte, tässä ovat merkit.

— Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin tyytyä siihen, kuiskasi äiti.

Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista, mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.

— Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!

Ja samassa hän oli jo poissa.

— Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.

— Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.

Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan, ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:

— Nyt olemme suistuneet radalta!

Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle. Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon soidessa.

— Nyt tiedän — sanoi hän — kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.

— Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko hänelle juomarahat?

— Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän ottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen. Minä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän selkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se riippuu siitä, mihin ne rakennetaan ja miten ne rakennetaan. Eipä saata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että keskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen kysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.

Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta? Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme. Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä, tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!

Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren vahingoittamattomaksi.

— Miten hirveästi siitä vetää!

Ikkuna suljettiin.

— Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.

— Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa meidät kuin sillit.

Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! — Kello oli puoli yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti, aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.

Kello soi.

— Isä!

— Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.

Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys, juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan; silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.

— Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua, huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.

Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin lukossa ja juna liikkeellä.

Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut, ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:

— Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.

Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?

Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä, käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!

— Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä. Minä olen … ja tässä on vaimoni … tässä tyttäremme Augusta, ja tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä toinenkaan juuri parempi.

— Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.

— Ehkä olette mekaanikko?

— Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.

Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä! Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin keskusteluihin. — Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?

Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:

— Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?

— Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat rikastuvat, toiset köyhtyvät.

— Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä, mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?

— Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia toimeentulonsa rehellisellä työllään.

— Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai Avanderilla Helsingissä.

— En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.

— Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?

— Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin silloin mieluimmin englannin kieltä.

— Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?

— Enemmän kuin puolen ikääni.

— Mutta minä en käsitä…

— Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin seitsentoistavuotiaana.

— Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?

— Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.

— Antakaa anteeksi, herra insinööri … enhän minä voinut aavistaa…

— Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.

Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.

Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä turkista ja pyysi voileipäänsä.

— Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti olet sen syönyt suuhusi.

— Ei, ei, se on sinun allasi, isä.

— Allaniko?… Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.

Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään ravintolan ruokalista.

— Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää seppää!

— Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.

— Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.

— Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.

Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.

Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari, varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.

Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.

— Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän isänmaallisia tunteitamme.

— Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.

— Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?

— Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!

— Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?

— No … esimerkiksi tätä meidän maatamme.

— Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla — sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa. Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse, kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.

— Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä palvelusväkeä.

— Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja. Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä, rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista, hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn, voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?

— Kaikilla kuvauksillaan — huomautin minä — on herra Dammin vain onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi, navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen silmissään.

— Mutta, hyvä neiti…

— Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.

— Mutta, armoton neiti…

— Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. — Siis mamseli, jos suvaitsette.

— Antakaa anteeksi — jatkoi kiusallinen seppä — minä olen kauan oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää miss nimitystä.

— Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni donnaksi tai signoraksi tai miksi vain tahdotte!

— Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti hypähti ylös huudahtaen:

— Nyt tulee yhteentörmäys!

— Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm hymyillen.

Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse, ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon, ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan päähän, Hämeenlinnaan.

5. MATKASEIKKAILUJA.

Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat levätä miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli puoli yksi.

— Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.

— No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra insinööri.

— Tunniksi tai pariksi.

— Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?

— Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti. Vastedes ehkä saan kunnian…

— Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä, että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä… Minä tulen heti, äiti… Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko, herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös, ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee, laskekaamme…

Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen huostaansa.

— Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.

— Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.

— Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.

— Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on! Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.

Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.

Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.

— Herra sotaneuvos — sanoi hän — te olette pääkaupungin asukkaaksi hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan vapaamielisiä aatteita.

— Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin innokkaasti. — Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja, ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin pitääkin — isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin, jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset, perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen tyytyväiset, uskokaa pois.

— Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit, keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana maan virallisessa lehdessä.

— Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.

Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.

— Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkkia yltään. — Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamme hevosia?

Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden matkustajien hallussa.

— Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.

— Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.

— Ruokaa on kaupungissa.

— Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa…

— Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.

— Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.

Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet Sortavalassa.

— Sen kyllä ymmärrän — sanoi isä — että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.

— On, ravintola on kaupungissa.

— Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?

— Virstan päässä.

— Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?

— Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.

— No mikä tässä sitten on?

— Asemapäällikön asunto.

— Antakaa anteeksi!

Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.

— Huutakaa tänne ajuri!

— Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.

— Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.

— On, välistä niitä on kuusi.

— No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?

— Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.

Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.

— Olkaa hyvä, antakaa meille huone!

— Ei ole yhtään tyhjänä.

— Mitä? Eikö yhtään?

— Salista lähtee kohta eräs herra.

— Olkoon menneeksi sali sitten.

Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.

— Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä päivällistä.

— Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.

— Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin perustama.

— Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli kaupungin suurin merkillisyys.

Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.

— Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan, mitä hänelle sanotaan.

— Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.

— Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi, ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.

— Se on totta. Tarjoilija! — Poika!… Mihinkä hän nyt meni!… Antti, vai mikä sinun nimesi on!… No, tuossa hän on vihdoinkin. Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!

— Heti, herra!

— Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.

— Heti, rouva!

— Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!

— Heti, herra!

— Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.

— Heti, rouva!

— Ja minulle pullo olutta.

— Heti, herra!

— Saammehan sitten kahvia?

— Heti, rouva!

— Pyytäisin vähän pesuvettä.

— Heti, mamseli!

— Puhdista minun päällyssaappaani!

— Heti, herra!

— No mutta riennä jo; meillä on kiire.

— Heti, rouva!

Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat nopeiksi niitä tyydyttämään.

Me odotimme — ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan ohi — ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä, ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun; kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.

Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää, jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää kenenkään huomiota.

Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.

— Tarjoilija!… Antti!… Ovatko hevoset valjaissa?

— Heti, herra!

— Lasku!

— Heti, rouva!

Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää pienokaisten varalle.

— Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!

Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin huolestuttavasti kiertelivät.

— Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.

— Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.

— Niin, ne, jotka tilasin.

— Eikö herralla ole omia vaunuja?

— Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?

— Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.

— Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen verran?

— Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.

— Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.

Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen satulavaljaisiin.

Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä, kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua? Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli tilaisuus levätä vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille vastaantulijoille.

Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä toinen solmituista köysistä katkesi.

Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään köyttä.

Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen, ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.

Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti, kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.

Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.

Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla, peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine vaunuinemme sievästi ojaan.

Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin sepäksi.

— Minun kieseissäni — sanoi hän — on tilaa kahdelle, hankin toiset Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää sitten kaupunkiin.

— Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti, jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.

— Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot, oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein ylellistä minulle.

— Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.

Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia kymmenettä.

Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.

6. YÖMAJA.

Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä teillä.

— Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.

— Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen valtavasta uunista.

— Häkää! oli isän ensi huoli.

Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian: hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni, majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat, veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät ja kävimme levolle.

Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan keskustelun viereisestä huoneesta.

Äiti. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä ajoissa.

Isä. Hm… Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.

Äiti. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia? Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa, ja se onnistuu paremmin. No niin… Augusta on epäilemättä hyvä saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä, viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa missiksi, ikäänkuin olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.

Isä (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?

Äiti (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita. Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia maanomistajia, nuori, siivo…

Isä. Ja tyhmä.

Äiti. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan: Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta; sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään loistavan teräväpäinen.

Isä. Lorua! Sinä rakastit minua.

Äiti. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun me menimme naimisiin ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun mielestäni Allan Hagert… Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun…

Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi. Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa, niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin … kadetistani.

Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista, lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi, ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu, kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan: kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!

Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan vuoteeni luo.

— Kuka siinä?

— Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. — Minä tahdoin vain katsoa, nukutko sinä.

— Mikset itse nuku, äiti?

— Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko unohtanut avaimen oveen.

— Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.

— Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.

— Sinä olet suotta levoton, äiti.

— Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää tulitikkuja; onko sinulla?

— Tässä on.

Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.

— Se on mies, kuiskasin minä.

— Johan minä sanoin! Se on kauheata.

— Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan… Hän on heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa… Seppähän se on!

— Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin sisempään huoneeseen. — Mutta on ennen kuulumatonta, että noin tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.

— Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?

— Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt makaamaan väentuvan penkille?

Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni, ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään epäiltävää etumaisesta huoneesta.

Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen. Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen … minä venyin lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä tunsin olevani vähällä pyörtyä … muutaman minuutin kuluttua en enää olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:

— Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!

— Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.

— Mitä nyt? sanoi seppä.

— Me kuolemme häkään!

Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen, pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä … kiiruhti sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin iloa.

Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.

— Mitä tämä on? Augusta … käveletkö sinä unissasi?

Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.

— Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.

— Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee väkeä kuin maantiellä?

Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas, kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen komppania olisi voinut siitä saada surmansa.

— Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti isä iloisesti.

Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.

Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta, minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi katsahtaakaan.

Isä oli aivan ihastuksissaan.

— Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja — virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä — mutta enpä koskaan ennen ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin punssia?… Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.

Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.

— Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.

— Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti — koska nyt kohtalo on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä esittää … lähempää … hm, hm!

Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:

— … lähempää tuttavuutta.

— Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)

— Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä. (Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)

Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.

— Saanko kysyä, minne matka?

— Pälkäneelle.

— Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.

— Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti hänen mieleensä.

— Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi vuotta takaperin.

— Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.

— Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.

— Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka aika on niin kallista.

— Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.

— Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti seppä.

— Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin kuin noin kahdentoista paikoilla.

— No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.

Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.

— Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa Pälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.

— Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.

— Matkustan, vastasi seppä.

— Mutta sinnehän meilläkin on matka!

Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu tulkita melkein tähän tapaan:

Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha; siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.

Mutta seppä keksi keinon.

— Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos, hauskaa rekiretkeä.

— Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.

Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine uuneineen talviseen sumuun.

7. MUISTOON TULO.

Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa — ei mikään arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme — ei mikään maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä, kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano, onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!

Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen molemmat kirkot — vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty — jo kaukaa näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.

Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin, Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee niin paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä, melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri, sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana. Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli! Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.

Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota, jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä…

Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä haukunnalla kahlekoira Danton historiallinen otus, jonka kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut Tantuksi. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.

Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine, hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine, kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, Map of the world, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla, vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.

Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan. Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin, mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö. Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun kreivillistä nenääni!

Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia vieraakseen.

— Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän oli hovissa myöhemmin kuin minä.

— Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti muistelematta perintöä.

— Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ——sköldit isäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta. Minä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin naimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä Jeanette. Augusta … käy noutamassa kirjastosta Sursillien sukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!

Minä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuan Damstén, mutta ei mitään Dammia.

Isä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan aineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.

— Eiköhän — sanoi hän — herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan kaukainen sukulainen?

Me hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi sukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut elävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.

— Isoisälläni — jatkoi hän — oli veli, joka palveli tykkiväessä Kaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli naimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan, joka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri perhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan palvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli viljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie Jeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin jostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta. Mies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä tuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen naimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin kanssa.

— Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.

— Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar… Sanoiko hän todellakin Napolissa?

— Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla kuudenteen ikävuoteensa asti.

Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen — silloin kuten ainakin puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat — että päivällinen on valmis.

— Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti; tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.

Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään. Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.

Me aterioimme siis en famille, ilman tätiä, ainoastaan Malla Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta, ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta, isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".

Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä, voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle — tulihan jonkun huolehtia heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen, joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina hameenliepeissä.

Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki? Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti, jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.

Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo ehtinyt pitää puheen äidille.

— Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, ma chère, ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi, mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden — olla nuori nainen.

Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine frisure à la tour de Bable'ineen, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja à la grecque -pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa, toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean vanhanaikuista pukua — ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?

Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta, ja siinä Augusta, jonka pikku étourderie, ajattelemattomuus pian unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä — kuten isäni suvaitsi sanoa — oli saanut hyvän "silittelyn" vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen marchand de participes'in kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin, ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli taas mitä parhaimmalle tuulelle.

— Ystäväni — sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan — minua ilahduttaa edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua, l'esprit d'une idiome, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä. Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla. Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä korulauseet, meillä keskustelutaito. C'est tout dire, siinä kaikki. Aujourd'hui la conversation est morte, nykyjään on keskustelutaito jo mennyttä.

Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä. Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä hänessä oli muutakin kuin la tour de Bable muinaisessa coifure'ssä. Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen, niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja viehättävää?

Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 — hän ei koskaan unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa eräs köyhä lapsi… Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan, miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias kuningatar kyynelsilmin… Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä, ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.

Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta, ja sitä päivää — elokuun 1 päivää 1794 — vietettiin monin paikoin suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille, henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä, pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja jauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä pulvis arabicus. Sellainen oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan luokse ja — voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen rikostansa? — hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli loukattu.

— Madame, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!

— Ah, sire, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!

— Minua ei koskaan miellytä, madame, että rikotaan käskyjäni. Tuon uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.

— Minä vakuutan, sire, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!

Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata paukahuttaen oven kiinni.

— Sellaista elämää — lisäsi täti — vietti Ruotsin kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809, josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina, ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan varovampaa politiikkaa — niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan seurannut — unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen kieltänyt häntä tanssimasta.

— Minä muistelen — sanoi äiti — kuningattaren sittemmin menneen toisiin naimisiin.

— Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu. Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä, mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.

— Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid, jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka kysymys nauhoista ja solmuista.

— Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä keltaisen nauhan merkitystä.

Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:

— Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on minulla sormuksen puolikas.

— Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin viittauksia.

— Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta. Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.

— Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.

— Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.

— Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.

— Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. — Sigrid muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään muuta; mutta … olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille nuoruudestani.

— Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa, antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä vetää, huudahti äiti.

— Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä sormus, lapseni — ja täti näytti meille pientä kultasormuksen puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna kiinni vitjoihin — tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt näyttää. Muistanpa ajan … mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi menneisyyden yöhön.

Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja sitten kuollut".

8. SORMUKSEN PUOLIKAS.

Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias, luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan, sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin hemmoitella hänet pilalle.

Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta, saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä. Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, — samoin tahtoi hän myöskin, että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos mahdollista, ajatellakin — määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta. Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:

— Madame, unohdatte, että täällä on palvelijoita!

Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi à tout prix[29] pitää täytenä totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia. Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme, kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!

— Mitä tämä on, madame?

— Ah, antakaa anteeksi, sire, me pidimme hieman hauskaa.

— Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren huone!

Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.

Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä, suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia! Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan, käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne, panematta ensin takkianne kiinni".

Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari — nimitän häntä paroni Otoksi — espiègle, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria, jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa. He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun aikaa kuulumattomissa.

Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko, luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:

Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi, maas maineen luojaks sua mainitaankin, säännöille jollet arvoa sa anna? Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin sua uhkaa kahden viikon aresti, sa ellet myöskin palmikkoa kanna!

Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa, niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta, ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.

Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin, vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja vastasi: minulta!

Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi. Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden palata isänmaahan.

Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton. Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus, jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää mikään estäisi heidän yhtymistään.

Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa. Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden, että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja — jakobiineja olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset — ja epäiltävät Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa. Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: " Ma bien aimée, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen yhdymme."

Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.

Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei tullut takaisin.

Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan muisto erottamassa heitä — sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään. Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.

Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin, miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen kätensä.

Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä, jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.

Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut 1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa. Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina. Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan — toinen ei ole koskaan tullut takaisin — ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu — kertomus murtuneesta onnesta. Ei mitään muuta. Voilà tout!

* * * * *

Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään sitä Mariaa, joka kerran — sen tiesimme me toiselta luotettavalta taholta — oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin! Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä — jos joku meistä olisi erittäin taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden pituudesta — voisimmekohan me vastustaa kiusausta? Mitä sanon, kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin meidän päivinämme — ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan — niin enpä voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin! Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]

Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia, mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa. Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.

9. KUKA HÄN ON?

Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä, että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin, että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen? Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin, kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti — minä arvasin hänen ajatuksensa — pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.

Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.

Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.

— Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi, vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät, melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja mutkaton, sans facon, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä teeskentelyä.

— Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin ajatuksia.

— Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.

— Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?

— En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?

— Lapseni … minäkin olen uneksinut.

— Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?

— Hän on kuollut.

— Ah, anteeksi!… Mutta jos häneltä on jäänyt poika?

Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania, että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi. Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää, katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet, tuletko noutamaan minut pois maan päältä? — Ei, vastaa herra Damm, minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni, minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne lisäksi.

Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä. Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en voi vastata; myöntäen en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin. Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä — kapearaiteinen, muista, että palellut kuoliaaksi!… Täti parka, se surettaisi häntä kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!… Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin, täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin. Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta hän on löytävä pelkkää kiveä.

Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa, ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.

Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa sepästä.

Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.

Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä, joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta…

— Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan vesilasia.

— Qu'est-ce qu'il y a, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että se suuresti kummastutti minua.

— Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin pyörtyisi.

— Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä, käykää istumaan!

— Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.

Tottahan se ainakin tehoaisi.

Ei tehonnut. Sepä kummallista.

— Antakaa anteeksi — sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti — antakaa anteeksi, että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin otaksuinkaan.

— Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta, lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin tulisi.

Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.

Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa. Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.

Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat. Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.

— Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?

— Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia. (Hän se on, ajattelin minä.)

Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä maailmaa.

— Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset — huomautti seppä — tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja saksalaiset.

— Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua, valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.

— En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia — jatkoi kiusallinen seppä — mutta en todellakaan ole missään koko Europassa tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa. Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000 markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt menevät hukkaan.

— Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. — Kiitoksia kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. — Sellaista entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.

Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan, nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella tädin kanssa.

— Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.

Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.

— Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy levolle ennen kello kahta — nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?

— Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo periä Muiston.

— Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.

— Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi, että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.

— No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta silti mitään kalan poikia.

— Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan, ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin Espanjassa tai kuussa… Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut liiaksikin hullutuksia tänä iltana.

— Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.

— Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina, jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.

— Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa, että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi, lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?

— Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä, mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista, joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan, että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.

— Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.

— On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on jokin suunnitelma mielessään.

— Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää matka-arkkumme.

— Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä annan.

— Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan isänmaatamme!

— Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.

— Niin, mitä häneen tulee…

— Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty. Älkäämme enää puhuko siitä.

— Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle. Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.

— Hullutuksia! Augusta … jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen. Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.

— Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti. Sen tähden kävi niin kuin kävi, ja sen tahdon minä muistaa.

— Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen. Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.

— Äiti … koettaisinko kuunnella ovelta?

— Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.

Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.

— Kuuletko mitään?

— En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.

— Tätikö puhuu vai seppäkö?

— Seppä… Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi… Nyt siirrettiin tuolia… Nyt on taas hiljaista.

— Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.

— Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti … hiljaa … minä kuulen tädin äänen… "Poikani!" sanoi hän.

— Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.

— Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä kalua! Vaskiseppä vie sen.

— Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt. Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa! Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet, minun täytyy pelastaa onneton täti parka.

Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan, että minua hävetti.

— Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan, virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. — Jo on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni. Nukkukaa hyvin!

— Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.

— Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan viheriään ullakkokamariin.

10. EPÄILYKSIÄ JA SALALIITTOJA.

Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään, ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä, vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.

— Paljonko on kello? kysyin minä.

— Lähes kymmenen, vastasi Malla.

Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä iloisinta talvihymyään — samana talvena, joka siihen saakka oli ollut niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä syystä.

— Malla — sanoin minä — jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen — silloin vasta olisi se oikein Mallan vesi.

Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.

— No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai käskyn herättää hänet kello kahdeksan.

— Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.

— Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.

— Miksi?

— En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli illalla.

— Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?

— Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.

— Millä asialla luulet hänen täällä olevan?

— Mitenkä minä sen tietäisin?

— Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska… Malla … kummitteleeko täällä?

— Oh, miksipä täällä kummittelisi?

— Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?

— Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi ylisillä.

— Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?

— Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava pöytään.

— Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?

— Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?

— En juuri, mutta… Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole hyvin omituinen seppää kohtaan … minä tarkoitan tuota vierasta herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa kaikkien vierasten tähden.

— Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.

— Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee…

— Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt edestakaisin ullakolla.

— Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana. Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.

— Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?

— Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin eriskummallista … ymmärräthän?

— En sanaakaan.

— Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.

— Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy mennä.

— Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja jos tuo herra nyt olisi semmoinen … nyt ymmärrät … niin täytyy meidän tädin tähden… Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.

— Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.

— Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.

— Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää paistaa paperissa aamiaiseksi.

Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan. He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon mukanaan rautatiellä.

Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi, uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias… Tahtoisin niin mielelläni tietää… Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet. Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin isku toisensa jälkeen … saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.

Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää, juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa. Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt… Mitähän se merkitsi?

Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista, vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.

Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata, nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea haihtuneen.

— Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan pöytään. — Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua, ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.

Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla vuorostaan yhtä suora hänelle.

— Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista. Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin haluat.

— Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.

— Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta, joka sijaitsee tuolla metsämäellä?

— Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.

— No, siinä kuulet, kuiskasi isä.

Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä, nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.

Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää aamupäivämme miten halutti.

Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista, mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä kahdesta sangen tavattomalta.

Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten, että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli siis vielä sisällä.

— Malla! viittasin minä.

Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja kädessä.

— Tiedätkö mitään?

— Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei otettu vastaan.

— Tiesikö äiti siitä?

— Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei saanut ottaa herra Hagertia vastaan.

— Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?

— Mitä muuta?

— Mitä tuolla sisällä tehdään?

— Kirjoitetaan.

— Kirjoittaako tätikin?

— Ei, vieras herra vain.

— Mitä he kirjoittavat?

— Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen paperille.

— Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja vaskesta?

— En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.

— Malla, mitä luulet tästä kaikesta?

— Mitäkö luulen?… Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten keittiössä valmistavat kastikkeen!

Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä. Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen. Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.

Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia viinejä.

— Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.

— Tuskin uskoisin — vastasi täti hymyillen — herra Hardénilla olleen niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko tämä viini säilyttänyt bouquet de jeunesse'nsa, nuoruuden tuoksunsa, vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.

— Se on hyvää viiniä, madame, harvoin olen maistanut parempaa vastasi seppä. ( Madame sanasta rypistyi äidin otsa.)

— Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. — Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa! Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.

— Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.

— Mutta — jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa — uskallanko kysyä, kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan? Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen täti?

— Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.

— Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!

Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan, että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella; mutta keskustelun bouquet oli mennyt menojaan viinin mukana.

Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa, isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset. Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se mies pystyi vaikka mihin, se.

— Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.

— Mitä itse luulet, äiti?

— Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo tänään se on tapahtuva.

— Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.

— Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein, lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä. Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa — hulluus!

— Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?

— Minä tarkoitan… No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä. Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin. No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin. Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.

— Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä…? Ei, se on mahdotonta.

— Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä, jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?

— Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt lakkaamatta ovensa suljettuna.

— Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä. Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni? Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken — se muotokuva on poissa, paikka on tyhjä.

— Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella. Äiti … seppä on paroni Oton poika.

— Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.

— Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?

— Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.

Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan. Äidillä saattoi olla omat syynsä … olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista epäluuloa… Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen. Kuunnella, vakoilla … hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta tahdoin päästä.

11. MUUAN SEIKKAILU JA LÄÄKINTÄTAITO.

Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja kummastelimme vierashuoneessa.

Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen, silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme, "kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt yhtäkään taistelevista mielipiteistä.

Herra Damm sanoi:

— Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä, kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä voimaksi. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta, vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu, vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä, mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan, mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.

— Mahdollista kyllä — vastasi äiti nyrpeänä — mutta jos te, herra Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen voimasta.

— Minä tarkoitan — jatkoi seppä — ettei kenenkään tulisi olla niin nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa, vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään. Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun, kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä pilkataan ihantelijain nimellä.

— Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.

— Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä nyt on kielletty.

— Toisin sanoen — nauroi isä — "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä, vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".

— Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki lääkepullot pöydältä, huomautti täti.

— Aivan niin, vastasi seppä.

Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.

Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.

Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla? Mitä siihen tulee, niin — pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä … no, siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.

Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.

Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään. Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. — Se suututti minua niin, että heräsin.

Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa, sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin, kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun ikkunaani vasten.

Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.

Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka, kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen. Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka silmänräpäys.

Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki — minäkin — rivissä rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili asuinrakennuksen katolle.

— Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi herra Damm ohitse rientäessään.

Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä, näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto; Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.

Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin hänen luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu, sanoivat he.

Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa, täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.

— Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?

— Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen palosammutuskunnan kunniajäseneksi.

Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.

— Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm" — sillä Dammia hän sai tarpeekseen.

— Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön, minkä näköinen sinä olet, veli!

Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg & Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä täydellisessä sepänpuvussaan.

— Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm, kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.

— Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.

Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.

Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa Mallasvedestä.

Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja hymyili.

— Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te, Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle selvikkeeksi.

Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan, miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka, vetänyt hänet sieltä pois.

— Kuulkaas, Pekka — sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä — miksikä lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet tuvasta ulos?

— Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.

— Löitte totisesti.

— No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan — vastasi päivän sankari, lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.

— Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se mielestänne siivosti tehty?

— Heitinkö…?

— Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja sitten viskelitte häntä kuin kerää.

— Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun hänelle tahdotaan tehdä hyvää — vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.

Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri samassa ilmestyi seppä viereeni.

— Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte minulle hiukan järkeä.

— Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.

Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän arvoinen.

— Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän, mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.

Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen. Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun kättäni.

— Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko tämäkin rouva Clairelta opittua.

Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.

— Mitä täällä teet?

— Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. — Jos olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille opetettaisiin lääkintätaitoa.

— Minä muistelen — vastasi äiti äreästi — teidän, herra Damm, olevan niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.

— Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja puolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja voimistelu terveyden säilyttämiseksi, oikea ravintojärjestys ja haavalääkärintaito sen uudelleen saavuttamiseksi. Luonnottomimpia ja hirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän naisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen sydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän miesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien katseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin käytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.

— Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa sahaamassa.

— Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä teurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin tarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan pahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että potilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten eikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri käytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää, ja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä, mutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.

— Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman tunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta silloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä parantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.

— Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma muutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun aurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä päivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.

Me lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä siinä pettynytkään.

— Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!

— Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa mamseliksi…

— Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?

— Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia nimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin on oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten kesken.

— Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista, joissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin, sanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua vastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.

— Äiti … johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en voi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä yönä Särki-Pekan tuvalla!

— Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että olen varoittanut sinua!

Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut, mutta minä olin hukassa.

12. UUSIA ARVOITUKSIA.

Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.

Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä, lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta tai käden tuska vaikutti näköhermoon — hän ei voinut itse lukea, vaan toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut siihen mitään sanomista.

Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi; olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin — olisikin ollut tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta merkitystä — mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.

Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen poistuvasta univormusta.

Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle, aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.

Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:

— Kuinka vanha olette, herra Damm?

— Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.

Minä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä korkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. — Äiti nyökäytti minulle salaa.

Me jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli Thiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus suuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi kiista kuulijain kesken.

— Kuulkaa — sanoi seppä katkeroituneena — kuulkaahan sitä liukasta ministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka nieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle kuningaskunnalle.

— Mutta, hyvä herra Damm — puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen Napoleon I:n ihailija — kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen kulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.

— Antakaa anteeksi, madame, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei tunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra kansoja, se kohottaa ne.

— Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?

— Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt ylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe, Robert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö meidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen hirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?

— Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren miehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin toisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates, poltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei…

— Luuletteko niin, madame? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän synkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi. Vapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin anarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän vanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että sisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä kuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja kasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa orjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja pari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa, ahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli — sillä olkoonpa despotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on kuitenkin heikko — ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa tähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Pidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.

— Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle? Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut Austerlitzin päivää.

— Minä kadehdin teitä, madame, siitä, että katsotte noita muistoja kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin usein hätiköimällä tehtyjä, madame. Hämähäkistäkin saadaan silloin kotka.

— Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.

— Niin, madame, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita vangittiin Café Danemarcissa, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden, vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella Cavaignacin johdolla.

Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.

— Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.

— Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.

— Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.

— No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.

— Hm … sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.

Sillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää kummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti jouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.

Me olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä olimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä joutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada pitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina hyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka Sigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi housunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin mestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä Sienenhakkaajan ja Nepomukin, "Kolme kuritettua ukkoa" — äiti pukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen, talouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin "Perheenäidin hopeakaivoksen" — minä saisin (osan tiesin jo edeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita, puuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, "En voi"-näytelmän, Lindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin muotokuvia, "Laulavan Ruotsin", "Lemmenjuoman" potpourrin, Arditin suutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan "Neuvonantaja nuorisolle elämänvaelluksessa". Pienokaisille oli varustettu lukematon joukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli heille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita, kirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten "Kuhnuri-Pekka" ja "Hirmukuvia Afrikasta" varustettuna kuudella värikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen "Saippuapalloja", kirjoittanut —o— (jälkeenpäin huomattiin, että kirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman "Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli"). Malla Södergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin "kirjekaavion" ynnä "neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa". Dantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle, hankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty kaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien kiistakirjoitukset. Seppä…

Niin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä markkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi valvoa sinun onneasi takoessani.

Vihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo kertoa siitä?

Seuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.

— Augusta! Kello on kahdeksan.

— Hyvää huomenta, Malla.

— Minä tiedän uutisia.

— Sepästäkö?

— Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!

— Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en tahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon vierasta.

— Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää luulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten tekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua … mutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin tekemistä.

Malla lähti, mutta pysähtyi ovelle.

— Onko kaunis ilma tänään?

— Sataa vettä ja räntää.

— Miten on hänen kätensä laita?

— Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.

— Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.

— Ehkä on ja ehkä ei.

— Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin… Mitä tarkoitat tuolla "ehkä on ja ehkä ei'lläsi"?

— Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa uskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista, vaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia … vaikka kaukana kotona joku ehkä on hylättynä…

— Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.

— Hän tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!

— Onko herra Dammilla … morsian?

— Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?

— Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?

— Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli loukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)

— Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin…

— Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone siistitty — vaikka näkee avonaisen lippaan — vaikka lippaassa on medaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä ennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen, uskokaa pois, mamseli.

— Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja kauniin, eikö niin?

— Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.

— Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua, jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä näköinen hän on?

— Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta…

— Se on täti.

— Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.

— Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen oma…

— Mikä oma?

— Hänen oma… Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi hupaista! Hyvä, rakas täti!

Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.

— Kuulkaas nyt, sanoi hän, — ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta, olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.

— Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta, etkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta yksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi. Vasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.

— Kaivoksenlouhijanko tähden?

— Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren; sinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole minun salaisuuteni. Me tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.

—- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että tuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut ihan sekaisin tyttö paran pään.

Niin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa, niinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni. Niin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että täti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt on seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen poikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!

Odotas vähän sentään, laskekaamme… Hän on syntynyt Napolissa; merkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on? Vuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt paroni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo naimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin … kuitenkin … niin, ehkäpä … ei, mahdotonta…

Tuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään. Minä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.

13. JOULUAATTO.

Mutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna on kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä, minkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni yllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti leikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja omenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä kädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on ainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti aamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos kaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.

Vihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän. Pienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja syöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili joulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat juhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän tai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten laulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina kauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli alettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset ilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello kahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa tuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti myöhään yöhön asti.

Tädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat sisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden lahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi aarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt joululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston hallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen tapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa suuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.

Asianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli pitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen ilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi kelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn vallitessa.

Hänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan lahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa oli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä ei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan Hagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen osakseen.

Lappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki ryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina, parta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi niin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui muristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä taistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä varmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka vasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja oman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa, partansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja katseli pakotietä.

— Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän kuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka oli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.

Kalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja silmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa Dantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan juoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut riittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.

Lahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin viehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta, joita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin lattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan taskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa purjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista jouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.

Malla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä keskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi Vesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa hyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä olin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että hiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin valmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka ja nimi Cavaignac.

Seppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen ja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan. Hiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin vaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle puolelle.

— Antakaa anteeksi — sanoi hän — että käyn käsiksi historian oikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat takaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt syntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori seuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa ja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.

— Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm — huomautti äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen — saattaa pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.

Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan — sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen — ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti ensimmäiseksi:

— Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!

Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä. Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen kotelon ja kotelosta — sormuksen puolikkaan!

Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä tädin virkoamaan.

— Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. — Voi, ystäväni, miksette sanonut sitä ennen?

Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten onnellista, miten onnellista!

Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.

— Juo, sanoi hän, juo!

— Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!

Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.

— Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. — Minä pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys, mutta eihän ilosta kuole.

Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid, Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.

Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke, jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"

Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke suurelle tarjottimelle sulamaan.

Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.

Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?… Ei, vaan Malla Södergren, joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää väen tupaan.

— No, Malla? kysyin minä.

— No, Augusta? kysyi hänkin.

— Mitä luulet?

— Kaikkea.

— Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?

— Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan kello kuudeksi.

— Jouluaamuksiko?

— Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat vaikka sytyttää tulen olkiin.

Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina rakastanut. Ne ovat niin kaukana — satojen tuhansien penikulmien ja miljoonien vuosien päässä — ja kuitenkin voi tunnustaa niille salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius, tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta. Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha — mene vain!

— Augusta! — Se oli äidin ääni.

— Minä tulen, äiti!

— Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.

Minä riensin sisään — ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin unissani. Hän aikoo lähteä!

Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.

Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä. Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi! Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.

Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat. Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa. Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita "tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.

— Rakas täti … aloin minä.

Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista päätään.

— Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten, niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.

— Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä ja kysyvästi.

— Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja. Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin kuningattaren kalleuden arvoinen.

Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.

Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.

— Isä, isä — huudahti hän uhaten sormellaan — oletko todellakin ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois — (viimeinen pakotie) — että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla! Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty eikä maksa paljoa.

— Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. — Minäkö viskelisin rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea, se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?… Eräältä tunnetulta tilanomistajalta…

— Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä. — Herra Hagert on osoittanut Augustalle — minä tarkoitan, hän on osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta… Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän perheemme kanssa … ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut…

— Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä, kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.

Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden — anna anteeksi rakas äiti! — ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.

— Äiti tarkoittaa — huomautin minä — että jos otan tämän lahjan vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut hylkäämään kaiken yhteyden…

— Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.

— Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas…

— Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan yksi, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja… Kiitä herra Dammia!

14. KUKA SEPPÄ OLI.

— Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui lujasti käsivarteeni.

— Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi hän.

Isästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan. Kyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan tähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks…

Hän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan murskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset pienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki olisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella varovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut ukkosen puhkeamaan.

— Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni pyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti tietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin harvinaisen lahjan.

— Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän sinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm…

— Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti punastuen melkein enemmän kuin minä itse.

— Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava sairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin kiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.

Mutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin paljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi purkautua.

— Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä tahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään levollisena tutkisteli Fritsin "Kuhnuri-Pekkaa" saatettuaan kirjan omistajan ensin korjuuseen.

Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun, kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden uneen.

— Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän suunniltaan. — Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan tunne, joka on ollut kaikkialla … joka on syntynyt vähän joka paikassa … joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja — antakaa anteeksi suorapuheisuuteni! — jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan…

Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan? Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.

— Herra Damm! viittasi täti.

Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.

— Serkku Jeanette — jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi sanomattoman hyvin — serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.

— Sangen mielelläni, madame. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.

— No niin, sanoi täti:

— Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti; hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa, jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka ääressä he syntyivät.

Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa, koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson — se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin — kieltäytyi kauan suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.

Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier — se oli ranskalaisen nimi — täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa, prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen puolisonsa surullisesta elintavasta.

Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä, että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin hänen voi tuntea, uutta äidiniloa… Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?

Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.

Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja "äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli kuningatar Fredrikan poika hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa … siis hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki … se valtasi mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.

Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni. Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa minä taas olin täydessä tajussani.

— Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti vilustuin portailla…

— Ajattelematon lapsi … sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai päällysvaatetta, torui äiti. Malla … ole hyvä ja anna mamselille kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.

— Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni katselijana.

— Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.

Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti jatkoi:

— Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä Damm.

Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä istuimellaan.

Täti jatkoi:

— Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan, tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, grand'maman'iksi, eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja prinsessain nukkena … silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen, kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen. Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin. Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi puolalaisena maanpakolaisena.

Seppä nyökäytti päätään.

— Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku — jatkoi täti, hyväntahtoisen ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen — lienevät kaikki lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan. Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.

Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti, tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä grand'maman nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi — ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen, porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista, mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.

15. MIRABEAU TÄTI.

Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, mustalainen, prinssi, pappi… Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.

— Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!… Vastoin suunnitelmiani satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain sattumalta tietää tuon myöhemmän nimen, jota paroni Otto luultavasti ei tahtonut muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.

— Herra Damm — virkkoi täti heltynein äänin — jos elämämme tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni, kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin oli se korkeamman voiman sallimus… Augusta, jos voit jo niin hyvin, että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus on siinä näkyvissä.

Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin, seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:

"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä kuka ei rakastaisi sinua? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite Mr Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45, ainoa osoite, jolla kirje enää löytää minut. Ma vie à toi. O."

— Koska nuo rivit jäivät lukematta — jatkoi täti suruisesti — ei paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin, toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa 1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän onkaan maksanut minulle!

— Mutta — jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä, joka oli hyvyyttä tulvillaan — älkäämme turmelko surullisilla muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan vieressä — tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?

Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin muiden — miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa menettämisen — ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois Gripsholmasta — silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän, kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo kadottaneen kaikki…

— Ymmärrättekö nyt — sanoi täti — miten oli mahdollista, että hänen majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis nainen tuolla morsian?

— Hyvä rouva — puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen — ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja … teidän tyttäressänne Augustassa?

— Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja hämillään.

— No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!

— Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva, jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan — mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte…

Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien takomisesta…

Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.

— Herra Dammille on — sanoi hän — tämä medaljongi paljon kalliimman arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään, joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan tarjotun muiston. Minä tarkoitan: hänen vaimonsa.

Constance … minä en pyörtynyt … äiti ei kalvennut… isä ei hypähtänyt paikoiltaan … me emme olleet samassa mielentilassa kuin Hamlet nähdessään kummituksen … me katselimme vain tätiä sanomattoman kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman nähtäväksi!

Hänen vaimonsa!

Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen, jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta täti ehti ennemmin.

— Sallikaa, herra Damm … sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä heti tultuanne?

— Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa — vastasi seppä vähän hämillään — en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa mitätöntä itseäni.

— No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin — levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni toiselle … niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan rouva Clairelle.

— Rouva Clairelle!

— Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?

— Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.

— Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea, hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?

— Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin mamseli Augustan silmissä…

— Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.

— Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar…

— Olkaa niin hyvä! — Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.

— Minun tarkoitukseni — jatkoi seppä — ei ollut lähteä sanomatta terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä rakas…

— Mutta, alkoi äiti.

— Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan hänkin sen saanut; jos hän olisi sen ostanut, niin se olisi ollut aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.

— Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin — oikaisi täti — eikö niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis vastaan joululahjan?

— Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.

— Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.

— Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.

— No — keskeytti täti hilpeästi — minä sanon kuten entinen rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua, jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"… Herra Damm perustaa suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne. Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.

Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, — vahtimestarin, varkaan, ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.

— Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!

— Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain, vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:

— Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä! Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.

VIITESELITYKSET:

[1] Kaksitoista jalkaa korkeat, taidokkaasti Berliinissä valmistetut pronssiset kuvapatsaat kirkon katon kulmilla.

[2] Kasaberget.

[3] Annan sinulle mitä hyvänsä pyydät.

[4] Sinä olet oleva kuningas ja hallitseva maailmaa.

[5] Kohtalomme vie meidät mukanaan vastoin tahtoamme.

[6] Ihan niin, te sangen oppinut ja kuuluisa mies.

[7] Ja me muutumme.

[8] Aivan oikein.

[9] Samanniminen ihmeen kaunis vuori on lähellä Hämeenlinnaa, mutta Aulangon pitäjä ei ollut siellä. Vähätpä muuten nimestä.

[10] Ödmark = ödemark: erämaa. Alkukielen sanaleikkiä ei saa suomessa näkyviin.

[11] Selkäsaunaksi.

[12] Barrikadiksi sanotaan semmoista kahakoissa käytettävää sulkua tai suojavarustusta, joka häthätää kyhätään kaikenlaisista kapineista, mitä käsiin sattuu.

[13] Lehti oli ruotsalainen. Suomalaista virallista lehteä ei vielä silloin ollut. Suom. muist.

[14] Suomeksi: Päänkivistys.

[15] Totta kai — tuokaapas tänne ne kapineet, tutkistellaan heitä hiukan.

[16] Kopp on suomeksi rokko, kropp: ruumis.

[17] Hän tarkoitti provinsialilääkäriä, joka on suomeksi piirilääkäri.

[18] Kunnallislaitos … yhdistys … virkistys. Esimerkkejä rouva Åkerströmin muka suurestakin viisaudesta.

[19] Kulkuneuvo … selkkaus … sekamelska.

[20] Intohimosta, säälistä ja kehoitukseksi.

[21] Kasvatusta.

[22] Olettamusta.

[23] Orre on nimittäin suomeksi teeri. Suom. muist.

[24] Yleensä luullaan, että jos vaalisaarnaaja saa edes jonkunkin huudon vaalissa, niin tuomiokapituli antaa hänelle matkarahat, ja siitä syystä monikin saa aina joiltakin sääliväisiltä muutaman manttaalin huudot.

[25] Mutta te olette väsyksissä; lähtekäämme, lapseni, nukkukaa hyvin!

[26] Henrik Gabriel Riquetti, Mirabeaun kreivi.

[27] Kenraalikuvernööri kreivi Berg tahtoi siihen aikaan uudistaa kaikki. Ensimmäinen rautatie oli, kuten paljon muutakin, hänen toimestaan saatu aikaan, ja kun hän, ollessaan muutamia vuosia myöhemmin maaherrana Puolassa, kysyi eräältä suomalaiselta, mitä täällä on tehty hänen lähdettyään, oli hän niin tyytymätön saamaansa vastaukseen, että huudahti: schlafen Sie gut! (nukkukaa makeasti).

[28] Muuan tunnettu korkea virkamies.

[29] Ihan tosissaan.

[30] Muuan peruukintekijä Tukholmassa.

[31] Appelroth oli peruukintekijä ja Raddatz räätäli Helsingissä. Julk. huom.