TALVI-ILTAIN TARINOITA 3

Suomen herttuatar. Kulta-aave.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ensimmäisen kerran ilmestynyt Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1910.

SISÄLLYS:

SUOMEN HERTTUATAR:

1. Päivälliset vanhaan hyvään aikaan. 2. Prinsessa Ruusunen. 3. Helenanpäivä Ruissalossa. 4. Loitsumäki. 5. Diakoni Elg. 6. Tanssiaiset ja tappio. 7. Sota. 8. Venäläiset tulevat! 9. Syysmarkkinat Turussa. 10. Ruususen syntymäpäivä. 11. Jaakko Keith. 12. Jyrkänteitä alas. 13. Lankeemus. 14. Nouseminen. 15. Herttuatar. 16. Rauha. 17. Katuja. 18. Jäähyväiset. 19. Seitsemänseitsemättä vuoden kuluttua.

KULTA-AAVE:

1. Kaksi suurvaltaa. 2. Toiminimi Lauri Gråberg. 3. Rosvoluolan edustalla. 4. Kohtaaminen. 5. Serkukset. 6. Hannu Kristofer Halm ja sukuperintö. 7. Sten-lanko. 8. Kulta kummittelee. 9. Sotaa, havaintoja, unelmia. 10. Roderikin näky. 11. Sten Halmin elämäntarina. 12. Katuja. 13. Kapina rahaa vastaan. 14. Viimeinen katumustyö. 15. Halm Gråbergia vastaan. 16. Raha tahtoo meidät kokonaan. 17. Kun raha käy sotaa. 18. Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias. 19. Syyrakin kirja. 20. Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa. 21. Koettelemuksia. 22. Kapteeni Edvardson. 23. Eräs kuolema. 24. Halmin ja Gråbergin suvut. 25. Kulta-aave.

Viiteselitykset.

SUOMEN HERTTUATAR.

PÄIVÄLLISET VANHAAN HYVÄÄN AIKAAN.

Leikattiin 1730:s vuosi Kristuksen syntymästä. Turun kaupunki hengähti isonvihan vaivoista. Pakolaiset olivat palanneet Ruotsista; vanha roomalaiskieli kaikui jälleen yliopiston oppisaleissa; piispa Lauri Tammelin ja hänen tuomiokapitulinsa parantelivat kirkon vammoja; presidentti Samuel Åkerhjelm paikkaili hovioikeutta; kaarlelainen paroni Otto Reinhold Yxkull hallitsi lääniä, kun taas kaksi pormestaria johti Turun kaupunkia, Anders Lindhin oikeus- ja Erik Johan Tolpon valtioasioissa.

Kaupungin kuudesta neuvosmiehestä oli kauppias Kaarle Merthen etevin, vaikka nuorimpia. Hän oli viisas ja toimelias, kunnianhimoinen ja rohkea, hyväpäinen ja lainopillisia tietoja saanut, siis hänessä oli niitä aineksia, joista puolueenjohtajia tehdään. Mutta puolueitten aika ei ollut vielä tullut: lekoteltiin vain uuden vapauden päivänpaisteessa, vaurastuttiin, oltiin levollisia.

Kaupungin mahtavin mies ei ollut neuvosmiesten joukossa. Hän oli hovioikeudenkomisarius Hannu Wittfoot; hän polveutui Joakim Wittfootista ja tämän vaimosta Margareta Bugenhagenista, Martti Lutherin jälkeläisestä, jotka 1660-luvulla olivat muuttaneet Suomeen Saksasta tai, kuten toiset arvelevat, Hollannista. Tällä mahtavalla miehellä, jota yleensä sanottiin vain "Hannu sedäksi" ja joka, mainitsemattakaan monia muita tuomiokirkolle annettuja lahjoja, oli uudistanut sen pääalttarin, hänellä oli kaunis veljentytär Margareta, joka viisitoistavuotiaana oli joutunut naimisiin vanhan laamanni Björkegrenin kanssa ja nyt, viidenkolmatta vuoden iässä, oli rikkain ja kaunein leski Turussa. Kuin mikäkin Turandot näytti hän päättäneen säilyttää itsenäisyytensä ja antaa kaikkien kosijain helläin katseitten kilpistyä takaisin lujasta teräshaarniskasta.

Vuonna 1719, isonvihan synkkinä aikoina, oli Turkuun saapunut nuori, saksalainen kauppias, Johan Reinhold Heldt, katsomaan, onko liikemiehellä mitään tekemistä tässä hävitetyssä maassa, missä kaikki oli pirstaleina ja missä rauhallista ulkomaista kauppalaivaa melkein pidettiin hyväntekijänä. Täällä ei ollutkaan ainoastaan "jotain" tehtävää, vaan kaikki, ja Heldt päätti asettua Turkuun.

Tätä nuorta saksalaista pidettiin rikkaana, eikä siihen paljoa tarvittukaan maassa, missä kaikki olivat köyhiä. Hän oli viisas ja uuttera, ja hänessä oli myöskin luontaista leipäneroa, joka on hänen maanmiestensä ominaisena tunnusmerkkinä, missä vain on vähänkin tilaisuutta kauppaan. Muutamien vuosien kuluttua, kun kaupunki jo alkoi toipua ja päästä liikkeelle, oli Heldt tehnyt ystävyysliiton neuvosmies Merthenin kanssa ja, osaksi hänen liiketoverinaan, osaksi hänen neuvostaan, rakennuttanut ensin sahan ja vesimyllyn, jossa tehtiin ryynejäkin Aurajoen voimalla, ja sittemmin Suomen ensimmäisen tupakkatehtaan. Hänellä oli oma talo tuomiokirkon ja joen välillä, ja siitä talosta kertoi tarina, että siinä oli pakanuuden aikana ollut tuomioistuin, jonka pöytä ja kaksitoista tuolia, kaikki puhtaasta hopeasta, muka olivat haudatut talon alle. Sitä aarretta koetti Heldt saada käsiinsä taikavavan avulla, jota kuljeteltiin edestakaisin pihalla, kunnes se osoitti paikan. Ja taikavapa löysikin talon alta neljä holvikellaria, mutta valitettavasti ei niissä ollut hopeatuoleja, vaan ainoastaan kaksi suurta ruukkua täynnä pakanallisten esi-isien tuhkaa.

Heldt ei ollut ainoastaan viisas ja rikas, vaan myöskin kaunis, nuori mies, pitkä ja solakka, mustahiuksinen, ja kaupungin kauniiden naisten mielestä ihastuttava. Ehkäpä juuri se luonnon antama etu olikin hänelle hankkinut neuvosmiehenrouva Merthenin suosion, ja Heldt päätti sentähden kysyä häneltä neuvoa sydämen asioissa, samoin kuin hän oli neuvotellut hänen miehensä kanssa laadultaan kylmäverisemmistä kysymyksistä.

Ollen leski parhaassa iässään huomasi Heldt olevan yhtä luvallista kuin viisastakin etsiä itselleen toinen puoliso, ja missäpä saattoivat sydämen vaatimukset tulla parempaan sopusointuun liikeasioiden vaatimusten kanssa kuin nuoren, kauniin ja rikkaan laamanninleski Björkegrenin jalkain juuressa? Hän päätti siis epäröimättä uskaltaa käydä rynnäkköön noita hyvin lujitettuja valleja vastaan.

Oli siinä kuitenkin muutamia hankaluuksia. Paitsi kauniin lesken tunnettua taipumattomuutta oli hänen ja uuden vastustamattoman ihailijan välillä toinenkin muuri, jonka korkeutta ja lujuutta uudempi aika tuskin saattaa käsittääkään. Tavat olivat niin ankarat, että jokaista sanaa, jonka nuori mies lausui naiselle, jonka perheen tuttuihin häntä ei luettu, pidettiin loukkauksena, eikä kukaan ollut siinä suhteessa arempi arvostaan kuin mahtavien Wittfootien suku. Heldt oli jo kymmenen vuotta ollut turkulaisena, mutta vielä ei ollut hänen osakseen tullut niin suuri kunnia, että olisi päässyt Hannu sedän tuttavien joukkoon. Miten oli poistettava tuo ylipääsemätön este?

Neuvosmiehenrouva Merthen keksi keinon. Hän päätti toimittaa päivällispidot kuninkaan 54:nneksi syntymäpäiväksi, joka oli huhtikuun 20:ntena. Semmoinen kunnia ei tosin ollut oikeastaan tuleva yksinkertaisen neuvosmiehen talon osaksi, tuskinpa edes pormestarinkaan, koskapa maaherraa, piispaa tai presidenttiä saatettiin syystä kyllä katsoa yksin siihen oikeutetuiksi. Mutta koska maaherra ja presidentti sillä kertaa olivat poissa virkamatkoillaan, koska piispa oli sairas, eikä pormestareilla näyttänyt olevan halua moisiin hommiin, niin mikäpä olisi estänyt tavallista neuvosmiestäkään kaikessa nöyryydessä päästämästä alamaisuudentunteitaan ilmi milloin minkin verran yksityisten päivällispitojen muodossa. Syöminen on mieleistä työtä ja harvoin majesteettirikos; pöyhkeinkin mahtaja tuntee semmoisissa tilaisuuksissa jonkinlaista armollisuutta alempaa lähimmäistään kohtaan, seurustelusääntöjen kahleet höltyvät, kukin tuntee olevansa ihminen ja suo muille saman oikeuden. Niinpä siis noilla päivällisillä oli kaksi tarkoitusta: uskollisuudentunteiden osoittaminen ja haitallisen muurin murtaminen.

Merthenin talo oli suuren torin varrella vastapäätä Grubbin taloa, mihin sittemmin Turun lyseon opinahjo sijoittui. Kutsut oli kaupunginpalvelija toimittanut, ja kokoontumaan oli pyydetty kello kahdeltatoista päivällä 20 päivänä huhtikuuta. Neuvosmiehen perhe ei ollut uskaltanut kutsua kruunun eikä kirkon ylhäisiä luottamusmiehiä, mutta koolle saapui kuitenkin noin neljäkymmentä arvokasta jäsentä hovioikeudesta, yliopistosta ja huomatuimmasta porvaristosta.

Siellä olivat hovioikeudenneuvokset Stjernvall ja Jägerschiöld, asessorit Lostjerna, Wallenstjerna ja Adlercreutz, komisarius Wittfoot, tuomiorovasti Joonas Fahlenius, ensimmäisen suomalaisen sanakirjan tekijä, professori Daniel Juslenius — Suomen ainoa lakitieteen professori Samuel Schultén — Suomen ainoa lääkäri Diedrik Spöring — maamme ainoa fyysikko, yliopiston silloinen rector magnificus, professori Johan Thorvöste, joka oli kirjoittanut erinomaisen taikauskoisen väitöskirjan taikavavasta — kuuluisa latinantaitaja, professori Henrik Hassel ja väittelysankari, oppinut historian ja siveysopin professori Algot Scarin. Pormestarien ja neuvosmiesten ohella olivat siellä myöskin edustettuina Turun silloiset huomatuimmat kauppahuoneet: Sjähle, Havemann, Pipping, Schultz, Wechter. Nuorin herroista, joka asetettiin halvimmalle paikalle pöydän päähän, koska hänellä ei ollut mitään muuta kuin hyvä päänsä, sydän ja tulevaisuuden toiveet, oli nuori, kalpea ja ujo maisteri Matias Elg, Merthenin perheen kaukainen sukulainen.

Kymmenelle tai kahdelletoista rouvalle ja niiden joukossa tietysti laamanninleski Björkegrenille oli kutsut lähetetty, mutta ei ainoallekaan nuorelle neitoselle. Oli edistytty edellisen vuosisadan ajoista, jolloin laki nimenomaan kielsi kauniilta sukupuolelta pitoihin saapumisen. Se laki oli vielä voimassa samaten kuin ylellisyysasetuksetkin; se oli vain joutunut unohduksiin, eikä yksityisissä seuroissa niin tarkoin pidetty lukua lain sanasta.

Juhlallinen, säännönmukainen vastaanotto alkoi jo portailla, jonne kaupungin rummuttaja Mikael Kallio — Kaarle XII:n aikainen invaliidi Mikku — oli maailmankuuluun sininuttuun puettuna asetettu jonkinlaiseksi kunniavahdiksi. Hän ei tosin lyönyt rumpua vierasten kunniaksi, mutta tervehti sotilaan tapaan ja saattoi heidät jäykkäsäärisesti (kylmään) eteiseen sekä otti siellä vastaan päällysvaatteet. Eteisestä saattoi kaupunginpalvelija Bergman vieraat edelleen saliin.

Tervehdykset ja esittelyt sisällä tapahtuivat hyvin tarkkojen sääntöjen mukaan. Heldt esiteltiin Hannu sedälle ja hänen kauniille veljentyttärelleen. Tämän veljentyttären väitetään punastuneen ja sittemmin kuiskanneen emännän korvaan, ettei hän ollut koskaan vielä nähnyt niin kaunista miestä. Ei mikään aika ole sokea sellaisten huomioiden suhteen. Mutta Turku oli jo ehtinyt unohtaa onnettomuutensa; se oli alkanut tuntea itseään, se saattoi jälleen … juoruta.

Pöytäpaikat jaettiin tarkasti arvon mukaan, hovioikeudesta aina kauppaan asti. Raha antoi paljon valtaa, mutta ei arvoa. Hyvän tavan mukaista oli tekeytyä niin halvaksi kuin mahdollista sanoissa, kun vain sai pitää suurimman mahdollisen arvonannon ajatuksissa. Serkku Forseliaa ei mitenkään saatu istuutumaan sisar Lostjernaa ylemmälle ja arvokkaammalle sijalle, ja sisar Wechter pyysi kaikkein nöyrimmästi, ettei serkku Björkegren alentuisi istuutumaan häntä alemmaksi. Heldtin asetti emäntä hänen valitsemansa uhrin viereen; hän kursaili hirvittävästi, mutta taipuihan kuitenkin viimein jakamaan tuon kadehdittavan oikeuden erään vanhan asessorin kanssa. Kun siis kaikki olivat monen mutkan jälkeen istumassa, kukin paikallaan, jonka arvo tai onni oli hänelle hankkinut, nousivat isäntä ja emäntä jälleen seisomaan, panivat kätensä ristiin ja lukivat pöytärukouksen. Kaikki vieraat noudattivat esimerkkiä ja toistivat itsekseen rukouksen, mikä kesti noin viisi minuuttia. Sen jälkeen taas istuuduttiin pöytään.

Merthenin talo ei ollut suinkaan rikas, mutta tahtoi ehkä mielellään siltä näyttää ja oli tänään saanut pöytähopeain apua hyvinvarustetusta Wittfootin talosta. Tekotukalla, hansikkailla, mustalla takilla, keltaisilla polvihousuilla, mustilla pumpulisukilla ja matalilla kengillä jonkinlaiseksi hovimestariksi somistettu kaupunginpalvelija Bergman tarjosi ympäri pöydän hopeapikarissa anikselta ja kotihumalilta vahvasti hajahtavaa viinaa, minkä jälkeen keltaisen myssyn ja mustan villapuvun verhoama ensimmäinen sisäpiika niiaillen kantoi esiin tarjottimen, joka oli täpösen täynnä leipää, voita, juustoa ja sillisalaattia. Tämän johdannon jälkeen seurasi tukevampaa lajia oleva varsinainen ateria, joka olisi saattanut myöhemmän ajan heikontuneen suvun kadehtimaan esi-isien oivaa ruuansulatusta. Ensin käytiin suunnattoman suuren kinkun kimppuun, jonka paloittelemisen, arvokkaan ja vaivalloisen luottamustehtävän, isännän onneton virkaveli, neuvosmies Nidelberg, suoritti otsansa hiessä ja josta emäntä sitten jakoi kullekin vieraalle sinapin kera niin suuren annoksen, että se olisi tyydyttänyt muonatorpparinkin nälän. Sen jälkeen tuli kokkareliemi, jota tarjoiltiin syvissä sinisissä, hollanninporsliinisissa lautasissa. Sitten kannettiin esiin kaksi kokonaista keitettyä, vähintään puolentoista leiviskän painoista lohta, joiden suussa oli sitruunoita ja jotka olivat taiteellisesti reunustetut tilli- ja persiljakimpuilla, punajuurikkailla ja äyriäisenpyrstöillä. Tuli sitten vielä silavansekainen paisti puolukka- ja lakkahilloineen suunnattoman suurella hopeavadilla … ja paistin jälkeen tuli juhlallinen hetki.

Tähän asti olivat vieraat juoneet vain hyvää, kotitekoista Turun olutta, herrat suuresta hopeakannusta, joka kulki kädestä käteen, naiset sitä vastoin pikku kipposista eli n.s. knepoista, jotka täytettiin kannusta. Tavallisesti muuta harvoin juotiinkaan, mutta tässähän oli kysymys majesteetista. Hovimestari toi toisen suuren hopeakannun, joka oli täynnä valkoista Ranskan viiniä; sitä tarjottiin pyöreistä, melkein pallonmuotoisista jalallisista laseista. Isäntä nousi, vieraat nousivat … juotiin suurivaltaisen, urhoollisen ja viisaan kuningas Fredericuksen kunniaksi, joka nyt onnellistutti valtakuntaansa korkealla syntymäpäivällään, sekä verrattoman, lempeän ja armollisen kuningattaren Ulrika Eleonoran kunniaksi, joka puolestaan hyveillään teki viisaan kuninkaan onnelliseksi — toivottaen heidän majesteeteilleen pitkää ja yhä edelleenkin onnellista hallitusta, valtakunnan ja kaikkien uskollisten alamaisten lakkaamattomaksi iloksi ja pysyväiseksi menestykseksi…

Puhe ei ollut pitkä eikä latinalainen, ja nepä olivatkin kaksi harvinaista ansiopuolta tähän aikaan; pallonmuotoiset lasit tyhjennettiin jotenkin puhtain alamaisentuntein. Tosinhan jotkut ajatuksissaan lisäsivät, että hyvä kuningatar teki viisaan kuninkaan onnelliseksi varsinkin sillä, ettei ollut huomaavinaankaan hänen hairahduksiaan; mutta yleensä oli silloinen Myssyjen hallitus suosittu Suomessa, ja viimeiset kolme vuotta olivat olleet onnellisimmat, mitä valtakunta oli vuosisatoihin saanut osakseen — tuntui kuin olisi herätty pitkästä, pimeästä ja myrskyisestä yöstä valoisaan aamuun. Vähän siinä tosin oli osaa Fredrik kuninkaalla, ja jokainen suomalainen kiitti onneaan, että Arvid Horn eikä kuningas olikin varsinainen hallitsija. Mutta liian läheltä oli katseltu kahdennentoista Kaarlen kunniakasta ja veristä yksinvaltaa, oltiin peräti väsyneitä voittoihin ja tappioihin; sankarikuningas ei ollut vielä varjollaan pimittänyt seuraajansa onnellista hallitusta eikä rauhan outoa tyyneyttä, ja kaikki se soinnutti pyöreäin lasien kilinän mielihyvän tunteiksi. Lasit juotiin pohjaan, juotiin ääneti, sillä silloin ei vielä ymmärretty hurrata eikä eläköötä huutaa … ja Heldt näki lasinsa lävitse viehättävän naapurinsa hymyilevän.

Päästyään tästä alamaisen kunnianosoituksen painosta alkoi herrain keskustelu liikkua vapaammin, jota vastoin rouvat, ikäänkuin ihmetellen, että hekin nyt olivat olleet osallisina kuninkaan maljan juonnissa, olivat edelleenkin häveliäästi vaiti. Politiikkaa ja tulevia valtiopäivävaaleja jauhettiin viljanhintojen, kauppaolojen ja viennin lomassa. "Hyödyn aikakausi" näytti jo nousevia oraitaan ja pukeutui Hornin ja Myssyjen perusajatukseen, että valtakunnan pitäisi oman piirinsä sisäpuolella valloittaa takaisin menetetyt maakuntansa. Pitäisi edistää teollisuutta, jotta ne suuret summat säästyisivät, joita jo alkoi tulvia pois maasta ulkomaisten valmisteiden hintana. Polttotupakan tullikin nousi jo kohta näet neljäänsataan ja nuuskan tulli sataanseitsemäänkymmeneen taalariin. Olisipa mainio asia viljellä tupakkaa, istuttaa silkkiäispuita, elättää silkkimatoja ja kutoa silkkiä. Hopeaa oli löydetty läheltä Helsinkiä; miksi ei voisi toivoa, että saataisiin vielä lyöttää hopeataalareita omien kaivosten antimista? Ennen kaikkea pitäisi meidän pakottaa ulkomaalaiset ostamaan meiltä enemmän tavaraa kuin me ostamme heiltä; siten maan rikkaus varmasti kasvaisi. Ja siihen ne vieraista, jotka olivat ammattimiehiä, lisäsivät, että se kaikki oli ensi sijassa oleva Turun asia, koskapahan koko maa hyötyy pääkaupunkinsa rikastumisesta. Ei koskaan pitäisi sallia muiden merikaupunkien kilpailua; vielä vähemmän olisi kärsittävä tuota kelvotonta kauppaa, jota taitamattomat Ahvenanmaan ja muiden paikkojen talonpojat olivat alkaneet harjoittaa omilla laivoillaan, itselleen häviöksi ja koko maalle korvaamattomaksi vahingoksi.

Päivällisiä saattoi sanoa vaatimattomiksi edellisen vuosisadan pitojen rinnalla, jolloin Turun yliopiston rehtoria kiellettiin 1642 tarjoamasta "enempää kuin kuusi varsinaista ruokalajia, kinkkua lukuunottamatta". Mutta vielä oli käytävä käsiksi suunnattoman suureen torttuun, joka oli taiteellisesti koristettu kaupungin vaakunalla ja rintasokerikyyhkysillä, ja tortun jälkeen tuli vielä viikunoita, manteleja ja pähkinöitä. Aterian päätyttyä veisasivat kaikki istualtaan pitkän ruokavirren, jonka jälkeen vieraat nousivat ja rivissä arvonsa mukaisessa järjestyksessä pudistivat kumartaen tai niiaten emännän kättä. Herrat jäivät sitten istumaan "tupaan", joka ei silloin vielä ollut kohonnut salin arvoon, ja niille, jotka tempun tiesivät, kannettiin hienoksi hakattua Hollannin tupakkaa, jota poltettiin pitkistä savipiipuista. Kahvista ei ollut puhettakaan, se kun oli hyvin harvinaista, tuskin nimeltä tunnettua herkkua; mutta suuressa hopeakannussa vaahtosi yhä olut, kunnes miesvieraat poistuivat, kun katsottiin illallisaterian ajan alkavan lähestyä, mikä tapahtui noin kello kuuden ajoissa silloisen tavan mukaan.

2. PRINSESSA RUUSUNEN.

Neuvosmiehenrouva Merthenin naisvieraat olivat sillä välin siirtyneet makuukamarin turviin — neuvosmiehen huoneistossa oli siihen aikaan tupa, makuukamari, lastenhuone ja keittiö — ja siellä heitä kestittiin teevedellä. Tuon äskettäin Hollannista tuodun ylellisyysjuoman valmistaminen oli yhtä nerokas kuin yksinkertainenkin. Otettiin hyppysellinen tuota kiinalaista kasvia, sekoitettiin siihen hienoksi survottua kardemummaa ja karvasmanteleja ja pantiin kaikki hopeakannuun, joka kaadettiin täyteen kiehuvaa vettä. Siitä täytettiin äsken mainitut kipposet, ja tee juotiin palasokerin maustamana. Niiden varalle, jotka pitivät hunajaa parempana kuin kallista sokeria, oli täysi hopeamalja tätä maukasta Naantalin mehiläisten tuotetta. Kun teekannu tyhjeni, kaadettiin uutta kiehuvaa vettä mehuttomaksi kiehuneeseen sekoitukseen, niin kauan kuin jollekin vieraalle vielä oli tarjottava, ja vihdoin saivat piiat ja lapset nauttia neljännen tai viidennen haudeveden voiman.

Naistenkin kielet pääsivät nyt vihdoin valloilleen. Vahinko korvattiin oikein runsaasti, kiusailtiin nuorta laamanninleskeä, kyseltiin, olikohan Heldt löytänyt maahan kaivetun aarteensa, kiisteltiin edullisimmista humaloista ja parhaasta Saksan suovasta sekä ihmeteltiin, kun voin hinta oli noussut kolmesta aina kahteentoista taalariin leiviskältä. Vihdoin tahdottiin nähdä sisar Merthenin lapsiakin.

Lapset toi sisään heidän hoitajansa, vanha Vappu, pitkä, laiha ja kulmikas nainen, jolla oli yllä ahdas musta villahame, sinijuovainen esiliina, harmaa, punaisilla nauhoilla reunustettu mekko, päässä pienenlainen punainen myssy ja kaulassa sininen liina. Hän oli leski ja näytti kyllä kykenevän ottamaan miestäkin kiinni kauluksesta, mutta jotakin hyväluontoista oli hänen tuimissa, ruskeissa silmissään ja siinä tyynessä huolellisuudessa, millä hän kantoi pientä lasta käsivarrellaan.

Sisar Merthenillä oli tähän aikaan neljä pientä tyttöä: Anna, Eeva, Lotta ja Kaarin, vanhin yhdeksän ja nuorin vuoden vanha. Heillä oli kaikilla äsken silitetyt, valkoisesta kamritsikankaasta tehdyt rintaliinat; nuorimmilla päässä punaiset myssyt, jotka olivat sidotut nauhoilla kiinni leuan alta, vanhimmat paljain päin, letitetyin hiuksin. Äiti itse oli kaunis nainen, eivätkä tyttäretkään näyttäneet olevan huonompaan päin. Kaksi heistä oli vaaleaveristä, äänetöntä ja hiljaista; toinen ja neljäs järjestyksessä olivat tummasilmäisiä ja tummahiuksisia, vilkkaita ja vallattomia. Seitsenvuotiaalle Eevalle näytti luonto tuhlaamalla jakaneen parhaita antimiaan; mitään viehkeämpää ei olisi voinut nähdä kuin tuo leikkivä sulotar, joka oli vilkas kuin kissanpoikanen.

Kolme vanhinta oli koulutettu niiauksen tapaisella liikkeellä tervehtimään ja suutelemaan kunnioitettujen tätien kättä. Kun se velvollisuus oli kunnialla suoritettu, nosti kaunis rouva Björkegren Eevan polvelleen, suuteli häntä poskelle ja sanoi:

— Tiedätkö, että minä olen sinun kummisi?

— Tiedän, sanoi tyttö.

— No, sittenpä varmaan luulet, että minulla on jotakin hyvää hameeni taskussa?

Tyttö ei vastannut. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän näki kalliin timanttineulan, joka kummilla oli rinnassa.

— Mitä tästä sanot? jatkoi laamanninleski, vetäen hameensa taskusta kappaleen päivällistorttua, joka oli kääritty hienoon hollantilaiseen nenäliinaan.

Eeva tempasi tortun, taittoi sen kolmeen osaan, hypähti alas, antoi houkuttelevat palaset sisarilleen, pitämättä itse mitään, ja palasi sitten kumminsa luo leikkimään timanttineulalla.

— Eeva on liian hyväsydäminen, sanoi laamanninleski hymyillen. Tulipa hänestä muuten mitä tahansa, rikasta hänestä ei tule koskaan.

— Eevaa miellyttää enemmän sisar Björkegrenin rintaneula, huomautti arvonimeä vailla oleva äiti Wechter, kauppiaanrouva, joka oli Annan kummi ja näki Eevan ehtineen torttuineen ennemmin kuin hän oli ehtinyt antaa suosikilleen samanluontoisen lahjan.

— Sisar Björkegren on opettanut hänet pitämään timanteista, puuttui puheeseen neuvosmiehenrouva Nidelberg, Lotta Merthenin kummi, syöttäen kalpealle lapselle rintasokerikyyhkystä.

— Onko mahdollista, että sisar Björkegren on antanut ristilapselleen harvinaisen ja kalliin kumminlahjan? kysyi asessorinrouva Lostjerna, joka äsken oli muuttanut kaupunkiin eikä siis vielä tuntenut kaikkia juoruja.

— Minä annoin hänelle muutamia Brasilian jalokiviä, vastasi laamanninleski välinpitämättömästi. Hannu setä oli ostanut ne vähemmästä kuin puolesta arvosta englantilaiselta kaapparilta, joka oli ne ryöstänyt Espanjan vesiltä.

Pyydettiin saada nähdä tuota harvinaista koristetta. Se oli taidokkaasti tehty, 128 jalokivellä koristettu kultasolki.

— Mutta tuossahan olisi koristus vaikka prinsessalle! huudahti asessorinrouva teeskentelemättömästi kummastuneena.

— Niin, vastasi laamanninleski ylhäisen tapaan, sen sanotaankin olleen aiotun Portugalin kuningattarelle. Ristityttäreni on sitä kantava kunnialla muistona minulta, kun hän kerran menee vihille. Eeva … ehkäpä sinulla jo onkin sulhanen?

— Minulla on neljä! vastasi lapsi veitikka silmässä, lukien sormillaan. — Isä … setä Heldt … maisteri Elg … ja Iisakki…

— Kas, kuulkaapas vain! sanoi kummi nauraen. Siinähän on jo kolme liiaksi. Mitä sinä niin monella teet?

— Minä saan karpaloita, pähkinöitä, viskunoita, ja Iisakki vetää minua kelkassaan jokimäelle…

— No, sitten se kyllä kannattaa. Pidä vain kaikki neljä, rakas tyttöseni! Kyllä minä niistä tiedän yhden, joka aina pysyy uskollisena, nimittäin isäsi.

— Eevalla on jo niin paljon hyvää, ja te ennustatte kuitenkin, sisar, ettei hän koskaan tule rikkaaksi? sanoi ystävällinen asessorinrouva hymyillen.

— Eikä siis koskaan turhamaiseksi, virkkoi rouva Wechter pisteliäästi.

— Ei, hän on liian hyväsydäminen tullakseen turhamaiseksi, vastasi laamanninleski.

— Ja kuka on sanonut, ettei Eevasta koskaan tule rikas? puuttui puheeseen vanha Vappu, lausuen uskotun palvelijan oikeudella ilmi hänkin oman ajatuksensa. Palvelijain ja herrasväen välinen erotus oli vielä silloin vähäinen, sillä eri yhteiskuntaluokkia erottava juopa kasvoi vasta Kustaan aikakaudella.

— Kuulkaas Vappua! huudahti Wechter äiti. Hän ennustaa kädestä, uskotteko?

Sisar Forselia, papinrouva, uskoi kuiskaillen vieressään istuvalle rouvalle, että Vapun äiti oli pahamaineinen noita ja noitana oli hänen isoäitinsäkin poltettu monta vuotta sitten. Hän, Forselia, ei voinut käsittää, mitenkä sisar Merthen saattoi uskoa lapsensa henkilölle, joka oli niin huonomaineisesta suvusta; ainahan siitä jotakin kulkee perintönä. Muuten ei hän puolestaan kieltänyt, ettei Vappu itse olisi ollut kunnollinen ja hyväksi tunnettu vaimo; mutta ennustushenki oli hänessä kuin polttomerkkinä äidin suvusta.

— No, mitä ennustat lapsesta, Vappu? kysyivät rouvat uteliaina.

— Mitäpä vanha, hapan karpalo tietäisi omenansydämistä? vastasi hoitaja äreästi, pyyhkien pikku Kaarinin suuta ja nenää juovikkaalla esiliinallaan.

— Vappu luulee tietävänsä hyvin paljon Eevasta sentähden, että hän pitää niin paljon lapsesta, virkkoi äiti, melkoisen hyvillään hänkin siitä suosiosta, joka eniten kohdistui hänen lempilapseensa. Kerropas nyt, mitä kerran luit hänen kädestään. Hyväähän se kaikki oli.

— Eikö ollutkin? toisti palvelijavanhus. Niin, Jumala suokoon niin käyvän. Minä olen nähnyt hänen kädestään, että hän kerran vielä tulee hyvin rikkaaksi.

— No niin. Rukoile sitten, että hän nöyränä kantaisi sen, mitä Jumala hänelle suo.

— Ihan niin, huomautti rouva Wechter luoden syrjäsilmäyksen rikkaaseen laamanninleskeen. Voihan lapsi päästä rikkaisiin naimisiin; sellaistahan näkee joka päivä.

— Minä olen nähnyt, että hän tulee rikkaammaksi kuin kukaan muu nyt Turussa elävistä, niin rikkaaksi kuin vanha Kaarina kuningatar entisinä aikoina Liuksialassa, jatkoi Vappu, yhä enemmän innostuen. Minä olen nähnyt hänen pääsevän ylhäisempään asemaan ja suurempaan valtaan kuin kukaan muu tässä maassa…

Rouvat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi aivan varmasti uskonut, että ihmisen tulevaiset kohtalot saattaa nähdä hänen kätensä juovista.

— Nehän ovat kaikki hyviä lahjoja, arveli asessorinrouva ja suuteli pienokaista.

— Suokoon Jumala, jatkoi vanhus. Ja vielä minä olen nähnyt hänen tulevan hyväksi; hänen kaunistuksenaan tulee olemaan hyvä ymmärrys…

— Sano hänen tulevan onnelliseksi! virkkoi äiti, varsin ymmärrettävästi hyvin liikutettuna.

— Mahdollista on sekin. Ehkä myöskin onnelliseksi, sitä ei kädestä näy, mutta ei sitä siinä ole kiellettykään. Mutta yksi seikka on varma: kaikista, jotka nyt elävät Turussa, elää vain yksi ainoa kauemmin kuin tämä lapsi.

Se ajatus, että pieni lapsi on näkevä kaiken sen, mikä nyt parhaillaan henkii, liikkuu, taistelee, iloitsee ja kärsii, maan poveen peittyvän ja taas toisaalta näkevä nyt vielä syntymättömien ja tuntemattomien miespolvien kasvavan perimään isiään — sellainen yksinkertainen, luonnollinen ajatus liikuttaa aina niidenkin mieltä, jotka eivät muuten kiinnitä lainkaan huomiota elämän jokapäiväiseen vaihteluun. Kyyneliä näkyi useimpien silmissä, kun he, lujasti uskoen ennustukseen, katselivat rakastettavaa pikku tyttöä, joka oli kerran kohoava niin korkealle ja näkevä niin kauas, kauas hämärään tulevaisuuteen.

— Lupaa, Eeva — sanoi laamanninleski, hänkin kyyneliin liikutettuna — lupaa seitsemänkymmenen vuoden kuluttua kerran rukoilla kummisi haudalla!

Pikku seitsenvuotias ei käsittänyt sitä. Mitä hän ymmärsi haudoista ja muistoista? Mitä hän tiesi, silmänräpäyksessä elävä, vuosien pitkästä sarjasta? Hän ymmärsi vain, että hänen rakas kumminsa itki ja hän kiiruhti suutelemaan pois kyynelet, vakuuttaen tekevänsä kaiken, mitä kummi häneltä pyytää.

— Kiitos, rakas Vappu! sanoi nyt rouva Merthen, haluten tyynnyttää vierastensa kiihtyneitä tunteita. — Sinä jakelet todella kuninkaallisia lahjoja, ja vaikka sisar Björkegreniä syystä kyllä voi sanoa pikku Eevan ensimmäiseksi hyväätekeväksi haltijattareksi, niin sinäkin olet ansainnut sen, että Eeva muistaa sinulle ostaa uuden esiliinan vapunpäiväksi. Virkistä vähän mieltäsi, juo kipponen teetä. Rupeaahan jo janottamaan, kun katsoo niin kauas tulevaisuuteen.

— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Vappu. Ei kaikki vielä ole sanottu.

— Mitä? Onko sinulla vielä muita kultaisia lahjoja annettavana?

— Minä kuulin lapsena, jatkoi hoitaja, vanhan tarinan prinsessa Ruususesta. Hän oli saanut kummeiltaan kaiken parhaimman ja onnellisimman, mitä ihmiset haluavat tässä katoavaisessa maailmassa; mutta lisäksi hän oli saanut varoituksen olla kehräämättä värttinällä, ennenkuin täyttäisi viidennentoista vuotensa. Viidennentoista tai yhdeksännentoista, en muista niin tarkkaan. Luullakseni kuitenkin yhdeksännentoista.

Tyttönen kuunteli. Hän rakasti satuja, kuten kaikki lapset rakastavat, ja niitä Vapulla olikin suuri varasto.

— Se on lastensatu, minä muistan sen varsin hyvin, keskeytti laamanninleski leikillisesti. Katso vain, sisar Merthen, ettei mitään värttinää ole talossa. Eevan pikku pää on täynnä prinssejä ja haltijattaria: hän ei saa kehrätä värttinällä, ennenkuin täyttää yhdeksäntoista vuotta. Se on … katsotaanpas, syntyihän hän 8 päivänä syyskuuta 1723?

— Niin.

— Siis 8 päivänä syyskuuta 1742.

— Kyllä minä sen muistan. Onneksi ovat rukit jo karkoittaneet tieltään vanhat värttinät. Eikö Eeva saa kehrätä rukilla niin paljon kuin tahtoo?

— Mitä Vappu sanoo?

— Mitäpä minä tiedän? Tunnenko minä kaikki hiekanjyvät, jotka sallimus kylvää ihmisten tielle? Joskus voi olla värttinä, joskus jokin muu. Rakas lapsukaiseni!… Ja niin sanoen Vappu tempasi äkkiä luokseen pikku tytön, ikäänkuin suojellakseen häntä suurelta, tuntemattomalta vaaralta.

— Älähän nyt, rauhoitu, Vappu! lohdutteli äiti. Hän ei ole kehräävä värttinällä eikä, jos Jumala auttaa, joutuva muuhunkaan vaaraan. Jos isä ja minä saamme elää, on hän kasvava kaikessa kunniallisessa, hyveissä ja jumalanpelossa. Ja jos Jumala meidät kutsuu pois ennen tuota aikaa, jota sinä pidät niin vaarallisena, niin tiedän, että sisar Björkegren, hänen hyvä kumminsa…

Äiti ei kyennyt jatkamaan. Laamanninleski puristi hänen kättään, suuteli taaskin lasta ja sanoi liikutettuna:

— Jos minun hyvästä sydämestä annetulla kumminlahjallani on mitään merkitystä, niin on sen merkitys juuri siinä kehoituksessa, jolla sen annoin ja jota en unohda uudistaa, kun Eeva tulee täysikasvuiseksi. Kunnialla ja siveydellä tulee hänen kantaa koristettaan tai ei ensinkään. Mutta hänen äitinsä sen parhaiten hänelle opettaa. Kas niin, älä ole huolissasi! Vappu on nyt kertonut loppuun satunsa, eikö niin? Hän tahtoi vain sanoa, ettei mitään hyvää lahjaa eikä ainakaan niin runsaita sallimuksen lahjoja anneta meille kiusauksitta. Eikö ole niin?

— Niinhän se lienee, huokasi vanhus, kuivaten punoittavia silmiään esiliinansa kulmalla ja heti sen jälkeen samalla koetellulla välineellä siistien Kaarinin nenää. Pienokainen oli nukkunut. Anna ja Lotta, joita ei kukaan näyttänyt huomaavan, istuivat ääneti nurkassa ja tuudittelivat suurta pyyhinliinasta tehtyä nukkea. Eeva oli kulkenut kädestä käteen ja ollut kaikkien ihailun kohteena sekä viimein tullut niin rohkeaksi, että pisti kätensä kummin hameen taskuun, veti sieltä esiin aloitetun sukankutimen hopeavartaineen ja tempasi siitä kaikki puikot pois. Koko seura nolostui melkoisesti odottamattomasta käänteestä, jonka ennustus uhkasi lopulta saada, ja nousi sanomaan jäähyväisiä, kun huomio äkkiä kiintyi takan luota kuuluvaan ryminään.

Noin kymmenvuotias poika oli tullut kenenkään huomaamatta sisään, istuutunut jakkaralle lieden luo, nukkunut siihen ja vierähtänyt pitkäkseen lattialle. Koettaessaan unen horroksissa nousta ylös hän veti hiilihangon aika kolinalla päälleen.

— Mitä sinä täällä teet? sanoi rouva Merthen pojalle.

Vastaamatta poikanen kiirehti puoliunissaan ulos ovesta, mennessään kummastuneena katsahtaen vieraisiin rouviin.

— Poika on kävellyt unissaan, sanoi emäntä puolustellen. Iisakki Alanus orporaukka, papin poika, kaukainen sukulainen, jonka mieheni otti tänne pannakseen hänet kouluun.

— Ja hän osaa katkismuksen ulkoa vaikka takaperin! virkkoi Eeva. 25

— Pidä kiinni pikku rikkiviisas suusi!… Lapsi laskettelee sukkeluuksia, joita on varmaankin kuullut keittiössä, huomautti äiti anteeksi pyytäen.

— Hyvästi, sisar Merthen! Kiitoksia tästä päivästä, älä unohda meitäkään!

Ja rouvat lähtivät nyt melkoista vähemmän kursastellen kuin tullessaan, mutta kuitenkin kymmenkunnan minuuttia jäähdyttäen huonetta oven aukipitämisellä, koska ei aivan heti voitu sopia, oliko hovioikeudenneuvoksettaren vaiko laamanninlesken astuttava edeltä.

* * * * *

Jottei lukija jäisi epätietoiseksi, mitä näistä Merthenin valtioviisaista päivällisistä seurasi, lisättäköön heti, että viikon kuluttua Johan Reinhold Heldt pääsi ystävänsä neuvosmiehen seurassa tutustumaan Wittfootin perheeseen. Rakkaus kasvoi nopeasti, mutta hitaammin ankaran sedän suosio. Kerran aamupäivällä yllätti Hannu setä veljensätyttären hämillään ja vesissä silmin, ja säikähtynyt kosija oli paennut sydämensä valitun suureen mustapuiseen vaatekaappiin. Kun kaikki lohdutukset, järkiperusteet ja ankaruus vihdoin huomattiin turhaksi vaivaksi, päättyi tuo pieni Turun romaani niinkuin hyvän romaanin tulee päättyä, toisin sanoen niin, että tyranni suostui rakastavaisten onnelliseen avioliittoon. Heistä sitten polveutui seuraavalla vuosisadalla hyvin tunnettu Turun Heldtien suku.

3. HELENANPÄIVÄ RUISSALOSSA.

Se, joka kulkee Turusta suurta väylää saaristoon, niin että Ruissalo on oikealla, kummastelee melkoisesti kuullessaan puhuttavan Ruissalon kauneudesta. Yksitoikkoinen, havumetsän tummentama ranta, jonka takaa vain sieltä täältä häämöttää ylistettyjen tammien vaaleampi vehreys, siitäkö runoilijat ovat laulaneet ja senkö maine jo paljoa ennen Choraeuksen aikaa oli levinnyt kotiinpalaavien ylioppilasten mukana yli koko Suomenmaan? Niin, se se on Ruissalo, mutta kainon kaunottaren tavoin peläten näyttää sulouttaan kaikille tien kulkijoille saari kätkee kauneimmat osansa syrjäisemmälle Pohjasalmen puolelle. Siellä näkee monta tuollaista oikukkaan viehättävää lahtea, jota meri heittelee kuin sormisuukkosia rannoille; siellä tammien ja muiden lehtipuiden vihreys on voitolla, muodostaen sen vaalean, iloisen värin, joka hurmaa kaikkia kaupunkilaisia, eikä suinkaan vähimmin omaan piiriinsä suljettuja turkulaisia, luonnon ja vaihtelun koko tenhovoimalla.

Jos 31 päivänä heinäkuuta 1741 aamupuolella sattumalta lähestyi tätä sievää rantaa, ei saattanut olla huomaamatta eräitä tapahtumia, jotka tuossa siihen aikaan varsin yksinäisessä seudussa olivat sangen tavattomia. Monista, milloin keimailevista ja sievistä, milloin muhkeista ja komeista huviloista, joita sataneljäkymmentä vuotta myöhemmin vilkkui Ruissalon lehvien välitse, ei näet siihen aikaan ollut merkkiäkään. Maaherran omistama Ruissalon kartano oli saarella ainoa paikka, jota saattoi sanoa asutuksi rakennukseksi, mutta suurta komeutta eivät senkään rappeutuneet puuhuoneet osoittaneet. Torpparien tai metsänvartijain turvekattoisia mökkejä sen sijaan kyllä näkyi siellä täällä rannalla, ja ne kolme tai neljä vähän tilavampaa ja vähän siistitympää "kesätupaa", jotka olivat kyhätyt kaupunkilaisten huvitteluja varten, eivät ollenkaan näyttäneet liian ylpeiltä asumaan hyvässä sovussa vähemmän ylhäisten naapuriensa kanssa.

Erään tällaisen kesätuvan luona nähtiin nyt tavattomia varusteluja. Tupa oli koristeltu oksilla ja lehvillä, joista oven yläpuolelle oli tehty suuri H-kirjain, ja jos katsahdettiin sisään, nähtiin, että puhtaaksi pestylle lattialle oli ripoteltu katajanhavuja ja suurelle avoliedellekin oli pistetty koristeeksi aika kuusenkarahka. Suurenlainen sinikeltainen lippu liehui pitkässä tangossa tuvan edustalla keskellä nurmikkoa, ja sen ympärille oli asetettu H:n muotoon kolme suurta pöytää lumivalkoisine liinoineen ja monine pöytätarpeineen, joista osa oli hopeaa. Lihavahkot piiat näkyivät helteestä läähättävinä häärivän pöytien ympärillä, ja heidän joukossaan huomasi silloin tällöin solakan nuorukaisen milloin levottomasti katselevan vaaleansinistä, autereen verhoamaa taivasta, milloin uutterasti puuhailevan kahden vähäisen mustan kapineen ääressä, jotka olivat asetetut pienelle kukkulalle vasemmalle tuvasta. Nuo hänen huomionsa kohteet tunnettiin tarkemmin katsottaessa pariksi pikku tykiksi.

Kello alkoi lähestyä yhtätoista, kun hyörinä rannalla kävi vilkkaammaksi ja joukko miehiä ja poikia kokoontui tykkien luo. Syy oli helppo arvata: etäällä salmessa tuli kaksi suurta venettä, täynnä kaupungin herrasväkeä. Kohta ne jo olivat pyssynkantomatkan päässä rannasta, ja poks! poks! pamahteli pikku tykeistä lyhyesti ja terävästi, saattaisipa sanoa poikamaisesti, kuten tavallisesti sellaiset kapineet pamahtelevat, varsinkin jos niihin pannaan luja panos ja putki ensin voidellaan talilla. Kaikki rannallaolijat hurrasivat lakkejansa ja liinojansa heilutellen, ja noiden meluisten, mutta sydämellisten tervehdysten kestäessä nousivat tulijat maalle.

Myöhemmän ajan laatukuvamaalari olisi saanut runsaasti aineksia siveltimelleen, jos hän nyt olisi voinut piirtää nämä kelpo turkulaiset, jotka iloisina ja tyytyväisinä nousivat vihreälle rannalle. Kummallinen jäykän komeuden ja maalaisen yksinkertaisuuden sekoitus oli näiden huvimatkailijain ominaisena piirteenä. He eivät olleet hoviväkeä eivätkä ylhäisaateliakaan, mutta ollen maan pääkaupungin virkamiehiä, oppineita ja porvari-aristokraatteja, he tunsivat, mikä merkitys heillä oli määräävänä yhteiskuntaluokkana. Kursailevaa kohteliaisuutta ei saatu laiminlyödä edes huvimatkallakaan. Oli kursailtu veneisiin astuttaessa, eikä unohdettu kursailla maalle noustessakaan, kursailtiin päivällisaterialla ja kursailtiin koko päivä aamusta iltaan. Mutta se ei kuitenkaan estänyt ketään tunnustamasta matkaa hauskaksi ja maalaisilmaa virkistäväksi. Seuraelämä liikkui suuren painon alla, joka tottumuksesta oli tullut yhtä vähän rasittavaksi kuin ilman paino.

Huvimatkalaiset olivat kokoontuneet entisen laamanninleski Björkegrenin, nykyisen rouva Heldtin, kutsusta viettämään hänen uskotun ystävänsä, nykyisen pormestarinrouvan Helena Merthenin nimipäivää. Merthen itse oli poissa Tukholmassa. Joko valtioviisaat päivälliset taikka, mikä on todenmukaisempi ja oikeudenmukaisempi oletus, kekseliäs pää ja lainopilliset tiedot olivat tuon Turun maistraatin jäsenen nopeasti koroittaneet onnen astuimia ylös; sanalla sanoen, neuvosmiehestä tuli aikaa myöten pormestari ja pormestarista arvossapidetty ja mahtava Turun kaupungin valtiopäivämies. Silloin vallassa olevat Hatut olivat äkkiä kutsuneet kokoon säädyt joulukuussa 1740. Eikä ollutkaan vähempi kyseessä kuin sodan aloittaminen Venäjää vastaan silloisten valtiollisten selkkausten johdosta, ja siitä olivat valtiopäivät lakkaamattomien juonien ja puolueriitojensa ohella kiistelleet kiistelemistään myöhäiseen kesään tuona vuonna 1741. Turun kaupunki, kuten suurin osa koko Suomea, oli Myssyjen puoluetta; siellä luotettiin lujasti oman valtiopäivämiehen taitoon ja toivottiin siitä paljon. Eipä ihme siis, että niin moni ylimmästä porvaristosta ja muista isänmaanystävistä, jotka viettivät kesäänsä kaupungissa, ilolla yhtyivät kunnioittamaan tämän heidän valtiopäivämiehensä vaimoa, pormestarinrouva Mertheniä, toimeenpanemalla yllätyksen hänen nimipäivänään.

Se oli todellakin yllätys kunnon rouvalle. Hän oli muutamia päiviä ollut Naantalissa ostelemassa palttinaa tyttäriensä myötäjäistarpeiksi, joiden aina tuli olla valmiina hyvin järjestetyssä talossa, ja kun hän oli palannut sieltä, pyydettiin häntä osalliseksi pienelle venematkalle Ruissaloon, missä hän suureksi hämmästyksekseen tapasi lukuisan seuran, joka otti hänet vastaan jo kerrotuin pauhuisin kunnianosoituksin.

— No, mutta rakas sisar Heldt, mitä hullutuksia teillä onkaan mielessänne? puhkesi hämmästynyt pormestarinrouva puhumaan, vaivalla kiivetessään ystävänsä rinnalla ylös kivistä rantaa, ympärillään nuorimmat lapsensa, joita nyt jo oli yhdeksän.

— Älä minua syytä — sanoi ystävä nauraen ja tarjosi hänelle käsivartensa — ei se minun keksintöäni ole. Etkö sitten arvaa, sisar, ketä meidän on kiittäminen niin onnellisesta päähänpistosta?

— Kenpä se sitten saattaisi olla? Ehkä rouva Wechter? Taikka sisar Forselia? Mutta ei, kyllä sen sittenkin sinä, sisar Heldt, olet itse keksinyt, eikä kukaan muu. Varjelkoon, miten paljon vaivaa olet nähnyt kuljettaessasi tänne niin paljon hopeita ja muuta, mitä kaikkea tarvitaan näin suurelle joukolle! Olihan kaksi isoa vaatekoria täynnä porsliinia ja laseja?

— No olkoonpa, että minä olenkin sen pannut toimeen; mutta yllätys, sisar… On vain yksi, joka osaa niin taitavasti pettää viisaimman äidin koko Turussa.

— Mitä? Eihän se vain liene ollut Eeva…

— No, kas niin, älähän nyt ala siitä nuhdella kunnon lasta! Eeva se juuri toissapäivänä tuli minun luokseni ja sanoi: "Nyt on äiti Naantalissa; ettekö, hyvä kummi, toimittaisi jotakin oikein hauskaa Helenanpäiväksi?" Niin, Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, sanoin minä, sen minä kyllä teen varsin mielelläni. Siinä kuulit koko salaisuuden, sisar. Mutta ole nyt hyvä ja ole mieliksi tyttärellesi! Anna on ollut parhaana apuna kaikissa puuhissa.

— Annako? Niin, sen kyllä uskon. Mutta Eeva … hän ei muuta ajattele kuin huvituksia ja kujeita. Rakas sisar, mitähän' siitä lapsi raukasta tuleekaan?

— Mitäkö tulee? No, senhän tiedät, sisar, yhtä hyvin kuin minäkin. Paras, kaunein ja viisain tyttö, mikä milloinkaan on kukoistanut vanhassa Turussa; se hänestä tulee. Niin, minä en nyt puhukaan hänen muista lahjoistaan. Mutta muistahan, sisko Merthen, että Eeva kohta täyttää kahdeksannentoista vuotensa … että hän jo aikoja sitten on lopettanut koulunsa vanhan Pontin tädin luona … että hän puhuu saksaa melkein yhtä hyvin kuin minun mieheni … että hän on lukenut ranskaa ja opetellut ratsastamaan herra De Maretin johdolla — että hän on lukenut latinaa Iisakki Alanuksen kanssa — että hän voi valita maan parhaimmista avioliitoista minkä tahtoo, niin, että hän on saanut kaikkien nuorten herrojen pään pyörälle, puhumattakaan Iisakki parasta, joka on puolihulluna… Oh, sisko, älä ole milläsikään, vaikka Eeva vähän tahtoo huvitellakin! Nuoruus on aina nuoruus.

— Niin, niin, Jumala suokoon, että kaikki päättyisi hyvin ja onnellisesti. Liiaksi sinä, sisar Heldt, olet hemmoitellut ristitytärtäsi. Kehdosta asti olet kohdellut häntä kuin prinsessaa. No, en puhukaan siitä kuninkaallisesta kumminlahjasta. Mutta ainahan sinä, sisar, olet tahtonut, että hänen pitää olla hieno ja ylhäinen … olet huviksesi asetellut hänen hiuksensa aatelisneidon hiusten tapaan, sisar, olet antanut hänelle triumfanttiliivin ja tilannut hänelle kalleimpia pitsejä Raumalta… Rakas sisar, enhän muuta tahdokaan sanoa, kuin ettei Eeva saata koskaan olla kyllin kiitollinen niin suuresta hyvyydestä, mutta me olemme porvarisväkeä…

— Kiitos ylistelyistä — sanoi iloinen ystävätär nauraen — kun, kuten Eevalla, on kunnia olla niin korkealuottoisen valtiopäivämiehen tytär, saanemme toki pitää toista yhtä hyvänä kuin toistakin. Mutta olethan ihan palavissasi, sisar… Astuhan tupaan ja juo lasi simaa!

Sillä aikaa kun rouvat näin keskustelivat astuessaan rannasta kesätupaan päin, olivat vieraat vähitellen hajaantuneet nurmikolle onnellisina ja hyvillä mielin, minkä kaupunkilaisissa aina vaikuttaa tuollainen retkeily vapaaseen luontoon aurinkoisena, lämpöisenä kesäpäivänä. Sillä vastoin tavallista tapaansa oli sateisuudestaan kuuluisa Helenanpäivä nyt erittäin kaunis ja kirkas. Leuto merituuli viilensi täällä keskikesän kuumuutta, joka teki kaupungin tukahuttavaksi; ja Ruissalon tammien yllä kupuili taivas korkeana ja puhtaana valkoisine, lentävine untuvapilvineen, jotka vain enensivät sen siniloistoa, kuten kaukaiset purjeet lisäsivät Airiston aaltojen eloisuutta ja kauneutta.

— Miten hurmaavan ihanaa! huudahtivat muutamat nuoret tytöt, juoksennellen vihreässä ruohikossa kuin huimat linnunpoikaset.

— Olympialaista! vakuutti eräs nuorista herroista, klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius, joka tunsi Kreikanmaan paremmin kuin oman Turun.

— Kas, mikä tuo on? huudahti äkkiä varuskirjuri Godtschalk, osoittaen vähän matkan päässä olevalle kunnaalle päin. Kaikki katsahtivat sinne, ja kukkulan huipulla näkyi valkoisiin puetun tytön vartalo ilman sineä vasten kuvastuneena. Tuo taulu, jonka taustana oli taivas ja etualana maa, oli niin viehättävän ihana, että ihastuksen huudahdus tahtomatta puhkesi katsojain huulilta.

— Dafne se on, joka kaitsee lampaitaan Ruissalossa, huusi siro raastuvannotarius Skogsman, joka oli lukenut kaikki paimenrunot.

— Sano Saffo, joka syöksyy kalliolta syvyyteen, oikaisi klassillisuutta tutkiva maisteri Angelstadius.

— Tai Calypso saarellaan! virkkoi ylioppilas von Fagersdorf, joka luki Odysseiaa yksityisesti professori Petter Fileniuksen johdolla.

— Pitäkää kaikin mokomin varanne, ettei teitä loihdita kuten Odysseun kumppaneja! sanoi nauraen nuori professorinrouva Stenman, hän kun myöskin oli lukenut Odysseian kreikaksi, mikä siihen aikaan ei ollut niin harvinaista kuin nykyjään.

Pitkä, erittäin laiha herra, muumio, jossa oppi näytti muuttaneen kaikki lihakset pergamentiksi ja kaiken veren kirjatomuksi, tuli juuri sinä hetkenä polkua pitkin, irroitti päälaeltaan muodottoman suuren tekotukan, ikäänkuin antaakseen auringon ihmetellä niin paljon viisauden asuntoa, pyyhkäisi pois muutaman hikipisaran, viimeisen jäännöksen kuolevaisen heikkoudesta, ja kääntyi saman nuoren ylioppilaan puoleen, joka äsken oli laukaissut tykit.

— Quid spectant? Mitä he siinä katselevat? kysyi hän.

Ylioppilas punastui kovin tuosta kuuluisan professorin ja kateederisankarin Algot Scarinin puhuttelusta — sillä hän se oli — ja vastasi tuskin kuuluvasti, ikäänkuin häveten, että hänet oli tavattu ilmeisestä epäjumalanpalveluksesta:

— Domine professor, Eeva Merthen se on.

Professori Scarin oli Eevan kummi. Tavallinen kuolevainen ehkä olisi tuntenut ristityttärensä, varsinkin koska tyttö kuului perheeseen, jonka kanssa hän usein seurusteli; mutta opilla on oma etuoikeutensa olla huolimatta semmoisista pikkuasioista. Professori sovitteli tekotukan paikoilleen, puristi kapean nenänsä kultakehyksisten, mutta muuten sangattomien silmälasien väliin, katseli kunnaalla olevaa tyttöä ja antoi lausuntonsa:

— Mehercle, dryas! Muinaiset alaanit ja hunnit uskoivat olevan emanatio maniumia, vainajain haamujen haihtumista. Nuori mies, tuo on sukuhautakumpu, missä hän seisoo. Siispä voit olettaa hänet vain kauniiksi haihtumisilmiöksi, joka on syntynyt kuolleista alaaneista ja hunneista, jättääksemme mainitsematta bjarmit ja goottilaiset, koska suuri Olavi Rudbeck ei anna selvää tietoa näiden kumpujen ensimmäisistä asukkaista. Mitä siihen tulee, että ne olisivat olleet svealaisia tai goottilaisia tai ehkä sviagoottilaisia, kirjoittaa Björner … mutta mikä poikaa vaivaa?… Alane! Alane!

Nuori ylioppilas Iisakki Alanus, jolle huudahdus oli aiottu ja jonka nimen olisi paremmin kuin hautakumpujen pitänyt saattaa otaksumaan hämärää alaanien ja hunnien sukulaisuutta, oli joutunut niin suuren kiusauksen valtaan, että se riisti häneltä tilaisuuden kuulla verratonta luentoa sukuhautakumpujen perustajista. Nurmikolta oli kuultu pormestarinrouvan huolestuneena etsivän tytärtään Eevaa, jota hän ei ollut tavannut missään auttamassa päivällisvalmistuksissa, ja eräs nuori kauppias Simolin oli heti valmis viemään äidin sanan kummulla seisovalle tytölle. Romanttinen raastuvannotarius oli yhtaikaa tarjoutunut Merkuriuksen, jumalain sanansaattajan, toimeen ja pannut pitkät säärensä ahkeraan liikkeeseen. Iisakki Alanus ei voinut jäädä välinpitämättömänä katsomaan noiden kahden kilpajuoksua; hän rupesi heti kolmanneksi, ja olisipa lisäksi vielä lähtenyt pari keski-ikäistä neuvosmiestä sekä pari yliopiston apuopettajaa, jos vain heidän kangistuneet jäsenensä olisivat antaneet hiukkasenkin toivoa nuorempain pikajuoksijain voittamisesta.

Nuori, kummulla seisova tyttö ei tiennyt mitään siitä kaikesta puheesta ja juoksusta, minkä hän oli aiheuttanut. Nuorteana ja keveänä kuin perhonen, joka äsken on lentänyt kultakotelostaan karviaismarjapensaan lehdelle, oli Eeva hehkuvan ihastuksen valtaamana hengittänyt kesän tuoksuja. Epämääräinen levottomuus, selittämätön, polttava kaipuu ajoi hänet vapaaseen, kesyttömään luontoon; heti maalle noustuaan hän oli rientänyt lapsuutensa leikkipaikalle, rannan kauniille kukkulalle, jota oppineet kunnioittivat sukuhautakummun nimellä ja josta oli avara näköala monen selän yli aina Rymättylän saaristoon asti. Siellä, käsi silmillä suojana hiukan värehtivän vedenpinnan häikäisevää auringonvälkettä vastaan, hän katseli laineiden leikkiä ja kaukaa taivaanrannasta kajastavia saaria; kuvaamaton, hämärä mitä huimimman ilon tunne, johon samalla sekoittui mitä hellintä surumielisyyttä, oli vallannut hänen sielunsa; hymy leijaili hänen huulillaan kuin auringonloiste pilvien välistä, ja hänen leikillisen vallattomana repiessään rikki puolikuihtunutta horsmaa näkyi hänen kaunisten, tummien, hehkuvien silmiensä sisimmässä kätkössä puoleksi puhjennut kyynel.

Eeva Merthen oli nyt kahdeksannellatoista vuodellaan aikansa kauneimpia tyttöjä. Pitkä ja solakka, varreltaan täyteläinen, oikea sulotar joka suhteessa hän oli, ja ryhdissä huomasi jotain syntyperäistä kuninkaallista, jolla luonto välistä leimaa suosikkejaan hieromatta kauppoja suvun ja säädyn kanssa. Mistä oli peräisin tuo ylhäisyyden piirre noissa tosin kunnioitettavissa, mutta hyvin porvarillisissa ja yksinkertaisissa oloissa, joissa pikkukaupungin pormestarin tytär oli kasvanut? Kukaan ei osannut sitä selittää. Tosinhan huomautettiin, ettei hän lainkaan ollut porvarillisen, suomalaisen äitinsä näköinen, vaan ennemmin ihannekuva isästään, vanhan böömiläisen, kuten kerrottiin, rappiolle joutuneen aatelissuvun jälkeläisestä, jonka esi-isät jo kolme tai neljä miespolvea sitten olivat juurtuneet Suomen maaperään, menettämättä kumminkaan tummaverisyyttään tai luonteensa tulisuutta, jotka ovat etelämaalaisille ominaisia. Mutta miksipä sama äidillinen luonto, joka kaikkialla jakelee ilmaiseksi lahjojaan, olisi vain Suomessa käyttämättä sitä oikeuttaan? Tässä tytössä oli sulouden leima jo syntymästä asti. Kasvot olivat säännöllisen soikeat, iho läpikuultava, nyt hieman päivettynyt, ja sen suloutta lisäsivät tummat hiukset, jotka silloisen tavan mukaan oli pantu sykeröön ja pyyhkäisty taapäin — muoti, joka paljastamalla säännöllisten kasvojen kauneuden yhtä paljon lisää tuota kauneutta kuin rumentaa muuten sieviä, mutta säännöttömiä kasvonpiirteitä. Tuon jalon profiilin sopusointu oli täydellinen, itämaisten, lämpimien silmien hehku oli vastustamaton. Jos Eeva Merthen olisi elänyt valtaistuimen läheisyydessä, olisi hän muuttanut valtakuntien kohtaloita, sillä hän oli luotu kiehtomaan ja vallitsemaan. Mutta kätkössä maailman syrjäisessä sopessa saattoi hän tehdä vain yhden onnelliseksi ja kaksikymmentä onnettomaksi.

Tarkasti katsottaessa 1700-luvun kuuluisimpien kaunotarten muotokuvia huomataan niissä kaksi yhteistä, aluksi kyllä vähäpätöiseltä näyttävää, mutta kuitenkin siksi selvää piirrettä, että ne antavat kasvoille ilmeen, johon sen ajan melkoisen veltostunut maku rajattomasti ihastui; toinen oli hyvin pieni kirsikkasuu, jossa alahuuli oli tavallista täyteläisempi; toinen taas hieno, tuskin huomattava velttous silmien alaluomissa, joten ne tulivat hieman raukean näköisiksi, mikä oli ikäänkuin vastapainona pikku suun jonkun verran liian täsmälliselle nyrpistykselle ja ikäänkuin saattoi hellyyden sovittamaan sen, mitä ylpeys oli rikkonut. Molemmat nuo pikku piirteet oli Eeva Merthenillä, kuten Aurora Königsmarkillakin — ja molempia katselivat sekä narrit että viisaat siksi kunnes sokaistuivat.

Nuoren tytön herätti unelmista kilpajuoksun töminä kunnaan juurelta, ja kun hän katsahti sinne päin, näki hän ylioppilas Iisakki Alanuksen syöksyvän rinnettä ylös ensimmäisenä kolmesta. Ylös päästyään hän voitonriemuisesti katsahti kilpaveljiinsä; mutta ehdittyään muutaman askelen päähän päämäärästään hän pysähtyi äkkiä, loi katseensa maahan ja tunsi poskilleen kohoavan saman polttavan punan kuin äsken Scarinin häntä puhutellessa.

— Anna anteeksi, änkytti hän, ja siihen loppui hänen aiottu ja mietitty puheensa.

— Mitä minun pitäisi sinulle antaa anteeksi? kysyi kaunis tyttö sointuvalla äänellään, jossa oli säälin ja naurun vivahdus.

Alanus ei saanut vastatuksi. Jo jonkun aikaa oli hänelle aina käynyt niin, milloin hän puhui kasvatussisarelleen. Hän ei sitä itsekään käsittänyt; hänen latinanoppilaansa oli lopettanut hänen oman latinansa.

Hänen tappionsa tuli täydelliseksi, kun molemmat kilpailijat ehtivät esiin ja raastuvannotarius, jolle luonto oli lahjoittanut mitä sukkelimman kielen, huudahti:

— Kaunis, mutta julma Chloë, löydämmekö teidät vihdoinkin kuuntelemasta turturikyyhkyjen hellää kuherrusta myrttilehdossa? Sanokaa, kuinka olette voinut olla niin kova, että olette meiltä muilta paimenpojilta ja -tytöiltä niin pitkäksi aikaa voinut ryöstää kadehdittavan onnen saada nähdä teidän olympialaisia silmäyksiänne?

— Neiti Eeva — sanoi vähemmän tunteellinen ja käytännöllisempi kauppias — arvoisa rouva äitinne ja me muut olemme jo kauan odottaneet teitä päivälliselle.

— Ah, antakaa anteeksi, sanoi Eeva välinpitämättömästi: minä en ole kuullut mitään turturikyyhkyjen kuherrusta, ennenkuin kuulin sihteerin äänen. Minä katselin ulapalla näkyvää sotalaivaa. Se tulee tänne päin.

Kaukana näkyivät todellakin prikin solakat mastot ja valkoiset purjeet. Vienossa länsituulessa se ohjasi kulkunsa Turkua kohti. Purjehtiva priki oli yleensä hyvin tavallinen näky, mutta juuri näinä päivinä oli monella taholla liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja. Maltittomasti odotettiin uutisia Tukholmasta.

Herrojen katsellessa merelle päin katosi äkkiä nuori tyttö. Keveästi kuin tuulen henkäys Ruissalon tammistossa hän oli kiitänyt rinnettä alas, ja puunrunkojen välitse vilkkui enää vain hänen liehuva hameensa. Hän ei juossut, hän leijaili mätästen yli; hän oli jo lapsena tunnettu nopeimmaksi ikäisistään. Eikä sitä, kummallista kyllä, pidetty sopimattomana edes täysikasvuisellekaan tytölle. Se oli suuri onni ja etu kesäiseen aikaan monissa leikeissä vapaan luonnon helmassa.

Karkulaista hiljaa sadatellen riensi kaksi ihailijoista heti jäljestä. Turhaan. Notarius — tai oikeammin osa hänestä, käherretty tekotukka — jäi, kuten ennen muinoin Absalom, riippumaan puun oksaan. Kauppias, ollen vähän kömpelömpi, kompastui tuulen kaatamaan puuhun, nyrjäytti jalkansa ja palasi nilkuttaen muitten luo. Iisakki Alanus jäi kunnaalle ja katseli synkkänä uutta kilpajuoksua.

— Pitääkö minun sitten iäti olla yhtä saamaton ja hänen iäti yhtä ylpeä? sanoi hän katkeroituneena itsekseen. Enkö ole jo yhdenkolmatta vanha ja kuitenkin käyttäydyn yhä vielä kuin secunda -luokan poika… Minä en siedä, että hän halveksii minua. Toivoisin, että maailma kukistuisi päällemme, jotta minä saisin kannattaa sitä käsivarsillani ja samalla suojella häntä…

Juuri samana hetkenä kuului kaukaa mereltä tykinlaukauksen jyrisevä ääni. Ylioppilas katsahti sinne päin; tuuli ajeli keveitä savupilviä lähenevän prikin keulan ohitse.

— Oliko tuo vastaus uhkarohkeaan toivomukseeni, sanoi Alanus miettivästi ja lähti hitaasti palaamaan muun seuran luokse.

Siellä oli sillä välin ryhdytty siihen, mikä on sisällysrikkainta kaikissa pohjolan seurahuveissa, aterioimiseen. Etelämaan lazaroni etsii elämän nautintoa samoin kuin elatustakin appelsiinista ja savukkeista. Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei iloisuudesta tule mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä. Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet, sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää. Kaikki käy kuin jyrkkää myötämäkeä virtaava puro; kukapa säveltaituri on laatinut elähyttävämpää sävelmää kuin lautasten kalina ja lasien kilinä?

Äsken kuvailimme päivällisiä kaupungissa. Ruissalossa täytyi päivällisten olla maalaisemmat ja vapaammat. Syötiin ulkona ja tietysti istuen; tarvittiin vielä kokonainen vuosisata, ennenkuin kahvelipäivälliset tulivat tavallisiksi. Ruokarukouksen luki nyt vain pikku Wechter, virsi jätettiin kokonaan pois. Paitsi vasikanpaistia ja suurta kunnioitusta herättävää uunipuuroa tarjottiin mansikoita ja kermaa, ja viimein kannettiin ympäri pöytää kannellista vatia, joka herätti vieraissa erikoista huomiota, koska sen sisällystä tarjoiltiin eri ruokana aterian lopulla. Jokainen otti vadista pari lämmintä, tuoksuvaa hedelmää, kuori ne omin käsin, ylisteli niiden makua ja kyseli, millä keinoin sellaisia voisi hankkia. Mitä oli sitten vadissa? Tuhassa paistettuja perunoita.

Yliopiston puutarhassa oli jo jonkun aikaa koetteeksi viljelty tätä harvinaista amerikkalaista juurikasvia, mutta ne perunat, joita tässä tarjoiltiin, oli pormestari lähettänyt Tukholmasta, ja useimmat vieraista näkivät niitä nyt ensi kerran. Tuumailtiin, tokkohan tuo kasvi yleisemmin voisi levitä maahan ja sietää näin pohjoista ilmanalaa, mitä suuresti epäiltiin. Muutamat herrat näyttivät arvelevan moisen ulkomaisen ylellisyystavaran epäilemättä tulevan liian kalliiksi, joten se ei koskaan voisi toivoa pääsevänsä köyhäin pöydälle; paljoa suurempi syy olisi muka ruveta viljelemään silkkimatoja.

Jokainen edistys tarvitsi vielä pitkän ajatusajan. Noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua nähtiin ensimmäiset pienet perunamaatilkut talonpoikaistalojen viljelysten joukossa siellä ja täällä Etelä-Suomessa; sotamiehet — sanottiin sittemmin, syystäkö vai syyttä — olivat muka tuoneet kotiin perunoita laukuissaan Pommerin sodasta. Vielä 1800-luvun alulla olivat perunat melkein tuntemattomia maamme pohjois-osissa, jotka yhä viljelivät naurispahojansa. Talousseura ryhtyi silloin lähettelemään näitä juurikasveja kapoittain siemeniksi kaukaisimpiin seutuihin, ja vasta meidän vuosisatamme toisella vuosikymmenellä alkoivat ilmetä ne tulokset, joista nyt on kiittäminen tuota amerikkalaista "ylellisyystavaraa": kolmas osa maamme ravinnosta, kolmas osa sen kasvavasta väkiluvusta ja korvaamaton apu huonon rukiinsadon sattuessa.

Neuvosmies Wechter rohkeni nyt esittää maljan Helenan ja kaikkien Helenain kunniaksi, niihin luettuna myöskin kunniavieraan vanhin tytär Anna Helena Merthen.

— Tibi, Helena, sinä Troian hävittäjä, joka huoaten ikävöit Paristasi! puuttui puheeseen professori Scarin ja tyhjensi kipposellisen maitoa yhtä vakavan näköisenä kuin se olisi ollut kuolleitten alaanien ja hunnien hautausuurna, nyökäyttäen samalla päätään hämillään olevalle tytölle, joka posket hehkuvina talutettiin esiin lieden luota, missä hän juuri oli paistanut vohveleita lapsille.

— Tibi, Paris! toisti Eeva Merthen kääntyen muumiomaisen professorikumminsa puoleen. Koko seura purskahti hillittömään nauruun. Korkeasti oppinut professori Scarin noudatti erittäin tarkkaa elantojärjestystä ja oli erittäin täsmällinen kaikessa, mihin hän ryhtyi — kävi joka päivä kävelemässä määrätyt askelensa määrättynä hetkenä — ei koskaan syönyt muuta kuin määrättyjä ruokia — eikä koskaan juonut muuta kuin määrätyn maitoannoksen. Mutta kukapa olisi voinut vastustaa semmoista ristitytärtä?

— Tibi, Hebe, jumalten juomanlaskija! vastasi professori ja tyhjensi ihastuksissaan kokonaisen kipposen olutta, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Ateria päättyi kello puoli kahden ajoissa, pantiin taas kädet ristiin, pikku Wechter luki taas rukouksen, vieraat antoivat toisilleen leikillä aimo ruokaläimäyksiä ja hajaantuivat, muutamat lepäämään lähimpien puiden alle, toiset nukkumaan päivällisuntaan kaksinkertaisissa vuoteissa, joita ajan yksinkertaiseen tapaan oli kesätuvan peräseinällä yövieraita varten.

Nuorilla oli kuitenkin jotakin salaperäistä tekeillä läheisessä ladossa. Kello kolmelta annettiin merkki äänekkäällä torventoitotuksella, kaikki kokoontuivat nurmikolle, ia nyt nähtiin paimenpoikia ja -tyttöjä tulevan ladosta parittain. Kaikilla oli päässä liehuvilla nauhoilla koristetut leveälieriset olkihatut; muutamat taluttivat ruusunkarvaisista nuorista vastahakoisia lampaita. Ne, jotka eivät olleet saaneet käsiinsä yhtään nelijalkaista elukkaa, tyytyivät kaksijalkaisiin ja hallitsivat Merthenin pikku lapsia suitsista, jotka olivat palmikoidut leiniköistä ja päivänkukista. Astuessaan he lauloivat tuttua säveltä, jota vielä nytkin usein kuulee:

Lampaitaan paimentytöt ja -pojat paimentaa :.: He kertoa lemmen voimasta voi. :.:

Ruiskaunokkiseppeleellä koristettu etummaisin paimentyttö, jonka leveiden hatunreunojen alta välkkyivät Eeva Merthenin ihanat silmät, hypähti kevyesti emännän eteen ja sanoi teeskennellyn vihan äänellä:

— Arvoisa rouva, millä oikeudella te ja kaikki nämä Minervan ja Merkuriuksen lempilapset olette uskaltaneet astua minun saarelleni. Ettekö tiedä, että minä Amaryllis olen ainoa näiden seutujen ruhtinatar ja hallitsen paimenpoikineni ja -tyttöineni rajattomasti Ruissalon saarta?

Kun siihen ei tullut mitään vastausta, jatkoi paimenkuningatar:

— Helppo minun olisi muuttaa teidät kaikki sudenpenikoiksi, lohikäärmeiksi ja yököiksi; mutta minä olen suosiollisesti ottanut huomioon jalon oluen, jota olette kaataneet minun maalleni, ja miellyttävän paistinhajun, jolla olette virkistäneet ruohojen iloista henkeä. Sentähden minä lupaan teille kaikille suosiollisen armoni ja anteeksiantoni, tuomiten teidät ainoastaan kuulemaan ylimmäisen hovisoittajani alamaista hyvitysrunoa ja sitten karkeloimaan paimentyttöjen lehtoon.

Amaryllis ruhtinattaren viittauksesta astui hovisoittaja esiin, kädessä suunnattoman suuri, tuohesta tehty paimentorvi, josta hän puhalsi pari alkutoitotusta, ja lausui sitten pitkän runon, jota arveltiin kirjallisuutta harrastavan maisteri Samuel Pryssin tekemäksi ja jossa rouva Helenaa verrattiin milloin Junoon, kaikkien jumalten ja jumalattarien äitiin, milloin kuningatar Semiramiiseen tai Saaraan, joka lypsi herransa Abrahamin karjaa Kidronin niityillä. Näiden ylistyslauseiden jälkeen tuli vihdoinkin loppusäkeistö, joka kuului:

Niin suuret avusi miks' ylistyst' ei saisi, miks' en ma uljaasti myös virttäin soinnuttaisi kanss' Amarylliin tuon, mi täällä saarella lampaitaan kainnust on ain' Nooan ajoista! Mut' jos ma virkkaa saan, nyt mitä päässäin pyörii, niin paimenparvella, mi tuossa riemuin hyörii, miel' yksi onpi vain: Hän, jalo Helena Vuossadat eläköön kuin paratiisissa! Ja elon iltana — kun saapuu kuolo vieno kuin kuutamoinen yö ylitse kukkatienoon — niin suku taajana kuin metsä Ruissalon nuo silmät sulkekoon suloiseen lepohon![1]

Tämän kaunopuheisen juhlarunon jälkeen kokoontuivat paimenpojat ja -tytöt sekä kaksijalkaiset lampaat nurmikolle karkeloimaan. Kaikki asettuivat piiriin, ja suurimman piirin sisällä tanssi eri pari, vuorotellen valiten kumppaninsa kaikkien laulaessa:

Nuorukainen tanssiin ennättää ja nostaa hattuansa, hän suuria, pieniä tervehtää, suloneitoja mieluisimmin.

Neitosia käteen tarttuen hän lausuu luottavasti: ja sin' oot mun ja min' oon sun tään leikin loppuun asti.

Sanat "neitosia" ja "poikia" vaihdettiin tarpeen mukaan.

Tanssileikkien jälkeen oli vuorotellen juoksua ja kiikkumista, pallosilla- ja panttisillaoloa. Nuorien taitavuus ja notkeus ihastutti vanhempia. Eipä saattanut ajatella kahta omituisempaa vastakohtaa kuin jäykkä sovinnaisuus kotien seuraelämässä ja tämä hillitön vapaus vihreällä nurmikolla. Näytti siltä kuin olisi tunnettu tarvetta antaa kerrankin luonnon ja nuoruuden päästä oikeuksiinsa. Vanhatkin osasivat vielä olla lapsia ja lapsilla oli vapaus olla nuoria.

Sitten levättiin hetkinen makean juuston ja vaapukkahillon syömistä varten, sillä tuo maalainen ja maukas virvoke, joka nykyjään on jäänyt käytännöstä, oli silloin vielä yhtä yleinen kesäiseen aikaan kuin uudempana aikana jäätelöt. Seurasi sitten haukkasillaolo, tasapainossa pysytteleminen tangon avulla, nuoran yli hyppiminen ja vihdoin ruvettiin leskisille.

— Eeva! kuului hetkisen kuluttua rouva Merthenin ääni lehtimajasta.

Eevaa ei löytynyt mistään. Hänen oli nähty vievän päivällispöydästä herkkuja rummuttaja Mikulle venerantaan. Sitten hän oli mennyt metsään. Hän saattoi olla huimempi kuin kukaan vallattomassa leikissä ja heti sen jälkeen hävitä joukosta yksinäisille retkilleen. Näytti kuin hän olisi etsinyt jotakin, etsinyt koko elämänsä ajan.

Tuo huomio ei ollut tervetullut, sillä mustia ukkospilviä nousi taivaanrannalta. Sillaikaa kuin illallispöytä sateen pelosta katettiin tupaan, joutuivat vanhat herrat keskustelemaan politiikasta. Vapauden aikana politikoitiin ankarasti, sillä silloinhan valtakunta oli tosiasioissa tasavalta ja siis jokainen kansalainen oli tai ainakin luuli olevansa valtiomies.

Keskustelu koski Tukholman tapahtumia. Arvaeltiin, olikohan sihteeri Gyllenstjerna ollut salaa liitossa Venäjän ministerin kanssa. Kerrottiin, miten Arckenholtzia ja Mathesiusta oli syytetty siitä, että he olivat antautuneet Myssyjen kätyreiksi salaisiin vehkeilyihin. Mathesiuksen kohtalo herätti suurta osanottoa, sillä hän oli suomalainen ja sitä paitsi, mikä oli enemmänarvoista, rehellinen mies, joka herkkäuskoisuudessaan oli joutunut viekkaiden ja paremmin itseään salaavien valtiollisten juonittelijain aseeksi. Hattujen hallitusta ja sota-aikeita kaikki läsnäolevat kauppiaat, porvarit ja akateemiset oppineet yksimielisesti tuomitsivat hyvin ankarasti. Virkamiehiä oli yhtä paljon kummallakin puolella.

— Mitä uutta valtiopäiviltä?

— Peruukkipölkkyjä salaisessa valiokunnassa ja hatuntekijöitä salaisimmassa.

— Eikö Merthen ole salaisimmassa?

— Siinä on Örebron pormestari Salan, jonka pää paremmin sopii hattuun.

— Hyvät herrat — virkkoi hovioikeudenneuvos Ahlström, niitä harvoja turkulaisia, jotka hyväksyivät hattujen valtiotaidon — ei saa riistää kauhaa köyhältä, kun kerran puuroa sataa.

— Mitähän merkillistä puuroa nyt sataa? kysyi muuan Myssy pisteliäästi.

— Ranskalaista, sanotaan. Seitsemänkolmatta tynnyriä kultaa.

— Ryynivelliä, veli Ahlström, ja sitä paitsi jo hyvällä vauhdilla syötyä.

— No, venäläistä sitten! vastasi hovioikeudenneuvos. On muuan neiti tuolla idässä päin, joka mielellään ottaisi vastaan keisarinkruunun, ja sanotaan, että monta kultaseppää onkin toimessa.

— Katsopas vain! puuttui puheeseen keski-ikäinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat kauniit, täyteläiset ja klassillisen säännölliset, huulet vienossa hymyssä. — Veli Ahlström ei tyydykään vähempään kuin että antaa moskovalaisen itsensä varustaa armeijan ja sillä valloittaa meille valmiiksi Viipurin, Viron ja Liivinmaan. Eikä meidän tarvitse muuta kuin juoda kipponen olutta hänen menestyksekseen.

— Veli Hassel näyttää paremmin perehtyneen vanhoihin roomalaisiin kuin nykyajan politiikkaan, puhkesi hovioikeudenneuvos kiivastuneena puhumaan. Minä sanon erään asian, josta eivät Cicero tai Virgilius ole koskaan edes uneksineetkaan, nimittäin sen, että Lewenhaupt neuvottelee salaa markiisi Chetardien välityksellä suuriruhtinatar Elisabetin kanssa. Hänelle on edullista ostaa meidän ystävyytemme mistä hinnasta hyvänsä; meidän suoranaisesta avustuksestamme maksaa hän mitä me itse pyydämme.

— Lupauksillako? Niin tietysti.

— Paremmilla kuin lupauksilla, epäuskoinen veliseni! On kyllä kielletty kielimästä, mutta jos, hyvät herrat, ette sitä levitä edemmäksi, saatan teille ilmoittaa, että suuriruhtinatar aivan piakkoin aikoo käydä tiluksillaan Karjalassa.

— Entä sitten?

— No, jos et, veli, sitä käsitä, ei minulla ole mitään lisättävää. Luulisipa tuollaista huvimatkaa helpommaksi selittää kuin Horatiuksen oodit. Meidän karjalaiset jääkärimme ovat muutaman penikulman päässä sieltä.

— Ahaa! Me sieppaamme lumotun prinsessan, koroitamme hänet valtaistuimelle ja tyydymme vaatimattomaan palkintoon, neljään maakuntaan. Se on todellakin helpompaa käsittää kuin Minelliuksen Horatius-tekstin selitykset. Venäjän hallitus on tietysti umpikuuro ja upposokea. Mitä me täällä kaikessa salaisuudessa kuiskailemme olutkipposten ääressä Ruissalossa, siitä tietysti ei meidän huonokuuloisilla pietarilaisilla naapureillamme voi olla vähintäkään aavistusta.

— Älkäähän, kuulkaa, hyvät herrat — keskeytti neuvosmies Wechter, hyvin ponteva politikoitsija ja Turun kaupungin valtiopäivämies 1738 — tuo ei ole, jos saan sanoa, muuta kuin ämmäin lorua. Yhtä mahdotonta on nyt meille sodan tulo kuin koirain sitominen makkaralla ja vaatteenteko koivunkarpeista. Ovatko hatuntekijät hulluina? Eihän heillä ole kolmeakaan tuhatta miestä valmiina. Merthen kyllä tekee tenän heidän sodanhalulleen, ja ellei Merthen, niin Buddenbrock. Tuhat tulimmaista! Hirmuvaltako vaiko vapaus täällä vallitsee?

— Paremmin ehkä tekisit, veli Wechter, jos asettelisit sanasi vähän varovaisemmin, huomautti hovioikeudenneuvos. Eikä tiedä näinä aikoina, milloin puhuu päänsä pölkylle.

— Mitä nyt? vastasi neuvosmies kiivaasti. Joko nyt ovat päät vaarassa? Pois hatut päästä valtakunnan lain ja hallitusmuodon edessä! Vai sotaa? Mitä sitten tulee teollisuudesta ja yleisestä vaurastumisesta? Jumala siunatkoon vanhaa Hornia, siinäpä vasta oli miesten mies!

— Sinä, veli Wechter, voit lohduttaa mieltäsi suurella kangastilauksella, joka sotamiehiä varten tehdään, virkkoi Hassel, hyväntahtoisesti viitaten Wechterin uuteen verkatehtaaseen.

— Aivan niin! huomautti hovioikeudenneuvoskin. Suomen,[2] Hämeen, Uudenmaan ja Karjalan maaherrat ovat kolme päivää sitten saaneet käskyn neuvotella sotajoukkojen kutsunta-ajoista. Luulenpa toki muutamia housupareja kuluvan marsseilla. Mitä meriväkeen tulee, niin pahempia vaatteenkuluttajia ei voi toivoakaan, ja tiedäthän, veliseni, että suuri laivasto on Aspön luona ollut jo toukokuun 11 päivästä asti.

— Suunsoittoa ja säikytystä! huudahti Wechter ja moni muu myssyläinen. — Sehän pitäisi Merthenin tietää paremmin kuin kenenkään muun. Eikä Merthen ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Ei, se on vain tyhmää lorua. Sotamies tekee heinää ruodullaan, laivasto tervehtii kuninkaallista majesteettia ammunnalla hänen ylhäisenä nimipäivänään. Rauha meillä on, ja rauha pitää oleman; hiiteen kaikki sodantoitottajat!

Koetettiin vakuuttautua siitä, että kaikki kävi valtiopäivillä toivon mukaan, ja Myssyjen mielipide oli todella koko maankin mielipide. Miksikä ei Merthen kirjoittanut turkulaisille valitsijoilleen? Kuviteltiin sitä vain hyväksi merkiksi. Sitäpaitsi oli nyt pitkän aikaa ollut merellä kovia itätuulia. Postinkuljetus yli Ahvenanmeren riippui kauneimmalla kesälläkin aina tuulista, ja maamme saattoi siis sinäkin vuodenaikana olla monta viikkoa tietämättömänä siitä, mitä Tukholmassa oli päätetty sen onnesta tai onnettomuudesta.

Kaikessa rauhassa lähdettiin siis illalliselle. Pontak ja Braunschweigin mumma, silloin käytetty runsaasti höystetty juoma, elähyttivät iloisimmilleen politikoitsevien herrojen mielet. Harvat heistä pitivät lukua rajuilmasta, joka yhä synkempänä uhaten pimitti taivaan Ruissalon tammien yläpuolella.

Kaikki rauhalliset tunteet, lukuunottamatta Hattuihin kohdistuvaa vihaa, olivat kehittyneet iloisimmilleen höyryävien kulhojen ääressä, ja Wechter oli jo parisenkymmentä kertaa vakuuttanut vanuttavansa kaikki toitottajat mäsäksi suuressa verkatampissaan, kun hänen renkinsä saapui kaupungista, hikisenä kiivaasta soudusta, ja antoi hänelle kirjeen.

— Kuka sinut lähetti?

— Kruunun sotalaiva saapui satamaan tunti takaperin ja lähetti sanan, että asia on hyvin tärkeä.

Juhlijat olivat nähneet sotaprikin ja arvasivat tulevan uutisia Tukholmasta.

— Niin — sanoi Wechter yhä iloisempana — hyviä uutisia! Kirje näkyy olevan veli Mertheniltä.

Tunkeuduttiin äänettömän, sinetillä suljetun viestin ympärille, joka nyt oli vahvistava kaikkien rauhantoiveet, ja arvailtiin jo prikin purjehtineen matkansa sangen nopeasti, koska viime päivinä oli puhaltanut navakka lounastuuli.

Wechter avasi kirjeen, luki sen yhä uudelleen ja uudelleen, muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi ja pyyhkäisi kädellään pari suurta hikipisaraa, jotka kihosivat hänen otsalleen.

— Äiti — sanoi hän kiihtymyksestä väräjävällä äänellä vaimolleen — onko täällä hyvää ranskalaista Hattujen viiniä?

Ranskan viiniä oli pöydällä; sitä kaadettiin laseihin.

— Niinpä juokoon nyt Hattujen maljan, ketä haluttaa. Jumala kirotkoon heidät. Amen.

Samalla Wechter tarttui täyteen lasiin, kohotti sen ikäänkuin menestystä toivottaakseen ja paiskasi maistamattomine sisällyksineen uunia vasten, niin että sirpaleet lensivät ympäri huonetta ja viini räiskähti lähinnä seisovien päälle.

— Mitä, mitä siinä on? kysyivät hämmästyneet nimipäivävieraat.

— Lukekaa itse! vastasi Wechter antaen kirjeen. Se ei ollut pitkä ja kuului:

Tukholmassa 28 p:nä heinäk. 1741 iltapäiv.

Kunnioitettu Veli!

Koska Kunink. Majesteetin priki Victoria tänä yönä lähtee Turkuun, kiirehdin minä täten Sinulle, Kunnioitettu Veli, ynnä Turun Arvoisalle ja Uskolliselle Porvaristolle ilmoittamaan, että Hänen Majesteettinsa tänään kello 12 päivällä valtionkuuluttajalla, registraattori Bungencronalla rumpujen ja torvien kaikuessa on julistuttanut sodan Tsaari Ivania ja Venäjän hallitusta vastaan. Tarkemmin vastedes. Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan, Valtakuntaa ja Turun kaupunkia.

Kunnioitetun Veljen kuuliainen ja nöyrä palvelija Carl Merthen.

Läsnäolijain hämmennys oli kuvaamaton. Vaikka uhkaavia sodanenteitä jo oli liikkunut, olivat kuitenkin vain harvat valmiit ottamaan uutista vastaan ja vielä harvemmat olivat sitä toivoneet. Kirje kulki kädestä käteen, sitä luettiin ja selitettiin, kolme tai neljä henkeä iloissaan ja sotainnon valtaamana, mutta enimmät peloissaan ja apeilla mielin.

Siinä oli nähtävänä tarkka kuva tunteista, joilla sodanjulistus otettiin vastaan koko maassa. Isonvihan hirveät hävitykset olivat vielä tuoreessa muistossa. Eräästä asiasta olivat kaikki selvillä: Suomen oli taaskin kärsittävä ja vuodatettava vertaan, valtakunnan veriseen kilpeen oli taaskin isku sattuva. Minkä hyväksi? Ja mitä toivoa oli menestyksestä?

Seurassa olevat Hatut eivät varomattomuudessaan tahtoneet hillitä tunteitaan. Hoikkasäärinen raastuvannotarius otti yhden täytetyistä laseista, joista kaikki tähän asti olivat pysyneet koskematta paitsi se, mikä oli singautettu uunia vasten, ja rohkeni tyhjentää sen vanhan kaarlelaisen sankarillisuuden muistoksi, joka nyt taas oli näkyvä koko loistossaan. Hänen esimerkkiään seurasi vain pari puolueystävää, ei edes hovioikeudenneuvos huomannut kaarlelaisten ajan vielä palanneen. Notariusta vastaan nousi vastustuksen myrsky, joka uhkasi kasvaa väkivallaksi ja kuvasti sekin puolestaan jotenkin tarkasti maan mielipidettä.

— Kirotut lörpöttelijät! oli ensimmäinen karkeanlainen tervehdys, jolla maljaan vastattiin. Kohteliaisuuden ja kursailun ohuen kiillon alla oli raakuus jäljellä niinkuin saviseos laastituksen alla.

— Ajavat ensin meidät puolikuoliaiksi ja sitten lähettävät heti uusien kyytiin jälleen, ennenkuin vielä olemme ehtineet hengähtääkään!

— He ovat ohjissa ja me saamme maistaa ruoskaa.

— Hävetköön jokainen, ken semmoista ruoskaa tottelee.

— Varokoot vain, ettei vanha Hiirakko anna kavioista.[3]

— On moisten suukopusankarien ennenkin nähty ruohoa haistelevan.

— Notariuksellahan on ollut majoitusasiat huolena. Rientäköön nyt tilaamaan Turusta asuntoja kasakoille!

— Kuka uskaltaa nurista kuninkaallista majesteettia ja valtakunnan säätyjä vastaan?

— Valtakunnan hampaitako?[4] Huuti, herra; hän itse juuri niitä vertaa koirankitaan.

Näytti, pelästyneitten naisien läsnäolosta huolimatta, hyvin luultavalta, että notarius Skogsman kohta heitettäisiin ulos ovesta; mutta silloin pyysi professori Hassel puheenvuoroa ja kysyi, eivätkö kaikki, olipa heillä muuten mikä mieli hyvänsä, suostuisi yhdessä juomaan kuninkaan ja isänmaan menestyksen maljan.

— Siihen minä kyllä yhdyn, huudahti Wechter, jos muuten saan ajatella mitä haluan.

— Samalla ehdolla yhtyy siihen jokainen rehellinen suomalainen, huusi moni lasiin tarttuen.

— Eläköön kuningas! Eläköön isänmaa!

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti tupaa hirmuinen jyrähdys, ja salama, päivänvaloa kirkkaampi, välähti ikkunoista, valaisten huoneen. Ukonilma purkautui kauhistuttavan rajusti; rakeensekainen rankkasade alkoi piestä ikkunaruutuja. Ruotsin ja Suomen taivas siinä ennustavasti yhtyi säätyjen sodanjulistukseen.

Kaikki, jotka vielä olivat viipyneet ulkona, pyrkivät katon suojaan. Taikauskoinen pelko seurasi tuvassa vallinnutta hälinää; koetettiin leikkiä laskien haihduttaa mielestä tuhoaennustavan ukkosen ja sodanjulistuksen yhteensattumaa, mutta siinä ei onnistuttu. "Isoviha alkoi sekin ukkosilmalla", huomautti eräs vanha rouva. Tuo hirmuinen muisto kauhistutti kaikkia; jokainen oli näkevinään edessään uuden raunioiden aikakauden ja tuskin ollenkaan kuunteli sotaisen hovioikeudenneuvoksen pisteliästä tokaisua:

— Sisar Haselia tarkoittaa varmaankin avioliittoaan ukkovainajansa kanssa: silloin lienee vähän jyrissyt hääpäivänä.

Tuli pimeä; ei kenenkään mieleenkään juolahtanut palata kaupunkiin veneellä. Päätettiin sentähden jäädä yöksi niihin muutamiin kehnonlaisiin kesäasuntoihin, joita oli siellä täällä Ruissalon rannoilla, mutta niin moni kuin mahdollista jäi nimipäivätupaan, vanhemmat korkeihin sänkyihin, nuoremmat heinille, joita levitettiin yli koko lattian.

— Missä Eeva on?

Poissa. Ei kukaan tiennyt, missä. Ei edes kyseltykään ylioppilas Alanusta, joka myöskin oli hävinnyt teille tietämättömille.

4. LOITSUMÄKI.

Te, iloiset leikit ja pila, hymyilevät valon, vehreyden, välkkyvien aaltojen kuvat ja Ruissalon tammiston suloiset tuoksut, miksikä emme saa enää viipyä teidän riemuanne katselemassa? Pois täytyy meidän rientää laulun, ilon ja paimenkisojen kuuluvilta, pois puolueriidoista ja sodanjulistuksen levottomuudesta, yö tulee, pilvet mustenevat, ukkonen jyrisee ja salamain tulenkielekkeet nuoleksivat pilviä, ja onnettomuutta ennustaen pauhaa meri vaahtoonpeittyviä rantoja vasten. Sallimus lähestyy, tulee se, mitä ei voida välttää, mitä vastaan heikot voimat ja vielä heikompi tahto turhaan ponnistelevat… Jo tarttuu se taivaanlakeen ja pudistelee sitä, niin että kipinöitä sinkoilee maahan, arkana taipuu kaino kukka myrskyn pelosta, ja sen kumartuessa kiiluu sen lehtien alta loistava käärme…

Yksinäisimmällä Ruissalon niemellä noin neljännespenikulman päässä kesätuvista oli kertomuksemme aikana vanha, mitättömän näköinen kalastajamökki. Paikkaa sanottiin Loitsumäeksi, luultavasti sen tähden, että se jo kauan oli ollut tunnettu senaikuisen taikuuden pesäpaikkana. Nyt oli kuitenkin tuvassa hoitelevan käden merkkejä; se oli äsken punaiseksi maalattu, siihen oli pantu uusi turvekatto, katajanhavuja oli siroiteltu portaille, pieni ikkuna oli varustettu puoliverhoilla, ja sen alla päivänpuolella oli pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi sipulia, persiljaa ja nauriita sekä kaksi korkeakasvuista päivännoutoa, jotka tähän aikaan kesästä parhaillaan kukkivat.

Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä seisoi mäellä töllin vieressä harmaapukuinen nainen merelle tähystellen. Hän oli niin tavattoman pieni, että häntä olisi voitu pitää kymmenvuotiaana lapsena, elleivät sangen kumarainen selkä, kellertävä, kuivunut iho ja harva, lumivalkoinen tukka olisi osoittaneet hänellä olevan paljonkin ikää. Kummallisesti viittoen hän katseli milloin taivasta, milloin merta ja mutisi samalla katkelmia jostakin loitsurunosta, joka kuulosti myrskyn manaukselta…

— … Missä olet, missä olet sinä, vinkuva myrsky, joka meriä kuljet? Etkö tahdokaan minun manaustani totella? Orja, minä tunnen sinut, sentähden sinua hallitsenkin. Kaukana sisäjärven rannalla oli kehtosi, myrsky; olet syntynyt neitosen huokauksesta, kun hän odotti ystävää, joka ei koskaan tullut. Vähäisenä viruit pajupensaassa, et jaksanut liikuttaa haavan haivenia etkä sääsken siipiäkään, kun Ahti auttoi sinut vahvoilla hartioillaan yli järven. Sieltä vierit virran mukana aavaan, kuohuiseen koskeen; koski ajeli sinua, kivet kolhivat sinua, lohi sinut nieli, sinä suutuit, vaahtoa joit, joit voimaa avaruudesta, kasvoit jättiläiseksi, kohosit kotkana ilmoihin ja opit ärjymään merillä ja mailla. Etkö vieläkään tottele minua?

— … Ja etkö tottele minua, ukonnuoli, joka kätket pääsi vielä syntymättömiin pilviin? Tiedä, että minä tunnen sinut; vähäinen olit, kalpea kuin kiiltomato, tuikahtaen tulit kuin valonvälke auringosta. Enkö nähnyt, miten hentona kiipesit kuun sarville ja yhä ylemmäksi äitisi nisille? Tulta sinä joit, joit valoa, sinä miekanterä ja nuolenkärki, sytytit soihdun, poltit reiän taivaankanteen ja repäisit raon Luojan lakeen. Mitä? Etkö tottele minua?

— … Kuulkaa, ilman rautaiset miehet! Kuulkaa, yön vinkuvat nuolet! Minä mahtava manaan teitä… Manaan teidät hiiden linnasta, kutsun neitsyt Maarian polvilta … minun kädessäni te olette … orjia te olette, ettekö tottele? No, niinpä hautaan teidät Manalan pohjaan ja vieritän päällenne Kipuvuoren… Ettekö tottele? Ha, ha, ha, ettekö vieläkään tottele?

Noiden sanojen lomitse kuului tuontuostakin noidan käheä nauru, ja hänen sokeat silmänsä näyttivät tähystelevän taivaankupua, kunnes vihdoinkin ilma sakeni, tuuli tyyntyi ja mustanharmaa pilvi nousi etäältä Rymättylän saariston takaa. Akka näytti tajuavan sen enemmän tunnollaan kuin korvillaan tai silmillään, sillä hän avasi hampaattoman suunsa niin suureksi kuin sai ikäänkuin ahmiakseen viimeisen heikon tuulenhenkäyksen…

— Vihdoinkin täytyi niiden totella, mutisi hän hurjassa tyytyväisyydessään. Ne tulevat jo, ne tulevat … ne eivät enää ole penikulmankaan päässä. Ja Sulla (Ursula) elää vielä sittenkin, kun kaikki muu häviää!

Samassa alkoi kuulua aironvetoja, ja noin viiden- tai kuudentoista vuoden ikäinen poika nousi maalle kantaen olkapäällään äsken saatua haukea, niin pitkää, että sen pyrstö laahasi maata. Vanhus ja poika katosivat majaan.

Lukija muistanee, että kahta huvimatkalaista turhaan kaipailtiin rajuilman puhjetessa. Etsikäämme nyt heistä toinen.

Kun Eeva Merthen vetäytyi pois leikistä puhellakseen jonkun sanan vanhan ystävänsä rummuttaja Mikun kanssa, muistui hänelle mieleen, että Ruissalossa asui toinenkin ystävä, jota hän ei vielä koskaan ollut käynyt tervehtimässä täällä hänen yksinäisessä turvapaikassaan. Hänen entinen hoitajansa Vappu oli vuosi takaperin eronnut Merthenin talosta ja asettunut tänne vanhoilla päivillään asumaan. Eevasta oli näyttänyt aivan luonnolliselta, ettei hän saattanut käydä Ruissalossa pistäytymättä samalla myöskin Vappua tervehtimässä. Hän oli kysellyt Vapun asuntoa — se oli toisella puolella saarta — ja toivoi ehtivänsä sieltä takaisin illalliselle.

— Aiotteko, Eeva neiti, lähteä Loitsumäkeen? oli Mikku kysynyt osoittaen niin suurta kummastusta kuin ukon kangistunut muoto suinkin saattoi.

— Aion kyllä, vastasi Eeva.

— Menkää ennemmin ihmisten seuraan! tuumi ukko merkitsevästi.

Eeva nauroi ja lähti astumaan lyhintä tietä suoraan saaren poikki. Alussa hän seurasi polkuja, mutta ne hävisivät pian, ja metsä kävi raivaamattomaksi. Hän istuutui lepäämään kaatuneen tammen rungolle. Lehdossa oli hiljaista, aurinko oli jo hyvin alhaalla, mutta illan viileyttä ei tullut. Astunnasta lämpöisenä Eeva etsi mesimarjoja sammuttaakseen janoansa. Muutamia vain hän löysi ja etsi uusia, mutta turhaan, sillä tämä maan jaloin hedelmä, jonka hienonsuloisen maun vertaista vain harvoilla hedelmillä on, on kaukaisen pohjolan lapsi eikä menesty enää Turun seuduilla. Eksyy hyvin helposti, kun alinomaa katselee mättäitä. Kun nuori tyttö vihdoin nosti katseensa ja huomasi mustien pilvien verhoavan taivasta synkkäin ajatusten tavoin, ei hän enää tiennyt, missä oli. Ukkonen alkoi jyristä; Eeva kääri hameensa helman ja riensi juosten kilpaa tuulen kanssa sinne päin, josta luuli löytävänsä Vapun tuvan. Aurinkoa ei ollut oppaana, kanervikossa ei ollut polkua, muurahaisten tiet hävisivät havupuiden sekaan. Vihdoin näkyi ranta ja meri puiden välitse.

Ruissalo on saari, mutta niin suuri, ettei sen ranta kelpaa oppaaksi silloin kun on kiire. Jo alkoi muutamia raskaita pisaroita putoilla, kun eksynyt marjanpoimija huomasi rannalta mökin. Se oli todellakin Vapun mökki, Loitsumäki. Eeva astui sisään aavistamatta pelkoa, joka muita vaeltajia pidätti sinne menemästä.

Ilma tuntui kuumalta ja raskaalta; matalassa takassa paloi valkea, jonka savu tuontuostakin painui piipusta alas ja täytti tuvan. Se oli puhdas ja siistitty; kalustona oli kaksi villaryijyillä peitettyä vuodetta, ikkunanlaudoilla kasvoi muutamissa ruukuissa palsameja ja helmipuita. Toisella vuoteella istui pikku olento, polvet ylös vedettyinä leuan alle; tulen luona kuivaili poika koukunsiimoja.

— Jumalan rauha, sanoi Eeva. Onko Vappu kotona?

Poika ei vastannut. Sängyssä istuva olento, sama pieni aaveentapainen akka, joka muutamia tunteja aikaisemmin oli manannut myrskyä, nousi, lähestyi nuorta tyttöä ja siveli luisevalla kädellään hänen vaatteitaan.

— Niin hieno! Niin hieno! sanoi pikku kummitus. Melkein yhtä hieno olin minäkin, kun olin seitsemäntoista kesää elänyt. Ylhäisten herrojen mielestä minä olin melkein liian hieno, ollakseni äitini tytär. Mutta se on nyt mennyttä, kaikki menee menojaan, kuninkaan kruunu ja neitosen kukoistus. Katso minua; olenko hieno nyt? Olenko minä kenties kaunis? Kun sinä tulet yhtä vanhaksi kuin minä, tulet sinäkin yhtä kauniiksi.

Vappua ei näkynyt. Eeva Merthenistä ei vastaanotto tuntunut erikoisen miellyttävältä, ja hän mietiskeli, eikö olisi parasta palata ukonilmaan ja rankkasateeseen. Miksi ei vastata? Tulenvalossa hän huomasi vanhan mummon sokeaksi ja ymmärsi hänen myöskin olevan kuuron.

— Niin, sen saat uskoa, sorea neito, jatkoi kummitus, seitsemäntoista vuotta minulla oli ikää ja yksi kesä lisäksi, kun äitini poltettiin Hämeen tullin edustalla. Äitimuorini oli vasta viisitoistavuotias, kun hänen äitinsä poltettiin; miksikä minä olisin huonompi? Olenko minä mielestäsi kyllin musta? Äläpäs, en minä musta ole, vaan nokinen, nokinen! Näetkös, jos polttaa sormensa, kirvelee se ehkä päivän tai viikon; mutta kun kärventää itseänsä äitinsä polttoroviolla, jää siitä merkki ikipäiviksi. Ne olivat ylhäisiä herroja, näetkös; Turun kaupungin pormestari, neuvosmiehet ja hovioikeus. Niin, ajattelehan, mitenkä ne unohtivat minut polttamatta! Tahto oli kyllä hyvä, mutta aika ei oikein sovelias. Kun sen piti tapahtua, karkasi ryssä maahan. Jumala häntä palkitkoon siitä hyvästä työstä ja antakoon hänen pian palata. Ei koskaan ole aika ollut Isonvihan aikojen veroinen; minä soisin saavani nähdä ne päivät jälleen ja ylhäisten herrojen kaatuvan kuin heinä viikatteen tieltä… Maltahan vähän, kyllä ne pian tulevat. Enkö kuullut kalalokkien rääkyvän toisilleen tuolla Kukkarokivellä: ensin ukkonen … sitten rankkasade … sitten sota … sitten verta … sitten tulta … sitten nälkä … sitten rutto … niin, niin, silloin me vietämme ilonpäiviä, kun Turku palaa joka kulmalta ja maa painuu mereen ja paksu jää peittää tuomiokirkon aina tornin huippuun asti…

Samalla noita tempasi kekäleen, heilutti sitä ympäri päänsä, niin että kipunat säihkyivät, ja alkoi tanssia. Poika nousi välinpitämättömänä lieden luota, otti mummoa kiinni kädestä ja koetti temmata kekäleen häneltä. Eeva Merthen oli jo saanut kyllikseen ja juoksi ovelle, mutta sieltä kuului tuttu ääni huutavan:

— Oletko sinä täällä, lapsi? Mitä sinä täällä teet?

Sisään astui Vappu sateesta läpimärkänä, yllä karkeasta säkkikankaasta tehty vaippa ja päähine, niin että hän näytti katolisen ajan katumuksentekijältä. Tuskin tuo miehekäs olio oli huomannut taistelun kekäleestä, kun hän sieppasi pois savuavan puupalan, otti pientä mieletöntä noitaa kiinni hartioista ja heitti hänet kuin keveän mytyn sänkyyn, veti villaryijyn hänen peitokseen ja sanoi käskevästi hänelle korvaan:

— Pysy nyt hiljaa, riittäkööt jo hullutuksesi täksi illaksi!

Poika teki joitakuita merkkejä käsillään, asettui paikalleen tulen eteen ja alkoi keriä siimojaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Älä pidä lukua äidistäni! rauhoitteli Vappu pelästynyttä tyttöä. — Tiedäthän, että äiti on yhdeksänkymmenen vanha ja hullu ja sokea ja kuuro. Siinä on neljä raskasta taakkaa heikoilla hartioilla; olisinko minä muuten lähtenytkään pois sinun luotasi, rakkahin, hyvä lapseni? Diakoni tahtoi, että tekisin sen, hän kun aina ajattelee onnettomia. Jonkunhan täytyy hoidella kurjaa äitiraukkaani ja tuota tyttäreni poikaa. Hän on kuuromykkä, raukka. Näethän, että minä vieläkin olen lastenhoitaja; jotakin pitää sen tehdä, jonka Jumala on antanut pitää tallella järkensä ja aistinsa. Minä käyn joka ilta noutamassa maitoa näille raukoille ja nyt satuin saamaan sadetta korvilleni. Mutta miten kumman lailla sinä, lapsi, olet tullut tänne? Vähänpä niitä muita on kuin kunnon diakoni, jotka rohkenevat edes keskellä kirkasta päivää tulla Loitsumäkeen, eikä koreitten jalokiviesikään hinnasta kukaan kristitty ihminen uskaltaisi tulla tänne pimeässä ja ukonilmassa.

Eeva kertoi nimipäiväretkestä ja halunsa kerran nähdä, missä vanha ystävä asuu.

— Vappu raukka, tämmöistäkö sinun jokapäiväinen elämäsi on? Etkä ole siitä puhunut minulle!

— Miksipä vanha lattiariepu kaikkia kertoisi ikkunalla kasvavalle kukalle? Kyllä minun kelpaa olla, jos sinä voit hyvin, vastasi Vappu, hieman hellyyden päivänpaistetta kovissa kasvonpiirteissään, riisui katumuksentekijän puvun ja kuivaili hetkisen itseään tulen ääressä. Käy nyt tähän istumaan, rakas ruususeni! Ethän sinä voi täältä ennen lähteä kuin taivaan tähdet kirkkaasti loistavat Ruissalon yllä. Käy istumaan ja juo tästä kirnumaitoa, niin saamme puhella niistä entisistä ajoista, jolloin sinä raavit kasvojani, kun minä otin sinulta pois koristuksesi.

— Minä olin usein paha sinulle, Vappu, ja kuitenkin pidin hyvin paljon sinusta.

— Piditkö, lapsukaiseni? No mitäpä siitä sitten, vaikka minua joskus raavitkin? Sisaresi eivät koskaan kynsineet minua, mutta minkä minä sille voin, että sinä olit minun sydänkäpyni. Sinä olit kuin olitkin luotu huhtikuun auringon laiseksi, joten kaikkien kuivain pajujen täytyi ruveta viheriöimään, kun sinä niitä hellästi katselit. Ei sinun silti kuitenkaan pidä ylvästellä; nyt olet jo täysikasvuinen tyttö ja olet saanut enemmän ymmärrystä. Tiedätkö, että minä äskettäin näin sinusta unta kolmena yönä peräkkäin?

— Pitääkö senkin jotakin merkitä? Oletko uneksinut vielä useammista lahjoista kuin olet minulle jo ennen ennustanut? Varo Vappu, etten lopulta ala uskoa uniin.

— Ei, älä usko uniin, usko Jumalan sanaa. Näetkös lapsi, en minäkään usko mokomaa turhaa. Herra on sanonut: "Tämä on paha suku, sillä he pyytävät merkkejä". Ja myöskin antaa Herra profeetta Sakariaan sanoa 10:nnessä luvussa: "Epäjumalat puhuvat turhuutta, aavistajat näkevät valheen ja puhuvat turhia unia". Minun luullakseni se on kyllin selvää. Mutta pimeys, joka on meissä, etsii aina valoa toisesta pimeydestä. Ankara on taistelu kaikissa meissä Jumalan sanan ja perkeleen oppien välillä. Minä en niin helposti pääse irti vanhasta pimeydestä, se käy perintönä suvussamme; näethän, mitenkä Jumala on meitä siitä rangaissut. Äiti uskoo voivansa nostaa myrskyn ja rajuilman; minä ennustan kädestä niinkuin tiedät, ja poika taikoo joka päivä koukkunsa hyvään kalaonneen. Se on kaikki turhuutta. Jumala meitä auttakoon, me olemme vajavaisia olentoja.

— Mitä näit sitten unessa, Vappu?

— Minä näin, niinkuin tavallisesti, että sinä olit prinsessa. Enhän minä tiedä oikein, oliko se viidestoista vaiko yhdeksästoista vuosi.

— Viidestoista ei se ollut. Siitähän on jo onnellisesti päästy.

— Niinpä lienee se ollut yhdeksästoista. Ja sinä kehräät ja kehräät aivan kuin sadun prinsessa.

— Rukilla kyllä, mutta en värttinällä. Anna ja minä kehräämme joka päivä myötäjäisiämme. Anna on ahkerampi, ja hänen kehruunsa loppuvat jo muutamassa viikossa. Minulla kyllä riittää kehräämistä vielä koko vuodeksi. Enkä minä tiedä, miksi äiti pitää sellaista kiirettä. Hän osti juuri palttinaa Naantalista.

— Vai niin. Tyttö kehräs, itki vaan… Muistanpa, että sinulla kerran oli neljä kosijaa. Kuinka monta sinulla nyt on, lapsukaiseni?

— Sinunhan piti kertoa, mitä unta näit.

— Maltahan vähän. Ei kuuna päivänä käy laatuun, että seitsentoistavuotias tyttönen jo alkaa ajatella sulhasia. Onko metsästysherra von Eggers jo puhunut asiansa?

— Jo viime talvena. Eikä ollutkaan helppo kiemurrella irti hänestä; isä tahtoi hänet, mutta minä sain äidin puolelleni. Hän sai oikein hienot rukkaset, usko pois, mutta täynnä neuloja ne olivat.

— Vai niin. Entä tehtaanisäntä Hagelfelt, jolla on kaksi sulatusuunia, neljä kalkkipolttimoa ja kahdeksantoista myllyä?

— Se juttu oli viime keväänä, ja se oli vielä vaikeampi. Äiti niiasi ja hyväksyi tarjouksen, mutta minä sain isän puolelleni. Hagelfelt sai oikeat talvirukkaset.

— Niin vai. Eikö Elgkin ollut kerran sulhasesi, kun vielä olit pikku tylleröinen?

— Oli kyllä, me teimme silloin peukaloliiton.

— Nyt hän on tuomiokirkon diakoni, ja hänen luonaanhan sinä kävit rippikoulunkin?

— Niin. Mutta pitihän sinun kertoa, mitä unta näit.

— Maltahan vähän. Hän täyttää kohta neljäkymmentä … on poikamies … eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Diakoni Elg on Jumalan mies; mikset ota häntä?

— Isä ei tahdo, äiti ei tahdo, eikä hän itse ole sanonut sanaakaan.

— Pitäisikö sinun mielestäsi vanhan, ymmärtäväisen miehen juosta kilpaa tuommoisten liehakkojen kanssa? Vai ajatteletko kenties Iisakki parkaa?

— Älä puhu mitään pahaa Iisakista, Vappu! Liian sävyisä, liian haaveksiva hän on, mutta parempaa poikaa ei ole koskaan tehty professoriksi Turkuun. Jätä hänet rauhaan, hän on minun veljeni.

— Vai niin? Ja luuletko hänen tyytyvän olemaan vain veljenäsi? Vai onko joku muu huitukka saanut pauloihinsa rakkaan lapseni? Älä koetakaan olla sokkosilla kanssani, Eeva, täällä on vitsat lähellä, ja tiedäthän, että totuuden täytyy tulla ilmi.

Tylyn vaimon ohuet, lujapiirteiset huulet vetäytyivät kummalliseen hymyn ja itkun sekaiseen virnistykseen. Hänen "rakas lapsensa" ymmärsi nuo irvistykset, hän tunsi, mikä lämmin lähde läikkyi kovan, rosoisen kallion alla, ja Vappu oli aina Eevan lapsuudesta asti ollut hänen ainoa uskottunsa.

— Säästä vitsasi — sanoi Eeva, ja hänen tummissa silmissään oli kaunis, vakava ilme — minä sanon, miten asianlaita on. Jos tahtoisin tulla hyväksi ja hurskaaksi ja käydä Jumalan teitä, niin sanoisin Elgille: minä tiedän, että te rakastatte minua, enkä ansaitse niin suurta onnea kuin teidän vaimoksenne tuleminen on, mutta jos tahdotte ottaa minut tällaisena kuin olen, kaikkine vikoineni — niin tässä olen, ottakaa minut, nostakaa minut luoksenne ja opettakaa minut Jumalan ja ihmisten edessä olemaan semmoinen kuin te olette!

— No mikset sitten sano niin?

— Ja jos minä saisin valita parhaimman ja uskollisimman sydämen, mikä maan päällä sykkii, niin sanoisin Iisakki Alanukselle: sinä olet köyhä, enkä minä ole rikas, mutta me voimme tehdä työtä, voimme tulla onnellisiksi; sinä opetat minua elämään totuutta varten, minä opetan sinua taistelemaan sen puolesta…

— No, sano sitten! Mikset sano sitä?

— Sentähden … sentähden, että sinä olet tehnyt minusta prinsessan. Ah, Vappu, Vappu, miksi te olette, kummi ja sinä, miksi isä ja äiti, miksi ovat kaikki hemmoitelleet minua aina pienestä lapsesta asti? Niin kauan kuin muistan takaperin, olette te kaikki sanoneet minulle: sinä et ole niinkuin muut, sinä olet syntynyt johonkin ylhäiseen ja suureen, sinä olet saanut sen lahjan ja sen lahjan ja sen lahjan … niin, mitä kaikkea olettekaan kuvitelleet minun saaneen tai vastedes saavan? Siinä ette tehneet oikein, minä ymmärrän sen nyt, mutta en voi enää sitä auttaa. Ei kasva ihminen sellaisissa ajatuksissa niin, ettei niistä mitään jäisi jäljelle. Ainoa, joka ei koskaan ole imarrellut, ei koskaan ylistelyillään lumonnut minua, on Matias Elg. Hän yksin oli ankara minua kohtaan, niin, ankara ja säälimätön hän toisinaan oli, ja se katkeroitti mieltäni, mutta minä tiedän nyt, minkätähden hän sellainen oli, minä tiedän, että hän tunsi täydellisesti luonteeni ja tahtoi pelastaa minut turmiosta. Voi Vappu, nyt on liian myöhäistä! Minä etsin turhaan neuvoa Jumalalta ja omaltatunnoltani, turhaan otan minä järjenkin avuksi ja sanon: unet ovat unia! Siitä ei ole apua, minussa on jotakin, joka vastaa: sinusta tulee sittenkin enemmän kuin kaikista muista! Minä olen itkenyt, minä olen rukoillut, olen inhonnut itseäni, mutta se ajatus palaa lakkaamatta. Minä tunnen, että minusta täytyy tulla jotakin suurta taikka ei mitään. Satoja kertoja olen itse sanonut samaa kuin sinä äsken sanoit: ota Matias Elg ja tule nöyräksi! — tai: ota Iisakki Alanus ja tule hyväksi ihmiseksi! Mutta silloin tunnen aina, että paha kunnianhimo seuraisi minua läpi koko elämäni heidän rinnallaan, niin etten tulisi itse enkä voisi tehdä heitä onnelliseksi. Hirveää on, näetkös, olla sellaisten unien orjana. Mitä minun pitää tehdä päästäkseni niistä vapaaksi?

Vappu oli istuutunut tulen eteen karttaamaan villoja, silmäili synkästi valkeaan ja sanoi:

— Sen olet perinyt isältäsi.

— Mitä? sanoi Eeva. Isältäkö?

— Niin, älä meitä syytä, isältäsi sen olet perinyt. Hänen sanotaan olevan vanhaa, ylhäistä sukua, joka on joutunut rappiolle. Ja se tahtoo päästä jälleen esiin. Isäsi on nyt jo kiivennyt puotipojasta kauppiaaksi, kauppiaasta neuvosmieheksi, neuvosmiehestä pormestariksi, pormestarista valtiopäivämieheksi, ja jos hän saa elää, on hän kohoava, kunnes istuu presidentin tuolilla hovioikeudessa. Minä sanon, että olet perinyt sen isältäsi, kuten minä olen perinyt ennustuslahjan äitimuoriltani ja mummoltani. Paha lahja se on, lapsi; me taistelemme veriin asti, emmekä kuitenkaan voi sitä auttaa. Sanopas vielä: oletko nähnyt ketään unissasi … ketään, joka olisi sinun mielesi mukainen?

Eeva oli vaiti.

— Sinä olet nähnyt jonkun. Sentähden nuo muut eivät kelpaa. Etkö sano minulle suoraan?

— Älä kysy sitä!

— No hyvä. Minäpä sanon, kenenkä olet nähnyt. Hän on laivaston upseeri ja … nuori, kaunis mies…

— Tarkoitatko Regnier'tä?

— Niin, se sen miehen nimi oli; kukapa jaksaakaan muistaa kaikkia ulkomaisia nimiä? Hän on sinun mieleisesi, ei kauneutensa eikä nuoruutensa tähden, vaan sentähden, että hänessä palaa sama kuluttava tuli kuin sinussakin. Kun isäsi tulee presidentiksi, on Regnier jo amiraalina. Kas niin se käy. Minä tunnen Regnierin, hänen rekattinsa oli viime keväänä kolme viikkoa ankkurissa Turussa. Miksikä häntä sanotaankaan? Hänellä oli niin kummallinen arvonimi.

— Vicomte hän on.

— Juuri niin. Onhan hän ranskalainen. No?

— Ei minulla ole mitään vastaamista.

— Niinpä minä vastaan sinun sijastasi. Se Vicomte on sanonut sinulle kauniita imarteluja, jotka hän osaa ulkoa ja jotka hän jo ennen on laverrellut sadoille muille. Sinä olet liian viisas uskoaksesi niitä, mutta sinä olet sanonut itseksesi; "Regnier'ssä on hieman prinssiä, siinä ehkä olisi mies mieleni mukainen"… Olkoonpa niin. Mutta kuulepas, mitä minä sanon sinulle: epävarmaa on, tuleeko hän ollenkaan takaisin, ja minä toivon, että hän jäisi sille tielleen. Tahdotko nyt kuulla, mitä unta olen nähnyt?

— Niin kerropas.

— Ensi yönä uneksin, että olit vielä pikku lapsi; minä seisoin tuomiokirkon tornissa ja sinä olit sylissäni. Yht'äkkiä alkoivat kellot soida, sinä putosit sylistäni … putosit putoamistasi… Seuraavana hetkenä seisoin minä vieressäsi torilla ja…

— Minä olin kuollut, eikö niin?

— Ei, et sinä kuollut ollut, terve ja reipas olit, mutta ylläsi oli hopeavaatteet. Saat uskoa, että se pelästytti minua enemmän kuin jos olisin löytänyt sinut kuolleena, sillä minä heräsin siitä ja ymmärsin, että ne olivat vain tyhjiä öisiä näkyjä. Seuraavana yönä minä uneksin taaskin sinusta. Sinä olit pieni, kuten ennenkin, ja sillä kertaa piti minun kantaa sinut korkeata, jyrkkää vuorta ylös. Sinä riistäydyit irti ja juoksit ylös, ja kun sinut sitten uudelleen näin, seisoit sinä vuoren huipulla, johon näkyy seitsemän kirkkoa. Silloin oli sinulla ylläsi kultakankainen puku, minä seisoin alhaalla laaksossa, tuima myrsky kävi ja kaikki kuuset kumarsivat sinulle. Se minua taaskin pelästytti, niin että minä heräsin ja mietiskelin itsekseni, mitähän se merkinnee.

— Katsos nyt, Vappu, enkö minä ollut oikeassa, kun sanoin juuri sinun vetäneen aina kätkyestä asti tuota ylhäisyyden ja kunnian virttä? Miksikä syytät isänperintöä, kun suuruudenajatukset alinomaa kummittelevat mielessäsi yön unissa?

Vappu tuijotti tuleen, missä äsken iloisesti leimunnut kuusihalko raukeni hiilloshehkuun.

— En tiedä, mitä se lienee ja mistä johtunee, mutta kolmantena yönä palasi uni taaskin ja silloin aivan toisenlaisena. Minä olin vuorostani pikku tyttö ja sinä olit vanha ja harmaapäinen, ja minä istuin sinun polvillasi niinkuin olisit sinä ollut minun oma isoäitini. Sinulla ei silloin ollut puvussasi hopeaa eikä kultaa, mutta näytit kuningattarelta, olit vähän surullinen ja hyvin hyvä. Me istuimme suuren meren rannalla, minulla oli helminauha kädessäni, minä päästelin helmiä nauhasta, pidin niitä koholla auringonvalossa ja näin niiden välkkyilevän. Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus, sanoit sinä … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys, sanoit sinä aina helmen pudotessa… Minä itkin niinkuin lapsi itkee kauniita helmiä, kun ne heitetään veteen, ja heräsin itkuuni… Mutta eipä maksa vaivaa kertoa tyhmiä unia lapsille?

Ja ankara muori kiiruhti huomaamatta pyyhkäisemään pois silmistään kyynelen saman esiliinan kulmalla, jota hän varsin usein oli käyttänyt entisten hoidokkiensa nenien puhdistamiseen.

— Minä en käsitä, merkitsisikö tuo mitään, sanoi vähän aikaa vaiti oltuaan Eeva Merthen, joka ei suinkaan ollut vapaa aikansa yleisestä unien ja ennustusten uskosta. — Sade näkyy jo lakanneen. Annatko nyt pojan … mikä hänen nimensä on?

— Sammu.

— Annatko nyt Sammun saattaa minut kesätuvalle? Äiti varmaankin on hyvin levoton minusta.

— Heti, lapseni; Sammu kyllä osaa sinne. Älä ole milläsikään unista; saattaahan ihmisestä monestikin tuntua siltä kuin hän olisi pikku lapsi, vaikka onkin vanha kuin tuomiokirkko. Mutta — jatkoi Vappu milloin kartaten, milloin luudanvarrella tulta kohennellen — eiköhän se liene ollut yhdeksästoista vuosi, koskei se voinut viidestoista olla?

— Niinhän sinä aina olet sanonut. Yhdeksästoista vuosi.

— Tottapa se niin lienee; toivoisin, että sekin jo olisi ohitse. Kiusallista on aina seisoa korkean muurin edessä, kun tietää sen takana tapahtuvan jotakin mitä mielellään tahtoisi nähdä, eikä näe. Yhdeksästoista, yhdeksästoista … jos voisin repiä maahan sen muurin, antaisin vaikka oikean käteni, vasemman silmäni ja … olin vähällä sanoa virsikirjanikin. Jotakin on tapahtuva, mutta mitä? Äitimuorini ei ole yhtään sokeampi ja kuurompi mitä tämän päivän tapahtumiin tulee kuin me tulevaisuuden asioissa. Rakas, rakas lapsukaiseni, ota Elg, ota Elg, se on varminta. Jumala on hänen kanssaan.

— Vappu … älä enää puhu siitä! Tiedäthän nyt kaiken. Tiedät hyvin, että minä en voi.

— Voi, jospa voisit! No, lähinnä on sitten Iisakki, mutta ethän voi ottaa häntäkään. Lupaa ainakin, ettet anna sen ranskalaisen miehen lumota itseäsi.

— Lumotako? Ei, ole huoleti!

— Ja milloinka osaa taitamaton seitsentoistavuotias lapsiraukka erottaa hulluuden viisaudesta? Ota sitten Eggers, ota Hagelfelt, ota ken hyvänsä, kunhan hän vain on kunniallinen mies; mutta mene naimisiin, lapsi, ennenkuin täytät yhdeksännentoista vuotesi!

Eeva nousi istuimeltaan, ja hänen kasvoillaan oli ilme kuin kuningattarella, ilme, jonka hänen entinen hoitajansa tunsi liiankin hyvin. Voihan kyllä avata sydämensä uskotulle ystävälle ja ottaa vastaan monta neuvoa ja monta ojennusta, mutta seitsemäntoista vuoden iässä uskotaan aina tulevaisuuteen; ei voi mikään epämääräinen tulevaisuuden pelko saada ketään heittäytymään kenen hyvänsä ensinnä tulevan syliin.

Juuri samassa aukeni ovi, ja sisään astui Iisakki Alanus läpimärkänä, revityin vaattein, mutaisena ja täynnä hämähäkin verkkoja ja havuneulasia, jätteitä kaikista Ruissalon metsän tiheiköistä. Hän oli samoillut ympäri koko saaren pimeässä ja rajuilmassa ja viimein kulkenut tulta kohti, joka loisti Loitsumäen töllistä.

— Sehän minun jo olisi pitänyt arvatakin! huudahti Eeva teeskentelemättömästi ilostuen. Mihinkä minä eksyisin maailmassa, niin ettet sinä etsisi minua?

— Äitisi oli huolissaan, vastasi ujo ylioppilas, sentähden minä lähdin kävelemään siksi aikaa, kun muut söivät illallista tuvassa.

— Mitä sanoinkaan? jatkoi Eeva iloista ilvehtimistään. Hän lähti kävelemään! Kukapa näin viehättävän kauniina iltana malttaisi edes voileipäänsä syödä? Ja miten siistiltä sinä näytät, Iisakki! Älä puhdistelekaan itseäsi, et sinä sen siistimpänä pysy, kun lähdemme takaisin. Hyvää yötä, Vappu… Hyvää yötä, sinä ilkein ja kaikkein rakkain noita, mikä milloinkaan on temmeltänyt Loitsumäen torpassa! Kyllä minä muistan sinun opetuksesi… Tiedäpäs, Iisakki, minä olen ollut täällä oppimassa kääntämään ylioppilaiden silmiä.

— Sitä sinun ei tarvitse oppia, sen sinä osaat ennestäänkin, sanoi Iisakki nauraen, ja molemmat katosivat yön pimeyteen.

Vappu tuijotti ääneti heidän jälkeensä. Tyttö nimitti häntä, noitien jälkeläistä, noita-akaksi — mikä hirvittävä loukkaus se olisikaan ollut kenen tahansa muun suusta kuultuna. Mutta Eeva Merthenillä oli valta sanoa ja tehdä mitä vain tahtoi.

Yhdeksänkymmenen ikäinen, vuoteessa makaava pikku noita oli tuntenut vetoa, kun ovi aukesi, ja noussut istumaan.

— Nyt täytyy hienon neidin lähteä ulos ukonilmaan, mutisi hän. Niin pitääkin käydä. Ylhäiset herrat polttavat meitä ja ukontuli polttaa ylhäisten herrain lapset. Mene, mene vain myrskyyn, rankkasateeseen, ukkosen jyrinää: sotaan, häpeään, polttoroviolle … mene, mene! Juuri niin pitää käydä.

Vappu ei tavallisesti kiinnittänyt mitään huomiota mielipuolen lörpötyksiin, mutta nuo sanat häntä liikuttivat.

— Sotako? toisti hän. Yhdeksästoista vuosi. Ja sotako? Voi sitä muuria, sitä muuria, joka kaikki salaa!… Yksi vain hänet pelastaa. Minun täytyy lähteä diakonin luo…

5. DIAKONI ELG.

Äsken julistetun sodan sanoma levisi kuin kulovalkea ympäri Turkua synnyttäen hämmästystä ja levottomuutta kaikkialle; ei missään näkynyt iloista rohkeutta, joka on voiton enne. Katujen kulmissa, silloilla ja laivarannoissa oli ihmisjoukkoja, jotka kertoilivat toisilleen kaikkia, mitä tiesivät ja mitä eivät tienneet suuresta uutisesta. Kalastajat veneissään eivät muistaneet tarjota tavaraansa, maalaiset lopettivat torilla kiireesti markkinansa palatakseen kyliin korjaamaan talteen omaisuuttaan. Ei ollut mitään ruotsalaista armeijaa, joka olisi voitokkaasti marssinut vihollisen maahan; sentähden odotettiin vihollisen hyökkäystä, joka oli uudistava entiset Isonvihan hirmukuvat. Pelokkaimmat alkoivat jo panna kokoon tavaroitaan; toinen pelästytti toista, eikä muuta tarvittu kuin jonkin hevosen hurjistuminen tai pojan huuto, kun ihmisjoukot heti kääntyivät kyselemään, mitä se merkitsee ja onko mahdollista, että venäläiset jo ovat Turun portilla.

Mutta vaikka kaikki, joilla oli jotakin menetettävää pelkäsivät sotaa, niin olipa myöskin vähäinen joukko hattupuolueen miehiä, jotka koettivat osoittaa melkein uhkarohkeuden tapaista uljuutta. Heillä ei ollut mitään menetettävää, vaan paljonkin toivomista yleisestä mullistuksesta — he olivat vararikkoon joutuneita kauppiaita, syrjäytettyjä virkamiehiä, suutareita, satulaseppiä ja räätäleitä, jotka toivoivat saavansa hankkia tarpeita armeijalle, kisällejä, jotka olivat tyytymättömiä mestareihinsa, oppipoikia ja nuoria merimiehiä, jotka olivat iloissaan toivoessaan taas saavansa nähdä mellastusta maailmassa. Tuo pieni sotapuolue kuljeksi pitkin katuja ja koetti näyttää alamaista mieltään niin meluisasti kuin mahdollista. Majuri Sinclairin laulua, joka oli syntynyt sen johdosta, että majuri paluumatkallaan Konstantinopolista oli murhattu Schlesiassa, mistä kuolemasta syytettiin Venäjän hallitusta, laulettiin jo Turunkin kaduilla, ja siitä tuli sotapuolueelle jonkinlainen hyvinkin isänmaallinen tunnussana.

Uutisen tiedettiin saapuneen Tukholmasta kirjeessä valtiopäivämies Mertheniltä, ja luultavasti sentähden seisoi joutilas ja utelias ihmisjoukko tuomiokirkon torilla Merthenin talon edustalla, kun hattupuolue tuli marssien ja laulaen sillan yli. Oli iltapuoli lauantaina 1 päivänä elokuuta. Kaksi ajan mielipiteitten hyökylainetta sattui vastakkain torilla; ei tarvittu muuta kuin jokin haukkumasana toiselta puolelta, niin kohta syntyi torilla meteli, joka oli vähällä muuttua yleiseksi käsikähmäksi…

Silloin alkoi toinen tuomiokirkon kello soida, iltakirkkoon kutsuen. Ennen tämä meluava kansanjoukko oli kuunnellut samaa kaikua välinpitämättömin korvin tai hajanaisin ajatuksin. Mutta tänä iltana yhdistyi kellon rauhanrukous koko luontoon. Korkea taivas kohosi kirkkaana, säteilevä rauha levisi edellisen yön myrskyn jälkeen harmaille vuorille, viheriöiville rannoille, hiljaiselle joelle ja kirkon kaariakkunoille, jotka alkoivat välkkyä illan auringossa. Hälinä taukosi, intohimot häpesivät … korkeampi voima puhui tässä metallin kielellä; kellon tuli saada sanoa sanottavansa loppuun asti.

Se soi yhä vielä, kun pormestarin talosta astui ulos mies ja halkaisi väkijoukon niinkuin laiva halkoo aaltoja. Kookas oli mies, hänen päänsä oli vähän kumarassa, leveäreunainen hattu oli hänellä päässä, yllä papin puku, kädessä tammisauva. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan ei ollut mitään, joka olisi suureen ihmislaumaan näyttänyt voivan vaikuttaa, ja kuitenkin aukeni joukkoon tulijalle vapaaehtoisesti leveä tie. Kaikki antoivat tilaa, useimmat tervehtivät kunnioittavasti; ainoastaan hurjimmat veitikat hiipivät salaa syrjemmä, aivan kuin olisivat pelänneet katsoa miestä silmiin. Ja miehen katse, joka näytti vallitsevan ihmisjoukkoja, olikin ihmeellisen vaikuttava … kirkas, syvä, tyyni … se oli noita harvinaisia katseita, jotka näkevät suoraan ihmisten sydämiin. Kulkijan ympärille syntyi syvä hiljaisuus. Hän ei pysähtynyt, ei sanonut sanaakaan, vaikka kaikki näyttivät hänet hyvin tuntevan; hän vastasi tervehdyksiin vähäisellä päänkumarruksella ja jatkoi kulkuaan tuomiokirkolle, missä hän astuen kuorinovesta sisään hävisi näkyvistä.

— Oliko se piispa? kysyi eräs roslagenilainen laivuri, jonka vene oli laivarannassa.

— Ei, se oli diakoni, vastasi hänen naapurinsa rajasuutari, jolle Sinclairin laulu oli takertunut kurkkuun.

— Minä luulin häntä ainakin tuomiorovastiksi. Miksi kaikki tervehtivät häntä?

— Huonommat ihmiset sanovat häntä köyhäin Eliaaksi, vastasi rajasuutari ylhäisen halveksivasti.

Laivurin uteliaisuus kääntyi nyt toiselle taholle. Hän huomasi pormestarinrouva Merthenin kahden vanhimman tyttärensä kera seuraavan diakonia iltakirkkoon ja vannoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa kuunaria vesillä kuin toinen neitosista oli.

— Mitä hän on Beckströmin Liisun rinnalla! väitti rajasuutari vastaan. Myssyjä, pelkkiä yömyssyjä koko pormestarin väki. Merthen varokoon vain itseään valtiopäivillä. Kunhan kerran kunnolla olemme Pietarissa, saavat moiset herrat olla iloisia, jos pääsevät ryömimään takaisin tiskin taa myymään ryssänprenikoita äyristä kappaleen.

Kellonsoitto vaikeni; osa väkijoukosta meni kirkkoon. Pahimmat huutajat huomasivat, ettei tuomiokirkon tori ollut varsin sopiva paikka heidän isänmaalliselle meluamiselleen, ja peräytyivät sillan yli pistäytyäkseen Aningaisten tullin kapakkoihin.

Kirkko oli tungokseen asti täynnä väkeä. Uteliaina odoteltiin, että diakoni puhuisi iltarukouksessa jotain sodasta.

Eivätkä kuulijat siinä toivossaan pettyneetkään. Diakoni Elg esiintyi useammin sairasvuoteitten ääressä, taloissa, missä oli surua, köyhien majoissa ja kaikkialla, missä vain oli hengellistä tai ruumiillista hätää huojennettavana kuin tuomiokirkon saarnastuolissa. Oli muita mahtavampia saarnamiehiä, oli puhujia, jotka häntä paremmin saattoivat saada kuulijat nyyhkimään penkeissään. Hän oli evankeliumin saarnaaja, rauhan sanansaattaja, siis poliittisesti puhuen myssy; hän ei kiljunut, ei ulvonut saarnastuolissa, puhui mieluummin taivaasta kuin helvetistä, mutta puhui rakkauden voimalla ja saattoi myöskin puhua karitsan vihalla. Tänä iltana huomattiin hänen ihmeellisten, syväin ja kaunisten sinisilmiensä loistosta, että jokin suuri ajatus liikutti häntä. Mitä hän sanoisi kansalle, joka oli tänä aamuna herännyt rauhan maassa vallitessa, mutta joka tänä iltana oli vastoin tahtoaan temmattu keskelle sodan kauhuja? Pitikö hänen ylistää sotaa, jota hän syvimmästä sydämestään inhosi? Pitikö hänen tuomita taistelua, jonka hänen kuninkaansa oli määrännyt? Kumpaakaan hän ei voinut tehdä, hän valitsi toisen tekstin, ja tuo tavallisesti lyhyt, tuollaisina rukoushetkinä usein välinpitämättömästi lausuttu ja välinpitämättömästi kuultu teksti muuttui nyt, saarnaajan oman sydämen ristiriidasta kuohuessa, hehkuvaksi ennustukseksi.

Hän alkoi Jesaian toisesta luvusta, liittäen joukkoon kohtia yhdeksännestä ja yhdennestätoista luvusta: "Viimeisenä aikana on Herran huoneen vuori seisova vahvana vuorten kukkuloilla muita korkeampana, ja kaikkien pakanain pitää sinne juokseman. Silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi takoman ja keihäänsä viikatteiksi; silloin ei nosta kansa kansaa vastaan miekkaa, eivätkä he enää opettele sotimaan. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sudet asuvat lammasten seassa ja pardi makaa vohlain kanssa. Imevä lapsi ihastuu kyykäärmeen lokerosta ja vieroitettu lapsi pistää kätensä basiliskin luolaan. Eikä kellekään vahinkoa tehdä eikä ketään turmella koko minun pyhällä vuorellani; sillä maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin vedet peittävät meren…"

Esitettyään tämän suurenmoisen tulevaisuudenkuvan, jonka profeetta 23 vuosisataa siitä ajasta takaperin asetti ajan täyttymisen merkiksi, laski saarnaaja kansan sydämelle sen synnit, kukisti jokaisen sielun tomuun Kaikkivaltiaan istuimen eteen, kehoitti parannukseen lujassa uskossa ja lopetti — mainitsematta sanaakaan sodanjulistuksesta — tavallisella rukouksella kuninkaan ja isänmaan puolesta.

Ajan tapaukset, hetken mahtavat vaikutelmat panivat näihin sanoihin valtavan voiman. Penkeissä ei itketty, mutta jokainen tunsi vavistusta ja kummallista liikutusta. Moni niistä, jotka olivat uteliaina ja eripuraisuus mielessä tulleet kirkkoon torin mellakasta, palasi sieltä katuvaisena ja nöyränä. Tuo sanomattoman onnellinen rauhan ajatus, rauhan, joka nyt näytti olevan niin äärettömän kaukana ja kuitenkin oli kaikissa ajan kurjuuksissa ollut runoilijain unelma ja ihmiskunnan suloisin lapsentarina — tuo yleinen rauha, joka näytti vain liian kauniilta, liian taivaiselta tälle intohimojen tahraamalle maalle, mutta joka kuitenkin kerran oli koittava niin varmaan kuin miekka ruostuu ja vihan kuluttaa sen oma tuli — se ajatus ihastutti ja valtasi nekin, jotka olivat vähimmin valmiit sitä ottamaan vastaan. Ajan rauhattomuus, jopa heidän koko oman olemassaolonsa häipyvä hetkikin näyttivät heistä äärettömän vähäisiltä ja merkityksettömiltä sen iankaikkisen tarkoitusperän rinnalla, jota kohti ihmiskunta ohjaa kulkunsa halki aikojen. Jokapäiväisistä huolista haihtui karvaus, ja pikku murheet menettivät tärkeytensä; tuon sanomattoman suuren, tulevan rauhan aavistus tuntui kohottavan kuulijat ajan vaivoja korkeammalle ja täyttävän heidän mielensä uudella rohkeudella, uudella kunnioituksella.

Iltarukouksen jälkeen nähtiin diakoni Elgin lähtevän kirkosta rantaan, jossa vene häntä laiturissa odotteli viedäkseen hänet maatilalleen Paraisiin lähes penikulman päähän kaupungista. Vähän jäljempänä pyrki toinen vene samanne päin, ja sitä soutivat poika ja vanha vaimo — Vappu ja hänen tyttärensä poika Sammu.

Kello oli yhdeksän paikkeilla illalla, kun molemmat veneet purjeiden avulla miltei samalla hetkellä saapuivat vihreälle, myrskyiltä suojassa olevalle Laimin (tyynen) niemelle, missä punaiseksi maalattu tupa kaksine kamareineen oli diakoni Elgin maalaisasuntona. Aurinko oli aivan äsken kirkkaana laskenut, ja alkavassa hämärässä loisti täysikuu keltaisena ja pyöreänä "Paraisten portin" kohdalla. Laiturilla istui vanhanpuoleinen vaimo sukkaa kutoen. Se oli naimaton "sisar" Paulina Elg — sillä kunnianimellä tunnettu, ja harvapa laupeudensisar sen lienee paremmin ansainnut. Hänen veljensä diakoni oli häntä kymmentä vuotta nuorempi. He olivat köyhiä papinlapsia, olivat aikaisin jääneet orvoiksi; sisar oli ottanut veljensä hoitoonsa niin aikaisin kuin veli suinkin saattoi muistaa; hän oli tehnyt työtä, valvonut ja säästänyt, jottei veljellä olisi puutetta, oli pannut hänet kouluun, nähnyt hänen tulevan ylioppilaaksi, maisteriksi, oppineeksi mieheksi ja Jumalan sanan saarnaajaksi, oli lohduttanut häntä kaikissa hänen vastuksissaan ja itkenyt ilosta, milloin hänelle hyvin kävi — sisar oli ollut hänen äitinään, ja hän sisarensa poikana. Miksei Paulina ollut niin kuin muut nuoruutensa kukoistuksessa solminut hellempää liittoa ja tullut maalaispapin rouvaksi? Sitä hän ei ollut koskaan ajatellut; hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen luopua tästä rakastetusta ainokaisesta veljestään. Ja veli taas, jos hän olikin ainoa pappi Turun hiippakunnassa, joka vielä kuudenneljättä vuoden iässä eli naimattomana, kenenkä syy tai ansio se oli muuta kuin Paulinan? Eipä sentähden, että Paulina ei olisi suonut hänelle toista armasta ystävää, mutta totta puhuen hän ei koskaan löytänyt ketään kyllin hyvää veljelleen, eikä veli puolestaan tuntenut mitään puolison etsimisen tarvetta. Miksi hän olisi ryhtynyt niin tarpeettomiin puuhiin? Olihan hänellä jo rauhallisin, ystävällisin ja huolellisimmin hoidettu koti, mitä hän koskaan saattoi toivoa. Saihan hän siellä jakamattomana omistautua palvelemaan tuota korkeata rakkautta, rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, jossa hän löysi sielunsa levon ja elämänsä onnen.

Kerran oli Matias Elg ollut vähällä horjua tuosta täydellisestä innostuksestaan. Kerran oli hänkin rakastunut lapseen, viehättävään seitsenvuotiseen tyttöön; itse hän oli silloin ollut viidenkolmatta. Mutta ennenkuin lapsi ehti kasvaa neidoksi, olivat hänen tunteensa saaneet aikaa tyyntyä ja hänen järkensä miettimisaikaa. Tyttö oli yhä kauneudessa varttunut, mutta yhtä paljon oli Elgissä varttunut rakkaus omaan kutsumukseensa, johon hän ei tahtonut sekoittaa mitään maallista intohimoa… Hänessä oli säilynyt lämmin hellyys tuota lasta kohtaan, joka ei enää ollutkaan lapsi, mutta hän rakasti — tai ainakin luuli rakastavansa häntä nyt kuin tytärtä.

Paulina ojensi hänelle kätensä, kun hän nousi veneestä laiturille. Yksin siinä vähäpätöisessä kädenannossakin oli samalla kunnioitusta ja äidillistä huolenpitoa… Matias oli hänestä paras, puhtain ja korkein olento, minkä hän tunsi tämän maan päällä, mutta samalla hän kuitenkin yhä vielä oli se pikku veli, jonka ensi askeleita maailmassa hän oli tukenut.

— Kauanpa sinä viivyit tänä iltana, Matias, sanoi hän, ja ilma on viileä. Mikset ottanut kaapua iltakylmän varalle. Sinä pidät niin paljon huolta muista, että unohdat kokonaan itsesi.

— Avellanuksen olisi ollut vuoro pitää iltarukous, mutta hänet kutsuttiin piispan luo ja minut lähetettiin hänen sijaansa kirkkoon, vastasi veli niinkuin ei olisi kuullutkaan terveyttä koskevaa muistutusta.

— Aina lähetetään sinut virkatoimiin muiden puolesta, etkä sinä voi kieltäytyä. Olisit sanonut, että sinulla oli vielä pitkä venematka.

— Kaikilla oli nyt niin paljon ajattelemista, kun äkkiä on syttynyt sota.

— Sotako! huudahti sisar kauhistuen. Onko syttynyt sota? Niitä jumalattomia ihmisiä! Tuskin on kahtakymmentä vuotta ollut rauhaa, ja jo taas alkaa verenvuodatus.

— Herra johtaa ihmisten hulluudet omien tarkoitustensa mukaan, vastasi diakoni, seuraten sisartaan tupaan. — Kuinka lapset voivat?

— Märät jalat, vähän nuhaa, muuten hyvin. Joosu toi kotiin kuolleen variksen, Maiju on poiminut mustikoita; nyt he nukkuvat molemmat makeasti.

— Tuolla tulee vene rantaan niemen toisella puolella. Voitko nähdä, kuka siinä on?

— Ruissalon Vappu ja hänen kuuromykkä poikansa, vastasi sisar. Mitähän hän tahtonee näin myöhään illalla?

— Pyydä häntä meille illalliselle!

Vappu ja Sammu kutsuttiin tupaan. Se oli yksinkertainen, mutta huolellisesti siistitty isännän kamari, toinen huone oli hänen sisartaan ja kasvatuslapsiaan varten; kamarien edessä oleva tupa oli samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja kahden palvelijan asuntona.

Kun illallinen oli syöty yhdessä palvelijain kanssa takkavalkean valossa, kutsui diakoni Vapun kamariin, jota valaisi työpöydällä palava öljylamppu. Kaksi sytyttämätöntä talikynttilää oli varattu ylhäisempiä vieraita varten, jotka toisinaan kunnioittivat majaa käynnillään.

— No Vappu vanhus, mitä teillä nyt on mielessä, kun olette soutaneet niin pitkän matkan tavataksenne minua? kysyi diakoni. Onko äiti raukkanne sielunhädässä? Vai onko teidät tuonut tänne se seikka, että poikanne on niin tietämätön Jumalasta ja Kristuksesta? Vai rasittaako jokin teidän omaa omaatuntoanne? Puhukaa suoraan, minä olen valmis kuulemaan.

— Tietysti jokin mieltäni painaa silloin, kun häiritsen kristillisen talon yörauhaa, vastasi Vappu nähtävästi hämillään, mikä harvoin tapahtui tuolle puheliaalle, miesmäiselle naiselle.

— Ettekö muista, mitä Mestari on meille opettanut: "minun ruokani ja juomani on isäni tahdon tekeminen". Samoin on yölepomme laita. Sanokaa vain sanottavanne; ei minua nukuta.

— Ei se äitiä koske, jatkoi Vappu, pyrkien kierrellen perille. Äiti nyt on semmoinen kuin on; Jumala häntä auttakoon, minä en voi muuta kuin rukoilla hänen armoaan. Eikä asia koske Sammu parkaakaan, vaikka hänenkin suhteensa olisi paljon tehtävää. Pojalla on kaikessa kurjuudessaan hyvä ymmärrys, minä olen merkkipuheella opettanut hänelle ensimäisen pääkappaleen ja aloitan kohta toista. Enkä tahdo puhua yksinomaan itsestänikään, minusta vaivaisesta syntisestä, vaikka olenkin joka päivä sisällisessä taistelussa perkelettä ja hänen kiusauksiaan vastaan ja kyllä tarvitsisin jonkun hyvän Jumalan sanan lohdutuksekseni ja kehoituksekseni…

— Siinä lienette ihan oikeassa. Enkö ole jo satoja kertoja sanonut teille, että ennustustaito on vastoin Jumalan sanaa, ja kuitenkin sanotaan teidän vielä katsovan kättä? Varokaa, Vappu! Ette te voi palvella kahta herraa. Antakaa vain pikku sormennekin perkeleelle, niin hän kohta ottaa koko käden…

— Voi arvoisa maisteri — antakaa anteeksi, että sanon maisteriksi, niinkuin ennen olen tottunut! — niinhän minun laitani on kuin te sanotte. Jumala minua lohduttakoon, minä taistelen veriin asti, mutta ei se sittenkään tahdo lähteä minusta. Painaapa omaatuntoani eräs asia, joka estää minua luopumasta perkeleestä ja tulemasta Jumalan valtakuntaan; se on tuo yksi pikku sormi, ja sitä en minä saa irti, jollette te, kunnianarvoisa maisteri, minua siinä auta. Nähkääs, asia on sillä tavoin, että minuun kerran yksitoista vuotta takaperin tuli paha ennustushenki niinkuin siihen aikaan useinkin tapahtui … mutta nyt se tapahtuu vain harvoin, ja sen sattuessa minä joka kerta seitsemästi vitson itseäni paljaalle selälle ja istun lukemaan profeettoja, jotka tuomitsevat kaikki merkkienselittäjät…

— Ruoskikaa omaatuntoanne, älkääkä selkäänne, vanha syntinen! keskeytti diakoni ankarasti. — Semmoiset parannusharjoitukset on perkele juuri keksinyt antaakseen meille tekopyhyyden Kristuksen ansion sijaan, jotta uskoisimme olevamme omat vapahtajamme.

— Niin, Jumala armahtakoon, semmoinen minä olen. Jätän sitten ruoskimiset vastedes, koska te, arvoisa maisteri, sanotte sen olevan pahasta. Mutta palatakseni nyt siihen, mikä sitoo sieluani rautakahlein, niin on siitä nyt lähes yksitoista vuotta. Eeva oli silloin tuskin seitsemänkään iässä…

Ankara saarnamies tunsi punan nousevan poskilleen, mutta se puna oli kevyt kuin autere ja haihtui seuraavana silmänräpäyksenä, ja sen sijaan tuli kasvoille huomattava kalpeus.

— Hän tuli minun luokseni — jatkoi Vappu huomaten punastumisen — hän tuli näyttämään oikeaan etusormeen tullutta kynnensälöä ja pyysi minua leikkaamaan pois sen. Ja kun silloin tartuin hänen käteensä täyttääkseni hänen pyyntönsä, satuinkin samalla katsahtamaan kämmenen puolelle vähän tarkemmin kuin ennen, ja silloin näin ensi kerran kummallisen juovan…

— Joko taas latelette ennustuksianne?

— Herran tähden, arvoisa maisteri, antakaa minun puhua loppuun asti, sillä muuten en koskaan saa tässä elämässä lepoa enkä omantunnonrauhaa! Lyhyesti puhuen, olenhan minä katsonut satojen ihmisten kättä ja nyt tiedän, että se kaikki on hulluutta ja syntiä, mutta minä tunsin juovat, ja varmaa on, etten vielä koskaan tässä elämässäni ole nähnyt enkä koskaan saa nähdä kättä, jossa on semmoiset merkit. Mitä enemmän tarkastelin juovien haaroja ja selittelin merkkejä, sitä selvemmin ymmärsin, että lapsen käsi salasi mitä ihmeellisimpiä lahjoja ja kohtaloita. Minä selittelin niitä, en yhtä kertaa, vaan monesti, eikä minulla mielettömällä ollut ymmärrystä eikä voimaa pitää niitä enteitä omassa tiedossani. Minä kerroin ne äidille ja äiti kertoi ne muille. Niin järjetön minä olin, että lapsi itsekin sai tietää onnenlahjoista…

— No mihin sitten pyritte kaikella tuolla? Eikö teillä nytkään ole parempaa tietoa Jumalan maailmanhallituksesta? Ettekö nytkään tiedä, että Jumala on meille antanut kaksi pettämätöntä ennettä tulevasta kohtalostamme, toinen on omassatunnossamme ja toinen hänen ilmoitetussa sanassaan? Miksi annatte sitten noiden ihmiskäden petollisten merkkien eksyttää teidät lohdullisesta uskosta Jumalan sallimukseen ja iäiseen oikeudenmukaisuuteen?

— Antakaa anteeksi! Eikö kuningas Daavid sano, että Jumala on lukenut kaikki meidän päivämme, ennenkuin yksikään niistä on alkanut? Ja eikö Herra sano Jeremiaalle: minä valitsin sinut, ennenkuin syntynytkään olit? Sinun pitää menemän sinne, mihin minä sinut lähetän, sanoo Herra.

— Niin. Niin sanoo Jumalan pyhä henki hänen profeetoilleen. Mutta varokaa tarkasti ottamasta tukea omille hullutuksillenne heidän viisaudestaan! Ei Jumala niitä sanoja lausunut tietäjäakoille.

— Koska te niin sanotte, niin täytyyhän sen niin olla. Voi tuota kapinoitsevaa sydäntä, se ei tahdo nöyrtyä. Mutta kuulkaahan nyt loppuun asti. Eräs niistä lapsen käden juovista päättyy tai ennemmin alkaa keskellä merkkiä, joka tarkoittaa yhdeksättätoista … niin, yhdeksättätoista vuotta sen täytyy merkitä. Minä en pääse siitä ajatuksesta, että jotain hirmuista on tapahtuva tuohon aikaan. Minä luulin ensin, että Jumala kutsuisi lapsen pois hänen nuoruutensa kauneimmasta kukoistuksesta, ja Jumala suokoon, että niin tapahtuisi, se minua vähimmin surettaisi. Mutta niin ei käy, ei, niin ei käy, sillä tuon kummallisen ja peloittavan merkin jälkeen ulottuu elämänjuova vielä hyvin pitkälle, niin, pitemmälle kuin monen monilla muilla ihmisparoilla. Ymmärrättekö nyt, maisteri, että tuo tuntematon, salattu jokin, mikä silloin on tapahtuva, se, se juuri peloittaa minua eikä suo minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Minähän rakastan tuota lasta niin suuresti… Minä rakastan häntä enemmän kuin omaa tytärtäni, jonka Jumala otti minulta… Kyllähän minä surin Vappua, mutta mitäpä merkitsi se sen rinnalla, että menettäisin sydänkäpyseni … kaikkein rakkaimman ja soreimman jalon ruususeni! Nähkääs, niin kauan kuin se paino rasittaa sydäntäni, en minä voi tulla Jumalan valtakuntaan. Siinä se on se rautakahle, siinä koko käsi, joka menee sormen mukana. Mutta meidän täytyy pelastaa hänet … rakas, hyvä maisteri, lyökää minua, pankaa minut kirkonkiroukseen, pankaa minut jalkapuuhun tai kaakkiin, saman tekevää, mitä minä siitä huolin? Mutta meidän täytyy pelastaa pikku lapsi, kuten pelastamme siipirikoksi ammutun lintu raukan aavasta merestä!

— Vappu — sanoi diakoni vähän aikaa mietittyään — uskotteko minun tarkoittavan rehellisesti teidän parastanne?

— Kuinka minä sitä epäilisin? Tehän juuri olette johtanut minut kurjasta taikauskosta takaisin Jumalan luo. Tehän juuri minulle osoititte, että velvollisuuteni on hoitaa hylättyä äitiäni ja onnetonta tyttäreni poikaa. Tehän olitte ainoa, joka uskalsitte tulla Loitsumäkeen ja koetitte pelastaa äitini sielua sekä opettaa pojalle kristillisyyttä. Kuinka minä teitä epäilisin? Mutta enhän minä nyt tullut itseni enkä äitini enkä pojankaan tähden tänne häiritsemään teidän rauhaanne. Pelastakaa tyttö! Pelastakaa tuo rakas lapsi!

— Koska uskotte, että minä tarkoitan teidän parastanne, niin uskokaa myöskin, mitä minä nyt sanon. Se, joka ensin on pelastettava, olette te itse. Vappu, Herra on teidät temmannut kuin kekäleen tulesta, ja nyt te heittäydytte takaisin palavaan uuniin, joka on kuluttava teidän sielunne. Sen sijaan, että uskoisitte Jumalan Kaikkivaltaan ja Jumalan sallimukseen ja jättäisitte hänen huomaansa rakkaan lapsen, riiputte te kiinni vanhassa taikuudessanne ja annatte sen hillittömästi päästä teissä valtaan, niin että pysytte sen kadotettuna orjana. Kaikessa, mitä sanoitte, on vain yksi totuus, ja se on kyllin hirveä — totuus, että te tuossa orjuudessa joudutte iankaikkiseen kadotukseen.

— No mitäpä siitä sitten! huudahti Vappu hurjassa innossaan. Mitäpä siitä, vaikka minä joudunkin iankaikkiseen kadotukseen, kun hän vain pelastuu, joka on minun silmäini valo ja paljoa parempi minua? Kun minä vanha rähjä vaellan pimeätä tietäni pois elämästä, niin ehkä joku enkeli pidättää minut syvyyden partaalla ja huutaa Herralle: tuonne mihin hän menee, menee hän vain pelastaakseen rakkaimman aarteensa. Mutta hän … hän, nuori, sorea, jolla on Jumalan kuva kirkkaissa silmissään … hän, jolla on edessään pitkä, pitkä elämän tie … hänet täytyy teidän pelastaa, maisteri … te, joka olette pelastanut niin monta sekä ruumiin että sielun puolesta, pelastakaa nyt hänet, hänet!

— Mitä minun sitten pitäisi tehdä? kysyi diakoni hieman kärsimättömästi.

Vappu malttoi mielensä. Hänessä oli kylliksi naista lähestyäkseen ratkaisevaa kohtaa taitavasti kuin sotapäällikkö.

— Ettekö vieläkään ymmärrä, maisteri? kysyi hän kummastusta teeskennellen.

— En, oli lyhyt vastaus.

— Oli kuitenkin kerran aika, jolloin sen ehkä paremmin ymmärsitte. Sen jälkeen hän on ollut teidän rippilapsenne. Te näette hänen sielunsa salaisimmat ajatukset. Paremmin kuin isä ja äiti tunnette te kaiken, mitä hänen sisimmässään liikkuu, hyvän ja pahan. Ja te tiedätte, että hän rakastaa teitä…

Diakoni meni öljylampun luo, joka paloi kituen, puhdisti sydämen ja oli vaiti.

— Hänen iässään — jatkoi Vappu, rohkaistuneena toisen vaitiolosta — on ihminen suorapuheinen. Minulta hän ei ole koskaan salannut mitään, ja eilen hän sanoi minulle: hän ei ole minua pyytänyt, enkä minä ansaitse niin suurta onnea, että hän ottaisi minut vaimokseen. Mutta jos minä saisin valita parhaimman ja puhtaimman, minkä maailmassa tunnen, niin sanoisin hänelle: ottakaa minut, opettakaa minua tulemaan nöyräksi ja hyväksi!

Diakoni Elg oli yhä vaiti. Hänen tavallinen lempeä levollisuutensa oli poissa. Hän asteli kiireisin askelin edestakaisin pienessä kamarissa. Hän näytti olevan kahden vastakkaisen tunteen uhri. Toinen sanoi: heitä noita ulos ovesta! toinen sanoi: Jumala on hänet lähettänyt!

Vappu oli nyt päässyt tarkoituksensa perille. Hän niiasi syvään, tarttui ovenripaan ja sanoi päättävästi:

— Niin on asia, arvoisa maisteri! Ottakaa hänet vaimoksenne! Se on ainoa keino pelastaa kaksi sielua … hänen sielunsa ja minun.

Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan. Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden loisteen.

— Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette, voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu, joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa Jumalan sanaan!

Vappu lähti … ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi itsekseen:

— Ei hän kieltäytynytkään!

6. TANSSIAISET JA TAPPIO.

Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna 1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli, varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että, kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä, eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen, päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun verran seitsemättä tuhatta henkeä.

Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden, mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin. Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä silmille että korville.

Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa, oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.

Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän. Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain, helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella, että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita, varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti tasa-arvoisuuteen.

Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan osa juuri vaihekaudessa, siirtymässä la régencesta Pompadourin aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan aikana — lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki — pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.

Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin, vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa. Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.

Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden. Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista, että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?

Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa, keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar, joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.

Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti, jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.

Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä. Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.

Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:

— Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?

— Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. — Johonkin on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.

— Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?

— Ei muuta … kuin teidän läheisyytenne!

Eeva hymyili halveksivasti. — Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.

— Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.

— Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään ranskalaiselta.

Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen silmistään loisti neroa ja tulta.

— Mademoiselle — sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä — vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne. Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.

— Kuollako? Ja minkä tähden?

— Kunnian ja muiston tähden?

— Kreivi — jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan — en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin kuolemiseen.

— Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.

— Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja ylevästi … elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita, yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen todistettava koko olemassaolollaan.

Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan. Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen joutilaan hetken?

— Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa hansikastaan vasempaan käteensä — mitä vaaditte minulta?

— Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole ranskalainen.

— Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?

— Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän Ludvig XV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisin Savoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.

— Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen väärin.

— Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella. Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut sodassa haavoittumattomaksi.

— Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja "vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan pakoon.

— Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä ammun kuulan otsaani.

— Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.

Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen keskustelu ranskalaisen kanssa.

— Minun nuorena ollessani — kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka mies ei ollut päässyt pormestariksi — ei kukaan äiti olisi sallinut tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?

— Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter, joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.

— Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa, ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty poloneesiin.

— Äiti! — kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle — Eevasta puhutaan pahaa.

— Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi. Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos nähtäisiin minun häntä varoittavan.

Anna meni Eevan luo ja sanoi:

— Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.

Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat tanssista.

— Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.

— Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi kohtaan.

— Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.

— Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?

— Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä … mutta anna minun nyt tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.

Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevana tapana sellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö, joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.

Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.

Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen säkeistö:

Un coeur blessé d'une légère atteinte pourroit vous exprimer ses desirs et sa crainte et peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers. Eve, — je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]

Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti, että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.

Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:

När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider, Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]

Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi, että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle sivutuloja.

— Hän ei näy kainostelevan billet-doux'ejansa, tuo tyttö! virkkoi ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.

— Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.

— Tuota … mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen tyttö?… Perkelin vai Pertta… Hän nauttii rakkaudentunnustuksia niinkuin muut syövät ostereita.

Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin, tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi, missä tuo kohtaus tapahtui.

— Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni tämän kelpo herran kurittaminen.

— Hyvitystä! huudahti luutnantti.

— Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.

Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin — upseerien mielestä lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti — erotettavaksi vuoden ajaksi yliopistosta.

Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen, joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi. Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin tanssiaisiin…

Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.

Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherra Yxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:

— Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!

Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja, sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän. Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin, jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen tietoa pikasanoman sisällyksestä.

Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen viserryksen vaiettua metsikössä.

— Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuo ei mitään sai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin oli jotain. — Ei se ole mitään … vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.

Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka olivat pitkiä kuin aidanseipäät.

— Sanokaa toki Herran tähden — huusivat tämän tungoksen takaa pelokkaimmat rouvat — marssivatko venäläiset jo Turkuun?

— Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. — Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto. Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!

Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet juoda.

— Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa olevat Myssyt.

— Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.

Maaherra oli vaiti.

— Hän on kaatunut! huudahti joku.

— Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.

— Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.

— Vain vankina! kaikui taaskin.

— Rehellinen, uljas Wrangel!

— Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan. Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt vihollisen selkään.

— Missä on pikaviestin tuoja?

Hänet oli jo lähetetty pois.

— Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?

— Kaikki on hukassa.

— Voi niitä kirottuja Hattuja!

— Hirteen maankavaltajat!

— Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!

— Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.

— Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?

— Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen penikulman päässä sotatantereelta.

— Täällä ei komenna kukaan.

— Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!

— Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!

Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi, ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.

Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta, muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi. Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan; Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!

Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli, ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat ja suuret voimat hävittävät itsensä.

7. SOTA.

Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!

Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat nimekseen Myssyt, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista — erämaat muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi, köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana, joka heidät oli koroittanut valtaan.

Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta; oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta nimitettiin Hatuiksi, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana. Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei voinut olla kahta herraa.

Tuo politiikka oli Ruotsissa perinnöllinen: kaikki Vaasasuvun kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myös kansallinen: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle Myssylleen Kaarle XIV:lle.

Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi yksityiset aatelistalot ja virastot.

Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat, sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli valmis.

Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita sanotaan edullisiksi olosuhteiksi: Ranskan avustukseen, sotaan, jota Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä käyttivät kaikenlaisia syöttejä — edullisia olosuhteita, raha-apuja, Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta — vetosivat jaloihin ja halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin — uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita — se kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: " Ainoa todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."

Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.

Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme venäläiset merestä mereen."

Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen. Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin, joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla 3.000 miestä.

Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22 päivänä Lappeenrannassa.

Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900 miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä 2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.

Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei hänellä ollut siipiä.

Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen paistettua varpusta.

Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja, joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.

Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa, niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella, kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan riehuessa.

Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742 saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän, on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.

On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle. Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio, niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.

Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.

Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti — peräytyminen miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."

Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on miehuullisesti puolustettava.

Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien. Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742 täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen 16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja ampumavarat oli jätettävä voittajalle.

Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä toukokuuta 1808.

Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.

Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina, keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."

8. VENÄLÄISET TULEVAT!

Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun. Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää kenraaleilta!"

Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu, mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"

Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset. Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja — Pietarin takaisin valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.

Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta. Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut, kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät, sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla, mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön, kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!

Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista. Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma, että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat; "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä maansa kanssa.

Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua, tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi. Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän riveissään aikaan sivistymisen alun.

Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä 1742 vanhaa lukua — mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna 1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan — nähtiin nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata, ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä, kun joku kiireessä sulki tien toiselta.

Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua, mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen sureekin isänmaataan.

Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.

— Ah — sanoi hän itsekseen hellällä äänellä — enpä olisi koskaan luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta, itsestäni, kaikesta!

Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua puolipäiväsaarnaan.

Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.

Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle, toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.

— Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. — Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne, vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa, ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule? Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne, niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!… Mitä? Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja omiatuntoja … ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?

Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.

— Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä. Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin, jopa he tulevat … tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä kirkkaasti kuin äitimuorini rovio…

Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.

Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella päänaluisella kurjassa vuoteessaan.

— Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.

— Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. — Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.

— Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?

— Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.

— Mitä? Onko Reetta kuollut?

— Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.

— Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!

— Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa Norjaan — jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin pyhimykselle — ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan, Eeva neiti.

— Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin ja nyt ovat matkalla Turkuun?

— Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.

— Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?

— Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.

— He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!

— Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla. Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! — Ja ukko teki kunniaa.

— Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut, unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. — Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?

— Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.

— Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.

— Lähteekö pormestarikin?

— Ei, isä aikoo jäädä tänne.

— Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.

Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.

— Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen auringonlaskua.

— Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?

— Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen. Lähdettekö todellakin?

— Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.

— Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?

— Kyllä muistan.

— Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde! lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä, missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.

Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi? Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" — ja tällä kertaa eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa. Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa. Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra, väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä… Jumala, me olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet… Vihollisemme eivät ole miekallaan maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä sinä mielistyit heihin… En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja kasvojemme häpeä peittää meidät… Herää Herra, miksis nukut? Sielumme on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes tähden!"

Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja elinaikanamme" — silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta; eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.

Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana odotellen ja huomasi Eevan.

— Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina; isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.

— Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.

— Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole suuren arvoinen, mutta sinä … sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan aikaa!

— Iisakki — sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä — meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä, miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras, uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi. Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi yliopistosta… Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?

Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:

— Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?

— Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin? Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana. Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä käännytkin, tieteissä tai … niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle … Iisakki! Sitten … niin, sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset, joita et vielä ole oppinut?

— Eeva … anna minun kuolla puolestasi!

— Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei sanaakaan siitä, mitä puhelimme!

Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka miehen kaupunkia puolustamaan.

— No, Mikku — huusi hänelle ohi rientävä Eeva — miksi seisot siinä? Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!

— Poissa! vastasi rummuttaja.

— No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!

— Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.

Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia. Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää. Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.

Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä perheensä lähdöstä.

Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden; viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.

— Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa, joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.

— Mitä nyt?

— Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.

— Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperin Viipurissa.

— Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan. Hän jää tänne.

— Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan pelättävänä?

— Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta. Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.

— Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.

Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.

— Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!

— Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä … lähtekää tekin. Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!

— En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. Lähtekää Herran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.

— Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen, vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.

— Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään tietä portaille.

— Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan palvelija.

— Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.

— Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui, ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu veneeseen makuuvaatemytyn päälle.

Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa vihollista.

Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta, mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei enää voi kuvitella mielessään, mitä se huuto silloin merkitsi, tuo epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.

Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.

Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä sekasortoa.

Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään. Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti joka hetki olevan uppoamaisillaan…

Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita. Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet veneen ja soutivat jo kaukana joella.

Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.

Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.

Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi riveissä … upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun? Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.

— Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi pormestari Mertheniltä.

— Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

— Ach, was, der alte Bummler,[9] nauroi eversti; hänhän on keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.

Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin kasvoja.

Entä uskollisuudenvala?… Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.

9. SYYSMARKKINAT TURUSSA.

Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä. Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa, jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan. Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä, todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.

Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy; toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle. Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori, tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön inhimillistä kohtelua.

Mutta — jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta jäivät.

Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat, eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle; sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.

Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi, lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.

Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin, Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin tavarat, mitä siinä oli.

Laiturilla seisoi Paulina — Paulina sisar — joka oli aina valmis auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona; mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista — hänelle, joka oli lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi, kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys, kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!

Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta — ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään, ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut hänen tavanneen diakonia — ei mitään muuta kuin juhlallisen jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt, unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan, suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:

— Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä turmeluksen aikana?

Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan kahdeksantoistavuotiseen sydämeen — ajatuksen, jota hän aina oli koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli palannut.

— Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vain liian hyvä meille.

Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä. Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina, syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella, hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.

Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi, ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!

Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli koittava yhden yön jälkeen.

Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään, mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on ansainnut tuon miehen omakseen.

Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään, peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi. Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.

Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta, vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.

Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle. Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi Iisakki Alanuksen.

Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.

Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus. Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.

Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:

— Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.

— Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.

— Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.

Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet. Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.

Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit olivat … niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava, siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön päämaja parhaillaan oli.

Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta, joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.

Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä, vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen — miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä sodassa harjoittaneet!

Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis kuolemaan.

— Liebes Kind, rakas lapsi! — sanoi hyvänluontoinen hollantilainen olkapäitään kohauttaen — tahdotteko mieluummin viettää yön minun laivallani?

— Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään Paimioon.

Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen. Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan tupaan — hänen vanhempiensa kesätupaan — mutta Iisakki Alanuksen soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.

— Kapteeni — sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat järjestettiin — lainatkaa minulle pari pistooleistanne!

— Was der Henker, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin kummastuneena. Pistoolejako?

— Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.

— Taikka paeta.

— Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.

Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.

Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa, jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät ranta-aittaan.

Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa, tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei vielä kukaan tiedä. Jotakin oli muuttuva, mutta mitä? Jos Eeva Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin huomiotaan kiinnittänyt, — sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat toisinaan olla eniten taikauskoisia — niin olisi hän niitä vastustanut ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän ei uskonut uskovansa ennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. — Jospa nyt Vappu — ajatteli hän itsekseen — tietäisi, että minä huomisaamuna herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua sieltäkin?

Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut. Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.

10. RUUSUSEN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi, jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko Keith.

Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien yli.

— Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. — En tiedä, mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.

Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.

— Lacy! — sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika — minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan. Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.

Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.

—Teidän ylhäisyytenne — sanoi Lacy palattuaan — heillä on mukanaan kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.

Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.

— Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen tervehdykseen.

Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.

— Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti minulle akan, joka myyskenteli sukkia.

— Tällä kertaa — sanoi adjutantti hymyillen — lähettää hän myöskin oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien kaupitsemisesta.

Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.

Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään kaunis vihollinen valloittanut — ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen; valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi kädellään ja ratsasti ohitse.

Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.

— Kaunis neiti — sanoi hän — te olette väsyksissä rasituksesta; suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen vieras tulee leiriimme?

— Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.

— Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä hyvinkin pelkoa herättävä?

— Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.

Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"

Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.

— Mademoiselle — sanoi hän Eeva Merthenille — eräs sodan onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään, vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille, että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita kaupunkia.

— Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.

— Pistoolinsako?

— Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla varustettuna.

— Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?

— Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.

Kenraali hymyili.

— Mademoiselle — jatkoi hän — jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja te, nuori mies — sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen — ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä hyvitystä?

— En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä! Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä — ajaa koko venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen — mutta siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.

Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän olisi vaikka uudelleen tehnyt.

Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta neidin paluumatkasta kaupunkiin.

Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä huomasi kenraalin komeat vaunut — nuo vaunut, joita Keith aina kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.

Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta … kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.

— Mademoiselle — sanoi Lacy vakavasti — hänen ylhäisyytensä kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.

Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien alle.

Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta; ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen, ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä, vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen armeijan etunenässä Turkuun?

Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa, vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine, musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen lausutut mietteet.

— Ei tuo ole venakko!… Hän on samannäköinen kuin meidän… Hän on samannäköinen… Mutta sehän ei ole mahdollista…

Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen — Heldtin äänen — kuiskaavan vieressäistujalle:

— Veli Merthen … Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!

Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto — mikä riemusaatto! — kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui, niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä. Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista, ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan. Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa, Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta, ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista — ellei vähän väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.

Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään, taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi, ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä 18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään, vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja: "Herttuatar! Hän se on … Suomen herttuatar!"

Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta — uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui hirvittäväksi … häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan, mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien, olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille — sama huuto, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: — "Venäläiset tulevat!"

Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva heräsi isänsä ja sisartensa sylissä… He uskoivat häntä. Suuri oli heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut onnettomasta paosta?

Vappu luuli sen ymmärtävänsä.

— Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa…

Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista syntymäpäivänsä jälkeen.

— Lapsi raukka — huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa vieressä — niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!

11. JAAKKO KEITH.

Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista. Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan, niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin pelätyksi.

Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista, kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi — todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.

Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.

— No niin, hyvät herrat — sanoi hän lähetystölle — millä nyt aiotte kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?

Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä, juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan, minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.

Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin, Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan kenraalikuvernööriksi.

Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.

Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi — tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja hänen nimeään siunasivat?

Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista — mies, josta sotainen kunnia oli kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta — ja ehkäpä vielä enemmänkin — oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan, eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina, että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän kotonaolevia maanmiehiään.

Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan. Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina, vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa. Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin luona 1737.

Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien hävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen "mustalle mullalle" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana; Ludvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle X Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I Virossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi vastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai surmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen, mutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan. Paitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden toimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla; hän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa järjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.

Tuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen tullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt miehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen aika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian katse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa, jolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä sotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi, myöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja isänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla oleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi vertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat entiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu ja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen se ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä oli jäljellä? Olla suomalainen maa … Mutta tuo ajatus, joka oli sukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli vielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin epäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain yksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.

Eikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi uskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan — uskaltanut asettaa kunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen hyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät, raastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he niin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai Myssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota, joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli perusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava voima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies, semmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen. Kaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä hinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta tahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista hyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle, mutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti kunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen valtaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.

Nyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith — todella myös käytännöllinen mies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan armeijan johtajana? — mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija, seikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän mukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi ja sankarimaineeksi — kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn aikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu pommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka taholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä kansasta?

Sotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden mukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti tulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta kuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia sotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja turkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut suomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria, koetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti rauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa kahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin hartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun moni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli vietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti vietettävä.

Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä. Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin; jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja, taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.

Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.

Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja vallan huolet.

Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.

Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan vertainen — ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari — vaan jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa. Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen — Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.

Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole — toivokaamme niin — koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä — täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain kanssa … ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!

12. JYRKÄNTEITÄ ALAS.

Aina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä Suomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun ei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin kuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith oli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja inhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai Bessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.

Mitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa toimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian korjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä hänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.

Mutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä henki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä kunniakaan saattanut täyttää — inhimillistä toisen olennon kaipuuta, joka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko sielunsa — olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja kenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo monta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman henkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää tyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja tehdä puolen kokonaiseksi — olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty ja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli hänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan — mikä hämmästys, mikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja voitetun maan yhdistäjä!

Keith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa karaistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa koko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa muukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin, kun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin prinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli pienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien taa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin uskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja, joilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria. Vaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä tutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat huusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain näytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului, ennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli ihminen.

Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.

Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä; hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä ja huomautuksensa — selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja, milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan, mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta, tyhjältä, jopa hylättävältäkin.

Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä, että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää. Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä. Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva Merthen valloittanut Suomen valloittajan.

Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa, tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata sellaisen miehen tähden!…

Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin. Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot, jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten kuoleman tähden.

Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:

— Tahdotteko saada korvausta?

— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.

— Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn, tahdotteko korvausta siitä.

— Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.

— En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko päästä asessoriksi?

Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa kunnossa.

— Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.

— Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.

Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut, ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden presidentiksi.

Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743, iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600 hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.

Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä, ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?

Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi: "Nyt se on tapahtuva!"

— Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.

— Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun hoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä, ettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu kristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja luin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään. Minä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.

Ja Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät ollut matkoilla. "Köyhien Eliaalla" oli monta janoavaa sielua, ja hänen sisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.

— Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri nyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?

— Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisar Paulina. Matias palaa ylihuomenna.

— Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.

— En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden päivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä oli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.

— Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.

— Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?

— Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!

— Minä käyn heitä katsomassa.

— Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.

— Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta kärsiä.

— Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.

— Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.

— Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin, kun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä on kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin lujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?

Diakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa eikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin kanssa oli kehittynyt.

— No? kysyi Vappu.

— Minä en ymmärrä teitä.

— Ottakaa tyttö vaimoksenne!

Taas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja nöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin tyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu morsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten edelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet tunteensa, ja hän vastasi:

— Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.

— Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen päättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.

— Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!

— Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut kahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!

Vappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän näki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella tarkkanäköisyydellään sen syyn.

— Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin lapsetko ne niin mieltäsi painavat?

— Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä vanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä vapaaksi.

— Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar. Sinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet Jumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton sisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi Jumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden tähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai ottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä, että oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi avioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi hoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika tulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika, Matias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten kurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan hoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin. Jos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla levollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?

— Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä, mitä Herra on sanonut semmoisista huolista?

— Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei ole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen tuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen nähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän … niin, kyllä minä tiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä. Mutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi seuraa … ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista. Jumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta. Hanki itsellesi vaimo, Matias!

— Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani olla.

— Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti. Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa, ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi niinkuin itse olet.

— Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni, Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta — tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi ja tukahutetuksi — se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.

— Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä. Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä on — mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi, he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!…

Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen veljensä uuden päätöksen…

Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan, mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä hän suinkin voi.

Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret, palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja, rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä päivinä muuttaa.

Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin kynnyksellä.

— Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.

Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.

— Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.

— Hetikö?

— Iltapäivällä.

— Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

— Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.

— Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa, sanoo Paavali.

Diakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin, jotka tuntuivat miltei uhkauksilta.

Iltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä, lapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat parhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.

— Missä ovat lapset?

— Uudessa asunnossa.

— Entä Anna?

— Pikku sisartensa luona.

— Ja Eeva? — Diakoni tunsi äänensä vapisevan.

— Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin, että…

— Miten, mitä on tapahtunut?

— Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen…

— Ja he ovat siis muuttaneet…

— Kenraali Keithin luo.

13. LANKEEMUS.

Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja uskomattominkin asia varmuudeksi.

Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja toimivien olentojen maailmaa.

Mutta jos henki nousee kapinaan?

Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.

Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä, jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme hänen nousemisensa mahdollisuuden.

Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys. Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.

Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan. Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.

Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.

Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan häviämisestä.

Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella. Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisella palvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta? Diakoni haki hänet käsiinsä.

Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:

— Antakaa minun kuolla!

— Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.

Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin, tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!

— Oletteko te nyt täällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!

— Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten. Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin rukoilkaamme hänen puolestaan.

— Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti. Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä … mutta niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa … ja kun kaikki olisi saatu pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas: rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa … kuulkaahan, hänellä ei ole aikaa! … ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä, korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle: rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään! Liian myöhään! Liian myöhään!

Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada enää sanaakaan hänen suustaan.

Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden kesken:

— Missä on Eeva?

Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.

Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut kaiken toivon menneen.

Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän rohkeudeltaan mies — ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella sydämensä taipumusta — mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.

Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.

Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.

— Korvausvaatimusko se on?

— Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat: mustasukkaisuuden tuskat.

Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt hänet otettiin vastaan.

Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin Suomikin oli valloitettu.

Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta — kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien oikeuksiensa puolesta.

Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.

Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.

— Oletteko läheistä sukua Mertheneille?

— En. Kaukaista vain.

— Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?

— Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia vastaan.

— Tyhjiä lauseparsia!

Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin. Molemmat hillitsivät itsensä.

He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.

— Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo, että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?

Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi. Hän vastasi kieltävästi.

— Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali kylmästi.

Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin valloituksen suunnittelemista.

Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista. Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika, Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa, toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta. Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina. Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan. Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea, taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja kansoja.

Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi. Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapui Turun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdalle sulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.

Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita huomattiin Turun seutuvilla.

Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului, että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan; hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.

Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen. Hän käski tuoda vangin luokseen.

— Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.

Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.

Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:

— Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen sinut ennen nähnyt?

Ei vastausta.

— Kutsukaa tänne tulkki!

Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut totella herransa käskyä.

— Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan tulkiksi.

Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta, käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin ennen, mutta arvokas ja levollinen.

— Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää hänen nimensä ja ammattinsa.

Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan heikko huudahdus:

— Iisakki!

Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut lausua muuta kuin yhden sanan:

— Eeva!

— Lacy — sanoi kenraali adjutantilleen — jättäkää minut yksin vankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.

Lacy ja vartijat poistuivat.

— Mademoiselle — jatkoi kenraali ranskaksi — olkaa huoleti nuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän seurassaan minä teidät ensi kerran näin… Puhukaa hänelle!

— Iisakki — sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin malttinsa, mutta ei rohkeuttaan — kuinka on mahdollista, että näen sinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?

— Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on tapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja hämmentyneellä äänellä.

— Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasi Eeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaan sinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä? Ja sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?

— Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa kiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. — Ei nyt; puhukaamme sinusta.

— Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään, huomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. — Hänet on vangittu ase kädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään sotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista. Hänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.

Eeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. — Minä ymmärrän saksaa, sanoi hän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten tulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot sen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta tahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli tuntia takaperin. Nyt saakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että minä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä vastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää uskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo herra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut minut kerran ennenkin…

— Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.

— Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle hyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut heittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän tarjoavalle.

— Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!

— Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi ostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva sota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan. Vaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.

— Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.

— Hän sanoo — vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran elämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä — hän sanoo olevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän sanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet hänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan muutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä malttamattomuuttaan.

— Sano hänelle — jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa — että hän tekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään turvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt sinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.

— Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän mieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti annatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin heti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä niin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään: täyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä vastaan hänestä.

— Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä kiinni.

— Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?

— Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänet teille, koska hän on minun mieskohtainen viholliseni.

— Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.

— Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota pidät laillisena esivaltanasi.

— Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä koirassa kuitenkin jotakin hyvää.

— Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.

Vartijat tulivat.

— Päästäkää irti vanki!… Hän on nyt teidän, mademoiselle.

— Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?

— Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.

Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset: kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.

— Missä minä olen?

— Minun luonani niinkuin näet.

— Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina … kuin olisin nähnyt sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa…

— Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut, sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.

— Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi, joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta… Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.

— Iisakki, sinua ei tunne entiseksi … sinä, kainoin, hiljaisin kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!

— Ja sinäkö minulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten … sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja erämaihin … elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa: oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?

— Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on, Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin Linnaeus?

— Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen, joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!

— En, silloin en niin sano.

— Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti! Eeva … sinä et vielä tiedä, mitä minä voin tehdä ansaitakseni sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minä tahdon tehdä. Anna minun nyt kysyä … nyt, nyt! … ja minä olen kaikki esteet tieltäni raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi mieheksi tai kuolen…

— Ei, ei — sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa silmissään — ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi … se on vapauttamisesi ehto.

— Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?

— Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.

— Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan palkkasoturilleko?

— Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni, sydänsuruni … lähde!

— En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja määräät minulle ehtoja… Vanhurskas Jumala, missä minä olen? huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.

— Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.

Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon … mietiskeli muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:

— Venäläisten päämajassahan minä olen!

Eeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui häneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Syntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä estämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti rauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan, jota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.

— Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan… Minä olen ihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä on… Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi… Minä olisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa sanaa sinusta, ja … nyt täytyy minun halveksia sinua!

Hän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.

Ei kukaan estänyt häntä.

Nojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut elämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut kukaan nainen — kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.

14. NOUSEMINEN.

Voimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua ja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo voitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen, nuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai tappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä tahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee lankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos lankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.

Mikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön, joka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön asuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä muistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei viitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme asti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se tuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että lankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän elämän.

Säännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla probleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen kaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee luonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin kuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.

Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta, vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä luonnetta — että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden rajoissa — ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet, ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?

Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja ihmisten tuomiolle?

Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa, ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä, jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki, sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta, jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja rangaistakseen.

Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.

Palaamme kertomukseen.

Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli rikkonut häntä vastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten: eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli — hänen luonaan, ja kuitenkin vihollisen päämajassa — olivat kaikki siteet katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.

Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija, joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.

Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa, kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan. Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän oli kuin kokonaan menehtynyt.

Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa, mutta ei liikahtanut.

— Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.

Eeva ei vastannut.

Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja istuutui hänen viereensä.

— Mademoiselle — jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen, jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!

Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.

— Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä. Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?

— Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.

— No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten hiustenne kutrista?

— Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.

Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.

— Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki kaikessa?

— Te itse, mylord.

Keith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän oli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä oli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.

— Mademoiselle — sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien — sotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman rakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne on hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää pyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla tiedä, mihin illalla istahtaa.

Eeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän oli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi lankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä, samana hetkenä hän oli pelastettu.

— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?

— Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita sanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän kauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen kaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita miellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni niiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun sanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä hänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että pidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen teitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne rakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan tahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka polveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja onnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin hänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin kunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit, joissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia paikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan kahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa… Mutta ettehän te kuuntele?…

— Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta muistutin.

— Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä edes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein joka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö…

— Niinkuin minäkin, mylord!

— Ah, te laskette leikkiä, votre altesse, (teidän korkeutenne)! Sanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi, hän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan estänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä. Minua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan kuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta tarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa; minä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.

— Todellakin!

— Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut oikein sopiva… Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla keikarimaisten à la régence suortuviensa alla oli vain tavallinen, pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia…

— Tietysti arvokkaampi rakkaus…

— Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen … niinkuin te, mademoiselle.

— Ja ruhtinatar, mylord.

— Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä, jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon. Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa, osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän … niinkuin teillä, mademoiselle.

— Joko olette päässyt loppuun, mylord?

— Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen, joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille, etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle … jos siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan elämänsä ja koko sydämensä … niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta, minä olen antanut teille kaikki, mitä voin antaa.

Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on kylliksi, en pyydä mitään muuta!… Mutta niin valtavana oli hänen mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas, tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen, ja vastasi:

— Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!

— Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan. Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitä voin tarjota. Nimeni ei ole yksin minun omani, se on sukumme oma.

— Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden, mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka tahtovat kantaa nimeään kunnialla.

Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.

— Mademoiselle — sanoi hän koettaen hymyillä — minä käsitän tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli, taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.

— Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.

— Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.

— No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti, kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä … ei, älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah … hetkiseksi minä olen sen unohtanut … olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki … maailman tuomio, omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset … mutta minä petyin, mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen tiedän … älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani. Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord. Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin itseäni.

— Mitä? Sekö konna, jota armahdin!

— Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua hairahduksestani eikä … häpeästäni.

Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli voitettu.

— Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään vihollisen riistää sitä itseltäni?

— Minä en ymmärrä teitä, mylord.

— Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni? Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle, kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on tuleva hänen puolisokseen.

Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää — tuo heikko hengähdys, joka tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi aikakausia?

Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut lankeemuksestaan.

15. HERTTUATAR.

Tuosta ajasta alkaen — lopulta huhtikuuta 1743 — esiintyi Eeva Merthen kenraali Keithin puolisona. Hän alkoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa olla viipurilaisen sijasta kenraalin tulkkina hänen jokapäiväisissä vastaanotoissaan. Keithiä miellytti hänen seuransa keskellä rasittavia toimia; kenraalin asiakkaat tapasivat hänessä puolustajan, joka tunsi maan ja harrasti sen menestystä. Milloin tuli virkamies virka-asioissaan, milloin porvari valittamaan majoituksista, milloin talonpoika, jolta oli otettu viimeinen hevonen sotaväenkuljetukseen, milloin hädänalainen pyytämään apua, milloin valittaja, joka oli kärsinyt väkivaltaa, oikeutta vaatimaan. Uusi tulkki ei ollut välinpitämätön puhetorvi niinkuin entinen; kohta huomattiin, että hänellä oli vaikutusvaltaa ja että hän osasi sitä käyttää. Vaikka Eeva Merthen kerran olikin tulkinnut liian vapaasti, kun hänen kasvatusveljensä oli vaarassa, oli hän nyt sitä tunnollisempi ja tarkempi. Hän oli auttanut isäänsä virkakirjelmien laatimisessa, tunsi koko lailla 1734:n vuoden lakia ja ryhtyi nyt sitä tarkemmin tutkimaan. Kohta hän otti huolekseen monien anomuskirjeiden tarkastuksen, joita joka päivä tuli. Hän oli viisas ja tarkkaälyinen, hän tunsi osanottoa kaikkea tosi hätää kohtaan, mutta hän kykeni myös huomaamaan kaikki kohtuuttomat valitukset. Ihmiset alkoivat pitää hyvin suuressa arvossa hänen etevää ymmärrystään ja luottaa lujasti hänen oikeudentuntoonsa. Eeva tuli ylipäällikön korvaksi, ja koska Keith oli joka päivä tekemisissä kenraalikuvernööri Campenhausenin kanssa, siten myöskin koko maan vaikuttavimmaksi henkilöksi. Tuskin kului päivääkään, ettei olisi huomattu jotakin selvää merkkiä tuon nuoren käden toimista, joka niin viisaasti, niin varovasti ja hyväätekevästi ryhtyi vaikuttamaan valloitetun maan hallitukseen.

Huhu "herttuattaresta" levisi nopeasti, ja se otettiin vastaan ilmeisesti epäillen. Aateliset ja porvarit, jotka jo alkoivat tyytyä uuteen hallitukseen, virkamiehet, joiden täytyi tottua siihen, Merthenin talon entiset seurusteluystävät, jotka kaikki ankarasti moittivat harha-askelta, kaikki he olivat suutuksissaan ja kohauttelivat olkapäitään. Moni mietti, oliko enää otettava vastaan kenraalin kutsuja vai olisiko halveksimisen painolla kukistettava hänen julkea lemmittynsä.

Nuo yleisen mielipiteen kulkupuheet saapuivat kenraalinkin kuuluville, ja hän päätti katkaista niiltä kärjen. Se oli hänelle itselleen nyt kunnia-asia. Hänen puolisonsa ei ollut suostunut jäämään väärän aseman taakkaa kantamaan, ja kenraali oli luvannut poistaa häneltä jokaisen nöyryytyksen.

Vielä oli eräs solmu tuossa sotkeutuneessa langassa. Sotapäällikön täytyy olla varovainen sodan parhaillaan kestäessä. Hänen arvonsa ja asemansa riippuvat siitä, mitä ranskalaiset sanovat prestigeksi — ennakkomielipiteestä, että hän on voittamaton. Voidakseen hallita ei hän itse saa näyttää hallitulta; voittaakseen ei hän itse saa näyttää voitetulta. Ylpeä lordi ei voinut tuohon aikaan alentua melkein naurettavaan sulhasen asemaan. Mutta hän saattoi hakata Gordionin solmun auki sotilasmiekallaan, tunnustaa nuoren naisen puolisokseen ja pitää huolta, että häntä semmoisena kunnioitettiin. Eeva oli kyllä osoittautuva sen kunnian arvoiseksi.

Epäilemättä se oli uutta tapojen uhmailua. Mutta Eeva Merthen oli kyllin viisas ja kieltäytyväinen odottaakseen. Hän oli saanut sotilaan lupauksen, ja se riitti hänelle. Olihan hän tuon miehen kihlattu, vaikkei vielä hänen vihitty vaimonsa, joksi hän oli tuleva sodan päätyttyä.

Kenraali kutsui, niinkuin hän useinkin oli tehnyt talven kuluessa, luoksensa lukuisan joukon seudun ylhäisimpiä. Harvat uskalsivat jäädä tulematta. Vieraat saapuivat uteliaina ja päättivät olla varuillaan. Mutta heiltä riistettiin aseet. Uusi emäntä otti heidät vastaan niin levollisesti, niin yksinkertaisesti ja niin vaatimattoman arvokkaasti kuin olisi aina toimittanut emännän tehtäviä ylhäisessä talossa. Ylevyys näytti hänessä olevan syntyperäistä. Hänessä ei ollut mitään pelkoa eikä neuvottomuutta, vielä vähemmin yritystä pitää yllä uutta asemaansa nousukkaan teennäisellä ylevyydellä. Jos hänen sydämensä sykkikin nopeammin tässä ensimmäisessä, hirveässä näytännössä, niin pysyivät sen sykähdykset peitossa mustan atlaspuvun alla. Oli ainakin odotettu, että tavattaisiin tuo uusi tähti loistavassa puvussa, mutta hän piti surupukua isänsä kuoleman jälkeen; yksi ainoa timanttirintaneula oli ainoa näkyvä merkki Keithin anteliaisuudesta.

Isäntä puolestaan piti asiaa yhtä luonnollisena. Ei mitään selityksiä. Meine Gemahlin, ma femme, my wife, aina sen mukaan, mitä kieltä hän milloinkin käytti, sanalla sanoen vaimoni, mutta ei mitään esittelyä. Hänestä se oli itsestään selvää, ja vierasten täytyi joko tahtoen tai tahtomattaan mukautua siihen. Ainoastaan valloitetun maan ylipäällikkö saattaa vaatia, että hänen sanaansa niin oitis totellaan.

Kenraalikuvernööri kreivi Campenhausen kohta esimerkillään muistutti muille vieraille heidän velvollisuuksistaan. Kun hänen kuultiin kunnioittavan huomaavaisesti kuin hovimiehen ainakin nimittävän emäntää myladyksi, ymmärsivät vapaaherrattaret ja hovioikeudenneuvoksettaret, että heidän tuli seurata esimerkkiä. Niidenkin, jotka eivät sitä tahtoneet ymmärtää, täytyi tunnustaa, ettei tässä puuttunut mitään ladyn henkilöstä eikä täydellisestä ryhdistä. "Herttuatarta" ei uskallettu mainita tuossa seurassa; se nimitys kuului kansan kieleen.

Merthenin perheestä oli vain Kaarin läsnä, mutta entisistä ystävistä montakin. Seisoa uudelleen vastapäätä kuluneen elämän muistoja, joista kaikista on eronnut — ei alentua mihinkään puolustelemiseen eikä kuitenkaan kieltää vanhaa ystävyyttä — se oli kaikista vaikein ratkaistavana oleva tehtävä. Mikä syvä juopa olikaan entisyyden ja nykyisyyden välillä! Mutta nuori emäntä selvitti senkin vaikean tehtävän ihmeteltävän taitavasti. Hän oli kuin pitkältä matkalta palannut, jolloin luonnollisen osaaottavasti tiedustellaan kaikkea, mikä ennen muinoin, kauan, kauan sitten oli rakasta ja tuttua ja mikä nyt jälleen nähdään uusissa olosuhteissa. Hän ei olisi saattanut valita parempaa tapaa poistaakseen vieraitten epäilyksen ja sovittaakseen niiden suuttumuksen, jotka eivät voineet unohtaa entistä porvaristyttöä, vertaistaan, jonka sallimus — tai kuten he olivat hyvinkin taipuvaiset sanomaan, häpeä — oli koroittanut niin paljoa ylemmä heitä. Heistä näytti kyllä niinkuin onnen vaiheet olisivat saaneet aikaan suuren muutoksen pormestari Merthenin ihaillussa tyttäressä, mutta ainoastaan hänen edukseen. Hän oli ollut uhmaileva, mutta tullut ihmeellisen nöyräksi; hän oli ollut oikullinen ja tullut ihmeellisen tyyneksi. Kaikki se hyvä, mitä he ennen olivat nähneet hänessä — hellä, osaaottavainen sydän, viehättävä sulous ja viisas pikku pää — sen kaiken he olivat nytkin tuntevinaan, mutta toisessa muodossa. He luulivat hänen tanssineen ruusuilla uuteen asemaansa eivätkä tienneet hänen tiensä kulkeneen pistävien ohdakkeiden, epätoivon ja pimeyden läpi.

Emännän surupuvun kunnioituksesta ei sinä iltana tanssittu kenraali Keithin pidoissa. Sotilassoittokunta esitti vieraille komeimpia kappaleitaan; italialainen, Pietarista tullut soittotaituri lauloi romansseja kitaran säestyksellä. Nuoret upseerit huvittivat naisia sana-arvoituksilla ja pilapuheilla. Rauhanhierojain läsnäolo antoi seuran vanhimmille hyvän aiheen valtioviisauden rakennelmiin, mutta Hatuista ja Myssyistä oli nyt yhtä vähän puhetta kuin Pietarin valloittamisesta. Nyt kiisteltiin, oliko Lybeckin ruhtinaspiispa, Tanskan perintöruhtinas vaiko Birkenfeldin herttua tuleva Ruotsin perintöruhtinaaksi; ja siitä vaalista riippui hyvin likeisesti, oliko Suomi joutuva Venäjän omaksi vaiko pysyvä Ruotsilla, säilyvä kokonaisena vaiko pirstoutuva palasiksi. Salaperäiset rauhanhierojat itse olivat paljasta suloutta ja päivänpaistetta. Heidät oli asetettu pelipöydän ääreen: leijona kiljui seisten leijonaa vastassa, Cedercreutz Rumanzovia vastassa; kettu vaani kettua, von Nolcken Luberasia. Aamupäivällä nuo herrat olivat pelanneet kruunuista ja maista Turun raatihuoneessa, illalla he koettivat siepata toinen toiseltaan kourallisen kultarahoja. Molemmat pelit olivat yhtäarvoiset: kansat saivat maksaa kummankin.

Ilta kului. Keithin emäntä oli esitetty Turulle ja Suomelle. Hänen voittonsa oli ollut täydellinen — paitsi yhdellä taholla.

Turussa oli eräs porvarisrouva, herttuatarta ylpeämpi; hän oli Eeva Merthenin kummi, entinen kaunis ja rikas laamanninleski Björkegren, josta sittemmin tuli rouva Heldt ja joka nyt jo uudestaan oli ollut kaksi vuotta leskenä. Hän oli muiden mukana syksyllä paennut Tukholmaan, mutta sitten palannut Turkuun ensi avovedellä. Tuo ylpeä kummi, joka enemmän kuin kukaan muu oli rakastanut, imarrellut ja hemmoitellut ristitytärtään aina lapsuudesta asti, hän yksin ei nyt voinut antaa anteeksi tälle. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan kutsua Keithin pitoihin. Eivät ystävien huomautukset, eivät myöskään sovintoa hieromaan lähetetyn Kaarin Merthenin rukoukset saaneet taipumatonta rouvaa lähtemään ristityttärensä luo. Hänen vihansa oli nyt yhtä taipumaton kuin hänen rakkautensa ennen oli ollut heikkoudelle altis.

— Minä olen ollut äidin sijassa Eevalle, hän sanoi itkevälle sovinnonhierojalle. Hänen äitinsä uskoi hänet minun huostaani, minun on vastattava hänen vioistaan, ja hän on uskaltanut astua semmoisen askelen kysymättä neuvoa minulta!

— Mutta — väitti vastaan neuvosmiehenrouva Wechter, joka ei ollut yhtä taipumaton — sinähän, sisar, olit Tukholmassa. Eihän Eeva voinut kahlaten tulla meren yli neuvoja pyytämään.

— Hän osaa kirjoittaa, ja kirjeet kulkevat merien ja maiden yli.

— Kuinka olikaan, huomautti neuvosmiehenrouva pisteliäästi, kysyitkö sinä, sisar, neuvoa Hannu sedältä, kun kätkit Heldtin mustapuiseen vaatekaappiisi?

— Minä olin kysynyt häneltä jo aikaisemmin; olot olivat ihan toiset silloin, sisar Wechter! Minä en aio alentua ottamaan vastaan kenraalin kutsuja.

Kaarin vei sen sanoman.

— No hyvä, sanoi Keith hymyillen, hän ei tahdo tulla meille, meidän täytyy mennä tervehtimään häntä.

Kenraali puolisoineen kävi vierailulla Turun huomatuimmissa perheissä, ja heidät otettiin kaikkialla vastaan asianmukaisella kunnioituksella. Vihdoin kenraalin uhkeat vaunut englantilaisine nelivaljakkoineen, kullalla kirjailtuine lakeijoineen ja edessä ratsastavine käskyläisineen pysähtyivät rouva Heldtin portille joen rannalle. Syntyipä hälinä talossa. Ylpeä rouva ei uskaltanut lähettää pois semmoisia vieraita, eikä silloin vielä osattu panna ovelle laatikkoa käyntikortteja varten.

Rikas rouva Heldt ilmestyi Tukholman uusimman muodin mukaiseen triumfanttiin puettuna kultaisine ranne- ja korvarenkaineen ja rintakoristuksineen, niin koreana ja ylhäisenä kuin ollakin tuli himmentääkseen kenraalin rouvaa. Hän oli odottanut tapaavansa Keithin puolison julkean nousukkaan koko komeudessa ja tahtoi voittaa hänet loistollaan.

Se oli tarpeetonta. Hän näki entisen lempilapsensa yksinkertaisessa surupuvussa, jota koristi ristiäidin kallisarvoinen kumminlahja, kultasolki, ja huomasi hänet yhtä nöyräksi kuin hän itse, kummi, oli uhmailevan ylpeä. Ennenkuin korea rouva ehti aavistaakaan niin suunnatonta arvon tarjoaman etuoikeuden karttamista, kumarsi Eeva kaunista päätään ja suuteli kumminsa kättä.

— Puolisoni — sanoi kenraali saksaksi — tahtoi osoittaa kunnioitustaan ja rakkauttaan lapsuutensa suojelijalle.

— Kummi! — sanoi Eeva sydämellisesti kuin ennen muinoin — saanko olla niinkuin ennenkin teidän hemmoiteltu lapsenne?

Eikä kummi ollutkaan terästä tai kiveä. Hän oli opetellut ulkoa kaikki ne arvon loukkaamista, oikeutettua paheksumista ja loukattua velvollisuudentuntoa ilmaisevat sanat, joilla semmoisessa kohtaamisessa oli sopiva musertaa pahantekijä karkuri, mutta nyt hän oli unohtanut ne kaikki. Neuvottomuudessaan hän ei löytänyt ainoatakaan sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta hän levitti käsivartensa vanhan tavan mukaan lumotarta vastaan, jota hän ei koskaan ollut voinut vastustaa, ja samassa silmänräpäyksessä lepäsi Eeva hänen avatussa sylissään.

— Paha, paha lapsi! oli ainoa, mitä voitettu kummi sai sanotuksi.

Siitä hetkestä alkaen tuli rouva Heldtistä ristityttärensä harras puolustaja, ja koska hänen sanansa vaikutti paljon Turun porvarisylimysten perheissä, tasoittuivat pikemmin kuin osattiin toivoakaan ne pauhaavat hyökylaineet, jotka Eeva Merthen oli nostanut kotiseutunsa keskustelupiireissä pakenemalla kodistaan.

Yksityisjuorut unohtuivat syrjään sodanhuhujen ja rauhantoiveiden tieltä. Kaikki tuli entiselleen, paljonhan unohdetaan sodassa; ja joka päivä saatiin kokea jotakin hyvää, josta tuon nuoren auttavan käden mahtava vaikutus näkyi. Ennen pitkää tuli Eeva Merthenistä vaihemielisen kansan suosikki vielä suuremmassa määrässä kuin hän ennen oli saanut osakseen sen häväistyksiä. "Herttuatar" oli ollut alussa häväistysnimi, mutta muuttui kunnianimeksi.

Harvat herttuattaret ovat olleet niin rakastettuja, niin ihailtuja.

Hänellä oli nyt hallussaan neljä aistikkaasti sisustettua huonetta Grubbin talossa. Hänellä oli aikaa kaikkeen, valtioasioihin, opintoihin ja kaikista maan osista tulevien anomuskirjojen tarkastamiseen. Keithin aika oli hyvin ahtaalla. Eeva työskenteli hänen rinnallaan vapauttaen hänet kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut sotaa, ja vastasi hänen nimessään moniin hänen poissaollessaan tulleisiin kirjeisiin, ja niinpä ei Pietarissakaan aavistettu monen ranskankielisen kirjelapun tai raportin lähteneen kenraalin uuden yksityiskirjurin kädestä. Hän teki hyvin paljon hyvää. Silloiset ihmiset kertoivat siitä liikuttavia piirteitä. Turku oli täynnään puutteenalaisia pakolaisia, eivätkä ne varat riittäneet pitkällekään, joita Keith saattoi käyttää heidän auttamisekseen. Silloin Eeva Merthen panttasi juutalaiselle kalliin koristeensa, jonka hän oli kummiltaan saanut, ja saattoi siten ilokseen pelastaa monta eniten hätääkärsivää. Juutalainen kuitenkin epäili, etteivät niin kalliit jalokivet saattaneet olla rehellisesti hankittuja, ja ilmoitti palkinnon toivossa asian Campenhausenille, joka puolestaan kertoi sen Keithille. Keith hymyili; hän tunsi koristeen, mutta saadakseen kenraalikuvernöörin asiasta vakuutetuksi kutsui hän paikalle rouva Heldtin, joka parhaiten saattoi todistaa, mistä koriste oli peräisin. Juutalainen ajettiin pois kaupungista ja herttuatarta neuvottiin vähentämään hyväntekeväisyyttään.

Kohta keskeytti Turussa jatkuvan rauhanhieronnan epämieluisalla tavalla kanuunain jyrinä. Keith ryhtyi johtamaan 21-aluksista Venäjän laivastoa Korpon virrassa, torjui ruotsalaisen amiraalin Falkengrenin hyökkäyksen ja purjehti laivoineen Sottungaan. Siellä häneen yhtyi De Lacy, joka oli toisella laivastolla päässyt pujahtamaan Hankoniemen luona olevan Ruotsin laivaston ohitse. Silloin olivat Ruotsin rannikot kyseissä. De Lacy tunsi ne, hän oli 1719 ja 1721 käynyt siellä vierailulla miekka toisessa, tulisoihtu toisessa kädessä.

Eeva Merthen käytti kenraalin poissaoloa englannin kielen lueskelemiseen, missä Keith oli ollut hänen ensimmäinen opettajansa. Hän istui eräänä iltana syventyneenä lukemaan Miltonin Kadotettua Paratiisia, kun käskyläinen toi hänelle englanninkielisen kirjeen Keithiltä. Se oli hyvin valittua luettavaa uusiin kieliopintoihin. Semmoista kirjettä ei panna syrjään lukemattomana tai ilman että on otettu selkoa sen ajatuksista aina pohjimmaiseen ytimeen saakka.

Se oli reipas kirje taistelussa olevalta sotilaalta. Hän voi niin hyvin kuin on mahdollista ilman gentle-flower'iansa (amaranttiansa); oli hirtättänyt kaksi sotarosvoa, ollut kummina kalastajan pojalle ja tutustunut herkulliseen kalaan, jota sanotaan kuoreeksi. Mitä sotaan tulee, ei hän vielä ollut gentle-flower'insa kunniaksi valloittanut Tukholmaa, vaihtanut vain muutamia hellyydenosoituksia ruotsalaisen eskaaderin kanssa Korpon virrassa. Se oli mitätön aamuhuvitus, tuskin mainitsemisen arvoinen; hän oli luvannut lähettää hänelle saaliin ja pyysi nyt saada ritarillisen rakkautensa todistukseksi lähettää hänelle vangin. Vanki kyllä oli ansaitseva kunnian palvella häntä toisena orjana; hän oli ohjannut polttolaivan keskelle Keithin laivoja, ylistettävän rohkeasti aikoen sytyttää Venäjän laivaston ja räjäyttää my gentle-flower'in alamaisen palvelijan ilmaan. Eevan syy oli, ettei aie ollut onnistunut. Sillä hän oli tehnyt sankarinsa niin haavoittumattomaksi, etteivät edes mustasukkaisuuden nuoletkaan pystyneet häneen…

Eeva kutsutti sisään vangin, ja hänen edessään seisoi kohta kreivi de Regnier vähän kalpeampana, eikä niin hienonhienona kuin viimeksi maaherran pidoissa, mutta yhtä puheliaana ja pelottomana, vaikkei aivan yhtä tutunomaisena kuin silloin Eevan tahtoessa lähettää hänet Kronstadtia valloittamaan.

— Tekö siinä olette, vicomte?

— Niinkuin näette. Entä te, madame?

— Minä surkuttelen, että onni on ollut teille vastainen.

— Päinvastoin. Sainhan nähdä uudestaan teidät.

— Puolisoni kirjoittaa teidän kunniakkaalla tavalla esiintyneen viime meritaistelussa, eikä hänellä ole tapana tuhlailla ylistelyjä, huomautti Eeva hieman painostaen ensimmäistä sanaa.

— Antakaa anteeksi, madame; minä ajattelin entisiä aikoja. Minä muistelin ihmeenihanaa nuorta neitoa, joka kerran sanoi minulle: palatkaa semmoisena kuin Savoijin prinssi Eugène, muuta minä en pyydä!… Luuletteko, että sellaiset sanat voi koskaan unohtaa, kun on kuullut ne semmoisilta huulilta? Ne ovat olleet minun ajatuksinani päivällä, unenani yöllä. Minä olen melkein tuhaksi palanut toivottomuudesta, kun ei ole ollut mahdollista suorittaa semmoista tehtävää tässä kurjassa sodassa, mutta saatoinko minä lähteä Ruotsin laivastosta niin kauan kuin se oli täydellisesti varustettuna ryhtymään taisteluun vihollista vastaan ja vielä toivoi voittoa? Oi, madame, kyllä olen odottanut … ja peräytynyt. Vihdoinkin tuli meidän hyökätä, laimeasti ja varovaisesti, kuten aina, ja aina ajatellen, mitä valtiopäiväherrat Tukholmassa siitä saattaisivat sanoa. Saattoihan käydä huonosti, saattoi olla pää vaarassa … olihan sellaisia esimerkkejä… Monsieur, sanoin minä amiraali Falkengrenille, antakaa minulle polttolaiva! Hän mietti vähän: polttolaiva voisi mennä hukkaan, ja hän joutuisi siitä edesvastuuseen, mutta minun pääni menetys ei ollut niin vaarallinen. Minä sain, mitä pyysin, sain mukaani muutamia vapaaehtoisia ja ohjasin suoraa päätä sitä laivaa kohti, jolla kenraali Keith purjehti. Niin, antakaa anteeksi, madame! Me emme olleet ankkuroineet niin kauaksi Turusta, ettei sinne olisi kuulunut sanoma liitosta … lyhyesti, minä aioin räjäyttää Keithin ilmaan … miksi hänellä tuli olla kaikki eikä minulla mitään?

— Siihenhän teillä oli oikeus vihollisena, eikä hän silti ole antanut urhoollisuudellenne vähemmän tunnustusta.

— Antakaa anteeksi; jos aikeeni olisi onnistunut, olisin tuottanut teille surua, enkä minä sitä tahtonut. Mutta minä ajattelin silloin kuten aina noita polttavia sanoja, jotka kerran lausui minulle … eräs, joka ei niitä enää ole lausuva.

— Oletteko siitä niin varma? Pysykää aina uskollisena velvollisuudellenne ja sotilaan kunnialle! Minulla ei ole mitään teille anteeksiantamista. Ja te ette sitäpaitsi ole onnistunutkaan.

— En. Minun ja Keithin laivan välillä oli kari, josta minä en tiennyt. Polttolaiva ajoi karille ja paloi kuin viaton ilotulitus venäläisten laivoillaan hurratessa. Meidän oli valitseminen joko liekit, meri tai vihollisten luodit… Minä en surmannut Keithiä, sentähden olen hänen vankinsa.

— Ei, vicomte, ette te ole hänen, vaan minun vankini. Hän lupasi minulle ensimmäisen saaliin, jonka oli sodasta saava, ja se olette te.

— Teidän vankinneko, madame? Siihen ei kanuunoita tarvittu. Tiedättehän, että…

— Minä tiedän, että te olette ranskalainen, vicomte, ja siis jalo mies, ja että te ette ole käyttävä väärin vankeuttanne ladellaksenne minulle, mitä en enää halua teiltä kuulla. Kun sotaonni nyt on teidät jättänyt minun haltuuni ja minulla nyt tällä hetkellä on valta määrätä teidän kohtalonne, niin sallinette minun kysyä, mitä te itse haluatte. Minä olen mielelläni koettava tehdä vankeutenne niin lyhyeksi ja vähän rasittavaksi kuin mahdollista.

— Te olette liian hyvä. Antakaa minulle takaisin polttolaiva, jonka menetin — lähettäkää minut sillä Sottungan saaristoon, johon kuulin Venäjän laivaston nyt asettuneen ankkuriin — antakaa minulle kirkas päivä, navakka myrsky ja meri, jossa ei ole kareja minun ja vihollisen laivan välillä! Kas siinä kaikki, mitä toivon, madame. Eihän ole luultavaa, että onnistuisin paremmin toisella kerralla kuin ensimmäiselläkään, mutta luultavaa on, ettei minua toista kertaa lähetetä teille voittosaaliiksi Keithin riemuvaunujen eteen. Kohdelkaa minua muuten niinkuin itse suvaitsette, minulla ei ole mitään muuta sanottavaa.

— Vicomte, teitä kohdellaan urhoollisen vihollisen tavoin.

— Minä en katsonut itseäni teidän maanne viholliseksi madame! vastasi ranskalainen kylmästi ja poistui ylpeästi kumartaen.

Se oli hyvin tähdätty nuoli — syvä, kirvelevä, parantumaton pistos. Eeva oli sanonut maansa puolustajaa viholliseksi ja maansa vihollista puolisokseen…

16. RAUHA.

Vuoden 1742:n syksystä asti oli venäläisten hallussa koko Suomi aina Ouluun saakka. Ainoastaan pohjan perillä koettivat sissijoukot Freudenfeltin ja Tapani Löfvingin johdolla vastustella vihollisia. He saavuttivat pieniä voittoja, mutta eivät saaneet kannatusta kansalta, minkä tähden joukot hajaantuivat ja hävisivät.

Toukokuun 19. päivänä 1743 oli rauhanhieronta Turussa edistynyt niin pitkälle, että Elisabet tahtoi antaa takaisin Suomen paitsi Uuttamaata ja Kyminkartanon aluetta, jos Lybeckin piispa Aadolf Fredrik Holstein-Gottorpin suvusta valittaisiin Ruotsin perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 1. päivänä keisarinna taipui vaihtamaan Uudenmaan Savoon ja Ruotsiin kuuluvan Karjalan osaan. Kesäkuun 15. päivänä oli sanansaattajia, lupauksia ja uhkauksia vaihdellen edistytty sen verran, että Venäjä tahtoi antaa takaisin kaikki paitsi Kyminkartanon aluetta, Savonlinnaa ja siihen kuuluvaa osaa Saimaan rantaseutua. Kesäkuun 20:ntenä marssivat kapinoitsevat taalalaiset Tukholmaan vaatien Tanskan kruununprinssin valitsemista perintöruhtinaaksi — mistä olisi seurannut Suomen menetys. Kesäkuun 22:sena tukahutettiin se kapina kartesseilla Norrmalmin torilla. Kesäkuun 23:ntena valittiin Aadolf Fredrik perintöruhtinaaksi. Kesäkuun 29:ntenä vaihdettiin rauhan alkuehdot Turussa ja 7. päivänä elokuuta allekirjoitettiin rauhankirja, joka pääasiassa vahvisti Uudessakaupungissa 1721 tehdyn rauhan, kuitenkin niin, että Ruotsi jätti Venäjän haltuun viimeksi mainitut alueet Itä-Suomea ynnä Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan kaupungit, joten valtakunnan itäraja tuli luonnottomammaksi, silvotummaksi ja suojattomammaksi kuin se milloinkaan oli ollut.

Semmoinen oli sotaisen paraatin loppu, missä oli kaikissa suhtein luotettu vastustajan heikkouteen eikä vähääkään omaan voimaan — mikä oli alettu uhkamielin, mitä oli jatkettu paeten ja mikä oli loppunut eripuraisuuteen; menetettyä petospeliä; voiton ja kunnian sijasta tappio ja häpeä; uusien maa-alojen voittamisen sijasta entistenkin menetys; Pietarissa tapahtuvan kapinan sijasta kapina Tukholmassa; sen sijaan, että Ruotsi olisi saanut määrätä hallitsijan Venäjän valtaistuimelle, määräsi Venäjä Ruotsin hallitsijan. Sotilaalle annetaan anteeksi, jos hän luottaa onneen; nuorukaiselle annetaan anteeksi, vaikka hän asettaa itselleen mitä korkeimman päämäärän; mutta valtiomiehelle ei anneta anteeksi, jos hän rakentaa lastulinnoja ilmaan. Ah, onhan niitä lastulinnoja, saippuakuplia, unelmia, jotka saattavat olla yleviä, loistavia tuulentupia, kauniita kangastuksia, missä suuri ajatus tai jalo tunne ikäänkuin haparoiden etsii todellisuutta. Tässä ei ole mitään semmoista; sankarimaine ja suurvalta-aatteet, jotka olivat toisena aikakautena saattaneet innostuttaa kansaa loistaviin urotöihin, olivat menettäneet jäntevyytensä ja hiiltyneet turhamaisuudeksi. Kaikki oli onttoa, hajanaista, ahneutta, onnen uhkapeliä, missä heitettiin arpaa vallasta, petettiin vihollista, petettiin ystäviä ja pantiin panokseksi ylvästellen vaskiraha, jotta olisi sillä voitettu miljoonia. Mutta vaikkapa olisikin saavutettu kaikki, mitä rohkeimmat kuvittelut tavoittivat, vaikka olisi saatu muutetuksi historia ja estetyksi kasvamistaan kasvava itäinen laviini vyörymästä Uralin seuduilta Euroopan tasangoille, vaikka olisi voitu tehdä tyhjäksi Pietari I:n toimet ja uudistaa kaarlelaisten ensimmäiset voitot, missä olisi sittenkään ollut miehiä, jotka olisivat kannattaneet Kustaa II:n Aadolfin ja Kaarlein tekoja? Kansat saattavat lamaantua ja jälleen päästä nuoruuden voimiin; rajat saattavat muuttua, valtoja saattaa syntyä uudestaan, valtakuntia muodostua; mutta kuolleet aikakaudet eivät enää herää uuteen elämään. Jokaisen ajan on luotava oma suuruutensa eikä elettävä edeltäjäin teoista, ei kilvan manattava haamuja esiin haudoistaan. Täytyyhän puunkin, jonka on kiittäminen isänmaata juuristaan ja monia ammoin kuihtuneita kesiä rungostaan ja oksistaan, täytyyhän senkin joka vuosi uudestaan luoda lehtensä, kukkansa ja hedelmänsä uuden ajan ilmasta. Koetahan kattaa sen oksia entisen kukoistuksen kellastuneilla lehdillä, niin näet, mitä siitä tulee!

Ruotsin itsevaltias kansa ja vallassaolevat säädyt unohtivat, mikä osa heillä itsellään oli valtakunnan onnettomuudessa, ja huusivat kostoa sodan alkuunpanijoille. Missä ne olivat? Ketä ne olivat? Osoitettiin milloin toista, milloin toista — tietysti hattupuolueen miehiä. Mutta huomattiinkin Hattujen itsensä huutavan kaikkia muita äänekkäämmin ja vaativan syyllisiä vastaamaan Svean hovioikeuden eteen. Syyllisiähän täytyi olla, ja mitkä uhrit ovat milloinkaan olleet otollisempia tietämättömälle ihmisjoukolle kuin onnettomat sotapäälliköt? Niinpä tapahtui, että Gyllenborg, Tessin ja muut hattupäälliköt säilyttivät päänsä ja valtansa, mutta Buddenbrockin viaton pää putosi mestauspölkyltä 16. päivään heinäkuuta ja Lewenhauptin heikko päälaki kumartui 4. päivänä elokuuta teloittajan kirveen alle.

Suomella ei ollut mitään syytä sodan syntymisessä, mutta se ei silti päässyt vapaaksi kaikesta edesvastuusta, kun se huonosti päättyi. Ei ollut Suomi enää sama kuin se oli ollut 1656 urhoollisemman Lewenhauptin johdolla rohkeasti karkoittaessaan maahanhyökkäävät viholliset. Se oli vuodattanut paljon verta näinä kuutenayhdeksättä vuotena, se oli hylättynä jätetty pitkään, hirveään taisteluun, missä oli elämä tai kuolema kysymyksessä, oli ollut hävitetty, sorrettu, toivoton, kuolemaisillaan. Nyt se oli uupunut, juuriltaan temmattu, eikä enää toivonut mitään tulevaisuudesta. Se pysyi välinpitämättömänä, liikkumatta, puolustamatta itseään, antaen sodan vyöryä laaksojensa ja nummiensa yli, miten tahtoi, ja lohduttaen mieltään sillä, että maata nyt kohdeltiin inhimillisesti. Vielä ei ollut Suomen kansa oppinut luottamaan itseensä, ja ilman sellaista luottamusta saattaa kansa tosin taistella, milloin sitä viedään voittoon, mutta ei nousta, jos sitä kohtaa tappion häpeä.

Sotaa sanottiin Suomessa "Pikku vihaksi" erotukseksi "isosta". Pohjanmaalla se kansan muistossa sittemmin tunnettiin "rakuunavuosien" nimellä. Maa oli kärsinyt kuormain kuljetuksesta, majoituksesta, pakkoveroista ja paosta; yksityisiä väkivallan tapauksia ei puuttunut, mutta varjot vaalenivat, kun verrattiin niitä edelliseen sotaan. Edellä mainittiin jo, että Venäjän hallitus kohteli Suomea kuin pysyväisesti valloitettua maata tahtoen siis vaurastuttaa eikä hävittää sen varallisuutta.

Vaikkapa siis rauhaa ei otettu vastaan yhtä suurella ihastuksella kuin edellisen hävittävän sodan loppu otettiin vastaan, niin se oli kuitenkin tervetullut semmoisenaan. Turussa vietettiin rauhan solmimista erinomaisilla juhlallisuuksilla. Senaikuiset ihmiset kertovat, että se julistettiin patarumpujen ja torvien pauhulla, soiton helinällä ja leimahtavilla tykinlaukauksilla. Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu. Kenraali Luberas panetti seinälle hovioikeuden taloon, jossa hän asui, suuren taulun, jossa oli kaksi kättä vastakkain ojennettuina ja joka paikassa kauniiseen järjestykseen asetettuja tulia ja niiden alla kirjoitus: Pax et Æternum fdus, "rauha ja iäinen liitto". Tulet paloivat koko yön. Aamulla — sanoo kertoja — oli taulu muuten entisellään, mutta eräs kynttilä oli polttanut Æ-kirjaimen sanasta Æternum, joten jäljellä oli: Pax et ternum fdus, joka antoi lauseelle aivan toisen ajatuksen ja saattoi monen sydämen hytkähtämään.

Turun torille oli kyhätty tavattoman suuri pyramiidi vehnäleivistä. Vieressä oli suunnattoman suuri pöytä, mikä oli katettu isolla liinalla, ja pöydälle kannettiin yksi ainoa ruokalaji, mutta semmoinen, että se kelpasi. Puolalan mäelle oli nimittäin tehty rovio ja siinä paistettiin suuri, lihava, hyvin syötetty, voilla valeltu härkä kokonaisena. Heti kun härkä oli paistunut, vetivät venäläiset sotamiehet sen reessä torille raikkaasti hurraten ja nostivat sen semmoisenaan kullattuine sarvineen pöydälle, ja paistamaton häntä asetettiin sen viereen. Yltympäri oli pöydän reuna koristettu paistetuin ankoin, joiden nokat oli kullattu.

Kansa tungeskeli riemuiten näiden suunnatonten ruokien ympärillä, joiden tuoksu levisi yli koko torin; mutta eipä unohdettu myöskään käydä hänen ylhäisyytensä Cedercreutzin asunnossa tuomiokirkon luona, melkein niillä paikoin, missä nykyjään on Frenckellin tontti; siellä valui viiniä hienosta torvesta, ja sitä joi janoinen kansanjoukko lakeistaan ja astioistaan.

Samaan aikaan oli loistavat tanssiaiset kenraali Keithin talossa, johon oli kaukaa yltympäri kutsuttu sekä ylhäisiä että alhaisia. Silloin, kertoo toinen senaikuinen, kieltäytyi emäntä, kaunis Eeva Merthen, hetkiseksi tanssin ilosta, istuutui avonaisen ikkunan eteen, kannatti siihen nelikon säkin hopearuplia ja kylvi ne riemuitsevaan ihmisjoukkoon, joka tervehti häntä kuin kuningatarta, mitä innokkaimmilla ilohuudoilla.

Tämä riemunhälinä kesti monta tuntia, kunnes sovitun merkin saatuaan ruhtinas Rumanzovin kokki juoksi tikapuita myöten pöydän reunalle ja leikkeli paistetun härän tuhansiin paloihin sekä ankat neljään osaan, jättäen sitten kaikki, leivät ja paistit, ihmisjoukon saaliiksi. Siinä tietysti ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi; huutaen kiisteltiin parhaista paloista, mitä oli hauska katsella, ja koska oli kuulutettu, että kenen onnistui pitää härän häntä, hän oli saava eri palkinnon, syntyi siitä semmoinen painiskelu, että mies, jonka oli onnistunut anastaa tuo kallis voitonmerkki, ei nähnyt muuta keinoa saadakseen säilyttää sen kuin juosta vyötäisiään myöten Aurajokeen.

Turussa syntyi tähän aikaan kuin uusi elämä, tavaton vilkkaus. Joka taholta riensivät pakolaiset takaisin; rannat vilisivät veneitä, jotka toivat joukoittain paossaolleita maanmiehiä takaisin isänmaahan. Siinä nähtiin koko perheitten ilokyynelin tervehtivän kotimaan rakastettua rantaa, ja kun he lapsineen ja palvelijoineen astuivat tutuille kaduille, katselivat he jokaista porttia, joka taloa, joka puuta, melkeinpä joka katukiveäkin niin tarkkaan kuin olisivat tahtoneet tulla oikein varmoiksi siitä, että kaikki oli vielä paikoillaan muuttumatta ja eheänä. Olihan heille kyllä jo kerrottu, että vihollinen käyttäytyi säälivästi ja lempeästi; mutta muutamia hävitettyjä katuja, muutamia ryöstettyjä taloja ja surmattuja ihmisiä odottivat he kuitenkin näkevänsä. Mitään sellaisia he eivät kuitenkaan nähneet, kaikki oli entisellään, paitsi että siellä täällä näkyi vieras, kullalla kirjailtu upseeri tai joukko sotamiehiä menossa päästämään vahdista toisia. Joka askelella tuli vastaan vanhoja tuttuja, joita ei enää koskaan oltu luultu näkevän; koko kaupungin täytti iloinen hälinä, tapaamisen riemu; autiot talot saivat taas asukkaansa, kaksi tuskan vuotta oli hetkessä unohtunut. Ihan ilman jälkiä ne eivät kuitenkaan olleet kuluneet: siellä täällä oli joku perhe hajonnut, jonkun omaisuus joutunut häviöön, joku virkamies, jonka toinen oli sysännyt pois virasta, muistelemassa surullista asiaa, mikä nyt oli ohi.

Heti rauhanteon jälkeen alkoi Venäjän armeija varustautua lähtemään pois maasta. Kenraali Keithillä, jonka tuli pitää huolta sekä armeijasta että laivastosta, oli paljon työtä. Hänen valtansa tässä maassa oli loppunut de jure, mutta kesti yhä vielä de facto. Vielä viime hetkenä tuli hänelle kaikkialta ja kaikenlaisia anomuksia joukoittain; häneltä ei riittänyt niihin hetkeäkään aikaa, kaikki kulkivat Eeva Merthenin kautta. Eeva ponnisti voimiaan kaksinverroin, eikä hänen jaloa sydäntänsä ole koskaan nähty kauniimmassa valossa kuin juuri noina viimeisinä aikoina.

Lähtö viivästyi kuitenkin, ja ennenkuin siitä tuli mitään, tuli kenraali Keithille syksyllä odottamaton käsky lähteä 30 laivan ja 11.000 miehen kanssa Ruotsiin. Tanska uhkasi sotaa, ja Ruotsin hallitus oli pyytänyt Venäjältä aseellista apua. Vasta lokakuussa valmistuivat joukot lähtemään meren yli. Turhaan väittivät päälliköt, että pakkanen ja myrsky tuottaisivat tuhon koko retkikunnalle. Keith antoi heidän esittää epäilyksensä kirjallisesti, mutta pisti heidän lausuntonsa lukematta taskuunsa ja käski lähteä liikkeelle. Pakkanen koveni aimo lailla, mutta meri ei jäätynyt, ja saavuttiin nopeasti Ruotsiin. Se liike riitti peloittamaan Tanskaa, ja venäläisten joukot, joita vastatuulet estivät pääsemästä Skåneen, majoitettiin talveksi Tukholman lähimaakuntiin. Kenraali itse asui pääkaupungissa Venäjän lähettiläänä ja sai runsaasti kunnianosoituksia sekä kuninkaalta että hovilta. Uudeksivuodeksi 1744 hän sai kuninkaalta kalliin kultamiekan ja Tukholmasta lähtiessään seuraavana kesänä juhannuksen aikaan perintöruhtinaan muotokuvan ja 2.000 dukaattia.

Helmikuussa 1744, kun jäät olivat rakentaneet sillan Ahvenanmeren yli, kävi Eeva Merthen tervehtimässä puolisoaan Tukholmassa. Hänen maineensa oli levinnyt ennen häntä; Ruotsin koko pääkaupunki paloi tuon Suomen suojelusenkelin näkemisen uteliaisuudesta, naisen, jonka kauneudesta, viisaudesta ja jalomielisyydestä oli vuoden aikana niin paljon kuultu puhuttavan. Arvo ja seurustelusäännöt eivät sallineet, että pormestarin tytär olisi esitetty hovissa, missä valtaneuvoksen tytär, paljoa vähemmin henkilökohtaisia avuja saanut kreivitär Hessenstein, otti vastaan imartelevaa ylistystä; mutta mikään ei estänyt Tukholman ylhäisiä piirejä käymästä tervehtimässä Venäjän lähettilästä ja hänen puolisoaan heidän asunnossaan. Keith ei kärsinyt vähintäkään gentle-flower'nsa halveksimista. Moni puuteroitu aristokraatin pää kumartui tuon virka-arvoa vailla olevan herttuattaren edessä, joka näytti syntyneen ylhäisyyteen ja kantoi vaarallista asemaansa arvokkaan tyynesti. Hän yhtä vähän etsi kuin pelkäsi tavattomain ominaisuuksiensa kunnioittamista; ainoastaan ihmisjoukkojen uteliaat katseet häntä kiusasivat, ja sentähden hän aina ajoi umpivaunuissa. Ihmisiä tungeskeli lakkaamatta hänen portillaan, haluten nähdä häntä kuin kuninkaallista henkilöä. Hän vältti näitä kunnianosoituksia, niihin kun olisi niin helposti saattanut sekaantua nöyryytyksiäkin. Saatiin kerran, ei tiedetä miten, tietää, että hän oli eräänä pyhänä tuleva jumalanpalvelukseen Tukholman suureen kirkkoon. Hän toivoi pysyvänsä tuntemattomana syrjäisellä parvella. Turhaan. Kaikkien katseet kääntyivät parveen, ja töintuskin onnistui häntä saattavan adjutantin raivata tietä torille kokoontuneiden, uteliasten ihmisjoukkojen läpi vaunujen luo.

Eeva Merthen palasi Turkuun, jossa hänet otettiin vastaan melkein yhtä suurilla kunnianosoituksilla kuin synnynnäinen herttuatar olisi otettu. Turku oli taas entinen, vanha Turku, lukuunottamatta sitä, mitä se oli kärsinyt ja oppinut sodassa; sen pakolaiset olivat palanneet, sen vanha piispa messusi taas tuomiokirkon pääalttarilta, sen yliopisto väitteli latinankielellä, sen maaherra hallitsi, sen hovioikeus haki käsiinsä tomuiset pöytäkirjansa, sen palanneet virkamiehet riitelivät vastatulleiden kanssa, jotka venäläinen hallitus oli asettanut heidän sijaansa, ja sen porvarit kirjoittivat sodan maksettavat vastapainoksi sodan saataville. Herttuatar huomasi paljon olevan entisellään, mutta paljon olevan uuttakin. Hän ei saanut ainoastaan tunnustusta osakseen, vaan häntä ihailtiin; kaikki talot ja kaikki sydämet olivat hänelle avoinna. Hän saattoi vielä kerran — ja viimeisen kerran — käyttää vaikutusvaltaansa synnyinkaupunkinsa hyödyksi.

Keithin tehtävä Suomessa oli lopussa. Hän oli tunkeutunut tähän maahan vihollisena ja valloittajana; hän lähti täältä ystävänä ja suojelijana. Varakansleri Bestuschevin ja vanhan venäläisen puolueen kateus ja juonet odottivat häntä Pietarissa. Hän saapui sinne, pääsi keisarinnan puheille ja repi sotilaan avomielisellä ujostelemattomuudella rikki vehkeitten verkot. Hallitsijattaren suosio, kaksinkertainen palkka, kallisarvoinen kunniamiekka, Andreaan ritariston tähti, joka oli korkein koko Venäjällä, ja vielä lisäksi maatila Liivinmaalla olivat keisarillisen armon osoitukset, jotka Keith sai palattuaan sotaretkiltään Suomesta. Luultavasti hän ei niitä ottanut vastaan välinpitämättömänä. Mutta kaikesta saattaa kuitenkin aavistaa hänen pitäneen paljoa parempana kansan rakkautta. Hänen sotilaskunniansa ei riippunut keisarillisesta suosiosta, se pysyi sekä suosion että epäsuosion aikana hänen omaisuutenaan, mutta kansan rakkauden saavuttaminen lempeydellä ja oikeudenmukaisuudella on enemmän kuin Andreaan ritarikunnan tähti, se on tammenlehti laakeriseppeleessä, eikä mikään tosi sankari saata olla välinpitämätön tästä kunnianosoituksesta.

Oli kesä 1744. Keith oli purjehtinut Tukholmasta Pietariin, ja kohta tuli tietyksi, että hänen herttuattarensa seuraisi häntä. Kunnioitusta ja kiitollisuutta, jota ei saatu osoittaa sotapäällikölle, tuhlailtiin nyt kaksinverroin hänen puolisolleen. Ylhäiset ja alhaiset osoittivat kilvan kiintymystään; missä hän vain näyttäytyi, tunkeutui ihmisiä hänen ympärilleen vielä kerran näkemään hänen lempeitä piirteitään, vielä kerran pudistamaan hänen hyväätekevää kättään tai saamaan viimeisen katseen noista kauniista silmistä, joita ei kukaan hänen aikalaisistaan voinut kerran ne nähtyään unohtaa. Turussa ei ollut sanomalehteä, joka olisi voinut ilmoittaa kaikki runot ja puheet, joiden esineenä hän oli eronpäivinä; mutta kerrotaan maistraatin lähetystön kiittäneen häntä kaupungin nimessä kaikesta, mitä Keith ja hän olivat tehneet lievittääkseen sodan onnettomuuksia.

Jäähyväiskäynneillään joutui Eeva Merthen lopuksi rouva Heldtinkin luo. Hän oli tuonut kalliin lahjan kullekin neljälle tyttärelle, ja vanhin heistä, kaksitoistavuotias Hedvig, koetti parhaillaan hämillään uutta kultaista rannerengastaan, kun äiti kysyi, muistiko Eeva vielä prinsessa Ruususta.

— Ihminen päättää, Jumala säätää, vastasi Eeva.

— Se on totta. Mutta muistatko, että Vappu ennusti sinulle myöskin pitkää ikää. Katsopas nyt Hedvigiä. Vappu on ennustanut hänen elävän sinua kauemmin.

— Siihen ei mitään ennustusta tarvita, Hedvig on yhdeksän vuotta nuorempi minua. Oli kerran aika, jolloin halusin kuolla nuorena. Nyt jätän elämän mitan Jumalan tahdon määrättäväksi. Ei ole lainkaan kadehdittavaa elää kauemmin itseänsä ja kaikkea, mikä on ollut rakasta maan päällä.

— Mutta jos on onnellinen ja rakastettu niinkuin sinä ja saa pitää kaikki viimeiseen asti… Sinulla, joka olet saanut kaikki, onko sinulla enää mitään toivoa täyttymättä, kun lähdet synnyinseuduiltasi?

— Ah, kummi, jos onni joskus täällä maan päällä olisi täydellinen, niin ei se enää mikään onni olisikaan. Onnellisinkaan ei olisi onnellinen, jollei hän voisi toivoa tulevansa vieläkin onnellisemmaksi.

— Hedvig, sanoi rouva Heldt, mene lasten kanssa ulos keinumaan!

Hedvig lähti katsoen pitkään ihailtua herttuatarta. Hän olisi mielellään tahtonut tietää, mitä vielä saattoi puuttua niin kadehdittavasta onnesta.

— Me olemme nyt yksin, virkkoi kummi hellästi. Jos sinulla vielä on täyttymätöntä toivetta, niin usko se minulle! Minä lupasin äidillesi olla sinulle hänen sijassaan, kun hän on poissa.

Eeva oli vaiti.

Rouva Heldt alkoi lukea sormillaan.

— Ajatelkaamme, sanoi hän, mitä kaikkea hyvät ja ymmärtäväiset ihmiset — muista en puhukaan — pitävät toivottavana tässä elämässä. Ensin Jumalan siunaus ja hyvä omatunto.

— Minä rukoilen niitä.

— Toiseksi terveys … sitten nuoruus, kauneus, ymmärrys … sitten runsaasti leipää, niin että riittää jakaa muillekin… Rakkaus…

Eeva nyökäytti päätään.

— Missä olinkaan? Kahdeksanneksi siis niiden rakkaus, joita itse rakastaa, tunnettujen ja tuntemattomien satojen ja tuhansien kiintymys ja kiitollisuus… Mitä muuta vielä?

— Kunnioitus.

— Kunnioitus, niin. Panettelu on vaiennut; ketä enemmän kunnioitetaan Turussa kuin sinua?

Kuului huokaus.

— Mitä? Huokaatko sinä? Onko kukaan ollut kyllin halpamainen loukatakseen sinua.

— Ei. Mutta älä luettele enää!

— Miksikä en? Kymmenenneksi … valta tehdä hyvää. Nyt ei sormia enää riitä. Onko vielä mitään muuta? Toivoakseni et ota lukuunkaan turhamaista kunniaa. Mutta olen unohtanut jotakin, meidän on aloitettava alusta. Hyvä sydän… Pitkä tulevaisuus… Myönnä, rakkahin, että olet prinsessa Ruusunen!

— Kummi, älkäämme puhuko sydämistä, jotka ovat täynnä puutetta, tai tulevaisuudesta, kun ei kukaan tiedä, elääkö hän enää huomenna. Minä tunnen, etten lainkaan ansaitse kaikkia niitä lahjoja, jotka Jumala on antanut minulle. Mutta jos teillä olisi kaikki, mitä nyt luettelitte, ja vielä enemmänkin, ja kuitenkin olisi kolme, kokonaista kolme, jotka ovat olleet teille rakkaat ja ikäänkuin yhteen punotut entiseen elämäänne, ja jos kaikki nuo kolme inhoaisivat ja halveksisivat teitä … voisitteko silloin olla onnellinen?

— Mutta Eeva, eihän se ole mahdollista? Väärinkäsitystä saattaa syntyä parastenkin ihmisten kesken … muistathan, miten rikkonainen meidän välimme kerran oli. Kaikella on aikansa, kaikki selvenee, kaikki tulee uudestaan hyväksi. Onko minulla enää vähäistäkään vihankaunaa sinua kohtaan?

Eeva ei tahtonut ilmaista sitä, minkä hän kyllä ymmärsi, että hänen kumminsa, rouva Heldt, oli pintapuolisia luonteita, jotka vähästä kiivastuvat ja vähästä jälleen leppyvät, kun taas syvällisemmät luonteet säilyttävät tunteensa kauan ja muuttavat vain lujien vastatodistusten johdosta vakaumuksensa. Hänen sydämensä oli kuitenkin niin täysi eron hetkenä, että muuan kuohulaine hänen sisimmästään tulvahti yli ystävättären, joka häntä rakasti, vaikkakaan ei ymmärtänyt häntä. Hän jatkoi:

— En koskaan, kummi, ole unohtava hyvyyttä, jota olette osoittanut minua kohtaan. Milloin katsoitte vikojani, kun vielä olin lapsi? Milloin ette niitä antanut anteeksi, kun tulin täysikasvuiseksi? Enhän voi pyytää, että kaikki osoittaisivat minulle samaa armoa. Minä olen tuntenut miehen, jossa oli kuninkaan sielu palvelijan nöyrässä hahmossa, suuren profeetan, jonka Herra lähetti turmeluksen aikana ja jonka ääni on kuulumattomiin haihtunut päivän hälinään … hän on rakastanut minua eikä nyt anna minulle anteeksi! Minä tunsin nuorukaisen, jolla oli sydän kullasta, uskollisimman, hellimmän ja parhaimman ihmisistä; hän olisi antanut henkensä minun puolestani, ja nyt hän halveksii minua!… Ja vihdoin oli minulla ystävä, uskottu ystävä aina varhaisimman lapsuuteni ajoilta asti; hän rakasti minua enemmän kuin omia lapsiaan, niin, ollen rakkaudessaan lisäksi niin liioitteleva ja epäjumaloiva, että hän paitsi henkeänsä olisi minun tähteni antanut iäisen autuutensakin … hänkin on hylännyt minut. Ja te pidätte minua aivan onnellisena, kysytte minulta, onko minulla enää mitään toivomista!

Rouva Heldt löi kummastuneena kätensä yhteen.

— Mitä kummia nyt lateletkaan? Eikö piispa todellakaan olisi ottanut sinua ripille? Hävetköön se vanha, höperö Fahlenius! Ole huoletta, minä puhun diakonille, hän kyllä sanoo piispalle totuuden, diakoni osaa puhua suunsa puhtaaksi… No, ja se toinen on ymmärtääkseni notarius Skogsman, joka aina juoksi jäljessäsi ja osasi niin hyvin liehakoida isääsi. Oikeinpa minua kummastuttaa, Eeva, että sinunlaisesi järkevä ihminen huolii, mitä semmoinen tuulenpieksijä puhuu. Ketä tarkoitat kolmannella? Onko se Vappu?

— On.

— Vaimohan on ollut puolihullu tautinsa jälkeen. Mene hänen luokseen, jos vihdoinkin tahdot nähdä hänet hyvänä jälleen. Minusta sinä osoitat hänelle liiankin suurta kunniaa.

— Hän ei tahdo nähdä minua. Hän sanoo ennemmin kuolevansa… Oletteko kuullut mitään Iisakki Alanuksesta?

— En siitä asti, kun hänet syksyllä vihittiin papiksi ja määrättiin apulaiseksi kauas Pohjanmaalle.

— Iisakki parka!… Minun täytyy nyt ajatella lähtöä. Jääkää hyvästi kummi. Vielä kerran kiitos monien vuosien hyvyydestä. Muistatteko lupausta, jonka pyysitte minulta, kun olin seitsenvuotias?

— Mitä lupausta?

— Kun Vappu ennusti minulle pitkää ikää, pyysitte minua rukoilemaan haudallanne seitsemänkymmenen vuoden kuluttua. Hedvig on nyt teitä lähempänä ja hän on elävä kauemmin kuin minä; mutta minä en tahdo kieltäytyä muistamasta teitä. Jos elän määrättyyn aikaan, niin polvistun yhdessä Hedvigin kanssa ja muistelen vielä kerran teitä. Eläkää onnellisena! Jääkää hyvästi.

— Ei, sinun vertaistasi, Eeva, ei ole koko avaran maan päällä. Jää hyvästi!

17. KATUJA.

Eeva Merthen lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin tapaamaan diakoni Elgiä. Hän ei tahtonut astua tuon miehen eteen herttuattarena, vaan katujana. Sisar Paulina otti hänet vastaan hämillään.

— Matias ei ole kotona, hän on sairaitten luona käymässä.

— Sallitteko minun odottaa?

— Olkaa hyvä, käykää istumaan.

— Minä matkustan huomenna mieheni luo Pietariin enkä voi ennen lähtöäni jättää kiittämättä diakonia ja teitä ystävyydestä, jota ennen osoititte hupsulle tyttö paralle.

Sisar Paulina punastui ja oli vaiti. Mitäpä hän olisi vastannut?

— Kuinka voivat rakkaat pikku ystävät Joosu ja Maiju? kysyi Eeva oltuaan hetkisen vaiti.

— Kiitoksia kysymästä, he kasvavat niin, että vaatteet jäävät pieniksi, ja he ovat alkaneet käydä koulua täti Pontinin luona.

— Olkaa hyvä, antakaa heille tämä pieni muisto minulta. Ei siinä ole muuta kuin kaksi virsikirjaa… Mutta ettehän asukaan Laimissa tänä kesänä?

— Matiaalla on rippikoulu ja paljon muita toimia. Me muutamme vasta heinäkuun keskipaikoilla sinne.

— Muistan millainen Laimi oli sinä iltana, jolloin otitte vastaan suuren joukon pakolaisia ja lohdutitte heitä, kuten kaikkia lohdutatte. Monen siunaus on jäänyt Laimin rannoille. Ajat vaihtuvat, me menemme pois, ja teidän rauhallisessa turvapaikassanne on kerran asuva muita. Mutta aallot vielä silloinkin loiskivat kuten ennen niemen kalliota vastaan — tuuli humisee niinkuin ennen tummissa kuusissa, ja silloin kalastaja vanhus sanoo perää pitäessään pojalleen, joka purjeita hoitaa: tuossa on Laimi, siinä asui ennen Jumalan mies, jota kansa sanoi köyhien Eliaaksi.

— Ihmisten muisti on niin lyhyt, sanoi Paulina liikutettuna.

— Onneksi se on lyhyt, sillä muuten kokoisi se liian paljon kärsimyksiä. Mutta kun luemme toisesta maailmasta, että meidän työmme seuraavat meitä sinne, miksikä emme voi toivoa, että tulevat ajat säilyttävät jonkun muiston kaikesta siitä parhaasta, jonka meidän aikamme jättää niille perinnöksi? Kivi putoaa alas tyyneen mereen eikä sitä näy enää, mutta väreet laajenevat kauas ylt'ympäri sen paikan, missä se painui vedenpinnan alle. Kun väreetkin tasoittuvat ja suuri, kirkas tyyneys leviää meren syvyyksien yli, silloin loppuu aika, iankaikkisuus alkaa, mutta Jumala muistaa paikan, mihin kivi putosi.

— Niin, Jumala tietää, että me olemme hyödyttömiä palvelijoita.

— Usein, jatkoi Eeva, olen muistellut veljenne saarnaa sinä sunnuntaina, jolloin sota julistettiin. Jos hän olisi ylistänyt kuningasta tai valtakunnan hallitusta, olisi sittemmin pilkattu hänen sanojaan. Jos hän olisi ylistänyt sotaa, sanottaisiin häntä nyt vääräksi profeetaksi. Mutta hän ylisti ikuista kuningasta ja Hänen valtakuntansa iäistä rauhaa: sitä ei kukaan voi pilkata tai unohtaa; se sana käy totuuden voimalla aikojen ja ajan vaiheiden halki. Kuulijain joukossa kirkossa oli ehkä silloin nuori ylioppilas, josta on tuleva teidän veljenne seuraaja ja joka on julistava hänen sanaansa vielä syntymättömille sukukunnille. Tai siellä oli äiti, joka kirkosta kotiin palattuaan opetti nuo sanat lapsilleen, ja niin ne itivät tulevien aikojen varalle. Yksi päivä kylvää siementä satoihin vuosiin; pian häviävä mies heittää silmänräpäyksessä kuulumattomaksi haihtuvan sanan kauas tulevaisuuteen, jonka pituutta ei voida määrätä. On suurenmoista sillä tavoin puhua sukukunnille ja vuosisadoille. Jumalan voima on puhunut apostolien kautta ja puhuu vielä hänen lähettilästensä kielellä.

Vaikka sisar Paulina sydämensä yksinkertaisuudessa ei käsittänyt vuosisatojen mittapuuta, ymmärsi hän sitä paremmin, että nuori nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja kahdesti pelännyt, puhui kunnioittaen hänen veljestään, ja se kieli soinnahti aina. Hän tunsi leppyvänsä ja ajatteli itsekseen, eikö hänen pitäisi tarjota vieraalleen virkistykseksi Laimin oivallista vaapukkahilloa, kun samassa diakoni Elg astui huoneeseen.

Hän ei ollut muuttunut; pää oli ehkä vähän enemmän ajatuksiin syventyneenä, otsa ehkä vähän uurteisempi, mutta kasvot eivät olleet kalpeammat kuin ennenkään, syvä, lempeä katse oli niin läpitunkeva kuin se olisi aina tahtonut tutkia sielujen syvyyksiä.

Hän ei ollut odottanut tätä vieraskäyntiä, jäi kummastuneena seisomaan ja tervehti kylmästi.

— Rouva Keith tuli sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi sisar Paulina hiukan hapuillen ensi sanoja.

— Minulla ei ole kunnia tuntea ketään sen nimistä rouvaa, vastasi diakoni ankarasti.

Eeva Merthen, peloton, oli kalvennut vastoin tahtoaan. Ennemmin hän olisi vielä kerran saapunut Turkuun vihollisarmeijan etunenässä kuin seisonut tuon miehen edessä. Hän oli nyt kuitenkin tullut häntä tapaamaan, hän oli päättänyt olla nöyrä, kärsiä kaikki moitteet, mutta tämä häväistys saattoi hänen mielensä kuohuksiin. Hän hillitsi itsensä tarmokkaan tahtonsa koko voimalla ja sanoi:

— Ei edes maallinenkaan lapsi tuomitse ketään kuulematta. Minä olen teidän rippilapsenne ja vetoan siihen tuomioon, joka on maailman tuomiota ylempänä.

— Mene, Paulina! sanoi diakoni.

Paulina poistui.

— Mitä on sitten kadotetulla rippilapsellani sanomista minulle? Jos sanottavana on jäähyväiset synnille, niin ole kolminkertaisesti tervetullut! Jos uhmaat jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan, niin mene ennemmin jonkun toisen luo! Mene hovi-imartelijain, mene ihmisten palvelijain luo; niitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Se Herra, jota minä palvelen, ei kärsi mitään synninpalvelusta.

— Se Herra, jota te palvelette, on sanonut vaimolle: missä ovat syyttäjäsi? En minäkään sinua tuomitse.

— Niin, ja sitten hän on lisännyt: mene äläkä silleen syntiä tee!

— Tahdotteko kuulla minua? Tahdotteko vielä olla minulle sama kuin ennen olitte?

— Minä tahdon olla omanatuntonasi. Puhu!

— Niinpä tietäkää, että minä olen ollut ylpeä ja minut on syvään nöyryytetty. Minä olen liikkunut unissani ja herännyt siitä. Olen luullut olevani viisas ja huomannutkin olevani mieletön. Kaikki synnit ovat asuneet epävakaisessa sydämessäni ja asuvat siellä vieläkin, enkä saa mitään rauhaa. Jumala on runsaasti jakanut minulle lahjojaan, maailma on minua milloin häväissyt, milloin ylistellyt, moni on pitänyt minua onnellisimpana kuolevaisista, ja onpa ollut hetkiä, jolloin itsekin olen uskonut olevani onnellisin. Mutta teidän edessänne seisoo köyhä, muserrettu nainen, verraten itseään siihen vaimoon, jolla ei yhtään syyttäjää ollut. Te ette voi tuomita sitä, jota teidän mestarinnekaan ei tuominnut.

— Älä tule minun luokseni niinkuin tulet Herrasi ja Jumalasi luo. Minä olen syntinen niinkuin sinäkin, eikä minun tuomioni mitään ole. Sovita itsesi Jumalan lain kanssa, jota olet rikkonut salaa ja julkisesti.

— Julkisesti kyllä, vaan en salaa. Teeskentelemistä minä inhoan. Kaikki, mitä olen rikkonut, sen olen rikkonut kaiken kansan edessä, niin ettei siinä ole mitään salaista. Ensi hetkestä asti olen seisonut kuin näyttämöllä päivän valossa ja kaikkien nähtävissä.

— Se on totta, tunnenhan minä sinut, sinä et voi teeskennellä. Mutta oletko ajatellut, että yksin tuo olemuksesi totuuskin, jota minä en tahdo moittia, on ollut hylättävä esimerkki? Etkö tiedä, miten eräs kuningas on tänä turmeluksen aikana ollut lukemattomissa paheissa alamaisillensa huonona esikuvana? Ja sinä, jota sanotaan herttuattareksi, sinä, joka olet ollut kaikkien näkyvissä, kuin näyttämöllä, kuten sanot, etkö ole ajatellut, että jokainen laiton tai rikokselleen liitto on täst'edes saava puolustusta sinun esimerkistäsi? Heikkous on sanova: enhän minä ole parempi häntä. Rikos sanova: enhän minä ole huonompi häntä. Sinä häpäiset julkisesti tapoja, ja sinä pidät häpeää kunnianasi.

— Minä olen poistuva, vastasi katuvainen hyvin masentuneena. Hän seisoi kuin syytetty tuomarinsa edessä. Diakoni ei osoittanut ihaillulle herttuattarelle edes sen vertaa huomiota, että olisi käskenyt häntä istumaan.

— Huomaa tarkoin — jatkoi horjumaton tuomari — etten minä moiti rikoksen suoruutta, vaan sen seurauksia. Mutta oletko myöskin suora itseäsi kohtaan? Oletko tutkinut sydäntäsi, ettei se petä sinua?

— Johan sanoin, että olen liikkunut kuin unessa ja nyt herännyt. Älkää ajatelko alhaista minusta! Te viittasitte jumalalliseen ja inhimilliseen lakiin. Kun nousin ihmissääntöjä vastaan, luulin tottelevani korkeampaa, jumalallista lakia, joka yhdistää sielut. Jos minut olisi hurmannut tavallinen intohimo, niin olisin valinnut nuoremman miehen. Jos olisin etsinyt rikkautta tai ulkonaisia etuja, niin muistakaa, että niitä minulle jo ennen oli tarjona. Minä etsin suurta sielua, ja kun sen löysin, unohdin kaikki saadakseni olla hänen omansa.

— Noin ylpeä, noin ylpeä omasta lankeemuksestaankin! Etkö sitten vieläkään ymmärrä, että sydämesi on pettänyt sinut? Mikä on suurta? Se, mikä alentaa itsensä, sillä se koroitetaan. Mikä on pientä? Se, mikä itsensä ylentää, sillä se alennetaan. Mikä on kunniaa? Se, mikä taistelee, vuodattaa verta tai voittaa elämän korkeimpien päämäärien puolesta! Mikä on varjoa? Se, mikä taistelee pitämättä lukua pyrintöperästä, ihmisten palkan tähden. Sinun Keithisi on palkkasoturi, koska hän taistelee varjon tähden, ja sinä itse olet pieni, koska olet tavoitellut koroitusta.

— Minä en tahdo kiistellä kanssanne käsityskannasta, joka on ulkopuolella sielunpaimenen näköpiiriä, keskeytti katuja, sydämessään suuri kiusaus kapinoimiseen. — Minä en ole tavoitellut koroitusta, vaan koroitettua. Te saatatte kannaltanne halveksia sotilasta silloinkin, kun hän puolustaa valtakuntaa maahan hyökkäävältä viholliselta, tai hänen sankarimainettaan, kun se on saavutettu koko elämän kestäneillä uhrauksilla. Mutta jos sanotte tyhjäksi varjoksi myöskin valloitetun maan kohottamista lempeydellä ja oikeudella, niin pyyhitte kokonaan pois historiasta inhimillisyyden, eikä se voi olla Jumalan tarkoitus.

— Historia, sanoi Elg, on minusta vain ihmismaailmassa ilmennyt maailmansuunnitelma, jonka tarkoituksena on Jumalan valtakunnan levittäminen taistelussa synnin valtakuntaa vastaan. Minä en luule pystyväni tutkimaan, mitä aseita tai mitä kohtaloita Jumala milloinkin näkee hyväksi käyttää siihen tarkoitukseensa. Mutta palataksemme sinuun, mitä pyydät minulta? Tuletko minun luokseni entisenä rakastettuna rippilapsena vai tuletko minun luokseni Suomen herttuattarena?

— Minä tulen — sanoi Eeva, unohtaen tunteitten kapinan, mutta vieläkin äänessä ylevyyden sävy ikäänkuin vastalauseena sitä häväistystä vastaan, joka saattoi piillä arvonimessä — minä tulen teidän luoksenne lähdön hetkenä tuomaan kiitokseni ja kaksi pyyntöä. Kiitoksen sydämeni syvyydestä siitä kaikesta, mitä olette ollut minulle koko entisessä elämässäni: opettaja, jota kunnioitin ja rakastin enemmän kuin ketään muuta, ainoa vilpitön ystävä, joka ette koskaan ole arkaillut sanoa minulle monet vikani; se mies, joka minussa ensin herätti yleviä ajatuksia — sanoisin: suuria ajatuksia, mutta te ette niitä niiksi tunnusta — Jumalasta ja ihmiskunnasta, se mies, johon minä aina lapsuudestani asti ja ihaillen niinkuin lapsi olen katsonut kuin korkeimpaan ja jaloimpaan, mitä maan päällä silloin tunsin. Te opettajani, joka itse olette saanut oppinne iankaikkisesta totuudesta, te ette tiedä, minkä elämänaarteen sellainen esimerkki ja opetus kylvää lapsen tuntehikkaaseen sydämeen. Jollen ole ollut sen arvoinen — ah, tiedän ja tunnustan surren, että olen vieläkin aivan liian arvoton siihen — niin antakaa minulle anteeksi! Jos olen eksynyt toisille teille kuin te olisitte tahtonut johtaa minut, ja siten ehkä tuottanut teille paljon surua, niin antakaa anteeksi! Ja jos vieläkin olen tahrainen teidän silmissänne, jotka ovat niin ankarat vain sentähden, että ne loistavat Jumalan pyhästä rakkaudesta, niin antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Ajatelkaa, että juuri te itse olette istuttanut minuun jotakin oman henkenne ylevyydestä, ja vaikka olenkin hapuillut hämäriä päämääriä kohden, joita te ette voi hyväksyä, niin te kuitenkin ensiksi opetitte minua halveksimaan alhaista ja etsimään korkeinta. Älkää tuomitko minua, älkää kirotko minua! Kun nyt lähden isänmaastani ja jätän kaikki, mikä minulle ennen oli rakasta, niin älkää antako minun lähteä se ajatus mielessä, että te halveksitte minua.

Hän puhui niin lämpimästi, hänen kauniit silmänsä katselivat diakonia niin rukoilevan kyynelloistoisesti, hän vetosi niin vastustamattomasti kavaltajaan, joka ei koskaan ollut oikein vaiennut ankaran parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, että diakoni tarvitsi kaiken rohkeutensa kestääkseen kiusauksen. Hän kääntyi poispäin, ettei näyttäisi heikkouttaan, ja vastasi hiljaisella äänellä:

— Rukoile Jumalaa antamaan sinulle anteeksi niinkuin minä annan anteeksi sinulle, onneton lapsi!

— Kiitos. Olette täyttänyt ensimmäisen pyyntöni? Osoittakaa minulle tie Jumalan anteeksiantoon!

— Mene Vapahtajasi luo. Älä enää täst'edes syntiä tee. Pura liittosi. Luovu rakkaudestasi, jota ei kirkko ole pyhittänyt. Älä enää palaa miehen luo, jonka omana sinulla ei ole oikeutta olla. Jää kotimaahasi, ja jos pelkäät Turkua, niin hankin minä sinulle turvapaikan jostakin kaukaisesta pappilasta.

— Minä olen valmis tottelemaan ensimmäistä neuvoanne. Toista en voi totella. Se on mahdotonta.

— Tingitkö omantuntosi kanssa?

— Minä en tingi, minä tottelen. Mutta toisella tavoin kuin te ajattelette. Sallitteko minun mainita toisen ja viimeisen pyyntöni?

— Minä en salli mitään muulla ehdolla kuin että katkaiset kaikki entiset siteet. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Jumalan valtakunnan ja synnin välillä ei ole mitään keskitietä.

— Eikö edes katumuksen, armon ja … sovittamisen tietä?

— Se ei ole mikään keskitie, se on Kristuksen ristin tie. Käy sitä, niin olet pelastettu.

— Minä olen käyvä sitä tietä. Ja te, joka olette osoittanut sen alun, saatatte minut sen loppuunkin.

— Puhu selvemmin!

Eeva kertoi, mihinkä päätökseen hänen keskustelunsa Keithin kanssa oli johtanut. Hän tunnusti hyväksyneensä Keithin aikaa koskevat epäilyt, ja että heidän liittonsa nyt, kun sota oli loppunut, pyhitettäisiin kirkon siunauksella. Hän seisoi, niinkuin oli koko tuon tuskallisen tunnustuksen ajan seisonut, pää kumarruksissa sydänten tutkijan edessä. Mutta nyt hänet valtasi liikutus, hän notkisti toisen polvensa ja sanoi rukoilevalla äänellä:

— Opettajani, tuomarini ja lohduttajani, yhdistäkää te toisiinsa Keith ja hänen puolisonsa! Ei kukaan voi niinkuin te vahvistaa erehdykseni anteeksiantoa; ei kukaan koko avaran maan päällä voi niinkuin te rukoilla Jumalan siunausta kahdelle, jotka Jumala on yhdistänyt ja joita ihmiset eivät enää voi erottaa.

Eeva odotti vastausta.

Mutta diakoni Elg mietti kauan. Ehkä oli Eevan viimeisissä sanoissa vielä jotakin tiedotonta uhmaa. Ehkä liikkui vielä vanha kavaltaja parannuksensaarnaajan omassa sydämessä, moittien häntä synnistä, jottei hän ylpeilisi omasta hurskaudestaan syntisen edessä. Petollinen, kavala ihmissydän, vilppiä täynnä! Hän, hurskas, sulki silmänsä näkemästä ihailtua herttuatarta, mutta hän ei voinut olla näkemättä jalkainsa juuressa kaunista, nuorta naista kyynelsilmin — naista, joka olisi voinut olla hänen omansa ja joka nyt pyysi juuri häntä siunaamaan liittoaan toisen kanssa!

— Minä vihin sinut — vastasi hän vihdoin, kestettyään ankaran, sisällisen taistelun — mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se tapahtuu julkisesti Turussa. Kirkko ja seurakunta, joita sinä olet julkisesti loukannut, vaativat julkista hyvitystä.

Rukoilija nousi ylös. Hän oli saanut tyyneytensä takaisin ja selitti nöyrästi suostuvansa siihen vaatimukseen, mikäli sen täyttäminen riippui hänestä, mutta hänen täytyi totella herraansa ja puolisoaan.

— Ja minä sanon sinulle — jatkoi diakoni harvinaisen kiivaasti, missä synnin ihminen vielä kerran nousi kapinaan Jumalan miehen rinnassa — ja minä sanon sinulle, että se Herra, jota sinun on ennen kaikkea palveltava ja toteltava, vaatii sinulta julkista todistusta. Pois se, että pahennus saisi ylpeillä päivän valossa ja sovitus kätkeytyä tuntemattoman esiripun taa.

— Opettajani, sanoi Eeva surullisesti, tahdotteko sanoa minulle jäähyväiset vain puoleksi luvaten ja puolella sydämellä? Enkö saa viedä mukaani teidän kokonaista anteeksiantoanne?

— Jää hyvästi, Eeva Merthen! Katkaise kokonaan yhteys entisyyden kanssa, niin kaikki on eheätä!

— Minä lähden. Köyhänä minä tulin teidän luoksenne, köyhänä täältä palaan. Te, köyhäin Elias, joka rukoilette kaikkien puolesta, rukoilkaa minunkin puolestani, joka en koskaan lakkaa rakastamasta, kiittämästä ja siunaamasta teitä! Jääkää hyvästi!

18. JÄÄHYVÄISET.

Sisar Paulina oli istunut sukankuteineen veljensä kamarin viereisessä huoneessa. Ovi oli, ehkäpä sattumalta, vähän raollaan; hän saattoi luvattomasti kuuntelematta saada selvän osasta sisähuoneen keskustelua, ja mitä sisar Paulina ei käsittänyt, sen hän kyllä arvasi. Kun heidän vieraansa oli lähtenyt, sanoi hän veljelleen:

— Matias, oletko pahoillasi?

— En … olen. En tiedä. On toisinaan raskasta tehdä velvollisuutensa.

— Niin kyllä. Sinulla on monen sielun taakka kannettavana. Mutta sinä osaat sen myöskin keventää niinkuin Jumalan apostoli. Sinä et katso ylhäisyyttä etkä rikkautta, vaan sanot kaikille totuuden. Kun maailma kumartaa epäjumaliansa ja sanoo mustaa valkoiseksi, silloin sinä osoitat Jumalan sanaa ja sanot: älä petä itseäsi, se on synti! Miksi olet pahoillasi, Matias? Tunsithan itsesi niin onnelliseksi eilen. Ja kaiken, minkä teet, sinä teet rakkaudesta. Ei kukaan saata rakastaa eikä lohduttaa niinkuin sinä. Ei kukaan ansaitse niin hyvin kuin sinä olla onnellinen.

— Sinä olet sokea, Paulina. Älä vaivaa minua, sydämeni on levoton. Minä otin vastaan synnintunnustuksen naiselta, enkä minä ole häntä parempi. Huonompi olen minä; hän ei mitään salannut.

— Kuulehan. Sinullapa on ihmeellinen lahja katsoa suoraan läpi ihmisten. Minä ihmettelin aina, mikä minua veti Eeva Merthenin puoleen, vaikka minulla oli niin suuri syy pelätä ja inhota häntä. Mutta sentähden niin lienee ollut, että hän on niin lujasti totuudessa kiinni. Eikö ole kummallista, että juuri semmoiset viat, joita kaikki muut koettavat kaikin tavoin salata, ne juuri hän julkisesti ilmaisee kaikille? Minusta tuntuu kuin hän olisi parempi mainettaan. Mitä sinä arvelet?

— Mainettaanko? Etkö ole kuullut, miten kaikki häntä ylistävät?

— Et sinä, Matias. Luullakseni annoit hänen seisoa. Sinä et imarrellut, sinä, tuota mahtavaa herttuatarta. Et luullakseni maininnut sanaakaan siitä, mitä eilen tapahtui. Mutta eikö hän, kun kuulee sen, luule vaitioloasi halveksimisen merkiksi?

— Kyllä hän saa tietää sen Annalta. Omatunto ei lue sukulaisuutta.

— Ei, ei sinun omatuntosi. Sinä et koskaan katso henkilöä, sinä pidät kiinni Jumalan oikeudesta. Jos oikea kätesi sinua pahentaisi, voisit sinä kyllä hakata sen pois. Ja kun pidät kiinni Jumalan oikeudesta, niin tiedän, että pidät myöskin kiinni Jumalan armosta. Oletko aivan varma, että olet ollut laupias myöskin Eeva Mertheniä kohtaan?

— Mitä tarkoitat?

— Oh, en juuri mitään; semmoiset asiat sinä ymmärrät paremmin. Minä vain olin kuulevinani, ettet sinä suostunut vihkimään häntä.

— En suostunut vihkimään häntä salaa enkä muilla seuduin. Tahdoin, että sen tulee tapahtua julkisesti Turussa. Etkö ymmärrä, että se on välttämätöntä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Tietysti. Sinulla oli kyllin syytä asettaa sellainen ehto. Minä vain ajattelin erästä sananlaskua, jota käytetään sodassa. Eihän maallinen viisaus ole muuta kuin hulluus Jumalan edessä.

— Mitä sananlaskua?

— Pakenevalle viholliselle pitää tehdä kultasillat.

— Toisin sanoen: pakeneva synti on verhottava kultavaipalla.

— Ei, seitsemänkymmentä tulkitsijaa sanoisi: pakenevan synnin parannuksen tietä on helpotettava eikä tehtävä sitä vaikeammaksi. Sanopas, kumpiko on parempi: että vihkimys tapahtuu muualla kuin Turussa vai ettei vihitä ollenkaan?

Diakoni Elg asteli kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui ja kuohui; vanha kavaltaja nousi hänen sydämessään kuin kiljuva leijona, mutta myöskin David, Jumalan mies, nousi ja taisteli leijonan kanssa valtavan taistelun, jota ei mikään kuolevaisen silmä nähnyt. Kun leijona vihdoin oli maahan lyöty, pyyhkäisi diakoni hikipisaran otsaltaan, nyökäytti päätään enkelinluontoiselle, käytännölliselle sisarelleen, otti kynän ja kirjoitti:

"Eeva Merthenille.

Lähetä minulle sana, milloin tahansa ja missä tahansa minua tarvitset. Jos Jumala tahtoo, niin minä tulen.

M. E."

* * * * *

Hänen kirjoittaessaan noita rivejä seisoi se, jolle ne kirjoitettiin, Vapun oven edessä Merthenin sisarusten asunnossa. Vanha lapsuudenystävä oli hyvin muuttunut. Hänen vielä kaksi vuotta sitten musta tukkansa oli tullut lumivalkoiseksi, hänen ihonsa pergamentiksi, hänen vartalonsa muumioksi ja hänen pitkä, hiilihangonsuora selkänsä oli käynyt koukkuun, mutta niin paljon voimaa oli vielä jäljellä noissa rautalihaksissa, niin paljon hehkua kiilui vielä synkkäin silmäin tuhassa, että Vappu jaksoi salvata ovensa sisältäpäin, kun hänen entinen lempilapsensa tahtoi astua hänen pieneen, matalaan kamariinsa, joka oli talonväen tuvan vieressä.

Hän oli niitä, jotka eivät voi antaa anteeksi. Hän näytti pelaajalta, joka on pannut elämän koko onnen ja päämäärän yhden kortin varaan ja menettänyt. Hän oli seitsemäntoista vuoden aikana tallettanut rakkautensa koko pääoman lapseen, neitoon, prinsessaan, epäjumalaan, ja kun se talletus petti, oli Vappu mennyttä. Epäjumalanpalvelus päättyy aina niin. Jumaloimisen jälkeen kauhu, kauhun jälkeen epätoivo.

— Vappu, minun täytyy nähdä sinut! Minä lähden pois! huusi Eeva Merthen hänelle oven takaa.

Kun Vappu tunsi tuon ennen niin rakkaan äänen, tukki hän korvansa villoilla, peläten, ettei voisi vastustaa Eevan rukouksia.

— Minä tulen viimeistä kertaa elämässäni sanomaan sinulle jäähyväisiä, jatkoi Eeva rukoillen.

Ei vastausta.

— Minä tulen pyytämään sinulta anteeksi ja kiittämään sinua kaikesta rakkaudestasi.

Ei vastausta.

Hänen täytyi lähteä niine hyvineen. Hän olisi antanut kaiken, mitä ihmiset sanovat onneksi — kaiken paitsi puolisonsa rakkautta — nähdäksensä tuon matalan oven aukenevan, ja hänen täytyi kuitenkin lähteä niine hyvineen.

Mennessään hän tapasi sanantuojan, joka antoi hänelle nuo kaksi Matias Elgin kirjoittamaa riviä. Siinä oli lievitystä kahdelle syvälle, tuskaiselle haavalle. Hän suuteli kirjettä.

Hänen vanhin sisarensa Anna kysyi, mikä niin liikuttaa hänen mieltään. Eeva näytti hänelle kirjeen. Tällä kertaa ei hänellä ollut enempää salattavana kuin muulloinkaan.

— Koskeeko se?… Anna ei uskaltanut lopettaa vapisevaa kysymystään.

— Minun vihkimistäni, niin! vastasi sisar.

Anna kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja itki niin runsaat, niin suloiset kyyneleet kuin kauan peitossa ollut surunvuori olisi äkkiä vierähtänyt pois rakastavan sisaren sydämeltä.

— Eikö hän sanonut sinulle mitään muuta? kysyi Anna, kun hänen ensimmäiset onnelliset tunteensa olivat päässeet puhkeamaan ilmi kyynelissä.

— Me puhuimme vain minusta. Ah, hän oli ankara minua kohtaan, mutta enhän minä parempaa ansainnutkaan! Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa?

— Eikö siis mitään muuta?

— Sinustako?… Anna… älä käy minun jälkiäni!

— Minä aioin juuri kertoa sen sinulle, kuiskasi Anna ikäänkuin hän ei olisi huomannut sisarensa pelästystä. — Olihan hän täällä eilen koko iltapuolen.

— Elgkö?

— Matias Elg, diakoni. Hänhän käy usein meillä, onhan hän ollut meillä toisena isänä. Eilen hän istui niin kauan, että sisar Paulina lopulta kävi levottomaksi ja tuli etsimään häntä. Minä kyllä huomasin, että Elgillä oli jotakin sydämellään, mutta en aavistanut, mitä se oli, ennenkuin sisar Paulina sanoi: Matias saattaa puhua kaikesta muusta, mutta ei itsestään; niinpä täytyy minun pakostakin puhua hänen puolestaan. Sanalla sanoen, Anna, hän pyytää sinua vaimokseen. Nyt se on sanottu, sanoi sisar Paulina.

Eeva seisoi kummastuksesta vavisten.

— Hänen vaimonsa! Onnellinen Anna! Jumalalle olkoon kiitos! Hänen vaimonsa, sinä! Niin, kukapa hänet paremmin ansaitsisi kuin sinä, hurskas, uskollinen, nöyrä sisar — sinä, joka yksin meistä kaikista osaat hänen oman suuren taitonsa, itsensäkieltämisen taidon! Sinä hänen vaimonsa kadehdittava! Ja kun ajattelen, mitä minä olisin ollut sinun sijassasi, jos Vappu olisi onnistunut itsepäisessä tuumassaan … ei, Anna, Jumala kuitenkin aina tietää parhaimman keinon. Nyt on kaikki hyvin, nyt se on varmaa ja pysyväistä, sillä me emme ole tehneet mitään sen hyväksi. Kun me tahdomme tunkeutua neuvoinemme Jumalan neuvoihin, niin saamme aikaan vain turmiota ja hulluutta… Mutta kuinka hän ei sanonut sanaakaan minulle … kuinka hän saattoi niin suuresti halveksia minua!

— Lue uudestaan hänen kirjeensä!

Eeva luki lyhyen kirjeen vielä kerran. Hän luki: milloin tahansa ja missä tahansa … Ei, niin ei kirjoiteta sille jota halveksitaan. Hän on tuleva!

Oli viimeinen ilta ennen lähtöä. Isättömät ja äidittömät sisarukset olivat liittyneet yhä lähemmin toisiinsa, Onnenlapsi, surunlapsi — miksikä hänet katsoi — oli nyt ainiaaksi lähtevä omaistensa uskotusta seurasta. Hän oli tuonut jäähyväislahjoja kullekin, hän tunsi viimeisten siteitten katkeavan, jotka vielä yhdistivät hänet lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihin…

Seuraavana aamuna pysähtyivät vaunut sisarusten portille noutamaan Kaarinia, jonka piti lähteä sisarensa kanssa Pietariin. Vielä kerran puristi Eeva sisartensa käsiä ja samassa katsahtaessaan väentupaan päin hän huomasi siellä ikkunan olevan auki. Huone oli Vapun kamari. Vanhus seisoi ikkunassa lähtöä katsellen. Eeva levitti kätensä, hän luuli näkevänsä Vapun itkevän.

— Mene nyt hänen luokseen! kuiskasi Anna.

Eeva hypähti vaunuista ja kohta hän oli kiertänyt käsivartensa sen varjon ympäri, mikä vielä oli jäljellä hänen lapsuutensa hoitajasta ja nuoruutensa suojelijasta. Ovi ei enää ollut salvattu, villoja ei ollut korvissa, jäätä ei kuihtuneessa sydämessä. Eronhetki oli murtanut kaikki sulut, ja rakkaus sulattaa kovimmankin jään.

Ne olivat lyhyet, äänettömät jäähyväiset, joissa ainoastaan kyynelet puhuivat kaunopuheista kieltään, kuten ne ovat puhuneet kaikkina aikoina. Kun viimeinen vilahdus vaunuista katosi nurkan taakse, nähtiin Vapun pään painuvan ikkunan lautaa vasten. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut.

Vaunut vierivät pitkin väkijoukkojen täyttämiä katuja, ohi monen kyyneleisen silmän, heiluvan hatun ja liehuvan liinan laiturille Aurajoen rannalle, missä vene odotteli viedäkseen herttuattaren lipuin koristettuun, kapteeni Van der Brookenin komentamaan Izhora laivaan. Syyskuun 8. päivänä 1742 vangittu neito otettiin vastaan kuningattaren tavoin; kanuunat ampuivat tervehdykseksi, merimiehet olivat ylhäällä raakapuilla, jäykkä, vanha hollantilainen otti komentosillalla odotetun saatettavansa vastaan sotilaan tavalla kunniaa tehden.

Ikäänkuin tämän kunnianosoituksen kaikuna kuului samassa rannalta rummun pärrytystä. Vanha Mikku oli tunkeutunut Wechterin verkatehtaan sillalle; hän oli käynyt Merthenin talossa jokaisen uuden tulokkaan ristiäisissä; hän tahtoi nyt myöskin olla läsnä, kun sen surunlapsi sanoi jäähyväiset. Pari outoa kyyneltä vierähti vanhan kaarlelaisen ryppyisille poskille kastellen rummunnahan. Palikat olivat uppiniskaiset, eivät taipuneet palvelukseen; muuan poika tarjoutui Mikun viransijaiseksi, mutta Mikku sysäsi hänet suutuksissaan syrjään. Rummutettava hänen oli nyt, vaikka se olisikin ollut viimeinen kerta. Ja Sammukin rohkeni nauraa — tuo kuuromykkä Sammu, jonka ukko oli ottanut perinnöksi Vapulta ja josta hän vastoin kaikkia luonnon lakeja tahtoi tehdä rummuttajan…

Ankkuri hinattiin ylös, purjeet nostettiin, airot myllersivät pitkine käsivarsineen Auran sameaa vettä, raskas laiva alkoi hiljalleen lipua jokea alas. Silloin syntyi taas, niinkuin ennen paon päivinäkin, vyöryvä hälinä tuhansien katsojain joukossa … ei kuitenkaan enää tuo entinen kauhun huuto: Venäläiset tulevat! — sillä heidän aikansa oli mennyttä neljäksiseitsemättä vuodeksi — mutta he veivät mennessään Turusta kauneimman saaliin, minkä he milloinkaan ovat saaneet Suomesta … tästä maasta, joka ei koskaan ole synnyttänyt kuninkaantytärtä, mutta synnyttänyt hänen vertaisensa. Kansa käsitti sen … se ei itkenyt, ei riemuinnut, ei kironnut; kohinassa, joka levisi yli torien, rantain ja siltain Izhora-laivan kulkiessa hiljakseen myötävirtaan, oli monenlaisia huudahduksia ja erilaisia tunteita: uteliaisuutta, ihmettelyä, kaipausta, äänekkäitä onnentoivotuksia ja äänettömiä siunauksia.

Eeva Merthen lähti Turusta synnyinseutuansa enää näkemättä muuta kuin kerran. Se tapahtui kuudenkuudetta vuoden kuluttua, kun kahdeksastoista vuosisata, jossa hän oli elänyt, kirjoitti loppunumeronsa aikain kirjaan. Hän viipyi silloin täällä vain yhden päivän, tuli täyttämään kummilleen, rouva Heldtille, joka jo kauan oli maannut monien vuosisatain vainajan kanssa tuomiokirkon kivilattian alla, antamaansa lupausta. Kaksi vanhaa naista, entisen ajan varjoa, polvistui silloin Heldtien sukuhaudan ääreen. Toinen oli Eeva Merthen, toinen Hedvig Heldt. He olivat molemmat eläneet ohitse aikansa, ja he elivät vielä enemmän kuin vuosikymmenen toistakin vuosisataa.

19. SEITSEMÄNSEITSEMÄTTÄ VUODEN KULUTTUA.

Keithin talo Pietarissa oli kaiken sen kokouspaikkana, mitä Venäjän nuoressa pääkaupungissa silloin oli nerokasta ja loistavaa. Paitsi kuuluisan skotlantilaisen maanmiehiä, joita oli varsin useita Venäjän palveluksessa, sai siellä tavata kaikki huomattavat ulkomaalaiset vieraat, ministerejä, sotapäälliköitä, tiedemiehiä, taiteilijoita sekä myöskin niitä Venäjän ylhäisaatelisia, jotka eivät kateudesta tai loukkaantuneesta kansallistunnosta vihanneet muukalaisia. Se oli loistavin aika keisarinna Elisabetin hallituksen aikana. Yhtä yksinkertaisesti kuin Keith esiintyi sodassa, yhtä ruhtinaallinen oli hänen kotinsa rauhan aikana, ja hänen keisarinnansa anteliaisuus oli hankkinut hänelle siihen varoja. Hänen asuntonsa tuli sitä halutummaksi eri puolueisiin lukeutuvien etevien vieraitten kokouspaikaksi, kun hän itse periaatteesta karttoi sekaantumasta silloisen ajan moniin vehkeisiin ja hovijuoniin. Hän oli edelleenkin rehellinen, iloinen, avomielinen sotilas, hienosti sivistynyt ylimys, jalosydäminen ja yleväaatteinen mies, joka aina kulki suoraan, halveksien kaikkia koukkuilemisia.

Oli ihan täydellisesti Keithin avomielisen luonteen mukaista, että Eeva Merthen kaikissa näissä ylhäisen maailman vastaanotoissa oli hänen talossansa emäntänä ja että häntä sellaisena mitä kunnioittavimmalla huomiolla kohdeltiin, vaikkei hänellä ollutkaan Keithin nimeä. Häntä oli yhtä vähän saatettu esitellä Venäjän hovissa kuin ennen Ruotsinkaan, mutta luultavasti esitettiin hänet yksityisesti keisarinnalle, joka oli mielipiteiltään jotenkin vapaa-aatteinen kaikessa muussa paitsi valtioasioissa ja kunnioitti vierailullaan Keithin taloa, jossa kaikki jäykät seurustelusäännöt olivat pannaan julistetut. Kaikki se oli Keithin puolisolle maailmankokemuksen kouluna, missä hän vähitellen yhä enemmän omisti hienot seuratavat ja kehitti ylevyyttä, mitkä molemmat näyttivät olevan hänessä synnynnäisiä, eikä hän kuitenkaan alentunut kevytmielisyyteen, joka ympäröi häntä turmeltuneessa pääkaupungissa.

Tuossa maailman pauhinassa oli onnellisia, rauhallisia levonhetkiä, jolloin nuo kaksi, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta elinajaksi, saivat yksinään tai pienissä seuroissa vapaasti avata sydämensä. Niissä tilaisuuksissa, toisinaan suuremmissakin seuroissa, olivat Pietarissa olevat suomalaiset itseoikeutettuja vieraita. Keith virkkoi leikillä, että hän, maailman oma, oli tuntenut olevansa kotonaan ainoastaan Skotlannissa ja Suomessa. Hän piti puolisonsa maanmiehiä myöskin ominansa. Jos Suomesta saapui ylimpien tai yleensä sivistyneiden yhteiskuntaluokkien jäseniä Pietariin, oli heillä joka päivä vapaa paikka Keithin pöydässä. Alempisäätyisiä kestitsivät palvelijat Daydien valvonnan alaisina. Daydie selitteli irvistellen voivansa syödä kuoreita kilpaa suomalaisten kanssa ja piti siis itseään heidän maanmiehenänsä. Olihan hän ollut hyvin kuuluisa Suomessa; ei tosin oltu häntä suostuttu tunnustamaan kuuluvaksi "ihmisiin", mutta vihdoin oli kuitenkin myönnetty, että häntä mahdollisesti saattoi pitää vähän koiraa parempana.

Eeva Merthenin anteliaisuus oli yhä edelleenkin hyvin suuri, ja siihen turvauduttiin ahkeraan. Kotimaasta tulevat anomuskirjeet seurasivat häntä rajan yli. Moni matkusti Suomesta Pietariin kysymään häneltä neuvoa tai pyytämään apua hänen alati anteliaasta kädestään, ja palasi häntä ylistellen.

Turussa kulki juorujuttu, että Keithin herttuatar oli ollut mustasukkainen sisarensa Kaarinin tähden, joka oli hänen jälkeensä kaunein Merthenin lapsista, ja että Eeva oli pistänyt kynäveitsellä sisartaan silmään häntä rumentaakseen. Se todistaa vain, mitenkä Eeva Merthen vihdoin muuttui kotiseudullaan kansan suussa taruksi ja antoi mielikuvitukselle aiheen mitä kummallisimpiin satuihin.

Todennäköisempi tarina kertoo, että Kaarin Merthenin oli tullut koti-ikävä ja että hän, saatuaan sisareltaan runsaita lahjoja, oli palannut Turkuun. Kaarinilla — sanoo tuo huhu, joka myös oli hyvin sadun tapainen, ellei se varsin hyvin soveltuisi sisaren tuhlaavaiseen anteliaisuuteen — oli Turkuun palatessaan tuhat hopearuplaa, paljon jalokiviä, vuotuinen eläkeraha ja vaatevarasto "niin suuri kuin olisi hänellä ollut vuosisata elettävänä".

Kaarin Merthen kuoli naimattomana Turussa 1790-luvulla ja jätti omaisuutensa eräälle ystävälleen, joka oli hoitanut häntä vanhoilla päivillä.

Venäjää kalvoi tähän aikaan mahtavain ylimysten keskinäinen kateus, ja Keith sai pian tarpeekseen hämähäkin verkoista, joita hän ei voinut lyödä rikki miekallaan. Kiivaasti taisteltuaan Bestuschevin kätyrejä vastaan hän lähti elokuussa 1747 Venäjältä, nousi perheineen englantilaiseen laivaan ja saattoi nyt valita Tanskan tai Preussin palveluksen. Hän valitsi viimeksimainitun. Fredrik II otti hänet mitä suurimmalla kunnioituksella vastaan, ja Preussin sotamarsalkkana Keith oli sitten kuolemaansa asti tuon kuuluisan kuninkaan ja sotajoukkojen johtajan mainehikkaitten päälliköiden luvussa. Ollen väsymättömän toimelias sodassa ja rauhassa, aina uskollinen velvollisuuksiensa täyttämisessä, ankara ylimielisyyttä ja inhimillinen onnettomuutta kohtaan hän nautti aina uuden hallitsijansa täydellistä luottamusta.

Tuo toimelias, usein myrskyinenkin elämä kulutti vihdoin hänen voimansa; vuodet kuluivat ja sirottivat hopeaa sankarin mustiin kiharoihin. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään; nyt alkoi hän tuntea sotaelämän seurauksia rintatautina. Kolme kertaa joutui hänen uupumaton henkensä sidotuksi sairasvuoteeseen, ja joka kerta toipui hän jälleen puolisonsa hoidossa.

Hänellä oli nyt ikää kuusikymmentä vuotta, Eeva Merthenillä kaksineljättä. Oli toukokuun aamu Karlsbadissa, jossa Keith joi terveysvettä. Hän oli palannut aamukävelyltään, ja hänen puolisonsa oli käynyt kylmässä kylvyssään niinkuin hänen oli ollut tapana tehdä joka päivä ja kaikkina vuodenaikoina aina lapsuudesta asti. Ikkuna oli auki ja vuori-ilma henkäili virkistävästi haavoitetun leijonan vuoteelle.

— Suljenko ikkunan? kysyi Eeva englannin kielellä, jota he nyt yksinomaan käyttivät tavallisessa keskustelussaan.

— Älä sulje, vastasi sotamarsalkka. Se on Skotlannin ilmaa. Tahdon hengittää sitä kuollessani.

— Rakas lordini on vielä taisteleva ja voittava, sanoi hänen rinnallaan seisova, alati rohkea ja lohduttava valkyria.

— Jos gentle-flower'ini käskee, niin kaiketi minun täytynee totella, kuului vastaus. Kaksi kertaa on hän jo käskenyt minun jälleen nousta satulaan tästä laiskanvuoteelta ja kahdesti minä olen alamaisena palvelijana häntä totellut. Mutta kerranhan jalustimet murtuvat. Minä vain haluaisin, että se tapahtuisi sotakentällä hevosten reippaasti nelistäessä kuumassa tulessa, kahdenkymmenen askelen päässä urheasta vihollisesta…

— Ja voitossa, mylord!

— Niin, voitossa. Mutta mitä silloin on tuleva gentle-flower'istani?

— Älä ajattele minua, mylord! Tai mieluummin: jos katsot minun ansaitsevan palkinnon, niin palkitse minua sillä, että jäät eloon!

— Jos jään eloon, niin jään sinun avullasi ja sinua varten, heart of my soul! Vanhalle sotilaalle tulee toisinaan hupaisia päähänpistoja. Minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt turhaan. Olen palvellut ruhtinaita, laajentaakseni heidän valtaansa, ja kunniaa hankkiakseni kirjoituksen haudalleni. Mitä muuta? Mitä olen tehnyt? Olenko edes voinut vapauttaa omaa maatani tai koroittaa valtaistuimelle sen laillisen kuninkaan? Ei mikään kansa ole siunaava minua, kun kuolen, ainoastaan sinä ehkä viivähdät vuodattaaksesi nopeaan haihtuvan kyynelen, kun kiväärinlaukausten savu on haihtunut sotamarsalkan paarien ympäriltä.

— Ja etkö pidä minään kaikkia onnettomia, joita olet lohduttanut, kaikkia sorrettuja, joita olet auttanut, kaikkia haavoja, jotka olet parantanut, ja kyyneleitä, jotka olet kuivannut pitkän elämäsi aikana? Ei, mylord, et sinä ole elänyt ainoastaan ruhtinaita ja kunniaa varten, se on liian vähän; olet elänyt oikeutta varten, se on enemmän arvoista. Sotamiehesi rakastavat sinua kuin isää; siinä ei ehkä vielä ole kylliksi niin suurelle sydämelle kuin sinun on; mutta Skotlannista Moskovaan, Bessarabiasta Suomeen kulkevat askelesi kuin pelastajan jäljet yli veristen taistelutannerten.

Keith oli vaiti muutaman silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

— Minä olen velkaa Suomelle.

— Mitä olisi, jota et olisi kuninkaallisesti maksanut sille maalle, jota suojelit?

— Sinut, my gentle-flower, sinut, joka minulle kerran johtui mieleen poimia tuolta kaukaa metsästä. Minä aavistin heti, että olit enempi kuin ruhtinaskunta, mutta en ymmärtänyt silloin, niinkuin nyt ymmärrän, että olit suurin voitto, minkä milloinkaan olen saavuttanut. Sotamies on koditon, hänen elämänsä on elämää sotakentällä, hänen ammattinsa kuolema. Anna hänelle koti, niin hän tuntee elävänsä. Sinä seurasit minua sotakentille ja tulit minun kodikseni; kun näin sinut, aloin elää. Juurettomana, kodittomana olen harhaillut maailmassa; sinusta löysin juureni ja kotini. Hoveissa ei voi elää kulumatta; taistelutantereilla ei voi astua tahraantumatta. Sinä opetit minua uskomaan hyveeseen, jota epäilin, Jumalaan, jonka olin unohtanut; sinä olet ollut paras osa minun olemustani, sinä olet antanut minut takaisin itselleni. Ja kuinka olen maksanut velkani sinulle? Minä raastoin sinut mukaani kaiken sen keskeltä, mikä sinulle ennen oli rakasta; minä laahasin sinua kanssani maasta maahan, ja kun ratsastin kaukana sinusta sotarivieni edessä, odottelit sinä yksinäsi ja hylättynä kärsivällisesti minun lyhykäistä käyntiäni jossakin syrjäisessä kaupungissa. Ei, my good star, se ei ole ollut partie égale. Palkita sinua, sanot! Minua melkein hävettää kysyä, onko sinulla vielä mitään toivetta, jonka täyttäminen on minun vallassani.

— Mylord, sinä et ole syntynyt pitämään kirjaa saamisista. Pidät kyllä tunnontarkasti muistissa ne, joilla katsot olevan saamista sinulta, mutta unohdat suurimmatkin omat saamisesi. Minä en huoli siitä kiistellä kanssasi; mutta kun kysyt, vastaan minä suoraan tavalla, jota sinulla on oikeus vaatia minulta: niin, minulla on vielä yksi toive, on yksi minulle tehty lupaus täyttämättä.

— Kuinka? Etkä sinä ole sanonut minulle sitä ennen! Olenko milloinkaan jättänyt täyttämättä mitään toivettasi?

— Et, ja tiedät myöskin, etten minä ole väärin käyttänyt hyvyyttäsi. Mutta on toiveita, joita ei nainen lausu kahta kertaa, jos hänellä on vähänkin ylpeyttä. Ellen olisi ylpeä, mylord, niin en ansaitsisi olla sinun puolisosi.

— Mitä nyt? Pyydätkö kruunua? Pyydä mitä hyvänsä paitsi kunniaani!

— Jos nyt vastaan, että olet antanut minulle kaikki paitsi sitä, mitä sinulla omasta mielestäsi ei ole oikeutta antaa?

Keithin alahuuli venyi melkoista pitemmälle ylähuulta.

— Mutta mikset ole sanonut sitä ennen? Minä luulin sinun unohtaneen sen niinkuin se minulta on unohtunut. Eikö jo pitkän aikaa ole ollut kaikki selvillä? Voiko mikään maallinen side yhdistää meitä lähemmin kuin Jumala meidät on yhdistänyt jo kolmentoista vuoden ajan.

— Oi, kallis lordi, kaikkein rakkaimpani, sanoit minua vailla kulkeneesi kodittomana ja juurettomana maailmassa. Juurettomana, vaikkei kodittomana minäkin olisin kulkenut ilman sinua; sentähden tulin minä luoksesi, kysymättä miten. Mutta sinä olet mies ja sankari, joka itse raivaat tiesi; kun sanot: tämä on oikein, ja toinen sanoo: se on väärin, niin toimit oman vakaumuksesi mukaan. Minä olen nainen, mylord; minä en säädä mitään lakia, minun täytyy totella olemassaolevia lakeja. Siinä on syy, miksi minä näinä kuluneina onnen ja omantunnon soimausten vuosina olen voinut ylpeillä rakkaudestasi ja samalla hävetä itseäni.

— Ja tuota kaikkea et ole sanonut minulle ennen!

— Minä sanoin sen kerran … ja olen odottanut.

— Hyvä. Huomennako siis?

— Etkö lähde heinäkuussa Stettiniin?

— Lähden. On tarkastettava Pommerin linnoja ja siellä olevia sotajoukkoja.

— Olisiko sinun mahdollista Stettinistä lyhyeksi aikaa pistäytyä Turkuun?

— Mahdotonta se on. Sota on todennäköisempi kuin rauha, ja joka hetki heinäkuussa on kallis.

— Miten käsket. Sallitko minun ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin pitääksemme vihkiäiset Stettinissä?

— Mutta miksei huomenna?

— Se on sydämen asia. Kyllä saat tietää kaikki, mutta … täytätkö pyyntöni?

— Kuinka voisin kieltää sinulta mitään, vähimmin kaikista oikeutta? Hyvä Jumala, sitä naista! Mikä odotus, eikä moitteen sanaakaan! Nyt ymmärrän, mitä olet kärsinyt näinä kolmenatoista vuotena…

* * * * *

Muutamien tuntien kuluttua tuosta keskustelusta lähti pikalähetti Karlsbadista niin suoraan kuin mahdollista Turkuun, toisin sanoen ratsastaen Stralsundiin, sieltä pakettilaivalla Tukholmaan ja edelleen toisella pakettilaivalla Suomen pääkaupunkiin. Syystä kyllä pidettiin suunnattomana edistysaskelena, kun nuo pakettilaivat, jotka olivat riippuvaisia kaikista tuulista, alkoivat jollain tavoin säännöllisesti kulkea edestakaisin kahdesti kuukaudessa, matkustajia ja postia kuljettaen.

Eräänä päivänä heinäkuun keskipaikkeilla 1758 saapui purjelaivalla Stralsundiin Tukholmasta suomalainen pappi, joka heti varustautui lähtemään Stettiniin, mutta saatuaan kirjeen, muutti matkasuunnitelmansa. Hän lähti sen sijaan Potsdamiin.

Syynä siihen oli Fredrik II:n 23. päivänä kesäkuuta Keithille lähettämä kirje, joka oli kuten tavallisesti kirjoitettu ranskaksi ja kuului: "Karlsbadin ilma tulee preussilaisille epäterveelliseksi. Koettakaa, jos voitte, olla 10. päivänä heinäkuuta Potsdamissa!"

Seitsenvuotinen sota alkoi nyt jyristä taivaanrannalla. Keith ei ollut puolustanut tuota sotaa, ja hän oli aavistanut sen tulevan pitkälliseksi, mutta kuninkaalla oli hyvin varustettu armeija, hän teki liiton Englannin kanssa ja toivoi nopealla sotaretkellä kukistavansa ensin Saksin ja sitten Itävallan.

Potsdamissa oli kaikki sotajalalla, pikku kaupunki vilisi sotilaita, ja vieras etsi turhaan majapaikkaa. Hän kysyi sotamarsalkka Keithiä; mahdotonta oli tavata häntä; sitten madame Mertheniä; hänet opastettiin komeaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle.

Diakoni Elg astui illan suussa Eeva Merthenin asuntoon. Hän tapasi entisen rippilapsensa muutamien nuorien tyttöjen kanssa purkamassa liinavaatteesta haavankäärenöyhtä. Sota maksaa paljon verta; mies sitä vuodattaa, nainen sitoo miehen miekan tekemät veriset haavat.

Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun diakoni viimeksi oli nähnyt Eevan; Eeva oli toivonut saavansa nähdä hänet paljoa ennemmin. Hän oli vanhempi ja kalpeampi, eikä ilman tukahutettujen huokausten ja pidätettyjen kyynelten merkkejä; yhä oli hän yhtä kaunis, mutta enemmän grande dame kuin siihen aikaan, jolloin häntä sanottiin herttuattareksi. Hän ojensi liikutettuna diakonille sormuksilla koristetun kätensä, ja hänen katseessaan oli jotakin katumuksentekijän tapaista, kun hän sanoi:

— Tulittehan kuitenkin! Kuinka saatan kiittää teitä!

— Ei tänne ollut aivan yhtä pitkä matka kuin Roomaan, madame.

Diakoni nimitti häntä madameksi eikä enää sinuksi.

— Ei, ei niin pitkältä kuin Turun erään kadun poikki … Merthenin talosta Grubbin taloon. Ja te tulette minun luokseni!

— Minut on lähetetty köyhien palvelijaksi. Olenko ehkä erehtynyt väärään paikkaan? virkkoi Elg, nopeaan katsahtaen ympäri komeaa huonetta.

— Ette, ette, te tulette köyhän naisen luo, jonka teette rikkaaksi… Mutta olette uuvuksissa pitkästä matkasta. Ettekö suo itsellenne vähän lepoa?

— Milloinka voin palvella teitä siinä toimituksessa, jota varten olette kutsunut minut?

— Kuten näette, olemme onnettomuudeksi suuren sodan alussa. Puolisoni on virkatoimissaan ja kuninkaan seurassa kello kahdeksasta aamulla myöhään yöhön saakka. Mutta huomisaamuna kello kuusi… Oletteko kuuluttanut meidät Turun tuomiokirkossa?

— Laillista ja kirkonkirjoihin merkittyä kuulutusta ei ole voinut tapahtua, kun ei ole ollut kaikkia todistuksia, mitä laki vaatii. Olen yksityisesti eräässä rukoustilaisuudessa ilmoittanut avioliittonne seurakunnalle pelastaakseni teidän maineenne synnyinseudulla.

— Kiitos siitä!… Sallittehan minun nyt kysellä rakkaasta Anna sisarestani, teidän vaimostanne, ja muista Turussa olevista sisaristani. Ettekö ole hyvä ja käy istumaan tänne minun kabinettiini?

He keskustelivat kauan kabinetissa … Annasta, Merthenin sisaruksista, rouva Heldtistä, sisar Paulinasta ja muista ystävistä, jotka olivat jääneet vanhaan, rakkaaseen Turkuun. Paljon oli muuttunut, moni oli mennyt manan majoille noina kahtenatoista vuotena, ja Vappu oli ollut niistä ensimmäinen… Kamaripalvelija sytytti lampun ja toi teetä hienoissa Saksin posliinista valmistetuissa kupeissa … englantilaista tarjoilua, toista teetä kuin pormestarinrouva Merthen ennen muinoin tarjosi vierailleen Vapun ennustaessa prinsessa Ruususen vaiheita.

— Minulla oli kasvatusveli, sanoi vihdoin entinen herttuatar suruisesti ja vitkastellen. — Hän oli minulle hyvin rakas, ja minä olen tuottanut hänelle surua. Mitä on tullut Iisakki Alanuksesta?

— Ei kaikkea, mitä hänestä olisi voinut tulla, mutta nuhteeton sielunpaimen, vastasi diakoni. Hän on kappalaisena pienessä seurakunnassa Vaasan seuduilla.

— Naineenako?

— Hän on nainut edeltäjänsä lesken, kuudenkymmenen vuoden ikäisen.

— Ja onko hän antanut minulle anteeksi?

— Hän lähettää teille veljen tervehdyksen.

Maanpakolainen huoahti helpommin. Hän oli musertanut kolme niistä sydämistä, jotka olivat sykkineet hänelle lämpimimmin tässä elämässä. Nyt olivat he kaikki antaneet hänelle anteeksi.

Seuraavana aamuna kello kuusi vihittiin Jaakko Keith, joka kuului Skotlannin reformeerattuun kirkkoon, ja luterilainen Eeva Merthen. Eeva piti porvarillisen nimensä ja Keith esi-isänsä, yhdeksän skotlantilaista lordimarsalkkaa. Morsian ei kantanut kumminlahjaansa. Kello kahdeksan oli Keith taaskin kuningas Fredrik II:n sotamarsalkkana.

Diakoni Elg otti itselleen vain matkakulut, mutta Turun köyhille hän toi runsaan lahjan.

Vuonna 1789 tai 1790 eli Pirkkalassa Suomessa seitsenkymmenvuotias nainen, jota naapurit sanoivat "Preussin Annaksi" ja joka oli 1762 seurannut Pommerista palaavia suomalaisia sotamiehiä kotiseuduilleen. Hän oli ollut Eeva Merthenin vanha uskottu palvelijatar ja yksi niistä muutamista todistajista, jotka olivat läsnä noissa ennen sotaa toimitetuissa aamuvihkiäisissä.

Eeva Merthenistä tuli lempeä iltarusko Keithin myrskyisen elämän ehtoona. Keithin elämän kahden viimeisen vuoden kuvaileminen olisi sama kuin samanaikuisen seitsenvuotisen sodan historian kopioiminen. Hän oli mukana kaikkialla ja ensimmäisenä rivissä taisteli itävaltalaisia, saksilaisia, ranskalaisia ja venäläisiä vastaan — samoja venäläisiä vastaan, jotka hän itse oli opettanut voittamaan, mutta jotka jo olivat unohtaneet hänen kauniin taitonsa: voitettujen inhimillisen kohtelun. Ainoastaan harvoina ja lyhyinä sodan lepohetkinä saattoi hänen puolisonsa käydä häntä tervehtimässä. Silloin astui toisinaan telttaan "vanha Fritz" napitettuine päällysnuttuineen ja kankeine tekotukkineen, puheli iltahetkisen noiden kahden kanssa ja lupasi tavalliseen leikilliseen tapaansa korpraalin paikan kuuluisassa krenatöörijoukossaan heidän vanhimmalle pojalleen, "kun hän vain tulee kyllin pitkäksi".

Keith kuoli yhtä urhoollisesti kuin oli elänytkin. Hän oli turhaan varoittanut kuningasta aseman vaarallisuudesta tämän asettuessa Hochkirchenin luo Daunia vastaan. Kuutamossa ja sumussa varhain aamulla 14. päivänä elokuuta 1758 hyökkäsi Daun 50.000 itävaltalaisensa kanssa liian itsevarmojen preussiläisten kimppuun. Suunnattomassa hämmingissä oli Keith ensimmäisiä hyökkäämässä kahden kiireessä kootun rykmentin kanssa vihollista vastaan. Yltympäri raivosi murhaava kanuuna- ja kiväärituli, urhoollisen marsalkan vatsanpohjaan lensi luoti, mutta hän pysyi kuitenkin hevosen selässä joukkojaan johtamassa. Silloin sattui toinen musketinluoti rintaan; kohta sen jälkeen syöksi hänet kartessinluoti hevosen selästä, ja hän kaatui sanaakaan sanomatta uskollisen englantilaisen palvelijansa Tibayn syliin. Tämäkin joutui kohta hurjassa verilöylyssä kuoleman omaksi. Niiden 15.000 kuolleen joukosta, jotka peittivät Hochkirchenin verisen tantereen, löydettiin seuraavana päivänä Keithkin, ryöstettynä, alastomana, vain kroaattiviitalla peitettynä. Hänet vietiin monen muun vainajan kanssa kylän kirkkoon. Sinne saapui kohta voittaja Daun Keithin entisen adjutantin, eversti de Lacyn kanssa, joka nostaen kroaattiviitan lievettä kyynelsilmin huudahti: "Isäni paras ystävä Keith!"… Yhtä liikutettu kuin Lacy oli Daunkin ja hän toimitti ruhtinaalliset hautajaiset; kaksitoista kanuunaa ja kahden rykmentin kiväärinlaukaukset jyrisivät Suomen entisen valloittajan haudalla. Hän oli kaatunut pelastaessaan Fredrik II:n ja suurimman osan hänen armeijastaan täydellisestä perikadosta.

Keithin elämäkerran kirjoittaja Varnhagen von Ense sanoo Jaakko Keithistä ja hänen puolisostaan muun muassa:

"Hän oli keskikokoinen mies, kasvojen väri oli tumma, hiukset mustanruskeat, kulmakarvat suuret ja tuuheat, hän oli piirteiltään päättäväisen ja kuitenkin lempeän ja jalon näköinen. Hänen ylhäinen, varma ryhtinsä herätti yht'aikaa kunnioitusta ja luottamusta. Hänen luonnostaan voimakas ja notkea ruumiinsa oli kärsinyt paljon sodan vaivoista Venäjällä; viime vuosina horjui hänen terveytensä, ja siitä lienevät hänen kasvonpiirteensä saaneet hellemmän ilmeen, koskapa kaikki, jotka hänet tunsivat, kuvailevat häntä lempeäksi ja rakastettavaksi vanhukseksi. Hän ei rakastanut komeutta eikä ylellisyyttä, vaikka hän eli isoisesti ja piti monia palvelijoita, joita hän aina kohteli ystävällisesti, mutta joiden palvelusta hän harvoin käytti itseään varten, koska hän mieluimmin toimitti itse sen, mitä olisi saattanut käskeä muiden suorittaa. Hän ei ollut koskaan nainut,[10] mutta jätti jälkeensä Suomesta kotoisin olevan morsiamen Eeva Merthenin. Eeva Merthen oli kaunis, muhkeavartaloinen, olennoltaan hyvin miellyttävä nainen, jolla sitä paitsi oli mainio ymmärryksen lahja ja rohkea, ylevä sydän. Saksaa hän ei puhunut oikein sujuvasti" (rouva Heldt näyttää tässä suhteessa arvanneen ristityttärensä taidon liian suureksi), "mutta käytti oivallisesti ranskaa, luki Tacitusta alkukielellä ja oli saavuttanut yleensä harvinaisen henkisen sivistyksen. Rauhan aikana Keith vietti tavallisesti illat hänen seurassaan, ja jotkut ystävät olivat silloin aina tervetulleet heidän luokseen. Sodan aikana Eeva Merthen kävi toisinaan Keithiä tervehtimässä ja oli hänen uskollisena hoitajanaan, milloin Keith joutui vuoteen omaksi, kuten kesällä 1758 Olmützin edustalla Schlesiassa. Muiden naisten seurasta Keith ei välittänyt."

"Keithin kuoltua — jatkaa elämäkerran kirjoittaja — Eeva Merthen kietoutui oikeudenkäyntiin Keithin veljen, lordimarsalkan kanssa, joka vaati perintöä, vähemmän tilusten ja rahain tähden, joita ei paljoa ollutkaan jäljellä, kuin muun jälkeenjääneen omaisuuden tähden, millä oli arvonsa muistona. Sotilastestamentti määräsi kaikki Keithin kihlatulle; kuningas ei sekaantunut asiaan, lordimarsalkka sai ainoastaan vähäisen osan puhtaasta rahasta; hänen omien sanainsa mukaan tuli hänen osakseen vain seitsemänkymmentä dukaattia. — Eeva Merthen meni sittemmin avioliittoon Stralsundin linnanpäällikön (maaneuvoksen) von Reichenbachin kanssa ja eli onnellisena. Keithin muistoa hän piti aina mitä suurimmassa kunniassa eikä myynyt hänen kaunista, Pesnen maalaamaa rintakuvaansa edes kuninkaallekaan, joka siitä tarjosi suuria summia. Hän oli yleensä kunnioitettu, ja hänellä oli suuri arvo ylhäisimpienkin henkilöitten piirissä. Etenkin Preussin prinssi Henrik osoitti häntä kohtaan suurta huomiota ja kirjoitti hänelle mitä kunnioittavimpia kirjeitä, jotka kuitenkin sittemmin yhdessä prinssin ja kuninkaan Keithille kirjoittamien kirjeiden kanssa Eevan tahdosta poltettiin."

Eeva Merthenin viimeisistä vuosista kirjoittaa sama von Ense: "Hän eli vanhaksi" — 88 vuoden ikään — "kylpi talvellakin jääkylmässä vedessä ja pysyi karkaisevan elintapansa avulla voimakkaana ja liikkeellä aivan viimeiseen asti. Ihaillen kerrotaan hänen harvinaisen kauniista ja ilmeikkäistä silmistään, joiden katse oli valtavan läpitunkeva…"

Hän eli toistakin miestään kauemmin, miestään, josta ei tiedetä juuri mitään. Rouva Hecht, nykyjään (1881) yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen leski Stralsundissa, on lapsuudessaan nähnyt Eeva Merthenin. Hän muistaa vielä pitkän, komean vartalon, ja kertoo, että maaneuvoksetar von Reichenbach, aina kasvot hunnulla peitettyinä, kannatti itseään tervehdyskäynneille Stralsundin vanhojen ruotsalaisten aatelisperheitten luo, jotka sittemmin ovat kuolleet sukupuuttoon tai muuttaneet sieltä pois. Herra Hecht oli maaneuvoksettaren kuoltua ostanut Reichenbachin komeasti sisustetun talon, joka sitten oli rappeutunut, ja siitä löytänyt muun muassa kaksi suurta arkkua täynnä papereja, jotka nekin myöhemmin ovat joutuneet hukkaan.

Varnhagen von Ense mainitsee ensimmäisestä liitosta monta lasta, joita Keith oli suuresti rakastanut ja joille hän oli toimittanut huolellisen kasvatuksen, ja lisää, että vielä nyt (1844) sanotaan Keithin ja Eeva Merthenin jälkeläisiä elävän Berlinissä. Toisesta avioliitosta ei mainita mitään lapsia. Nimi Merthens tavataan ainakin Kuurinmaalla, eikä morganaattisesta avioliitosta syntyneitä lapsia estä mikään pitämästä äitinsä nimeä. Mutta jos Eeva Mertheniltä olisi jäänyt lapsia, on tuskin uskottavaa, että hänen kallisarvoinen irtaimistonsa, hopeansa ja jalokivensä, niiden joukossa myöskin hänen kuuluisa kumminlahjansa, olisi myyty Hampurin juutalaisille tai että hänet olisi perinyt Potsdamissa asuva herra von Reichenbachin sukulainen, presidentti Heuer, jonka hallussa on myöskin ollut Eeva Mertbenille vuonna 1755 maalattu erinomainen Keithin muotokuva. Vielä vähemmän luultavaa on, että hyvin kasvatetut lapset olisivat jättäneet sellaisen äidin haudan muistopatsaatta.

"Eva von Reichenbach, geborene Merthens" kuoli Stralsundissa 15. päivänä lokakuuta 1811. Tuon tiedon on 15. päivänä maaliskuuta 1881 vahvistanut sikäläisen Helgeandin seurakunnan kirkonkirjojen mukaan samaisen seurakunnan pastori. Eräs vainajan muiston ystävä on turhaan etsinyt hautaa tai patsasta, joka osoittaisi, mihin kahdeksannentoista vuosisadan Suomen herttuatar on laskenut väsyneen päänsä lepoon. Jaakko Keithiä ylistivät runoilijat ja puhujat, kuvanveistäjät ja maalarit; hänen haudallaan Hochkirchenissä kohoaa harmaalta marmorijalustalta valkoinen marmoriuurna kultakirjoituksineen ja kaksine surevine hengettärineen; Fredrik II pystytti hänen marmorista veistetyn kuvapatsaansa Wilhelmin kentälle Berliniin. Hänen puolisostaan ei ole mitään kuvaa, ei maalattua eikä marmorista, eipä edes hautaakaan. Ei mikään runoilija ole laulanut tuosta nerokkaasta naisesta, jonka muisto on jäänyt jälkimaailmalle liittyneenä Keithin muistoon. Mutta vaikka hänen elämänsä on ikäänkuin sulautunut Keithin elämää ja Keithin kuoltua hävinnyt varjoon, ei hän ole vaatinut itselleen edes Keithin nimeä, joka olisi puhdistanut hänet jälkimaailman silmissä. Paljosta saattaa nainen kieltäytyä sen puolesta, jota hän rakastaa, mutta tämä kieltäytyminen on niin suuri, että sitä on sanottava yleväksi.

Matias Elg sanoi: "Mikä on suurta? Se, mikä kieltää itsensä, sillä se ylennetään."

Vappu sanoi: "Silloin sinä otit helmet ja heitit ne toisen toisensa jälkeen suureen mereen. Tuossa on nuoruus … tuossa on kauneus … tuossa on rikkaus … tuossa on ylhäisyys … tuossa on nero"… Mitä on enää jäljellä Suomen herttuattaresta? Rakkauden muisto, rakkauden, joka ei riipu kiinni maan tomussa, rakkauden, joka äärellisessä maailmassa etsii äärettömiä päämääriä — palvelevan, uhrautuvan rakkauden, joka ei etsi palkkaansa. Sellainen rakkaus pysyy eikä se voi hävitä, sillä se on kuolematon.

KULTA-AAVE

1. KAKSI SUURVALTAA.

Se kuului ammattiin…

1830-luvulla olivat Suomen länsirannan kaupungit, Turusta aina Ouluun saakka, maamme kaupan ja meriliikkeen johtajina. Venäjä ei vielä silloin ollut Suomen suurena markkinapaikkana, vaan pikemmin Ruotsi, Tanska, Saksa ja Länsi-Eurooppa, joiden satamiin oli länsirannikolta lyhyempi matka. Teollisuuden vielä ollessa kapalossaan ja maanviljelyksen itsepintaisesti kyntäessä vanhoja vakoja, onnistui kaupan ja meriliikkeen kohota kukoistukseen sellaiseen, jota ei ennen vielä oltu nähty, ja koota kosolta kultaa länsimaista, ei kuitenkaan niin paljoa viennin ja tuonnin kehnoista kauppaoloista, joiden tuloksena alinomaa oli minus, kuin tavarain kuljetuksella satamasta satamaan kaikissa maanosissa, missä juuri oli sen plus'in salaisuus, joka palkitsi kulungit ja tuotti muutamille melkoiset varat.

Aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin länsikaupungit vuonna 1765 saivat tapulioikeuden, näkyi niissä kohoavan jonkinmoinen kauppiasylimystö, ja sen mahtavuus kasvoi vuosi vuodelta. Rikkautta seurasi pöyhkeys, valtaa kilpailu. Siellä nähtiin, tosin kyllä pienessä mittakaavassa, jotakin samantapaista kuin rikkaitten Pohjois-Italian kaupunkien sisälliset ja ulkonaiset taistelut keskiajan lopulla. Joka kaupungissa oli patriiseja, joilla oli varallisuutensa tähden mahtava vaikutusvalta, ja plebeijejä, jotka kadehtivat, pilkkasivat ja vastustivat patriiseja, pitäen itseään sorrettuina ja syrjäytettyinä. Mutta samalla kun joka kaupunki siten alinomaa kuohui sisäisestä eripuraisuudesta, oli kukin niistä myöskin kateellisessa riidassa naapurikaupunkiensa kanssa, ja vaikkei siellä niinkuin Italiassa puhjennutkaan ilmi sotaa ja taistelua kilpailevien kaupunkien kesken, niin ei silti suinkaan puuttunut valtioviisaita vehkeitä, molemminpuolisia hyökkäyksiä markkinoilla, pisto- ja herjaussanoja, tappeluita, ja kaikenmoista sodankäyntiä riidanalaisilla kauppa-alueilla, tervaa polttavissa ja lankkujakuljettavissa Pohjanmaan pitäjissä. Eikä vertailun täydennykseksi puuttunut edes noita italialaisten raharuhtinasten kesken niin kuuluisia sukuvihollisuuksiakaan, joita ilmestyi osaksi kussakin kaupungissa erikseen niiden mahtavimpien sukujen ja liittolaisten kesken, osaksi eri kaupunkien mahtajien välillä. Siitä vilkkaasta yhteydestä, missä oltiin Tukholman kanssa, seurasi, ettei ajan sivistystaso noissa Länsi-Suomen pikkuvaltioissa ollut alhaisempi kuin muussakaan maassa; mutta se ei paljon merkinnyt. Varsin usein erotti rikkaimmat ja mahtavimmat vain ohut, kiiltävä pinta kansanjoukosta, jonka raakalaismurretta puhuttiin varakkaimmissakin perheissä. Sitävastoin olivat kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen kilpailu ja kilvoitteleminen naapurien kanssa luoneet ihmeteltävän käytännöllisen kelpoisuuden, tarmokkaita luonteita ja koko joukon paikkakunnallisia omituisuuksia, jotka paikka paikoin ikäänkuin kiteytyivät hullunkurisiksi originaaleiksi. Saara Wacklinin "Satanen muistelmia Pohjanmaalta" on säilyttänyt joitakuita piirteitä siitä pienestä, kirjavasta eriskummallisten omituisuuksien maailmasta. Jokailla tai jollakin Bret Hartella olisi siinä ollut tyhjentymätön aartehisto.

Eräässä noista vilkkaista, toimeliaista, rikkaista, kateellisista ja keskenään alituisesti kapinoitsevista pikkukaupungeista olivat asukkaat jo kauan olleet jakaantuneina kahdeksi puolueeksi kahden mahtavimman kauppahuoneen mukaan, joita nimitämme Halmiksi ja Gråbergiksi. Molemmat olivat tunnetut toimeliaisuudestaan ja vireydestään. Kummankin rikkaus oli saanut alkunsa jo holhoojien hallitessa Kustaa IV:n Aadolfin alaikäisyyden aikana, mikä oli yhtä edullinen kaupalle kuin kunniaatuottamaton valtiollisella alalla. Mutta sillävälin kuin Gråberg säilytti voittoatuottavan liikkeensä, vieläpä sitä lavensikin, sai kauppahuone Halm kokea vaihtelevia kohtaloita ensimmäisen Napoleonin ajan tuottamissa suurissa mullistuksissa. Mannermaapolitiikka kyllä usein palkitsi rohkeimmatkin kauppayritykset, joihin Englannin kanssa ryhdyttiin, pikaisella voitolla, milloin vain onnistui välttää ranskalaisia ja jonkin aikaa myöskin venäläisiä risteilijöitä, mutta yhtä usein saattoi se häviöönkin petolliseen onneensa luottavat keinottelijat, jotka sopimattomaan aikaan olivat lähteneet vesille ja näkivät kallisarvoisten tavarainsa joutuvan armottoman vihollisen saaliiksi. Sillä tavoin joutui toiminimi Halm yht'äkkiä häviön partaalle, jota vastoin toiminimi Gråbergin laivat purjehtivat onnellisesti satamaan. Muutamia vuosia myöhemmin kääntyi taas onni, ja tällöin oli taas toiminimi Gråberg kärsinyt tuntuvia vahinkoja, ja Halm kohosi yht'äkkiä entiseen vaurauteensa uusien ja rohkeitten kauppayritysten avulla, joihin se oli Amerikassa ryhtynyt.

Nuo käänteet olivat tuntuvasti puhdistaneet ja horjutelleet koko pientä kaupunkia. Mahtavilla kauppahuoneilla oli kumpaisellakin omat suojattinsa ja puoluelaisensa, jotka olivat riippuvaisia heidän suosiostaan — ei ainoastaan joukoittain merimiehiä, kirvesmiehiä, seppiä ja kaikenlaisia työntekijöitä perheineen, vaan vielä suuret joukot pikkukauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja talonpoikia, jotka olivat noitten rikkaitten kauppahuoneitten "kirjoissa" tai olivat heille tallettaneet säästörahansa. Kun Halmin kauppahuoneen nähtiin lähenevän häviötään, vainosivat saamamiehet leppymättömän ankarasti kaikkia sen puoluelaisia, jotka eivät alistuneet Gråbergin valtaan, ja kun taas Halmin kauppahuone kohosi rappiotilastaan, mutta Gråbergin valta väheni, kosti vastikään kukistettu, mutta jälleen voitollaoleva Halmin puolue vastustajilleen yhtä hellittämättömän ankarasti. Korkeampia yleisiä harrastuksia pieni kaupunki tuskin tunsikaan, vaikka tosin ajan valtiollisia tapauksia tutkisteltiin niistä laihoista uutisista, joita Åbo Tidningarit tai Stockholmsposten monen kuukauden kuluttua näkivät hyväksi ilmoittaa heille, mutta harvoin annettiin noille tapauksille muussa suhteessa mitään arvoa kuin siinä, miten ne vaikuttivat kauppaetuihin tai olivat vanhoille herroille sopivia valtioviisastelun aiheita heidän totilasiensa ääressä mietiskellessään. Jos tähän lisätään, että sen ajan taide rajoittui mitä kurjimpiin venäläisiin ja saksalaisiin puupiirroksiin ja kirjallisuus tunteellisiin rosvoromaaneihin, joiden kanssa aika ajoin virkistävästi vaihtelivat Franzén ja Choraeus, vihdoin myöskin Frithiofin satu ja Walter Scott, niin on helppoa ymmärtää, että raha ja ainoastaan raha, kaikista yksityisten paremmista ja jalommista tunteista huolimatta, oli varsinainen määräävä valta tässä yhteiskuntaelämässä, joka oli niin etäällä ajan syvemmistä sivistysvirroista.

Vähää ennen kertomuksemme alkua oli jonkinlainen aselepo syntynyt Gråbergin ja Halmin kilpailevien suurvaltain välillä joko siitä syystä, että molemmat kauppahuoneet olivat sillä hetkellä jotakuinkin yhtä voimakkaat, tai sentähden, että kumpaisenkin kauppahuoneen vanhat päämiehet melkein samaan aikaan olivat vaihtaneet maalliset konttorikirjansa, vekselinsä, kurssinsa ja saamisensa korkeampaan kirjanpitoon, jossa tulot ja menot lasketaan toisen vaihtoarvon mukaan. Pojilla, jotka tulivat isäinsä sijaan, oli vähemmän henkilökohtaista vihaa merkittävänä saatavien luetteloon vastustajiensa konttokirjaan. Olivatpa he vielä lisäksi sekaantuneet sukulaisuussuhteihinkin siten, että eräs Gråberg ja muuan Halm naivat sisarukset ja mukaantuivat seurustelemaan keskenään säädyllisen ja kohteliaan ystävällisesti, kuten on tapana samassa seudussa asuvien vankkojen liikemiesten kesken, ja mikä ei estä ketään arvoisan ystävänsä niskoille toivomasta kaikkia mahdollisia haaksirikkoja ja vararikkoja, samalla kuin nostaa hattuaan ja toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kilpailemasta niin sisä- kuin ulkomaan kaupassa ei kumpikaan kauppahuone silti hetkeksikään luopunut. Yhteenliittymisen aika ei ollut silloin vielä tullut Suomeen; niinpä ei juolahtanut kenenkään mieleen, että kaksi mahtavaa kauppahuonetta olisi voinut varttua toista vertaa mahtavammaksi, jos ne olisivat solmineet keskenään sellaisen liiton, jota kauppakielessä nimitetään yhtiöksi. Uusi ystävyys ei siis estänyt noita kahta uutta kilpailijaa mitä huolellisimmin pitämästä toistensa liikkeitä silmällä ja urkkimasta tarkkaan selville toistensa heikkoja puolia sekä liikeasioissa että, inhimillistä kyllä, yksityisissä perhesuhteissakin. Liikemies ei saa koskaan halveksia pienintäkään vipusinta, jolla hän voi kohottaa omien osakkeittensa arvoa toisen häviöksi, ja kuinka usein onkaan suurenmoisia keinotteluja perustettu ilmisaatuun perhesalaisuuteen, vähäpätöiseen, aikoja sitten tehtyyn tyhmyyteen, ruumiin tai sielun heikkouteen sekä muihin samanlaisiin, puhumattakaan siitä, miten voidaan onnellisen sattuman avulla saada tietoja jostakin viattomasta erehdyksestä, joka oikeudessa, taitavan ja halullisen lakimiehen sitä mustatessa, muuttuu varsin rumannäköiseksi!

Pieni kaupunki oli tuon valtioviisaan kahden suurvaltansa välillä vallitsevan aselevon johdosta jo kymmenkunnan vuotta nauttinut kadehdittavaa ja pitkään aikaan tuntematonta rauhaa, kunnes uusi odottamaton tapaus uhkasi taaskin heittää sytykkeen seudun vielä osittain palon varalta vakuuttamattomiin, tulenarkoihin aineksiin.

Konsuli Hannu Herman Halm, Halm & Kumppanin kauppahuoneen päämies, sai nimittäin keisarilliselta majesteetilta aivan odottamatta kauppaneuvoksen nimen, kunnian ja arvon. Miten se oli käynyt, pysyi salaisuutena, joka ansaitsi sitä enemmän tutkistella sentähden, ettei vielä ketään kaupungin arvoisista kansalaisista oltu nähty mahdolliseksi kantamaan niin korkeata arvonimeä aina Kustaa III:n ajoista asti, jolloin eräälle Gråbergille, kertomuksemme aikaisen, saman toiminimen johtajan isoisälle tuli moinen kuninkaallinen suosio osaksi siitä syystä, että hän oli 1789:n vuoden sodan aikana varustanut neljä tavaralaivaa valtion palvelukseen. Halmin puoluelaisten mielestä oli tosin aivan oikeutettua ja kohtuullista, että koska yksi Gråberg jo ennen oli ollut kauppaneuvoksena, oli nyt jonkun Halmin vuoro päästä siksi, jotta siten oikeus olisi tapahtunut kummallekin suurvallalle ja jotta niin sanoaksemme heidän kunniansa taas olisi päässyt tasapainoon. Sitä vastoin Gråbergin toiminimen kannattajat pitivät sitä naurettavana, jopa hävyttömänäkin, että Halm, halpa Tanskan varakonsuli, jonka koko valtiollinen merkitys rajoittui siihen, että hän vain joka viides tai kuudes vuosi antoi konsulipassin jollekin haaksirikkoon joutuneelle merimiehelle ja lainasi hänelle rahoja, jotta hän pääsi matkustamaan kotiinsa Köpenhaminaan — että semmoisen miehen piti sellaisessa kunniakysymyksessä saada etuoikeus englantilaisen — ajatelkaa, englantilaisen! — varakonsulin, sellaisen kuin Gråbergin rinnalla, joka ei ainoastaan ollut samassa suhteessa Halmiin kuin Englanti Tanskaan, vaan jolla vielä lisäksi oli se merkillinen valtiollinen vaikutus, että hän joka vuosi oli kirjeenvaihdossa Lontoon kauppahuoneiden kanssa, ja oli sitä tärkeää kirjeenvaihtoa varten ottanut avukseen konttoriinsa erään entisen laivurin. Gråbergin puolue oli varma siitä, että jos vain Gråberg itse tai hänen ystävänsä olisivat sanallakaan viitanneet sinnepäin kenraalikuvernööri Zakrevskyn käydessä matkoillaan paikkakunnalla ja aterioidessa Gråbergin luona, niin olisi kauppaneuvoksen valtakirja jo paljon aikaisemmin tullut korkeimmasta paikasta kuin sade ruskoisesta pilvestä juuri Gråbergille eikä muuanne. Mutta sitä tehdäkseen oli Gråberg ollut liian ylpeä ja samalla liian vaatimaton. Halm ja hänen ystävänsä sitä vähemmin. Heidän salapolkunsa kyllä tunnettiin, tiedettiin, että Halm oli kesällä uuden, Zakrevskyn jälkeen tulleen kenraalikuvernöörin käydessä paikkakunnalla, hänen kunniakseen ammuttanut kahdella tykillä Hirsipuumäellä; tiedettiin, että Halmin oli tuttavuuksiensa avulla onnistunut hankkia Oportosta maaherralle sellaista portviiniä, jota vain englantilaisen lordin huulet saavat joskus koskettaa — ja kuitenkin oli Gråberg eikä Halm Englannin konsulina paikkakunnalla! Tarvittiinko enää enemmän todistuksia? Halm oli onnenonkija, vehkeilijä, melkeinpä maankavaltaja. Kyllähän vielä nähtäisiin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja että vielä sekin päivä koittaa, jolloin tuo naurettava kauppaneuvos saisi merkitä uuden valtakirjansa parhaimmaksi arvopaperiksi varojen puolelle tilikirjaansa vastaisessa vararikossaan.

Naurettavaa tuossa arvonimikysymyksessä oli se, että vastapuolue piti asiaa niin äärettömän tärkeänä, kun taas toiselta puolen äsken ylennetty ja siten kateuden alaiseksi joutunut Halm itse otti uuden arvonsa vastaan teeskentelemättömästi kiukustuneena. On surullista sitä tunnustaa lainkuuliaisesta alamaisesta, mutta niin asia kuitenkin oli, että Hannu Herman Halm viskasi valtakirjansa lattialle ja suutuksissaan tallasi sitä jaloillaan. Miten se oli mahdollista? kysyy hämmästynyt lukija. Niin, sanokaas! Se kuuluu uskomattomalta, mutta niin oli kuitenkin asia. Valtakirjan lunastus, karttapaperi, tutkinto, vaivais- ja työtalon maksut ym. nousivat yhteensä yli yhdeksänsadan ruplan senaikaista rahaa, ja Hannu Herman Halm osasi antaa rahoille arvoa. Hän olisi myynyt uuden arvonimensä vaikka puolesta siitä hinnasta, jos joku olisi hänelle sen tarjonnut. Mitä hyötyä hänellä oli arvonimestä? Ei mitään; korkeintaan huvi, että voi sillä suututtaa Gråbergia. Ja mihin tarvitsi hän moista arvoa? Saattoiko hän kauppaneuvoksena edes killingilläkään ylentää tahi vähentää vaihtoarvoa Hampurin pörssissä? Ei, Hannu Hennan Halm tarvitsi vain kultaa ja taaskin kultaa, ei mitään muuta kuin kultaa. Se kuului ammattiin, se oli veressä. Se oli sukuperintö…

Onneton perintö! Ennemmin kaikki korukalut turhuuden markkinoilta kuin kadotukseen vievää, pirullista kultaa, kultaa, kultaa!

2. TOIMINIMI LAURI GRÅBERG.

Minä sanoisin sitä kelpo kaupaksi…

Eräänä kylmänä, koleana joulukuun päivänä istui konsuli Lauri Gråberg — hän, joka ei ollut päässyt kauppaneuvokseksi — konttorissaan. Huone oli salin takana, makuuhuoneen edessä, erityinen ovi johti siitä kylmään eteiseen. Sisustuksensa puolesta se ei juuri sanottavasti ollut nykyajan rikkaan kauppiaan työhuoneen kaltainen. Kalustona oli kirjoituspöytä, pulpetti, sohva, joitakuita nahkapäällyksisiä tuoleja, kaappi kirjanpitoa varten ja seinällä konttorialmanakka, jossa tavanmukaiset ristit osoittivat jo kuluneita viikkoja; kassa oli makuuhuoneen lipaston laatikossa; ei ollut mitään ylellisyyttä, ei hajamielisiä, kalpeaposkisia ja tylsäkatseisia konttoriherroja rapisuttamassa kyniä. Siinä työpajassa viitoitettiin suunta, jota laivojen tuli kulkea merellä, posti selviteltiin ja työmiehiä pantiin sadoittain liikkeeseen, eikä siinä kuitenkaan ollut muuta työnjohtajaa kuin kauppahuoneen päämies ja mustantäplikäs kissa, joka täytetyllä sohvalla nautti olemassaolostaan niin mukavasti kuin suinkin mahdollista.

Gråbergin kauppahuoneen silloinen päämies oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen leski, mustaverinen, parta oli sileäksi ajeltu, tukka hyvin suittu, vaatteet tarkoin harjatut, paidan kauluri oli kankeaksi silitetty, ruumis hieman lihavahko, iho kalpea, kaulassa oli musta kaulaliina, yllä oli sininen työpuku. Paitsi tavallisia palvelijoita oli hänellä oma poika, kolme kirjanpitäjää ja yhtä monta juoksupoikaa, mutta heille ei kellekään suotu sijaa konttorissa, paitsi aamuisin talonpoikia vastaanotettaessa, jolloin vanhin kirjanpitäjä oli saapuvilla tiliä tekemässä. Koko kirjeenvaihdon, paitsi englannin, tanskan, espanjan ja italian kielillä, hoiti päällikkö yksin.

Hän oli juuri lukenut äsken tulleen kirjeen ja tarttunut kynään, vastatakseen siihen, mutta näytti olevan kahden vaiheilla sen sisällyksestä. Otsa oli synkkänä. Alahuuli paljon pitemmällä ylähuulta.

Syysmyrsky vinkui ikkunoita vasten. Salissa löi seinäkello yksitoista. Ennenkuin viimeinen lyönti ehti kaikua kuulumattomiin, astui konttoriin noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, pieni, hoikka mies; hänellä oli erittäin siisti sininen hännystakki, kaulassa hänellä oli valkoinen liina; liikkeiltään hän oli vilkas ja norja kuin nuorukainen, silmät olivat älykkäät, harmaat ja alinomaa urkkivat; jotakin linnun valppauden tapaista valvovaa oli koko hänen olennossaan. Hän riisui yltään ohuen päällystakkinsa, ripusti sen ovenpielessä olevaan vaarnaan, silitteli takkinsa hialla hienoa, mustaa silinterihattuaan, tasoittaakseen sen nukkaa, ja näytti sitten odottavan päällikön käskyjä.

— Hyvää huomenta, Edvardson! sanoi konsuli Gråberg yksitoikkoisesti ja kääntymättä tulijaan päin.

Kauppalaivankapteeni Edvardson, Gråbergin apulainen ulkomaisessa kirjeenvaihdossa, asettui kirjoituspöydän kulmauksen ääreen ja kysyi:

— Kuuluuko uutta Neptunista?

— Ei, vaan Jupiterista. Haaksirikko Juutinmaan rannalla.

— Suuriko?

— Luultavasti.

— Päässyt irti, toivon?

— Irti kyllä. Mastot menetetyt, kansilasti viskattu mereen.

— Hm… Vakuuttamaton!

— Se on minun periaatteeni. Kuusi laivaa korvaa seitsemännen.

— Bremenissäkö korjataan?

— Ehkäpä… Sain pojaltani kirjeen. Hän tahtoo keskeyttää opintonsa Helsingissä ja antautua kauppatoimiin.

Kapteeni napsautti sormillaan.

— Kas vain! Sepä vasta onni; se palkitsee täysin määrin Jupiterin haaksirikon. Onpa Lauri Roderik kuitenkin kaikitenkin järkevä nuorukainen.

— Sano tuiki hullu. Kun kerran olen mukautunut hänen lukuintoonsa, olisi hänestä saanut tulla maisteri. Ei se olisi sen enempää maksanut, ja tiedoista on hyötyä. Tiedän itsestäni, miltä maistuu maantieteen lukeminen vanhoilla päivillä.

— Älä puhu noin! Ovathan tietosi, veli Gråberg, paremmat kuin monen maisterin. Oppi saa nuorten päät pyörälle. Maisteri kauppiaana! Olemmeko me tarvinneet latinaa, me?

— Emme. Mutta oppi tuottaa arvoa. Kuori heitetään mereen, sydän pannaan talteen. Edvardson … olemmehan vanhat ystävät. Veli, voinko luottaa sinuun?

Kapteeni pyyhkäisi hienoa hattuaan ja kysäisi:

— Olenko ennen loruillut?

— Edvardson … poika on hullu. Kauppa on vain tekosyy. Hän tahtoo sentähden lopettaa lukunsa, että hän on rakastunut Liisu Halmiin.

— Kauppaneuvoksenko veljentyttäreen! sanoi kapteeni korostaen ivallisesti ensimmäistä sanaa.

Konsuli Gråberg kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Kapteeni nakutteli viivoittimella pöydän laitaan.

— Poikien kujeita! Tänään Liisu, huomenna joku toinen.

— En usko. Itsepäisyyttä sanotaan perisynniksi. Jollei poika olisi saanut lukea, hän olisi karannut Ruotsiin. Jollei hän saa Liisua, karkaa hän hänen kanssaan Venäjälle. Veli Edvardson, olethan viisas mies … mitä tulee minun vastata hänelle?

— Liisu Halm tulopuoli: käytännöllinen, kelpo tyttö ja tottunut kotiaskareihin…

— Menopuoli: herännäisnainen.

— Tulopuoli: kasvatettu kauppatoimiin, lukuunottamatta sitä vuotta, jolloin hän oli Tukholmassa. Paistaa laivaleipää. Käy äitinsä kera markkinoilla. Ostelee talia ja pellavia. Kykenee kirjatoukasta tekemään kauppiaan.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

— Tulopuoli: ainoa lapsi. Perii ainakin kaksisataa tuhatta.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

— Tulopuoli: on perehtynyt kauppahuoneen liikeasioihin. On hyvissä väleissä tervanmyyjäin kanssa. Voi saattaa puolet Halmin & Kumppanin kauppaystävistä Gråbergin puolelle.

— Menopuoli: Hannu Halmin veljentytär.

Kapteeni sieppasi paperisakset, teki niillä sellaisen liikkeen kuin olisi jotakin leikannut ja vastasi:

— Enpä tiedä, mikä enemmän suututtaisi Hannu Halmia.

— Niinkö luulet, veli?

— Muuten, jos Lauri Roderik nyt saapuu kotiin, on pesä tyhjänä ja lintu on lentänyt pois. Rouva Margret Halm lähti tänä aamuna tyttärensä Liisun kanssa Tampereen markkinoille.

— Arvattavasti ostamaan pellavia langolleen ja itselleen.

— Luultavasti. Kauppatoiveet ovat hyvät.

— Eipä huonotkaan. Eilen lähetin Pellavoisen samoille asioille. Hän on päivänmatkan edellä — lisäsi konsuli, huulilla liikemieshymy sellainen, joka osoittaa, että kilpailija on jäänyt viekkaudessa alakynteen.

Kapteeni oli vaiti hetkisen, tarttui ikäänkuin ajatuksissaan tyhjään paperiarkkiin ja leikkasi sen hitaasti kahtia.

— Se käy ihan kuin sen pitääkin, hän sanoi hampaittensa välistä. — Onko varma, että Liisu suostuu tulemaan Lauri Roderikille?

— Kuuden vuoden vanhana Liisu kynsi häneltä kasvot. Kymmenvuotiaana hän löi häntä kyynärpuulla päähän. Kahdentoista vuoden vanhana hän antoi Roderikin leskisillä oltaessa saavuttaa itsensä, ja kun hän tuli neljäntoista vuoden ikään, täytyi minun lähettää hänen tähtensä poika pois kotoa. Nyt hän on kahdeksantoista ja ottaa Roderikin.

— Hyvä. Niinkuin nyt leikkelen tämän paperin palasiksi, niin on Gråbergin kauppahuone paloitteleva Halmin kauppahuoneen ja ottava itse parhaan palan. Kutsukaa poika kotiin ja antakaa hänen naida.

— Edvardson, minä olen kristitty. Minusta ei saa sanoa, että himoitsen toisen tavaroita. Niitä, Jumalan kiitos, en tarvitse. Mitä minä huolin Hannu Halmista ja hänen uudesta arvostaan? Yhtä kunnon mies minä olen ilmankin. Sinä, veli, katselet asiaa toisin silmin kuin minä, sentähden että kannat vihankaunaa Halmin kauppahuonetta kohtaan.

— Ja jos kannankin — jatkoi kapteeni koputtaen saksilla kovasti pöytään — jos seisonkin Gråbergin kauppahuoneen puolella lujana kuin muuri, eikö minulla ole siihen syytä? Toinen ryöstää minulta päällikkyyteni kaiken laivaväen nähden, käräjöipi kanssani haaksirikoista ja laskuista, saattaa minut melkein keppikerjäläiseksi ja häpäisee minua oikeuden edessä. Toinen taas korjaa minut kuin lankun merestä, tekee minut puolta suuremman laivan päälliköksi, ja kun tulen liian vanhaksi merillä kulkemaan, suo minulle kunnian palvella konttorissaan. Miksi en voisi edistää Gråbergin kauppahuoneen asioita ja olla silti yhtä hyvä kristitty? Neuvoni siis on, jos, veli, vain otat kuullaksesi sitä, että Lauri Roderik otetaan liikekumppaniksi ja nai Liisu Halmin, mitä pikemmin sitä parempi.

— Minä ajattelen asiaa.

— Se, veli, on omassa vallassasi, mutta huomaa kuitenkin, että Hannu Halmin vanhinta poikaa, Juhania, odotetaan keväällä kotiin Englannista, ja hänestä tulee vaarallinen kilpailija Roderikille. Isän mielestä se liitto olisi itsestään selvä.

— Liisun äiti, kälyni Margret Halm, saattaa olla asiasta samaa mieltä. Ei, se ei käy päinsä, Edvardson!

— Margret-muori on kuljeksivainen markkinakoju. Tarjotkaa enemmän ja hän seuraa.

— Ei käy laatuun, sanon minä. Hannu Halmin veljentytär ja herännäisnainen! Ei. Ei käy.

Kapteeni puraisi paperisaksia kuin olisivat ne olleet purutupakkaa, sulki toisen silmänsä ja virkkoi:

— Veli, on eräs kohta, jonka olet jättänyt voittopuolelta huomioon ottamatta ja joka on tärkein kaikista. Sten Halm…

— Mitä? Tuo vanha koronkiskuri!

— Juuri tuo kurja voitonpyytäjä kirstun pohjalla olevine miljoonineen. Hän, joka kierreltyään ympäri maailmaa on jo parikymmentä vuotta elellyt kuin myyrä Isossakyrössä.

— Hänestä kerrotaan kummallisia juttuja. Häntä ei sanota oikein viisaaksi.

— Eikö hän olisi viisas ja kokoaa miljoonia! Mitä me silloin olemme, veli Gråberg? Et ehkä tiedä, veli, että Liisu kesti viime talvena kokonaista kaksi kuukautta sen vanhan saiturin luona. Hän on vanhapoika ja minun ikäiseni. Kaikki on hänellä omaa omaisuutta, jota hän voi käyttää mielin määrin. Onhan päivän selvä, että Liisu saa yksin periä kaikki.

— Hm… Miljoonanko?

— Vähintään. Huomatkaa siis: meille miljoona enemmän, toisille sama määrä vähemmän. Sitä sanoisin kelpo kaupaksi, jota ei sovi halveksia.

— On siinä vähän perää, veli.

— Mitä taas noihin kummallisiin kertomuksiin tulee, koskevat ne sukua. Hannu Halm on nyt kauppaneuvos. Jos huomattaisiin, että hänen vanhin veljensä Sten on … kuinka sanoisin? … huikentelevainen mies… Jollei suvussa olisi kaikki niinkuin olla pitäisi … mikä ei koske Liisua…

— Edvardson … meidän täytyy hankkia asiasta selko. Minä olen kristitty ihminen, en tahdo kenenkään turmiota, mutta meidän tulee saada tietää, minkä verran noissa jutuissa on perää. Äitini tiesi aikanaan kertoa vanhan isän. Hannu Kristofer Halmin, nähneen näkyjä. Hanki minulle varma tieto siitä, ja me vedämme tuhannen riksin velkakirjan yli ristin.

— Ja sitten yli toisenkin samansuuruisen velkakirjani, kun Liisu Halmista tulee rouva Gråberg.

— Ei, maltas hiukan, veli Edvardson! Toisen yli vedämme ristin silloin, kun rouva Liisu Gråberg saa periä Sten Halmin.

— Hyvä. Ja Lauri Roderik palaa…

— Minun liikekumppanikseni.

— Onko muuta käskettävää, veli?

— Ei. Hyvästi Edvardson. Olkoon onneksi!

— Hyvästi.

3. ROSVOLUOLAN EDUSTALLA.

Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima…

Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös, milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.

Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne; suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.

Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tai rosvoluola ja se sijaitsee oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.

Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183— raivosi noilla seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen, että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan, kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.

Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun. Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha, puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan, kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan, siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.

Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.

Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta, jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin todenmukaiseksi.

Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi — sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut — olisi vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen, veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen, lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.

Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken toivon matkan jatkamisesta.

Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin, herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain iskeä tulta piippuunsa.

Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:

— Iisakki — mies, mikset aja?

Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:

— Sentähden että tie on suljettu.

— Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.

— Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi ajaja samaan tapaan.

Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin suuren, kylmästä punaisen nenän.

— Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä reen edessä olevaa valkoista lumivallia.

— Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

— No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän mahtipontisesti.

Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi syöttää sille leipää.

Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa. Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli kestikievariin.

— Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat vilusta ja pelosta.

— Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.

— Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.

— No, missä me sitten olemme?

— Rosvoluolan edustalla.

— Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.

— Mitä väkeä siellä olisi!

Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja hongat näyttivät kuuntelevan:

— Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki, käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan vertaa. No, mies, mikset käännä?

— Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin kiivastumaan. — Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään päin.

Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.

4. KOHTAAMINEN.

Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.

— Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.

Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset, mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.

Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar — sillä sillä oli todellakin nainen omistajana — ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena — ja ellei hänen olisi hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se olisikaan ensi kerta.

— Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. — Tuopa vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.

Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti. Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien, alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:

— Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!

Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.

— Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.

— Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta, kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.

Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.

— Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.

Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.

— Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. — Varokaa pistooliani, ja … ja … suu kiinni, Liisu! … (kovemmalla äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa, tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä maantiellä!

— Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen, kyytimiehelle.

— Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat Kaivannon sillalla Kangasalla.

— Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan, nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.

Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.

— Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. — Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti edellämme markkinoille?

— Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasi Iisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, joka Viaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tulee vielä useampia jäljestä.

Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen molemminpuolisen erehdyksen.

— Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.

Niin odoteltiin en garde puolisen tuntia kummallakin puolella; molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa, kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.

— Mitä p—n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.

— Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.

— No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki, huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.

— Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia, siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin kuomireestä uudelleen.

— Minulla on kiire.

— Niin meilläkin.

— Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin pohjoispuolelle.

Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:

— Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!

— Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. — Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko siinä kylliksi, vai mitä?

— Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?

— Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra. Posito, olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.

— Roderik … etkö tunne minua?

— Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän … ja te olette varmasti lukkari, herraseni.

— Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?

— Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?

— Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.

— Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti levottomana siitä muistutuksesta. — Enhän vain liene haavoittanut ketään?

— Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi. Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas matkalle.

— Ja te, täti, ajatte vain yhdellä hevosella, neljä henkeä vedettävänä … te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka kolmeakymmentä.

— Kyyti maksaa rahaa.

— Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle? Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?

— Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.

— Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.

— Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä sanonut minulle, miksi sinä matkustat tämmöisellä kelillä ja kahdella hevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?

— Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin sairaana.

— Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!

— Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi sisarenpoika.

— Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi henkensä… Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata takaisin.

— Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!

— Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen, että Sten-langolla on … no, se ei koske ketään, mitä hänellä on … ja, että joku tekopyhä ihminen voisi… minä palaan takasin. Iisakki, ota herran molemmat hevoset … valjasta ne minun kuomini eteen … valjasta meidän hevosemme herran reen eteen … aja Tampereelle, myy minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän hintani, Iisakki … niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä… Ota tavaroista hinta edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta… Tarjoa viisi prosenttia … kestitse talonpoikia … älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia rommikannuja… Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme yhtä matkaa!

Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.

5. SERKUKSET.

Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.

— Minä luulin — vastasi nuorukainen viattomasti — että reessä oli kylläksi leveyttä.

Rouva Margret Halm antoi tietää:

— Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!

Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena. Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä, konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa, mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta, jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta — mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta, voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän arvon mukaan.

Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän, että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä, jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai entisestä pitkästä katkismuksesta.

— Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies. Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron toiselle kirjanpitäjälleni.

Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa, toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa, mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä, että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle, päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri kyytihevosen ja — niinkuin ajatukset sukeutuivat — antaa akan kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan, että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien naisten silmiin.

Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut. Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos — "naimapuuta" esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia — oli jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain ihastusta.

Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään. Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen, mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin laihaksi.

— Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.

Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento, voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen! Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita, suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.

— Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen viisasten kiven … hän tekee kultaa.

— Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.

— Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia: tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen, joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!

Liisu vastasi:

— Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.

— Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.

— Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä vallattomasti. — Ehkä hyviä markkinoita?

Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.

— Sitä sanon onneksi — hän vastasi — että voi tehdä työtä itsensä ja muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.

Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää. Hetkisen kuluttua hän kysyi:

— Onko totta, että komissaari näkee aaveita?

— Lorua! virkkoi täti.

Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.

6. HANNU KRISTOFER HALM JA SUKUPERINTÖ.

Silloin tuli kiusaaja…

— Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka piteli kahvikuppia.

— Näkeekö Sten-lankoni aaveita — vastasi rouva leppeämmin — sitä en tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.

— Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan näköisenä kuin suinkin kykeni. — Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin. Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän kuulla iltatarinan.

— Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?

— Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin hyödyllistä!

— No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg, samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.

— Sitenkö kuin komissaari?

— Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.

— No, kuinka hänen kävi?

— Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria… Liisu, kaada kuppiini. kahvia, se tekee rinnalle hyvää.

Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.

— No niin — jatkoi Margret-rouva — penikulman päässä kaupungista, Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien makuun. Silloin tuli kiusaaja…

— Kyllä ymmärrän…

— Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti. Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.

— Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.

— Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin, toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut nähdä eikä koskea.

— Kuinka se oli mahdollista?

— Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa, Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni kuparirahoista … mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen, että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi. Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta! Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut, pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!… Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!

— Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin makuuhuoneessa?

— Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa. Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa? Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään, olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja… Ei, hän sanoi ja tarttui lujasta käsivarteeni — ei tulta! ei tulta!… Kuitenkin tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä, joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina, hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä, vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä … no, minä en sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä. Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen… Liisu, anna minulle siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on varas?

Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta, joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön komissaarista Hannu Halmista.

Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään. Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät perintönä isältä pojalle — toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä, sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan kuin…

Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti, paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.

— Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain talonpoikaisämmille…

— Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä kerrotaan eräästä hopealastista.

— Siitä minä en ole kuullut mitään.

— Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta, vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla harmaata kiveä ja hiekkaa… Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen jälkeensä!

Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.

7. STEN-LANKO.

Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.

Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik Gråbergin kovalta vuoteelta:

— Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja eroamme toisistamme vasta Lapualla.

Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi. Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä. Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.

— Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.

— Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos komissaari on sairaana.

Margret-rouva mietti.

— Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja lääkkeitä noutamaan.

Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen, mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa, että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan, silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus on tullut sananparreksi.

Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän, matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän syrjästä.

— Tuolla — sanoi kyytimies osoittaen pimeään — asuu "kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.

— Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.

— Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei lukkaria olisi…

— Onko lukkari taitava lääkitsijä?

— En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari, ja kohta on komisarjus taas sairas.

Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.

— Tässäkö komissaari asuu?

— Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa, vastasi kyytimies.

Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai "Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä. Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi, sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä haukunta pilvisestä talvi-illasta.

— Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan majoille.

Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea. Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan. Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan ikkunanluukun vieressä.

Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta rosvoluolan ottelun jälkeen.

— Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. — Häpeä ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.

— Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin: vankin sukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin rahan … ja sentähden … nyt saatte kuulla, täti… Herra komissaari… Olkaa hyvä, avatkaa!… Minä olen kruununvouti Stigell Laukaasta … minulla on vähäinen asia … huomenna aion huutaa talon Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos, herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä…

— Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!

— Perh … sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi… Aivan oikein!

Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:

— Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä yötä?

— Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.

— No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa, miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat … ajakaa majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä? Moisia kuvitteluja!

— Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa … kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?

— No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.

— Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa… Herra komissaari, te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista … kyytimies, käännä hevonen!

— Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa, mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeisellä rovolla.

— No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo, joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.

— Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!… No, herra komissaari, jos tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen — niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä, ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista…

Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.

— Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä nimismies… En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä asessorinrouva, suokaa anteeksi … oletteko todellakin rouvasihminen? Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään … kivenheiton päähän … rehellistä väkeä, hyvä yösija … ja huokeata, hyvin huokeata!

Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:

— Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!

Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla; hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle, loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn suuttumuksesta punastumaan!

Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.

8. KULTA KUMMITTELEE.

Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?

Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.

Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin, syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä, että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla. Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.

Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta, valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä, maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon ainoat asukkaat.

Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat, että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.

— Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko. Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja hakkaan itse polttopuuni.

Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nosti hänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille. Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!" Mutta hän oli vaiti.

— Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.

— En itse tietääkseni, vastasi komissaari. — Toisin sanoen, kun en ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko tämä nuori mies sinun poikasi, käly?

— Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan, herättääkseen siten talonväkeä.

— Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan … tunsin isän ja äidin varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi. Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle muuten niin käy.

— Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä vaihtuivat.

Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.

— Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.

— Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. — Sanokaa kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly, kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista ystävistäni.

— Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva vastaamaan. — Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan kadonneena.

— Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita … jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies, toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole. Liisu sen tietää… Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta; mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka ilta totia?

Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin, mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.

— Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta maalaistalosta voisi löytyä.

Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.

Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.

— Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?

Liisu vastasi lyhyesti:

— Saammehan nähdä.

— Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan pitää elää.

Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.

— Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.

— Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.

— Niin — vastasi Liisu pahastuneena — minä tunnen siitä jotakin, joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa, että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat, mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu viimeksimainittuihin.

— Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen sielunsa. Liisu … uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.

— Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani. Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.

— Enkö sanonut, että sinä itsekin niitä uskot? No niin, näytä hänelle kultasormuksesi tai muuten minä teen sen! Eikö hän, vanha koronkiskuri, ole olevinaan maailmanhalveksija? Eikö hän teeskentele itseään filosofiksi, joka on olevinaan ylempi meitä muita kuolevaisia? Koettele häntä! Tunnemmehan taikaesineen.

— Mitä sinä taas maitoparran juttuja lörpöttelet? keskeytti Margret-rouva, jonka käytännöllinen silmä oli huomannut matkanutussa höllentyneen napin, jota hän omin käsin oli ryhtynyt panemaan kuntoon. — Ei mitään uusia tyhmyyksiä, rakas Lauri Roderik! Ajattele mitä tahdot, mutta tyydy tänä iltana yhteen paukaukseen. Tuossa tulee Sten-lanko…

Komissaari toi hienon, höyryävän posliinikannun ja kolme, ihmeellistä kyllä, kristallikirkasta, tahottua ryyppylasia ja asetti ne kirjoituspöydälle.

— Juokaa! hän sanoi.

Lauri Roderik alentui suu valmiina virnistykseen, maistelemaan epäiltyä juomaa ja huomasi ihmeekseen sen olevan hienoa, vaniljalla höystettyä, lämmitettyä portviiniä. Suloinen lämpö levisi hänen kylmänkankeihin jäseniinsä, ja hän sanoi vain olevansa pahoillaan siitä, ettei isäntä juonut vierastensa maljaa.

— Vesi on minun juomani, sanoi vanhus ivallisesti hymyillen samalla tavoin kuin hän jo kerran ennenkin oli nuorta ylioppilasta pilkannut ja kiusoitellut. — Viini on todellakin parempaa kuin nyt enää tapaa myytävänä. Olen ostanut sen eräältä Lissabonin kauppahuoneelta, joka muinoin oli asioissa kanssamme.

— Torlades & Kumppanilta, huomautti Margret-rouva, mielihyvin maistellen lämmittävää juomaa. — Sille kauppahuoneelle olemme myyneet paljon tervaa ja ostaneet siltä paljon suolaa.

— Sentähden on enolla varaa jalostuttaa tervaa ja suolaa, vastasi Lauri Roderik. Myöntäkää kuitenkin, eno, että toisinaan herkuttelette! Kuinka olisi mahdollista olla moisten viinien omistaja niitä maistamatta.

— Sinun iälläsi se olisi luultavasti mahdotonta, vastasi komissaari. Mutta kun tulee vanhaksi niinkuin minä ja kenties vähän ahneeksikin, silloin ilahduttaa harvinaisen tavaran omistaminen enemmän kuin sen käyttäminen. Minun mielestäni ovat kellarissani olevat pullot nuorukaisten tapaisia: niissä on tulta ja elämää, niille suodaan anteeksi, vaikka ne kuohuvatkin.

Lauri Roderik tunsi tulleensa nolatuksi. Tämä on ilveilyä, hän ajatteli ja pyöritteli kultarahaa liivinsä taskussa. Kultarahat olivat silloin harvinaisia, mutta toisinaan kuitenkin nähtiin liikkeessä venäläisiä puoli-imperiaaleja, ja sattumalta hän oli tuonut mukanaan sellaisen Helsingistä.

Mitähän, jos hän paljastaisi teeskentelijän? Kiusaus tuli niin suureksi, ettei suuttunut nuorukainen sitä saattanut enää vastustaa.

— Oikeista viineistä — hän sanoi — muistuvat mieleeni oikeat ja väärät rahat. Lapualla on jo kauan koetettu tehdä Ruotsin seteleitä, mutta kuka saattaisi uskoa, että nyt on myöskin alettu mukailla Venäjän kultarahaa?

— Mitä? Sitä et saa ketään uskomaan, puuttui puheeseen Margret-rouva.

— Mutta sen vakuutan… Tänään puolenpäivän ajoissa vaihdoin viidenkymmenen ruplan setelin, ja katsokaa, mitä minulle annettiin! Tuskin on mahdollista erottaa ääntä oikeasta.

Niin sanoen pudotti hän puoli-imperiaalin kirjoituspöydälle aivan komissaarin silmäin eteen.

Vaikutus näkyi silmänräpäyksessä ja oli kauhistuttava. Vanhus vetäytyi takaperin, hänen kasvonpiirteensä vääntyivät, hän puri huulensa yhteen, hänen kätensä puristuivat suonenvedon tapaisesti nyrkkiin, silmät katsoa tuijottivat sanomattoman kauhistuneina kultarahaa, ja tuskasta huudahtaen hän syöksyi sisempään huoneeseen.

9. SOTAA, HAVAINTOJA, UNELMIA.

Imperiaali ilvehti lakkaamatta hänen silmissään.

Pelästyneenä siitä pikaisesta ja odottamattomasta seurauksesta, mikä hänen ilkeällä pilallaan oli, katseli nuori ylioppilas hämmästyneenä vanhuksen jälkeen. Liisu tarttui lujasti hänen käsivarteensa ja virkkoi aivan toisin kuin olisi odottanut siitä äänettömästä levollisuudesta, mitä hän siihen asti oli osoittanut, hyvin liikutettuna:

— Sanoinhan sen sinulle! Sinä olet sydämetön ihminen. Mitä pahaa vanhus on sinulle tehnyt, kun niin julmasti pilkkaat hänen onnettomuuttaan?

— Mutta enhän mitenkään osannut kuvitella mielessäni…

— Etkö kuullut kertomusta Hannu Kristofer Halmista? Ja kuitenkin saatat noin kevytmielisesti leikkiä kauheitten voimien kanssa, jotka asuvat ihmisessä, kun hän on luopunut Jumalasta! Niin, ilvehdi sinä vain, naura kuvitteluille, mitkä kuitenkin ovat niin kauhistavaa totuutta niille, joita ne ahdistavat! Ainoana puolustuksena on se, ettet tiennyt, mitä teit. Mutta minä sanon sinulle, että tuo onneton vanhus on sata kertaa parempi kuin sinä, joka et elämässäsi vielä ole kestänyt yhtään koetusta; sillä, jos hän hairahtuukin, jos hän ei olekaan voinut päästä vapaaksi onnettoman elämänsä seurauksista, niin hän ainakin etsii totuutta, jota sinä et tee… Hyvää yötä, äiti; en nyt voi jättää häntä yksikseen. Matami Widström pitää kyllä huolen illallisesta ja yösijasta.

Ja Liisu katosi samasta ovesta, josta komissaari oli mennyt ennen häntä.

— Mitä hän sanoo? kysyi Lauri Roderik hyvin kummastuneena sekä hiljainen serkkunsa puhetavasta että tapahtumasta, jonka todistajana hän vast'ikään oli ollut.

— Hän sanoo — vastasi Margret-rouva melkein yhtä säikähtyneenä ja vastoin tapaansa ihmeteltävän sävyisästi — hän sanoo, että Sten-lanko … niin, olen kuullut kerrottavan jotakin sentapaista, mutta en ikinä olisi saattanut uskoa sen siten kulkevan perintönä… Huh, se on liian mieletöntä … onhan hän aivan appi-vainaja itse! Jumala meitä varjelkoon, minä en koskaan voi niitä silmiä unohtaa… Ihminen on vajavainen olento … huh … nyt saan taas ähkyni takaisin.

— Mihin Liisu meni?

— Mihinkö hän meni? Tietysti hänen luokseen. Hän tuntee asiat, hänhän oli täällä viime talvena. Miten houkkamainen olinkaan, kun käännyin takaisin Tampereen tieltä! Syy on sinun. Kuka sinulle sanoi, että Sten-lanko oli kuoleman kielissä?

— Eräs mies, joka tuli pohjoisesta päin ja sanoi tuntevansa minut, mutta minä en tuntenut häntä.

— Lyhytkasvuinen, vanhanpuoleinen mies, yllä valkea lammasnahkanuttu, punainen vyö ja ruskea nahkalakki?

— Niin, aivan sellainen. Me jouduimme pakinoihin, kun hän syötti hevosiaan kestikievarissa muutaman penikulman päässä Ruhalasta.

Margret-rouva unohti Sten-langon, Liisun, ähkynsä ja ihmisen vajavaisuuden, hypähti kuin raketti pystyyn ja astui niin uhkaavasti sisarensa pojan eteen, että poika huomasi parhaaksi peräytyä vanhan kirjoituspöydän taakse.

— Sehän oli Pellavoinen! hän kiljaisi.

— Olisiko mahdollista?

— Voi sitä kavalaa käärmettä! Voi sitä hävytöntä petturia! Eikö hän arvannutkin, että minä seurasin häntä kintereillä! Eikö hän tiennytkin, että meidän piti tavata toisemme ja että sinä olit moinen tyhmä narri, jolle hän saattoi valehdella pitkän jutun, minkä sinä sitten kertoisit minulle! Ja siinä hän on onnistunut, aivan täydellisesti se konna on onnistunut! Nytkös hän nauraa pellavamarkkinoilla, kun me hänen hyväkseen olemme ajaneet kaksikymmentä penikulmaa tänne Isoonkyröön, puolihullun miehen luo, joka aikoo elää Metusalemin ikäiseksi!… Lauri Roderik, ellen olisi sinun oma tätisi, niin totisesti taputtelisin sinut sinikirjavaksi niin varmasti kuin ennen olen kellekään pojalle antanut selkään, sillä sinä olet syypää kaikkeen. Seiso siinä ja häpeä! Mutta sen sanon sinulle, älä koskaan pyri kauppiaaksi! Olisipa sekin jotakin! Isäsi, hän ymmärtää hieman asioita, se minun täytyy myöntää, vaikka hän nyt petkutti minulta pellavani, mutta sinut peijaisivat lybeckiläiset syömään heiniä kuin makeisia.

Tietämätöntä on, miten kauan Margret-rouva olisi sillä tavoin, enemmän suoramielisesti kuin tädillisen hellästi antanut kiukkunsa tulvehtia, ellei kuivanynseä henkilö, jota nimitettiin matami Widströmiksi ja joka nähtävästi lähinnä komissaaria oli talossa hallitsevana suurvaltana, olisi astunut huoneeseen, levittänyt ruokaliinaa kirjoituspöydälle ja alkanut siihen kantaa illallista. Margret-rouva, joka ei voinut Pellavoista unohtaa, sai aikaa rauhoittaa kiihtyneitä tunteitaan, kun hänen sisarenpoikansa aloitti suurvallan kanssa seuraavan keskustelun:

— Miten komissaari jaksaa?

— Huonosti.

— Onko hän usein sairaana?

— Harvoin.

— Meistä on teille paljon vaivaa.

Ei mitään vastausta.

Yhtä vähän kuin talon kurja ulkomuoto esti illallisen runsautta, esti Pellavoinen tai tuo keskinäinen sota Margret-rouvaa ylistämästä tuoretta ruisleipää tai Lauri Roderikia tuhoamasta viiden kananpojan tulevaisuutta yhtä monena kovaksikeitettynä munana. Hän uskalsi vielä kerran koettaa saada puhumaan mykkää sfinksiä, joka vartioi talon salaisuuksia.

— Oivallisia munia! Mitä kääresylttyyn tulee, niin tuskinpa olen nähnyt sen vertaista ja … tunnenpa suuria maatiloja, jotka kadehtisivat … mikä on kartanon nimi?

— Yrjölä.

— Jotka kadehtisivat Yrjölän viilipyttyjä. Täällä lienee hyvä karja?

Ei mitään vastausta.

— Komissaari asuu varsin yksin täällä maalla. Teillä ei aina ole hyvät päivät yksin hoitaessanne näin suurta taloa ja vanhaa, kivulloista isäntää. Otaksuttavasti ei komissaari kitsaile palkkaa maksaessaan.

Ei vastausta.

— Niin, täällä maailmassa kuulee varsin paljon parjausta. Juurikuin ihminen silti olisi ahne, vaikka hän kokoaa itselleen pienen omaisuuden, tai olisi koronkiskoja, vaikka hän lainaa rahoja laillista korkoa vastaan! Olenpa varma, että komissaari testamentissaan on muistanut pitäjän köyhiä.

Emännöitsijä vastasi vain katseella, josta näkyi, että kaikki enemmät kyselemiset olivat turhaa vaivaa. Ruoka korjattiin pöydältä, makuusija tehtiin samaan huoneeseen, ja nuorukainen, luullen sen mukavuuden koskevan naispuolisia matkatoverejaan, levitti turkkinsa erääseen nurkkaan itselleen yösijaksi. Mutta emännöitsijä esti häntä siitä.

— Te tuossa! — hän sanoi osoittaen vuodetta — ja rouva tuolla sisällä!

— Onko täällä siis useampia huoneita?

— Matami Widströmillä — virkkoi Margret-rouva — on muuta tehtävää kuin vastata tyhmiin kysymyksiin. Hyvää yötä. Toivon sinun heräävän viisaampana.

Hän katosi samaan sisempään huoneeseen, mihin komissaari oli poistunut ja minkä raolleenjääneestä ovesta näkyi paljoa miellyttävämpi kamari kuin se, jossa matkustajamme tähän asti olivat olleet.

Lauri Roderik Gråberg oli kohta yksin, sytytti sikarinsa ja käänteli erään kirjoituspöydällä olevan, ahkerasta lukemisesta kuluneen kirjan lehtiä. Siinä oli pääomien ja korkojen laskelmia yhdestä killingistä sataantuhanteen riksiin, yhdestä kuuteen prosenttiin eri pitkiksi ajoiksi, yhdestä päivästä vuoteen. Moinen kirjasto, ainoa, jonka hän saattoi huomata, näytti hänestä omistajan luonteelle yhtä kuvaavalta kuin se olisi ollut ikävä vähemmän huolelliselle säästäjälle. Hän heitti vihkosen ylenkatseellisesti syrjään, mutta silloin putosi sen sisältä irrallinen lehti. Siihen oli värikirjaimin painettu latinalainen neitsyt Maarian rukous.

Kuinka tuo lehti oli eksynyt koronlaskukirjaan, oli Lauri Roderikin mielestä turhaa tutkia. Hän tarkasti huoneen. Paitsi lipastoa ja kahta lukittua kaappia ei siinä ollut mitään salaperäistä, ei edes sukuperintöä, vanhaa, messinkikiskoista, tammista kassa-arkkua. Pöytälaatikoissa oli ongenkoukkuja, hauenuistimia, viiloja, keränpohjia, rikkitikkuja, taulaa, tulirauta, piitä sekä monta muuta kappaletta, joita Movitzin huutokauppapöytäkirjan mukaan "ei voi ihmisjärjellä arvostella". Maalaamaton puujakkara oli uunin luona, puu- ja tuohivarasto, ja rikkinäisellä, vanhoin sanomalehdin paikatulla seinäpaperilla riippui tomun ja kärpästen lian tähden melkein tuntematon taulu, missä oli kuvattuna liittovaltain sotajoukkojen tulo Pariisiin 1814. Kaikki oli muuten rappeutunutta, huonosti hoidettua ja ikävää. Se oli enemmän kuin köyhyyttä, oli kyynillistä kurjuutta. Suurempaa siivottomuutta ei saattanut ajatella. Ja moisen huoneen asukas vielä oli omaavinaan filosofin maailmanviisautta.

Suuttuneena ja uupuneena heittäytyi nuorukainen vuoteelleen. Kummallisia vastakohtia! Se oli niin puhdas ja huolellisesti tehty kuin konsanaan vieraanvaraisessa pappilassa.

Mistä lieneekään johtunut, päivän tapahtumistako vai kääresyltystäkö ja viidestä kovaksikeitetystä munasta — uni pakeni nuoren ylioppilaan väsyneistä silmistä. Lapsuudenmuistelmat kodista ja koulusta sekaantuivat uudempiin vilkkaamman elämän muistoihin, jota hän jo kaksi vuotta oli viettänyt yliopistokaupungissa. Hän oli ollut hillitsemätön, vallaton koulupoika, jonka hyvä pää sai korvata sen, mitä ahkeruudesta puuttui, ujostelematon, elämästä iloitseva ylioppilas, joka olematta juoppo kuitenkin ymmärsi nauttia elämästä ja olematta laiska tutki ainoastaan sitä, mikä häntä huvitti, sangen vähän edistyen todellisissa tiedoissa. Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden ääretöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.

Mutta siinä kuplassa oli kuitenkin pohja; Lauri Roderik Gråbergissa oli luontaista oikeudentuntoa ja tuota vielä epäselvää myötätuntoa kaikkea jaloa ja ylevää kohtaan, joka harvoin haihtuu turmeltumattoman nuorukaisen rinnasta. Miksi olisi hän muuten niin suuresti halveksinut vanhaa koronkiskuria ja sitä, että hän teeskenteli jalompia tunteita. Miksi olisivat yksin nuo kauppaharrastuksetkin, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka saivat hänen käytännöllisen tätinsä kulkemaan markkinamatkoillaan, tuntuneet hänestä niin vastenmielisen vähäisiltä? Miksikä oli hän halveksinut serkkuaan aina siihen asti, kunnes hänen lausumansa odottamaton sana sai hänet säpsähtämään? Se sana koski häntä itseään, se oli asettanut hänet alemmaksi miestä, jota hän suuresti halveksi: " hän etsii ainakin totuutta, mitä sinä et tee". Mikä on totuus? Mikä on tuo elämän päämäärä, minkä pelkkä etsiminen jo koroittaa miehen niin korkealle, että hän kurjuutensa syvyydessäkin on ylempänä voimakasta, joka halveksii hänen heikkouttaan.

Ensi kerran elämässään Lauri Roderik kysyi siten itseltään. Hän tunsi, että tuo kysymys oli joskus vaativa vastauksen, mutta sillä kertaa hän oli liian väsynyt ja kevytmielinen voidakseen kauemmin miettiä niin vakavia asioita. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. Hän koetti tavallista keinoa, rupesi ajattelemaan mitä joutavimpia ja ikävimpiä muistoja, professori X:n nukuttavia luentoja, menojensa tiliä, laiskoja kyytihevosia, suurta Kallenaution kangasta, Margret-tädin perintökeinotteluja ja rouva C:n ruokasäilykköpäivällisiä, joista oli laulettu helkkyvällä kuusimitalla:

Tack för potates och fläsk och tack för fläsk och potates![12]

Kaikki nuo asiat ynnä nuoruus ja väsymys saivat vihdoin Lauri Roderikin vaipumaan nukkumisen ja valveillaolon suloiseen välitilaan, jolloin ajatuksen siivet uupuvat ja kuvittelut hajaantuvat ruusunväriseksi hämäräksi. Kynttilä paloi vähitellen loppuun, kunnes se itsestään sammui. Joulukuun yön pimeys, jota suljetut ikkunaluukut vielä enensivät, verhosi kaikki huoneen esineet läpinäkymättömään huntuun.

Lauri Roderik ei kuitenkaan nukkunut niin sikeästi, että se olisi estänyt erään mielikuvan yhä edelleen kummittelemasta hänen muistossaan, nimittäin puoli-imperiaalin, jolla sinä iltana oli ollut niin kummallinen vaikutus. Se ilvehti alinomaa hänen silmissään milloin pienenä ja ohuena kuin peliraha, milloin suurena ja loistavana kuin täysikuu. Se ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, se helisi hänen korvissaan, pyöri hänen käsissään, hyppeli edestakaisin milloin peitteellä, milloin vuoteen laidalla ja toisinaan lattialla, tehden punaisia ympyröitä kuin nopeasti pyörivässä liikkeessä oleva, hehkuva tikku, tai loistavia juovia kuin öinen nopea tähdenlento. Se kävi yhä tungettelevaisemmaksi, yhä tuskastuttavammaksi; vihdoin se ryömi ihan hänen päälleen. Siihen uni loppui; Lauri Roderik nousi istumaan, päästäkseen varmuuteen siitä, että oli uneksinut.

Hämmentyneenä hän katsoa tuijotti pimeyteen kauan tietämättä, mitä hänen piti uskoa. Sillä aivan silmäinsä edessä hän näki vastakkaisella seinällä jotakin, joka oli ihan tuon onnettoman kultarahan näköinen — pienen, pyöreän ja loistavan pisteen, joka tosin pysyi paikallaan, mutta värähteli omituisesti. Paikka, sen asukkaat, uni, pimeys, kaikki yhdessä tekivät kummallisen kammottavaksi tuon loistavan läikän, jonka oikeata laatua hän ei saattanut käsittää.

Mutta kun valopilkku yhä vain pysyi paikallaan ja muuttumattomana, rohkaisi Lauri Roderik mielensä, nousi ja meni seinän luo, jossa ilmiö näkyi. Silloin hän huomasi hieman keventynein sydämin, ettei kummitteleva imperiaali ollutkaan muuta kuin hieno valojuova, joka tuli sisemmän huoneen oven avaimen reiästä ja kohtasi vastapäätä olevaa seinää. Siihen selitykseen olisi ehkä monikin hänen sijassaan tyytynyt ja muusta huolimatta palannut jatkamaan häiriintynyttä untaan. Mutta Lauri Roderik tunsi varsin hyvin tätinsä oivallisen unenlahjan ja täsmälliset elämäntavat, niin ettei häntä voinut olla jonkin verran ihmetyttämättä tulen loistaminen niin myöhään hänen makuuhuoneestaan.

— Muori nukkuu, hän arveli itsekseen. — Kuka sitten näin myöhään yöllä polttaa kynttilää? Tokkohan komissaari itse?

Vanhuksessa oli kaiken viheliäisyydenkin ohella jotakin, jota Lauri Roderik ei ollut voinut oikein selittää. Hänen oli tutkittava, mitä kynttilän valo merkitsi. Muuta keinoa ei ollut, hän aukaisi hiljaa sisemmän huoneen oven. Ihmeekseen hän huomasi senkin huoneen olevan yhtä pimeän kuin omansakin. Epätietoisena hän pysähtyi kuuntelemaan ja päätti tutusta, säännöllisestä murinasta, että Margret-rouva nautti häiritsemättömässä levossa unen hyvyyksiä.

Odotuksessaan pettyneenä Lauri Roderik oli juuri jättää sikseen kaikki enemmät tutkimiset, kun hän uudelleen huomasi saman hienon valojuovan loistavan eräästä ovea vastapäätä olevasta kohdasta ja, kuten hän oikein arvasi, vielä sisemmän oven avaimenreiästä.

— Tuolta siis! hän ajatteli ja hiipi hiljaa varpaisillaan ajamaan takaa kummittelevaa valoa, joka jo niin kauan oli tehnyt pilaa hänen uteliaisuudestaan.

10. LAURI RODERIKIN NÄKY.

Kesken syntynyt on parempi kuin hän.

Se, jolla on edessään ratkaisematon sielutieteellinen arvoitus ja jota sen lisäksi vielä kiihoittavat nuoren tytön vertailemiset, ei liian ankarasti tuominne uteliaisuutta, mitä ei muissa olosuhteissa sopisi suuresti kiitellä. Lauri Roderik Gråberg avasi enempää epäröimättä oven, josta pääsi seuraavaan huoneeseen Margret-rouvan makuukamarista. Saranat lienevät olleet hyvin voidellut, sillä sekin ovi avautui, kuten ulkopuolinenkin, ihan äänettä. Kirkas valo loisti sieltä vastaan. Heijastuspeilillä varustettu lamppu oli asetettu niin, että sen tuli oli aivan kumpaisenkin oven avaimenreiän kohdalla, joten valonsäde saattoi tunkeutua aina kolmanteen huoneeseen asti.

Lauri Roderik pysähtyi hiljaa oven luo, ja se, mitä hän näki, kun hänen silmänsä ehtivät tottua lampun valoon, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen kummastustaan. Hän oli tullut jokseenkin suureen huoneeseen, jonka erinomaisen komea sisustus oli kokonaan kallisarvoisista puulajeista valmistettu ja jonka lattia oli peitetty persialaisella matolla. Kuitenkin oli tuo huone vain puoleksi valaistu, sillä lamppu paloi vielä sen takana olevassa pienessä kammiossa, ja kuten kaikki asteittain kohosi arvossa tuossa salaperäisessä asunnossa, niin olisikin tuo sisin kammio rikkautensa puolesta kelvannut vaikkapa ruhtinaan makuukamariksi. Sieltä näkyi punaiset, silkkiripsuiset samettiverhot, helmiäiskoristeinen kirjoituspöytä, korkea, hopeainen lamppu ja kaksi sangen hienotekoista marmorista rintakuvaa, jotka esittivät keisari Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Lauri Roderik huomasi, että vaikka kaikki olikin niin ylellistä, ei noissa huoneissa näkynyt merkkiäkään kullasta tai kultauksesta, eikä edes muutakaan keltaista.

Korkeanojaisessa tuolissa kirjoituspöydän ääressä istui komissaari Sten Halm. Hän oli kalpea ja sairaan näköinen kuin olisi hän juuri toipunut vaikeasta mielenliikutuksesta. Kumartuneena hänen ylitseen seisoi Liisu Halm, kostutellen hänen otsaansa ja ohimoitaan hyvänhajuisella vedellä, josta levisi tuoksu molempiin huoneisiin. Väräjävä lampunvalo, jota siltä puolen himmensi läpikuultava, Napoleonin hautaa St. Helenan saarella kuvaava varjostin, kietoi koko ryhmän melkein salaperäiseen valaistukseen, ja nuori ylioppilas huomasi siinä ensi kerran kauniin serkkunsa kasvonpiirteissä hienon ja sielukkaan ilmeen, aivan toisenlaisen kuin miltä hänen kasvonsa olivat hänestä ennen näyttäneet hänen ollessaan paksuissa matkatamineissa äitinsä rinnalla, jonka luonto näytti vartavasten luoneen seisomaan markkinakojussa.

— Onko vointisi nyt parempi, setä? kysyi tyttö hellästi, sovitellen pehmeää silkkityynyä vanhuksen taapäin nojautuvan pään alle.

— Se on jo ohitse, vastasi ukko; minä olen nyt enää vain uuvuksissa, Paha henki poistui luotani, kun hyvä enkeli tuli minua lohduttamaan. Lue minulle jotakin, Liisu!

— Mitä minä luen, setä?

— Raamatussa on merkki, lapseni. Avaa se kohta ja lue!

— Saarnaajakirjan kuudes luku, niinkö?

— Niin, se juuri; lue!

— "Se on paha, jonka minä näin auringon alla, ja on yhteinen ihmisissä: se jolle Jumala on antanut rikkautta, tavaraa ja kunniaa ja jolta ei mitään puutu kaikesta siitä, mitä hän himoitsee, hänelle ei Jumala kuitenkaan anna sitä voimaa, että hän sitä nauttia taitaa, mutta toinen sen nauttii; se on turhuus ja paha vaiva. Jos hän sata lasta siittäisi ja hänellä olisi niin pitkä ikä, että hän monta vuotta eläisi, eikä hänen sielunsa voisi tulla tavarasta täytetyksi ja hän jäisi ilman hautaa, hänestä sanon minä: kesken syntynyt on parempi häntä. Sillä hän tulee turhaan menoon…"

— Lue edelleen!

— "Sillä hän tulee turhaan menoon ja menee pois pimeyteen, ja hänen nimensä pimeydellä peitetään. Sillä, joka ei ole aurinkoa nähnyt eikä tuntenut, on parempi lepo kuin tällä. Vaikka hän eläisi kaksi tuhatta ajastaikaa, niin ei hän sittenkään siihen tyytyisi. Eikö kaikki tule yhteen paikkaan?"

Siihen tyttö pysähtyi taas. Hän ei voinut jatkaa, kyynelet tukahduttivat äänen. Vanhus katseli häntä surumielin.

— Hänkin! sanoi hän itsekseen. — Se alkaa tuntua vähän liian raskaalta!

— Mitä itket, lapseni? hän jatkoi oltuaan vähän aikaa vaiti. — Luuletko, että nuo sanat putoilevat tulisina hiilinä vanhan, itaran koronkiskurin sydämeen? Ja kuitenkin olen valinnut juuri ne ja muut samanlaiset paikat Sanasta; ne ovat minun jokapäiväistä ravintoani, ne ruoskivat minua kuin vitsat ja lääkitsevät kuitenkin kuin kallis palssami. Pyyhi pois kyynelesi ja kuule. Tahdotko, että kerron jotakin elämäni tarinasta?

Liisu oli vaiti. Lauri Roderikia alkoi hävettää siinä salaa kuunteleminen ja hän oli sentähden jo astua esiin, mutta hänelle johtui silloin mieleen, että häneltä siten jäisi kuulematta selitys arvoitukseen, jonka hän innosta hehkuen halusi ratkaista, ja siksi pysyi hän toisten huomaamatta paikoillaan.

— Sinä olet vaiti? vanhus jatkoi. — Sinä et ole koskaan kysellyt entistä elämääni, ja parasta olisikin sinulle, ettet koskaan saisi kuulla, miten syvälle ihminen voi langeta. Mutta minä en voi kestää ajatusta, että sinäkin halveksisit minua niinkuin muut. Inhoa minua, lapseni, minä en ansaitse parempaa. Mutta älä halveksi minua, Liisu; älä halveksi minua! Hyvä Jumala, täytyyhän minulla olla edes yksi ihmissydän, joka ymmärtää myöskin sen, mitä olen kärsinyt, eikä vain mitä olen rikkonut.

— Jos sydämenne keventäminen tuottaa teille helpotusta, setä, niin kuuntelen mielelläni, vastasi Liisu nöyrästi.

— Niin, lapseni, minä ajattelen mielessäni sinua rippi-isäkseni. Rakkaus ei ajattele mistään pahaa; sinä olet puhdas lähde, johon minä vuodatan syntiset kyyneleni. Mutta älä halveksi minua! Kaikki, kaikki muut halveksikoot, mutta älä sinä, älä sinä! Istu tähän jakkaralle jalkojeni juureen äläkä katso minuun; silloin en voisi kertoa; se murtaisi minut kokonaan… Kas niin, niin juuri. Kuule nyt pahantekijän synnintunnustus!

Komissaari kertoi hitaasti ja usein vaieten välillä:

— Isäni, sinun isoisäsi oli maailman viisaita, eikä kuitenkaan pahoja, vaan nuorena luonteeltaan pikemmin hyväsydäminen. Mutta koska hän viisaudellaan ja säästäväisyydellään kohosi köyhästä varakkaaksi, muuttui hänen sydämensä kopeaksi eikä hän luullut kaikesta menestyksestään olevansa kiitollisuudenvelassa kellekään muulle kuin itselleen. Silloin Jumala lähetti hänelle onnettomuuksia parannukseksi, ja hän köyhtyi kerjäläistäkin köyhemmäksi, mutta siitä hän ei kuitenkaan parantunut, vaan pikemmin paheni. Silloin tuli kerran kiusaaja hänen luokseen ja sanoi: kaiken sen, mitä olet menettänyt, ja paljoa enemmänkin saatan minä antaa sinulle, sano vain, mitä haluat. Isäni vastasi: minä pyydän kultaa. Etkö muuta? sanoi kiusaaja ylenkatseellisesti. Sinä saat kyllä, mitä haluat, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Isäni sanoi: millä ehdolla? Kiusaaja sanoi: lupaa, että annat minulle tulinpa minä milloin tahansa, sen, joka lähinnä kultaa on sinusta rakkain. Isääni kauhistutti; mutta kun hän tunsi polttavan halun saada takaisin menetetyn omaisuutensa eikä hänen mielestään ollut mikään niin rakasta kuin kulta, lupasi hän kiusaajalle sen, mitä se pyysi. Siitä hetkestä alkaen muuttui onni, ja isäni vaurastui muutamassa vuodessa rutiköyhästä niin rikkaaksi, ettei sen vertaista ennen oltu kuultu pohjan seutuvilla.

Jonkin ajan kuluttua hän nai, ja hänen vaimonsa synnytti hänelle pojan, joka hänestä oli sangen rakas ja jota hän suuresti oli ikävöinyt. Silloin oli isäni jo unohtanut kauhean lupauksensa tai ei ainakaan ollut sitä muistavinaan, ja puhui hyvin ylenkatseellisesti kiusaajasta kuin jostakin vanhasta velhosta, joka oli kerran pettänyt häntä. Eikä koskaan saatakaan tietää, miten sen laita oikeastaan on: se saattaa olla vain paha ajatus, joka syntisessä sydämessä muuttuu olennoksi ja puhuu ihmisen tavoin. Mutta kun poikaa ruvettiin kastamaan, näkivät läsnäolijat isäni äkkiä kalpenevan ja ikäänkuin koettavan ottaa jotakin pois lapsen päästä. Kun se ei onnistunut, joutui hän suunniltaan ja pyysi läsnäolijoita avukseen riistämään kultaverhoa pois, joka muka oli asettunut pojan päälaelle ja ohimoille, niin ettei kasteen vesi päässyt niitä kostuttamaan. Äitini ja kaikki muut koettivat vakuuttaa hänelle, että se oli vain aamuauringon vaikuttama harhanäky, se kun juuri silloin alkoi paistaa maalatusta kirkonikkunasta lapsen kasvoille. Mutta isäni pysyi omassa uskossaan, että kiusaaja oli pyytänyt hänen esikoisensa ja että vesi ei ollut koskenut lapseen. Siitä hetkestä alkaen hän kävi alakuloiseksi ja rupesi niin kammoamaan kultaa ja kaikkea keltaista, että hän aina sitä nähdessään joutui raivoon. Mutta kun syntinen ahneus vielä sittenkin yhä hallitsi hänen sielunsa haluja, tulikin sama kulta, jota hän pelkäsi ja inhosi, kuitenkin hänestä kaikkein rakkaimmaksi; hän vain ei uskaltanut sitä koskaan nähdä eikä koskea siihen paljain käsin. On jotakin kauheaa siinä, kun ihmisen suurimmasta himosta samalla kertaa tulee se, mitä hän eniten inhoaa. Mutta ainahan käy epäjumalien niin; joka ainoalla niistä on kruunu päässään sydämemme himoa varten ja pistin pyrstössä kuolettavaksi kauhuksemme.

— Näkikö isoisäni sittemmin mitään erikoisen hirvittävää kuten ristiäispäivänä? kysyi Liisu arasti.

— Jotakin omituista siinä oli, jatkoi vanhus. Milloin isoisäsi koko sielunsa voimalla oli antautunut maallisiin toimiin ja raha-asioihin, oli hän jotenkin levollinen ja rauhassa näyiltä; kultaa hän vain ei sietänyt nähdä. Mutta heti, kun hän käänsi mielensä ja rakkautensa johonkin muuhun, joko Jumalaan tai ihmisiin, palasi aina aave. Oletko lukenut muinaisesta pakanakuninkaasta, joka anoi jumalilta, että kaikki, mitä hän koskettaisi kädellään, muuttuisi kullaksi?

— Olen. Kerrotaan lopulta ruoankin hänen käsissään muuttuneen kullaksi.

— Niin tosin ei käynyt isoisällesi, mutta vähän samaan tapaan kuitenkin. Jos hän meni kirkkoon ja koetti hartaana katsoa alttariin, pappiin tai virsikirjaan, näyttivät ne heti hänestä kullatuilta. Jos hän lohdutteli vaimoaan, hyväili lastaan tai vain katsahti ystävällisesti ja armeliaasti johonkin apuatarvitsevaan, niin heti näytti hänen silmissään kuin heidän yllään olisi ollut kullanhohto, joka karkoitti hänet heidän luotaan. Kaikessa, mistä hän vain vähänkin piti — yksinpä huoneessakin, missä hän asui, vaatteissa, jotka hänestä olivat sopivimmat, koirassa, joka nuoli hänen kättään, hevosessa, jolla hän mieluimmin ajeli talvi-iltoina — kaikkialla täytyi hänen pelätä samaa hirvittävää, kalvasta kultaverhoa, jonka hän ensi kerran näki esikoisensa päässä, kun lasta kastettiin. Ajattelehan, lapseni, mitä kauheita tuskia sellaisen ihmisen on täytynyt kärsiä! Ei mikään parannus auttanut; monesti hän olisi epätoivoissaan lahjoittanut vaikka kaiken omaisuutensa köyhille, mutta hän ei voinut; hän oli liian lujasti juuri sen kahleissa, mikä oli hänen elämänsä kirous. Sentähden vetäytyi isoisäsi erilleen Jumalasta ja ihmisistä, kävi päivä päivältä yhä raskasmielisemmäksi, mutta samalla yhä ahneemmaksi, kunnes hän vihdoin kuoli raivokohtaukseen, nähdessään muutamia kultakolikolta, jotka vierähtivät hänen työhuoneensa lattialle, kun huoneeseen äkkiarvaamatta tuotiin valoa.

Siinä vanhus vaikeni. Kertomus oli nähtävästi liiaksi rasittanut häntä. Muutamien minuuttien jälkeen hän kysäisi äkkiä:

— Ymmärrätkö nyt minua?

— Minä en vielä käsitä, kuinka onnettoman isoisäni vaiheet voisivat olla yhteydessä teidän elämänne kanssa, setä? vastasi Liisu maahan katsoen.

— Yksi sana riittää selittämään kaikki sinulle. Esikoinen, minkä kiusaaja pyysi ja jonka ohimoilla isäni ensi kertaa näki kullanhohteen, joka sitten häntä ahdisti, tuo syntymästä asti leimattu kovan onnen lapsi, kullan hirveää Kaininmerkkiä otsassaan kantava — se lapsi olin minä!

II. STEN HALMIN ELÄMÄNTARINA.

Minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon…

Liikuttavan tunnustuksensa lopetettuaan vanhus istui pitkän hetken ääneti, silmät puoleksi ummessa, eikä hänen pelästyneellä kuulijallaan ollut rohkeutta häiritä häntä. Pöytäkello löi kammiossa kaksi; sen yksitoikkoinen raksutus vain kuului äänettömässä hiljaisuudessa. Lauri Roderik oli pysynyt toisten huomaamatta paikoillaan ja mukavuuden vuoksi istahtanut mahonkiseen nojatuoliin. Eikä hän oikein tiennyt, mitä ajatella salaperäisestä kertomuksesta. Luonnollisimmalta näytti hänestä uskoa, että luullut näyt ja pahanhengen kiusaukset olivat vain sairaalloisen hermostumisen synnyttämiä, mikä oli aiheuttanut pinttyneitä mielikuvia, joille kuvitusvoima sitten loi näkyväisen muodon ja jotka, niinkuin näytti, olivat saattaneet kaksi onnetonta, isän ja pojan, hulluuden partaalle. Mutta toiselta puolen, kun hän kuuli vanhuksen niin varmasti puhuvan noista kummallisista tapahtumista ja muuten selvästi ja terävästi arvostelevan niitä, täytyi hänen mielessään myöntää, että nuo onnettomat näyt, pidettiinpä niitä sitten muuten minä tahansa, olivat ainakin omaan surkuteltavaan uhriinsa nähden täyttä ja hirvittävää todellisuutta.

Vanhus pyyhkäisi vihdoin kädellään otsaansa ikäänkuin siten selvittääkseen sekavia ajatuksiaan, ja jatkoi sitten kertomustaan seuraavasti:

— Ennen isäni kuolemaa olin jo monta vuotta ollut ulkomaanmatkoilla ja oppinut kauppatiedettä eräässä kuuluisassa konttorissa Marseille'issa. Minä en silloin vielä tiennyt isäni raskasmielisyyden oikeata syytä; sen kuulin vasta monta vuotta myöhemmin. Hänen kummallisen mielenlaatunsa luulin vain aiheutuvan liikemiehen huolista, ne kun ovat tavallisia semmoisillakin, joilla niihin on hyvin vähän syytä, enkä voi sanoa hänen kuolemansa juuri suuresti surettaneen mieltäni, sillä hän oli kova ja minun mielestäni aivan liian säästäväinen isä. Minä olin perinyt erään rikkaan tädin omaisuuden ja olin ottanut täysi-ikäiseksi tultuani perinnön heti haltuuni sen tekosyyn nojalla, että muka rupeaisin kauppakumppaniksi tuohon ranskalaiseen kauppahuoneeseen, mutta oikeastaan vain päästäkseni Pariisiin, jossa lyhyessä ajassa tuhlasin tuon melkoisen suuren perinnön vetoihin ja naisiin.

— Tämä tapahtui vuonna 1793, keskellä kuuluisaa hirmuvallan aikaa, jolloin Ranskan jalointa verta vuosi virtanaan giljotiinissa, jolloin mielettömintä Jumalan pilkkaamista katsottiin hyvän kasvatuksen ja ennakkoluulottoman ajatustavan merkiksi. Älä luulekaan, että silti vähemmän huviteltiin, vaikka joka päivä oltiin mestauslavan ääressä! Päinvastoin, mitä vähemmän kukin saattoi toivoa elävänsä enää seuraavana päivänä, sitä hurjemmin tahdottiin nauttia haihtuvasta hetkestä. Kotoa lähtiessäni ei minulla ollut minkäänlaista uskoa, en ollut edes rahankaan palvelija, ja sitä helpommin sentähden jouduin ajan erheitten saaliiksi. Sydämeni paatui jokapäiväisestä veren ja onnettomuuksien näkemisestä; niin, lapseni, minustakin tuli yksi niitä, jotka elämänohjeekseen ottavat hirmuisen opin: "syökäämme ja juokaamme ja riemuitkaamme, sillä huomenna täytyy meidän kuolla".

Mutta hillittömästi ja mielettömästi opetellessani sitä viisautta, sattuikin rikkauteni, jota olin luullut suunnattoman suureksi, äkkiä loppumaan, ja minun täytyi öiseen aikaan paeta kaikista hurmaavista huveista, iloisista seuroista ja kevytmielisten impien parista, päästäkseni joutumasta monien katkeroittuneitten velkamiesteni käsiin.

Minä pakenin tietämättä mihin. Olin väsynyt elämään, mutta haudan tuolla puolen oleva "suuri tuntematon" peloitti minua ja pakotti minut elämään. Juuri silloin varusti Ranskan tasavalta yht'aikaa kolmetoista armeijaa. Aamun koittaessa olin eräässä kaupungissa, josta joukko vapaaehtoisia juuri lähti marseljeesia laulaen matkalle Pichegrun osastoon. Tein nopean päätöksen, rupesin tasavallan palvelukseen ja taistelin lähes kaksitoista veristä vuotta ensin Pichegrun, sitten Bonaparten joukossa, Hollannissa, Saksassa, Italiassa, Egyptissä, kunnes Austerlitzin taistelussa sain sapeliniskun päähäni ja sitten majurina eron vuoden 1806:n alussa. Noina kahtenatoista vuotena opin suuren Napoleonin koulussa tuntemaan epäjumalan, jonka hyväksi elin ja taistelin, nimittäin kunnian; enkä minä ollut sen ainoa palvelija; koko Ranskan armeija, voittojensa innostamana, palveli samaa Molokia, joka hehkuvaan kitaansa nieli tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Oi, se oli kuitenkin kaunis epäjumala, pystypäinen ja ryhdiltään jalo! Vieläkin lämpenee sydämeni sitä ajatellessani; vahinko, vahinko vain, että se oli niin verenhimoinen ja itsekäs! Se, jota sittemmin palvelin, oli alhaisempi hirviö, mutta, jos mahdollista, vielä itsekkäämpi ja hengelle tuhoisampi.

Sitten syntyi taas vaitiolo, jonka jälkeen vanhus jatkoi:

— Miksikä peittelisin sinulta totuutta — vaikket voikaan käsittää sitä täydellisesti? Eroni jälkeen kuljeskelin muutamia vuosia milloin missäkin pienen eläkkeeni varassa, ja minusta tuli, vähemmän taipumuksesta kuin työn puutteen tähden, peluri. Pelaaminen ei ollut veristä työtä, mutta, sen saat uskoa, se teurasti sieluja paljoa julmemmin kuin miekka. Onni kääntyi ja vihdoin menetin pelissä nutunkin yltäni. Silloin muistuivat rikkaat sukulaiseni mieleeni, ja minä palasin kotiseuduille. Äitini ja nuorempi veljeni olivat jatkaneet kauppaamme, he maksoivat minulle isän perinnön, ja minä koetin rahoillani hyötyä samalla alalla. Mutta minä olin liian ylpeä tekemään kauppaa tervalla ja lankuilla, minä keinottelin miljoonia, pelasin onnen rulettia ja jouduin tappiolle. Olethan ehkä kuullut puhuttavan eräästä hopealastista ja upotetusta laivasta?…

Liisu oli vaiti. Hän ei uskaltanut tunnustaa, ettei tuo onneton juttu ollut hänelle tuntematon.

— Näetkö! vanhus jatkoi surumielisesti. — Saattaa palvella kerran kunniaa ja sitten vaipua alemma taitamattoman talonpojankin yksinkertaista käsitystä rehellisyydestä ja omastatunnosta. Kun se tapahtui, olin jo syvällä toisen epäjumalani, rahan, vallassa. Minä en ollut tuntenut koskaan sitä epäjumalaa ennenkuin pelipöydässä, mutta siitä se ojensi kyntensä ja vei minut kuin kohtalo vastustamattomasti mukaansa. Epäonnistuneitten kauppayritysteni jälkeen lähdin matkoille ja kuljeskelin neljä vuotta ympäri maita ammattipelurina. Minä olin tullut varovaisemmaksi, tein laskuni tarkemmin ja voitin enemmän — voitin paljon! Minä palvelin sattumaa, laskeuduin yksinäisessä huoneessani polvilleni ja rukoilin onnetarta … voi ihmiskurjuutta, minä en uskonut Jumalaan, mutta, kuten kaikki jumalankieltäjät, onnen ja onnettomuuden enteihin, kehnoimpiin taikoihin, mitä taikausko milloinkaan on keksinyt; ennen kaikkea uskoin minä pelin onneen ja epäonneen. Minä tein pistemerkkejä, kirjoitin muistiin, minä näin unia ja uskoin vihdoin löytäneeni voittotaidon avaimen. Ja kuitenkin se petti minut taaskin, se viekas epäjumala, jota palvelin. Yhtenä ainoana yönä menetin Krakaussa koko edellisen vuoden voiton ja olin siinä, viimeinen kultakolikko kädessäni, valmiina lopettamaan kurjan elämäni Weichselin aalloissa, joka mustana ja synkkänä virtasi pelihuoneen ikkunain alitse.

Kun minä hurjana epätoivosta syöksyin ulos panemaan päätöstäni toimeen, tuli ovessa vastaani pieni ukko, jolla oli samanlainen puku kuin Puolan juutalaisilla. Hänen tummat, syvällä kuopissaan olevat silmänsä näyttivät heti huomaavan aikomukseni, ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät ivahymyyn. Minä olin nähnyt hänet usein ennen pelipöydän ääressä, ja olin ollut huomaavinani, että minä aina voitin, kun hän vain seisoi minun vieressäni. — Mihin nyt? hän kysyi välinpitämättömästi. Minulla ei ollut rohkeutta vastata. — Te olette menettänyt, hän sanoi kylmästi; te olette narri, te ette ymmärrä voittaa. — Se on mahdotonta, vastasin minä; minä olen laskenut kaikki pelin mahdollisuudet, ja kuitenkin… — Kuitenkin olette unohtanut erään asian, hän jatkoi halveksivasti. Sen, joka tahtoo saavuttaa minkä päämäärän hyvänsä, täytyy kokonaan, sieluineen ja ruumiineen, antautua sitä tavoittamaan. Ja te luulette, että kulta yksin on poikkeuksena siitä, että se yksin tyytyy vain sydämen osaan! Menkää, te ette koskaan ansaitse saada särkeä pankkia. — Särkeä pankkia? toistin vavisten. Ja mitä tulee minun tehdä pystyäkseni siihen? — Ei mitään muuta kuin karkoittaa ajatuksistanne ja sydämestänne kaikki muu rakkaus paitsi rakkaus kultaan; olla näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin mikä suoraan tai välillisesti vie siihen tarkoitusperään; sanalla sanoen, että olette pyrinnöissänne eheä, että elätte ja kuolette yksinomaan sitä varten. Voitteko sen, lupaatteko sen? — Voin, huudahdin innokkaasti, te olette oikeassa; minä voin ja lupaan sen; neuvokaa vain minulle keinot! — Pieni mies hymyili uudestaan niin omituisesti, että se melkein sai veren suonissani hyytymään. Menkää takaisin pelaamaan, hän sanoi; tehkää panoksenne kuusi kertaa mustalle ja sitten joka kolmas kerta punaiselle. Muu käy itsestään. — Mutta — vastustin alakuloisena, sillä ylpeyteni taisteli turhaan epätoivoani vastaan — minulla on enää vain yksi ainoa kultakolikko jäljellä. — Siinä on kylliksi, sanoi mies; tehkää niinkuin neuvoin!

Kuumeisen levottomana palasin pelipöydän ääreen ja panin viimeisen kultarahani mustan värin varaan. Se voitti. Minä jätin sen pöydälle uudelleen mustalle ja voitin taaskin. Siten oli minulla jo neljä kolikkoa; annoin niiden olla edelleen pöydällä ja joka kerta kasvoivat ne toisen verran. Kuuden ensimmäisen vedon jälkeen oli minulla jo neljäseitsemättä kolikkoa, ja silloin aloin opettajani neuvon mukaan panna joka kolmannen kerran punaiselle. Aina voitin, joka kerta oli panos toista vertaa suurempi. Se kasvoi sadasta tuhanneksi, tuhannesta kymmeneksi tuhanneksi, kymmenestä tuhannesta sadaksi tuhanneksi. Krakaussa oli siihen aikaan Ranskan sotaväkeä, joka oli koonnut pakkoveroja, ja kultaa oli yllinkyllin. Alinomainen onneni suututti ranskalaisia; he kahdensivat panoksensa niinkuin minäkin, ja — menettivät. Kiivain oli eräs nuori luutnantti; minä tunsin hänet varsin hyvin, hän oli entisen parhaan ystäväni ja Marongen aikaisen sotatoverini poika, hänen, joka minulle silloin lainasi hevosensa ja sai surmansa itävaltalaisten luodeista. Minä aavistin, että tuolla nuorella miehellä oli komppanian kassa hallussaan; tuon tuostakin pyöri kielelläni varoitus: ole varuillasi, nuorukainen, minun täytyy voittaa, sinä joudut perikatoon! Mutta juutalaisen ehto muistui mieleeni, minä olin vaiti, ja niin kävi kuin aavistin. Luutnantti menetti kaikki … sinä et ymmärrä, lapseni, mitä se merkitsee. Mutta minä voitin yhä enemmän, aina yhä enemmän, minä särjin pankin, tuotiin enemmän kultaa, ja minä särjin pankin uudelleen. Peli loppui vasta silloin, kun ei enää kellään muulla kuin minulla ollut ainoatakaan kolikkoa, ja kun nopeasti summittain laskin voittoni, huomasin voittaneeni lähelle miljoonan…

Sellaista kulta- ja pankkisetelijoukkoa en mitenkään voinut heti saada pois kuljetetuksi; minun täytyi sentähden jäädä paikoilleni aamuun asti. Mutta unta en saanut; minä laskin ja laskin yhä uudelleen voittojani. Sitä tehdessäni koitti päivä, ja minä huomasin, miten virrasta aivan ikkunan alta nostettiin miehen ruumista. Minä aavistin pahaa, avasin ikkunan, käänsin silmäni pois kultaläjistä ja tunsin nuoren pelurin kasvonpiirteet — ystäväni ja pelastajani pojan, jota olisin voinut varoittaa enkä varoittanut. Nouseva aurinko paistoi hänen kauniille, tummille kiharaisille hiuksilleen ja hänen kalpeille kasvoilleen — kylmä väristys vavahdutti ruumistani, sillä minä näin … voi kauhua! … minä näin hänen päänsä ympärillä saman hirveän kultaverhon, joka vainosi isääni — joka teki hänet niin sanomattoman onnettomaksi ja vihdoin surmasi hänet…

12. KATUJA.

Ymmärrätkö nyt minua?

Komissaari — tai kuten tuon yön kuluessa saatamme nimittää häntä, majuri — katsahti arasti ympäri huonetta, ikäänkuin peläten taaskin näkevänsä aaveen, joka häntä vainosi. Mutta hän ei nähnyt mitään; suuresta lampusta levisi vain himmeä valo kaikille esineille. Liisu pisti esiliinan alle piiloon vasemman kätensä kultasormuksineen, jonka hän oli saanut muistoksi ensi kerran käydessään Herran ehtoollisella. Vanhus näytti käsittävän hänen ajatuksensa; hän hymyili surullisesti ja vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi kertomustaan.

— Älä vaadi minua kuvailemaan, mitä tunsin silloin nähdessäni tuon odottamattoman näyn, jonka merkityksen minä liiankin hyvin tiesin. Turhaan käänsin katseeni muuanne; ympärilläni olevat kultaläjät näyttivät elävän ja sanovan minulle: me olemme sielusi hinta. Huoneen seinällä riippuvasta suuresta peilistä olin näkevinäni kuolleen nuorukaisen sammuneet silmät, kalvaat kasvot ja kullalta loistavan pään. Hermoni eivät kestäneet sitä näkyä; minä vaivuin pitkäksi aikaa tainnoksiin ja toinnuin jälleen hulluinhuoneessa, johon ravintolan isäntä oli kannattanut minut, luultavasti toivoen, korjattuaan ensin talteen voittamani kullan, etten minä enää sieltä koskaan palaisi. Mutta minä paraninkin ja vaadin takaisin aarteeni; hänen täytyi vastoin tahtoaan ja pakosta tehdä tili niistä. Siten sain takaisin noin 300 000 kultarahaa, mikä ei ollut puoltakaan todellisesta voitostani; mutta samantekevää se minusta olikin, nuo rahat polttivat poveani, minä panetin suurimman osan niistä toistaiseksi hollantilaiseen pankkiin.

Rauhatonna ja muserrettuna harhailin ympäri maailmaa. Minä en enää pelannut, tuskinpa enää elinkään. Minä tunsin vaipuneeni hirveään henkiseen tainnostilaan, josta minut säikäytti tietoisuuteen Krakaun- vainajan kalpea haamu ja tuon tuostakin uudistuva aavenäky. Vihasin toista epäjumalaani, rahaa, ja tavoittelin epätoivoisen innokkaasti edellistä. Minä rupesin Itävallan sotapalvelukseen ja taistelin entisiä asetovereitani ranskalaisia vastaan. Turhaa vaivaa; ensimmäinen ja jalompi epäjumalani hymyili pilkaten minulle. Minut tunnettiin entiseksi turmeltuneeksi pelaajaksi; kumppanini pakottivat minut eroamaan palveluksestani. Kuolema olisi minusta ollut hyvätyö, ja kuitenkin kammosin sitä, sillä mieleeni muistuivat sanat, jotka Danton on piirrättänyt jonkin, en muista minkä, Pariisin hautausmaan portin otsikkoon: " Suuren Tyhjyyden portti ".

Sillä tavoin harhaillessani Jumalatta, ystävittä, isänmaatta, rauhattomana, kykenemättä elämään, rohkenematta kuolla, istuin eräänä aamuna avonaisen ikkunani ääressä Leidenissä ja kuulin lähellä olevasta kirkosta kellojen soittoa. Kummallinen kaipaus täytti mieleni, kun kuulin tuon äänen, ja halusin taas kerran, monen vuoden jälkeen, nähdä, millä mielin ne ihmiset olivat, joilla oli Jumala. Melkein tietämättä miten, huomasin vähän aikaa sen jälkeen olevani kirkossa. Urkujen sävelet sattuivat sydämeeni kuin auringon säteet aavaan, päivän polttamaan erämaahan. Minä katselin ihmisiä: osa heistä oli teeskentelijöitä, ja heidän päänsä ympäri oli kultaverho, ilvehti kulta-aave. Toiset olivat hurskaita, ja minusta näytti kuin olisi heidän päätään ympäröivä loisto muuttunut suloiseksi päivänpaisteeksi. Suuri, virvoittava rauha loisti kuin illan tyyneys heidän kasvoistaan. Kunnianarvoisa vanhus nousi saarnastuoliin. Hän ei saarnannut paljon uskonopista, mutta sitä enemmän elämästä. Hän kuvaili hurskasta erakkoa, joka oli nuorena ollut suuri pahantekijä. Tuo erakko oli ennen ollut murhamies (kuten minä!), ryöväri (kuten minä!), rahan orja (kuten minä!), epäjumalan palvelija (aivan kuin minä!); pahat henget olivat ahdistelleet häntä (kuten minua!); ne olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle (kuten minutkin!) ja melkein tekemään itsemurhan (kuten minut!); mutta vihdoin armon valo oli kohdannut pahantekijän, hän oli katunut entistä elämäänsä; hän oli rukoillut pyhimystä välittäjäkseen, luvannut paljain jaloin tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja omistaa koko lopun elämänsä syntiensä sovitusuhriksi. Hän oli pitänyt lupauksensa, ja pahat henget olivat jättäneet hänet rauhaan; armon aurinko oli valistanut hänet, ja hän oli pysynyt rehellisenä, hurskaana ja siunattuna miehenä elämänsä loppuun asti.

— Vertauksen ja minun elämäni samankaltaisuus päättyi siinä, missä saarnaaja alkoi puhua erakon kääntymisestä, mutta hänen sanojensa siemen iti sielussani; se juurtui yön pimeydessä ja omantunnon vaivoissa, ja seuraavana aamuna menin papin puheille. — Kunnioitettava isä, sanoin minä, sellainen minä olen, tekoni vainoavat minua, epäjumalani nauravat pilkaten minulle, omatuntoni painaa minut maahan, aaveet ilvehtivät silmissäni, eikä minulla ole Jumalaa. Kunnianarvoisa vanhus hämmästyi; hän oli nähnyt monta kadotettua sielua, mutta ei yhtään niin viheliäistä raukkaa kuin minä olin. Hän ei kuitenkaan työntänyt minua luotaan; päinvastoin, hän osoitti minulle armahtajan hyvyyttä, vahvisti minua katumuksessani ja neuvoi minulle parannuksen tien. — Ennen kaikkea, hän sanoi, sinun tulee luopua epäjumalista, joita varten tähän asti olet elänyt. — Sen olen jo tehnyt, vastasin minä; kunnian utukuvaan olen kyllästynyt, kultaa kammoan. — Se on hyvä, sanoi pappi, mutta siinä ei ole tarpeeksi, sinun tulee työskennellä aivan päinvastoin kuin tähän asti; sinun tulee syyttömästi kärsiä häpeää ja pilkkaa, ja kun ihmiset halveksivat sinua kuin koronkiskuria ja saituria, tulee sinun tuntemattomana jaella kuin halpoja korsia kultaasi armeliaisuustarkoituksiin, joista ei kukaan tiedä ja jotka eivät koskaan tule ilmi tässä maailmassa. Vasta silloin eikä ennen tulevat sinun tekosi sellaisiksi kuin ei niitä koskaan olisi tehty, ja armon aurinko paistaa sinulle loppuusi asti.

Siinä vanha majuri vaikeni uudelleen ja kysyi sitten äkkiä ja hieman epäröiden:

— Ymmärrätkö nyt minua?

Liisu rohkaisihen ja sanoi:

— En vielä täydellisesti. Sallikaa minun kysyä, eikö se pappi, josta juuri puhuitte, setä, ollut katolilainen?

— Oli kyllä, ja vielä lisäksi kuuluisaa dominikaanien munkkikuntaa. Minä olen kokenut niin paljon, että eri kristillisten tunnustusten välinen erotus näyttää minusta samanlaiselta kuin riita auringonvalosta, joka paistaa erivärisistä ikkunanruuduista. Toinen ikkuna voi olla vihreä, toinen punainen, jokin sininen, ja auringonvalo on huoneen asukkaasta erilainen aina sen mukaan kuin lasikin; mutta itsessään se on aina vain samaa väritöntä valoa, ja Jumalasta on kai yhdentekevää, minkävärisen lasin läpi minä sitä katson.

— Mutta — väitti nuori tyttö vastaan, tullen vähitellen yhä rohkeammaksi, sillä häntä alkoi kiihdyttää se luja vakaumus, mikä hänellä oli luterilaisen opin paremmuudesta — entä jos jokin lasi on tahottu semmoiseksi, että se päästää huoneeseen väärää valoa, joka eksyttää ihmistä? Entä jos tuo parannuksenteko, jonka dominikaani määräsi, on vain väärää tekopyhyyttä ja syntistä omatekoista hurskautta? Antakaa anteeksi, että minulla, joka olen nuori ja kokematon, on toisenlainen usko oikeasta parannuksesta. Kenties olette, setä, ja Liisun ääni vapisi taaskin vähän … kääntynyt katoliseen uskoon?

— Minä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, vaan yhteiseen kristilliseen kirkkoon, vanhus vastasi hieman ankarasti. — Tosin katsovat katoliset minua heidän uskonsa lapseksi; heidänhän kanssaan ja avullaan minä aloin elää uskonelämääni; mutta minä en ole katolilainen, kreikkalainen, luterilainen enkä reformeeratun opin tunnustaja, minä olen vain kristitty yleensä. Ja todisteena siitä, kas tässä kirja, jota ei kellään katolilaisella maallikolla ole lupa lukea, nimittäin Raamattu. Minä luen sitä joka päivä; minä kirjoitin Leidenin hurskaille isille, että niin teen, ja he vastasivat: propter conscientiam fiat, tapahtukoon niin omantunnon tähden.

Jo ennen, tämän kertomuksen alussa, lukija kuuli lausuttavan epäilyksen, että nuori tyttö oli ns. herännäisnainen, nimitys, mikä on niin laaja, että se suodaan kaikille, jotka pitävät enemmän huolta hengellisistä asioistaan kuin ihmiset yleensä; sentähden herännäisnimi aivan erotuksetta on parhaimmilla ja hurskaimmilla ihmisillä samalla kun myöskin varsinaisilla lahkolaisilla ja yltiöpäillä. Liisu oli herännäisnainen, mutta herännäinen jalossa ja hyvässä merkityksessä, semmoinen, joka nöyrästi elää uskonsa mukaan; hän oli maailman hiljaisia ja lempeitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tuomitse toisia. Mutta hän oli nuori ja luja uskossaan; jos sitä ahdisteltiin, ei hän voinut pysyä välinpitämättömänä, vaan vastasi ehkä innokkaammin kuin hänen setänsä olisi odottanutkaan.

— Minä en tosin ymmärrä, mitä yleisellä kristillisyydellä tarkoitetaan, mutta en koskaan ole huomannut Raamatussa sanottavan minkään arvoisiksi Jerusalemiin vaeltamista tai häpeää, jonka itse toimittaa itselleen, tai muita samanlaisia katumustöitä, joita katolilaiset kuuluvat käyttävän. Älkää pahastuko, setä, ymmärränhän minä niin vähän; mutta jos olette todellakin sovitellut elämänne dominikaanien määräysten mukaan, niin verratkaa niitä vielä kerran pyhään sanaan! Ehkäpä ne silloin haihtuvat kuin ihmiskeksinnöt totuuden valon edestä, ja näette silloin, ettei semmoinen katumuksenteko ole autuudeksi, vaan turmioksi.

Majuri nousi ylös ja astuskeli kiivaasti edestakaisin lattialla.

— Minä olen rikkonut enemmän kuin useat muut ihmiset, hän huudahti; minä olen kärsinyt enemmän kuin useat muut; minä olen pahemmin kuin muut ollut epäuskon ja epäjumalain vankina, ja minä olen irroittautunut niiden ikeestä. Minä olen katunut, olen kieltäytynyt kaikesta; kolmattakymmentä vuotta olen tässä yksinäisessä pakopaikassani ollut ihmisten ylenkatseen alaisena, jota en ole ansainnut; minä olen käyttänyt aarteitani tuhansien ihmisten pelastukseksi, ja nyt, nyt tulee tuo tyttö ja sanoo: kaikki, kaikki se on turhaa, se vie vain turmioon! Mitä vielä tahdot? Loukkaavatko silmiäsi nämä rikkauden mukavuudet, jotka minä hengellisten isien luvalla olen koonnut ympärilleni tähän sisimpään, tuntemattomaan soppeen, vähäiseksi levoksi ja silmieni huviksi kaiken sen kurjuuden ohella, johon vapaaehtoisesti alistun näiden huoneiden ulkopuolella? Jos, tyhmä lapsi, luulet minun sieluni olevan niihin kiintyneen, niin upotan aamun koittaessa kaikki tyynni virran pohjaan ja tulen todellakin niin köyhäksi kuin ihmisten silmissä näytän olevan. Kaksikymmentä vuotta on minulla nyt jo ollut omantunnon rauha, ainoa rauha, mitä lapsuudenaikojen jälkeen olen tuntenut, ja nyt uskallat sinä sanoa: se kaikki on vain valhekiiltoa! Sitäkö varten minä tunnustin sinulle rikokseni ja rangaistukseni? Miksikä vielä kerran revit auki paranneet haavani, sinä, ainoa olento, jonka ylenkatsetta en voi kestää? Nimitä sitten vielä jokin epäjumala, joka on voittamatta, ja minä heitän sen sydämestäni kuin myrkyllisen käärmeen. Lapsi, lapsi, minä olen niin kauan taistellut rauhaa saavuttaakseni, etten anna minkään maanpäällisen enkä maanalaisen olennon riistää sitä itseltäni!

Liisu oli noussut ylös, hänen silmänsä välkkyivät ja hän puhui uskon ja vakaumuksen horjumattomalla lujuudella.

— Jos — hän sanoi — meidän kärsimisemme ja tekomme riittävät iäisen rauhan saamiseksi, mitä teemme sitten Vapahtajalla? Miksi olisi sitten Jumala lähettänyt Poikansa kantamaan maailman syntejä ja vuodattamaan vertaan ristillä, jos maailma voisi omilla teoillaan vapahtaa itsensä? Ja miksi olisi Herra sanonut, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan ainoastaan sairaat? Se rauha, jonka sanotte taistelemalla voittaneenne ja jota olette nauttinut kaksikymmentä vuotta, minä sanon teille, setä, se on väärä ja petollinen rauha eikä se ole voinut pelastaa teitä pahojen näkyjen vallasta. Miksikä, jos todella olette sovittanut menneen elämänne, saanut aikaan sovinnon Jumalan ja itsenne kanssa, miksi näin teidän vielä tänä iltana vapisevan kurjan kultarahan tähden? Katsokaa, tämä pienoinen kultasormus, joka minulla on sormessani, tämä katoava, maan tomusta kaivettu metalli voi saada koko teidän sielunne tasapainon järkytetyksi. Onneton vanhus, ja te uskotte kuitenkin saavuttaneenne rauhan, jota ei edes kuolemakaan voi järkyttää!

— Pois! pois! huudahti majuri sanomattoman hämmentyneenä. — Pois silmistäni, myrkyttäjä, jolle minä, hullu, uskoin elämäni salaisuuden! Mene! Matkusta pois! Minä en voi enää vastata teoistani, eikä minulla ole tapa sääliä!… Mutta ei, älä mene, lapsi! Jää tänne, minä käsken!… Jos menet, kenenkä syliin voin enää sitten epätoivoissani ja kurjuudessani nojata päätäni? Entä jos sinä olisitkin oikeassa?… Jos tuo näky, joka jo niin kauan sitten lakkasi kiusaamasta minua ja tänään taas palasi … jos se ennustaisikin, että minä olen joutunut tappiolle tässä toivottomassa taistelussa?… Sinun täytyy jäädä tänne luokseni, tyttö!… Älä mene! Oletko vielä täällä? Maailma mustenee silmissäni… Voi … enkö vieläkään ole tehnyt kylliksi? Mitä pitää minun tehdä saadakseni iäisen rauhan?

— Uskoa! vastasi Liisu murtunein äänin.

13. KAPINA RAHAA VASTAAN.

Missä velkakirjat?

Tuskallista tunnustusta, jonka komissaari-majuri-vanhus Liisulle teki rikoksistaan ja katumuksestaan, oli kuten muistamme heidän näkemättään kuulemassa Lauri Roderik. Tunnustuksen alkupuolta hän seurasi jännittyneen tarkkaavasti, mutta jos öiset hetket olisivat kuluneet tunti toisensa jälkeen, vaikuttamatta vähääkään hänen raukeihin hermoihinsa, niin eipä hän silloin olisi ollutkaan matkasta uupunut nuorukainen. Kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta väsymys voitti kuitenkin hänet hänen siinä istuessaan pehmeässä nojatuolissa, ja majurin kuvaillessa Liisulle kummallisia parannustekojaan oli Lauri Roderik jo vaipunut uneen, jommoista voi ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen nauttia. Vähän ajan kuluttua herätti hänet joku tarttuen hiljaa hänen käsivarteensa. Se oli Liisu, joka palasi setänsä luota ja kummastuksekseen tapasi ylioppilaan nukkumassa setänsä nojatuolissa.

— Tule! hän kuiskasi. Hän ei saa tavata sinua täältä.

— Onko tunnustus lopussa? — kysyi nuorukainen, kun he olivat päässeet pois vanhuksen rauhoitetulta alueelta.

— En tiedä, mitä olet kuullut — vastasi Liisu suruisesti — enkä myöskään kysy, miksi varastit onnettoman vanhuksen salaisuuden. Mutta jos sinussa on rahtuistakaan kunniantuntoa ja omaatuntoa, niin lupaa ainakin, ettet petä häntä.

— Sen lupaan, nuorukainen vastasi vakavasti. Liisu … en minä ole niin paha enkä kevytmielinen kuin luulet. Minä olen pitänyt häntä kurjana koronkiskurina ja nyt kuulin hänen syyttävän itseään vielä paljon pahemmasta. Minä olin väärässä, minä voin inhota, mutta en enää halveksia häntä. Kertoiko hän sinulle kaikki?

— Paljon, mutta ei vielä kaikkea. Hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

He erosivat, ja muutamien minuuttien kuluttua Lauri Roderik nukkui taas niin raskaasti, ettei satakaan kummittelevaa kultakolikkoa olisi voinut häiritä hänen levollista untaan. Kun hän heräsi, paistoi jo myöhäinen joulukuun aurinko pakkastaivaalta siniruutuisten, pumpulisten puoliuudinten yli, mistä hän huomasi, että ikkunaluukut jo olivat auki. Huone, vaikka se ei ollutkaan talon huonoin, näytti hänestä päivän valossa vielä peloittavamman kurjalta rikkauden rinnalla, jonka hän odottamatta oli nähnyt sisemmissä huoneissa. Kokiessaan selvitellä mielessään edellisen yön kummallisia tapahtumia hän kuuli etuhuoneesta ääniä ja erotti selvästi seuraavan keskustelun, joka oli käynnissä jonkun tuntemattoman ja talon isännän kesken; viimeksimainitun ääni oli taas yhtä äreä kuin hänen edellisenä iltana ensin puhutellessaan heitä. Hän ei enää ollut majuri, vaan komissaari, joka taas oli muuttunut kurjaksi, viheliäiseksi koronkiskuriksi.

— Olkaa toki armollinen ja odottakaa uuteen vuoteen asti! rukoili tuntematon. Tiedättehän, herra komissaari, että minulla on kaksikymmentä leiviskää voita Vaasaan menossa; onhan se yhtä varma takuu kuin puhtaat rahat.

— En voi, en voi, hyvä ystävä. Tiedänhän varsin hyvin, että olet jo etukäteen ottanut velkaa voillasi, ja minä olen köyhä mies, minä tarvitsen kyllä roposeni; milläpä minä eläisin?

— Kyllähän te elätte, komissaari, mutta minä joudun maantielle, jos nyt ryöstetään minulta hevoseni, lehmäni ja talviviljani. Mistä minä elän sitten vaimoineni ja lapsineni.

— Mene lukkarin luo, hän voi auttaa.

— Niin, lukkari, hän on armelias, hän on auttanut minua ennenkin ja auttanut muitakin, jotka ovat joutuneet mieron tielle teidän velkakirjojenne tähden, hyvä herra, mutta minä olen jo niin paljon velkaa hänelle, ettei hän enää anna äyriäkään.

— Menehän kuitenkin, mene koetteeksi, minä en voi auttaa sinua, olen rutiköyhä, häviön oma, ja tarvitsen itse lainaa, mutta keltäpä minä sitä saisin? Mitäpä takuuta minulla olisikaan heille antaa?

— Ja teillä, komissaari, on ympäri maata satoja velkakirjoja, joista saatte korkoa kaksikymmentä sadalta! Ikäänkuin ei jokikinen pitäjäläinen tietäisi, että olette … no, minä en huoli sanoa, mikä olette. Olkaa nyt niin kunniallinen, odottakaa uuteen vuoteen asti!

— Mene tiehesi, en minä voi auttaa.

— Vai niin, jatkoi tuntematon katkeroituneena. — Ettekö voi auttaa? Sittenpä sanon, mikä olette. Saituri ja visukinttu olette, koronkiskuri ja verimato, joka lihotte köyhien hiestä ja verestä, ettekä ole edes oikea kristittykään. Niin, ryöstättäkää nyt minut, saattakaa minut turmioon niinkuin monta muuta minua parempaakin, mutta kerran täytyy minun sanoa totuus, vaikkapa se maksaisi onneni ja menestyksenikin, ja sentähden sanon, että olette kelvottomin konna, mikä maan päällä elää, ja sentähden ette tohdi käydä kirkossa. Ja koko maailmahan tietää, ettette tohdi katsoa keltaista kultaa, koska silloin näkisitte pirun ennen aikojaan. Mutta kyllä se päivä tulee, jolloin saatte katsella häntä lähempääkin. Enkä minä suinkaan silloin sammuttele roviota, eikä myöskään Mustilan Mannu, ei Mäkelän Matti eikä Vedensuun Esaias, sen minä sanon teille. Näettekö mitään? Katsokaa ikkunasta, niin näette, että piha on täynnä ihmisiä, jotka te olette manauttanut syyskäräjiin ja joille olette toimittanut ryöstön jouluksi. Minä kysyn vielä, tahdotteko antaa lykkäystä.

— Ulos, ja sitten lukkarin luo, hävytön! kuului komissaari karjaisevan paljoa miehekkäämmin kuin vähää ennen. — Ulos paikalla, ja ken uskaltaa uhkailla minua omassa talossani, saa nähdä, kenen kanssa hän joutuu tekemisiin!

Niitä sanoja seurasi vähäinen jyräkkä, josta Lauri Roderik arvasi, että Halm-vanhus oli tukenut sanojaan kouraantuntuvalla opetuksella. Ja kun veljenpoika syystä kyllä pelkäsi, että hänen läsnäolonsa tulisi tarpeelliseksi, astui hän enempää arvelematta etuhuoneeseen. Pelko ei ollutkaan perätön, sillä piha oli täynnä hevosia ja rekiä ja ihmisjoukko tunkeutui eteiseen uhkaillen ja sen näköisenä, ettei se ennustanut mitään hyvää talon isännälle.

Pohjanmaan talonpojat, niin suomalaisista kuin ruotsalaisistakin polveutuvat, ovat mitä sävyisimpiä, kun heitä kohdellaan hyvin, mutta hyvin arkatuntoisia kaikesta, mitä he katsovat sorroksi ja vääryydeksi. Komissaari sai kylliksi tekemistä kutsumattomista vieraistaan, jotka pian täyttivät puolet viheliäisestä huoneesta. Rohkeita ja ylpeitä ääniä kuului useita yht'aikaa joukosta. He pyysivät lykkäystä ja tahtoivat takaisin velkakirjojaan, eivät kieltääkseen sitä, minkä he oikeastaan olivat velkaa, vaan pyyhkiäkseen pois laittomat korot ja "hyväntekiäiset"; sitten hän saisi velkakirjat takaisin. He eivät enää kauemmin antaisi imeä pitäjää, he tunsivat hänet tarpeeksi hyvin; moinen liike oli nyt loppuva.

Lauri Roderik odotteli uudelleen saavansa kuulla ruikuttavan "köyhän miehen" puhetta; mutta hän pettyi. Komissaari antoi kiihkeimpien puhua suunsa puhtaaksi ja julisti sitten tyynesti ja vakavasti, että laki saisi ratkaista heidän riitansa. Hän ei luvannut antaa velkakirjoja kellekään muulle kuin kihlakunnanoikeudelle. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi köyhdyttänyt pitäjää, kysyi hän, oliko siinä nyt enemmän kurjuutta kuin ennenkään ja kuka oli saanut kärsiä hänen tähtensä.

— Kaikki! kaikki! huusivat velalliset.

— Sinulta, Mannu — komissaari vastasi — vouti ryösti viime talvena saamiset. Kuitenkin on sinulla yhtä monta hevosta nyt kuin silloinkin.

— On sentähden, että lukkari auttoi, talonpoika vastasi pilkallisesti nauraen.

— Sinä, Mäkelän Matti, menetit viime keväänä lehmäsi, ja nyt on sinulla taaskin yhtä monta.

— Lukkari antoi minulle etukäteen.

— Sinulta, Esaias, vouti otti kesällä rattaat ja viljan, mutta olethan saanut rattaasi takaisin ja leipävartaasi ovat tupasi katossa täynnä leipiä.

— Siitä saan kiittää lukkaria.

— Niin, niin — kuului monta ääntä — lukkari on toinen mies. Komissaari ryöstää, lukkari auttaa. Mutta kun hän on auttanut, ryöstätte te uudelleen. Me emme annakaan enää vetää itseämme nenästä. Tänne velkakirjat!

— Niitä ette saa, komissaari vastasi kuivasti.

— Velkakirjat! Missä velkakirjat? huusi joukko yhä äänekkäämmin ja tunkeutui etemmä huoneeseen.

Komissaari peräytyi, niin että sai selkänsä suojatuksi seinää vasten ja tempasi ryhmysauvan uunin vierestä. Lauri Roderik asettui, ruoska kädessään, hänen rinnalleen. Näytti kuin olisi ollut syntymässä tuommoinen usein verinenkin kahakka, joissa Pohjanmaan rahvas ei pidä lukua miehen säädystä eikä henkilöstä, kun se kerran luulee oikeuksiansa loukatun.

Leikillinen sattuma johdatti niin, että rouva Margret Halmin leveä pää valkoiseen yömyssyyn käärittynä ilmestyi juuri silloin näkyviin ovesta. Hän, säikkymätön liittolainen, asettui heti talon puolustajain puolelle.

— Mitä tämä on? urhoollinen rouva huudahti oikealla markkinaäänellään. — Kuka täällä rohkenee sillä lailla meluta? Hävetkää vähän! Eikö täällä ole kaupunginpalvelijaa? Vai niin, täällä ei ole kaupunginpalvelijaa. Tunnetteko nimismiehen, hyvät miehet? Jos minä olisin nimismies, taputtelisin teidät muhennokseksi, heittiöt! Minä panisin teidät jalkarautoihin, puukkojunkkarit. Korsholmaan minä teidät…

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Urhean rouvan onnettomuudeksi seisoi täysi voikirnu kauhoineen seinän vieressä. Erästä pitkää roikaletta houkutteli moinen hyvä tilaisuus vastaamaan kaunopuheiseen tervehdykseen hänen omalla tavallaan; hän otti kenenkään huomaamatta kauhan, kaappasi sen täyteen maitoa kirnusta ja viskasi sisällyksen niin tarkasti vasten puheliaan vastustajansa naamaa, että valkoinen kirnumaitotulva hulvahti yli yömyssyn ja juoksi pitkinä puroina pitkin Margret-rouvan täyteläisiä kasvoja. Täytyihän urhoollisimmankin väistyä niin sattuvaa vastatodistusta; tappiolle joutunut sankari peräytyi, ja naurun hohotus sai ahdistelijat vähäksi aikaa iloisemmalle mielelle.

14. VIIMEINEN KATUMUSTYÖ.

Mitä? Eikö vielä riitä? Eikö milloinkaan tule kylliksi?

Mutta hetkellinen iloisuus, jonka Margret-rouvan onnettomuus herätti, haihtui pian; velkakirjoja alettiin vaatia uudelleen, ja pari paikkakunnan tunnettua tappelupukaria juoksi ulos taittamaan aidanseipäitä, jotka olivat tavallisina aseina moisissa otteluissa. Vanhus näytti myöskin päättäneen pysyä taipumattomana. Muuan tungettelevaisimmista sai olkapäähänsä sivalluksen hänen ryhmysauvastaan. Alkoi sadella iskuja. Lauri Roderik heittäytyi väliin ja sai sellaisen lyönnin, että silmissä iski tulta. Ei ollut tasaväkinen taistelu kaksi kahtakymmentä vastaan, ja vaikka nuorukainen koettikin urhoollisesti käyttää sitä kokemusta, minkä hän oli saavuttanut edellisillä kisällejä ja kirjanpitäjiä vastaan tekemillään sotaretkillä, oli kyllin selvää, että hän ja vanhus kohta olisivat joutuneet tappiolle.

Tuona ratkaisevana hetkenä ilmestyi Liisu ovelle. Hän seisoi siinä äänettömänä, kalvaana kuin kuvapatsas, ja hänen kyyneleinen katseensa kohtasi komissaarin katseen hänen juuri uudelleen kohottaessaan sauvaa, rangaistakseen lähinnä olevaa väkivallantekijää. Ei muuta kuin yksi ainoa silmäys, mutta se lamautti vanhuksen nostetun käsivarren. Pari sekuntia seisoi komissaari liikahtamatta, huolimatta iskuista, joita sateli häneen. Sitten hän huusi:

— Seis, minä tuon velkakirjat!

Hätyyttelijät hillitsivät itsensä, ja huudot, että pitäisi lyödä kuoliaaksi verenimijä, vaikenivat. Aselepo saatiin toimeen, ja komissaari päästettiin noutamaan velkakirjoja, Lauri Roderikin jäädessä panttivangiksi, vaikka, kuten hän sittemmin tunnusti, olikin hyvin epävarmaa, tulisiko hänen isäntänsä ollenkaan takaisin.

Mutta hän tuli. Hän astui synkän ja käskevän näköisenä keskelle suuttuneiden velallistensa joukkoa. Korkealla ilmassa hän piti oikeassa kädessään melkoisen suurta paperitukkua, noita hyvin tunnettuja onnettomuudenpapereja leimattuine nurkkineen ja variksen varpaan näköisine allekirjoituksineen ja kömpelöine sinetteineen, joista niin monen menestys riippuu ja joiden pelkkä näkeminen jo herättää samanlaista kunnioitusta huonoissa maksajissa kuin ikivanha, muinaisajan käsikirjoitus jossakin kirjastonhoitajassa tai muinaistutkijassa.

— Huomatkaa nyt! ukko huusi ja ojentautui suoraksi, joten hänen kookas vartalonsa tuli täyteen pituuteensa. — Tässä on Mannun velkakirja viidestäsadasta riksistä; tunnetko puumerkin?

— Miten en tuntisi omaa puumerkkiäni? sanoi Mannu. Antakaa tänne se lappu, saatte sen takaisin, kun pyyhimme pois sata riksiä, jotka korkojen lisäksi olivat hyväntekijäisiä.

— Odota vielä vähän. Tässä on Mäkelän Matin velkakirja neljästäsadasta kahdestakymmenestä riksistä.

— Kirjoittakaa kolmesataa viisikymmentä; sen minä sain, huusi Matti joukosta.

— Tässä on Esaiaksen velkakirja kolmestasadasta kahdeksastakymmenestä viidestä riksistä ja kahdestakymmenestä neljästä killingistä.

— Kirjoittakaa kolmesataa kaksikymmentä riksiä, ei killinkiäkään enempää! huusi Esaias kiukusta tulipunaisena.

Ukko näytteli vain näyttelemistään velkakirjoja, antamatta niitä pois kädestään.

— Tässä Majatalon Eerikin velkakirja kahdestasadasta viidestätoista riksistä. Tässä Pentun Niilon viidestäsadasta kuudestakymmenestä. Tässä Aatami Eerikinpojan sadasta kuudestatoista ja kolmestakymmenestä kahdesta. Tässä Isokylän Pietarin seitsemästäsadasta kahdeksastatoista. Tässä Mikko Mikonpojan kuudestakymmenestä neljästä riksistä…

Ja sillä tavoin hän luetteli viidettäkymmentä velkakirjaa, osaksi sangen suuristakin summista.

— Ovatko kaikki oikeat? hän kysyi näytettyään kaikki nuo onnettomuudenpaperit.

— Ovat, ovat, antakaa ne tänne; kyllä ne saatte takaisin! Me olemme kunniallista väkeä, me emme ota enempää, kuin mitä meille oikeuden mukaan on tuleva, huusivat velalliset.

— Vai niin! sanoi komissaari ja katseli joukkoa vielä hetkisen ikäänkuin epäröiden kahden päätöksen välillä, jotka hänen sydämessään taistelivat.

Uunissa paloi tuli. Hän peräytyi nopeasti pari askelta, heitti paperit tuleen, ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan estää sitä, ja asettui uhkaavan näköisenä rovion eteen, seisoen paikoillaan siksi, kunnes viimeinenkin kellastunut paperiarkki, viimeinen kömpelötekoinen sinetti oli loppuun palanut. Ei yksikään käsi liikahtanut, ei yhtään sanaa kuulunut kenenkään suusta; kaikki katselivat hämmästyneinä noita onnettomia velkakirjoja, jotka kuin tuskasta kiemurtelivat kuumuudessa, kellastuivat, mustuivat, leimahtivat tuleen, hiiltyivät ja vielä harmaana tuhkanakin kuin kerskuivat allekirjoittajain hehkuvista nimistä.

— Minun luullakseni olette nyt saaneet, mitä teille oli tuleva ja vielä vähän enemmänkin, sanoi komissaari hiukan vavahtelevin äänin. — Menkää nyt matkoihinne; meidän asiamme ovat nyt selvillä.

Joukko, joka äsken juuri oli ollut niin hurja, totteli sanaakaan sanomatta ja lähti kummastuneena pihalle. Sinne he näkyivät kaikki pysähtyvän tuumimaan, mitä se oikeastaan merkitsi. Arvattavasti moni luuli tuon polttouhrin olevan vain pelkkää juonta, jonka oikean laidan käräjissä kyllä saisi nähdä. Mutta velkakirjoilla on ihmeellinen kyky syöpyä useimpain velanottajien mieleen. Useimmat tunsivat niistä jokaisen poimun, jokaisen variksenjäljen ja vannoen vakuuttivat nähneensä niiden palavan.

Kun taistelukenttä oli puhdas, meni komissaari Liisun luo, tarttui lujasti hänen käteensä ja sanoi kiihkeässä mielenliikutuksessaan ollenkaan huomaamatta toisia läsnäolijoita:

— Joko nyt tyydyt? Oliko siinä kylliksi?

Tyttö oli vaiti.

— Mitä? puhkesi vanhus kiivaasti puhumaan. Kahdeksantoistatuhatta riksiä tulen omana; enkö vielä ole tehnyt kylliksi?

— Ette, vastasi Liisu hiljaa.

— Oh, tarkoitatko niitä muutamia tuhansia, jotka minulla vielä on puhdasta rahaa tuolla sisällä? Odota, sinä saat ne, saat jakaa ne köyhille, kelle hyvänsä. Onhan kirjoitettu: mene, anna kaikki, mitä sinulla on, vaivaisille…

— Mutta Sana sanoo lisäksi: ja seuraa minua!

Liisu kuiskasi nuo sanat tuskin kuuluvasti, mutta vanhus ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa.

— Mitä? hän huudahti vielä kerran sydäntäsärkevästi. — Eikö vieläkään? Eikö koskaan tulekaan kylliksi? Kahdenkymmenen vuoden katumus ja parannustyöt, maailman ylenkatse ja pilkka, rukoukset, valvomiset, paastot ja lihankidutukset, koko omaisuuteni on annettu köyhille, eikä kuitenkaan ole vielä kylliksi! Vanhurskas Jumala, mitä minun vielä pitää tehdä? Millä tavoin minun tulee tyydyttää niin pohjattoman vaatelias, niin kostava Jumala?

— Voi, setä-parka! — vastasi tyttö heittäytyen itkien hänen kaulaansa — kaikki tuo on tekopyhyyttä ja omatekoista vanhurskautta, se ei ole Jumalasta minkään arvoista. Laskeutukaa ristin juureen sellaisena kuin olette, itseänne ylistämättä, heittäytykää ilman kaikkea omaa ansiota Kristuksen syliin, niin samana hetkenä olette vapahdettu ilman mitään!

Vanhus ei käsittänyt häntä. Yksi ainoa ajatus näytti vallanneen ja hämmentäneen hänen sielunsa.

— Eikö vieläkään riitä? Vieläkö on jotakin tehtävä?

Äkkiä näytti hänelle juolahtavan jotakin mieleen; hän sytytti rikkitikun ja aikoi viedä liekin ikkunan edessä oleviin puolivarjostimiin. Hän kummastui, kun häntä estettiin sytyttämästä huonetta tuleen.

— Eikö tämä ole minun taloni? Miksi en saisi polttaa sitä poroksi?…

Pian seurasi toinen ajatus, joka karkoitti tieltään edellisen ja joka taas ilmaisi parannuksentekijässä koronkiskurin.

— Minunko taloni? Ei, hyvät ystävät, kuinka tämä voisi olla minun taloni? Minä olen rutiköyhä, rutiköyhä, sanon minä. Jos minulla onkin ollut talo, niin olen antanut sen köyhille … jos on ketään köyhempää kuin minä. Martta Widström, sinä voit todistaa sen oikeuden edessä, jos sukulaiset tahtoisivat vaatia perintöä. Sano heille, että talo ja kaikki, mitä siinä on, on kiinnitetty Herrallemme köyhien hyväksi. Minulla ei ole mitään; maantien kerjäläinen on rikkaampi minua. Mutta se ei riitä. Liisu sanoo, ettei koskaan tule kylliksi.

Margret-rouva, joka aina oli päätteliäs ja käytännöllinen, kääntyi emännöitsijän puoleen.

— Kuulkaa, matami Widström, nyt ei ole komissaarin laita niinkuin olla pitää. Meidän täytyy lähteä, ettekä te voi yksin tulla toimeen hänen kanssaan. Minä luulen, että meidän on parasta ottaa hänet huostaamme. Kootkaa hänen liina- ja pitovaatteensa; tilatkaa hevoset ja raittiit kyytimiehet! Minä panen kassa-arkun sinettiin todistajain läsnäollessa; muun jätämme teidän haltuunne, matami. Äskeiset hullutukset maksoivat sievät rahat. Te saatte ottaa luotettavan talon vartijan, matami Widström, vaikka se maksaisikin riksin päivässä. Kiväärejä on talossa; älkää arkailko, ampukaa jokaista, joka uskaltaa koskea pienimpäänkin esineeseen. Minä palaan uuden vuoden aikaan ja järjestän silloin talon asiat. Sillävälin saa komissaari elää meillä kuin prinssi leipurinmyymälässä. Me lämmitämme ullakkokamarin; en minä pidä lukua muutamista halkosylistä, panen palvelijattaren passariksi ja annan kunnollista jokapäiväistä ruokaa. Minulla on kotikutoisia, ruudukkaita mattoja, kyllä siitä tulee kodikasta ja lämmintä, ja minä muutatan sinne Otto Kristofer-vainajan vanhan lautapelin ja tohvelit ja yönutun. Kas niin, kiiruhtakaa, matami, kyllä minä palkitsen vaivanne.

Tuon topakan puheen aikana kohosi vähitellen suuttumuksen puna emännöitsijän kalpeille kasvoille.

— Vai ei ole laita niinkuin olla pitää? hän kysyi pelottomasti. Kuinka täällä voisikaan olla niinkuin olla pitää, kun vieraat ihmiset komentelevat ja käyvät hallitsemaan toisen omaisuutta? Jos tässä kukaan on hullu, niin ei ainakaan minun isäntäni. Tullaan vanhan miehen luo myöhään illalla ampuen ja jyryten … tehdään hänet sairaaksi ilkeäjuonisilla tempuilla … annetaan hänen tapella varkaitten kanssa … saatetaan hänen päänsä sekaisin jumalaapilkkaavalla puheella, ettei muka saa tehdä hyvää, ja sanotaan sitten: hänen laitansa ei ole niinkuin olla pitää! Minä sanon teille, hyvä rouva, mikä ei ole niinkuin olla pitää: teidän sukulaisrakkautenne, joka vain tahtoo saada perinnön. Mutta siihen sanon minä jotakin lisäksi teille, rouva, nimittäin, että perintö on oleva rakkauden mukainen, yhtä niukka. No niin, ovathan nuo sisällä olevat korukalut jotakin; myykää ne huutokaupalla: se on sitä syntisen maailman turhuutta, joka ei oikein tahdo unohtua ajatuksista, kun kerran on ollut rikas. Muu omaisuus, sanon minä, hyvä rouva, on enimmäkseen tuhkana tuossa liedessä. Minä tiedän, miten komissaari on kahtenakymmenenä vuotena antanut toista vertaa enemmän kuin hän kurjalla koronkiskomisellaan sai kokoon; häntä huvitti tehdä hyvää ja kärsiä pilkkaa. Minä olisin voinut sanoa noille viheliäisille ulkona oleville jotakin… Joka velkakirjan, jonka isäntäni on velkonut oikeuden kautta, on hän lukkarilla maksattanut takaisin ja vähän enemmänkin, parantaakseen heidän leväperäisyyttään, käräjöimis- ja juontihaluaan, mutta mitä kiitosta hän on siitä saanut? Antakaa minun nyt hoitaa häntä, ja minä lupaan, että hän on terve taas viikkokauden kuluttua!

Margret-rouva oli niin kummastuksissaan, kun tapasi siinä melkein yhtä miehekkään amatsonin kuin hän itsekin oli, ja emännöitsijä oli niin sattuvasti vedonnut hänen omaan käytännölliseen järkeensä, että hän ensi kerran elämässään tunsi itsensä voitetuksi.

— Kuulkaas nyt, matami Widström, hän alkoi, laskettuaan torventöräyksen siniruutuiseen nenäliinaansa.

Mutta hän ei saanut jatkaa puhettaan.

— Martta Widström — sanoi komissaari aivan odottamatta — tee niinkuin rouva käskee! Minä olen köyhä mies … ei minulla ole mitään, millä eläisin … tuleehan minun olla iloinen, kun sukulaiseni armahtavat minua. Tilaa hevoset; minä lähden heidän kanssaan. Liisu… Eikö nyt riitä? Vieläkö enemmän?

15. HALM GRÅBERGIA VASTAAN.

Meidän täytyy päästä 200.000:teen.

Tuon uutteran Pohjois-Suomen kauppakaupungin kilvoittelevat suurvallat, Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, olivat kertomuksemme aikana jokseenkin yhtä voimakkaat, ellei ota lukuun tuota liikeasioissa melkein merkityksetöntä kauppaneuvoksen arvonimeä, joka ihmisten silmissä toimitti jonkinmoisen voittopuolen Halmin kauppahuoneelle. Kumpikin oli, vaikkakaan ei liitossa keskenään, niin kuitenkin pääoman voimalla ja niillä pikku muruilla, jotka valtio siihen aikaan alentui ottamaan vastaan tullitulojen asemesta, saanut haltuunsa yhtäläiset aimo osat kahden etevimmän vientitavaran, nimittäin tervan ja lankkujen ynnä niihin kuuluvain alaosastojen, pien, palkkien, lautojen ja potaskan kaupasta, samalla kun suolan, siirtomaantavarain ja teollisuustuotteiden tuonti oli samoin kummallakin melkein yhtä suuri. Toimeliaina ja tarkkaavaisina oli kumpikin aikaisemmin kuin muut käsittänyt uusien markkinapaikkojen tärkeyden, jotka silloin alkoivat suunnata Suomen kauppaa toisaanne. Kumpikin oli yhä vähentänyt kauppatoimiaan Tukholmassa ja laajentanut kauppaansa Pietarissa; kumpikin oli vapauttanut itsensä sen yksinoikeuden vallasta, jossa Lybeck oli pitänyt Suomen tuontikauppaa, ja tuotti kauppatavaransa suoraan Englannista tai Amerikasta. Koska kumpikin oli välittömässä yhteydessä ensiarvoisten ulkomaisten kauppahuoneitten kanssa ja siten sai, vaikka myöhäänkin, varmat tiedot ajan kauppaoloista, pääsivät he molemmat kaikkien muiden kilpailijainsa, paitsi toistensa edelle. Mitä Halm tiesi, tiesi myöskin Gråberg, ja mikä kauppayritys oli Gråbergin mielestä edullinen, siihen ryhtyi kohta Halmkin. Kun sen lisäksi kummallakin oli yhtä paljon laivoja vesillä ja ne kilvoittelivat samoissa ulkomaan satamapaikoissa, sattui liiankin usein, että molemmat kauppahuoneet häiritsivät ja vahingoittivat toistensa aikeita, kun he sensijaan yhteen liittyneinä olisivat voineet voittaa kaikki muut kilpailijat.

Sähkölennättimestä ei silloin vielä tiedetty mitään, ja posti oli riippuvainen vuodenajoista ja säistä. Englannista lähetetty kirje viipyi joulukuussa matkalla kolme tai neljä viikkoa, ennenkuin se ennätti määräpaikkaansa Pohjois-Suomeen, ja vastaus viipyi yhtä kauan. Moinen etanan-kulku se se oli uurtanut ne pahat rypyt, jotka synkistyttivät kauppaneuvos Hannu Herman Halmin otsaa, hänen istuessaan joulun tienoissa konttorissaan, kuten muutamia viikkoja ennen hänen ammattitoverinsa konsuli Gråberg oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä, äsken tulleen postin lähetykset edessään.

Halm oli samanikäinen kuin Gråberg, noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta ulkonäöltään täydellinen gentlemanni, pitkä ja laiha, kauniin, säännöllisin, kasvonpiirtein ja ryhdiltään maailmanmies, levollinen ja kunnioitusta herättävä. Hän oli oleskellut nuorena monta vuotta Saksassa, puhui sujuvasti saksaa ja englantia, osasi soittaa huilua ja oli taiteenrakastaja ja -suosija. Hänen talonsa ei ollut niinkuin Gråbergin ainoastaan rikas, vaan myöskin kaupungin vieraanvaraisin, hauskin ja miellyttävin. Sen salissa vastaan otettiin jokainen matkustaja, jokainen taiteilija ja kirjailija, joka sattui käymään kaupungissa, ja isännän vieraanvaraisuutta lisäsivät nuoren emännän sulous ja rakastettava perhe. Kauppaneuvos Halm oli nimittäin kadottanut ensimmäisen puolisonsa, josta hänellä oli poika, Juhani, ja toistamiseen nainut nuoren ruotsalaisen, joka oli hänelle lahjoittanut neljä tytärtä perätysten, kunnes hän juuri muutamia päiviä aikaisemmin oli synnyttänyt pojankin, joka vielä oli kastamatta, koska odoteltiin äidin paranemista.

Halmin konttorissa työskenteli, häntä itseään lukuunottamatta, kaksi kirjanpitäjää: Stenman-vanhus, joka oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä aina entisen isännän Hannu Kristofer Halmin ajoista asti, ja nuori Tervola, jonka oli nykyisen isännän aikana onnistunut tervakuormien ääressä puuhailevasta juoksupojasta kohota kirjurin tärkeään luottamustoimeen. Stenman, kuiva, äreä nuuskaaja, jolla oli yllään sininen, messinki-nappinen hännystakki, melkein kuin lääninkamreerilla, ja päässä punainen tekotukka ja suuri syylä vasemmassa poskessa, oli juuri hyvin huolellisesti vuollut kynänsä, kun isäntä kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

— Lewis & Kumppani kirjoittaa vehnän hinnan nousseen Hullissa neljä killinkiä neljännekseltä. Se meidän olisi pitänyt tietää neljä viikkoa takaperin.

— Sitä arvelin jo Mikonpäivän aikana, vastasi Stenman nuuskaten. — Sato oli huono, sadetta tuli paljon.

— Jos olisimme tienneet sen neljä viikkoa takaperin, emme olisi antaneet Argolle ja Veritaalle käskyä lähteä Bostoniin. Odessan rahdit nousevat päivä päivältä. Gråbergilla on neljä laivaa Välimerellä ja meillä vain kaksi.

— Paitsi Eliseä ja Ruhtinas Menschikoffia, jotka lähtivät Livornoon, on meillä St. Ybesissä Juno ja Otava, jonka pitäisi olla jäässä kiinni Riiassa, huomautti kirjanpitäjä.

— Elisellä ja Ruhtinas Menschikoffilla on käsky purjehtia Aleksandriaan.

— Talvi on leuto. Otava voidaan sahata jäästä irti.

— Stenman … hanki pikalähetti, joka ratsastaa ilmateitse! Niin oiva ansio käsissä ja pitää joutua vasta neljä viikkoa myöhemmin! Lewisin kirje on kirjoitettu joulukuun 1 päivänä.

Stenman kohautti olkapäitään ja nuuskasi uudelleen.

— Lähettäkää Tervola!

Isäntä pureksi oikean etusormensa kynttä, tuumi muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi:

— Tervola!

Nuori kirjanpitäjä nousi, odottaen käskyjä.

— Osaatko ajaa kuoliaaksi hevosia?

— Jos käskette, herra kauppaneuvos, osaan.

— Hyvä. Kahden tunnin kuluttua olet matkalla. Kolmessa päivässä ajat Pietariin ja viidessä Riikaan. Otava sahataan irti jäästä, viedään pellavansiemeniä Lontooseen ja otetaan rahtia Odessaan. Ymmärrätkö?

— Kyllä, herra kauppaneuvos.

— Valmistaudu matkaan. Rahaa ja kirjalliset määräykset saat tunnin kuluttua. Tervola … minä olen nostanut sinut tervasta. Nyt saan nähdä, mihinkä kelpaat. Nyt ovat minuutit kyseissä, mitä tuo kelvoton posti ei käsitä. Yksi ainoa pakkasyö voi pilata koko yrityksen. Ellet ole määräpäivänä Riiassa, tapaat kapteeni Öholmin miehineen paluumatkalla tänne.

— Minä olen ensi lauantaina Riiassa.

— Ota minun pistoolini, äläkä taita niskojasi. Odotas vielä… Sinullahan on köyhä äiti?

— On, herra kauppaneuvos.

— Minä pidän huolta hänestä, jos jotakin tapahtuu. Mene, minä luotan sinuun.

Nuori kirjanpitäjä lähti kumartaen. Isäntä katsahti nopeasti poistuvaa ja sanoi itsekseen:

— Olisipa vahinko poikaa; hän on minun miehiäni.

Konttorissa kuului muutaman minuutin ajan vain Stenman-vanhuksen kynän rapinaa ja hänen nuuskarasiansa napsahduksia. Sitten isäntä kääntyi taas kirjanpitäjänsä puoleen sanoen:

— Rahtikontto, tuloja tähän päivään asti?

Kirjanpitäjä avasi kirjan ja vastasi:

— 138.654:32.

— Merkitse lisäksi: Elise lähettänyt 19.040:-; Argo 14.890:16. Summa 172.585:-. Otava kantaa 380 lästiä. Viimeisten rahtihintojen mukaan tuottaisi se 28.000:-, jos Tervola ehtii ajoissa. Stenman … meidän täytyy päästä 200.000:teen. Edvardson on kehunut Bäckille, että Gråbergin rahtitulot tänä vuonna ovat 230.000:-.

— Hän valehtelee. Edvardsonissa ei ole senkään vertaa totuutta kuin pakkastiaisessa.

— Luuletko Tervolan pääsevän perille?

— Kukaties. Saling, jonka Gråberg lähetti, ryöstettiin ja murhattiin Pietarissa neljä vuotta takaperin. Onpa tähän vuoden aikaan pahanlainen matka Riikaan.

— Salingin leski sai vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa. Meidän täytyy muistaa Tervolan äitiä. Jos Otavan käy hyvin, panemme nettovoitosta kaksi prosenttia apurahakassaan.

Taaskin äänettömyys.

— Kälyni palasi eilen Tampereelta. Hänet kuuluu Pellavoinen pettäneen.

Stenman mutisi jotakin kanasta ja ketusta.

— Hän toi mukanaan Sten-veljen … hulluna.

— Te tulette holhoojaksi, patruuna. (Vanha "konttorikoni" ei pitänyt kauppaneuvoksen nimeä minkään arvoisena.)

— Siinä on omat mutkansa. Me emme saa loukata Margretia.

— Hm — täydensi Stenman — Liisu on aivan sopiva Juhanille.

— Liisulla on Rosenius silmissään ja Schartau päässään. Mutta hän saa Stenin perinnön.

— Niin otaksun. Kaikki itse ansaittua, ja luultavasti on jo määrättykin, kelle se jää.

Konttorin vahtimestari tuli etuhuoneesta ja ilmoitti kapteeni Edvardsonin haluavan päästä kauppaneuvoksen puheille. Isäntä ja kirjanpitäjä katsahtivat toisiinsa. Oli sangen harvinaista, että kummankin päävihollinen ja kilpaveljen uskotuin kätyri ja liittolainen ilmestyi toiminimi Halmin konttorinäköpiiriin, niin sanoaksemme itse jalopeuran luolaan. Jos neljäkymmentä vuotta paikassaan palvellut Stenman-vanhus olikin välttämätön voimaratas Halmin kauppahuoneen salakoneistossa, niin tiedettiin, että Edvardson oli varsinainen hämähäkki Gråbergin kauppahuoneen laajassa verkossa. Erotuksena oli vain se, että Halmilla oli parempi asioimiskyky kuin Stenmanilla, mutta Edvardson sen sijaan oli paljon etevämpi isäntäänsä viekkaudessa.

— Pyydä häntä astumaan sisään! sanoi kauppaneuvos.

Kapteeni Edvardson tuli siistinä ja hienona kuin ainakin, vaikka olikin seitsenkymmenvuotias, ja silitellen tapansa mukaan hyvinpuhdistetun hattunsa silkkihuopaa.

— Leuto sää tänään, herra kauppaneuvos. Toivoakseni on terveys hyvä.

— Kiitoksia, siinähän tuo menee. Olkaa hyvä, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle sen harvinaisen kunnian, että saan nähdä teidät, herra kapteeni?

— Sanon asiani lyhyesti; posti lähtee kello kuusi, ja aika on rahaa. Kenties ette tiedä, herra kauppaneuvos, että naapurikaupunki X-kylä on tulessa?

— Mitä? Tulessako? huudahti Halm hämmästyen. Hänellä oli kuitenkin sydän kauppa-asioiden takana.

— Jo aamusta kello seitsemästä asti. Kuulin sen luotettavalta sanantuojalta. On annettu käsky, että ruiskuja ja miehiä viipymättä lähtisi sinne. Mutta täytyy myöskin lähettää ruokavaroja.

— Kaikki minun hevoseni ovat käytettävissä. Stenman, kannata heti ulos puolet laivamuonasta ja lähetä X-kylään. Hyvä Jumala, millainen onnettomuus!

— Minä aion myöskin olla puolen tunnin kuluttua matkalla, jatkoi kapteeni. Mutta jos onnettomuutta, kuten pelkään, ei enää voi estää, sillä onhan kaupunki vanha ja tiheään rakennettu, niin on tärkeätä ajatella käytännöllisiä seurauksia. Konsuli Gråberg ehdottaa, että meidän kaupunkimme tarjoaisi heti sekä apua ja asuntoja kodittomille että myöskin varastopaikkoja, kellareja, makasiineja ja puoteja kauppaliikettä varten. Ensi hämmästyksen vallitessa ovat etevimmät kauppiaat kyllä halukkaat muuttamaan tänne, mutta jos he saavat miettimisaikaa, jäävät he paikoilleen. Eihän minun tarvitse huomauttaa, miten suuresti kaupunkimme kärsii siitä, että sen täytyy kilvoitella X-kylän kanssa ja miten edullista olisi, jos saisimme yhdistetyksi kaksi niin lähekkäin olevaa ja kilpailevaa tapulipaikkaa yhdeksi. Konsuli Gråberg ehdottaa, että heti laadittaisiin kirjallinen ehdotus ja lähetettäisiin pikalähetti viemään sitä hallitukselle. Te, herra kauppaneuvos, olette sekä taitonne että asemanne puolesta sopivin ehdotuksen laatijaksi.

Hannu Herman Halm käveli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

— Nytkö, hän huudahti, juuri nytkö, kun kaupunki vielä on tulessa!… Herra kapteeni … minä olen nähnyt paljon, kuullut paljon, mutta mitään niin katalan viisasta en ole vielä kuullut… Mutta te olette kuitenkin oikeassa … etu olisi summaton … tulen vahingoittamillekin. Koko tervanvienti kymmenestä metsäisestä pitäjästä … koko suolantuonti yhtä monta penikulmaa avaralle tiheään asutulle ja varakkaalle rannikkoseudulle… Kaupungin satamatulli…

— Enemmän, herra kauppaneuvos! Enemmänkin. Pääomien, laivojen ja kauppayhteyksien yhdistämisestä kasvaisi kaupunkimme ennen pitkää mahtavammaksi kaikkia Pohjois-Suomen kaupunkeja. Me voitamme Turun, me saamme taas valtaamme koko Itä-Suomen kaupan, joka on luiskahtamaisillaan käsistämme, ja me syöksemme varttuvan Viipurin takaisin entiseen mitättömyyteensä.

— Mutta maantiedettä emme voi muuttaa, herra kapteeni. Mutta samapa se, ehdotuksenne on käytännöllinen. Minä mietin sitä… Huomenna…

— Jo tänään, herra kauppaneuvos. Time is money, aika on rahaa.

— Olkoon menneeksi… Voi onnetonta kaupunkia!… Mutta sehän on suurin hyvätyö juuri palovahinkoonjoutuneille.

Kirjanpitäjä Tervola tuli matkatamineissa.

— Ah! antakaa anteeksi, herra kapteeni! Eräs liikeasia…

Kapteeni Edvardson pyyhkäisi hattuaan ja sanoi kohteliaasti jäähyväiset.

16. GRÅBERG HALMIA VASTAAN.

Raha tahtoo meidät kokonaan.

Kaupungissa oli vilkasta hyörinää naapurikaupungin onnettomuuden johdosta. Hevosia, rattaita, palokaluja, ruokavaroja lähetettiin sinne kiireesti; kunnaat ja kadut olivat täynnä ihmisjoukkoja, jotka koettivat tähystellä keksiäkseen kaukaisia savupilviä. Moni itki, toiset seisoivat välinpitämättöminä tai uteliaina. Kuitenkin näkyi yleensä kaikkien kasvoista teeskentelemätöntä osanottoa.

Neljännestunnin kuluttua viimeksi kerrotusta keskustelusta oli kapteeni Edvardson taas konsuli Gråbergin konttorissa. Hänen viisaat, harmaat silmänsä loistivat tyytyväisyydestä hänen pannessaan pois hattunsa ja tarttuessaan paperisaksiin.

— No, Edvardson?

— Niin käy kuin pitääkin. Hän suostuu ehdotukseen. Joko se onnistuu, mikä ei kuitenkaan ole varsin luultavaa, ja siinä tapauksessa valtaat sinä, veli Gråberg, jo tänään parhaat varastopaikat; taikka se ei onnistu, mikä on luultavampaa, ja silloin tietää koko maailma, että molempien kaupunkien yhdistämisehdotus on Halmin tekemä, hän kun on pannut kirjelmän kokoon. Edellisessä tapauksessa saamme suoranaista hyötyä, jälkimmäisessä epäsuoraa. X-kyläläiset eivät koskaan anna Halmille anteeksi moista kepposta, missä on kysymys enemmästä kuin tulipalosta, heidän täydellisestä häviöstään, ja me saamme heistä yhtä uskollisia liittolaisia kuin Halm leppymättömiä vihollisia. Päättyköönpä siis asia miten hyvänsä, voitto on meidän. Minä en luullut sen ketun niin helposti tarttuvan rautoihin. Mutta hän on kunnianhimoinen, ja sitä liikemies ei saa koskaan olla. Ruusunvärein kuvailin tulevaisuudentoiveita, miten voittaisimme Turun ja Viipurin… Se naula veti.

— Edvardson!… Oletpa, veli, itse oveluus.

— Kiitos kohteliaisuudesta … ainoastaan hutilus Gråbergin kauppahuoneen liikekoulussa. Mutta nyt minun täytyy lähteä X-kylään mielialaa tutkimaan ja valmistelemaan suunnitelmaamme.

— Odotas vähän. Margret Halm on palannut.

— Niin, Pellavoisen suosiollisella avustuksella. Se mies on, ystävien kesken, yhtä suuriarvoinen kuin laivanlasti pellavia; hän osaa käyttää hyväkseen asianhaaroja. Kukapa olisi arvannut, että hän juuri sattuisi tapaamaan Lauri Roderikin ja lähettäisi hänet tuota päätä loruilemaan lihavalle rouvalle tositarinoita komissaarista?

— Tiedät siis sen, veli. Mutta tiedätkö myöskin, veli, että komissaari on hullu?

— Sitä pahempi eräälle kauppaneuvokselle. Hulluus näyttää olevan heillä veressä. Kaikesta sellaisesta voidaan lyödä rahaa, varsinkin jos samalla tiedetään oikea syy. Minäpä panen kaikki pumput käymään, Margret Halmilla ei kestä mikään kielen takana.

— Lauri Roderik on kotiin tultuaan ollut harvapuheinen ja umpimielinen. Minä en enää ole tuntea koko poikaveitikkaa; hän hautoo jotakin mielessään. Luultavasti rakkaudenhoureita. Milloin hän tahtoo lähteä ulkomaille kuten Juhani Halm, milloin puhelee alkavansa työskennellä minun konttorissani. Muistathan sopimuksemme, veli. Mitä on nyt tehtävä?

— Aluksi jääköön hän konttoriin. Juhani Halmia odotetaan taas keväällä kotiin: siihen mennessä pitää Liisun asian olla aivan selvillä. Siis nyt ei mitään matkaa; täytyy kaikin keinoin koettaa saada Margret ja tyttö suostumaan. Olen kerran saanut päähäni, että komissaarin syntirahain pitää toimittaa jotakin hyvää Gråbergin liikkeen palveluksessa.

— Mutta jollei hän ole tehnyt testamenttia, joutuu puolet Hannu Herman Halmille.

— Ja luuletko, veli, tytön, luuletko Margretin suotta olleen Isossakyrössä!… Jääkää hyvästi… Ei, vielä yksi asia. Halmin kirjanpitäjä Tervola tuli minua ovessa vastaan matkapukuisena. Varmaankin on suurehko liikeyritys kysymyksessä … todennäköisesti kilpailua; rahdit nousevat. Eipä haittaisi, jos heti paikalla lähetettäisiin Nilsson etelään päin edeltäkäsin tilaamaan hevoset…

Kapteeni Edvardson oli erehtynyt kutsumuksestaan, kun ei ollut antautunut diplomaatti-uralle. Mutta kaikenlaisissa asioissa, eikä suinkaan vähimmin liikeasioissa, on kyllä tilaisuutta kulkea pienten etujen, salaisten vehkeitten, kätketyn vihamielisyyden, juonien ja kavaluuksien — joilla on niin tärkeä osa maailmanviisasten menestyksessä — mutkaista tietä. Epäilemättä oli silloin kuten nytkin rehellisiä kauppiaita, jotka halveksivat salapolkuja ja saivat osakseen toisten kunnioitusta samalla kun saavuttivat rikkauksia vakavilla kauppayrityksillä ja kaikin puolin kunnioitettavalla menettelytavalla. Mutta kun niinkin suuret kuin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet, joita ei kukaan voinut moittia viekkaudesta tai petoksesta, sittenkin kilpailun innosta horjahtivat tekoihin, jotka eivät kestä ankaran siveysopin arvostelua, täytyy meidän tuomita heitä aikansa mukaan. Oikeuskäsitteet olivat silloin vielä hyvin kehittymättömät, ja kauppiaan omatunto oli avarampi kuin meidän aikoinamme. Verho, jolla hänen täytyi peitellä kauppayrityksiään kilpaveljiltään, esti häntä itseänsäkin selvästi näkemästä vaikuttimiensa arvoa, ja kuinka olisikaan hän voinut pysyä aivan tunnollisena, kun itse laitkin saattoivat hänet valitsemaan toiselta puolen salaamisen ja voiton, toiselta rehellisyyden ja tappion. Ne asetukset, jotka silloin yhtäältä kohtuuttomilla tullimaksuillaan yllyttivät salakuljetusta ja toisaalta kiertokirjeillä, joita saapui päälliköltä tullinhoitajille, sallivat kauppiaitten tullauttaa sadan kahvileiviskän sijasta kymmenen leiviskää — mitä olivat ne muuta kuin petollisuuden kasvattajia? Ken kerran vei tullikamariin vääriä lähetyslaskuja, miksei hän olisi toiste ilmoittanut Länsi-Intian rommitynnyriä etikka-astiaksi? Ei pitänyt vain liian karkeasti käyttää hyväkseen tullilaitoksen äänetöntä suostumusta. Jos onnistuttiin, oltiin toimekkaita liikemiehiä; jollei onnistuttu, ei ainoastaan jouduttu häviöön, vaan vieläpä lisäksi moitteen alaisiksi ja saatiin kulkea taitamattoman nimellä.

Samaan aikaan kun Gråberg ja Edvardson, kaksi taitavaa liikkeen mestaria, mylly ja sen hammasratas, lähtivät valvomaan yksityisiä etujaan, oli monta kaupungin asukasta parempien vaikuttimien johtamana rientänyt auttamaan naapurejaan heidän onnettomuudessaan. Suurin osa naapurikaupunkia oli heidän perille saapuessaan porona, mutta vielä sai Lauri Roderik, joka johti erästä ruiskua, avustaa jäljellä olevan pelastamisessa; vielä ehti Liisu Halm, jonka hänen avulias äitinsä oli lähettänyt viemään vaatteita ja ruokavaroja eniten kärsineille, tulla lohduttavaksi enkeliksi kauhun ja toivottomuuden tukalimpana hetkenä. Hän tunsi kiintymystä ja myötätuntoa nähdessään rohkean nuorukaisen pelottomana taistelevan liekkejä vastaan siinä, missä vaara oli suurin; samoin lämpeni Lauri Roderikin mieli, kun hänen serkkunsa haeskeli lumisilta kedoilta ja vielä palamattomista taloista kodittomia, jakaakseen heille lahjoja, jotka hätä teki kaksin verroin arvokkaiksi. Kerran kuuli Lauri Roderik Liisun kehoittavat kiitokset, kun hän pelasti köyhän lesken talon; toisen kerran huusi hän taas hyväksymisensä Liisulle, kun näki hänen antavan vilusta ja väsymyksestä puolikuolleelle ukolle nutun ja lasin viiniä. Siellä oli toisella tavoin Halm Gråbergia ja Gråberg Halmia vastassa; sielläkin oli kilvoittelua, mutta se oli rakkauden, rohkeuden ja itsensäkieltämisen palkatonta kilvoittelua.

Se ei jäänyt huomaamatta kapteeni Edvardsonilta, joka muutamien merimiesten johtajana autteli pelastustyössä ja sai neuvokkuudestaan kaikilta ansaittua kiitosta.

— Se käy niinkuin pitääkin, sanoi viekas kapteeni itsekseen.

Serkukset löysivät myöhään illalla kumpikin majapaikan niin hyvän kuin saattoi toivoa, toinen pappilasta, toinen talonpoikaistalosta kaupungin ulkopuolelta. Seuraavana päivänä he lähtivät puolenpäivän aikaan yhdessä kotimatkalle. Lauri Roderik oli Liisu Halmin avoreessä ajajana.

Hevonen oli uuvuksissa edellisen päivän ponnistuksista, matka sujui hitaasti, heillä oli hyvää aikaa keskustella.

Kun he hetkisen olivat puhelleet tulipalosta, kysyi Lauri Roderik äkkiä serkultaan, miten komissaari voi.

— Paremmin, vastasi Liisu.

— Ja oletko sinä yhä vielä yhtä armoton vanhusraukkaa kohtaan, vaikka tiedät, että hänen koronkiskomisensa oli vain teeskentelyä ja että hän salaa teki paljon hyvää?

— Niin, kuka muu kuin Jumala voi täydelleen tutkia ihmissydämen? Minä mielelläni uskoisin, että setäni olisi se, miksi hän luulee itseään: rehellinen katuja, joka menettelee katolilaisten tavan mukaan, katuja, joka etsii häväistystä eikä huoli kiitoksista. Mutta minä pelkään, että hän pettää itseään — että koronkiskominen, jolla hän on etsinyt ihmisten halveksimista, on sydämen syvimmässä sopessa hänen himonsa, aivan kuin rikkauden mukavuudetkin, joita hän salaa soi itselleen. Kumpikin, pelkään minä, oli teeskentelemistä Jumalan edessä ja omantunnon edessä. Katolilaiset eivät pidä varsin tarkkaa lukua siitä.

— Ei, Liisu, nyt vastustaa Gråberg Halmia toisin kuin ennen. Minä halveksin setääsi, kun sinä puolustit häntä; nyt puolustan minä häntä, kun sinä häntä halveksit. Et sinä koskaan saa minua uskomaan, ettei niin musertava katumuksenteko olisi vilpitön eikä minkään arvoinen Jumalan edessä.

— Oi, jospa se olisi vilpitön! En toivoisi mitään sen hartaammin. Mutta niin on nyt kerran, että Jumala tahtoo meidät kokonaan. Pidätä itsellesi pieninkin rahtunen vanhaa syntiolemusta, niin se pieni rahtunen tekee kaiken parannuksen mitättömäksi. Sinä sanoit oikein, ja samoinhan sanoi kiusaajakin sedälleni, että raha tahtoo meidät kokonaan, jos mielimme päästä sen suosioon. Mutta jos raha tahtoo koko sydämemme, kuinka tyytyisi Jumala vain puoleen? Ja jollei raha tunnusta muuta kuin rahaa, kuinka tunnustaisi Jumala meissä mitään muuta kuin oman kuvansa, joka on uusi ihminen kokonaan?

— Jumala tietää parhaiten, että me olemme heikkoja. Hän ei voi koskaan vaatia meiltä täydellisyyttä.

— Ei, mutta hän tahtoo joka päivä luoda meidät uusiksi Pyhän Henkensä kautta. Viisaasti on järjestetty se, että säilytämme aarteemme saviastiassa, jottei voima olisi meiltä, vaan Jumalalta.

— Sinä olet ajatellut niitä asioita enemmän kuin minä. Jos se nyt todellakin on "totuutta", kuten sanot … mikä on sinun mielestäsi sitten totuus?

— Ilvehditkö taas, kun taitamattomalta tyttö-paralta kysyt, mitä koko ihmiskunta on tavaillut tuhansia vuosia, saamatta siitä omin voimin selvää?

— En, minä kysyin sitä vain sentähden, että sinä sanoit hänen etsivän totuutta, jota minä muka en etsi. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mikä se on, jonka pelkkä etsiminenkin tekee pahantekijän paremmaksi sitä, joka ei etsi, vastasi nuorukainen vakavammin kuin hänen serkkunsa olisi hänestä uskonut.

— No niin, jos tyydyt siihen, mitä jokainen talonpoikaistyttö voisi vastata, kun hän on käynyt kunnollisen rippikoulun, niin vastaan minä, että totuus on Jumalan sana elämään sovitettuna.

— Olkoon niin, älkäämme enää kiistelkö niin korkeista asioista. Mutta sano, oliko siinä tapauksessa inhimillistä, oliko armeliasta, että niin ankarana murskasit sen ainoan, mikä onnettomalle sedällesi soi edes vähän omantunnon rauhaa — nuo hyvät työt, jotka sinä tuomitset?

— Saatoinko tehdä toisin valehtelematta? Sinä olet oppinut mies, sinä, Lauri Roderik, ja jollet olekaan oppinut, niin tiedät kuitenkin paljon enemmän kuin minä maallisia asioita. Mutta minä sanon, että vaikka jollakin meistä olisi koko maailman viisaus ja enemmän kuin keisarin valta, ja vaikka hän olisi enemmän kunnioitettu ja onnellisempi kuin kukaan kuolevaisista ja vaikka hän vapaaehtoisesti laskeutuisi suuruutensa korkeudesta, antaisi viime roponsa armeliaisuuslaitokselle, tulisi köyhäksi, taitamattomaksi, voimattomaksi, halveksituksi ja onnettomaksi, tai vaikkapa hän antaisi henkensäkin ja kaikki, mitä hänellä on rakasta maailmassa, ja tekisi työtä, paastoaisi, kärsisi kuolemaansa asti enemmän kuin pyhät marttyyrit ovat ennen häntä kärsineet totuuden tähden — ja tulisi sitten kaikkine kärsimyksineen ja tekoineen taivaan portille ja kysyisi: olenko tehnyt kylliksi? olenko uhrannut tarpeeksi? niin ikuinen ääni vastaisi hänelle: et, et ole tehnyt kylliksi, siten ei tule koskaan, ei koskaan kylliksi! Ei yhdenkään ihmisen uhri ole niin suuri, ei mikään kärsiminen, eivät mitkään teot niin täysin riittävät, että kukaan niillä voisi ostaa edes tuumankaan verran autuutta. Sen voi ainoastaan Kristus antaa meille, ja Hän antaa sen ilmaiseksi.

Liisu oli puhunut melkein vapisevin äänin, posket innostuksesta hehkuvina. Mutta nuorukainen ei katsellut häntä … hän tuijotti ääneti harmaaseen iltahämärään, ja uusia ajatuksia ja tunteita alkoi nousta hänen sydämensä sumusta.

17. KUN RAHA KÄY SOTAA.

Maailman valtiaskin voi tavata voittajansa.

Nimitämme kilpailevista kaupungeista X-kyläksi sen, joka paloi, ja Y-kyläksi sen, joka entisellään jatkoi toimintaansa Halmin ja Gråbergin toiminimien loistavan hallituksen aikana.

X-kylän palo oli tuhoisa, mutta ei perinpohjaista häviötä tuottava. Rikkaimmat ja parhaiten rakennetut korttelit myymälöineen olivat porona, mutta vielä oli noiden raunioiden ohessa kolmas osa onnetonta kaupunkia jäljellä; suurin osa kellareja ja satama-aittoja oli säilynyt tulen hävitykseltä. Kapteeni Edvardson oli joltista menestystä saavuttaen ensi hämmennyksen aikana selitellyt kauppiaille, mitä etuja olisi kaupungin muuttamisesta; mutta muutamissa päivissä saivat palovahingonkärsineet uutta rohkeutta ja hylkäsivät kaikki siinä tarkoituksessa tehdyt ehdotukset. Polttava kysymys, olisiko kaupunki rakennettava uudelleen, vai tulisiko sen kadota Suomenmaan kartasta, oli päivän tunnussanana kaikkien huulilla. Ensi kerran pitkistä ajoista jäivät pienet yksityisetujen kiistat syrjään yhteisen taistelukysymyksen tieltä; välinpitämättömimmissäkin heräsi rakkaus kotilieteen; jotkut vain saattoivat tyytyä jättämään hävitetyn paikan, missä heidän kehtonsa oli ollut. Vihamiehet sopivat, vihat unohtuivat, katkeroituneet kilpaveljet syleilivät toisiaan, vakaasti vannoen puolustavansa kaupunkiaan viimeiseen veripisaraan asti, ja ainoastaan kaksi tai kolme nuorta kauppahuonetta selitti olevansa halukkaita muuttamaan.

Muutaman penikulman päässä palopaikasta, onnellisessa Y-kylässä, mistä kertomuksemme alkoi, katseltiin asiaa toiselta kannalta. Sielläkin karkoitti tuo suuri asia syrjään pienet harrastukset; mielipiteet olivat erilaiset; muutamat pelkäsivät joutuvansa tulokkaitten rinnalla varjoon ja vastustivat kaupunkien yhdistämistä, mutta suuri enemmistö uneksi kotikaupungistaan tulevan mahtavan kauppakaupungin ja kannatti kaikin voimin Halmin ja Gråbergin suunnitelmia, jotka tarkoittivat kaupungin suuruutta.

Molemmat kilvoittelevat kauppahuoneet tekivät siinä asiassa yhteiseksi hyödyksi rauhan ja liiton, kuitenkin kumpikin ääneti itsekseen päättäen kaikissa muissa asioissa jatkaa kilpailua omaksi edukseen. Kumpikin toi mukanaan taisteluun joukon liittolaisia, ja tuo pääoman ja vaikutusvallan yhdistynyt voima tuli niin suureksi, että se kukisti kaiken vastarinnan.

Pormestarit ja neuvosmiehet olivat liittolaisten kätyrejä. Porvaristo kutsuttiin kokoon, ja yksin mielin päätettiin kehoittaa palovahingonkärsineitä miehissä muuttamaan ja tarjottiin heille siinä tapauksessa laaja, siihen asti vielä asumaton ala kaupungin maata, vapautus maksuista ensi vuosina ynnä muita melkoisen suuria etuja. Korkeimmassa paikassa oli jo asiaa valmistettu; sanottiin olevan valtiolle edullisempaa luoda yksi suuri ja kukoistava tapulikaupunki kuin pysyttää olemassa kahta pientä, jotka ehkäisivät toinen toisensa edistymistä eivätkä koskaan voisi vaurastua. Näyttihän sellainen kansantalous varsin oikeutetulta: puuttui vain niiden suostumus, joiden olisi pitänyt muuttaa.

Siinäpä olikin pulma, jonka selvitteleminen ei ollut helppoa. Raha lähti taisteluun järeällä tykistöllään, ja missä se ei vaikuttanut, kevein kenttäkanuunin. Halm ja Gråberg latasivat tykit, Edvardson oli taitava ampuja. Hän, viekas herra, matkusteli edestakaisin kaupunkien väliä, jakeli missä lupauksia, missä rahaa ja kaikkialla hyviä neuvoja, lähetti palaneeseen kaupunkiin kätyrinsä — ne kaksi kauppiasta, jotka olivat vähemmistön johtajina ja siten pelastuivat vararikosta — ja sai kannatusta ja suurta ylistystä palon aikana osoittamastaan toimeliaasta avusta. Rakennustarpeita alkoi tulla suuret määrät palovahingonkärsineitä varten: hän osti ne kalliista hinnasta, osti kaikki tiilet ja valmiit hirret, mitä oli likitienoilla; hän tarjosi omassa kaupungissaan työansiota kaikille kirvesmiehille, sepille ja käsityöläisille, jotka olivat valmiita rakentamaan palaneita taloja uudelleen. Kaikki se maksoi sievät summat, mutta mitäpä siitä? Raha kävi sotaa, hävitti vihollisen aluetta, matki roomalaisia ja kylvi suolaa hävinneen kaupungin raunioille merkiksi siitä, ettei sen pitänyt koskaan enää uudelleen sorasta kohota. Ja raha on mahtava sotaherra; se lähettelee kaikkialle vakoojiaan ja tähystelijöitään, kaivaa miinoja vihollisen heikkoihin kohtiin, ampuu muurit rikki ja valloittaa väkirynnäköllä vallit: missäpä se ei voittaisi?

Missä? Toisinaan sattuu kuitenkin, että se ajetaan pakosalle; sattuu, että raha nousee rahaa vastaan ja voimakkaampi voittaa; mutta välistä sattuu raha myöskin kohtaamaan inhimillisiä tunteita, joita se ei pidä minkään arvoisina, tai lahjomattoman vakaumuksen, jota se ei ole muistanut ottaa huomioon, ja silloin voi tuo maailman valtiaskin tavata voittajansa. Sellainen harvinainen tapaus sattui todellakin tuossa taistelussa, jota käytiin kaupungin olemassaolosta.

Palaneessakin kaupungissa oli rahamiehiä, jotka unohtivat kaikki keskinäiset riitansa ja kilpailunsa, yhtyivät liittoon ja syöksivät yhteisiä rahavoimia taisteluun mahtavaa ahdistajaa vastaan. Ylt'ympäri maaseuduilla käytiin kaikkien ihmeeksi kuin jonkinlaista huutokauppaa työvoimista ja rakennusaineista, joiden hinnat kohosivat ennen kuulumattomasti siitä, että kumpikin puolue oli kilvan huutajana. Mutta juuri sille olikin Edvardson laskelmansa perustanut: vaikkapa hänen isänniltään menikin korkeitten hintojen tähden melkoisia summia, niin olihan siten uudelleen rakenteleminenkin kuolemaan tuomitussa kaupungissa vaikeampaa; vähävaraisten ei ollut ajattelemistakaan ruveta rakennuspuuhiin, he nurisivat äänekkäästi ja alkoivat taipua sen vähemmistön yllytyksiin, joka puolusti pois muuttamista. Voitto jäi taistelussa rahan puolelle, mutta pian tapahtui käänne.

Koti- ja synnyinseudun rakkaus kasvoi sitä voimakkaammaksi mitä ankarammin oli taisteltava suuren palon aiheuttamia luonnollisia tai teennäisiä vaikeuksia vastaan. Joukko palaneen kaupungin asukkaita, köyhiä ja rikkaita, yhtyi lujaan liittoon, vannoen vastustavansa poismuuttamista. He hankkivat pääomia, auttoivat varattomia, lähettivät ostelijoita etäisemmille seuduille, pitivät kokouksia, kehoittivat pontevasti jokaista rupeamaan puolelleen ja toimittivat edustajan pyytämään hallitukselta korottomia lainoja kaupungin uudelleen rakentamista varten. He selittivät vakaumuksen lämmöllä, ettei harvaanasuttu maa suinkaan tarvitse muutamia suuria kaupunkeja, joiden välillä on laajoja erämaita, vaan sopiviin kohtiin perustettuja pienempiä tapulipaikkoja, jotka suojelevat monopolikaupasta ja joista maalaisilla on vara valita edullisin. Vielä ei ollut tullut sanomalehtien aika avata taistelutannerta sellaisille asioille: pienet "aviisit", joita toimitettiin Turussa ja Helsingissä ja jotka maaseudulle saapuivat ainoastaan kerran tai korkeintaan kahdesti viikossa, säästivät ahdasta tilaansa oppineille tutkielmille, hiippakuntain uutisille tai rakkausnovelleille, joten niissä tuskin oli riviäkään palaneesta kaupungista tai sen epävarmasta tulevaisuudesta. Suullinen sana kävi, niin hyvin kuin saattoi, sotaa sen puolesta, mitä katsottiin oikeaksi tai hyödylliseksi; se sotkeutui huhuihin tai intoili mieskohtaisen vastenmielisyyden orjana, mutta vihdoin syntyi siitä yleinen mielipide, joka vastusti rahan valtaa. Kaikki lukuunotettuna oli tuo mielipide, olipa se sitten vastustava tai puolustava, suureksi onneksi kahdelle kaupungille, jotka siihen asti olivat raadelleet itseään ja toisiaan pienten mieskohtaisten asiain tähden. Ne olivat saaneet yleisen päämäärän, jonka puolesta kannatti taistella; se yhdisti hajaantuneet tahdot, vahvisti niitä ja nuorensi ne: ahdistaja tunsi voimiensa kasvavan, ahdistettu tunsi elämisen rohkeutta.

Noin neljä viikkoa palon jälkeen oli taistelu ja jännitys kaupunkien välillä yltynyt ylimmilleen. Ratkaisu oli ennen kaikkea maan hallituksen vallassa, joka ei tosin mahtisanalla kuten entiseen aikaan voinut suorastaan pakottaa toisen kaupungin asukkaita muuttamaan toiseen, mutta siitä huolimatta saattoi päästä saman tarkoituksen perille kieltämällä X-kylältä apunsa, lakkauttamalla sen tullikamarin, säästämällä postimestarin palkan ja ennen kaikkea viivyttelemällä uutta kaupungin järjestelyä äärettömän kauan. Se, mikä meidän aikoinamme näyttää mahdottomalta, oli silloisen epäluotettavan ja mieskohtaisesta vaikutusvallasta riippuvan valtiotaidon tähden sekä mahdollista että monen mielestä hyvin todenmukaistakin. Mahtavilla liittolaisilla Halmilla ja Gråbergilla oli puolellaan kumpaisenkin kaupungin pormestari sekä myöskin maaherra ja — mikä oli vielä tärkeämpää — maaherran rouva, joka taas oli läheistä sukua eräälle silloin kaikkivoivalle hallitusta johtavalle miehelle. Kaikki käyttöjouset pantiin toimimaan, kaikki rattaat voideltiin — alhaisimmissa piireissä helisevillä, ylemmissä vakuuttavilla perusteilla, sillä, moitittakoonpa Suomen virkamiehiä mistä tahansa, lahjoja he eivät ota eivätkä ottaneet silloinkaan. Kaiken sen pohjana oli kuitenkin syvimmällä kauppakysymys, toisin sanoen rahakysymys; vielä kerran oli siis raha voittava tuossa verettömässä, mutta itsepintaisessa taistelussa. Halm ja Gråberg uskoivat niin lujasti rahan voittavan, että he, niin liittolaisia kuin olivatkin, jo alkoivat salaisen keskinäisen sotansa Y-kylän kaupungin parhaimmista varastopaikoista, joiden uskottiin tulevan kahta arvokkaammiksi X-kylän muuton johdosta.

Taitavat sotapäälliköt eivät koskaan, vaikka olisivat kuinka varmat voitosta, jätä tukematta vahvaa asemaansa uudella puolustus- tai hyökkäysvarustuksella, jos vain on mahdollista. Sellainen keino, jolla oli valtava vaikutus X-kylän kaupunkiin, oli vielä käyttämättä. Kummankin kaupungin satamat olivat nimittäin koko länsirannikon kohtalon alaisia: ne mataloituivat aikojen kuluessa kaikkea uudelleen muodostavasta maankohoamisesta, joka niillä seuduin alentaa merenpinnan keskikorkeuden neljä jalkaa vuosisadassa. Jos nyt Y-kylän onnistuisi näyttää, että sillä oli parempi satama kuin X-kylällä, niin olisihan se melkein vastustamaton syy muuttamiseen. Eikö voitaisi luontoa pakottaa tuomaan ilmi tuota pätevää syytä? Niin, voitaisiinpa niinkin, jos puhdistettaisiin ennen käytännössä ollut, mutta sittemmin mataloitunut mukavampi kulkuväylä. Se maksoi rahaa ja oli siis, sekin, rahan tykistöä; mutta toivottiin, että saataisiin rahat kuoletuslainana viideksikymmeneksi vuodeksi. Voitto olisi tuleva sinä hetkenä eläville; jälkeentulevaiset saisivat maksaa.

Porvaristo kutsuttiin kokoon. Se hämmästyi kustannusehdotusta, mutta näytti tottelevaisesti tyytyvän mahtavien viisaaseen ennustukseen. Kaikki oli jo käydä toivon mukaan, kun odottamaton vastustaja ilmestyi.

Konsuli Lauri Gråbergilla oli vanha, lapseton setä, entinen raatimies ja kalakauppias Rufus Gråberg, omituinen olio, jota harvoin enää nähtiin muualla kuin kalastuspaikoissa, missä hän asiantuntijana antoi hyviä neuvoja kalojen suolaamisessa ja astioihin panemisessa. Pieni, laiha ja rattoisa ukko vinoine tekotukkineen, sarkatakin alaisine punaisine villapaitoineen ja monine sananlaskuineen, oli kaikkien kesken tunnettu sukkelasta päästään ja ivallisuudestaan. Kaupungin asioista hän oli pitkät ajat ollut niin välinpitämätön, että herätti yleistä kummastusta, kun hän vastustajain johtajana esiintyi omaa veljensäpoikaa vastaan.

— Minä olen kuullut sanottavan — hän alkoi — ettei hyttysen ääni taivaaseen ulotu, mutta sanotaanpa myöskin: ei niin pientä ääntä, missä ei vähän mieltä. Nyt tahdotte puhdistaa Virran salmen houkutellaksenne naapureja tänne, ja kun he tulevat, tahdotte antaa heidän maksaa. Mutta ei märkä maa vettä kaipaa; heillä on kylliksi maksamista omassa vahingossaan; miksikä me maksattaisimme heillä omat etumme? Te arvelette, että hyvään kaivoon sopii kyllä kaksikin sammakkoa, mutta minä sanon teille: vieraan väen tänne kokoaminen on sama kuin kalastaja panisi lapsensa perkaamaan — kalan perkaa, kaksi syö. Antakaa X-kylän olla rauhassa, oma pata kullakin on hyvä tulella, vaikka vettä kiehukoon.

Pieni, harmaapäinen ukko seisoi siinä rohkeana ja tuimana nuorempien keskellä, joista moni oli hautonut mielessään samaa ajatusta, rohkenematta kuitenkaan lausua sitä. Siitä syntyi kapina leirissä, mielipiteet hajaantuivat: vastapuolue oli saanut puhemiehen. Edvardson oli poissa jossakin myyränteillään; pormestari oli joutunut riitaan kaupungin kanssa palkkaeduista; Lauri Gråberg ei uskaltanut loukata lapsetonta setää — jonka epäiltiin aikovan määrätä melkoisen suuret varansa yleisiin laitoksiin. Hannu Herman Halmilla ei ollut sellaista vaikenemisen syytä. Hän kuvaili, mitä etuja kaupungilla olisi sataman parantamisesta ja kauppalaivaston suurentamisesta, mutta hän ei puhunut niin voimakkaasti kuin tavallisesti, hän oli hajamielinen, hän ajatteli jotakin muuta. Itsepäinen ukko vastasi hänelle sananparsillaan: ei sanoista siltaa saa, puita siihen tarvitaan, ja se ei ole vielä linnulla kuvussa, mikä nokassa. Päätöstä ei saatu toimeen; raha joutui tappiolle etuvartiokahakassa, ratkaiseva taistelu oli jäljellä, ja se taisteltaisiin hallituksen keskipisteessä.

— Rufus-vanhus on kuitenkin älykäs mies, kuului kuiskauksia voitolle pääsevän vastapuolueen kesken. — Häneen voi sovittaa erään hänen omia sananparsiaan:

Vanhaa koiraa ei pidä halveksia, se voi purra luuhun asti.

18. MOLEMMISSA KONTTOREISSA.

Hän osaa olla vaiti; hänestä voi vielä tulla kauppias.

— Mitä uutta? kysyi konsuli Gråberg kapteeni Edvardsonilta, joka astui konttoriin kellon lyödessä yhtätoista ennen puoltapäivää.

Kapteeni pyyhkäisi hattuaan, pani sen varovaisesti vaarnaan ja vastasi:

— Kirkasta mastossa, räntää kannella. Kävihän eilen hullusti porvariston kokouksessa?

— Kävi. Sointiteeri oli poissa. Olithan, veli, X-kylässä?

— Olin. Ja maaherran luona. He lyöttäytyvät yhteen kuin muurahaiset tuhkakasaan. Ei pirukaan voi pitää heitä aisoissa. Minä olen jo menettänyt 80.000 rakennustarpeihin ja tiiliin, niinkuin käskit, veli; minä olen tilannut heidän parhaat työmiehensä; Millberg ja Andersson ovat juosseet saappaansa puhki meidän asioillamme, ja kuitenkin käy kaikki päinmäntyyn. Miten onkaan? Ceder ja Alrot ovat alkaneet tehdä kivijalkaa uusiin taloihinsa! Luulenpa, että uusi järjestely nuo herrat kyllä opettaa, jos se tulee ajoissa. Mutta sitä ei tule, veli Gråberg; maaherran rouva on meidän puolellamme; minä kuulin sen varmalta taholta, mitäpä silloin lukua pikku herroista?

— Naisten suosio on kuin huhtikuun lumi!

— Aivan niin, jos suosio koskee miestä. Mutta nyt koskeekin ystävyys sattumalta toista naista. Armollinen rouva ei voi koskaan unohtaa, että hänen lastensa köyhä kotiopettajatar koroitettiin upporikkaan kauppaneuvos Halmin rouvaksi. Se on armollisen rouvan tekoa, ainakin hän niin uskoo, ja kukapa ei olisi niin heikko, että pitäisi nukeistaan? Siis: Halm kuiskaa sanasen rouvalleen, pikku rouva kuiskaa sanasen armolliselle rouvalle, armollinen rouva kuiskaa saman enolleen, ministerille. X-kylä on hukassa; sen tulevaisuus ei ole senkään arvoinen kuin lyijykynä…

Niin sanoen katkaisi kapteeni ikäänkuin ajatuksissaan yhden kuudesta lyijykynästä, jotka aina olivat rivissä hänen isäntänsä kirjoituspöydällä.

— Mutta — huomautti Gråberg sulkakynää pureskellen — tässä torin varrella asuvan pikku rouvan mieleen voisi jolloinkin juolahtaa kuiskata sananen meistä.

— Olet oikeassa, veli, kapteeni vastasi. Siihenpä juuri tarvitsemmekin mutkan, ja minä luulen löytäneeni sen. Kohta tiedän, mitä tarvitsen, komissaari Sten Halmista. Se koskee suvun kunniaa. Olkaa huoletta; kauppaneuvoksettarelle ei juolahda mieleen kuiskata yhtään ainoaa sanaa Gråbergin kauppahuoneen asioista.

— Veli Edvardson!… Oletpa itse oveluus, veli!… Tiedätkö, veli, että Lauri Roderik taaskin muutti mielensä ja lähti yliopistoon?

— Mitä poikain kujeita se on? Enkö nähnyt hänen ja tytön toimivan ihan kuin pitikin X-kylän palossa? Minä luulin nuorten jo olevan kihloissa.

— Minä en ymmärrä, mikä pojassa on. Milloin konttoriin, milloin ulkomaanmatkoille, milloin taas yliopistoon. Ei ole varsin kehuttavasti tuhannen markan velkakirjasi laita, veli hyvä. Minä päästin hänet. Kun hän kerran alkoi, niin jäähdyttäköön nyt intoaan maisterinarvolla.

— Veli Gråberg … anna anteeksi, minun periaatteeni on, ettei liikemies koskaan saa olla kunnianhimoinen. Maisteriko? Kaikkia vielä! Halm tallasi kauppaneuvoksen valtakirjan jalkoihinsa, mutta nyt, kun hän on ehtinyt tarkemmin miettiä asiaa, ei hän sitä myisi kokonaisesta laivastakaan. Meidän puolestamme kernaasti. Jokainen kunnianhimo on huono kauppa… Lauri Roderik itsensä pilalle lukeneeksi maisteriksi! Eikö hän ole puhunut tytöstä?

— Ei sanaakaan.

— Hän osaa siis olla vaiti; onhan sitten jotakin toivoa. Kun osaa olla vaiti kahdenkymmenen ikäisenä, osaa kyllä hoitaa liikeasioita neljänkymmenen vanhana. Hänestä voi vielä tulla kauppias.

Konsuli Gråberg huokasi. Hän ei luottanut siihen lohdutukseen, vaan pelkäsi, ettei hänen ainoa poikansa koskaan tulisi isänsä paikalle konttoriin. Mutta tulisihan hänestä maisteri; se oli kuitenkin edes vähäinen lohdutus oppimattomalle isälle, jonka oli täytynyt lukea maantiedettä vanhoilla päivillään, saadakseen selville, mille maailman kulmalle hän lähetteli laivojaan.

Samaan aikaan oli kauppaneuvos Halm konttorissaan silmäillyt postissa tulleita tietoja ja sanoi kirjanpitäjä Stenmanille:

— Otava on Lontoossa. Nopea matka, kymmenen päivää. Kingslaw & Pojat ilmoittaa Odessan rahtien olevan kalliimpia kuin miesmuistiin. Edestakaisin yli 60.000. Tervola teki tehtävänsä kuin mies.

— Tervolan olisi pitänyt olla täällä jo kaksi viikkoa takaperin, vastasi Stenman kääntämättä silmiään konttokirjastaan.

Isäntä oli vaiti. Nuori kirjanpitäjä oli toimittanut asiansa ja toimittanut sen hyvin; miten hänen sitten kävi, se oli tosin sivuasia. Mutta vankallekaan pohjalle päässyt kauppias ei ole vapaa inhimillisistä heikkouksista, ja Halm tunsi rinnassaan jotakin isällisen hyväntahtoisuuden tapaista tuota ripeää, kunnon nuorukaista kohtaan. Olihan Tervola hänen koroittamansa…

Puolen tunnin kuluttua, joka ääneti käytettiin lähetettävien kirjeiden hyväksi, sanoi Halm Stenmanille:

— Meillä on tänään ristiäiset.

— Toivotan onnea, vastasi kirjanpitäjä kuivasti.

— Stenman … minä olen saanut huonoja sanomia Juhanista. Hän pelaa…

Stenman pudisti päätään, pani nuuskaa ja kirjoitti yhä edelleen.

— Nyt saan jo kolmannen kerran maksaa hänen velkansa. Se ei käy päinsä, Stenman. Minä käsken hänen heti palata kotiin Ruotsin kautta.

— Keskellä talveako?

— Niin, keskellä talvea. Pohjanmeri ja Ahvenanmeri eivät ole mitään Lontoon pelihuoneiden rinnalla. Jos kadottaisin hänet… Jumala rankaisee meitä, Stenman!… Silloin on minulla jäljellä vain äsken syntynyt poika, joka kastetaan tänään. Stenman, meidän täytyy tehdä jotakin köyhäin hyväksi; ei meillä ole siunausta lapsistamme, jollemme tee mitään muiden hyväksi. Kirjoita 500 merimieshuoneelle leskiä ja orpoja varten. Mutta se ei riitä, Stenman; me perustamme Y-kylään säästöpankin tämän päivän muistoksi. Minä annan 1.000 pohjarahastoksi.

— Määräsittehän, patruuna, kaksi prosenttia Otavan Odessan matkan tuloista kauppiaitten apukassaan. Tehnee 1.000 tai 1.200.

— Se on totta, sitä en muistanutkaan. Mutta samapa se; se lintu ei ole vielä kynitty. Kirjoita 500 merimieshuoneelle ja 1.000 säästöpankille. Onni on häilyväinen, täytyy tehdä jotakin hyvää. Täytyy jättää muisto jälkeensä… Jos kuolen, Stenman, on testamentissani määräys sinulle.

— Se on suotta. Te elätte kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä.

— En saa rauhaa ajatellessani Juhania. No, niin… Porvaristo teki tenän eilen; Rufus-ukko lateli sukkeluuksiaan. Minusta se on samantekevää; minä alan kyllästyä koko sotkuun. Gråberg on ostanut uuden varastopaikan sataman luota. Edvardson kylvää rahoja kuin hietaa. Se on hänen keksintönsä, Stenman.

— Johan sanoin teille, patruuna, ettei siinä miehessä ole yhtään suoraa paikkaa. Toiminimi tietää, mitä hän on miehiään. Minerva tuotti aikoinaan hyvin, mutta mitä siitä tuli? Merilainoja siitä tuli, käräjänkäyntejä siitä tuli. Toiminimi ei luullakseni kiittänyt Edvardsonia. Ja moisen miehen kanssa ryhdytte uudelleen asioihin, patruuna!

— Liikeasioissa, Stenman, täytyy katsoa eteensä, mutta täytyy myöskin osata unohtaa. Gråberg ei saata unohtaa; sentähden hän onkin vain pikkukauppias ja sinä pysyykin… Nyt lähden veljeni Stenin luo. Hänet on kutsuttu kummiksi.

— Komissaariko? kysyi Stenman hyvin kummastuneena ja unohti panna hyppysissään olevan nuuskan nenäänsä.

— Kummastuttaako se sinua? Onhan hän vanhin veljeni.

— Antakaa anteeksi — Stenman vastasi hämillään — minä luulin, että hän on hullu.

— Omituinen hän on, mutta ei hullu. Margret pitää häntä häkissä. Minun velvollisuuteni on valvoa, miten hän tulee toimeen vanhoilla päivillään.

Kauppaneuvos otti hatun, kepin, turkkitakin ja oli kohta tiessään. Vanha kirjanpitäjä katsoi hänen jälkeensä, alkoi vuolla uutta sulkakynää ja jupisi itsekseen:

— Isä oli viisain kaikista, kunnes tuli hulluksi… Sten oli uskaliain, kunnes hänkin tuli hulluksi… Otto Kristofer oli tyhmin ja hyväluontoisin; hänellä säilyikin se rahtunen ymmärrystä, mikä hänellä oli… Hannu Herman on paras kaikista; tuleeko hänkin nyt hulluksi?… Juhani tulee Sten Halmiin; hän menettää järkensä.

Huono kauppa … saldona kaikesta haaksirikko, haaksirikko!

19. SYYRAKIN KIRJA.

Älä ryhdy moneen asiaan.

Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella. Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia, sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone, jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset, joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva paraadiunivormu.

Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa. Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan, suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä, jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se, joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään, jos polttaisi näppinsä. — Hyvästi, serkku; käykää katsomassa… Ja Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla höystettyä viiniä?

Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan, tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys sallisi hänen tulla.

Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.

— Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa häntä sukulaiseksesi?

— Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta! Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu; Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta? Tässä ei auta mikään cremortartari (viinikivi). Minä otin Pokkisen Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa; minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta, keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä, voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en päästänytkään.

— Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret, että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?

— Minä olen sitä mieltä — vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra, mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen — minä olen sitä mieltä, että koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin; mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa, ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme, lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika… Liisu!

Liisu tuli puotikamarista.

— Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä tervehtimässä häntä?

— Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko rahoista!

— Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan, Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.

Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli, vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo — veljensä, joka oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.

— Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.

Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.

— Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä Otto Kristofer vai Hannu Herman?

— Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi.

— Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän levollisena. — Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä. Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti tehty.

— Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?

— Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä. Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei mitään muuta.

— Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää, virkistävää viiniä?

— Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa? Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.

Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.

— Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja ongenkoukkusi.

— Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata, tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.

Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti, ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.

— Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä pysähdyimmekään?

— Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.

— Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas, Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!

Liisu luki:

"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa; ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.

"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä ihmettelee.

"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.

"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi. Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta mitään puuttua?… Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa; lapsistansa mies tunnetaan…"

Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies, oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän kohosi istuimeltaan lähteäkseen.

— Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.

— Mitähän se olisi, Hannu-veli?

— Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia ja Liisua tulemaan kummeiksi.

Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:

— Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.

— Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.

— Minä tulen.

— Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien tuntemattomien ihmisten parissa.

— Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. — Minä kestän nyt kaikki. Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?

— Mutta olettehan katolilainen, setä!

— En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?

— Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.

— Hyvästi.

20. LAPSEN PUUMERKKI.

Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.

Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.

Eräs lohdutus oli vielä — pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armo ostettava mistä hinnasta hyvänsä — runsailla lahjoituksilla, leskien esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella … ja vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan, milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen elämään.

Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo, joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään seurapiiriin kuuluvia vieraita.

Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia kutsumatta sadoittain vieraita.

Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä ilmaiseksi.

Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin, käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.

Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena. Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi, hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti — ei kukaan voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen elämänsä … ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo — sulje rakkauden kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii toisen olennon onnen tähden — kuvaile hänen tulevaisuutensa valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa — mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!

Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia — kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa. Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän ja laihan kumaraisen herran.

— Kuka hän on? kuiskailtiin.

— Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.

— Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.

— Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.

— Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.

Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi. Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa, pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä; salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.

Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm vain oli vaipunut maahan.

Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä kuin ennen: Sten Halm se on … se hopealastistaan kuuluisa.

— Niin — huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi — hän on kauppaneuvoksen veli.

Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä kastan sinut, Sten Otto Herman…

Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan. Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena. Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?… Mutta komissaari oli taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä … mutta liian tuhlaavaisen komea … millaisia mattoja, peilejä, tauluja, uutimia … mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy lankeemuksen edellä… Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia rypäleitä, sokerileivoksia … hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen terveydeksi samppanjaa.

— No, Gråberg! — sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului porvariston vähemmistöpuolueeseen — oletko kuullut, veli, päivän suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin kallio.

— Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.

— Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni, vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla ystävyyssuhteissa naisten välityksellä … asetellaan miinoja kilpaveljen räjäyttämiseksi … ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja kilpaveli nauraa.

— Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi lihava herra hymyillen.

Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta, joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä, sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä. Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.

Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:

— Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?

— Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.

— Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.

— Pyörtymystä, Margret!

— Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä hetkenä hulluksi?

Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

— Margret … älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua se on? Anna minun pitää pieni poikaseni … kohta, kohta ei minulla ehkä olekaan muuta…

Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen kyyneleitään.

Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.

— Ei, Hannu — hän sanoi lohduttaen — älä välitä siitä joutavasta jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu. Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona voi.

Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella häntä.

— Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.

— Se on Tervola.

— Vai niin! Käske hänen tulla!

Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.

— Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy istumaan! Oletko sairas?

— En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja vaipui samassa tuolille. — Minä olen viipynyt kauan… Minä olin sairaana Viipurissa.

— Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies… Mutta sait kokea kovaa?

— Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla… Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin … oli kylmä … lienen vilustunut … tulin sairaaksi paluumatkalla… Lupasittehan, herra kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni…

Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.

— Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. — Otavan rahti tulee kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan palvelijani.

21. KOETTELEMUKSIA.

Älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Päivät kuluivat, tuli kevättalvi, kevät ja vihdoin kesä.

Naapurikaupunki X-kylä sai uuden järjestelynsä ja alkoi kuin nuori koivu palolla kasvaa tuhasta. Rooma ei ollut vielä kylvänyt suolaansa Karthagon raunioille. Hämähäkin verkot oli tuuli hajoitellut, kultaverkon särkenyt; raha oli jäänyt tappiolle vieläkin kerran aikojen kilpakahakassa. Mutta on monta taistelua, joissa voitettukin voittaa. Kumpikin kaupunki kohottautui uudelleen kilpailemaan; rohkeus kasvoi, veistämöissä työskenneltiin, kauppa kukoisti. Ulkomaiset kauppapaikat eivät aina olleet edullisia maan vientikaupalle, mutta sitä edullisempia rahtiliikkeelle. Tyhmä kauppabalanssi, joka vuosittain oli julkaistuna maamme virallisessa lehdessä, — osoitti aina tappiota ja tappiota, vaikka kuinka olisi koeteltu asetella numeroita, mutta se ei estänyt kauppalaivastoa ja samalla rantakaupunkeja nopeasti kasvamasta. Valtiotalouden hoitajat jännittivät tarkkanäköisyyttään saadakseen selville, miten moinen maa, joka lakkaamatta maksaa rahoja muualle melkein kahta vertaa enemmän kuin se kokoaa, ei joudu verohylyksi eikä ulkomaisten vekselien valtaan, vaan sen varallisuus ja pääomat ennemmin alinomaa kasvavat. Sen arvoituksen selitys oli silloin rahtiliike, joka tuotti maahan salassa säännöstelemättömiä miljoonia. Mitkään sopimattomat tullisäännöt eivät olleet saaneet tukituksi tuota maailmanmarkkinain kullan tulvivaa lähdettä. Myöhempinä aikoina, kun höyry on tullut Suomen purjelaivain vaaralliseksi kilpailijaksi, on vain tarvittu jättää kauppalaivasto ilman tehokasta kannatusta, niin miljoonatulvat ovat menneet kuiviin. Sitä koetetaan nyt korvata puutavarain viennillä … niin kauan kuin kirves löytää metsää haaskatakseen.

Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet tekivät hyviä kauppoja, Halm & Kumppani — kumppanina oli Stenman — vakuutti laivansa, menetti yhden ja sai vahingon palkituksi. Gråberg menetti myöskin yhden mutta korvasi vahingon säästämällä kuuden muun laivan vakuutusmaksun. Kumpaakin rikasta toiminimeä uhkasi uusi kilvoittelija: yhtiö. Pienempien pääomain omistajat alkoivat naapurikaupungin esimerkin mukaan liittyä yhteen ja rakentaa laivoja. Mitä mahtavat silloin tekivät? He rupesivat yhtiön jäseniksi kumpikin ja saivat kilvoittelun kärjen katkaistuksi. Y-kylässä oli siis kolme suurvaltaa: kaksi yksinvaltaa ja yksi tasavalta.

Kapteeni Edvardson piti huolta siitä, että komissaari Halmin aikaisemmat vaiheet tulivat yleisesti tunnetuiksi, ja häpeä tuli siitä koko perheen osaksi. Kateus selitteli väärin, panettelu mustensi kauppaneuvoksen ja hänen onnettoman veljensä välistä suhdetta. Margret-rouva matkusti Isoonkyröön ottamaan haltuunsa Yrjölän kallisarvoisen pesän. Komissaarin toivon mukaan myytiin se huutokaupalla, mutta siitä maksettiin huonosti, vain noin 18.000 riksiä. Summa jaettiin, samoin komissaarin määräyksen mukaan, tasan Isonkyrön köyhille ja hänen synnyinkaupungilleen. Hän tahtoi olla köyhä, ja hänestä tulikin köyhä, mutta uskottiinko sitä? Ei, olihan vielä jäljellä kassakirstu, jonka sinettejä hän ei antanut murtaa ennen kuolemaansa, ja siinähän tietysti täytyi olla summattomia aarteita.

Sallimus johti sillä välin niin, että myrkyllinen juoruilu, joka kaikkialla oli liikkeellä Halmin perheestä, sai oikeutetumman aiheen ryhtyä tekemisiin Gråbergin asiain kanssa. Konsuli Lauri Gråbergin setä, tuo pienikasvuinen kalakauppias ja sananparsien saivartelija Rufus Gråberg oli aikaisin keväällä ajanut heikolle jäälle ja hukkunut. Perunkirjoituksessa huomattiin vastoin luuloa, että koko omaisuus oli vain 22.000 riksiä, ja se oli testamentissa määrätty vanhalle varattomalle leskelle, rouva Hallbergille, joka oli kaukainen sukulainen ja oli jo kolmekymmentä vuotta hoitanut vainajan taloutta. Lauri Gråberg ehdotti, että rouva Hallberg muuttaisi hänen luokseen ja luopuisi omaisuudestaan; muuten uhkasi hän tehdä valituksen testamentista. Rouva Hallberg ei suostunut siihen. Lauri Gråbergin laiselle miehelle ei 22.000 riksiä ollut enempää kuin yksi ainoa hänen laivansa saattoi tuottaa muutamassa kuukaudessa, mutta kapteeni Edvardson keksi mitättömän muodollisuuden, jota Rufus Gråberg ei ollut huomannut kutsuessaan todistajia, ja testamentista tehtiin valitus.

Tuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin kauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun naskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin valitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan, maailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen rikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt Gråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää hunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä. Pikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi öisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin pahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa. Vihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas sisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa, jolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.

Ikäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle sydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja tavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin uhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana yönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat Tervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin poikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä rakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun Otavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen äidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin — niin, vasta silloin Hannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli vain kourallinen tomua.

— Tästä lähin — hän sanoi itkevälle leskelle — olen minä teidän poikanne.

— Minä kiitän teitä — äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen viattomissa sanoissaan — minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle hauta poikani viereen!

Hannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin näkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat ihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän hyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä pienokaisen syliinsä.

— Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä mitään surua — saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin isäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan … tai jos se tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!

Hänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.

— Ei — hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa — meidän pikku Stenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä niinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.

22. KAPTEENI EDVARDSON.

Hän oli itse oveluus.

Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi tälle, kun postitunti lähestyi:

— Missä Edvardson viipyy?

Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin yhdentoista lyönnillä.

— Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä aamuna, vastasi kirjanpitäjä.

— Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?

— Kauppaneuvoksen Argo palasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. Meidän Solidelle otetaan väki tulevalla viikolla.

— Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.

— Sen kaatoi tuuli tunti sitten.

— Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!

— Vanha merimies, herra konsuli.

Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin — käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.

— Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. — Södergren, kutsu tänne poikani!

Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli konttoriin.

— Osaatko englannin kieltä?

— Hieman..

Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.

— Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.

— Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.

— Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. — Kulutat rahoja jo kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?

— Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.

— Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena. — Etkö siis maisteriksi?

Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.

— Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.

— Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan. Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?

— Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton, mutta sangen kunnioitettava.

— Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri Roderik … jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta? Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!… Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!

— Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle kauppahuoneelle?

— Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen kauppias.

— No hyvä, kirjoittakaa, isä: Hawkes & Sons, Liverpool. Salt! Salt! … Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.

— Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?

— Salt on hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta laitoksesta, sananlennätin-nimisestä, jota käytetään Englannissa. Sen muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on aina vain muutamia sanoja.

— Oh … älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta kirjeestä?

— Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.

— Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitsee pian tai nopeasti?[13]

— Quick ja prompt.

— Hm… Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä. Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla. Kirjoita!

Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri Gråberg.

Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä, satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä, milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja, alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta vihureilta.

Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa, milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus, kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.

Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia. Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen … ei, sellaista hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa moisia puuskia alahangan puolelta.

— Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan asti?

— Oli jäätävä.

Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.

Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.

— Missä on kapteeni Edvardson?

— Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella oli hänellä laivapoikapahanen.

— Sellaisessa myrskyssä!

— Vanha merimies.

On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit, mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin, toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli uponnut omassa toimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:

— Jospa nyt olisi Edvardson täällä! Hän oli itse oveluus! Hänen olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.

23. ERÄS KUOLEMA.

Totuus, joka vapauttaa meidät.

Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle, aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon, uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto, joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa. Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota; mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili, olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.

Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys, selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns. herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin hänen vahvuutensa — lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja maailman voittajan voima.

Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman, kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona; hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti pelastuksen armoon, hän antautui kokonaan, niinkuin sekä totinen Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki ilmaiseksi ja löysi rauhan.

Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas varjostimen.

— Ei — sanoi vanhus — anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua… Mutta katsokaa, noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!… Ei mitään ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!… Nosta päätäni, lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon … kiittää ja ylistää…

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri, murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja, Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja epätoivoisin ihmislapsista — hänkin oli saanut armon armahtavalta Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan…

* * * * *

Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden, että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.

Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa, kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat toista mieltä.

Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen, messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen "Kullantekemisen taito".

Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä kätköistä.

Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet — totuuden, joka vapauttaa meidät.

24. HALMIN JA GRÅBERGIN SUVUT.

Se oli rahan luonnollinen kuolema…

On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista, jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.

Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita, samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi. Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas, hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa olosuhteissa.

Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua häiritsemässä.

Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen". Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat, suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.

Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta. Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet, siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas. Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit, nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin, mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella. Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi, tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei sitä sadalla hevosella takaisin saada."

Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta, minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.

Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi, että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvat sen suurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään, mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien käsissä nähdään joka päivä jotakin, usein paljonkin muuttuvan tyhjäksi.

Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä, mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa. Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tulla vast'edes toimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin, etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa, tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi. Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko valita, ja hänestä tuli — lasinpuhaltaja.

Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti. Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä, saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa. Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta, siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.

Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin, kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs ajatus.

— Lauri Roderik — hän sanoi sisarensa pojalle — sinä olet ihmistynyt kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene naimisiin?

— Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!

— Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.

— Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.

— Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?

— Kaksituhatta ruplaa.

— Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa neljässä vuodessa.

— Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.

— Hm… Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa toinenkin keino.

— Minä en tiedä muuta.

— Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.

— Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani. Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.

— Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on kai niin — lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa sukalla hartioihin — asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä, nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään neitiin … joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa … joka on elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä uudessa silkkihameessa… Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden kävelet allapäin, nuori herraseni.

— Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!… Mutta jos nyt kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän vikanne, täti.

— Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin … ja sinut lisäksi, suurtuhlari!

Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa, ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.

— Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu siitä sanoo?

— Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa 12.315:10, vastasi Liisu.

— No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. — Siinä kuulet! 12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon teitä!

Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia, tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.

Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä, Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.

— Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he siinä katselivat äskenvihittyjä.

Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta, molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.

Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.

— Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen ja puoleksi itkien itsekseen. — Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei hyväksy sitä toiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan saldoa.

25. KULTA-AAVE.

Minä piirrän sinuun puumerkin.

Neljännen luomispäivän ensimmäinen aurinko katseli äskensyntynyttä maata, näki vuoren tomun ja jätti sille loistonsa välkkeen. Tomusta muodostui kulta, ja kulta oli hyvää, niinkuin kaikki, mitä Jumala on tehnyt.

Vähän aikaa ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen kuljeskeli käärme paratiisin suljettujen porttien ulkopuolella ja löysi hiekasta kullan. Se katseli sitä käärmeensilmillään, huomasi sen sopivaksi omiin tarkoituksiinsa ja sanoi:

— Kulta, sinun pitää ruveta minun palvelijakseni.

— Minä palvelen luojaani, vastasi kulta. Minä olen hänen tekemänsä.

— Vaimo ja omena olivat myös Jumalan tekoa, sanoi käärme. Minulle on annettu valta käyttää kaikkea luotua kiusauksena, jotta ihminen saisi vapaasti valita joko minun valtakuntani tai hänen, jonka nimeä en saa sanoa.

— Mitä minun tulee tehdä? kulta kysyi.

— Sinun tulee palvella kahta herraa. Sinä saat säilyttää auringon viattoman valon heijastuksen, mutta samalla minun silmieni käärmeenloiston välkkeen. Mene, tee tehtäväsi. Minä piirrän sinuun puumerkkini, josta sinut tunnetaan.

Ja käärme piirsi kultaan itsekkään hengen puumerkin: Minun. Hän tiesi kyllä, että ikuisen rakkauden sinetti merkitsee itsensäkieltämistä: Sinun.

Kaksi poikaa, Kain ja Aabel, leikki virran rannalla ja he näkivät loistavan kiven, joka heitä miellytti. Kumpikin huudahti: minun! ja ojensi yht'aikaa kätensä ottamaan kultakappaletta. Mutta Kain oli voimakkaampi ja sysäsi veljensä syrjään. Se oli ensimmäinen taistelu veljesten välillä, ja se koski sitä, mikä on minun.

Ihmishenki on syntyisin valosta ja rakastaa kaikkea loistavaa. Kulta loisti ihmisten silmissä kuin aurinko, kuin käärmeen silmät, ja sitä käytettiin kauniiksi koristuksiksi. Se koristi Faaraon otsaa, Sodoman portteja, Tamarin hiuskiharoita, Braman pagodia, Isiksen temppelejä ja kultaista vasikkaa. Herra sanoi kullalle:

— Miksi palvelet hirmuvaltiaita, herjaajia, porttoja ja epäjumalia?

Kulta vastasi:

— Minä tahdon myöskin palvella sinua, Herra, ja sinun hurskaitasi.

Ja sitten se seppelöitsi Deboran kypäriä, Davidin päätä ja Salomonin temppeliä aina kaikkein pyhimpään asti.

Kulta palveli palvelemistaan kahta herraa, koristeli lapsen kehtoa, Akilleen kilpeä ja makkabealaisten miekkoja.

— Ei siinä kylliksi, käärme sanoi, mene sulatusastiaan ja tule rahaksi!

Kulta meni upokkaaseen, ja siitä tuli kaiken sen arvon mitta, josta ihmiset sanovat: minun. Siten muuttui se jonkinverran toiseksi kuin se itsestään oli, oli olevinaan omaisuutta, ja nimenä sillä oli raha. Siihen saakka oli se huikaissut silmiä; tällöin se sai vallan sielun pajassa, mielikuvituksessa. Kun ajatuksen seppä lähti ulos, kun hänen moukarinsa, tahto, lepäsi ja hänen äitinsä, tunne, puhalsi hiilloshehkuun, tulivat unten vallattomat kääpiöt pajaan ja takoivat ahjon kuonaa. Siitä alkaen kulta rupesi kummittelemaan.

Kulta kävi läpi aikojen, kansojen ja maiden, kulki auringonloistoineen ja käärmeenvälkkeineen, palveli aina kahta herraa ja kantoi otsassaan sanaa minun. Se kummitteli kummassakin hahmossaan koristuksina ja rahoina, ihmisten silmissä; se johti argonautit etsimään kultaista taljaa, se hävitti Troian ja Jerusalemin, se kokosi rikkauksiaan Roomaan, eivätkä Caesarit havainneet, että se haisi kansan kyyneliltä. Se johti raakalaiset kultaiseen kaupunkiin, ohjasi viikinkien sotapurret etelän kultamaihin, lähti Kolumbuksen matkaan etsimään Indiata, Ferdinand Cortezin kanssa valloittamaan Mexikoa ja Cookin kanssa purjehtimaan maapallon ympäri. Se toimitti suuria Jumalan valtakunnan levittämiseksi kaukaisiin maanosiin, se asutti erämaita, oli suurten löytöjen ja hyödyllisten keksintöjen synnyttäjä, järjesti kaupan ja yhdisti kansoja. Mutta kaiken sen takaa kummitteli yhä vain käärmeen katse.

Kullan auringonloiste verhosi välkkeellään kaiken ansion, sekä rehellisen että petollisen. Miksei valtiomies, joka laati viisaita lakeja, olisi nähnyt maataan kullanloisteisena? Miksikä ei tehtailija, joka antoi monen monelle työmiehelle leivän, olisi kehrännyt kultalankoja kangaspuissansa. Ja päivätyöläinen, joka työskenteli vaimonsa ja lastensa hyväksi, miksei hän, alkaessaan viikon työn, olisi laskenut, miten paljon hänellä on saamista viikon lopussa ja samalla nähnyt auransa, kirveensä, sahansa loistavan kullasta? Mutta taaskin — ja siinä sekaantui käärmeen katse auringonpaisteeseen — miksei soturi, joka lähti valloittamaan vieraita maita, olisi kuvitellut sieltä kaukaa tapaavansa vuorittain kultaa? Miksei koronkiskuri lähettäessään paperilappunsa ja mustat piirtonsa ryöstöretkelle, olisi ihastunein mielin ajatellut niiden kultaista satoa? Miksikä ei peluri olisi uneksinut voittonumeroa tai onnellista korttia?

Viisas istui yksinään lamppunsa ääressä ja tutki yön hetkinä olevaisen äärimmäistä alkuperää. Aave tuli hänen luokseen, piti kättään lampun edessä ja näytti varjosta loistavat kasvonsa.

— Minä ymmärrän, sanoi tutkija, sinä olet kaiken alku, elämänneste, viisasten kivi!

Ja hän etsi sitä kiveä upokkaastaan, kunnes hänen silmänsä sokenivat, hänen kätensä herposi ja hänen elämänsä lamppu sammui.

Silloin käärme hymyili, kun hän vielä kerran niinkuin tiedonpuun luona sai petetyksi tutkivan ihmishengen. Mutta Herra sanoi kullalle:

— Mitä teet? Ryöstäthän jaloimmat pyrinnöt, mitkä panin ihmiseen.

— Herra! vastasi, kulta, etkö näe minun hyödyllisiä tekojani? Enkö ole ahkeruuden synnyttäjä, keksintökyvyn kannustaja? Enkö paina sormusta onnellisen morsiamen sormeen? Enkö helise miellyttävästi köyhän säästölaatikossa? Enkö ole perustanut lukemattomia armeliaisuuslaitoksia ja levittänyt pyhää sanaasi ympäri maailmaa? Herra, etkö näe, että minä teen parannusta kirkoissa? Eivätkö niiden alttarit säteile minun loistostani? Enkö ole Poikasi ja hänen äitinsä kuvan pukimena? Enkö loista kuin sädekehä pyhimysten kanssa?

Herra tiesi kyllä sen kaiken, mutta hän antoi aikojen tulla täytetyksi. Kulta kulki yhä karttuvin voimin eteenpäin maailmassa.

— Ei siinä kyllin — sanoi käärme — että sinulla on otsassasi: minun. Piirrä sen viereen: enemmän!

Kulta kirjoitti otsaansa: enemmän, yhä enemmän! Se oli jo ennättänyt meidän aikaamme, sitä alkoi kertyä niin suunnattomia joukkoja, ettei sitä koskaan ennen ollut niin kasaantunut, ja se otti paperin avukseen. Niinkuin se itse oli rahana toista kuin se oikeastaan oli, niin oli silloin paperi olevinaan kultaa. Se tapa oli mukava; paperi painoi niin vähän, sopi pieneen tilaan, ja siten mitätön, pieni paperipala, jonka tuuli saattoi puhaltaa pois tai kipinä polttaa, oli arvokkaampi kuin kultaläjät. Mutta sen muutoksen avulla oli kulta tunkeutunut vielä syvemmälle mielikuvituksen pajaan, ja entistä hurjemmin alkoivat kääpiöt takoa sen kuonaa. Silloin ei kummitellut enää yksinomaan kulta, vaan sen valtuutetutkin, setelit, vekselit, obligatsionit ja sadankinlaiset osakkeet. Kaikki nuo lumpuista luodut paperipalat näyttivät silloin omistajan kädessä kullatuilta; niiden arvo nousi ja väheni, ne muuttuivat lumpuiksi, mitä ne ennen olivat olleetkin, mutta ilmestyivät taas toisenmuotoisina ja hurmasivat maailmaa. Ja noista tyhjistä, hauraista lumppukummituksista, jotka sanoivat olevansa kultaa, nähtiin ihmisten riitelevän. Kulta oli maailman hallitsija: se kävi sotaa kapinoitsijoitansa, jalompia tunteita, yleviä, omanvoitonpyytämättömiä tarkoitusperiä vastaan, sai voittoja ja kärsi tappioita, mutta kohotti aina uudelleen mahtavan valtikkansa. Se oli kauan hurmannut naisia ja ukkoja; se oli kauan pitänyt puukkoa ryövärin kädessä ja heittänyt messinkiä rahanväärentäjän sulatusuuniin. Se oli myynyt maita ja ostanut viattomuutta. Nyt se alkoi tunkeutua nuorukaisen kunniantoiveihin ja tulevaisuudenunelmiin ja käydä postimerkeillä kauppaa lastenkamarissa. Se tuli Molokiksi, jonka palavaan kitaan uusi pakanuus heitti lapsensa epäjumalain riemuitessa.

Toiselle kullan palvelijalle toisensa jälkeen sanoi Herra: tänä yönä otetaan sinulta sielusi! Ja niin tapahtui, mutta poika unohti isänsä kohtalon. Köyhä sanoi aina: minun! Rikas sanoi lakkaamatta: enemmän!

Silloin kohosi äkkiä kullan ja lumppujen palvelijain suunnattomasta, himoitsevasta joukosta kuin kupla merestä ääni, joka nousi kapinaan kultaa vastaan ja sanoi: omaisuus on varkautta!

Mitä? Varkauttako? Ensi kertaa vapisi kulta ja sanoi:

— Nyt olen hukassa, minä en voi palvella kolmea herraa.

— Älä pelkää, lohdutti käärme, se ääni on minun palvelijoitteni ääni. Se sanoo vain: sinun omaisuutesi on varkautta, minun on laillinen!

Kulta kulki eteenpäin kohti tuntemattomia tulevia päiviä, eikä tiennyt, että toinen korkeampi maailman voima oli kauan työskennellyt sielujen pajassa. Monta vuosisataa oli rakkauden henki hävittäen hionut kullan itsekästä kirjoitusta Minun, piirtääkseen sen sijaan uhrautuvaisen puumerkkinsä Sinun, ja joka vuosisadalta uursi viila yhä syvempään, mutta sitä ei huomattu: kultaverho varjosi suuren S-kirjaimen, joka vieläkin näyttää suurten joukkojen silmissä muuttumattomalta M:ltä. Käärme näki sen, mutta mitkään sen kiemurtelemiset eivät saaneet kulumaan pois uutta kirjainta, joka yhä selveni toisen alla. Käärme tietää sen nyt ja on raivoissaan, mitä kauemmin kuluu, sitä enemmän.

On vielä syntymättömille suvuille koittava päivä, jolloin minun -sanan sijasta kirjoitetaan sinun ja jolloin enemmän samalla kertaa muuttuu sanaksi ei mitään. Silloin Herra ottaa kullalta auringonloiston ja käärmeenkiillon ja sanoo: muutu tomuksi, mikä oletkin!

Kulta on vastaava: käärme näki minut.

Herra on sanova käärmeelle: anna minulle takaisin ne monet tuhannet ja miljoonat sielut, jotka olet minulta ryöstänyt kulta-aaveellasi!

Käärme on sanova: sinä sallit sen tapahtua.

Herra tietää tarkoituksensa ja halveksii viekkautta, joka tahtoo syyttää häntä pahan alkuperästä. Kun hän luo uuden maailman ja uuden ihmisen, ei siellä ole auringon eikä käärmeen kultaa: kaikki on silloin oleva yhtä valoa, yhden herran hallitsemaa, yhtä valtakuntaa. Ja sen nimi on Rakkaus.

VIITESELITYKSET:

[1] Alkukielellä, sen ajan omituisella kirjoitustavalla kirjoitettuina, olivat säkeet seuraavat:

Så höga dygders pracht man måste billigt prijsa; hvi skall jag ejmed macht uppstämma ock min vijsa i Amaryllis chor, som allt på Runsals ö sin får har vallat här alltsedan Noachs sjö! Men om jag säija får hvad nu mit sinne tränger, then ganska, herdeflock, som lustigt här omsvänger, en samfält tanka har: thet är Helenas prijs; hon lef i hundra åhr, som i ett paradijs! Och sist i ålders dar, när sachtlig döden stundar, lijksom en månljus natt far öfver rosenlundar, en slächt av barnbarnsbarn, så tät som Runsals skog, lyck' hennes ögon till i en behaglig ro!

[2] Tähän aikaan tarkoitettiin yhä vielä hyvin monesti Suomella vain maan lounaisosaa, Varsinais-Suomea.

[3] Tarkoittaa erästä silloin hyvin tunnettua Dalinin satua.

[4] Ruotsissa sanaleikki: riksens ständer, riksens tänder, jota ei saa suomessa näkyviin.

[5] "Lagercrantzin vapaaehtoiseksi joukoksi" sanottiin nuoria aatelismiehiä, jotka valtiopäivillä saivat aikaan melua ritarihuoneessa.

[6] Sydän haavoitettu jos ilmi tois kaipuunsa, pelkonsa, eri tuntehet vois kaikk' kuvata eteen silmäinne kaunoisten! Eeva, — teit' lemmin ma liiaksi teistä laulaaksen'!

[7] Kauniina, ylväänä kun ruusu tuoksuu, hymyy, Ei huomaa se kuink' kyy kateena ruohoon lymyy.

[8] Kaikki päivämäärät vanhan luvun mukaan.

[9] Oh, mitä, vanha rähjä.

[10] Senaikuiset suomalaiset tunsivat sen asian paremmin, koska he sitä pitivät tärkeämpänä kuin saksalainen elämäkerran kirjoittaja näyttää pitäneen. Luultavasti on V. von Ense tullut siihen johtopäätökseen siitä syystä, että Eeva Merthen oli liian ylpeä pitääkseen ylpeän skotlantilaisen suvun, varsinkaan lordimarsalkan nimeä, ja mieluummin säilytti omansa. Avioliitto oli morganaattinen.

[11] Af grå berg, ruotsissa sanaleikki, samaten kuin seuraavissa lauseissa Sten ja sten (kivi) sanoissa.

[12] Kiitos perunoista ja sianlihasta ja kiitos sianlihasta ja perunoista.

[13] Alkukielellä kvickt ja prompt. Suom. muist.