TALVI-ILTAIN TARINOITA 4

Nuoruuden unelmia. Vernan ruusut.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.

SISÄLLYS:

NUORUUDEN UNELMIA:

Johdanto. 1. Myrsky saaristossa 2. Tämän kertomuksen ajasta ja ruskeasta miehestä. 3. Tammisaaren matkasta ja kruunun laivasta. 4. Tähtienselittäjä. 5. Syksyisestä auringonsäteestä. 6. Taivaanlaen vaarallinen kohta. 7. Yö ja aamu Kymenkartanossa. 8. Helsingin valtiopäivät. 9 Talvi-ilta salolla. 10. Salaliitto. 11. Vanhan ja uuden uskon taistelu ihmissydämistä. 12. Neiti Kirsti Flemingin kirje äidilleen rouva Anna Gyllenbögelille (omaa sukuaan Horn). 13. Herra Eevert Kaarlenpojan hautaaminen Turun tuomiokirkkoon. 14. Kun kuningas oli isänsä poika. 15. Juhannuspäivä Trollbölessä. 16. Viimeinen luku nuoruuden unelmista.

VERNAN RUUSUT.

1. Tanssiaisten jälkeisenä aamuna. 2. Kaksi ritaria ratsastaa metsässä. 3. Ritarien tulo lumottuun linnaan. 4. Linnassa asuu lumottu prinsessa. 5. Lumotun linnan lohikäärme palaa ja ahdistaa Jaakko-ritaria. 6. Pyhän Yrjänän taistelu lohikäärmettä vastaan. 7. Jättiläinen palaa, velho mukanaan. 8. Pyhän Yrjänän taistelu jättiläistä vastaan. 9. Lohikäärme tunnustaa velholle osan lumotun linnan salaisuuksia. 10. Velhon kiusaus. 11. Salmelan talossa. 12. Arvoituksia ja selityksiä. 13. Kaipiaisissa. 14. Jaakko ratsastaa lähetin toimissa. 15. Kysymyksiä ja pako. 16. Uusi maailma. 17. Vaihtuneet osat. 18. Pikku Yrjö. 19. Yöjärvi ja Salmela. 20. Aachenin ruusutarhassa. 21. Satinin lipas. 22. Viimeinen luku Vernan ruusuista.

NUORUUDEN UNELMIA

JOHDANTO.

Korkealla vuorella, joka kohoaa meren rannalta istui Historian hengetär katsellen maailmaa laajalti näkevin silmin. Oli talvi, aamurusko kultasi kaakossa pilviä; kalpea, värähtelevä kimaltelu kulki yli Itämeren aaltojen. Purppurana punersi lumi sen valossa, honkien latvat kirkastuivat, kultaisena kiilsi kaukaisen kirkontornin huippu, mutta laaksossa hohti torpan pieni ikkuna ihan kuin tulessa.

Vuorella istuva olento ei katsellut aamun koittoa. Hänen silmäyksensä oli tunkeutunut läpi öisen pimeyden ja ihmissydämen salaisten kätköjen. Hän saattoi nähdä yli koko pyörivän maapallon ja niinpä hän voi mielin määrin luoda katseensa milloin sen valoisaan, milloin sen pimeään puoleen. Hän oli väsynyt katselemaan kansain lakkaamatonta taistelua sen maatilkkusen herruudesta, missä he asuivat. Hänen silmänsä näyttivät veripunaisilta, kun hän katseli Balkanin selänteitä, ja lumena ne kimaltelivat, kun hän ne Afganistanin vuorten huipuilta käänsi koilliseen nähdäkseen siellä jäihin jäätyneen höyrylaivan kaukana tuolla maailman äärimmäisissä sopukoissa Behringin salmen suulla. Äänetönnä, ajatuksissaan hän painoi katseensa alas ja kosketti teräksisellä piirtimellään jalkainsa juuressa kasvavaa hienon lumen verhoamaa vuorisammalta. Vuoren kylki tuli näkyviin; siitä kenties löytyisi jokin unohduksiin jäänyt, kiveen uurrettu kirjoitus muinaisilta ajoilta. Mutta ei, semmoista hän ei siitä löytänyt. Muinaisen jättiläisen jalka oli painanut vuoreen jäljen, mutta ihmiskäden merkkiä ei näkynyt tuossa alastomassa, yksitoikkoisessa, harmaassa paaterossa.

Silloinpa hän huomasi hiekkaisella penkereellä, vähän alempana vuoren rinteellä, lapsen, joka pihlajan varvulla piirteli kuvia vastasataneeseen, valkoiseen lumeen.

— Mitä teet? kysyi hän.

Lapsi vastasi:

— Piirtelen satuja lumeen.

— Niinkö? kysäisi vuorella istuva korkea olento. — Satuja viitsit kirjoitella? Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois, ensimmäinen petohan ne polkee näkymättömiin, ja ensimmäinen kevään aurinkoinenhan sulattaa ne maan pinnalta olemattomiin!

— Niin, sanoi lapsi, semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin aallolta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon jäljen.

— Ja kaikkea tuota teet saadaksesi vain tuokion leikitellä? kysyi taas Historia.

Lapsi nosti kummastellen silmänsä:

— En tiedä. Sen tiedän vain, että aalto, pilvi ja lehti ovat kaikkina aikoina tehneet samoin, ja kaikkien aikain työ on ainaista työtä. Kirjoitatko sinä enempää?

Silloin korkea Historia naurahti ja vastasi:

— Enempää en saata minäkään kirjoittaa. Minä tunnen sinut hyvin. Sinä olet Satu, joka aina alusta saakka istuit jalkaini juuressa ja opetit minua kirjoittamaan. Minä piirtelen marmoriin niinkuin sinä lumeen, ja niinpä kirjoittelemme iät kaiket.

Ja Satu kirjoitteli lumeen, jota tuuli puhalteli pois, jota ilves tallasi, kevään aurinko sulatti. Seuraavana päivänä ei sitä kirjoitusta enää ollut, mutta silloin Satu piirteli uusia sanoja uuteen lumeen.

1. MYRSKY SAARISTOSSA.

Kaksi vanhaa kalastajaa seisoi Tofön kallioisella rannalla Tammisaaren saaristossa ripustellen nuottaansa kuivamaan koetettuaan turhaan saada apajaa vedetyksi yhä yltyvässä myrskyssä. Lumen- ja sateensekainen sumu läheni mereltä, kietoi verhoonsa saaren ja kierteli tiheinä villahaituvina ylös honkain latvoihin. Tuuli oli idässä, hiukan etelän puolella. Se oli tullut Inkerinmaan autioilta soilta, kiihtynyt Nevan usvien uhosta ja sieltä rientänyt ulommas Suomenlahdelle; siellä oli sillä tannerta temmeltää; siellä se pääsi valtatielleen. Liitot se löi meren sumujen ja sadepilvien kanssa, joita kiiti kaukaa Volgan varsilta, pieksi Suursaaren kallioita vasten lukemattomia lakkapäitä ja oli rajuimmilleen yltynyt tultuaan Uudenmaan saaristoon. Sumun hälvetessä silloin tällöin näkyi kaikkialla niin kauas kuin silmä kantoi salakareja valkovaahtoisina, ja torneina tyrskyili meri kaikkia kallioniemiä vasten, joita ulkoni rannasta tuulen puolelle.

Miehet katselivat ilman ja meren pauhua tylsän välinpitämättöminä, kuten rannikon asukas ainakin, joka on tottunut moisiin näkyihin. Ääneti he olivat työnsä lopettaneet ja olivat jo tupaansa palaamaisillaan, kun äkkiä vilahti sumun lävitse jonkun matkan päässä rannasta laiva tuulen ajamana. Sitä nyt miehet tarkastamaan. Se oli kaiketikin menettänyt hyökyaalloissa peräsimensä tai pirstonut sen johonkin kariin, josta aallot heti sen jälkeen olivat taas laivan irroittaneet, sillä neuvotonna se ajelehti kylki edellä; viistopurje lepatti repaleina, ja reivattu märssypurje, jota se ei ollut saanut korjatuksi, edisti nyt vain sen tuhoa.

— Tuo ei enää pitkälti tee matkaa, sanoi toinen mies jurosti, varjostaen kädellään silmiään, joita sade pieksi.

— Riikalainen se on, virkkoi toinen. Näkeehän sen taklauksesta, puolittain kuunari, puolittain jaala.[1] Hyvin kulkee kohtalaisella tuulella, mutta lempo sitä ohjailkoon, kun peräsimen haat ovat pettäneet!

Riian kuunarit olivatkin tunnettuja noilla väylillä. Usein niistä Suomen rantalaiset saivat suola-, hamppu- ja pellavatarpeensa.

— Olisi pysynyt, senkin tyhmyri, tuolla puolen Jussarön; siellä olisi ollut selvää vettä, sanoi ensimmäinen.

— Kunpa olisi, toisti toinen, karkeasti naurahtaen. Mutta kas kun meidän kilohaili on lihavampi, niin pitäähän pyrkiä osalle. Mutta vene vesille, Simo! Ehjänä tuo ei tule yli Fagerströmin karin.

Mies tunsi väylänsä. Sen huomasi pian, sillä ei kulunut kolmeakaan minuuttia, niin oli kuunari karilla. Pari kertaa sitä aallot vielä ankarasti työntäisivät eteenpäin, mutta sitten se kallistui kyljelleen eikä enää liikahtanutkaan. Pauhaten loiskuivat laineet sen ylitse.

Kari oli ainoastaan sadan sylen päässä rannasta. Miehet olivat jo veneessä ja jäntevin käsin soutaen pyrkivät lähemmä haaksirikkoon joutunutta alusta.

Tuntikauden ankarasti ponnisteltuaan he palasivat mukanaan kuusi haaksirikkoista kapeaan salmeen, josta tullaan suojassa olevaan valkamaan Tofön saaren luo. Kolme kuunarin väestön miehistä oli saanut surmansa aalloissa.

Jäljelle jääneet vietiin nääntyneinä ja läpimärkinä kalastajain mökkiin. Siellä he lämmittelivät ja kuivasivat vaatteensa räiskyvän takkavalkean ääressä, ja siellä heille tarjottiin parasta mitä talossa oli: leipää, silakkaa ja keitetyitä nauriita. Kolme heistä oli oikeita merikarhuja. He puhuivat pelkkää saksaa, josta saatiin sen verran selville, että heidän kapteeninsa oli hukkunut. Toiset kolme olivat matkustajia. Yksi heistä haastoi ruotsia; muut solkkasivat sekaisin puolalaisia, venäläisiä, saksalaisia sanoja, koettaen siten turhaan sanottavaansa sanoa. Laivan oli ollut määränä viedä Riiasta Viipuriin ohra- ja hernelasti; mutta saatuaan vuodon se oli yrittänyt käydä Jussarön suojaan. Silloin se oli menettänyt peräsimensä ja ajelehtinut salakareille, joita on kaikkialla väijymässä tuossa vaarallisessa saaristossa ja jotka sinä aikana, missä kertomuksemme liikkuu, olivat peräti vaillinaisesti, tuskinpa ensinkään viitoitetut.

Merimiehet ovat kaikkialla ja aina samaa laatua: heidän elämänsä on kuin keinuva aalto. Niinpä nämäkin kolme Riian matruusia. Vaatteet kuivattuaan ja täytettyään vatsansa lämpöisessä tuvassa he oikaisivat uupuneet jäsenensä olkisille vuoteille ja nukkuivat, huolehtimatta uusista kohtaloista ja ajattelematta enää äskeistä haaksirikkoa tai edellisen yön ponnistuksia.

* * * * *

Sillaikaa kun tofölaiset parhaan kykynsä mukaan osoittivat vieraanvaraisuutta haaksirikkoisille, oli talon isäntä, Niilo Antinpoika, jo edellä mainitun nuottamiehensä Simon kanssa lähtenyt rannalle tuottavampaan ja heidän käsityksensä mukaan aivan luvalliseen toimeen, nimittäin korjaamaan särkyneestä laivasta mitä mahdollista oli korjata, ja pitämään tuota saalista omanaan. Rantaoikeus, joka meidän aikoinamme on saanut varsin pahan maineen, oli silloin vielä kaikkien rannikkolaisten mielestä laillinen elinkeino. Ja joskaan ei Suomessa juuri rukoiltu virolaisten tapaan "Herraa Jumalaa siunaamaan rantaa", niin on varsin luultavaa, että arvoisa Niilo Antinpoika apulaisineen oli ainakin yhtä harras ryöstäessään haaksirikkoisten omaisuutta kuin äsken pelastaessaan heidän henkensä.

Eipä Tofön kaunisniminen Agneta emäntä — saaristossa käytetään tuommoisia herrasnimiä — olisi ollut nainen eikä uusmaalainenkaan, ellei hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tarkastellakseen vielä valveilla olevia vieraitaan. Eräs niistä, pitkä, laiha ja vanhanpuoleinen mies, jolla oli ruskea nuttu ja ruskeat alusvaatteet, istui äänetönnä takan ääressä, ikäänkuin hän ei koskaan olisi voinut saada tarpeekseen kuivaa ja lämmintä. Miehen viisaat, terävät silmät sillä välin lakkaamatta vilkuivat levottomasti sinne tänne. Toinen matkustajista oli vinovartaloinen kuusitoista- tai kahdeksantoistavuotias poika. Hänen mustasta tukastaan, kiiluvista silmistään ja koukkunenästään emäntä päätteli vieraansa olevan varmaankin mustalaisen, ja hänellä oli sitä suurempi syy siihen, kun pojan pitkistä sormista ja melkein linnunomaisesta, sipsuttavasta käynnistä oli aihetta otaksua hänessä olevan muutamia epäiltäviä taipumuksia himoitsemaan lähimmäisen irtainta tavaraa. Mutta koska tuo mustalaispoika nähtävästi oli vain kolmannen miehen palvelija ja parast'aikaa puhdisteli tämän kannuksilla varustettuja ratsusaappaita, päätti Agneta muori ennen kaikkea pitää silmällä mainittua kolmatta miestä, joka hänestä näytti etevimmältä kaikista ja jolla lisäksi oli sekin ansio, että osasi puhua ruotsia.

— Oletko sinä tästä maasta kotoisin, koska osaat ihmisten kieltä, vai? kysyi muori viattomasti.

Näin puhuteltu vieras, vankkaruumiinen, harteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli senaikuinen ratsumiehen puku yllä ja alinomainen leikillisyys kasvoilla, oli vast'ikään miehen tavoin mellastanut naurisvadissa ja oikaisihe nyt mukavaan asentoon penkille, vetäen huotrasta pitkän miekkansa ja pyyhkien sitä. Tuo kunnianarvoinen soturi ei vastannut emännän koukuttelevaan kysymykseen, vaan pyyhkäisi valtavia viiksiään ja kysyi vuorostaan:

— Onko talossa olutta?

— Mistä sitä köyhä olutta otti mikkelin aikaan? Suolavettä on ja riittämiin; suvaitaanko enemmän sitä lajia, vai? vastasi eukko, jota ei miellyttänyt tuo tuttavallinen ääni.

— Muori hoi! — jatkoi sotilas haukotellen — tunnetteko miltä Riian markat kilahtelevat?

Ja samassa hän helisytti täyteläistä nahkakukkaroa, joka oli pistetty miekkavyöhön.

Agneta muori ei ollut aivan kuuro noin sointuvalle puheelle. Hän katseli vuoroin kannuksia, vuoroin kukkaroa ja viittasi puheessaan siihen suuntaan, että kaupungista muka saisi olutta. Talossa hän ei sanonut sillä kertaa olevan muuta kuin erästä kalalientä, jota toisinaan säilytettiin herkkuna.

Sotilas suvaitsi nauraa ja käski puolankielellä palvelijansa mennä katsomaan, olisiko joku oluttynnyri saatu laivasta pelastetuksi.

Rotta ei olisi nopeammin pujahtanut loukkoonsa kuin mustalaiseksi luultu palvelija kiirehti täyttämään herransa käskyä. Mutta tuskin poika oli mennyt, kun sotilas muutti asentoaan kääntäen selkänsä ruskeatakkiselle miehelle, iski tuttavallisesti silmää Agneta muorille ja sanoi mehevän puheliaasti, mikä oli kokonaan toisenlaista kuin hänen äskeinen harvapuheisuutensa:

— Jos tahdotte koiraa, muori, niin ottakaa silloin tuo poika. Jos kissaa mielitte, niin on hän kissakin, ja jos kettua, niin ette sellaista repoa saa muualta mistään. Silakkana minut paistakoot, ellei Sam poika hajuaistillaan tajua kaikkea, mitä sanotte, ja vaikkapa te olisitte rehellisin ihminen, mikä ikinä on hameissa käynyt, niin hän osaa huomenna kertoa semmoista, mikä veisi teidät suoraa päätä hirteen. Sillä pahuksella on nenässään kaikki maailman kielet. Minä en saata olla häntä vailla, mutta jos ukkonne napsauttaa häneltä niskat nurin, niin hän tekee kunnon työn.

— Herra varjelkoon! — huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen. — Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia murjaaneja tuotte maahan.

— Majoitusmestari, jos suvaitsette — vastasi sotilas oikoen leveitä hartioitaan — ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari Pärttylinpojasta?

— Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä vuotta.

— Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?

— Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä vähemmän!

Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.

— No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi teidän kanssanne … vähän tähän tapaan…

Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.

— Älähän nyt, älähän nyt — pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy paholainen omaansa korjanneen.

— Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua! Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan; punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut. Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on armollisen herran armonjulistus — minulla niinkuin monella muullakin kunnon miehellä — enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani, niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran keskipäivälläkin.

Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää häneltä hänen saalistaan.

— Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen — Sam, päivä päivältä havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste, hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain Tammisaareen.

2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.

Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota hän kenties ei tunne. — Suotakoon se hänelle anteeksi.

Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista. Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa, huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf — isän ajatus ja pojan teko — alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana, ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!

Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi, voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen; silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä loistava nuoruuden unelma.

Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi, joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi. Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt, kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.

Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista, mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle. Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla: benedicite.

Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:

— Souda suojaan, pikipöksy!

— On aika jo meidän ryhtyä työhön, jatkoi ruskeanuttuinen tyynesti, vetäen sivulle karkean hurstin kapean ikkuna-aukon edestä. Talviseen aikaan se suljettiin vetoluukulla. Lasiruudut olivat silloin vielä liian kallista korutavaraa kalastajain mökkeihin.

— Mistä tuulee? kysyi Iivari Pärttylinpoika, vastahakoisesti nousten ja koettaen saada selville, minne kohtalo tällä kertaa oli viskannut hänet harharetkillään. Keskustelu kävi puolankielellä.

— Tuulet vievät meidät siihen maahan, jota jumalat ovat päättäneet rangaista, vastasi matkatoveri Genserikin sanoilla.

Sotilas mietti hetken ja karkoittaakseen kaikki unet silmistään otti kelpo kulauksen oluthaarikasta, jonka hän kyllä oli muistanut varustaa vuoteensa viereen kaikkien yön vaivojen varalta, sekä vastasi sen jälkeen vakaasti näin:

— Kuulkaas nyt, pater Padilla! Sanon teille sanan, vieläpä kaksikin, ja te saatte ne sitten vaikka sanoa kuninkaalle, jos mieli tekee, koska olette hänen rippi-isänsä. On kyllä ihmisiä, joilla on monta jumalaa ja monta kuningasta, miten milloinkin parhaiten sopii, mutta Iivari Pärttylinpojalla on vain yksi Jumala, yksi kuningas ja yksi isänmaa. Olen ottanut ollakseni teille tulkkina ja talonkoirana, jommoista saatatte tarvitakin tässä maassa, mutta tuohon kauppaan olen käynyt vain sillä ehdolla, että te nousette täällä maihin saattamaan jälleen voimaan laillisen järjestyksen ja että käyttäydytte kiltisti. Siihen asti minä haukun ja puren, milloin vain hyväksi näette, mutta en tee rahtuakaan enempää; sen minä sanon teille suoraan. Mutta jos te aiotte rakennella täällä polttolaivoja ja muita mokomia laitoksia, saatuanne vallan käsiinne, niin on paras, että laittaudutte suoraa päätä Puolaan takaisin, samaa tietä jota olette tullutkin. Niin, niin, pehmoinen käpälä ensin ja kynnet sitten — ei sovi! Kyllä minä muistan, mitä te teitte protestanteille Thornissa. Ennenkuin minä toimitan teidät Suomen mantereelle — sillä nämä silakkakarit eivät ole muuta kuin takamaita vain — tahdon tietää, aiotteko pitää kuninkaan sanan.

Pater Padilla, jossa me jo hänen ruskean nuttunsa alta tunnemme katolisen kirkon ja Sigismundin uskaliaimpia pohjoismaisia salalähettejä, tiesi varsin hyvin etevämmyytensä tuon raa'an soturin rinnalla eikä sen vuoksi pitänytkään suurta lukua hänen uhkaavista sanoistaan. Hänen mielestään oli kumminkin parasta säästää hyödyllinen ase toistaiseksi, ja siksi hän vastasi kylmästi:

— Kuningas tarkoittaa aikeillaan ainoastaan Suomenmaan parasta, ja minullahan ei saata olla muita aikomuksia kuin kuninkaalla. Kertokaa minulle mieluummin jotakin näistä rannikoista ja kansasta, jonka keskelle myrsky on meidät heittänyt. Te luullakseni tunnette olot täällä?

— Hiukan sentään, kunnianarvoinen isä, koskapa olen näillä tienoin syntynyt, ja siitä saattaa olla hyötyä teille, vaikka vaarallista se on minun kaulalleni. Kyllähän maa mukiin menee, ja on siinä sekä vettä että mallasta juoda kuivan kulkun. Kansa näissä rantamaissa on talttunut ja malttunut herrain palveluksessa, mutta osaa se muristakin, jos sille kalikkaa näyttää. Kelpo ratsumiehiä saatte täältä pestata, äkeää väkeä, mutta jos hevoskauppoihin käytte, niin katsokaa vain, etteivät petkuta teitä. Jos ei ole pattia, niin on kupulatauti. Parasta on, kun ostatte varsan ja opetatte sen itse. Herraskartanoita täällä on tarpeeksi, ja viisitoista vuotta takaperin merkitsi se samaa kuin että kuninkaan puoluelaisia oli tarpeeksi, mutta nyt on toinen puol käynyt haarniskaan ja sotisopaan herttuan sikiöiden puolesta. Raaseporin Sten herra oli ennen vanhaan tuima mies…

— Leijonhufvudien sukuhan oli ennen meidän puolellamme?

— Ennen, niin. Raasepori on rasvainen pala; muurit siellä on paksut ja härät turkasen lihavia. Sten herralla on nyt toisia toimia; hän ei juuri muuta ajattele kuin Tammisaaren kaupungin tullia ja pitää sen puolta, jolta hän saa rauhassa ruoskia talonpoikiaan.

— Eikö täällä ole ensinkään muita pappeja kuin niitä, jotka ovat joutuneet Lutherin harhaopin saastutukseen?

— Pappejako? Hui, hai! Juhana kuninkaan aikana oli meillä pappeja, jotka osasivat tehdä ristinmerkin alttarin edessä ja puhua asianmukaisella kunnioituksella Neitsyt Mariasta ja pyhistä miehistä. Tunsin minä nuorena miehenä Olavi mestarin, joka saattoi ripittää kunnon sotamiestä kolme kertaa puolesta markasta ja antaa hänelle synninpäästön siitä, että ripitettävä oli halkonut jommoisenkin joukon harhauskoisia pääkalloja. Mutta toisinpa nyt ukset ulvahtelevat Upsalan plakaatin jälkeen, ja kellä uskon meiningit toisin päin käyvät, se saa rukousnauhaansa näpelehtää housuntaskussa. Turun vanha Eerik piispa ei uskalla hiiskua sanaakaan liturgiasta, ja lieneekö Naantalin luostarista enää sukkapuikkojakaan jäljellä… Mutta, nytpä johtuu mieleeni jotakin. Kerrotaanhan, että Tammisaareen on viime vuosina tullut kirkkoherraksi muuan oppinut herra, Sigfrid mestari.[2] Hän ei suinkaan liene Kaarlo herttuan herttaisimpia ystäviä, koska hänen oppineet jäsenensä ovat olleet ojennettuina piinapenkissäkin herttuan käskystä, ja sanotaanpa sitä paitsi Sigfrid mestarin harrastavan tähdistäennustamista. Älköön minun jalkani jalustimeen käykö, ellei siinä miehessä syki katolilainen sydän luterilaisen messupaidan alla!

— Sepä hyvä. Sigfrid mestari saa asettaa horoskooppimme. Te tiedätte, miten meidän on menetteleminen. Minä olen Wittenhergistä lääketieteen tohtori, jolla on suuriruhtinaan passi ja joka hakee palvelusta Ruotsin sotaväessä. Tulkkini on hevoskauppias.

— Ymmärrän. Te parannatte kerettiläisiä, minä hevosia. Teillä on reseptit piilossa tuon ruskean nutun alla. Mutta olkaa varuillanne: työtä saatte ja kovaa. Kun Jumala loi ensimmäisen suomalaisen, niin hän otti siihen tarpeeseen härän pään ja karhun kämmenet. Onko teillä amulettia, joka suojelee noidan töiltä?

— Jos te, Iivari, pelkäätte, niin annan teille palasen pyhän Henrikin luuta: se suojelee sekä miekalta että noituudelta. Ja ylipäänsä minä luotan teihin, urhoollinen Iivari! Hupsupa olisittekin, jos hylkäisitte kuukausipalkan, sata Unkarin kultarahaa, ja kuninkaan tallimestarin viran, puhumattakaan sielunne autuudesta. Niin, niin, Iivari, onpa teissä ollut hurjaa poikaa nuoruuden päivinä; nuo luterilaiset ne lähettävät teidät ensinnä hirteen ja sitten … kyllä tiedätte minne. Meidän kirkkomme yksistään voi antaa teille synninpäästön.

— No ihan niin, kunnianarvoinen isä. Niinhän minäkin itsekseni arvelen, kun teidän kultaiset kolikkonne joskus hyppysiäni polttavat. Iivari, sanon minä, Pärttylinpoika! On tässä moni muu parempikin mies pitänyt Sigismund kuninkaan puolta, ja vaikka minä mieluummin ratsastaisin lippukunnan eturivissä herttuan sikiöitä vastaan kuin näin varkain hiivin maahan, niin pitäähän minun ottaa lukuun ja laskuihin se, että pyhät miehet ja naiset ovat meidän puolellamme. Äitini oli nuoruudessaan nunnanopissa Naantalissa, mutta silloin oli siellä asiat jo niin ja näin, joten muori vainaja pyörähti ympäri ja otti hunnun sijaan isäni. Kyllähän eukko katui sitä sittemmin ja näki unissaan pyhän Birgitta rouvan, joka hänelle puhui ja sanoi: tulkoon pojastasi pappi! Mutta katsokaas, kunnianarvoinen isä, se oli vastoin luontoani se, ja senpä vuoksi minä näin omalla tavallani palvelen pyhiä miehiä ja naisia. Jos se on päin mäntyyn, niin te saatte vastata siitä, mutta menetelkää varovasti tässä maassa, kun valtaan pääsette! Nurin päin on minulla olot ja elot ja nurin päin kilpi myös. Jumala paratkoon, mutta veri, nähkääs, on aina vettä sakeampaa.

— Olkaa huoleti ja katsokaa, onko vene jo vesillä!

Sam pojan kiharainen pää pilkisti samassa ovesta, ja hän ilmoitti, että kaikki on valmiina. Hän ei muistanut kertoa, mitä kaikkea hän itse oli jo ennättänyt toimittaa sinä aamuna. Kissa oli nimittäin tullut häntäänsä lyhemmäksi, täysi vesisaavi oli kumossa, takkaan oli ajettu lastuja niin paljon, että liekki leimahteli ulos savupiipusta, ja lopuksi oli Sam pitänyt salaisen talonkatselmuksen ja löytänyt lukitsemattomasta kaapista talon ainoan viilipytyn, jonka hän arvattavasti paikalla oli vetänyt nahkaansa. Samilla oli aivan päteviä syitä jouduttaa lähtöä, ennenkuin noista kepposista oli raportti annettu; mutta koska niistä jo toinen puoli, nimittäin vesisaavi ja nokivalkea, oli sitä laatua, ettei emäntä saattanut olla niitä huomaamatta, niin oli Sam, kahden etevämmän vieraan astuessa makuuhuoneesta, ilmi sodassa talonväen kanssa. Majoitusmestari tuli juuri sinä arveluttavana hetkenä, jolloin Agneta muori, merimiesten suureksi huviksi, ahdisti pahantekijää luudalla. Pian oli kumminkin Sam nykäissyt luudan irti varresta ja piti sitä nyt kilpenä edessään vihollista vastaan. Sotilaan mahtava ääni asetti melun, ja sitten alkoi Samille sangen epäedullinen tutkimus, jonka päätökseksi tilattiin koivurieskaa, jota ilomielin hankittiin ja käytettiin siihen hyödylliseen toimeen, mihin luonto näkyy määränneen mainitun antimensa.

Näin oli kotirauha jälleen palautettu. Maan tavan mukainen suuruspala haukattiin hätäisesti ja talon vieraanvaraisuus korvattiin nahkaisesta kukkarosta. Kun ei muuta pelastettua tavaraa tiedusteltukaan kuin oluttynnyriä, niin on luultavaa, että toföläisten ihmisrakkaus oli sillä kertaa ollut varsin tuottavaa. Myrsky oli tällöin tyyntynyt ja taivas kirkas, joten isäntä ja vieraat piankin istuivat hyvinä ystävinä isossa nuottaveneessä, matkalla Tammisaaren kaupunkiin.

3. TAMMISAAREN-MATKASTA JA KRUUNUN LAIVASTA.

Siitä miehestä, joka saisi markan jokaiselta järveltä, mitä Suomessa on, tulisi varmaankin varakas, mutta se, joka saisi markan jok'ainoalta saarelta, luodolta ja kalliolta, olisi varmaankin miljoonamies. Tammisaaren saaristo on Ahvenanmaan saaristoon verrattuna kuin palanen tähtikarttaa Linnunradan rinnalla tai kuin immen helminauha kuningattaren jalokivien rinnalla. Mutta vaikka tätä saaristoa tuskin saattaa sanoa toiseksikaan järjestyksessä, niin pujahtelee kumminkin pursi täällä niin lukemattomien metsäisten saarten ja harmaitten kallionienten ohitse, niin lukemattomia kapeita salmia ja lehtojen reunailemia lahtia myöten, ettei mikään muinaisajan rakennusmestari olisi voinut keksiä taidokkaampia harhakäytäviä labyrinttiinsä. Nykyaikoina ovat topografit karkeilla siveltimillä vedelleet salaisia mittausopillisia kuvioita vuorten kylkiin viitoiksi sotalaivoille, jotka kulkevat näillä eksyttävillä vesillä. Meidän kertomuksemme aikaan sitä vastoin oli harvoin meriviittoja, tuskin kareillakaan mitään merkkejä. Mutta sittenkin löysi niillä seuduin syntyneen kalastajan vene, silloin kuten nytkin, helposti suorimman ja turvallisimman väylän. Mies näyttää ohjaavan venettään suoraa päätä vuoren seinämää kohti, mutta äkkiä aukenee uusi sola, uusi tuulenpuuska kallistaa venettä ja uusi merenselkä levittäytyy hänen eteensä kimaltelevine aaltoineen. Ulkosaaristossa kestävät ainoastaan havupuut meren ankaria tuulia, mutta lähempänä mannerta yhtyy tammi, lehmus, vaahtera, saarni ja jalava muitten lehtipuitten joukkoon. Tuntuu kuin tulisi veden vihaisen väen luota lempeihin lahdelmiin, missä sisäjärven armaat aallottaret karkeloivat lumpeitten keskellä. Jylhä, harmaakivinen kovuus katoaa rantamaan luonteesta, ja sen sijaan lempeämpien värien runsaus hivelee silmää.

Tätä luonnon näyttämön äkillistä muutosta eivät saattaneet olla huomaamatta muukalaiset, jotka nyt ensi kertaa olivat laskemaisillaan maihin Suomen rannoille. Lehtimetsät olivat juuri siihen vuodenaikaan pukeutuneet kirjavaan morsiuspukuun, joka on aivan liikuttavan kaunis, sillä se on kesän jäähyväishymyilyä ja näyttää ennustavan uutta ja tuntematonta kevättä, vaikka sen kuihtuneet lehvät kuitenkin tietävät pitkää, jäistä talvea. Iivari Pärttylinpoika huomautti sitä hyväksi enteeksi, että metsät ovat koristuneet lipuilla heidän tullessaan, ja siihen liitti Simo, että Tammisaaressa saadaan muka nähdä vähän enemmänkin, nimittäin humalistoja. Samassa vene kääntyi erään niemen nenitse, ja muuan tavaton esine veti heidän huomionsa puoleensa. Mantereen puolella Hvitsandin luotoa oli iso kolmimasto, ja merimiesten tarkka silmä tunsi siinä heti Ruotsin sotalaivan. Toföläisten veneen piti kulkea tämän harvinaisen ja mahtavan vieraan ohitse, joka luultavasti oli eilen tullut sinne suojaan myrskyltä, Kaikki katselivat uteliaasti jättiläisen korkealle nousevaa peräkeulaa, tykeillä täytettyä kylkeä, suunnatonta köysien paljoutta ja kaikkia noita märssykoreja, ulkonemia ja koristuksia, joista siihen aikaan espanjalaista ja hollantilaista mallia seuraten kruunun linjalaivat saivat niin eriskummallisen muodon. Vaikka peräpeilin kolme kullattua kruunua eivät olisikaan selvästi osoittaneet laivan arvoa ja nimeä, olisi sittenkin ollut varma, että Tammisaaren satamalla oli ollut kunnia vastaanottaa eräs Ruotsin sotalaivaston parhaista aluksista.

— Tuo on Kolme kruunua; minä olen nähnyt sen pahuksen ennen Tallinnassa, huudahti majoitusmestari, jossa tämä odottamaton näky oli synnyttänyt epämieluisan hämmästyksen sen tehtävän vuoksi, mihin hän oli ryhtynyt. — Ei se turhan tähden ole merelle lähtenyt näin syksyllä; niin, kunhan ei vain olisi monien upseerien joukossa tuolla peräkannella joku kuninkaallinen henkilö.

— Prinsessa siellä on hovineitosineen, sen minä näen, huusi ilosta käsiään taputellen Sam, jonka terävä silmä saattoi erottaa kärpäsenkin kirkontornin huipusta.

— Ole aloillasi, nulikka! kuiskasi majoitusmestari tehden uhkaavan liikkeen. — Käykää te, pater, veneen pohjalle, ja te, ukko — lisäsi hän ruotsiksi Tofön miehelle — lainatkaa minulle kalanuttuanne; tuuli on kylmä.

Näitten varovaisuustoimenpiteitten jälkeen jatkettiin matkaa ja kuljettiin Samin suureksi mielipahaksi niin loitolla kuin mahdollista sotalaivan tykeistä; mutta koska sataman suu oli kapea, ei välimatka sittenkään ollut enempää kuin sata tai sataviisikymmentä kyynärää. Se toivo, että he olisivat päässeet huomaamatta tuon ylhäisen Hvitsandin syvillä vesillä olevan vieraan ohitse, raukesi äkkiä, sillä laivasta annettiin torvella merkki ja veneen käskettiin pysähtyä. Kun ei sitä merkkiä toteltu, lähti laivan kyljestä vene nuolen nopeudella liikkeelle.

Tofön veneen käskettiin kruunun nimessä odottaa toista purtta, joka heti oli lähtevä sotalaivasta, ja sen jälkeen hiljakseen purjehtia edellä perässä tulevan veneen oppaana tuossa kivisessä väylässä, joka vie kaupungin satamaan. Käskyä täytyi totella. Neljännestunnin kuluttua näkyi muutamia miehiä ja naisia astuvan laivasta lähtövalmiiseen purteen; opas lähti liikkeelle, laivavene seurasi, ja kumpikin saapui onnellisesti kaupungin sataman laituriin.

Tammisaari, joka siihen aikaan oli noin sadan vuoden vanha, oli asettunut kauniille ja edulliselle paikalle syvälle pistävän Pohjan lahden suulle, mutta Raaseporin herrat ja kruunun hyväntahtoiset kauppasäännöt olivat pitäneet huolta siitä, että Tammisaari tuskin vieläkään oli muuta kuin keskinkertainen kauppala. Sen pienet alukset kävivät Tallinnassa ja Tukholmassa, ja kaupunki oli alinomaisessa riidassa mahtavain Leijonhufvudien kanssa, jotka näinä aikoina pitivät Tammisaarta jonkinlaisena sienenä, joka muka oli luotu puserreltavaksi ja usein tyhjän kreivillisen raha-arkun täyttäjäksi. Vuonna 1614 oli kaupunki saanut kylän läänityksenä kuninkaalta, joka armollisen suosiollisesti myös kielsi Tukholman kaupustelijoita luvattomasti kalastelemasta kaupungin vesillä, ja samoin kiellettiin Turun ja Tallinnan tavaranostajia harjoittamasta maakauppaa kaupungin läheisyydessä. Mutta mitäpä tästä hyötyä herui, koska kuninkaallinen kirjoitus samaan aikaan kehoitti pormestaria ja raatia hankkimaan kaupunkiin, jossa oli neljäkymmentäneljä perhekuntaa, räätäleitä, suutareita, nahkureita, seppiä, sorvareita, leipureita, teurastajia ja muita senkaltaisia kaupungin menestykselle välttämättömiä kansalaisia. Jo silloin unohduksiin joutuneen linnan jäännökset kohosivat kaupunkia korkeammalle linnanmäellä. Vähäinen, mitätön puukirkko, joka pian toisen Leijonhufvudin anteliaisuudesta oli sijaansa saava arvokkaamman kivikirkon, näkyi mäen rinteellä kohoten tuskin sanottavasti korkeammalle matalia, malkakattoisia puutaloja. Mutta noiden matalain huoneitten välissä kaupungin seitsemäntoista kadun varrella levittäytyi niin monta kaunista puutarhaa ja upeata humalistoa, että niiden vaihtelevat värit kirkkaana syyspäivänä soivat tälle mitättömälle seudulle erittäin ystävällisen ja rauhallisen näön.

Oli sunnuntai, noin kello kahdentoista aikaan päivällä, kun veneet laskivat kaupungin laituriin, missä ei ollut yhtään ihmistä. Tammisaarelaiset, jotka eivät tienneet, että niin ylhäisiä vieraita oli tullut Ruotsin laivastosta, olivat vielä miehissä koolla kirkonmäellä keskellä kaupunkia. Siellä oli kirkkoherralla tapana lukea tärkeitä kuulutuksia ja myöskin ilmoittaa valtiollisia uutisia kokoontuneelle ihmisjoukolle jumalanpalveluksen jälkeen. Kaikeksi onneksi eivät kuninkaallisessa laivaveneessä olevat vieraat sen enempää välittäneet luotseistaan, vaan annettuaan Tofön veneen perämiehelle muutaman hopeataalarin, menivät kaupunkiin ja majoittuivat asumaan Rechardt Bögmanin luo, joka oli kaupungin etevimpiä porvareita ja jonka talossa ylhäiset matkustajat tavallisesti asuivat. Sillä välin kuin toföläiset hankkivat vierailleen asunnon eräässä pienemmässä porvaristalossa, lähti Iivari Pärttylinpoika kahden seuralaisensa kera kirkolle tarkastelemaan maastoa, kuten varovainen sotapäällikkö konsanaankin, ja tutkimaan mielialaa, ennenkuin he ryhtyvät mihinkään tehokkaampaan toimeen.

Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Tammisaaren kirkkoherra viidenkymmenen jyvätynnyrin palkkoineen, oli kumminkin tähän aikaan jo mennyt kotiinsa yksinkertaiselle aterialle, mutta kirkkoväestä oli osa vielä jäänyt kirkonmäelle, ja nyt täällä vilkkaasti keskusteltiin äskeisistä tapahtumista. Siihen aikaan ei vielä ollut kieleviä sanomalehtiä panemassa maailmaa liikkeelle, ja päivän uutisista saatiin kuulla kirkossa tai kirkolla sunnuntaisin. Tänään oli kirkkoherra lukenut kuninkaallisen julistuksen, jossa niiden seutujen kansaa käskettiin varomaan uskosta luopuneen Puolan kuninkaan valheellisia tarjouksia ja petollisia lupauksia ja jokaista rehellistä alamaista kehoitettiin järkähtämättömään uskollisuuteen oikeata kuningasta ja esivaltaa kohtaan. Vastikään oli myös saatu kuulla, että kuningas, joka suurella sotavoimalla oli itse lähtenyt sotaan moskovalaisia vastaan, par'aikaa oli piirittämässä Pihkovan kaupunkia, ja että kautta maan kuuluisa suomalainen sankari Evert Horn oli saanut siinä piirityksessä surmansa yhdessä Lindved Hästeskon kanssa. Kun lisäksi vielä lähemmältäkin taholta kerrottiin semmoista, että pelätty ja vihattu Raaseporin Sten kreivi oli viime viikolla panettanut kaksi arvossa pidettyä talonpoikaa rautoihin ja heitättänyt heidät linnan vankikomeroihin ja että hän aikoi lähettää huovinsa Tammisaareen ottamaan uutta laitonta heinä- ja humalaveroa kaupungilta, joka jo muutoinkin oli köyhtynyt, niin saattaa käsittää, miten kiihkeässä mielentilassa kaupungin porvarit samoin kuin suuri joukko läheisten, tiheästi asuttujen seutujen maalaisia keskustelivat kaikista näistä uutisista.

Vaikka Iivari Pärttylinpoika ja hänen seuralaisensa eivät saattaneetkaan olla aivan tyynellä mielin kuultuaan, mitä kuninkaallinen julistus sisälsi, näytti toisaalta kansan mieliala tällä hetkellä edulliselta heidän aikeilleen. Puhelias majoitusmestari oli pian puuttunut pakinoihin yhden ja toisen kanssa ja saanut tietää, että kansan mieli oli kuohuksissa vihasta, ei tosin kuningasta, vaan sitä enemmän Sten kreiviä kohtaan. Lausuttiin uhkaavia sanoja; lausuttiinpa ääneen, että Raasepori, vanha sudenluola, on hajoitettava maan tasalle, ja jotkut rohkeimmat ehdottivat, että pitäisi heti lähteä sinne kurittamaan Sten herraa ja vapauttamaan vangit.

Jos moisia sanoja olisi puhuttu jossakin kokouksessa Pohjanmaalla, sen tarmokkaan ja vapautta rakastavan kansan keskuudessa, niin ei siellä sanasta olisi ollut pitkä matka tekoihin, mutta Uudenmaan mies oli ollut liian kauan herrain palveluksessa eikä sen vuoksi heti kyennyt rikkomaan perittyjä tapoja vastaan. Muutamat tahtoivat, monet epäilivät, kaikki huutaa melusivat yht'aikaa, kunnes kuninkaallisen sotalaivan tulosta levinnyt huhu teki lopun kansanjoukon kapinallisista ajatuksista. Toföltä tulleilla vierailla ei ollut tilaisuutta heittää nuottaansa tähän apajaan. Majoitusmestari oli tosin uskaltanut hiiskahtaa Sigismundin onnellisesta hallituksesta, jolloin kansaa muka eivät mitkään herrat rasittaneet, mutta pianpa hän sai syytä katua hätiköintiään.

— Kuka tässä Sigismundista puhuu? kysyä tiuskaisi vanha talonpoika Tenholasta. — Kuusi oli minulla poikaa: kaksi vei Suitian Klaus, kaksi vei Arvid herra, kaksi vei Aksel Kurki, ja sille tielleen he jäivät joka mies, ken Liivinmaalle, ken Turkuun, ken Viipuriin. Korpin ruokaa heistä tuli, ei kristitty pappi heidän haudallaan siunausta lukenut, ja minä olen nyt yksin talossani. Mutta vaikka minulla olisi vieläkin kuusi poikaa, niin sanoisin armolliselle nuorelle kuninkaalle näin: ota heidät ja aja maasta jok'ainoa kissakin, joka nauahtaa Sigismundille, sillä ei ennen rauhaa maahan tule.

— Ja minulla oli neljä soreaa tytärtä, puuttui puheeseen vanha vaimo Karjaan pitäjästä. — Kaksi joutui puolalaisten ratsumiesten saaliiksi, niitä kun silloin majaili meidän kylässämme; surua siitä seurasi ja kurjuutta. Kolmannen vietteli Pentti herran vouti Brödtorpin kartanossa, ja tyttö hirtettiin; neljäs pääsi pakoon Hämeeseen ja säilyi, koska oli vielä lapsi. Kuka tässä sellaisia aikoja kehuu?

— Meille pani Sigismund pappeja, joitten piti opettaa meille katkismusta takaperin, arveli muuan inkoolainen eukko. — Pappi messusi latinaksi ja tahtoi ihmisiä salaripille, ennenkuin Herran ehtoolliselle päästi, ja joi sitten suihinsa viinin, niin ettei meikäläinen kristitty parka saanut maistaakaan.

— Mutta Juhana kuninkaan aikana oli meillä hyvät päivät; silloin myytiin paljon humaloita Tukholmaan, väitti eräs porvari.

— Niin myytiin! Entäs kun Kaarle kuningas hirtätti kolme voutia yhtenä päivänä, Jumalan siunattu mies! kuului toinen ääni väkijoukosta.

— Malttakaas, kun Kustaa kuningas vain saa rauhan solmituksi ryssän ja Puolan kanssa, niin hän tekee kyllä saman tempun herroille; tekee aivan saman tempun; kyllä hänessä on siihen miestä! huudahti joku Sten herran alamaisista.

— Niin, kyllä hänessä on siihen miestä, toisti parikymmentä ääntä yhtä haavaa.

Lujaa luottamusta ja kamalaa kostonhalua oli tässä kansantunteen purkauksessa. Miespolven kestänyt sorto ja rasitukset pyrkivät ilmoille.

— Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse hankkia oikeutta.

— Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.

— Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella, vastasi toinen.

— Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan kuninkaalle, huomautti kolmas.

— Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen suolaveteen!

Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä mistä: Sigismundus vivat! Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!" syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat. Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä pian korjata itsensä turvaan.

4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.

Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka. Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään, leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää naiset maihin Tammisaaren kohdalla.

Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.

Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.

Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera, joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri, taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.

Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:

— Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.

— Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari tapansa mukaan röyhkeästi.

Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan tulleisiin, ja toisti:

— Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei ole kotona.

Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia tärkeitä asioita.

Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli hänen miehensä lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.

Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.

Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin huomattavan painokkaasti puhunut miehestään ja kaikesta köyhyydestään huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.

Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä, kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla olevalle vähäiselle aukealle.

Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias, ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.

— Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.

— Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.

Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman: stella inclinant, non necessitant (tähdet tuovat taipumusta, vaan eivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin vanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin kulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo lensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä, säihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta, niin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi neljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva jäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki saksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet kuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:

— Kavahda tuota miestä!

Mutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä pelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja merkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi oikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän luoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui juhlallisesti:

— Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean tutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään! Missä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat? Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi, joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!

Niin lausuttuaan hurskas mestari pani kätensä ristiin ja seisoi hetkisen rukoukseen vaipuneena. Sitten hän palasi jälleen äsken katkenneeseen puheeseen, joka koski pyrstötähtiä ja virvatulia, jatkaen aivan samasta kohdasta, mihin oli pysähtynyt.

— Kolmanneksi — niin hän puhui — tämä meteorituli palaessaan ja joka päivä koko avaruuden liikunnosta joutuessaan maan ja ilman ympärille kokoaa ja vetää itseensä ilmasta luonnolliset nesteet, jotka ovat sinne nousseet sateen ja kasteen synnyttämistä varten, hävittää ne ja kuumentaa ilman. Siitä taas tulee kuivuus ja kovat poudat, jotka maan kasvulle ja ihmisille ovat vahingolliset. Siksipä siitä seuraa katovuodet ja nälkä ja kalliit ajat. Edelleen siitä seuraa, että pyrstötähtien vapores, ollen myrkylliset osaksi itsestään, osaksi maan omasta myrkystä, minkä se hamasta ensimmäisestä kirouksesta on perinyt, siittävät itsestään vahingollisia eläimiä ja syöpäläisiä, myrkyttävät itsellänsä ilman, niinkuin pieni myrkkypisara, kaadettuna koko aamilliseen viiniä, myrkyttää viinin kokonansa. Sen vuoksi kaikkinaiset eläimet, joiden on ilmasta elätettävä itsensä ja jotka vetämällä itseensä ja poistamalla hengittävät ulos kuumaa ilmaa ja vetävät sisään kylmää kaiken elämän virvoitukseksi, tulevat saastutetuiksi, ja siitä tulevat kaikenlaiset taudit ihmisiin ja eläimiin, niinkuin rutto ja polttotauti, rintatauti tai muut yleiset kulkutaudit, jotka liikkuvat samaan aikaan monessa maassa, niinkuin rintatauti anno 1580.[3]

Luultavasti olisi oppinut ja hurskas mies tällä tavoin unohtaen ajan kulun pitänyt kahdelle kärsivälliselle kuulijalleen esitelmänsä senaikuisen luonnontieteen alalta aina aamunkoittoon asti, ellei kolmas kuulija olisi pannut sitä vastaan vastalausetta äänekkäällä kuorsaamisellaan. Anna emäntä herätti jotenkin tuimasti nuotiolle nukkuneen sotilaan, ilmoitti, että lyhdyn kynttilä on loppumaisillaan ja ettei hän puolestaan aio seisoa enää tässä sumussa yskää ja nuhaa saamassa. Sakea mereltä noussut usma, joka peitti tähtitaivaan ja jonka tietysti meteori oli saanut aikaan, teki sen, että hänen sanansa otettiin kuuleviin korviin — muussa tapauksessa niillä tuskin olisi ollut mitään vaikutusta. Ja niinpä he lähtivät neljän astumaan asuinhuoneelle päin, silloin tällöin kompastellen kiviin.

On neroja niin monipuolisia, voimakkaita ja selkeitä, että he ovat yhtä perehtyneitä aineellisen elämän kirjaviin pyrkimyksiin ja ponnistuksiin kuin hengen ja aatteiden yliaistillisiin maailmoihin. Mestari Sigfrid Aronus Forsius, Suomenmaan ensimmäinen kuuluisa tiedemies, jota Messenius aikoinaan sanoi "meidän verrattomaksi matemaatikoksemme", näyttää tarkemmin tunteneen tähtien kulut kuin ne ilmiöt, jotka lähinnä vaikuttivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, ja vaikka hän tarkasteli luonnon merkkejä ja ennusteli valtakuntain häviötä, niin ei ole luultavaa, että hänellä oli vähintäkään aavistusta siitä, millainen hänen musta takkinsa oli ja minkä verran oli aitassa jyviä tai kuinka paljon oli tuloja Tammisaaren kirkkoherranvirasta. Sellaisissa tieteen ulkopuolella olevissa asioissa hän oli lapsi, joka tarvitsee hoitajatarta, ja semmoinen oli hänellä vaimossaan Annassa, jota kiittämätön jälkimaailma niin vähän tuntee, ettei enää varmaan tiedä hänen nimeänsäkään. Hän kulki kenenkään huomaamatta tietään hävinneenä miehensä loistoon, ja hänet tunsi ainoastaan Hän, joka tutkii kaikki sydämet; mutta ilman tuota vaimoa ei monta kovaa kokeneella miehellä varmaankaan olisi ollut palvelijaa, joka olisi häntä hoitanut, eikä olkipielusta, johon hän olisi saanut nojata harmaan päänsä.

Kun Sigfrid mestari vaimonsa harmiksi vielä myöhään illalla toi saksalaisen tohtorin lukukammioonsa selittääkseen hänelle taivaan tunnusmerkkejä, jotka muka tiesivät, että pian on syttyvä suuri, yleinen ja pitkällinen sota Euroopan sydämessä, ei Anna emäntä uskaltanut vastustella. Hän päätti mielessään, ettei tuo seurustelu kestä kauan. Hän toimitti pois Iivari Pärttylinpojan — joka siitä olikin erittäin hyvillään — luvaten itse saattaa muukalaisen hänen asuntoonsa, ja istahti sen jälkeen sukankutimineen niin lähelle kamarin hataraa ovea, että hän helposti kuuli joka ainoan sanan, mitä sisässä puhuttiin. Eipä hän olisi ollut niin oppineen miehen vaimo, ellei hän olisi ymmärtänyt latinaa, milloin sitä piti ymmärtää.

Molemmat miehet olivat noin tunnin ajan olleet syventyneinä keskustelemaan astrologiasta, kun Sigfrid mestari epäämättömänä todistuksena tähtien vaikutuksesta sattui mainitsemaan vuoden 1605:n Kerkholman tappion, jonka hän oli ennustanut.

— Niin — huomautti tohtori — kaikki taivaan vallat ovat ilmeisesti tuominneet tyrannillisen ja petollisen Kaarle herttuan sekä hänen sikiönsä häpeälliseen häviöön. Itse hän ei pitkää aikaa saanut nauttia laillista kuningastaan vastaan nostamansa kapinan hedelmistä. Hänen poikansa, herttua Kustaa Aadolf, on saanut kuritusta tanskalaisten kädestä, hänen sukunsa on syösty Venäjän valtaistuimelta, ja ennen pitkää on laillinen kuningassuku jälleen hallitseva Ruotsin valtakuntaa.

Mestari Sigfrid vastasi kummastuneena, mutta tyynenä, ettei hän viiteentoista vuoteen ole tiennyt muista Ruotsin herttuoista kuin Kaarle Filipistä ja Juhanasta, Itägöötanmaan herttuasta. Ja koskei arvoisa vieras näyttänyt varsin hyvin tuntevan ikivanhan Ruotsin valtakunnan kuninkaankaarta ja oikeusoloja, niin otti Sigfrid mestari selittääkseen, että tässä valtakunnassa oli kunnioitettu hallitsijana ankaraa, oikeudenmukaista ja valtioviisasta Carolus nimistä kuningasta, joka oli yhdeksäs sen niminen kuningas Johannes Magnuksen valtakunnanhistorian mukaan, ja sen jälkeen nuorta kuningasta Gustavus Adolphusta, toiseksi nimitettyä, jonka Jumala oli monella jalolla lahjalla siunannut ja jolle Herra taivaan ja maan hallitsija suokoon pitkää ikää ja onnellisen hallituskauden. Mitä taasen tähtien vaikutukseen tulee, ei Sigfrid mestari tahtonut olla mainitsematta, että kaiken tähtitiedon verraton mestari, hänen oma suuri opettajansa Tyko Brahe, jonka sielulle Jumala taivaissa iloa antakoon, jo anno mundi 1572 oli Cassiopean tähtisikerössä ilmaantuneista erikoisista merkeistä havainnut, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka taivasten Herra oli edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansain pelastajaksi, varsinkin siitä ahdistuksesta, jonka painostamana puhdas evankelinen oppi vielä oli monessakin paikoin sekä Saksassa että muissakin maissa. Siitäpä syystä, ja koskei Sigfrid mestari muuta voinut käsittää kuin että tähdet sillä olivat tarkoittaneet nuorta ja siunattua herraa Gustavus Adolphusta, joka tosin ei ollut syntynyt Suomessa, mutta kumminkin Suomen suuriruhtinaana ollen oli ikäänkuin providentia divinasta tullut tämän maan alkuperäiseksi asukkaaksi ja sen oikeaksi kansalaiseksi, niin oli siitä jokaiselle selvää, että taivaan voimat ja vallat erikoisesti cura et favore pitivät huolta juuri tästä kuningassuvusta ja olivat ikäänkuin praedestinoineet sen mitä suurimpiin ja mainehikkaimpiin toimiin pro salute gentium toisin sanoen: kaikkien kansain kristilliseksi onneksi ja menestykseksi.

— Sanotaanpa kuuluisan Tyko mestarin myöhemmin arvelleen, että tähtien tarkoittama sankari on syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin conjunctionin aikana, ja semmoisella hetkellähän juuri syntyi nuori Vladislaus, Puolan prinssi. Ja hän se nähtävästi on koko maailmassa jälleen paneva voimaan oikean kristinuskon, puuttui puheeseen tohtori rohkea hymy huulillaan.

— Erehdytpä, korkeasti oppinut confrater, vastasi Sigfrid mestari kylmästi. — Tyko Brahe ei ole ikinä mitään semmoista sanonut. Ja jos hän olisikin sanonut, niin ei se olisi tarkoittanut Vladislaus prinssiä, joka on syntynyt Saturnuksen vaikutuksen alla, ja vaikkapa vihdoin kaikki olisikin, kuten sinä arvelet, niin ei Vladislaus prinssi voisi oikeata kristinuskoa palauttaa, koska hän itse tunnustaa pimitettyä ja hyljättävää paavin oppia.

Nyt oli kajottu arkaan kohtaan, ja siinä Sigfrid mestarin mielipiteet varsin vähässä määrin näyttivät vastaavan Iivari Pärttylinpojan toiveita. Tohtori ei kumminkaan vielä tahtonut päästää voittoa käsistänsä.

— Kunnianarvoinen mestari — virkkoi hän kunnioittavalla äänellä — ei sovi minun väitellä kanssasi semmoisista asioista, jotka sinä tunnet paremmin kuin kukaan muu nyt elossa olevista ihmisistä. Olen kuullut pohjan perillä tekemistäsi vaivalloisista matkoista. Ihmetellen olen lukenut sinun monet prognosticasi, physicasi, joka käsittelee luonnon salaisuuksien selvittelemistä, olen lukenut mainiot kirjoitelmasi pyrstötähdistä ja muut kirjoituksesi, jotka ovat levinneet kaikkiin maailman ääriin ja joita kaikki oppineet ylistävät. Mutta eräs seikka on sittenkin kummastuttanut minua: nimittäin se, kuinka sinun kaltaisesi mies on saanut osakseen niin suurta kiittämättömyyttä, kuinka mies, joka on tehnyt maalleen ja tieteelle niin suuria palveluksia, on paikakseen saanut vääriä syytöksiä, vankeutta ja kaikenlaista vaivaa, aina kidutuspenkkiin asti — niin, suo anteeksi, kunnianarvoinen herra, kuinka sellainen mies, jota Euroopan ruhtinasten pitäisi kilvan pyrkiä koroittamaan korkeimmille kunniasijoille ja kutsumaan neuvoshuoneeseensa, nyt asuu tässä matalassa majassa, syrjäisessä maakunnassa, nauttimatta vähääkään mukavuutta vanhoilla päivillään. Tiedän kyllä hyvin, että viisas mies pitää vähäarvoisena maailman kunniaa, suosiota ja rikkautta; mutta ajattele, suuri mestari, mikä voitto olisi koko maailman tieteelle ja omille tutkimuksillesi, jos saisit tarpeeksi apukeinoja voidaksesi menestyksellä tutkia luonnon lakeja! Etkö ole milloinkaan ajatellut senkaltaista onnellista tilaa, kunnianarvoisa herra?

— Nuorena ollessani joskus ajattelin sitä — vastasi Sigfrid mestari tahtomattaan huoaten — mutta minä olen jo aikoja sitten oppinut tyytymään vähäisempään osaan. En halua syyttää entisyyttä enkä nykyisyyttä, sillä kaikkihan tapahtuu Jumalan tahdosta, kaikkihan parhaaksemme kääntyy.

— Mutta jos sinun vielä olisi mahdollista onnellisemmassa asemassa työskennellä Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi? Jos olisi olemassa ruhtinas, kyllin viisas ja jalomielinen oikein arvostelemaan ansioitasi, ja hän tarjoaisi sinulle … mitä parhaimmilla tutkimuskoneilla varustetun tähtitornin? Mitähän jos sinä, niinkuin Copernicus tahi Tyko Brahe, sen avulla voisit hämmästyttää maailmaa tekemällä suuria keksintöjä, eiköhän se olisi Jumalan sallimusta ja eiköhän se runsaasti palkitsisi entiset puutteesi ja kieltäymyksesi?

— Älä, älä puhu siitä; se on jo myöhäistä, en tahdo sellaista ajatella! huudahti vanhus liikutettuna noista tulevaisuudentoivoista, jotka olivat räikeänä vastakohtana hänen nykyiselle köyhyydelleen ja niille vaillinaisille, enimmäkseen omatekoisille kolmioille, harpeille ja kaukoputkille, jotka olivat koko hänen tieteellinen kalustonsa.

— Se on mahdollista eikä liian myöhäistä, virkkoi vieras, pannen painoa joka sanalle. — Minä tunnen ruhtinaan, joka saattaa tarjota sinulle tuon kaiken eikä pyydä sinulta sen sijaan muuta kuin kiitollisuuttasi ja muutamia vähäpätöisiä palveluksia, jotka helposti saatat hänelle tehdä tässä maassa nauttimasi vaikutusvallan avulla.

— Voi tähtiäni! Voi rakkaita tähtiäni! huudahti Sigfrid mestari, kiinnittäen huomiota ainoastaan ensimmäisiin sanoihin. — Tiedätkö, muukalainen, että minua on kielletty selittämästä taivaan merkkejäkin? Minulla on niin paljon vastustajia. Pahansuovasti he tulkitsevat prognosticani, he tahtovat kieltää minua lukemasta Luojan kirjoitusta taivaan kannelta. Niin, sen kyllä huomaat, minä olen köyhä ja hylätty; salassa kuin pahantekijä täytyy minun tutkistella luonnon suurta kirjaa ja vaieta, vaikka niin monet seikat ovat sydäntäni polttamassa. Ei kukaan usko minua! Mitä varten minä olen elänyt? Mitä kaikkea voisinkaan lukea avaruudesta kunnollisella flandrilaisella kiikarilla, mutta minulla, kuten näet, on tässä tuskin putken pahaista, tuskin kompassia ja sekstanttia, joka mihinkään kelpaisi. Tuonne mäelle olen itse pystyttänyt tangon meridianin merkiksi. Kurjaa, eikö niin? Ja sinä sanot … sinä sanot…

— Minä sanon … yritti vieras toistamaan sanojaan, mutta hänet keskeytti Anna emännän ääni oven takaa:

— Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?

— Mitä tahdot, vaimo? kysyi vanhus tyytymättömänä avaten oven.

— Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.

Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.

— Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna jälleen, korkeasti oppinut confrater! Nyt en saa laiminlyödä planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!

5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.

Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota, nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan, ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon. Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia, jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään. Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija. Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti, että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä lepäämään heidän majapaikkaansa.

Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat, kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste, voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät kahtakymmentä vuotta.

— Mestari Sigfrid — sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti huoneeseen tulevaa — olen teille kiitollisuudenvelassa niistä hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen, mitä opetitte minulle unien merkityksestä?

— Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan, puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.

— Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?

— Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. — Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä, kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista asuinsijaa.

— No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto, joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin. Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni minulle, hyvä mestari!

Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita: hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta; ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa, ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:

— Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva, niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle, jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana. Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.

— Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen kaino omia ansioitaan luettelemaan — puuttui ratsumestari puheeseen — niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.

Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi närkästyneenä:

— Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa, niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta, uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista, joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.

— Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi jälleen Silfversparre ivallisen totisena.

— Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari viattomasti. — Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta. Muuten — jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi timanttisormuksensa ratsumestaria kohti — muuten on kallis safiirikivi hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa. Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.

— Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?

— Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa sen ryhmyisille oksille.

— Sanoitte jotakin safiirista, alkoi Kirsti neiti hyvitellen, suljettuaan tarkasti oven kiinni. — Niin viisas mies kuin te ei tarvitse safiirikiviä osatakseen ennustaa tulevia asioita. Te näette ne tähdistä ja … käsistä.

— Tähdet ovat olleet olemassa hamasta maailman alusta ja noudattavat järkähtämättömiä lakeja, mutta juovat ja piirrot neitojen käsissä ovat tyynen veden pinnalla karehtivia väreitä, jotka ensi tuulenhenkäys puhaltaa pois.

— Oh, mestari, kyllä te tiedätte paremmin kuin minä, että ihmiskäden juovat noudattavat samoja lakeja kuin tähdetkin. Olettehan itse sanonut minulle, ettei Jumalan edessä ole mikään suurta eikä mikään pientä. Mutta koska pidätte enemmän tähdistä, niin kas tässä on horoskooppini, jonka itse kirjoititte paperille minua varten Tukholmassa. Te ette tahtonut selittää sitä silloin, koska olin niin nuori, mutta nyt olen kahta vuotta vanhempi. Se on velkakirja, teidän on lunastettava se.

— Jättäkää nyt se, rakkahin neiti! Ei ole ihmisen hyvä tietää tulevaisuuttaan.

— Mutta ennustittehan te hovineitosille Örebrossa! Sitä ette saata kieltää.

— Jos niin teinkin, tapahtui se heidän ylenpalttisen uteliaisuutensa tähden. Istuessani Örebron linnan tornissa minä sain monta makupalaa naisväeltä, he kun mielellään kyselivät minulta siitä, ketä he eniten rakastavat. Semmoista ei teidän tarvitse tiedustella; hän tulee, kun Jumala tahtoo.

Kirsti neidin silmä iski tulta.

— Minä en mielitiettyä tiedustele, vastasi hän ylpeästi. Tahdon tietää, mitä kaikki nuo ihmeelliset viivat ja numerot merkitsevät. Ei, mestari, oma syynne se on. Te olette antanut minulle arvoituksen arvattavaksi, tässä se on, minä pyydän teitä selittämään sen. Sanokaa minulle, mikä tähti elämääni vallitsee!

Mahdotonta oli olla ottamatta tuota kellastunutta, eläinradan merkkejä täyteen piirrettyä paperilippua, kun sitä tarjosi hieno, pehmoinen immen käsi. Mestari tarkasteli lippua huolellisesti ja sanoi epäröiden:

— Älkää kyselkö minulta enää!

— Ja te luulette naisen säilyttävän sellaista paperia vuosikausia tahtomatta kuulla sen selitystä. Haluatteko siis, että pidän taitoanne vain pilantekona?

— Niin paljon voin sanoa — jatkoi merkkienselittäjä — että teidän syntymähetkenänne on ollut merkillisiä merkkejä taivaalla. Te olette syntynyt jalopeuran tähdistön vaikuttaessa. Se ei ihmetyttäne ketään sellaista, joka on teidän sukuanne.

— Ei suinkaan, mestari.

— Jalopeura antaa yleviä ajatuksia, mutta ei pitkää ikää. Vain harvalle se antaa ikää viisikymmentä vuotta.

— Mitä sanottekaan, viisikymmentä vuotta! Siinä on kaksinverroin enemmän kuin olen toivonut eläväni. Entä mitä muuta siinä on?

— Mars hallitsee erään firmamentumilla, taivaanlaella, olevan mustan kohdan edellä ja sen jälkeen, eikä se ole kaukana. Siinä kohdassa, on Jupiter niin lähellä teidän tähteänne, että se on miltei kummallista. Hyvä neiti, varokaa! Kun planeettien kuningas vallitsee taivasta, on se kaikille vaarallinen. Sen, joka ei antaudu sen valtaan, se tavallisesti sammuttaa tai murskaa.

— Ette peloita minua. Sitä voidaan vastustaa.

— Niin, Jumalan voimalla, joka on suurempi sen voimaa. Tavallisesti aina jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka Jupiteria vastustaa. Mutta kunhan vain sielu raukka pelastuu, on muu vähäarvoista. Sen mustan tai pikemmin loistavan kohdan takana on vielä paljon pieniä tähtiä. Toiset selittävät niitä jälkeläisiksi…

— Olen siis syntynyt sotaisten tähtien alla, kuten koko sukuni. Minulla on joku vihollinen…

— Sitä en ole sanonut.

— Vastustaja sitten, jos se teitä enemmän miellyttää. Minun täytyy vankasti vastustaa häntä, hän ei ole antava minun kauan elää, mutta lopulta saan levon tähtien joukossa. Sitäkö tarkoititte, mestari?

— Minä tarkoitin — vastasi Sigfrid mestari — että Jumala hallitsee kaikkia luotujaan, ja planeettien kuningas on yhtä varmaan hänen rinnallaan vain tomua kuin se on kaikkien taivaankappalten keskus ja kiinnike. Me kierrämme auringon ympäri, ja aurinko kiertää Jumalaa. Vain hänessä on kaiken lepo.

— Mitä, mestari? Oletteko tekin niitä, jotka uskovat tuota uudenaikaista satua, että maa muka kiertää auringon ympäri eikä päinvastoin?

— Se ei ole mikään satu, hyvä neiti. Jumalan sanaa lähinnä se on kaikesta varmasta varminta. Enkö ole kertonut teille viisaasta puolalaisesta Copernicuksesta? Mutta jätetään se. Te tahdoitte, että minä ennustaisin kädestänne. Minä en sano muuta siitä kuin että se on hyvän ihmisen käsi. Jumala siunatkoon teitä. Teissä on kotkaa jos on kyyhkyäkin. Te voitte antaa elämänne totuuden puolesta, jollette anna sitä sille, jota rakastatte.

Ja niin sanoen mestari nosti nuoren oppilaansa käden kuihtuneille huulilleen.

Kirstineiti punastui, otti timanttisormuksen sormestaan ja painoi sen mestarin kurttuisen nimettömän sormen nenään.

— Ottakaa tämä vähäpätöiseksi muistoksi kiitolliselta oppilaaltanne, sanoi hän sydämellisesti. Minä olen muistava teidän varoituksianne, ja vast'edes, tultuani ymmärtäväisemmäksi, ajattelen olevani kihloissa itse viisauden kanssa. Jumalan haltuun! Jääkää hyvästi!

Vieraat lähtivät pois. Silloin vasta saattoi Anna emäntä kysyä, mitä jo kauan oli halunnut.

— Tiedätkö — sanoi hän — mistä hinnasta sinulle eilen tarjottiin kunniaa ja rikkautta?

— En tiedä, vastasi mestari Sigfrid. Ellei minua kutsuttu palvelemaan meidän omaa armollista kuningastamme, niin tuo tarjous tuli kai Tanskan kuninkaalta tai joltakin Saksanmaan evankeliselta ruhtinaalta.

— Erehdyt, vastasi hänen vaimonsa tyynesti. — Kunniata ja rikkautta tarjottiin sinulle sillä ehdolla, että palvelisit Sigismundia ja paavin oppia.

— Voi tähtiäni! Voi nuoruuteni unelmia! huokasi vanha mestari, ja kirkas kyynel vierähti hänen laihtuneelle, kellastuneelle poskelleen.

6. TAIVAANLAEN VAARALLINEN KOHTA.

Noin kolme kuukautta Tammisaaressa-käynnin jälkeen, kylmänä talvipäivänä tammikuussa 1616, tapaamme jälleen neiti Kirsti Flemingin ja hänen äitinsä, maaherra Lauri Hermaninpoika Flemingin lesken, vapaasukuisen rouva Anna Hornin, joka oli toisissa naimisissa Tönne Yrjänänpoika Gyllenbögelin kanssa. Ylhäiset naiset olivat tehneet vuodenaikaan nähden hyvinkin pitkän ja vaivalloisen matkan Pernajan kartanoon itäiselle Uudellemaalle läsnäolollaan kunnioittaakseen Käkisalmen maaherran Hannu Stålhandsken ja vapaasukuisen neiti Elina Wildemanin häitä. Viimeksimainittu oli kuuluisan amiraali Henrik Tönnenpoika Wildemanin tytär ja Kirstin lapsuudenystävä. Wildemanit olivat Hornien kautta sukua Flemingeille, ja matkustajamme olivat viettäneet vastanaineitten kanssa niin hauskat joulupyhät kuin noina rauhattomina aikoina oli mahdollista. Kymen kuninkaankartanoon ei ollut pitkälti Pernajasta, ja koska Kirsti neidin orpana, uljas eversti ja sittemmin maamarsalkka Henrik Fleming, Lajusten herra, saatuaan lyhyeksi ajaksi virkavapautta Venäjän kanssa käynnissä olevista rauhanneuvotteluista, oli halunnut keskustella Anna rouvan kanssa tärkeistä perheasioista, niin oli päätetty yhtyä Kymenkartanossa.

Ylpeä ja valtava Kymi, entinen rajajoki, joka leveässä uomassaan kantaa monien satojen järvien vedet Suomenlahteen, jakaantuu ennen laskuansa kahteen päähaaraan, joista itäisempi vuorostaan taas haaraantuu kahdesti. Näistäkin itäisempi on se, jonka varrella Kymen kuninkaankartano vielä tänäkin päivänä sijaitsee, lähellä avaria, nykyjään jo tarpeettomia linnoitusvaruksia. Tämä kartano oli jonkin aikaa Sturein suvulla, mutta meidän kertomuksemme aikana oli se kruunun hevoskartanona ja ratsuväen katselmuspaikkana. On olemassa Kustaa II:n Aadolfin omakätinen kirje, joka käskee silloista voutia Antti Niilonpoikaa pitämään huolta, että Kymenkartanon hevosilla on hyvät laidunmaat. Sillä erää majaili siinä kaksisataa vasta varustettua aateliston ratsumiestä Matti Olavinpojan päällikkyyden alaisina, valmiina kohdakkoin lähtemään armeijaan Venäjälle. Pihalla vilisi siis noita nuoria sotilaita, jotka taluttivat hevosiaan tilavista talleista juomaan alas koskelle, jota eivät tammikuunkaan pakkaset olleet saaneet kahlehdituksi. Muuan matala, mutta pitkä yksikerroksinen puurakennus, joka usein oli suonut majaa ylhäisille vieraille, tarjosi kuitenkin tälläkin kertaa tarpeeksi tilaa Henrik Flemingin ja hänen matkallaolevien sukulaistensa kohtaamista varten.

Kello oli kymmenen aamulla, ja yhä viipyi odotettu vieras. Kirsti Fleming meni kosken partaalle ja mietteihinsä vaipuneena katseli sen pauhaavia aaltoja, jotka lumisia rantoja vasten näyttivät melkein mustilta. Hän oli syntynyt Louhisaaren kartanossa, ihanan merenlahdelman rannalla Suomen lounaiskulmassa, ja oli siis aina lapsuudestaan saakka ollut aaltojen ystävä ja oppinut niitä rakastamaan. Mutta nuo mustat vedet näyttivät hänestä synkiltä; ne kuohuivat ja elämöivät vielä silloinkin, kun koko luonto oli talviseen uneensa vaipunut; ne olivat vapaita ja valtavia ja uhmaisia vesiä, mutta ne eivät aikaansa tienneet; ne olivat kummituksia kesän ajoilta, niillä ei ollut enää oikeutta elää. Kirsti neidin mielessä synnytti tuo ylivoimainen uhma pikemmin ahdistusta kuin rohkeutta, ja siksipä hän loi katseensa iloisempaan kuvaan, kosken toisella rannalla liikkuviin ratsumiesryhmiin, mutta samassa lähestyi häntä asuinhuoneelta päin kiireisin askelin hänen pikku Maiju palvelijattarensa ja toi hänelle sanoman, että hänen oli heti riennettävä takaisin kartanoon.

— Tuliko hän?

— Tuli, neiti! Hän sekä Henrik herra.

— Kuka hän?

— Kuningas.

Kirsti neiti ei rientänyt, hän lensi. Hän oli kuin metsäkana, jonka keveät askelet tuskin jättävät jälkiä talven hankeen.

Hän pujahti asuntoon sivu-ovesta. Koko talo oli liikkeellä. Tiedettiin kyllä, että kuningasta oli odotettu Suomen valtiopäiville Helsinkiin; tiedettiin hänen useampia päiviä aikaisemmin tulleen Viipuriin, mutta eipä tiedetty, ennättäisikö hän sillä matkallaan poiketa Kymenkartanoon ja milloin. Kustaa II:lla Aadolfilla, kuten hänen isälläänkin Kaarle IX:llä nuorena ollessaan, oli tapana tulla äkkiä, jotta hän tapaisi voutinsa valmistautumattomina, eikä se aina tuonut voudeille mielihyvää ja kuninkaallista suosiota. Hän sanoi leikillään, että sen, joka on kuusi vuotta ollut voutina, saa hirttää suoraa päätä tutkimatta, sillä kyllä mies silloin jo on tarpeeksi ansiokas. Ja erittäinkin Suomessa, jossa jo monet kuninkaalliset säännöt turhaan olivat koettaneet hillitä petoksia ja kiskomista, oli tämä leikkipuhe valitettavasti hyvinkin oikeutettua.

Kymenkartanon vouti Antti Niilonpoika näkyi olevan harvinaisia poikkeuksia. Kuningas oli tullut äkkiarvaamatta, keveässä reessä, kaksi hevosta edessä. Mukanaan hänellä oli ainoastaan Henrik Fleming ja kamaripalvelija; seurue tuli tuntia myöhemmin. Heti kohta hän otti itse selon sotaväen luvusta, muonasta ja varustuksista, kuninkaankartanon tilasta ja voudin tileistä. Hänen tarkka silmänsä huomasi pian kaikki puutteellisuudet, eikä niitä suinkaan ollut varsin vähän. Ratsumiehet asetettiin jäälle kosken alapuolelle, ja ne saivat kestää ankaran katselmuksen. Missä hylättiin kelvottomia keihäitä, pyssyjä, pistooleja, miekkoja, missä taas rikkinäisiä haarniskoja tahi huonoja saappaita, missä taas kurjia, satulanlyöttämiä hevosia, joita oli herraskartanoista lähetetty ratsupalvelukseen, ja niin edespäin aina heinä- ja olkitileihin saakka. Mutta tarkasteltuaan kaikki ja kuultuaan monta puolustusta "ajan tilan" tähden, niinkuin siihen aikaan mielellään sanottiin, suvaitsi armollinen kuningas sanoa sotaväelle, että heidän maanmiehensä olivat uljaasti taistelleet venäläisiä vastaan ja että hän toivoi uusien rekryyttienkin tekevän samoin, ja siihen kajahti äänekkäänä huuto: eläköön kuningas! ja tämä huuto uudistui kahta voimakkaampana, kun kuningas oli suomeksi lisännyt: Jumala varjelkoon teitä, pojat! Hän tunsi suomalaisensa; olihan hän jo lapsena käynyt isänsä kanssa Suomessa ja monen pitkän talven kuluessa tutustunut tähän maahan. Nuo nuoret, leveähartiaiset, huonosti varustetut ratsumiehet yllä suomalaisten "moukanryysyt"[4] laihain, mitättömän näköisten hevostensa selässä, ne olivat kumminkin sitä terästä, jolla Kustaa II Aadolf voittonsa voitti, ja viidentoista vuoden kuluttua oli kenties harvennut joukko noita samoja nuorukaisia, silloin monet kovat kokeneina sota-uroina, seisova lujana muurina Breitenfeldin taistelussa tai kiipeävä Würzburgin valleille tai kaatuva Lützenin kentällä rakkaan kuninkaansa kanssa. Juuri se seikka, että kaikki nuo voitot ja onnen kohtalot vielä olivat tulevaisuuden kätkössä, kuten ikihongankin alku piilee vähäisessä vesassa, jonka käsi saattaa taittaa ja jalka tallata, juuri se, että niin paljon kunniaa, niin paljon suuruutta vielä oli pelkkänä tulevaisuuden unelmana, toiveena, kaukaisena kangastuksena, juuri se seikka sai niin omituisen tunteen heräämään noissa sotilaissa, jotka ensi kertaa tekivät kivääreillään kunniaa nuorelle sankarikuninkaalleen. Heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei sinä silmänräpäyksenä hänen johtamanansa olisi tuntenut voimaa koko maailman valloittamiseen. He olivat suomalaista ratsuväkeä, siis tyyntä, maltillista, valmiina aikaansa odottamaan; he eivät intoilleet, he eivät liikahtaneet rivissään, kuvapatsaina he istuivat satuloissaan, mutta jokainen heistä tunsi sydämessään, että moisen kuninkaan puolesta saattoi kuolla. Ja hän ymmärsi heidät niinkuin hän aina ymmärsi sotilaansa.

Hän kääntyi päällikön puoleen ja sanoi:

— Matti Olavinpoika, pidä hyvää huolta tuosta väestä; kelpo alku. Harjoita heitä rivissä joka päivä. Katso, ettei heidän ravinnostaan puutu mitään, mutta jos he talonpojille tekevät pahaa, niin lue laki lyhyeen. Hevoset ovat huonosti ruokittuja, osa huonosti opetettuja, pukineista on tarkempi vaari pidettävä. Se on korjattava niin pian kuin mahdollista. Kaikessa muussa olen tyytyväinen tähän väkeen… Stålhandske!

Nuori, kuninkaan ikäinen upseeri ratsasti esiin seuruejoukosta.

— Katso tätä miestä, Matti Olavinpoika, hän on upseeriksi kohonnut pelkästä sotamiehestä. Hän tuntee meidän uudet ratsupyssymme. Stålhandske, ratsasta huomenna Viipuriin käskyjäni viemään ja valitse linnan asevarastosta parhaimmat pyssyt. Ne tulevat sinun väellesi, Matti Olavinpoika. Hanki taitavia maaseppiä, joita tässä maassa kyllä on, ja teetä pyssyjä tämän uuden mallin mukaan. Miesten pitää osata ampua vapaalta kädeltä, se on tahtoni.

Talven uninen aurinko meni sillä hetkellä mailleen lounaiseen ja purppuroi illan taivaan. Punainen loiste; jossa ilovalkeita oli toinen puoli ja verta toinen, levisi yli lumisen maiseman, mustan kosken, pihalla seisovan väkijoukon ja ratsumiesten liikkumattomien rivien. Kuninkaan vartalo, joka näkyi kaikkialle siltä joen rannalla olevalta mäeltä, mistä hän oli tarkastellut sotajoukkoa, verhoutui purppuraan, ja hänen katseensa loisti. Hän oli tullut vihollisen maasta ja tunsi nyt jälleen olevansa keskellä luontoa, jota hän ymmärtää, ja keskellä kansaa, joka rakastaa häntä. Mielihyvä välähti hänen nuorilla, miehekkäillä kasvoillaan. Sotilas ja kuningas oli yksikolmattavuotias; hänen mielensä ei ollut vielä kovettunut, niin etteivät lempeät vaikutelmat olisi siihen koskeneet, niin, eipä hän elänytkään niin kauan, että se olisi milloinkaan kovettunut. Mutta sittenkin oli hän kauttaaltaan kuningas. Ei hän tuhlaillut sanoja. Äänetönnä hän sulki ajatuksensa nuoreen rintaansa, viittasi merkiksi, että katselmus oli päättynyt ja palasi taloon.

Monien katselijain joukossa oli rannalla myös neiti Kirsti Fleming Maiju tyttönsä kera, tuntemattomana ja huomaamattomana. Illan taivaan purppuraheijastus, joka valaisi sankarikuningasta, näytti vielä kirkkaammin punaavan nuoren immen poskia. Hän kuuli väkijoukon ihastuksen huudot; hän näki Maijunsa taputtelevan käsiään riemuissaan, mutta hän itse oli äänetönnä niinkuin sankarikin, jota kohti kaikkien katseet olivat kääntyneet. Mietteissään hän palasi muitten mukana taloon ja äitinsä kanssa voudin yksityisiin huoneisiin, jonne matkustavaiset olivat siirtyneet antaakseen tilaa kuninkaan seurueelle.

Heidän olonsa siellä tuli kumminkin pian huomatuksi, ja vähän ajan kuluttua Henrik Fleming toi sanoman, että kuningas tahtoo nähdä heidät illallispöydässä, joka katetaan kello seitsemältä. Ainoastaan muutamia korkeimpaan päällystöön kuuluvia henkilöitä oli käsketty illalliselle, ja kuningas sanoi toivovansa, ettei Anna rouva panisi pahakseen, vaikka ateria olisikin sangen yksinkertainen sotilaan tapojen ja matkan kiireen tähden. Olipa kumminkin juottovasikka ja muutama kana saanut ennen aikojaan lopettaa nuoren elämänsä Kymin rannoilla tyydyttääkseen matkalla olevain sotilaitten kelpo ruokahalua. Mutta sotaretkillä tottuu arvostelemaan ajan kalleutta, ja niinpä kuningaskin nousi pöydästä tuskin puolen tunnin kuluttua, sanoen, ettei hän tahdo olla suomatta muille vierailleen lepoa, jota he varsin hyvin tarvitsevat, mutta että hänestä olisi hupaista, jos naiset vielä soisivat hänelle miellyttävää seuraansa. Kuningas lisäsi, ettei hän pitkään aikaan ollut saanut puhua muusta kuin pelkistä sota-asioista, minkä vuoksi hänestä tuntuisi virkistävältä, jos armolliset naiset kertoisivat hänelle jotakin huvittavampaa Tukholmasta tai Turusta.

Nuori kuningas oli tuollaisina tuttavallisen seurustelun hetkinä niin herttaisen vilpitön, hänen luontaiseen miellyttävyyteensä yhtyi niin leikillinen mielenlaatu ja niin harras osanotto päivän vähäisiinkin tapauksiin, että pari tuntia nopeaan kului keskusteltaessa Tukholman hovista ja niistä Suomen aatelissuvuista, joitten kanssa sekä Anna rouva että hänen tyttärensä olivat lähimmin sukua. Kellon lyötyä yhdeksän pyysi Anna rouva lupaa poistua saadakseen ajan lyhyyden tähden läheisessä huoneessa neuvotella Henrik Flemingin kanssa perheasioista, joitten tähden hän oli tullut Kymenkartanoon. Kuningas vastasi kohteliaasti, ettei hän toivo Anna rouvan kestäneen turhaan matkan vaivoja tultuaan sinne puhumaan tärkeistä asioista, mutta koska hän oli oleva viereisessä huoneessa, niin toivoi kuningas hänen suovan hänelle tyttärensä seuran siksi, kunnes neuvottelu on päättynyt. Ei ole merkitty muistiin, suostuiko Anna rouva, joka hyvin tiesi leskikuningattaren epäsuosion neiti Ebba Brahea kohtaan, aivan kevein sydämin tähän ehdotukseen, mutta kuninkaan toivomushan on käsky, jota ei käy vastustaminen ilman tärkeitä syitä. Anna rouva meni jättäen raolleen siihen kamariin vievän oven, jossa Henrik Fleming oli häntä odottamassa.

— Hannu Stålhandske oli siis onnellinen sulhanen? kysyi kuningas, jolle oli kerrottu Pernajan kartanossa pidetyistä häistä.

— Hyvin onnellinen, armollinen herra, vastasi Kirsti neiti.

"Majesteetti" puhuttelusanaa käytettiin tosin juhlallisissa tilaisuuksissa, mutta tuttavallisemmissa keskusteluissa sanottiin vain vanhaan tapaan yksinkertaisemmin "armollinen herra".

— Hän on onnellinen, kun on saanut noudattaa sydämensä ääntä. Minäpä tunnen ihmisiä, jotka eivät saa tehdä niin. Tunnetteko te ketään semmoista?

— Enpä tiedä… Kenties.

— Mitä tekisitte sellaisessa asemassa?

— Velvollisuuteni tekisin, jos olisin mies.

— Mitä sitten naisen pitäisi tehdä?

— Samaa, armollinen herra. Aina velvollisuutensa.

Kuningas katseli häntä leikillisesti.

— Tiedättekö, ettei monikaan teidän iässänne ajattelisi teidän tavallanne. Te puhutte kuin mies, mies kolmenkymmenen iässä; mutta tunnenhan minä Flemingien luonteen. Te ette pelkää, te. Turun linnan palossa 1614 näin, kuinka te yhä vain seisoitte tornissa, sillä te tahdoitte pelastaa pienen tytön tulen liekeistä. Isänne sukulainen Klaus Fleming ei myöskään muusta tiennyt kuin velvollisuudestaan, ja siksipä tuli hänestä kuningas vainajan verivihollinen, ja kuitenkin oli kumpikin samanlaista rautaista, lujaa luonnetta, ja he olisivat yksissä neuvoin perustaneet suuren valtakunnan. Onneksi me olemme ystäviä, ja siksipä saatan kysyä teiltä suoraan: eivätkö sydämen oikeutetut vaatimukset ole korkeimmat kaikista velvollisuuksista?

— En tiedä, mitä tarkoitatte sydämen oikeutetuilla vaatimuksilla, armollinen herra. Mutta jos minä olisin kuningas, niin…

— Jatkakaa!… Jos olisitte kuningas, niin…

— Niin en milloinkaan uskollisuuttani rikkoisi. Sanani olisi kuninkaan sana, ja valani olisi minulle valtikkaani kalliimpi, vastasi Kirsti neiti hiljaisella äänellä, mutta niin rohkeasti ja lujasti kuin ainakin Fleming.

Kuninkaan kummasteleva katse synkistyi.

— Puhukaa selvemmin! sanoi hän.

— Minä en milloinkaan hylkäisi naista, jonka omaksi olen sydämeni antanut ja jonka sydämen olen omakseni saanut. Ja jos minulle sanottaisiin valtakunnan onnen vaativan sanani rikkomista, niin vastaisin, että uskollisuudessa on valtakuntain menestys eikä uskottomuudessa.

— Vai niin! Sitäkö tarkoitittekin? huudahti kuningas, ja hänen katseensa kirkastui äkkiä, niin että se melkein säikäytti Kirsti neitiä. — Jopa tosiaankin luulin teidän joutuneen toiselle alalle, ja minähän en tahtoisi teitä vihollisekseni, vaikka saisin linnan Venäjällä. Te olisitte peloittavampi kuin kokonainen armeija.

— Pyydän armoa, jos olin liian suora. Minä olen ylpeä siitä kunniasta, että olen hänen ystävänsä, hänen, jonka nimeä alamainen kunnioitukseni estää minua mainitsemasta. Mikä sydän hänellä onkaan, armollinen herra … niin ylevä, niin jalo, niin lemmekäs ja niin kärsivällinen! Toista vuotta jo on kauhea epätietoisuus kalvanut häntä. Hän itkee harvoin, hän ei valita milloinkaan, mutta hän rukoilee paljon. Minä tiedän, mitä tuskia hän kärsii. Eikö ole mahdollistakaan lopettaa tuota epätietoisuutta?

Kuningas käveli lattialla edestakaisin, pysähtyi viimein ja sanoi:

— Sanotteko näin itsestänne, vai onko joku pyytänyt teitä sitä sanomaan?

— Ei kukaan, ja vähimmin kaikista hän! Jos olen pahoin tehnyt, niin olen yksinäni syypää.

Jälleen kirkastui kuninkaan synkkä otsa, ja hän jatkoi entiseen leikilliseen tapaansa.

— Älkää nyt, liian vilpitön viholliseni; ei siinä ole mitään moitittavaa, että noin rakastettavasti sanoo kuninkaalle totuuden. Kernaammin kuulen nuhteita teiltä kuin opettajaltani, vanhalta Skytteltä. Olin jo luulla eräänä hetkenä teitä petturiksi, ja petturi kenties olettekin sydämen asioissa, mutta siinähän olette omalla alallanne, kuten naiset ainakin. Ja koska olette liian hyvä luterilainen, kenties vähän liian nuorikin, ollaksenne rippi-isänäni, niin puhukaamme nyt mieluummin teistä itsestänne. En näe täällä harppuanne. Jäikö se Tukholmaan?

— Se on Louhisaaressa, armollinen herra.

— Vahinko! Minä muistan vielä, kuinka minä kerran kevätiltana tulin synkkänä ja allapäin neuvoshuoneesta. Kaikki oli käynyt vastoin toivoamme. Kovanonnen sanomia oli tullut Liivinmaalta, valitusvirsiä Taalainmaasta, maksettavia oli viljalti ja maksukeinoja puuttui. Synkkämielisenä kuin Saul astuin herttuattaren huoneeseen, mutta siellähän olikin Davidini. Teidän kielisoittimenne sulatti sydämeni. Vast'ikään olin mielestäni ollut köyhä ja heikko; sinä hetkenä tunsin olevani rikas ja voimakas. Minä ajattelin muinaisia bardeja, jotka isillemme lauloivat ja tekivät heistä jaloja sankareita sodassa. Teidän pehmoinen kätenne näytti minusta leikkivän kielillä saaden aikaan saman ihmeellisen vahvistavan vaikutuksen, ja niin tuntui minusta kuin te olisitte Ruotsin ja Suomen valkyyria, jonka on astuttava kuninkaan edellä taistelussa. Usein olen sitä ajatellut. Viimeksi ajattelin sitä turhaan rynnätessäni Pihkovan lujia muureja vastaan. Sotilas ei saa ajatella sitä, mikä säilän tempaa hänen kädestään ja riistää rohkeuden hänen rinnastaan. Mutta on hetkiä, jolloin käsi on uupunut, jolloin rohkeus horjuu, mikä onkin inhimillistä, ja silloin on hyvä kuulla voiton laulua. Teissä on jotakin voiton ajatusten tapaista; te tulette sukuunne.

Kirsti neiti ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut? Äänetönnä hän istui, katsoen alas; vain vähäinen, melkein huomaamaton ylähuulen vavahtelu tiesi myrskyä, joka hänen sydämessään riehui. Se, joka tuntee syviä virtoja, tietää kyllä, että pinnan vähäinen kare useinkin merkitsee voimakasta virtaa.

Kotvasen kuluttua sanoi kuningas:

— Pyytäkää minulta jotakin armonosoitusta!

Kirsti neiti piti hansikasta kädessään; hän ei huomannut, että hän kymmenen minuuttia aikaisemmin oli repinyt sen palasiksi. Kuningas otti ylös toisen hansikkaan, joka oli pudonnut lattialle, ojensi sen hänelle hymyillen ja sanoi:

— No niin?

— Kirjettä!

— Ettekö itsellenne mitään?

— Kiitän, armollinen herra. Minä olen palkintoni saanut.

— Ette edes pyydä laulua harpullanne soitettavaksi?

— Kirjettä! Kirjettä vain!

Kuningas tarttui hänen käteensä ja tunsi sen vapisevan, mutta ylpeät, loistavat ruskeat silmät katsoivat lujasti häntä silmiin. Kuningas yritti sanoa jotakin, mutta samassa seisoi Anna rouva ovessa.

— Jo on aika, sanoi Anna rouva.

— Niin, jo on aika! kuiskasi ääni Kirsti Flemingin tykkivässä sydämessä.

7. YÖ JA AAMU KYMENKARTANOSSA.

Kuningas Kustaa II Aadolf oli nuoresta pitäen tottunut ankaraan työhön, ja se, mitä ei päivällä ehditty tehdä, tehtiin usein yöllä. Aikakirjat eivät kumminkaan kerro hänen viettäneen tätä yötä Kymenkartanossa hallitustoimissa. Hänen uutteran sielunsa kykyä, tahtoa ja ajatuksen voimaa oli kuukausimäärin tarvittu toiselta puolen ankarassa, vieraalla maalla käydyssä sodassa ja toiselta puolen sisällisessä valtakunnan hallinnossa monen ahdingon ja eripuraisuuden taakan alla. Ruumis ja sielu olivat olleet yhtä kovassa ponnistuksessa; harvoin oli päivä ollut levollinen tai yö ilman murheita. Kun ihminen on yksikolmattavuotias, kantaa hän kylläkin iloisesti tuommoisen taakan, sillä silloin levittäytyy hänen eteensä toivojen rajaton maailma; elämä näyttää loppumattoman pitkältä ja menetetty päivä mitättömän lyhyeltä. Nuoruuden rohkeuden salaisuus on siinä, että me alinomaa saatamme heittää hetken huolet äärettömän tulevaisuuden helmaan, joka on edessämme ja joka saattaa korvata kaiken, koska siinä ei ole mikään mahdotonta.

Mutta jotakin on mahdotonta lujimmallekin työntekijälle, totisimmallekin valtiomiehelle, etevimmällekin ajattelijalle, ja se on — yhdenkolmatta vuoden iässä luopua kaikista elämän onnen vaatimuksista. Onni pukeutuu vain erilaisiin muotoihin nuoruudenunelmissa. Tavallisesti se astuu nuorukaisen silmäin eteen ensinnä naisen muodossa, sittemmin laakeriseppelein kruunatun kunnian hahmossa. Suuret henget eivät ole tästä poikkeuksena hekään, sillä todellinen suuruus on inhimillistä suuruutta eikä mikään marmorikuva. Kuningas Kustaa Aadolfinkin ensimmäisenä nuoruuden ihanteena oli ollut nainen, mutta tuo nainen oli erottamattomasti yhdistetty voiton ja sankarimaineen unelmaan. Tunnettua on, ja itsekin hän siitä kirjoittaa, että hän teki ensimmäiset urotyönsä Ebba Brahen kunniaksi ritarillisella romantiikallaan, mikä oli hänelle ominainen. Ja kunnia kuitenkin vähitellen voitti tuon unelman, joka oli ihanin ja puhtain hänen nuoruutensa unelmista. Sen naisen, josta olisi saattanut kerran tulla suuren kuninkaan ansiokas puoliso, täytyi vihdoin astua syrjään, eivätkä tähän olleet niin suuresti syynä esteet, vastustus ja hovivehkeet kuin erilläänolo, pitkä välimatka, sota ja voitonajatukset. Mitä ylemmäksi nuoressa sankarissa kuningas kohosi sitä taamma poistui Ebba Brahe, hänen suortuviensa morsiushuntu hälveni kuin aamuiset usvat nousevan auringon edestä, hänen hahmonsa kalpeni kalpenemistaan, ja vihdoin oli siitä jäljellä enää vain kaukainen rakas muisto. Tunnettua on, että kuninkaan ja hänen lapsuutensa ystävän ja nuoruutensa morsiamen välinen kirjeenvaihto lakkasi syksyllä vuonna 1614. Sen jälkeen kuninkaallisen nuorukaisen tunteet hakivat jotakin päämäärää itselleen, löytämättä mitään — tai ainakaan kyllin arvokasta. Ja juuri näinä aikoina hän esiintyy kertomuksessamme.

Jos hän samoihin aikoihin olisi löytänyt jonkun arvoisensa päämäärän tunteilleen, niin se olisi epäilemättä ollut mitä lähimmässä yhteydessä kunnian ja voittojen kanssa. Se olisi ollut nainen, kylliksi luja ja ylevämielinen voidakseen innostaa häntä suuriin sankaritekoihin. Tuon naisen olisi pitänyt vetää vertoja hänelle nerokkuudessa ja voimassa, joskaan ei syntyperän ylhäisyydessä; mutta hänessä olisi täytynyt myöskin olla samaa ritarillista romantiikkaa, jonka äsken sanoimme olleen kuninkaan luonteen huomattavimpia piirteitä, ja hänen olisi naisena pitänyt käsittää tuo kunnian ja sankaritöitten rakkaus vielä innostuneempana ja paljoa haaveellisemmin kuin kuningas itse, voidakseen valtavasti häneen vaikuttaa. Historia ei tiedä hänen löytäneen sellaista naista. Jos hän siis kuitenkin sellaisen löysi, niin oli heidän kohtauksensa vain lyhyt hetkinen, jonka jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan. On tosiaankin olemassa jokunen viittaus siihen, että niin on käynyt.

Kirsti Fleming vietti unettoman yön Kymenkartanossa. Kun nuori ja ritarillinen ruhtinas astuu valtaistuimelle, niin silloin tuhannet immet odottavat häneltä kaikkea ja haaveillen häntä ihailevat. Mutta Kirstin kiintymys oli paljoa syvempää laatua: se oli alkanut jo lapsuuden päivinä saaden aivan päinvastaisia vaikutelmia vihasta, jota Flemingin suku kantoi Kaarle IX:tä vastaan, tämän epäsuosio kun kaikessa ankaruudessaan oli kohdannut Kirsti neidin isää ja setää. Voimakkaissa sieluissa saattaa viha muuttua rakkaudeksi samasta luonnonpakosta, joka yön muuttaa aamuksi. Turussa, Tukholmassa, Örebrossa oli nuori Louhisaaren neiti oppinut pitämään arvossa nuoren ruhtinaan yleviä ominaisuuksia, mutta aina hän oli seisonut Ebba Brahen korkean varren varjossa ja seisonut siinä niin kokonaan kateutta tuntematta, niin omista tunteistaan tietämättä, kuin koskaan pysyttäydytään varjossa rakasta ystävää ihailemassa. Ja nyt, hetkessä, kuin taikavoimasta, aukeni hirveä kuilu siihen, missä siihen saakka oli uhkunut kukkeuttaan tuon hehkuvan sielun viaton, puhdas ja uhrautuva uskollisuus kahta jaloa ja ylevämielistä henkilöä kohtaan, joita Kirsti Fleming oli tottunut pitämään eroamattomina ja joiden liiton puolesta hän jo kauan oli lähettänyt palavia rukouksia Luojan luo — ja nuo kaksi olivat kuningas ja hänen kihlattu morsiamensa. Nyt olivat nuo kaksi erotetut — ainaiseksi erotetut, eikä siihen eroon ollut syynä kuningattaren kovuus eikä valtakunnan valtiotaito, vaan paljoa enemmän jokin aivan odottamaton kuninkaan tunteiden muutos. Ja kuka oli heidät erottanut? Kuka? Hän itse, hän, joka olisi antanut henkensä nähdäkseen heidät onnellisina Ruotsin valtaistuimella! Voi, hän ei tiennyt, kokematon tyttö, kuinka aika, etäisyys, urotyöt ja nuorukaisen veri anastavat valtaansa sankarinkin sydämen! Yön hiljaisuudessa hän satoja kertoja toisti itsekseen kysymyksen: kuka on heidät erottanut? — ja joka kerta leimahtivat hänen muistoonsa tulisin piirtein kuninkaan sanat ja katse sellaisina kuin ne olivat olleet tänä onnettomana iltana. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että oli hänet väärin käsittänyt, että se, mikä häntä kauhisti, oli ollut pelkkää pilantekoa, oikkua, joka jo huomenna on unohdettu; mutta hän ei voinut tulla siitä vakuutetuksi: hän oli nainen, ja hän oli älykäs nainen, joka ei saattanut silmät ja korvat ummessa pettää itseään.

Minkä rikoksen hän siis oli tehnyt, poloinen, kun näin oli tullut pettäneeksi ystävänsä? Milloin ja missä hän oli vastoin tahtoaan saavuttanut tuon kuninkaallisen suosion, jota hänen täytyi pitää ystävyyden pettämisenä? Hän ei voinut muistaa muuta kuin tuon turmion hetken, jolloin hän oppi loihtimaan niin ihania säveleitä harppunsa kielistä. Niin, tuon harpun hän murskaa palasiksi, hän ei enää ikinä kosketa sen kieliä. Hän lankeaa Ebba Brahen jalkoihin ja sanoo hänelle: en minä, en minä ole ryöstänyt sinulta hänen sydäntään! Ja sitten hän matkustaa kauas, kauas Puolaan, Espanjaan, Amerikkaan, minne hyvänsä, päästäkseen vain enää näkemästä tuota ihailtua sankaria, joka saattoi olla niin uskoton ja — hän ei voinut kieltää sitä — niin vaarallinen hänen rauhalleen!

Niin, vaarallinen kuitenkin, voi kuinka vaarallinen! Hän pani liikkeelle koko lujan tahtonsa voiman, mutta hän ei sittenkään voinut unohtaa valkyyriaa, joka oli taistelussa kulkeva Ruotsin ja Suomen kuninkaan edellä. Mikä intohimoinen viehätys tuossa ainoassa sanassa! Niin, hän tunsi, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan — hän tunsi syntyneensä kuningattareksi, mutta ei Margareta Leijonhufvudin kaltaiseksi, ei Katarina Stenbockin eikä Gunilla Bjelken laiseksi — kuinka monta aatelisneitiä olikaan jo noussut Ruotsin valtaistuimelle! Hän tunsi olevansa syntynyt joksikin muuksi; hän tunsi itsessään unionin Margaretan voimaa ja Katarina Jagellonican rohkeutta kieltäytyä kaikesta. Voi julkeita unelmia! Hän karkoitti ne pois kuin Macbethin noidat, ne palasivat jälleen, ja uudelleen hän ajoi ne pois. Vihdoin ei unelmain kuningattaresta ollut jäljellä muuta kuin itkevä tyttö, joka kyynelillään kasteli päänaluisensa.

Kello kuuden aikaan aamulla, kun vielä oli pimeä, kuului pihalta ääniä, hevosten korskuntaa, kulkusten helinää. Kuningas oli lähtemässä edelleen Helsinkiin päin. Kirsti huokasi helpotuksesta: hänen ei siis tarvitse nähdä kuningasta nyt, ja hän on pitävä huolta siitä, ettei hän näe häntä milloinkaan.

Kynttilä sytytettiin, ja seuraavassa tuokiossa istui äiti hänen vuoteensa vieressä. Anna rouvakin oli perinyt esi-isiltään, Kankaisten Horneilta, ylevän mielen, mutta lisäksi myös sydämen lempeää tunnetta paljoa enemmän kuin jyrkältä ja taipumattomalta Flemingin suvulta oli totuttu odottamaan. Luultavaa on sen vuoksi, että Kirsti Flemingissä yhtyivät parhaat puolet noista molemmista suvuista, jotka ovat antaneet Suomelle ja Ruotsille monta sankaria ja suurta valtiomiestä.

Äidin tutkiva katse huomasi heti tyttären itkeneen ja viettäneen levottoman yön.

— Etkö ole nukkunut tänä yönä? kysyi hän.

— En oikein hyvin, vastasi tytär.

— Mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

— Ei ainakaan sitä, jota mieluimmin olisin suonut kuulevani. Hän puhui harpustani.

— Sitä pelkäsin. Mitä hän sanoi?

— Minä uskalsin muistuttaa hänelle Ebbasta, ja hän sanoi minun olevan liian nuori hänen rippi-isäkseen. Heidän välillään on kaikki lopussa; sen ymmärsin liiankin hyvin; ja se on suuresti pahoittanut mieltäni.

— Älä tuota niin kovasti sure, rakas lapsi; kenties se on onnellisinta heille kummallekin. Moiset kuninkaan ja alamaisen välillä solmitut liitot saavat parhaassa tapauksessa aikaan eripuraisuutta valtakunnassa. Bjelket ovat saaneet kokea sekä kunniaa että kateutta sen vuoksi, että Gunilla yleni kuningattareksi. Älköön mikään äiti ikinä, ellei hän ole ruhtinatar, toivoko tytärtään Ruotsin levottomalle valtaistuimelle. Puhuiko kuningas vielä mitään muuta sinusta itsestäsi?

— Puhui, äiti. Mutta minä pyydän sinua, äiti, älä kysele!

— Sitä minä, lapseni, sinussa eniten rakastan, että olet aina ollut suora ja totuudenmukainen. Neljän vuoden iässä rakastit sinä isääsi mitä hellimmin; mutta kun isä pakeni herttuata ja vainoojat kysyivät sinulta, tiedätkö, minne hän on piiloutunut, niin sinä sanoit tietäväsi, sillä et osannut valehdella. Ja taas, kun he tahtoivat sinua ilmoittamaan piilopaikan, vuoroin peloitellen sinua suurella vitsalla, vuoroin makeisilla miellytellen, niin eivät saaneet sanaakaan suustasi. Olisit ennen vaikka kielesi palasiksi repinyt. Nyt en kysele sinulta muista, vaan ainoastaan itsestäsi: mitä kuningas sanoi sinulle eilen illalla?

Tytär toisti itkien ne sanat, joita hän ei voinut unohtaa.

— Lapseni — sanoi Anna rouva tyynesti tarttuen Kirstin käteen — minun mielestäni ei ole varsinaista syytä olla rauhaton noiden hetken kohteliaisuuksien tähden, joita ruhtinas välistä jakelee ilman mitään tarkoitusta läheisyydessään oleville nuorille ja jotka hän luultavasti jo huomenna on unohtanut. Kuninkaan sanoissa ei ole mitään, mikä voisi loukata oikeutettua itsetuntoa, ja jos on ketään, jolla on oikeutta valittaa kuninkaan sinua kohtaan osoittamaa suosiollista kohteliaisuutta, niin lähinnä voi valittaa neiti Brahe. On selvän selvää, että hän nyt saattaa pitää itseään vapaana liitostaan; hänen sydämensä kärsii siitä, sitä en epäile, mutta minä onnittelen hänen ymmärrystään. Kuninkaan iässä on liiallista odottaa ikuista uskollisuutta, varsinkin hänen ollessaan sotaretkillä kaukaisissa maissa. Uskon mielelläni, että kuninkaan kiintymys neiti Braheen on ollut todellinen ja vilpitön; sitä tyhjemmän sijan se on jälkeensä jättänyt. Suokoon Jumala, että ruhtinaallista sukua oleva asemansa arvoinen puoliso piankin täyttäisi sen tyhjyyden, mutta kunnes se on tapahtunut, korvaavat todellisten tunteitten puutteen iltapuhteen lemmityiset, joutavat pakinat pikkuisten, ihastuneitten, herkkäuskoisien hovineitosten kanssa ja sotilaan avosydämiset pilapuheet. Mitä sinuun tulee, lapseni, tiedän sinut viisaaksi ja älykkääksi tytöksi, joka et vähällä pidä kultana kaikkea mikä kiiltää; mutta sinussa on taipumusta näkemään kaikki asiat suuressa mittakaavassa ja sen lisäksi taipumusta haaveilemiseen, ja senpätähden nuori, ritarillinen kuningas saattaa olla vaarallisempi sinulle kuin sinä hänelle. Siksi lienee parasta, ettet aivan pian näe jälleen ruhtinasta, jolle luonto on lahjoittanut niin runsaasti loistavia ominaisuuksia.

— En tahdo nähdä häntä milloinkaan enää, äiti … en milloinkaan!

— Pelkäät siis omasta puolestasi?

— Niin, niin, en tahdo nähdä häntä milloinkaan!

— No niin, pannaanpa sitten tämä "milloinkaan" merkitsemään vuotta tai kahta. Sinulla on nyt jonkin aikaa lomaa herttuattaren palveluksesta, ja se vapaus saadaan pidennetyksi. Henrik on tuonut kirjeen Klaus veljeltäsi. Hän toivoo pääsevänsä jonkin viikon perästä Helsinkiin. Me palaamme nyt Pernajaan. Sieltä lähdettyämme on Klaus tekevä meille saman palveluksen kuin Silfversparre tulomatkallamme ja saattava meidät jälleen Louhisaareen. Miten sinua miellyttää Silfversparre?

— Niinkuin riu'un päässä oleva viirikukko. Minua väsyttää tuo loppumaton pyöriminen samassa paikassa.

— Hän on kuitenkin ylevää sukua, ominaisuuksiltaan varsin kelpo mies, ja tulevaisuus lupaa hänelle paljon. Hän on vilpittömästi kiintynyt sinuun, sen tiedät.

— Niin, paha kyllä. En voi sietää häntä.

— Emme sitten puhu siitä sen enempää… Långström, käskekää valjastaa hevoset!

Tässä älykkään äidin ja vilpittömän tyttären keskustelussa, tyttären, jonka sydän oli niin avoin kuin kirkas lähteensilmä, oli äiti kuitenkin salannut jotakin, jota hänen mielestään ei ollut hyvä mainita. Ennenkuin Kirsti neiti oli noussut vuoteeltaan, oli Anna rouva löytänyt hänen yöpöydältään sinetillä suljetun käärön, johon tunnetulla käsialalla oli kirjoitettu osoitteeksi: vapaasukuiselle neidille Christina Flemingille. Millä tavoin käärö oli tullut huoneeseen, jossa sekä äiti että tytär asuivat, pysyi salaisuutena, ja Anna rouva olikin niin varovainen, ettei hän ruvennut asiaa liian tarkoin tiedustelemaan. Nyt keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän avasi arveluitta käärön. Hän oli ensin luullut löytävänsä siitä kirjeen, mikä Kirstin, Ebba Brahen ystävän, olisi ollut salaa toimitettava tälle; mutta kirjeen asemesta hän löysikin kymmenen kuninkaan omalla rohkealla, vaikka vähän vaikealukuisella käsialalla kirjoitettua säkeistöä.

Verhon takana, joka kätki hänet tyttärensä katseilta, äiti luki tuon kuninkaan laatiman puoleksi hellän, puoleksi leikillisen runoelman, luki sen uteliaana, mikä uteliaisuus olikin varsin oikeutettua. Seuraavat säkeistöt[5] antoivat äidille kylliksi miettimisen aihetta. Runoilija kuvailtuaan ensin sydämensä surua, sanoo

toisessa säkeistössä:

Aina toivoin, ett' voisin juur' Ylitse voittaa sun kovuutesi Uskollisuudell' mink' Luoja suur' Loi sydämeeni ja mieleheni, Siis miksis nyt Oot palvelukseni hyljännyt Ja mun ulossulkenut muistostasi?

kolmannessa säkeistössä:

Onpi luonto juur monell' lahjalla Sun varustanut runsahasti, Joit' joka päivä voi katsella, Ja moni kiittää sun avujasi. Mutt' tuska tuo, Jonk' kovuutes minuhun luo. Ei mahda lisät' kiitostasi.

Neljännessä säkeistössä:

Ei oo löytty niin kovaa kiveä, Ettei se vihdoin heltyä halaa Tai voisi vastaan seisoa, Kun ves' ja teräs voimans' valaa. Niin myöskin mä En milloinkaan tahdo levähtää, Mun mielen' ain' sun jälkees' palaa.

Runonkirjoittaja sanoo senjälkeen, ettei hän lakkaa palveluksillaan hellyttämästä kovasydämistä impeä, mutta jos tämä sittenkin hylkää hänen uskollisuutensa, niin ei hän enää halaja mitään iloa. Hän sanoo näet seitsemännessä säkeistössä:

Nyt jään minä yksinäisyyteen Ja tahdon yksin valitella, Enk' katsoa kehenkään neitoseen, Kosk' heit' en voi mä miellytellä. Mutt' mitäs on Sull' siit' myös apua, armoton, Ett' mä en enää voi iloin' olla?

Hän toivoo immen tulevan huomaamaan, kuinka kaikki käyvät ylistämään hänen lempeyttään, mutta "kyll' lujast'" rankaisemaan hänen kovuuttaan, minkä jälkeen viimeinen,

kymmenes säkeistö kuuluu näin:

Lintu oksalla istuvainen, Ja elävätkin metsäss' kyllä, Jos surun' he tuta voisit vainen, Mun kanssan' tahtois itkeskellä. Ja kaiku kanss' Mun huuton' lisäis äänelläns' Tääll' vuorten ja laaksojen väliss'.

Finis.

Anna rouvalle eivät senaikuiset lemmenlaulut olleet niin outoja, että hän olisi pitänyt koko tuota hellää valitusta täytenä totena. Mutta jos hän vielä olisikin ollut epätietoinen siitä, kuka se julmuri oli, jonka kovuutta runoilija niin hellästi valitti, niin haihtui kaikki epäilys, kun hän liitti yhteen kunkin säkeistön muita huomattavammin merkityt alkukirjaimet ja hämmästyksekseen sai niistä nimen

CHRISTINA F.

— Kirsti on oikeassa, virkkoi Anna rouva itsekseen. — Hänen ei ole hyvä nähdä kuningasta enää.

Sen jälkeen hän kätki kuninkaan lemmenrunon huolellisesti perhepaperiensa joukkoon, josta se sitten jäljennöksenä on tullut jälkimaailman tietoon.

8. HELSINGIN VALTIOPÄIVÄT.

Koko sinä aikana, joka oli kulunut Tammisaaressa-käynnistä saakka, olivat uljas majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen salaperäinen seuralaisensa yhtä uutterasti kuin uskaliaastikin jatkaneet salahankkeitaan Sigismundin puolueen eduksi Etelä- ja Lounais-Suomessa. He olivat saaneet suojaa ja kannatusta muutamissa aatelisherrain kartanoissa, joissa Sigismundin kukistetut liittolaiset, uskaltamatta tosin nousta julkiseen vastarintaan, hiljaisuudessa kuitenkin odottelivat jotakin heille edullista käännettä silloisessa hallituksessa. Sellaisiin taloihin otettiin Puolan salalähettejä vastaan illan pimeässä; siellä he pitivät salaisia neuvotteluja ja lähtivät sieltä muitten puolueystäväin luokse mukanaan kirjeitä ja ilmoituksia. Toisinaan he myöskin levähtivät syrjäisissä kylissä, ottivat kuullakseen kansan valituksia kovista ajoista ja kiskomisesta, ikäänkuin olisivat olleet tuohon toimeen erikoisesti valtuutettuja, ja viittailivat siihen suuntaan, että parempi aika pian koittaa, kunhan vain kaikki reippaat talonpojat päättävät olla tottelematta laittomia käskyjä, tulkoot ne mistä hyvänsä, ja puolustavat vanhaa vapauttaan ja jos tarvis vaatii panevat väkivallan väkivaltaa vastaan. Hätä olikin useissa paikoin niin suuri, että moisia uskotteluja mielellään kuunneltiin. Vouteja kohtaan alettiin olla ilmeisesti kovakorvaisia, rästiluettelot kasvoivat, osa muutamien kylien talonpojista jätti talonsa ja tilansa ja lyöttäytyi yhteen siirtyäkseen Venäjälle tai purjehtiakseen Riikaan ja Puolaan. Missä kansaa kokoontui kirkolle tai käräjille, siellä oli melkein aina jokin huono ruotsinkielinen tai vielä huonompi suomenkielinen painettu julistus, milloin naulattuna kirkon ovelle, milloin käräjätuvan seinään, jopa itse nimismiehenkin talon nurkkiin, ja kaikissa niissä oli sama sisällys: vertailu silloisen jumalattoman ja laittoman hallituksen ja laillisen kuninkaan lempeyden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Turhaa oli repiä pois noita petollisia papereita, turhaa oli vainota niiden kyhääjiä tai lukea ankaria julistuksia niiden hävittämiseksi; jos yhden repi, niin seuraavana aamuna oli kolme sen sijassa; näytti kuin ne olisivat kasvaneet maasta, eikä kukaan tiennyt miten ja milloin..

Niinkuin nuijasota on ainoa sisällinen sota, mitä Suomessa milloinkaan on käyty, niin ovat senaikuiset puolalaisten salahankkeetkin laatuaan harvinaisimpia ilmauksia tässä maassa. Salaliitot eivät saa alaa semmoisessa kansassa, joka ei rakasta piilopolkuja ja joka luonnostaankin on aina kammonnut pettureita. Se kannatus, mikä Sigismundin puoluelaisilla vielä oli noissa osissa maata, johtui juuri siitä laillisesta kruununperimisoikeudesta, johon Vaasan suvun vanhempi haara vetosi — sillä kansa oli jo kauan aikaa sitten unohtanut, että kuninkaitakin oli pantu viralta pois, ja sen oli vaikea käsittää, miten herttuat tai valtiopäivät julkesivat moisen oikeuden anastaa. Mutta toiselta puolen kuningas Kaarle IX:n hallitus, joka valvoi kansan etuja, ja silloisen nuoren kuninkaan lempeys olivat jo antaneet nuorempain Vaasain valtaistuimelle lujan tuen kansan sydämessä, vaikka sen oikeudesta olikin eri mieliä. Laillisen oikeuden oli hälventänyt lujempi voima, henkilökohtainen rakkaus. Ellei silloin hädästä olisi tullut liittolaista Sigismund kuninkaalle, niin turhaanpa hänen lähettinsä olisivat saaneet kolkuttaa kansan ovia.

Etelä-Suomessa oleva vähälukuinen ja vähäväkinen Sigismundin puolue odotti kiihkeästi, että jokin tavallista tuntuvampi vastoinkäyminen kohtaisi kuninkaan aseita, jotta se silloin saisi julkisesti nostaa kapinanlipun. Tämän toivon rauettua tyhjiin kääntyivät sigismundilaisten epätoivoiset katseet Puolan hidastelevaan kuninkaaseen, ja yhtä turhaan he toivoivat, että hän hyökkäisi suurella sotavoimalla Liivinmaahan antaakseen siten suomalaisille ystävilleen tilaisuutta ryhtyä toimiin. Silloinpa heille tuli vastenmielinen tieto, että kuningas Narvan kaupungista lähettämällään kirjelmällä oli kutsunut Suomen säädyt kokoon valtiopäiville Helsinkiin ja tahtoi olla täällä itse saapuvilla. Tyytymättömäin ainoana toivona oli silloin, että säädyt eivät myöntäisi varoja sodankäymiseen, joten ilmeinen eripuraisuus syntyisi kuninkaan ja säätyjen kesken.

Säädyt oli kutsuttu kokoon 15:nneksi päiväksi tammikuuta 1616, mutta kuningas saapui Helsinkiin vasta 19:ntenä. Suomen nykyinen pääkaupunki oli siihen aikaan ainoastaan pelkkä nimi ja vähäpätöinen kauppakaupunki, joka sijaitsi puolen penikulman päässä koilliseen nykyiseltä paikaltaan, pienen Vantaanjoen varrella, joka siinä muodostaa jyrkän kosken, nimeltä Helsingin koski (Helsingefors). Tuon seudun ruotsalaisen väestön arvellaan olevan peräisin siitä sotaisten helsinglantilaisten siirtokunnasta, jonka Eerik Pyhä toi mukanaan ristiretkelle Suomeen. Kolmekolmatta vuotta meidän kertomuksemme tapausten jälkeen, Kristiinan hallitessa, v. 1639, siirrettiin Helsinki uuteen paikkaansa, syvän ja avaran merenlahden rannalle, johon Augustin Ehrensvärdin nero pystytti Viaporin muurit peloittavaksi, läpitunkemattomaksi, joskaan ei aina varsin hyvin suljetuksi portiksi.

Valtiopäivät — maakuntakokoukset — eivät olleet tähän aikaan harvinaisia valtakunnan eri maakunnissa, mutta 1616:n vuoden valtiopäivät olivat kuitenkin erittäin merkilliset sekä valtakunnalle että Suomenmaalle. Sinne kokoontui kansa niin sanoaksemme miekka kädessä ja kilpi toisessa, se kokoontui Ruotsin vallan ulkovarustuksille torjumaan ulkonaista väkivaltaa ja sisällistä eripuraisuutta. Tänne, kuninkaan ja valtiokansleri Axel Oxenstjernan läsnäollessa, kokoontuivat Suomenmaan neljä valtiosäätyä ja sotaväen edustajat — tosin ainoastaan maakuntansa puolesta, mutta sillä kertaa kansan ja valtakunnan etunenässä — samalla kertaa myöntämään varoja sodankäyntiin, suojelemaan valtakunnan itsenäisyyttä, vastustamaan Puolan vaasalaisten pyrkimystä valtaistuimelle ja juhlallisesti vakuuttamaan uskollisuuttaan nuoremmalle Vaasan suvun haaralle. Ajan vaarallisuus ja Suomenmaan asema, se kun oli toiminnan tukikohtana kumpaisessakin, sekä Venäjää että Puolaa vastaan käytävässä sodassa, tekivät tuon kansantahdon ilmaisun äärettömän tärkeäksi. Ilman näitä valtiopäiviä Ruotsin valta ei luultavasti olisi levinnyt tuolle puolen Nevaa, täyttänyt Iivari Laajasylin, Eerik Emundinpojan ja Torkel Knuutinpojan tulevaisuudentoiveita eikä perustanut sitä Ruotsin suurvalta-asemaa, joka sortumisensakin jälkeen on luonut kunnianloistetta tuleviin aikoihin. Ilman noita valtiopäiviä ei Venäjän valta kaiketikaan olisi tullut suljetuksi kokonaisen vuosisadan ajaksi Itämeren yhteydestä; Kustaa II Aadolf olisi tuntenut kätensä sidotuiksi; Saksanmaan ja omantunnon vapaus olisivat turhaan odotelleet pelastajaa Pohjolasta. Ja vihdoin, ilman noita valtiopäiviä puuttuisi Suomelta eräs sen kunniakkaimpia muistoja, nimittäin kuva vertavuotavasta, mutta pelottomasta kansasta, joka hädän hetkenä yksimielisesti vannoo uhraavansa kaiken kuninkaan ja isänmaan puolesta. Nuo vähäpätöisessä kauppalassa pidetyt valtiopäivät, ne ne vihkivät Helsingin maan tulevaksi pääkaupungiksi.

Kaikki, mitä maan kaikissa säädyissä silloin oli loistavinta ja kunnollisinta, tulvi tällöin sinne sydäntalvella pitkien matkojen päästä, raivaamattomia teitä myöten ja mitä puutteellisimmilla kulkuneuvoilla. Muutamassa vaillinaisessa luettelossa on lueteltuina kolmesataa kolmekymmentä kahdeksan läsnäolevaa valtiopäivämiestä, enimmäkseen mainehikasta aatelia — nimet Boije, De la Gardie, Kurki, Fleming, Horn, Stålarm, Fincke, Ruuth, Munck, Karpalainen, Stjernkors, Slang ym. — iäkäs piispa Eerik Sorolainen kahdenkymmenen papin seurassa, edusmiehiä kymmenestä kaupungista ja kahdestakymmenestä kihlakunnasta sekä, viidentenä säätynä, kymmenen upseeria. Useat toivat perheensä mukanaan, ja sitä paitsi tuli koko joukko muita matkustajia tai tilaisuuteen saapunutta maakansaa sekä, lukuunottamatta kuninkaan seuruetta, vähäinen sotamiesjoukko kuninkaan vartijoina. Pieni kaupunki vähäisine, mataline, kentällä kummallakin puolen koskea sijaitsevine puutaloineen sekä lähimmät kylät olivat täpö täynnä väkeä. Pormestari Kasper Reijerillä näkyy olleen kunnia ottaa taloonsa kuningas ja toimittaa oluet, viinit ja herkkutavarat kuninkaan pöytään. Ja paljon mahtoi ollakin vieraita kuninkaan pöydässä, ainakin vielä säilössä olevista tileistä päättäen, sillä keittiökirjuri Hannu Pietarinpoika sai vastaanottaa suuria määriä öljyä, kaprisia, öljymarjoja ja sitruunoita Turun porvarilta Hannu Wollelta, joka oli kuninkaallinen hovihankkija Suomessa. Muut valtiopäivämiehet suurimmaksi osaksi aterioivat hyvin yksinkertaisesti huonon ajan tähden; mutta kuninkaan oli täällä, kaukaisessa maaseudussa ja niin lähellä valtakunnan rajaa esiinnyttävä komeasti vaikuttaakseen suureen yleisöön. Ei pitänyt Sigismundin saada Varsovaan sellaisia tietoja, että hänen kilpailijansa oli torpparin tavoin esiintynyt valtakuntansa äärillä.

Niin täydellisesti on nyt vanha Helsinki hävinnyt näkymättömiin, ettei edes tiedetä, millä paikalla Ruotsin ja Suomen kuningas 22:sena p:nä tammikuuta 1616 avasi säätyjen kokouksen. Mutta sinä talvipäivänä sai Suomi kuulla sellaista valtiotaitoa, jommoista se ei milloinkaan sitä ennen ollut kuullut. Kustaa II:lla Aadolfilla oli jo nuoresta pitäen sitä neron, sydämen ja puhetaidon voimaa, mikä sai mielipiteen vakuutetuksi ja liikutti sydäntä. Hän puhui suoraan kuin nuorukainen ja arvokkaasti kuin kuningas, perinpohjaisesti, selvästi ja miehekkäästi valtakunnan silloisesta tilasta, kuinka tarpeellista on vastustaa Puolan ylivoimaa eripuraisuuden heikontamassa Venäjän maassa, kuinka Sigismund oli rikkonut Ruotsin valtakunnalle tekemänsä valan, kuinka välttämätöntä oli julistaa hänet kruununsa menettäneeksi; hän puhui vehkeistä ja salahankkeista, joilla sama erotettu kuningas yhä edelleen häiritsi valtakunnan rauhaa, ja tuosta kummallisesta seikasta, että oli jouduttu sotaan Venäjää vastaan, jota oli aiottu auttaa Puolan ahdistaessa. Hän varoitti suomalaisia viekoituksista, jotka tahtoivat saattaa heidät Puolan ja paavin orjiksi; muistutti, että he olivat vannoneet uskollisuutta hänen herra isävainajalleen ja hänelle itselleen, sekä lupasi, jos he tahtoisivat siinä uskollisuudessaan yhä edelleen pysyä ja nyt miesten tavoin auttaa kuningastaan, hänkin puolestaan pitää huolta siitä, että he saisivat rauhaa ja lepoa ja paremmat olot, johon kaikkivaltias Jumala armonsa suokoon. Lopuksi sanoi kuningas pyytävänsä säätyjen vastausta asioihin, jotka hän oli säädyille esittävä, "toivottaen kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin hyvää päivää ja pysyen armossa ja lemmessä suosiollisena".

Valtiopäiväkysymykset koskivat turvakeinoja, joihin oli Sigismundin sotahankkeihin nähden ryhdyttävä, maan puolustamista venäläisiä vastaan ja sotaan tarvittavia varoja. Aseissa oleva kansa toimii enemmän kuin puhuu. Säätyjen keskustelut eivät kestäneet muuta kuin kymmenen päivää ja niitä pidettiin milloin yhteisesti, milloin erikseen yksinkertaiseen tapaan, sillä valtiopäiväjärjestystä ei ollut vielä säädetty, ja jo helmikuun 2:sena p:nä antoivat säädyt vastauksensa. Ne eivät koskaan antaisi viekoitella itseään rikkomaan uskollisuuttaan kuningastaan ja isänmaataan kohtaan, vaan vastustaisivat miehinä Sigismund kuningasta, joka oli aikonut maahan jälleen tuoda paavilaista epäjumalanpalvelusta; ne eivät sallisi kapinallisten julistusten levittämistä, ja ellei Sigismund ottaisi suostuakseen kohtuulliseen rauhaan, niin ne taistelisivat häntä vastaan henkeään, elämäänsä, onneaan ja voimaansa säästämättä. Säädyt toivoivat Jumalan siunausta vast'ikään Venäjän kanssa alkaneisiin rauhanneuvotteluihin, mutta jos se olisi vihamielisissä aikeissaan niin paatunut, ettei hyväksyisi mitään kohtuullisia rauhanehtoja, niin ne lupaisivat, minkä suinkin jaksavat, vastustaa sitäkin, säästämättä vertaan ja varojaan. Ne kiittivät kuningasta uudesta kyytiasetuksesta, joka niiden mielestä oli hyödyllinen, jos sitä noudatetaan, ja pyysivät, että kuninkaallinen majesteetti velvoittaisi maaherroja ja nimismiehiä valvomaan lain ja oikeuden noudattamista maassa. Lopuksi säädyt myönsivät suuren sotaveron, ja kaikista näistä päätöksistään nuo "Helsinkiin kokoontuneet Ruotsin valtakunnan neuvosto ja Suomen suuriruhtinaanmaan säädyt" kirjoittivat pitkän kirjeen kaikille Ruotsin valtakunnan säädyille. Ne olivat täällä valtakunnan rajalla miesmuistiin kärsineet sotaa, veroja ja linnaleiriä; ne eivät olleet rauhankaan aikana saaneet olla turvassa taloissaan; mutta ne tahtoivat kuitenkin, vaikka viimeinen vuodentulo oli ollut varsin niukka, varainsa mukaan auttaa kuningastaan, kiittäen häntä, kun siihen tyytyy. Ja vaikk'eivät ne epäilleet, etteivät hyvät herrat ja Ruotsin miehet suostuisi samanlaiseen avunantoon ja tulisi suomalaisten avuksi, tahtoivat ne kumminkin muistuttaa näille mitä uskollista apua Suomen kansa oli heille aina antanut ja vielä vastakin mielellään antaa kaiken kykynsä mukaan, siihen luottaen, ettei heidän, niin kauan kuin he ovat yksimielisiä, tarvitse mitään vihollisia pelätä.

Tähän kirjoitukseen tuli sitten vastaus Ruotsin kokoontuneilta valtiosäädyiltä eri maakunnista, ja siinä vastauksessa ilmaistiin sama miehekäs alttius ja luvattiin, ettei milloinkaan unohdettaisi sitä uskollista apua, jota Suomenmaan säädyt olivat aina niille valtakunnan hädässä antaneet.

Nuo sanat, jotka ovat saaneet tekojen voimallisen ja kalliin vahvistuksen, kaikuvat vielä vuosisatainkin jälkeen kaikilta Itämeren pohjoisilta rannoilta. Noitten sanain takana seisoi miehiä, joilla oli rinnassa uhrautuva sydän ja kädessä paljastettu miekka; noitten sanojen takana seisoivat vapaat, yksimieliset, urhoolliset kansat, jotka antoivat varttuneet poikansa kuolemaan isänmaan takia ja elättääkseen heitä useinkin ojensivat heille viimeisen leipäpalasen, jonka olivat säästäneet nälkää näkeville lapsilleen. Noitten sanojen takana seisoi aikakausi, jossa asui palava usko ja kaikesta kieltäytyvä rohkeus. Toiset aikakaudet, mielipiteiltään toisenlaiset, eivät kumminkaan saata liikutuksetta lukea noita yksinkertaisia sanoja. Kuolemaa halveksiva voima hehkuu niistä ja samalla — mikä rakkaus! Kun kansa kuuli nuoren kuninkaansa puhuvan, kävi hänen nuoresta rohkeudestaan tuulahdus niittenkin sydänten läpi, jotka vuosien pitkään jo olivat jäätyneet; harmaantunutkin sotilas tunsi verensä lämpiävän, hän vainusi tulevia voittoja — hän uneksi vielä kerran nuoruutensa unelmaa.

Enemmän kuin kaksisataa ja kuusikymmentä vuotta on siitä kulunut, eikä nyt enää tunneta sitä paikkaakaan, missä isänmaan sydän kerran sykki niin suurta miehuutta ja niin yleviä tunteita. Vantaanjoen suun varsilla olevat kentät ovat nyt täynnä maataloja ja peltoja; ei edes isonlaista kylääkään mataline rakennuksineen ole sillä rannalla, jossa Suomen pääkaupungin kehto oli. Koski käyttää nyt myllyjä ja pesulaitoksia, kyntäjän aura kääntää esiin muinaisten kotoisten liesien tiilisoraa. Vaikka seutu onkin hedelmällinen eikä mitenkään yksinäinen, on siinä kumminkin, kenties metsän puutteen tähden, jotakin yksitoikkoista, melkein kaipauksenomaista. Ja kun vaeltaja nyt talvipäivänä astuu kinoksia, joita meren myrskyt ovat ajaneet oikullisiksi aalloiksi kedoille, niin näyttää tuo tasanko, joka muinoin oli täynnä eloa ja vilkkautta, palautuneen Suomen korpien yksinäiseen hiljaisuuteen.

Puheenaolevana aikana näytti kenttä toisenlaiselta. Suuri kansanpaljous oli kaupungista levinnyt sen ympäristöille.

Jok'ainoa torppa, jok'ainoa talo, jok'ainoa riihi ja sauna oli täynnä väkeä, paikoin nuotiolla majailevia sotamiehiäkin. Ja vaikka tosin ei nähty nykyaikaista vilkasta torikauppaa, ei sieltä kuitenkaan puuttunut keinottelijoita, jotka käyttivät hyväkseen noin tavatonta tilaisuutta ansaitakseen jotakin silloisina huonoina aikoina. Siellä oli pieniä väliaikaisia lautakojuja, joissa myytiin ruokatavaroita, nahkaa, palttinaa ja olutta. Ei sieltä puuttunut saksalaisia silmänkääntäjiäkään, joiden temput olivat sitä laatua, että ne nykyaikoina tuskin huvittaisivat alhaisintakaan joukkoa. Eräältä suunnalta kuului säkkipillin soittoa; siellä näkyi muuan Herkules nyrkin iskulla lyövän kuoliaaksi härän, jota hän sitä ennen oli vetänyt sarvista perässään. Eräs toinen mies söi muka rautanauloja, pisti miekan rintaansa ja veti sen jälleen ulos veripunaisena puolukan mehusta. Muuan vinovartaloinen, kiilusilmäinen poika ihmetytti yleisöä suuresti, hän kun oli erinomaisen taitava heittämään kuperkeikkaa ilmassa ja hävyttömän notkea hyppäämään hämmästyneitten maalaismuijien niskaan hajareisin. Silloin tällöin hän taas vaati jonkun renkikuhnuksen voittosille ja ykskaks kamppasi hänet kumoon.

Aamulla kerran valtiopäiväin alkaessa oli yleistä mielenkarvautta herättänyt se seikka, että useita Sigismund kuninkaan julistuksia oli löydetty naulattuina kaupungin talojen portinpieliin, ja mikä vielä pahempaa, samanlainen kapinallinen julistus oli ollut naulattuna pormestari Reijerinkin talon seinään, ja siinä talossa itse kuningas asui. Moinen julkeus oli aiheuttanut ankaria etsiskelyjä, jotka kuitenkin olivat turhia. Ratsastavia patrulleja oli lähetetty monelle suunnalle, kaupungin ääriinkin, missä lautakojut harjoittivat markkinoitaan. Sattuipa silloin äskenmainittu vinovartaloinen, uhkamielisen ylpeä poika vaatimaan voittosille pienen rumpalin, joka kaikessa viattomuudessaan oli nauranut hänen vehkeilleen. Mutta sillä kertaa Sam (lukija on kaiketikin jo heti tuntenut hänet siksi, jonka kanssa teimme tuttavuutta Tofön saarella) oli iskenyt kirveensä kiveen. Rumpalipoikaa näet ei ollutkaan hyvä kampata, päinvastoin hän heitti Samin hankeen, lumitti hänet kantapäästä kiireeseen ja alkoi sitten, väkijoukon suureksi huviksi, rumpupalikoillaan lujasti paukutella marssia vastustajansa selkään. Siinä mylläkässä meni Sam pojan nuttu auki, muuan paperi putosi maahan, ja tuuli lähti lennättelemään sitä pitkin hankea. Se saatiin kiinni, luettiin ja huomattiin erääksi Sigismundin julistukseksi.

Nytkös väkijoukko huutamaan: ottakaa kiinni petturi! hirteen hänet! tappakaa se lurjus! Mutta harvoinpa rehellisen suomalaisen sydämen omistajalla sentään on käsi niin heti alttiina toimeen. Ennenkuin vielä sanasta oli ehditty työhön, oli Sam riuhtaissut itsensä irti vihollisestaan ja vikkelänä kuin orava tunkeutunut väkijoukon läpi, milloin raivaten tietä kyynärpäillään, milloin potkien taaksepäin jaloillaan. Nyt alkoi ajo. Pakolainen, turhaan yritettyään päästä valtamaantielle lännen puolelle, kääntyä kiepsahti toisaalle ja alkoi nyt painaltaa kosken yli vievälle sillalle. Mutta sillan toisesta päästä tulikin häntä vastaan patrulli, ja kirkuva väkijoukko oli jo ennättänyt toiseen päähän. Sam poika ei suuria kuhnaillut eikä siihen olisi ollut aikaakaan. Silmänräpäyksessä hän heittäytyi kaidepuiden yli ja oli kadonnut. Pianpa kumminkin nähtiin hänen kulkevan avovedessä koskea alas ja katoavan jään alle, joka peitti joen suuta kovimman virran alapuolella.

Takaa-ajajat pysähtyivät hämmästyneinä sillalle; kaikkien silmät seurasivat rohkeata kavaltajaa, joka kosken kuohuissa heittelehtien niin pian oli saanut ansaitun palkkansa, ja rumpalipoika oli kaikkien mielestä tehnyt isänmaalleen kunnon työn.

9. TALVI-ILTA SALOLLA.

Illalla kerran helmikuun keskipaikoilla v. 1616 kulki melkoinen jono matkustajia hidasta kulkua halki lumikinoksien sillä toisinaan autiolla tiellä, joka siihen aikaan vei Helsingistä pohjoisen Uudenmaan kautta Turkuun. Nykyaikoina mennä vilistelevät rautatiejunat näillä seuduin matalan hietaharjun poikki, mutta kertomuksemme aikaan ei oltu totuttu senkaltaiseen mukavuuteen, sillä maan kaikki tiet olivat epäkunnossa, mikä oli luonnollisena seurauksena järjestyksen ja kyvyn puutteesta. Talonpoika-paroilla ei ollut väkeä eikä hevosia panna tietä korjaamaan, vaikka haluakin olisi ollut, ja tällöin oli sitä paitsi kova pyry avaralta ajanut kaikille poluille miehenkorkuisia kinoksia.

Matkueessa oli kolme rekeä, kaksi hevosta edessä kullakin; keskimmäiseen rekeen oli kyhätty jonkinlainen kuomi hurstista. Neljä ratsumiestä, jotka olivat aseissa rauhattomien aikojen tähden, oli saattoväkenä. Kaksi ratsasti edellä tietä polkemassa, kaksi seurasi jäljessä suojelemassa matkuetta takaapäin uhkaavilta vaaroilta, kaikki aivan lumessa ja samoin kuin hevosetkin peräti uuvuksissa matkan vaivoista. Tämmöistä vaivalloista ja hidasta kulkua kesti jonkun aikaa, mutta pian kävi aivan mahdottomaksi päästä eteenpäin. Pyryilma raivosi raivoamistaan, ja joka askelelta, joka eteenpäin päästiin, tuli yhä isompia lumivuoria vastaan. Ratsumiehet astuivat maahan, ajajat tallasivat lunta, kaikki koettivat käsivoimin helpottaa hevosten työtä. Siitä ei ollut apua; reet pysyivät paikoillaan. Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Naisihminen kurottautui ulos katetusta reestä ja kysyi, onko mitään taloa likitienoilla. Ritari, jonka yllä oli luminen turkkivaippa, juoksi viimeisestä reestä ensimmäisen reen luo, jonka ajuri oli oppaana, ja toisti saman kysymyksen. Ajuri vastasi, että lähimpään taloon on penikulman matka, mutta jos poikettaisiin läheiselle järvelle ja ajettaisiin jäätä myöten toiselle rannalle, niin saavuttaisiin yksinäiseen uudistaloon. Ritari päätti valita tämän tien, joka olikin ainoa mahdollinen, ja silloin oli vain ura raivattava alas jäälle.

Maantien ja järven välillä oli vähäinen harju, jossa kasvoi tiheää kuusimetsää. Puitten oksilla oli paksulta lunta, jota joukoittain putosi matkustajain päälle täyttäen reet. Hevoset riisuttiin; lukuunottamatta kahta naismatkustajaa astuivat kaikki maahan, minkä jälkeen miehet työnsivät rekiä. Kun näin sanomattomien ponnistusten perästä oli päästy harjulle ja metsän läpi, oli toisella puolen järvelle viettävä kallionrinne. Siinä oli vuorostaan laskettava luisurataa, joka muunlaisten asianhaarain vallitessa olisi ollut vaarallinenkin, mutta sillä kertaa esti lumen paljous liiallisen nopeuden, ja niinpä matkue pääsi parin viattoman kuperkeikan jälkeen onnellisesti jäälle.

Lumi oli siellä tasaisempaa, hevoset valjastettiin uudelleen ja niin jatkettiin matkaa. Hitaasti kulku kyllä kävi, mutta eteenpäin kumminkin päästiin, kunnes vähän matkan päässä toisesta rannasta kohdattiin kohovettä. Jokainen pohjolan asukas tietää, mimmoista on kohovedessä kulku; epätietoisena matkustaja kysyy itseltään, onko veden alla luja jää vai eikö; kenties on siinä kova virta ja siis sulaa vettä. Mutta matkustajamme, jotka olivat vaivojen ja vaarojen karaisemat, ajoivat arvelematta eteenpäin, valmiina kääntymään, jos vesi tulisi liian syväksi etumaisten ratsumiesten hevosille ja heidän täytyisi uimalla pelastautua. Yhä syvempään kohoveteen tultiin, sitä virtasi jo rekiin, antaen kylmää kylpyä niissä istujille, ja se ulottui korkeammalle ratsumiesten kannuksia. Reet melkein uivat vedessä. Ritari Klaus Fleming — hän oli matkamies — ratsasti keskimmäisen reen ääreen ja kysyi, onko hänen Kirsti sisarensa peloissaan ja tahtooko hän palata. Kirsti neiti vastasi siten, että vaihtoi paikkaa toisen ratsastajan kanssa, joka kulki edellä, nousi hänen hevosensa selkään ja kulki etumaisena. Melkein uimalla ja veden varassa liukuen saavuttiin vihdoin läpimärkinä rannalle.

Järvi olikin vain ison Lohjanselän lahti. Tämä selkä tekee lukemattomia mutkaisia lahdelmia syviin laaksoihin pohjoispuolelle Etelä-Suomen maanselännettä, joka erottaa sisemmät ylänkömaat rannikosta ja siitä syystä on saanut nimekseen Salpausselkä. Koko tienoo on viehättävän kaunis, täynnä metsäisiä mäkiä, rinteitä, vesikuvastimia, kallioita, saaria; ihaillen ovatkin sitä matkustajat nimittäneet "Uudenmaan Sveitsiksi". Vuorissa on runsaasti malmeja ja harvinaisia kivilajeja; kasvientutkija löytää sieltä kaiken, mikä on upeinta ja harvinaisinta Suomenmaan kasvistossa. Hedelmällisillä vuorten rinteillä näkee nyt hyvinvoipia kyliä, taloja, karjalaumoja ja peltoja. Siellä on Suomen ainoa vaskikaivos; siellä eli myöhempinä aikoina Adlercreutzin esi-isä, matalan majan mies, josta sittemmin polveutui jalo jälkeläinen, isänmaan mies rautakoura. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alussa oli vielä harvassa viljelyksiä näillä autioilla saloilla, ja sielläkin, minne viljelys oli päässyt juurtumaan, sielläkin sota, sotaväennostot, verot ja voutien kiskomiset tekivät jälleen talot ja tilat autioiksi. Luonto oli vielä kesyttömän kauniina, ihmiskäsi oli siihen tuskin koskenut; vuorten ja ikihonkain vallassa olivat kaikki hymyilevät lahdelmat, kaikki monisopukkaisen järven iloiset vuolteet. Ja tällä kertaa pohjolan talvisten valtain vimmastuneina raivotessa yli synkkäin salojen ja kinosaaltojen peittämän järven jään tuo kaunis seutu näytti paremmin soveltuvan kontioiden pesäpaikaksi kuin eksyneiden matkamiesten vieraanvaraiseksi leposijaksi.

Mutta vuorten ja kuusten välitse pilkotti valo, sellainen loimottavan takkavalkean ystävällinen valo, jonka varsin mielellään näkee kylmän kourima ja uupunut matkamies pimeinä talvi-iltoina. Tuolla yksinäisellä, ystävällisellä majapaikalla täytyi olla ainakin yksi lasiruutu, josta sen kotilieden valo löysi tiensä, ja se lasiruutu tiesi varallisuutta, se lasiruutu lupasi virvoitusta; ei tultaisi siis aivan tyhjään kotiin. Hyvää toivoen suuntasivat siis matkamiehet väsyneet askelensa valoa kohti. Me lähdemme sinne edeltäpäin ja silmäilemme uudistaloa.

Tuo äskettäin rakennettu, kaunis talo, nimeltään Ahtiala — muistona pakanuudenaikuisesta merenhaltijasta — oli pohjoisella Uudellamaalla, Lohjan pitäjän takalistolla. Talossa oli isonlainen asuinhuone, navetta, talli, aitta, sauna, kaivo. Siinä osassa maata käytettiin vielä savupirttejä ja niissä aimo takkoja, joitten alaosa oli harmaasta kivestä ja yläosa tiilestä; savu poistui katossa olevan lakeisen eli räppänän kautta. Mutta Ahtialan tuvassa oli vanhan takan ohella uudemmanaikuinen savupiippukin, pirteissä tavallisten seinäaukkojen ja räppänäin asemesta oli takan vastaiseen, järven puoleiseen seinään tehty vähäinen ikkuna, jossa oli neljä pientä lasiruutua. Järeätekoinen seinäkello, iso, vihreä kaappi, muutamat pöydänjalkoja koristavat leikkaukset, vieläpä kolme neljä tuoliakin somisteltuine selkämyksineen, osoittivat lavitsain ja kaksinkertaisten, seinään kiinnitettyjen vuoteitten ohella niillä seuduin harvinaista komeutta. Kaikki näytti sievältä, kaikki todisti varakkuutta ja ahkeruutta; mutta varallisuuden päivät olivat olleet ja menneet.

Hämärissä samana iltana oli Ahtialan Tahvo, lähes kahdeksankymmenvuotias ukko, istunut takkavalkean ääressä nuottaa kutomassa. Hänen Jooseppi poikansa oli veistellyt reen jalasta, emäntä rohtinut pellavia ja hänen kaksi lapsenlastaan, neljä- ja kuusitoistavuotiaat tytöt, olivat kartanneet villoja. Tämä samainen päivä oli ollut kova päivä Ahtialan uudistalolle. Aamupuoleen oli voudin palvelija tullut vaatimaan jotakin lukemattomista veroista ja armotta pannut ryöstöön toisen hevosen ja toisen lehmän, jotka hän oli jättänyt jäljelle edellisellä kerralla käydessään. Jo syksyllä oli muuan seutujen halki kulkeva ratsuväenosasto teurastanut ja syönyt talon lampaat. Useampia nälkäisiä vieraita oli vielä tulossa.

Ahtialan väki oli rauhallisen takkavalkean ääressä haastellut siitä asiasta, mikä sitä lähinnä koski: kovista ajoista. Emäntä oli huoaten kaivannut kahta reipasta poikaansa; missähän olivatkaan kaukana Venäjän sydänmailla. Toinen oli otettu sotamieheksi viime keväänä, toinen vuotta aikaisemmin. Lienevätkö hengissäkään enää, oli eukko lopuksi huoannut ajatellessaan peloittavien venäläisten julmuutta. Ukko oli häntä lohduttanut vakuuttaen, että kumpikin poika vastaa kuuttakin mokomaa petoa, mikä kyllä nähtiin, kun Jaakko herra ja Eevertti herra viisi vuotta sitten ottivat valtaansa Suuren Novgorodin eikä heillä ollut kuin pivollinen Ruotsin ja Suomen poikia sitä oikeata lajia. Ryssää ukko sanoi itsekin katsoneensa silmästä silmään jo entisen Kustaa kuninkaan hallitessa ja Juutin miestä Eerikki kuninkaan aikaan. Jumala olkoon kuningasparan sielulle armollinen, hullusti hänen aikanaan maalla kävi, mutta merellä sitä paremmin. Vanhana vantturaisena hän nyt istuu, Tahvo ukko, nuotta pahasensa ääressä, mutta semmoinen ei hän ollut silloin, kun Niilo Schenkin johdolla palveli jousimiehenä "Troilus" laivassa. Muistipa ukko vielä Buckowin ankaran päivän, vaikka siitä jo olikin kuudettakymmentä ajastaikaa; Tanskan amiraalilaiva "Jägmästaren" laski takaa "Troiluksen" kimppuun; näytti siltä kuin Goliat olisi nostanut keihäänsä pientä Taavetti poikaa vastaan. Mutta kas, Herralla Jumalalla oli silläkin kertaa suurempi voima kuin raudalla ja vaskella ja ruudilla. Hän, joka nyt kankein sormin tässä lankaa pujotteli, hän oli ollut "Troilus" laivan kannella noiden seitsemänkymmenen suomalaisen joukossa, jotka oivallisilla teräsjousilla tiputtelivat juutilaisia mastoista ja märssyistä niinkuin rakeet tuhojansa tekevät ruisvainiolla mätäkuussa. Ja semmoinen oli sitten sen leikin loppu, että Tanskan amiraali Herlevi Trolle, joka teräksensinisine haarniskoineen oli seisonut "Jägmästaren" laivan peräkeulassa, suistui kannelle kuin merikotka, sillä hyvin oli laukaistu Schenkki herran luoti, ja "Jägmästaren" kiitti onneaan, kun ennätti lyödä poikki valtausköytensä ja pötkiä pakoon. Niin, kyllä Juutin mies sentään toista oli kuin kalmukki. Juutin mies tiesi kyllä maksavansa kalavelkoja, kun viime sodassa poltti Tahvon tuvan Hankoniemellä, mutta ei siitä saata muuta sanoa kuin että se on tuima poika merellä, ja kun semmoisetkin miehet saadaan aisoissa pysymään, niin totisesti pojat ryssän selän pehmittävät.

Näin oli haasteltu illalla takkavalkean ääressä. Poika oli vastannut, että hänen kyllä on vaikea hakata kaskea yksin, kun pojat ovat poissa ja tytöt liian hentoja metsätöihin. Mutta kyllähän sekin vielä laatuun kävisi, jos olisi oikeutta maassa; silloin ei vouti saisi kahdesti kiskoa samaa veroa. Jos tulisi rauha maahan, niin ennättäisi kuningaskin hirtättää vouteja, ja silloin kai koittaisi parempi aika. Ja siihen oli vanhus vastannut: kolmasti on Herra tupani tyhjästä rakentanut ja viisikymmentä vuotta antanut minulle viljaa kanervakankaasta. Miksei siis Hän, joka on väkevämpi kaikkia kuninkaita, vieläkin apuansa antaisi oikeaan aikaan?

Samassa lensi ovi auki, ja seitsemän aseellista, lumenpeittämää miestä tulla kopisteli tupaan. He sanoivat olevansa kuninkaan väkeä ja vaativat ilmaiseksi ruokaa, yösijaa ja aamulla hevosia päästäkseen matkaansa jatkamaan. Huoaten toi emäntä talon vähät ruokavarat ja vastustelematta valmisti illallisen kutsumattomille vieraille. Syötyään kyllikseen he tahtoivat olutta, ja kun ei sitä ollut, he rupesivat herjaamaan talonväkeä ja omin valloin tarkastamaan kaappeja ja kellareita. Kaikkea sitä oli talonväki sietänyt sanaakaan sanomatta, mutta kun vieraista kaksi alkoi tehdä törkeätä pilaa talon tyttäristä, silloin ei Jooseppi enää voinut hillitä itseään, vaan kaasi lujalla nyrkillään pahantekijät maahan. Nytpä syntyi rauhallisessa tuvassa tuollainen väkivaltainen ja toisinaan verinenkin kahakka, jotka siihen aikaan olivat hyvinkin tavallisia, kun pitkämielinen kansa viimeinkin nousi laitonta mielivaltaa vastaan. Kovan ottelun jälkeen oli ylivoima vihdoin voittanut Joosepin; hänet saatiin maahan ja sidottiin. Vanha isä oli turhaan koettanut vapisevalla kädellään jännittää kovin jo ruostunutta joustaan; emäntä oli saanut käteensä korennon ja puolusti nyt sillä tuvan nurkkaan paenneita tyttäriään raivoisana kuin emäkarhu. Auttajaa ei ollut, mihin turvata: mistäpä sen olisi saanutkaan penikulman takaa tuiskussa ja pimeässä! Ja kun vaimo näki miehensä sidottuna, appensa voimattomana ja tyttärensä turvattomana, järkähti hänen luottamuksensa sinä epätoivon hetkenä, ja hän huudahti:

— Missä, isä, on nyt se auttaja, jota avuksesi huudat? Missä on se väkevä Jumala, johon uskot?

— Kirjoitettu on — sanoi vanhus heittäen pois jousen: — koska vanhurskaat huutavat, niin Herra auttaa heitä kaikesta heidän hädästään. Herra, kuinka kauan tahdot nähdä vääryyttä maan päällä? Heräjä voimassasi, äläkä salli meidän poljetuiksi tulla!

— Mitä tuo vanha hupakko höpisee tuolla nurkassa? ärjäisi eräs pahantekijöistä, yhä vielä hurjana tappelusta, ja läheni uhaten vanhusta. — Mikä on mielestäsi parempi: uunissako paistua vai avantoon upota?

— Älä kajoa minuun! huudahti vanhus, ikäänkuin olisi saanut ennustushengen. — Katso, kostaja seisoo ovella, ja se miekka on hiottu, joka on masentava sinun ylpeytesi!

Tuskin hän oli sanonut nuo sanat, kun aukeni ovi, ja tupaan astui luminen mies ja pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä nähdessään hävityksen, joka tuvassa vallitsi. Takassa loimottava valkea valaisi turvatonta vanhusta ja roistoa, joka läheni häntä paljastetuin miekoin. Ei kukaan huomannut tullutta, mutta oitis kun tämän terävä silmä oli älynnyt, miten asiat olivat, lensi hänenkin miekkansa tupestaan, ja heti sen jälkeen kaatui roisto veriinsä poikkilyödyin käsivarsin vanhuksen jalkain juureen.

— Mitä, konnat! huudahti ritari, puvusta tuntien roistot Simo Laurinpojan keihäsmiehiksi, jotka oli sijoitettu Raaseporin lääniin. — Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä, jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne olette syynä siihen, että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. Pekka — lisäsi hän sisään tulevalle ratsumiehelle — vie tuo mies paikalla talliin ja katso, herääkö hän vielä henkiin!

Samassapa kiljaisi talon emäntä ja heittäytyi nuoren ratsumiehen kaulaan. Se Jumala, jota hän oli epäillyt, oli vastannut hänelle ja nöyryyttänyt hänet niin odottamattomalla avulla, yllättävällä ilolla, että ainoastaan kaikkien auttajain auttaja sellaisen voi hankkia äidinsydämelle. Hänen vanhin sotaan lähtenyt poikansa oli palannut. Nuorukainen seisoi hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt vanhempiensa muuttaneen näille seuduille. Vitkaillen hän täytti päällikkönsä käskyn.

— Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.

— Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä. Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller! Päällikkösi puhuttelee sinua.

Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming, Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka. Ikää hänellä ei ollut kuin viisikolmatta vuotta, mutta jo aikaisin hän oli kypsynyt kaikenlaisissa vaaroissa; häntä olisi luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen tarmokkaat kasvonpiirteensä ja terävä katseensa tiesivät tulevaa sotaherraa, joka kerran oli hävittävä vihollisen sotajoukkoja ja laivastoja.

Kersantti ja hänen väkensä jupisivat jotakin sentapaista, että heitä muka oli ensin hätyytetty, mutta he katsoivat kuitenkin parhaaksi totella. Heidän käskettiin riisua aseensa ja heidät lähetettiin yöksi tallin ylisille, jolloin eräs otti hoiviinsa pahasti haavoitetun toverinsa. Sitten vasta päästettiin neiti Kirsti Fleming kamarineitinsä ja pienen Maiju palvelijattarensa kanssa sisään levähtämään ja lämmittelemään loimottavan takkavalkean ääreen.

— Parasta olisi ollut, jos olisit pysynyt tämän yön äidin kanssa Suitiassa, virkkoi Klaus Fleming.

— Minulla on eräs toimi tehtävänä, vastasi sisar. Mutta mitä merkitsevät nuo veripilkut ja epäjärjestys?

— Sota-ajan tapoja, vastasi veli karkeasti myhähtäen. — Pekka, päästä köysistä tuo mies! Mitä? Onko hän sinun isäsi? No, sen ilon minä mielelläni suon sinulle, kelpo poika! Kiitä poikaasi, mies; kelpo sotamies hän on. Ja sinä, ukko, puhu, mitä täällä on tapahtunut, mutta älä valehtelekaan itseäsi syyttömäksi. Olette olleet röyhkeitä sotamiehiä kohtaan ja saatte syyttää itseänne, jos he hurjistuvat.

Vanhus ojentautui, teki kunniaa sotamiehen tavoin ja vastasi:

— Tallimiehenä palvelin Kustaa kuningasta, jousimiehenä Eerikkiä ja keihäsmiehenä Juhana kuningasta. Vanhaksi tultuani, kun en enää kyennyt kentälle, palvelin seitsemän vuotta Suitian Klaus herraa ja opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan. Olen taistellut maalla ja merellä kolmekymmentä ajastaikaa ja tunnen huovit niinkuin talonpojatkin. Valheita en ole puhunut ikinä kellekään, saatikka sitten Flemingille, joka sitä paitsi on pelastanut minulle ne moniaat päivät, jotka minun vielä on suotu elää. Riidan syy oli tällainen.

Ja ukko kertoi tapauksen.

— No, kalpani nimessä, huudahti ritari, sinä puhut kuin kelpo sotamies ainakin, ja nuo vintiöt kyllä saavat ansaitun palkkansa. Eikö kukaan ole muistanut niitä kolmeakymmentä vuottasi, jotka olet ollut kuninkaan palveluksessa?

— Nuori Juhana herra, jota opetin ratsastamaan, antoi minulle torpan Hankoniemellä. Sen poltti Kaarle herttuan väki kerran ja Juutin mies toistamiseen. Sitten muutin poikineni tänne salolle ja rakensin kolmannen kerran tupani. Jumala antaa poutaa ja sadetta, hallavuosia ja hyviä vuosia. Kun yhtenä vuonna käy huonosti, niin nähdään nälkää kotvan aikaa ja aloitetaan alusta taas.

Klaus Fleming kääntyi sisarensa puoleen. — Olen kuullut puhuttavan — sanoi hän — salaisesta voimasta, jolla kansa nääntymättä kestää kovia taakkoja. Aina olen luullut sen voiman olleen rautaisissa käsivarsissa ja sotisovan alla. Mutta nytpä tiedän: täällä se voima on, ja sen nimi on kärsivällisyys.

Ja illasta, joka oli alkanut niin raskaasti Ahtialan uudistalossa, tuli ilon ilta kaikille sen asujamille.

10. SALALIITTO.

Sigismund kuninkaan Suomessa olevan puolueen jäännökseltä oli rohkeus masentunut, kun sanoma tuli Helsingin valtiopäivistä. Kaikki aatelismiehet, joilla vielä oli vähänkin tilaa ja taloa, vetäytyivät yhä kauemmas niistä harvoista itsepäisistä, jotka rohkenivat yhä salahankkein toimia viraltapannun kuninkaan hyväksi, ja nuo moniaat olivat enimmäkseen vain epätoivoisia onnenpyörän ääressä pelaajia, seikkailijoita, jotka olivat valmiita uskaltamaan mitä hyvänsä, koska he jo olivat menettäneet kaiken; he olivat senlaatuista väkeä, jota vallankumoukset ja sisälliset sodat aina heittelevät merihylkynä tulevaisuuden rannoille. Mutta olipa siellä täällä joku harvinainen poikkeuskin.

Kurjalan kartanossa Lammin pitäjässä Hämeessä asui urhoollisen Iivari Tavastin leski, Kaarina Stenintytär Fincke, niitä naisia, joitten rakkaus ei tiedä rajoja eikä viha sovitusta. Elämänsä edellisellä ja kauniimmalla puoliskolla hän oli uhrannut kaikki rakkaudelleen, joka hänet kiinnitti pelottomaan ja nuhteettomaan ritariin; jälkimmäisellä, kolkolla ja yksinäisellä elämänsä puoliskolla hän oli ottanut täyttääkseen kalliin velvollisuuden, miehensä kunnian palauttamisen. Eräänä päivänä helmikuussa tuona samana vuonna 1616 hän kutsui luokseen nuoremman poikansa, vaaleakiharaisen Pentin, jonka lempeiltä ja kauniilta kasvoilta hän luki kaikki rakkautensa päivien onnelliset muistot, vihasta ei varjoakaan, ja lausui hänelle:

— Poikani, sinä olet kahdeksantoistavuotias, kätesi on luja, sydämesi uskollinen, ja minä olen kasvatuttanut sinut kaikissa ritarillisissa harjoituksissa. Sinun on aika kostaa isäsi puolesta.

Nuorukainen oli vaiti. Äiti jatkoi:

— Minä tiedän, mitä mietit. Vanhempi veljesi Sten Iivarinpoika on suvun pää ja lain ja maan tavan mukaan isäsi perillinen. Mutta Sten on nuoresta pitäen tuottanut minulle surua ja murhetta rajun ja levottoman luonteensa takia, muun muassa viime talvena, silloin kun hän tappoi kornetti Bosinin tässä Kurjalan kartanossa. Sten palvelee uutta kuningassukua; hän on isänsä uskoton poika. Sinä yksin olet kutsuttu palauttamaan isäsi kunnian.

— Äiti — vastasi poika sävyisästi — anna miekka minullekin palvellakseni kuningas Kustaa Aadolfia. Hän on lempeä ja urhoollinen. Miksi vihaat häntä? Itsehän rukoilit Kaarle herttuaa, että hän antaisi sinun pitää Kurjalan! Hän ja hänen poikansa ovat antaneet meille jälleen kotimme ja tilamme. Miksi vihaat uutta kuningassukua?

— Jumala ei ole antanut minulle tyttäriä, vaan niiden sijaan kaksi poikaa, joista toisella on suden, toisella kyyhkysen sydän rinnassa, huokasi äiti. Etkö ymmärrä, että jos olisin tahtonut verisesti ja kuolemalla kostaa nuorelle Kustaa Aadolfille, niin olisin usuttanut hänen kimppuunsa vanhemman veljesi, joka olisi raadellut hänet kappaleiksi. Mutta se ei ole tarkoitukseni, en tahdo hänelle mitään pahaa, tahdon vain temmata kruunun hänen päästään ja laskea sen laillisen kuninkaan Sigismundin jalkain juureen. Koko sukusi aina Steniin asti on palvellut laillista kuninkaanvaltaa, ja se, se yksin voi nostaa jälleen arvoon isäsi muiston. Niin kauan kuin Kaarle herttuan jälkeläiset kantavat valtikkaa, olen minä kapinoitsijan leski ja sinä maankavaltajan poika. Nyt on jo seitsemättätoista vuotta siitä, kun isäsi ja isäsi isä otettiin vangiksi Viipurin linnassa, ja minkä palkan he saivat silloin, he, jotka uskollisesti olivat palvelleet kuningasta ja isänmaata? Kaarle herttua oli tuomarina omassa asiassaan; hän pani nuo urhoolliset käsivarret häpeällisiin kahleisiin, hän kuljetutti nuo uskolliset miehet Viipurin tullin ulkopuolelle, heidän päänsä putosivat pyövelin kirveen iskusta, ja ne pantiin rautaseipäitten nenään linnan ulkopuolelle. Voi, minkälainen näky se oli! Ja minä … minä jäin yksin kahden hennon lapsen kanssa; heidän tähtensä täytyi minun langeta verikoiran jalkoihin ja armona kerjätä takaisin laillista omaisuuttamme! Sen tein minä, poikani, ja katso, minä elän vielä! Mutta minä elän saattaakseni kerran vielä pestä pois veritahrat isiesi muistosta; minä elän saattaakseni sanoa sinua rehellisen miehen pojaksi, ja sitä päivää minä odotan, jolloin isäsi ja isäsi isän viattomuus julistetaan koko valtakunnassa. Ymmärrätkö minua nyt?

— Ymmärrän, vastasi nuorukainen, ymmärrän sinun oikeutetut toiveesi ja antaisinpa henkenikin, kunhan vain sinä saisit nähdä tuon ikävöimäsi päivän. Mutta sitä en ymmärrä, miten vallankumous voi tehdä sen mahdolliseksi! Koko valtakunta on uuden kuningassuvun puolella, Suomen säädyt uudistavat Helsingissä uskollisuudenvalansa, eikä maassa enää yksikään käsi kohoa puolustamaan Sigismundin asiaa. Mitä me, me kaksi, voimme saada aikaan koko valtakuntaa vastaan? Lähetä minut Kustaa Aadolfin luo; minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja lupaan palvella hänen sukuansa kuolinpäivääni asti, kun hän vain kuninkaansanalla peruuttaa isäni ja isäni isän väärän tuomion!

— Sinä olet lapsi, Pentti, ja puhut lapsen lailla. Kuningasko julistaisi vääriksi isänsä tuomiot!

— Mutta tuomiohan on kumottu, koska olemme saaneet tiluksemme takaisin.

— Armosta ne olemme saaneet! Nainen saattaa pyytää armoa; mies hakee oikeutta. Olemme saaneet äidinperinnön, mutta saamatta on vielä isänperintö, kaunis Hämeessä sijaitseva Vesunnan kartano ja sen kolmekymmentä kalaista järveä ja sen laajat laidunmaat. Se on kerran oleva perintösi isän puolelta, Pentti. Emmekä me ole niin aivan yksinämme kuin luulet. Vielä on urheita miehiä, jotka tahtovat jotakin uskaltaa oikean asian puolesta. Ole mies, poikani, ja ota miehenä vastaan äitisi luottamus! Tänä yönä kokoontuu Sigismund kuninkaan puoluelaisia tänne Kurjalaan keskustelemaan tehokkaista toimista, joihin on ryhdyttävä ensi keväänä kuninkaan avulla, ja sinä olet valittu tämän yleisen kapinan johtajaksi.

— Minäkö? huudahti nuorukainen todella hämmästyneenä.

— Sinä, vastasi äiti tyynesti. Mitä sinulta iästä ja kokemuksesta puuttuu, sen korvaa nimesi. Pohjoinen Uusimaa ja eteläinen Häme ovat monesti ennenkin seuranneet isäsi ja isäsi isän lippua. Ja ne nousevat vieläkin kerran kapinaan, kun Tavastin nimeä kantava mies käy niitä johtamaan, ja siitä pidetään kyllä huolta, että sinä saat avuksesi sotataitoisia miehiä.

— Säästä minua, äiti! Tahdotko vielä kerran tuottaa maahan kaikki sisällisen sodan kauhut?

— Ja mikä sinun mielestäsi sitten tämä tila on, missä nyt olemme kaksikymmentä vuotta eläneet? puhkesi Kaarina rouva jälleen puhumaan, tietämättään sekoittaen yhteen omat etunsa sekä yleisen hyvän, mikä on niin tavallista puolueriidoissa, että itse älykäs Kaarle IX:kin usein joutui siihen erehdykseen. — Laiton hallitsija — silloinhan on aina sisällinen sota. Tehkäämme siitä viimeinkin loppu. Sinun ei tarvitse taistella ainoastaan yksissä neuvoin talonpoikain kanssa. Lukuunottamatta Horneja ja valitettavasti nykyjään myös Flemingejä, maassa tuskin on ainoatakaan aatelissukua, jossa ei olisi Sigismund kuninkaan salaisia puoluelaisia. Kuultuaan aseittemme ensimmäisen menestyksen he riisuvat naamarinsa. Stjernkorsit, Spåret, Slangit, Munckit, Lindelöfit, Boijet, Kurjet ja monet muut tulevat puolellemme. Rohkaise mielesi, kyyhkyssydän! Tänään vaadin vain kuulijaa, huomenna kenties sotilasta. Ensin äly, sitten miekanisku.

Nuori Pentti Iivarinpoika huokasi ja ajatteli itsekseen, ettei tämänpäiväinen äly voisi tehdä sen parempaa kuin estää huomiset miekaniskut, mutta hän tunsi äitinsä. Toivosta, joka naisen sydämessä on asunut vuosikausia, muodostuu vihdoin vastustamaton varmuus. Poika päätti senvuoksi olla noudattavinaan äitinsä tahtoa, mutta sen ohella koettaa kaikkea, mikä vain ei ollut ristiriidassa pojan velvollisuuksien kanssa, pelastaakseen äitinsä sekä isänmaansa uusista onnettomuuksista.

Ilta tuli. Kurjalan kartano oli yksinäisellä paikalla metsän sisässä, pienen järven rannalla. Se oli siis omiaan senlaatuisten kokousten pitoon, joissa tahdottiin olla rauhassa kutsumattomilta nuuskijoilta. Tiedettiin kuitenkin, että voudit ja nimismiehet panivat tähän aikaan kaikki vainukoiransa liikkeelle puolalaisten julistusten johdosta. Talosta lähetettiin pois ne palvelijat ja lampuodit, joita ei pidetty oikein luotettavina; vartijoita pantiin tienhaaroihin ja tunnussanat jaettiin aivan kuin sodassa.

Kello yhdeksän aikaan alkoi tulla rekiä, ja saapujat vaihtoivat tunnussanoja vartijain kanssa. Vieraat pyydettiin sisään, jossa kelpo illallinen oli katettu pöytään tarjoamaan virvoitusta matkan rasituksista, ja he käyttivätkin sitä tarjousta hyväkseen niin perinpohjaisesti, ettei olisi luullut heidän tulollaan olleenkaan muuta tarkoitusta.

Astuessaan poikineen kello kymmenen tienoissa kokoussaliin Kaarina rouva näki kummakseen alun kolmattakymmentä miestä, jotka äänekkäästi puhelivat keskenään ja joiden hupaiseen mielialaan talon oivallinen kotiolut nähtävästi oli suuresti vaikuttanut. Kuusi tai kahdeksan miestä puhui yhtä haavaa aivan erilaisista asioista, ikäänkuin kaikkien vakoilijain uhalla, mitä liikkui puolen penikulman päässä, joku jäniksistä, toinen susista, kolmas hevosista, neljäs nopanheitosta, viides siitä, miten skotlantilaisilla on tapana paistaa omenoita oluessa, kuudes kehui löylyttäneensä kyytimiestään, seitsemäs puhui simaisista seikkailuistaan, kahdeksas paleltuneista korvistaan. Melkein kaikkien puku oli huolimattomassa kunnossa osoittaen parempaa tottumusta hurjaan sotilaselämään kuin herrastapoihin, ja harvat heistä huolivat edes antaa emännälle tilaa, kun hän astui saliin. Turhaan Kaarina rouvan synkistynyt katse etsi samansäätyisiä naapureita, joita hän oli kokoukseen odottanut. Niitä oli siellä ainoastaan yksi, lyhyt vanha herra, jolla oli suuria syyliä poskissa ja vyöllä aimo miekka, melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin. Sinä hetkenä hän oli kyyristyneenä isossa takassa palavan tulen ääreen.

— Pärttyli Iivarinpoika — sanoi Kaarina rouva tuolle herralle eikä ollut huomaavinaankaan muitten vieraitten epäkohteliaisuutta — ottakaa puhuaksenne, olkaa hyvä, ja selittäkää näille kunnioitettaville sotilaille ja kelpo kansalaisille, mitä varten nyt on kokoonnuttu, ja olkaa läsnäolijoista vanhimpana samalla puheenjohtajana.

Pärttyli Iivarinpoika Teet, Järpilän herra, oli niitä haaksirikkoisia kuningasmielisiä, jotka mielellään palvelevat laillista kuningasta sillä ehdolla, etteivät joutuisi huonoihin väleihin laittomankaan kanssa. Hän oli niin kauan vuoroin soutanut, vuoroin huovannut, että oli lopulta loukannut kumpaistakin kuningasta. Par'aikaa hän oli suuresti suutuksissaan Kustaa Aadolfille, joka edellisenä kesänä oli antanut hänen Järpilänsä ja muut talonsa läänitykseksi Henrik Hornille sallien kuitenkin Teetin hallita niitä kuolemaansa asti, ja se kiukku oli tuonut vanhan herran kokoukseen, mutta nytpä hän jo toivoi jälleen olevansa onnellisesti kotonaan Järpilässä. Hän ei ollut kuulevinaan Kaarina rouvan sanoja; rouva kävi hänen käteensä ja toisti sanansa.

— Niin, niin — vastasi takan ääressä lämmittelevä viluinen herra — aika kylmä on tänä iltana, tiet huonoja, oikea koiranilma. Suokaa anteeksi, olen käynyt niin huonokuuloiseksi viime aikoina. Mitä käskette, armollinen rouva?

Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.

— Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja konnamaisia… Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.

Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.

Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.

Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.

— Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi — virkkoi hän mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan — niin on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin; mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme, niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle sukkeluudelleen.

— Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään tyydyttänyt.

— No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä kinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä Kurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei Suitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä kertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin mitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa kuninkaallista kurkkuaan varten.

— Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.

— Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt Juhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi pitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin arvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset tässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun jouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund kuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman metkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?

Sitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat, ettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat osoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset taas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä ihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on, etteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja silloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan edessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin keskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava toimeen.

— Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. — Suu kiinni! hän itse puhuu!

Syrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme ensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen saksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli tehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka onnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen kapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska silloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin puolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto Hankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen kuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen vihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.

Majoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan tapaan:

— Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas kun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin piispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden kuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja sitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta — lisäsi hän silmää iskien — kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies liian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari Pärttylinpoika. Ja sillä hyvä.

— Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa, paljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka uuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta pois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.

Vaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari ilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi pantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai muitakin puolelleen.

Sitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan ottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava nyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun hän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi takanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo Helsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen, tuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.

— Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko; sinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.

Sam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli petkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut piiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä asemesta. Nyt — lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen — oli hänellä sentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli tänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin ylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi yönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä karkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta pianhan he saattavat olla täällä.

— Hirteen pääset, jos valehtelet, ja kultarahan saat, jos olet puhunut totta! kuiskasi majoitusmestari, vaihtoi puolankielellä muutamia sanoja ruskean miehen kanssa, ja pian olivat kaikki kolme pihalla.

Mutta majoitusmestari, valjastettuaan hevosen ja ollen jo valmiina lähtemään seuralaisineen Kurjalasta, arveli kuitenkin, ettei ollut oikein kunnon miehen tapaista jättää ystävänsä pulaan ja pälkähäsen. Sen vuoksi hän läheni salin ikkunaa, särki ruudun ja huusi jylisevällä äänellä:

— Piru merrassa!

Nuo sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Sigismundit ja Kustaa Aadolfit, Suomenmaan kohtalot ja riidanalaiset sotakassat, kaikki oli tuossa tuokiossa unohdettu. Kaikki syöksyivät hurjaa vauhtia ulos, hakivat hevosensa ja ajoivat kiireesti tiehensä. Vanhan känsäkkään herran kuulo oli nyt peräti tarkka, eikä luuvalo ensinkään estänyt häntä olemasta nopeimpia pakenemaan.

Kaarina rouva sai huonot kiitokset vieraanvaraisuudestaan ja vielä huonommat siitä palveluksesta, jonka hän oli tahtonut tehdä Sigismund kuninkaalle. Äänettömänä ja halveksien hän katseli pakenevia. Nuori Pentti herra yksin tunsi mielensä keventyneen, ja syystäkin.

Kun majoitusmestari oli seuralaisineen päässyt puolen penikulman päähän Kurjalasta eikä vielä näkynyt eikä kuulunut Hannu Munckin ratsastajia, tunsi hän itsensä niin rauhoittuneeksi, että saattoi tarkemmin kuulustella Sam pojalta, mimmoista saalista ratsumiehet olivat toivoneet saavansa Lammilta.

— Sanoinko minä Lammilta? kysyi poika typerästi.

— Mitä, sinä sen riivattu! huudahti hänen isäntänsä suuttuneena. — Lammilta, niin juuri sanoit.

— Niin, mutta olkien keskellä siellä heinäparvella kuuli niin huonosti. Kunhan ne vain eivät olisi puhuneet Hattulasta.

— Ja moisten hirtehisten käsissä on sitten valtakunnan kohtalo! huusi majoitusmestari vimmoissaan ja kohotti ruoskanvarren surmaavaan iskuun kohti Samia, joka seisoi kannaksilla.

Mutta Sam tiesi kyllä, mitä tuleman piti, ja oli sen vuoksi jo ajoissa vierähtänyt lumihankeen. Isku kohtasi ilmaa, ja Sam poika olisi tempaissut Suomen Sigismundin käsistä, ellei sallimus ja tapausten välttämätön kulku olisi tehnyt sitä jo ennen tarvitsematta siihen vallattoman pojan vehkeitä.

11. VANHAN JA UUDEN USKON TAISTELU IHMISSYDÄMISTÄ.

Yhä ahtaammaksi kävi Sigismundin läheteille Suomessa olo. Heitä ajettiin talosta taloon. Voudit ja nimismiehet eivät heitä ahdistaneet niin paljon kuin itse kansa, joka jo oli kyllästynyt sisällisiin riitoihin ja tahtoi päästä rauhaan alinomaisilta yllytyksiltä. Jonkin ajan kuluttua ei enää kukaan uskaltanut ottaa vastaan lähettejä eikä suojella heitä päivisin, päästääkseen heidät jatkamaan matkaansa öiseen aikaan. Heidän ainoa toivonsa oli päästä salaa Ahvenanmaalle, josta kenties keväällä avoveden aikana saisivat laivan Riikaan. Majoitusmestari sanoi suoraan, ettei hän, rehellinen mies kun on, enää viitsi sillä tavoin hiipiä ja haapia maita mantereita eikä pistää kaulaa paulaan, ei, vaikka nuora olisi silkasta kullasta kierretty.

— Älä epäile, poikani; pyhimykset kyllä antavat apunsa, kehoitteli pater Padilla, joka nurisematta oli kestänyt kaikki rasitukset, mitkä heitä olivat kohdanneet heidän öisillä harharetkillään. — Kaikki pyhät marttyyrit ovat kruununsa ansainneet taistelemalla uskottomia vastaan, ja kirjoitettu on: leones et viperas calcabis.

— Kunnianarvoisa isä — vastasi sotilas maltittomasti — minä puolestani en huoli marttyyrin kruunusta ensinkään, sillä minä olen kokonaan mahdoton sitä saamaan; sen kunnian suon teille itsellenne vallan mielelläni, ja myyskennelkööt vain oikeauskoiset muutaman sadan vuoden perästä teidän pyhiä luitanne ja saakoot viisikymmentä markkaa joka mukulasta ja parannelkoot niillä luuvaloa ja hammastautia. Minä olen tyytyväinen, kun saan täällä maan päällä syödä vatsani kutakuinkin täyteen ainakin kerran päivässä ja pääsen sitten teidän sekä pyhimysten esirukouksien avulla Pyhän Pietarin tallimestariksi paratiisiin, sillä niin minusta vain näyttää, etten minä tässä maailmassa siitä virasta suurta iloa saa. Minä arvelen, että täällä ovat apajat lopussa. Jos tahdotte omin päin koettaa, niin toivon teille kaikkea onnea ja iloa, minkä kaulapaula saattaa tuoda. Te osaatte jo suomea. Mitä te tulkilla enää teette?

— Viime yritys vielä, poikani, ja se Turussa!

— Oletteko mieletön? Turussako? Ettekö tiedä, että kuningas … tuota noin … herttua Kustaa Aadolf itse on siellä?

— Juuri sen vuoksi, poikani!

— Kuulkaas nyt, pater, olenhan teille kerran ennenkin sanonut, että pysyisitte kiinni järkisyissä. Olen kyllä suostunut hiipimään täällä koiran tavoin teidän ja Sigismundin tähden, mutta jos teillä on mielessänne konnankoukkuja tuota kunnon nuorta miestä Gustavus Adolphus Rexiä vastaan, niinkuin häntä ymmärtämättömät nimittävät, niin minä puran kontrahdin. Jokos nyt meidän ainoa autuaaksi tekevä kirkkomme on mennyt niin pitkälle? Hyi saakeli!

— Puhutko, poikani, taas kuin tyhmä mies, joka pelkää omaa varjoansa? Jalopeuran luolan suulta meitä juuri vähimmän osataan hakea. Jääköön tuo nuori mies Gustavus taivaan tuomittavaksi, minä katson vain tarpeelliseksi puhua muutamia sanoja kahden kesken vanhan Eerik piispan kanssa, koetellakseni, vieläkö hengen miekka pystyy hänen paatuneeseen omaantuntoonsa.

— No olkoon menneeksi sitten, kunnianarvoisa isä; minä lähden kanssanne vielä kerran peijoonien ja lipevien luo, niinkuin äsken suvaitsitte lausua. Saattaa olla järkeäkin siinä, mitä Turusta sanoitte, ja siellä on minulla muutama vanha ystävä, joitten luona saamme turvaa ja suojaa päiväksi tai pariksi.

Näin keskusteltiin metsässä lauhkeana maaliskuun päivänä Turkuun vievän tien varrella. Vähän aikaa keskustelun jälkeen siirrymme me tuohon tuttuun seutuun, Suomenmaan silloiseen pääkaupunkiin, ja melkein yhtä vanhaan piispantaloon lähelle tuomiokirkkoa.

Piispa Ericus Erici, liikanimeltään Sorolainen, oli tähän aikaan arvoisa vanhus, kahdeksannellakymmenellä. Neljänäkymmentä ajastaikaa hän oli ohjaillut Suomen kirkon laivaa, voimatta tosin suojella sitä kokonaan kaikilta naarmuilta ja vuodoilta, mutta kumminkin johdattaen sen jotakuinkin eheänä ajan tyrskyjen, kuningasten oikkujen, suosion ja epäsuosion, liturgiamelujen, paavilaisten harhaoppien ja kankean oikeaoppisuuden keskitse. Nyt hän oli kapitulareineen palannut Helsingin valtiopäiviltä ja istui iltapäivällä huoneessaan, kirjoitellen uutta suomalaista postillaa, jonka hän aikoi painattaa. Silloin tultiin ilmoittamaan jonkun muukalaisen matkustajan pyrkivän hänen puheilleen. Sitä ei vanhalla piispalla ollut tapana kieltää milloinkaan, hän kun oli jokaisen puhuteltavissa, ja niinpä seisoi pian hänen edessään sama salaperäinen mies, jonka olemme oppineet tuntemaan pater Padillan nimellä.

Kunnianarvoisa pater puhui tietysti latinaa ja oli olevinaan matkustavainen protestanttinen lääkäri, joka ei sanonut saattavansa lähteä Turusta ennenkuin oli käynyt ilmaisemassa erinomaisen kunnioituksensa niin kuuluisalle miehelle kuin piispalle, semminkään, koska hän, lääkäri, oli vähän tutkistellut jumaluusoppia ja olisi kiitollinen, jos piispa poistaisi hänen epäilyksensä muutamiin Augsburgin uskontunnustuksen opinkappaleihin nähden. Se oli hurskaan ylipaimenen arkaan kohtaan kajoamista, ja niinpä piispa ryhtyikin asianmukaisesti kumoamaan vieraansa epäilyksiä. Mutta kun lääkäri, vastoin otaksumista, näkyi tuntevan erittäin hyvin sekä Raamatun että kirkkoisät, niin ei tuo kumoaminen ollut niinkään helppoa, ja oikeinpa piispa hämmästyi, kun huomasi olevansa vähällä joutua alakynteen. Siinä oli jo liikaa mitä maltillisimmallekin luterilaiselle piispalle, ja lopulta hän piti oikeutettuna kummastuneena kysyä:

— Quid Saulus inter prophetas? Oletko juutalainen?

— Mitäpä minä muuta olisin kuin yksinkertainen, taitamaton Cornelius, joka kuuntelee Pietarin opetuksia? Kunnianarvoisa isä, näyttäkää Raamatun ja kirkkoisien avulla, että minä olen harhateillä, niin olen koko maailmalle julistava, miten oppinut olette.

Niissä sanoissa piili eräänlaista pilkkaa.

— Mitä minulta tahdot? kysyi hän. Sinä et ole se, miksi tekeydyt. Kuka olet?

— Kukako olen? vastasi muukalainen jättäen teeskentelemisensä ja ylpeästi nousten tähänastisesta nöyrästä asennostaan. — Sen sanon heti. Minä olen pyhä yhteinen katolinen kirkko, joka vielä, ennenkuin sinun päiväsi päättyvät, tahtoo suuren armeliaisuutensa tähden tulla sinun, uskonsakieltäneen poikansa luo ja viimeisen kerran tarjota sinulle synninpäästöä sillä ehdolla, että kokonaan antaudut sen valtaan. Minä tunnen elämäsi, toimesi seurakunnan paimenena ja horjuvaisuutesi. Minä tiedän, että sinä yhtä horjuvaisen kuninkaan aikana kerran olit taivaan aseena, jolla oikea usko jälleen pantiin voimaan näissä pimitetyissä pohjan maissa, mutta samanpa kuninkaan keralla sinä uudestaan uskostasi luovuit ja teit itsesi vikapääksi syntiin, jota ei anteeksi anneta, nimittäin syntiin Pyhää Henkeä vastaan. Sinä olet palvellut, sen tiedän, kahta herraa, ja tämän maailman ruhtinas on sinut pettänyt, joten olet häneltä saanut osaksi vuoroin kiitosta, vuoroin kiittämättömyyttä. Sinä olet, sen tiedän, ollut syytettynä ja ajaksi erotettunakin ylimmäisen paimenen virasta, ja tiedänpä vielä, mitä sinä et tiedä, nimittäin, että olet yhtä lähellä ajallista kuin iankaikkistakin kadotustasi, sillä hän, jota sanotaan kuninkaaksesi ja yliherraksesi — vaikka kirkon kutsumuksena on hallita ruhtinaita eikä totella heitä — aikoo nyt ottaa sinulta itäisen osan hiippakuntaasi ja odottaa vain soveliasta syytä antaakseen sinulle viransijaisen. Tämän kaiken minä tiedän, ja siksipä on Rooman pyhä isä lähettänyt minut tänne vielä kerran, ja viimeisen kerran, avaamaan armon ovea sinulle, uskosi hylänneelle piispalle, ja kysymään, tahdotko tunnustaa syntisi ja saada synninpäästön niillä ehdoilla, jotka minä määrään. Kas tässä käskykirje, joka minulla on paavin lähettiläänä! Sen huomaat kyllä oikeaksi.

Ja hän ojensi piispalle pergamentin riippuvine sinetteineen.

Eerik piispa oli tunnettu sävyisäksi, lempeäksi ja maallisissa asioissa toisinaan heikoksi mieheksi. Mutta hänessä, kuten monessa samankaltaisessa kovien aikojen miehessä, oli tuon hurskaan sävyisyyden perustana luja usko ja vakaumus, mikä tuli ilmi, kun oli kysymys hänen hengellisestä virastaan ja sielujen autuudesta. Hän kuunteli muukalaisen innokasta puhetta levollisesti, mutta hänen katseensa loisti, vaipunut pää kohosi, ja luja ja selvä oli hänen äänensä, kun hän vastasi:

— Eksynyt veljeni! Minun ei tarvitse lukea kirjettäsi; puheesi sanoi minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Sinä olet tullut tänne kuin susi lammasten vaatteissa ryöstämään paimenta laumalta, kun et saanut laumaa paimenelta, mikä olisi ollut sinusta mieluisampaa. Sillä mitäpä Rooman pyhä isä välittää pian poistuvan ukon sielusta? Mieluummin hän haluaisi nähdä nyt, kuten muinaisinakin aikoina, Turun piispain lankeavan hänen istuimensa juureen ja tarjoavan hänelle pietarinrahaa muka lunastukseksi sieluista, joita ei kumminkaan hän ole lunastanut, vaan kaikkien Mestari. Sinä sanot tulevasi katolisen kirkon nimessä, ja sinä solvaat kirkkoasi, sillä ne kirkkoisät ja pyhät miehet, joita kirkko pitää niin suuressa kunniassa, eivät tulleet milloinkaan Jumalan seurakuntaan valepuvussa tai salanimin. Jumalan totuus astuu ihmisten eteen selkeänä ja peittelemättömänä kuin auringonloiste leviää yli vuorten ja laaksojen, ja niin astui oppi-isämme Martti Lutherkin paavienne ja keisarienne eteen, jotka tahtoivat hänet tuhota. Kuule minua, turhaan sinä olet tullut tähän maahan, joka pysyy lujana Jumalan puhtaassa sanassa ja on valmis verellään vahvistamaan uskonsa. Kuule minua, yhtä turhaan olet tullut minunkin luokseni, joka en tunnusta muuta omantuntoni tuomaria kuin Jumalan ja hänen evankeliuminsa. Mene tarjoilemaan ihmisoppiasi ja omantunnonkahleitasi niille, joilta te pidätätte pyhän sanan, meidän kaikkien kurittajan! Minä annan sinulle anteeksi ja rukoilen Jumalan Henkeä valaisemaan sinua mitä Hänen valtakuntaansa tulee.

— No niin — vastasi vieras muuttaen äänensä — olen puhunut sinulle Rooman pyhän isän lähettiläänä, ja sinä olet minun varoitukseni hylännyt. On minulla muutakin sanottavaa sinulle, ja sitä sinä kenties kuuntelet mieluummin. Sinulla oli poika…

Eerik piispa loi häneen kysyvän katseen.

— Sinulla oli poika, jonka lähetit opintoja harjoittamaan Wittenbergiin. Siitä on nyt jo kolmattakymmentä vuotta. Tämä poikasi oli niin onnellinen, että hän itse sen ajan kerettiläisyyden pääpesässä löysi ystävän, joka armahti hänen sieluaan ja saattoi hänet takaisin oikeauskoisen katolisen kirkon helmaan.

— Jumala lähetti minulle sen koettelemuksen, huokasi piispa.

— Tuo poika matkusti jonkun ajan perästä Roomaan ja päätti siellä opintonsa eräässä etevimmistä kollegioista. Hän oli lahjakas, ja uuttera hän oli. Hänen onnistui saavuttaa pyhän isän luottamus, ja hän sai pian korkeita hengellisiä virkoja. Vihdoin…

— Vihdoin kutsuttiin hänet pois miehuutensa iän alussa — keskeytti Eerik piispa värisevin äänin — kutsuttiin sinne, missä ei kysytä muuta hengellistä virkaa eikä arvoa kuin Hänen ansiotansa, joka kuoli syntisten takia.

— Sinä erehdyt, jatkoi vieras, hänkin lempeämmin. — Hän ei kuollut, hän muutti vain nimensä.

— Kuinka? Elääkö hän? Mutta sehän ei ole mahdollista: minulla on varmat tiedot hänen kuolemastaan.

— Lienevätkö ne olleet niin varmoja?

— Niin sanottiin. Jos tuo on vain uusi juoni, niin turhaan raastat vanhan miehen sydäntä.

— Ne, jotka sinulle sen sanoman toivat, pettivät sinua joko tahallaan tai tietämättään. Poikasi katosi maailmasta hautautuen luostariin. Siellä hän kuritti ruumistaan katumustöillä, joita ei itse pyhä Franciscus Assisilainenkaan olisi hävennyt, mutta rauhatonta sieluaan hän ei voinut saada vaikenemaan. Oliko se taivaista kutsumusta vai oliko se pelkkää hehkuvaa kunnianhimoa? Hän ei tiennyt sitä itsekään. Kolme vuotta harjoitettuaan ankaria katumustöitä hän astui jälleen maailmaan, hänet lähetettiin vaikuttamaan kirkon eduksi Saksanmaalle, Puolaan ja vihdoin Pohjoismaihin … paavin lähettiläänä…

Eerik piispa nousi seisaalleen, mutta vaipui taas takaisin tuolilleen.

— Sinä se olet! huudahti hän äidinkielellään, suomeksi. Pojan mukana palasivat nuoruuden muistot.

— Niin, minä se olen, vastasi vieras samalla kielellä ja samojen muistojen vallassa.

— Voi Absalomia, voi poikaani Absalomia! Suokoon Jumala, että voisin edestäsi kuolla! vaikeroi vanhus, muistaen miten David kuningas suri kapinoitsevaa lempipoikaansa. — Suokoon Jumala, että voisin lunastaa takaisin sielusi.

Muukalainen oli vaiti. Hän lienee taistellut ankaraa sisällistä taistelua, ja hetkeksi pääsi hänen sydämensä voitolle, tuo ihmissydän, jonka hän jo kauan sitten luuli tukahduttaneensa paastoilla ja katumustöillä, jopa niin kokonaan hävittäneensä, että hän sen jälkeen oli hengetön olento kirkon palveluksessa: perinde ac cadaver, kuten julma vala kuului.

Nyt hän heittäytyi äkkiä intohimoisen kiihkoisena vanhuksen jalkoihin ja huudahti, suomeksi jälleen:

— Isä, siunaa minua! Unohda menneisyys! Ajattele tulevaisuutta! Minä en saa rauhaa ilman sinun siunaustasi. Katso, elomme on varjoa, sanamme haihtuu. Joudu, isä, ennenkuin jälleen voitan oman itseni ja jälleen nousen sinua vastaan. Isä, siunaa minua nyt, nyt juuri, nyt juuri…!

Jos hän olisi sanonut vain tuon liikuttavan rukouksen ensi sanat, niin olisi isä luultavasti joutunut samanlaisten kuohuvien tunteiden valtaan kuin hän itsekin ja täyttänyt hänen pyyntönsä. Mutta hän oli sanonut liian paljon, hän oli itse koskettanut esirippua, joka peitti heidän välillään olevan kuilun, ja niinpä isä ennätti muistaa olevansa piispa.

— Tule — sanoi Eerik piispa verkkaan — tule syliini kuin tuhlaajapoika. Tule ilman ehtoja ja välipuheita, kokonasi, sieluinesi, semmoisena kuin kerran olet astuva taivaallisen isäsi eteen, ja minä olen siunaava sinua!

Voi, hänkin oli sanonut liian paljon, hänkin antoi sanan kuolettaa palavan hengen. Poika tuli entiselleen.

Hän, paavin lähettiläs, pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ihanan, mutta eksyttävän unen, nousi vitkalleen ja lausui väräjävin äänin:

— Et siis tahdo ottaa minua vastaan semmoisena kuin olen?

— Kyllä, semmoisena kuin olet; takanasi tuhlaajapojan elämä, sydämessäsi katumus, edessäsi uusi elämä ja yläpuolellasi isäisi Jumala.

— Reverende domine episcope — vastasi muukalainen ruveten jälleen puhumaan yleiskieltä — sinäpä sen sanoit, ja minä kiitän sinua, että jälleen muistutit mieleeni, kuka sinä olet ja kuka minä olen. Kirjoitettu on: propter me demittas patrem et matrem. Niinpä olen minä jälleen oikeauskoinen katolinen kirkko, joka julistaa sinut tuhlaajapojakseen ja kysyy sinulta vielä hautasi partaalla, tahdotko luopua ravasta, jota olet syönyt, ja palata isäsi huoneeseen?

— Ja minä — vastasi Eerik piispa, hänkin latinaksi, ja hänen otsansa kohosi ylevänä — minä olen Jumalan evankelinen kirkko, joka ei tunnusta ihmisoppeja, vaan ainoastaan Jumalan ilmoitetun sanan, ja nyt kysyn minä sinulta, Gabriel Eerikinpoika, joka olet kieltänyt iankaikkisen totuuden, tahdotko luopua paavilaisesta harhaopista ja tunnustaa sitä uskoa, jota Kristus ja hänen apostolinsa ovat saarnanneet maailmalle?

— Mitenkä? Oletko unohtanut, vanhus, että kuusitoista vuosisataa puhuu sinulle minun kirkkoni uskossa!

— Erehdyt. Kahdentoista sadan ajastajan pimeys ei ole voinut sammuttaa sanan ja apostolisen ajan valoa, jonka Jumala jälleen viritti yöstä palvelijansa Martti Lutherin avulla sata vuotta takaperin.

— Etkö tiedä, luopiopiispa, että lukemattomat pyhimykset ja marttyyrit ovat verellään vahvistaneet sen totuuden, jota sinä julkeasti uskallat ylenkatsoa!

— Niin, sanoo profeetta Jeremias, aina vaatteittesi liepeissäkin on vanhurskasten verta, ja sinä sanot vielä: minä olen viaton!

— Meille on annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta sitoa ja päästää, ja minä sidon sinut Pyhän Pietarin seuraajan nimessä.

— Herra sanoo Hesekiel profeetan suulla: Ne sielut, jotka te vangitsette, olen minä vapaiksi päästävä. Ja niin olen rikki repivä teidän päänalusenne ja pelastava kansani teidän käsistänne, niin ettette sillenne enää heihin rupea. Ja te saatte kuulla, että minä olen Herra.

— Kylliksi. Me näemme toisemme viimeisenä päivänä. Silloin sanotaan: Unus evehitur, alter manet. Respice finem. Minä pesen käteni.

— Ja minä pesen sieluni elävässä vesilähteessä. Mene, babylonialaisen porton onneton kumartaja, pese kätesi hänen saastaisessa veressään! Minä käyn edeltäsi rukoilemaan puolestasi.

— Isä … ei…! En tarvitse sinun esirukouksiasi. Hyvästi!

— Ja kuitenkin minä rukoilen. Herra valistakoon sinua. Jää hyvästi!

Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Se oli ajan uksi, joka iäksi erotti isän ja pojan toisistaan. Sen oven takana oli iäisyys.

Eerik piispa vaipui voimatonna nojatuoliinsa postillansa ääreen, jolla hän aikoi lohduttaa niin monia sieluja. Itse hän tunsi olevansa murtunut mies. Piispa oli voittanut, isä oli kukistettu.

12. NEITI KIRSTI FLEMINGIN KIRJE ÄIDILLEEN ROUVA ANNA GYLLENBÖGELILLE (OMAA SUKUAAN HORN).

Strömsholm 28. p. maaliskuuta 1616.

Armas, rakas Äiti rouva! Nöyrä ja lemmellinen tervehdys, ynnä toivomus, että Jumala Kaikkivaltias pitäisi rakasta Äiti rouvaa hyvissä voimissa, mitä minäkin joka päivä rukoilen, meille kaikille iloksi ja mielihyväksi näissä ajan vastuksissa.

Vaikka minä Kuninkaallisen Majesteetin pikalähetin mukana, joka palasi Tukholmasta Turkuun, jo lähetin sen hyvän sanoman, että minä olen onnellisesti kestänyt tuon Ahvenanmeren retken vaarat, tahdon kumminkin nyt, koska on tilaisuus, toisen lähetin matkustaessa Turkuun, kertoa Teille, rakas Äiti rouva, vähän enemmän siitä, mitä tällä vaivalloisella matkalla sekä myöskin minun tänne Strömsholmiin tuloni jälkeen on tapahtunut. Minun täytyy sanoa, etten minä ilman sydämen ahdistusta ajatellut levottomuuttanne, r. Äiti rouva, jota tunsitte minun tähteni, sillä tehän, r. Äiti rouva, ensi alussa olitte niin kokonaan tätä matkaa vastaan ja monella rakkaalla neuvolla tahdoitte saada minut siitä luopumaan, kuten, ainakin senkaltaisesta, joka ei ole sopivaa eikä tarpeellistakaan. Mutta sittenkun Te, r. Äiti rouva, olitte uutterista pyynnöistäni taipunut ja määrännyt vanhan, uskollisen palvelijanne Långströmin minulle suojelukseksi, olin minä omasta puolestani hyvillä mielin ja lähdin matkalle Turusta tämän kuun 10 p:nä kello 6 aamulla. Koska se oli perjantai, niin varoittivat minua muutamat, ettei minun pitäisi lähteä, vaan odottaa lauantaita, se kun olisi onnellisempi päivä, mutta siitä minä en huolinut, vaan väitin, että kaikki päivät ovat yhtä onnellisia, kun vain ihminen vilpittömästi uskoo itsensä Jumalan huomaan ja huostaan.

Me kuljimme neljässä reessä jäällä, pikalähetti edellä ja minä perässä Maijun ja Långströmin kanssa, mutta meidän edellämme kulki kaksi hiihtomiestä, jotka tutkivat jäätä, voisiko se kantaa meitä. Sinä päivänä me tulimme onnellisesti Föglöhön, mutta seuraava päivä ei mennyt yhtä onnellisesti, sillä tultuamme puolitiehen Eckerön ja Föglön väliä me kohtasimme meren jäässä ison railon, jossa vesi pauhasi kuin koskessa, ja koskei meillä ollut venettä, niin meidän täytyi palata. Meidän tullessamme takaisin Föglöhön oli siellä kolme muuta matkustajaa, jotka myöskin pyrkivät Ahvenanmaalle, nimittäin eräs saksalainen tohtori ja hänen tulkkinsa, jolla oli mukana mustalaispoika. Koska silloin oli sunnuntaipäivä, olisimme mielellämme menneet kirkkoon, ellei pikalähetillä olisi ollut niin ylenpalttinen kiire, ettei hän voinut odottaa. Me jatkoimme matkaa ja olimme palkanneet neljä miestä, jotka lykkäsivät edellään venhettä; sillä pääsimme railon poikki ja saatoimme auttaa muitakin sen ylitse, sillä suuri joukko ihmisiä oli tullut saarilta, matkalla kirkkoon, ja sitä oli varsin hupaisa nähdä kirkkaassa päivänpaisteessa iljankojäällä.

Pitkälti oli vielä Ahvenanmaan mantereelle, kun rupesi pilveilemään ja myrsky pyryilmoineen yllätti meidät. Taidatte vielä muistaa, r. Äiti, kuinka Klaus veljellä oli tapana minulle sanoa: sinä olet kaiketikin lumikuninkaan ristitytär, koska harvoin on pyryttämättä minun ollessani matkalla. Tulikin niin hirveä pyry ja pimeä, ettemme voineet löytää tietä ja vietimme yön paljaalla luodolla. En tiedä, olisimmeko siellä kuoliaaksi paleltuneet, mutta tohtorin tulkki, vanha, iloinen sotilas, keksi keinoja kaikkeen. Hän löysi veden ajamia puita, teki aimo tulen, lämmitti meille olutta, jota hänellä oli mukanaan, ja käänsi reet sillä tavoin, että saimme niistä suojaa. Niin kului yö jotenkin hyvin, paitsi että mustalaispoika teki kiusaa ja lakkaamatta sysäsi hiiliä niin lähelle Maijua, että hame kärventyi ja sukkiin paloi reiät, minkä hän sanoi olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Toisena päivänä pääsimme onnellisesti Eckeröhön, vaikka meidän oli sangen vaikea kulkea kinoksissa, jotka pyryilma oli kasannut valkoisiksi aalloiksi. Mutta Eckerössä saimme levätä kuusi päivää, sillä viime myrsky oli repinyt osan Ahvenanmeren jäitä. Ja kuka saattoi taata, ettemme saaneet siellä vankeudessa olla hamaan tähän päivään asti, kun kerran oli lähdetty suuren, petollisen meren selälle, joka ei kanna eikä katkea. Iloksemme tuli kumminkin kolmantena päivänä siitä kun olimme saapuneet Eckeröhön, kova pakkanen, niin että saatoimme kärsivällisesti odottaa. Aika olisi kuitenkin käynyt sangen pitkäksi, ellei saksalainen tohtori, joka oli erinomaisen oppinut ja monia maita nähnyt mies, olisi kuluttanut päiviä ja iltoja kertomalla ihmeellisiä tarinoita Italian maasta ja Saksan maasta sekä myöskin osaksi Espanjan maasta. Mutta hänen kristillisyydestään en minä oikein päässyt selville. Hän ylisti paavia ja Sigismundia tahtoen saada minut vakuutetuksi siitä, että meidän suvussamme aina on ollut sellainen mielenlaatu. Älkää suinkaan uskoko, r. Äiti rouva, että minä annoin sen houkutella itseni harhauskoon, toivoen, että meidän esi-isämme, jotka ovat tunnustaneet paavin oppia, voivat Jumalan edessä puolustaa itseänsä sillä, ettei heillä ollut paremmasta tietoa.

Jää oli 19:ntenä tullut niin lujaksi, että me uskalsimme lähteä matkalle jälleen, ja sanoimme " valet " tohtorille ja soturille, joitten oli määrä mennä merten yli Saksan maalle, mutta Maijupa otti reippaat jäähyväiset mustalaispojalta, joka oli häntä matkalla huvittanut; hän nimittäin paiskasi pojalle kunnollisen korvapuustin, sanoen senkin olevan hyödyllistä lämmittelemiseksi, kun on kylmä.

Me lähdimme aamupimeässä kello neljältä ja kuljimme ensin saarten ja kallioitten välitse, mutta kello yhdentoista paikoilla tulimme ulapalle, alinomaa tutkituttaen edessämme olevaa jäätä. Nyt oli onneksemme hyvä ilma, päivä oli selkeä ja kylmä, jää kirkas kuin peili. Se, joka ei ole senkaltaista ennen nähnyt, tuskin saattaa käsittää, että meri näyttää marmorilattialta niin kauas kuin silmä kantaa. Sillä kohdalla, missä lepuutimme ja syötimme hevosia, ei näkynyt maata edessä eikä takana, ainoastaan taivaan pilvet ja jokunen yksinäinen lumen peittämä luoto; mutta ihmeellisiä auringon jäälle ja pilviin luomia värejä en taida kylliksi ylistää, sillä senkaltaisen saa aikaan Kaikkivaltias Jumala, joka vallitsee maan ja meren ja on kaunistanut kaiken kultaisella somistuksella. Mitään muuta kertomista ei ole enää kuin että me saavuimme onnellisesti Grisslehaminaan kello seitsemän ja kahdeksan välillä ehtoolla. Te kyllä tiedätte, r. Äiti rouva, etten minä ole pelkuri, mutta sen kyllä voin tunnustaa, että minä sydämestäni iloisena tunsin mantereen reenjalasten alla. Perille päästyämme huomasimme uskollisen Långströmin palelluttaneen vasemman korvansa, ja Maijulta olivat jalat puutuneet, niin että hän putosi istualleen, mutta koskei mitään muuta pahaa ollut tapahtunut, niin saatoimme kehua kauppojamme ja sanoa ilomielin jäähyväiset petolliselle merelle.

Tukholmassa me viivyimme kaksi päivää Teidän, r. Äiti rouva, r. sukulaisenne, rouva Ulfsparren luona, joka otti minut hyvin vastaan ja oli hyvissä voimissa. Sieltä matkustimme Strömsholmaan, kun en malttanut pistäytyä tervehdyskäynnillä Linköpingissä. Minä tulin perille iltapäivällä, ja minut vietiin heti vanhan Kaarina kuningattaren luo, joka nyt on vanhuuttaan valkoinen kuin kyyhkynen eikä mene ulos huoneistaan muualle kuin kirkkoon, jonne hän kauniilla ilmalla kannattaa itsensä kantotuolissa. En saata kylliksi kertoa, kuinka armollinen hän oli minulle. Hän sanoi minun tulevan valon enkelin tavoin Ebban luo tähän yksinäisyyteen, ja hän pyysi, että minä koettaisin kaikin tavoin saada Ebban iloiseksi jälleen. Hän tuli myös lausuneeksi, että armaansa kadottaminen nuoruuden iässä on kuin vihmoisi lunta kukkasille. Uskokaa minua, r. Äiti rouva, noita sanoja kuullessani tulivat kyynelet silmiini, sillä minä kyllä tiesin, kuinka Kaarina kuningatar ennen rakasti nuorta Roosenia, kun hänen täytyi ottaa vanha Kustaa kuningas.

Minä ajattelin ja mietiskelin, minkähän kaltaisena kohtaisin Ebban tänä koettelemuksen aikana, ja olin enemmän kuin tapani on peloissani sen asiani esittämisestä, jota varten olin tuon pitkän matkan tullut. Hän oli tosin laiha ja kalpea, niinkuin kyllä olin odottanutkin, mutta hiljainen ja kärsivällinen niinkuin hän aina on ollut. Häntä katsoessani minä ajattelin syviä järviä, jotka niin tyyninä päilyilevät viheriäin kunnaitten välissä, ettei kukaan arvaa, minkälaisia aaltoja niistä saattaa myrskyssä kohota, joskin syvyyksissä vallitsee rauha. Kun hän sai nähdä minut, välähti ensi alussa niin kirkas päivänpaiste hänen kauniille kasvoilleen, että minä ajattelin: no Jumalan kiitos, kyllähän jää vielä sulaa, kun vain kevät joutuu talven pakkasten jälkeen. Mutta samassa minä ajattelin, että minun tuomiseni eivät ole ainoastaan kukkasille vihmovaa lunta, kuten Kaarina kuningatar sanoi, vaan pikemmin kovia rakeita, ja se pisti kuin keihään kärki sydämeeni.

Vaikka Ebba Brahe sulki minut rakkaasti syliinsä, havaitsin minä kohta hänen pelkäävän sitä, mitä minun oli hänelle sanottava. Kuin enteestä hän päätti minun puhutelleen häntä, jota hän ajatteli yötä ja päivää, ja sen vuoksi hän vältti joutua puheisiin minun kanssani kahden kesken, mikä hänelle ennen oli niin mieluista, eikä minussakaan ollut rohkeutta heti pyytää sitä, sillä itsekseni arvelin, että pahat sanomat aina tulevat liian aikaisin. Ensimmäisinä päivinä me puhelimme niistä iloisista päivistä, joina lapsina leikimme yhdessä, ja vanhasta kuningattaresta ja Teidän terveydestänne, r. Äiti rouva, ja lanko vainajastani Eevert herrasta ja herra Jaakko Pontuksenpojasta ja muista sotasankareista, mutta emme sanaakaan hiiskahtaneet kuninkaasta tai siitä, mikä lähinnä oli mielessämme.

Niin oltuamme kolme päivää ikäänkuin vierasleikkisillä rohkaisin mieleni ja sanoin illalla, kun hän saattoi minut lepokammiooni, että hän olisi nyt minun rakkain ystäväni, niinkuin hän aina oli ollut, ja kuuntelisi, mitä minulla on hänelle sanomista sydämen kyllyydestä. Siihen hän vastasi sanoen kyllä tietävänsä, mitä se koskee, mutta se muka saattaa varsin hyvin jäädä sanomatta ikipäiviksi, koska se ei voi olla mitään hyvää. Jumala kyllä auttaisi häntä kestämään pahimmankin, jos se on tarpeen.

Minä sanoin hänelle: juuri sentähden minä olen tänne tullut, että saisit tietää pahimman minulta etkä keneltäkään muulta, sillä vaikkapa koko maailma sen sinulle sanoisi, niin sinä et sitä uskoisi, mutta minua sinä kyllä olet uskova. Ja kun minä sinulle olen sanonut sen, mikä on pahinta, sanon sinulle myös paremman puolen asiasta, nimittäin, että sinä tästä lähtien olet välttävä paljon surua ja epätietoisuutta, niin että kokonaan voit kääntyä Jumalan puoleen ja tyytyä siihen, mikä hänen hyvä, pyhä tahtonsa on. Sillä ainoastaan semmoisella mielellä taidat vihdoin saavuttaa pysyväisen onnen.

Näin sanoessani vedin hänet viereeni istumaan, ja hän salli sen esteettä tapahtua. Silloin minä kerroin hänelle kaiken, mitä kuningas puhui minulle Kyminkartanossa ja minkä te, r. Äiti rouva, jo tiedätte, enkä minä salannut mitään. Minun puhuessani sävähtivät hänen kalpeat poskensa punaisiksi, ja minä havaitsin, että mitä hän lieneekin odottanut, hän ei kuitenkaan ollut odottanut tämänkaltaista kuulevansa. Hän ei vastannut sanaakaan minun puhuessani, mutta sitten kun olin lopettanut, hän nousi ja kysyi, olinko minä tuon unissani nähnyt, sillä muuta totuutta hän ei voinut uskoa siinä olevan.

Minä näin nyt sen, mitä jo kauan olin pelännyt ja minkä tähden olin tehnyt tämän vaivalloisen matkan, nimittäin että Ebba sydämessään torjui kaiken, mitä muut olivat hänelle sanoneet kuninkaan mielenlaadun muuttumisesta, ja uskoi edelleenkin, että kuningas kyllä oli kirjoittanut hänelle niinkuin ennenkin, mutta että kirjeet oli häneltä kätketty. Minun oli silloin todistettava, että olin puhunut totta, enkä minä saata kylliksi kiittää sinua, r. Äiti rouva, että annoit Suitiassa käteeni ne kaksi lemmenlaulua, jotka kuningas oli sepittänyt ja joista toisen, ruotsalaisen hän oli lähettänyt minulle, Kyminkartanossa, ja toisen, saksalaisen, Pernajaan. Ilman noita papereita en minä eikä kukaan muukaan olisi voinut saada Ebbaa vakuutetuksi siitä, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta nyt minä panin ne hänen eteensä ja pyysin häntä lukemaan ne tarkasti, liittämään yhteen toisen alkukirjaimet, joista muodostui Christina F., ja toisen, joista tuli Fleming.

En tiedä, kuinka kauan hän lienee tavaillutkaan näitä papereita. Hän ei näkynyt ymmärtävän niitä tai ei saattanut lukea niitä itkulta, tai hän epäili siinä piilevän jotakin vilppiä. Mutta käsiala oli hänelle hyvinkin tuttu, hän ei saattanut epäillä enää. Silloin hän heitti paperit luotaan ja katsoi minuun sellaisin silmin, etten minä milloinkaan olisi voinut luulla hänen saattavan siten katsoa minuun, juuri kuin olisin ollut hänen verivihollisensa. Mutta minä sanoin hänelle kyyneleitä vuodattaen, etten minä ole siihen syypää, etten milloinkaan ole etsinyt kuninkaan suosiota, mikä olisi minulle suuri sydämen suru, ellen minä tietäisi, että se menee pian ohitse. Minä lupasin hänelle, etten milloinkaan tapaisi kuningasta, ennenkuin hän jo on avioliittoon vihitty, ja pyysin Ebbalta anteeksi, että olin viattomana syynä noihin runoihin, pyytäen myöskin häntä muistamaan minun uskollista esirukoustani ja sitä rehellistä aikomusta, joka minun matkallani oli. Te tiedätte, r. Äiti rouva, että Ebballa on kultainen sydän, ja kun hän oli vähän toipunut ensimmäisestä kiihkeydestään, sanoi hän kyllä ymmärtävänsä, että asia saattaa olla niinkuin minä olin sanonut. Mutta hän ei sillä kertaa sanonut voivansa enempää puhua; hän tahtoi ajatella asiaa huomiseen saakka.

Minä heittäydyin vuoteelleni ja itkin. Mutta en ollut vielä maannut pitkääkään aikaa, kun Ebba jo tuli takaisin, lankesi kaulaani, sanoen nyt hyvin tietävänsä, että minä olen hänen uskollisin ystävänsä; hän pyysi minulta anteeksi, että oli ollut niin kiivas minua kohtaan eikä heti tahtonut uskoa. Sitten me kauan aikaa puhelimme rakkaasti keskenämme hamaan päivän koittoon asti. Hän sanoi minulle kaikki, mitä hänen sydämellään oli, ja Te, r. Äiti rouva, kyllä ymmärrätte, mitä se oli, mutta minä en nyt siitä kirjoita, koska se on hänen asiansa eikä minun. Sitä minä vain en voi jättää sanomatta, että sen yön jälkeen on Ebballa ollut enemmän mielen rauhaa kuin moneen aikaan sitä ennen, koska hän nyt varmaan tietää sen, mikä ennen oli epävarmaa ja kalvoi kuin käärme hänen sydäntään. Ruotsin kuningatar hänestä ei tule, mutta sen sijaan hänestä tulee nöyrä, rohkeamielinen nainen, joka on sovinnossa Jumalansa kanssa.

Älä siis, r. Äiti rouva, toru itsepäistä tytärtäsi siitä, että hän niin tuhman rohkeasti lähti merten jäille tämän asian tähden, josta vihdoin kumminkin lienee ollut jotakin hyötyä. Kaarina kuningatar toivottaa armollisesti kaikkea hyvää ja myöskin Ebba vakuuttaa sinulle kunnioitustaan. Jumala hoivatkoon r. Äiti rouvaa pitkään ikään ja onneen, toivoo armaan, rakkaan Äiti rouvan aina kuuliainen tytär ja nöyrä palvelija Christina Fleming.

P. S. Långström pyytää nöyrästi mainita, että Kimo on hyvässä kengässä nyt iljanteiden aikana. Minä olen myöskin saanut juuri kuulla sen huhun, että Birkholt on kuninkaan puolesta kosinut erästä Brandenburgin prinsessaa. Suokoon Jumala sen olevan totta. Voi hyvin, vergiss mein nicht.

C. F.

13. HERRA EEVERT KAARLENPOJAN HAUTAAMINEN TURUN TUOMIOKIRKKOON.

Kirkkaana iltapäivänä kerran huhtikuun lopulla samana vuonna 1616 tungeskeli suuri joukko ihmisiä Turun tuomiokirkon isolla ovella. Muuan vaaleaverinen nuorukainen, joka vanhanaikaisesta viitastaan ja hatustaan oli helppo tuntea nuoreksi herrasluokkaan kuuluvaksi maalaisaatelismieheksi, läheni joukossa seisovaa kookasta vanhusta ja kysyi, miksi kansaa oli siihen kokoontunut.

Ukko vastasi:

— Herra Eevert Kaarlenpojan ruumis sanotaan tänään tuotavan Kankaisista tuomiokirkkoon, ja tässä nyt odotellaan surusaattoa. Jumala siunatkoon Eevert herraa! Kunnon mies hän oli niinkuin hänen isävainajansakin, ja kunnon miehenä hän kuolikin kuninkaan ja isänmaan puolesta.

— Niin, sanoi nuorukainen, koko maa suree Eevert Hornia. Tunsitteko hänet?

— Isän minä tunsin hyvin; minä palvelin hänen väessään Liivinmaalla. Eevert herralla oli sukkelampi pää, niin sanotaan, eikä kuulu hullumpi mieheksi olevan hänen nuorempi veljensäkään, Kustaa herra. Sankarin verta on Horneissa ja Flemingeissä; minä olen tosin enemmän Flemingien väkeä, mutta kunnia sille, kelle kunnia tulee. Ja hyvää tekee vanhan sotamiehen kuulla, että nuoret miehet tulevat kelpo isiinsä.

— Jos olette ollut Flemingin väkeä, niin kai palvelitte vanhaa Klaus herraakin? kysyi nuorukainen, jonka mielenkiinto silminnähtävästi oli herännyt, ihastuneena vuosien köyristämään, mutta yhä vielä uljasvartaloiseen sotilaaseen.

— Vähän häntäkin, nuori herra; mutta enemmän sentään hänen hevosiaan. Olin jo liian vanha palvelemaan talonpoikaissodassa. Sensijaan minä opetin nuorta Juhana herraa ratsastamaan, sitä, kyllähän tiedätte, jonka viaton veri vuoti hiekkaan täällä Turun ulkopuolella. Se oli julma teko se, herra, mutta Jumalahan yksin tuomitsee ihmisten aivoitukset.

— Tunsitteko herra Arvid Tönnenpoikaa, ja hänen Tavastien sukua olevaa poikaansa Iivaria? kyseli edelleen nuorukainen, jonka mieltä nuo muistot olivat liikuttaneet.

— Minä näin heidät Suitiassa ja täällä Turussa. Uljaampia ritareita ei ole istunut hevosen selässä joukkoja johtamassa. Verisen lopun he saivat Viipurissa, mutta he olivat miehiä, nuori herra, ja heidän oli kannettava kohtalonsa julmassa sisällisessä sodassa. He eivät olleet viattomia lapsia, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet.

— Sanokaahan: jos mieheltä, jonka edellinen kuningas on mestauttanut, on jäänyt poika, ja tämä poika palvelee uutta kuningasta, joka on hänen isänsä surmaajan poika — tekeekö hän oikein vai väärin?

— Siihen minä saattaisin sanoa, ettei moiseen kysymykseen vastata kenelle hyvänsä näinä aikoina. Jos te olette Sten Iivarinpoika Tavastien sukua, niin älkää sellaisia asioita kyselkö Flemingin väessä palvelleelta.

— Minä olen hänen nuorempi veljensä Pentti Iivarinpoika ja olen tullut tänne Turkuun pyrkimään kuninkaan palvelukseen, jos se muutoin on kunnian ja omantunnon mukaista, vastasi nuorukainen luottavasti.

— No se oli suoraa puhetta, se. Kuinkahan olinkaan niin tuhma, että luulin teitä hurjaksi Sten herraksi? Koska te kysytte minulta kunnian ja omantunnon nimessä, niin minä vastaankin teille, että ihmisten mittapuu on toinen kuin Jumalan. Kirjoitettu on, että Jumala saattaa kostaa isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta tämä on hänen maailmanhallintoaan, jota me emme voi tutkia. Meille hän on antanut sen lain, että meidän pitää rakastaa vihollisiammekin; vielä vähemmän on meillä oikeutta lukea lasten syyksi, mitä isät ovat rikkoneet. Menkää, nuori junkkari, ja palvelkaa rauhallisin tunnoin uutta kuningasta! Hän on kunnon nuori herra ja tarkoittaa maan parasta; sen sanoo teille se, joka on palvellut hänen isänsä vihollisia ja jolta entisen kuninkaan väki on polttanut talon.

— Kiitoksia, vastasi nuorukainen ja puristi ukon kättä. — Te tiedätte minun nimeni; sanokaahan minulle omanne.

— Teidän nimenne käy maassa kultarahana, mutta minun nimeni on vaivainen vaskiropo, jonka edessä vain kerjäläinen kumartaa. Jumalan silmissä kaikki kumminkin on samanarvoista. Tahvo minun on nimeni, ja uutistaloani sanotaan Ahtialaksi. Oletteko nähnyt uutta kuningasta?

— En milloinkaan.

— Tänään sitten saatte nähdä hänen lempeät kasvonsa. Sanotaan hänen olleen Kankaisissakin, Eevert herran maahanpaniaisissa, ja kyllä kai hän nyt tulee kirkkoonkin, kun ruumis lasketaan kuoriin. Mutta eiköhän mentäisi edeltäkäsin sisään, siellä kun saatamme paremmin nähdä? Suntio on minun tuttavani; hän kyllä päästää meidät.

Nuori Pentti herra meni mielelläänkin Tahvo ukon kanssa, ja heidät päästettiin kirkkoon sivuovesta. Vaikka ulkona oli täysi päivä, paloivat kuitenkin vahakynttilät alttarilla, jonka aituus kuten pilaritkin oli verhottu mustalla harsolla. Mitä kirkkaimmankin auringonpaisteen aikana vallitsi tuossa arvoisassa temppelissä hämärä, sillä valoa tuli ainoastaan vähissä määrin pienistä ikkunoista, joissa vielä jokin katolisaikuinen lasimaalaus näkyi säilyneen vuosisatain ja tulenliekkien hävitykseltä. Katolisuus osasi paremmin kuin luterilaisuus sovittaa rakennuslaatuunsa sellaista pyhää, ylevää, salaperäistä, joka kuolevaisten silmiltä kätkee Jumalan majesteettiuden. Valtavain holvien alla ja juhlallisessa hiljaisuudessa täytyi sielun, vaikkapa vasten tahtoaankin nöyrtyä Kaikkivaltiaan istuimen juureen. Ja se vaikutusvoima, joka vielä tänäkin päivänä ilmenee sellaisissa vanhoissa tuomiokirkoissa kuin Turun kirkko on, oli meidän kertomuksemme aikoina mahtava ja valtava. Kuvanraastajapapit olivat uskonkiihkoisina Upsalan kokouksen jälkeen hävittäneet pyhäinkuvat, mitä vielä oli jäljellä ollut, tai halveksien heittäneet ne muun romun joukkoon ylisille, josta niitä meidän aikoinamme on löydetty koko joukko. Muuta muutosta kirkon ulkonaisessa asussa ei ollut sanottavasti tapahtunut. Ja koko aikakausikin seisoi vielä toinen jalka katolisten perintätapain piirissä ja toinen jalka jo lähdössä kulkemaan. Vielähän yhä pyhimysten päiviä vietettiin, kirkonkelloja siunattiin, sielukelloja soitettiin, ja vaikka messu kävikin ruotsiksi tai suomeksi, niin laulettiin vielä latinaksi muutamia rakkaita virsiä, joita ei oltu hennottu vaihtaa uusiin, äidinkielisiin.

Kirkko oli melkein tyhjä. Muutamissa perhepenkeissä vain istui aatelisrouvia ja -neitejä, jotka olivat jo hyvissä ajoin tahtoneet hankkia itselleen paikat. Tottien hautakuorissa paloi lamppu, ja siinä oli muuan surupukuinen, harson verhoama nainen, polvillaan kylmällä kivilattialla.

— Kuka tuolla kuorissa yksinään rukoilee? kysyi nuori Pentti herra seurakumppaniltaan.

— Se on Tottin Sigrid rouva, joka rukoilee äitinsä, Kaarina kuningattaren, haudalla.

— Tunsitteko kuningatar Kaarina Maununtyttären?

— Sotamies parka, joka jos jossakin on vaeltanut, tuntee toki ainoan tässä maassa asuneen kuningattaren. Siihen aikaan en kertaakaan tullut Liuksialaan ilman, että tuo siunattu rouva ensin kestitsi minua kelpo lailla väentuvassa ja kutsutti minut sitten luokseen kertomaan entisistä ajoista. Ei ollut sitä köyhää monen penikulman alalla, joka ei olisi siunannut Kaarina rouvaa sekä aamuin että illoin rukoillessaan, ja yhtä lempeä hän oli kaikille, ylhäiselle ja alhaiselle, ystävälle ja vihamiehelle, jopa itse Olavi herrallekin, Stenbockille, joka aikoinaan oli ollut niin julma Eerik kuninkaalle. Muistan minä vielä sen päivän, jolloin Stenbock oli mennyt Kaarle herttuaa piiloon ja ammuttiin kurjana karkulaisena metsässä; muistan, kuinka Kaarina rouva silloin haetti hänen ruumiinsa ja haudatutti hänet siunattuun maahan, palkiten siten pahan hyvällä… Niin, paljon olisi siitä juttelemista. Jumala tuntee omansa; kyllä hän tiesi Kaarina rouvan salaiset hyvät työt. Minulle hän oli erittäinkin suosiollinen, minä kun nuorena olin ollut Eerik kuninkaan jousimiehiä. Siitä minä sain hänelle kertoa useasti. Ja neljä vuotta sitten satuin juuri tulemaan Liuksialaan, kun Kaarina rouva oli kuolinvuoteellaan. Minä sain tulla hänen vuoteensa ääreen ja sanoa hänelle hyvästit, minä, niinkuin muukin talonväki. Ei hän enää jaksanut puhua, viittasihan vain Sigrid rouvaa lukemaan hänelle Johanneksen ensimmäisestä epistolasta, joka puhuu valosta ja rakkaudesta, ja kun Sigrid rouva oli tullut toiseen lukuun ja luki seitsemännestätoista säkeistöstä, että maailma katoaa ja hänen himonsa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iankaikkisesti, silloin me kaikki näimme, kuinka tuon armaan vanhan rouvan silmäluomet hiljalleen painuivat kiinni, ja sillä hetkellä hän sai autuaan lopun. Niin kävi Kaarina rouvan, ja tytär, joka tuolla kuorissa rukoilee, tulee äitiinsä. Poikaa minä en tuntenut. Hän vaelsi maita, maailmoita, Juhana kuningasta paeten. Mutta tyttärenpoika, nuori Aake herra, taitaa tulla ukko vaariinsa, äitinsä isään, ollen huimapäinen ja kovaluontoinen herra, kelpo taistelija, ja niinhän se koko Tottien sukukin on vankimpia tässä maassa.

— Kukas tuo ylhäinen rouva on, joka istuu yksinään penkissä tuolla lähinnä alttaria ja jonka penkin ovella seisoo kamarijunkkari.

— Se on maaherra Juhana de la Gardien emäntä, Kaarina Oxenstjerna, ylhäisin Turun kaupungissa. Hovipalvelija, joka nyt lähestyy penkkiä, ilmoittaa kaiketi surusaaton olevan tulossa.

Tahvo ukko oli arvannut kohdalleen, sillä kohta sen jälkeen asettui kaksi airuetta isolle ovelle, ovet avattiin ja saattojoukko tuli näkyviin. Varsinaiset hautajaiset oli vietetty kuninkaan läsnäollessa Hornien sukutilalla Kankaisten kartanossa Maskun pitäjässä lähellä Turkua, mutta oli myös ryhdytty erikoisiin toimiin, että niin kuuluisa sotaherra kuin Eevert Horn, kuninkaan sotataidonopettaja, tuotaisiin asianmukaisella komeudella perintökartanosta hautaansa Turun tuomiokirkkoon. Ruumissaatto oli pitkä ja loistava. Ensimmäisenä kulki sotaväki, sen verran kuin sitä omassa maassa oli saatu kokoon armeijan ollessa sotaretkellä; sen jälkeen tuli joukko vainajan alustalaisiin kuuluvia talonpoikia, sitten Turun kaupungin porvaristo ja suuri parvi Suomen aatelismiehiä. Heitä seurasi airut- ja lipunkantajajoukko, sitten tuli ruumisarkku, jota upseerit kantoivat, ja arkun jäljessä Eevert Hornin leski, Margareta Fincke ja hänen ainoa poikansa Kustaa, joka oli imettäjän sylissä, sekä kaikki kotona olevat Horn-suvun, niin Kankaisten kuin Joensuunkin haaran jäsenet. Heitä seurasi piispa pappeineen, sitten maaherra ja vihdoin kuningas itse monilukuisine, loistavine seurueineen, ja kaikki olivat surupuvuissa. Vartiajoukko ja kaksi airutta kulki viimeisenä.

Kansaa tulvi sen jälkeen sisään ja se täytti kirkon.

Hautajaismenot olivat temppelissä kuitenkin lyhyet, jo ennen mainituista syistä. Surumarssi soitettiin, messu laulettiin, piispa piti lyhyen puheen pääalttarin edessä, johon arkku oli asetettu mustalle sametille, ja sen jälkeen kuningas aloitti, kuten taistelutantereellakin, rakkaan sota- ja voitonvirren "Jumala ompi linnamme", johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Monen silmät kyyneltyivät, ja kuninkaan katseen kostea loiste osoitti, kuinka rakas vainaja hänelle oli ollut, hänelle niinkuin koko isänmaallekin.

Koko meno kesti tuskin tuntiakaan. Ruumis laskettiin hautaholviin, ei kumminkaan Hornien sukuhautaan, vaan Pyhän Ruumiin kuoriin; ympärille oli pystytetty ne liput, jotka urhoollinen sotapäällikkö itse oli aikoinaan anastanut vihollisilta. Siellä on uljas Eevert Horn levännyt hamaan tähän päivään asti, ja siellä hän on lepäävä tuomiopäivään saakka, yhä silloinkin, kun Turun tuomiokirkko itse on jo kauan aikaa ollut pohjolan ikuisten lumien alla. Hänen ja hänen puolisonsa marmoriin veistetyt kuvat ovat melkein turmeltumatta kestäneet tulenliekkien ja ryöstäväin vihollisten hävitykset. Suomenmaa, joka ei enää palvele pyhimysten jäännöksiä, katselee vieläkin kunnioittaen jalon sankarin lepokammiota.

Kuningas lausui muutamia lempeitä sanoja leskelle, Margareta rouvalle, ja Sigrid Tottille, puristi heidän kättään ja lähti pois jälleen ryhtyäkseen valtakunnan asioihin valppaasti ja tarmokkaasti; sitä todistavat tavattoman monet kirjeet ja asetukset, jotka hän antoi kolmikuukautisen Turussa-olonsa aikana.

14. KUN KUNINGAS OLI ISÄNSÄ POIKA.

Seuraavana päivänä oli maaherra Juhana de la Gardie esittelyllä kuninkaan luona linnassa. Kuningas oli suutuksissaan monen monista valituksista, joita yhä tuli hänelle. Milloin voudit valittivat, että talonpojat niskoittelevat eivätkä tahdo maksaa vielä jäljellä olevia Elfsborgin lunnaita ja muita veroja, milloin taas talonpojat valittivat voutien luvatonta kiskomista. Se oli sekavan sekava sorron ja epäjärjestyksen vyyhti, joka saattoi tehdä lopun enkelinkin pitkämielisyydestä ja näytti mahdottomalta selvittää. Maaherra sai käskyn tarkasti tutkia, kuka on oikeassa, kuka väärässä; mutta siinäpä se vaikein temppu olikin. De la Gardie päätti ohjata kuninkaan suuttumuksen toisaalle, missä se saisi purkautua oikeutetumpaan suuntaan.

— Armollinen herra — virkkoi hän — te tiedätte kyllä, että Sigismund kuninkaan lähettämät miehet ovat yllytelleet talonpoikia Mynämäessä ja useissa muissakin kihlakunnissa ja että talonpojat ovat tehneet ilmeistä vastarintaa voudeille.

— Sen kyllä tiedän, Jumala paratkoon — vastasi kuningas tuimasti — eikä se suinkaan tuota teille erinomaista kunniaa.

— Minun on Ahvenanmaalla onnistunut saada kiinni eräs näistä läheteistä, ja hänet tuotiin eilen illalla tänne linnaan. Mitä on miehelle tehtävä?

— Tutkikaa ensin ja hirttäkää sitten!

— Olen tutkistellut häntä, ja nuoran hän on ansainnutkin, mutta hän näkyy valitettavasti olleen vain varsinaisen hirtehisen kätyrinä, ja tuo pääroisto on päässyt karkuun. Tämä kiinnisaatu mies puhuu puuta heinää, mutta on itsepäisesti ilmaisematta sitä, mikä olisi tärkeintä tietää. Käytänkö kidutusta?

— Tuotakoon mies tänne!

Maaherra antoi käskyn, ja pian kuljetettiin sisään vartiain keskellä vanhanpuoleinen ratsumiehen puvussa oleva, raskaisiin rautoihin kahlehdittu mies. Kuningas oli luullut saavansa nähdä hiipivän, kierosilmäisen konnan, mutta sen sijaan hän näkikin herkulesmaisen miehen, jonka kasvoista kuvastui ujostelemattomuus ja hilpeys. Ja kun kruunut ovat kysymyksessä, niin sattuu joskus, että kuningas itse tutkistelee.

— Nimesi?

— Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari kuninkaallisen majesteetin palveluksessa siihen aikaan, kun Klaus Fleming herra tässä maassa hallitsi, mutta sittemmin armon saanut monen muun kelpo pojan keralla silloin, kun teidän majesteettinne nousi valtaistuimelle.

— Vai niin? Ja minun armoani sinä olet käyttänyt salaa vehkeilläksesi minun hallitustani vastaan. Sinä olet täällä ajanut puolalaisten asiaa yllytellen kansaa ja levitellen kavaltavia julistuksia maassa?

— Sallikaa, majesteetti: tämän asian laita on aina sen mukaan, millä silmin sitä katselee. Köyhällä miehellä ei ole varaa pitää muuta kuin yksi Jumala, yksi kuningas ja yhtä nuttua. Minä olen kruunun koira; kun minulle sanotaan "ota kiinni", niin en siinä sen enempää viisastele.

— No niin. Koirana sinut hirtetäänkin. Kuka oli päämiehesi salavehkeissä?

— Niin, siinäpä sitä juuri ollaankin, majesteetti. Eilen vielä olisi vaikka kielen saanut nykäistä suustani, enkä olisi hänen nimeään ilmaissut, mutta viime yönä minä makasin linnan tornissa, ja kylmä siellä oli niin että puistatti; siinäpä minulla oli aikaa miettiä ja tuumailla. Iivari, sanoin minä, Pärttylinpoika, mitä helkkunan kiitosta sinä siitä olet saanut, ettäs olet ollut Sigismundin juoksukoirana? Rosvon lailla olet salaa samoillut maata ristiin ja rastiin ja kovaa kokenut, ja mitä sinä olet siitä hyötynyt? Hui, hai! Tyhjää vatsan täydeltä ja tyhjää kukkaron täydeltä. Sata kultakolikkoa sinun piti saada kuukaudessa etkä ole saanut viittäkymmentä puoleen vuoteen. Ja tallimestari sinusta piti tulla Varsovaan, eikä sinulla ole niin hevoskonia; jalkaisin vain olet saanut juosta hölkytellä soita ja rämeitä. Hirsipuun sinä palkaksesi saat, Iivari Pärttylinpoika. E-hei, kyllä on sentään parempi, että palvelet Kustaata, jos hän tarvitsee vanhaa poikaa, joka on ruutia haistellut viisikolmatta vuotta; sillä katsokaas, mitä siihen suureen kunniaan tulee, että minustakin tulisi pyhimys, en minä huoli koko komennosta, kiitos vain, kyllä minä sen kunnian suon niille, joille se paremmin sopii.

— Pysy asiassa, mies! Kuka oli päämiehesi?

— Vai niin, luvallanne, koska te, majesteetti, olette niin armollinen ja kysytte, niin kyllä minä rehellisesti vastaankin. Enkö minä ollut hänelle uskollinen kuin kahva miekalle? Enkö minä olisi sata kertaa voinut pelastaa nahkani ja jättää hänet kiikkiin, kun kuljeskeltiin maita mantereita ja kanervissa ryömittiin nimismiesten talojen ohitse? Mutta pakanan tavalla hän vain minun uskollisuuteni palkitsi, senkin kettu. Tiedättekös, majesteetti, millä tavoin minä jouduin kiinni Ahvenanmaalla? Tämmöinen oli seikka. Kaikki oli jo valmistettu, me olimme palkanneet jaalan, jolla meidän piti lähteä Riikaan; jaala olikin jo valmiina redillä, ja me olimme juuri lähtemässä sinne veneellä. Olimme jo veneessä, niin tuossapa muistinkin, että minulta oli jäänyt taloon pikku oluttynnyri, ja semmoinen juoma kyllä on tarpeen merellä kevätkylmillä, ja minä noutamaan purakkoani. Mutta sinnepä hitto lennätti pitkäkoipisen nimismiehen, joka oli saanut vihiä meistä; minä pakoon, hän perässä. Rannalle tultuamme minä huusin: vene hohoi! ja kyllä me kaikki kolme olisimme vallan hyvin ennättäneet päästä pakoon, mutta älähän vain! Vene oli laskenut rannasta, heti kun oli huomattu, että piru oli merrassa, ja niin ne pettivät minut, pakanat, pettivät ja jättivät. No, vähät minä siitä, että Sam poika, ryökäle, näytti minulle päälle päätteeksi pitkäänenää, sillä hän oli vähää ennen saanut selkäänsä, mutta se pappi — jaa-a, majesteetti, kyllä hän siitä hyvästä vielä saa matona kiemurrella kiirastulessa. Vai niin, mikäkö hänen nimensä? Olkoon menneeksi; pater Padilla hänen nimensä oli Varsovassa, ja sanottiin hänen olevan Sigismundin rippi-isä. En minä sitä niin tarkoin tiedä, mutta Roomasta hän vain tuli, se on varma; siitä oli hänellä kirjeitä todisteina.

Kuningas virkkoi muutamia sanoja de la Gardielle latinaksi.

— Meille on tapahtunut se kunnia, että paavi on usuttanut kimppuumme parhaimman vainukoiransa. Tuo Padilla on saattanut böömiläiset epätoivoon ja säikäyttänyt kaikki Saksanmaan protestantit. Rasvaisen palan teidän nimismiehenne päästi käsistään. Se seikka, että paavi juuri hänet lähetti meitä kääntämään, todistaa, että verkon langat käyvät Roomasta saakka yli koko Euroopan. Tuo mies, hänen kätyrinsä, on syötti vain, joka ei asioita sen syvemmältä ymmärrä, mutta kenties hän tietää jotakin, mistä saattaa olla hyötyä. Antakaa hänen vielä olla hirttämättä, vartioikaa häntä hyvin ja antakaa hänen puhua minkä haluttaa. Ja sinä — lisäsi kuningas kääntyen vangin puoleen — marssi takaisin torniin, ja sano, etteivät anna sinun palella siellä. Henkesi riippuu siitä, puhutko totta.

— Jos minä olisin tahtonut valheella vapautua, niin olisin kai parempaakin keksinyt enkä olisi seisonut tässä tämmöisissä rannerenkaissa, vastasi vanki astuessaan vartiainsa välissä ulos, eikä ollutkaan miehen rohkea puhe vastenmielistä hänen ankaralle tuomarilleen. — Kyllähän minä olen käynyt monen lurjuksen koulua, mutta Iivari Pärttylinpoikapa onkin ollut liian tuhma oppiakseen heidän temppujaan. Jos, majesteetti, tahdotte osoittaa armoanne vanhalle soturille, joka on taistellut isäänne vastaan, niin pankaa kuusi miestä riviin ja niille kelpo musketit kouraan ja käskekää niiden tähdätä tarkasti Iivari Pärttylinpojan leveään rintaan. Nuorasta en minä ole milloinkaan oikein pitänyt.

Viimeiset sanat eivät enää tulleet majesteetin korviin. Hän oli jo saanut tarpeekseen vangin lörpötyksistä.

— Onko teillä muuta ilmoitettavaa? kysyi kuningas de la Gardielta.

— Muuan nuori mies, joka sanoo olevansa Pentti Iivarinpoika Tavast, Kurjalan herroja, pyrkii teidän palvelukseenne, armollinen herra, aateliseen lippukuntaan.

— Iivarinpoika, Kurjalan herrojako? Kyllikseni olen jo saanut hänen veljestäänkin, Stenistä. Hurjaa verta tuo Tavastien veri.

— Tämä nuori mies näyttää vähän kesymmältä, vastasi maaherra hymyillen. Hänen sukunsa on tämän maan vanhimpia, ja Tavasteilla on paljon vaikutusvaltaa.

— Enkö minä ole koettanut poistaa sitäkin verivelkaa? sanoi kuningas vastenmielisesti. Tuokaa sisään hänet!

Pentti Iivarinpoika astui sisään. Hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja kuningas ymmärsi väärin syyn nuorukaisen kalpeuteen.

— Kuinka? sanoi hän tuimasti. Sotamieheksikö aiot ja kalpenet sen kuninkaan edessä, joka on johtava sinut taisteluun?

Nuori mies ei voinut vastata sanaakaan.

— Mene! jatkoi kuningas yhtä tuimasti. — Minun sotamiesteni täytyy uskaltaa katsoa itse perkelettäkin silmästä silmään. Miehiä minä tarvitsen enkä lellipoikia.

— Suvaitkaa kuulla minua, änkytti nuori maalaisherra, joka kumminkin, kun häntä pelkuruudesta syytettiin, tunsi tarpeeksi paljon Tavastien verta kuohuvan suonissaan.

— Mitä sinulla on sanomista minulle?

— Jos kalpeakin lienen — jatkoi Pentti, jossa suuttumus jo alkoi päästä voitolle luontaisesta kainoudesta — jos kalpeakin lienen, niin älkää minua halveksiko sentähden, että muistan isiäni.

— Ymmärrän. Isäsi ja isäsi isä ovat kuolleet kavaltajan kuoleman. Jos heitä muistelet, miksi olet tullut tänne? Miks'et odota Kurjalassa ensimmäistä täällä syntyvää melskettä, joka on pelastava maan minun hirmuvallastani ja julistava esi-isäsi pyhimyksiksi?

— Suvaitkaa vielä kerran kuulla minua, majesteetti! nuorukainen puhkesi uudelleen sanomaan, posket suuttumuksesta hohtavina. — Minun esi-isäni saivat kavaltajan kuoleman, vaikka olisivat ansainneet toisenlaisen palkan laillista hallitsijaansa kohtaan osoittamastaan uskollisuudesta — ja siinäpä syy, miksi minä seison tässä. On niitäkin, jotka sanovat, ettei minun, isieni pojan, sovi kohdata teitä, majesteetti, muulla tavoin kuin vihollisena ja paljas miekka kädessä taistelutantereella. Jos tietäisin, mitä nuo veriset haamut ajattelevat siitä, niin olisin tullut tänne keveämmin mielin. Mutta, majesteetti, minä tulen uskollisena alamaisena, koska teillä ei ole mitään osaa siinä, mikä on tapahtunut, ja minä pyydän nöyrimmästi saada tarjota vähäpätöisen palvelukseni teille, jottei ainoastaan isieni muisto minussa puhdistuisi, mitä he eivät tarvitse, vaan jotta myöskin te, majesteetti, minun uskollisuuteni tähden antaisitte heille takaisin kunnian, koska heille ei enää voi henkeä antaa takaisin.

Kuningas Kustaa Aadolf oli sekä luontaisen lempeytensä johtamana että viisaana valtiomiehenäkin koettanut poistaa isänsä verisiä jälkiä, mutta kovin herkästi koski häneen vähinkin, mikä loukkasi hänen isänsä muistoa. Nuorukaisen sanat eivät häntä miellyttäneet; hän oli ennestäänkin jo ärsytetty; nyt hän kuohahti.

— Tuomiolleko sinä käyt kuninkaasi kanssa, mieletön poika? Kuninkaallesiko tahdot opettaa, mikä muka on oikeata ja mikä väärää? Mene, kiitä nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi, etten anna sinulle selvempää tietoa alamaisen velvollisuuksista! Minä olen jo saanut kyllikseni teistä, hurjat Tavastit. Isäni, jota te solvaatte, antoi sulasta armosta teille takaisin Kurjalan kartanon, jonka omistamisen oikeuden olitte menettäneet. Varokaa, etten minä ota hänen lahjaansa takaisin.

Hetkiä oli, jolloin lempeä Kustaa Aadolf muistutti rautaista isäänsä; harvinaisia ne olivat, mutta tämä oli niitä hetkiä. Nuorukainen, joka jo oli notkistamaisillaan polvensa ankaran valtiaan edessä, peräytyi, puolittain masentuneena, puolittain vihan vallassa. Linnan pihalla hän vasta toipui, ja loukattu ylpeys sai hänet purskahtamaan itkuun.

— Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän huolii minun isieni tuomiosta, kun asia koskee hänen isänsä verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai sieltä.

— Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.

— Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti nuorukainen kiivaasti.

— Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?

— Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta saatuja sotavankeja.

— Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?

— Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.

— Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen. Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin kuin sitä vähimmin ajattelette.

Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle. Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja. Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.

— No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. — Joko on oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.

— Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin, mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan aateliseen lippukuntaan.

— Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja kuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu pian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon kiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä valtaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan Herraan Jumalaan.

15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.

Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut, tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on kuunkäänteitä".

Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan ilmaa.

Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta, Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.

Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan "tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä! Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten uudesta olemassaolostaan!

Trollböle oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine kirkkoineen ja punaisine taloineen.

Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt, rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet puolukkametsässä.

Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin. Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa. Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan, ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä? Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen:

Ja neitonen lähti kankahallen, kanervaisellen. Katos sinne mun kenkäni silkkinen, soma sulkkuinen. Ken luullut ois, ken? Nyt paljahin jaloin ma juoksentelen, te-le-len!

Käy metsänhaltia kankahallen, käy laahustaen. No löysitkö kenkäni silkkisen sen, soman sulkkuisen? Kukas muu, ken, ken? Tuhat tonttusta saihan purtiloks' sen, sen-sen!

Laulaessaan nousi tyttönen vuorelle, nähdäkseen, joko hääjoukko on tulossa kirkolta. Ei ketään näkynyt, hän tunsi olevansa yksin, vuori ja metsä olivat hänen ainoat uskottunsa. Hän laskeutui ensin lampien rannalle, sieltä joelle, astui paljain jaloin virtaan ja katseli huvikseen, miten kirkas vesi solisten vieri kivien välitse. Sitten hän sitoi lumpeenlehdistä seppelen, kietoi sen mustille hiuksilleen ja katseli kuvaansa vedestä. Yksinäisyys, seppele ja odotettavissa oleva hääväki saattoivat hänet ajattelemaan sitä päivää, jolloin hän itse oli seisova papin edessä morsiamena. Hän nousi jälleen vuorelle, pysähtyi vanhan, sammaleisen hongan viereen, taputti sitä rakkaasti ja lauloi nyt toista säveltä, sen mielialan valtaamana, missä monen monet Pohjolan lauluista kaikkina aikoina ovat syntyneet:

On morsiona niin hienona ma, korut on puvussain kuin rikkahimpain, ja pappi se sanovi aamen. Mut' honkapa vain on sulhasenain, hän ottavi mun, oman rakastetun, ja nyt sanoo kallio: amen.

— Kovinpa olet saanut vanhan sulhasen, virkkoi muuan ylhäinen aatelisneiti, joka äkkiä tuli esiin palvelustyttöineen ja oli kuullut paimentytön laulun.

— Kyllä tämä on yhtä hyvä kuin joku toinenkin; se ei karkaa pois, se, vastasi tyttö ja taputti jälleen leikillään uskollista ystäväänsä.

— Oletko kuullut, milloin luullaan sotaväen tulevan tänne Hankoniemestä?

— Mitä sanottekaan? Sotaväenkö? Mitä se täällä tekee, kun se saa tapella muuallakin?

— Etkös sitten tiedä, että nyt on rauha maassa, ja nyt palaa sotaväki sodasta kotia? Etkö ole kuullut kirkossa rauhankuulutusta?

— Mitä sanottekaan? Onko rauha maassa? Nyt käy tallipässi äkäiseksi, sillä se ei siedä sotaväkeä, ja härkä joutuu aivan suunniltaan, kun se vainuaa huoveja. Mutta kas, tuollahan ne tulevat; heleijaa! — Ja hiukset hajallaan tyttö juoksi vuorelta alas hääväkeä katsomaan. Samassa hän muisti oman arkisen pukunsa, joka sangen vähän soveltui tuohon juhlalliseen tilaisuuteen, hillitsi juoksunsa ja pujahti saunaan, jonka akkunan aukosta hän näki sekä tien että talon.

Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa, joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi — viuluja ei siihen aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä, sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa. Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä, morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele; morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja eloisaksi.

Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta. Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan, ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat. Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että luonnonvoimat oli lepytetty.

Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle pyhää vettä ja kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen lausuen seuraavat loitsusanat:

Meni neitsyt Maaria metsähän, käärmettä päähän polki; morsiamelle nyt mitähän minä pyytäisin julki? Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään: täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä, hyvä terveys, rakkaus ja sitten, että pääsee luo enkelitten.

Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen lehvillä.

— Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle tuttavalle. — Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?

Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.

— No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan, mokoma!

— No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. — Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua; minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä. Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä joudun tupaan takaisin?

Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.

Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen, ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan, Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna vuoren rinteellä maantien varrella.

Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon, jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle nuorisolle ja tasasi veljellisesti — oikeammin sanoen sedällisesti — heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt…

— No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä kertaa vain enensi hauskuutta. — Millähän tevanoilla sinä lienetkään ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen hevosestaan.

— No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. — Mutta kuka nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi, niin että pöly kävi.

— Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso jalustimista suoriutui. — Kyllä minä olin istunut satulassa jo kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni opettamaan Kustaata.

Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.

— Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka annoitte Turun linnanpihalla!

— Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.

— Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.

— Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.

16. VIIMEINEN LUKU NUORUUDEN UNELMISTA.

Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi. Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan. Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.

He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:

— Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.

— Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa Eevert Hornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavat kunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua Eevert Hornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.

— De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.

— Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.

— Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?

— Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti valtakuntansa velhonaisen tähden.

— Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.

— Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.

— Oletko sinä mustasukkainen?

Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän vastasi:

— Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.

— No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen. Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää ole lapsi.

— Oletko varma siitä?

— Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva seuraavasta lemmenliitostaan.

— Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija, nousi ylös.

— Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi, Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa olet syntynyt kuningattareksi. Mutta — lisäsi hän myhähtäen kauniin myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan — sinähän olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi kadehtia.

Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa etunenässä ja ratsasti pois.

Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen kohtalo: uhrata oma itsensä.

Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin. Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä istumaan.

— Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.

— Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.

— Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko, että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.

— Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.

— Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne aina toteen?

— Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää, Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.

— Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette nuorempi minua?

— En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin kohti lähdettään.

— Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi — te voitte uneksia.

— Kaikki ihmiset voivat uneksia.

— Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.

Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.

— Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista. Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe. Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?

— Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan, ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle, mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?

— Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on ilmestyvä lopun edellä.

— Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?

— Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä, niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa. Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa. Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus, synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia vaivoja vastaan. Ja tämä on minun sententiam, minun tyhmän ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika, mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis kiitokseksi sanottaman."

— Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta, ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa. Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan Herra Jumala.

— Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari ajatuksissaan. — "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?

— Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?

— Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien vaikutukseen.

— Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.

— Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen; ylistäkäämme Jumalaa!

Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle, rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta; häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän. Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa unelmaa.

VERNAN RUUSUT

1. TANSSIAISTEN JÄLKEISENÄ AAMUNA.

Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi, tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä, unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys, kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen aikakirjoihin.

Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit; missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa — sanoo Yrjö Kaarle von Döbeln — ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei ollut nero sodan alalla.

Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea. Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana hetkenä marssia Haminaa vastaan — osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia, vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.

Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä. Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?

Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.

Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla (syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoa cour; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana. Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia, neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä, säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen; päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan osaksi.

— Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan ritariston tähteä. — Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan näkemään koko maailma jalkain juuressa.

— Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa. Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin Donin kasakka!

— Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän armonne?

— No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan käydä vanhaksi…

— Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.

— Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria — sisareni tytärtä Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta sadannelle-ensimmäiselle.

— Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?

— Juuri häntä. Luutnantti Rosia, jos suvaitsette. Minä luen ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään, minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?

— Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli … malttakaas … toisissa raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista. Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?

— Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen, mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta … ymmärrättehän?

— Ah … Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi, olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua … tuolta iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii todellakin kuin sotajumala.

— Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet, ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on häviävä, tohtori … ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te kelpo keittiöstä, eikö totta?

— Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.

— No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä, kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?

— Sallitteko? — Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. — Kypsiä, mutta fraiche'eja niiden pitää olla … tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.

— Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen suojeleminen. Hän on rakastettava ja ( hiljaisella äänellä ) hänestä voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen kaikesta. Tohtori … minä luotan teihin. Minä olen ajatellut Cecileä… Mutta puhettamme kuunnellaan. ( Ääneen.) Olette oikeassa, minusta on gavotti parempi kuin menuetti … varsinkin kun ollaan nuoria. Luutnantti Ros!

Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.

— Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta. Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?

— Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.

— Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä sanotte siitä, hyvä luutnantti?

— Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin, etten minä ole sen tekijä.

— Antakaa kuulua!

— Määrätkää mulle latinaks': ain' nuorten kanssa ilakoida, rakastaa, laulaa, karkeloida, niin jään mä teille potilaaks'.

Mut reseptit, nuo annetut, jos multa liekin sammuttaisi, niin herra tohtor' oppinut myös oitis matkapassin saisi!

— No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen järjen arvostelu lääkintätaidosta?

— Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.

— Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanut toista taistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti… Stegenbergin haava on luultavasti jo parantunut?

— Toivottavasti.

— Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.

— Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut alttiiksi henkeäni?

— Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.

— Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.

— Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko, armollinen rouva, koetella minua?

— Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?

— Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni; minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita rekryyttejä.

— Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.

— Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme ovat palvelustoimissa.

— Hyvä luutnantti — virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen kauniista silmistään — minä toivotan teille onnea matkalle ja tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen, tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin…

— Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.

— Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.

— Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi tohtori.

— Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta … kolmea vuotta … koko elämääni?

— Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.

— Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne, niin saanhan koettaa onneani.

— Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana. Au revoir, tuleva Pyhä Yrjänä-ritarini!

— Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa, kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:

— Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.

— Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?

— Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin luonnon järjestystä.

— Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko elämänsä onni niin huonon kortin varaan!

— Minä olen poikamies, armollinen rouva!

— Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!

— Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian, mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.

— Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näyttelee Leporellon osaa.

— Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu. Kornetti Perpetuus — minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni — on oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.

— Tohtori … teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin tottunut leikkimään ihmissydämillä.

— Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.

— Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin hyvä ateria teille … olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä vuottani varten!

— Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin korkeintaan viisikolmatta.

— Ja sitä te sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!

— Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva, pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne nuoreksi.

— Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri nuorena?… Mutta antakaa anteeksi!… Herra majuri … madame … joko todellakin aiotte lähteä?…

Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.

Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:

— Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille, kauniille miehille … aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää; tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää. Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes siinäkään aina ole ollut kylliksi.

2. KAKSI RITARIA RATSASTAA METSÄSSÄ.

Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä, lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella, jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista, hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu. Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä kukistelleet.

Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa 1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan. He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet. Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan saloon.

Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.

— Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. — Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.

Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla, hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän kankipalmikon kanssa.

— Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä on, mutta ei koskea.

— Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. — Etkö näe, miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on sinun syysi, Jaakko.

— Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt, että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.

— Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen. Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.

— Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa, vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule lehmänkelloa tuolta järven rannalta?

— Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.

— Juo vettä ojasta!

— Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat, ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit, vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko, kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni — tai oikeammin tytöistäni, Jaakko — sillä legioona niitä on, niin etten tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah — pitkä haukotus keskeytti puheen — heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni. Sen helmassa olisin valmis laulamaan:

Teille sylin', myriaadit! Sulle suukkon', koko maa!

— Joutavia loruat!

— Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin — voitko uskoakaan? — oli minulla vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa. Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin, Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi…

— Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinen Lidner.

— Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä, kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen nyt kuningasmielinen par dépit, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä tein sen myöskin huvikseni.

— Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?

— Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa kasva siinä. Ja se on kurjaa.

— Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa, tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.

— Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. — Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet, oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna. Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä aina teen. Tuhat … tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan läheltä!

Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä, aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei edes paimentakaan ollut karjassa.

— Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias Yrjö. — Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin, eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta. Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin hansikkaan.

Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa, kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.

— Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. — Linna näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse pois makoamasta!"

— Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta kuulehan!… Metsä puhuu.

Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.

Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä, melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen välitse eteenpäin.

3. RITARIEN TULO LUMOTTUUN LINNAAN.

Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto, joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta, jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä vain kuului karheaa haukuntaa — semmoiselta se näytti tuo yksinäinen asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä näkynyt ketään elävää olentoa.

Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen kesäyöhön.

Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.

Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.

Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia, ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita. Hoitaja — mies tai nainen — näkyi erittäin rakastavan noita miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia, ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.

Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan, ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.

— Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan, niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.

— Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut! huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. — Ellei koira haukkuisi, voisi taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään nukkumaan jonkin katoksen alle.

— Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti todellisuuteen. — Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin tutkistella tätä lumottua linnaa.

Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna — ellei hän sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle, mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.

— No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?

— Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.

— Nouse parvekkeelle!

— Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.

— Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna, täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.

— Jaakko, ruudut rusottavat… Siellä on joku… Lapsi se on… Nyt loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää… Minä erehdyin, Jaakko!

— Emännöitsijäkö se on?

— Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.

— Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien päistikkaa alas.

— Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta ja viehkeää.

— Yrjö … pidä lujasti kiinni kaiteesta!

— Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä tahtoisin osata rukoilla… Jumala sinua siunatkoon!… Nyt kohottaa hän silmänsä … rukous on lopussa … hän tulee tännepäin…

Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.

Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.

— Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi noutamaan satulastaan siteitä.

Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui esiin nuori tyttö — ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä keijukainen — vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava, enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat, koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen, ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.

Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua, joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle … niinkuin olisi umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.

Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut Jaakon huolelliset sitomispuuhat.

Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.

— Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti — sanoi hän kohteliaasti kumartaen — että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla, mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.

— Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.

— Ehkä — jatkoi Yrjö — uskallan, armollinen neiti, toivoa anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen keskelle.

Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta oli vaiti.

Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa. Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä vetäytyikin pois.

Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren, kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.

Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi kiitollisuutensa ranskaksi — turhaan; saksaksi — turhaan; hän haki muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja — yhtä turha vaiva. Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia, jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa — ei sekään auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla, ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?

Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä, näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.

— Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.

— Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.

— Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.

4. LINNASSA ASUU LUMOTTU PRINSESSA.

Koska kerran olemme satujen maailmassa, pitäisi meidän nyt löytää salainen vuorenluola tai ainakin korkea torni, jossa mustasukkainen jättiläinen oli säilyttänyt tuota lumotun linnan ihmeen ihanaa vankia. Mutta mitään semmoista vankilaa ei ollut. Puutarhan puoleisesta ovesta tultiin portaille, joita myöten päästiin suljetun alakerran kautta kolmeen yläkerran huoneeseen; niistä oli eräs pihan, toinen puutarhan puolella ja kolmas lukittu.

Aamuaurinko paistoi pihan puoleisesta ikkunasta, levittäen punervaa valoa kahteen sievään, valoisaan, miellyttävään huoneeseen, joissa koristuksina oli kukkivia ruukkukasveja, kaksi linnunhäkkiä, orava samoin häkkiin suljettuna, kultakaloja lasisäiliössä, kitara seinällä ja muutamia hienoja kukkaismaalauksia. Tyttönen otti vieraansa vastaan niin lempeästi ja viattomasti hymyillen, että Loviisan tanssiaisten sankarilta haihtuivat kerrassaan kaikki tyhjät korulauseet, joita hänen asemassaan oleva nuorukainen tavallisesti aina pitää varalla moisia tilaisuuksia varten. Hän ei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sellaista hymyä. Siinä oli päivänpaistetta, mutta ei nimeksikään hehkua eikä viehättävää keimailua; se oli kuin puhdas, tyyni ja vilpoinen auringonsäde lähteen kuvastinpinnalla. Tyttönen säteili lapsellista suloa, pyytäessään kädenviittauksella Yrjöä istuutumaan pieneen, vaaleanpunaisella silkillä päällystettyyn sohvaan. Tuskin Yrjö ehti totella kehoitusta, kun tyttönen jo asettui pienelle jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja katseli häneen kysyvin silmäyksin — katsoen lakkaamatta, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Nuori Yrjö Ros ei yleensä helposti hämmentynyt. Hän oli hieman huikentelevainen, seikkailuja rakastava, huveja ja vaihtelua lakkaamatta etsivä ratsuväen luutnantti, jolla ei ollut mitään juurensijaa omassa suvussaan ja joka sentähden kernaasti katseli elämää kevyeltä kannalta, paitsi milloin hän sitä vaihteen vuoksi piti raskaana, ja jonka hänen monet tähänastiset tanssiaislemmittynsä olivat tehneet jotenkin rohkeapuheiseksi naisseurassa. Hänellä oli paras ja ajattelemattomin sydän, mitä ajatella saattaa, ellei hän joskus — myöskin vaihteen vuoksi — ruvennut elämää mietiskelemään, eikä hän vielä koskaan ollut joutunut semmoiseen pulaan, ettei hän olisi ripeällä päätöksellä tai rohkealla sanalla siitä selvinnyt. Mutta nyt hän oli hämillään. Tuo kohtaaminen, tuo vastaanotto ja tuo kummallinen vaitiolo sotki kokonaan hänen naisritari-taitonsa. Jos hän olisi ollut toisella mielellä, olisi kohtaus ollut hänestä naurettava; mutta nyt hän ei edes uskaltanut nauraakaan. Ainiaan puhelias nuori luutnantti, joka oli varsin tottunut pitämään sydäntä tai korusanoja huulillaan, ei nyt löytänyt sopivaa sanaa. Hän oli vaiti, ja hetkinen kului.

Kun hän näin vähän aikaa ääneti katseli tyttöä ja tyttö puolestaan häntä, tunsi hän silmänsä kostuvan kyynelistä. Aivan uusi tunne tulvahti hänen herkkätuntoiseen sydämeensä. Äskeinen metsässä hänen mielensä vallannut ajatus, että hän oli aivan yksin elämässä, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan omaisia, ei äitiä eikä sisarta, ei koskaan oikeata ystävää, johon hän olisi voinut liittyä koko sieluineen — ei ketään paitsi tuo uskollinen, kömpelö Jaakko, joka niin paljon erosi hänestä sekä luonteeltaan että iältään — se ajatus nyt äkkiä herätti hänessä vastustamattoman ikävän ja täytti, hänen katsellessaan nuorta tyttöä, hänen silmänsä kyynelillä. Aivan uusi, ennen aavistamaton tunne valtasi hänen sielunsa, puhdas, pyhä ja viaton, jonka edestä ansaitsi elää ja saattoi iloiten kuolla. Hän ei kauemmin voinut olla vaiti, hänen täytyi lausua ilmi tuo yli äyräittensä tulvehtiva tunteensa, vaikkapa sitä varten olisi pitänyt katkoa kaikki salonkielämän sovinnaisuuden siteet. Hän otti tyttöä kiinni kädestä ja kummastui itsekin, kun kuuli ensikerran puhuvansa oikeata luonnon kieltä.

— Miksi katselet minua? kysyi hän.

Vaikka henki olisi mennyt, ei hän olisi tyttöä nyt voinut sanoa muuksi kuin sinuksi.

Kun tyttö ei vastannut, jatkoi Yrjö melkein uneksien:

— Minä en tiedä, ken sinä olet, etkä sinä tunne minua. Minä tulen suoraan metsästä kuin saalista etsivä haukka: kuka takaa sinulle, etten ole ryöväri, joka tahdon ryöstää sinulta rauhasi? Minä löydän sinut täältä kuin niityn kukan, ja ken on sinulle sanonut, etten minä tallaa sinua. Sinä tervehdit minua ääneti, sinä sidot ääneti haavani, yksin, turvattomana ja ääneti otat minut vastaan etkä pelkää minua. Miksi uskot minua? Ja miksi uskon minä sinua, vaikka olet kuin suljettu kirja? Minun käytökseni saattaa olla petosta, sinun teeskentelyä: miksi uskomme toisiamme? Enhän minä tiedä edes nimeäsikään, ja vähänpä nimi merkitsee, mutta minusta tuntuu kuin kauan jo olisimme toisemme tunteneet. Miksi et vastaa?

Tyttö yhä vain katseli häntä tarkkaavasti. Yrjö huomasi nyt hänen katsovan vain hänen huuliaan. Väristys kiiti läpi koko hänen ruumiinsa; hän tuskin uskalsi ajatella loppuun ajatusta, joka hänen mieleensä juolahti.

— Hyvä Jumala, huudahti hän, onko mahdollista, että niin armas olento voisi olla tuomittu ikuisesti äänettömäksi? Tuntematon, kaunis lapsi, sano edes yksi sana, joka poistaa erehdykseni! Älä anna minun herjaten syyttää Luojaa siitä, että hän on kauneimpaan mestariteokseensa jättänyt niin suuren puutteen! Sano vain yksi ainoa pieni sana, mitä vähäisin sana, ja se tekee minut onnelliseksi, se ilmoittaa minulle, että sinä kuulet!

Yhä vain vastaamatta tyttö katseli häntä, mutta levottomuutta, melkeinpä suuttumusta kuvastui nyt hänen vilkkaista kasvoistaan. Pienet, valkoiset kädet liikkuivat nopeasti ja maltittomasti samaan tapaan kuin niiden merkkipuhe, joilta luonto on jo syntyessä riistänyt sekä kuulon että puhelahjan. Paremmin kasvojen ilmeestä kuin noista käsittämättömistä kädenliikkeistä Yrjö alkoi tajuta tytön nuhtelevan häntä samasta, mistä hän äsken oli moittinut tyttöä: mikset vastaa? Mikset puhu minulle sillä kielellä, jota minä ymmärrän?

Yrjön katse osui sattumalta kitaraan. Mitä kitaralla tehtiin, ellei kukaan saata kuulla sen säveliä? Ellei tyttönen ollut saanut osakseen täydellisen kuurouden suurta onnettomuutta, niin totta hänen täytyi tuntea soiton suloinen taito. Olihan koko hänen olemuksensa pelkkää musiikkia. Hän otti kitaran seinältä ja ojensi sen melkein vapisevin käsin tytölle. Enemmän katsein kuin sanoin virkkoi hän hänelle: soita!

Tyttönen hymyili huomattavasti hämillään ja alkoi kosketella soittimen kieliä. Heti kyllä huomasi, ettei hänen kätensä ollut tottumaton; Yrjö olikin tuntevinaan Haydnin tutun sävellyksen: itävaltalaisen kansanlaulun. Mutta millaisia säveliä! Kitara oli niin epävireessä kuin ei siitä olisi koskaan lähtenyt puhdasta ääntä; kaikki kielet rämisivät toisiinsa nähden korviasärkevän epäsointuisesti.

Yrjön mieli heltyi taaskin kyyneliin asti. Hän otti kitaran, viritti sen huolellisesti ja lauloi hieman muutellen toista säkeistöä, erään noista Kustaa Filip Creutzin hempeistä lauluista, jotka silloin, sovitettuina jo ammoin unohtuneihin säveliin, lämmittivät monen monta sydäntä:

Kun katsees' kohtaa Dafnen mistä, ei jätetyks' se häntä saa, sen näky mielen lumoaa, ja kun hän poistuu näkyvistä, sun syömes' hänet kuvastaa.

Jos autuutta maa mitään luonee, niin paljon hyvää, kaunista sun aisteis' uutten keralla autuuden sisällöks' se suonee. Et, Dafne, tiedä onnestasi

Yrjö pani pois kitaran. Miten toivoen ja miten peläten hän laulun aikana koetti lukea tytön kasvoista pienintäkin merkkiä, joka olisi osoittanut hänen kuulleen laulun ja ymmärtäneen sen helposti tajuttavan ajatuksen! Sitä vivahdusta ei ilmennyt, siitä merkistä ei näkynyt jälkeäkään. Tyttönen oli niinkuin ennenkin katsellut hänen huuliaan ja käsiään, oli tarkasti ottanut huomioon hänen kasvojensa vaihtelevat ilmeet, niin että ne samana silmänräpäyksenä jo kuvastuivat hänessä itsessään, mutta kuullut, voi, kuullut hän ei ollut! Onneton totuus oli selvinnyt lieventämättömän tuskallisena Yrjölle.

— Hyvä Jumala — sanoi hän hiljaa itsekseen kuin olisi kuitenkin pelännyt tytön kuulevan — tämä onneton lapsi on kuuro … on kukka, vaan ei lintu … tuoksu, vaan ei sävel. Ei koskaan ole taiteilija luonut väreiltään ja muodoltaan kauniimpaa kuvaa mutta ääni on poissa. Niin nuori, niin kaunis, niin viehättävän suloinen, viaton ja hyvä, mutta ainiaaksi mykkä!

Näin ajatellessaan Yrjö ei enää kauemmin voinut hillitä tuskallista hämmästystään. Hän suuteli hienoa, valkoista kättä, käänsi päänsä pois päin ja itki.

Missäpä olisi kieltä kaunopuheisempaa kuin kyynelten kieli? Nuori tyttö tajusi sen heti. Vastaamatta niinkuin ennen ainoastaan heijastamalla hänen omia tunteitaan nousi hän sanomattoman viehättävästi hymyillen ylös, otti Yrjöä kiinni käsivarresta, käänsi hänet itseensä päin, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta selvällä äänellä yhden ainoan sanan:

— Veli.

Yrjö säpsähti niinkuin suksimies, kun hän Lapin autioilla taipaleilla yössä ja myrskyssä hiihtäessään kaukana ihmisasunnoista äkkiä aivan läheltä kuulee ihmisäänen huutavan nimeään.

— Sano se vielä kerran! huudahti nuorukainen ilosta hurmaantuneena. — Sano vielä kerran tuo yksi ainoa sana, joka tuo sinut jälleen onneen ja elämään ja tuomitsee onnettoman ajatukseni seitsenkertaiseksi valheeksi! Sano, sano se sama sana, kuinka se olikaan? Sano!

— Veli! sanoi tyttö uudestaan voitonriemuisin ilmein, kuin olisi hän tahtonut sanoa: näetkös, tiesinhän minä, että sinä tuomitsit minua väärin!

Yrjö huomasi, että tyttö lausui vokaalit hyvin puhtaasti, mutta konsonantit epäselvästi. Hänestä tuntui kuin olisi kuullut pienen lapsen äänen ja lausumatavan. Taaskin jäi hän kummallisen epäröimisen valtaan.

Lapsi, tyttö riemastui kuvaamattomasti, huomatessaan, miten suuria hänen yksi viaton sanansa vaikutti. Hän riensi piironkinsa luo ja otti esiin pienet kalleutensa. Milloin tuli näkyviin taulu, milloin lasten kuvakirja; sitten kuvitettu kasvioppi, pienillä timanteilla koristettu sormus, ruusun muotoinen neula. Yrjö oli siksi hienotuntoinen, ettei voinut olla osoittamatta mieltymystään, ja se näytti tekevän talon nuoren emännän hyvin onnelliseksi. Mutta lakkaamatta palasivat samat epäilevät kysymykset nuorukaisen sieluun: kuuleeko hän puheeni? ymmärtääkö hän minua? puhuuko hän? onko hän mykkä? Mutta lausuihan hän kuitenkin yhden sanan…

Sitten ojensi tyttö hänelle kalleuden, joka näytti olevan hänestä rakkain, sillä hän piteli sitä melkein hartain mielin. Se oli hienoissa kultavitjoissa riippuva medaljongi, missä oli nuoren, viehättävän, kaksikymmentä vuotta takaperin muodissa olleeseen pukuun puetun naisen kuva. Oliko se äidin kuva? Kasvonpiirteet olivat etelämaalaiset, silmät tummat, elämää, tulta ja voimakkaita intohimoja säihkyvät. Oliko siinä edes rahtuistakaan sen lempeän lapsen näköä, joka hänelle kuvaa ojensi? Niin, todella oli yhtäläisyyttä, mutta se oli samankaltaista kuin saman maiseman yhtäläisyys, kun sitä ensin katsotaan vaaleanpunaisen, sitten tummanpunaisen lasin lävitse. Piirteet olivat samat, mutta koko vaikutelma erilainen. Yrjö katseli kuvaa kauan ja huomattavasti hyvin kiintyneenä.

Sillä voitti hän yhä suuremmassa määrin tyttösen suosiota. Hän katsoi milloin kuvaa, milloin Yrjöä, otti häntä taas kiinni kädestä ja sanoi yhden ainoan sanan:

— Äiti.

Siis oli se kuitenkin hänen äitinsä. Mutta mitenkä olivat selitettävät nuo kummalliset, yksinäiset, lapselliset ja lapsellisesti lausutut sanat? Vielä yksi koetus, ajatteli Yrjö. Koska hän kerran osaa lausua äidin ja veljen nimet, niin pitäisihän hänen osata lausua omansakin.

Hän suuteli medaljongia ja antoi sen takaisin.

— Sano minulle — virkkoi hän olennossaan nuorukaisen haaveksivaa ihastusta ja niin ilmeikkäin liikkein kuin suinkin muisti — sano minulle, mikä sitten sinun nimesi on? Kaikki, mitä luonnossa on, saatan mainita nimeltään, kaikki kasvit, kivet ja eläimet, puutarhasi kukat ja metsäsi linnut. Sinun nimeäsi vain en vielä tiedä, sinun, joka olet minusta kaunein ja rakkain kaikista. Jos sanon sinua ensimmäiseksi ja ainoaksi rakkaudekseni, niin se on totta; sinä olet se. Katsos, minä säilytän sinun ruususi, minä säilytän sen niin kauan kuin elän. Jos nyt sanon sinua metsien ruusuksi ja salojen kauneimmaksi helmeksi, niin tiedän sanoneeni totta, sillä se sinä olet, minä tunnen sen niinkuin olisin tuntenut sinut jo monta vuotta. Jos sanon sinua hienoimmaksi, keveimmäksi kuvaksi, minkä sivellin koskaan on luonut kankaalle tai taltta veistänyt marmoriin, niin siinäkin lausun vain osan sinun olemuksestasi, sillä sellainen sinä olet, minä tiedän sen. Sinä olet minulle niin tuttu kuin olisimme kasvaneet samasta juuresta, ja kuitenkin olet sinä minusta arvoitus, jonka avainta en löydä, jonka olemus häilyy silmieni edessä aamun hämärässä. Rakas, suloinen lapsi, kaikki se muuttuu paremmaksi, kun saan tietää nimesi, sillä silloin on minulla sana, joka käsittää sinun koko olemuksesi. Sentähden, sano minulle nimesi … ymmärrätkö? Nimesi, oma armas nimesi!…

Tyttö katsahti häneen suurin, loistavin silmin, nyökäytti sitten päätään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja vastasi:

— Verna.

— Verna! toisti Yrjö uneksien.

Hän tunsi olevansa onnellinen, eikä kysynyt enää. Aamurusko valaisi pienen, sievän huoneen, jossa eräs silloisen siveettömän ja kevytmielisen ajan salonkisankareista seisoi ensi kerran kummastuksen valtaamana puhtaan ja viattoman olennon edessä. Ei kumpikaan heistä huomannut, että pohjoisen taivaan loistaessa purppurassa etelä äkkiä peittyi mustaan pilveen. Ei kumpikaan huomannut lähestyvän myrskyn kohinaa honkien latvoissa…

5. LUMOTUN LINNAN LOHIKÄÄRME PALAA JA AHDISTAA JAAKKO-RITARIA.

Nuori herra Yrjö Ros oli jo hyvällä alulla täyttämässä romanttista ritarinvelvollisuutta, jonka ylhäinen suojelija oli määrännyt hänen tehtäväkseen. Hän oli löytänyt lumotun linnan avaimet ja saanut tietää lumotun prinsessan nimen; oli enää vain lumous poistettava ja prinsessa vapautettava. Mutta milloinka on ritari saanut semmoista työtä tehdyksi ensin kestämättä sankarillista taistelua lohikäärmeitä, jättiläisiä tai muita satujen hirviöitä vastaan? Uusi Pyhä Yrjänä oli yhtä vähän kuin hänen edeltäkävijänsäkään pääsevä osoittamatta moista miehuudennäytettä. Lukija älköön pahastuko; tapahtui todellakin niin, että lohikäärme, joka oli lumotun linnan vartijana, palasi kotiin.

Kornetti Jaakko Peura eli sadun ritari Jaakko ei katsonut soveliaaksi jättää hevosia ilman silmälläpitoa niin epäilyttävään paikkaan. Kiitettävän itsekieltäytyvästi hän tahtoi ensin toimittaa hevoset katoksen alle, ennenkuin hän ajatteli oman nälkänsä ja janonsa tyydyttämistä. Sitä varten hän vielä kerran oli kulkenut salaperäisen asunnon ympäri, löytääkseen jonkin sisäänpääsypaikan uskollisille kumppaneilleen. Sen seitsemän kertaa nousi käsi korvan taakse — mikä on hyvin tavallinen liike kaikissa tärkeissä asioissa. Yön sumusta saamansa nuhan tähden hän myöskin yhtä monesti niisti nenäänsä ritarien tavalla — sillä eihän missään ole sanottu vaeltelevain ritarien koskaan käyttäneen nenäliinaa — ja sillä välin hän aina katsahti halukkain silmäyksin saavuttamattomissa oleviin ikkunoihin, joiden takana hän syystä saattoi odotella saavansa hyvän aterian. Vihdoin hän katsahti myöskin yhä nouseviin mustiin pilviin ja huomasi, ettei pitempiaikainen paljaan taivaan alla oleskeleminen tulisi varsin viehättäväksi. Sentähden hän keksi keinonsa, talutti hevoset riiheen, joka oli aivan lähellä pihamuuria sen ulkopuolella, hankki niille rehua ja päätti odottaa uusia käskyjä. Heittäydyttyään oljille hän vaipui kohta hyvän omantunnon rauhalliseen uneen.

Ilkeät noidat, jotka aina liittoutuvat häiritsemään vaeltelevain ritarien tyyntä lepoa, pitivät nytkin huolta, ettei väsynyt kulkija kauan saanut nauttia tuota virkistystä. Sekavia unia, paastonneen vatsan aiheuttamia, liihoitteli hänen mielikuvituksessaan. Milloin hän oli ratsastavinaan kuoripiimäjärvessä, jonka valkoiset laineet ulottuivat hänen leukaansa asti, mutta kun hän vain avasi suunsa, vaipuivat herkulliset aallot aina syvälle. Milloin oli hänen edessään suunnattoman suuri puurovati, jonka keltainen voisilmä loisti kuin taivaan aurinko; mutta koko laajasta luomakunnasta ei löytynyt ainoatakaan lusikkaa. Milloin hän tavoitti loistavaa juustoa, joka häilyi näkymättömistä rihmoista kuin täysikuu hänen silmäinsä edessä; mutta silloin muuttui juusto rumaksi noidannaamaksi, joka terävin hampain yritti näykkiä hänen kättään, ja kaksi suurta kahlekoirankäpälää tarttui hänen kaulukseensa uhaten surkeasti lopettaa hänen ritarilliset seikkailunsa.

Kauhistuen Jaakko nousi oljissa istumaan, hieroi silmiään ja näki viimeisen unensa ilmi elävänä edessään. Siinä seisoi noita kumartuneena hänen ylitseen kuin olisi hän aikonut kerrassaan nielaista koko ritarin; kahlekoirankäpälät ja muriseva kita pelmuuttivat hänen ympärillään olevia olkia, ja uhkaava ääni kehoitti Riikkaa, Marttia ja Ramströmiä sitomaan rosvoa.

Tuo uuttera poliisi esiintyi pienen, terävän akan hahmossa, jolta puuttui vain kolmen kyynärän pituus, pari luisevaa miehenkättä ja suun hampaattomuus, jotta hän tässä merkillisessä jutussa olisi vastannut oikeaa noitaa Meg Merilliestä. Yllä oli hänellä musta kamlottihame, joka oli vedetty pään yli, ja väriltään epämääräinen, juovikas alushame, mikä näytti olevan määrätty ottamaan vastaan kaikki parhaillaan riihen ulkopuolella riehuvan rajuilman merkit. Paljaat käsivarret ja jalat (sillä sukat ja kengät olivat mytyssä) eivät suinkaan lisänneet tämän henkilön viehättäväisyyttä, jonka kohtalo oli lähettänyt varsin epäkohteliaasti toteuttamaan ritarin unet.

Martti, hiljainen, kierosuinen renki, ja Riikka, iloinen, punaposkinen karjakko, riensivätkin heti esiin ohjaksenperineen, jotka kiireesti kietaistiin viattoman Jaakon käsiin ja jalkoihin, ennenkuin hän vielä oikein ehti päästä selville, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ramström, pieni, käyrä ja kaljupäinen hovimestari, jolla oli yllä lyhyt, messinkinapein koristettu nuttu, polviin asti ulottuvat housut, mustat villasukat ja linttaan astutut kengät, ei pitänyt erikoista kiirettä.

— Kyllä tulen, hyvä Rebekka, tulenhan minä! huusi hän. — Pidä kiinni rosvoa, Martti! Sido hänet ja piekse häntä pahanpäiväisesti; enhän minä voi jättää laukkia, se on saanut tikun jalkaansa. Mitähän kapteeni sanoo, kun laukki ontuu? .. Katsokaahan, miten se ontuu, tuhat tulimmainen, ei tuosta laukista enää hevosta tule. No, kyllä tulen, Rebekka, tulenhan minä… Mimmoinen herran ilma … eihän tuolla akalla toki liene sydäntä olla antamatta minulle ryyppyä…

Tämä viimeinen toivomus, joka lausuttiin paljoa hiljemmin, osoitti kyllin selvästi, kuka talossa oikeastaan hallitsi. Aivan kohtuuttomalta hänen toivomuksensa ei näyttänytkään, sillä ukko niinkuin kaikki muutkin oli ihan likomärkä.

Ukkosilma oli purkautunut tavattoman ankarasti. Tulet välähtelivät ristiin rastiin ja tiheään kuin miekaniskut; rankkasade näytti siltä kuin olisi maa ollut täpötäynnä pitkiä keppejä. Mutta ukko vain ei saanut jätetyksi laukkia yksikseen.

Jaakko, suomalaisten kiitettävään tapaan milloinkaan hätäilemättä, tarvitsi runsaasti ajatusaikaa, ennenkuin hän huomasi itseään solvaistavan.

— Mikä akkaa vaivaa? Onko hän hullu? Kuulkaas nyt, hyvät ystävät, mitä tyhmyyksiä tämä on?… Päästätkö irti ohjakset, lurjus?… Herra armahtakoon sinua, piikapahus, jos vain uskallat sitoa kiinni käteni… Piruko teitä riivaa? Kyllä minä teidät opetan…

Näiden enemmän kummastelevien kuin vihaisten vastustelujen aikana loppui vihdoin Jaakon kärsivällisyys. Vanha ratsumies ei ollut ensi kertaa ottelussa. Hän hypähti äkkiä seisoalleen, tempaisi irti kätensä, potkaisi koiraa, työntäisi Rebekan kumoon, sivalsi renkiä korvalle ja ajoi piian käpälämäkeen. Koko joukon täytyi peräytyä, ja voitto olisi epäilemättä jäänyt oikeuden puolelle, ellei amatsoniakka, ollen yhtä urhoollinen kuin vastustajansakin, olisi saanut painetuksi ovea kiinni ja pannuksi ulkopuolelta salpaan.

Jaakko oli vankina; vähänpä auttoi häntä oven moukaroiminen lujin nyrkein; sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin suuresti itsensä tähden kuin siitä oikeutetusta pelosta, että rakkaalle Yrjölle ehkä tulisi yhtä tyly vastaanotto osaksi.

Voitostaan ylpeä amatsoni ei oven ulkopuolella suinkaan huolinut pitää suutaan kiinni.

— Jyskytä vain, konna! huusi hän. — Nimismieheen ei täältä ole pitkältä. Mitäs sanot vahvoista jalkaraudoista ja kunnollisesta, rautaisesta kaulavyöstä? Ajattelitko hyvänkin saaliin saavasi sillä aikaa, kun ihmiset olivat häissä tuolla kylässä? Niin viekas roisto! Niin, niin, kyllä me jo kauan sitten olisimme olleet kotona, jos olisimme soutaneet järven poikki, mutta emme uskaltaneet ukonilman takia. Onneksi tiesi hääväki kertoa teidän rosvojoukkiostanne, joka on karannut Loviisasta. Kyllä teidän jälkenne tunnetaan … varastelette hevosia ja ryöväätte yksinäisiä torppia. Te varastitte Pirtin Pekalta ruskean ruunan … te tapoitte Halkolan Antin mustan lampaan … te lypsitte Tammelan Liisun lehmän metsässä. Nuokin hevoset olette varastaneet. Mitä jo sanoinkaan, kun näin ruohoa tallatun muurin luona? Sisään he eivät ole päässeet, sanoin minä, ja tyttöpahanen nukkuu. Heidän on täytynyt piiloutua johonkin muurin ulkopuolelle. Etsitäänpäs riihestä, sanoin minä. Mutta — ja Rebekan sanatulva kääntyi toiselle taholle, mikä vielä vähemmän miellytti Jaakkoa — missä on toisen hevosen ratsastaja? Tunnusta, lurjus, missä on kumppanisi?

— Huuda hiljemmin, vanha noita! huusi Jaakko sisältä, edes hiukan toivoen eksyttävänsä talon poliisia. — Missä teidän silmänne olivat, kun ette nähneet kumppaniani, vaikka hän nukkui minun vieressäni oljilla?

— Kas, sen se roisto valehtelee kuin poika, vastasi kiusanhenki. Vanhaa kissaa ei rihmakerällä petetä. Hän toivoo saavansa apua tuolta toiselta maankiertäjältä… Ramström, te vanha päretikku, minä sanon, että ellette jätä laukin paimentamista, niin ne tappavat meidät. Ottakaa te korento, Martti ottaa pyssyn, Riikka kirveen ja minä otan ruoskan. Totisesti, tästä pitää tuleman oikea sudenajo.

6. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU LOHIKÄÄRMETTÄ VASTAAN.

Jätimme Yrjö Rosin iloiseen ihmettelyyn, minkä synnytti se, että nuori tyttö sanoi nimensä. Vähän latinaa muisti Yrjö vielä koulun ajoilta, sillä huonoksi sitä kruunun miestä katsottiin, joka, vaikka olikin miekan kantaja, ei osannut taivuttaa mensa -sanaa tuolla klassillisella kielellä. Yrjö muisti verna -sanan, jota käytettiin sekä miehistä että naisista ja merkitsi: kotimainen, kotona syntynyt, tavallisesti: kotona syntynyt orja. Mutta muisti hän toisenkin verna -sanan, lempeämmän, jota käytetään vain hennommasta sukupuolesta, ja se merkitsi: keväinen, keväänomainen, esimerkiksi aura verna, kevättuulahdus; Yrjöstä tuntui kummalliselta, ettei vielä kellekään oppineelle professorille ollut vanhain roomalaisten tomukantisten kirjojen keskellä johtunut mieleen antaa tyttärelleen noita kahta nimeä, jotka samalla olivat niin perin klassillisia ja kauniita merkitykseltään ja soinnukkaita kaiultaan. Yrjö oli heti halukas sovittamaan nuoreen tyttöön viimeksimainitun merkityksen. Mitään keväisempää olentoa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt ihmislasten keskuudessa. Mutta kun hän taas muisti teljetyt portit, tämän yksinäisen asunnon, jossa nuorta tyttöä vartioitiin kuin vankia, ajatteli tytön turvattomuutta ja täydellistä riippuvaisuutta toisten huolenpidosta — silloin johtui hänen mieleensä painostavana, että kohtalon tai ihmisten julma iva oli pannut hänen nimeensä tuon kaksinaisen merkityksen: kevään lapsi ja kotikasvuinen, ainiaaksi kotiin sidottu orja.

Ehkäpä sekin ajatus osaltaan lisäsi hänen ihastustaan. Hän unohti entisen epäröimisensä ja puhutteli tyttöä niinkuin muuten elämässä tuttavallisin sanoin puhellaan kauan tunnetulle ja rakastetulle olennolle, joka voi korvin kuulla sanat ja jonka huulilla on valmiina vastaus.

— Verna! toisti hän. Miten voikaan tämä nimi olla samalla niin iloinen ja surullinen! Minä tunnen, että se täydelleen ilmaisee olemuksesi oikean perustuksen, vaikka sen merkitys vielä onkin minulle arvoituksen kaltainen. Verna … nyt kun tiedän nimesi, voin sanoa, että rakastin sinua heti ensi hetkestä asti, kun sinut näin, ja paljoa ennemminkin, sillä sinua minä olen kauan etsinyt koskaan löytämättä. Tiesinhän kerran sinut kohtaavani, mutta minä en tuntenut sinua, minä etsin sinua jokaisen nuoren ja viehättävän tytön haahmosta, monen monesti luulin sinut löytäneeni, mutta aina tunsin pettyneeni. Ah, ei ketään, ketään ollut sinun kaltaistasi; ei ketään, joka olisi täyttänyt koko sieluni; ei kellään ollut sellaista viattomuuden tuoksua sielunsa näkymättömissä siivissä — kaikki, kaikki ne olivat maan tomuolentoja, haihtuvia unelmia, jotka hälveten hävisivät, kun tahdoin tarttua niihin ja rakastaa niitä. Sinä yksin olet sellainen, jollaiseksi aina olen kuvitellut mielessäni elämän puhtaimman ja parhaimman, ja nyt löysin sinut, nyt ei kukaan ole enää erottava sinua minusta, nyt olet sinä minun omani, suloisin unelmani, nyt täytyy sinun olla minun omani, minun ainiaaksi!

Hänen lausuessaan viimeisiä sanojaan, pimitti ukkospilven musta varjo ikkunat ja huoneen, mutta Yrjö ei sitä huomannut.

— Verna! jatkoi hän. Joka kerta kun lausun nimesi, tunnen kuin jonkin paremman ja jalomman elämän tuulahduksen sielussani. Ah, minä en ansaitse, että sinä minua noin katselet, en ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin sinä. Älä pidä minua parempana kuin olen. Ei, älä ojenna minulle viatonta kättäsi, se tahrautuu minun kättäni koskettaessaan! Minä olen eräs niitä monia, jotka ovat hurjasti elämöineet maailman iloissa. Kaikenlaiset synnit ja mielettömyydet ovat riehuneet sielussani; minä tunnen olevani niin saastainen ja hylätty kuin seisoisin enkelin silmäin edessä. Mutta älä hylkää minua, älä sysää minua pois luotasi! Katso, rakastanhan minä sinua kuitenkin; anna minun rakastaa, opeta minut hyväksi ja puhtaaksi niinkuin sinä olet! En minä pyydä sinulta vastarakkautta — en vielä; kuinka sinä voisitkaan minua rakastaa? Mutta anna minun toivoa, että sinä kerran vastedes voit! Se toivo on antava minulle elämänrohkeutta…

Samassa välähti suuri, keltainen salama, valaisten kirkkaalla leimauksellaan huoneen; tyttönen säpsähti. Yrjö sitä tuskin huomasikaan ja toisti:

— Ei vielä, Verna, ei vielä! Mutta kerran kuitenkin…

On kieli, jota ei tarvitse huulin ilmaista tai korvin kuulla. Tyttönen tajusi samassa hetkessä Yrjön puheen, ja hänen vastauksensa oli kaunopuheinen. Hän katsoi Yrjöön kuvaamattomin katsein. Sitten hän pani kätensä ristiin rinnalleen, taivutti päänsä ja punehtui kovin.

Äkkiä tunkeutui auringonsäde pilvien lomitse ja valaisi harvinaisen kirkkaaksi tytön nuoren vartalon. Jos on totta, että rakkaus on yhdistetty korkeimmasta ilosta ja syvimmästä surusta, niin oli siinä Yrjön edessä ne molemmat. Verna, jonka katseessa oli tuo sanomaton sulous, se oli kevään Verna, toivon Verna, joka autuutensa täydellisyydessä sisällytti koko sielunsa kauneuden yhteen ainoaan aurinkoiseen katseeseen. Se Verna sitä vastoin, joka antoi päänsä painua ja pani kätensä ristiin rinnalleen melkein itämaisen alentuvasti, se oli orjatar Verna, vanki Verna, surun Verna, joka onnettomuutensa kuilussa nöyrästi ja itsensäkieltävästi loi katseensa maahan vapaan ja ylvään nuorukaisen edessä, minkä kunnian ja onnen osallisuuteen hän mielestään oli liian halpa. Mikä kummallinen vastakohta yhdessä ainoassa lyhyessä silmänräpäyksessä auringon ja salaman välillä!

Tuo vaikutelma valtasi Yrjön niin kokonaan, että hän vaikeni. Ääneti ja unohtaen sen tunteensa, joka äsken oli tehnyt hänet arvottomaksi edes koskemaankaan rakastetun kättä, kohotti hän nyt saman käden hehkuville huulilleen; mutta heti hän taas päästi käden. Entinen tunne palasi ja viilsi hänen sieluaan, kuin olisi hän rikkonut korkeamman maailman olentoa vastaan. Kuinka hän uskalsi langennut, synnin saastuttama, kohottaa silmänsä viattomuuden majesteettiin?

Miksi ovatkaan mainen autuus ja kauneus vain nopeaan haihtuva hetkinen? Ennenkuin Yrjön tunteet ehtivät puhjeta sanoiksi, tärisytti taloa valtava jyräys, huone pimeni, salama toisensa jälkeen repäisi taivaankannen kahtia, myrskynpuuska murskasi pensaita ja aitoja ja rankkasade syöksi rätisten katolle ja puutarhaan. Molemmat nuoret heräsivät säpsähtäen ruusuisista unelmistaan. He menivät ikkunan luo. Laakso, mäet, metsä, ruusutarha, koko tuo äsken niin loistava ja rauhallinen näköala, pohjolan kesäinen, tyyni maisema, kaikki oli yht'äkkiä muuttunut synkän kauniiksi pimeyden ja tulen tauluksi. Koivujen vihreät suortuvat häilyivät tuulessa kuin kostottaren hiukset; mäen korkein honka oli latvasta juureen asti salaman halkaisema, ja pieni soliseva puronen pauhasi kuin tuhoava tulva läpi hävitetyn laakson.

Verna viittasi levottomasti puutarhan muuria kohden. Yrjö katsahti sinne päin ja huomasi, että neljä henkeä lähestyi taloa, kolme jalkaisin ja yksi ratsain. Ne ne juuri kohta sen jälkeen tylysti herättivät Jaakko-ritarin.

Varsin suureksi kunniaksi ei ollut nuorelle ritarille, että hän tällöin vasta muisti uskollista aseveljeään ja hevosia, jotka olivat ulkona ankarassa rajuilmassa. Rakuuna ja hänen hevosensa ovat eroamattomat, eikä Yrjölläkään ollut tapana pettää kumppanejaan hädässä; mutta kaksikymmenvuotiaana saattaa helposti yhden ainoan katseen tähden unohtaa kalleimmatkin velvollisuutensa. Nuorukaisen ensimmäisenä luonnollisena ajatuksena oli mennä alas avaamaan suljettua porttia. Mutta heti kuin Verna arvasi sen aikomuksen, koetti hän pidättää häntä ja vilkkain liikkein ilmaista, että vaara uhkasi, jos hänet vain huomattaisiin.

Yrjö ei sinä hetkenä olisi mistään hinnasta tuottanut niin rakastettavalle olennolle pienintäkään surua. Verna oli vanki, hänen vartijansa tulivat; ehkäpä hän tarvitsi suojelusta. Hän päätti viipyä ja koettaa keksiä hänen mahdollisen tai perusteettoman pelkonsa syytä.

Sillä välin tapahtui edellä kerrottu, vähemmän vaarallinen kuin naurettava temmellys riihessä, ja sitten alkoi kauhistuttavaksi aiottu sudenajo, jota Rebekka johti.

Ensin avattiin alakerran ovet ja ikkunaluukut. Siihen meni vähän aikaa, jolloin inkvisiittorit luultavasti tutkivat, oliko talon irtaimisto koskematta; ehkäpä heistä myöskin oli tarpeen muuttaa ylleen kuivat vaatteet. Ihastuksekseen Yrjö huomasi, että Verna kuunteli portaille vievällä ovella, ja yhtä suureksi ilokseen hän ymmärsi, että Verna ehdottomasti oli kuullut vaaran lähestyvän tuon lohikäärmeen muodossa. Mikä ratkaisematon arvoitus tuo tyttö olikaan? Olikohan hänen mykkyytensä lopultakin vain pakollista teeskentelyä?

Alhaalla astelevan amatsonin askelet olivat kuitenkin niin raskaat, että koko huone niistä hieman tärisi. Nyt ne askelet kuuluivat portailta, jysähdellen niinkuin kivikuvan raskas astunta sen kulkiessa Don Juanin pitoihin. Hetki lähestyi, sadun hirmuinen lohikäärme oli "haistava kristityn verta" ja astuva sisään syödä ahmaisemaan vaeltavan ritarin kaikkinensa.

Asema näytti Yrjöstä niin hullunkuriselta, että hänen tavallinen iloisuutensa heti palasi. Hän oli tuntemattomana ja kenenkään tietämättä lumotun prinsessan rauhoitetussa huoneessa. Mitenkä prinsessa oli torjuva uhkaavan vaaran? Verna oli luonnonlapsi; olikohan hän myöskin käyttävä luonnonlapsen vaistoa ja koettava pelastua viekkauden avulla? Olikohan Verna kätkevä hänet uutimien taa ja itse asettuva vuoteeseen, pettääkseen vartijansa teeskennellyllä, viattomalta näyttävällä unella? Yrjö, omaan tähänastiseen kokemukseensa nojautuen, oli aivan varma siitä, että niin oli käyvä, ja sentähden hän jo kokosi hattunsa, viittansa ja hansikkaansa, jotteivät ne kavalat todistajat, jotka jo olivat saattaneet ilmi varsin monta vaaralliseen pulaan joutunutta sydämenvarasta, nyt ilmaisisi hänenkin salaista tunkeutumistaan tähän niin huolellisesti vartioituun vankitorniin.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo kuitenkin mielessään pyysi sydämensä valtiaalta nöyrästi anteeksi noita äskeisiä ajatuksiaan. Niin, nuori tyttönen oli todellakin luonnonlapsi; mutta hän ei noudattanut villin vaistoa; hän oli vanki, mutta hän halveksi viekkaudella pelastumista. Hänen koko olemuksensa oli kirkkautta, viattomuutta ja totuutta: hän ei voinut valehdella. Hän pysähtyi, kädet taaskin ristissä rinnalla, kalpeana ja liikkumattomana keskelle huonetta.

Yrjö vetäytyi odotellen syrjään uunin edessä olevan varjostimen taa.

Rebekka astui sisään ja pysähtyi kynnykselle. Suuret, nenään kiinni puristetut silmälasit näyttivät välkkyväin lohikäärmeen silmien tavoin tähystelevän ympäri huonetta. Hiekkaa oli kynnyksellä; kuka oli tullut huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä? Lattiamatto oli vedetty poimuun; mistä se poimu? Kitara oli otettu alas seinältä; kuka oli sitä soittanut?

Yrjö seisoi piilossa ja katseli vieläkin hymyillen amatsonin liikkeitä. Tällä näytti olevan ikää vähän yli kuudenkymmenen vuoden, ja pukimikseen oli hän ottanut ruskean liivihameen ja sitonut punaisen tykkimyssyn harmahtavaan päähänsä. Merkkipuhe alkoi ja sukkelaan se kävi tottunein käsin. Onneksi näytti tällä lohikäärmeellä olevan puhelias kielikin, joka tunsi toimimisen tarvetta ja sentähden tuontuostakin tulkitsi merkkikieltä.

— Vai niin. Aikaisin ylös nousit … olit puutarhassa … pelästyit rajuilmaa… Mitä ujellat, lapsiparka?… Älä ukkosta pelkää, hupsu, on niitä pahempiakin pelättäviä… Pelkää Jumalaa ja pidä omatuntosi puhtaana, se on parempi kuin itkeä tillittää taivaan salamoita… Vai niin?… Sinä et ole nähnyt ketään rosvoa … et tiedä mitään varkaista … ja kuitenkin on talo täynnä karkulaisia… Olisipa kapteeni nyt ollut kotona; nyt olisi hän saanut kyllikseen ampua muutakin kuin maalattua kangasta… Mitä nyt? Oletko kuitenkin nähnyt miehen?… Miehen, niinkö?… Onko hän täällä?… Tässä huoneessako?

Pelätty hetki oli tullut. Suuttunut nainen purskui tulta. Hän tarttui Vernaa lujasti kiinni käsivarteen.

— Hyvä, hyvä! kirkui hän. Koeta vain kesyttää ilveksen pentuja. Sulje ne telkien taa! Näännytä niitä nälällä! Hakkaa niiltä kynnet ja kisko hampaat niiden suusta — kuitenkin ne sinua purevat, kun kerran tulevat täysikasvuisiksi. Enkö sitä ole aina sanonut? Omena ei putoa kauas puusta. Äitisi oli … mutta mitäpä minun tarvitsee sanoa, mikä äitisi oli? Sinä uskottomimman naisen kavala tytär, elä niinkuin hän, tule siksi, miksi hänkin tuli, ja kuole niinkuin hän kuoli! Mutta älä syytä minua! Minä olen tehnyt, mitä olen tainnut, nyt en voi enempää. Minä en jaksa … viidentoista vuoden vaivat … kaikki turhaa!

Niin sanoen päästi raivoava nainen tytön käden… Yrjö astui askelen eteenpäin estääkseen mieskohtaista rääkkäystä, mutta hän pettyi. Raivotar muuttui muodoltaan, heittäytyi sohvalle, kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkiä ääneensä.

Nuorukainen ei ollut välinpitämättömänä kuunnellut tuota yksinpuhetta, joka varsin pian karkoitti hymyn hänen huuliltaan. Hän oli jo monesti tahtonut keskeyttää nuoren tytön kiduttavan tutkimisen, mutta hän odotti aivan viime hetkeen asti jotakin juonta ja oli uteliaisuudesta aivan menehtyä odotellessaan kuulevansa, missä arvoituksen avain oli. Mutta juonta ei tullut, totuus lausuttiin ilmi, ja seuraus oli varsin odottamaton. Yrjö tunsi melkein samaa kuin vaeltaja, joka astuessaan viehättävässä puutarhassa äkkiä näkee edessään mullassa murhatun lapsen pienoisen, pyöreän käsivarren.

Hän katseli tyttöä. Verna orjatar siinä seisoi hänen edessään. Ei pienintäkään ääntä, ei liikahdusta, ei ainoatakaan kyyneltä, mutta menehdyttävä pelko kasvoissa.

Raivottaren nyyhkivä katumus ei kestänyt kauan. Ennenkuin nuorukainen ehti estää, hypähti eukko äkkiä ylös, avasi puutarhan puolella olevan suljetun huoneen oven, työnsi Vernan edellään sinne ja kiersi oven jälleen lukkoon. Mutta samassa Yrjö astui esiin suuttumuksesta hehkuen.

— Mitä uskallattekaan tehdä, vanha noita? huusi hän. Ettekö häpeä loukatessanne ja rääkätessänne viatonta lasta, jonka ainoa rikos on se, että hän päästi eksyneet matkustajat suojaan rajuilman ajaksi?

Tietysti Yrjö-herra odotti saavansa sanan sanasta, mutta pettyi taaskin. Tuo raivostunut ja nyyhkyttävä lohikäärme, joka äsken vielä oli näyttänyt pystyvän muitta mutkitta tarttumaan rakuunaa kauluksesta, kuten hän puolta tuntia aikaisemmin oli riihessä tehnytkin, hän seisoi nyt hievahtamatta ja saamatta sanaakaan suustaan, katsoen häntä niin pitkään ja hämmästyneenä, että hän näytti ihmiseltä, joka on menettämäisillään järkensä nähdessään odottamattoman aaveen keskellä päivää.

— Minua ilahduttaa — Yrjö jatkoi vähän tyynemmin — että näytätte häpeävän käytöstänne. Kiitokseksi siitä ilmoitan teille, etten ole ryöväri enkä rosvo, vaan kannan yhtä kunniallista miekkaa kuin kuka muu kunnon mies hyvänsä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa. Mutta mikä vankila tuo on, johon rohkenette sulkea neitinne? Tiedätteköhän te, matami Ragata tai Barbara tai mikä teidän nimenne on, etten minä lainkaan aio antaa palvelijain kohdella hävyttömästi isäntäväkeään, ja luvallanne tai vastoin tahtoanne aion kerrassaan lopettaa nenäkkäisyytenne.

Niin sanoen hän äkkiä tempasi Rebekan kädestä avaimen ja avasi sivuhuoneen oven, eikä äsken niin mahdikas vanginvartija edes ehtinyt yrittääkään sitä estää. Mikä näky! Kun päivänvalo tulvahti sisään avatusta ovesta, näki Yrjö pienen huoneen, joka oli mustaksi verhottu lattiasta kattoon saakka ja jonka ainoa ikkuna oli huolellisesti peitetty sisäpuolelta suljetuin luukuin, niin ettei siitä päässyt ainoatakaan valonsädettä sisään. Huonekalustona oli vain pienoinen ikkunan edessä oleva pöytä, ja sillä pöydällä oli vesiruukku. Huonoja, vanhoja olkia oli hajallaan lattialla. Verna oli heittäytynyt oljille, kasvot lattiaa vasten.

— Mitä tämä on? huudahti nuorukainen kiivaasti. Mikä hornan henki on keksinyt moisen kidutustavan? Eihän tuo ole vankila, vaan ilmeinen hauta. Tule, Verna! Tule, onneton lapsi, vapauteen ja valoon! Et hetkeäkään enää saa viipyä tässä hirveässä luolassa. Älä pelkää, nyt olet vapaa; tahtoisinpa nähdä sen konnan, joka enää uskaltaa loukata tai rääkätä sinua.

Puoliväkisin hän nosti tytön olkivuoteelta. Pelästyneenä ja tahdottomana Verna antoi taluttaa itseään. Vasta sitten, kun hän jälleen pääsi valoisaan makuuhuoneeseen ja huomasi Yrjön päättävän katseen, rohkaisi hänkin mielensä, hiipi aivan hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Veri kuohui nuoren sotilaan suonissa, ja hän puhutteli jälleen vanginvartijaa vihasta vapisevin äänin:

— Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, kurja noita? Miten uskallat sinä kohdella näin nuorta, näin kaunista, näin onnetonta olentoa julmemmin kuin suurinta pahantekijää? Jos on niinkuin pelkään, ettei hänelle ole annettu kuulon lahjaa, niin silloinhan aurinko ja valo on hänen sielunsa ilo, mistä hän elää. Ja sen olet sinä, inhoittava, harkinnut niin julmasti, etten sille tavalle voi nimeäkään keksiä. Hänet, joka enemmän kuin muut tarvitsee lohduttavaa hoitelua, hänet sinä jätät yksin ja avuttomaksi, ja kun hän ikävöi valoa ja elämää, suljet sinä hänet synkkään pimeyteen. Vastaa, mikä on tarkoituksesi? Kuka on sinulle antanut sen oikeuden?

Rebekka tuijotti tuijottamistaan suuttuneeseen nuorukaiseen silmiään räpäyttämättä. Hän tuskin kuuli, mitä Yrjö sanoi; jokin aivan toinen asia näytti kokonaan vallanneen hänen ajatuksensa. Vihdoin hän lausui äänellä, joka koetti osoittaa uhkamielisyyttä, mutta vastoin eukon tahtoa ilmaisi selvää neuvottomuutta:

— Kuka te olette, herra? Mikä on teidän nimenne?

— Kukako minä olen? toisti Yrjö halveksivasti. Minä olen mies, joka lennätän hävyttömiä, vanhoja noitia ulos ovesta vähän kiireemmin kuin ovat tulleet. Minä olen mies, joka käytän miekkaa kuninkaan palveluksessa, mutta on minulla hätätilassa ratsuruoskakin, opettaakseni nenäkkäille henkilöille kunnioitusta. Sitä paitsi olen mies, joka en siedä vääryyttä enkä väkivaltaa.[7] Upseeri, jos tietää tahdotte.

— Mutta nimenne? jatkoi Rebekka yhä enemmän hämmentyneenä.

— Minä olen jo sanonut nuorelle neidillenne nimeni. Mutta tosiaankin, hän ei ole sitä ehkä kuullut. Minä olen luutnantti Ros, ja tuolla alhaalla oleva kumppanini on kornetti Peura, jos suvaitsette. Ja nyt kohteliaisuus kohteliaisuudesta, hyvä matami! Mikä on tämän talon nimi ja kuka on teidän isäntänne?

— Ros? … Ros? vastasi vanha eukko äreästi. — Joka kolmas mies on tähän aikaan Ros. Mutta se ei ole totta, teidän nimenne ei ole Ros, herra. Se olisi liian kummallista, jos teidän nimenne olisi Ros.

Yrjö, josta nauru ei koskaan ollut kaukana, tunsi jo nytkähdyksiä tummissa viiksissään, mitkä eivät vielä olleet täysin sotaisiksi kehittyneet.

— Mitä nyt, rupeatteko riitelemään nimestäni? Ettekö kuule, että minä kysyn, kenenkä talossa minulla nyt on kunnia olla? Eikö kysymykseni ole mielestänne kyllin kohtelias?

Silloin alkoi taas näkyä vähäisiä raivon merkkejä ruskeahameisessa lohikäärmeessä.

— Olkaapa ruusu tai vaikka lehmänkielo, mutta minä neuvon teitä, herra, korjaamaan luunne niin nopeaan kuin vain hevoskoninne kavioista lähtee. Kylläpä olette saanut aikaan kelpo mellakan. Kiittäkää ikuista onneanne, ettei kapteeni ole kotona; minä en takaisi äyriäkään jaloistanne enkä käsistänne, jos hän nyt olisi portilla tulossa.

— Kapteeniko? No, mimmoinen se kapteeni on miehiään, joka niin kunnollisesti ottaa vastaan oman toimialansa miehiä?

— Samantekevää. Niin paljon saatan sanoa, ettei täällä ole viiteentoista vuoteen käynyt vierasta ihmistä, ja jos te tahdotte olla ensimmäinen, niin siitä ei tule mitään. Joko lähdette, herra, vai mitä?

Ja Rebekka astui, ryhmyiset kädet uhkaavasti ojennettuina, aivan hänen eteensä. Yrjö alkoi nauraa hohottaa.

— Kas niin, mummo hyvä, teidän onnenne on, että saatte ärsytetyksi jääkarhunkin nauramaan. Älkää nyt seisoko siinä kuin kalkkuna, vaan menkää toimittamaan meille jotakin syömistä! Käskekää kornetin taluttaa hevoset talliin; toivoakseni on teillä vähän kauroja seimissä. Hyvästi nyt, mummoseni, toimikaa liukkaasti! Mutta ei mitään liikoja puuhia, minä kyllä tyydyn siihen, mitä talossa sattuu olemaan valmiina.

Sen sanottuaan hän tarttui murisevaa lohikäärmettä kiinni hartioista, kun sen kynnet vielä arvaamattomien tunteiden vaikutuksesta pysyivät piilossa, käänsi hänet äkkiä ympäri ja työntäisi ulos ovesta.

7. JÄTTILÄINEN PALAA, VELHO MUKANAAN.

Olisi vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, jos vielä kauemmaksi aikaa jättäisimme Jaakko-ritarin vankeudessaan kiusaantumaan, ottamatta selkoa hänen myöhäisemmistä vaiheistaan. Jos jonkun on rakastuneiden aseveljien huonon muistin tähden kuoleminen nälkään, niin on ainakin kohtuullista, että jälkimaailma saa sen tietää, voidakseen pystyttää hautakiven ystävyyden uhrauksille.

Hetkisen koeteltuaan voimiaan horjumattomaan oveen, päätti urhoollinen ritari katsella asiaa tyynesti ja odotella parempia aikoja. Kohtahan tietysti oli Yrjö rientävä häntä vapauttamaan, ellei — mikä olisi pahin kaikista — uskollinen kumppani itse ollut yhtä pahassa pulassa. Jaakko ei ollut luultavasti koskaan elämässään tuntenut edes rakkauden liekkien käryäkään. Kun siis Yrjö viipyi, alkoi Jaakko epäillä, etteivät olleet oikein aseveljen asiat, ja sitä ajatellessaan oli hänellä hyvä halu lyödä kova kovaa vastaan ja puskea päänsä läpi paksun oven. Tarkemmin mietittyään hän kuitenkin heittäytyi oljille ja nukkui toistamiseen.

Ukonilma oli lakannut, mutta synkkiä pilvenmöhkäleitä yhä vielä vieriskeli järeän tykistön tavoin kesäkuun taivaalla. Päivänpaiste ja sadekuurot vaihtelivat kuin ihmiskohtalot. Luonnonvoimat eivät vielä olleet loppuun asti raivonneet eivätkä päässeet lepoon; ne vetivät henkeä syvään niinkuin meri laajoin mainingein vierii rantaan myrskyn jälkeen.

Jaakko nukkui niin sikeästi, ettei hän huomannut, mitenkä ulkosalpa vedettiin pois ovelta ja vastikään saapunut henkilö astui riiheen Martti-rengin opastamana, joka piteli suitsista kahta vaahtoista ratsua. Se henkilö oli — sanoaksemme totuuden heti koko kamaluudessaan — lumotun linnan hallitsija, jättiläinen itse. Jättiläiseksi häntä syystä saattoi sanoa, sillä hän oli ainakin päätänsä pitempi muita ihmisiä. Hänen vartalonsa oli hienon miehen vartalo, synkkä kuin syksyinen yö. Tuo mies oli varmaankin nuorena ollut kaunis, mutta kaunis siten, että se vaikutti pelkoa. Nyt hän oli vanha, pitkät viikset olivat teräsharmaat, ryhti voimakas ja suora, mutta jäykkä ja luotaan työntävä. Tuuheain kulmakarvain alta silmät katsoivat niin terävinä ja synkkinä, että ensi silmäyksellä niistä tunsi miehen ihmisvihaajaksi, ellei juuri ihmissyöjäksi. Puku oli ruumiinmukainen ja kauttaaltaan musta: Aadolf Fredrikin aikainen hännystakki ja pitkä liivi, polvihousut ja säärykset, tekotukka kankipalmikkoineen ja kolmikulmainen hattu; vyössä oli pitkä lyömämiekka, pari pistoolia ja hartioilla sadevaippa.

Sellainen oli se mies, joka astui riiheen ja huomasi Jaakko-ritarin pitkänään oljilla. Jos katse, jonka hän nukkujaan loi, jo oli oikea jättiläisen katse, niin seurasi sitä heti sen mukainen työkin. Jättiläinen tarttui oikealla kädellään ritaria kiinni kauluksesta, nykäisi hänet voimakkaasti tempaisten ilmaan ja — söi hänet suihinsa, ajattelee kai hämmästynyt lukija? Ei, jättiläinen ei syönyt onnetonta ritaria, heitti hänet vain rentona kuin säkin ulos ovesta, ja ennenkuin Jaakko ehti herätä, oli hän pitkällään vesilätäkössä riihen edustalla.

Aivan hämmentyneenä ja unenpöpperössä kömpi hän varsin surkuteltavana seisoalleen ja katsoi jättiläiseen tuijottavin silmin. Mutta herra ei pitänyt häntä senkään arvoisena, että olisi hänelle edes sanaakaan virkkanut; hän meni vain renkinsä luo ja jakeli hänelle käskyjään. Sillä aikaa ehti jo toisen kerran niin pahoin kohdeltu kornetti herätä — johon aina kului hyvä hetki — ja suutahtaa, mihin meni vieläkin pitempi aika. Luultavasti oli hänellä vielä muistissaan lohikäärmeen hurja käytös, sillä muuten olisi vaikea käsittää, kuinka niin rauhallinen sotilas saattoi siihen määrin raivostua, että hän juoksi jättiläisen luo ja hyvin tajuttavasti kiroten tähtäsi hänen päähänsä niin hirmuisen korvapuustin, että metsän honkakin olisi vähemmästä kaatua kellahtanut.

Tarinain mukaan, kuten tunnettua, ovat jättiläiset olemassa vain kaatuakseen vaeltavain ritarien miekkaan. Mutta tämä tekotukkainen jättiläinen ei näyttänyt niin käsittäneen tarkoitustaan, sillä hän kallistui ripeästi sivulle, ettei isku häntä tavannut, tempasi vyöstään pitkän pistoolin ja laukaisi sen hyvin välinpitämättömästi Jaakko-ritaria kohden, tuskin kyynäränkään päässä hänen vasemmasta korvastaan.

Siihen aikana ei tunnettu nalleja eikä sytytysneulapatruunia, vaan käytettiin ainoastaan varsin epäluotettavia piilukkoja; ilman tuota uudenaikaisten aseiden puutetta ei urhoollisella Jaakko-ritarilla enää olisi ollut suuriakaan toimitettavana tässä maailmassa. Saattoipa vielä vaikka vannoakin, ettei tuo jättiläinen koskaan ollut liikkeellä pitämättä teräviä piikiviä pistooleissaan; mutta sateen ansiosta oli sytykeruuti kastunut, eikä pistooli siis lauennut.

Jaakko oli haistellut ruutia Pommerin sodassa. Hän ei kovinkaan säikähtänyt, astui vuorostaan pari askelta taapäin, sivalsi sapelinsa ja hyökkäsi rajusti pitkän, mustan miehen kimppuun.

Hänkin samassa silmänräpäyksessä paljasti suuren miekkansa ja torjui taitavalla kädellä toisen iskut. Jaakko oli tavannut tavattoman voimakkaan ja taitavan vastustajan, joka oli sitä vaarallisempi, koska hänen kylmäverisyytensä oli hänelle ehdottomasti eduksi ritarin raivon rinnalla. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Muutamain hurjien iskujen jälkeen oli Jaakon sapeli lyöty hänen kädestään kauas märkään ruohikkoon; jättiläinen kohotti lyömämiekkansa ja…

Mutta kukapa koskaan on jättiläisten ja lumottujen linnain saduissa nähnyt, että rehellinen ritari on niin kurjasti surmattu, aina jonkun hyväätekevän haltijahengen oikeana silmänräpäyksenä asettamatta taikasauvaansa hänen ja varman turmion väliin. Me rikkoisimme kaikkea romanttista soveliaisuutta vastaan, jos todellakin antaisimme niin ennen kuulumattoman asian tapahtua; älköön siis kukaan katsoko epätodenmukaiseksi tai kummalliseksi, että tällöinkin ilmestyi tilaisuuteen sopiva hyvä haltija, esiintyäkseen ratkaisevan hetken tullen pelastavana enkelinä.

Tämä kelpo haltija, joka tietysti ei voinut olla kukaan muu kuin tällaisissa kertomuksissa välttämätön velho, ei ilmaissut läsnäoloaan haltijattaren kilisevällä lasiharmonikalla, vaan kuolevaisen miehen vähän sorahtavalla äänellä, joka portilta huusi jättiläiselle:

— Ei, malttakaahan herra kapteeni, älkääkä olko hullu! Tuohan on vanha häränpää Peura eli Petronius, vai miksi hän itseään sanoo, kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisia rakuunoita. Tunnen hänet kuin viisi… Kova pää, herra kapteeni, puupää epäilemättä, mutta rehellisempää simppua ei koskaan ole uiskennellut Loviisan ja Suursaaren välillä. Kas niin, olkaa järkevä, pistäkää rauta tuppeen ja tarjotkaa, luvallanne, ennemmin meille Geneven viiniä aamutuimaan! Tämmöinen yöratsastus, hyvä kapteeni, voi kyllä soveltua poikanulikoille, mutta ei miehelle, joka on kuninkaalliselta majesteetilta ja kollegium medicumilta tottunut saamaan kolmen hevosen kyydin ja päivärahat, mieluimmin in natura. Ja te, hyvä Pumponius, oletteko hutikassa, kun alatte tapella kunnioitettavan ja kelpo kapteeni Mörkin kanssa hänen omassa pihassaan? Pölyttäkää toki edes vähän järkeä esiin paksusta kallostanne! Ryyppy jäähtyy, ja mitä sanookaan Livius? Insuperabilis Alpium transitus, jonka minä kääntäisin näin: lempo kuivin suin ratsastakoon metsien läpi.

Se henkilö, joka niin sopivaan aikaan pani kaunopuheisen sanansa vaakaan, missä Jaakko-ritarin kohtalo kiikkui taivaan ja maan välillä, oli hyväluontoisen ja leikkisän näköinen herrasmies, jolla oli yllä pitkä ja hyvin kiinni napitettu päällysnuttu ja jonkinmoinen reuhka vedettynä huolellisesti varjellun hatun ja valetukan suojaksi, sanalla sanoen, lukijalle jo Loviisan vastaanotoissa esitetty tuttu, tohtori Ekströmer. Hänen uusi Liviuksen käännöksensä lienee hänestä itsestään tuntunut erittäin onnistuneelta, sillä hän ei sitä jättänyt säestämättä niin äänekkäällä naurulla, että isohko vatsa koetteli päällysnutun nappien lujuutta. Sitä vähemmän, valitettavasti, vaikutti Livius molempiin taistelijoihin. Mies, jota sanottiin kapteeni Mörkiksi, pidätti kyllä iskuun kohotetun miekkansa, mutta koki yhä vain lävistää vastustajansa jättiläiskatsein, samalla kuin Jaakko, jonka raivo oli lentänyt metsään sapelin mukana, seisoi uhmaisena, leveine rintoineen aivan alttiina kohotetun miekan iskulle.

Tohtori pahastui ja astui taistelijain väliin.

— Herra kapteeni, sanoi hän, ja te, Petrus eli Peuronius, minä olen nähnyt enemmän verta kuin te, ja olen valmis, jos suvaitsette, sahaamaan poikki teidän neljä raajaanne, kuin olisivat ne makkaratikkuja. Mutta huonoa pilaa minusta on kahden kunniallisen miehen, joina minä teitä pidän, pistää toisensa kuoliaaksi tyhjänpäiväisen riidan tähden. Tiedättekö te, herra kapteeni, että lääkärillä on valta käskeä silloinkin, kun kuninkaallakaan ei enää ole mitään sanomista. Te haitte minut tyttärenne luo: pitääkö minun nyt sitten heti paikalla taas ratsastaa tieheni?

Se naula veti. Kapteeni pisti hitaasti miekan huotraan, mutisten jotakin anteeksipyynnön tapaista, kääntyi selin Jaakkoon ja tarjosi käsivartensa tohtorille saattaakseen hänet asuinhuoneeseen.

Tohtori Ekströmer oli kuitenkin liian suuressa määrin seuraelämän mies, voidakseen laiminlyödä kohteliaisuuden vaatimuksia.

— Kuulkaas — hän sanoi kornetille, jota oli niin tylysti kohdeltu — kuulkaahan nyt, hyvä Parhasius eli Perkelius — kuka lempo jaksaa muistaa niin mutkikasta nimeä? — minä vain tahdoin sanoa, hyvä Pultronius, että te arvattavasti tulette meidän kanssamme saadaksenne ryypyn ja voileivän aamukylmään. Voin vakuuttaa teille sillä tekevänne kunnon isännällemme erittäin mieliksi, eikö totta, herra kapteeni? Kertokaapas sitten, miten tulitte tänne, vaikka minä teidät vielä eilen näin puolenpäivän aikaan ilmi elävänä Loviisassa. Ilmatietä, luulen mä, sillä mitä minuun tulee, näette tässä vain puolet minun henkilöäni; toinen puoli jäi männynkantoihin ja katajapensaihin riippumaan. Teidän onneksenne jätin minä kenttäapteekkini Porvooseen. Saatte olla ihan rauhassa, Pontonius: ei mitään mikstuuria niinkuin viime kerralla, kun paransin teidät vilutaudista. Miten sanookaan Cicero? Molestia et voluptate vita mixta, iloinen pitää olla niin kuivassa kuin märässäkin. Joutukaamme nyt jo kuivalle taas!

Näin laverreltuaan hilpeä tohtori pyörähti kantapäällään ja kiipesi ripeästi portaita ylös, kun taas Jaakon mielessä, hänen siinä viipyessään nyreänä ja äänettömänä, kävi ankara taistelu suuttumuksen ja nälän välillä. Suuttumus voitti, ja niin monen armottoman kohtalon vainoama Jaakko ei ollut kuulevinaankaan kutsumusta.

Portailla tervehti isäntää ja hänen vierastaan hovimestari Ramström kumarruksin, jotka kapteenin synkistä silmäyksistä tulivat yhä syvemmiksi ja epävakaisemmiksi. Syy oli selvä. Janoinen, vanha palvelija oli niin taitavasti käyttänyt hyväkseen emännöitsijän poistumista kaappien lähettyviltä, että sekin vähäinen voima, joka hänellä vielä oli jäljellä vanhoissa jaloissaan häähumalan jälkeen, kokonaan petti, kun hän odottamattaan ja kauhukseen näki isäntänsä tulevan. Muutaman silmänräpäyksen tavoitteli hän tasapainoa, mutta painolait saivat voiton, ja hovimestarin viimeinen kumarrus muuttui kuperkeikaksi, joka vei hänet alas jyrkkiä portaita.

8. PYHÄN YRJÄNÄN TAISTELU JÄTTILÄISTÄ VASTAAN.

Kun jättiläinen, seurassaan velho, jota kuolevaisten kesken sanottiin tohtoriksi, huomasi tuon kummallisen tervetuliaistervehdyksen, jolla hänen linnavoutinsa ja hovimestarinsa Ramström otti hänet vastaan, aavisti hän pahaa ja ryntäsi portaita ylös niin kiireesti, ettei hänen vieraansa mitenkään jaksanut ehtiä jäljestä. Kohtalo satutti silloin niin kummallisesti, että häntä vastaan yläportailla tuli Rebekka, joka juuri edellisenä silmänräpäyksenä oli käännetty ympäri ja sysätty ulos ovesta kuin tykin suusta. Siitä syystä kapteeni harppaili kolme porrasta kerrallaan ja oli vähemmässä kuin puolessa minuutissa Vernan etuhuoneessa, ja hänen takanaan tuli Rebekka ja vähän jäljempänä tohtorikin.

Siinä oli siis tämän kertomuksen päähenkilöistä koossa kokonaista viisi toisiaan vastaan taistelevina valtoina, jättiläinen, prinsessa, velho, lohikäärme ja Pyhä Yrjänä-ritari. Kohtaus oli odottamaton. Tyttönen oli, riemuissaan ensi voitosta, mikä oli saatu hänen kauhistavasta vartijastaan, melkein kaatunut Yrjön jalkain juureen ja katsellut häntä ihmettelevin silmin. Yrjö oli vetänyt pois kätensä, jota orjatar Verna oli ihastuneena tahtonut suudella, nostanut tytön ylös ja katsellut häntä kaksikymmenvuotiaan silmin. Muutaman sekunnin se vain kesti, tuo katseleminen, mutta jo kukoisti kevään Verna, ja hänen vapauttajansa tunsi saaneensa kylliksi muistoja elääkseen pitkänkin iän.

Jättiläinen astui sisään.

Ota toisaalta kaikkea kaunista, suloista, lämpöistä, viatonta, kaikki, mitä rakkaus lisää elämän värivälkkeeseen — ja toisaalta kaikki pimeä, katkera, jääkylmä, kuolemaa ja turmiota tuottava, mikä piilee vihassa ja kostossa — sovita kaikki se tauluksi, pane kehykseksi kesäkuun taivas ja kirjoita nimeksi: Yöjärvi. Vastakohtien mestari Victor Hugo olisi ollut riemuissaan moisen taulun maalaamisesta, mutta sitä ei tarvitse kaukaa hakea, näkeehän sen luonnossa ja ihmiselämässä joka kerta, kun synkkä ukkospilvi pimittää viheriöitsevää kevättä.

Jättiläinen pysähtyi ovelle kuin kynnykseen kiinni naulittuna. Kummallinen hämmennys näytti vallanneen hänet, mutta ei mitään kiivautta, ei mitään rajua liikutusta ilmennyt hänen kasvonpiirteissään. Ennemmin saattoi sanoa jäädyttävän kylmän kangistuttaneen hänen jäsenensä. Hän katsoi nuoria niinkuin valkohuippuinen lumivuori katselee laakson kukkia.

Verna ensimmäisenä huomasi pitkän, mustan miehen kynnyksellä. Hän ei paennut, ei kääntänyt pois silmiään, seisoi vain liikkumatta, ja tuskin huomattava väristys ilmaisi hänen äkillistä kauhuaan. Yrjössä liikkuivat toiset tunteet. Tekisimme hänelle väärin, jos sanoisimme hänen tunnettaan peloksi, mutta tavattoman hämillään hän oli, niinkuin olisi hänet tavattu vääryydenteosta; ääneti hän odotti, mitä oli tuleva.

Tämä vaitiolon lumous, joka sulki kaikkien suut, keskeytyi vasta portailla kömpivän tohtorin äänestä.

— Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te olette rakennuttanut portaanne siivellisiä olentoja varten, esimerkiksi kanoille. Posito — uh, vielä neljä astuinta! — olettakaamme, sanon minä, että jonakin päivänä syttyy tulipalo; mihinkä silloin pääsette tuossa mutkikkaassa korkkiruuvissa, jota te, antakaa anteeksi suoruuteni, suvaitsette sanoa yläkerran portaiksi. Olettakaamme, että kaappi, piironki, sänky, joita koetetaan pelastaa, putoaa portaihin ja sulkee tien; mihin silloin pääsette? Perdu, hyvä kapteeni; nahkanne on vaarassa, lopetatte kunniakkaan elämänne asphyxiaan.

Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jonka keskeytti omituinen napsaus. Kapteeni, ehkäpä ajattelemattaan, veti vireeseen sen pistoolinsa, joka hänellä vielä oli ladattuna vyössä.

Yrjön korva, joka oli tottunut moisiin ääniin, ymmärsi heti napsauksen merkityksen. Se palautti entiselleen hänen rohkeutensa ja puhekykynsä. Hän lähestyi kapteenia käsi miekan kahvassa ja lausui kohteliaasti, mutta kylmästi kumartaen:

— Luullakseni on minulla kunnia puhua tämän talon isännälle. Nimeni on Ros, olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti. Minun ja kumppanini täytyi turvautua teidän vieraanvaraisuuteenne, kun metsässä ratsastimme eksyksiin. Univormuni pitäisi todistaa, etten minä ole ryöväri enkä varas, kuten teidän emännöitsijänne kohteliaasti uskoi, ja sentähden, suvaitkaa minun sanoa, on pistooli tarpeeton.

Silloin kapteeni astui kahta askelta likemmäksi, katsoa tuijotti Yrjöön hurjasta kiihkosta hehkuvin silmin ja huusi:

— Te ette ole Ros. Nimenne on Sundhagen. Te olette tullut tänne viettelemään tytärtäni, ettekä nyt elävänä pääse täältä.

— Hyvä herra — vastasi Yrjö, hämmästyen vastoin tahtoansakin — en tiedä, mikä…

Hän ei saanut lopettaa lausettaan. Kapteeni kohotti pistoolia, mutta epäilemättä hän muisti samassa sankkiruudin olevan märkää, sillä heti senjälkeen hän singautti aseensa ulos ikkunasta, niin että ruudut helisivät. Sen sijaan hän sivalsi huotrasta pitkän, hirmuisen miekkansa.

Yrjö ei myöskään vitkastellut, vaan tempasi puolustuksekseen sapelinsa. Verna syöksähti hänen eteensä ja pidätti hänen käsivarttaan, mutta kaatui samassa tunnotonna lattialle.

Juuri sinä hetkenä oli tohtori, kelpolailla sysäisten ovessa seisovaa Rebekkaa, raivannut tien huoneeseen ja kysyi, mitä oli tekeillä.

— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö kääntämättä silmiään uhkaavan miekan kärjestä.

— Ros! Iloinen, kunnon ystäväni Ros! huudahti tohtori vuorostaan. — Mitä tämä merkitsee? Sallikaa minun sanoa, hyvä kapteeni, että te tänään olette kirotun pahalla tuulella. Olkaa hyvä, pistäkää rautanne tuppeen. Minä takaan pojan kuin olisi hän oma poikani.

Mutta kapteeni, joka ei mitenkään ollut hillittävissä, tuli päinvastoin yhä hurjemmaksi.

— Tohtori, tunnetteko hänet? No, sittenpä myöskin tiedätte, että eilen … ei, toissapäivänä … ei, kaksikymmentä vuotta sitten… Ja nyt hän taas tulee viett… Pois! Pois! Hänen verensä taikka minun!…

Ja kiihkosta tuijottavin silmin, kuin olisi haamua ahdistellut, kapteeni tähtäsi nuorukaiseen hirveän iskun, jonka Yrjö vain hädintuskin sai vältetyksi.

— Henkesi tähden, Yrjö, hyppää ulos ikkunasta, mies on mieletön! kuiskasi tohtori.

— Jättäisinkö hänet, tuon tytön … en koskaan!

— Minä suojelen häntä.

— Mies tappaa hänet…

— Poika, ellet nyt juokse, tapahtuu tässä murha. Tahdotko tapella hullua vastaan?

Nämä nopeat sanat vaihdettiin raivoisan kapteenin yhä hurjemmin ahdistellessa. Yrjö tajusi ystävänsä olevan oikeassa, peräytyi taistellen parvekkeen ovelle, syöksähti äkkiä siitä ulos ja hyppäsi reippaalla ponnahduksella alas puutarhan ruusujen keskelle, tällä kerralla kuitenkaan saamatta mitään vahinkoa.

Kapteeni jäi parvekkeelle. Hän oli menettänyt kaiken malttinsa, hampaat kiristyivät vastakkain, käsi puristi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.

— Pääsikö hän vielä kerran käsistäni! hän ärjäisi ja katsoa tuijotti pakenevaa nuorukaista.

Tohtori yritti lähteä rauhoittamaan mieletöntä, mutta Rebekka pidätti häntä.

— Älkää sanoko mitään; te vain saatte hänet pahemmaksi. Katsokaa ennemmin tuota lasta; minä ymmärrän paremmin kapteenia. Tiesinhän kyllä, että hän taas saisi tuon kohtauksensa. Mutta niin hurjana minä en ole häntä pitkään aikaan nähnyt.

Sitten hän meni kapteenin taa, löi häntä olkapäälle ja virkahti ihan hänen korvaansa:

— Sundhagen on kuollut.

Jättiläinen kääntyi kuin unenhorroksissa.

— Niin, toisti Rebekka, tiedättehän, että Sundhagen on kuollut.

— Mutta hän oli täällä… Minä näin hänet, vastasi kapteeni epäröiden.

— Te petyitte. Sundhagen on kuollut. Hän kaatui jo kymmenen vuotta takaperin Länsi-Indiassa taistellessaan englantilaista merirosvolaivaa vastaan.

— Kummallista! jatkoi musta mies, huomattavasti tyynemmin. — Minä olin kuitenkin…

— Niin on kuin minä sanon. Nyt pitää teidän, kapteeni, heti paikalla paneutua levolle. Minä kyllä tiedän, mitä moisista kujeista seuraa. Sitä paitsi ratsastitte koko yön sateessa. Teidän täytyy pysyä hiljaa ainakin kolme päivää, kapteeni.

Niin sanoen hän talutti äsken vielä varsin hirveän miehen vastarinnatta alakertaan johtaville portaille. Hänen liiaksi kiihoittunut hermostonsa oli äkkiä veltostunut, pitkä, laiha vartalo oli luhistunut kokoon, kuin horjuva sairas hän antoi taluttaa itseään, mutta mutisi lakkaamatta valittavasti:

— Kummallista! Minä olin näkevinäni hänet täällä…

Tohtorin oli sillä välin onnistunut saada Verna tuntoihinsa. Tytön arka katse etsi Yrjöä ja tiedusteli äänettömän kaunopuheisena hänen kohtaloaan. Hyväntahtoinen tohtori selitti viittauksin nuorukaisen paenneen puutarhan kautta.

— Lapsiparka! mutisi hän itsekseen. Isä hullu … niin, ei ole epäilemistäkään, että mies sairastaa monomania tautia, vieläpä hyvin pitkällekin kehittynyttä … ja lapsi itse kuuromykkä … hm … lapsiraukka!

Ekströmer oli tuommoinen ystävällinen, vanhanaikainen lääkäri, joka aina piti karamelleja taskussaan, antaakseen niitä lohdutukseksi itkeville lapsille ja saadakseen heidät ystävikseen, kun kova välttämättömyys pakotti nykäisemään pois maitohampaan tai antamaan pahanmakuista rohtoa. Hyvää tarkoittaen hän ojensi Vernallekin yhden noista viattomista lahjomisvälineistään. Tyttö otti sen vastaan kuin lapsi, mutta osoitti puutarhaa ja lausui omituisella tavallaan entisen, ainoan sanansa:

— Veli!

Tohtori Ekströmer ei olisi enemmän kummastunut, jos kivi olisi puhunut hänen jalkojensa juuressa, kuusi laulanut hänen vieressään, koko tieteen järjestelmä pudota romahtanut hänen päähänsä.

— Velikö? hän toisti. — Häh? Kuinka se oli?

— Verna, vastasi tyttö. Hän arvattavasti ymmärsi väärin lääkärin kummastuksen.

— Lempo vieköön, puhuuhan tyttö! Ja isä kun sanoi…

Ahaa, sekin oli siis vain monomaniaa. Mutta kun ajattelen, että voi myöskin papukaijoja, harakoita ja kottaraisia opettaa lörpöttämään jonkin tolkuttoman sanan… Olipa tuo merkillinen tapaus. Ehkä akka voi minulle antaa joitakin viittauksia.

9. LOHIKÄÄRME TUNNUSTAA VELHOLLE OSAN LUMOTUN LINNAN SALAISUUKSIA. |

Jos edellinen luku oli suosiollisen lukijan mielestä liian julma soveltuakseen tämmöiseen pohjolan lumotun linnan viattomaan kertomukseen, niin pyydämme häntä vain katsahtamaan velhoon, tohtori Ekströmeriin, kun hän tunnin kuluttua äskeisestä jyräkästä rauhallisena ja ujostelemattomana istuu alakerran salissa hyvinvarustetussa aamiaispöydässä, joka tarjosi Geneven viiniä, tuoretta lohta munakäristeineen, mansikoita ja kermaa, paistettuja kananpoikia muurainhilloineen ja kurkkuineen sekä portviiniä — silloinpa kaikki ikävät muistot, joita lukijalla ehkä on jättiläisen hullutuksista, varmaankin haihtuvat sen iloisen myötätunnon tieltä, jolla lukijakin moista näkyä katselee. Me vain sydämestämme surkuttelemme, etteivät ystävämme, Yrjö- ja Jaakko-ritarit, jotka paastoten olivat kokeneet niin monia seikkailuja, saaneet olla mukana noiden viehättävien aamiaisvarojen kimpussa, vaan arvattavasti samana hetkenä harhailivat taaskin autiossa seudussa etsien torpanpahaista, joka voisi tarjota heille kahta kaivattua herkkua, talonpoikaisjuustoa ja kuoripiimää.

Tohtori ei ollut koko yötä turhaan ratsastanut salojen halki. Tyhjennettyään lohiastian, puhdistettuaan mansikkavadin ja kermakannun sekä passitettuaan kolme, neljä viatonta kananpoikasta niiden oikeaan määräpaikkaan, alkoi hän tuntea taipumusta katsella entisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta lempeämmin silmin. Hän täytti tyynenä kuin filosofi neljännen viinilasinsa, kääntyi juuri sisään tulleen Rebekan puoleen, avasi suunsa ja sanoi:

— Nukkuuko sairas?

— Kapteeni hikoilee, kuului vastaus.

— Hyvä on. Silloin saatamme toivoa, että veren tunkeutuminen aivoihin menee ohi pahemmitta seurauksitta. Entä pikku mamselli yläkerrassa?

— Neiti on hiljaa.

— Kuulkaas, hyvä matami — ja tohtori pyyhkieli ruokaliinalla suutaan — luullakseni kapteeni Mörk ei ole aatelismies, nimestä päättäen. Mutta ehkäpä olenkin erehtynyt?

Rebekka ei vastannut. Ei hän myöskään mennyt pois; hän odotti nähtävästi saadakseen korjata pois ruoan tähteet, ja hänen terävä silmäyksensä näytti kysyvän: etkö vielä ole syönyt kylliksesi, ahmatti?

Tohtori ei ollut kokematon taloudellisen elämän valtioviisaissa tempuissa.

— Tahtoisinpa sanoa, että teillä on varsin erinomaista lohta, hyvä matami. Onkohan se saatu Anjalasta? Toden totta, parempaa en ole syönyt Halmstadissakaan. Entä mansikat sitten! Oikein herkulliset!

Rebekka oli vaiti.

— Mitä kananpoikiin tulee … lempo vie, lihavampia ei tarjota Tukholmassa Malmin kellariravintolassakaan. Oma kanatarha, eikö niin? Terveydeksenne, matami! Portviini on varmaankin kuninkaan hovimestarilta saatua; tunnustakaa vain, että teillä on omat hankkijanne kuninkaan keittiössä. Mutta sanokaapas, miten kumman tavalla te olette saanut salaa tuoduksi tämmöistä viiniä tänne … niin, enhän toden totta vielä tiedä tämän talon nimeäkään.

— Yöjärvi.

— Yöjärvikö? Kapteeni Pimeä Yöjärvellä? Täytyypä minun tunnustaa, että välistä tapaa kummallista yhdenmukaisuutta. Yöjärvikö siis? Olkoon minun puolestani, varsinkin kesäiseen aikaan ja hyvän aamiaisen ääressä. Mutta syksyllä täällä lienee hieman koleaa, eikö totta? Surkuttelen teitä, kunnon ystäväni… Teidän isäntänne ei aina näytä olevan parhaimmalla tuulella. Arvattavasti ovat siihen syynä nuorena kärsityt onnettomuudet ja loukkaukset?

— Onnettomuudetko? Mahdollisesti.

— Niin, niin, eihän sitä huvikseen vain tule noin kummalliseksi. Ei sitä ihan päähänpiston tähden vain asetuta näin keskelle erämaata. Missä kapteeni asui ennen tänne muuttamistaan?

— En tiedä.

— Häh? Mutta se Sundhagen, joka oli merirosvo … ja se, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta takaperin…

— En tiedä.

— Vai niin, älkää pahastuko! Mutta, muistaessani, nuo kananpoikaset … minä en voi unohtaa teidän kananpoikianne ja minä ylistän niitä koko kuninkaallisen armeijan kuullen. Ruokitteko niitä kaurapuurolla ja perunajauhoilla? Suokaa anteeksi, että näin kyselen, mutta uskaltaisinpa melkein panna pääni pantiksi, että te olette niille antanut hienoksi survottuja pomeranssinkuoria.

Rebekka hymyili, tosin kylmästi kuin helmikuun päivä, mutta hyvä merkki se sittenkin oli.

— Se ei koskaan ole juolahtanut mieleeni, vastasi hän.

— Mutta miksette tunnusta totuutta? Te olette aivan varmaan käyttänyt uutta ranskalaista tapaa niitä ruokkiessanne. Ikäänkuin en minä huomaisi paistista, että olette niille antanut pomeranssinkuoria. Ah, minä ymmärrän, ehkä onkin nuori neitinne niitä ruokkinut? Jos olisin viittätoista vuotta nuorempi, niin kosisin häntä vain sentähden, että hänellä on ollut niin oivallinen keittotaidon … ja kanainkasvatuksen opettaja.

— Jos olette poikamies, niin kosikaa, hyvä herra! Minusta ei vastusta olisi. Niin pääsisin minä…

— Mistä pääsisitte?

— En mistään.

— Minä todellakin ajattelen asiaa. Ellei vain tyttöparka olisi kuuromykkä…

— Kuuromykkäkö? Kuka sen on sanonut?

— Häh? Luuletteko siis, että hän todellakin kuulee?

— En minä sitä ole sanonut.

— Mutta luuletteko sitten hänen puhuvan?

— En minä sitäkään ole sanonut.

— Mutta ellei hän kuule eikä puhu, niin onhan hän kuuromykkä.

— Eipähän, eipä ole.

— Tämäpä vasta on eriskummallinen tapaus. Ellei hän kuule eikä puhu eikä myöskään ole kuuromykkä, niin mikä hän sitten on? Olisinpa utelias tietämään sen.

— Mitä te, herra, sanotte sitten kuuromykäksi?

— No, lempo vie, semmoista olentoa, joka syystä tai toisesta syntyy kuurona eikä siis voi oppia puhumaan.

— No niin, herra, siispä saatte huoletta kosia Vernaa. Ei hän ole sen enempää kuuromykkä kuin te, herra, tai minäkään.

— Sepä perhanaa. Kuinka sen voitte todistaa?

— Ettekö kuullut hänen puhuvan?

— Niin, tosiaankin, oikeassa olette. Hän sanoi kaksi sanaa.

— Ei, kolme sanaa hän puhuu. Kolme sanaa, eikö siinä ole todistusta kylliksi, ettei hän ole kuuromykkä? Kosikaa huoletta!

— Kuulkaahan nyt, hyvin kunnioitettava matami, joka kasvatatte sangen herkullisia kananpoikia; koska te näytätte olevan järkevä ihminen ja harrastavan talon etua, niin en huoli salata teiltä, että kapteeni Mörk etsi minut eilen Loviisasta käsiinsä ja kutsui tänne parantamaan tytärtään. Tosinhan hän puhui vähän epäselvästi … ymmärrättehän … vähän hämärästi taudin nimeämisestä… hän ei tahtonut ilmaista kuin puolen totuutta. Mutta niin paljon olin minä ymmärtävinäni, että hänen tyttärensä oli kuuromykkä. Minä sanoin hänelle suoraan, ettei lääkintätaidolla ole siinä mitään tekemistä; mutta tyytyikös hän siihen? Hän lorusi sinne tänne, niinkuin hän ei aivan varmaan olisi tiennyt, oliko neiti todellakin kuuromykkä, vai oliko koneistossa jokin muu koukku, ja kun minulla sattumalta oli joutoaikaa, taivuin minä lähtemään hänen mukanaan tänne. No niin, nyt kun olen tutustunut teidän kananpoikiinne, annan hänelle mielelläni anteeksi kamalat katajikoissa retustamiset. Luuletteko siis todellakin, että tyttö ei ole kuuromykkä?

— Siihen voitte luottaa, herra.

— Hm … tyttö miellyttää minua. Minä olen varakas poikamies parhaassa iässä, tuskin kahdeksanviidettä; sanoittepa sanan. Mutta jotakin täällä on nurinpäin, ja se on ensin saatava korjatuksi. Ymmärrättehän te hyvin, että jos lääkärin pitää parantaa jokin vamma, olipa se minkälaatuinen hyvänsä, niin pitää hänen ensinnäkin tietää, missä vika on. Teidän on sanottava minulle, mikä tyttöä vaivaa ja miten hän on sellaiseksi tullut. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

— Kyllä. Jos niin on, että te, herra, olette lääkäri ja voitte saattaa kuntoon sen kohdan, joka parannusta tarvitsee, niin täytyneehän minun sanoa, mitä en muuten koskaan olisi sanonut. Vanhainkin hampaitten takana voi kieli pysyä lukittuna.

— Kyllä uskon, kyllä uskon, hyvä matami. Mutta palataksemme asiaan, niin mitä sanoittekaan? Tyttö kuulee eikä kuule, puhuu eikä puhu, on kuuro eikä ole kuuro, on mykkä eikä ole mykkä. Jos se kaikki on totta, niin myöntäkää ainakin, että sitä ei ole varsin helppo tajuta.

— Kenties ei, mutta niin asia kuitenkin on. Ettekö huomannut hänen lausuvan nuo sanansa oudolla tavalla kuin olisitte kuullut pienen lapsen puhuvan.

— Niin todellakin. Minä olin huomaavinani jotakin sentapaista.

— No, siinähän se on koko arvoitus; ettekö arvaa?

— En: niin totta kuin olen sitoutunut Eskulapiuksen, Hippokrateen sekä Turun ja Upsalan lääkeopillisten tiedekuntain palvelukseen; moista tapausta ei meidän farmakopeassamme ole arvattu sattuvaksi.

— No, niinpä minä sanon teille jotakin, jota ei ole luettavana kirjoissa. Verna syntyi niin terveenä ja vilkkaana ja niin tervein korvin kuin kuka muu ihmislapsi tahansa. Hän oli niin kiltin kiltti lapsi, ja vuoden vanhana hän jo sanoi mamma — sillä hänellä oli äiti — mutta isäänsä hän pelkäsi eikä koskaan taipunut lausumaan sanaa, jota isä niin mielellään tahtoo kuulla, jos hän muuten on sellainen kuin isän tulee olla. Sen ensimmäisen sanan jälkeen oli puhevarasto kauan kasvamatta; kului lähes puoli vuotta tytön oppimatta yhtään sanaa. Luulenpa, että niin käy useimmille lapsille. Mutta tehän olettekin poikamies, herra…

— Saattaa käydä, saattaa käydä. No, entä sitten…

— Sitten hän oppi nopeasti kaksi sanaa: veli — sillä hänellä oli veli — ja Verna, joita usein tavasimme hänelle, ja me jo iloitsimme, että hän kohta rupeaisi puhumaan kuten lapset ainakin sen ikäisinä, jolloin he enimmin ovat Jumalan enkelien kaltaisia. Niin, silloin hän oli niin kaunis ja kultainen, — ja Rebekka pyyhkäisi silmiään esiliinansa nurkalla — että harvoin hänen kaltaistaan näkee, ja kaikki, jotka hänet näkivät, sanoivat, ettei mikään kuninkaankaan lapsi saattanut olla ihanaisempi. Sitten äkkiä…

— No? Sitten äkkiä…

— Hän sairastui.

Tohtori pani nuuskaa nenäänsä. Se ei näyttänyt hänestä ollenkaan kummalliselta.

— Tuhkarokkoonko? hän kysyi.

— Hän sairastui ja menetti kuulonsa. Sitten hän ei enää koskaan oppinut enempää kuin nuo kolme sanaa. Ja arvattavasti hän olisi unohtanut nekin, ellen minä niitä lakkaamatta olisi tavannut hänelle hänen pienenä ollessaan, sillä minusta tuntui kuitenkin hyvältä kuulla hänen sanovan jotakin. Hän katsoi minun huuliani ja lausui sen mukaan, mitä ennestään taisi. Mutta muuta hän ei voinut oppia. Kaikki muu täytyi meidän selittää hänelle merkeillä.

— Hm, hm … tämä on todellakin ensimmäinen tämänlaatuinen tapaus, mikä minulle on sattunut. Se lienee ollut ankara tauti, luultavasti tulirokko. Se se useinkin jättää jälkensä silmiin ja korviin.

— Pahempi se oli. Jumala näki maailman tulleen uudeksi Egyptiksi, ja sentähden hän lähetti uuden murhanenkelin, joka siihen aikaan ei säästänyt ylhäistä eikä alhaista. Ja ne, joiden hengen hän säästi, ne hän jätti raajarikoiksi ja rumiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai hupakoiksi ja kaikenlaiseen kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Mutta merkillistä oli, tyttö ei saanut ainoatakaan arpea kasvoihinsa…

— Hm … tauti oli siis…

— Niin, tauti oli isorokko.

10. VELHON KIUSAUS.

Niiden henkilöiden keskustelu, jota me olemme rohjenneet nimittää velhoksi ja lohikäärmeeksi, ehti juuri ratkaisevaan käännekohtaan, kun sen keskeytti kellon kilinä, jonka johto tuli kapteenin huoneesta eli — puhuaksemme entiseen tapaan — jättiläisen luolasta. Rebekka kiiruhti tiehensä, ja tohtori jäi yksin mietteihinsä.

Epäilemättä olisi ihmeellistä ja hyvin valaisevaa seurata lääketieteellistä epäilystä, fysiologisia, psykologisia, nosologisia, nosograafisia, diagnostisia, terapeutisia ja kaikkia muita raakalaisia vastaväitteitä, jotka tämän keskustelun johdosta kehittyivät korkeastioppineen ja paljonkokeneen lääkärin mielessä, joka oli jäsenenä Upsalan ja Turun lääkeopillisissa tiedekunnissa. Mutta kun on varsin luultavaa, että nuo äänettömät mietiskelyt, puettuina kun olivat niin monen syvällisen ja salaperäisen termin verhoon eivät olisi kovinkaan helposti tavallisten kuolevaisten tajuttavissa, niin saanee lukija kyllikseen lopputuloksestakin mikä oli, että kunnon tohtori päätti mitä tarkimmin "tutkia sairasta", saadakseen varmemman vakaumuksen niin tavattoman vian laadusta ja sen parantamisen mahdollisuudesta. Se päätös oli tuskin ehtinyt varmistua, kun tohtori kutsuttiin kartanonherran, kapteeni Mörkin, luo hänen makuuhuoneeseensa.

Kapteeni oli paljon tyynempi mieleltään ja istui puolipukeissaan puoleksi makaavassa asennossa, mustassa nahalla päällystetyssä sohvassa hämärässä huoneessa, johon valoa vain niukalti ja vaivoin pääsi paksujen tummien ikkunaverhojen lävitse. Huone oli kaikin puolin näöltään raskasta mielialaa herättävä, synkkä, kolkko ja pimeä. Sen ainoana koristuksena oli öljyvärein maalattu, luonnollisen kokoinen kuva, joka esitti ruotsalaista meriväen upseeria, mutta sen pää ja rinta olivat niin täynnä pieniä, pyöreitä reikiä, että jos se aikoinaan lienee ollutkin kuvatun näköinen, niin oli enää mahdoton siitä ketään tuntea.

— Teitä kummastuttaa, että hän on minun huoneessani, sanoi kapteeni, huomatessaan tohtorin katselevan kuvaa. — Niin, eikö se ole omituista? Mutta syynsä on silläkin. Tarvitseehan ihminen hiukan huvitustakin. Minä toisinaan hauskuudekseni käytän tuota ampumataulunani.

— Tämä huone on liian pimeä ja synkkä, huomautti tohtori. Ilma ja valo ovat ensimmäiset ehdot, jos mielitte päästä terveeksi ja voimiinne jälleen.

— Älkää minusta huoliko, vastasi kapteeni halveksivasti. Minä haluan vain tietää, onko tyttäreni terve vai sairas.

— Epäilemättä — kuului vastaus — sairastaa hän kovaa ja pitkällistä kuuroutta, mutta voidaanko sitä parantaa, riippuu aivan kuurouden syistä ja laadusta. Jos se on elimellinen vika, paralysia tai kuulohermon lamaantuminen, niin ei mikään taito auta; cedamus naturae, hyvä kapteeni, vihellyksestä ei tule mitään, kun huuli on poissa. Jos sitä vastoin, niinkuin toivon mahdollisimman kauan, vika on syntynyt satunnaisista syistä, esimerkiksi kuulokanavan tukkeutumisesta … paransinpa kerran kuormapojan, joka oli ollut seitsemän vuotta kuurona korvapuustista … hän sai sen luutnantti Hammarilta, siltä turkulaiselta, oikean moukariniskun … niin, silloin koetamme, mitä tiede ja taito saa aikaan…

— En minä sitä tarkoita, keskeytti kapteeni taas maltittomasti. — Minä kysyn, onko hänen kuuroutensa teistä luonnollinen vai teeskennelty.

— Mitä? huudahti tohtori kummastuneena. Teeskenneltykö? Hyvä kapteeni, voitteko te kuvitellakaan?…

— Minä käsitän. Te ette siis ole huomannut mitään. En minäkään pitkään aikaan huomannut mitään, vaikka hän on minun tyttäreni. Mutta äskettäin … eräänä yönä … minä en saanut unta … silloin huomasin jotakin.

— Mitä te huomasitte?

— Mitäkö huomasin? En mitään. Toden totta, en mitään. Minäkö rupeaisin kuuntelemaan?

— Te kuulitte hänen puhuvan, eikö niin.

— Ahaa, tiedättekö sen? No niin, koska sen tiedätte, niin tunnustanpa teille, että minä todellakin kuulin hänen puhuvan. Silloin sanoin itsekseni: hän on äitiinsä. Ymmärtäkää sanani oikein: hän saattaisi olla äitiinsä. Tuo äänettömyys on teeskenneltyä, sanoin minä itsekseni … viidentoista vuoden teeskentelyä! Se on pitkä aika. Mutta tyttö puhuu yhtä hyvin kuin te ja minä.

— Voi peijakas, mimmoinen veitikka!

— Sattumalta kuulin kehuttavan teitä taitavaksi lääkäriksi. Silloin sanoin itsekseni: minä kutsun tohtori Ekströmerin, ja hän paljastaa tytön vehkeet. Ah, tohtori, minä olen nähnyt moisten naissilmien ennenkin teeskentelevän. Te sen tunnette ja voitte paljastaa hänet. Tohtori … tahdotteko ottaa tyttäreni?

— Mitä sanotte?

— Tahdotteko tyttäreni?

— Hyvä kapteeni, teidän kysymyksenne on niin odottamaton, niin imarteleva… Minä en tiedä, kuinka…

— Verna on viisas tyttö … vain liian viisas minulle … mutta ei teille, tohtori! Kaunis hän on, sen myöntänette, ja hyvä … uskokaa sanani, oikein hyvä! Myötäjäisiin olette oleva tyytyväinen; ainoa lapsi, ja enhän minä vuosisatoja elä. Ottakaa hänet, tohtori; naikaa hänet! Minä olen saanut kyllikseni naisten vartioimisesta.

— Mutta hän itse ehkä ajattelee toisin.

— Mitä? Oletteko te mies, kun puhutte naisen tahdosta? Luuletteko minun tyttäreni uskaltavan ajatella toisin kuin hänen isänsä?

— Hyvä, herra kapteeni. Teidän tarjouksenne on suureksi kunniaksi minulle, ja minä olen teille siitä kiitollinen. Minä toivon tulevani niin ansiokkaaksi, että ansaitsen semmoisen luottamuksen. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, että te itse nyt enimmin tarvitsette muutamien tuntien vahvistavaa unta.

— Paratiisissa saamme nukkua, herra tohtori. Menkää Vernan luo… Sanokaa hänelle: isäsi antaa sinulle anteeksi, että olet äitisi tytär!

Sen sanottuaan kääntyi kapteeni seinään päin ja oli nukkuvinaan. Tohtori Ekströmer jätti hänet rauhaan, otti kultaisen nuuskarasiansa, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta, pani melkoisen panoksen nenäänsä ja lausui:

— Mies on hullu. Tässä ei ole mitään tekemistä. Ptsi! Sen vahvikkeeksi minä aivastin.

— Minäpä menen tytön luo, hän jatkoi itsekseen pannen oitis päätöksensä toimeen ja lähtien nousemaan portaita ylös. — Jos tarkoin punnitsen, niin eipä olekaan liian aikaista minun naida. Voisinhan sitten lopultakin saada kunnon päivällisen kotona. Enpä saata nähdä kenttäkeittiötä tai poikamiehen ruokasäilykköä, menettämättä heti sitäkin vähäistä ruokahalua, jonka säännöllinen ruoansulatus minulle vielä toisinaan tuottaa. Ja millaisia ovat meidän ravintolamme täällä Suomessa? Kestikievareja, hollitupia; pihvipaistit rasvaiset, sopat mikä minkin verran samanlaiset kuin Turun ylioppilassopat, talikynttilällä hämmennellyt. Oletetaanpas, että saan potilaan parannetuksi? No, siinä tapauksessa en lainkaan näe, mikä estäisi ottamasta tuota nuorta naikkosta.

— Mutta — jatkoi hän taas — miksi häntä niin halukkaasti tarjoillaan? Olisikohan hän todellakin juonikas kapine?… Teeskentelyäkö?… Uskomatonta. Taaskin vain pinttynyt päähänpisto. Tyttö perii tilan; olisikohan tuo kiinnitetty? Otanpa selon siitä. Jos se on velaton, niin onhan se minulle sopiva neljänä kuukautena vuodessa, kun tahdon nauttia maalaisilmaa.

— Mutta — ja uusi epäilys syntyi — enkö omin silmin nähnyt hellää kohtausta? Olisikohan tuo rikkitikku Yrjö Ros leimahtanut palamaan? Tietysti … täksi päiväksi. Ja olisikohan tyttö hurmaantunut vaaleanruskeihin viiksiin? Tietysti myöskin… Ai, ai, pidä tarkoin varasi, hyvä Ekströmer! Pojan kyllä voi parantaa, mutta naisissa se pysyy kuin myski… Siitä tuntuu jälkiä vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Nämä salaiset neuvottelut kestivät juuri niin kauan kuin mukavuuteen tottunut tohtori Ekströmer tarvitsi aikaa kiivetäkseen jyrkkiä portaita. Mitä lähemmäksi hän ehti matkansa päämäärää, sitä epäröivämmäksi hän kävi. Kukapa ei joskus ole seisonut kuten hänkin elämän kiertoportaissa, joissa joka askelelta leviää uusi näköala silmien eteen? — Ota hänet! sanoi ensimmäinen porras. — Varo! muistutti toinen. — Mutta varsin mielenkiintoinen taudintapaus! virkkoi väliin kolmas. — Onko lääkärin milloinkaan nähty naivan taudintapausta? kysyi neljäs porras. — Oh, joka päivähän sitä näkee, huomautti viides. — Mutta jospa häntä ei voikaan parantaa? väitti vastaan kuudes. — Kyllä se sinulle onnistuu, kehoitti seitsemäs. — Kaikissa tapauksissa joudut luutnantin kilpakosijaksi! huomautti taas epäilevästi kahdeksas. — Sinä vanha setä! pilkkasi yhdeksäs rikkiviisaasti. Ja kun tohtori oli ehtinyt kymmenennelle portaalle, tuntui se hänestä narisevan kuin nauruaan pidätellen. — Olisipa siinä sukkela juttu koko Ruotsin armeijalle! nauroivat kaikki seuraavat laudat hänen jalkainsa alla…

— Mitä lempoa minä ajattelenkaan? huudahti tohtori iloisimmalla tuulellaan ja astui kohtalonsa kanssa sopineena nuoren sairaan luo.

11. SALMELAN TALOSSA.

Onnellinen kahdenkymmenen vuoden ikä, jolloin nuorukainen nähtyään kaksi kaunista silmää voi unohtaa kaikki, elääkseen vain mitättömässä sekunnissa ja hälvetäkseen rakastetun olemukseen kuin tulisoihtu auringonvaloon! Onnellinen aika, jolloin itsekäs ihmishenki voi kokonaan uhrautua kaikkine kunnian- ja onnenvaatimuksineen, jolloin koko ääretön maailma mahtuu niihin ahtaihin rajoihin, joiden sisäpuolella rakastettu asuu, ja kaikki kirjavat, myrskyiset, häilyvät ajatukset sulautuvat yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, josta yksin luminen lappalaispoikakin laulaa yksinäisellä matkallaan tuntureilla kiitäessään:

Sinut nähtyäin tuhat mietettä joka hetkenä liikkuu mielessäin, sittenkin yks' vain: oisit armahain!

Älä sano noita tuhatta yhdeksi ainoaksi kokoontunutta ajatusta lyhytaikaisimmaksi kuplaseksi, mitä koskaan on kohonnut olemassaolon valtamerestä — ettei tuolla sekunnilla ole mitään jälkimaailmaa ja itsensä kieltämyksellä mitään huomispäivää. Jokainen nouseva aurinko tekee maailman uudeksi, kukapa sinä hetkenä muistaisi, että aurinko on jälleen menevä mailleen ja hautaava maailman yöhön? Nopeaan rientävät kahdetkymmenet vuodet päivän hetkien mukana ja muuttuvat neljäksi-, kuudeksi-, kahdeksaksikymmeneksi; ja kuitenkin valaisee niitä aina sama nouseva aurinko, kuitenkin pysyy himmentymättä niiden iloinen elämänkatse, niiden unelmat pysyvät ainiaan samana, niiden ihmeellinen kaiken uhraamisen kyky kaiken voittamiseksi on ainiaan muuttumaton. Kahdetkymmenet vuodet ovat vieneet maailmaa eteenpäin ja tehneet sen, mitä historiassa on parasta, juuri tuon oman ehdottoman innostuksensa avulla ja sentähden, ettei mitään suurta eikä ylevää saata tapahtua ilman uhrautumista. Mikä eräänä päivänä tarkoittaa vain yhden sydämen valloitusta, tarkoittaa seuraavana päivänä taistelua isänmaan puolesta ja sitä seuraavana ihmiskunnan hyväksi saavutettavaa voittoa. Juuri on aina sama; kaksikymmenvuotiaan rakkaus on vain sen elämänpuun ensimmäinen lehti, jonka on vast'edes kohottaminen latvansa taivasta kohden. Monesta elämänehdosta sitten riippuu, saattaako ja millä tavoin se ollenkaan kasvaa rungoksi ja latvaksi; varmaa on vain, että hongan lentävän siemenen täytyy uhrata itsensä hongan hyväksi. Joka henkensä säilyttää, hän kadottaa sen; joka sen kadottaa, hän saa sen rikkaampana jälleen.

Ketään ei kummastuttane, että nuorella vaeltavalla ritarilla, jonka oli onnistunut voittaa lohikäärme, mutta jonka sadun jättiläinen oli ajanut pakoon, kaikki tuhannet ajatukset olivat hänen lähtiessään Yöjärven kartanosta kokoontuneet yhteen ainoaan polttopisteeseen: Vernaan. Ennen sitä ei Yrjöllä ollut mitään päämäärää eikä jalansijaa; hän oli koditon, kaikkien tuulten mukana lentelevä hongansiemen, joka kyllä etsi juurtumispaikkaa, mutta ei ollut sitä löytänyt. Miksikä hän ei niinkuin moni muu olisi voinut pitää elämää leikkinä vain ja tulevaisuudesta huolehtimatta nauttia nuoruuden iloja? Miksi ei hänellä niinkuin tuhansilla nuorilla sotilailla ollut tarpeeksi onnea ensimmäisestä olkaimesta, ensimmäisestä urotyöstä, viimeisestä tanssiaislemmitystä tai sodan tuottamista ylennyksen ja kunnian houkuttelevista toiveista? Niin, hän oli monesti itsekin uskonut niin olevan ja huolettomana kuin perhonen nauttinut kukista ja keväästä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän ei siitä löytänyt hengelleen kiinnikettä. Keskellä tuota huoletonta rauhaa kohosi toisinaan sydämen salaisista syvyyksistä sumu himmentämään hänen keveän sotilaselämänsä kaunista maisemaa; se muuttui autioksi ja tyhjäksi, hän levitti sylinsä, mutta ei tuntenut kenenkään sydämen tykkivän hänen sydäntään vasten; hän ikävöitsi jotakin päämäärää, jonka hyväksi kannatti taistella ja elää. Äkkiä se ilmestyi hänen näkyviinsä onnettoman lapsen hahmossa, viattomana vankina, puhtaana, rakastettavana, ihmisten sortamana olentona: kevään Vernana ja Verna orjattarena. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä jotakin, jonka hyväksi hän saattoi elää ja kuolla: Vernan vapauttaminen oli tuleva hänen elämänsä päämääräksi.

— Jaakko — hän sanoi uskolliselle kumppanilleen, joka kärsivällisesti ja paastoten odotteli häntä satuloituine hevosineen Yöjärven puutarhanmuurin ulkopuolella — mitä sinä neuvot tekemään? Pitääkö meidän heti tunkeutua sisään ja vapauttaa tyttö, vai odotammeko tulevaa yötä?

Jaakko omilla jaloillaan seistessään oli aivan kuin muutkin ihmiset, ei lainkaan vapaa inhimillisistä heikkouksista, mutta kun Jaakko kerran pääsi satulaan, oli hän rakuunaa kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut suinkaan jäänyt osattomaksi yön seikkailuista, mutta siitä, mitä sisällä oli tapahtunut, ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta; hän siis vastasi niinkuin jok'ainoa rakuuna hänen sijassaan olisi vastannut:

— Meillä on sotaväentarkastus Artjärvellä.

— Mars! komensi Yrjö.

Sotaväentarkastus oli kuin viileä suihkukylpy äkkiä palauttanut Yrjön unelmien valtakunnasta todellisuuteen.

Auringon asennosta saattoi arvata kellon olevan seitsemän paikkeilla. Nälän, janon, yövalvonnan ja väsymyksen, kaikkien täytyi väistyä virkavelvollisuuksien tieltä. Ratsastajat olivat metsäseudussa Elimäen kirkon länsipuolella, ja luultavasti oli heillä vielä matkaa ainakin kaksi penikulmaa Artjärvelle. He sattuivat tapaamaan paimentytön, joka kaitsi talon lehmiä, ja saivat häneltä tietää lyhimmän määräpaikkaan vievän tien. Yhtä tuntemattomat kuin Yrjölle olivat nuo Elimäen puolen metsät, yhtä tarkoin hän tunsi viehättävän Artjärven. Sinnehän hänen ystävänsä Jaakko oli hänet pienenä lapsena vienyt enonsa, entisen suuresti arvossapidetyn valtiopäivämiehen ja herrastuomarin Tuomas Salmelan turviin. Siellä vuorisilla, kaskien hävittämillä Vilikanjärven rannoilla taikka kirkonmäellä, sinervän Pyhäjärven seuduilla — jolla on monta kaimaa täällä Suomessa — siellä oli Yrjö nelivuotiaasta kymmenen vuoden ikään rakennellut puroihin myllyjään ja ratsastellut satulatta varsain selässä niitä laidunhakaan viedessään; siellä hän oli kuorinut nauriita ja nakellut maahan pihlajanmarjaterttuja, noukkinut männynneulasia paljaista jalkapohjistaan ja pitänyt pientä, karkeata paitaa ainoana vaatekappaleena, minkä oikea vapaaherra tarvitsi kesällä, kunnes hänet lähetettiin Porvooseen kouluun, jossa vapaaherra pakotettiin käyttämään housuja ja kenkiä. Vielä latinakoulustakin hän oli lupa-aikoina kävellyt sarkanuttuisena tuttua tietä Artjärvelle, mutta kadettikoulussa menivät lomat sotaisiin vakoilu- ja aseharjoituksiin. Yrjö unohti talonpoikaiset tapansa, muuttui herrasmieheksi, upseeriksi ja salonkisankariksi; seitsemään vuoteen hän ei ollut nähnyt yksinkertaista lapsuutensa kotia, ja ehkäpä häntä hävetti sen mainitseminenkin aatelisnuorukaisten seurassa. Tällä kertaa palvelus jälleen vei hänet niille seuduin, hän itse oli pyytänyt sitä määräystä, ja se olisi tuottanut kunniaa hänen sydämelleen, ellei vanhaan tuttavuuteen olisi sekoittanut hieman turhamaisuutta se ajatus, että nythän vanhat leikkitoverit Ilta ja Helka saavat ihmetellä ja kummastella.

Aina siihen kohtaan asti, missä kapea metsäpolku yhtyy suureen maantiehen Artjärven kylän lähistöllä, oli Vernan solakka lapsenvartalo lakkaamatta seurannut Yrjöä, milloin istuen hänen edessään satulan kaarella, milloin liihotellen ilmassa, milloin koivujen huojuvilla oksilla, milloin harsontapaisena sumuna puoleksi palaneen metsän nokisten, aavemaisten runkojen takana. Vasta tuttujen peltojen luona, missä jokainen aidanseiväs toivotti hänet tervetulleeksi, ja kylän näkyvissä, missä jokainen harmaa päätyseinä kehoitti häntä särkemään ampiaisenpesiä, vasta silloin haihtuivat hänen silmistään Vernan viehkeän vartalon utuiset piirteet ja katosivat vihdoin vanhan kirkon taakse. Ratsastettuaan Salmelan pihaan ja sidottuaan hevosensa korkeihin, kattoa vasten pystyssä oleviin tikapuihin, joita myöten hän usein oli kiivennyt ylös tähystelemään Myrskylän kirkontornia, tunsi hän taaskin olevansa kymmenvuotias, omissa valloissaan ja vapaa kaikista rakkauden houreista.

Hän juoksi suureen tupaan ja tapasi talonväen, isännän, sukulaiset ja palvelijat parhaillaan päivällisellä. Valtiopäivämiesvanhus oli entisellään, hänen kaunis, pitkä tukkansa oli harmaa, parta valkoinen, iho ehkä vähän kellertävämpi ja otsan rypyt vähän syvemmät kuin ennen, mutta vielä oli hän ihmeen voimakas ja suoraryhtinen ikäisekseen, viidenkahdeksattavuotiaaksi. Siinä istui myöskin komea, ainoastaan muutamia vuosia nuorempi emäntä Briitta Salmela, ympäristön kaikkien talonemäntäin kaunistus, hän joka ennen kukoistusaikanaan kolmenkymmenen iässä oli seurannut miestään Tukholmaan, ollut siellä hoviinkin kutsuttuna ja saanut pudistaa Fredrik-kuninkaan kättä, kun Salmela muiden valtakunnan säätyjen jäsenten kera oli perintöruhtinaan kummina. Siinäpä olivat myöskin talon pojat, entiset nuorukaiset, Matti ja Lauri, voimakkaina miehinä vaimoineen ja lapsineen, ja Yrjö aavisti, että ne kaksi kaunista, iloista tyttöä, jotka juuri kantoivat padasta hyvää puuroa suurissa vadeissa päivällispöytään, eivät olleet ketään muita kuin hänen entiset punanenäiset leikkikumppaninsa, Matias Salmelan valkotukkainen tytär Ilta, joka mielellään näytteli valkoisia hampaitaan, ja talon ottotytär, tummasilmäinen, vallaton Helka. Joukko lapsia ja uusia palvelijoita oli tullut lisäksi kuluneina seitsemänä vuonna; lasten joukossa oli pieni, kuuromykkä poika Sikku (Sixtus), Matias Salmelan lapsi. Yrjö ymmärsi hänen onnettomuutensa, otti hänet polvelleen ja antoi hänen ihmetellä kelloaan. Olipa nuorten joukossa myöskin ammoisilta ajoilta säilynyt vanha ystävä, talon kunniavieras, yhdeksänkymmenenikäinen loinen ja kaarlelainen, Posti-vanhus, joka ennen oli ollut pisin mies pöydässä ja nyt vuosien painon koukistamana istui vanhalla paikallaan isännän vieressä matalan ikkunan kohdalla. Ainoastaan ruotimummoa Sipuri Saaraa ei näkynyt entisellä määrätyllä paikallaan pöydän alapäässä, eikä myöskään koko kylässä varsin hyvin tunnettua Zefanias-kerjäläistä eli Sehvaa ollut istumassa pölkyllä uunin luona. Jotakinhan oli noiden seitsemän vuoden pitänyt korjata pois maan päältä, ja ne olivat olleet sääliväisiä, korjanneet ainoastaan joutavat lastut, mutta jättäneet hirret valmistumaan Herran elonaikaan asti.

Jos Yrjö oli kuvitellut, että nuoren upseerin sisäänastuminen oli herättävä suunnatonta huomiota yksinkertaisessa talonpoikaistuvassa, niin huomasi hän siinä perin pettyneensä. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä antanut häiritä ruokarauhaansa; ainoastaan Ilta, joka liikkui edestakaisin askareissaan, teki tulijalle tilaa tulisijan viereiselle penkille. Upseerin näkeminen ei enää ollut mitään harvinaista Artjärvellä.

— Kiitoksia viimeisestä, isä Tuomas! virkkoi Yrjö hilpeästi ja ojensi kätensä vanhalle isännälle. — Jumala siunatkoon teitä, äiti! Aina vain olette yhtä muhkea kuin ennen kuninkaalle niiatessanne. Tuossa Helkan vieressä minun paikkani ennen oli, ja eiköhän teillä nytkin ole mujetta jäljellä nälkäiselle pojalle?

Emännän terävä silmä tunsi heti entisen huimapään.

— Yrjö se on, hän sanoi ukolleen, mutta muisti samassa kohteliaisuuden, jonka oli oppinut Tukholmassa, ja lisäsi: Yrjö-herra.

Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että emäntä silmäili häntä kummastunein katsein, mikä melkein muistutti Yöjärven kohtauksen lohikäärmettä.

— Ei mitään herraa täällä, jatkoi hän samaan iloiseen tapaan ja antoi kättä lapsuudenystävilleen. — Kas, vanhaa Postia, kun vielä taistelee viimeiseen mieheen asti! Ja Mattia! Ja Lauria! Ja Annikka yhtä nuori kuin seitsemän vuotta sitten! Ja Ilta … ei Helka … ei Ilta… Hitto vieköön, tytöt, miten olette tulleet pitkiksi ja soreiksi! Muistatko, miten raavit minua, kun nokesin riepunukkesi riihessä! Ja muistatko, kun putosin kaivoon, ja te kahden hinasitte minut ylös kaivonkipassa kuin sammakon.

Vanhat muistot ja hyvä pila löytävät tien harvasanaisen, umpimielisen suomalaisenkin sydämeen. Vastaanotto muuttui ystävälliseksi ja niin kursailemattomaksi, että Yrjö kohta nälkäisenä vieraana istui muikkujen ja puuron ääressä. Jaakko astua kopisteli sisään, häntä ei tarvinnut esitellä eikä syömään kutsua; hän tuskin malttoi toivottaa Jumalan rauhaa, kun jo istahti jymähtäen penkille pöydän ääreen. Tarvittiinkin oikein Salmelan padat ja vadit, jos mieli vieraanvaraisen emännän suoriutua pulaan joutumatta kahden moisen retkeilijän nälkää sammuttaessa, retkeilijäin, jotka olivat paastonneet, valvoneet ja kokeneet metsässä seikkailuja koko vuorokauden.

Iltapäivällä alkoi äsken tulleiden rekryyttien tarkastus, ja sitä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yrjö oli milloin katselmusherrana, milloin poikaveitikkana. Jos joku entinen leikkikumppani uskalsi hutiloida harjoituksissa kuultiin: vääpeli, anna hänelle parikymmentä selkään! Tarkastuksen päätyttyä kuuluivat sanat: kas, tässä tupakkaa poskeesi, ole taas iloinen, Pekka! Muistatko, kun me ennen varastimme nauriita Peltosen mäestä? — Ei kukaan poika voinut silloin eikä myöhemminkään saada päähänsä, että nauristen ottaminen olisi kuulunut seitsemännessä käskyssä kiellettyihin asioihin.

Toisen päivän eli lauantain iltana päättyi tarkastus ja korpraali Hägg sai käskyn viedä rekryytit Elimäelle, missä heidät piti kirjoittaa sotilasluetteloihin. Talonväki oli kokoontunut yhteiseen iltarukoukseen; isäntä oli sydämensä pohjasta lausunut rauhanrukouksen ja Jaakko kaiuttanut soinnutonta ääntään virttä veisattaessa. Yrjö tunsi sydämensä niin kummallisen lämpimäksi. Olipa siitä jo aikaa, kun hän viimeksi kuuli rauhan sanaa muitten kuin sotilassaarnaajan suusta, joka varsin sirosti ja kauniisti saneli läksynsä jumalanpalveluksissa.

Ilta oli joutilas. Jaakko käytti tupakkaa kaikenmuotoisena, mihin hieno Yrjö-herra ei mitenkään saattanut tottua, ja oli tarjonnut enolleen valtiopäivämiehelle piipun täyden "viiden sinisen veljeksen" lehtiä, jotka siihen aikaan olivat harvinaista ylellisyystavaraa. Istuttiin ulkona penkillä portaitten vieressä. Kesäkuun ilta oli kasteinen ja kirkas, kaikki viikon työ oli päättynyt, käki kukkui laidunhaan koivikossa, ja Pyhäjärven kirkkaalla pinnalla suorivat joutsenet valkoisia siipiään illan rauhassa.

— Mikä on tuo uusi lisä ullakon päässä? Onko se asuinhuone? kysyi Yrjö, kiinnittäen huomionsa kaikkiin muutoksiin, joita talossa oli tapahtunut.

— On, kuului lyhyt vastaus.

— Ja kuka siinä asuu? Minä luulin nähneeni kalpeiden, parrakasten kasvojen katselevan pikku ikkunasta rekryyttien marssia.

— Eräs sairas herra, vastasi valtiopäivämies yhtä lyhyesti ja äänellä, joka katkaisi kaikki kyselemiset.

Mutta Yrjö oli puheliaalla tuulellaan. Hän oli kestinnyt Salmelan emäntää kaikella, mitä tämä vain halusi kuulla hänestä, ja vähän enemmälläkin. Hän oli uudistanut kaikki vanhat tuttavuudet ja tehnyt uusiakin ystävyysliittoja. Hän oli puhellut Posti-vanhuksen kanssa, tämän sitoessa nuotankiveksiä, kaarlelaisten sotatavoista ja varsinkin siitä heidän kuuluisasta taidostaan, että he urheasti rynnäten vihollista vastaan ratsastivat kumoon sekä miehet että hevoset. Hän oli houkutellut Illan ja Helkan taaskin näyttämään välkkyviä hampaitaan heidän nauraessaan oikeaa raikasta tytönnaurua, vieläpä oli hän koettanut, eikö talon juoksijahepo suuttunut rakuunan istuutuessa satulaan. Nyt hän oli päättänyt etsiä avaimen, jolla saisi auki valtiopäivämiesvanhuksenkin tarkoin suljetun puhearkun ja jatkoi niinkuin ei olisi huomannutkaan ynseää vastausta:

— Sairas herrako, sanotte? Vanha asessori Barkenfeltko? Hänen sanotaan muuttaneen johonkin maalle.

— Ei.

— Tuomas-taatto — sanoi luutnantti hetkisen vaiti oltuaan, vaihtaakseen puheenaihetta — älkää pahastuko, että yhä kyselen. Minä olen ollut kuin tämän talon lapsi; tunnenhan koko sukunne, paitsi vanhinta poikaanne, joka minun lapsuuteni aikana oli poissa ulkomailla. Vieläkö hän elää? Muistaakseni hänen nimensä oli Tuomas niinkuin teidänkin.

Jaakko iski merkitsevästi silmää luutnantilleen, ja kun Yrjö ei näyttänyt tajuavan tarkoitusta, huomautti kornetti hevosten päässeen äsken kylvettyyn ohrapeltoon.

— Ilta! huusi valtiopäivämies.

Kaksi reipasta tyttöä totteli kutsumusta lähtien oitis karkoittamaan murtovarkaita. Yrjö nousi. Hänen oli yhtä mahdotonta pysyä sitä nähdessään toimettomana kuin kalalokki voi välinpitämättömästi katsella salakan hypintää vedenkalvossa.

Salmela laski töykeästi hymyillen kätensä Yrjön olkapäälle.

— Tässä talossa eivät tyttäret tarvitse mitään apulaisia … eivätkä mitään koruja.

— Onpa tuo oiva raudikko, tuo tuossa, virkkoi luutnantti lähdöstä estettynä. — Minä sen hinnaksi arvaisin kahdeksankymmentä riksiä hyvää rahaa. Ettekö myy sitä kruunulle?

— Kruunu ottaa, mitä tarvitsee, kysymättä hintaa. Saammehan maksuksi paperilappuja.

— Oletteko kärsineet vahinkoa sodasta?

— Sota ei ole mitään lapsenleikkiä talonpojalle, vastasi valtiopäivämies kärsivällisesti. Jotakinhan tulee kestää. Minä olen syntynyt havumajassa Hietanan vuoren juurella Isonvihan aikana; isäni makasi voitettuna poltetussa kylässämme, äiti söi karpaloita ja jäkäliä erämaassa. Posti muistaa paremmin ne ajat. Kun minä pääsin parhaaseen ikääni, tuli ryssä maahan noina husaarivuosina; se ei sillä kertaa polttanut, vaan otti lehmät, hevoset ja lampaat, vaikka sekin tapahtui vastoin kenraalien tahtoa. Nyt on majoituksia ja kuormainkuljetuksia, kruunu ottaa heiniä ja eloa, hevosia ja miehiä. Voisipa olla pahempaakin. Laiho on hyvänlainen, kuningas on itse mukana sodassa. Jumala siunatkoon kuningasta ja pitäköön hänet vallassa vastoin aatelisherrojen vehkeitä. Talonpoika on hänen puolellaan.

— Tehän olitte leikissä mukana vapaudenaikana, vastasi nuorukainen lämpimästi. Myöntäkää, ettei kuningas saa koskea kansan lailliseen vapauteen. Olipa se ruma teko, mikä talvella tehtiin, se paperi, jota sanotaan yhdistys- ja vakuutuskirjaksi.

— Oliko? arveli valtiopäivämies järkkymättömän tyynesti ja koputteli lyhyttä visapiippuaan kiveä vasten. — Kyllä ymmärrän; herroille se ei ollut oikein mieleen. Ensin kuningas otti heiltä monta kiiltävää kultarahaa: ranskalaista, englantilaista ja venäläistä; olihan siihen aikaan lupa myydä valtakunnan menestystä. Sitten kuningas ei tahtonut hyvällä suostua eroamaan hallituksesta. Vihdoin hän otti herroilta vallan; niin, ajatteles, he kun eivät enää saa hieroa kauppoja vihollisen kanssa! Semmoinen kuningas hän on, että uskaltaa itse hallita. Se on herrain mielestä vastoin vapautta, mutta talonpojan mielestä se on niinkuin olla pitää. Olenpa minä ollut mukana jos jonkinlaisessa vapaudessa. Jos minun on valittava kuninkaan tai herrain hallituksen välillä, vastaan minä: kun kuningas hallitsee, saa talonpoika pitää omansa. Mutta herroilla on toinen mieli. Kysy Yöjärven kapteeni Mörkiltä, hän on oikea mies.

— Kapteeni Mörkiltäkö? Asuuko hän Yöjärvellä, idässä päin Elimäen metsässä? Tunnetteko hänet? kysyi Yrjö, jonka ajatukset äkkiä kääntyivät toiselle suunnalle.

— Kukapa ei olisi nähnyt huuhkajaa vuorenrotkossa? Jo siitä nyt on enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän muutti tänne, osti autiotilan ja teetti oman mielensä mukaisen huvimajan. Omituinen herra.

— Tiedättekö, onko hänellä lapsia ja mitenkä hän niitä kohtelee?

— En tiedä. Kirkonkirjoissa ei ole mitään muuta kuin, että vaimo haudattiin kolmetoista tai neljätoista vuotta takaperin. Hän kuoli äkkiä, sanottiin, ja haudattiin hyvin komeasti seuraavana päivänä. Se olikin ainoa kerta, jolloin on nähty kapteeni kirkossa… Yrjö … minä en ymmärrä hienoja puhetapoja, minä puhuttelen sinua, luutnantti, niinkuin olen tottunut…

— Kiitoksia siitä, isä Tuomas!

— No niin, Yrjö, johtuupa mieleeni jotakin. Onko sinulla puhtaat paperit Anjalan asiassa?

— Minut koroitettiin aivan äskettäin, vastasi luutnantti vältellen.

— Hyvä, uskomme siis, että täällä on selvää se, mikä muilla tahoilla on sumuista. Niinpä sanon sinulle, että jos marsseillasi tapaat kapteeni Mörkin, niin kannusta hevostasi äläkä katsahda taaksesi. Älä mene puolta penikulmaa lähemmäksi sitä miestä. Asialla on omat syynsä.

— Onko hän ollut sekaantuneena Anjalan juttuun.

— Ehkä, ehkä ei. Se on hengenrikos, selvittä todistuksitta. Nimismies Kallio on vaanimassa, ja täytyy varoa lausumasta mitään; luullakseni hän ei ole löytänyt mitään; mutta en minä antaisi nälkäistä hevoskoniakaan Yöjärven talosta. Milloinka palaat?

— Jo tänä iltana. Palvelukseni vaatii minua joutumaan Loviisaan.

— Huomenna on sunnuntai. Etkö tahdo kuulla meidän uutta pappiamme, Yrjö? Hän osaa opettaa niin nuorille kuin vanhoillekin kaksi hyödyllistä asiaa: pelkäämään Jumalaa ja kunnioittamaan kuningasta.

— Teidän sitä ei enää tarvitse oppia, isä Tuomas. Minä olen koulupoika. Jumala suokoon, että tietäisin, mitä varten minä elän.

— Sinun iässäsi on ihminen kuin heinäsirkka, Yrjö. Mutta ei ole aina kesää metsäisillä rinteillä. Tulee koota syksyksi hyvä omatunto ja rehellinen elämäntyö. Sinä olet sotilas, minä talonpoika. Sinä panet aidat minä kylvän pellon. Pane maan ympäri luja aita, että peltomies saa rauhassa kylvää!

12. ARVOITUKSIA JA SELITYKSIÄ.

Jo samana iltana Yrjö Ros ratsasti Jaakon ja kahden rakuunan seurassa tietä, joka Artjärveltä johtaa etelää kohti Laptreskiin ja Loviisaan päin. Heti, kun hän ehti kääntää selkänsä Salmelan talolle ja kylälle, alkoi Vernan hahmo liihotella kasteessa hänen edellään kuusien ja koivikkojen yläpuolella, alinomaa osoittaen vasempaan päin erämaita kohti. Nuori sotilas ratsasti hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja ääneti; hän oli tehnyt päätöksensä, mutta sotasuunnitelma ei vielä ollut valmiina. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut siitä miehestä, joka sadussa esitti jättiläisen osaa, ei suonut hänelle mitään valitsemisen varaa. Hänen täytyi pelastaa Verna tuon hirviön vallasta; miten, sitä hän ei vielä tiennyt, mutta seuraavan aamun auringon piti nähdä joko Verna vapautettuna tai Yrjö kuolleena.

Ajatuksissaan hän pisti kätensä rintataskuun katsellakseen Vernan ruusua, joka hänellä oli lompakossaan. Silloin hän löysi karkean, keltaisen paperilipun, joka oli pantu taskuun. Hän aukaisi sen ja luki:

"Ratsasta Vilppulaan, joen rannalle, neljänsadan askelen päähän pohjoiseen lautasta. Suuri punaisenruskea kivi, hevosen muotoinen; sen vieressä pienempi kivi, harmaa, valkeapilkkuinen. Vieritä paikoiltaan pienempi kivi. Se maksaa kyllä vaivan."

Ei mitään nimeä alla.

Mitenkä paperi oli joutunut Yrjön univormun taskuun? Hän ojensi sen ääneti Jaakolle, joka sen välinpitämättömästi luettuaan pisti poveensa, sanoen:

— Se koskee nimismies Kalliota.

Jaakolla oli jotakin muuta mielessä vastoin hänen hiljaista tapaansa.

— Mitäpä maksaisi vaivaa puhua siitä hevosesta, joka taittoi jalkansa kaksikymmentä vuotta takaperin? alkoi kornetti ikäänkuin itsekseen ääneensä puhuen.

— Mistä hevosesta? kysyi Yrjö.

— Tuomaasta. Nuoremmasta Tuomaasta. Hänestä, jonka piti periä Salmelan talo.

— Sitä minä en ole koskaan kuullut. Mitä hänestä?

— Tuomas oli vikurivarsa. Hänen piti saada kaikki, päästä valtiopäivämieheksi niinkuin isänsäkin, vieläpä tulla suuremmaksikin mieheksi. Kun hän joutui kahdeksantoista ikään, piti hänen naida rikas Viljamaan Hetta Orimattilasta. Silloin isä antoi hänelle Salmenaitauksen tilan. Siitä hän otti nimen Sundhagen. Mihinkä ruotsalainen upseeri olisi päässytkään suomalaisine nimineen?

— Niin, mitenkä suomalainen nimi Peura kelpasi pappi Peuroniukselle? Mutta Sundhagen? Missä minä olenkaan kuullut sen nimen? Sundhagen?… Eikö juuri se Yöjärven hullu kapteeni sanonut minulle: te ette ole Ros, vaan Sundhagen?…

— Tuomas oli minun ikäiseni. Ennen sinun aikaasi. Kaunis mies, huikentelevainen, uhkarohkea; tahtoi päästä eteenpäin maailmassa. Sen sijaan, että hän olisi naimisilla hankkinut Viljamaan talon, karkasi hän Porvooseen ja otti pestin merimieheksi. Hänessä oli auttamattomasti sellainen taipumus, että hän tahtoi nähdä vähän maailmaa. Eno raivostui. Antoi tilan Matille. Hetta meni sitten Kekälän Rietrikille, joka ajoi Villikanjärvellä heikkoon jäähän, jättäen Hetan ja yksitoista lasta jälkeensä.

— Yksitoistako vain? Minä luulin niitä olleen kaksitoista. Mutta mitenkä kävi sitten Tuomaan?

— Hänellä oli hyvä pää niinkuin isälläänkin. Luki meritiedettä, tuli kapteeniksi. Rupesi sotalaivaan palvelukseen. Joutui huonoon seuraan. Alkoi remuta. Hänen täytyi erota palveluksesta. Kuljeksi ympäri maailmaa. Hukkui, hirtettiin tai kuoli vaivaishuoneessa, ei kukaan tarkoin tiedä. Mitä sinun tarvitsi penkoa vanhoja ruuhkia? Eihän kukaan sano sille, jolta on käsi murskautunut myllynrattaassa: mihin olet unohtanut toisen rukkasesi?

Yrjö pysäytti äkkiä hevosensa. Oli juuri tultu kapean metsäpolun kohdalle, joka johti Yöjärven saloille ja jolta ratsastajat olivat lauantaiaamuna tulleet maantielle.

— Jaakko — keskeytti Yrjö puheen — lähdetkö kanssani?

— Mitä nyt? Tuonneko sinä ratsastat?

— Niin. Kello on nyt kymmenen. Aikaa on meillä kaksitoista tuntia. Kello yhden aikaan olemme Yöjärvellä. Kello neljäksi tai viideksi ehdimme takaisin Artjärvelle ja jätämme Vernan enosi huostaan. Kello kuusi lähdemme taas matkaan ja kello kymmenen huomenna aamupäivällä annamme raportin Loviisassa.

— Hm, mutisi Jaakko. Hyvin aprikoitu. Ei säästä miehiä eikä hevosia. Mitä hyötyä siitäkin olisi?

— Olethan kuullut kapteeni Mörkin ansiot. Jollen minä pelasta Vernaa, niin se peto hänet surmaa. Tahdotko olla mukana kunnon työssä?

— Laki tietää toisen nimen moisille teoille. Laki sanoo sitä kotirauhan rikkomiseksi, murtovarkaudeksi, naisenryöstöksi. Ehkäpä muuksikin, en minä niin tarkkaan tunne lakia.

— Mahdollista. Minä pelastan hänet.

— Kuulehan nyt, Yrjö, todista, että hän tahtoo tappaa tytön! Ellet voi todistaa sitä, sanotaan: sisäänmurto, ryöväys; henkensä menettäköön.

— Vai niin? Intätkö vastaan? Pelkäätkö kaulaasi? Mene lemmolle, mies, ja vie rakuunat kanssasi! Minä lähden yksin Yöjärvelle.

— Minusta meidän tiemme käy etelään päin.

— Sinun tiesi, mutta ei minun. Minä olen sinun esimiehesi, minä ratsastan Elimäelle ja käsken: mars Loviisaan!

— Kapinoimista, luutnantti. Patti tulkoon hevoseeni, jos se rohkenee nostaa jalkaansa toiselle tielle kuin sinun ratsusi. Olenko koskaan luopunut sinusta, Yrjö?

— Kas vain moista uppiniskaista veitikkaa! Totta on, että kun olin neljän vuoden vanha, löysit minut yksinäni itkemästä Helsingin kadulta.

— Sinä et tiennyt mitään asuntoa, et mitään nimeä muuta kuin omasi. Sellainen pikku raukka! Äidistäsi tiesit ainoastaan sen, että hän itki usein.

— Sitten otit sinä minut haltuusi kuin oman poikasi, veit minut Salmelaan ja niin edespäin. Mutta nyt olen minä sinun esimiehesi ja komennan: mars Loviisaan! Olisipa tuhat tulimmaista, jos en saisi sinua tottelemaan.

— Yrjö, se on poikain kujeita se. Käännä pois hevosesi, niin minä kyllä tottelen sinua kuin koira.

— Jaakko, kunnon poika, sinä olet kelpo rakuuna ja tunnet palvelusohjeitten joka kohdan, mutta sydämen asioissa olet kuitenkin oikea rintalapsi. Anna minun mennä, anna minun kaatua, jos on kaaduttava. Olenpahan silloin tehnyt jotakin hyvää hyödyttömällä elämälläni.

— Sinun kaatua? Loruja! Sinä olet syntynyt kenraaliksi, eikä sinulla ole oikeutta karata palveluksesta. Jaakko Peura on syntynyt sukimaan hevosia.

— Etkö siis tottele käskyä?

— Siitä ei puhettakaan, sanoi mylläri rehellisyydestä.

— Mars! komensi luutnantti, ja kaikki ratsastivat metsätielle.

Etäälle he eivät ehtineet, kun jo kaksi ratsastajaa Elimäeltä päin tuli vastaan. Epävarmoja olivat ajajat, yö oli pimeä ja metsät täynnä molemmista sotajoukoista karanneita luopioita. Kummallakin puolen ratsastajat pysähtyivät ja virittivät pistoolinsa.

— Tunnussana! huusi suuremman joukon päällikkö.

— Kustaa! vastasi tuttu ääni heikompivoimaiselta puolelta.

— Tie auki! kajahti taas nuoren luutnantin ääni, ja hänen väkensä sai käskyn päästää tulijat ohitse.

Vastaantulijat lähestyivät sormi pistoolin liipasimessa. Toinen oli sininuttuinen herrasrenki, toinen muodoton olento, jolla oli yllä tarkasti kiinni pantu päällysnuttu, jalassa huopasaappaat, satulassa tyyny ja pieni, sievätekoinen pullontuppi riippumassa satulannastasta.

— Lurjus! kuului Jaakon käheä ääni iltahämärästä. Kornetilla oli monien hyvien ominaisuuksien ohella myöskin se paha puoli, ettei hän aivan helposti voinut unohtaa loukkauksia. Hän oli tuntenut miehen, joka oli ollut hänen vastustajanaan Yöjärven kahakassa, kierosuisen Martin.

— Tohtori Ekströmer! huudahti Yrjö yht'aikaa, yhtä hämmästyneenä.

— Hammastauti minut periköön, ellei siinä ole kuin olekin Yrjö Ros. Ja te, hyvä herra, hätyytätte rauhallisia matkustajia kuin kasakka! Käännös oikeaan, mars, tämä tie viepi noli me tangere'en, joka minun latinassani merkitsee: älä loiki sinne, Wetterblom!

— Seis, pojat! komensi luutnantti. Minulla on vähän puhumista tohtorille.

— No, mitä nyt? alkoi ilomielinen tohtori, kun he olivat ratsastaneet niin etäälle muista, ettei puhetta kuulunut — Verna voi hyvin ja pyytää päästä kaikesta sotilaallisesta kunnioituksesta. Yöjärvi on varustettuna, parvekkeen ovi on hyvin teljetty, ja sankkiruuti on ehtinyt kuivua.

— Tuletteko siis Yöjärveltä? Ja eikö hän ole vielä tappanut tyttöä?

— Vielä mitä! Minä lähdin sieltä kello seitsemän illalla ja olisin nyt jo Laptreskissa, ellei tuo anatominen epäsikiö olisi vienyt minua väärälle tielle. Mutta puhukaamme nyt järkevästi. Luulenpa, että sinä, nuori herraseni, aiot vielä kerran uskaltaa lapsen säälinesi kapteenin pitkää miekka vastaan.

— Naurakaa te vain, tohtori! Niin, minä aion todellakin pelastaa onnettoman tytön. Jaakolla on eno Artjärvellä; tyttö viedään sinne turvaan.

— Vai niin, vai on Petroniuksella eno. Siinä oli todellakin enemmän ymmärrystä kuin hänestä luulin. Mutta, nuori herraseni, mitenkä on oman järkesi laita? Onpa se merkillinen paikka tuo Yöjärvi. Hyvät ateriat, huono yö-rauha. Ilma on niin hourupäisyyden kyllästyttämä, että jos kuka hyvänsä järjeltään tavallinen ihminen sitä hengittää edes kaksi tuntia niin hän jo ehdottomasti tuntee itsensä hupsuksi. Olettakaamme, että onnellisesti selviät kaikista kuivista pistooleista, kaikista hullun miehen lyömämiekoista, vapautat isän tyttärensä huolehtimiselta ja pakenet hänen kerallaan eno Pomponiuksen luo: mitä luulet Kaulbarsin siitä sanovan? Ja jos käännyt Armfeltin puoleen, jolla kyllä on ollut lemmenseikkailunsa, niin muista, että me täällä emme ole vihollisen alueella. Kansa nurisee, täytyy pitää yllä sotakuria. Siis poikaseni, tänään seikkailuja, huomenna sotaoikeus. Ei itse kuningaskaan silloin voisi auttaa sinua, ja minä saisin vain kunnian todistaa, että henki on mestauksessasi kunnolleen lähtenyt.

— Siitä minä vähät huolin.

— Kuulepas tuota! Ja uskallanko kysyä, kuka sinulle, hyvä herra, antaa luvan pelastaa toisen miehen morsiamen?

— Morsiamenko? Kukapa menisi kihloihin kuuromykän lapsen kanssa?

— Kukako? Esimerkiksi eräs, joka toivoo saavansa tytön parannetuksi. Diagnoosi antaa kyllä syytä sellaiseen toivoon.

— Olisitteko todellakin? virkahti Yrjö hämmästyneenä.

— No lempo, tahdotko kuulla sen uudestaan? Yrjö, minä en huoli vaatia sinua kaksintaisteluun, paransinhan minä sinut keuhkokuumeesta, ja lääkärit ovat sellaisten potilastensa ystäviä, jotka ottavat kuullakseen järkisyitä. Mutta niin paljon sanon minä sinulle, että asia päätettiin tänä aamuna. Jos minä nimittäin saan tytön kuulemaan ja puhumaan, mikä on mahdollisuutena kahdessa tapauksessa kolmesta. Ymmärrätkö nyt, minkätähden olen kuluttanut kallista aikaani siellä huuhkajan pesässä, jossa ihminen todellakin tarvitsee kunnollista kananpoikapaistia ja oikeata portviiniä, jos hänen mieli saada säilytetyksi se rahtunen tervettä järkeä, joka hänellä onneksi vielä on varastossa. Vai onko mielestäsi vielä liian aikaista minun kerrankin päästä naineeksi mieheksi?

Yrjö kannusti hevostaan ja tempasi samassa niin kiivaasti ohjaksia, että hevonen nousi pystyyn.

— No, jatkoi tohtori, ratsasta nyt matkoihisi; mikset lähde jo? Maljasi, urhoollinen luutnantti!

Niin sanoen avasi tohtori hienon pullokotelon, täytti kaksi hiottua lasia ja ojensi ystävälleen toisen varjeluslääkkeeksi yökylmää vastaan.

Veri kiehui nuoressa sotilaassa, mutta hän ei voinut olla huomaamatta asemaansa naurettavaksi, ja naurulle hän oli hyvin arka. Vastaamatta ja juomatta hän pyörsi ympäri hevosensa, komensi joukkonsa seuraamaan ja ratsasti täyttä laukkaa takaisin maantielle.

Tohtori Ekströmer, vaikka olikin taitava ratsastaja, ei tuntenut halua poiketa mukavista tavoistaan rakkauden hullutuksien tähden. Hän jatkoi levollisesti matkaansa Laptreskiin päin ja saapui sinne puolen yön aikaan. Hän pysähtyi hyvään kestikievariin ja lepäsi rauhassa matkan vaivoista.

Seuraavana aamuna kello kuusi Yrjö seisoi hänen vuoteensa vieressä. Rakuunat olivat havainneet parhaaksi levähtää samassa kylässä.

— Tohtori — sanoi Yrjö, tällä kertaa jo melkoista levollisempana — älkää panko pahaksenne eilisiltaista kiivauttani. Te olette aina osoittanut minulle ystävyyttä, ja uskokaa, en minä ole kiittämätön.

— Sinäkö se oletkin, yökuljeksija? No, iloista nähdä, että olet parantunut hupsuudestasi. Mitä sanookaan Tibullus: fova consilia nox, aina on viisainta nukkua asian selvikkeeksi. Käy istumaan, poikaseni, tutki tuolla seinällä olevia maaherran mielenkiintoisia tiedonantoja sillä aikaa, kun minä puen ylleni arvokkaamman hahmon. Matkapulloni on tuossa nokisen uunin vieressä. Kaada siitä itsellesi se lasi, josta et eilen huolinut; moista viiniä juovat vain kuninkaat ja hullut. Minä en suinkaan jättänyt täyttämättä pulloani Yöjärvellä.

— Te mainitsitte eilen — jatkoi Yrjö, kun tohtorin vitkallinen pukeutuminen päättyi — te lausuitte pari sanaa likeisestä liitosta, minkä olitte solminut yöjärveläisten kanssa. Sopisikohan teidän antaa minulle joitakin tietoja siitä perheestä.

— Olemmeko taas siinä asiassa? Annapas, kun koettelen suontasi!

Yrjö ojensi hänelle hymyillen kätensä, ja tohtori huomasi suonen tykinnän tyydyttäväksi.

— Hyvä, hän sanoi, ja lupaatko, kun uudestaan satuloit hevosesi, olla eksymättä noihin kelvottomiin Elimäen katajikkoihin?

— Kello kymmenen tänään aamupäivällä pitää minun antaa raportti matkastani kenraali Kaulbarsille.

— Hitto, silloinpa meillä ei olekaan pitkää aikaa loruilla. Minä koetan puhua niin lyhyesti kuin mahdollista. Näitkö ehkä siellä marakatin, Rebekka-nimisen?

— Olihan minulla se kunnia.

— Minä olen tottunut seurustelemaan kaikenlaisten hirviöiden kanssa. Olipa siinä vähän vaivaa; mutta kun ensiksi oli kyseissä tytön parantaminen ja sitten naiminen, niin tipahteli vähitellen salaisuus toisensa perästä esiin kuin herneet haljenneista paloista. Kapteeni Mörk … se on tulevan appeni nimi…

— Niin, sen tiedän. Jatkakaa!

— Hän palveli Ruotsissa, mutta muutti sitten Suomeen kaksintaistelujensa tähden, kuten luultiin. Henki enemmän tai vähemmän on mitätön asia moisten herrojen mielestä. Jollakin ulkomaanmatkalla hän nai italialaisen oopperalaulajattaren Teresia Balbi'n. Voithan arvata jutun jatkon. Sillä naisella oli ollut monta ihailijaa. Tarvitaanko muuta, jotta Desdemona ja Othello olisivat valmiit?

— Oliko hän mustasukkainen?

— No, niinkuin afrikkalainen. Hän oli mustasukkainen sekä eläville että elottomille. Rouva rakasti kukkia ja soittoa. Mörk ei kärsinyt, että hän olisi rakastanut mitään muuta kuin yksin häntä, murskasi kitaran ja viskasi kukka-astiat ulos ikkunasta. Yöjärvi rakennettiin autioon metsään, jotta siellä olisi ollut helpompi vartioida rouvaa. Ei kukaan saanut nähdä häntä, ei kukaan käydä häntä tervehtimässä. Moinen tietysti ärsyttää naista. Muista se, Yrjö, kun nait!

— Tappoiko hän vaimonsa?

— Maltahan; niin hullu hän ei ollut tieten tahtoen. Kunniattomalla hirmuvallalla on aina seurauksensa; sen voi laskea kuin kuuluisi se matematiikkaan. Kielletty hedelmä houkuttelee… Kuvittelehan mielessäsi etelämaalaista naista, joka on kokoonpantu vain ruusuista ja tulesta! No niin, vähän aikaa hän sieti sitä kärsien, mutta sitten hän alkoi vihata. Varo, Yrjö, naista, joka vihaa!

— Tuliko vaimo uskottomaksi?

— Tuli eikä tullut; sitä en todellakaan tiedä. Mutta hän petti miestään. Jos mies oli mustasukkainen, niin oli vaimo viekas. Mörk pani rautaristikot hänen ikkunoihinsa ja asetti vuoteensa yöksi hänen ovensa eteen, ja kuitenkin vaimo petti hänet. Yrjö … tyhmää on naida ollenkaan. Luulenpa olevan viisainta aina pysyä naimattomana.

— Eikö hänellä sitten ollut mitään todistuksia?

— Ei, ei mitään todistuksia, vaikka olikin vanginvartija. Hän rakasti ja raivosi kuusi tai kahdeksan vuotta. Vihdoin katkesi heikko side; voisipa ankkurin touvikin katketa vähemmästä. Unohdin sanoa, että Anckarströmillä oli kaksi lasta.

— Anckarströmilläkö?

— Tulinko sen nyt sanoneeksi? No niin, minä aioin jättää sen sanomatta, koska lupasin. Mutta mitäpä vahinkoa siitä on, vaikka sinä tiedätkin hänen oikean nimensä? Yrjö Anckarström, luultavasti sen puolihullun kaartinluutnantin Jaakko Juhana Anckarströmin setä. Suku polveutuu vallonilaisista vuorimiehistä; heissä on rautamalmia, vuoriruutia ja kaivosten pimeyttä. Heillä oli, kuten sanottu, kaksi lasta, oikeaa toivotuista, poika ja tyttö. Poika oli lähes neljän vuoden, tyttö puolentoista vanha. Isä ei voinut kärsiä poikaa erään samannäköisyyden tähden. Voinhan sanoa sen sinulle. Siellä oli Tukholmassa ollut meriväenluutnantti nimeltä Sundhagen…

— Sundhagenko? Oletteko siitä aivan varma?

— Aivan varma. Kaunis mies, reipas ja iloinen; oli palvelemalla kohonnut arvoonsa halvasta merimiehestä, matkustellut paljon ja ollut signoran suosikki jo Neapelissa. Sanalla sanoen, syystä tai syyttä, isä ei voinut kärsiä pikku Yrjöä…

— Yrjöäkö? Sanoitteko Yrjöä?

— Niin, siihen aikaan oli monen tapana antaa lapselleen nimi Englannin kuninkaan mukaan. Eräänä päivänä rakenteli poika sulkuja puroon…

— Rakenteliko sulkuja puroon?

— Ja läiskytteli vettä ylöskäärityin paidanhihoin. Silloin tulee isä sinne ja näkee punaisen merkin pojan oikeassa käsivarressa.

— Punaisen merkinkö oikean kyynärpään alapuolella?

— Mahdollista kyllä; ei mikään ole tavallisempaa kuin moiset ihopilkut; minä kerron toiste, mitenkä ne syntyvät. Kapteeni oli kerran joutunut riitaan Sundhagenin kanssa joissakin naamiaisissa ennen pojan syntymistä; tietysti mustasukkaisuudesta. Miekat olivat paljastuneet, Sundhagen saanut naarmun käsivarteensa, ja naiset olivat sitoneet sen. Voitpa arvata, miten kapteeni hurjistui, kun hän näki verisen naarmun pojan käsivarressa. Ellei Rebekka olisi sattumalta ollut puutarhassa, ei poika olisi päässyt elävänä purosta.

— Ja Rebekan onnistui silloin saada kapteeni taipumaan, niin että hän lähetti pojan pois kaljupäisen miehen kanssa?

— Aivan oikein, vanhan Ramströmin kanssa. Kuka sen on sinulle sanonut!

— Jatkakaa! kuiskasi Yrjö melkein kuulumattomasti.

— Sinä olet kalpea, poikaseni, olet ratsastanut liian tuimasti ja valvonut kuin huuhkaja. No niin, kertoakseni edelleen, signora joutui aivan suunniltaan, kun hän kuuli pojan pois viedyksi, kirosi kauniin äänensä, joka hänelle ensin oli hankkinut hirmuvaltiaan rakkauden, ja rukoili raivoissaan, että hänen tyttärensä tulisi mykäksi, päästäkseen kerran kokemasta samaa kuin hänen äitinsä. Verna oli jo silloin puhunut muutamia sanoja, mutta hän sairastui sitten isoonrokkoon, menetti kuulonsa ja lakkasi puhumasta.

Yrjö oli vaiti. Yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmänsä kätköistä salaa lattialle.

— Siitä päivästä asti — tohtori jatkoi — oli viimeinenkin onnen pilkahdus kadonnut tuosta onnettomasta talosta. Jonkin ajan kuluttua sai kapteeni kuulla tai muuten kuvitteli mielessään Sundhagenin näyttäytyneen Yöjärven tienoilla. Eräänä syysyönä, kun mustasukkainen mies tapansa mukaan vartioi ase kädessä talon edustalla — hän ei enää koskaan nukkunut öisin — hän näki viittaan kääriytyneen olennon hiipivän puutarhan lehdettömien pensasten takana. Hän luuli tuntevansa sen Sundhageniksi…

— Jo riittää. Minä en halua enää tietää enempää.

— Ei haittaa, poika; siitä opit vain, että jos onnettomuudeksesi joskus naitkin, sinusta ei koskaan pidä tulla uutta Othelloa. Sanalla sanoen, kapteeni laukaisi ja osasi maaliinsa, ei kuitenkaan Sundhageniin, vaan omaan vaimoonsa.

Yrjö kääntyi poispäin.

— Niin, niin hulluksi mies voi tulla mustasukkaisuuden kuvitteluista! Asia salattiin, mutta siitä hetkestä asti kapteeni alkoi vihata ihmisiä. Puolihullu hän oli jo ennenkin, ihan raivohullu tuli hänestä senjälkeen. Hänellä oli enää tyttö, ja jotakinhan täytyy aina rakastaa. Hän tuhlaamalla tuhlaili hänelle kukkia ja kalleuksia, tytön piti oppia maalaamaan ja soittamaan kitaraa… Ramström opetti häntä koskettelemaan kieliä, joita hän ei kuullut … mutta hän ei ollut pettävä isäänsä, niinkuin äiti oli tehnyt, hän ei ollut koskaan isänsä tietämättä näkevä ketään vierasta, ja vähimmästäkin vapauteen pyrkimisestä suljettiin hänet pimeään vankilaan. Siinä on Vernan kasvatuksen arvoitus… Mutta mikä sinua vaivaa, poika? Oletko hullu? Katsohan tuota, itkeä nyyhkyttää kuin koulupoika saatuaan pari tusinaa kämmenilleen!

Yrjön hillitty mielenliikutus oli viimeinkin päässyt puhkeamaan. Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut.

— Ai, hitto! huudahti tohtori, luullen äkkiä keksineensä tuon tavattoman tunteidenpurkauksen selityksen. — Kukapa olisi luullut armollisen rouvan ritarin olleen kolme päivää rakastuneena vialliseen tyttöön?… Yrjö … reipas, kunnon Yrjö, katso ylös, ole mies! Joutavia suret, ei ole niin mitään syytä itkeä tillittää. Minäkö olisin kihloissa, minä Ekströmer, joka tunnen joka ainoan lihaksen, joka hermon, jokaisen hysteerisen veren kuohahduksen tuossa heikossa astiassa, jota sanotaan naiseksi! Minäkö, joka joka päivä parannan moisia hämähäkin verkkoja päänkivistyksestä, hammastaudista, madoista, värveistä ja niin edespäin ja niin edespäin, minäkö naisin? Vielä mitä! Joutavaa lörpötystä se oli, jottet sinä olisi ajaa karauttanut suden suuhun hulluuden pesään Yöjärvelle. No, tahdotko tytön? Minun puolestani kernaasti. Ota hänet, suutele hänet kuoliaaksi, syö hänet kurkkujen ja puolukkahillon höystämänä kuin olisi hän paistettu peltopyy. Minä tulen häihinne sulhaspojaksi, parannan pikku rouvalta päänkivistykset ja määrään oikeita prinssintippoja ensimmäiselle pojalle, kun se alkaa saada hampaita.

Jos tohtori oli odottanut päivänpaistetta, ilon huudahduksia ja syleilyjä palkaksi tästä jalomielisyydestään, niin kohta hän huomasi siinä perin pettyneensä. Yrjö hillitsi liikutuksensa, katsahti häneen vielä kyyneleisin silmin, pudisti hänen kättään ja sanoi:

— Kiitoksia, kyllä ymmärrän. Mutta te erehdytte, tohtori. Jos hetkisen olinkin heikko, niin ei ollut siihen syynä kihlauksenne ettekä te. Tehkää niinkuin oma velvollisuutenne ja omatuntonne vaatii. Minä olen taas sama kuin kolme päivää takaperin … rikkaampi tai köyhempi, miten asiaa katsoo … mutta valmiimpi kuin milloinkaan heittämään pois elämäni kuin ammutun etupanoksen. Jääkää hyvästi… Missä hevoseni, Jaakko! Ei ole monta minuuttia menetettävänä.

Tohtori Ekströmerin alahuuli venyi melkoisesti ylähuulta pitemmälle.

— Mikä pojalle tuli? toisti hän, pannen nuuskaa nenäänsä. — Onpa oikein riivattua, että vanhain naisten jälkeen ei ole mitään nuoria miehiä juonikkaampaa tässä maailmassa.

13. KAIPIAISISSA.

Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa, kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan, voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen luokseen, saadakseen palkintonsa — jos hän sitä silloin enää halusi. Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.

— Minä luotan teihin, urhoollinen ritari — oli silloin kenraalitar vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen — ja todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi. Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia, jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa. Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?

— Lupaan, armollinen rouva — oli Yrjö vastannut — minä olen ylpeä tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen käytettävissänne.

Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.

Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta, ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen. Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä kavallus oli rikkonut.

Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan, runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä epäillä hänen rohkeuttaan.

Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän torjumaan uutta rynnäkköä.

Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan taakse Kymen yli Lappeenrantaan.

Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä 1789 vuoden sodassa.

Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava, joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle mentäessä.

Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä, murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki, Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa, sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.

Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan. Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille. Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.

Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija — joka oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja — oli kuten tavallisesti hajallaan vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta "sotilaspoika" laulaa:

Utilla eestä Kustavin mun ukkon uupui verihin.

Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston, jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana vuodenaikana.

Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin, että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen. Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.

Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla. Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset, oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.

Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi vuorostaan hyökätä.

Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään. Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:

— Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää peräytymään.

—- Teidän ylhäisyytenne — sanoi ajutantti kunniaa tehden — antakaa minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.

— Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua ratkaisemaan taistelun.

Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat taaskin marssia eteenpäin.

— Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa tervehtien päällikköä.

— Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle vastaukseksi. — Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia kuulu.

— Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata! vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.

— Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. — Vihollinen peräytyy!

— Herra — vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana — teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin. Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!

— Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti, mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. — Vielähän tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä; antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.

— Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja suuttumuksen tuntein.

Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua avuntuloon asti.

Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut, juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun pohjoisrinteelle.

Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:

— Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia johtamaan.

Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina, verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.

— Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.

— Kaatunut, vastasi joku.

— Haavoittunut, virkkoi toinen.

— Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi kolmas rakuuna käsi otsalla.

Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.

Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu.

Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli. Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa vartta Ummeljoelle.

Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.

Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas, ja Klingspor — sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin oli sangen turmiollinen Suomelle — pääsivät kenraalimajureiksi, viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.

Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli, jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa aikaisemmin?

14. JAAKKO RATSASTAA LÄHETIN TOIMISSA.

Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän kunniassa eikä tappiossa.

Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina, likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä, toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein, äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan, vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.

Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa. Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:

— Entä luutnantti Ros?

— Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.

— Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan kankaalla.

Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella. Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:

— No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?

Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:

— Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan haavoitettuja.

— Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. — Ottakaa mukaanne torvensoittaja ja välskäri.

— Määräys?

— Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta, käskyn lyijykynällä.

Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa Kaipiaisiin päin.

Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä. Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku, olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken kulkenut.

Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita. Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat eivät osanneet lukea.

He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä oli mukanaan tulkkikin.

Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali Kaulbars voi.

— Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti topakasti.

— Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen varustuksemme.

— Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen hän mutisi: Yrjö!

— Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.

Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet korjaamaan lähinnä makaavia.

Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia, mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä päivänä — hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita, haavoitettuja — kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.

Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät, yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua; venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille. Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin. Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet, toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua. Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle, missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää venäläisten varustuksia.

Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille, oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta, kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä, se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää erottaa ystävää vihollisesta.

— Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana! käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.

Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi, hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan, hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua haudatuksi, ylös elävien ilmoille.

Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti; kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli häväissyt.

Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.

Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset, nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.

— Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes ajatellakaan.

— Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen suonistaan syöksyi sydämeen. — Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.

Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan, penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.

— Nyt — sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi — nyt olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas, hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.

— Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt järkensä.

— Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.

— Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.

— Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.

— Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.

— Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja rinta ovat ihan vahingoittumattomat?

— Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä. Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.

— Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja kuitenkin vavisten. — Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua hän jo lateli koreuksia neitoselle.

— Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.

— Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta! Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!

Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan. Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin hienon hienoa sumua.

— Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.

— No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.

Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin Valkealan torpan lattialaudoille.

15. KYSYMYKSIÄ JA PAKO.

Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä, prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.

Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa, palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin Pietaristakin saapui — ei tiedetty, miten — ruusujen lukuisan suvun komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen olemassaolonsa käännekohdaksi.

Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet kukkimasta, mutta pohjoisempi centifolia kasvoi yhä suuria, tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen, vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin koski lähestyvä syksy?

Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään Vernaksi?

Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi? Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä. Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin, mitä häneltä sitten puuttui?

Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematon jokin teki hänet levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut. Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua, nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot, Rousseaun Emilen, muutamia matkakertomuksia ja — Lidnerin runoelman "Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta. Puhumisen taidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä. Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen. Mutta ääni, laulu, sävel, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän päätti kysyä.

Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:

— Mitä merkitsee se, että Jumala sanoi: tulkoon valkeus? Liikuttiko Jumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?

— Jumala ajatteli — Rebekka vastasi nopeasti — ja se oli sama kuin Jumala sanoi.

— Onko sitten ajatteleminen samaa kuin sanominen? Kuinka sinä ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.

Rebekka ei osannut vastata.

— Tässä on kolmannessa luvussa — Verna jatkoi — että ihmiset kuulivat Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?

— He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään, keksimättä äkkiä selvempää selitystä.

Vernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä mustakiharaista pikku päätään.

— Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle, mutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi, mutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt käsieni liikkeitäkään.

— Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Rebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.

Kapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei uskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti valmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti tohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.

Kun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja kun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.

— Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien varalta mukana. Lapsi … rakastatko minua?

Orjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen edessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita tunteita kuin vavistusta.

— Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein, joissa oli hänen luonteensa hurjuutta.

Mutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli määrännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta, sillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan viereensä sohvalle — jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen osoittanut ainoalle lapselleen.

— Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden merkkejä niin lempeästi kuin saattoi. — Minä tahtoisin mieluimmin viedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä ajattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta ainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia ovat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät koskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin minua … ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua … isääsi, suojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!

Ja taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän hillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten hänen vieressään.

— Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka rakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro! Niin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on koiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole ketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan sinut … sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko häntä … häntä … Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?

Lausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin hänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä molemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla silmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja syvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä kerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski sisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.

— Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui emännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut kuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan laastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja onnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii rikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette sairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista kurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!

— Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni huomattavasti hämillään. — Mene tiehesi!

— Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin menenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.

Jättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään vastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin tavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle äsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi hiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan oli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin arvata.

Seuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta, että hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi Rebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja pitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille retkilleen, oli poissa.

Puolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla. Joukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille porteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan aliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.

Kruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja vastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin kaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei löydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja sitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi ajaksi odottamaan isännän palaamista.

Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.

Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.

— Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa. Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan. Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne, mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?

Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja. Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.

— No — huudahti tohtori — niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.

— Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle. Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje oli kapteeni Mörkiltä.

— Hm … vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta? Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas poikakaan kaukana.

— Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros on kaatunut Kaipiaisissa.

— Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta vielä oli jäänyt jäljelle. — Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren. Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta… Hm, siinä nyt ovat seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe … täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä häirittäisi.

— Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian kuninkaalta.

Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton, sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.

— Matami! huusi tohtori.

Rebekka tuli.

— Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?

— Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.

— Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.

— Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa onnettomammaksi kuin hän jo on?

— Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos se ei meille onnistu. Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin, että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan aavistaa puutteellisuuttaan?

— Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.

— Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan kuulohermoon — vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän kuule … se herättää hänet… ja se, että hän on jälleen saava kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä. Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.

16. UUSI MAAILMA.

Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen. Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana. Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista virvoittava.

Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.

Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi, jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi, mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta; siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten aina muulloinkin tohtorin tulkkina.

— En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.

— Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois soittimen. — Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!

Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä koulua ja oppia laulamaan.

Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoria haistamaan yhtä niistä.

Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti — taaskin ikäänkuin leikillä — tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä kuvastui.

Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.

— Minä näen Jumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.

— Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.

— Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut kumartavat sille.

— Pane kiinni silmäsi!

Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen eloisista kasvoistaan.

— Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.

— Ei, sinä kuulet sen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.

— Kuulkaas nyt, hyvä matami — kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta pehmeyttä sydämessään — olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset! Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille, vieläkö hän näkee äänen.

Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa käsillään. Silloin ei Verna sanonut enää näkevänsä mitään.

Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus — pyhä sentähden, että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme — oli vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.

Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa sitäpaitsi Jumalaan.

— Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn. Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään apua… Ai, tuhat tulimmaista, nythän minä olenkin voittanut Cecile Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta… Jääkää hyvästi, matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka … hän on kaikki menettänyt … ehkäpä henkensäkin!

Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.

Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle. Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja yksinäiseksi.

Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys, joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja, ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiin puhumiseksi. Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin oli sanomista.

Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt, mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä, ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.

Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!

Puhuminen! Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha, puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli: äiti! Hän pelästyi omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.

Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana, missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen. Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta samankaltaisuudesta. Jumalaa hän oli lapsuudestaan asti merkinnyt hyvin korkealla ja suurella, rakkautta avoimella sylillä, iankaikkisuutta ympyrällä, aikaa matkimalla kellon heilurin liikettä, vapautta linnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.

Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.

Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin; musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei ymmärtänyt häntä?

17. VAIHTUNEET OSAT.

Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä, ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme, jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan. Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan, terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen palvelija.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli niin pitkälti kevääseen?

— Lapsi — sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen sanansa ja lausuen lapsi sanan kuin olisi se ollut: teidän kuninkaallinen korkeutenne! — ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?

— Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt tiedän, minkätähden hän itki.

— Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen aikaan?

— Ruusujen aikaanko? Ajattelen.

— Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin, puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.

— Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.

— Katsoitko hänen huuliaan?

— Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä sinä et koskaan ole sanonut!

— Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.

—- Hän palaa kyllä.

Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.

— Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.

Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä — mikä silloin jo oli hyvin harvinaista — ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui, oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli siteissä.

He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.

Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"

— Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha, sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. — Luutnantti tahtoi tulla tänne; minun täytyi laahautua mukana.

Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin, hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.

— Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään vierashuonetta.

Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi kuukautta takaperin — kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas, kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta, joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok. Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.

Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan sydämessä.

Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat sanat:

"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin. Rakas sisar, minä olen veljesi."

Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut. Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.

Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea, hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti toisiaan.

Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen. Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja silloin hänen silmänsä vettyivät, — hän itki samoja myötätunnon kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.

Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä, hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli syvästi liikuttanut häntä:

— Veli!

Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.

Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:

— Minä rakastan sinua!

Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja onnettomuuden lapsi ei ollut saanut kuulla ensimmäisiä sanoja rakkailta huulilta, mutta hän oli puhunut ne sydämensä ystävälle.

Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä kylliksi.

Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava, kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää, että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?

Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin, mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt kuullut, että kitara oli vireissä.

Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.

Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä. Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:

— Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat hangoittelivat vastaan). Minä … tahto … sinä … rakastaa … minua… Minä … tahto … sinä … suojella … minua… Minä tahto … sinä … tulla … terve… Jumala … tehdä sinut … terve… Sinä onnellinen … Verna onnellinen.

Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista! Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen ihmiskunnan yhteyteen.

Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut paastota Yöjärvellä.

Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran lääkärinhoidon alaisena.

Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään alapuolella olevaa punaista naarmua.

— Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys puoleksi parantuneesta haavasta.

— Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.

Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.

Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla, joka taaskin muistutti lohikäärmettä.

— Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? — Ja senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein tukahdutti hänet suuteloillaan.

Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.

— Kuulkaahan nyt, matami — murisi hän ollen siinä anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin pahaa — mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on haavoittunut?

— Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas, miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen; panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle, tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna muuttaa minun luokseni. Niin … käy siihen sohvalle, rakkahin poikani! Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori Ekströmeriä.

— Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule sanaakaan.

— Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!

— Mutta hän ei kuule enää! selitti Verna merkein.

— Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No, se menee ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!

— Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää, virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.

— Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös Yrjölle.

Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen huonoa tuultaan.

Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi. Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.

18. PIKKU YRJÖ.

Mitä tyttöön tulee — oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa — olen minä tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami. Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä; sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?

— Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä Verna Pietariin heti, kun hän paranee.

— Onko hän kirjoittanut? Hm… Ehkä jätämme matkan toistaiseksi. Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.

— Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.

— Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee… Mutta on aivan hullua, että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla … niin, antakaa anteeksi … niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?

— Niin sanotaan.

— Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat tulimmaista, miten monimutkainen.

— Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja huoneessa, jossa on ollut vetoa.

— Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.

— Mitä sanottekaan, tohtori!

— Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi … mutta sehän oli pikkuasia. Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää … kahdentoista, kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä…

— Ja olisiko Yrjö…

— Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani. Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten siirtyisi pojalle.

Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis, iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli voittanut elämälle toisen lempilapsensa!

Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.

— Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero 14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella. Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt, niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun turvautui viisaihin akkoihin … siinä näette, mihin ne kelpaavat. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta! Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi… Ah, muistanpa, Vernahan onkin hänen sisarensa!

Rebekka huokasi.

— Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta. Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin. Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja vaikertelevilla puhkauksillanne.

— Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.

— Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?

— Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?

— No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla sokkosilla?

— Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.

— Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee, ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän olla sisarukset.

— Niin se oli … ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.

— Baletiksi. Jatkakaa!

— Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla, mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.

— Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.

— No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille, joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa. Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström…

— Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.

— Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä, vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.

— Ja vaihdoitteko te?

— Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?

— Hm… Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?

— Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.

— Mitä tytöstä tuli?

— Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta. Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki. Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä olisi ollut jätettävä sanomatta.

— Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?

— Isä olisi tappanut hänet.

— Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!

Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.

Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin, hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.

Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo kauan olleet palveluksessa.

Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa, missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku, historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.

Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.

— Mikä on? hän kuiskasi.

— Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään. — Kutsukaa Verna tänne!

— Kuoleeko hän?

— Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!

Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.

— Lapsi — sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä — lapsi, syleile veljeäsi! Hän on pelastunut!

19. YÖJÄRVI JA SALMELA.

Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei äidillinen luonto olisi pelastanut sairasta huolimatta lääkärin menettelystä.

Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua; vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta, että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan, päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.

Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa, kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.

Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja puhelahjaa, miten vähän he aavistavat niiden kohtaloa, joilta sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä, käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-, haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa. Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen. Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.

Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine ja epäsointuisine äänineen — mikä herääminen! Vapaana hän lähtee vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään rikkaana.

Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli muuttunut.

Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua metsätalon yksitoikkoiseen elämään.

Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen, muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.

Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran, puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.

— Missä Posti on? kysyi Yrjö.

— Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.

— Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. Viimeiset Kaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.

— Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta — isäntä jatkoi tyynesti — hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä, Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.

— Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.

— Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä meidän muiden seurassa.

— Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.

— Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. — Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä vuotta takaperin.

Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia sodasta.

— Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat, sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.

— Mitä hänestä?

— Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä kosken alapuolelta.

— Mitä sanotte?

— Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat avonaisesta virrasta Muhniemen luota.

— Kapteeni Mörkkö se oli?

— Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.

Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut henkensä.

Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla, suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella, riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.

— No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. — Enpä toki luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit omaksesi?

— En — vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään — minä olisin kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.

— Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?

— Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.

— Etkö sinä sitten olekaan talon tytär … Matias Salmelan tytär?

— Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.

— Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeni Mörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?

— Minuako? Ah… Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet kuoliaaksi.

— Maltahan … minä alan ymmärtää. Helka … niin se oli. Isoisäsi otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi on?

— Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä rohtoja!

— Minä koetan huomenna. Consilia fovet nox … se merkitsee, että sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia, senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä, jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.

Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi nauraen.

Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli ilmaistava ja mitä salattava?

Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.

Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone, niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista — noista kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta. Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä pelättiin olevan menetetyn kruunulle?

— Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisi Ekströmer itsekseen.

— Yrjö — tohtori sanoi seuraavana aamuna — minä olen miettinyt asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut. Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven. Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.

Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.

— Tiedätkö — tohtori jatkoi — että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto. Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon sinun taskuusi.

— Mikä halpamielisyys!

— Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä, miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta. Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?

— Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.

— Hm… Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.

Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.

Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elettävänä.

— Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. — Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen … ei yhtään nojasohvaa … ei edes tupakkaa piipun täyttä… Olisin hyvin iloinen, jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni, tohtori? Vähän rappiolla tänään … alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää. Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin … niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon. Surkuteltavaa se on … hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole monta… Vähän mustasukkainen … kukapa ei ole mustasukkainen, kun kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?… Vakuutanpa. teille, että hän lauloi kuin satakieli … teidän olisi pitänyt kuulla häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen … mimmoiset latvapurjeet! Hänen sisarensa Antonia … minun vaimoni … oli vähän vaaleampi … Vestrisin oppilas … tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?… Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen Kolombine … oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne…

— Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.

— Pyydän anteeksi, ei vähintäkään… Koska kapteeni on kuollut, aion minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan järjestää taistelulinjan… Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista minulta … ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan niinkuin Ruotsinsalmessa… Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen… Mutta se kyllä korjataan…. Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme teille kunniaa!… Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan … tyrskyjä tuolla edessä … kanuunat kuntoon … hyökkäysmerkki…

Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen ammattiinsa.

— Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta, tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..

20. AACHENIN RUUSUTARHASSA.

Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan vaihteleville harharetkille vuonna 1790 — ei ottaa osaa taistelevien sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä toinen toistaan Kymenjokeen — ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen varomattomuuteen ja urotyöhön — ei Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle — eikä edes Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.

Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas, melkein huumaava tuoksu — olisipa sanottu kansallisuus, jos kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut — lähimpien valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta ympäröivään kesäilmaan.

Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:

— Täällä minä tahtoisin asua.

— Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. — On kaksi keinoa. Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta asukaamme täällä aina heinäkuussa.

— Onko täällä lunta talvella?

— Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.

— Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni aina olevani rikas. Voitko sinä kuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?

— Kuullako tuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.

— En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan kuule hiljaista musiikkia?

— Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat siitä saada päänkivistystä.

— Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen puhuvan?

— Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava, joka vielä voit nähdä Jumalan äänen käyskentelevän puutarhassa.

— Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minä tunnen, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi, vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä naurat minulle?

— Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi. Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena, jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo…

— Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.

— Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani. Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä … mielelläni muuta nimeä.

Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen. Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso, sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.

— Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. — Sallikaa minun esitellä kenraalitar Kaulbars … neiti Almsköld, joka on äsken saapunut Aacheniin … neiti Anckarström … luutnantti Ros!

— Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin hyvin tunsi.

Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena; tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten hallitsijattaresta.

— Mitä luutnanttiin tulee — kenraalitar jatkoi — niin muistelen, että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.

— Armollinen rouva — Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti kukistuneen ylhäisyyden kättä — älkää pitäkö minua niin kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette osoittanut minulle!

— Hyvä luutnantti — kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin — jos kukaan on maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?

— Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali voi?

— Niinkuin saattaa voida, kun ei ole tullut mestatuksi. Tiedättehän, että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.

— Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. — Siis aivan kuin Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar, tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta herkkuani.

— Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa … kuinka onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään vapauttanut lumottua prinsessaa?

— Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää kunnioitustaan.

— Mitä? Neitikö olisi?… Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun hansikkaasi.

Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen, jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa — tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi — katsahtivat nopeasti toisiinsa ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.

— Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette, luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.

— Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on tullut tohtori Ekströmerin osaksi.

— Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.

— Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa — kun taitava lääkäri avaa vankilan portit — kun hän sanoo sille rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset — niin eikö hän ole se, joka on purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin, mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?

Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten täydellinen maailmannainen ainakin.

— Luutnantti puhuu arvoituksia — hän sanoi seuranaiselleen — hän saa toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar, meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä, että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa. Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen menestyksen päivinä… Mutta jopa on meidän aika lähteä yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi, luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin … käykää katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa, olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä Yrjänänä.

21. SATININ LIPAS.

Yrjö Rosilla oli taaskin virkavapautta, ja hän oli eräänä päivänä maaliskuun lopulla 1792 Yöjärven metsässä. Ei mikään metsästyslaki ollut vielä rauhoittanut ruoaksi kelpaavaa metsänriistaa, ja nuori luutnantti astuskeli Jaakko Peuroniuksen seurassa pyssy olalla metsässä, milloin ampuen kuhertavan teeren, milloin tarkastellen Ramströmin ketunsaksia. Ramström taisi kaikkea, ja aikaa hänellä myöskin oli kaikkeen; hän tarvitsi vielä pari repoa, voidakseen tarjota Vernalle täydellisen ketunnahkaturkin talveksi.

Metsästäjät astuskelivat sulavia kinoksia myöten järvelle päin ja huomasivat äkkiä jäällä reen sekä tunsivat vanhan ystävän, tohtori Ekströmerin, joka oli leukaan asti kääriytynyt harmaaseen sudennahkapeitteeseen. Tohtori ei ollut pitkään aikaan päässyt tervehtimään entisiä sairaitaan, ja kohtaaminen tuli sydämelliseksi.

— Mistäpä löytäisi pyhän Yrjänän, ellei lohikäärmeitä vastaan taistelemasta! tohtori huudahti iloisesti. Mitä sanookaan Virgilius: juvat praeda etcetera. Tavaton lauserakenne, jonka oppinut Adlerbeth kääntää näin:

Hyötyvi ryöstöistään joka päivä ja saalista nauttii.

… Ja kas tässä Sanchokin! Hyvää päivää, Perpetuus, aina perpetuum mobilena. harhailevan ritarimme jäljissä! Käsitätkö, rakas Yrjö, että minä olen vaivannut kallista henkilöäni kelirikon aikana tänne aina Turusta asti, ainoastaan tavatakseni sinut? Kun ei sinua ollut Helsingin eskadroonassa, sanoin itsekseni: Ekströmer, mätä eväslaukkusi täyteen kylmiä kyljyksiä; vielä on sinun kestettävä vuorokauden vaivat Yöjärvelle asti. Mutta niinpä minä olenkin ahdettu täyteen uutisia, mustia ja valkoisia, puh! Hanki minulle ensin syötäväksi kelpaava aamiainen! Toivottavasti on lohikäärme vielä elossa … nehän ovat tavallisesti sitkeähenkisiä … eikä minulla todellakaan ole mitään muistuttamista niissä kananpoikasissa, tiedäthän… niissä, jotka ovat syötetyt pomeranssinkuorilla.

— Eskadroona, mars! komensi Yrjö. Suomukset ja kynnet ovat pudonneet Yöjärven lohikäärmeeltä. Rebekka on oleva hyvillään kuin kotikissa teidät nähdessään.

— Niinkö? Ajat muuttuvat, mutta minä olen liian nälkäinen lausuakseni sen klassillisella latinankielellä. Voiko prinsessa hyvin?

— Niinkuin hänen ruusunsa kasvihuoneessa.

— Hyvä. Olkoon menneeksi kananpoikapaistista!

Kohta saapuivat reki ja metsästäjät onnellisesti taloon, aamiainen pantiin pöytään ja nautittiin ansionmukaisin ylistyksin. Kun tämä tärkeä valmistus oli hyvin saatu suoritetuksi ja Jaakko lähtenyt tapansa mukaan ajamaan Martin, tallirengin, päähän edes vähänkään hevosten-sukimistaitoa, istuutui Yöjärven entinen velho entisen jättiläisen nahkasohvaan, avasi kultarasiansa merkitsevästi napsauttaen sen kanteen, otti salaperäisen panoksen nuuskaa ja sanoi:

— Kuningasta on ammuttu.

— Mitä! huudahti Yrjö hämmästyen.

— Kuningasta on ammuttu vasempaan kylkeen maaliskuun 16. päivänä oopperan naamiohuveissa. Hän elää vielä … onpa joillakuilla toivoa haavan paranemisestakin, mutta minä uskallan sitä epäillä. Kaksi luotia, raehauleja ja nauloja, eikä kaikkia saada poiskaan. Ei saa olla perhonen, vaan hevonen tai Kaipiaisten rakuuna, kestääkseen kaiken tuon.

— Onneton kuningas … niin loistava, niin jalomielinen … niin rakastettu ja niin vihattu!

— Yrjö, minä muistelen sinun kerran lorunneen vähän sivu suustasi niinkuin kaikki muutkin.

— Oh, kukapa ei ole puhunut tyhmyyksiä? Ja nyt minä iloiten antaisin henkeni Kustaa-kuninkaan edestä.

— Kunnon poika, sen minä kyllä uskon. Nuo kuulat tekivät mustan reiän Ruotsin valtakuntaan. Kenenkä luulet ne ampuneen?

— Kenenkö? Kelvottoman konnan, jonka nimi saastuttaa ihmiskuntaa!

— Hänen nimensä on Jaakko Juhana Anckarström. Yrjö hypähti kalveten pystyyn ja katsoi, että viereiseen huoneeseen vievä ovi oli tarkoin kiinni.

— Tarpeetonta — lisäsi tohtori tyynesti — se on jo yleisesti tunnettu asia; minä kerron sitten sinulle koko tapauksen. Kiitä nyt onneasi, poika, että tottelit neuvoani ja pidit nimen, jonka olet löytänyt maantieltä. Mitä tyttöön tulee…

— Vernaan!

— Tietysti hän ei voi pitää niin veristä ja häväistyä nimeä. Yksinkertaisinta olisi, että hän vaihtaisi sen niin pian kuin mahdollista menemällä naimisiin.

— Te olette oikeassa. Hänen pitää vaihtaa nimensä, mutta miten? Me myymme Yöjärven, me matkustamme ulkomaille, asetumme Saksaan tai Sveitsiin ottaen toisen nimen…

— Mekö? Yhäkö me? Ja mistä sinä, hyvä herraseni, olet saanut oikeuden määrätä, mitä meidän pitää tekemän? Jos kukaan muu kuin tyttö voi sanoa me, niin se luullakseni on holhooja. Ja hänen ajatuksensa on, että Vernan pitää vaihtaa nimensä miehen nimeen.

— Tohtori … tahdotteko te sitten tehdä minut ihan mielettömäksi? Täytyykö minun tunnustaa teille, mitä teidän jo ammoin olisi pitänyt aavistaa, että se, mikä minulle ei ole kolmeen vuoteen antanut rauhaa öin eikä päivin … mikä ei minulle ole koskaan suova vähääkään rauhaa ja mikä tähän asti on enemmän kuin mikään päähän tunkeutunut raudansälö estänyt minua täydellisesti paranemasta … on juuri se, etten minä voi Vernalle antaa omaa nimeäni. Ettekö sitten ymmärrä, että veli ja sisar, jotka ovat toinen toiselleen kaikki kaikessa eivätkä kuitenkaan voi koskaan olla muuta kuin veli ja sisar, että he ovat tuomitut koko elämäkseen väärään asemaan? Kellekä minä antaisin Vernan? Kellekä hän antaisi itsensä? Teillekö ehkä, tohtori? Älkää pettykö! Te olette kunnioitettu mies, te olette meidän rehellinen ystävämme, ja jos kiitollisuus koskaan voisi vaihtua rakkauteen, sanoisin minä vielä kerran teille: ottakaa hänet! Mutta se on mahdotonta. Verna on kuoleva naimattomana niinkuin minäkin. Pois hänen täytyy päästä tästä maasta, missä hänen nimensä on häväistys. Ja minä seuraan häntä. Minä olen löytänyt toisen tarkoituksen elämälleni kuin sodan uhkapelin.

— Vai niin. Kukapa olisi moista uskonut tanssiaissankarista Yrjö Rosista? No, lähde vain, minulla on taskussa virkaerosi.

— Mitä sanotte? Joko nyt? Minä odotin sitä vasta ensi avovedellä Tukholmasta.

— Minä sain sen Helsingistä everstiltäsi. Se tuli saman lähetin mukana, joka toi sanoman kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä. Luultavasti oli sinun erokirjasi viimeisiä papereja, joihin hän kirjoitti nimensä. Ja vaikka Kaipiainen teki Kustaa III:n tylyksi Kaulbarsia kohtaan, niin osoitti hän enemmän oikeutta sinulle. Se on minun mieleistäni, erehdyksensä tunnustaminen on kuninkaallista. Sinut on erotessasi koroitettu ratsumestariksi, jota paitsi sinulle on annettu miekkaritariston risti ja sata taalaria vuodessa haavasakkoa. Kruunulla ei ole varaa tuhlata suuria eläkkeitä.

— Oi, jospa voisin osoittaa kuninkaalle kiitollisuuttani vielä kerran vuodattamalla vertani hänen puolestaan!

— Ehkäpä jätämme sen tekemättä. Mutta palataksemme Vernaan… Enkö sanonut, että minulla on sekä mustia että valkoisia uutisia?

— Johan noita olen kuullut kyllin kumpiakin.

— Vielä on jotakin jäljellä Satinin lippaassa. Muistathan kuuluisan vaeltavan juutalaisen. Kun hän oli levitellyt näkyviin kaikki, ja hänen lippaansa luultiin jo tuiki tyhjenneen, niin huomattiin kuitenkin vielä jotakin merkillisen hienoa ja harvinaista kuin sokeria pohjalla. Kutsupas tänne Rebekka! Kutsu Verna myöskin! Minä tyhjennän Satinin lippaan, vaikkapa minun pitäisikin näytellä teille Sevillan parturia. Tunnethan sen kevytmielisen kappaleen, koko maailmahan sen tuntee. Holhoojahan siinä pahoin petettiin.

— Mitä vielä saattaisi olla jäljellä? Yöjärveäkö koskevaa? Meidän on kiittäminen teitä kaikesta — hengestämme, terveydestämme, tulevaisuudestamme. Onko teidän myöskin onnistunut pelastaa valtionkavaltajan omaisuus? Tepä olettekin meitä pettänyt, tohtori, niin, häpeällisesti olette te pettänyt meitä pelkillä hyvillätöillä.

— Häh? Joko nyt taas olet siinä me 'inesi? No, mitä Yöjärveen tulee, niin et olekaan ihan väärässä. Minä todistin virkavalallani, että muuan henkilö olisi eläissään tarvinnut lukkoseppää, lyhyesti sanoen, että jokin ruuvi oli irrallaan hänen päässään, ja minun täytyy kuninkaan kunniaksi tunnustaa, hallitkoonpa hän nyt tänä hetkenä Tukholman linnassa tai olkoon jo mennyt levolle Riddarholman kirkkoon, että hän tässä asiassa menetteli kuin viisas kuningas. Verna saa pitää Yöjärven irtaimistoineen ja puhtaine rahoineen, joita, niinkuin tiedät, on kuudenkymmenen tuhannen riksin paikkeilla. Minä neuvon Vernaa myymään Yöjärven Salmelalle, joka lähettää tänne jonkun pojistaan viljelemään saloja. Täällä on jotakin tehtävänä, sanoo Salmela. Maanlaatu on täällä parasta, mitä maassa on, ja ihmiset tekevät tästä yrttitarhan, vaikka hullut kapteenit eivät siihen pystyneet. Kun Yöjärvelle kerran saadaan tiet ja aurat, niin on täällä oleva jotakin muutakin kuin kananpoikien kasvattila.

— Näettehän, tohtori! Enkö jo sanonut, että te olette olevinanne niin viaton ja kuitenkin teette meidän hyväksemme kaikki?

— Minäkö? Niinkö sinä luulet, poikaseni? No niin, minä olen lääkäri ja olen nähnyt, mitä meidän viisautemme saa aikaan. Me olemme toimittavinamme kaikki niin älykkäästi tieteen sääntöjen mukaan, että sairaan pitäisi olla pähkähullu, jollei hän ottaisi parantuakseen terveeksi kuin talvinen uusikuu. Mutta kas, juuri silloin sattuu, että potilas kuolee käsiimme. Toisen kerran sanomme: tässä ei ole mitään tekemistä, ottakaa arkunmitta! Mutta äläpäs! Silloin on sairas kyllin hävytön virotakseen jälleen. No, sitä kaikkea pitäisi minun terveen järkeni mukaan ja tieteen kunniaksi sanoa vain pelkäksi sattumaksi. Mutta minä en voi siihen mitään, että minä keksin meidän elämämme lautapelissä viisaamman mestarin käden kuin omamme onkaan. Niin on kaiken laita, niin Yöjärven ja koko liudan. Kuka käski sinun löytää nimen kadulta?… Mutta missä ovat naiset? Vai niin, he odottavat puheillepääsyä. Kutsukaa Ramströmkin!

Verna, Rebekka ja Ramström astuivat sisään.

— Kuulkaahan nyt, Ramström — alkoi tohtori miettivästi nakuttaen rasiaansa pöytään — mikä poika se oli, jonka jätitte yksikseen Helsingin kaduille noin kaksikymmentä vuotta takaperin? Totuus esiin, vanha synnintekijä!

— Se tapahtui kapteenin käskystä, vastasi Ramström vitkastellen. Pikku Yrjö se oli, hänen oma poikansa. Olkaa niin armollinen ja kysykää Rebekalta, hän se minulle pojan antoi.

— Vai niin? Ja mitä tuli sitten pojasta? Tiedättekö mitään hänestä?

— Mitäpä minä tietäisin? Luultavasti kunnon kristityt ihmiset korjasivat hänet.

— Siinäkö on kaikki, mitä tiedätte? — Ja tohtori näytti siltä kuin olisi ollut ryhtymäisillään sahaamaan jalkaa.

— Toisin sanoen, minä en tiedä mitään … minä luulen…

— Mitä luulette? — Jalkasaha oli jo täydessä työssä.

— Minä luulen, että armollinen herra luutnantti on pikku Yrjö.

— Sanokaa, että tiedätte sen, taikka minä lähetän hakemaan nimismies Kalliota! — Sahasta näytti jo tippuvan verta.

— Niin, kyllä minä sen tiedän, puhkui hovimestari.

— Hyvä, siinä on ensimmäinen koukku. Huomatkaa nyt tarkoin, Ramström, että tämä luutnantti — pyydän anteeksi, ratsumestari Ros — on sama henkilö kuin kapteeni Mörkin pikku poika Yrjö! Jos asia tulee oikeuteen, täytyy teidän valalla vahvistaa sananne.

— Jos käskette, armollinen tohtori…

— Vaiti, mies! Minä en käske mitään, minä tahdon vain tietää totuuden. Kirjoita muistiin hänen todistuksensa, Yrjö! Nyt tulemme toiseen koukkuun. Miksi kapteeni Mörk vihasi poikaansa? Miksi hän lähetti pois lapsensa?

— Mitenkä minä sen tietäisin.

— Vai niin, kieroiletteko? Rebekka, käskekää Martin satuloida hevonen ja ratsastaa noutamaan nimismies Kalliota!

— Ei, armahtakaa, armollinen herra tohtori, minä tunnustan kaikki! Kapteeni ei kärsinyt pikku Yrjöä sentähden, että Yrjö oli seinällä riippuvan kuvan näköinen niinkuin marja on toisen näköinen.

— Tuokaa tänne se muotokuva!

Rikkiammuttu taulu haettiin esiin, ja tohtori jatkoi:

— Nyt on teidän vuoronne, Rebekka. Ketä kuvasi tuo maalitaulu, kun se vielä oli siinä kunnossa, että kuvan saattoi tuntea.

— Kapteeni Sundhagenia, vastasi emännöitsijä vuorostaan vitkastellen.

— Te tarkoitatte kapteeniluutnantti Tuomas Sundhagenia, joka palveli sotalaivastossa, eikö niin?

— Niin, häntä sanottiin kapteeniksi.

— No, vastatkaa minulle, minkätähden oli pikku Yrjö tuon upseerin näköinen niinkuin marja on toisen kaltainen? Sattumuksestako?

Rebekka oli vaiti. Jalkasaha pantiin taaskin käyntiin.

— Olkaa vaiti, milloin on vaiti oltava, mutta puhukaa, milloin on puhuttava. Ettekö käsitä, että niin tavaton samannäköisyys saattaa häpeään rehellisen vaimon muiston?

— Ja jos olen vaiti, mitä se teitä koskee? Rebekka kysyi uhkamielisesti, melkoinen määrä entistä lohikäärmettä käytöksessä. — Herra, älkää kohennelko sammuneen tulen hiiliä! Kaikkihan on jo tuhkana; mitä teitä liikuttaa se, miten tuli on palanut … ja mitä kuluttanut? Kuka on teidät pannut kuolleitten tuomariksi?

— Minä, sanoi Yrjö hyvin kalpeana.

— Hiljaa sinä siinä! Te saatte mennä, Ramström; mikä nyt seuraa, ei koske teitä.

Ramström mennä hölkytti matkoihinsa sangen uteliaana, mutta paljon keventynein sydämin. Verna oli edelleen äänetönnä ja hämmästyneenä kuulijana.

— Matami Rebekka Lönnfors tai mikä teidän nimenne on — jatkoi tohtori, yhä pitäen jalkasahaa täydessä käynnissä — minä kysyn teiltä, minkätähden pikku Yrjö oli kapteeniluutnantti Sundhagenin näköinen niinkuin marja on toisen näköinen?

— Se olisi voinut olla sanomatta. Mutta koska te sen kerran tiedätte… Yrjö oli hänen poikansa.

Kynä putosi Yrjön vapisevasta kädestä.

— Ei siinä kyllin, jatkoi taipumaton tuomari. — Teidän täytyy tunnustaa kaikki.

— Minkä minä sille voin, että rouva Bredström vaihtoi lapset?

— Kirjoita se muistiin, Yrjö! Mitä nyt? Etkö voi kirjoittaa? Poikaparka, kyllä ymmärrän … hän menettää hullun isän ja saa … no niin, vanhan rahjuksen sijaan! Mutta ota huomioon, että samalla menetät nimen, joka… Anna minulle kynä, minä jatkan. On välttämätöntä, ettei yhtään solmua jää tähän sotkeutuneeseen vyyhteen. Jatkakaa, matami Lönnfors!

Olipa olemassa jotakin, joka rupesi Yöjärven lohikäärmeestäkin tuntumaan liian raskaalta. Katsahtaessaan tuohon ennen muinoin niin rakastettuun pikku poikaan, jolla oli kieltämätön oikeus kuulla täysi totuus, oli Rebekan, vaikka ihan vastoin tahtoaan, pakko kerrata tunnustus, jonka hän kerran ennen oli kertonut tohtori Ekströmerin houkutuksesta. Se kirjoitettiin tarkasti muistiin niinkuin kihlakunnanoikeuden pöytäkirja.

— Verna on nyt saanut sisaren, huomautti käytännöllinen tohtori, kun kaikki oli valmiina. — Helkan kyllä olisi viisainta pysyä Sundhagenina … ei ole aina hyötyä nimen vaihdosta … mutta mitä teemme hänen isänperinnöllään? Katsotaanpas; jos hän pysyy Sundhagenina, niin hän perii nykyisen isoisänsä. On vain ratkaistava, tuleeko hänelle siitä voittoa vai tappiota. Minä uskon tämän pulmallisen asian ystävällemme valtiopäivämiehelle. Hän sen ratkaiskoon. Minun mielipiteeni on, että Helka pitäköön entisen nimensä. Mutta mitä tekee Yrjö Ros?

— Säästäkää minua, tohtori! Antakaa minunkin pitää rehellinen nimeni!

— Kas vain sitä! Hän on jo kyllästynyt Satinin arkkuun. Niinkuin ei siinä enää olisikaan pohjalla sokerijyvästä! Mutta eikö ystäväni Petronius tallustele tuolla salissa? Matami Lönnfors, kuulustelu on lopussa, pyytäkää häntä suomaan meille hupaisan seuransa huvia! Ja sinä, Yrjö, varustaudu suurta liikettä varten!

Jaakko astui sisään hyvin levollisena ja huomaamatta, mitä merkkejä hänen märistä saappaistaan jäi kirkkaaksi hangatulle lattialle.

— Tiedätköhän, hyvä Pontonius, että täällä tapahtuu aivan kuin äsken perustetuissa kodeissa? Verna on saanut pikku sisaren.

— Nimeni on Peuronius, veljeni, papin, mukaan, jos te, tohtori, nyt tahtoisitte vihdoinkin lakata sitä väärentelemästä, Jaakko vastasi pahastuneena.

— Kuinka se olikaan? Minä olen tullut vähän kuuroksi viime aikoina. Pimpeloniusko? Niin oikein, kyllä minä sen nyt muistan. Niinkuin sanoin, Verna on saanut sisaren ja … tules tänne, lapsi … ihan Yrjön eteen! Tee kunniaa! Syli auki … koko maailma syliin ja minä myöskin!… Verna on saanut sisaren ja … kadottanut veljen!

Lukija, oletko nähnyt tiheän sumun jonakin kevätaamuna peittävän näkyvistäsi järven, rannan, vuoret, pellot, kylän, kirkon ja äsken lehteen puhjenneet tuoksuvat metsät? Läpinäkymätön verho kattaa näköalan, unestaan selviytymätön maisema on usmaisena, käsittämättömänä edessäsi. Sumu laskeutuu alas niityn kukkiin asti, kaikki on harmaata, kosteata, sameaa kuin pilvisenä syyspäivänä. Silloin tulee tuulen henki, raikas puhallus lakaisee pois sumun, esirippu nousee, maisema kirkastuu, aurinko kultaa välkkyvän järven, vuorten huiput, kirkon ikkunat, peltojen laihot ja kukkuloiden ensimmäiset, kasteiset vuokot… Näköala laajenee kauas lämmintä kesää ja hymyilevää tulevaisuutta kohti…

Noiden kasteisten silmien ja kevätajatuksista iloisten sydämien joukossa oli vain yksi tyytymätön, Jaakko Peura latinaksi Peuronius, joka ei voinut unohtaa, että tohtori Ekströmer oli häntä tuona juhlallisena hetkenä sanonut Pimpeloniukseksi.

22. VIIMEINEN LUKU VERNAN RUUSUISTA.

Kolmen kuukauden kuluttua oli Yöjärvi kaikkine kolkkoine muistoineen myyty Artjärven Salmelan lisätaloksi, ja siitä ryhdyttiin tekemään viljelyksen ja uutteruuden kotia. Ken nyt kulkee tuossa ennen poluttomassa metsäseudussa, johon nuo kaksi vaeltavaa ritaria kerran eksyivät, ei enää löydä lumottuja linnoja jättiläisineen, lohikäärmeineen ja vangittuine prinsessoineen; hän saa kulkea tasaisia teitä viljavien vainioiden, hauskannäköisten talojen ja laitumella käyskentelevien karjalaumojen ohi. Yöjärvestä ei ole nimeäkään jäljellä. Jos nyt ken tahtoo etsiä sen entistä paikkaa, vetäköön melkein suoran viivan Artjärven ja Elimäen kirkkojen välille ja siltä etsiköön mustavetisen järven, jonka rannalla on jyrkkä vuori, vuoren juurella kapea laaksonpolveke ja jäännökset ennen muinoin kivimuurilla ympäröidystä puutarhasta, missä nyt ainoastaan pellavan sievät kukat ovat Vernan entisten ruusujen perillisinä. Talon nykyisestä nimestä ottakoon utelias matkamies itse selvän. Toiset ajat, toiset nimet.

Vanhan hyvän tavan mukaan on vielä lisättävä muutamia sanoja lumotun linnan eri määrissä merkillisistä asukkaista ja heidän tuttavuuksistaan. Emännöitsijä Rebekka Lönnfors muutti Loviisan kaupunkiin ja saavutti suurta kunnioitusta ruoanvalmistajana juhlatilaisuuksissa, joissa ei koskaan kyllästytty ylistelemään hänen kuuluisaa taitoaan, varsinkaan kananpoikasvalmisteitaan. Hovimestari Ramström, joka kelpasi miksi hyvänsä, paitsi viinikellarin avaimen vartijaksi, pääsi puutarhuriksi Anjalan kartanoon, jossa hän opetti talon metsäkoiria, teki kelpo punssia, antoi huilunsoitonopetusta ja toisinaan joutohetkinään alentui niin paljon, että talonpoikaishäissä saatiin ihmetellä hänen soittotaitoaan. Kierosuinen Martti meni avioliittoon Riika-karjakon kanssa. Kahlekoira Kaaro joutui mitä kunniakkaimman taistelun jälkeen eräänä tammikuun iltana susien saaliiksi.

Valtiopäivämies Salmela ja hänen vaimonsa Briitta viettivät kolmen vuoden kuluttua rauhanteosta kultahäitään. Samana onnellisena päivänä joutui hänen pojantyttärensä Ilta kihloihin talon nuoren rengin kanssa, mutta Helka, joka oli käynyt herrasneitien koulua ja kohonnut kamarineitsyen arvoon, ei tyytynyt kehenkään vähäarvoisempaan mieheen kuin nimismies Kallioon. Se liitto olisi saattanut helposti aiheuttaa sotkuisen oikeudenkäynnin Yöjärven perinnön tähden, elleivät ne, jotka tiesivät totuuden, ja ennen muita Rebekka, olisi pitäneet suutaan syystä kiinni. Nuori rouva Kallio ei saanut koskaan tietää oikeaa syntyperäänsä, mutta hänen rahallisen vahinkonsa korvasi se perintö, minkä oikeastaan olisi pitänyt joutua Salmelalta ratsumestari Rosin osaksi.

Jaakko Peura epäili kauan, mihinkä hänen pitäisi ryhtyä onnettomine nimineen, jota lääkintätaito oli niin häpeällisesti solvaissut, mutta päätti vihdoin olla huolimatta ihmisten panetteluista, otti kuudenkymmenen iässä eron sotapalveluksesta, saaden samalla luutnantin arvon ja kolmenkymmenen plootun eläkkeen sekä eli sitten kaksikymmentä rauhallista vuotta Salmelassa opettaen hevosia, tehden sudenkuoppia, viilaten hauenkoukkuja ja kutoen nuottaa. Rakasta Yrjöään ukko saattoi yhtä vähän unohtaa kuin Yrjökään häntä, ja suuri juhla oli silloin Salmelassa, kun Yrjö toisinaan tuli siellä käymään perheineen ja Jaakko sai opettaa kahta vanhinta poikaa istumaan suorina satulassa, jolloin jalustimet varta vasten vedettiin ylös, jotta poikasien varpaat saivat tukea. Mutta Yrjön luo muuttamiseen, jota tämä ehdotti, ei Jaakon rehellinen häränpää taipunut. Tohtori Ekströmerhän oli Yrjön jokapäiväinen vieras, ja Pimpeloniukseksi tai vielä pahemmaksikin ristiminen oli enemmän kuin mies saattoi sietää. Ennemmin Jaakko Peura luopui koko latinalaisesta turhamaisuudesta ja pysyi kunnon talonpoikana luutnantinarvoineen.

Tohtori Ekströmeriä ei holhoojahallitus eikä Kustaa IV Aadolf suosineet niin suuresti kuin entinen kuningas. Ainakaan ei tullut uutta kultarasiaa, vaikka kyllä professorin arvo, kultamitali uutteruudesta ja vihdoin Kaarle XIII:n ritariston tähti, koskapa tohtori oli päässyt korkeaan arvoon vapaamuurarien seurassa. Hän palveli ylisotalääkärinä 1808 vuoden sodan alussa, mutta lentolasarettien mukana marssiminen viisiäkymmeniä penikulmia kävi mukavuuteen tottuneelle vanhukselle vihdoin liian raskaaksi; hän haki toisen viran ja muutti Tukholmaan sodan vastuksista. Siellä hän eli vielä kymmenen vuotta iloisena ja puheliaana vanhanapoikana, taskut aina yhtä täynnä makeisia kuin sanainen arkku klassillista latinaa.

Nuorta ystäväänsä Yrjöä sopi hänen usein käydä katsomassa hänen asuessaan Turussa. Silloin häneltä pyydettiin varsin omituisia lääketieteellisiä neuvoja. Yrjö Ros oli nuoruuden innostuksen valtaamana luullut löytäneensä sen elämäntehtävän, jota hän oli kauan turhaan etsinyt ja joka oli kangastanut hänen mielessään aina tuosta muistettavasta vuoden 1789 kesäkuun aamusta asti, jolloin hän tuli Yöjärven kartanoon. Hän oli Saksan-matkallaan käynyt kuuluisassa kuuromykkäin opetuslaitoksessa, jonka Samuel Heinicke oli perustanut Leipzigiin. Näiden onnettomien saattaminen Jumalan yhteyteen, jota he eivät tunteneet, ja ihmiskunnan yhteyteen, josta heidät oli sysätty pois, näytti nuoresta miehestä niin jalolta, niin korkealta pyrinnöltä, että se saattoi täyttää pitkänkin ihmisiän. Nämä kasvattamattomat raukat, nämä eläimen ja ihmisen välillä olevat olennot, joiden rinnassa kuitenkin ihmissydän saattoi sykkiä niin lämpimästi ja joiden kuolemattomissa sieluissa kuitenkin asui sama kehityksen ja täydellisentymisen halu kuin kenessä muussa hyvänsä — oi, jospa hän voisi pelastaa ne kuin haaksirikkoiset pirstaleet elämän rantaan ja tulla heille, kuten hänen ystävänsä Ekströmer kerran oli tullut Vernalle, vapauttajaksi, eloon herättäjäksi, lohduttajaksi, ihmisystäväksi!

Yrjö Ros uskoi tämän aikeen nuorelle vaimolleen, ja Verna hyväksyi sen ihastuneena. Heillä oli varoja, he lähtivät Leipzigiin, missä opetettiin kuuromykkiä puhumaan, mutta Pariisissa, jossa heille opetettiin merkkipuhetta, hallitsivat tähän aikaan Marat ja Robespierre. Palattuaan kotimaahan nuori pari asettui Turkuun ja perusti sinne Suomen ensimmäisen äänettömän koulun. Kenties tuo vähäinen alku on unohdettu, niinkuin sirkkalehdet unohtuvat, kun kasvi suureksi ylenee. Kukapa silloin enää muistaa ensimmäistä rakkautta, joka kylvi siemenen, ensimmäistä kättä, joka kasvia kasteli, ensimmäistä hellää katsetta, joka ilostui itämisestä? Se oli puutteellinen, kuten alku aina on, mutta sillä oli tulevaisuus, se tuli aikaa myöten suureksi ja siunausta tuottavaksi työksi. Nyt kun satoja onnettomia mykkiä lapsia kasvatetaan lempeässä hoidossa ajatteleviksi ihmisiksi — nyt kun he ovat saaneet takaisin Jumalansa ja ihmisoikeutensa — nyt on heille käynyt, vaikkei puhumisessa, niin kuitenkin ajattelemisessa, samaten kuin tämän kertomuksen mykälle lapselle: orjatar Vernasta on tullut kevään Verna.

Yrjö sai siviiliviran, joka oli hänen ammattinsa maailman silmissä ja jätti hänelle osan iltapäivästä uusien suojattiensa varalle. Vernasta tuli tuon ihmeellisen ja vaikean ajatustenvaihtamistaidon ensimmäinen opettaja. Mutta kun Ekströmer oli jonkin aikaa ja useimmissa tapauksissa turhaan tehnyt samanlaisia kokeita kuin se, joka oli niin merkillisesti onnistunut Vernan kuuloon nähden, hylättiin saksalaiset puheharjoitukset ja ruvettiin käyttämään ranskalaisten merkkikieltä. Kumpi näistä opetustavoista on edullisempi kuuromykille, lienee vielä nytkin ratkaisematta.

Turussa olevassa pienessä talossa oli puutarha, missä ruusut menestyivät melkein yhtä hyvin kuin Aachenissa. Salmelan kuuromykkä Sikku tuli heidän puutarhurikseen, sillä hänen oli onnistunut omistaa sama kuuluisa taito, mikä Ramströmillä oli ruusutarhojen kasvattamisessa. Eri huone oli talossa varattu talviasunnoksi arimmille ruusulajeille. Sentähden olikin jo ensimmäisellä kevätauringolla paljon kaunista vaalittavana ja ensimmäisillä mehiläisillä paljon kokoamista Vernan ruusutarhassa. Verna ei lakannut koskaan rakastamasta lapsuutensa ystäviä, ruusuja; hän ymmärsi vielä niiden äänetöntä kieltä, hän opetti kasvattejaan jo lapsuudesta pitäen kukkamaailman ystäviksi, kuten hän itse oli ollut. Ja oli liikuttavaa nähdä, miten pian koulun mykät lapset oppivat yhtä uskollisesti kuin Verna rakastamaan hänen lemmikeitään. Ei mikään voinut olla yksinkertaisempaa. Kaiken, mitä silmä näki, mitä kieli maistoi ja tunto tunsi, oppivat he tajuamaan omalla tavallaan. Hajuaistinta ei käynyt samalla mitalla arvosteleminen, se teki heihin saman salaperäisen vaikutuksen kuin ääni kuulevaan. Mykät lapset hengittivät mykkien ruusujen tuoksua ja luulivat kuulevansa niiden laulavan.

Verna oli kuvitellut kaikki aistimet pohjaltaan vain yhdeksi ainoaksi. Ja mitäpä ne ovatkaan muuta kuin ikkunoita ja portteja, jotka sijaitsevat eri puolilla tätä samaa ihmeellistä palatsia, johon Jumala kaikkivaltias on pannut ihmishengen asumaan sen maallisen olemassaolon aikana. Kaksi suurta kristalli-ikkunaa katselee taivasta kohden, kaksi avointa usta kuuntelee maan ääniä; eräästä avonaisesta ikkunasta virtaa sisään kukkien tuoksua, toisesta mieltymystä tai vastenmielisyyttä siitä uudistuksesta, jonka on ylläpidettävä palatsia, ja sitten on tämä ihmeellinen rakennus vielä joka puolelta täynnä pikku ampuma-aukkoja, jotka ottavat vastaan tai ilmaisevat ulkomaailman vaikutelmia. Sulje jokin ikkuna, niin joutuu heti se olemuksen puoli varjoon; avaa portti, niin aukenee maailma oitis sille suunnalle. Mutta henki, joka asuu tässä heikkorakenteisessa, kauniissa palatsissa, on yht'aikaa sen herra ja siitä riippuva vuokralainen. Hän voi muuttaa pois milloin tahtoo, mutta ei koskaan tulla takaisin; hän voi hävittää palatsin, mutta ei sitä jälleen rakentaa. Anna valon tulvia hänelle kaikista ikkunoista ja ilman kaikista porteista, niin hän on täyttävä tuon komean, katoavan linnan iankaikkisuuden ajatuksilla — hän on hallitseva maailmaa ja lukeva tähdet, mutta kuitenkin vain nöyrästi kunnioittaen laskeutuakseen polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Mikä äärettömyyden esikartano kerran on uusien ja täydellisempien aistimien avulla avartuva janoavan ihmishengen eteen! Valmista häntä siihen, irroita jo täällä hänen kahleensa, jotta hän siellä sitten heräisi vapauteen kypsyneenä, niin hän on jo täällä ihastuneena ja ihmetellen "näkevä Jumalan äänen käyskentelevän yrttitarhassa".

VIITESELITYKSET:

[1] Jaalaksi sanotaan Viipurin läänin rantamaissa omituisesti taklattuja pikakulkuisia pieniä aluksia.

[2] Muutamat oppineet sanovat tämän kuuluisan miehen tulleen vasta vuonna 1617 Tammisaaren kirkkoherraksi. Tämä olkoon mainittu todistukseksi siitä, kuinka vähässä arvossa oppineet pitävät kaikkia vanhoja kertomuksia.

[3] Sigfrid mestarin omat sanat 1607 vuoden pyrstötähdestä, suomeksi käännettyinä.

[4] "Bondepaltor", kuten Jaakko De la Gardie sanoi vuonna 1625.

[5] Olen tahallani suomentanut nämä säkeistöt vanhaan katkonaiseen kieliasuun ja koettanut alkutekstin mukaan tehdä loppusointu- ja runomittavikojakin antaakseni näistä suuren kuninkaan pikkuisista runosynneistä jonkinlaisen jäljennöksen.

Alkukielellä nämä 1600-luvulle ja kuninkaalle ominaista säännötöntä kirjoitustapaa noudattavat säkeistöt kuuluivat seuraavasti:

2. Hoppet hafver jag stadigdt hafft, Tin hårdhet till att öfvervinna Med trofasthet, som Gudh har skapt Utij mitt hiärta och mitt sinne. Hvi vill tu då Min trogna tiänst såledess försmå Och mig sluta utur ditt minne?

3. Rickeligh med mongha dygder tigh Naturen högdt haffver begåffvat. Som dageligh låta see sigh Och mången på tig haffver låffvat, Alen then last, Ther med tu migh plågar så fast, Hafver aldrigh ingen behagatt.

4. Ingen sten ähr funnen så hårdh, Som sigh icke låter beveka Eller alldeles nöta bortt Aff stål eller af vatnet veka. Allt så och jagh I ingen sijann skal hafva fördragh, Min hugh skall stadigdt på tig leka.

7. Jagh vill bliffva i ensamheett, Min sorgh vill jagh alen beklaga Och fly all jungfruss kiärlighet. Efter jagh them eij kan behaga. Men hvad båtar Thet tigh att tu migh såledess har Förtagit all min lust och glädie?

10. Fugelen uppå grönan qviste. Diuren uti marcken villa Skulle, hvar de min sorgh viste, Migh hiälpa tårar att förspilla. Echo mitt rop Förmehrar medh sitt ljudh en stor hop Emellan tässa bärgh och dalar.

Finis.

[6] Trollböle on suomeksi Tonttula tai Loihtula. Suoment. muist.

[7] Lukija tuntee tässä vaeltavain ritarien mielilauseet ja periaatteet. Armollinen rouva ei ollut syyttä sanonut nuorta sankaria Pyhäksi Yrjänäksi.