Produced by Tapio Riikonen

TALVI-ILTAIN TARINOITA 5

Sumutarinoita.

Kirj.

Z. TOPELIUS

Suom. Ilmari Jäämaa

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.

SISÄLLYS:

Johdanto.

1. Augustan vaapukat.
2. Ikuinen ylioppilas.
3. Drifva neiti.
4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
5. Toholampi.
6. Vedenkorkeusmerkki.
7. Nuorallatanssija.
8. Briitta Skrifvars.
9. Tyhjät sydämet.
10. Vuodenajat.

JOHDANTO.

Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta tuntemattomia kareja kohti.

Kauniina toukokuun aamuna vuonna — samantekevää milloin, ei siitä pitkää aikaa ole — irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee, koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää puoliympyrää.

Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella, ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle. Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi, ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme. Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.

— Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.

— Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.

— Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand, iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja tuntee lähimmän apajavetensä. — Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.

— Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla
Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand…

— Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.

— Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa
Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla…

— Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.

Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.

— Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. — Sitten … mutta meidänhän olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe. Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti lukuun dosentti Sumun…

— Englantiin, vastasin minä.

— Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?

— Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni Videstrand. — Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.

Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin kuin hän itse.

— Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman tulkkia.

— Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.

— Luultavasti ei, vastasi eversti. — Santala koettaa kaikin tavoin saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.

— Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?

Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä yksinkertaisesti vain Biisamiksi.

— Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi luvunlaskija-neitsemme.

— Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. — Oletteko, armollinen neiti, koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä seurallaan?

— Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.

— Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille, vuoroin hankkimalla "was anzubeissen", jotakin pureksimista, joka viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.

Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun, istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä; silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:

— Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.

Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista. Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.

Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan — ainiaaksikohan? Me olimme aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden? Tietysti kolmetoistaluku.

Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli pysähdytty.

— Sumua, kuului vastaus.

Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea sokeasti sumuun.

Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli voivansa jatkaa matkaa.

— Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.

Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.

— Missä kapteeni K. nyt on?

— Hän on kuollut.

— Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?

— Hänet kyseltiin kuoliaaksi.

Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton, meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet. Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa, onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta elämästään tai muuta muististaan.

Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen, useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.

— Minä ehdotan — virkahti rouva Rönnevall — että naisille annetaan oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.

— Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.

Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.

Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.

Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.

ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

Augustan vaapukat.

En tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan, varsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset syyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan ilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään heidän vielä lapsina ollessaan.

— Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.

— Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita…

— No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen epätoivoisena.

— Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti — oikea asioitsijatäti — keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika, joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen, molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä laskusta.

Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin, mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin, koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.

Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu. "Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias morsiamelleen"… "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda sulhaselleen kaikkea hyvää"… Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä toisiaan.

Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä. Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta puolestaan…

— Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran suureksi iloksi.

— Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä, ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian, ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea oikeassa poskessani?

Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.

— Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli häntä yli pään. Silloin morsian … mutta ehkä sinä muistatkin sen paremmin, ystäväiseni?

— Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall hymyillen.

— Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut olivat sinä hetkenä veriviholliset.

— Mutta, Otto…

— Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta, jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena. Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta. Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä pohjolassa.

Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi, vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun ja viileyden välttämätöntä torjujaa.

— Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua — jatkoi konsuli Rönnevall häiriytymättä — mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita, ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän lävitse.

Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen, mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.

Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?

Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen kovakouraiset seuraukset.

— Rakkailla lapsillamme — huomautti hän, niin suuresti huolehtien meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin kiitoksen — rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin puheleminen kahden kesken.

— Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!

— En, vastasi hän lyhyesti.

— Miten haluat, sanoin minä.

Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.

Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista. Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen, kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi, ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.

Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli niin kauan ollut sähköinen. Se tuli — niinkuin senlaatuiset ukonjyrinät useimmiten tulevat — hiljaa hiipien mitään aavistamattomia uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma, hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan kultakalan pyyntiin.

Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin, että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas: miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten tavallisesti käy moisissa tapauksissa.

Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen purjemäärä.

— Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.

— Ei tarvitse, vastasin minä.

— Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä
istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkilöistä
Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I
Kaarina Maununtyttäreksi.

Nytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että alihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen. Minä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä en tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti ja huusi:

— Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!

Sinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä värähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua; minä päätin, että jäämme henkiin.

Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan niemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita ja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt hänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan panttiarvoituksen sanat:

Sisäss' ei, eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.

— Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata tuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat veteen. — Rukkasiako tällä tarkoitat?

Hän ei vastannut.

— No niin — jatkoin minä yhä suuttuneemmin — kiitä rohkeuttasi siitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa. Meidän suhteemme on lopussa.

Hän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä, jolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin kaupunkiin.

Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla, ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut siitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni häpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät sulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki luulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat vain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta huolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa pois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme vapaat.

Lähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa, ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden se tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen, melkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran näytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä kaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä tähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en ymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt kaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman kahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani heittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat elämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi puheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne palasivat jälleen.

Lähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen aikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille kolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen isännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä, joka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt tuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi tapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen musliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin viehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi kerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin hänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja leikillinen kuin ennen — jospa hän edes olisi ärsytellyt minua pistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä olin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta ei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli veneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin hänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä, mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!

Sanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni Augustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin ympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä laskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois; joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia merimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken piti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista tai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku salainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois "lukko" — keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa paikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä kolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo liikkuu hitaasti — sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä, jotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi … jättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa satakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi kuohahtavaan mereen.

Taaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen? Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta, jonka se on kyntänyt mereen… Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa voitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun pidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi. Silloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi, mikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on "Neptunus" … voittoja ja menestystä merten kuninkaalle!

Riemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten kuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi jättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla. Minä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena. Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies, joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera" lähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan mukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva tultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat miehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana, riita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä, täytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja saatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen. Vihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon, siellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan kaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen Limassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli "Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän. Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti ympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin siellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet kustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin tuhannen punnan arvosta.

Näiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jälkeen olisi luullut laivan isännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi päinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että myöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen alalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat rakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti kölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut Suomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret ylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän merihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä työ pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti tyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei satamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista varten — taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt yht'aikaa — samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului, kului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli "Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa veistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit rakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman jättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen onnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään — samat portaat, joita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan suurtyötään.

Tästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään. Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli valmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön tupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli äänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa koolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin ryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä tuulessa lenteleviä lastuja.

Tunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan, tuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka sattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan välinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista, että tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä selvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään, ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi, hänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo ensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä, etten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo "ken hyvänsä" oli. Me odotimme äänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon etupäästä kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin äänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.

Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme. Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä. Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!

Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine, nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta, hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan läheisyyteen.

— No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.

Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten näkyviin.

Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa, minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.

Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki, köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä. Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut tarttua saaliiseensa.

Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:

Sisäss' ei eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.

Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä.

— Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän, käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa edellisessä erokohtauksessa.

Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin, jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me saatoimme rakastaa toinen toistamme saadessamme vapaasti valita.

Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan keltaiset housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin ajatus mieleeni — minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta, levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti. Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.

* * * * *

Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla? "Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni vaikeimpaan arvoitukseen.

Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa onnelliseksi — ja sen se tekikin kuin mies.

TOINEN KERTOMUS.

Ikuinen ylioppilas.

Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa. Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä latinalaisia kirjannimiä kohtaan?

Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.

— Minun tulee sitten — jatkoi kertoja — ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat.

Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin, maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.

Hänen nimensä oli Müller — Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin — ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä, katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä minä siitä koskaan luovu.

Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä, tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:

Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut, kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut, koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista…

Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.

— Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa. Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä — ajatelkaahan, ei koskaan siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! — ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä, hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä, ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten Sjögrenin sanakirjaa ja opera omnian tapaisia, joita hän oli vuosi vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt. Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.

— Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä harmistuneena. — Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole hänessä kaikki saumat paikoillaan.

Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas — "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet — oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki? Kukaan ei tietänyt sitä.

Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen tutustumiseen.

Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului, ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan. Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani, ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti minun kurjan talikynttiläni.

— Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!

Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä ikkunastani sisään.

Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä. Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: Guidonis! Guidonis!

Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: Peregrinus Müllerus, Aboae 1696. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.

Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut.

Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä, niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse mennessään. Ja hän tulikin.

— Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!

— Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.

— Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.

— Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!

Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.

Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea, kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti tavatonta ajatusvoimaa.

Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.

Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:

— Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa. Selitän, mistä se johtuu. Lectio vulgatan ovat Aleksandrian ja Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin. Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista? Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra, niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että uusi testamentti.

Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan katoaman.

— Ei — toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että hämmästyin — ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä, jonka tähden pahennus tulee!

— Mutta — minä väitin vastaan — sanan selittäjällä on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.

Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti:

— Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"… Nuori mies — huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta — älkää koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.

Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta kärsimystä ilmaisevalla äänellä:

— Vuosituhansien rauhan!

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.

— Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu.

— Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä, mitenkä sen rohkenin tehdä.

— Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi…

Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein.

— On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä, vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!

Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.

— Mutta — jatkoi hän epäröiden — vielä on pitkän, pitkän pitkä aika levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy… Mutta mistä?

Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän nukkui silmät auki…

Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: sen täytyy löytyä, mutta mistä? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen vastattavaksi: mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan?

Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.

Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani Mülleriltä. Isäni nauroi.

— Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.

— Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.

— Nimi ei ole tavallinen — jatkoi isäni — mutta se lienee ollut käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät auki.

— Niin nukkuu tämäkin Müller.

— Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. — Tiedämmehän ennen olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijänsä ja taikauskonsa.

— Mutta — jatkoin minä — jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn sodan edellä olevia vuosilukuja.

— Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.

Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut ison Guidonis Pancirolli kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut muistooni: Peregrinus Müllerus, Aboae 1699. Se sopi hyvin, enkä minä tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.

— Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. — Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin todellisuuteen.

Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle, mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä olin tutustunut kaikkiin triviumin ja quadriviumin haaroihin; kullantekotaito, quadratura circuli ja perpetuum mobile ovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta…

Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli painettu kultakirjaimin.

— Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. — Minä en ole saanut unta koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "Sapientia est immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno MDCCLXXXVII."

— Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?

— Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.

— Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä … sama risti, sama miekka!

— Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan kiinni. — Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidän herkkäuskoisuutensa.

Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:

— Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?

— Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.

— Olkoonpa mies viisas tai hullu — jatkoi isäni — niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.

Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. — Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.

— Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?…

— Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.

— Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?…

Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.

— Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.

Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.

Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.

Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas — kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: habent sua fata libelli, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.

Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.

Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?

Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisi vanhentunut. Ja nyt hän oli sairas.

— Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?

— Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.

Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.

Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

— Oletteko sairas? aloin minä.

— En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. — Mahdollisesti väsynyt.
Minulla on pitkä tie taivallettavana.

— Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?

Hän hymyili.

— Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.

Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.

Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:

— Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.

Hän jatkoi:

— Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan… Mitä sanottavaa teillä oli minulle?

— Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety Münchenistä pohjoismaihin.

— Niin, niin. — Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. — Mitä te tiedätte siitä?

— Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?

— Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia. Codex argenteuksen sanotaan olevan neljänneltä vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan lopulta. Codex alexandrinus on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan…

Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.

— Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen — minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä — mitä minä maksaisinkaan noista lehdistä!

Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle, hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi surmannut hänet — jos tuo mies saattoikaan kuolla.

— Herra Müller — sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin — olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.

— Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.

— Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.

— Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on. Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään, Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.

— Minulle sanottiin sen olleen lainassa … ja unohtuneen…

— Unohtuneenko? Mahdotonta!

— … Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne … joutuneen arvottomien paperien joukkoon … olleen erittäin kurjassa tilassa … ja löytyneen …

Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.

— Mistä? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.

— Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.

Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.

— Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton.

— Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.

Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani. Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.

En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta.

— Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä kaipuun tuossa yhdessä sanassa.

Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.

Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului, ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan, pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitä…

Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat ummessa — ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti — ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän oli niin kauan etsinyt.

Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella. Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.

Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia, jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen, että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen päähänpistonsa tähden.

Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina eli: kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen italialaisen Johannes Mattheus Caryophiluksen vuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi.

Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kävin hänen luonaan, omista sadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi, täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän ainakin uskoi olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin, että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille, järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.

Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.

Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?

Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä kylmästi Kristuksen ristin ohitse.

On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään, mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja, minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi selittämättömäksi arvoitukseksi.

Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään lukea.

Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 — Turun palo.

Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus — mikä se sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta — oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi.

Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin verelläkään.

Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas — ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.

KOLMAS KERTOMUS.

Drifva neiti.

Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall tahtoi huomauttaa jotakin.

— Olkaa hyvä! sanoi tohtori.

— Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta — virkkoi sievä pikku rouva veitikkamaisesti — on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta…

— Desipere in loco…

— Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen, pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?

— Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä siitä jää jäljelle?

— Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.

— Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina jäljelle sydän — toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee. Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin; kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei koskaan nuku — tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa — nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle? Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan Väinämöisen kuivunut viisaus?… Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa?

— Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen. Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi viisautta molempiinkin.

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?

Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.

— Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.

— Naturam expellas furca, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.

— Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta. Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.

Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi omien luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan.

Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.

Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin, oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään, sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut, päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.

Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä. Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata — puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. — pieni pappila kolmine huoneineen ja keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu — lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.

Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä, mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi, ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän pysyi, niin kauan kuin eli.

Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.

Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana — mennyt menojaan virran mukana mereen.

Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.

Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.

Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.

— Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.

— Oulu, vastasi Drifva nopsasti.

Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää — puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.

Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia — ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin — ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.

Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.

Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.

Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.

Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.

Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.

Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.

— No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.

— Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.