TALVI-ILTAIN TARINOITA 5
Sumutarinoita.
Kirj.
Z. TOPELIUS
Suom. Ilmari Jäämaa
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1911.
SISÄLLYS:
Johdanto.
1. Augustan vaapukat. 2. Ikuinen ylioppilas. 3. Drifva neiti. 4. Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi. 5. Toholampi. 6. Vedenkorkeusmerkki. 7. Nuorallatanssija. 8. Briitta Skrifvars. 9. Tyhjät sydämet. 10. Vuodenajat.
JOHDANTO.
Siitä, joka on nykyajan nopeilla höyrylaivoilla tottunut uiskentelemaan edestakaisin Atlantin valtamerta tai matkustamaan kerran vuodessa Melbourneen ostamaan villoja, Itämeren yli kulkeminen tuskin tuntuu muulta kuin vähäiseltä aamukävelyltä. Kolmipäiväiset mahdolliset ikävyydet, mitkä aiheuttaa kiikkuminen mainitun sisämeren laisessa pienessä pesuvadissa, ovat meidän aikamme tottuneista matkustajista tuskin savuavan uunin katkunkaan veroisia, ja vaikkapa matka syysmyrskyjen ja jäiden tähden joskus veisi koko viikonkin, rauhoittaa matkustaja tavallisesti mieltään hyvinvarustetun pöydän antimilla ja lukemalla hyvää kirjaa mukavasti sisustetussa laivassa. Mutta onpa toinenkin merimahti, joka toisinaan saattaa koetella karaistunuttakin kärsivällisyyttä, ja se mahti on usva eli sumu. Sen hallitusaikana ovat tavallisesti kevät ja syksy; se tulee ja pakenee, pimenee ja kirkastuu kuin ihmisen mielentilat, mutta välistä sattuu, että tuuli nukkuu Aioloksen patjoilla, ja silloin voi sumu päivät päästänsä hautoa kuolleen meren pintaa. Purjehtija pysäyttää kulkunsa, höyrylaiva seisauttaa koneensa, turvaudutaan mittaluotiin, tähystäjä seisoo mastokorissa jäykkänä vahdissa; kaikki on tuomittu toimettomaan lepoon ja samalla kuitenkin alinomaiseen valppauteen, sillä meren virrat saattavat joka hetki huomaamatta kuljettaa tahdotonta alusta tuntemattomia kareja kohti.
Kauniina toukokuun aamuna vuonna — samantekevää milloin, ei siitä pitkää aikaa ole — irroitti pieni Hengist höyrylaiva köytensä Helsingin satamasillasta ja lähti merelle tehdäkseen matkan Tallinnan kautta Lyypekkiin. Vientilasti oli vähäinen, sillä noitten laivojen tarkoitushan onkin parhaasta päästä tuoda kaikkia hyödyllisiä ja hyödyttömiä tavaroita, joilla vanha hansakaupunki yhä vielä pukee, koristelee ja sulostuttaa kylmyydestä värisevää pohjolaa, tätä pohjolaa, joka myy metsänsä kahvista, karhuntaljansa dohvelista ja voinsa hiusvoiteesta. Aluksen parras oli hyvin korkealla vedestä, joten laiva epäilemättä oli pyörivä kuin tynnyri jokaisesta navakanlaisesta tuulenpuhalluksesta; mutta ei sekään arveluttava seikka ollut peloittanut muutamia matkustajia käyttämästä hyväkseen tätä sopivaa suoran ulkomaanmatkan tilaisuutta ennemmin kuin miellyttävämpää, mutta pitempää Tukholman tietä tai vielä pitempää eikä suinkaan hupaista Pietarin, Varsovan ja Berliinin kautta sivistyneeseen maailmaan vievää puoliympyrää.
Vastoin tapaansa oli Suomenlahti melkein rasvatyyni, ja vieno pohjatuuli, joka päivemmällä sai merenpinnan värehtimään, vei meidät vain sitä nopeammin vanhaan Tallinnaan, missä Hengist levähti ensi yönsä. Yhtä tyyni oli meri, yhtä kirkas taivas ja yhtä hilpeä matkustajain mieliala, kun seuraavana päivänä jatkettiin matkaa puolenpäivän rinnassa. Matkustajat viettivät iltapuolen peräkannella, ja pian oli solmittu tuo lyhytaikainen, mutta puhelias tuttavuus, joka miellyttävällä merimatkalla syntyy niiden kesken, jotka sattumus kokoaa yhteen hauraalle alukselle tuntemattomien syvyyksien pinnalle. Onnellinen kohtalo oli tälle alukselle koonnut melkoisen määrän niitä rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät keskustelun viehättäväksi, ja me kaikki ymmärsimme olevan edullista käyttää niitä hyödyksemme. Neiti Hemming, sukkela, puhelias nainen, jonka ikää oli vaikea tarkalleen arvata, ensimmäisenä ehdotti, että laskettaisiin perähyttien matkustajat. Hänen kuiskailtiin jo salanimellä julkaisseen kolme romaania ja matkustavan parhaillaan kokoamaan aineksia neljänteen.
— Aloittakaamme kolmesta sulottaresta, puuttui puheeseen kanslianeuvos Rabe, oppinut kielentutkija, joka oli matkalla Leipzigiin toimittamaan kouluja varten uutta parannettua painosta Vergiliuksesta.
— Tai seitsemästä viisaasta, vastasi neiti Hemming. Eihän meitä liene enempää kuin kymmenen; siis kolme naista ja seitsemän miestä.
— Anteeksi, kaksitoista meitä on, huomautti kapteeni Videstrand, iloinen ja hyväluontoinen vanha merimies, jolla oli Veritas-toimiston asioita ajettavana ja joka tunsi Itämeren paremmin kuin kalastaja tuntee lähimmän apajavetensä. — Aloittakaamme eversti Hemmingistä ja teistä itsestänne, armollinen neiti. Emsiin matka, luullakseni.
— Niin, Emsiin. Konsuli Rönnevall rouvineen Pohjanmaalta, matkalla Ranskaan. Sitten te, kapteeni Videstrand…
— Hampuriin, Antwerpeniin ja Lontooseen.
— Hyvä, siinä on jo viisi. Mamseli Hedmansson, joka seuraa Rönnevalleja Pariisiin oppimaan laulua Masset'n johdolla…
— Niin, sanoi rouva Rönnevall, Anna Hedmansson on pikkuinen peippo raukka, joka ensi kerran koettelee siipiänsä tuntemattomassa maailmassa. Toivoakseni ne kasvavat; hänellä on viehättävä ääni.
Viehkeä, vaaleaverinen tyttö katseli kiitollisena ja kainona suojelijaansa. Hän oli melkein päätään pitempi rouva Rönnevallia, joka ollen parhaillaan kolmenkymmenen iässä oli mitä suloisin pikku rouva.
— Siis kuusi, jatkoi puhelias laskija. — Sitten … mutta meidänhän olisi pitänytkin aloittaa teistä, oppinut kanslianeuvos Rabe. Seitsemän. Enkö jo sanonut, että teille oli tuleva viisasten numero. Ja jottemme enää toistamiseen rikkoisi oppia vastaan, otamme nyt heti lukuun dosentti Sumun…
— Englantiin, vastasin minä.
— Kahdeksan. Mikä on tuon nuoren, siivon miehen nimi, joka puhuu suomea ja nyt parhaillaan lukee kirjaa tuolla vintturin luona?
— Lautamies Santala, varakas isäntä Pohjois-Hämeestä, vastasi kapteeni Videstrand. — Hän näyttää tuskin kolmenkymmenenkään vanhalta, mutta on sentään ainakin jo yli neljänkymmenen, koska hän on matkalla noutamaan tytärtänsä Lausannen kasvatuslaitoksesta.
Eversti Hemming, joka tähän asti oli puhellut lautamiehen kanssa, tuli tällöin muiden luo ja ilmaisi kummastuksensa siitä, että oli tavannut suomalaisen talonpojan, joka tunsi Saksan historian paljoa paremmin kuin hän itse.
— Santala, sanoi hän, on niitä, jotka ovat omin neuvoin hankkineet melkoiset tiedot, ja kuitenkin hän on vaatimattomampi kuin kukaan meistä. Kirja, jota hän lukee tuolla, on saksan kielioppi. Hänessä on oikeata kunnianhimoa, hän tahtoo tulla matkallaan toimeen ilman tulkkia.
— Mutta Lausannessako kasvatetaan talonpoikaistyttöjä talouden ja karjan hoitoon? tokaisi neiti Hemming pisteliäästi.
— Luultavasti ei, vastasi eversti. — Santala koettaa kaikin tavoin saada kansakoulua paikkakunnalleen ja tytärtään siihen opettajaksi.
— Meidänhän piti laskea. Siis Santala yhdeksäs. Entä tuo vanha biisamiturkkinen herra, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän muuta kuin nuottinsa, joita hän lakkaamatta tutkii?
Kukaan ei tuntenut häntä. Kukaan ei ollut kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Hän oli otaksuttavasti vanha soittotaituri, joka ahmii nuotteja, niinkuin joku toinen ahmii sanomalehtiä, ja kuulee korvissaan kokonaisen orkesterin soittavan. Me päätimme nimittää häntä yksinkertaisesti vain Biisamiksi.
— Mutta sittenhän meitä kumminkin on kymmenen, virkkoi luvunlaskija-neitsemme.
— Eipäs, huomautti kapteeni Videstrand. — Oletteko, armollinen neiti, koskaan läsnäolollanne kunnioittanut minkä maanosan höyrylaivaa saksalaisten kauppamatkustajain huvittamatta teitä miellyttävällä seurallaan?
— Te olette oikeassa. Täällähän niitä on kaksikin.
— Herrat Seiffe ja Dattelbaum, jotka jakavat kalliin aikansa vuoroin ihailemalla naisia, vuoroin tarjoilemalla tavaroitaan konsulille, vuoroin hankkimalla " was anzubeissen ", jotakin pureksimista, joka viimeksimainittu heistä on meri-ilmassa tarpeen joka toinen tunti.
Kun seura sitten oli päässyt tasaisen tusinan rauhoittavaan lukuun, istuttiin illalliselle mistään pahoista aavistuksista tietämättä; silloin kuulimme neiti Hemmingin puoleksi vilpittömästi, puoleksi leikillisesti hämmästyneenä kuiskaavan veljelleen:
— Mutta meitähän onkin pöydässä kolmetoista.
Sitä vastaan ei käynyt väittäminen, meitä oli todellakin kolmetoista. Onneton, joka siten vastoin tahtoaan häiritsi onnellista rauhaamme, ei ollut kukaan muu kuin Hengistin päällikkö, kapteeni Müller, jota emme olleet muistaneet ottaa lukuun. Saattoihan huomauttaa, että jos hänetkin luettiin mukaan, niin olisi myöskin ollut pantava laivaväki ja palvelijat kohtalon verokuittiin, mutta ei, eipä sittenkään saatu olemattomaksi, että meitä istui kolmetoista pöydässä. Jotakin oli tapahtuva. Puoli seuraa lähti mystillisin mielin levolle.
Aivan oikein! Aikaisin seuraavana aamuna kuului potkurin yksitoikkoinen jyskinä lakkaavan, sitten epäröiden alkavan jälleen, sitten taas lakkaavan, alkavan ja vihdoin vaikenevan — ainiaaksikohan? Me olimme aukealla merellä, emme tunteneet mitään tärähdystä, emme vähintäkään heilumista; mikä sitten aiheutti tuon odottamattoman hiljaisuuden? Tietysti kolmetoistaluku.
Hetkisen odotuksen jälkeen voitti uteliaisuus. Hyttien asukkaat tulivat porraskäytävään ja kysyivät puoliuniselta palvelijalta, miksi oli pysähdytty.
— Sumua, kuului vastaus.
Eikö sen pahempaa! Muutamat palasivat alas, toiset lähtivät peräkannelle. Sumu ympäröi aluksen loistavan punaisena nousevan auringon säteistä ja niin tiheänä, ettei nähnyt kaapelinpituudenkaan päähän. Oltiin juuri Dagerortin kohdalla, eikä ollut viisasta laskea sokeasti sumuun.
Aika kului, juotiin kahvia, syötiin aamiainen, jopa päivällinenkin; yhä pysyi sama liikkumaton, tiheä pilvimuuri meren pinnalla. Matkustajat kävivät kärsimättömiksi ja kysyivät kapteenilta, milloin hän luuli voivansa jatkaa matkaa.
— Heti kun alkaa tuulla, kuului oraakkelinvastaus.
Onnettomat höyrylaivojen kapteenit! Muistanpa erään heistä, aina rauhallisen, aina hyväluontoisen kelpo miehen. Joku puhelias nainen oli väsyttänyt häntä tavallisilla viisailla kysymyksillään ja kummasteli lopuksi, miks'ei nähnyt laivan entistä päällikköä, vanhaa tuttuaan.
— Missä kapteeni K. nyt on?
— Hän on kuollut.
— Mitä? Kuollutko? Miten hän kuoli?
— Hänet kyseltiin kuoliaaksi.
Hengistin matkustajain ei onnistunut tuolla raakalaisten tavalla surmata kapteeniaan, mutta johonkin piti heidän ryhtyä. Sormia kasteltiin, jotta huomattaisiin vähäisinkin tuulenhenki, mutta aina turhaan. Aiolos oli sulkenut kaikki säkkinsä. Ilma oli liikkumaton, meri kuin jäätynyt. Päivä kului usmaverhon yhä pysyessä yhtä läpitunkemattomana, aurinko oli jo laskeutumaisillaan, matkustajat istuivat tyynen epätoivoisina kannella ja olivat vähitellen tyhjentäneet kaikki moisissa tilaisuuksissa tavalliset puheenaineet. Silloin syntyi kapteeni Videstrandissa, Boccaccion ihailijassa, onnellinen ajatus: ehdottaa jonkinlaisen Decameronin, kymmenosaisen kertomuksen aikaansaamista. Jokaisen tuli kertoa jotakin joko omasta elämästään tai muuta muististaan.
Ehdotus herätti epäilyjä. Kuka ei sanonut olevansa valmistunut, kuka ei tiennyt mitään, mikä olisi kertomisen arvoista; lyhyesti sanoen, useimmat olivat kyllin kainoja ilmoittaakseen pysyvänsä vain kuulijoina. Tosinhan laivassa oli herrat Seiffe ja Dattelbaum, joita ei liiallinen kainous vaivannut, mutta he olivat juuri ryhtyneet kaksintaisteluun sakkipöydän ääressä peräsalongissa.
— Minä ehdotan — virkahti rouva Rönnevall — että naisille annetaan oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia.
— Se on naisten luonnollinen etuoikeus, vastasi eversti Hemming.
Sillä välipuheella sovittiin Decameronista.
Merkittiin kymmenen arpalippua, ja jokainen otti numeronsa mamseli Hedmanssonin käsilaukusta. Sopimus oli oleva voimassa joka ilta Travemündeen asti, olipa sitten sumua tai ei. Äänetön biisamiturkkinen herra ei katsonut ehdotusta sen arvoiseksi, että olisi viitsinyt virkkaa sanaakaan, mutta hänkin otti vastaan numeronsa, yhä vain katsella tuijottaen käsittämättömiä nuottejaan.
Arvan, missä oli numero yksi, sai konsuli Rönnevall, joka tilattuaan punssia ja seltteriä ja katsahtaen syrjästä hymyillen rakastettavaan vaimoonsa aloitti ensimmäisen kertomuksen.
ENSIMMÄINEN KERTOMUS.
Augustan vaapukat.
En tiedä, onko luonnon järjestyksen mukaista, että kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja seitsentoistavuotias tyttö inhoavat toisiaan, varsinkaan silloin, kun molemmilla näyttää olevan kaikki mahdolliset syyt päinvastaisiin tunteihin. Niin sattuu kuitenkin, ja minä saatan ilmoittaa erään pettämättömän keinon moisen välin aikaansaamiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin että asianomaiset kihlataan keskenään heidän vielä lapsina ollessaan.
— Valitsisit jonkin muun kertomuksen, keskeytti rouva Rönnevall.
— Annahan minun jatkaa, se on historiallinen tapahtuma. Pienessä merikaupungissa etäällä, samapa missä, oli kaksi varakasta kauppahuonetta, jotka tietysti olivat kilpailijoita. Ne kilpailivat kaikessa, terva- ja piki-, karttuuni- ja kahvi-asioissa, raastuvassa ja lastauspaikassa, Kööpenhaminassa ja Liverpoolissa. Se ei kuitenkaan estänyt kauppahuoneitten isäntiä osoittamasta oman konttorinsa ja toimensa ulkopuolella toisilleen kaikkea sitä kohteliaisuutta, mikä soveltuu vankoille liikemiehille, sanomasta toinen toistaan "hyväksi veljeksi" ja rauhallisesti sopimasta samaan kirkonpenkkiin, niinkuin eivät liikeasiat ollenkaan olisi koskeneet Jumalaa. Sotaa kävivät kirjanpitäjät tai laivurit kotosalla ja asiamiehet ulkomaisissa satamissa, eikä se päättynyt ilman molemminpuolisia konttokuranttihaaksirikkoja tai saldoerehdyksiä vuoden tilinpäätöstä tehtäessä. Kun sitä oli jonkin aikaa kestänyt vaihtelevin voitoin ja tappioin, sekaantuivat naisetkin asiaan, ja vaikka myönnän, ettei sitä aina pidetä varsin edullisena liikeasioihin nähden, oli tällä kertaa tuloksena edullinen tilinpäätös. Lyhyesti sanoen, neuvokas täti, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita…
— No, se vielä puuttuisi! huudahti nuori rouva hullunkurisen epätoivoisena.
— Oh, älä pelkää, kyllä minä olen hellävarainen ja kerron vain historiallisen tapauksen. Lyhyesti puhuen, täti — oikea asioitsijatäti — keksi, että isälläni, toisella kilpailijalla oli vain yksi poika, joka silloin oli yhdentoista iässä, ja Augustan isällä, toisella kilpailijalla, ainoastaan yksi kahdeksanvuotias tytär. Tädin viisaalla välityksellä keksittiin pettämätön keino, millä saatettiin yhdistää molempien kilpailevain kauppahuoneitten pyrinnöt niin, että salainen, molemmille turmiollinen sota voitiin lopettaa mitä suotuisimpaan rauhaan ja entinen kilpailukin muuttaa mahtavaksi liitoksi. Ei mikään ollut yksinkertaisempaa: lapset oli kihlattava. Ja kun siten molempien kauppahuoneitten varat vast'edes kokoontuisivat yhteen käteen, niin tietysti olisi toisen voitto tai tappio todella myöskin toisen voitto tai tappio. Asia oli niin selvä, tilinpäätös niin eittämätön, ettei mikään kamarineuvos olisi voinut löytää ainoatakaan erehdystä tästä laskusta.
Eräänä iltapäivänä kutsuttiin molemmat tämän rauhansopimuksen viattomat liittokumppanit vanhempiensa luo, jotka juhlallisina istuivat asioitsijatädin rinnalla pitkässä juhlasohvassa meidän vierashuoneessamme; heille ilmoitettiin, että he olivat kihlatut, ja heitä kehoitettiin suutelemaan toisiaan. Sulhanen ja morsian katselivat toinen toistaan hieman kummastellen, mutta eivät pitäneet asiasta varsin suurta lukua, suutelivat, koska kerran suudeltava oli, ja saivat sitten kihlajaistensa kunniaksi ohukaisia. He olivat tutustuneet toisiinsa kelkkamäessä, joululeikeissä ja vappuna tavallisissa palloleikeissä. Tietämättä juuri mistään hellemmistä tunteista he olivat sangen hyvin sietäneet toisiaan, vieläpä haukkasilla ja rosvosilla ollessaan tunteneet toinen toistaan kohtaan myötätuntoakin, mitä hyvä juoksija ei voi olla tuntematta yhtä nopsaa ja sukkelaa kumppania kohtaan. Siispä heillä ei sillä hetkellä ollutkaan mitään kihlaustaan vastaan, päinvastoin se oli heistä hyvin mieluinenkin, koska siitä hyvästä saivat ohukaisia.
Rauhanteon ja kihlauksen johdosta kävi molempain talojen vanhempien ja lasten välinen seurustelu tutunomaisemmaksi. Kihlatut ajattelivat niin vähän uutta liittoaan, että he luultavasti olisivat kokonaan unohtaneetkin sen, ellei siitä olisi heille alinomaa muistutettu. "Otto, mene solmimaan Augustan kengännauha, pitää olla kohtelias morsiamelleen"… "Augusta, anna omenastasi Otolle, pitää suoda sulhaselleen kaikkea hyvää"… Ottoa, suurta poikaa, hävetti tytön kengännauhojen sitominen, ja Augusta jakoi vastenmielisesti omenansa Oton kanssa. Lapset eivät pitäneet velvollisuuksista eivätkä muistutuksista. Kohta kuultiin heidän kinastelevan, mitä he eivät olleet tehneet ennen; he alkoivat pikemmin kartella kuin etsiä toisiaan.
Otto oli kolmea vuotta vanhempi morsiantaan Augustaa, ja kolme vuotta merkitsee tuossa iässä äärettömän paljon. Yksitoistavuotias poika ei etsi lemmittyä kahdeksanvuotisten tyttöjen, vaan neljäntoista tai kuudentoista ikäisten neitosten joukosta. Hän pitää itseään jo puoleksi miehenä; hänen miehekästä itsetuntoaan hivelee vanhempien tyttöjen taholta tuleva mielistely ja edes jonkinkin suosiollisen katseen saavuttaminen heiltä. Tunnustanpa suoraan, ettei tämän pikku kertomukseni Otto ollut mikään poikkeus tuosta yleisestä säännöstä. Hänet pantiin kouluun toiselle paikkakunnalle, ja hän tietysti rakastui milloin mihinkin, milloin sinisilmäiseen Mariaan, milloin ruskeasilmäiseen Lottaan, mutta aina vain vanhempiin tyttöihin. Ja kun hän palasi koulusta kotiin kehittyneemmin naiskäsityksin, havaitsi hän kauhukseen, että hänen morsiamellaan oli punertava nenä, että hän oli kasvanut ja vaatteet käyneet pieniksi, että hän astui kenkänsä länttään ja että hänen kaksi pitkää, hartioilla riippuvaa palmikkoaan eivät suinkaan enentäneet hänen kehittymätöntä sulouttaan. Augusta puolestaan…
— Ei sinun ollenkaan tarvitse kuvailla hänen tunteitaan; hänestä sinä olit inhoittava, keskeytti taas viehättävä pikku rouva koko seuran suureksi iloksi.
— Oletko siitä niin aivan varma? jatkoi konsuli. Eivätpä kymmenen tai kahdentoista ikäiset tytötkään ole kivestä, hekin tavallisesti ihailevat poikia, jotka ovat muutamia vuosia vanhempia. Myönnän kyllä, ettei pitkätukkainen poikanulikka, jolla on käsniä käsissä ja ärsyttävää, helposti närkästyvää etevämmyyttä uudessa kuohuvassa miehuudessaan, ole mikään miellyttävä ilmiö. Vaikka siis voi pitää anteeksiannettavana, ettei Augusta huomannut valittuaan kovinkaan ihastuttavaksi, joutuivat sulhon asiat vielä melkoista huonommalle kannalle siitä varman varmasta halveksimisesta, jota hän joka tilassa osoitti morsiamelleen. He olivat kuitenkin sulhanen ja morsian, ja heitä muistutettiin lakkaamatta noista oikeudettomista velvollisuuksista, jotka saattoivat heidät vähitellen epätoivoon, ja välttämättömänä, matemaattisena seurauksena oli todellakin, että he alkoivat tuntuvasti inhota toisiaan. Voiko kukaan teistä huomata arpea oikeassa poskessani?
Naiset, paitsi rouva Rönnevall, sanoivat nopeasti poskea tarkastettuaan, ettei mitään arpea näkynyt.
— Eikö? Mahdollisesti se on sitten jo kasvanut umpeen. Mainittua nuorta sulhoa käskettiin eräässä juhlatilaisuudessa suutelemaan morsiantaan. Morsian kääntyi selin häneen. Sulhanen otti häntä kiinni pitkistä palmikoista, veti hänen päänsä taaksepäin syliinsä ja suuteli häntä yli pään. Silloin morsian … mutta ehkä sinä muistatkin sen paremmin, ystäväiseni?
— Hän vastasi sulhaselle niinkuin kaksitoistavuotias suuttunut tyttö vastaa hävyttömyyteen. Hän kynsi pojan kasvoja, sanoi rouva Rönnevall hymyillen.
— Aivan niin, melkeinpä luulen hänen käyttäneen luonnollisia puolustusaseitaan. Ja tämä kaksitoistavuotias pikku Augusta oli hyvin kasvatettu, iloinen ja hyväluontoinen tyttö, joka ei ennen koskaan ollut ryhtynyt moisiin ystävyydenosoituksiin. Minä mainitsenkin tämän poikkeuksen vain sen epätoivoisen aseman kuvaamiseksi, mihin nuoret saattavat tulla, kun joutuvat toisiinsa lapsina kytketyiksi. Syylliset saivat tietysti ankarat nuhteet, mutta syvimmin katkeroitti heidän mieltään asioitsijatädin selitys, että suuteleminen kävisi aivan toisin, kunhan ei kukaan olisi heitä näkemässä. Täti pettyi: kihlatut olivat sinä hetkenä veriviholliset.
— Mutta, Otto…
— Malttia; lehti kääntyy. Kohta tämän tapauksen jälkeen lähetettiin minut Saksanmaalle kauppaopistoon, ja minä viivyin poissa neljä vuotta, jona aikana me käskystä kirjoitimme toisillemme yhden kirjeen vuosineljänneksessä, niin lyhyen ja tyhjänpäiväisen kuin suinkin mahdollista. Kun minä palasin partasuuna nenälaseineni ja parikymmentä tanssiaislemmittyä mielessä, olin lujasti päättänyt rikkoa tuon inhoittavan kihlauksen, jota minä syystä pidin vapauteni kahleena. Samaan aikaan oli Augusta palannut Tukholmasta kasvatuslaitoksesta. Myönnän, että päätökseni horjui hetkisen, kun ensi kerran näimme toisemme hänen vanhempainsa kodissa. Nuo neljä vuotta olivat muuttaneet hänet niinkuin neljä toukokuun viikkoa muuttaa maiseman täällä pohjolassa.
Samassa muisti rouva Rönnevall unohtaneensa saalinsa hyttiin ja katosi, vaikka neljä viisi läsnäolijoista tarjoutui etsimään tuota illan sumun ja viileyden välttämätöntä torjujaa.
— Nyt olen jo esteellinen lausumaan arvostelua — jatkoi konsuli Rönnevall häiriytymättä — mutta siihen aikaan, josta kerron, sovelluin arvostelijaksi niin hyvin, ettei mikään tullivahtimestari voisi huolellisemmin tarkastella tavaraluetteloa, kuin minä etsin vikoja morsiamestani. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, ettei milloinkaan suloisempi perhonen ole suorinut siipiään päästessään kotelostaan. Minä tarkastelin mitä vihamielisimmin ennakkoluuloin hänen kauniita, ruskeita hiuksiaan, lempeitä sinisilmiään, entistä punertavaa nenäänsä ja viehättävää veitikkaa, joka väikkyi hänen huulillaan. Turhaan, minä en löytänyt vikaa, jonka olin päättänyt löytää. Minä vertailin häntä milloin mihinkin kaunottareen, joka oli saavuttanut minun ja maailman ihailun; hän ei kyennyt kilpailemaan heidän kanssaan, mutta minun kiusakseni oli hänessä jotakin, mitä heissä ei ollut, viatonta suloutta, jonka viehätykseltä en voinut suojella itseäni. Ohoh, sanoin minä itsekseni, koettakoonpahan tuo pikkukaupungin tyttö esiintyä Hampurin tanssiaisissa! Mutta samana hetkenä minulta pääsi helpotuksen huokaus: Jumalan kiitos, ettei hän ole sitä koskaan koettanut! Vihdoin keksin suureksi mielihyväkseni, että Augusta astui rumasti, niin olisinpa voinut vaikka vannoa, että hän ontui. Voi, tuo viimeinenkin voitonriemu oli päättyvä tappioon. Minä havaitsin, että jos hänessä mitään oli aivan moitteetonta, niin oli ainakin hänen kevyt, suloinen käyntinsä täysin vikoja vailla. Hän oli edellisenä päivänä astunut jalkansa orjantappuran okaaseen, joka oli tunkeutunut ohuen kengän lävitse.
Me annoimme toisillemme kättä kohteliaasti, kylmästi. Kaksi virran kuljettamaa kaarnanpalasta ei voi kohdata toisiaan välinpitämättömämmin kuin me. Vapisiko hänen kätensä? Minä melkein kuvittelin sen vavisseen, mutta se olikin vain närkästystä, joka heijasti minun omaa vastenmielisyyttäni. Jo samana iltana minä tahdoin vapauttaa meidät molemmat tuosta sietämättömästä taakasta.
Parikymmentä katsetta oli kiintynyt meihin. Kaikki olivat varustautuneet näkemään yhtymisen hellää hetkeä kuin julkista näytelmää. Tällä kertaa sitä pidettiin aivan selvänä asiana, me käskemättä suutelisimme toisiamme. Mutta ei, urkkivain omaistemme toivo petti. Mikä kylmyys! Mitä se merkitsi? Olisivatkohan nuoret nelivuotisen eron aikana unohtaneet toisensa tai ehkä kumpikin tahollaan rakastunut johonkuhun sivulliseen?
Asioitsijatäti, ollen aina kekseliäs, arvasi syyn, kuten hän kerran ennen oli osannut selittää pään yli tapahtuneen suutelemisen ynnä sen kovakouraiset seuraukset.
— Rakkailla lapsillamme — huomautti hän, niin suuresti huolehtien meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin kiitoksen — rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin puheleminen kahden kesken.
— Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!
— En, vastasi hän lyhyesti.
— Miten haluat, sanoin minä.
Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.
Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista. Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen, kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi, ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.
Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli niin kauan ollut sähköinen. Se tuli — niinkuin senlaatuiset ukonjyrinät useimmiten tulevat — hiljaa hiipien mitään aavistamattomia uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma, hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan kultakalan pyyntiin.
Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin, että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas: miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten tavallisesti käy moisissa tapauksissa.
Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen purjemäärä.
— Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.
— Ei tarvitse, vastasin minä.
— Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkilöistä Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I Kaarina Maununtyttäreksi.
Nytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että alihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen. Minä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä en tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti ja huusi:
— Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!
Sinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä värähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua; minä päätin, että jäämme henkiin.
Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan niemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita ja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt hänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan panttiarvoituksen sanat:
Sisäss' ei, eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.
— Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata tuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat veteen. — Rukkasiako tällä tarkoitat?
Hän ei vastannut.
— No niin — jatkoin minä yhä suuttuneemmin — kiitä rohkeuttasi siitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa. Meidän suhteemme on lopussa.
Hän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä, jolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin kaupunkiin.
Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla, ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut siitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni häpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät sulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki luulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat vain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta huolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa pois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme vapaat.
Lähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa, ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden se tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen, melkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran näytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä kaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä tähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en ymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt kaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman kahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani heittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat elämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi puheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne palasivat jälleen.
Lähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen aikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille kolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen isännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä, joka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt tuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi tapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen musliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin viehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi kerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin hänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja leikillinen kuin ennen — jospa hän edes olisi ärsytellyt minua pistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä olin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta ei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli veneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin hänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä, mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!
Sanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni Augustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin ympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä laskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois; joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia merimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken piti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista tai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku salainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois "lukko" — keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa paikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä kolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo liikkuu hitaasti — sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä, jotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi … jättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa satakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi kuohahtavaan mereen.
Taaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen? Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta, jonka se on kyntänyt mereen… Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa voitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun pidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi. Silloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi, mikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on "Neptunus" … voittoja ja menestystä merten kuninkaalle!
Riemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten kuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi jättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla. Minä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena. Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies, joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera" lähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan mukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva tultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat miehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana, riita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä, täytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja saatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen. Vihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon, siellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan kaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen Limassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli "Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän. Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti ympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin siellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet kustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin tuhannen punnan arvosta.
Näiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jälkeen olisi luullut laivan isännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi päinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että myöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen alalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat rakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti kölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut Suomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret ylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän merihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä työ pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti tyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei satamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista varten — taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt yht'aikaa — samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului, kului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli "Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa veistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit rakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman jättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen onnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään — samat portaat, joita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan suurtyötään.
Tästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään. Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli valmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön tupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli äänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa koolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin ryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä tuulessa lenteleviä lastuja.
Tunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan, tuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka sattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan välinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista, että tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä selvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään, ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi, hänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo ensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä, etten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo "ken hyvänsä" oli. Me odotimme äänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon etupäästä kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin äänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.
Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme. Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä. Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!
Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine, nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta, hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan läheisyyteen.
— No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.
Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten näkyviin.
Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa, minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.
Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki, köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä. Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut tarttua saaliiseensa.
Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:
Sisäss' ei eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.
Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä.
— Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän, käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa edellisessä erokohtauksessa.
Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin, jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me saatoimme rakastaa toinen toistamme saadessamme vapaasti valita.
Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan keltaiset housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin ajatus mieleeni — minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta, levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti. Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.
* * * * *
Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla? "Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni vaikeimpaan arvoitukseen.
Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa onnelliseksi — ja sen se tekikin kuin mies.
TOINEN KERTOMUS.
Ikuinen ylioppilas.
Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa. Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä latinalaisia kirjannimiä kohtaan?
Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.
— Minun tulee sitten — jatkoi kertoja — ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat.
Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin, maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.
Hänen nimensä oli Müller — Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin — ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä, katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä minä siitä koskaan luovu.
Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä, tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:
Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut, kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut, koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista…
Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.
— Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa. Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä — ajatelkaahan, ei koskaan siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! — ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä, hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä, ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten Sjögrenin sanakirjaa ja opera omnian tapaisia, joita hän oli vuosi vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt. Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.
— Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä harmistuneena. — Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole hänessä kaikki saumat paikoillaan.
Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas — "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet — oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki? Kukaan ei tietänyt sitä.
Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen tutustumiseen.
Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului, ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan. Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani, ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti minun kurjan talikynttiläni.
— Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!
Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä ikkunastani sisään.
Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä. Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: Guidonis! Guidonis!
Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: Peregrinus Müllerus, Aboae 1696. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.
Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut.
Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä, niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse mennessään. Ja hän tulikin.
— Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!
— Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.
— Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.
— Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!
Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.
Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea, kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti tavatonta ajatusvoimaa.
Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.
Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:
— Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa. Selitän, mistä se johtuu. Lectio vulgatan ovat Aleksandrian ja Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin. Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista? Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra, niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että uusi testamentti.
Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan katoaman.
— Ei — toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että hämmästyin — ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä, jonka tähden pahennus tulee!
— Mutta — minä väitin vastaan — sanan selittäjällä on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.
Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti:
— Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"… Nuori mies — huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta — älkää koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.
Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta kärsimystä ilmaisevalla äänellä:
— Vuosituhansien rauhan!
Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.
— Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu.
— Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä, mitenkä sen rohkenin tehdä.
— Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi…
Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein.
— On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä, vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!
Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.
— Mutta — jatkoi hän epäröiden — vielä on pitkän, pitkän pitkä aika levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy… Mutta mistä?
Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän nukkui silmät auki…
Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: sen täytyy löytyä, mutta mistä? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen vastattavaksi: mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan?
Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.
Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani Mülleriltä. Isäni nauroi.
— Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.
— Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.
— Nimi ei ole tavallinen — jatkoi isäni — mutta se lienee ollut käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät auki.
— Niin nukkuu tämäkin Müller.
— Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. — Tiedämmehän ennen olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijänsä ja taikauskonsa.
— Mutta — jatkoin minä — jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn sodan edellä olevia vuosilukuja.
— Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.
Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut ison Guidonis Pancirolli kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut muistooni: Peregrinus Müllerus, Aboae 1699. Se sopi hyvin, enkä minä tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.
— Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. — Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin todellisuuteen.
Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle, mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä olin tutustunut kaikkiin triviumin ja quadriviumin haaroihin; kullantekotaito, quadratura circuli ja perpetuum mobile ovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta…
Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli painettu kultakirjaimin.
— Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. — Minä en ole saanut unta koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: " Sapientia est immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno MDCCLXXXVII."
— Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?
— Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.
— Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä … sama risti, sama miekka!
— Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan kiinni. — Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidän herkkäuskoisuutensa.
Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:
— Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?
— Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.
— Olkoonpa mies viisas tai hullu — jatkoi isäni — niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.
Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. — Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.
— Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?…
— Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.
— Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?…
Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.
— Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.
Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.
Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.
Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas — kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: habent sua fata libelli, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.
Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.
Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?
Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisi vanhentunut. Ja nyt hän oli sairas.
— Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?
— Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.
Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.
Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.
— Oletteko sairas? aloin minä.
— En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. — Mahdollisesti väsynyt. Minulla on pitkä tie taivallettavana.
— Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?
Hän hymyili.
— Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.
Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.
Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:
— Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.
Hän jatkoi:
— Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan… Mitä sanottavaa teillä oli minulle?
— Te mainitsitte eräästä käsikirjoituksesta, joka kauan sitten oli viety Münchenistä pohjoismaihin.
— Niin, niin. — Ja Müller nousi innostuneena pystyyn. — Mitä te tiedätte siitä?
— Sallitteko minun kysyä, mitä se käsikirjoitus sisälsi?
— Se oli vanhin lähdekirja, mikä on olemassa kolmesta synoptikosta, Matteuksesta, Markuksesta ja Luukkaasta. Syyriankielinen, kolmannen vuosisadan lopulla tehty käännös. Päättäkää itse, minkä arvoinen se on, kun emme varmaan tunne mitään sen vanhempaa käsikirjoitusta kuin viidennen vuosisadan keskipaikoilta peräisin olevan. Minä olen tarkastellut kahdeksanyhdeksättä kokonaista kopiota ja lukemattoman joukon katkelmia. Codex argenteuksen sanotaan olevan neljänneltä vuosisadalta, mutta se ei ole sen etäämpää kuin viidennen vuosisadan lopulta. Codex alexandrinus on tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Ymmärrättekö, mikä merkitys sillä on, että voisi korjata kaikki kirjoitusvirheet, kaikki tahalliset tai tarkoituksetta tapahtuneet tekstin väärennykset puolitoista vuosisataa vanhemman käännöksen mukaan? Sen käsikirjoituksen hinnaksi ei riittäisi kuningaskuntakaan…
Vastoin tahtoani täytyi minun hymyillä, kun muistin, mitenkä nykyiset omistajat olivat arvostelleet sellaisen kalleuden hinnan kahdeksitoista killingiksi. Müller huomasi hymyni ja katseli minua halveksien.
— Ja tekö aiotte eksegeetiksi! jatkoi hän. Pankaa kahdeksankymmentä vuotta kurjasta, hyödyttömästä elämästänne, pankaa maanne koko eksegeettinen oppi, pankaa kahden vuosisadan uupumaton tutkimus toiseen vaakakuppiin ja nuo lehdet toiseen, niin painaa tuo käsikirjoitus sata kertaa enemmän! Mitä olisikaan Filip Melanchton, mitä kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan oppineet antaneet näistä lehdistä! Ja minä onneton, joka olen vapisevin polvin kaksi vuosisataa läpeensä etsinyt niitä, kulkien arkistosta arkistoon, pölysopesta toiseen — minä, joka olen etsinyt niitä kuin ainoata levon toivoa, voidakseni vihdoinkin niiden avulla repiä tieteellisen maineeni palasiksi ja todistaa olevani tunnottomin kaikista raamatun väärentäjistä — mitä minä maksaisinkaan noista lehdistä!
Tavattoman liikutuksen uuvuttamana hän vaipui taas takaisin vuoteelle, hänen silmänsä kadottivat ihmeellisen loistonsa ja näyttivät olevan sammumaisillaan. Vaikka pelästyin ja hämmennyin, oli minulla kuitenkin kylliksi älyä, etten heti ojentanut hänelle kallista löytöäni, joka oli kätkettynä poveeni. Minä ymmärsin, että sellainen yllätys olisi surmannut hänet — jos tuo mies saattoikaan kuolla.
— Herra Müller — sanoin minä varovasti ja niin tyynesti kuin saatoin — olette oikeassa, kun ette menetä kaikkea tuon kallisarvoisen kirjan löytämisen toivoa. On syytä luulla sen olevan jossakin täällä Suomessa.
— Missä? huudahti hän, ja äkkiä hänen silmänsä taas alkoivat loistaa.
— Minä olen kuullut varmasti sanottavan, että se on ollut täällä yliopiston kirjastossa neljäkymmentä vuotta takaperin.
— Joutavia! Minä kyllä tiedän, mitä täällä on ollut ja mitä täällä on. Minulla ei enää ole mitään toivoa Turkuun nähden. Suomessa ei ole mitään, Ruotsissa ei mitään, Norjassa ei mitään, Tanskassa ei mitään, Euroopassa ei mitään. Minä etsin vielä koko Amerikan. Siirtolaiset ovat saattaneet viedä käsikirjoituksen mukanaan sinne.
— Minulle sanottiin sen olleen lainassa … ja unohtuneen…
— Unohtuneenko? Mahdotonta!
— … Eksyneen maaseudulle paikkoihin, joita te ette tunne … joutuneen arvottomien paperien joukkoon … olleen erittäin kurjassa tilassa … ja löytyneen …
Müller hypähti pystyyn. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna, hän oli taaskin sama voimakas mies, minkä ensi kerralla käydessäni olin nähnyt; ainoastaan käsi vapisi, kun hän otti kiinni käsivarrestani.
— Mistä? kysyi hän taaskin epäluuloisesti.
— Pirkkalan pitäjästä, Haaviston kartanosta.
Hän hämmästyi hetkeksi, mutta tempasi sitten kolmikulmaisen hattunsa rientääkseen ulos. Minä pidätin hänet.
— Jos lupaatte kuunnella levollisesti, niin on kenties matkanne aivan tarpeeton.
— Mitä sitten? Minä olen täysin levollinen.
Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan vastakkaista. Minä epäröin ja tuumin, pitikö minun lykätä ratkaiseva sana huomiseksi. Müller ehti ennen minua. Hän oli huomannut, että minulla oli jotakin povessani. Äkkiä hän tarttui jättiläisvoimin hartioihini, ja heti sen jälkeen hän piti pergamenttikääröä korkealla ilmassa päänsä päällä.
En koskaan unohda hänen katsettaan. Se ei enää loistanut haaveksivasti, vaan oli palavaa tulta.
— Vihdoinkin! huudahti hän, niinkuin olisi hengähtänyt koko elämänsä kaipuun tuossa yhdessä sanassa.
Sitten hän horjui muutamia silmänräpäyksiä ja vaipui tunnottomana kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille.
Pelkoni oli ollut liiankin oikeutettu. Minä riensin ulos, herätin emäntäni ja pyysin häntä huolehtimaan onnettomasta sen aikaa, kun minä juoksin lähimmän lääkärin, tohtori von Haartmanin luo. Luminen, tyhjä Linnankatu tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Lähes tunti kului, ennenkuin palasin, lääkäri mukanani. Hän tuli liian myöhään. Müller oli lakannut hengittämästä, hän lepäsi suorana vuoteellaan, pergamenttikäärö lujasti painettuna sydäntään vasten. Hän ei ollut ehtinyt edes avatakaan sitä…
Tuo ikuinen ylioppilas saattoi siis todella kuolla. Hänen iäisyytensä ei merkinnyt enempää kuin mikään muu hyvänsä, jota sanotaan iäiseksi tällä pyörivällä pallolla. Lääkäri selitti kuoleman olleen nopean ja tuskattoman ja johtuneen veren tunkeutumisesta aivoihin. Silmät olivat ummessa — ehkäpä ensi kerran hänen lapsuudestaan asti — ja palava katse oli sammunut esiripun taa. Hän oli löytänyt sen rauhan, jota hän oli niin kauan etsinyt.
Koska Müller oli varaton, haudattiin hänet yliopiston kustannuksella. Lähinnä seuraavan kuukauden vuokra oli valmiina hänen pöydällään, mutta muuten oli irtaimisto vain arvottomia vaatteita ja osaksi hyvinkin harvinaisia kirjoja, jotka viimeksi mainitut, koska ei ketään perijää ilmestynyt, myytiin huutokaupalla ja ostettiin yliopiston kirjastoon. Vähäinen rahasumma, mikä siten karttui, määrättiin varattomain ylioppilaiden apurahaksi. Pöllönpääsauvan sain minä.
Mülleriltä jääneissä papereissa oli joukko eksegeettisiä tutkimuksia, jotka todistivat hänen tavatonta oppiaan, mutta ei mitään, josta olisi saanut vihiä hänen synnyinpaikastaan, omaisistaan tai entisestä elämästään. Yliopiston viranomaiset näkivät paljon vaivaa panemalla ilmoituksia saksalaisiin sanomalehtiin saadakseen selkoa tuon kummallisen miehen syntyperästä. Turhaan. Müller-nimi on niin yleinen, että pikku Göttingenissäkin, missä hän todellakin vähän aikaa oli ollut yliopiston kirjoissa, oli useammalla kuin kolmellakymmenellä perheellä sama nimi, mutta ei yksikään tuntenut ketään Peregrinusta. Yhtä turhaan koetin myöhemmin Saksan-matkallani keksiä jälkiä miehestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla tunnettu suuren oppinsa ja pinttyneen päähänpistonsa tähden.
Ainoa viitta, mikä ehkä voi saattaa arvailujen teille, joskaan ei pitemmälle, oli laadultaan niin kummallinen ja epäillyttävä, että katsoin olevan parasta kysyä neuvoa isältäni. Minä löysin näet Frankfurt am Mainista teoksen, josta siihen asti en ollut tiennyt mitään, vaikkei se ollut varsin harvinainen; pyydän anteeksi, että minun täytyy mainita sen pitkänlainen nimi: Collationes graeci contextus omnium librorum Novi Testamenti juxta editionem Antverpiensem regiam cum XXII codicibus antiquis mscr. ex bibliotheca Barberina eli: kuninkaallisen Antwerpenissä painetun painoksen mukainen kaikkien Uuden testamentin kirjojen kreikkalainen teksti verrattuna Barberinin kirjaston kahteenkymmeneenkahteen muinaiseen käsikirjoitukseen. Teoksen on julkaissut Pehr Possin 1673, ja se sisältää oppineen italialaisen Johannes Mattheus Caryophiluksen vuonna 1625 kokoamia tekstinlukuehdotelmia, joiden luotettavuudesta on raamatuntulkitsijain kesken ollut pitkällinen, kiivas riita, mikä vihdoin on ratkaistu Caryophiluksen eduksi.
Kun tähän yhdistin, mitä Müller oli kertonut minulle, kun ensi kerran kävin hänen luonaan, omista sadastakahdestatoista barberinilaislukutavastaan, jotka hän väitti väärentäneensä, sekä hänen ikänsä, minkä hän sanoi kahdeksisadaksineljäksikymmeneksi vuodeksi, täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että jollei Müller itse ollutkaan tuo Caryophilus, joka oli tuomittu rauhattomana vaeltamaan läpi vuosisatojen, kunnes hänen petoksensa tulisi ilmi, niin hän ainakin uskoi olevansa hän. Isäni oli samaa mieltä. Hänestä ei ollut ollenkaan mahdotonta, vieläpä hän mainitsi siitä monta esimerkkiäkin, että oppinut, luonteeltaan haavemielinen ja tutkimuksiinsa syventynyt mies lopulta sulautuu niihin niin, että hän itsessään ikäänkuin ruumiillistuttaa jo ammoin kuolleen edelläkävijänsä, jota hän on tutkinut, jonka teoksiin hän on niin perinpohjin tutustunut, kuin ne olisivat hänen omiaan. Müller lienee joutunut tuon jotenkin tavallisen pinttyneen päähänpiston uhriksi; mutta tavatonta ja suurenmoista tuossa miehessä oli se, että hän pitäen itseään Caryophiluksena, oli siitä ankarasta tuomiosta, minkä sana julistaa raamatunväärentäjille, järkkynyt niin kovin, että hänen ainoaksi elintehtäväkseen tuli oman luulotellun tieteellisen maineensa tyhjäksi tekeminen, itsensä esittäminen maailman nähden kurjaksi petturiksi. Ja siihen päämäärään hän uskoi pääsevänsä jonkin ikivanhan käsikirjoituksen avulla, joka todistaisi hänen petoksensa, ja kun hän sen kerran löysi, ei hänellä enää ollut mitään elämisen oikeutta. Tosin hänen olisi itsensä pitänyt osoittaa käsikirjoituksen tulokset; mutta sen saattoivat toisetkin tehdä. Hänet oli todistettu petturiksi, hän saattoi kuolla rauhassa.
Tämä näytti minusta nyt ihan selvältä, mutta isäni epäili. Hänen tieteellinen logiikkansa myönsi, että asia oli niin, mutta hänen oman ylioppilasaikansa ja vuoden 1787 Müllerin muistoja oli vaikea haihduttaa. Me olimme vaihtaneet osia; tällä kertaa hän uskoi ja minä epäilin. Se oli hupainen vaihdos. Minä vastasin hänen väitteisiinsä hänen omilla todisteillaan, joita hän oli käyttänyt alkuaikoina, kun Müller alkoi kummitella 1826: vuoden 1787 Müllerin poika tai pojanpoika, samanlainen sukunimi, sukuperintö, suvun tavat, kaikki haaveksijoita, jotka ovat eläneet eri aikakausina. Isäni oli vain puoleksi vakuutettu, ja pelkäänpä hänen aina kuolemaansa asti salassa uskoneen ikuisen ylioppilaan olemassaoloon.
Minun mielessäni Müller pysyi unohtumattomana muistona, mikä hän sitten lieneekin ollut. Minä en ole koskaan ennen enkä sen jälkeenkään tavannut niin etevää neroa tutkimuksen tiellä, ja juuri tuo etevämmyys oli niin syvälle nöyryytettävä. Vielä enemmänkin, mikä näyttää inhimillisestä kunnianhimosta, vaatimattomimmasta ja nöyrimmästäkin kuolevaisesta, oikeutetummalta kuin toivo, että hän saa jättää jälkeensä kunnioitetun nimen? Ja tuo mies oli pannut elämänsä päämääräksi oman maineensa rikkirepimisen; hän, tutkija, piti suurimpana hekumana, että hänet häväistäisiin ja kirottaisiin sen tieteen alalla, missä hänet kerran oli luettu etevimpien joukkoon. Missä on ihmishenki matalammaksi muserrettuna, itsekieltävämmin heittäytynyt tomuun Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen?
Niin missä? Uskovaisen rukouksessa. Ylpeyttä voi kätkeytyä syvimmänkin itsensäalentamisen pohjalle; marttyyrin tekopyhyys saattaa käydä kylmästi Kristuksen ristin ohitse.
On enää vain muutamia sanoja lisättävä merkillisen käsikirjoituksen johdosta. Vasta Müllerin kuoltua johtui mieleeni, ettei ollut mitään, mikä olisi todistanut, että löytöni oli juuri tuo kallisarvoinen syyrialainen lähdekirja, niin ei edes sitäkään, että se oli sama kirja, minkä isäni oli kerran nähnyt Lauri Lefrénin luona. Müller ei ollut avannut kääröä, minä en edes tuntenut, mitä kieltä se oli. Enkä vielä tänäkään hetkenä tiedä siitä mitään. Minä olin löytänyt vanhan pergamentin, jota ei osattu lukea, mutta mitä se sisälsi, jäi selittämättömäksi arvoitukseksi.
Minä jätin pergamenttikäärön kirjastoon, toivoen sieltä saavani jotakin valaistusta asiaan. Turha toivo: kukaan ei osannut sitä sielläkään lukea.
Viittauksiin, joita nuori ylioppilas teki siihen suuntaan, että käsikirjoitus muka oli verrattoman arvokas, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota. Kuitenkin päätettiin antaa se tarkastettavaksi yliopiston mainiolle itämaisten kielten tutkijalle, apuopettaja Walleniukselle ja sittemmin, jos oli tarpeellista, lähettää se jollekin pätevälle asiantuntijalle Saksaan. Otaksuttavasti ei Walleniuskaan osannut lukea noita vanhoja variksenjälkiä, mikä näytti varsin anteeksiannettavalta kenestä hyvänsä, joka ne kerran oli nähnyt. Ja ennenkuin kukaan ehti saada selville noita muinaisajan arvoituksia, tapahtui hirveä onnettomuus 4. päivänä syyskuuta 1827 — Turun palo.
Peläten kalliin lähdekirjan kohtaloa isäni matkusti samana syksynä yliopiston raunioille. Vain vähäinen osa kirjaston aarteita oli saatu pelastetuksi liekeistä, joiden jälkiä noiden jäännösten puolihiiltyneillä lehdillä yhä vielä on. Vanha käsikirjoitus — mikä se sitten lieneekin ollut, Müllerin syyrialaiset evankeliumit vai jotakin muuta — oli paljon muun koskaan arvaamattoman ohella joutunut tulen saaliiksi.
Isäni ei elänyt kauan tämän auttamattoman, hänen lempitiedettään kohdanneen vahingon jälkeen. Vaikka Müller ei tällä kertaa ollutkaan sodanennustajapyrstötähti ja vaikka häntä ei syytettäisi edes Turun palostakaan, niin hän oli isäni mielestä ennustanut paljon tuntuvampaa onnettomuutta. Sodan vammat voivat parantua, hävitetyt kaupungit voidaan rakentaa jälleen, mutta vanhaa lähdekirjaa, joka on temmattu tutkijan kädestä ja ainiaaksi hävitetty, ei saa ostetuksi takaisin verelläkään.
Minun elämäni uraan Müller sai aikaan pysyvän muutoksen. Siitä hetkestä asti minä tunsin voittamatonta pelkoa raamatun sanan korjailemista kohtaan ja ryhdyin päättävästi roomalaiskieleen, joka lapsuudesta asti oli ollut minulle rakas. Miksi olisin antautunut siihen vaaraan, että minunkin olisi pitänyt etsien vaeltaa halki vuosisatojen? Ylioppilas tahdon olla, niin kauan kuin elän, mutta ikuinen ylioppilas — ei, kiitoksia paljon, se kunnia on minulle liian suuri.
KOLMAS KERTOMUS.
Drifva neiti.
Tohtori Raben kuulijat katselivat pöllönpääsauvaa eivätkä näyttäneet oikein tietävän, mitä heidän oli ajateltava siitä. Rouva Rönnevall tahtoi huomauttaa jotakin.
— Olkaa hyvä! sanoi tohtori.
— Minun pysyvä mielikuvani ylioppilaasta — virkkoi sievä pikku rouva veitikkamaisesti — on sellainen, että hän on nuori herra, jolla on lyyry lakissa, viiksien alut huulissa, nenälasit, mielitiettyjä taskut täynnä ja tyhjentymätön varasto itseluottamusta ja luottamusta tulevaisuuteen. Jos kerran jokin selittämätön luonnonvoima tuomitsee moisen herran kummittelemaan läpi vuosisatojen, niin näyttää minusta aivan luonnolliselta, että hänen aina jonkin verran tulee säilyttää oikeaa ylioppilasluonnettaan, olla nuori, iloinen, rakastunut, reipas, osata milloin tehdä työtä, milloin siivosti remuta…
— Desipere in loco …
— Sallikaa minun pyytää, ei enää latinaa! Minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla, mikä hän aikoinaan on ollut: ylioppilasten perikuva. Minun täytyy valittaa, ettei vesipoika herra Peregrinus Müller ollenkaan vastannut toiveitani. Miksikä ei häntä laajoine oppeineen, pöllönpäisine sauvoineen, samettinuttuineen ja pakanallisine puolisaappaineen ennemmin sanota esimerkiksi "ikuiseksi tohtoriksi"?
— Sallikaa minun vastata kysymyksellä. Jos olette sattunut jonakin vuonna unohtamaan tuoreen punertavan kirsikan hedelmäkoriinne, mitä siitä jää jäljelle?
— Mitäkö jää jäljelle? Sydän tietysti.
— Aivan oikein. Oikeasta ylioppilaasta, sanottakoonpa häntä sitten tohtoriksi, rovastiksi, konsuliksi tai kummitukseksi, jää myöskin aina jäljelle sydän — toisin sanoen se omituisuus, että hän aina opiskelee. Hänen nuoruutensa, mielitiettynsä, itseluottamuksensa on kaikki vain kuorta, mikä tulee harmaaksi samalla kertaa kuin hänen viiksensäkin; kenties ainoastaan silmälasit, jos hän niitä käyttää, pysyvät hänelle uskollisina. Tutkimus on kuolematon; tiedonhalu on kuin suolakala, se synnyttää alinomaisen janon, ja mitä enemmän ihminen juo, sitä enemmän janottaa. Minä en suinkaan tahdo sanoa, että kaikki ylioppilaat juovat vettä, kuten Müller, mutta jano on heidän oikea luontonsa. Mettisen matami sanoi myöskin, että kaikki ylioppilaat osaavat nukkua. Minä sanon, että jokaisessa oikeassa ylioppilaassa on jotakin, mikä ei koskaan nuku — tai jos alempi luonto vaatii oikeutensa — nukkuu aina avoimin silmin. Riisu ylioppilaan yltä kaikki satunnainen, minkä aika vanhentaa, vuodet hävittävät ja elämä kuluttaa, mitä jää jäljelle? Tutkiva henki, joka etsii läpi maailman, etsii etsimistään, löytää sirpaleen ja etsii uudelleen, tänään niinkuin eilen, huomenna niinkuin tänään. Joskus häntä sanotaan Faustiksi, toisinaan Mülleriksi. Mutta esiintyypä hän sitten maailmankuulun näytelmän taikka vain pienen ylioppilasmuistelman sankarina, kummitus hän kuitenkin aina on ja herättää meissä salaista pelon tunnetta. Me suosimme aivan kuin rouva Rönnevall enemmän keltanokkaa, joka on äsken päässyt munastaan, kuin sadan vuoden vanhaa tuimaa ja takkuista kotkaa. Miksikä ei meitä kreikkalaisten iäti nuori Apollo viehättäisi enemmän kuin vanhan Väinämöisen kuivunut viisaus?… Mutta antakaa anteeksi; eikö neiti Hemmingille joutunut kolmas arpa?
— Valitettavasti, vastasi neiti Hemming. Mutta pelkään, että viaton juttuni maistuu tohtori Raben syvämietteisten sielutieteellisten arvoitusten jälkeen melkein samalta kuin huono illallinen sillisalaatteineen ja maitolaseineen filosofisen luennon jälkeen. Onneksi saatan toivoa, että edellisessä kertomuksessa on riittävästi viisautta molempiinkin.
Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?
Ei. Ei kukaan tuntenut tällaista henkilöä.
— Senpä saatoin arvatakin. Hän oli kolmekymmentä vuotta takaperin yleisenä puheenaiheena kaukaisessa maaseutukaupungissa; aika ja etäisyys ovat peittäneet hänen muistonsa unohduksen yöhön. Luonto panee toisinaan kummallisia vastalauseita kaikkea takaperoista ja luonnotonta vastaan, missä vain tapaa sellaista. Puutarhurin sakset leikelkööt kuinka huolellisesti tahansa puuta, pensasaitaa, lehtimajaa, hän nähköön vaikka kuinkakin suurta vaivaa muovaillessaan vapaasta kasvista pyramidia, päivänvarjoa tai jalopeuraa, niin aina on siinä jokin vallaton oksa, joka tekee hänen huolenpitonsa tyhjäksi ja ryhtyy muuttamaan pyramidia pyörökaareksi, päivänvarjoa viikatteeksi tai jalopeuraa sarvipääksi hirveksi.
— Naturam expellas furca, virkahti väliin tohtori Rabe. Jo roomalaiset tiesivät, että luonto tekee pilaa pedanttisesta pönkästä.
— Niin, jatkoi kertoja; se vihaa pakkoa, se rakastaa vapautta, ja merkillisintä on, että juuri vapaus, joka näyttää halveksivan kaikkia sääntöjä, on luonnon parhain tapa saada aikaan viehättävää kohtuutta. Minun ei ehkä pitäisi olla näin suorapuheinen, koskapa minun sukupuoleni on ennen kaikkea sovinnaisten sääntöjen sitoma; mutta minä olen aina huomannut, että jokaisessa oliossa on jotakin, joka nauraa ilkkuen kaikelle taiturimaiselle. Jos sidot luonnon, niin se nousee kapinaan; jos ryhdyt sitä kaunistamaan, niin se muuttuu rumaksi; mutta taivuta sitä sen omien lakien mukaan, niin se kohta tuntee itsensä, tulee tottelevaiseksi ja rakastettavaksi.
Tosin kieroon kasvanut ihminen tarvitsee toisenlaisen taimilavan kuin vääräkasvuinen puu; kieltämättä ihmisen juuret, jotka kääntyvät sisäänpäin, vaativat toisenlaista kasvatusta, kuten ne imevät toisenlaista ravintoakin. Ihmisen aurinkona on rakkaus, hänen ilmanaan tapa, hänen sateenaan kyynelet, hänen kurittajanaan omatunto. Mutta siitä kaikesta huolimatta on hänessäkin kylliksi luonnonkaltaisuutta, hänen kasvatuksensa säännöt on otettava hänen vapaan kehityksensä laeista. Koska ihminen voidaan helpommin kuin puu saada kehittymään luonnottomaksi, on vaikeampaa palauttaa hänen kasvunsa entiselleen, jos se kerran on päässyt vääristymään; mutta koska ihminen on verrattoman paljon notkeampi, niin hän on myöskin verrattoman paljon herkempi omien luonnonvoimiensa, rakkauden, tavan, kyynelten ja omantunnon vaikutuksia tuntemaan.
Tämä mitätön kukistetun kapinan historia, jota nyt ryhdyn kertomaan, on aivan jokapäiväinen, sillä se uudistuu lakkaamatta kaikkialla ja erimuotoisena. Hieman räikeämpi väri ja tavallista suurempi kulmikkuus vain erottavat tämän kapinanyrityksen lukemattomista muista samanlaisista melkein joka kodin helmassa tapahtuvista. Onnellisia ne perheet, joissa eivät ristiriitaisuudet kolhi toisiaan ja joissa kaikki vihdoin tasoittuu kipunoitta ja kulmien lohkeamatta siihen, mitä nykyaikana mielellään sanotaan lailliseksi vapaudeksi.
Minä vietin osan lapsuudestani Oulussa. Tässä kaupungissa, mistä talvi, lohi, poronpaistit ja Saara Wacklinin "sata muistelmaa" ovat peräisin, oli nuori tyttö, jota sanottiin "Drifva neidiksi". Minkä tähden, sitä en voi selittää, ellei ehkä sen tähden, että hän oli tavattoman taitava hiihtämään. Mitään tällaisen nimen aihetta ei ollut hänen henkilössään, sillä jääsydäntä ja lumivalkoisia hiuksia hänellä ei suinkaan ollut, päinvastoin olisi häntä paljon paremmin sopinut sanoa neiti Sankkiruudiksi tai Risurovioksi, koska hän oli niin hulmuavan vilkas, tai Ukkospilveksi, koska hänellä oli tavattoman tuuheat, kauniit, tummat hiukset. Mutta juoru on yhtä oikullinen valitessaan hyväilynimiä lemmikeilleen kuin hellä äiti, ja Drifva neiti oli kaikkien paikkakunnan liukkaiden kielien mieluisana puheenaiheena.
Hän oli syntynyt neljän penikulman päässä kaupungista mahtavan joen rannalla, joka monen kosken kautta syösten tulee suuresta, syvästä ja komeasta järvestä, Oulunjärvestä, samasta, jota ruotsalaiset maantieteilijät ovat kunnioittaneet varsin ylenkatseellisella nimellä. Siellä oli vähän ihmisiä, mutta runsaasti erämaata — puukirkkopahanen, jonka eriskummalliset seinämaalaukset oli tehnyt eräs omituinen vanha, iloinen maalari Mikael T. — pieni pappila kolmine huoneineen ja keittiöineen, joissa myöskin oli raamatullisia paratiisin kuvia ja salin pitkällä seinällä harppua soittavaa Davidia esittävä taulu — lisäksi varakas kylä kirkon lähistöllä, lohenpyytäjäin tupia pitkin joen vartta, uudisasukkaita siellä täällä hajallaan metsissä, autioita vuoriseutuja, syviä rotkoja ja vesiperäisiä soita, joita kesäiseen aikaan voitiin kulkea ainoastaan suksilla.
Drifvan isä oli ollut köyhänä paimenpoikana Pakkasen torpassa salolla ja siellä kasvanut kuuden jalan ja neljän tuuman pituiseksi jättiläiseksi, kun maahamme tuli sota ja pojan oli pukeuduttava sotamiehen nuttuun. Ollen säyseämielinen ja itsepäinen hän oli seisonut kuin muuri siinä, mihin hänet vain asetettiin, ja kestänyt iskuja silmäänsäkään räpäyttämättä, ja sen tähden hän olikin saanut kunniakkaasti vuodattaa vertaan kuninkaan ja maansa edestä, jopa jättää vasemman silmänsä kasakan keihään kärkeen. Moisten ansioiden avulla hän oli viimein kohonnut kersantiksi, mutta sitten hän kyllästyi sotapalvelukseen ja hänen mieleensä johtui ruveta papiksi. Kovaltapa tuntui käydä käsiksi latinan kielioppiin neljänkolmatta vuoden iässä, mutta pappi piti hänestä tulla, ja pappi hänestä tulikin. Taottuaan päähänsä ensi alkeet jonkun rappiolle joutuneen maisterin johdolla tämä pitkä, suuriviiksinen koululainen joutui istumaan Oulun koulun alimmalla penkillä, vaelsi jalan aikanaan evässäkki selässä Turun yliopistoon, ryöstäytyi miehuullisesti kaikkien opinväijytysten läpi, ja viidenneljättä vuoden ikäisenä sai kaavun ja liperit. Koska hänellä täten kerran oli nuo kunnioitusta herättävät arvomerkit, ei hän saattanut olla ottamatta latinalaista nimeä; mutta ei mikään tarpeellinen kunnioitus estänyt kansaa edelleen sanomasta pitkää pappia Kersantiksi, kuten ennen oli ollut tapana sanoa, ja Kersanttina hän pysyi, niin kauan kuin eli.
Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.
Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.
Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.
Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana — mennyt menojaan virran mukana mereen.
Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.
Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.
Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.
— Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.
— Oulu, vastasi Drifva nopsasti.
Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää — puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.
Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia — ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin — ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.
Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.
Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.
Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.
Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.
Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.
Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.
— No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.
— Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.
— Kyllä sinusta hyvä tulee — sanoi täti — kun vain opit käyttäytymään paremmin.
Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia.
— Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.
— Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. — Jos joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet nyrjäyttänyt jalkasi.
— Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.
Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti sopivana.
Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät, sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä muutamien hyvien ystävien kanssa.
Maaherran rouva suoritti les honneurs'insä erittäin miellyttävästi. Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on, vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.
Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät, nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää nenää ja vastasi:
— Ähäh, saitkos tietää!
Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.
— Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha rouva.
— Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja sovitteli kengän takaisin jalkaansa.
Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.
— Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman suuren soittokoneen pitkiä kieliä.
Vastattiin, että se oli bassoviulu.
— Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?
— Se on klarinetti.
— Entä messinkiratti?
— Se on torvi.
— Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!
Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä. Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää, ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.
Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.
— Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.
— Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.
— Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.
He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä, miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä. Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti.
— Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.
Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä. Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.
Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmäellä.
Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä, milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.
— Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.
Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.
Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.
— Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. — Silmäilehän peiliin!
Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää näkyi, ja toisesta — niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.
— Ymmärrätkö nyt — sanoi Lusia täti — ettemme voi odottaa illallista?
— Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.
— Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. — Ja nyt olet joutunut kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.
Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille, portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä. Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.
Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita, koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän, nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me muut sanoimme heitä "talviaisiksi".
Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan, tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa. Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, soli, pas de deux ja pas de trois, joiden piti herättää huomiota lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn, ja vihdoin — ankara välttämättömyys — miten joskus saattoi tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.
Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen. Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti, että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa. Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa, milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä, milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista tanssitaitoa varten.
Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet, parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva, pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia, vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:
— Menkää kotiin syömään viskunoita!
Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin sanovan perin harmistuneena:
— Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka korvapuustilla.
Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.
Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:
— Hyvästi, nyt minä menen!
Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.
Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.
— Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.
— Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin värjärin kyltti? kysyi täti.
— Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.
Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että olisi saanut kalifinkin nauramaan.
— Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.
— Lopettaako? Mitä se merkitsee?
— Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan minä auttaa reivaan kutomisessa … ja mankeloimisessa … tiedättehän, täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.
Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.
— Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. — Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan sinusta ihmisen?
Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.
— Minä rupean soittamaan pianoa!
Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä rummuteltiin.
— Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä koske peukalolla mustiin tangentteihin!
No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.
— Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä, mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.
Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan olisi ollut olemassakaan.
— Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja. Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, yksi, kaksi, kolme, neljä…
Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat, mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen vuoden vanhana.
— Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja, jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.
— Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.
Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa, ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin suosittuja valsseja — Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia, "Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita. Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö, tanssimahan" — ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli lainattu kaupungin kirjastosta.
Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.
Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.
— Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.
— Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin, miten tanssikoulun kävi. — Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.
Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta, harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten, Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin neljänkymmenen ikäinen!
Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi rukoilemaan:
— Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?
Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.
— Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli Drifva kapinallisin mielin.
Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille viivottimella ja panetti uudet kielet.
— No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.
Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn, kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos, ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä maailmassa.
— Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan. — Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.
— Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin, vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.
Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet oppimaan ranskaa.
Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa. Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli, sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.
Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan, ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.
Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea, harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa, ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin piti olla läsnä opetusta kuulemassa.
Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia, jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana. Eu oli luettava kuten öö, ai niinkuin ee, cependant kuin spangdang ja oui kuten voi nenään äännettynä.
— Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka olivat valkoisia kuin helmet. — Voi, spangdang, lausunko nyt hyvin?
— Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.
— Mutta voihan on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.
— Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä, lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.
Drifva luki: Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse … mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata rahtuakaan.
— Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän lämmeten sydämeltään. — Todellakin paremmin kuin mitä olin odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi suunne!
Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava oppilaansa.
— No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.
— Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään, vastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.
— Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.
— Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa? huomautti poliisi.
Taivutettiin le père, isä, eri sijoissa.
— Minun isääni sanotaan Kersantiksi, tokaisi parantumaton oppilas.
Deklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit. En tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se onneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun kirjaan aivan sopimattoman aimer -verbin. Antakaa anteeksi, tästä asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron seuraukset.
— Present indicatif: J'aime, rakastan, huokasi opettaja.
— Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin edistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.
— Tu aimes, sinä rakastat…
— Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia ikkunanruutuun.
— Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.
— Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin olla.
— Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia vähemmällä?
— Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.
— Hyvästi, herra maisteri!
— Mitenkä?
— Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!
Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä ikkunanruutuun.
Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi erehtyneensä aimer -verbin toisessa persoonassa.
Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin älykäs hän oli siinä, mitä hän tahtoi älytä, ettei monikaan ole sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista, eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli osoittanut erinomaista taipumusta spangdangiin, mutta eteenpäin meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?
Tähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet suurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja höyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta rakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan, savuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu esirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot väljine viittoineen, jotka peittivät puvut — kaikki oli siellä mystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka maksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta kiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään. Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin vallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena huomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina. Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia, sokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta loistoa, se oli taiteen riemuvoitto!
Eräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa hymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.
— Tänään näytellään "Fridolin eli rautatehtaassakäynti, nelinäytöksinen kappale".
— No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.
— Ja sitten näytellään "Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä". Siinä on laulua, täti!
— No, entä sitten?
— Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia maailman menoa.
— Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään tätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä enemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.
— Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa lippuja.
Lusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että näytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.
— Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.
— Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt silakka kuumassa paistin vartaassa.
Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin, ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua esiripun läpi.
Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen kreivitär — niin, muistaakseni se oli Savernen — hänen siveä, kelpo hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa. Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli varustanut omenia hameensa taskuun.
Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä taidossa hän olikin erinomaisen taitava.
Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain sormellaan linnanvoutia huutaen:
— Katsos pukkia!
Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja kreivitär saapuivat… Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi kyynelsilmin:
— Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää linnanvoudilta!
Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:
— Kutti, kutti, parahiksi!
Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä — ja niin alkoi "Olli Nötbomin epätoivo".
Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja "Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon hän kirjoitti sen kylkeen sanan myrkkyä. Olli joi pullon tyhjäksi ja otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen "epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein. Drifva huusi:
— Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!
Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin epätoivoa".
Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.
Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi, niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä. Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista hiihto- ja luistinurheilua.
Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen, hänet voimme lähettää vaikka tuleen.
Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa näyteltäessä.
Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:
— Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?
— Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta sitten tuli hauska.
— Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja hämillään, hehkuvin poskin.
— Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?
— Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet liian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras tyttö, ja he sanovat…
— Mitä he sanovat?
— He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman omenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.
Drifva purskahti heleään nauruun.
— Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten olen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.
— Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla tappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa vastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen koskeen.
Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:
— Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste! Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot, ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda viipyvät?
— Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.
Me odotimme kuitenkin vielä.
— Tutti — sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin saanut koulukumppaneiltani — matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin hyvin!
Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin opetusta, unohtamatta hänen spangdangiaan. Drifva ei ollut vielä koskaan ollut paremmalla tuulella.
— Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.
Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan välillä.
Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.
Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa, hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.
— Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan äyrästä myöten alas joen jäälle.
Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan, ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä mukanaan kaiken.
Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle. Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia. Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.
— Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. — Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä veitsesi on … kas niin, suori jo tiehesi!
Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet jäälle — vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli majuriksi.
Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin hihnoihin.
— Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. — Käy vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.
Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa, veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan, että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti, mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn kahdenkymmenen asteen pakkasessa.
Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.
— Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?
— Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.
Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset, jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet pojan voimat.
— Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella! huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia auttamassa.
Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla, ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:
— Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka, minkä koskaan olen nähnyt!
Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino jäämöhkäleen sulattamiseksi.
— Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen velhoveitikka — esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman luontonsa mukaan — pitäkäähän turkki yllänne!
— Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.
— Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?
— Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen. Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.
Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista. Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä, että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti, että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri — kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? — hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa, sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi, mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas — sillä pitihän hänellä olla hallainen nimi — tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.
Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas; mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli, jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se, että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin, että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin oikean omaisuutensa.
Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin Pohjois-Suomeen.
Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S. ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse, ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa. Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia ajaisimme suoraa päätä jokeen.
Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa, käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti, että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat hiljalleen matalaan ojaan.
Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät. Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.
— Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.
— Hauskaa kuulla, sanoi hän. — Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.
Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta, teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet, että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli meille aivan vieras — rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan; hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.
Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni, oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.
— Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies, ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö käy? Sen täytyy käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.
Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä, ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni, Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme Laanilan suvannon jäällä.
— Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee kunnollinen solmu!… Kas niin, kestääkö se? — Ja hän koetteli solmua. — Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä hevosiin ole luottamista.
Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme vaunuista, sanoi hän:
— Mihin aiotte päästä yöksi?
— Ensimmäiseen kestikievariin.
— Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin mielelläni… Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma; kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan maa-ilmaa.
— Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.
— Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita vieraita.
— Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin tahtoamme keskeytimme.
— En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta reivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.
Kursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen talonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista, paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja miellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa sellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö oli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin käsin ajanut meidän vaunujamme?
Niin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset tuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja tyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon pitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan merkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai äsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että oli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei huolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita, kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle kättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä opetustavan mukaan.
— Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin, kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat kynttilät.
Suuri esittely.
— Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa seisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat sanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?
— Daucus, vastasi poika silmää räpäyttämättä.
— Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias, ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta kaivolle… Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo insinööriksi… Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan johdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen kanssa… Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan ammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle… Lopuksi Maksimilian August, kahden vanha… No, Maks, peukalo pois suusta, seiso suorana makkarapuikoillasi!… Tutkii jalon keppihevosella ratsastamisen taidon ensi alkeita… Kas niin, mars, kaikki nukkumaan! Mitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?
Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän suuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen koukeron kumarruksen vieraille.
— Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin joustinteräksestä, huomautin minä.
— Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on etevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon ulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin; on parempi, että jokainen eläytyy siihen.
— Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?
— Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on ankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!
— Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa majurin ylös virrasta?
Rouva X. katseli minua kummastellen.
— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.
— En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu … nuori tyttö … hänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.
Rouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut ikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin salapoliisin silmät.
— Ei — sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti — en todellakaan tiedä…
Minä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit, suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:
— Spangdang!
— Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo voisi muu olla kuin Josefine Hemming! — Ja hän pyöräytti minua niin vilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. — Pikku pahanen, miten olet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti tyttö!
— Ja sinä Drifva!
Ja me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää matkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.
Sillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona leivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi olisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen illallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli jätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei siellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden muistoista.
— Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun tähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.
— Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan sitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla kämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.
— Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä, jotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa seuranaista.
— Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa heistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen villieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia tädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun jälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti pois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä lääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan hänen elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin sen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu maaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja täti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra Carnallia.
— Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään kelpaavaksi, mitä heistä on tullut?
— Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän, että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:
Lapsi itkee, kätkyt käy, klaveeri se lepää.
Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan sormille viivottimella.
— Entä maisteri Spik?
— Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.
— Ja herra Westerlund?
— Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?
— Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että sinä hänet vedit, emmekä me yhdessä.
— Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä? Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin! Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni komppanian päällikkönä…
— Niin kuulin kerrottavan.
— No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi", "porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin "vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia, teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona, jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on, niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän kaikki voi olla valetut samaan kaavaan… Isä kuoli, minä menin naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.
— Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.
— En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä. Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua, mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin, anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.
Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:
— Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?
Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.
— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?
— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.
— Entä sinä itse?
— Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on lasteni vieressä.
— Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut lapsenhoitajaa.
— En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset palvelijan haltuun?
Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka saattoi kieltää itsensä.
Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen vanhimmista pojista huutavan:
— Drifva!
— Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun salaisuutenani.
— Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. — Pojat lähtevät oravia pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.
— Niin, niin. Jää hyvästi!
— Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia! Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat hevosten hurjistua, niin muista minua!… Kas niin, nyt ne on selvitetty. Mars, vetelys!
NELJÄS KERTOMUS.
Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.
(Kansantarinan mukaan.)
Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan ja aloitti kertomuksensa:
Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo, sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.
Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla. Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta:
— Katsokaas häntä, pojat! Hän on aika mies, hän nousee aina ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä.
Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla, muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.
Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand — jos rohkenen mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia; senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:
— Tuolla kai hän asui mäen päällä?
— Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.
— Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?
— Mitä?
Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen, mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.
— Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.
— Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.
— Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?
— Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.
— Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään sen takaisin ylös tornin parruun saakka.
— Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies. Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista sataa vuotta.
Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai ankaran taistelun jälkeen voiton.
— Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä! huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi siimaa.
— Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.
— Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.
— Kuulehan nyt, Kalle — jatkoi suntio melkoista lempeämpänä odottamattomasta onnestaan — tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.
Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä, joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta. Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään, niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa täyteen raitista ilmaa.
— No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.
— En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä keuhkoja?
— Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään, miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele henkeään eikä ruumistaan.
— Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.
— Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. — Suutari saisi meistä kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.
Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle, ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi päästään.
— Ei maksa vaivaa, Kalle — neuvoi ukko — kuunnella tyhmäin ihmisten puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka, kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön. Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin pankkoseteli toisessa kädessä.
Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee rauhaan taivaan valtakuntaan.
Tämä samainen Hannu — mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut — oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään, mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.
Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä, sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi. Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä. Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.
Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.
Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää, niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä, niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.
Nämä kaksi viisasta miestä, Hannu mestari ja kapteeni Svart, ryhtyivät yhdessä tuumaan. Kaupunki oli silloin aivan alussaan ja niin vähän edistynyt, että sen porvarit kyllä osasivat polttaa tervaa, mutta eivät keittää pikeä, ja piki maksoi siihen aikaan paljon rahaa. Hannu mestari vei kapteenin kanssaan huomattavimpien porvarien luo ja selitteli heille, mitenkä kaupunki ja he itse voivat äkkiä vaurastua, jos ryhdytään keittämään pikeä. Kapteeni Svartin hän sanoi olevan erittäin taitavan sillä alalla ja rupeavan työnjohtajaksi uuteen pikitehtaaseen Hannu mestarin valvonnan alaisena. Hän itse pyysi vain yhden taalarin tynnyriltä; tehtaanisäntien piti saada kolme, mutta jos karttuisi vielä enemmän, oli kaikki loppu jäävä Hannulle. Mitäpä se oli muuta kuin kullan tekoa tervasta?
Olisivathan porvarit kyllä saattaneet kysyä, minkätähden kapteeni Svart ei vähemmällä vaivalla tehnyt heti kullaksi suurta kuparikattilaa, joka tarvittiin pikitehtaaseen. Mutta sitä ei kukaan ajatellut, kaikki tarttuivat ansaan. No, Kalle, voipa tarttua huonompaankin ansaan kuin hyödylliseen ammattiin, joka jalostaa raaka-ainetta, mutta tulee vain pitää varansa, ettei ole pukinsorkkaa pelissä. Pikitehdas rakennettiin tuohon, missä se nytkin on, ja tupa metsätöyrylle; sinne Hannu mestari muutti kapteeneineen, ja hänestä tuli ensimmäinen pienkeittäjä. Kyllä arvannet, että ihmiset ihmettelivät, mitenkä niin hienot herrat ryhtyivät niin vaivalloiseen ammattiin, missä hienoimman ja kauneimmankin miehen kohta pitää näyttää kuin tervaan kastetulta. Mutta Hannu ja hänen kapteeninsa tiesivät kyllä, minkätähden he vähäksi aikaa niin merkillisesti alentuivat. He kyllä ajan tullen pesevät itsensä puhtaaksi, ja ihmiset, jotka jo luulivat pettyneensä toiveissaan, kun Hannu ei palatessaan ollutkaan maaherra, alkoivat taas keskenään kuiskailla: hän saa taalarin tynnyriltä, kyllä hän vielä pääsee ylimmäksi.
Niin, missäpä ei raha ole ylimmäisenä? Hannu keitti pikeä monta sataa, monta tuhatta tynnyriä. Katkera savu leijui yöt päivät kuin pilvi joen yläpuolella, huokea terva juoksi kattilaan suurista metsistä, kalliit pikiastiat vieritettiin kauppalaivoihin. Hannu mestari sai taalarin tynnyriltä, saipa useampiakin; hän oli sen edeltäpäin laskenut, sillä hän tiesi hinnat. Ei hän turhaan seisonut savussa uunin muurilla; hänestä tuli rikas, hän muurasi tupansa alle kellarin kaikkia niitä hopeanelikoita varten, mitkä hänelle vähitellen karttui. Vaikka kapteeni Svart ei tehnytkään kultaa, niin osasi hän lyödä hopearahaa. Mutta hän ei ollut omaa voittoa pyytävä eikä ottanut mitään itselleen, kartuttihan vain pienkeittäjän aarteita, katseli yhä kieroon ja nauroi kummallista ilkeää irvistystään, mikä aina väikkyi hänen suupielissään.
Petteri Smeds palveli tähän aikaan puunkantajana pikitehtaalla, ja hänen huolenaan oli uunin lämmitys. Kolme heitä vain asui tuvassa: Hannu, kapteeni ja Petteri, mutta metsässä asui noita Martikai, joka tuli joka päivä siistimään huonetta ja valmistamaan ruokaa. Martikai oli aivan tuota oikeaa lajia, joita papit ja tuomarit silloin polttelivat roviolla, mutta hän ei vielä ollut oikein täydellinen, hänen tarvitsi käydä kapteeni Svartin opissa. He kaksi riitelivät lakkaamatta, niin että tukka oli nousta pystyyn, ja Hannu mestari meni aina silloin erottamaan sanoen: hiljaa, hiljaa, ettei poika kuule! Petteri kuuli enemmän kuin tahtoikaan ja ajatteli itsekseen: en minä tätä kestä, minä juoksen tieheni.
Niin ajatellen hän makasi eräänä yönä saamatta unta silmiinsä ullakolla, missä hänen vuoteensa oli, ja kuuli altaan tuvasta puhetta. Petteri oli utelias niinkuin sinäkin, Kalle, ja oli huomannut, että välikatossa, jolla hän makasi, oli irtonainen lauta. Hän kohotti hiljaa lautaa ja saattoi siten kuulla, mitä he keskenään puhelivat yön pimeydessä.
Kapteeni sanoi:
— Huomenna on kolmastoista nelikko täysi.
— Hyvä on, sanoi Hannu. Niinpä minä poltan pikitehtaan, muutan Tukholmaan, rupean herraksi ja palaan maaherrana takaisin.
— Jos minä tahdon, sanoi kapteeni.
— Se ei ole sinun vallassasi, sanoi Hannu. Välikirjassa on: kolmetoista kolmentoista jälkeen.
Kapteeni sanoi:
— Niin siinä on. Nyt olet ollut kolmetoista vuotta pienkeittäjänä, ja kolmentoista vuoden jälkeen on kolmastoista nelikko täysi.
— Ei, sanoi Hannu. Se merkitsee, että kolmannentoista nelikon jälkeen on vielä kolmetoista vuotta, ennenkuin sopimuksemme päättyy.
Petteri kuuli kapteenin nauravan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän tuumaili, mitähän ihmettä he tarkoittivat kolmellatoista kolmentoista jälkeen, mutta juuri ihmetellessään hän kuuli taas Hannun sanovan: kolmetoista vuotta jälkeenpäin, jota vastoin kapteeni väitti: kolmetoista vuotta ennen. Sen johdosta he alkoivat riidellä niin, että Petteristä alkoi tuntua liian kamalalta yksinäänolo pimeällä ullakolla. Hän hiipi paljain jaloin tikapuita myöten alas ja aikoi täyttä totta pötkiä tiehensä. Mutta hän oli unohtanut saappaansa makuusijalleen: hän ei uskaltanut palata eikä hän myöskään tahtonut jättää hyviä saappaitaan. Hän hiipi halkokatoksen alle odottamaan päivän koittoa.
Hetkisen kuluttua päivän valkenemisesta hän näki Hannun ja kapteenin menevän tuvasta pikikeittämöön. Petterin ihmeeksi Hannu oli peseytynyt puhtaaksi ja pukeutunut niin hienoihin vaatteisiin, ettei Petteri ollut häntä koskaan ennen nähnyt moisena; hän astui edeltä ylpein askelin ja kapteeni seurasi irvistellen hänelle tavallisissa tervaisissa vaatteissaan kuin renki ainakin. Kun he olivat menneet sisään, ajatteli Petteri, ottaisikohan hän saappaansa ja juoksisi tiehensä; mutta saattoihan sen tehdä myöhemminkin, hän oli utelias näkemään, mitenkä Hannu niin hienoissa vaatteissa tuli toimeen pikikattilan ääressä. Menenpähän kysymään, pitääkö minun panna lisää puita uuniin, ajatteli hän itsekseen.
Petteri avasi varovasti oven ja näki suuren kattilan kiehuvan reunojaan myöten. Kapteeni seisoi vieressä yksin ja hämmenteli kangella kattilaa. Joka kerta kun hän liikutti kankeaan, näytti piki purskuvan sitä myöten ylös; se sähisi syljeksi, kuohahti koholle kiehuvina aaltoina niinkuin säynäsparvet karkeloidessaan joensuussa; näytti siltä kuin olisi jokin suuri eläin uinut kattilassa ja pyrkinyt ylös. Petteri ei ollut koskaan nähnyt kattilaa niin suuressa maahan kiehumisen vaarassa, ja kun se kattila kuohuu yli reunojensa, silloin on kaikki tulessa. Mutta kapteeni ei näyttänyt huolivan siitä, hän vain yhä hämmenteli tangollaan ja irvisteli ilkeämmin kuin koskaan ennen.
Missä oli Hannu? Petteri rohkaisihe ja kysyi mestaria. — Hän on minun vallassani, sanoi kapteeni ja löi kangella kattilaan, niin että musta, kiehuva piki roiskahti ylös kattoon asti.
Petteriä ei haluttanut kysyä toista kertaa, hän juoksi tupaan ja tapasi Martikain.
— Joko se nyt on tapahtunut? Saanko nyt lentää? kysyi hän.
Mitä oli tapahtunut? Petteri ei vastannut, syöksyi ylös tikapuita myöten, löysi saappaansa ja juoksi kaupunkiin, katsahtamatta taakseen. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut niin kylmiä väreitä selässään.
Pian tuli ilmi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä tavaravene laski pikitehtaan rantaan; miehet nousivat maalle ottamaan lastiaan. Missä oli pienkeittäjä, Hannu mestari, joka ennen aina seisoi tauluineen makasiinin luona panemassa kirjaan joka tynnyriä ja joka tynnyriltä ansaitsemassa pyöreää taalariaan? Häntä ei näkynyt eikä kapteeni Svartiakaan, tuli oli sammunut suuren kattilan alta, asuintupa oli autiona, ja pitkässä kuusessa vuorenrotkon vaiheilla istui naurava harakka. Muutamat sanoivat harakkaa Martikaiksi, joka oli saanut luvan lentää. Mutta eihän tarvitse uskoa kaikkea, mitä tyhmät ihmiset loruavat vanhoista akoista.
Kun tuli taas sytytettiin kattilan alle ja puoleksi jähmettynyt piki alkoi kiehua, nousi pinnalle musta möhkäle, ja se oli pienkeittäjä. Eivät ne nyt olleet suuren arvoiset ne herrasvaatteet, jotka hän oli pannut ylleen lähtiessään polttamaan pikitehdasta ja muuttamaan Tukholmaan. Mutta Hannu se oli eikä kukaan muu. Venemiehet harasivat raukan kattilasta, käänsivät tupakkamälliä suussaan ja hämmentelivät edelleen kangella; voisihan sieltä löytyä kapteenikin. Ei, kyllä voit uskoa, Kalle, ettei häntä ollut siellä, ja helpostipa tuon arvasikin, missä hän oli. Sitten pormestari ja viskaali tulivat ottamaan haltuunsa hopeanelikoita, mutta mitä luulet heidän löytäneen kellarista? Lastuja he löysivät, lastuja ja tikkuja, mutta rahaa ei ropoakaan. Siitä ruvettiin kummeksimaan, mihin hopeataalarit olivat joutuneet! Niinkuin ei olisi ollut kylliksi kiehuvaan pikikattilaan hukuttautumisessa, vielä muka olisi pitänyt jättää jälkeensä muuta kuin lastuja. Muutamat luulivat kapteenin paenneen Ruotsiin hopeoineen.
Tutkimus pantiin toimeen, mutta mitäpä siinä selville saatiin. Svart oli poissa, Martikai poissa, eivätkä venemiehet tienneet muuta, kuin että pienkeittäjä nousi kattilassa ylimmäksi. Ainoa, joka tiesi jotakin, oli Petteri, mutta hän ei ollut rippikoulua käynyt, niin ettei häntä voitu kuulustella valallisesti. Tutkimuksessa hän kertoi juuri sen verran, kuin tahtoi; ei hän koskaan uskaltanut ilmaista kellekään paitsi isoisälleni, mitä hän oli kuullut lattialaudan alta. Kauhu jäi häneen, hän pelkäsi pimeässä Svartia, niin että oikein hävetti.
No, kaikki se oli niinkuin oli, mutta merkillisin kohta tulee perästä päin. Kaikki tiesivät pienkeittäjän tahtoneen päästä ylimmäksi täällä maailmassa; miksikä hän ei olisi noussut ylimmäksi kattilassakin? Hänet piti haudattaman, tietysti, mutta siitä oltiin eri mieltä, pitikö hänen muiden kristittyjen ihmisten tavoin päästä kirkon alle. Papit kielsivät sen jyrkästi, eikä siitä kenenkään sopinekaan moittia heitä; eivät liene olleet Hannun uskonasiat aivan oikealla kannalla, vielä vähemmän mustan miehen, jonka seurassa hän oleskeli. Siihen aikaan, kuulepas, oli kirkkokuri ankara; ei jokainen kukkopoikanen uskaltanutkaan laulaa kirkkomäellä. Miten sitten lienee asiaa käännelty ja väännelty, niin papit antoivat myöten niin paljon, että pienkeittäjälle suotiin hauta eteisen lattian alle, pohjoisen kirkonoven luo. Siellä hän makasi neljä- tai viisikymmentä vuotta, en tiedä sitä niin tarkalleen, kunnes vanha kirkko revittiin uuden rakentamista varten. Muutamat vainajat, joista joku huolehti, muutettiin uuden kirkon alle, kaikki muut ajettiin läjään luukammion nurkkaan. Sinne joutui pienkeittäjäkin. Ihmiset olisivat kai hänet jo aikoja sitten unohtaneet, ellei häntä olisi löydetty eteisen lattian alta aivan sellaisena, kuin hänet kerran vedettiin pikikattilasta. Ei ollut säiekään muuttunut, piki oli vain kuivunut ja putoillut paloittain pois, niin että hänet nyt helpommin tunnettiin.
Kului jonkin aikaa, ihmisiä yhä kuoli ja haudattiin, luukammio tuli kerta toisensa jälkeen täyteen vanhoja vainajia, joiden täytyi jättää paikkansa uusille. Joka kerta, kun huoneen ovi avattiin, oli pienkeittäjä aina ylimmäisenä. Mitään kummittelemista se ei ollut, vaikka siltä näytti; minun luullakseni se tapahtui sillä tavoin, että kaikki, mitä oli hänen päällään, mätäni ja muuttui tomuksi, mutta hän pysyi muuttumattomana. Niin vierivät ajat, ja miespolvi hävisi toisensa jälkeen, nimet unohtuivat, esi-isät unohtuivat, hyvät ja pahat teot unohtuivat, mutta aina pysyi pienkeittäjä ylimpänä. Minä olen nähnyt hänet monta kertaa, vaikka hän olisi voinut olla isoisäni isoisänisä. Kun olin poikanulikka niinkuin sinä nyt, katselimme kammioon harvan hirsiseinän raoista, ja milloin päivä paistoi vastakkaiseen harvaan seinään, näimme hänet yhtä selvästi, kuin minä nyt näen sinut. Kyllä meillä oli rohkeutta selvällä päivällä, mutta ei viidestätoista hopeanelikostakaan kukaan meistä olisi tahtonut seisoa siinä tirkistelemässä pimeänä syysiltana.
Tulipa sitten tänne uusi rovasti, jonka mieleen ei ollut, että pienkeittäjä vielä kuoltuaankin oli ihmisten pilkattavana; hän haudatti hänet johonkin kellomäen kulmaan. Luuletko hänen pysyneen sielläkään? Mitäpä vielä. Viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli taas maan pinnassa, sillä routa kohotti hänet ylös kuin kiven. Taaskin kaivettiin hänet maahan, ja hän nousi jälleen näkyviin. Silloin kaivatti tämän edellinen rovasti hänelle seitsemän kyynärän syvyisen haudan. Siellä hän pysynee minun aikani ja sinunkin, mutta en takaa, pysyykö hän tuomiopäivään asti.
Ylimmäksi hän tahtoi ja ylimmäksi hän pääsi. Niin on ihmisten laita, että missä hänen tavaransa on, siellä on hänen sydämensäkin. Jos sielu pyrkii taivaan valtakuntaan, kyllä ruumis aikanaan tulee mukaan. Mutta jos sielu haluaa sitä, mikä täällä maan päällä näyttää olevan ylintä, vetää se ruumiinkin mukanaan. Eipä pienkeittäjä uskonut sillä tavoin tulevansa alinomaa pääsemään ylimmäksi. Jumala varjelkoon syntistä ihmistä niin julmasta kunniasta ja niin hirmuisesta kuolemattomuudesta. Ei, Kalle, eläkäämme me aikamme tyytyen vähäiseen osaan, joka on meille suotu. Saakoon maa omansa ja Jumala omansa, niin on kaikki niinkuin olla pitää tässä siirtymäajassa.
Nyt on siima valmis, soudetaan kotiin. Katsos, miten kummallisesti aurinko paistaa tuolla joen suussa! Voitko sanoa, minkä tähden se ei koskaan paista noin ruusunpunaisena silloin, kun se kulkee ylhäällä taivaalla? Kuulepas. Silloin se on suuressa päivätyössään palvelemassa herraansa, mutta syntyessään aamuisin ja kuollessaan illoin se loistaa tuolla tavoin Jumalan kunnioittamisesta. Raskasta on olla korkealla maailmassa. Älä isottele, pysy mieluummin alhaalla, muista pienkeittäjää. Miksikä pyrkisimme ylimmiksi vaivaan? Miksi emme loistaisi ennemmin Jumalan kunnioituksesta?
VIIDES KERTOMUS.
Toholampi.
(Kansantarinan mukaan.)
Kun kapteeni Videstrand lopetti, huomauttivat jotkut seurasta, että hänen kertomuksensa oli liian lyhyt.
— Ei — vastusti rouva Rönnevall — se oli liiankin pitkä heikoille hermoille. Kuinka niin taitava merimies saattaa latoa laivaan sellaisen lastin kuin yht'aikaa mustat kapteenit, kiehuvat pikikattilat, haudat ja luukammiot? Huh … tuokaa kuppi väkevää teetä! Pidettäköön kansantarinat arvossaan, mutta aina niistä hajahtaa tervan katku. Hyvä kapteeni, minkä tähden ette ennemmin ota keveämpää lastia omasta ajastamme? Tarjotkaa meille kappale sivistyshistoriaa, niin tunnemme paremmin olevamme kotonamme.
— Vaikka sinä saisitkin syytä lähteä etsimään saaliasi, hymyili konsuli.
— Jos minulla olisi tohtori Raben hyvät puolustusvarustukset — vastasi kapteeni Videstrand — niin torjuisin ensin arvostelut myönnytyksellä ja sitten tekisin ne hyökkäyksellä aseettomiksi. Minä myöntäisin, että kansantarinat ovat hieman karkeanlaisia, mutta sitten lisäisin, että siinä karkeudessa on hyvä ydin. Sanokaa sitä tervaksi, jos tahdotte, mutta olkaa varmoja, ettei se niin helposti haihdu tuuleen kuin nykyajan rupatukset. Olkaa hyvä, lukekaa nuo tuhannet romaanit, jotka kuvailevat kunnianhimoa, ja sanokaa, oletteko niistä yhdestäkään löytäneet musertavampaa maallisen ylhäisyyden pilkkaa. Kansantarinat kuvailevat aina rehellisesti, levein, karkein vedoin, mutta ne kestävätkin kuluttaa. Antakaa anteeksi, minä purjehdin oudoilla vesillä heikkojen hermojen keskellä; toiste minä asetunkin ankkuriin.
— Ei, ei suinkaan, hyvä kapteeni, luovikaa vain tuuleen, minä lasken myötäiseen. Te jäätte vain meille velkaa iloisemman purjehduksen, jonka saatte maksaa ensi kerralla. Kuka sai viidennen arvan?
Huomattiin, että vastaaja oli dosentti Sumu.
— No, te ajanmukainen nuori ystäväni — sanoi tohtori Rabe — mitä on teillä kerrottavaa?
— Kansantarina, vastasi puhuteltu, katsahtaen otteluun vaativasti rouva Rönnevalliin, joka hyväntahtoisesti hymyillen selitti, että kun hän kerran on onnellisesti pelastunut kiehuvasta pikikattilasta, niin hän kyllä on karaistunut kestämään mitä kidutuksia hyvänsä.
— Ei, olkaa huoletta, minä panen käsilaukkuni vetoon puolta appelsiinia vastaan, että saamme kuulla rakkausjutun; minulla on onnea pelissä, puuttui puheeseen Josefina Hemming.
— Ja huono onni naimiskaupoissa, kuiskasi konsuli Rönnevall naapurilleen tohtorille.
— Luullakseni — alkoi nuori dosentti — useimmat teistä ovat tutustuneet Pohjois-Hämeeseen, ja minä olen vain pahoillani siitä, että lautamies Santala, joka parhaiten tuntee sen osan maatamme, ei taida ruotsia eikä siis voi oikoa mahdollisia erehdyksiäni. Minun kokemukseni ei ulotu pitkälle syrjään valtamaantiestä, mutta sen luulen tuntevani jotenkin tarkkaan, ja elleivät suuret mäet liiaksi haittaa, niin huomaa, että vaivat tulevat palkituiksi paremmin, kuin saattaa toivoakaan.
Jos matkustaa pohjoiseen päin ja voi Huutijärven kestikievarin luona kiusauksen voittaen olla kääntymättä viehättävälle Tampereen tielle, joka on kuuluisa ihanista harjuistaan, ja lähtee sen sijaan oikealle, niin joutuu seutuun, joka kyllä on kaunis, mutta on useinkin näyttänyt minusta kuin musteeseen kastetulta. Vertaus saattaa tuntua liian rohkealta, kun on puhe pellavan kotiseuduista, Oriveden ympäristöstä; sanotaan kenties, että vihreät mäet, sinertävät järvet ja syksyiset, kellahtavat ruisvainiot panevat vastalauseen moista syytöstä vastaan. Mahdollisesti olen huonosti käsittänyt luonnontunnelman; mutta se, että luonto näyttää siellä sovittaneen liian paljon hiiliväriä maalauksiinsa, on seurauksena tiheistä, suurista havumetsistä, joiden tummuus on hyvin lähellä mustaa ja levittää raskasmielisyyden varjon monelle kirkkaalle järvenpinnalle, jotka vain ikävöivät päivänpaistetta, näyttääkseen meille kaikki taivaan värivälkkeet. Sen seudun ihmisissäkin on jotakin synkkää ja surumielistä niinkuin koko luonnossa. Sieltä saa kauan etsiä nuoria kasvoja; yksin kehtolapsellakin on ryppyjä otsassa. Eikä se kuitenkaan ole köyhää seutua, jonka pohatat ajavat kirkkoon koreissa kääseissä, messinkivälkkeisin silavaljain, mukanaan vaimot ja tyttäret räikeänvärisine silkkihuiveineen. On vain jotakin vanhanaikaista sekä luonnossa että kansanluonteessa. Pohjoishämäläinen on kuunnellut hiljaisia järviään ja suuria metsiään niin kauan, että vuosisadat ovat hänen huomaamattaan kulkeneet ohi ja hän on ainoastaan sattunut sieppaamaan pieniä pyrstöhöyheniä ajan lentävästä kotkasta.
Kun matkustetaan kappale matkaa pohjoiseen päin Oriveden kirkolta, saavutaan laajalle hiekkakankaalle, missä kasvaa harvakseltaan mitä kauneimpia mastopuita laivojen tarpeiksi, joita ei koskaan rakenneta. Etelästä pohjoiseen päin on tuo mahtava erämaa, Hämeenkangas, tuskin missään neljättä penikulmaa leveä, mutta idästä länteen se on kaksitoista, jopa neljätoistakin penikulmaa pitkä. Näsijärven aallot ovat uurtaneet syviä vakoja tähän valtavaan hiekkaläjään, mutta järven länsipuolella se leviää taaskin Hämeenkyrön ja Ikaalisten pitäjissä laajoiksi saloiksi, jotka jäävät mieleen syvän hiekan, tasaisten vuorten, salaperäisten lähteiden ja kammottavien rosvojuttujen muistona.
Kun suurista, kaupunkimaisista Oriveden kylistä saavutaan tähän yksinäiseen, asumattomaan seutuun, niin ymmärretään kyllä, miksi sen vaikutus on enemmän synkkä kuin iloinen. Kangas on levittänyt jylhän varjonsa laajalti yltympäri jo ennenkuin sen olemassaoloa aavistaakaan, ja se varjo on painunut etelään päin, ikäänkuin valo tulisi pohjoisesta. Sillä kankaan pohjoispuolella, Ruovedellä, tapaa jo toista kansaa ja toisenlaista luontoa, koko luonteeltaan valoisampaa, avomielisempää, nuorekkaampaa.
Keskellä saloa on kestikievari, Kallenautio [sittemmin siirretty toisaalle, Vaasan rautatien nyt kulkiessa halki tuon erämaan, jonka esteistä säädyt eivät rautatien suuntaa päättäessään näytä onneksi tienneen mitään], jonka nimi on täydellisessä sopusoinnussa suurenmoisen jylhän ympäristön kanssa. Jaksaakseen siellä pitää yllä majataloa ja hevostenvaihtoa nauttivat kestikievari sekä sen molemmat aputalot verovapautta. Kummallakin puolella on lähes kahden penikulman pituudelta tasaista kangasta ja korkeita mäkiä.
Lähimpänä pohjoispuolella on Paha virsta, joka on saanut nimensä siitä, että kolmen venäjänvirstan matkalla on neljäkymmentä ylämäkeä ja yhtä monta alamäkeä, joista kaksi niin jyrkkää S:n muotoista, että luonto olisi tuskin voinut keksiä houkuttelevampia vaunujen kaatumapaikkoja. Tämän Pahan virstan pohjoispäässä on luonnon asettamana merkkinä noin torpanmökin suuruinen vyörykivimöhkäle. Muinaisajan valtavien jäävirtojen melkein pyöreäksi tahkomana se on tielle päin viettävän vuoren keskirinteessä ja näennäisesti niin irrallaan, että matkustaja mielellään rientää ohi peläten rattaittensa jyrinän ehkä saattavan hänen turmiokseen kiven vierähtämään pois tuhatvuotisesta lepopaikastaan. Turha pelko! Tuon jättiläisten leikkikerän sitoo taikavoima kaltevaan alustaan; nuoret titaanit ovat turhaan koettaneet häiritä sen lepoa, heidän kankensa ovat voimattomina hirviön vieressä. Kivimöhkäleen sanotaan odottavan aikaansa. Kerran — suokoon Jumala sen päivän viipyvän tuhansia vuosia — on maansakavaltaja matkustava ylpeästi siitä ohitse. Silloin vuori on vapiseva, silloin harmaakivimöhkäle on irtautuva ja raskaana kuin omatunto syöksyvä musertamaan kavaltajan.
Mutta palaan jo kankaalle.
Olen matkustanut sitä lokakuun ihan hämärässä, jolloin luonto näyttää hylänneen itsensä, ikäänkuin mennäkseen iäistä kuolemaa kohtaamaan. Myrskytuuli sukii honkien liehuvia hiuksia, ne menettävät jonkin kiharan, ne taistelevat henkensä puolesta, ne notkuvat ja taipuvat, mutta nousevat jälleen pystyyn. Rankkasade kohisee kadoten näkymättömiin kanervikkoon. Luonnonvoimat raivoavat lähestyvää yön pimeyttä vastaan, hurjina, kukistumattomina, valittamatta ja häikäilemättä, armoa antamatta tai vastaanottamatta. Se on jättiläisten raskasta, kaikki musertavaa taistelua, kammottavan kolkkoa, suurenmoisen kaunista.
Minä olen nähnyt kankaan myöskin paukkuvana tammikuun pakkasyönä, jolloin lämpömittari osoitti kahdeksanneljättä astetta jäätymäkohdasta alaspäin. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä käy honkien jäykistyneissä havuissa; tähdet tuikkivat kirkkaina, revontulet räiskyvät liehuen vihreänkeltaisina liekkeinä keskitaivasta kohden. Niiden kalpeassa valossa syntyy puista himmeitä varjoja lumelle. Tuntuu kuin matkustaisi kuoleman valtakunnassa, lukemattomat hautapatsaat ovat todistuksena menneistä miespolvista. Valkoinen pohja ja musta suruharso täynnä välkkyviä tähtiä. Pelkkää pakkasta, horrosta, hiljaisuutta — silloin kuuluu äkkiä läpitunkeva ääni. Erämaan harhaileva susi ulvoo; kenenkähän se on repivä?
Toisen kerran taas matkustin tuota tietä toukokuun aamuna. Kun kaikki luonnossa on herännyt eloon, silloinkin se seisoo yksin mykkänä ja tunnottomana, tuo vanha kuningas. Ei yhtään peltoa, ei yhtään aitaa, ei yhtään laitumella käyvää lehmää; harvassa jokin vihreä mätäs tai kitukasvuinen kukka, kaikkialla kanervaa, pursunvarsia ja harvoja keltarunkoisia honkia, jotka kuvastuvat sinistä taivasta vasten. Yksin laululinnutkin näyttävät jättävän sellaisen erämaan kotkalle ja huuhkajalle, palokärjelle ja tikalle. Jos joskus kuuluu laulurastaan huilunsävel, niin saattaa silloin myöskin varmasti nähdä kaukaa honkien välitse järven välkkyvän.
Olenpa heinäkuun helteisenä päivänäkin nähnyt tämän kankaan. Ilma on painostava ja tyyni, paarmat surisevat, sittiäiset kieriskelevät kuumassa hiekassa. Kangas on janoinen, yksin tien varren kanervikkokin, pölyinen ja puoleksi palanut, näyttää rukoilevan vettä. Mustansininen pilvi kohoaa kuin esirippu honkien takaa. Kohta jyrisee ukkonen, salama nuoleksii pilven reunaa, toinen, terävä kuin neula, on iskenyt etäiseen puuhun. Pilven takaa-ajama tuulenpuuska puhaltaa yli erämaan tuoden tullessaan hienoa savun tuoksua. Kuiva kanervikko on syttynyt tuleen … liekit kiemurtelevat kielekkeinä ja terävinä kärkinä. Kohta on tätä tietä mahdoton kulkea. Minä joudutan matkaani, savupilvet ajavat takaa, omituinen, räiskyvä ääni kasvaa jäljessäni, minä katsahdan sinne päin ja näen koko seudun olevan liekeissä…
Kenties olen liian kauan viipynyt luonnonkuvailussa, mutta se ei ole lyhyen kertomukseni ulkopuolella, päinvastoin se on sen välttämättömänä kehyksenä. Eihän saata käsittää erämaan draamaa tuntematta itse erämaata.
Melkein keskellä kangasta, missä jo kauan sitten kaikki ihmiselämän jäljet ovat kadonneet näkyvistä, näkyy tien vieressä pienoinen paljas paikka, mistä metsää on raivattu ja vastahakoinen kanervikko työnnetty syrjään kituvan, heinänkasvun tieltä. Ei missään muualla tuommoinen mitätön salonsisäinen tilkku herättäisi vähääkään huomiota. Mutta tämä kangas on niin karu, niin talttumaton ihmiskäden alaiseksi alistumaan, että pieninkin viljelyksen jälki kiinnittää ihmettelevän katseen puoleensa. Siinä huomaa selviä autioituneen uudistalon jäännöksiä: umpeen kasvaneita ojia, aidan jätteitä ja tiilensoraa. Niin, olipa siellä vielä muutamia vuosia takaperin asumattomaksi jätetty tupakin. Sekin on jo nykyjään kadonnut, ja matkustaja, voimatta mitenkään iloita ihmisasunnon näkemisestä, hengittää helpommin päästyään tuon paikan ohitse, missä erämaan kesyttämisyritys on tyhjiin rauennut.
Kun ensi kerran kuljin tuon paikan ohitse eräänä syyskuun päivänä, oli siellä vielä muutamia jäännöksiä entisestä uudistalosta. Uteliaisuudesta ja ihmetellen sitä ihmisvihaajaa, jolla kerran oli ollut rohkeutta asettua tänne, laskeusin ajoneuvoista ja menin raunioita tarkastelemaan. Eipä siinä paljon ollut näkemistä: sortunut katto, puoleksi hajonneet seinät, kaatunut takka, kehyksettömät ja lasittomat ikkunareiät ja oviaukko irralleen revityin tai rikkihakatuin pielin. Sisällä oli likaisen ja hävitetyn näköistä. Matkamiehet olivat siellä elämöineet mielin määrin; ehkäpä olivat rosvot ja karkulaisetkin siellä viettäneet öitään tai sudet talvisaikaan tassutelleet tuon surullisen ihmisasunnon läpi.
Kaikki tuo olisi vain hetkeksi kiinnittänyt huomiotani, ellen olisi ihmeekseni seinästä tuvan toisen ikkunan vierestä huomannut kauniisti leikattua nimeä. Nimi oli Ulrika.
Eihän mikään ole tavallisempaa kuin paperittomiin seiniin tehdyt nimipiirrokset. Kaikissa kestikievareissamme näkee sellaisia kymmenittäin, piirrettyjä tai maalilla töherrettyjä joutilaisuuden ja turhamaisuuden tuotteita tai kaipuun synnyttämiä jonkun tahtoessa uskoa edes halvalle seinälle kaihonsa äänettömän salaisuuden. Saattoihan tuo nimi tuhansien muiden lailla olla matkamiesten joutilaan hetken ajankuluke.
Mahdollista. Tuosta tuvasta, koska ei muuta ihmisasuntoa ollut penikulmien matkalla, oli luultavasti monikin matkamies etsinyt suojaa rankkasateessa. Mutta tuo nimi, miten huolellisesti, miten kauniisti, melkeinpä tekisi mieli sanoa rakkaasti se oli taitavalla kädellä leikattu seinään! Muutamissa kynänpiirroissa on usein kokonainen elämäkerta. Ei, nuo kirjaimet eivät olleet syntyneet siihen pelkästä oikusta, niitä ei ollut piirtänyt mikään elämänhaluinen ylioppilas tai vallaton kadetti, joka herkkätunteisuuden puuskassa oli tahtonut uskoa erämaalle jonkun pikkukaupungin tanssiaistenkuningattaren nimen.
Kyytimieheni oli seitsemänkymmenen vuoden ikäinen vanhus, hieman kuuro ja harvasanainen, mutta varsin huomattavasti mielissään siitä harvinaisesta ilosta, että sai täyttää lyhyen savinysänsä minun tupakkakukkarostani. Minä kysyin häneltä, kenen oma uudistalo ennen muinoin oli ollut.
Hän ei sitä tiennyt. Hän tiesi vain, että se oli jo kauan ollut autiona, mutta hänen lapsuudessaan oli siinä asunut köyhänköyhää väkeä. Mitäpä moiset metsäläiset muuta saattoivat ollakaan kuin köyhiä? Kangas ei kasvanut mitään, karhu kaatoi heidän lehmänsä, sudet ottivat heidän vuohensa aivan tuvan oven edestä.
Me ajoimme edelleen, mutta ajatukseni pysyivät uudistalossa.
— Eikö siellä koskaan ole asunut herrasmiestä? kysyin minä.
— Kuuluuhan siellä joku asuneen hyvin kauan aikaa takaperin, ennen minun aikaani.
— Mikä herrasmies se oli? Oletteko kuullut mitään hänestä?
— Onhan sitä kuultu. Hän oli sotaupseeri. Häntä sanottiin Luutnantiksi.
— No, miksi hän asui siellä niin kaukana ihmisistä? Oliko hän metsästäjä?
— En tiedä. Toholammin tähden sanotaan hänen siellä asuneen.
— Mikä on Toholampi?
— Kohtahan tästä sinne tullaan.
Muutamien minuuttien kuluttua näkyi vasemmalla puolen tietä sellainen kattilan muotoinen laakso, joista seutu oli varsin rikas, ja sen pohjassa pieni lampi, mutta ei matalavesinen eikä pehmeärantainen, jommoista lammella tavallisesti tarkoitetaan. Luultavasti se oli ennen ollut paljon laajempi, mutta vähitellen kuivunut, niin että ainoastaan laakson syvin kohta enää oli veden vallassa, eikä sen ala ollut suurempi kuin pikkukaupungin tori. Sen vesi oli melkein mustaa, rannat paljaat; lähelle rantaa oli kaatuneen hongan latvapuoli hautautunut syvyyteen, jota vastoin suuret juuret olivat ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Muuten ei näkynyt mitään muita ihmisten jättämiä jälkiä kuin joitakin seipäitä, joita kaukana asuvat emännät olivat lyöneet rantaan liuottaakseen hamppuja, heillä kun ei ollut vettä lähempänä. Vaikutelma oli niin yksinäinen, ettei luullut henkäyksenkään koskaan eksyneen ympäröivältä kankaalta tuolle kuolonhiljaiselle lammelle.
— Onko se syvä? kysyin minä osoittaen lampea.
— Mikä sen tietää. Kysykää ahvenilta! Sanotaanhan sitä kyllin syväksi hautaamaan ihmisiä vaunuineen.
Minä käskin kyytimiehen pysähtyä, laskeuduin kärryistä ja menin rantaan. Pitkä, solakka koivuriuku oli rannassa. Minä kiipesin niin pitkälle, kuin pääsin liukasta, mustanharmaata honganrunkoa, joka oli suistunut veteen, otin koivunsalon ja koetin mitata syvyyttä. Salko ei tavannut pohjaa. Siitä liikkeestä, minkä siten sain aikaan vedessä, näytti pinta siellä täällä värehtivän pakenevista kaloista. Luultavasti niitä olikin lammessa paljon, ne kun saivat olla rauhassa ihmisten saaliinhimolta, joten vain joku silloin tällöin joutui harhailevan vesilinnun ahdistettavaksi. Kohta katosivat nuokin vähäiset kareet vedenpinnalta, kaikki oli taaskin hiljaa kuin haudassa.
Syyskuun päivä läheni loppuaan; minä kävin istumaan laakson rinteelle, otin yksinkertaisesta eväsvarastostani pullon olutta ja tarjosin ukolle vahvistusjuomaa uuden tupakkapiipun paineeksi. Hän ei voinut vastustaa tuota valtioviisasta juonta, hänen suljettu sanainen arkkunsa aukeni vähitellen, ja kun itsepintaisesti kyselin Luutnantista, joka ennen muinoin oli asunut uudistalossa, johduimme vihdoin tarinaan, joka kertoi eräästä syvälle kansan muistiin painuneesta tapauksesta ja näytti hankkineen muuten mitättömälle Toholammelle oman merkillisyyden.
Kauan sitten — "sodan aikaan", sanoi kertoja, minun luullakseni isonvihan aikoina 18:nnen vuosisadan alussa — no niin, monta vuotta takaperin sattui pimeänä syysiltana, että kerjäläisperhe oli asettunut kanervikkoon tien viereen tuohon lammen kohdalle. Heitä oli isä, äiti, lapsia ja sokea isoäiti. Kaiken, mitä heillä oli, he kuljettivat mukanaan kärryillä; vihollinen oli ryöstänyt heitä, vouti ottanut takavarikkoon, mitä vihollinen oli jättänyt, ja kaikki olivat sitten joutuneet kurjuuteen maantielle.
Siihen aikaan kulki maan halki ihmishahmoinen verimato; kertojani sanoi häntä "kenraaliksi", mutta luultavammin hän lienee ollut korkeahko veronkantomies siihen aikaan, jolloin vihollinen hallitsi maata seitsemän vuotta. Luullakseni hän oli ollut jonkinlainen komissaari. Hän kiskoi köyhältä kansalta suunnattomia muonavaroja kruunulle, ja enin osa niistä jäi hänen omaan taskuunsa, niin että hän saattoi, kun sai hyvät lahjat, antaa monelle kuitin siitä, mitä tämä todella ei koskaan ollut maksanut. Niiltä sitä vastoin, jotka eivät tahtoneet tai eivät jaksaneet lahjoa hänen ahneuttaan, hän ryösti viime rovonkin ja näytti iloitsevan, että tie hänen tähtensä oli täpö täynnä kerjäläisiä.
Kun komissaari siten piti huolta omasta parhaastaan, tuli hänestä rikas ja varakas, minkä tähden moni ylisteli häntä toimekkaaksi mieheksi, mutta toiset sen sijaan häntä vihasivat pahemmin kuin syntiä. Ja kun hän vielä viidenkymmenen ikäisenä oli poikamies, niin monikin äiti silloisen hädän aikana tavoitti häntä vävyksi hänen rikkautensa tähden. Hän olisi voinut saada maamme ylhäisimpiäkin, mutta häntä miellyttivät kauniit naiset, ja hän valitsi kauneimman. Olipa silloin Hämeessä köyhä neito, sorein, minkä nähdä saattaa; hänellä oli kuningattaren nimi, ja häntä komissaari kosi. Tytön mieli paloi nuoreen sotilaaseen, Luutnanttiin, ja he olivat vaihtaneet sekä lupauksia että sormuksia, niin ettei heidän liitostaan puuttunut muuta kuin papin aamen. Luutnantti oli silloin kaukana Ruotsissa kaiken sotaväen mukana, mikä ei ollut kaatunut sodassa; suku pelkäsi mahtavaa komissaaria, ja suloisen tytön, jolla oli kuningattaren nimi, täytyi murhemielin ruveta hänen vaimokseen.
Kun se oli tapahtunut, tuli sanoma, että rauha oli tehty, vihollinen lähti pois, maan omaa väkeä odotettiin kotiin. Komissaaripa ei tästä sanomasta suurestikaan ilostunut. Hän ei uskaltanut jäädä maahan, koska tutkimus oli saattava ilmi hänen petoksensa, kansa repivä hänet palasiksi ja Luutnantti vaativa häneltä takaisin morsiantaan. Niinpä tuli hänelle kiire sulloutua vaimoineen ja ryöstettyine aarteineen suuriin, raskaisiin vaunuihin, joita neljä hevosta veti. Ja koska irtolaiset, jotka olivat paenneet metsiin, tekivät tiet epävarmoiksi, palkkasi komissaari vartijoikseen neljä rakuunaa, jotka ratsastivat vaunujen jäljessä sapelit kädessä ja viritetyin pistoolein.
Hän tuli pohjoisesta päin ja matkusti suurella kiireellä suorinta tietä Venäjälle. Hänen saapuessaan kankaan alkuun Ruovedelle yllätti hänet pilkkopimeä ilta, niin että metsäisillä paikoilla ei nähnyt kättään silmien edessä. Komissaarilla ei ollut aikaa eikä halua jäädä mihinkään yöksi, hän sytytti vaunujensa eteen palavat lyhdyt ja lähti kankaalle.
Tien vieressä majailevat kerjäläiset olivat tehneet tulen kanervikkoon ja paistoivat nauriita hiiloksessa. Isä sanoi:
— Jos nyt komissaari olisi käsissäni, paistaisin minä hänet kuin nauriin hiljaisella tulella.
Äiti sanoi:
— Jos komissaari olisi tässä, näyttäisin minä hänelle lapsiamme, joilla on nälkä ja vilu. Minä pukisin heidän ylleen hänen turkkinsa ja antaisin heille hänen sydämensä syötäväksi.
Isoäiti sanoi:
— Jos komissaari tulisi viluisena ja nälkäisenä luoksemme, niin lämmittäisimme häntä tulen ääressä ja antaisimme hänelle osan viimeisestä nauriistamme.
Hetkisen kuluttua vanhus sanoi;
— Viekää minut maantielle, tässä tulen luona on liian kuuma. Hänet vietiin sinne, ja hän kävi istumaan keskelle tietä selin pohjoiseen, koska tuuli kylmästi. Hänen vieressään hiekassa leikki kolmivuotias poika pienillä kivillä. Kankaalla palava tuli valaisi maantietä ja kanervikkoa, joka parhaillaan ylt'ympäri oli kukassa.
Heidän siinä istuessaan lähestyivät maantietä myöten täyttä vauhtia suuret vaunut neljän nelistävän hevosen vetäminä, neljä rakuunaa ratsastaen jäljessä. Ajaja näki jotakin liikkuvan tulen valossa vaunujen edessä ja huusi kovasti:
— Pois tieltä!
Mutta sokea kahdeksankymmenen ikäinen vaimovanhus, joka oli vähäkuuloinen ja istui selin vaunuihin päin, ei kuullut huutoa. Poikanen sen kyllä kuuli, mutta ei ymmärtänyt sitä. Hän oli tehnyt keskelle tietä kivistä tallin.
Ajaja huusi uudelleen; hevosten huohotus kuului lapsen pään ja vanhuksen valkohapsien yläpuolelta, mutta eläimet eivät rohjenneet tallata jalkoihinsa ihmisen avuttomia ikäkausia.
Silloin komissaari kärsimättömänä kumartui eteenpäin pehmoisten vaununpatjojen välistä.
— Mikä nyt on? kysyi hän.
— Ihmisiä tiellä! vastasi ajaja.
— Aja roskan yli!
Ajajan ruoska vingahti voimakkaista sivalluksista, hevoset kohosivat pystyyn, myrskynpuuska kulki kangasta pitkin, kerjäläisten tuli leimahti korkealle taivasta kohti. Hevoset pelästyivät tulen loistetta, sotkeutuivat hihnoihin, peräytyivät, ensin tien reunaan, sitten jyrkänteelle ja siitä lampeen… Vaunut kadottivat tasapainonsa ja vierivät takaperin alas kuolonhiljaiseen, mustaan, salaiseen Toholammen syvyyteen.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Vaunut olivat raskaat, kuormana oli vääryydellä hankittua tavaraa, paha omatunto ja monet tuhannet kiroukset. Hevoset, vaunut, ajaja, komissaari ryöstettyine aarteineen ja hänen nuori vaimonsa ryöstettyine onnineen, kaikki painuivat niinkuin vuoresta irtautunut kallionlohkare, joka vierii veteen. Ratsumiehet näkivät vaunujen häviävän pimeään, luulivat niiden ajaneen edelleen ja ratsastivat täyttä laukkaa ohi. Kerjäläiset ihmettelivät, mitä huutoa maantieltä kuului, ja menivät katsomaan, mutta löysivät vain rinnettä alas johtavat pyöränuurrot ja hevosten kavioiden jäljet. Maantiellä istuva vaimovanhus ei nähnyt mitään eikä myöskään ymmärtänyt rytinää, joka hänen korvissaan oli kuulunut. Poikanen katseli hevosia, unohti ne, kun ei niitä enää nähnyt, ja jatkoi tallinsa rakentamista.
— Mitä se oli? kysyi kerjäläisisä.
— Ajattaro tuli metsästä ja kulki ohitse, vastasi kahdeksankymmenvuotias.
Kerjäläiset jatkoivat seuraavana aamuna vaellustaan. Ei kukaan tiennyt muuta, kuin että komissaari oli paennut Venäjälle ja hänen neljä rakuunaansa ajoivat turhaan hevosensa kuoliaaksi, saadakseen vaunut kiinni. Mutta pian sen jälkeen Luutnantti palasi Ruotsista. Hänen ensi kysymyksensä koski kaunista morsianta, jolla oli kuningattaren nimi. Hänen sanottiin lähteneen komissaarin mukana pois maasta. Luutnantti otti eron sotapalveluksesta ja lähti etsimään kihlattua morsiantaan. Kuljettuaan puolen maailmaa häntä löytämättä hän palasi eräänä aamuna tälle kankaalle. Kerjäläisisä oli tehnyt uudisasunnon tähän lähelle Toholampea. Luutnantti lepuutti siinä hevostaan, ryhtyi puheisiin isännän kanssa ja kertoi etsivänsä komissaaria. Uudisasukas muisteli tuota iltaa, jolloin Ajattaro kulki heidän kanervikossa palavan tulensa ohi; sen jälkeen he lähtivät oitis molemmat Toholammen rantaan etsimään. Siellä oli vielä syvät pyöränjäljet, hevosenkenkä oli jäänyt rannan mutaan, hopeainen rannerengas oli pudonnut vaunuista veden rajaan, puoleksi maalle. Luutnantti tunsi rannerenkaan, se oli ollut kauniin morsiamen oma, morsiamen, jolla oli kuningattaren nimi. He etsivät etsimistään lammesta, mutta siinä ei ollut pohjaa; sitäkös siinä olisi?
Siitä päivin ei Luutnantti enää ollut etisessä järjessään. Hän oli etsinyt kauan ja etsi etsimistään. Ensimmältä hän kävi vain aika ajoin uudisasunnolla, mutta sitten hän asettui asumaan sinne. Joka aamu hän meni hyvin toivein Toholammelle ajatellen, että sinä päivänä hän löytää kihlattunsa. Joka ilta hän palasi surumielisenä takaisin eikä ollut mitään löytänyt. Talvella hän hakkasi jäähän avannon, kesällä hän istui lammella veneessään. Enimmäkseen hän onki, mutta ei niinkuin muut; hänellä ei ollut syöttiä koukussa eikä hän koskaan saanut ainoatakaan kalaa. Se ei kuitenkaan tehnyt häntä maltittomaksi eikä kyllästyttänyt häntä, hän ainoastaan vaihtoi koukkuja. Ensin hän onki messinkikoukuilla, teetti sitten hopeaisen ja viimein kultaisen. Kultakoukkuineen lammelle lähtiessään hän kuuluu sanoneen:
— Tänään minä saan hänet, nyt hän ei enää voi vastustaa minua.
Kerran mökkiläiset näkivät hänen vetävän ongellaan jotakin raskasta. Hänen kultakoukkunsa oli tarttunut johonkin puuhun, joita on paljonkin veden alla, ja kun hän veti, tuli raskas puu jäljestä. Silloin hän huusi mökkiläisille: nyt minä saan hänet! — ja veti vetämistään, mutta siima katkesi, ja se raskas tuntematon, joka riippui ongessa, painui takaisin syvyyteen. Siiman katketessa ja toivon rauetessa murtui myös Luutnantin sydän. Illalla tavattiin hänet kuolleena veneestä.
Siihen loppui Toholammen tarina. Siinä ei ollut mainittu ainoatakaan nimeä, mutta minä olin saanut selityksen tuvan luhistuneista seinistä löytämälleni Ulrika-nimelle. Kansantarina välittää vähät nimistä; se säilyttää muistissa henkilön tai tapauksen, pitää kiinni sen ominaisista piirteistä ja joko kokonaan sivuuttaa tai kaunistelee oman luonteensa mukaan niihin kuuluvat vähäpätöisemmät seikat. Arvattavasti on tämän tarinan historiallisena ytimenä kansan vitsaus, vihattu kantomies, ja kun häntä ei inhimillinen kosto voinut saavuttaa, oli hänen jouduttava kansan uskon mukaan jumalallisen oikeuden alaiseksi. Hänen rangaistuksensa ja kaikki, mitä siihen liittyy, on ehkä jäänyt kokonaan mielikuvituksen varaan. Vieläpä ankara arvostelu saattaisi olettaa, että kansan usko on juuri paikan yksinäisyyden ja maantiestä alkavan jyrkän rinteen tähden valinnut välttämättömän rangaistuksen näyttämöksi Toholammen. Enpä tiedä; minusta tuntuu, kuin tarina silloin olisi saattanut valita jonkin paljon suuremman ja valtavamman järven, joita Pohjois-Hämeessä ja koko maassamme on yltä kyllin. Miksipä olisi tarina ilman todellista syytä valinnut niin mitättömän vesitilkan?
Hevosen verkkaisesti syödessä niukkaa heinää tien varrelta oli ilta pimennyt ja täysikuu noussut honkien lomitse. Puolihämy ja kuun välke yhtyneinä levittivät lumoavan valaistuksen yksinäiseen seutuun. Honkien latvat olivat puoleksi kullanhohtoiset, puoleksi mustat; tähdet riippuivat niiden huipuissa, kanervikko levisi juurten ympärillä kuin tumma, helmillä kirjailtu matto. Taivas kaareutui äärettömän korkeana tuon suruisen, äänettömän, yksinäisen kankaan yläpuolella, joka odotti yötä ja syksyä. Mutta alhaalla syvyydessä, Toholammen tyynessä kuvastimessa välkkyi jotakin … se oli morsianta etsivä iltatähti, se etsi morsianta, jolla oli kuningattaren nimi…
KUUDES KERTOMUS.
Vedenkorkeusmerkki.
Neiti Hemming oli lyönyt käsilaukustaan vetoa, että äsken kerrotussa kansantarinassa on jokin rakkausjuttu. Asiasta kiisteltiin vilkkaasti. Herrat väittivät itsepintaisesti, että käsilaukku on mennyttä, mutta naisista sitä vastoin oli niin uskollinen luutnantti kuin Toholammen onkija kaikista luutnanteista harvinaisin ilmiö. Tohtori Rabe ehdotti, että riidanalainen laukku uhrattaisiin Itämerelle, ja jos dosentti Sumu hyväntahtoisesti suostuisi uimaan sen perässä Gotlantiin, niin olisi muka pahin este poistettu. Eversti Hemming sanoi epäilevänsä, etteivät uskolliset luutnantitkaan ole niin harvinaisia; mutta koska hän oli saanut seitsemännen arvan, tahtoi hän säästää todistuksensa, kunnes hänen laillinen vuoronsa tulee. Kysyttiin, kenellä on kuudes numero: sen oli saanut rouva Rönnevall.
— Minäkö! huudahti tuo pieni viehättävä rouva oivasti teeskennellen hämmästystä. — Ja mitä minä osaisin kertoa tälle rakastettavalle seuralle niin syväoppisten ja hirmuisten juttujen jälkeen, joita tässä olemme huviksemme saaneet vuorotellen kuulla?
Pitääkö minun ehkä kertoa, millainen oli ensimmäinen tanssipukuni Tukholmassa? Vai kuinka mamsseli Pettersson leikkasi mieheni yönutun puoli kyynärää liian lyhyeksi? Vai kuinka palvelustyttö pisti sokerileipurin jäätelövuoren leivinuuniin, jottei se jäähtyisi ensimmäisiksi illallispidoiksemme? Taikka neuvottelemmeko, mikä on paras Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta? Vai tahdotteko, hyvät herrat, selittää meille, mikä on raa'an pihvipaistin metafyysinen etu? Minä tarjoan, mitä talossa on, enkä tahdo, niinkuin ystävämme neiti Drifva, edes näyttää lastenkamariakaan. Olkaa hyvä, valitkaa! Mutta ollakseni vilpitön turvaudun mieluimmin siihen sukupuoleni etuoikeuteen, että saamme olla vaiti, milloin ehkä virkamme olisi puhua, ja puhua, milloin luultavasti olisi monestikin viisainta olla vaiti. Tohtori Rabe, olkaa niin hyvä, suorittakaa minun tehtäväni, vaikka meitä uhkaisi viisikin nidosta latinaa!
— Rouva Rönnevall — vastasi tohtori — te menettelette niin väärin itseänne kohtaan, kuin ainoastaan se voi menetellä, joka tietää, että häntä joka taholta vastustetaan. Minä olen varma, että Euroopan neljästäviidettä lohenvalmistustavasta ei yksikään ole niin mielenkiintoinen, kuin meistä olisi vähäinen kuvaus teidän omasta elämästänne. Sallikaa meidän toivoa, ettei ole kyseessä muuta kuin pikkuisen ajatusaikaa, ja jos minä saatan sillä välin täyttää tyhjän numeron, olen koettava parastani. Johtuu mieleeni vähäpätöinen tapaus, joka ei ole syväoppinen eikä hirmuinenkaan, mutta joka kenties voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun. Se koskee tavallaan rakkautta … mutta melkoisen kaukaa. Minun pitäisi ennemmin nimittää sitä "Ylpeitä lupauksia kohtaan osoitetuksi uskottomuudeksi". Onko täällä ketään, jonka omatunto tulisi levottomaksi siitä?
Ei ollut ketään. Rouva Rönnevall ilmoitti nöyrän kiitollisuutensa.
— Uskottomat lupaukset! aloitti tohtori veitikkamaisesti, lämmin väre äänessä. — Ah, mitä karehtivan vedenpinnan tuhansia tuulenpuuskia, horjumattomia päätöksiä, liian varmoja aikomuksia onkaan uhkamielisessä nuoressa päässä! Niin ylpeinä, jyrkkinä ja suurellisina ne esiintyvät suuttumuksen hetkinä tai tunteiden kuohuessa, että niitä saattaisi luulla lujiksi kuin kallio, iankaikkisiksi kuin tähdet, ellei hyvin tietäisi, mitä arvoa niillä on, kun se on saanut puhumisvallan, mikä äsken vielä oli vaiti. Mutta vaikka ne ovat pettäneet sata ja tuhat kertaa ja sata ja tuhat kertaa saaneet osakseen seuraavan päivän ilkkuvan naurun, niin uskoo kahdeksantoistavuotias niin lujasti niiden pettämättömään totuuteen, kuin vasta silloin olisi täysi tosi edessä. Kun sitten taas uusi, suuri aikomus astuu esiin, rohkeasti vaatien elämän virran johdattamista edeltä päin viitattua uraa myöten, eikä ole mitään muuta jäljellä kuin sen toteuttaminen, silloin tuleekin uusi päivä ajatuksineen, uusi yö unineen; nuorukainen tai neitonen, tuon uljaan päätöksen tehnyt katsahtaa taakseen ja huomaa, että uusi luoto oli sumua niinkuin kaikki edellisetkin, kallionvahvuinen aikomus vahaa niinkuin sadat muut. Kuplat kulkevat nopeaan elämän virrassa; jos tartut niihin, särkyvät ne; jos annat niiden paeta, tulee sijaan yhä uusia. Ken kiinnittää veneensä vaahtoon, hän joutuu kosken pyörteeseen. Souda lujien tuhatvuotisten kallioitten luo, joihin on taottu rautarenkaita hauraitten alusten turvaksi; kierrä köytesi niihin äläkä sitten pelkää vaikka veneesi virran pyörteessä huojuukin! Kun asumme tällaisella pyörivällä pallolla, missä kaikki vaihtuu, tarvitsemme vaihtuvan maailman ulkopuolella olevaa tukea. Luja maakin liikkuu jalkaimme alla, mitä sitten ihmissielun aaltoilevat ajatukset, se kun ei enää tänään ole, mitä se oli eilen, ja huomenna on unohtanut sen, mikä tänään on hehkuvana haluna. Iankaikkisuusajatukset yksin ovat pysyväisiä tuossa kuohuvassa koskessa. Ne ovat kiintotähtien kaltaisia; lapsi ja vanhus näkevät ne samalla kohdalla, niiden suhteen katoavat aika ja matkat, kaikki maalliset mittapuut ovat niihin nähden liian pieniä.
Kahdenkymmenen ikäisenä en ajatellut näin enempää kuin muutkaan. Minä olin niin varmasti kuin kukaan konsanaan vakuutettu aikomusteni järkähtämättömyydestä, minä tunsin lujien päätösteni alla vankan kalliopohjan. Minä en anna minkään ilkeän siteen tai hempeiden intohimojen itseäni vangita, ajattelin; minä uhmailen kaikkia esteitä, uurran uusia uria ihmiskunnalle, uudistan oman tieteeni, klassillisen muinaisuuden, ja sille vanhanajan perustalle rakennan aivan uusiksi yhteiskunnan, valtion, koko maailman. Niin, minun klassillinen roomalaismaailmani tunkeutuu meidän hajanaiseen ja aineelliseen aikakauteemme niinkuin Caesar legioonineen raivasi itselleen tien Galliaan; raitis, nuorentava, iäisesti nuoren Rooman ja iäisesti kauniin Kreikan tuulahdus kulkee kerran niinkuin renessanssin aikana villiytyneen, barbaarisen Euroopan yli. Älkää kysykö, mitä minä toivoin saavani aikaan: kysykää ennemmin, mitä minä en ollut saava aikaan. Päätökseni oli tehty, minä tahdoin uudestaan järjestää aikakauteni Platonin ja Ciceron tasavallan mukaan tai minusta oli tuleva viimeinen roomalainen.
Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin päässyt iäisen ylioppilaan Peregrinus Müllerin tuttavuuteen, tein likeisen ystävyydenliiton ikäiseni nuorukaisen Knut Envaldssonin kanssa … ehkä tunnettekin hänet? Hän ainakin olisi tuntemisen arvoinen. Meidän opintomme kävivät niin vastakkaiseen suuntaan kuin suinkin mahdollista: hän oli luonnontutkija, minä kielentutkija, hän realisti ja empiirikko, minä humanisti ja idealisti. Mutta meissä kummassakin oli jotakin yhteistä, juuri nuo suuret maailmaa uudistavat ajatukset … tietysti myöskin samat lujat päätökset tulevan suurtyön suorittamisesta. Envaldsson oli oikeastaan matemaatikko, mutta matematiikka on uimavyö, joka kantaa kaikilla luonnontieteen vesillä. Siihen aikaan, kun hän tutki kemiaa, hän oli päättänyt sulattaa vuoret upokkaassaan, muuttaa kaikki savilätäköt aluminiumiksi, tehdä vedestä polttoainetta ja saada mateerian monet alkuaineet supistumaan yhdeksi ainoaksi. Alettuaan tutkia fysiikkaa hän päätti muuttaa valoa ja sähköä kiinteään muotoon; kasvi- ja eläintieteen alalla hän tahtoi osoittaa olevan itseperäistä synnytystä, toisin sanoen, syntymistä siemenettä ja vanhemmitta. Hän meni, kuten näette, pitemmälle kuin minä, hän kaivautui yht'aikaa äärettömän pieneen ja äärettömän suureen; löydettyään mikroskoopillaan alkusolun, josta elimellisen elämän pienimmät embryot kehittyvät, hän tahtoi Newtonin ja Kepplerin mécanique céleste'in mukaan sovittaa taivaankappalten liikunnon lait ihmiselimistön verenkiertoon.
(Siinä rouva Rönnevall nousi, niiasi syvään ja istuutui taas hyvin juhlallisesti.)
— Kyllä ymmärrän, virkkoi tohtori päätään nyökäyttäen, naisten mielestä minä liihoittelen pilvissä, mutta kohta minulla on kunnia saapua takaisin maan päälle. Lyhyesti puhuen, vaikka ystäväni Knut Envaldsson kuvittelikin olevansa oikea realisti ja empiirikko, kuten hän ammatiltaan todella olikin, niin oli hänessä kuitenkin hieman haaveksijaa: käytännöllisesti puhuen terveen arkiymmärryksen mukaan se merkitsi, että jos minä olin puolihullu suurine päätöksineni, niin hän oli melkein täysihullu. Se ei kuitenkaan meitä estänyt tekemästä pilaa toistemme suurenmoisista tuumista eikä myöskään tuntemasta sisäistä myötätuntoa niitä kohtaan. Oli hetkiä, jolloin olimme halukkaat jakamaan maailman kuin kaksi suurta valloittajaa, kuitenkin niin, että kummallekin jäi valta rynnätä valloittamaan toista puoliskoa, milloin vain sai oman ylivaltansa vahvistetuksi toisella puoliskolla.
Turussa saimme onneksemme seurustella professori X:n intelligentissä perheessä, mikä oli vielä suurempiarvoisempaa kahdelle kokemattomalle ylioppilaalle siitä syystä, että toverielämä oli siihen aikaan jotenkin kirjavaa. Talon kaksi nuorta tytärtä, Maria ja Sofia, edistivät kasvatustamme siten, että säälimättä repivät meiltä nuo maailmanherruuden suunnitelmat. Itse he olivat niin vähässä määrin vapaat ikänsä haaveksivista unelmista, että olivat rakentaneet maailmansa kirjojen mukaan. He olivat lukeneet paljon, eikä heistä nykyinen ihmiskunta lainkaan vastannut Schilleriä, Chateaubriandia ja Washington Irvingiä, puhumattakaan Klopstockista, Lidneristä ja Frithiofin sadusta. Mittapuu ei soveltunut meihin eikä kehenkään muuhunkaan heidän tuttavistaan; meitä kohdeltiin mitä viehättävimmällä tavalla kuin koulupoikia, ja nyt minä huomaan, ettei mikään saattanut olla hyödyllisempää kahdelle maailmanvalloittajalle — meille, jotka ehkä olisimme voittaneet yliopistollisissa väittäjäisissä, mutta seisoimme aivan avuttomina ja turvattomina kahden sukkelan ja liukaskielisen naisvastustajan edessä. Ehkä olisi nuorten naisten onnistunut parantaa meidät nopeammin kuin elämä sitten on parantanut, elleivät Turun palo ja yliopiston muuttaminen Helsinkiin olisi liian nopeasti keskeyttäneet tuttavuutta.
Matkat ja opinnot estivät meitä kymmeneen vuoteen näkemästä Maria ja Sofia X:ää tai edes kuulemasta, mihin he olivat sittemmin joutuneet tässä proosallisessa maailmassa. Ystäväni Envaldsson ja minä tapasimme toisemme pitkän eron jälkeen hyvin todistuksin tohtoreina Helsingissä ja kerroimme kumpikin maailmanherruuden-taisteluistamme. Vielä ei ollut maailman jakaminen onnistunut; me olimme jo taipuvaiset uskomaan, että se tehtävä onkin vaikeampi kuin kymmenen vuotta takaperin olimme luulleet. Mutta maailma on suuri; vaikkapa meidän ei onnistunutkaan valloittaa kaikkia maanosia, niin lujana päätöksenämme pysyi ainakin Suomen saattaminen alamaisuuteemme. Minä yhä harjoittelin roomalaisia legioonejani ja Envaldsson "seuloi luontoa" upokkaassaan, niinkuin Tegnér sattuvasti on lausunut.
Tähän aikaan oli kuuluisan professorimme af Hällströmin onnistunut mitata veden suurin tiheys, ja Nervander, ollen vielä uransa alussa, rakenteli nerokkaita sähkö- ja magnetismiteorioja. Luonnontutkimus oli Berzeliuksen toimesta vaurastunut meilläkin suurvallaksi, joka kokonaan uhkasi viedä voiton klassillisesta vanhasta Roomasta. Monen muun ohessa alettiin jälleen kiinnittää huomiota Celsiuksen jo sata vuotta aikaisemmin esittämiin teorioihin pohjolan veden vähenemisestä. Eihän tuo hyvin riidanalainen asia arvatakseni liene teille tuntematon?
Neiti Hemming pyysi selitystä. Itse ilmiö, huomautti hän, ei ollut tuntematon, mutta sen syistä olivat useimmat tietämättömiä, mikä ei kai ollut anteeksiantamatonta.
— Minä koetan puhua niin lyhyesti ja selvästi kuin mahdollista, jatkoi tohtori. Yleisesti tunnettu asia on, että Suomen ja Pohjois-Ruotsin Itämeren rannikoilla aina Tukholman leveysasteelle asti merivesi vetäytyy hitaasti alemma matalilta rannoilta. Maata syntyy siihen, missä ennen oli merta, ja heinämies niittää siinä, missä kalastaja vielä viisikymmentä tai sata vuotta takaperin souteli veneellään. Kenties olisi tämä luonnonilmiö, joka tekee tuntuvasti matalammiksi satamamme ja muuttelee rannikkoja, jäänyt huomaamatta, ellei jo ammoin olisi ollut riitaa niin sanotuista "hylkeenkivistä", joille hylkeet keväisin nousevat päivänpaisteeseen ja joilla pyssymiehet sen tähden hyvin ahkerasti kävivät hylkeenammunnassa. Pitäjät ja kylät olivat riidelleet noiden kivien omistusoikeudesta, mutta aikojen kuluessa huomattiinkin niiden nousseen niin korkealle vedessä, etteivät hylkeet enää voineet päästä niille merestä. Celsius johtui ajattelemaan, että meri laskeutuu säännöllisen luonnonlain mukaan, ja luuli mittauksilla pääsevänsä siihen tulokseen, että merenpinnan korkeus alenee neljä jalkaa sadassa vuodessa. Tulosta pidettiin niin varmana, että Dalin perusti siihen Ruotsin vanhemman historian, laskien, että tuhat tai kaksi tuhatta vuotta takaperin täytyi määrättyjen alojen Skandinavian nientä olla veden alla. Sittemmin toiset väittivät Celsiuksen mittauksia vääriksi ja korjailivat niitä tullen uusiin tuloksiin, joista mainitsen vain ihan nykyisimmät. Niiden mukaan merenpinta laskeutuu pohjoisrannikoilla neljä tai viisi jalkaa vuosisadassa, siis noin puoli kymmenystuumaa vuodessa, jota vastoin eteläisillä rannikoilla merenpinnan laskeutuminen on puolta pienempi, kaksi jalkaa vuosisadassa, ja koko ilmiö häviää Tukholman leveysasteen kohdalla. Probleema on hyvin vaikea ratkaista ja havainnot ovat ristiriitaisia, joten ei vieläkään ole saatu varmasti määrätyksi, nouseeko meri Etelä-Ruotsin, Tanskan ja Pohjois-Saksan rannikoilla, kuten muutamat otaksuvat, sen sijaan, että se laskeutuisi sielläkin. Lopuksi tulee minun lisätä, että mitä ensin pidettiin veden vähenemisenä, se todellisesti onkin maan kohoamista, koska maansisäiset vulkaaniset voimat hitaasti nostavat muutamia osia meidän maapallostamme, jotavastoin toiset osat samasta syystä hitaasti painuvat. Me emme huomaisikaan maan kohoavan jalkaimme alla, ellemme näkisi meren samassa määrin vaipuvan syvemmälle.
On selvää, että nämä mittaukset kokonaan riippuvat luotettavista merkeistä, jotka osoittavat, miten korkealla merenpinta on jonakin varmana ajankohtana ollut. Koska hylkeenkivet, satamat, kallioihin taotut rautarenkaat ynnä muut saattoivat ainoastaan likipitäen soveltua niiksi mitoiksi, joita etsittiin, alettiin edellisellä vuosisadalla hakata rantakallioihin pysyviä merkkejä, joista näkyi tarkalleen, miten korkealla vesi keskimäärin oli määrättynä aikana. Noita merkkejä pidetään syystä kyllä parhaimpina todistajina, ja niiden merkitys kasvaa vuosi vuodelta. Jos ne sen lisäksi on hakannut joku ammattimies, niinkuin esimerkiksi kuuluisa Augustin Ehrensvärd, Viaporin perustaja, niin tuskinpa minun tarvinnee huomauttaa, miten verrattoman tärkeitä ne ovat tämän kysymyksen ratkaisemiseksi sadan vuoden perästä.
Envaldsson, professori Hällströmin parhaita oppilaita, oli hyvin innokkaasti tutkinut juuri tätä asiaa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään ratkaisevaan tulokseen. Hän kertoi minulle huolensa, mutta mitäpä minä olisin hänelle vastannut? Muuten niin teräväpäinen Cicero ei osannut mitään neuvoa, Vergilius ei edes tiennyt, että Itämerta oli olemassakaan, Tacituksella ei ollut vähintäkään aavistusta maan kohoamisesta. Onneton luonnontutkija, hän olisi hyvin mielellään tahtonut hartioillaan kohottaa Suomea neljä jalkaa vuosisadassa, mutta tuo Atlaksen taakka kävi hänelle liian raskaaksi.
Muutamana kesäkuun aamuna päätimme haihduttaa opinhuoliamme tekemällä pienen huvimatkan Helsingin saaristoon. Me hankimme veneen, muutamia ongenvapoja ja eväskorin leipää, juustoa ja pullon viiniä, ja sitten nostimme purjeet. Matka kävi Turholman ja Stansvikin ohi Estnäsin salmen läpi Villingen seudulle. Viaporin salmista puhaltava raitis merituuli vei meitä hauskasti eteenpäin pitkin keinuvia selkiä. Vuoriset niemekkeet näyttivät tulevan meitä vastaan ja tanssien kulkevan ohitsemme, kuusikot lähettivät meille miellyttävää pihkanhajua, huvilat heittelivät houkuttelevia sormisuukkosia, purjeveneet ja halkojaalat vaativat meitä kilpailuun. Envaldssonilla oli mukanaan metsästystorvi, jolla ahkerasti tervehdittiin kaikkia vastaantulijoita. Me aloimme kotiutua omaan vuosisataamme; vanha Rooma vaipui muinaisuuden hämärään, Envaldsson ei enää muistanut "seuloa luontoa", vaan nautti sen sijaan siitä sitä ahkerammin. Mitä parhaimmalla tuulella ollen saavuimme suojaisiin Villingen salmiin, penikulman päähän kaakkoon päin Helsingistä, ja ryhdyimme siellä koettamaan kalaonneamme. Se näytti välttävästi vastaavan sitä taitavuutta, mikä meillä oli kuulussa onkimisurheilussa. Me saimme kolme neljä pyristelevää ahvenpahaista, ja kolmen neljän viattoman särjen kuolema tuli omaatuntoamme rasittamaan; viimein lähdimme maihin valmistuttaaksemme päivällisaterian läheisessä kalastajantorpassa.
— Rabe — sanoi ystäväni minulle, kun höystimme paistettuja särkiämme muutamilla kokonaisina keitetyillä munilla, viilikehlolla ja viinillä — minun mieleeni johtui jotakin onkiessamme salmessa.
— Annas kuulua! vastasin minä tyynenä kuin filosofi, pyyhkien muutamia viilin merkkejä liiveistäni.
— Tunnethan Ehrensvärdin vedenkorkeusmerkit?
— Totta kai, olenhan ollut sinun oppilaasi.
— Celsius esitti vedenvähenemisteoriansa 1743. Se herätti, niinkuin muistat, mitä vilkkainta mielenkiintoa, ja kesällä 1747 Ehrensvärd oleskeli täällä saaristossa suunnittelemassa jättiläistyötään, Viaporia. Mikäpä olisi luonnollisempaa tai todenmukaisempaa kuin se, että hän juuri tänne johonkin, näihin siihen tarkoitukseen erikoisesti sopiviin kallioihin on hakannut jonkin kuuluisista vedenkorkeusmerkeistään? Eikä kuitenkaan ole kenenkään onnistunut löytää piirtoakaan niistä. Pitäisipä tarkoin tutkia Villingen seudut.
— Niin, miksikä ei? Mutta saatathan tutkia itse. Iltapäivä on käytettävänäsi. Päivä on pitkä, yö valoisa, ja me olemme nauttimassa jaloa vapauttamme. Etsi, jos sinua huvittaa; minä toivotan sinulle onnea.
— Etkö sinä lähde mukaan?
— En, kiitoksia paljon. Minulla on Tibullus eväskorissa, ja hyvän päivällisen jälkeen miellyttää minua enemmän mietiskely.
Envaldsson lähti tutkimusmatkalleen, minä heittäydyin pitkäkseni mukavaan asentoon pehmeälle nurmikolle. Seutu oli miellyttävin, mitä nähdä saattaa: vuoria, niemiä, viehättäviä lahtia ja solakoita sinisalmia metsäisten rantojen välissä. Kukkivien tuomien voimakas tuoksu uiskenteli luokseni hiljaisessa tuulessa. Oli kaksikymmentä astetta lämmintä varjossa; kimalaiset surisivat, linnut visertelivät, pienoiset lapselliset aallot lauloivat kehtolauluaan loiskuen piikiviä vasten. Minä nautin täysin siemauksin yhdeksännestätoista vuosisadastamme ja unohdin kokonaan hämärän muinaisuuden. Tibullus putosi huolimattomasta kädestäni; minun on tunnustettava, että nukahdin kuin hyvä lapsi Villingen rannalle.
Maallisen olemassaolon aika ja paikka olivat luultavasti olleet tuntikauden kokonaan kadonneena tajunnastani, kun äkkiä heräsin Envaldssonin metsästystorven ääneen ja nousin puoliunisena istumaan. Hän seisoi ulkonevalla kallionkärjellä viiden- tai kuudensadan askelen päässä lepopaikastani, huiskuttaen nenäliinaansa ja puhaltaen kaikin voimin torveen. Mitä hän tarkoitti? Tuohan oli oikea rynnäkön merkki! Minä lähdin rauhallisesti astelemaan sinne päin, itsekseni suuresti epäillen, maksoikohan se vaivaa.
Kun pääsin torvenpuhaltajan luo, juoksi hän vastaani, otti minua merkitsevästi kiinni kädestä ja talutti minut punertavan, jyrkän kallion luo aivan veden reunaan, joka olikin siinä melkoisen syvää.
— Näetkö mitään? huudahti hän osoittaen joitakin kallion kyljessä olevia piirtoja.
En voinut kieltää, etteivät naarmut olleet vähän kirjainten näköisiä, elleivät ne olleet vain luonnon leikkiä, kuten monesti sattuu. Ne näyttivät vanhuuttaan puoleksi kuluneilta, mutta hyvää tahtoa ja mielikuvitusta käyttäen saattoi ne vielä varsin selvästi lukea. Helposti onnistui minun oppineen ystäväni avulla saada selville seuraava salaperäinen kalliokirjoitus pisteineen:
M.O.S.S.A.A.G.S. V 7. 1.7.2.9.
Varsinkin vuosiluvun toinen numero oli aivan selvä.
— No? sanoi Envaldsson.
— No? sanoin minäkin.
— Selitä kirjoitus! Sinunhan velvollisuutesi on tuntea hieroglyfit.
— Niin pergamentista ja paperista. Mutta ei kallioista. Ne kuuluvat geologiaan ja mineralogiaan, ovat siis sinun alaasi.
— Mutta jos se olisikin latinaa.
— Latinaako? toistin minä ja tunsin heti paikalla olevani omilla tulillani. Minä aloin tavata. M.O.S… mos, tapa. Minkä opettavaisen mietelmän tämä kallio sanookaan meille? Minä tavasin edelleen ja sain sanan mossa. — Ei, ei ollut siinä enää latinasta apua. Ellei se ollut luonnon kujeita, niin tottapa oli poikain tekoa.
— Olettakaamme — sanoin minä — että vene on joskus saapunut tämän kallion luo ja sen kunnianhimoinen väki on tahtonut tehdä nimensä kuolemattomiksi. Tutkimuksemme tulokseksi tulee silloin esimerkiksi tämä: Matti Olsson, Sakari Stenström, Aksel Aspegren, Gustaf Söderlund. Jos mielesi tekee kertoa tämä tieteellinen havainto professori Hällströmille, à la bonne heure, koeta vain!
Envaldsson vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin monesti pettänyt hänet, ettei hän — luonnontutkija, joka ei katso olevansa velvollinen uskomaan mitään, mitä ei käy vaa'alla punnitseminen, numeroilla laskeminen tai silmin ja korvin todistaminen — ettei hän varsin helposti aikonut hairahtua naurettaviin erehdyksiin. Vähän tuumittuaan hän sanoi:
— Mahdollisesti olet oikeassa. Minä ajattelin Ehrensvärdiä, mutta noiden noiduttujen variksenjälkien alla oleva vuosiluku sanoo, etteivät ne ole hänen tekemiään.
Hän otti tuumamittansa, joka oli hänen yhtä eroamaton kumppaninsa kuin metsästystorvikin, ja mittasi tarkoin veden keskikorkeudesta kallioon hakatun vuosiluvun alareunaan olevan pystysuoran etäisyyden. Sitä väliä oli kaksi jalkaa ja kaksi kymmenystuumaa.
— Et voi kuitenkaan kieltää — huudahti ystäväni hämmästyneenä — että jos eräs Matti Olsson ja hänen kumppaninsa ovat hakanneet nämä merkit, niin ovat ne herrat olleet paitsi luonnontuntijoita myöskin ennustajia! Mikäli tähän asti on saatu lasketuksi, nousee Suomen etelärannikko 1.98 tai tasaisena lukuna kaksi jalkaa vuosisadassa. Jos siis oletamme maan kohoavan kaksi linjaa vuodessa, niin se on vuodesta 1729 asti sadassa kymmenessä vuodessa tasan kaksisataa kaksikymmentä linjaa eli kaksikolmatta kymmenystuumaa, mikä on kaksi jalkaa ja kaksi tuumaa. Eipä voi matemaattisemmin ratkaista maan kohoamisen probleemaa varman kaavankaan mukaan. Minä palaan ensi ajatukseeni, että tämä Matti Olssonin mestariteos on oikea ja todellinen vedenkorkeusmerkki, jonka joku tuntematon tutkija on hakannut kallioon 1729 huomattuaan jo ennen kuin Celsius merenpinnan laskeutumisen ja tahtoen vahvistaa sen edistymisen ilmoittamalla, miten korkealla vesi oli määrättynä hetkenä. Jos se kerran on saatu selville — ja tuskinpa sitä enää voi epäilläkään — niin on enää jäljellä kirjoituksen selitys. Olettakaamme sen olevan latinaa, joka vuonna 1729 vielä oli koko oppineen maailman hallitsevana kielenä. Noista kahdeksasta kirjaimesta ei saa mitään järjellistä ajatusta, jos ne luetaan peräkkäin. Mutta sinä esitit jo otaksuman, että ne ovat alkukirjaimia. Olettakaamme sitten edelleen, että oppineella luonnontutkijalla, joka tuohon tahtoi merkitä vedenkorkeuden, ei ollut aikaa hakata sanoja täydellisesti, tai hän hakkasi merkin vain sitä varten, että hän itse saisi siitä selvän kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan mitatessaan merenpinnan korkeutta. Selitä alkukirjainten salaisuus, niin minä vihdoinkin myönnän, että roomalaiset ovat ihmeeksi edes kerran tuottaneet todellista hyötyä meidän aikamme kokemukseen perustuvalle tutkimukselle!
M.O.S.S.A.A.G.S… Minun latinalaisen sanavarastoni avulla panimme kaiken kekseliäisyytemme liikkeelle ja pääsimme vihdoin lopputulokseen, joka ystäväni Envaldssonin vilkkaassa mielikuvituksessa piankin muuttui matemaattiseksi varmuudeksi. Noista kahdeksasta alkukirjaimesta saimme seuraavat sanat:
MARI. OTIOSO. SEDULO. SIGNAVIT. ALTITUDINEM. AQUAE. GEOMETRA. SUECANUS. Suomeksi: meren tyynenä ollessa on ruotsalainen maanmittari tarkkaan merkinnyt veden korkeuden.
Ei mikään voinut ystäväni mielestä olla varmempaa. Envaldsson kopioi kalliokirjoituksen huolellisesti muistikirjaansa ja merkitsi samalla sen esityksen pääkohdat, jonka hän aikoi jättää Suomen Tiedeseuralle tuon tuntemattoman vedenkorkeusmerkin johdosta, jota vanhuutensa ja tarkan mittauksensa tähden oli pidettävä arvaamattoman kallisarvoisena lisänä Etelä-Suomen rannikon kohoamista koskevan kysymyksen ratkaisemiseen.
Hänen sitä mietiskellessään ja minun pitkänäni kalliolla Tibulluksineni nauttiessani kesäillan ihanuutta lähestyi Villingen takalistolta suurenlainen purjevene, täynnä kaupunkiin palaamassa olevia herroja ja naisia. Purjeet riippuivat velttoina tyynessä, parin nuoren herran oli täytynyt tarttua airoihin, ja he toimittivat laulaen virkaansa kuin kaleeriorjat. Purren kulku kävi aivan niememme nenitse.
— Tässä se paikka oli — kuului naisen ääni iloisesta seurasta.
— Eipä — puuttui puheeseen toinen — vasta seuraavassa niemessä, lähteen luona, missä oli niin mainiota vettä.
— Aivan varmaan se oli tässä, toisti ensimmäinen ääni. Nouskaamme maalle vielä kerran saamaan virkistystä kastalilaislähteestä!
Hämmästykseksemme vene laski rantaan, eikä kahdella paitahihaisella luonnontutkijalla ollut mitään pakotietä. Me järjestimme vaillinaisen pukumme ja olimme kohta keskellä huviretkeilijoitä, jotka koettelivat tasapainotaitoaan hyppimällä kiveltä kivelle.
— Tässähän me söimme päivällistä, sanoi joku.
— Tässä juotiin kahvia, huomautti toinen.
— Tässä ongimme ja saimme vaivan palkaksi kokonaisen kiisken.
— Tässä heittelimme renkaita, kunnes ne kaikki jäivät puihin.
— Ja tässä oli suuri taistelu naisen oikeuksista, joka päättyi pyhään lupaukseen, että oli halveksittava kaikkia miehiä.
— Oh, kannattaapa muistella kaikkia lapsellisuuksia! Se oli ihana päivä.
— Ja kymmenen vuotta on jäljettömiin hävinnyt.
— Jäljettömiinkö? Olenpa näkevinäni muutamien jälkien hyppelevän harakkaa rannan hiekalla.
— Lapset, tosiaankin! Saadaanpa nähdä, että ne vierähtävät kalliolta veteen!
Huolestunut äiti, nuori rouva, sai juuri pelastetuksi lapsityllerönsä veteen kierimästä, kun hän huomasi meidät.
— Tohtori Rabe! Tohtori Envaldsson! huudahti hän.
Edessämme oli melkein unohtunut Turun aikojen tuttava Sofia X., josta oli tullut rouva D., kuten heti saimme kuulla. Hänen sisarensa Maria, rouva R., oli ainoastaan muutaman askelen päässä.
Tapaaminen oli sydämellinen ja mieluinen. Nuo kaksi ennen muinoin voitokasta nuorta naista, jotka olivat usein väittelyillään kumonneet kaksi nuorta ylioppilasta, he itsekin olivat jo ammoin joutuneet kumoon väitellyiksi elämän taistelussa ja olivat edessämme paljon taipuvaisempina rauhaan, kun kaikki erehtymättömyyden vaatimukset olivat saaneet raueta. Meidät esitettiin muulle seuralle, joka palasi Villingeen tehdyltä huvimatkalta ja hauskuudekseen kävi katsomassa aikaisemman, eloisasti muistissa pysyneen huviretken paikkaa.
— Ja yhä vielä on maailmanvalloitus suorittamatta! sanoi rouva D. meille hieman entiseen veitikkamaisen ilvehtivään tapaansa. — Kyllä ymmärrän: painetit teroitetut, asehuone täpö täysi, pataljoonat sotakannalla. Milloinka pamahtaa? Milloin saamme odottaa suuria keksintöjä, jotka muuttavat koko aikakauden?
— Kaikki etevät sotapäälliköt alkavat toimintasuunnitelmansa pikku linnoituksia vastaan, jotka ovat vihollisen sivustoilla, vastasin minä. Envaldsson ryntäsi juuri tänään yhteen luonnon etuvarustukseen.
— Toivotan onnea. Oliko se uusi kuoriainen? Vai vedenpaisumuksen aikainen kivettymäkö? Saako nähdä tuota harvinaista löytöä?
— Se ei millään tavoin voi kiinnittää mieltänne, hyvät naiset, vastasi luonnontutkija joutuen hämilleen. Sen hämilleen joutumisen tunsimme varsin hyvin Turun ajoilta.
— Ei mitään muuta — laskin minä leikkiä — kuin että kivet puhuvat.
— Todellako? Ja moisen löydön tahdotte te, tohtori Envaldsson, pitää salassa maailmalta! Hyvä tohtori, pitäkää minua Eurooppana, ja minä en suinkaan ole säästävä kaunopuheisuuttani levittäessäni teidän mainettanne muihin maanosiin.
Ei ollut helppo suoriutua puheliaasta rouvasta. Envaldssonin täytyi näyttää hänelle vedenkorkeusmerkki, ja ihmeteltävän kärsivällisesti hän selitti myöskin sen tieteellisen merkityksen.
— Maria, Maria! huusi rouva D., tule kaikin mokomin katsomaan! Kivet puhuvat!
Rouva R. tuli. Sisarukset katsahtivat nopeasti toinen toisiinsa, toisen kasvot punastuivat, toisen huulten lihasten leikki näytti aivan syntymättömältä hymyltä. Kaikki kokoontuivat kalliokirjoituksen ympärille ja näyttivät hämmästyneinä katselevan mielenkiintoista löytöä.
— Mitähän se tarkoittaa? kysyi tirkistelevä kaartinvänrikki.
Rouva D. käytti hyväkseen tilaisuutta komeillakseen äsken saamallaan opilla. Hän kuvaili, minkälainen vedenkorkeusmerkki oli, ja kertoi sen merkityksestä, eikä unohtanut lisätä, että se on vanhin, mikä meidän maastamme on löydetty, neljätoista vuotta vanhempi kuin Celsiuksen kuuluisa jaksoittaista vedenalenemista koskeva keksintö.
— Siispä — puuttui puheeseen kaljupäinen protokollasihteeri — me nousemme täällä Uudellamaalla kaksi jalkaa sadassa vuodessa. Sehän on vaatimatonta kohoamista, kun pohjalainen nousee neljä tai viisi jalkaa. Te teette meistä kääpiöitä, tohtori. Mutta kärsivällisyyttä vain, kun kuluu muutamia tuhansia vuosia, niin olemme mekin kasvaneet kuuhun asti.
Se kuulosti ivalta. Envaldsson, ollen aina turvaton pilkkaa vastaan, kääntyi mieheen selin ja aikoi sanoa kohteliaat jäähyväiset. Odottamatta hän kuitenkin sai liittolaisekseen rouva R:n.
— Te, protokollasihteeri — sanoi hän — olette onnellinen, kun teidän ei niin kauan tarvitse odottaa kuutamoa. Mutta mitäpä jos te sattumalta löytäisitte vanhan pöytäkirjan, josta näkyisi, että teidän isoisänne isä on ollut Villingen kalaveden laillinen omistaja, vaikka vesi sitten on vääryydellä viety hänen perillisiltään?
— Minä perisin oikeuden kautta, mitä minulle kuuluu, jos se voisi tapahtua loukkaamatta kaunista naista, vastasi lakimies.
— Tietysti. Olkaa sitten hyvä ja ottakaa hattu päästänne tämän vedenkorkeusmerkin edessä, sillä ilman sitä ette voi tulla toimeen. Se selvittää paremmin kuin teidän pöytäkirjanne, missä täällä sata vuotta takaperin oli kalavettä, missä ei. Te myönnätte ehkä, että luonnontieteistä toisinaan on vähän käytännöllistäkin hyötyä? Eihän sovi pyytääkään, että te tunnustaisitte niillä olevan suurempaa arvoa. Ja kuitenkin te itse olette tietämättänne luonnontutkija.
— Olen äärettömän kiitollinen kohteliaisuudesta! En ole koskaan aavistanutkaan itsessäni tuollaisia ansioita.
— Kyllä te olette luonnontutkija, sitä ette voi kieltää. Te tutkitte joka päivä tähtitieteellistä konetta, joka ilmoittaa auringon jokapäiväisen kiertokulun, kelloanne, ja sen avutta te tulisitte liian myöhään tai liian aikaisin virastoonne. Te laskette palkkaneljänneksenne tähtitieteen ja matematiikan mukaan kirjan avulla, jota sanotaan almanakaksi. Te olette kemisti joka kerta, kun moititte päivälliskeittoa, ja kasvitieteilijä joka kerta, kun valitsette sikaarejanne. Te tutkitte eläintiedettä hevosta hoidellessanne, fysiikkaa sateenvarjoanne avatessanne, mineralogiaa kultarahoja käsitellessänne ja geologiaa peltonne ojassa. Te ette voi liikuttaa ainoatakaan lihasta tutkimatta anatomiaa, ja jos hampaanne hermot ovat lakanneet opettamasta teille fysiologiaa, niin saatte kuitenkin joka syntymäpäivästänne uutta aihetta tutkia elimistöjen kehittymistä siihen hetkeen asti, jolloin ne ovat liiaksi kypsyneet. Mutta jos te kerran olette ja teette kaikkea, mitä sanoin, niin samallahan olette hyvin monipuolinen luonnontutkija, jonka pitäisi kiittää tohtori Envaldssonia siitä, että hän on tässä näyttänyt meille meren almanakan. Kasvakaa kuuhun asti, jos se teitä huvittaa, silloin olette itseännekin etevämpi; mutta sallikaa meidän muiden kysyä neuvoa auringolta. Se kehoittaa meitä muistamaan paluumatkaa. Käsivartenne, suvaitsetteko?
Seura lähti liikkeelle. Me erosimme, saatuamme rouva D:ltä ystävällisen kutsun saapua huomenna päivälliselle hänen perheensä seuraan äsken rakennettuun Kaisaniemen ravintolaan.
— Hän on kuitenkin professorin tytär, sanoi Envaldsson minulle meidän lähtiessämme airojen avulla paluumatkalle purjeveneen vanavedessä.
Minä vastasin, että molemmat sisarukset olivat yliopiston taimia. Molemmat olivat kekseliäitä ja sukkelia, molemmilla oli paljon kirjatietoja, molemmat olivat jo Turussa voittaneet meidät väittelytaidossa, mutta sen sijaan, että Sofia oli pelkkää järkeä, oli Maria sen lisäksi ikäänkuin ylellisyystavaraksi saanut osakseen sydämen.
— Vahinko, että hän on naimisissa, lisäsin minä. Hän olisi ymmärtänyt sinun mieletöntä luonnonrakkauttasi. Jos miehen, joka rakastaa tiedettä sen itsensä tähden, täytyy näyttää protokollasihteerin silmissä höpelöltä, niin tarvitaanhan sydäntä hänen mielettömyytensä ymmärtämiseen.
— Maria R. käsitti kalliokirjoituksen tärkeyden. Sisar käytti sitä kerskuakseen Celsiuksellaan.
— Minä epäilen jotakin, jatkoin minä oltuani hetkisen vaiti.
— Mitä sinä epäilet?
— Minä tarkastelin heidän kasvojensa ilmettä, kun he kohtasivat toisensa vedenkorkeusmerkin luona. Kysyhän heiltä huomenna, miksi he katsahtivat toisiinsa viekkaasti.
— Kuvittelua!
— Kysy kuitenkin ennenkuin alat kirjoittaa esitystäsi!
Seuraavana päivänä tapasimme molemmat sisarukset ja heidän perheensä määrätyllä kohtaamispaikalla. Meidät esitettiin heidän miehilleen, herroille D:lle ja R:lle, jotka eivät virkatoimiltaan olleet voineet ottaa osaa edellisen päivän huvimatkaan. Päivällinen oli hupainen ja sen jälkeen me asetuimme kahvia juomaan nurmikolle.
— Ystäväni Rabe on ankara arvostelija, sanoi Envaldsson rouva R:lle. — Hän väittää teidän vain minua kohtaan tuntemastanne säälistä puolustaneen luonnontutkimusta.
— Kylläpäs siinä on epäilijä! Ja te, tohtori Rabe, tiedätte kuitenkin, että sisareni ja minä olemme kasvaneet aivan tieteen työpajassa. Mitä aiotte, tohtori, tehdä uudella keksinnöllänne?
— Tutkia, vertailla, mitata, laskea, ja jos tulokset tyydyttävät minua, lähettää siitä kertomus tiedeseuralle. Professori Hällström ottaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla vastaan kaikki kiistanalaista maan kohoamista koskevat lisät.
Rouva R. puri nenäliinansa kulmaa ja ehdotti, että lähtisimme kävelemään puistoon. Me jätimme herrat D:n ja R:n liköörilasiensa ääreen ja saavuimme kunnasten ympäri kierrettyämme penkille lähelle kasvitieteellistä puutarhaa. Entinen tuttu neljäkkö meitä oli: molemmat sisarukset, Envaldsson ja minä.
— Luuletteko te, tohtori Rabe, että sisareni ja minä vihaamme luonnontieteitä? kysyi rouva R.
Minä vakuutin, ettei sellainen epäluulo koskaan ollut johtunut mieleeni.
— Ja pidättekö te, tohtori Envaldsson, meitä ystävinä vai vihollisina?
Envaldsson vastasi, ettei hän ollut unohtanut eilistä liittolaistaan.
— No hyvä — jatkoi rouva R. — sittenpä ette voi käsittää minua väärin, kun sanon: antakaa tiedeseuran pysyä aivan tietämättömänä Villingen kallioon hakatusta vedenkorkeusmerkistä.
Ahaa! ajattelin minä.
— Selittäkää tarkemmin! vastasi Envaldsson.
— Antakaa minun päästä lähemmistä selityksistä!
— Mutta, hyvä rouva R., kuinka minun on selitettävä ennuslause, jota en ymmärrä?
— Älkää pakottako minua tunnustamaan joutavaa hullutusta!
— Hullutustako? Te pyydätte liian paljon. Pitääkö minun tehdä hullutuksia sen tähden, että te sanotte joskus ennen tehneenne semmoisen.
— No hyvä, jos asiasta ei päästä vähemmällä, niin tietäkää sitten, että sisareni ja minä varsin hyvin tunnemme tuon vedenkorkeusmerkin, joka muuten ei ollenkaan ole mikään vedenkorkeusmerkki. Kun eilen olimme uskovinamme sitä sellaiseksi, niin teimme sen ainoastaan pelastaaksemme erehdyksemme paljastumasta protokollasihteerin läsnäollessa. Ei, herra tohtori, me olemme yliopiston tyttäriä emmekä voi jättää tiedettä alttiiksi häväistykselle. Teidän vedenkorkeusmerkkinne on … kuinka sanotaankaan? … lusus …
— Lusus naturae.
— Oikein, leikki, ellei juuri luonnonleikki, niin ainakin ihmiskäden. Tahdotteko kuulla jutun?
— Se tuottaa minulle suurta iloa.
— Jättäkäämme ilo sikseen. Kuulittehan ehkä eilen puhuttavan Villingeen kymmenen vuotta takaperin tehdystä huvimatkasta?
— Kuulinhan siitä jotakin.
— Huomatkaa, että silloin olimme kymmentä vuotta nuorempia. Oli hurmaava heinäkuun päivä, päivä sellainen, jolloin kaikki, missä on eloa, kukoistaa ja nauttii. Oi, miten me huvittelimme! Iltapäivällä oli konsertti kalliolla: huilun soittoa ja säestäjinä miljoonia musikaalisia aaltoja. Me laskimme leikkiä ja kinastelimme; luullakseni te tunnette, mihin tapaan se käy?
Envaldsson vakuutti totuudenmukaisesti, että hän aikoinaan oli usein ihmetellyt molempien sisarten puheliaisuutta.
— No, sittenpä muistatte myöskin, että meillä oli vähän vääräuskoisia mielipiteitä, joita en nyt enää ryhtyisi puolustamaan. Sanakiista syntyi meidän ja muutamien ylioppilasten välillä; jos me olimme vääräuskoisia, niin he olivat mahtailijoita. Minä vakuutan, jos meille siitä on minkäänlaista puolustusta, että he kaikin tavoin koettivat ärsyttää ja nöyryyttää meitä. Me nousimme kapinaan miesten hirmuvaltaa vastaan. Meistä oli kohtuutonta, että meiltä kiellettiin tieteelliset opinnot, halpamaista, että meitä kohdeltiin kuin nukkia, ja hävytöntä, että uskottiin vihkiäisten olevan ainoana pelastuksenamme. Me emme vielä olleet naimarajan takana, mutta julistimme kopeasti, ettemme koskaan katsoisikaan itseämme sinne joutuneiksi. Ja kun vastustajamme kysyivät meiltä, joko meillä on kihlasormukset riippumassa nauhassa kaulassamme, koska niin vähän pelkäämme rajaa, niin vastasimme, että semmoinen suojeluskeino on meille tuiki tarpeeton. Me emme luvanneet koskaan alistua orjien halveksittavaan osaan, me säilytämme vapautemme, lyhyesti sanoen … me päätimme olla koskaan naimisiin menemättä!
Luultavasti en minä kuullessani tuota tunnustusta, joka koski kahta rakastettavaa, lapsiparven ympäröimää rouvaa, voinut pidättää huuliani vetäytymästä petolliseen hymynväreseen, sillä rouva D. kääntyi nyt minun puoleeni, otti minua kädestä ja sanoi:
— Hyvä herra tohtori, älkää ollenkaan koettakokaan salata hymyänne! Jos on oikeutta katsoa jotakin elämänkäännettä iloiselta kannalta, niin ainakin tuommoisia kaksikymmenvuotiaitten lupauksia. Minä vakuutan, ettei kukaan ole uskonut varmemmaksi horjumatonta luostarilupaustaan kuin me sitä päätöstämme, että pysymme aina vapaina. Eikö niin, Maria?
Rouva R. todisti hymyillen, ettei mikään saattanut olla lujempaa, varmempaa ja horjumattomampaa kuin tuo Villingen kalliolla tehty päätös. Ei se ollut yhden illan mielijohde, se oli jo kauan ennen ollut tarkkaan harkittu ja vakavasti punnittu sisarusten kesken. He olivat jo suunnitelleet koko elämänsä sen mukaan. He olivat päättäneet vanhempainsa kodista lähdettyään perustaa tyttökasvattilan ja lainakirjaston, opiskella itse ja nauttia elämästä omalla tavallaan — oman makunsa mukaisesta itsenäisestä, onnellisesta elämästä — ja surkutella uhrilammasraukkoja, jotka onnettomuudessaan tai hulluudessaan ovat sitoneet elämänsä hirmuvaltaiseen mieheen.
— No, sehän oli tilin tekemistä isännättä, huomautin minä. Talonisäntä — tai ehkäpä ennemmin emäntä — on sittenkin lopultakin sydän. Minua vain kummastuttaa, että tuo emäntä saattoi olla niin mykkä kahdenkymmenen iässä.
— Ette siinä olekaan aivan väärässä — jatkoi rouva D. — enkä minä väitäkään, että meidän emäntämme pysyi kerrassaan mykkänä. Totta puhuen hän päinvastoin oli sangen usein kapinamielinen. Mutta hän oli ylpeä emäntä, jolla oli paljon itseluottamusta, ja sitä paitsi ärsytetty, haavoitettu, niinmuodoin niin häikäilemätön kuin ainoastaan se voi olla, jonka mieltä hirveät vääryydet ovat kuohuttaneet. Me olimme nähneet kaksi hyvin onnetonta aivan lähimpien ystäviemme avioliittoa: lainoppinut sanoisi niitä kahdeksi lailliseksi syyksi; luonnontutkija sanoisi niitä kahdeksi kokemukselliseksi huomioksi. Joko me siis lukeuduimme lainopilliseen tai filosofiseen tiedekuntaan, niin meidän täytyi selittää naidun naisen orjuus vääryydeksi, ja me vannoimme pysyvämme aina naimattomina.
— Toivoakseni — sanoin minä — ei protokollasihteeri tiedä mitään niin kauheasta väärästä valasta. Hän muuten haastaisi kaksi kukoistavaa perhettä todistajiksi teitä vastaan. Jos oikein arvaan, on talon emäntä kuitenkin viimein päässyt voitolle. Niin sanotaan käyvän monenkin emännän, joita te sanotte orjiksi. Ei ole mitään niin itsepäistä hirmuvaltiasta kuin kaksikymmenvuotiaan sydän.
— Mahdollisesti. Mutta sananlasku sanoo: ankarain herrain hallitus ei kestä kauan. Kyllä senkin hirmuvaltiaan saattaa voittaa viekkaudella ja kukistaa toinen, jota minä — jatkaakseni teidän vertaustanne — nimitän talon isännäksi. Sanokaa sitä järjeksi, jos tahdotte; olettehan te filosofi. Minä sanoisin sitä ennemmin velvollisuudeksi. Jollei aina olekaan onni siinä, että tottelee sitä, niin se on ainakin aina oikein.
— Suokaa anteeksi — puuttui puheeseen Envaldsson, joka oli siihen asti äänetönnä kuulijana tutkistellut pihlajanlehden kuituja — minä muistelen, että kertomuksenne piti olla jossakin yhteydessä Villingen vedenkorkeusmerkin kanssa.
— Oikein muistattekin, hyvä tohtori. Minä olen nyt jättänyt meidän harhaluulomme alttiiksi todellisuudelle; nyt tulee teidän harhaluulojenne vuoro. Iloinen Villingen niemellä oleva huvimatkue kuunteli meidän ylpeää lupaustamme niin ilkamoivan iloisena, kuin vallattoman nuorison voi kuvitella kuuntelevan, ja nyt on jo pitkä aika kulunut siitä, kun me tulimme huomaamaan valapattoisuutemme. Mutta seurassa oli nuori ylioppilas Anton W., jossa kyti jonkinlainen kostontunne meitä kohtaan. En tiedä, mikä siihen oli syynä, mutta pelkäänpä, että hänestä Marian lupaus teki tyhjäksi joitakin hänen omia rakkaita toiveitaan.
— Ei se siinä tapauksessa koskenut minun, vaan sinun lupaustasi, nauroi sisar.
— Älkää uskoko häntä, hyvät herrat, hän luikertelee käsistä. Koko maailma tiesi, että Anton W. unohti Euklideensa tutkiessaan algebran tuntematonta X:ää sisareni silmistä. Hän vietti sen kesän Villingessä, ja hänellä oli siis hyvästi aikaa suunnitella kostoaan. Arvattavasti hän oli meitä rangaistakseen hankkinut terävän kivihakun, sillä minusta näyttivät kirjaimet sangen kauniisti hakatuilta.
— Mitä tämä tietää? huudahti Envaldsson ja musersi pihlajan lehden käsissään pienen pieniksi palasiksi.
— Sitä vain — jatkoi rouva D. hyvin tyynesti — että Anton W. hakkasi kallioon merkin, meille ja tuhansille muille samanlaisille väärän valan tekijöille varoitukseksi ikuistuttaakseen ajattelemattoman lupauksemme. Hän ilmaisi sen minulle ennen Amerikkaan lähtöänsä, missä hän vielä nytkin oleskelee; me siis tiesimme kirjoituksen olemassaolosta, vaikkemme olleet sitä nähneet ennenkuin eilen. Juuri siitä syystä sisareni ja minä tahdoimme käydä niemellä. Ei kukaan muu tiennyt salaisuuttamme. Anton W. näytti katuneen kostoansa ja piti sen salassa, mikä oli jalomielinen teko hänen puoleltaan ja onneksi meille. Jos yleisön joskus onnistuu saada selville nuo hieroglyfit, niin jäävät nimemme ikuisen ivan esineinä jälkimaailman pilkattaviksi. Näette nyt, miten paljon minä pakosta uskon teidän vaitiolonne varaan, hyvät herrat. Olkaa niin oikeudentuntoinen, tohtori Envaldsson, että lausutte meille edes vilpittömän kiitollisuutenne. Ilman tätä luottamusta, joka tekee meidät aivan turvattomiksi, olisitte te saanut niskaanne niin paljon vettä, että se tuskin olisi ehtinyt laskeutua kahta jalkaa vuosisadassa. Te olisitte saanut koko oppineen maailman kuohumaan, ja se kuohahdus olisi vihdoin kääntynyt teitä itseänne vastaan ja — antakaa anteeksi! — niellyt teidät.
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson koettaen hymyillä — minulla ei ole vähääkään syytä epäillä teidän hyvää tarkoitustanne. Mutta jos joku ylioppilas onkin hakannut moisen pilan kallioon, niin ei se vielä todista, että tuo kalliokirjoitus on juuri tämä, jonka sanotte eilen nähneenne ensi kerran. Minun täytyy epäillä sitä sitä enemmän, koska en minä eikä kukaan muukaan rohjenne sanoa teillä olevan ikää vähintään sata kymmenen vuotta. Näittehän itse selvästi kirjoituksen alla olevat numerot, vuosiluvun 1729.
— Arvoitus olisi kyllä vaikea ratkaista — vastasi rouva D. — ellei Anton W. olisi sattumalta sitä selittänyt minulle. Hakkaaminen oli väsyttävää työtä lämpimänä suvipäivänä, ja kun kostonhenkemme pääsi loppuun, huomasi hän mukavammaksi hakata yksinkertaisen seitsemikön kahdeksikon sijaan, jossa olisi ollut enemmän vaivaa. Tuo päähänpisto huvitti häntä; mitäpä merkitsi vuosisata enemmän tai vähemmän moiseen iankaikkisuuslupaukseen nähden kuin ei koskaan?
Envaldsson ei vielä ollut läheskään vakuutettu.
— Jos oletammekin — sanoi hän — että teidän kostonhenkenne, kuten häntä nimitätte, todellakin on hakannut oman kirjoituksensa alle seitsemikön, niin ettehän toki tahtone sanoa, että hän huvikseen, aivan tarpeettomasti ryhtyi matemaattisesti mittaamaan veden korkeutta?
— Ei, en sitä väitäkään. Se oli sattuma.
— Meillä ei ole oikeutta tunnustaa mitään sattumaa luonnontutkimuksessa. Samasta syystä voisitte sanoa kirjaimia ja niiden järjestystä sattumaksi.
— Oletteko keksineet jonkin selityksen, hyvät herrat?
— En tahdo sanoa, että olemme keksineet selityksen, mutta olemme keksineet hypoteesin. Hypoteesien avulla tiede edistyy; arvostelu tutkii niitä ja vertaa siihen, mikä ennestään on tuttua. Jos ne ovat vääriä, hylätään ne; mutta jos ne huomataan oikeiksi, niin on todennäköisyydestä päästy totuuteen.
— Ja mikä on sitten se hypoteesi, jota tässä pidetään todennäköisenä?
— Kirjoituksen lyhyys ja vedenkorkeuden tarkka määrääminen saattoivat meidät arvelemaan, että joku mittauksiin harjaantunut henkilö on hakannut alkukirjaimet kallioon. Me oletamme sen esimerkiksi olleen latinalaisen lauseen, joka sisältää ajatuksen, että ruotsalainen maanmittari on mitannut merenpinnan korkeuden: Mari otioso sedulo signavit altitudinem aquae geometra suecanus.
Sisarukset katsoivat taas toisiinsa huulilla sama salainen hymy, joka kerran ennen oli herättänyt minussa epäluuloja.
Nähtävästi sankarillisesti itseään hilliten rouva D. piirusti päivänvarjonsa varrella hiekkakäytävään kirjaimet M.O.S.S.A.A.G.S. Hän näytti tavaavan niitä niinkuin lapsi tavaa ensimmäistä aapistaan.
— Mutta sehän on todellakin nerokasta — huudahti hän lopetettuaan tavaamisen. — Eipä Rooman tai Ateenan muinaistutkija olisi menestyksellisemmin voinut selittää jostakin ikivanhasta Minervan temppelistä tavattua kirjoitusta. Niin, niin on todellakin laita, se on eittämättömästi vedenkorkeusmerkki. Jää hyvästi, latinani! Tehkäämme rauha, tohtori Envaldsson! Te lupaatte säästää löytönne tulevaan vuosisataan, jolloin se ehtii tulla monta vertaa arvokkaammaksi, ja minä lupaan säästää teidän korvianne kuulemasta minun yksinkertaista selitystäni.
Envaldsson pahastui ja piirusti hiekkaan vuosiluvun 1729.
— No, kas niin, älkää nyt siitä suuttuko! Miksipä pitää tieteen yksin edistyä hypoteesien avulla? Miksei elämä edistyisi samoin? Minä olen kertonut teille meidän hypoteesistamme, jonka me laadimme kahdenkymmenen vuoden ikäisinä; se on näytetty vääräksi todistukseksi; minkä tähden juuri teidän hypoteesinne olisi erehtymätön; te vetoatte arvosteluun, mutta ette huoli kuulla sitä. Onko se mielestänne tieteellistä?
— Olkaa hyvä! Kyllä minä kuuntelen kärsivällisesti.
— Nyt olette te, tohtori, liian kiusallinen! En minä pyydä kärsivällisyyttä, vaan silmiä ja korvia. Olkaa hyvä ja katsokaa, kun päivänvarjoni kärjellä osoitan kirjaimia!… MARIA OCH SOFIA … Seuraatteko tarkkaavaisesti?
— Totta kai. Jatkakaa!
— MARIA OCH SOFIA SVÄRA ATT ALDRIG GIFTA SIG, Maria ja Sofia vannovat, etteivät koskaan mene naimisiin. Onko se selvää?
— On, aivan selvää.
— Vieläkö tahdotte lähettää keksintönne Suomen tiedeseuralle?
— Luultavasti.
— Mitä? Oletteko niin julma, että tahdotte tämmöisenkin tunnustuksen jälkeen saattaa ikuisiksi ajoiksi nimemme jälkimaailman pilkattavaksi?
— Hyvä rouva — sanoi Envaldsson ivallisena kumartaen — minä olen teille hyvin kiitollinen luottamuksesta, jota hyväntahtoisesti olette minulle osoittanut. Mitä vedenkorkeusmerkkiin tulee, niin toivoakseni sallitte minun sitä tutkia niin paljon tarkemmin, kuin se mahdollisesti ansaitsee. Jos nämä kalliot olisivat kymmenvuotiaita, niin minä ehdottomasti hyväksyisin teidän selityksenne. Geologit kuitenkin sanovat niillä olevan ikää monta sataa tuhatta vuotta, ja myöntänettehän mahdolliseksi, että ne niin pitkän ajanjakson varrelta saattavat säilyttää muitakin muistoja kuin jonkun ylioppilaan joutohetkien leikin. Minä kiitän hupaisesta päivällisestä ja toivotan teille, hyvät rouvat, mitä iloisinta uutta huviretkeä.
Ja hän lähti todellakin, luonnontuntija ystäväni. Hän lähti ylpeän levollisena, kuten satatuhatvuotinen geologia katselee eilispäivän pilaa. Me emme koettaneetkaan pidättää häntä, vaan lähdimme kohta itsekin muun seuran mukana kaupunkiin.
Minä en enää ollenkaan epäillyt, miten Villingen vedenkorkeusmerkin laita oikeastaan oli. Ystäväni Envaldsson sitä vastoin oli kuin sitkeä suomalainen koivuvitsa, joka ei vähällä petä. Miksipä hän olisi luopunut lempiajatuksestaan ensimmäisen puheliaan kielen tähden, joka tahtoi muuttaa hänen harvinaisen löytönsä paljaaksi pilaksi? Tutkimus ei väisty moisten syiden tieltä. Jos harmaakivi olisi todistanut, ettei kalliokirjoitus voinut olla kymmentä vuotta vanhempi, tai jos meri olisi vahvistanut, että siinä tehty vedenkorkeudenmittaus oli vastoin kaikkia tunnettuja järjellisiä tosiasioita, silloin olisi Envaldssonkin ottanut ymmärtääkseen, mutta ei ennen. Aivan varmasti tuo näennäisesti oikea mittaus oli tällä kertaa ihan satunnainen, mutta siitä hän piti kiinni. Suurimman osan kesää hän oleskeli Villingen saaristossa, toimitellen mittauksia, joiden piti varmentaa hänen vedenkorkeusmerkkiään. Kun syksyllä tapasimme toisemme, kysyin häneltä, joko hän oli jättänyt professori Hällströmille tutkimustensa tulokset.
— En, sanoi hän.
— Löysitkö siis kuitenkin Marian ja Sofian vedenkorkeusmerkistä?
— Siihen saatan ainoastaan vastata, että hypoteesi on vielä ratkaisematta.
Ja ratkaisematta se jäikin ainiaaksi. Mutta Envaldsson ei sitä koskaan tahtonut tunnustaa. Kyllästyttyään vedenlaskeutumiseen hän antautui geologiksi. Sillä alalla hän vielä nytkin on täydessä toimessa valloittamassa maailmaa maan sisustasta käsin.
SEITSEMÄS KERTOMUS.
Nuorallatanssija.
Eversti Hemming, joka oli saanut seitsemännen arvan, koroitettiin nyt vuorostaan puhemieheksi Hengistin peräkannella.
— Luulen — sanoi hän — ettette te, pienen Decameronemme naiset, suurestikaan ole huvitettuja metsästysjutuista tai sotaelämän kaskuista, joita vanhassa sotilaassa on täysi panos, ja kun uskallan itserakkaasti toivoa, että ehkä voin pelastaa sisareni käsilaukun, jonka kohtalo vielä on ratkaisematta, pyydän suosiollista lupaa todellisen rakkausjutun esittämiseen, jota liikuttavaa ominaisuutta minä tuskin voin tunnustaa olleen kanslianeuvos tohtori Raben sukkelassa Villingen vedenkorkeusmerkin kertomuksessa. Minun tarinani puhuu luutnantista, aivan kuin dosentti Sumunkin, mutta meidän aikamme luutnantista; ja jos uskollisuus on kahden rakastavaisen onnellisessa yhtymisessä, niin toivon sen tässä kertomuksessa esiintyvän vastaansanomattomana. Ellen erehdy, lasketaan rakkauden numerotaulussa 1 + 1 = 1, mutta Villingen kallioista en parhaalla tahdollakaan saa summaa pienemmäksi kuin +2, ellen sanoisi +4. Laskenko väärin, herra tohtori?
— Kyllä tulema on oikea, vastasi tohtori Rabe.
— Minä palaan tuohon 1 + 1 = 1, ja pyydän aluksi saada esittää ensimmäisen ykkösen. Hän oli nuori mies, maamme vanhimmista suvuista, jos meidän kansanvaltaisessa maassamme enää saakaan puhua esi-isistä; minä sanon häntä lyhyesti vain Stanislaukseksi ja hänen äitiään vapaaherratar Elisabetiksi. Viimeksimainittu oli kenraalinleski, melkoisen varakas, ja asui maatilallaan Viipurin seuduilla. Hänellä oli vain tuo yksi ainoa poika, joka samalla oli sukunsa viimeinen jälkeläinen ja josta äiti juuri sen tähden mitä runsaimmin hellyyttään tuhlaten huolehti. Sotilaaksi määrätty kun oli niinkuin kaikki hänen esi-isänsäkin, oli Stanislaus aikaisin lähetetty Suomen kadettikouluun, missä hän oli ollut yhtä huomattu uutteruutensa ja hyvien tietojensa kuin hiljaisen, umpimielisen ja mietiskelevän luonteensa tähden. Hän ei pienimmässäkään määrässä ollut tavallisen iloisen kadetin kaltainen, joka rakastaa vapautta ja kiroaa rumpua; harvoin ja silloinkin ainoastaan pakosta hän otti osaa kumppaniensa vehkeisiin, oli erittäin kaino seurassa, eikä lukuunottamatta kirjoja näyttänyt muusta löytävän huvitusta kuin fysikaalisista kokeista. Ne häntä huvittivat, ja niihin hänen harvat joutohetkensä kuluivat. Häntä viehätti mekaniikka; ei kukaan osannut paremmin kuin hän ratkaista koneopillista tehtävää eikä arvata tasapainoa voimisteluharjoituksissa. Voimistelussa hän olikin parhaimpia, voimakas ja notkea, mutta ilman tuota nuoruudenilon päivänpaistetta, joka raikkaalla sulolla kaunistaa nuo miehekkäät urheilut. Pitkä, kaunis ja soreavartinen hän oli ja aivan kuin luotu kaartinluutnantiksi ensi rivissä astumaan; häneltä ei puuttunut luontaista miellyttävyyttä eikä ennen kaikkea rohkeutta, mutta hänen luonteensa oli raskas ja harvasanainen. Epäilen hänen jo pienestä pitäen tulleen kodissaan vanhamaiseksi, ilman samanikäisiä kumppaneja, ilman leikkejä kun oli ja sai kuulla alinomaisia neuvoja ja nuhteita, joita jakeli hänen muuten erinomainen, mutta hieman moralisoiva ja hieman mietiskelevä, itsekään tuskin koskaan nukilla leikkinyt äitinsä.
Kun Stanislaus pääsi erikoisluokille, oli hän kaikkia kumppaneitaan etevämpi topografisissa mittauksissa ja punnitsemisissa, joihin kadetteja harjoitettiin kauniina vuoden aikana. Hän itse, hänen äitinsä, ja hänen esimiehensä olivat yksimielisiä siitä, että hänen piti opintonsa päätettyä mennä esikuntaan; mutta eräs onneton tapaus sulki häneltä sen uran, missä hänellä luultavasti olisi ollut loistava menestys. Vaikka Stanislausta kumppanien kesken pidettiin jöröjukkana, joka ei ollut ystävyyssitein liittynyt kehenkään, oli kuitenkin eräs, johon hän tunsi vetoa sellaisen kummallisen ristiriitaisuuden tähden, joita niin usein on hänen tapaisissaan haavemielisissä nuorukaisissa. Koko koulun ja luokan pahin huimapää oli nimittäin Sebastian H., poika, joka kykeni mihin tyhmyyksiin hyvänsä ja, myönnän kyllä, melkein samassa määrin kaikkeen viisaaseen, mitä kadettien näköpiirissä on. Tämä nuori herra tavattiin eräänä maanantaiaamuna kello neljän aikaan huonomaineisesta ulkoravintolasta puhetta johtamassa punssitarjottimen ja rahvelilippaan ääressä, ja sitä tehtäväänsä hän hoiti niin menestyksellisesti, että hänet pyyhittiin pois kadettikoulun kirjoista. Neljää samassa kuuluisassa tilaisuudessa läsnäollutta kumppania rangaistiin arestilla ja mustilla käytöskuulilla; niistä yksi oli — kukapa sitä olisi uskonut? — nuori paroni Stanislaus.
Kun siis tuleva vänrikki päästettiin kadettikoulusta, oli hänellä kyllä mitä parhaimmat arvosanat ahkeruudessa ja edistyksessä, mutta ei yhtä hyvää käytöksessä, ja niinpä oli esikunta- ja insinöörikuntaura suljettu, ja Stanislaus sijoitettiin, kuten moni muu, halpaan tarkk'ampujapataljoonaan kauas Venäjän sisäosiin. Hän kantoi kohtalonsa alistuvaisesti, päätti palvelemalla kohota kapteeniksi ja sitten ruveta maanviljelijäksi, mutta ei salannut osakseen odottamatta joutunutta rintamapalvelusta kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.
Sattumalta minä palvelin vanhempana kapteenina samassa pataljoonassa, ja kun minulla oli ollut kunnia päästä Viipurissa vapaaherratar Elisabetin tuttavuuteen, niin hän tietysti uskoi vänrikkinsä minun suojelukseeni.
— Hyvä kapteeni — hän sanoi minulle — minä luotan teidän kokemukseenne ja ystävyyteenne, niitä molempia kyllä tarvitaan. Stanislaus on kahdeksantoista vuoden ikäinen; te tiedätte, minkälainen tuo ikä on; mutta te ette tiedä, että hän kaikessa paitsi tiedoissaan on täydellinen lapsi. Älkää erehtykö hänen luonteestaan, hän ei itsekään tunne itseään; ei kukaan muu tunne häntä kuin minä. Tuossa suvannossa käy pinnan alla voimakas virta. Tulee aika, jolloin hän tarvitsee paljon hyvyyttä ja ehkä vielä enemmän ankaruutta. Hän joutuu vaaroihin, enkä minä voi olla hänen rinnallaan. Hän rakastuu kerran — kukapa nuorukainen ei rakastu? — ja ellei hän silloin valitse arvokasta, niin hän on hukassa.
Minä kysyin, oliko vapaaherratar Elisabetilla tuollaiseen pelkoon syytä. Hän kertoi Stanislauksen sedän ampuneen itsensä onnettoman rakkauden epätoivosta ja Stanislauksen isän, oman miehensä, koko ikänsä katuneen tuollaista onnetonta nuorena tehtyä liittoa.
— Siitä asti — jatkoi hän — mieheni pelkäsi ja kammoksui kaikkia naisia paitsi vaimoaan, ja tuo hänen pelkonsa on mennyt perintönä pojalle. Turhaan minä olen koettanut saada Stanislausta kunnioitettavien ja sivistyneiden nuorten naisten seuraan, mikä vaikuttaa terveellisesti nuoreen mieheen. Hän pakenee aina, ja se on syynä minun pelkooni. Stanislaus ei voi vastustaa huonoja tuttavuuksia, koska hän pelkää hyviä. Luvatkaa suojella häntä noista vaaroista ja, jos tarvitaan, turvautukaa minun varoihini.
Tuota äidin tarkkaa katsetta minä olin sittemmin usein muistellut. Kolme vuotta asuimme Stanislaus ja minä yhdessä eräässä venäläisessä kuvernementin pääkaupungissa. Minä huomasin hänen suuresti eroavan muista ylhäissukuisista ja varakkaista nuorista sotilaista, jotka katselivat elämää kevyeltä puolelta ja pitivät kunnianaan elää kymmenessä vuodessa kaksikymmentä. Hän oli arka ja ujo, uuttera ja itsepäinen, luki paljon, teki fysikaalisia kokeita ja hoiti virkaansa vastahakoisesti, mutta täsmällisesti. Vähitellen minun onnistui päästä hänen ystäväkseen, joskaan ei uskotuksi, ja huomasin hänessä miellyttäviä ominaisuuksia. Harvoin olen tavannut niin velvollisuudentuntoista ja oikeamielistä, niin jaloa ja uhrautuvaa nuorukaista; mutta hänellä oli omituisuutensa, muun muassa tuo naistenpelko, joka oli saanut hänen äitinsä aivan liikoja pelkäämään. Hänen toivonsa mukaan minä vein puoli väkisin nuoren naistenvihaajan päällikkömme perheeseen, missä nuoret naiset ottivat hänet vastaan kaikkea muuta kuin kylmäkiskoisesti. Hän oli kaunis, ylhäissukuinen ja varakas; missäpä hän ei olisi ollut mieluinen vieras kodeissa, joissa vain oli naimattomia tyttäriä epävarmoin myötäjäisin? Kaikki raukesi hänen talttumattoman kainoutensa tähden. Yritettyään muutamia kertoja esiintyä seuramiehenä Stanislaus parka pakeni, eikä koskaan enää lähtenyt pataljoonan päällikön kotiin.
Minä en uskaltanut ryhtyä useampiin yrityksiin. Kun nuori ystäväni kolmen vuoden kuluttua yleni aliluutnantiksi, komennettiin meidän pataljoonamme Suomeen, jonne englantilaiset olivat tulossa, ja sijoitettiin rannikolle pieneen kaupunkiin. Aika kului jotenkin yksitoikkoisesti meidän turhaan odottaessamme vihollisen hyökkäystä. Jotakinhan meidän piti keksiä huvitukseksemme niinä hetkinä, jolloin olimme palveluksesta vapaita, ja silloin me tavallisesti ratsastimme tiedustelumatkoille, kuten sanottiin, mutta oikeastaan salaisesti toivoen, että ehkäpä läheisistä metsistä saisimme siepatuksi metson, peltopyyn tai jäniksen. Kelpo seurasi meitä … pelkään, että te, hyvät kuulijani, ette tunne tätä metsämiehen ylpeyden jaloa kohdetta…
— Varsin hyvin, kyllä me sen tunnemme; jättäkää Kelpo omaan arvoonsa! kiiruhti neiti Hemming puuttumaan puheeseen.
— No niin, minä siis vain lisään, että Kelpo oli sukkelin lintukoira, mikä koskaan on noutanut kurppia Bessarabian soilta. Eräänä pilvisenä iltapäivänä syyskuussa Stanislaus ja minä ratsastimme kapeaa polkua pitkin pauhaavan virran vartta, joka juoksi kaupungin ohi. Vähän matkan päässä näkyi korkea silta, mistä maantie meni kosken poikki. Kaksi poikaa oli sillan alapuolella joissakin kalastuspuuhissa; arvattavasti he pyydystelivät nahkiaisia, jotka tähän vuoden aikaan pyrkivät ylös koskista. Meidän katsellessamme heitä kuului jyrinää, kahdet raskaat vaunut ajoivat sillalle, ja pojat katsahtivat ylös. Samassa näkyi punainen esine liihoittelevan alas melkoisen korkealta sillalta, putoavan koskeen ja katoavan.
— Mikä se oli? huudahdimme molemmat yhtaikaa.
— Matka oli niin pitkä, ettemme voineet erottaa esinettä, mutta luultavasti oli jokin mytty tai saali pudonnut vaunuista.
Me emme olisi sen enempää huolehtineet tuosta vähäpätöisestä tapauksesta, jollemme olisi nähneet molempien poikien hyvin kiireesti kiipeävän kivien yli, samanpuoleiselle rannalle, missä mekin olimme. Me ratsastimme lähemmäksi ja kysyimme, mihinkä heillä oli niin kiire.
— Ihminen! Ihminen! huusivat he. Joku on pudonnut sillalta koskeen.
Joki juoksi meihin päin. Me olimme näkevinämme jotain punaista, mikä kovassa virrassa milloin kellui pinnalla, milloin jälleen peittyi pyörteisiin.
— Kelpo! huusin minä. Tuo!
Viisas koira oli vilauksessa rannalla, hyppeli vainuten kiveltä kivelle ja syöksähti viimein rohkeasti pauhaavaan virtaan.
Me hyppäsimme maahan, jätimme hevoset poikien huostaan ja riensimme mekin rantaan. Kelpo sai taistella ankarasti syyssateista paisuneessa väkevän vuolaassa joessa. Milloin pyörteet tempasivat sen mukaansa, milloin se taas jaloillaan sai kiinni kivestä ja pysähtyi viimein toisella rannalla olevaan pieneen lohipatoon, joka oli tehty vähän ulommaksi jokeen; siinä se koetti pitää kiinni jotakin uivaa esinettä. Esine näytti olevan koiralle liian raskas; me juoksimme lähemmä ja näimme sen hampaissa punaisen vaatteen.
Vene oli ensi ajatuksemme, mutta mitään venettä ei näkynyt. Yhtäkkiä näin Stanislauksen heittävän yltään univormunsa ja saappaansa. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo oli virrassa.
Oli hänessä rohkeutta, tuossa mietiskelijässä; voimakas hän myös oli, mutta virta oli voimakkaampi. Kelpo kyllä saattoi uskaltautua kokeeseen, sillä se oli tottunut noutamaan vesilintuja, mutta Stanislaukselle se oli hengenvaarallista. Mitenkä hän pääsi yli tuosta pauhaavasta virrasta liukkaan, vihreän sammalen peittämien kivien välitse, on minulle käsittämätöntä, mutta yli hän pääsi. Minä näin hänen tarttuvan punaiseen vaatteeseen, josta Kelpo piti kiinni. Vaatetta seurasi käsi ja kättä ihmisolento… Minä juoksin pitkin rantaa ja löysin viimein poikien neuvojen mukaan alempaa suvantopaikan ja puuhun sidotun veneen.
Päästyäni toiselle rannalle näin naistenvihaajan istuvan kalliolla ja pitävän sylissään nuorta tyttöä, joka oli kääritty tulipunaiseen tvillikaapuun. Hänen päässään olevasta haavasta vuosi verta eikä hänessä ollut elon merkkiäkään; sinivalkeat kasvot näyttivät punaisen vaatteen rinnalla vielä valkoisemmilta. Poika parka, hän katseli tyttöä niin kummastuneena, kuin ei olisi lainkaan käsittänyt, mitenkä sellaisia olentoja saattoi olla olemassakaan maan päällä. Sellaista ajatusta, että tyttö oli hukkunut, että hukkuneen ehkä voi saada jälleen henkiin ja että semmoisissa tapauksissa on joka hetki kallis, ei juolahtanut hänen mieleensä.
Minä tuskin olin ehtinyt ryhtyä ensimmäisiin, tuon tapaisissa onnettomuuksissa tavallisiin pelastuskeinoihin, kun jo muutamia kummallisia olioita saapui meidän luoksemme, riennettyään peltojen, ojien ja aitojen yli. Etummaisena oli pitkä, mustapintainen mies, puoleksi rosvon, puoleksi herrasmiehen näköinen, jolla oli yhä nukkavieru, punainen samettinuttu ja sen suojana harmaa hamppukankainen pusero. Häntä seurasi muodoton, irvistelevä kääpiö, kierosuinen silmänvilkuttaja, jonka yllä oli narrinpuku tiukuineen; sitten tuli kaksi miestä ja kaksi poikaa, jotka kaikki olivat kummallisissa puvuissa, ja viimeksi lihava duenna, taluttaen kädestä kymmenen tai yhdentoista vuoden ikäistä tyttöä, joka myöskin oli puettuna punaiseen tvillipukuun. Näihin matkavaunujen muukalaisiin liittyi kohta vielä muutamia muita uteliaita, muiden muassa eräs kaupungin ruotsalainen kirjanpitäjäkin, joka oli lähtenyt kävelylle siinä asioitsemistarkoituksessa, että tapaisi ja isännällensä valtaisi muutamia lankkukuormia, joita odoteltiin saapuviksi tietä myöten.
Pitkä, mustapintainen mies heittäytyi hukkuneen päälle ja änkytti epätoivon ja raivon äänellä:
— Ein Arzt! Ein Arzt! — Mitä hän sanoo? kysyi reipas talonpoikaisvaimo, tomuisena ja hikisenä tullen läheisestä riihestä.
Kirjanpitäjä, joka ymmärsi saksaa, koska oli kerran käynyt kesällä Lyypekissä, tulkitsi, että olisi hyvä hieroa tyttöä hartsilla.
— Hartsillako? vastasi vaimo halveksivasti, työnsi syrjään tytön ympärillä seisovat, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi riiheen. Pitkä mies yritti epätietoisena pidättää häntä.
— Was ist das? vastasi ruotsalainen kirjanpitäjä, kooten koko saksantaitonsa. — Das Penttula Lisu versteht sich auf das.
— Hol' dich der Pest! tiuskasi muukalainen. Meine Tochter, denk' ich, wird doch erwachen.
— Han håller en prest, toisti tulkki vedoten kuulijoihin, eikö moinen ollut sulaa järjettömyyttä. — Han påstår, att doktorn skall dänga henne ur vaken.
Penttulan Liisu oli niin tunnettu paikkakunnalla sekä ihmisten että elukkain ihmeellisestä parantamistaidostaan, että hänen maineensa oli tullut minunkin korviini. Vähän vastahakoisesti muukalainen jätti meidän kehoituksestamme tytön vaimon ymmärtäväiseen hoitoon. Luottamuksemme tulikin loistavasti palkituksi, sillä hetken kuluttua hän toi tytön elävänä odottelevan isän luo.
— Mite maksa? kysyi mies, äreänä vetäen likaisen nahkakukkaronsa nahkavyönsä alta.
Penttulan Liisu pani kämmenensä vastakkain, puhalsi käsiinsä ja pyyhälsi kerran.
— Olkaa lyömättä lasta! sanoi hän.
— Onko hän lyönyt tyttöä? kysyin minä.
— Ellei se ole räntättynä tyttö paran hartioihin, niin tottapa minä en osaa kirjaakaan enää lukea, sanoi Penttulan Liisu.
Minä katselin tyttöä. Hän näytti tuskin viittätoista vuotta vanhemmalta; kaunis, tummasilmä, mustahiuksinen, mutta hyvin pelästyneen ja kärsivän näköinen hän oli. Päässä oleva haava vuoti vielä liinasiteen läpi; varsin vähän häntä näytti ilahduttavan, että hänet oli herätetty takaisin eloon, ja niin heikko hän oli, että hänet täytyi kantamalla viedä vaunuihin.
— Kuinka saattoi tyttärenne pudota vaunuista ja sillan kaiteitten yli? kysyin minä saksaksi muukalaiselta.
Hän antoi minulle suuren punaisen nimikortin, jossa oli venäjäksi ja saksaksi nimi Barthold, Euroopan Herkules, ensimmäinen hovitaiteilija jonkun ruhtinaan hovissa, en muista kenen, on saanut kunnian näyttää ennen vielä näkemättömiä aivan verrattomia taidetemppujaan heidän majesteeteilleen — pitkä majesteetillinen rivi, missä oli lueteltuina melkein kaikki hallitsevat ruhtinaat, yksin Konstantinopolin sulttaanikin — viipyy täällä ainoastaan vähän aikaa ja sulkeutuu j.n.e., j.n.e…. Minä tuon kaiken tunsin ja muistelin nähneeni jossakin Venäjällä saman miehen syövän hehkuvaa rautaa.
— Hyppäsikö tyttärenne siis tahallaan koskeen? kysyin uudestaan, kun hän ei vastannut ensimmäiseen kysymykseeni.
— Hyppäsikö? toisti Herkules suuttuneen näköisenä. — Keneksi te minua luulette? Pashaalusta, tyttäreni tanssii nuoralla. Verraton, teidän armonne, taidossaan etevin Euroopassa ja Amerikassa. Saatte kohta ihmetellä hänen kykyään. Tuhat ruplaa sataa vastaan, teidän ylhäisyytenne, ettette ole koskaan nähnyt sen vertaista! Kun tulimme sillalle, sanoin Liisille: kas tuossa, rakas lapsi, ihmeen hyvä tilaisuus jo ennen perille tuloamme herättää yleistä ihmettelyä! Meidän asiamme, herra kenraali, on ihmettelyn herättäminen. Tuossa näet kaidepuut, sanoin minä; seuraa taiteilijaluonnettasi, tanssi niitä myöten ihmeteltävällä suloudella, joka on sinussa synnynnäistä! Ja kukapa olisi ollut halukkaampi kuin pikku Liisi? — Tiedäthän, isä, sanoi hän, että minä aina tottelen mielelläni sinun käskyjäsi. Sinähän olet aina niin hyvä minulle, sanoi hän…
— Teidän hyvyytennekö se myöskin on takonut merkit lapsi raukan hartioihin? kysyin minä.
— Hän totteli kehoitustani — jatkoi mies niinkuin ei olisi kuullutkaan myöhempää muistutustani — ja sitten hän, ymmärrättehän, herra paroni … aurinko, tuuli, virta … suurinkin taiteilija voi astua harhaan. Liisi lipesi…
Minä käännyin selin Euroopan Herkuleeseen. Sotaelämässä ja matkoillani olin joutunut näkemään kaikenlaisia tempuntekijöitä. Minä olen tuntenut sellaisia, jotka ovat olleet mitä rehellisimpiä ja kunnioitettavimpia ihmisiä, lukuun ottamatta sitä veijausta, joka johtuu ammatista. Harvoin olen tavannut rehellisempää ja hyväntahtoisempaa miestä, kuin oli tyrolilainen Charles Rappo, jonka erikoistaitona oli tykinkuulien viskeleminen kuin ne olisivat olleet höyhenpalloja. Ystävyydellä muistelen aina Medua Sammea, ilvehtijää, Madrasin hindulaista, joka täytti salin kultapallosateella — hän oli mitä hurskain, miellyttävin ukko, joka vielä osasi itkeä kuin lapsi kertoessaan isänmaastaan, jonne hän ei uskaltanut palata vihamielisen kastin pelosta. Olen myöskin tuntenut taideratsastajia, nuorallatanssijoita ja luonnollisen taikuuden professoreja, jotka ovat aina esiintyneet hienoina miehinä, rakastaneet ammattiaan urheilun tavoin ja saaneet osakseen hyvin ansaittua kunnioitusta. Ei sen tähden voi mieleeni mitenkään juolahtaa, että esittäisin herra Bartholdin ammattilaistensa perikuvaksi; hän oli liian paljon alempana noita kunnon miehiä. Mutta hän näytti olevan ihan mallikelpoinen esimerkki noista ahneista, kovasydämisistä ihmiskauppiaista, jotka itse ovat lapsina kulkeneet kauppatavarana, joita sitten on opetettu ruoskalla ja nälällä ja jotka viimein ovat oman voiton tähden samalla tavoin kasvattaneet uhrejaan.
Surullista, mutta opettavaista on tutkia näitä hukkaan joutuneita, villiytyneitä olentoja, joilla ei ole kotia eikä isänmaata, tutkia heidän voimakkaita intohimojaan, juuretonta, säännötöntä, liitoksistaan irtipäässyttä elämäänsä, heidän usein epätoivoista leipätaisteluaan ja heidän yhtä usein määrätöntä himoaan saada nauttia lyhyestä onnesta, milloin se heille hymyilee. Heidän ruumiinsa on pitkällisestä harjoituksesta tullut melkein uskomattoman vahvaksi ja notkeaksi, mutta metsän villeillä on enemmän tietoa kuin heillä oikeasta ja väärästä, hyveestä ja itsensäkieltämisestä, kunniasta ja omastatunnosta. Heissä on koko sovittamattomien ristiriitojen maailma: äärimmäisyyteen menevää rakkautta ja vihaa, voitonhimoa ja tuhlausta, viekkautta ja taitamattomuutta, hehkuvaa yhtäälle suuntautuvaa kunnianhimoa ja toisaalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Heidän kokemuksensa on yhtä laaja ja heidän älynsä yhtä tarkka katsojien houkuttelemisessa ja rahan voittamisessa kuin se on rajoitettu ja tylsä kaikessa, mikä on ulkopuolella tuota heidän pyrintöjensä ainaista päämäärää. Ollen usein ennen aikaansa sortuneita he näyttävät kadottaneen vieläpä tulevaisuuden toivonkin, niinkuin heiltä on kadonnut levon ja perheonnen tunne. Heidän kohtalonsa on näyttelijän kohtalon nurja puoli, tekisipä mieleni sanoa, minkä taiteilijan hyvänsä: sama hetken vaikutelmien elämä, sama riippuvaisuus milloin herkkäuskoisesta, milloin veltostuneesta, mutta aina tyrannimaisesta yleisöstä, jota he koettavat viehättää ja pettää, mutta he eivät taiteilijan tavoin taistele ihanteen puolesta, heillä ei ole hänen innostustaan eikä hänen siveellistä pyrkimystään: jalon sisällyksen toteuttamista kauniissa muodossa.
Näitä miettien ratsastin takaisin kaupunkiin Stanislauksen rinnalla. Hän oli tänä iltana harvasanaisempi ja äänettömämpi kuin tavallisesti; hän oli enemmän kummastuneena kuin osanottavana katsellut hukkuneen pelastamista, ja kun minä leikillisesti huomautin hänen ensi kerran pitäneen nuorta naista sylissään, vastasi hän hajamielisesti, että hänestä olisi ollut aivan samantekevää, jos olisi tytön sijasta vetänyt virrasta kuljeksivan kerjäläisen.
Euroopan Herkules sai kunnian esiintyä kaupungin raastuvassa. Seuraavana päivänä kanteli seurueen "kaikki kaikessa", muodoton narrinkaapuun puettu kääpiö, suuria ilmoituksia, joiden töhryiset puupiirrokset kuvasivat nuorallatanssivia intiaaneja ja vanteiden läpi hyppiviä ihmisolentoja. Ensi osasto tarjosi ylhäisille aatelisille ja korkeasti kunnioitetulle yleisölle nähtäväksi ennen vielä näkemättömiä herkuleenomaisia voimannäytteitä; toinen egyptiläisiä ja intialaisia ihmeitä, "taikaperhosen eli lentäviä kuulia" y.m. sekä viimein jotakin äärimmäisen ihmeellistä, elävän persialaisen pyramidin, jonka huipulta neiti Gouvernina Barthold oli heittävä sormisuukkosia yleisölle. Kolmas osasto lupasi arvokkaalla tavalla lopettaa päivän merkillisyydet. Herra Barthold aikoi kehoittaa jotakuta kunnioitettavista katselijoista hakkauttamaan päänsä poikki, minkä jälkeen tätä päätä luvattiin näytellä vadissa, mutta sitten se vanhain egyptiläisten maagillisella lääkkeellä uudelleen vahingoittumattomana liitettäisiin omaan ruumiiseensa. Jos vastoin luuloa ei ilmaantuisi ketään tähän mielenkiintoiseen koetukseen halukasta, lupasi herra Barthold teloittaa oman poikansa Aleksanderin ja sitten edellä kerrotulla tavalla jälleen saada hänet täyskelpoiseen kuntoon. Pääsymaksu sen ja sen verran hengeltä. Lapset maksavat puolet. Koiria ei saa tuoda mukaan.
Pikku kaupunki oli siksi lapsellinen, että se ilmeisin ihmettelyn tuntein, jopa hämmästyneenäkin katsella töllisteli tuota hävytöntä ilmoitusta, leikkeli irti puupiirroskuvat ja koetti tutkia niiden merkitystä. Epäilijöitä ei puuttunut, mutta hekin tahtoivat tyydyttää uteliaisuuttaan, ja kun ilta tuli, oli herra Bartholdilla täysi huone. Ylhäisten aatelisten joukossa, joita kaupungissa oli aniharvoja, olivat parempien huvitusten puutteessa myöskin paikkakunnalle majoitetut upseerit.
Huono posetiivi alkoi kissannaukujaiset, jotka kestettiin kiitettävän kärsivällisesti. Ensimmäinen ja toinen osasto näyteltiin kaikkien mieliksi. Herra Barthold nosteli, riippuen pää alaspäin, suunnattomia painoja; Aleksander pesi jalkansa sulassa tinassa, hänen veljensä Napoleon teki kuperkeikkoja ilmassa, ilvehtijä hosui kaikkien huviksi korvapuusteja ratsaspalvelijalle, eikä kukaan huomannut niitä hienoja iskuja, joita herra Bartholdin ratsuraippa läjäytti Gouverninan paljaille hartioille, kun hän silmänräpäyksen ajan vapisi kiivetessään persialaisen pyramidin huipulle. Gouvernina oli sievä pikku lapsi, hän kerrassaan ihastutti yleisön. Herra Bartholdin kaltaiset eivät koskaan jätä käyttämättä kauniita pikku lapsia yleisön onkimiseen. Sellaisiin koukkuihin tarttuu kala; kukapa voisi vastustaa sievän ja viattoman olennon hymyä? Ah, moni ei tiedä, että nuo hymyt ja nuo sormisuukkoset on opittu tuskan kyynelin ja vapisevin sydämin. Hän sen tietää, Hän, joka on niin uhaten varoittanut niitä, "jotka pahentavat yhden näistä pienimmistä — heille olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja heidät upotettaisiin meren syvyyteen".
Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti, ja kauhistuen odotettiin veristä kolmatta osastoa. Herra Barthold tuli esiin julman näköisenä, hihat ylös käärittyinä ja valtaisen suuri pyövelinkirves oikeassa kädessä, kysyen, haluaako kukaan katsojista antaa hakata irti päänsä tuon jotenkin epävarman toivon rohkaisemana, että sen sitten saisi paikoilleen jälleen.
Yleinen hiljaisuus. Vastoin luuloa ei näyttänyt kenenkään tekevän mieli antautua kokeiltavaksi, mihin ehkä oli syynä pelko, että parannettaessa kasvot joutuisivat kiireessä taapäin. Jo oli herra Barthold syystä kummastellen tuollaista arkamaisuutta kääntynyt poikansa Aleksanderin puoleen teloittaakseen hänet, kun eräs katsoja todella astui esiin ja tarjoutui uhriksi. Tällä kertaa minä kummastuin melkein yhtä paljon kuin herra Barthold itsekin, sillä tuhmanrohkea uhri ei ollut kukaan muu kuin ystäväni Stanislaus.
Herra Barthold katseli nuorukaista oikeilla tiikerin silmillä.
— Ajatelkaa toki! kuiskasi hän. — Voihan sattua, että se ei onnistukaan!
— Kyllä minä olen ajatellut, kuului vastaus.
— Mutta leikkaus on tuskallinen…
— Ei ole väliä. Koettakaa!
Tuollaista rohkeutta ei herra Barthold ollut odottanut. Viitaten hän pyysi mestattavaa tulemaan esiripun taakse, missä teloitus oli tapahtuva. Syvä hiljaisuus vallitsi katsojain kesken, ja naiset alkoivat voida pahoin.
Näyttämö pysyi tyhjänä kymmenen minuuttia, joiden kuluttua Stanislaus, silmänkääntäjä mukanaan, tuli esiin ilmi elävänä ja pää laillisella paikallaan. Minä kuulin sittemmin, että herra Barthold turhaan koetettuaan säikäyttää itsepäistä uhriaan viimein oli sitonut lujasti hänen kätensä lihaan painuvalla ohuella köydellä kiristääkseen muka kiinni valtimot. Siihen hävyttömyyteen oli Stanislaus, saatuaan irti kätensä, vastannut aimo korvapuustilla, mutta lainkaan pahastumatta tuosta vastalauseesta silmänkääntäjä oli päinvastoin alkanut rukoilla ja pyytää, ettei hänen mainettaan turmeltaisi. Siihen Stanislaus oli suostunut sillä nimenomaisella ehdolla, että koko temppu oli yleisölle selitettävä pelkäksi silmänkääntämiskujeeksi.
— Hyvät herrat ja naiset — selitti herra Barthold saksan- ja venäjänsekaisella mongerruksella — kun korkeasti kunnioitettu kapteeni ei ole tahtonut alistua…
Stanislaus katsoi tuimasti häneen.
— Kun hän — jatkoi hädässä oleva pyöveli — ei ole tahtonut alistua leikkaukseen, mikä on vain viatonta leikkiä…
Uusi uhkaava katse.
— Se on: leikkaukseen, joka itse asiassa on ainoastaan harhanäky…
— Sanokaa: raaka ja tyhmä harhanäky! saneli luutnantti.
— Olkoon niin, raaka ja tyhmä harhanäky, kuten korkeasti kunnioitettu kapteeni suvaitsee sanoa; niin pyydän minä saada hänen sijastaan teloittaa poikani Aleksanderin, joka on tottuneempi näihin erinomaisiin taidonnäytteihin.
— Sanokaa: tottuneempi niin hävyttömään petokseen! käski vielä kerran taipumaton luutnantti.
— Mine ei ymmerre se keeli, jatkoi herra Barthold huonosti salaten raivoaan. — Korkeasti kunnioitettu kapteeni sanoo hävyttömään petokseen…
Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni … verinen pyöveli juoksi hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä — joka oli vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä, pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin, mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin pikkukaupunkilaisille.
Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset, hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli tallannut jaloillaan — kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi ehkä huomannut hänet taitavaksi — sillä taitava hän todella olikin korkeammassa silmänkääntötaidossa — ja osoittanut hänelle ihmettelyään seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan eikä sen tähden voinut esiintyä.
Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?
Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.
— Herra paroni — sanoi hän — te olette ollut niin armollinen, että olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.
— Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!
— Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella on onni olla teidän suojeluksessanne.
— Hän palvelee minun komppaniassani.
— Eikä hän luultavasti ole kotona?
— Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?
— Teidän ylhäisyytenne … pyydän anteeksi, herra kapteeni … te olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.
— Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista hänelle?
— Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi. Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo kaikin tavoin pelastaa lapsensa.
— Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen selityksen.
Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen, miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:
— Hän on hullaantunut Liisiin!
Minä vastasin:
— Kaikkea vielä!
Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa lähemmäksi ja jatkoi:
— Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön hengen rakastumatta heti paikalla häneen?
Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.
— Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini, ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa. Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.
— Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte jonakin muuna?
Barthold kohautti olkapäitään.
— Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen huulten suutelemista.
— Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai keinottelua.
— No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa meidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello kymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?
Mieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa aseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys tuntui minusta melkein uskomattomalta.
— Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin minä lyhyesti.
Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista hienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä kerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla äänellä:
— Hän saakoon tytön!
— Mitä tämä tietää, hyvä herra?
— Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan, onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te, herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko paroni karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka minä lähden ja vien tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä…
— Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?
— Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle, ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei, olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette? Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa vuodessa.
Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.
— Siis — vastasin minä — te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin, paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra, että moista sanotaan hävyttömyydeksi?
Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi yksinkertaisuuteni.
— Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi … kahdeksi vuodeksi … yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä tehdä muuta? Hän karkaa minulta.
Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta minä huomautin ylenkatseellisesti:
— Antakaa hänen karata!
Katala mies ei joutunut hämilleen.
— Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!
— On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.
— Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden … minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi … kaksitoista tuhatta…
— Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?
— No, kymmenen tuhatta … se on viimeinen sanani.
Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta. Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa? Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.
Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä. Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta? Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.
Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen. Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin, metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle. Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat Zehn Uhr oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille, kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä: kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana: Felicia … Felicia … Felicia.
Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä! Ehkäpä hänet voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?
Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon, joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon. Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet, vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa, otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.
Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän harjoitusta.
Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa, joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta, kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia; minä tunsin tytön viime tapaamasta.
Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.
— Allons! kuului käsky.
Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä. Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.
Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle, kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä kolmannella kerralla hän olisi pudonnut, ellei odottamaton pelastaja olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään, ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.
Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä. Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää häiritsemättä.
Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.
Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä minä sanoin Stanislaukselle:
— Mitä ajattelet herra Bartholdista?
— Hän on koira, vastasi hän.
— Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!
— Silloin hän saa maistaa ruoskaa.
— Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa lihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.
— Silloin hänet ajetaan pois.
— Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi! Nälkäiset pedot purevat.
Stanislaus oli vaiti.
— No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?
— Sairas.
— Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän paranee?
— Hän on onneton.
— Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?
— Jos vain voin.
— Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?
Hän nyökäytti ääneti päätään.
— Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet sellaisen isän tyttärestä?
Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:
— Ei hän ole hänen tyttärensä!
— Mitä? Oletko varma siitä?
— Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi. Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut, konvehteja, milloin onnistui… Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja edistystä ratsuraipalla… Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille… Kuuli kirkon uruista kajahtavan De profundis virren … sielumessun. Hän toivoi olevansa vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota päälaelleen… Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka otti hänet vastaan hänen pudotessaan… Suistui olkikuormaan eikä vahingoittunut… Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli kuolla.
Ei koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa kenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään. Hän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan muistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta hyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta syöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä kertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi sentähden itsensä onnelliseksi.
— Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden liikuttamana.
— Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan hänet.
— Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?
Stanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida ratsunsa.
— Lähdetkö Penttulaan?
— Lähden.
— Mitähän herra Barthold siitä sanoo?
— Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa satulaan.
Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen onnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen, johon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi kuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona kenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen tottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän tuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti hänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava? Siihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö häneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että tyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa toinen yritys vapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta, jota hän oli julmasti rääkännyt — pelkäämään hänen päätöstään, että kuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli tytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada siitä hyvästä jotakin voittoa.
Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi, eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti, miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi, kuka luutnantin lemmikki oli.
Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat. Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.
Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä. Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat. Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi, olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli huone ääriään myöten täynnä katsojia.
Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta, joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa, ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut pauloihinsa.
Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului, Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi; jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.
Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.
Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa avoinna edessä.
Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.
— Uskotko nyt — sanoi opettaja hellästi kuin äiti — että Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa niinkuin tässä on!
Felicia vastasi:
— Tämä on totinen tosi.
Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, miksi tyttö, vaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.
— Lapsi, jos sen uskot — jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen — niin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät, ja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos hän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla kiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen kuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.
— Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.
— Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.
— Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän…
— Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi kaikesta mielestäsi ja kaikesta sielustasi? Jos saat sen, jota rakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin kiitä Jumalaa ja kärsi!
— Anna minun kuolla!
— Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen talonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. — Ikäänkuin kuolema olisi kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme ikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta elämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan minäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin nuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun sen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat. Mutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on. Ja hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin tahtonut. Tietysti sinun pitää elää.
— Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen kummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun luonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi, tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä hyppää pimeään hautaan.
Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin ilvehtijän huutavan: Lähdetään! — Hän oli nähtävästi se toinen sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään iankaikkisuuteen.
Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.
Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen luonaan.
— Mitä te olette vailla? kysyi hän.
Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.
— Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.
— Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.
— Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.
Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat, levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle. Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.
— Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.
— Yksitoista, vastasi hän.
— Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa paljon sairaita.
— Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.
Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä ajattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen, mutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.
— Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?
— Kyllä minä kuulin.
— Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki taistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon, kaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.
— Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta, huomautin minä.
— Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa vapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän olisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän rukoili neitsyt Mariaa avukseen.
— Hän on katolilainen.
— En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa, vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä sitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän tahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.
— Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?
— Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen isänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.
— Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?
— Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin hän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala varjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö te, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?
— Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän voi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.
— Miksei?
— Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies, mutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?
Liisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita, leipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja sanoi:
— Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?
— En, sanoin minä levollisesti.
— Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.
Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.
— Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa vastaan ystävän lahja.
— Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen asiansa se on.
Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.
Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa, mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään lemmitylleen.
Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin, että työ vie ainakin kahdeksan päivää.
Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.
Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla kohtuullinen vaatimuksissaan.
Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta. Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?
Hän nauroi.
Kuusi tuhatta?… Kahdeksan tuhatta?… Hän tuskin viitsi vastata.
Kymmenen tuhatta?… Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.
Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi hänet ulos ovesta.
Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta, mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa "toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.
Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?
— Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.
— Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!
— Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan, vastasi viisas vaimo halveksivasti. — Oletteko nähnyt kenenkään, joka rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun hän säätää, ja tyttö on vapaa!
Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.
Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen tarpeelliseksi.
Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan; suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan tulolähteen tulvilleen.
Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista, joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla. Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys" uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.
Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville, minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.
Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija — ei jälkeäkään ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?
Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.
Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät huvin elinkeinokseen.
Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen —- kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on — ja sen kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin puettuina.
Sunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä huonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn kirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän sekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna näin:
"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna minulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen nenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta minua, valitsen kuoleman."
Ei mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan hätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia, niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.
Edellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut kaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo, ilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin Felicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä ehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja aikaisemmista elämänvaiheista. — Kaikkia varokeinoja noudatettiin, jotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.
Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo lähestyi minua ja kuiskasi korvaani:
— Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt on aika!
Minä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.
Iltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani toiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa, punaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä kirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin selityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta todistukseksi.
Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta. Tällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat täpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua nuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon astuttava.
Hengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee niitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen. Ei kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka houkuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä alas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala pitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin äänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on rohkeutta kuolla ja voimaa elää!
Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.
— Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.
— Oh — sanoi toinen — sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne syövät kerran viikossa.
— Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas. Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.
— Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan — kuului neljäs ääni sanovan — ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.
Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!
Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.
— Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.
Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu, heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä, katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä, joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.
Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.
— Korkeasti kunnioitettu herrasväki — julisti hän sekasotkullaan — tässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan uskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät, huomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti Felicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta itäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja palatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset ja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet teidän suosiolliseen huomioonne.
Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon hälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle. Tällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli pistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne, jotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli hyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän tervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.
Silloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän saavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen taidostaan.
— Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.
Hän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä varoo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja pyhimysten nimeen tottelevansa häntä.
— Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän on nyt protestantti.
Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle Felician kirjelipun.
Miehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan kolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla seurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle, kun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja tiedänkö minä merkin.
— Se tarkoittaa — vastasin minä tuimasti — että minä yksin tiedän merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.
— Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää raivoaan, ja kääntyi minuun selin.
Minä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä minun oli tehtävä, ellei hän suostu?
Laskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta. Felicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä miellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli hänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa huimaavassa korkeudessa.
Päästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän pysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten hämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle, kääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:
— Kuinka paljon?
— Kymmenen tuhatta, vastasin minä.
Mies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään selvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.
— Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.
Mutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan tapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten vilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen matkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen tuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja: herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää perulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.
Sillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten, tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai lukea valmiin välikirjan ja selitti "minun tähteni" tyytyvänsä kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja kysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän vastasi uhkamielisesti:
— Kuolkoon!
Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.
Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta. Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle, huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.
Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:
— Kaksikymmentä tuhatta!
Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja liikahtamatta.
— Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.
— Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.
Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan. Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten kivikkoon.
Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:
— Välikirja! Minä kirjoitan!
Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon — tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.
Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.
Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten hän kävi nuoralle istumaan. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä mahdollisimman kauan odotti merkkiä.
Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan… ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden värjännyt punaiseksi?
Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle, kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen suorittamiseen.
Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.
Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.
Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.
Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan. Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.
— En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole kuitannut korvaussummaa.
— Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:
— Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen raha.
Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan, mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.
Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan vapaaksi orjuudesta.
— Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. — Etsikää häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois viime yönä, enkä minä tiedä minne.
Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi Bartholdia kohden huudahtaen:
— Koira, sinä olet tappanut hänet!
Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.
— Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules säkenöivin silmin. — Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!
Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.
Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui kymmentä päivää myöhemmin — sillä kirjeet kulkivat ja matkat sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa — oli Stanislaus melkein kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta, uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.
Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia "viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut. Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan. Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri, mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella. Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan haaskana!
Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen, ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin, mutta ei vielä.
Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.
Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi, korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen, mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa, turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin huonot kaupat.
Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.
Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä kerroin siitä hänelle.
Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin häiritsi perheen rauhaa.
Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana, kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä häneen vielä lähemmin.
— Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!
Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut, ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?
Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.
— Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.
Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa raollaan:
— Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?
— Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi vapaaherratar Elisabet kartellen.
— Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar, kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se toinen sielu pääsee hänessä valtaan?
Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua. Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli hänelle anteeksiannettavaa.
Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt. Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan, ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti. Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.
Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut, eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka vain oli jäljellä.
Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja, joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen hellyyttä äitiään kohtaan.
Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.
Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi — se toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen upseerin mielessä.
— Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.
— Felicia Continko kanssa?
Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
— Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja päätä vasta sitten?
— Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.
Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin, vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan. Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön hänen syliinsä kosken rannalla!
Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis, mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen nuorallatanssija?
Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta myöhemmin vapaaherratar Elisabet.
Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys — miksikä en sanoisi talonpoikaisymmärrys — sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin, monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden. Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.
Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan. Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta, kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta. Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa käskysanat.
Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:
— Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?
Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:
— Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli vaimo.
Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei Feliciakaan jäänyt osattomaksi.
— En koskaan — sanoi Liisu — ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä, joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. — Mitä pitää minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? — Älähän toki, annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä rakkaus jää hedelmää vaille.
Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician ensimmäinen sielu pääsi valtaan; toinen väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan — ahdettuna, kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua — olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan aisoihin.
Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä kaksivuotiasta poikaa.
— Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.
— Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa paremmin saada sen pysymään!
Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:
— Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!
— Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean painopisteen, sanoi mekaanikko.
— Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.
Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja sanoi:
— Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!
— Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.
— Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä? Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika, muuten olisin hukassa.
Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja sanoi nimet: Liisu, Felicia, Olga, Stanislaus.
— Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti isä. — Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.
— Hän oli minun lankani, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti hymyillen.
— Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.
Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen; hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni ne katkoo kuin rasittavan kahleen — hienompia kuin hienoin hämähäkin verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt sellaisen langan, ja sentähden hän ei ollut pudonnut.
KAHDEKSAS KERTOMUS.
Briitta Skrifvars.
Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta, kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla. Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun kahdeksantena vuorossa.
— Eversti Hemming — sanoi hän — on esittänyt meille "kansannaisen", lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina, tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä, milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?
— Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja karkeatekoisista kehdoista?
— Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. — Olenko minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia, miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita, eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta, esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin perää.
— Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne, jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai vähemmän arka torpassa kuin salongissa?
— Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana — niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten juuri — niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen naisen hienoutta ja jaloutta?
— Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus viimeisessä sanassa.
— Entä minun käsilaukkuni? … huokasi neiti Hemming.
Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu, mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.
— Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?
— Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.
— Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan. Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan, että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun.
Ja sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta, nähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.
— Jos niin on — huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen onnettomaan käsilaukkuun — ehdotan minä, että uhri heti heitetään jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.
— Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.
— Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.
— Minä myös, äänesti dosentti Sumu.
— Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.
— Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming naurettavan epätoivoisena. — Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa omalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua seurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva rakkauden uhriksi?
— No hyvä — vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi koskevasta vahingosta — tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin julistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?
— Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten juhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia rakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei tee haaksirikkoista pelastaakseen?
— Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen samanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.
— Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.
— Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä minulla muuta neuvoa on kuin totella:
Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen. Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies, jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran; hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin, eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon hyvää.
Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan, varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi, hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut, hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi, vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin, miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa, melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut, sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja; ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.
Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana, yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi, lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti, sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua, mutta vihdoin tarjottiin hänelle paikkakunnan papin välityksellä lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti kaikki.
Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen, pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta kuulin seuraavan tapauksen.
Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta, tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:
Black: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.
Aaron: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa kenellekään.
Black: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä eversti nyt velkoo.
Aaron: Se ei ole mahdollista.
Black: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä, jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi, joten se on selvä asia.
Aaron: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson manuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.
Black: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?
Aaron: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut Briittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän vielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että hän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta voi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa myöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.
— Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta niin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.
Lautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean kruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn, punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja edessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle. Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa, missä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.
Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat pieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota he etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan tervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti ääneti, mitä heillä oli asiaa.
Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa hänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen tien pölyt.
Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa, sillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo Briitta Skrifvars.
Vaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.
— Koska niin on — sanoi nimismies mieltään rohkaisten — ja koska te käräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen nyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin menee tupanne pakkohuutokaupalla.
Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella korostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen kannan.
— Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi, meni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.
— Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja asetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan pidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä ennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars, kyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää haassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo seinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita lankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten merimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä kaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi sängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan kahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö; onhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie heiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle, Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme. Kuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan. Kenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi hyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi kahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma hiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän… Mitä teillä on tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi … oikeaa englantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!
— Kompassia ei myydä — sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä katseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.
— Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan… " Muuttumaton." Mitä se merkitsee?
— Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa, sanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin sen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.
— Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti salaten irvistystään. — Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi välistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen luottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä ulkomaanmatkoillaan.
Briitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.
— Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen köyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän vielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.
— Olen minä kuullut kerrottavan — mumisi Aaron — merimiesten hukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen henkiin.
Briitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi ääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.
— Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään käsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella maaherrankin ruokahalua. — Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen merimies?
— No — sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn — rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän kevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä sakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu löydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen. Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta kyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta taivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!
— Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!
— Mitäpä hän uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin uuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin, nimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan. Olisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan jälkeen… Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan…
Nimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä, niin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on omaisuudessa täysi arvo…
— Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle julkeasti suutaan, arveli lautamies.
Runsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.
Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.
— No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?
Tyttö oli vaiti.
— Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.
— Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin hänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten tulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin niin pian kuin mahdollista.
— Muuten?
— Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.
— Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit sokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!
— En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.
— Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään, lääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta, saamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme Helsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?
— Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö vitkastellen.
— Argonko?
— Niin, Argon.
Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes äidinsydäntäkään.
— Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta vastaan. — Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.
Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson, käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa, olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta astumaan sisään.
Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.
— Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.
— Miten on tytön silmien laita?
— Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.
— Se maksaa rahaa.
— Hätätilassa voimme astua jalan.
— Ja odotatko sinä Mattia kotiin?
— En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.
— Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä hukkui?
— Onko minulla varaa tehdä toisin?
— Sinulla voisi olla varaa mihin hyvänsä.
— Mutta minä en tahdo. Senhän te tiedätte ennestään.
— Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.
— Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni alta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!
— Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken käyvän niin. Sinä et huoli minun omaisuudestani, niinpä minä otan sinun omaisuutesi.
— Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.
— Oletko siitä niin tuiki varma?
Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.
— Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on tehtävä? Täytyyhän minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä sinut tuhansiksi kappaleiksi.
— Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?
— Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin, etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin … sinun onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on jo liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta. Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä. Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen tähden, että hän ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.
— Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.
— Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?
— On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.
— Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!
— Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni — ei minun, vaan itsesi tähden!
— Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson! Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta Skrifvars.
— Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi. Pyyhi pois kuolema, Briitta!
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Miehesi elää!
Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:
— Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?
— Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.
— Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää. Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu. Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.
— Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen. Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen viisitoista vuotta takaperin… Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana päivänä lähti Kronstadtiin.
— Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?
— Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.
— Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää, Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.
— Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin sinun tähtesi ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä he tunsivat Scriversin … ja tuo Scrivers oli nainut New-Yorkissa…
Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani pyörän huimasti pyörimään.
— Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin! jatkoi järkähtämätön rakastaja. — Scrivers oli ollut naimisissa ja oli ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.
— Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.
Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.
— Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo portailta. — Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä kerron hauskan jutun!
Briitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.
— Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi nimismies ja sulki ruumiillaan oven. — Eikö näytäkin tuo eukko siltä, kuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin, Skrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt kerron.
Ja niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo istuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän silmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas hillitsi mielensä entiseen tapaansa.
— Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä iloisimmalla päällä. — Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti täysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta kukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita ja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut? Se taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen ryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta tällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh, raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän kelvottomalla karjatiellänne!
— Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.
— Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena. Ja koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun sen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle Richardssonille — pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja päivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että ajan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan peruuttamisesta.
Everstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen aamunaukun kestikievarissa.
— Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin pahastuneena. — Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö, joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran juopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani ryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän lailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin … hyh! Te itse ryyppäätte, eversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.
— Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei liikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.
— Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. — Mitä teistä on rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?
Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.
Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään. Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.
— Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. — Enkä tiedä tässä olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan kuittaaminen.
— Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.
Nimismies nauroi.
— Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.
Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi, eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.
— Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. — Minulla ei ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.
— Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja kultiaan tuomaan?
— Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies viattomasti.
— Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?
— Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen? Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra, puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla, ja siihen minä vastasin myöntävästi. — Olkaa sitten niin hyvä ja kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs minulle paperit! — Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin, oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän tienhaarassa. — Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.
— Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan eteiseen. — Puhuiko mies englanninvoittoisesti?
— Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista. Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.
— Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.
— Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta! Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!
Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen, mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.
Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:
— Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi Amerikan kullalla.
— Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.
— Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni. Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.
— Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. — Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä, mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?
— En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson osoittaen ulos ikkunasta.
Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin verran ovea painettiin.
Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet veräjästä.
Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän, jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa… Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi teljetä.
— Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. — Skrifvarsin pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.
Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.
— Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia, hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!
— Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan, sinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, Eerik Skrifvars? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin? Olet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?
Vanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi saada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.
— Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee nyt elävänsä, vastasi Richardsson.
Muukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä hänestä tahdottiin.
— Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se esiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi kelpaavat!
Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies Black käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan, käänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja antoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson luki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat United States of America ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen esteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.
— Väärä! sanoi nimismies.
— Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti Venäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin kuvernöörin tarkastama.
— Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle? kysyi pikku nimismies hyvin hämillään.
— Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen. Tämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa. Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.
— Mutta tehän, eversti, sanoitte…
— Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja. Mutta passi on oikea.
— No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine ääntämyksineen. — Onko all right? Nyt minä mennä minun vaimon mistress Scriversin luo.
Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.
Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua. Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan naurun koivusta pihan aidan luota.
Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista, hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.
Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä. Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan. Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi rauhanhieromisensa.
— Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.
Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä rinnan yllä. Muukalainen — Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä sanominen — näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta silittelemistä.
— Vai niin — jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä — te ette huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta, onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra … herra … antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä … herra Skreier tai Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään … seisotteko siinä kuin puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois kaikki!… Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.
— Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.
— Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. — Miksi minun pitäisi pitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin muuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse lähimmäisesi emäntää.
Äsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja, jotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata, kun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi lepytellen:
— Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?… Pleasing to see you (äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole roisto. It is gone, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto tulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt, Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta kuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti … hyppä jollyyn, run away. Ensi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'. All the world round … Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja. The whole ship paitoja, shirts, Briitta, ha ha ha! All right. San Fransisko koko joukko karata to the mines, kaivoksiin. Kapteeni yksin paita kanss', very good pleasure. Me kaiva, teke työ, I and Mattson Ruununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, goddam! Me mene kaupunki, höylä cradles and coffins, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari, Briitta. Purjehti with Mattson to Sidney, höylä dollari, evermore! Lasta schooner to New York, purjehti dollari. Minä osta farmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta … purjehti Kronstadt, matkusta tänne, vie sinu to America …
Tämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin keskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä, noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:
— Mihin panitte toisen vaimonne?
Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.
— Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen acres, kolmekymmen yards from the railway, rautatie. Maissi, wheat, vehnä. Kanat, kalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)… Lehmä, härkä, näin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä lähettä every morning sata kannu maito kaupunki. Sinä teke cheeses, juo viini…
— Mihin panitte toisen vaimonne?
— Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. — Sinä maka silkki, syö grapes and ananas, pela klaveri, mene dansing clubs, oh, paljo hauska, paljo diversions! Ei, ei dansing clubs, Briitta, you will go to the Almacks, with the ladies, sinä ole a lady, much honorable, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo boys and niggers! Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä, Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä Eerik!
— Mihin panitte toisen vaimonne? kysyi hylätty puoliso kolmannen kerran.
Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:
— Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja valehtele. Sinä luule, minä ole poor fellow, raukka, koira. No, Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, dam! Minä näytä sinu, minä ole a gentleman ja sinä a lady. No, Briitta, mitä sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano: hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!
Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.
— Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.
— Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä kummastuneena. — Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta … kuvernööri on kirjoittanut hänen passiinsa!
— Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä hänen rahansa minua koskevat.
— Kas, kuulkaahan!… Skrifvars … herra Skrifvars, sanokaa toki, että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.
— Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. — Minä ole sinu husband, sinu boy, sinu old little Erik. Ja sinä ole minu vaimo, my präty wife.
Briitta kääntyi.
— Jos hän on minun mieheni, tuo — sanoi hän nimismiehelle, ja hänen kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan — jos hän on minun mieheni, niin hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.
— Siinä on Muuttumaton, sanoi Eerik hiljaa.
— Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.
— Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi minulle antaessaan kompassin.
— Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.
— Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.
Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:
— Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö, mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain — niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.
Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli, eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän koetti heikosti puolustella itseään.
— Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. All right. Minä ei ansaita parempi. Mutta the other wife, toinen… Polly on kuollut. Hän anta minu ruoka, anta groggi … hän narra minu, Briitta … hän minu petti neljä vuosi … joi … meni Hudson river … kallistu veneest', puto mere, painu… Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, no other woman, never. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu takaisi… Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä ole taas köyhä, poor saylor boy … Sinä ei minu anta anteeksi…
— Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. — Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllä!
Eerik jatkoi:
— Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu se little boy, se Matti … sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!…
Briitta oli vaiti.
— Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta a little girl, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu halveksima…
Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja sanoi:
— Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi puhua:
— Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.
— Ei, kuulkaas nyt, herra eversti — puuttui puheeseen nimismies suuttuneena — tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla tule ryöstämään teitä itseänne!
Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut — kierossa asemassa olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.
— Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen karsaasti everstiin. — Ei minä estä, minä lähte Amerikka.
Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen pikku nimismiehen tummilla silmillään.
— Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä. Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle, että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.
— No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.
Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä sanomatta.
Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.
— Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.
— Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön läsnäollessa.
— Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan. Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.
Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä. Onneton, kovia kokenut vaimo itki — ensin kiihkeästi kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.
Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:
— Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan toisiamme.
Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen lähtönsä jälkeen.
— Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi rauhanvälittäjäksi. — Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen mukaansa!
Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.
Briitta loi suuret, ruskeat, vielä kyynelistä kosteat silmänsä ennen rakastamaansa mieheen. Ei koskaan, ei heidän nuoruutensa ja onnensa päivinäkään hän ollut silmäillyt tätä niin säteilevin katsein. Mutta niissä oli surumielisyyttä, jota Eerik ei ollut ennen huomannut, ja Briitta sanoi hänelle: — Eerik, sinä tiedät, että minä rakastin sinua suuresti, vielä enemmän kuin itseäni ja koko maallista onneani. Jos Jumala olisi tahtonut, olisimme me saattaneet elää yhdessä onnellisina, mutta katsos, Eerik, sitä me emme ansainneet. Sinä olit tehty liian keveistä aineksista ja minä liian kovista. Jumala kyllä tietää, miksi hän meitä koetteli. Jos hän olisi antanut meidän hukkua pahuudessamme, niin hän ei olisi meitä koskaan erottanut taikka hän ei olisi johtanut sinua takaisin, ja minun hän olisi antanut menehtyä surun katkeruuteen. Mutta katsos, nyt hän on nöyryyttänyt meitä; tomuun me olemme kukistetut. Sinä tiedät nyt, mitä onnen tavoitteleminen on; minä tiedän nyt, mihin ihmisen oma voima kykenee. Eerik, kaikki se on syntiä, pimeyttä ja voimattomuutta!
— Kyllä kaikki tahto hyvä tulla taas, Briitta!
— Uskotko? Niin, kyllä minäkin uskon. Mutta entiselleen ei voi kaikki tulla. Älkäämme enää puhuko siitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Meidän välillämme on pimeä yö, meri ja kuolema. Meidän suhteemme on lopussa. Ei kukaan voi enää antaa meille takaisin nuoruutemme päiviä, jolloin meistä tuli mies ja vaimo, eikä samaa mielenlaatua, joka meillä silloin oli toinen toisemme suhteen. Se, Eerik, ei voi koskaan palata takaisin, ja jos meistä nyt uudelleen tulisi mies ja vaimo, niin olisi meidän vaikeampi unohtaa sitä, minkä pitää olla ainiaaksi unohdettuna meidän välillämme. Sen tähden on parempi meidän kummankin erota…
— Oh, Briitta, sitä ette tosissanne tarkoita, puuttui puheeseen innokas rauhanvälittäjä.
— Se on meidän asiamme, nimismies! Siis, Eerik, erotkaamme, mutta erotkaamme ystävinä. Lähde Amerikkaan, minä jään tänne. Ja jotta sinä voisit lähteä keveämmällä mielellä, minä annan sinun maksaa velkani sekä jättää tyttärellemme myötäjäiset. Sinä saat viedä hänet Helsinkiin ja lääkityttää hänen kipeät silmänsä. Siinä on kylliksi, Eerik. Poikamme kyllä tulee omin neuvoin toimeen. Älä tarjoa minulle kultaasi; se on tomua ja tuhkaa, se on kiusaus ja turmio. Anna minulle kättä … kas niin, nyt olemme ystäviä. Nyt voimme sanoa toisillemme jäähyväiset.
— Ja minä lähte yksin … minä ei saa pitä minu girl … ei saa näke minu boy? Kuka varte minä teke työ, Briitta? Kuka varte minä elä? Sinä pois … lapset pois … kaikki pois!
Briitta oli hetkisen vaiti, hän taisteli itsekseen kovan taistelun. Sitten hän sanoi:
— Olemmehan kuitenkin olleet mies ja vaimo. Kohtuullista on siis, että jaamme parhaan, mitä Jumala on meille antanut, lapset. Minä pidän tyttäremme, ota sinä poikamme! Minä luulin menettäneeni hänet, minä sain hänet kuitenkin takaisin kuin lahjaksi, mutta hän on taas lähtevä luotani. Anna minun pitää hänet kotona kaksi päivää ja sitten … ota hänet kanssasi! Mutta muista, että viet hänen mukanaan puolet sydämestäni. Kun tapaan sinut Jumalan valtakunnassa — ja Jumala suokoon meidän tavata toisemme siellä! — niin on sinun vastattava hänestä. Tee hänestä rehellinen mies, Eerik, ja uskollinen … kuuletko, ennen kaikkea uskollinen! Jumala olkoon kanssasi. Jää hyvästi!
* * * * *
Toimitusvouti nimismies Blackilla oli jotakin asiaa minun isälleni saman päivän iltana, eikä hän suinkaan jättänyt purkamatta sydäntään. Hän kuvaili oman käsityksensä mukaan tuon merkillisen kohtauksen. Black oli hyvin suutuksissaan eversti Richardssoniin, joka oli ollut vähällä, itsekkäitten etujensa tähden, kuten hän uskoi, viekoitella hänet käymään käsiksi mieheen, jolla oli passissaan kuvernöörin omakätinen kirjoitus. Mutta vielä katkeroituneempi hän oli Briitta Skrifvarsia kohtaan. Millä tavoin tämä oli rohjennut ottaa vastaan miehen, jolla oli vyö täynnä kultakolikolta! Siitä, että mies oli karannut laivastaan, tahtoi Black viran puolesta pitää kiinni, jos vaadittiin. Vähätpä tuosta, kuuden viikon vankeus ja sakkoa merimieshuoneelle! Mutta mies oli Amerikan alamainen, eikä Black huolinut moisten pikkuasiain tähden saada aikaan maailmansotaa. Hänestä näytti rauhan solmiminen kaikille parhaalta. No hyvä, jollei ylpeä vaimo ota tullakseen järkiinsä, oli Skrifvars käräjöimällä hankkiva hänet itselleen. Black muka ajaisi asian niin, ettei se mitenkään menisi myttyyn. Eikä suinkaan lisätulojen tähden, kyllä varoja muka oli käräjäasiamiehen palkkaamiseen, vaan oikeuden tähden. Black oli aina oikeuden puolella; hän kyllä kykeni kurittamaan kaikki siipeenammutut everstit ja jäykkäniskaiset naiset, puhumattakaan minun isäni niskoittelevista velkamiehistä, joita sen illan käynti oikeastaan tarkoitti…
Eloon heränneen Eerik Skrifvarsin Amerikasta palaaminen tuli kohta paikkakunnalla yleiseksi puheenaiheeksi. Useimpain, niinkuin nimismiehenkin mielestä olisi järjettömän vaimon pitänyt ottaa avosylin vastaan rikas miehensä, ja he arvelivat hänen kyllä vielä katuvan ylpeyttään, ennenkuin mies ehtii lähteä. Niin ei Briitta kuitenkaan tehnyt. Mies asui muutamia päiviä naapuritalossa eikä enää päässyt vaimonsa puheille. Poika palasi Argo laivalla, sai syleillä äitiään ja oppia tuntemaan isänsä. Viikkokauden kuluttua tuosta merkillisestä kohtauksesta Skrifvars lähti molempine lapsineen Helsinkiin, mistä hän ja poika sitten matkustivat edelleen Amerikkaan. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Hän oli lähtenyt niin nolona kuin onnenonkija konsanaan, mutta mahdollisesti kyllä hänen kevyt luonteensa pääsi jälleen valtaan, kun hän taas näki meren. Kaikissa merimiehissä on jotakin laineitten levottomuuden tapaista: tämänpäiväinen ankkuri ei enää huomenna kestäkään sataman edustalla. Maalta merimies ikävöi merelle ja mereltä maalle. Kuka on uskollinen? Kallio. Mutta mitkä tyrskyt!
Kesemmällä Briitta Skrifvarsin tytär palasi tervein silmin. Se oli päivänpilkahdus! Äiti kutoi kutomistaan ja kävi meillä aivan niinkuin ennenkin. Umpimielinen hän oli aina ollut; vielä vähemmin hän puhui uusista kokemuksistaan. Tungetteleviin kysymyksiin hän vastasi:
— Kysy ruo'olta, joka rannalla kasvaa! Semmoisia me olemme. Jumala on uskollinen.
Vastoin kaikkea luuloa Briitta oli vielä kokeva erään uuden vaiheen hiljaisessa, uutterassa elämässään. Eversti Richardsson oli nähnyt hänen ja hänen miehensä kohtauksen. Siitä päivin hän ei enää sitonut hevostaan Briitan aitaan. Hän ei palannut, ei uudistanut tarjoustaan. Hän kuihtui kuihtumistaan, ei kysynyt neuvoa keltään lääkäriltä, tiesi kohtalonsa ja kantoi sen miehuullisesti. Myrkytetty nuoli vaikuttaa vitkaan, mutta varmasti. Kun kolmatta vuotta oli kulunut tuon kohtauksen jälkeen, kutsui hän luokseen Briitan. Hän oli kuolemaisillaan. Rakas käsi, jota hän oli niin kauan turhaan pyydellyt, sai nyt hoidella häntä hänen viimeisinä hetkinään. Hänen kuoltuaan tavattiin hänen papereittensa joukosta Briitta Skrifvarsille osoitettu kirje. Se oli hänen tapaansa lyhyesti kirjoitettu:
"Jos nainen voi olla niin uskollinen sille, joka tunnottomasti hänet petti, miten uskollinen hän olisikaan sitä kohtaan, joka ei koskaan koko elämänsä aikana lakannut häntä rakastamasta! Minä olen ainoa, joka olen sinua ymmärtänyt. Jos olen etsinyt omaa onneani, niin muista, että enemmän kuin omaani, tahdoin sinun onneasi. Sinä et voinut ottaa vastaan almua. Niin kauan kuin minä olin elossa, oli sinun mahdollista pelastua ja päästä vapaaksi vain minun vaimokseni tulemalla. Kun olen kuollut, voit ottaa vastaan minun omaisuuteni häpeämättä ja ilman vääryyttä. Täytä tämä minun viimeinen pyyntöni! Ole vapaa, elä onnellisena!"
Sanotaan Briitta Skrifvarsin luettuaan tämän kirjeen kätkeneen häpeästä kasvonsa käsiinsä. Hän oli luottanut hyvään ymmärrykseensä ja ymmärsi olleensa sokea. Liian myöhään hän oppi tuntemaan miehen, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, ja liian myöhään sen miehen, joka olisi tahtonut hänen tähtensä uhrata kaiken.
Briitta otti vastaan perinnön, joka oli laillisesti hänelle määrätty Richardssonin testamentissa. Tuntemattomat, kaukaiset ja rikkaat sukulaiset valittivat testamentista, mutta turhaan. He ehdottivat jakoa. Briitta ei suostunut. Väärin käsitetyn ystävän viimeinen tahto oli hänestä pyhä. Samat naapurit, jotka ennen olivat sanoneet häntä kopeaksi, kun hän halveksi kultaa, sanoivat nyt häntä ahneeksi, kun hän ei luopunut siitä. Kuitenkin hän oli lahjoittanut suuren summan merimieshuoneelle hätäavuksi köyhille leskille.
Jonkin aikaa hän vielä kutoi niinkuin ennen, mutta jokin asia painoi hänen mieltään. Vuoden kuluttua Richardssonin kuolemasta Briitan tytär joutui nuoren kalastajan vaimoksi, ja seuraavana keväänä Briitta lähti Amerikkaan. Toimitusvouti nimismies Black kertoi tuon uutisen jonkinverran voitonriemuisena. Tiesihän hän muka, että Briitta oli katuva ja lähtevä miehensä luo. Mutta lähtikö Briitta todellakin sen tähden? Minä en sitä usko. Hänen sydämensä oli kiintynyt poikaan, ja jos hän mitään katui, niin hän katui sitä, että oli lähettänyt lapsensa maailmaan moisen isän johdolla. En tiedä, onko hän löytänyt pojan ja saanut hänet pelastetuksi isän seikkailijaelämän vaaroista, mutta minä odotan Briitan palaavan joskus takaisin päättämään paljon kokeneen elämänsä isänmaassaan. Hän oli kuitenkin harvinainen nainen, vaikka liian kovarakenteinen, kuten hän itse sanoi. Hänessä oli miehen raudanluja tahdonvoima ja samalla naisen sydämen parhaimmat ominaisuudet: uhrautuvainen rakkaus, kieltäytyvä kärsivällisyys ja kaikissa vaiheissa pettämätön uskollisuus. Elämässä tehty erehdys ja liian suuri luottamus omaan voimaan, — samaa on sattunut monellekin, joka on saanut suuret luonnonlahjat osakseen. Siihen heikkoon kohtaan hän haavoittuikin, ja syvälle nöyrtyneenä ylpeä, siihen asti itsevanhurskas nainen kumartui sen voiman edessä, joka johtaa ihmissydämet kuin vesipurot.
YHDEKSÄS KERTOMUS.
Tyhjät sydämet.
Rouva Rönnevallin lopetettua kertomuksensa syntyi hetkisen äänettömyys. Kuulijat katsoivat kummastuneina hänen hehkuvia kasvojaan ja hänen loistavia silmiään. Ymmärrettiin, että hän oli taistellut sukupuolensa oikeuksien puolesta ja samalla käsittänyt sen velvollisuudet. Hänellä, tuolla viehättävällä pikku rouvalla oli herkkä sydän, joka ei tyytynyt pelkästään keitettyyn loheen, ahtaihin hameenmiehustoihin ja miesten itsekkyyttä vastaan käytäviin pieniin kahakkoihin.
— Sellainen hän on, kuiskasi hänen miehensä konsuli naapurilleen kapteeni Videstrandille.
Ei edes everstikään enää uskaltanut sanoa häntä opettavaiseksi, ja nekin, jolla ehkä olisi ollut halua arvostella Briitta Skrifvarsia tai hänen afrikkalaisvilliään, huomasivat parhaaksi olla vaiti.
Äänetön matkustaja, jota sanottiin vain Biisamiksi ja joka matkalla oli vähitellen paljastunut vanhaksi musiikinopettajaksi, nousi silloin paikaltaan, puristi kertojan kättä ja sanoi:
— Se tuli täydestä sydämestä, rouva Rönnevall!
— Jonkin kerranhan täytyy lähteen tulvia, virkkoi pikku rouva ihmetellen tuota kohteliaisuutta, sillä vanha viluinen herra suvaitsi vasta ensi kerran kunnioittaa peräkannen keskustelua aktiivisella osanotolla.
— On kuivuneita lähteitä, jos likaveden täyttämiäkin, huomautti Biisami. On tyhjiäkin sydämiä, rouva Rönnevall!
— On silloin, kun ne ovat lakanneet sykkimästä.
— Jo paljon aikaisemmin. On sydämiä, jotka ovat niin täynnä omaa itseään, ettei niissä ole tilaa millekään muulle. Mutta tuo itse on sisällyksetön, se pyörii lakkaamatta oman keskipisteensä ympäri. Ja on toisia, jotka ovat täynnä lakkaamatta särkyviä ja kuolettavaksi tyhjyydeksi haihtuvia ilmakuplia. On monta, joilla on kerran ollut kiinteä ydin, mutta jotka ovat sen menettäneet. Paljon muutakin kuin kasteen kuivattaa sydänpäivän aurinko.
— Minä en tuota ymmärrä; olkaa hyvä, selittäkää tarkoituksenne! Mikäli minä tiedän, on aina jotakin, jota haluaa, toivoo, pelkää, rakastaa tai inhoaa, niin kauan kuin elää. Ainoastaan kuollut on kaikesta välinpitämätön.
— Jos on. Mitä me siitä tiedämme? Mutta te olette oikeassa. Niin tyhjä ei ole mikään sydän, ettei se jotakin etsisi. Minä sanon niitä tyhjiksi, jotka etsivät turhaan.
— Suokaa anteeksi! puuttui siinä puheeseen tohtori Rabe. — Minäkin kuulunen tyhjäin joukkoon, sillä minäkin etsin jotakin turhaan. Minä etsin sitä onnetonta, jonka arpa on määrännyt rouva Rönnevallin jälkeen kertomaan.
— Minä se olen, sanoi Biisami.
— Kiitos siitä, te pelastatte minut, minä saatan nyt toivoa pääseväni unohduksiin, sanoi edellinen kertoja päätään nyökäyttäen, voimatta vieläkään saada mielestään opettavaisuuttaan.
Biisami pani huolellisesti matkareppuunsa nuottivihon, jota hän tähän asti oli uskollisesti pitänyt kädessään, ja piirusti ajatuksiinsa vaipuneena muutamia näkymättömiä piirtoja sateenvarjollaan peräkanteen.
— En tiedä — sanoi hän — suvaitseeko tämä arvoisa seura ollenkaan tarkata vanhaa soittotaituria, joka on koko ikänsä tutkinut sointuoppia ja siitä saanut jonkin verran korvaa tajuamaan epäsointujakin. Kun kuulin rouva Rönnevallin kuvailevan uskollisuuden ja itsenäisyyden elämää, johtui mieleeni, miten harvinainen sellainen elämä on, joka kuluu täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa ja jota siitä syystä saattaa sanoa todella ehjäksi. Kielisoittimen äänen puhtaus riippuu siitä, ovatko tapit lujasti kiinni. Ihminen hankautuu ja kuluu meidän päivinämme enemmän kuin ennen, päivän kysymykset pirstovat meitä, mukavuus veltostuttaa meitä, uusien vaikutelmien lakkaamaton surina korvissamme tekee meidät lopulta välinpitämättömiksi. Ja kuitenkin tunnemme sydämessämme aina tukevan maaperän tarvetta, kiinnekohdan tarvetta, joka ei petä meitä täällä meidän asuessamme pyörivällä pallolla vaihtelujen maailmassa. Minä sanon tyhjiksi niitä sydämiä, jotka eivät ole löytäneet semmoista kiinnekohtaa, ja pelkään niitä olevan hyvinkin paljon. Saanko valaista käsitystäni parilla esimerkillä?
Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista. Oltiin uteliaita kuulemaan musiikinopettajan puhuvan muusta kuin asteikoista, ja neiti Hemming kuiskasi naapurilleen arvaillen, olikohan romanssi soitettava duurissa vaiko mollissa.
— Silloin minä pyydän teitä, arvoisat naiset ja herrat — jatkoi Biisami — ajatuksissanne siirtymään keväästä ja Itämereltä marraskuun iltaan ja Helsinkiin. Kuvitelkaamme, että tämä laivankansi on hieno, hyvin valaistu sali. Lamppu palaa ja neljä kynttilää kruunussa, näkyy jono kauniita huoneita, räiskyvä tuli palaa takassa, heijastuen pystykuvastimista. Me istumme puoliympyrässä vähän matkan päässä takkatulesta. Seitsemän, kahdeksan henkilöä, melkein niinkuin nyt tässä. Tuossa istuu isäntä, paroni H., ylhäinen virkamies, jonka lähimpään seurapiiriin minulla toisinaan oli kunnia tulla kutsutuksi, koska minä opetin pianonsoittoa talon nuorille. Ehkä te, herra eversti, tahdotte olla hänenä. Tuohon on vapaaherratar istuutunut mukavaan patjakkoon: te, neiti Hemming, olette hän. Hänen vieressään istuu sukkela rouva N. … olkaa niin hyvä, rouva Rönnevall! Tässä on talon lääkäri, tohtori C. … ehkä te, tohtori Rabe? Tässä eräs nuori neitonen, neiti F. — aivan kuin tämä nuori neiti. Tässä asessori B. … kapteeni Videstrand. Tässä vielä eräs apukamreeri, dosentti Sumu, ja viimein minun mitätön henkilöni.
Unohtakaamme edelleen tämä sumuinen meri ja ajatelkaamme, että valoisan salin ulkopuolella on pilkkopimeää, riehuu myrsky ja ikkunoita pieksävä rankkasade. Ettekö kuule aaltojen pauhua Viaporin rantoja vasten? Napaseutujen voimat ovat valloillaan; onneton se, jolla ei nyt ole valoa ja lämmintä ympärillään, valoa ja lämmintä sisällään, kattoa päänsä päällä ja lujaa pohjaa jalkainsa alla!
Moinen luonto pakottaa ihmiset likemmäksi toisiaan; kaikki ovat tuttavallisempia ja avomielisempiä; on sisäinen tarve, joka saattaa toisen lähestymään toistaan ja laskemaan naamarit kasvoiltaan. Suuri, musta pimeyden kehys enentää pienen taulun valoisuutta. Mielikuvitus pääsee lentoon, ilmaisematon tapaa sanat; mielihyvin kuunnellaan satuja, kerrotaan kummallisia menneen ajan tapahtumia tai hämäriä tulevaisuuden aavistuksia.
Me olimme juuri nousseet teepöydästä ja istuutuneet puoliympyrään suuren englantilaismallisen takan eteen. Äsken uudelleen sytytetyn tulen ohuet liekit alkoivat leimuella koivuhaloissa, ja keskustelu muuttui vähitellen toisen luontoiseksi. Nälänhädästä, Garibaldista, sodasta ja politiikasta, Sheridanin Parjauskoulun Fredrik Delandista puhe kääntyi aivan itsestään, en tiedä miten, kuuluisaan spiritistiin Homeen ja hänen ihmeisiinsä, joista silloin kaikki puhuivat. Meidän isäntämme paroni H. oli spiritisti; hän oli likeisessä yhteydessä Amerikan koputushenkien kanssa ja sai kerran kuussa säännöllisesti postissa lehdet "Journal de l'Ame", "Revue Spiritualiste de Paris", "Licht, mehr Licht" ja "Banner of Light", jotka kaikki olivat spiritualistisen romun kaatopaikkoja, sillä juuri pimeyden apostolithan ne innokkaimmin nimittivät itseään valon sankareiksi. Vieläpä enemmänkin: isäntämme oli Porista, joka oli jonkin aikaa Suomen spiritismin kehtona ja keskuksena, tilannut "psykografin", vai mikä "emanulektori" se lienee ollut tuo berliniläisen Hornungin tunnettu keksintö, joka oli aiottu yksinkertaisemmaksi henkimaailman välittäjäksi kuin hankalat koputuspöydät. Psykografin jälkeen keksittiin vielä yksinkertaisempi lyijykynä, ja lopulta huomattiin yksinkertaisimmaksi antaa henkien itsensä näyttäytyä. Me tiesimme paroni H:n tehneen kokeita psykografilla ja pitäneen niistä tarkkaa luetteloa. Niinpä ei ketään kummastuttanutkaan, että isäntämme, pelkäämättä puolta kymmentä ilkeää hymyä, ryhtyi tapansa mukaan rakastettavan suorasti puolustamaan Homea.
— Onko tosiaankin totta — sanoi pisteliäs rouva N. — että eräs keisarinna Eugenien hovineiti tunsi kylmän käden koskettavan kättään ja vievän sen vielä kylmemmille huulille?
— Totta se on — sanoi paroni H. levollisesti — mutta tuo käsi oli hänen monta vuotta takaperin kuolleen sisarensa käsi, ja kun Homelta pyydettiin todistuksia siitä, tuli marmorin valkoinen käsi taaskin näkyviin ja veti hovineidin sormesta monien sormusten joukosta pois juuri sen sormuksen, jonka hän oli saanut muistiksi kaivatulta sisarvainajaltaan.
— Onko totta — kysyi taas rouva N. huonosti salaten hymyilyään — että Tuileriain linnassa henkilöt kääntyivät tuoleillaan ympäri, että keisarilta ja monelta muulta hävisi taskukellot ja että naisten puvut joutuivat arveluttavaan epäjärjestykseen?
— Totta on sekin, mutta siinä oli vain osa Homen läsnäollessa tapahtuneista ilmiöistä. Käsiä tuntui liikkuvan pöytäliinojen alla, näkymätön käsi nosteli pöytiä, tuntemattomat olennot poljeksivat varpaille, seinäkellot pysähtyivät, kellot soivat ja nidos Voltairen teoksia, jota joku hovinaisista oli juuri toivonut itselleen, lensi hänen syliinsä. Viimein tuntui lattia huojuvan, ovet aukeilivat ja sulkeutuivat, kynttilät sammuivat ja syttyivät itsestään, mutta yhtäkkiä Home hävisi salaa, ja kaikki oli heti kuten luonnostaan piti olla. Minun tulee lisätä, että kuuluisa silmänkääntäjä Moreau-Cirti, joka silloin myöskin oli läsnä, sanoi kaiken sen menevän yli hänen ymmärryksensä ja väitti, ettei sillä ollut mitään yhteyttä luonnollisen magian kanssa.
— Oikeinko totta, että hän katosi, tuo kunnon Home? virkkoi tohtori C. — Minä olen kuitenkin kuullut kerrottavan hänen toisella kertaa osoittaneen vielä erinomaisempaa taitoa. Keisarin tuttavallisimmassa seurapiirissä, johon paitsi häntä ja keisarinnaa kuului ainoastaan herttua Montebello, näyttäytyi kerran Homen läsnäollessa hengen käsi, joka tarttui kynään, kastoi sen säännölliseen tapaan musteeseen ja kirjoitti paperille Napoleon I:n omakätisen nimikirjoituksen. Keisari pyysi silloin saada suudella kummituskättä. Heti se siirtyi hänen ja sitten keisarinnan huulille, ja keisarinna pyyhkäisi kiireimmiten brysselinpitsisellä nenäliinallaan pois suutelon huudahtaen: " Mais c'est affreux, je me ressens des moustaches de mon mari!"
Paroni H. odotti hetkisen noitten sanain synnyttämän yleisen naurun asettumista ja virkkoi sitten sävyisästi:
— Juttu ei ole huonoimpia, mutta suuresti epäilen, oliko keisarinna Eugenie siinä tilaisuudessa sellaisella mielellä, että hän olisi voinut tuntea miehensä viikset. Marraskuussa 1858 minä olin Pietarissa. Home oli saapunut sinne nuoren rouvansa, lankonsa kreivi Kuselevin ja kaikkialla hääräilevän Aleksander Dumas'n kanssa. Home oli päässyt ylimpiin seurapiireihin ja saattoi koko Pietarin hämminkiin; neljään viikkoon tuskin puhuttiinkaan muusta kuin Homesta. Tuhansien juttujen joukossa oli myöskin eräs, jonka kuulin luotettavilta hovilaisilta ja joka muistuttaa Tuileriain linnan kättä. Home kutsuttiin armossa pienehköön iltaseuraan Talvipalatsiin, ja hän huvitti ensin seuraa lennättämällä pientä kilisevää soittokelloa toiselta toiselle. Häneltä kysyttiin sitten, eivätkö henget voisi näyttäytyä, ja hän vastasi käden silloin tällöin tulevan näkyviin, mutta seura tällä kertaa oli muka liian lukuisa, joten muutamien oli ensin poistuminen. Kirjoitettiin aakkoset, eräs ylhäinen henkilö piti määrättyjä kirjaimia perättäin osoittavaa kynää, ja siten huomattiin, että kreivi Adlerbergin ja ruhtinatar Trubetskoin ja Bobrinskyn oli poistuttava. Heidän mentyään kaikki läsnäolijat näkivät sinertävän käden kurottuvan kohti… Mutta ehkäpä tiedättekin tapauksen? No niin, minulle vain vakuutettiin, ettei kellään koko seurassa ollut halua leikinlaskuun, vaan että jokainen, joka oli koskenut tuohon jääkylmään, kosteaan käteen, oli ollut vakuutettu, ettei se ollut kenenkään elävän ihmisen käsi.
— Minua se ei ollenkaan kummastuta, puuttui puheeseen tohtori C. Minun ollessani Lontoossa 1860 Homekin oli siellä samaan aikaan kuuluisan amerikkalaisen mediumin mr. Squiren kanssa. Herrat lienevät erinomaisesti sopineet yhteen, missä suhteessa on kunnioitettava noita kahta suurta miestä; onhan muuten jalousie de metier niin tavallista tässä maailmassa. Home ja Squire näet osoittivat mahtuvansa molemmat saman katon alle. Eräänä iltana oli lordi Lyndhurstin luona koolla täysverinen ja tietysti sangen ennakkoluuloton seurapiiri. Siinä tilaisuudessa Home ja Squire nousivat molemmat yht'aikaa monta metriä korkealle, lattiasta salin kattoon asti, ja Home, ollen laihempi ja niinmuodoin kevyempi, pysyi tuossa asennossa niin kauan, että ehti kirjoittaa nimensä kattoon. Minä en itse ollut läsnä, mutta kuulin luotettavilta henkilöiltä, että hän tuossa korkeassa asemassaan ei muistanut ottaa lukuun erästä pikku seikkaa, joka hyvin huvitti hienoa seuraa. Huomattiin näet, että sillä arvon miehellä oli puolianturat saappaissa…
— Mutta, hyvä tohtori, virkkoi isäntä, tahdotteko kokonaan peloittaa minut kertomasta pientä tapausta, jonka itse näin ja jota siis en parhaalla tahdollakaan voi katsoa pelkän mielikuvituksen tuotteeksi?
— En suinkaan, minä olisin hyvin pahoillani, jos olisin riistänyt meiltä mielenkiintoisen seikkailun tuottaman huvin, joka kenties saa meidät kaikki vakuutetuiksi. Siis teillä, herra paroni, on itsellänne ollut tilaisuus tutustua…
— Herra Homeen, niin on. Ja minä vakuutan, hyvä herrasväki, olleeni ennen tuota tapausta yhtä jyrkkä epäilijä kuin kuka hyvänsä teistä. Muuten minä en silloin ollut yksin; vaimoni oli myöskin läsnä tilaisuudessa.
— Mutta, hyvä ystävä — sanoi vapaaherratar hieman hämillään — lupasithan itse…
— Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan, armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan — senkin uhalla, että joudun teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki — että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s 1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut paikaltaan vähääkään.
— Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut; sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.
— Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu tulevan hyvin romanttinen.
— Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi todistaa…
— Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.
— Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme — aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä rautatietä sohvilla.
— Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.
— Varmasti, virkahti rouva N.
— Suokaa anteeksi — jatkoi isäntämme. — Home ei ensinkään ollut pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista, kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian hillitöntä naurunhaluaan.
— Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.
Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.
— Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen, yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856, ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki, jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä lähettää sähkösanomaa.
— Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.
— Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä yhtään rakoa.
— Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran vapaa-ajattelija.
— Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.
— Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet…
— Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista vuosisadalla.
— Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että…?
— Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan salapaula. Mutta koska tahdotte, no — miksikä en uskoisi yleistä järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun — mitenkä sanoisinkaan?
— Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa yleiseen maailmanaineeseen.
— Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja tervehdyskäyntejä.
— Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli: Vous êtes une folle, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat. Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.
— Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!
— Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.
— Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut vilkkaaseen keskusteluun.
Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita vastaan.
Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina. Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen lähti täsmälleen kello kymmeneltä.
Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja nuoreen tyttöön katsahtaen:
— Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät hänen henkiään pilana.
— Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.
— Mutta — jatkoi asessori — kun emme usko herra Homeen, niin olemme uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.
Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.
— Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin olemme yksimielisiä pääasiasta.
— Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te, herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.
— En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen selitys.
— Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö niin?
— Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.
— Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta elämästäni.
— Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista… Lundqvist, tuo lisää puita ja pane takkaan!
— Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. — Älkää säästäkö ollenkaan hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.
— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.
— No niin — jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen — minulla oli nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.
— Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan hänet kuitenkin vallan hyvin … reipas ukko ikäisekseen, Kustaan aikalainen … ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme. Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta…
— Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra paroni.
— Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.
— Ei, päinvastoin… Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: abhorret a vacuo. Tyhjää paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein. Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme, mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa johtotähti, joka ei petä! — Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä — tämän talon edessä — ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän pysähtyi ja huusi palvelijaansa. — Katsos tuota, kuhnus, torui hän; mitenkä olet lakaissut tänään? — Silloin huomasin oven edessä kaksi oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.
— Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi vapaaherra H.
— Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär…
— Matilda serkkuni!
— Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet muut tahtoivat.
— Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko maassa.
— Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän oli viehättävä…
— Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi. Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.
— Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan hellittämättömyydestä.
— Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.
— Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se vaivaa teitä, herra paroni…
— Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten kulkupuheet.
— Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan. Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.
— Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!
— Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.
— Olkaa hyvä, jatkakaa!
— Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi. Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.
Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan.
Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen fysiologisissa opinnoissaan — miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä, hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hävetä häntä.
— Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi!
— Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö, joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen, yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa, että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi. Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! — Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. — No, piru vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun näette, mihin hän kelpaa! — Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi — toisen kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta.
Paroni H. kohautti olkapäitään.
Asessori jatkoi:
— On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.
Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.
Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ääressä.
— Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!
— Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.
— Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.
Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia.
Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinällä.
— Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.
— Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä — tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä, valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin … oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.
Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:
— Ei ole enää mitään toivoa!
Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.
Hän virkkoi jälleen:
— Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!
Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui melkein halveksivasti:
— Se on kohtalon tahto!
Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta: Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen asia.
Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen joustavuuden.
— Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!
Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia, ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin voivan manata esiin henkiä.
Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa, kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa juomalaskun.
Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.
Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.
Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa, mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä.
Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä kepposiaan.
Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan. Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi, tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan; jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.
Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.
— Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.
Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.
Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään, joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.
Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi.
— Hyvä ystävä — sanoi hän puristaen kättäni — te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla.
Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut paremmankin kohtalon.
Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:
— Niin, niin, isä hyvä!
Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona hetkenä lienevät olleet.
Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.
Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus, joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä, joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun, jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä, ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen, joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei maininnut sanaakaan.
Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton harrastajia.
* * * * *
Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi, joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan omista tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin, hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.
Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä, että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:
— Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?
— Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.
— Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.
— Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.
— Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressään istuvalle tohtori C:lle. — Saadaanpas nähdä, että nyt tulee opetus lopuksi.
— No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä? Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?
— Herra paroni — sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen tuli miltei nuorukaisen lämpöä — minä en tahdo kellekään tyrkyttää vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme, niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana, jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte, löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa, koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään, mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat nykyisen elämän kätkössä?
— En muista lukeneeni.
— Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa — ainoastaan siten, että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole, siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ääretöntä janoa,
— Ja nyt, herra paroni — jatkoi asessori lujasti ja vakavasti — olen vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hänen täytyy uskoa aaveisiin.
— Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän vakavaksi.
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, — vastasi vanhus — te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon — siis en kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.
— Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. — Mitä tämä on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!
— Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.
— Niin, kautta kunniani — virkahti paroni H. — asessori on vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?
— Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori kuivasti.
— Oh, asessori — nauroi rouva N. — älkää luulkokaan pääsevänne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!
— Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme, mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa…
— Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.
Asessori hymyili.
— Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja parhaimpienkin maan päällä eläneitten — yksinpä herramme ja vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla — olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu? Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan käyvää.
— Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?
— Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa, milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä itsessään —- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä vähän todellisia henkiä kuin unemme.
— Te luulette siis, että Rödlerkin…
— Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes tähtienkään valoa.
— Hyvä asessori — puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan — kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä, muuttaisitte mieltänne.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori C. silmää iskien.
— Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia. Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin, Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään. Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia arvoituksia?
— Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.
— Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?
— Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.
Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille, ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti, psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden läsnäolijain ajatukset.
Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen, toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.
Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä, ja hän lausui siis äänekkäästi:
— Tahdotko vastata meille?
Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä vastaus.
— Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.
Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi, saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: Minä, Kaarle Fredrik H:n henki (nimi kokonaan kirjoitettuna).
— Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette kirjaimet, neiti!
— Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.
— Meidän täytyy uudistaa koe.
— Tehkäämme niin, vastasi paroni H.
Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain kirjaimelta sama vastaus.
Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni. Apukamreeri alkoi voida pahoin.
— Jos olet setäni henki — jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja liikutettuna — niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?
Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat Kuittia ej.
— Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla tapana kirjoittaa ei j:llä?
— Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.
— Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.
— En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.
Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta. Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna. Vastaus kuului: Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut petettiin.
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin.
Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli saatu.
— On saatu sellainen vastaus — sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana — että te, hyvä asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.
— Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.
— Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa. Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?
Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin:
"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä marraskuuta 1810.
Josef P., läänin rahastonhoitaja."
— Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.
— Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.
— Varokaa itseänne, herra asessori — nauroi tohtori — olkaa kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin!
Vanhus hymyili.
— Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!
— Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. — Jo puoli yksitoista!
Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä myöhempään.
KYMMENES KERTOMUS.
Vuodenajat.
Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä toistaen hänen omat sanansa:
— Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.
— Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.
— Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri teidän miesten rohkeutta?
— Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.
— Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte uskoanne.
— En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin. — Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. — Moschelesia, sanoin minä. — Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää, että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? — Minä vastasin, että asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. — Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? — Minä uskon Jumalaan, herra paroni. — No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin tulee, ymmärrättehän? — Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan.
— Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.
— En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen olemassaoloon.
— Ja mitä olette vastannut?
— Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli parempia.
— Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?
— Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla. Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden julkean rohkeaa leikkiä:
Der Mensch versuche die Götter nicht und begehre nimmer und nimmer zu schauen was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.
— Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa totuuden kaipaus.
— Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun. "Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko, vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."
— Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?
— Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella". Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti, sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia. Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861 painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen Erscheinungen des menschlichen Lebens".
— Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!
— Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan.
Perty kertoo näin:
Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti silloin kysyäkseen hengiltänsä — varsinkin Heineltä, joka oli heidän paras tietäjänsä — kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt mitään. — Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja löysi — saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli, että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin Tartuffenkin henki, ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.
Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipäiväiseen elämään.
— Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.
— Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö vastaan.
— Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.
— Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.
— Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.
— Minä kerron niin huonosti.
— Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti hymyillen. — Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sävelin. Laula meille jokin laulu!
— Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?
— Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.
— Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan velvollisuuden?
Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä laulettuna helähti hänen huuliltaan:
Kehtolaulu merelle.
Meri ylväs, kaikkein tie, orja yhdenkään et lie, ääretönnä tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nähnyt, kuinka laivat Turman vaahtopäissäs' saivat, kuullut, kuinka syksy-yöt ukkospauhuin rantaan lyöt.
Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kätket kuohus' syvyyksiin, kimmeltävän kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidät maihin outoihin!
Konsa heräät kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydämeni maahankin! Riemut laula, surut liennä, kummuille ja laaksoon riennä, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien!
Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät vastakaikua.
— Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille. — Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.
— Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen kainoa tyttöä olkapäälle. — Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa; jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi. Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut minun oppilaani!
Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään. Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus peloitti häntä.
— Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä mereen?
Eversti Hemming nauroi:
— Kasta sinä käsilaukkusi!
— Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?
— Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien kanssa, vastasi dosentti.
Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin vedenkorkeusmerkki.
Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta. Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät sopivan keskusteluaineen.
— Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.
— Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa — jatkoi tohtori — ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!
Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan.
A. Kevät.
Eversti Hemming. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä, toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa.
Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain, lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita sinivuokkoja… Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät, jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä niiden ohjesääntöjen mukaisesti pitäisi tapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867. Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!
Neiti Hemming. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista … (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa keveästi päivänvarjollaan) … tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua uneksia?
Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä. Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.
Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella asuntoa, missä kevät vähimmin saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy, siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei kevät voinut asettua. Ja kuitenkin minä tapasin sen sieltä: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään hengittivät toivon ilmaa…
Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella … virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestä. Missä oli kevät?
Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!
Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma — ummehtunut ja kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä, että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!… Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin … oppinut mies, suuri mies … eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!
Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista … noista näkymättömistä madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttä, ei voimaa … ulos, miehet!
Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana. Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltähän ainakin tapaa kevään!… Ah, eipä sitä ollut sielläkään, vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä … sitä maanpakolaista!
Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään, vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen luontoa!
Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä. Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.
Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.
Anna Hedmansson. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme valon. Mutta mitä merkitsee tuo " sisäinen valkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.
Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet; järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki.
Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa, sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä ei tullut … ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristä ja verhosivat maan.
Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä, heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden sylissä…
Dosentti Sumu. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän. Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":
Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mä yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'.
Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista, että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on vielä rohkeutta laulaa:
Saavu, talvi! Toivon sentään kevättä.
On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:
Vankina nuorten toivehen kuuman, äärestä viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee.
Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa". Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi.
Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä, ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneet oman osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan" ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä, että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.
Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.
Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät, joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka "tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitään muuta ajattelematta ja tuntematta — noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät, painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.
Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa. Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut, sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista riemua — se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.
No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti uudistuva vastalause!
B. Kesä.
Tohtori Rabe. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän, missä olen.
Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä, mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa itsevaltiaasti valtakuntaansa.
Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta; minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain, että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin, kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat — kunnia oikeille luonnontutkijoille! — koettakoot vain todistaa meille omine tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi — nuo herrat ovat aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä liekkeihin — ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä alkua.
Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?
Rouva Rönnevall. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme, hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua, ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta, kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi muuttunut yö.
Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee esteettömästi lukea hienointakin nonparellia keskellä yötä päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä, kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla katselemme pohjolan maisemaa.
Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua, väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville, rannoille, yli metsäin ja vuorten — se ei ole auringon, ei kuun eikä tähtien valoa eikä hämärääkään — ajattelen tällöin Pohjois-Suomea, sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun. Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme, taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet Elysionin kenttiä.
Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi. Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät; yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä; kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö, jolle se lauloi.
Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa, ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä. Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.
Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat lasivuoret mereltä päin.
Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka esine — aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen muodot itsenäisiksi?
Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa, että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen, mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten nauraisivat taiteen tekniikalle?
Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun — sääsket, muuraimet ja mesimarjatkin — voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina. Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme oikeastaan kaikki käy poispäin. Emme koskaan voi olla oikein itseemme tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on valoisa yö!
C. Syksy.
Neiti Hemming. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! Silloinhan me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme värjöttäisi ajassa!
Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa, ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.
Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.
Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä. Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen, keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi, vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan. Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään? Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja — mitä vain aavistuksen tavoin saattaa esittää — kuolevan maailman syysilmaa.
Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi, että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia; ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi. Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.
Eversti Hemming. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna, jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan koirien sitä ajaessa — kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista — kun hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan — kun yht'äkkiä saa nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen jälkeen viettää iloiset peijaiset — hyvät naiset, minä surkuttelen, ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta, missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä… Vai niin, arvoisa sisareni osoittaa, että naiset pyytävät päästä…
No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan. Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja maitten vapaa elämä…
Neiti Hemming. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle…
Eversti Hemming. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen salongeissa ja johtaa ne tuleen…
Neiti Hemming. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja "kunniasta"!
Eversti Hemming. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita. Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut, kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien, kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista… Kapteeni Videstrandilla on puheenvuoro.
Kapteeni Videstrand. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä, ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle lohduttavana ystävänä.
Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse: takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä? Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?
Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta. Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen, missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän kiittää Jumalaa ja on pelastettu.
Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta. Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä, mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi, ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen, tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi, tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta kesäasunnostaan.
Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella; kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään, kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma rautatiekiskoja.
Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä; sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon, unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva aalto.
D. Talvi.
Konsuli Rönnevall. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni. Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei se rakentelisi siltojaan järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.
Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset, kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme? Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin; laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.
Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista, naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä, tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon laskiessakin.
Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat. Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä, taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa monet penikulmat talven lumessa.
Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki. Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.
Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen, milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän metallin lailla.
Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus, miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät lumisten rantojensa välitse.
Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun aamuhetken kiitosuhrina!
Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa, missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään, vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala vedessä.
Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me, paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija, on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa vastaan ja päivänpaistetta lumelle!
Biisami. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä, kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa, että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän, surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?
Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys, kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen: tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.
Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.
Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven lämpöä.
Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia vastuksia.
Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.
Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina, jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?
Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä, liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta talven kolkkoutta vastaan.
Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan. Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?
Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.
Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme, näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.
Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen, lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen kiinnekohdan.
Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: Katso, minä elän; ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!
* * * * *
Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.
— Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset, jokin harso tai silkkihuivi?
— Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. — Se oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru, häntä ei ole koskaan ollut olemassa!